Suomi on vuodesta 1989 lähtien ollut Etelämannersopimuksen äänivaltainen jäsen. Viime viikolla Buenos Airesissa kokoontunut 29 äänivaltaisen jäsenmaan vuosikokous saapuu Helsinkiin vuonna 2020.

Perinteisesti isäntämaa rakentaa kokouksen oheen esityksen Etelämantereen tulevaisuudesta.

Perinteisesti isäntämaa rakentaa kokouksen oheen esityksen Etelämantereen tulevaisuudesta. Suomen tämänhetkinen visio rakentuu yritykselle markkinoida olemassa olevaa arktista teknologiaa Antarktisen tutkimukseen ilman keskustelua alueen uusista uhista ja mahdollisuuksista.

Etelämanner-tutkimuksen toimintaympäristö

Vuonna 2014 päivitetyssä Suomen Etelämanner-tutkimusstrategiassa todetaan Antarktisen tutkimuksen toimintaympäristön olevan sidottu läheisesti Suomen uuteen arktiseen politiikkaan. Arktisen politiikan päätavoitteen tiivistetään olevan, että ”Suomi on aktiivinen arktinen toimija, joka osaa kestävällä tavalla sovittaa yhteen arktisen ympäristön reunaehdot ja liiketoimintamahdollisuudet kansainvälistä yhteistyötä hyödyntäen.” Toisin kuin tässä arktisessa politiikassa, Etelämanner-strategiassa ei mainita alueen muuttuneiden odotusten hallinnointia.

Kriittisimmät kansainvälisen politiikan kommentoijat ennustavat Etelämantereen luonnonvarojen hyödyntämiselle samanlaista ilmastonlämpenemisen vauhdittamaa kilpajuoksua kuin kymmenisen vuotta sitten keskustelussa, joka liittyi Venäjän lipun asettamiseen Pohjoisnavalle. Villeimmät tulevaisuuden skenaariot ihmistoiminnan radikaalista lisääntymisestä etelänapa-alueella ehdottavat jopa Etelämantereen niemimaan asuttamista ratkaisuna tulevaisuuden ilmastopakolaisuuteen. Vastaavat visiot luonnonvarojen Eldoradosta ajoivat Suomen päätöstä liittyä Etelämannersopimukseen.

”Olisikohan tarvetta suomalaiselle tutkimuslaiva/jäänmurtajalle?”

Suomi allekirjoitti Etelämannersopimuksen vuonna 1984 ja anoi sen äänivaltaista jäsenyyttä viisi vuotta myöhemmin. Molempia päätöksiä ajoi vuonna 1982 alkaneet Etelämannersopimuksen jäsenten väliset neuvottelut mantereen uusiutumattomien luonnonvarojen hyödyntämisen säätelystä.

Ulkoministeriö puolsi Etelämannersopimukseen liittymistä vuonna 1984. Se näki, että yhteistyö Etelämantereella aktiivisten maiden kanssa parantaisi suomalaisen teollisuuden ja tietotaidon mahdollisuuksia kilpailla napa-alueiden luonnonvarojen hyväksikäyttöön soveltuvien laitteiden ja koneiden laajenevilla markkinoilla.

Suomen suurlähetystö New Delhissä raportoi esimerkiksi ulkoministeriölle intialaisen retkikunnan ensimmäisestä matkasta Etelämantereelle helmikuussa 1982. Raportti loppui kysymykseen, tulisikohan Intialle mahdollisen kasvavan tutkimustoiminnan myötä ”tarvetta suomalaiselle tutkimuslaiva/jäänmurtajalle?”

Etelämannersopimukseen liittymistä käsitelleissä ulkoministeriön mainitut kylmäteknologian markkinat eivät kuitenkaan jatkaneet odotustenmukaista kasvua.

Luonnontiedettä ilman huomiota muuttuvan kansainvälisen poliittisen ympäristön tilasta

Vuonna 1989 allekirjoituksille avattu Etelämantereen mineraalisopimus syrjäytettiin kaksi vuotta myöhemmin neuvotellulla Madridin ympäristösuojelupöytäkirjalla. Se jäädytti mantereen luonnonvarat viideksikymmeneksi vuodeksi pöytäkirjan ratifioimisesta.

Madridin asiakirjan ja Suomen lain Etelämantereen suojelemiseksi voimaantulon jälkeen ulkoministeriö ei ole seurannut kansainvälisen Etelämanner-politiikan kehittymistä muuten kuin osallistumalla vuosittaisiin kokouksiin. Näissä se on pääasiallisesti raportoinut kansainvälisen arktisen politiikan kehityksestä ja kansallisesta etelämannertutkimustoiminnasta.

Etelämannersopimuksen vuosikokoukset polaaripolitiikan ikkunoina

Viime vuonna Etelämannersopimuksen äänivaltaiset jäsenet kokoontuivat Pekingissä. Vuodesta 1961 lähtien järjestettyjen kokousten tavan  mukaan isäntämaa Kiina käytti kokousta esitelläkseen oman visionsa ihmistoiminnan tulevaisuudesta Etelämantereella.

Kiina käytti tässä muun muassa informaatiopaperia maan Antarktis-politiikan tieteellisistä, kulttuurisista ja taloudellisista tavoitteista sekä erikoistapaamisen järjestämistä muille osanottajamaille. Erikoistapaaminen käsitteli Kiinan polaaripolitiikkaa ajavaa näkemystä tarpeelle löytää tasapaino hyväksikäytön ja suojelun välillä sekä Arktiksen että Etelämantereen kansainvälisessä hallinnossa.

Kiinan Etelämanner-politiikan ja vision keskiössä ovat taloudellinen kasvu tieteellisten ja teknologisten innovaatioiden sekä molempien polaarialueiden luonnonvarojen avulla. Ensi vuonna Etelämanner-visionsa esittelee Tšekki, joka sai äänivaltaisen konsultatiivistatuksen Etelämannersopimuksessa vuonna 2014 ja julkaisi ensimmäisen arktisen analyysiraporttinsa vuonna 2016. Suomi on vuorossa vuonna 2020.

Suomen näkemys Etelämantereen tulevaisuudesta näyttää perustuvan yritykseen markkinoida arktista teknologiaa alueen luonnontieteelliseen tutkimukseen ilman analyysiä Antarktiksen muuttuvan kansainvälisen poliittisen ympäristön tilasta.

Vaikka uhat ja mahdollisuudet sulavalla Antarktiksella ovat samantapaisia kuin Arktiksella, Suomen näkemys Etelämantereen tulevaisuudesta näyttää pääasiallisesti perustuvan yritykseen markkinoida arktista teknologiaa alueen luonnontieteelliseen tutkimukseen ilman analyysiä Antarktiksen muuttuvan kansainvälisen poliittisen ympäristön tilasta.

PhD Justiina Dahl tutkii tieteellisten ja teknologisten läpimurtojen vaikutusta polaarialueiden kansainvälisen hallinnon kehitykseen Tukholman Kuninkaallisen teknillisen korkeakoulun tiede-, teknologia- ja ympäristöhistorian laitoksella.

Julkaisu Suomen visio Etelämantereen tulevaisuudesta hakee muotoaan vuodelle 2020 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi on arktisena maana ja arktisena teknologiaosaajana luontainen toimija, todetaan Suomen arktisissa strategioissa. Kun asian väitetään olevan ”luontaista”, tutkija valpastuu tarkastelemaan kriittisesti sekä sanan esittäjää että sitä, mitä yritetään esittää ”luonnollisena” tai vääjäämättömänä. Historiantutkimuksen tehtävä on tarkastella luonnolliselta vaikuttavia kehityskulkuja kriittisesti myös silloin, kun puhutaan tulevaisuudesta.

Miten arktisuus on toimijuutta ja teknologia poliittista? Kuinka katse menneisyyteen auttaa arvioimaan tulevaisuuden päätöksiä?

Arktinen teknologia muuttaa maantiedettä

Polaarialueet ovat viimeisen vuosisadan aikana muuttuneet syrjäisestä periferiasta maailmanpolitiikan areenoiksi. Pohjoinen Jäämeri on lupaus hyödyntämättömistä luonnonvaroista ja maantieteellisesti lyhyistä yhteyksistä. Samalla se sisältää uhkauksen ilmastonmuutoksen katastrofaalisista vaikutuksista.

Arktinen toimijuus – läsnäolo, suojelu, hyödyntäminen, liikennöinti, tutkimus –­ vaatii erikoistunutta teknologiaa. Jäätämurtavat alukset, tutkimussatelliitit, kaikuluotaukset ja tietoliikennekaapelit tekevät uusia alueita saavutettaviksi. Ne muuttavat alueen maantiedettä, ominaisuuksia ja geopoliittisia asetelmia.

Turvallisuuden, hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen kannalta arktiset teknologiat voivat olla hyviä tai pahoja, mutta ne eivät ole, kuten Melvin Kranzberg on kuuluisasti todennut, koskaan neutraaleja.

Suomi insinöörinä arktisessa valtapelissä

Suurvaltojen pehmeän tai terävän vallankäytön muodot arktisilla alueilla on hyvin tunnistettu. Esimerkiksi Kiinan arktiset risteilijät tai tieteelliset yhteistyöprojektit eivät toteudu vain turismin ja tutkimuksen edistämiseksi.

Arktinen maa määritellään maantieteellisesti. On selvää, että Kiina, joka ei ole arktinen maa, vahvistaa teknologiaprojektien avulla arktista vaikutusvaltaansa.

Suurvaltojen nykyisten valtapyrkimysten itsestään selvään poliittisuuteen verrattuna pienen arktisen sisämaavaltion, kuten vaikkapa Suomen, toiminta arktisilla alueilla näyttäytyy luonnollisena, taloudellis-rationaalisena alueellisena vaikuttamisena.

Suomi on profiloitunut arktisten alueiden insinöörihenkisenä ongelmanratkaisijana: suurvaltojen neutraalina välittäjänä ja edistyneen teknologian toimittajana.

Suomi on profiloitunut arktisten alueiden insinöörihenkisenä ongelmanratkaisijana: suurvaltojen neutraalina välittäjänä ja edistyneen teknologian toimittajana.

Arktisuus ja arktinen osaaminen kietoutuvat julkisessa keskustelussa Suomen arktiset strategiat mukaan lukien maantieteelliseksi determinismiksi. Viimeksi helmikuussa Esko Aho ja Paavo Lipponen vetosivat entisten pääministereiden arvovallalla Suomen maantieteellisestä sijainnista johtuvien ongelmien ratkaisemiseksi. He viittasivat muun muassa Suomen muistuttavan maantieteellisesti syrjäistä saarta, jonka hyvinvointi on riippuvaista osallistumisesta arktisen yhteistyön tarjoamiin liikennehankkeisiin.

Teknopolitiikka (technopolitics) viittaa teknologioiden ja politiikan vuorovaikutteiseen suhteeseen, joka muokkaa sekä yhteiskunnan poliittisia keinoja ja tavoitteita että teknologian materiaalisia ominaisuuksia. Tekniikan historioitsija Gabrielle Hecht määritteli käsitteen osana analyysiaan Ranskan ydinenergiaohjelman ja poliittisen kulttuurin suhteesta. Näennäisesti taloudelliset ja tekniset ratkaisut olennaisesti vaikuttivat poliittisen päätöksentekijöiden mahdollisuuksiin.

Arktisen politiikan kontekstissa teknopolitiikan käsite auttaa analysoimaan arktisuuden, arktisen toimijuuden ja arktisen osaamisen suhdetta Suomen historiassa.

Arktiseksi osaajaksi

Talvisin jäätyvästä Suomenlahdesta ei automaattisesti syntynyt talvimerenkulkua. Suomen talvimerenkulun järjestelmän kehittämiseksi 1880-luvulta alkaen tehdyt julkiset investoinnit eivät olleet luonnonmaantieteestä seuraavia vaihtoehdottomia välttämättömyyksiä.

Sen sijaan merenkulun talviseisokin murtaminen tunnistettiin Suomen vientisuuntautuneen teollisuuden ja nuorten fennomaanien piirissä teknopoliittiseksi välineeksi lisätä taloudellisia yhteyksiä länteen ja vähentää poliittista riippuvuutta idästä.

Nykypäivän Suomessa, jossa valtion jäänmurtajat ovat käytännössä eliminoineet merenkulun kausivaihtelun ja raiteita pitkin pääsee Kiinaan, eristäytyneisyys ja syrjäisyys ovat räiskyvän poliittisia eivätkä harmaan logistisia argumentteja.

Nykypäivän Suomessa eristäytyneisyys ja syrjäisyys ovat räiskyvän poliittisia eivätkä harmaan logistisia argumentteja.

Tänä päivänä Suomi ei ole arktinen osaaja siksi, että se sijaitsee pohjoisessa. Arktisen meritekniikan kehitys maassa, jolla II maailmansodan jälkeen ei ollut ylivuotista merijäätä edes polaarialueiden murtajien testaamiseen, perustui kotimaisten tarpeiden sijaan Neuvostoliiton arktisten alueiden kysyntään.

Suomen ja Neuvostoliiton taloudellis-tieteelliseen yhteistyö kokonaisuudessaan voidaan ymmärtää teknopoliittiseksi osaksi maiden välisiä suhteita. Vähitellen pääasiallisesti yksityisten yritysten kehittämästä arktisesta osaamisesta tuli kansakunnan ominaisuus, jota valtion päämiehet mielellään markkinoivat ulkomailla. Se oli teknopoliittinen väline, jolla oli helppo vahvistaa Suomen imagoa maailmalla modernina teollisuusmaana.

Jää ei ole suomalaisille vieras elementti, mutta kilpailukykyisen meritekniikan kehittyminen vaati käytännön kokemuksen lisäksi tieteellistä ja teknologista tutkimusta, tiedonsiirtoa, kansainvälistä yhteistyötä ja kokeilua. Suomi on arktinen osaaja, koska se sijaitsi idän ja lännen välissä ja koska sen julkiset ja yksityiset toimijat ovat onnistuneesti panostaneet talvimerenkulun infrastruktuuriin, tutkimukseen, markkinointiin ja tuotekehitykseen viimeisen 140 vuoden aikana.

Viimeistään 1992 julkaistusta Suomen polaarialueiden ohjelmasta lähtien kaikki jäihin liittyvä tutkimus ja teknologia on pääsääntöisesti käsitetty arktiseksi, vaikka se liittyisikin polaarialueiden jääolosuhteista merkittävästi poikkeavaan Itämereen. ”Arktisuudesta” oli tullut perifeerisyyden sijaan merkki kilpailukyvystä.

Suomalaisen teollisuuden arktinen osaaminen ei ole myötäsyntyinen, vain maantieteellisestä sijainnista johtuva kyvykkyys. Se on kehitettävissä, myös muille kuin arktisille maille.

Arktiseksi maaksi

Suomi on arktinen maa proaktiivisen poliittisen toiminnan ansiosta. Napapiiri, joka halkoo Suomen aluetta, ei ole kasvillisuuden tai elinkeinotoiminnan näkökulmasta arktisen raja. Se merkitsee rajaa, jonka pohjoispuolella aurinko ei aina nouse horisontin ylle. Arktisen alueen arktisuus on enemmän sosiaalisesti rakennettu kuin luonnonmaantieteellinen ominaisuus.

Kylmän sodan lopulla Suomella oli strategisia ja taloudellisia intressejä pohjoisilla lähialueilla, mutta ei pääsyä neuvottelupöytiin, joissa arktisuus määriteltiin rantaviivan perusteella. Arkistodokumenttien perusteella keskeinen syy Suomelle kutsua koolle Rovaniemen arktinen ympäristönsuojelukokous 1990-luvun taitteessa ei ollut huoli jääkarhuista vaan siitä, että polaarialueen sisämaavaltiot olivat jäämässä yhteistyön ulkopuolelle.

Suomi on arktinen maa proaktiivisen poliittisen toiminnan ansiosta.

Rovaniemen prosessista alkoi kehitys, joka johti Arktisen neuvoston perustamiseen. Arktisen neuvoston jäsenenä koko maa, ei vain alueet Rovaniemestä pohjoiseen, on julistettu arktiseksi.

Arktisuudesta oli tullut Suomelle strateginen etu ja kutsukortti kansainväliseen yhteistyöhön, jossa eturivin paikat on jaettu maantieteellisesti, ei kansantulon tai väkiluvun perusteella.

Menneisyys ja tulevaisuus

Suomen arktista toimintaa perustellaan toistuvasti sillä, että Suomi on arktinen maa ja arktinen osaaja. Kansa, valtio ja yksityinen teollisuus menevät helposti sekaisin. Kenen ehdoilla politiikkaa silloin tehdään, on aiheellinen kysymys.

Historiantutkimuksen näkökulma auttaa hahmottamaan arktisen politiikan nykyisiä haasteita ainakin kahdella tavalla. Ensiksi se osoittaa, kuinka arktisuuden merkitys on muuttunut maantieteestä kansalliseksi kilpailutekijäksi ja miten se valmistaa meitä tulevaisuuteen, jossa arktinen toimijuus ei välttämättä ole sidottu maantieteeseen.

Menneisyydestä kerätty lähdeaineisto auttaa arvioimaan arktisten teknologiaprojektien poliittisia, taloudellisia ja kulttuurillisia seurauksia, jotka ovat usein liian monisyisiä ja kauaskantoisia arvioitavaksi pelkästään nykyhetkessä.

Toiseksi menneisyydestä kerätty lähdeaineisto auttaa arvioimaan arktisten teknologiaprojektien poliittisia, taloudellisia ja kulttuurillisia seurauksia, jotka ovat usein liian monisyisiä ja kauaskantoisia arvioitavaksi pelkästään nykyhetkessä.

Teknologia ja kansainvälinen yhteistyö on ollut Suomelle keino päästä osalliseksi arktisen taloudellisia ja poliittisia mahdollisuuksia ja vaikuttaa arktisen uhkien toteutumiseen. Tässä ei ole välttämättä mitään väärää.

Teknologiset ratkaisut, kuten jäämerenrata tai Koillisväylän liikenneyhteydet, ja niiden hyödyntäminen tai hyödyntämättä jättäminen vaikuttavat olennaisesti siihen, millaisia uhkia tai mahdollisuuksia arktiset alueet tarjoavat. Näitä olisi syytä arvioida mahdollisimman avoimesti.

Avoimuus ja tietoon perustuva päätöksenteko vaatii juhlapuheiden ja taloudellisten selvitysten lisäksi monialaista, pitkiä muutoksia arvioivaa tutkimusta.

Kun laajavaikutteisia strategisia poliittisia linjauksia tai teknologiahankkeita perustellaan vain mielikuvilla tai välttämättömyyksillä, liikutaan heikoilla jäillä.

Saara Matala on teollistumisen historian väitöskirjatutkija Aalto-yliopistosta. Hänen tutkimuksensa käsittelee laivanrakennusteollisuutta kylmän sodan Suomessa.

Julkaisu Jäälle rakennettu: Teknopolitiikka ja Suomen arktinen toimijuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kiina on viime vuosien aikana kiinnostunut yhä enemmän osallistumaan arktisen alueen politiikkaan ja luonnonvarojen hyödyntämiseen, vaikka maa sijaitseekin kaukana pohjoiselta napapiiriltä. Kiinan arktista toimintaa motivoi ennen kaikkea napajään sulamisen alta vapautuvien luonnonvarojen hyödyntäminen ja niiden kuljettamisen mahdollistavat uudet merireitit Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan.

Kiinan hallitus julkaisi perjantaina 26.1. ensimmäisen virallisen poliittisen asiakirjan, jossa linjataan maan poliittiset ja taloudelliset tavoitteet arktisella alueella. Strategiaa oli odotettu pitkään ja hartaasti.

Kiinan arktisen politiikkadokumentin on toivottu tuovan vastauksia ja selkeyttä siihen, millaisia suunnitelmia ja tavoitteita idän nousevalla suurvallalla maailman pohjoisimmilla alueilla on.

Arktisia toimijoita on huolestuttanut, millaisia vaikutuksia Kiinan arktisilla visioilla on kansainväliseen turvallisuuteen, arktisten valtioiden ja alkuperäiskansojen oikeuksiin sekä alueen hauraaseen luontoon. Kiinan läpinäkymättömäksi moitittu politiikka ei ole ollut omiaan vähentämään näitä huolia.

Nyt julkaistu arktinen strategia ei kuitenkaan tuo mainittavasti konkreettisia vastauksia näihin kysymyksiin. Dokumentti tarjoaa lähinnä yhteenvedon Kiinan eri kansainvälisissä konferensseissa aiemmin esittämistä puheenvuoroista. Uusia avauksia ei juuri löydy.

Kiinan arktisen politiikan tavoitteet pysyneet ennallaan

Kiinan arktinen strategia linjaa, että Kiina pyrkii lisäämään ymmärrystään ilmastonmuutoksesta ja hillitsemään sitä. Strategia ei kuitenkaan lupaa tiukentaa Kiinan omia tavoitteita kasvihuonekaasujen vähentämiseksi.

Arktinen ilmastonmuutos etenee huomattavasti nopeammin kuin ilmaston lämpeneminen monilla muilla maapallon osilla. Kiina on maailman suurin kasvihuonekaasujen tuottaja.

Kiinan lupaus päästövähennysten kiristämisestä olisi siis ollut hyvin tärkeää arktisen ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi sekä osoittanut valtiolta todellista johtajuutta kansainvälisessä ilmastopolitiikassa.

Kiinan arktinen strategia tekee selväksi, että Kiina haluaa hyödyntää arktisen alueen energiavaroja ja merireittejä tulevaisuudessa. Dokumentissa asetetut kaksi muuta tavoitetta – alueen vakauden ja rauhanomaisen kehityksen ylläpitäminen ja arktisen hallinnon kehittäminen – tukevat näitä tavoitteita.

Arktinen strategia osa laajempaa luottamuksen rakentamisen kampanjaa

Kiinan päätös vihdoin julkaista arktinen strategia ei sinänsä heijastele Arktiksen painoarvon yhtäkkistä kasvua Kiinan ulkopolitiikassa. Sen sijaan arktisen strategian julkaiseminen kuvastaa Kiinan pyrkimystä vähentää niin sanottuja Kiinan uhka -skenaarioita, joissa analysoidaan sen suurvalta-asemaan nousun riskejä muulle maailmalle.

Uhkakuvien vähentäminen on Kiinan kansainvälisen diplomatian kannalta tärkeää: se haluaa näyttää vastuulliselta suurvallalta muun maailman silmissä. Etenkin nyt, kun presidentti Donald Trumpin politiikka murentaa kansainvälistä luottamusta Yhdysvaltain halukkuuteen ja kykyyn jatkaa maailmanpolitiikan johtajana, on Kiinalle tärkeää rakentaa luottamusta Euroopan kanssa.

Myös Suomi on päässyt nauttimaan Kiinan luottamuksen edistämistoimista. Tästä konkreettisia esimerkkejä ovat presidentti Xi Jinpingin yllätysvierailu Suomessa viime keväänä sekä Ähtäriin saadut pandat.

Kiina vuokraa pandoja vain maille, joiden kanssa se haluaa syventää suhteita ja jotka eivät pidä turhaa meteliä Kiinalle epäedullisista asioista kuten ihmisoikeudet tai demokratia.

Pandadiplomatia onkin tärkeä osa Kiinan pehmeän vallan kasvattamista: se vuokraa pandoja vain maille, joiden kanssa se haluaa syventää suhteita ja jotka eivät pidä turhaa meteliä Kiinalle epäedullisista asioista kuten ihmisoikeudet tai demokratia.

Kiinan arktinen strategia on osa tätä laajempaa diplomaattista kampanjaa. Se pyrkii ennen kaikkea politiikanteon läpinäkyvyyttä lisäämällä vähentämään epäluottamusta ja väärinkäsityksiä, joita kiinalaisten kasvava kiinnostus aluetta kohtaan on luonut arktisten valtioiden keskuudessa.

Strategian retoriset valinnat pyrkivät lieventämään uhkia esittelemällä Kiinan yhä vastuullisempana globaalina toimijana. Lisäksi alueen vakauden ja turvallisuuden edistäminen nostetaan yhdeksi arktisen politiikan päätavoitteeksi.

Kiinan arktinen liiketoiminta palvelee talouskasvun jatkumista

Kiinan arktinen strategia heijastelee valtiojohdon vankkaa halua turvata talouskasvun jatkuminen ja talouden rakennemuutoksen onnistuminen tulevaisuudessa. Arktiset merireitit ja energiavarat tarjoavat tärkeitä mahdollisuuksia pitkällä aikavälillä.

Idän nouseva suurvalta haluaa pitkällä aikavälillä sitoa arktisen liiketoiminnan silkkitie-hankkeeseensa, jonka tavoitteena on sekä luoda talouskasvua että vankentaa Kiinan suhteita Euraasiassa. Se onkin lisännyt yhteistyötä etenkin Venäjän kanssa.

Koska Kiina ei ole arktinen maa, se pääsee hyötymään alueen liiketoimintamahdollisuuksista vain yritysyhteistyön kautta. Toimivat diplomaattisuhteet alueen valtioiden kanssa tukevat siis myös yritysten pyrkimyksiä ja edesauttavat arktisten investointi-intensiivisten hankkeiden käynnistymistä, kuten vuonna 2013 lanseerattu venäläis-kiinalais-ranskalainen Jamalin maakaasuprojekti osoittaa.

Jamalin maakaasulaitos tuottaa nesteytettyä maakaasua erityisesti kiinalaisten kuluttajien tarpeisiin. Erityisvalmisteiset monitoimimurtajat kuljettavat kesäkaudella energian Koillisväylää pitkin Aasiaan ja Eurooppaan.

Kiinan arktiseen strategiaan kirjatut taloustavoitteet sekä arktisten merireittien ja luonnonvarojen hyödyntäminen luvataan tehdä alueen valtioiden itsemääräämisoikeutta ja kansainvälisiä lakeja kunnioittaen.

”Kahdenvälistä” poliittista dialogia arktisilla foorumeilla

Suomen kannalta on merkittävää, että Kiinalle on tärkeää kehittää luottamusta erityisesti Pohjoismaiden kanssa. Kiina hyödyntää aktiivisesti arktisen yhteistyön foorumeja niin kutsutun 5+1-diplomatian edistämiseen.

Malli niputtaa pohjolan viisi valtiota yhdeksi toimijaksi. Sitä motivoi etenkin taloudellinen yhteistyö innovaatiotaloudestaan sekä tiede- ja teknologiaosaamisestaan tunnettujen Pohjoismaiden kanssa. Nämä ovat Kiinan talouskehityksen turvaamisen kannalta elintärkeitä teemoja.

Suomen kannalta on merkittävää, että Kiinalle on tärkeää kehittää luottamusta erityisesti Pohjoismaiden kanssa.

Pohjoismaista erityisesti Islannilla ja Norjalla on Kiinaa kiinnostavaa arktisessa merenkulussa ja energiaprojekteissa tarvittavaa osaamista. Lisäksi ne ovat merkittäviä kalateollisuusmaita. Niiden pohjoisilta aluevesiltä saattaa löytyä Kiinaa kiinnostavia energiavaroja. Suomella puolestaan on jäänmurto- ja -hallintaosaamista.

5+1-malli on ymmärrettävästi herättänyt närää ainakin tiukasti omasta kansallisesta identiteetistään kiinni pitävien pohjoismaisten toimijoiden keskuudessa, sillä se sivuuttaa maiden erityispiirteet. Virallisesti malli kuitenkin hyväksytään, sillä se on oiva keino nostaa pienten valtioiden painoarvoa Kiinan asialistalla.

Kiinan kasvava kiinnostus arktista ulottuvuutta kohtaan saattaa tuoda myös paljon taloudellisia mahdollisuuksia Pohjoismaille.

Suomella mandaatti johtaa arvokeskustelua

Arktinen neuvosto on tärkein hallitusten välinen keskustelufoorumi arktisella alueella. Neuvoston jäseniä ovat kahdeksan arktista valtiota sekä arktisten alkuperäiskansojen edustajat.

Neuvosto on siitä poikkeuksellinen kansainvälinen instituutio, että se asemoi Suomen ja muut Pohjoismaat keskeisimpiin vaikuttajiin, kun taas ei-arktiset maat voivat toimia vain tarkkailijana. Vuonna 2013 Kiina sai pysyvän tarkkailijan aseman. Tämä takaa sille pääsyn neuvoston kokouksiin, mutta ei äänestysoikeutta.

Suomi toimii tällä hetkellä Arktisen neuvoston  puheenjohtajana. Suomella on siis nyt mahdollisuus johtaa arvokeskustelua siitä, millaisiin arvoihin arktinen toiminta halutaan jatkossa perustaa – ja Kiina kuuntelee tätä keskustelua tarkalla korvalla. Arktisen strategian julkaiseminen on tästä selkeä esimerkki.

Sanna Kopra on tutkijatohtori Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa. Liisa Kauppila on tohtorikoulutettava Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskuksessa.

Julkaisu Kiinan arktinen diplomatia pyrkii vähentämään uhkakuvia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tänä vuonna Suomi juhlii satavuotispäiviään. Kanada taas juhlistaa tänä vuonna 150-vuotispäiväänsä. Muutin kesällä Torontosta Rovaniemelle ja juuri ennen muuttoani kuuntelin Kanadan CBC-radiokanavalta anishnaabe elokuvantekijä-kirjailija-koomikko Ryan McMahonin radiosarjan, jossa hän antoi Kanadalle syntymäpäivälahjaksi 12 askeleen dekolonisaatio-ohjelman.

Ajattelin heti, että mikä mainio ajatus ja Suomi tarvitsee samanlaisen lahjan.

Ennen Kanadan heinäkuista 150-vuotisjuhlapäivää julkisuudessa käytiin kovaa keskustelua siitä, mitä merkkivuoden juhlistaminen tarkoittaa maan alkuperäiskansoille. Keskustelu jatkuu yhä.

Julkisuudessa käytiin kovaa keskustelua siitä, mitä merkkivuoden juhlistaminen tarkoittaa maan alkuperäiskansoille.

Etenkin alkuperäiskansoihin kuuluvat ihmiset itse ottivat kovasti kantaa siihen, ettei heillä ole juurikaan syytä juhlistaa 150 vuotta kestänyttä kolonisaation historiaa, jonka tuloksena on muun muassa mittava eriarvoisuus, rasismi, köyhyys ja sosiaaliset ongelmat. Tilastot kertovat synkkää todellisuutta: reservaattien huutava asuntopula ja siitä aiheutuva monen kodittomuus, päihteiden väärinkäytön kierre ja karmeat väkivalta- ja itsemurhatilastot etenkin syrjäisissä pohjoisen kylissä.

Useat kiinnittivät huomion tähän räikeään epäkohtaan: samalla kun Kanadan valtio kuluttaa puoli miljardia dollaria juhlistaakseen 150 vuotta kestänyttä maavarkautta ja kolonialistista väkivaltaa, alkuperäiskansojen yhteisöillä ei ole vieläkään puhdasta juomavettä.

Köyhyys kuristaa huomattavasti enemmän alkuperäiskansojen kuin valtaväestön keskuudessa keskimäärin. Jotkut laativat epäkohdasta julistesarjan ja kehottivat kaikkia tulostamaan ja ripustamaan kriittisiä julisteita julkisille paikoille.

Samalla kun Kanadan valtio kuluttaa puoli miljardia dollaria juhlistaakseen 150 vuotta kestänyttä maavarkautta ja kolonialistista väkivaltaa, alkuperäiskansojen yhteisöillä ei ole vieläkään puhdasta juomavettä.

Monet kieltäytyivät juhlimasta. Joidenkin mielestä Kanadan perustaminen vuonna 1867 oli tarkoitettu alkuperäiskansojen kuolemankelloksi. Useat ilmoittivat, että 150 vuotta ei ole mitään verrattuna alkuperäiskansojen yhteiskuntien satojen ja tuhansienkin vuosien olemassaoloon.

Jotkut kysyivät retorisesti, miksi juhlia nyt, kun ei alkuperäiskansoja ollut kutsuttu ensimmäisille kekkereille vuonna 1867 – huolimatta siitä, että edeltävinä vuosikymmeninä oli ahkerasti allekirjoitettu lukuisia virallisia sopimuksia Englannin kruunun ja paikallisten kansojen välillä maiden ja resurssien jaosta. Nämä sopimukset ovat edelleen voimassa, mutta Kanada alkoi heti ensi työkseen sivuuttamaan ja rikkomaan niitä.

Joidenkin mielestä Kanada150 juhlistaa alkuperäiskansojen kansanmurhaa ja juhlat olisi pitänyt peruuttaa. Syntyivät hashtagit #Resistance150 ja #Unsettling150 korvaamaan #Canada150:ta.

Joidenkin yliopistojen opiskelijaliitot äänestivät juhlallisuuksia vastaan kampuksillaan. Algoman yliopiston opiskelijaliiton puheenjohtaja totesi, että ”kieltäydymme juhlimasta nationalistisia asenteita paikassa, joka on aiheuttanut syvää väkivaltaa alkuperäisyhteisöjä kohtaan” ja viittasi tällä yliopiston aiempaan historiaan asuntolakouluna, jonka tarkoituksena oli sulauttaa alkuperäiskansat Kanadaan.

Päivää ennen suuria juhlallisuuksia Ottawassa parlamentin edustalle pystytettiin suuri tipi mielenosoitukseksi ja vastalauseeksi. Osallistujien mielestä ei ollut kyse protestista vaan seremoniasta, jonka tarkoituksena oli muistuttaa muun muassa siitä, että Ottawakin sijaitsee alkuperäiskansojen mailla.

Suomen dekolonisaatio

Vilkas julkinen keskustelu nosti kysymyksen Kanadasta ja sen historiasta pöydälle aivan uudella tavalla. Nyt suuri osa kanadalaisista ainakin tietää vähintään sen, etteivät kaikki suhtaudu suopeasti Kanadan 150-vuotiseen historiaan.

Tiesin kyllä, ettei vastaavanlaista julkista keskustelua ole odotettavissa Suomessa, mutta olen kuitenkin yllättynyt keskustelun totaalisesta puuttumisesta.

Ainoa pyrkimys herättää keskustelua, johon olen törmännyt, on Suohpanterrorin teos, joka imitoi sinivalkoista virallista Suomi100-tunnusta, mutta tekstillä ”Sápmi-Sámieanan 10 000”. Teos oli näytillä Rovaniemen taiteiden yössä 9. syyskuuta Kemijoen Ounaskosken rannassa ja osuvasti roikkui roskiksessa kiinni. Muutoin on ollut todella hiljaista.

Antaisin Suomelle syntymäpäivälahjaksi rohkeutta keskustella näistä asioista samalla tavalla kuin Kanadassa ilman keskustelijoiden leimaamista tai syyllistämistä.

Jos voisin, antaisin Suomelle syntymäpäivälahjaksi rohkeutta keskustella näistä asioista samalla tavalla kuin Kanadassa ilman keskustelijoiden leimaamista tai syyllistämistä. Voin olla väärässä, mutta minulle on syntynyt sellainen kuva, että Suomen satavuotisjuhla on niin pyhä, ettei sitä uskalla yksinäistä Suohpanterroria lukuun ottamatta kukaan ongelmallistaa. Vai onko niin, etteivät muut näe siinä mitään ongelmaa?

Myös dekolonisaatio-ohjelma olisi hyvä lahja. Mutta kuten McMahonilla Kanadassa, myös Suomessa on ongelmana se, että monet eivät edes tiedä tai usko, että Suomellakin on oma kolonisointihistoriansa. Eli miten aloittaa dekolonisaatio, kun ensin pitää vakuuttaa kolonisaation olemassaolosta?

Dekolonisaation ensimmäinen askel on aloittaa keskustelu kolonialismin olemassaolosta. Myös tänä päivänä. Sillä kolonialismi ei ole vain mennyttä historiaa, vaan kuten teoreetikot ovat vakuuttavasti argumentoineet, se on edelleen jatkuva rakenne yhteiskunnassa. Kolonialismi ei ole mennyt tapahtuma, vaan yhteiskunnan rakenne, jonka ylimmäisenä pyrkimyksenä on alkuperäiskansojen eliminointi.

Kolonialismi ei ole mennyt tapahtuma, vaan yhteiskunnan rakenne, jonka ylimmäisenä pyrkimyksenä on alkuperäiskansojen eliminointi.

Pohjoismaat ovat YK:n perustamisesta lähtien maalanneet itsestään maailman mallioppilaan kuvaa: ei olla harjoitettu maailmalla muiden kansojen ryöstämistä ja alistamista samaan tapaan kuin kolonialistiset suurmaavallat ja viimeiset vuosikymmenetkin ollaan oltu kansainvälisten ihmisoikeuksien edistämisen ja puolustamisen mallimaita.

Kun puhumme kolonisaatiosta, mielikuvat usein pyörivät Kristoffer Kolumbuksessa, joka eksyi Amerikkaan, tai sitten Aasiassa ja Afrikassa, jotka suurvallat ensin jakoivat keskenään ja sitten anteliaasti myöntyivät keinotekoisten valtioiden itsenäistymiseen. Ei suinkaan Pohjoismaissa, eikä varsinkaan Suomessa, jossa koetaan, että ”eihän tämä asia meitä koske, mehän tässä olemme aina olleet vieraan vallan ikeen alla”.

On myös tutkimuksin todisteltu, että etenkin Saamenmaassa ei ole tapahtunut kolonialismia. Nämä tutkimukset ovat kuitenkin lähestyneet ja tarkastelleet kolonialismia hyvin kapea-alaisesti ja varsinkin uusimpiin kolonisaatioteorioihin perehtymättä.

Historiallisesti myös Saamenmaassa kolonialismi käytti tavallisimpia apuvälineitään: lainsäädäntöä, kirkkoa ja koululaitosta. Lainsäädännön avulla rajoitettiin oikeudet ja mahdollistettiin uudisasutus, ja kirkon ja koulun avulla murennettiin saamelaisten identiteettiä ja itsetuntoa sekä muutettiin maailmankatsomusta ja arvoja.

Kolonialismi on rakenne, ei tapahtuma

Kuten alkuperäiskansat Kanadassa, myös saamelaiset ovat kutsuneet tätä historiaa kulttuuriseksi kansanmurhaksi, joiden seurauksia eletään edelleen.

Englantilainen tutkija Patrick Wolfe lanseerasi käsitteen asuttajakolonialismi (settler colonialism) runsas kymmenen vuotta sitten. Vertailevan tutkimuksensa pohjalta Wolfe erottaa asuttajakolonialismin orjakauppakolonialismista sekä kansanmurhasta. Hän määrittelee asuttajakolonialismin edelleen nykypäivänä jatkuvaksi ja vaikuttavaksi yhteiskunnan rakenteeksi, jonka pyrkimyksenä on alueen alkuperäisten asukkaiden eliminointi heidän maa-alueidensa omimistarkoituksessa.

Wolfe puhuu kolonialismin perustana olevasta eliminoinnin logiikasta, joka ”tuhoaa syrjäyttääkseen” ja jonka pyrkimyksenä on päästä eroon alueen alkuperäisistä asukkaista nimenomaan alkuperäisinä asukkaina. Kyse ei ole siis välttämättä kansanmurhasta, vaan ”hienovaraisemmista” keinoista, joiden päämääränä on maiden ja resurssien haltuunotto. Wolfen mukaan ”asuttajakolonialistit tulivat jäädäkseen: tunkeutuminen on rakenne, ei tapahtuma”.

Kyse ei ole siis välttämättä kansanmurhasta, vaan ”hienovaraisemmista” keinoista, joiden päämääränä on maiden ja resurssien haltuunotto.

Saamenmaastakin löytyy esimerkkejä eliminoinnin logiikasta ihan tältä vuodelta. Norjan ja Suomen välisen uuden Tenon-sopimuksen viralliseksi tarkoitukseksi sanottiin lohikannan suojelu. Käytännössä sopimus kuitenkin tarkoittaa saamelaisten syrjäyttämistä saamelaisina: alueen alkuperäisinä asukkaina sekä alkuperäiskansana, joilla ei juurikaan ole enää turistia parempaa kalastusoikeutta jokeensa.

Tämä huolimatta siitä, miten Tenojokivarren saamelaisten identiteetti on sukupolvien ajan muodostunut nimenomaan joen kautta ja suhteessa siihen, ja että oikeudet ovat kulkeneet suvuissa pitkien perinteiden ja hyvin vakiintuneiden tapaoikeuskäsitysten mukaisesti.

Syntynyt Ellos Deatnu! -liike ja heidän julistamansa moratorio ja autonominen alue Utsjoen Tiirasaaren ympärille on konkreettinen esimerkki dekolonisaatiosta ja eliminoinnin logiikan torjumisesta.

Lahjan logiikka

Itse olen pohtinut lahjan logiikkaa, joka juontuu alkuperäiskansojen maailmankatsomuksesta ja pohjautuu vuorovaikutteisuuteen ja vastuullisuuteen toisia kohtaan. Tässä yhteydessä lahjan logiikka tarkoittaa vaikkapa sitä, että satavuotias Suomi ottaa lahjan vastaan ryhtymällä avoimin mielin keskusteluun sekä myös tekemään kotiläksynsä kolonialismin olemassaolosta.

Jos dekolonisaation ensimmäinen askel on aloittaa keskustelu, niin toinen askel on se, että vastapuoli ryhtyy kuuntelemaan ja tarkastelemaan asioita hieman toisesta näkökulmasta. Onko satavuotias Suomi valmis syntymäpäivälahjaansa?

Rauna Kuokkanen on arktisen alkuperäiskansapolitiikan tutkimusprofessori Lapin yliopistossa ja kotoisin Utsjoelta. Kuokkanen on mukana huomenna 13.10. järjestettävässä Suomen saamelaispolitiikka ihmisoikeusnäkökulmasta -tilaisuudessa, jossa julkistetaan myös Suohpanterrorin uusi teos Checklist.

Julkaisu Syntymäpäivälahja Suomelle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nils-Aslak Valkeapää (1943–2001, saam. Áillohaš) oli saamelainen taiteilija, toimittaja ja alkuperäiskansa-aktiivi. Valkeapää oli renessanssi-ihminen, joka uudisti saamelaista joikuperinnettä, maalasi ja kirjoitti useita runoteoksia. Hän oli sukupolvensa kansainvälisesti kenties tunnetuin saamelainen, jonka vaikutus ulottuu syvälle nykyiseenkin saamelaiskulttuuriin.

Tarkastelen tässä tekstissä Valkeapään poliittista toimintaa ja ajattelua. Tarkemmin sanoen hahmottelen, miten Valkeapää rakentaa käsitystä saamelaisista arktisena alkuperäiskansana, jonka elämäntavoissa, kulttuurissa, kohtalossa ja ajattelussa on yhtymäkohtia maailman muihin alkuperäiskansoihin.

Teksti perustuu artikkeliin, joka julkaistaan lokakuussa 2017 Leena Valkeapään ja Taarna Valtosen toimittamassa teoksessa Minä soin (LUP). Saamen- ja suomenkielinen kokoomateos käsittelee Nils-Aslak Valkeapään elämää ja toimintaa eri tieteenalojen näkökulmista ja muun muassa aikalaismuistelujen keinoin.

Valkeapään vaikutus ulottuu syvälle nykyiseenkin saamelaiskulttuuriin.

Tarkastelen erityisesti 1970- ja 1980-lukuja, jolloin Valkeapää pohtii aktiivisesti saamelaisen identiteetin ja elämäntavan luonnetta sekä saamelaisuuden suhdetta toisiin, siis niihin ryhmiin, joista erotuksena saamelaisuus on sitä mitä se on. Näitä ryhmiä edustavat Pohjoismaiden valtaväestöt ja laajemmassa mielessä länsimainen, ”valkoinen” kulttuuri.

Tekstin aineistona ovat Valkeapään teokset Terveisiä Lapista (1971) ja Trekways of Wind (1994) sekä yksitoista Yleisradion Elävän arkiston taltiointia, joista osa on konserttitaltiointeja ja osa haastatteluja.

1970-luvun alku

Valkeapään ensimmäinen kirja, pamfletti Terveisiä Lapista on keskeinen hänen poliittisen ajattelunsa näkökulmasta. Taiteilija muotoilee lyhyessä tekstissä suuren osan myöhemmin toistuvista näkemyksistään.

Terveisiä Lapista alkaa irvailulla, jonka Valkeapää kohdistaa sivistyneisiin ja älykkäisiin naisiin sekä muihin verrannollisiin etelän asukkaisiin. Kirjoittaja katsoo, että etelän valtaväestön silmissä saamelaiset edustavat alkukantaista kansaa, joka asuu Jumalan selän takana. ”Eihän siellä ole mitään, ei teatteria, ei oopperaa, ei edes sisävessaa.”

Valkeapää on sitä mieltä, että vaikka kukaan ei tunnusta pitävänsä pohjoista tyhjänä ja alkukantaisena, moni ajattelee pohjimmiltaan edelleen juuri näin. Kirjailijan hahmottama asenne kuvaa yleensä hänen käsitystään ”etelän ihmisten” suhtautumisesta saamelaisiin. Heihin ei kohdisteta kirjoittamisajankohtana suoraa väkivaltaa tai sortoa, mutta heitä ei myöskään oteta vakavasti. Saamelainen kulttuuri ei ole elävää tai tasaveroista: se on alkukantainen ja eksoottinen reliikki, jonka kohtalona on muuttua matkailunähtävyydeksi suomalaisten käyttöön.

Valkeapää esittää suomalaisten ja saamelaisten historialliset suhteet pamfletissa kärjekkäästi. Ruotsi-Suomen ja Venäjän vallan aikana Lappiin muuttaneet uudisasukkaat samaistuvat tekstissä Afrikan siirtomaaherroihin, Pohjois-Amerikkaan tunkeutuneisiin britteihin ja ranskalaisiin sekä Etelä-Amerikan intiaaneja surmanneisiin espanjalaisiin.

”Taistelu saamelaisten oikeuksien puolesta ei ole taistelua ketään vastaan.”

Toisaalta Valkeapää korostaa, ettei hänen tarkoituksensa ole syyllistää nykyisiä Lapin suomalaisasukkaita esi-isiensä tai valtioiden synneistä. Sen sijaan hän näkee pohjoisen nykyiset asukkaat naapureina, joilla on yhteisiä etuja:

Taistelu saamelaisten oikeuksien puolesta ei ole taistelua ketään vastaan. Erikoisesti haluan tähdentää, ettei se voi olla toisten oikeuksien polkemista. Ja ennenkaikkea se ei ole taistelua niitä paikallisia suomalaisia vastaan, jotka eivät ole syyllisiä nykypäivän tilanteisiin. Päinvastoin, etumme ovat monesti jopa yhtenevät ja voisivat tarjota mahdollisuuden yhteiseen rintamaankin. Taistelu saamelaisten oikeuksista saattaa kyllä olla taistelua lakeja vastaan.

Terveisiä Lapista -teoksessa Valkeapää ei puhu vielä alkuperäiskansoista. Saamelaiset ovat ei-länsimaisen kulttuurin edustajia, vähemmistöä tai arktista kansaa.

Käsitteissä on idullaan mielenmaisema, joka myöhemmin tekee alkuperäiskansakäsitteen omaksumisen taiteilijalle helpoksi. Saamelaisten asemaa määrittää suhde toiseen, jota edustavat länsimainen kulttuuri, enemmistö ja ei-arktinen kansa.

Aluillaan on myös toinen merkittävä teema, joka myöhemmin kehittyy Valkeapään ajattelussa. Hän kokee voimakasta henkistä yhteyttä muihin arktisen alueen kansoihin, erityisesti Pohjois-Amerikan intiaaneihin.

Heidän historiassaan on Valkeapään mukaan paljon sellaista, jonka saamelainen tunnistaa omakseen. Samaa on suhteessa alistaviin enemmistökansoihin, ”valkoisiin”, elämäntavassa, jota arktinen ympäristö säätelee sekä käsityksissä ihmisen ja luonnon suhteista.

Kansainvälisessä alkuperäiskansaliikkeessä

Merkittävä osa Valkeapään elämää 1970-luvulla oli toiminta kansainvälisessä alkuperäiskansaliikkeessä. Liikkeen pyrkimyksenä oli luoda yhteyksiä eurooppalaisten kolonisoimia alueita aiemmin asuttaneiden kansojen välille.

Tavoitteena oli luoda kansainvälisten yhteyksien kautta poliittinen voima kansallisvaltioita vastaan. Liike organisoitui aluksi pääosin omaehtoisesti, erityisesti Pohjois-Amerikan intiaanien aloitteesta, ja 1970-luvun lopulta lähtien vahvemmin YK:n alaisten organisaatioiden puitteissa.

Alkuperäiskansaliikkeen tavoitteena oli luoda kansainvälisten yhteyksien kautta poliittinen voima kansallisvaltioita vastaan.

Pohjoismaat eivät ole olleet sanan perinteisessä merkityksessä siirtomaita eikä saamelaisiakaan pidetty aikaisemmin alkuperäiskansana vaan etnisenä vähemmistönä. 1970-luvulla saamelaiset itse kuitenkin alkoivat integroitua kansainväliseen alkuperäiskansaliikkeeseen, johon nuoret saamelaisintellektuellit kokivat yhteyttä.

Saamelaiset olivat muiden mukana kouluttautuneet ja tutustuneet muun muassa uusmarxismiin sekä uuskolonialismin kritiikkiin. Nämä vaikutteet muuttivat ymmärrystä saamelaisten omasta asemasta.

Valkeapää oli yksi nuorista saamelaisintellektuelleista. Hän käytti saamelaisista nimitystä alkuperäiskansa julkisesti ensimmäistä kertaa tiettävästi vuonna 1975 puhuessaan ”niin sanotuista alkuperäiskansoista” Saamen radion haastattelussa.

Samana vuonna Valkeapää osallistui yhtenä Suomen saamelaisten edustajista Kanadan Port Albernissa Maailman alkuperäiskansojen neuvoston (WCIP) perustavaan kokoukseen. Hänestä tuli WCIP:n kulttuurikoordinaattori vuonna 1978, missä tehtävässä hän oli järjestämässä muun muassa alkuperäiskansojen kulttuuritapahtumaa Davvi šuvvaa Kaaresuvannossa vuonna 1979. Valkeapää raportoi alkuperäiskansojen kansainvälisistä tapahtumista myös Saamen radiolle sekä toimittajana että haastateltavana.

Osallistuminen alkuperäiskansaliikkeen toimintaan vahvisti Valkeapään käsitystä siitä, että saamelaiset eivät ole kulttuureineen ja kohtaloineen maailmassa yksin.

Osallistuminen kansainvälisen alkuperäiskansaliikkeen toimintaan vahvisti Valkeapään käsitystä siitä, että saamelaiset eivät ole kulttuureineen ja kohtaloineen maailmassa yksin. Maaliskuussa 1976 hän puhuu intiaanien ja saamelaisten kohtalonyhteydestä ja samankaltaisuudesta Yleisradion haastattelussa.

Hän muistelee vierailuaan WCIP:n perustavassa konferenssissa ja sanoo, että alkuperäiskansat ovat ”vanhimpia yhtäjaksoisesti eläviä kulttuuriltaan ja ehkä muutenkin vanhimpia kansoja”. Valkeapään ajattelussa nämä vanhat kulttuurit esittäytyvät nyt sikäli samankaltaisina, että niihin kuuluvat ihmiset kykenevät tunnistamaan toisensa esimerkiksi samantapaisen taiteen kautta. Valkeapää sanoo:

[…] tämä koskee erittäinkin arktisia alueita ja aina Pohjois-Amerikan mannerta jokseenkin etelään nimenomaan näitten intiaanien musiikkia, jota kaikkea voi nimittää joiuksi. […] vasta sinä iltana kun me joikasimme toinen toisiamme siellä intiaanien kanssa me puhuimme samaa kieltä.

Joiku muodostaa Valkeapään ajattelussa eksistentiaalisen, multimodaalisen kielen, joka ylittää puhutun ilmaisun rajat. Musiikissa ilmenee elämäntunto, joka alkuperäiskansojen sisaria ja veljiä eri puolilla maailmaa yhdistää.

Trekways of Wind

Runoteos Trekways of Wind on saamenkielisestä kokoomateoksesta Ruoktu váimmus (1985, suom. Koti sydämessä) käännetty, Valkeapään itsensä kuvittama runokokoelma. Teoksessa ovat läsnä hieman uusissa muodoissa monet niistä ideoista, joita Valkeapää on käsitellyt aiemmin haastatteluissaan ja Terveisiä Lapista -pamfletissa.

Trekways of Wind on Valkeapään yhteiskunnallisen ajattelun taiteellinen synteesi. Myöhemmin ilmestynyt ja Valkeapään pääteoksena pidetty Beaivi, Áhčážan on eeppisempi kirja, jonka fokus on jutavan saamelaisuuden elämäntunnon kuvauksessa.

Trekways of Wind on trilogia, jonka osat on alun perin kirjoitettu ja myös julkaistu eri aikoina. Tämä näkyy osien tyylin ja joidenkin aiheiden vaihtumisena ja kertoo myös taiteilijan kokemuksien karttumisesta. Ensimmäiset osiot ovat painotukseltaan henkilökohtaisia ja esimerkiksi taiteilijan lapsuuteen liittyviä, kun kolmannessa, viimeiseksi kirjoitetussa osiossa kuvataan laajasti vaikutelmia matkoilta Grönlantiin ja Pohjois-Amerikkaan.

Keskiössä on luonto, johon saamelainen elämäntapa nivoutuu.

Osilla on myös yhteisiä piirteitä. Kaikkien keskiössä on luonto, johon saamelainen elämäntapa nivoutuu. Valkeapää kuvaa sekä suuria luonnonprosesseja että pieniä yksityiskohtia: tuulta, lunta, järveä, koiraa, erilaisia poroja, tunturikoivua, pilviä, sadetta, tulta, monenlaisia lintuja ja aurinkoa. Toisaalta kaikissa kolmessa osassa kuvataan erilaisia ihmissuhteita, kuten sisaruutta, eroottista rakkautta ja sukujen jatkumoita.

Kaikki Trekways of Wind -teoksen osiot sisältävät myös yhteiskunnallisiin kehityksiin liittyviä kuvauksia ja kritiikkiä. Ensimmäisessä, vuonna 1974 alun perin julkaistussa osassa Valkeapää kirjoittaa toistuvasti länsimaisen kulttuurin yleisistä epäkohdista sekä saamelaiskulttuuriin kohdistuvista väheksyvistä asenteista.

Mielitkö sivistyneeseen maailmaan?

Kuulitko kerrottavan miten Amerikassa
tapettiin kananpoikasia
ja heitettiin menemään
jotta ihmiset pärjäisivät paremmin
– hyvin toimeentulevat ihmiset
Tässä maailmassa jossa kolmesataa miljoonaa
lasta näkee nälkää

Ja kuulitko kerrottavan
miten Kambodžaan putosi pommeja vahingossa
oletko kuullut nimet Tšekkoslovakia
Ho Tsi Minh, Allende

Wounded Knee

Maailmahan on niin sivistynyt
sata miljoonaa muuta
on ihminen oppinut tappamaan
viimeisten viidenkymmenen vuoden kuluessa

Entä oletko kuullut kerrottavan
miten primitiivistä
saamelaiskulttuuri on*

Toisessa osiossa, joka on julkaistu alun pitäen 1976, maailmanlaajuiset epäkohdat, kuten sodat ja nälänhätä, kietoutuvat kertojaminän henkilökohtaisiin kokemuksiin. Valkeapää kuvailee sisäoppilaitosta, jossa vierasta kieltä puhuvat oppilaat pahoinpitelevät tunturista tullutta.

Vierauden tunne vain kasvaa, kun päähenkilö osallistuu etelässä järjestettäviin koulujen välisiin hiihtokisoihin. Kotikoulussa jopa ei-saamelaisilla lapsilla on porosäärystimet eli säpikkäät, mutta täällä hiihtäjä on ainoa lajiaan.

Ja vaikka hän ei pärjännyt huonosti
Ei siitä ollut apua
Toiset lapset kävelivät ryhmänä
hänen perässään
ja ilkkuivat
porohousu porohousu

Toisessa osassa Valkeapää nostaa esiin myös teeman, johon hän on aikaisemmin viitannut lähinnä haastatteluissaan. Saamelaiskulttuuri ei ole vain pieni ja ainutkertainen poikkeus vaan vanha tai oikeammin muinainen kulttuurimuoto, jonka juuret ovat syvällä historiassa.

Kuinka kunnioitankaan
muinaista saamelaista elämää
se oli todellista luonnon rakastamista
jossa mikään ei mennyt hukkaan
jossa ihminen oli osa luontoa

He ovat nyt viimein uskoneet
että saamelaiset ovat asuneet täällä jo
kymmenkunta tuhatta vuotta
he joista on muodostunut saamenmaa

Se on pitkä aika
Egyptin faaraoiden vaellus
Rooman imperiumin rikkaudet
Kreikan kulttuurinen kunnia
Hetkosia rinnalla

Juridiikassa käsitteellä alkuperäiskansa viitataan muiden kriteerien ohella kansaan, joka on asuttanut nykyisiä asuinalueitaan ennen valtaväestöjä. Valkeapään kertoja kuvaa kuitenkin kansaa, joka ei ole ainoastaan asuttanut nykyisten saamelaisten maita ennen valtaväestöjen tuloa, vaan asunut täällä niin pitkän ajan, että mahtavat imperiumit ja korkeakulttuurit ovat tuulen henkäyksiä sen rinnalla. Silti saamelaiset eivät saa tunnustusta vaan joutuvat opettelemaan, seuraavan runon ilmauksen mukaan, ”toisten kansojen kansallispäiviä”.

Saamelaisten luonnonläheinen elämäntapa ei ole Valkeapäälle vain romanttinen ihailun kohde tai narratiivi, jonka tarkoituksena on ajaa saamelaisten asiaa.

Muinaisten saamelaisten luonnonläheinen elämäntapa ei ole Valkeapäälle vain romanttinen ihailun kohde tai narratiivi, jonka tarkoituksena on ajaa saamelaisten asiaa. Monista teoksessa lähelle sijoitetuista runoista välittyy ekologinen huoli, joka kohdistuu liikakansoitukseen ja luonnon voimalliseen hyötykäyttöön. Ihmiset ovat sopuleita, joiden leviämisen edessä runoilija tuntee voimattomuutta. Huoli luonnosta muotoutui Valkeapäälle keskeiseksi teemaksi erityisesti 1970-luvun puolenvälin jälkeen.

Trekways of Wind -kokoelman toisessa osiossa Valkeapää käsittelee useassa runossa myös ilmiötä, jota olen nimittänyt kodin laajaksi käsitteeksi. Kertoja kritisoi toistuvasti sitä, miten valtion edustajat eivät kykene ymmärtämään jutavien saamelaisten liikkuvaa elämäntapaa. Hän kiistää myös maiden haltuunottoon liittyvien lakien oikeudenmukaisuuden, kuten teki jo Terveisiä Lapista -teoksessa.

Meidän esi-isämme ovat tulistelleet Allaordassa
Stuorrajeaggin palsoilla
Viiddesčearrussa
Isoisävainaa hukkui vuonolla kalanpyynnissä
Isoäitivainaa tapasi leikata heinää Šelgesrohtussa
Isä syntyi Finjubaktin alle tulipalopakkaseen

Silti he kysyvät
missä kotisi on

Kokoelman kolmas osa poikkeaa kahdesta ensimmäisestä. Osiota leimaavat erityisesti tarinat, jotka kertovat vierailuista inuittien ja intiaanien luokse Grönlantiin ja Pohjois-Amerikkaan. Nyt ajatus arktisten kansojen yhteydestä saa tarkempia ja henkilökohtaisemmin ilmaistuja muotoja.

Kertoja kuvaa tuntemuksia, joita arktisten kansojen elämän samankaltaisuus hänessä herättää. Erityisen tuttuna ilmenee karunkaunis pohjoinen ympäristö, mutta myös monet kulttuurin muodot, jotka ympäristöön näyttävät liittyvän. Intiaanien tiipiit näyttävät kertojan silmissä saamelaisten laavuilta, ja heidän musiikkinsa on joikua, kuten jo Valkeapään aikaisemmissa haastatteluissa.

[…]Laavupuut taivasta vasten
ja kuu kurkistamassa tiipiihin
Niin tuttu
niin outo
tässä elämässä
olenko ollut aiemminkin

Sykkivät rummut sydämen rytmissä
Yössä soivat intiaanien joiut
Unessakin kuulen joikaamisen
taonnan
ja kaikki tämä
niin tuttua
olenko ollut
ennenkin

Yhtenäisen elämäntunteen ohella arktiset kansat kohtaavat teoksen kerronnassa samankaltaisia ongelmia, jotka liittyvät esimerkiksi maiden oikeudettomaan haltuunottoon, kaupungistumiseen ja alkoholinkäyttöön. Monet pohjoisten kansojen ongelmia käsittelevistä runoista ovat hyvin suorasukaisia. Kertoja puhuu maiden ryöstäjistä, joille mikään ei riitä.

[…]Sitten tuli outo ihminen, vieras veri.
Halusi ja himoitsi tätä maata, johon me kuuluimme.
Halusi ja himoitsi, vaikka heillä oli itselläänkin maita
He halusivat ottaa meidän maamme, sen kasvit ja kaiken sen hyvyyden, jonka kanssa olimme kasvaneet. Kukat, eläimet, meidät kaikki.
Ja he halusivat niitä asioita, joista he pitivät. Veden ja sen voiman, raudan ja muita rikkauksia, puita, kaloja. Kaikkea.
Ja vielä meidätkin. […]

Trekways of Wind -teokselle on artikkelini teeman kannalta leimallista, että Valkeapää ei käytä siinä lainkaan alkuperäiskansan (indigenous people, álgoálbmot, eamiálbmot) käsitettä. Hän puhuu saamelaisista, inuiteista ja intiaaneista (välillä tarkemmin mustajaloista) sekä siskoista ja veljistä.

Mahdollisesti alkuperäiskansa käsitteenä kuuluu lähtökohtaisesti toiseen kielipeliin, virallisen edunvalvonnan ja valtaväestön kanssa kommunikoinnin tiloihin, joissa tarvitaan suhteita selventäviä käsitteitä. Runoteoksen maailma ei ole juridinen tai edes kovin eksakti. Kuten yhdessä runoistaan, Valkeapää ”näyttää tundran” lukijalle, muttei osaa tai tahdo sanoittaa sitä länsimaisten rakenteiden kielellä.

Saamelaisuus ja arktiset kansat Valkeapään ajattelussa

Valkeapään tuotanto ja ajattelu ovat vahvasti dialogisia monessa mielessä. Ensinnäkin hän muuttaa ilmaisuaan vuosien vieriessä. Terveisiä Lapista -pamfletin suorat sanankäänteet muuttuvat vuosien aikana saamelaisen elämäntunnon moniaistiseksi kuvaukseksi.

Samalla henkilökohtaisten kokemusten synnyttämät tuntemukset jäävät taka-alalle. Taiteilija saa selväksi tilit sen kanssa, mitä hän on omassa yhteisössään ja suhteessa valtaväestöön sekä löytää paikan meidän, siskojen ja veljien joukosta.

Poliittisia viestejään taiteilija kirjoittaa yhtäältä valtaväestölle, jonka saamelaisiin kohdistuvia asenteita ja luonnonkäytön tapoja hän kritisoi. Teksteissä moititaan länsimaista valtakulttuuria yleensä ja lisäksi erityisesti ”etelän” asukkaiden ajattelutapoja.

Poliittisia viestejään taiteilija kirjoittaa yhtäältä valtaväestölle, toisaalta saameksi saamelaisyhteisölle.

Lapin suomalaiset näyttäytyvät teksteissä sen sijaan myönteisemmässä valossa. He eivät ole niinkään vastustajia kuin naapureita, joiden kanssa saamelaisilla on monia yhteisiä intressejä. Myös etelästä tuleviin yksittäisiin ihmisiin Valkeapää näyttää suhtautuvan yksilöinä, ei vain kulttuurinsa edustajina. Varsinkin haastatteluissa esiintyy leppoisa ja ihmisystävällinen taiteilija, joka puhuttelee haastattelijaa etunimeltä eikä kutsu tätä esimerkiksi toimittajaksi.

Toisaalta Valkeapää kirjoittaa saameksi saamelaisyhteisölle. Hän pyrkii näyttämään, miten valtaväestön ajattelutavat ovat syrjäyttäneet saamelaisen ajattelun ja lamanneet itsetunnon. Samalla Valkeapää sanoo, että maailmalla on siskoja ja veljiä, joiden kansat ovat kohdanneet samanlaisen kohtalon.

Alkuperäiskansojen globaali yhteys on voimavara, josta saamelaiset voivat ammentaa. Valkeapää toisin sanoen rakentaa saamelaista poliittista identiteettiä yhdistämällä sen maailmanlaajuiseen yhteisöön.

Valkeapää rakentaa saamelaista poliittista identiteettiä yhdistämällä sen maailmanlaajuiseen yhteisöön.

Saamelaisten tulevaisuuden tulisi Valkeapään mukaan rakentua heidän omista lähtökohdistaan. Heidän ei pitäisi omaksua kritiikittä monin tavoin ongelmallista länsimaista elämäntapaa. Toisaalta saamelaista kulttuuria ei pidä jähmettää tai vain pyrkiä ”säilyttämään”. Valkeapään ajattelussa saamelainenkin kulttuuri muuttuu ja kehittyy niin kauan kuin se on elävää.

Valkeapään vaatimukset sekä suomalaisille että saamelaisille ovat tyypillisiä alistettujen (disadvantaged) ihmisryhmien modernille identiteettityölle. Hän vaatii tunnistamista, tunnustamista ja kunnioitusta samoilla perusteilla, joilla tunnustus aiemmin on evätty: saamelaisuus on erityistä ja kunnioitettavaa erilaisuutensa vuoksi, ei siitä huolimatta. Erilaisuus ei merkitse pyhitettyä asemaa, mutta rikkautta kyllä, sanoo taiteilija.

Valkeapään ajattelusta on löydettävissä hahmotteluja sille, mitä alkuperäiskansaisuus (indigeneity) voisi pohjimmiltaan merkitä. Alkuperäiskansoiksi kutsuttuja ihmisryhmiä yhdistää ensinnäkin suhde enemmistökansoihin, jotka yleensä ovat sortajia. Lisäksi alkuperäiskansaisuudelle on ominaista merkityksellinen suhde maahan sekä erityinen ajattelutapa, jossa ihminen on osa luontoa pikemminkin kuin sen herra.

Saamelaista kulttuuria ei pidä jähmettää tai vain pyrkiä ”säilyttämään”.

Myös näkyvät kulttuuriset merkit, kuten vaatetus, käsityöt, asumukset ja erityisesti musiikki ovat Valkeapään ajattelussa alkuperäiskansojen tunnistamia asioita. Varsinkin joikaaminen näyttäytyy esteettisen elämyksen ohella yhteisöllisenä tekona, joka lähentää aiemmin vieraita ihmisiä toisiinsa.

1970- ja 1980-luvuilla taltioidut Valkeapään haastattelut sekä Terveisiä Lapista ja Trekways of Wind -teosten poliittinen luenta luo kuvan taiteilijasta, joka sekä kiinnittyy oman aikansa diskursiivisiin mahdollisuuksiin että luo niitä omilla ehdoillaan uusiksi. Vaikka Valkeapää omaksuu alkuperäiskansan käsitteen ja alkaa käsittää myös saamelaiset vähemmistön sijaan selvästi nimenomaan omana kansanaan, ei alkuperäiskansaisuudesta tule Valkeapään ajattelua vangitsevaa kanjonia.

Hän rakentaa omaa kielipeliään, jossa toiset ihmiset ovat sisaria ja veljiä, eivät pelkästään viiteryhmiensä edustajia. Samalla Valkeapään kertoma identiteettipoliittinen tarina lopulta muovautuu elämän sisältöjen kuvaukseksi.

Arktisten kansojen kokema sorto säilyttää asemansa metatason tarinana, ja alkuperäiskansojen identiteetti rakentuu edelleen erotuksena niistä, jotka eivät kuulu samaan kansojen perheeseen. Tämän rakenteen sisällä kirjailijan huomio alkaa kuitenkin suuntautua siihen, millaista vaiettu saamelaisuus omista lähtökohdistaan on. Tässä vaiheessa tarina siirtyy pois tekstini aihepiiristä ja jatkuu kohden Beaivi, Áhčážan -teoksen eeppisiä horisontteja.

*) Runot on suomennettu saamenkielisistä alkuteoksista. Ensimmäisen osan on suomentanut Anneli Rosell ja se on julkaistu nimellä ”Kevään yöt niin valoisat”. Kiitokset muista suomennoksista Piia Susanna Juusolle ja Taarna Valtoselle.

YTT, dosentti Tapio Nykänen on politiikan tutkija Lapin yliopistosta.

Julkaisu Saamelaisuus ja arktinen alkuperäiskansaisuus Nils-Aslak Valkeapään ajattelussa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kiinan presidentin vierailu oli näyttävä mediatapahtuma, jota kehystettiin sopimuksella pandakarhujen vuokraamisesta Ähtärin eläinpuistoon. Pandadiplomatian tassun alla allekirjoitettiin useita kauppaa ja tieteellistä tutkimusta edistäviä asiakirjoja sekä sovittiin laajemmasta yhteistyöjulistuksesta maiden välillä.

Kriittiset tarkkailijat kiinnittivät huomiota siihen, että vierailun yhteydessä ei juuri puhuttu Kiinalle hankalista ihmisoikeuskysymyksistä eikä Suomi ole niistä muutenkaan Kiinan tapauksessa suurta meteliä pitänyt. Yhteistyöjulistukseen Suomi kuitenkin oli saanut maininnan ihmisoikeuksista mukaan.

Suomen poliittinen pragmaattisuus helpottaa yhteistoimintaa, mutta ei ole varsinainen syy siihen, miksi Kaukoidän suurvalta on kiinnostunut pienestä pohjoisesta maasta. Monet motiiveista liittyvät kauppaan ja esimerkiksi korkean teknologian osaamiseen.

Suomi edustaa Kiinalle poliittista porttia arktiselle alueelle.

Toiset eivät kiinnity niinkään vain itse Suomeen kuin siihen, että maa edustaa Kiinalle poliittista porttia arktiselle alueelle. Suomi on Arktisen neuvoston jäsenenä ja nyt puheenjohtajana Kiinalle fyysistä kokoaan tärkeämpi tekijä arktisen politiikan kentällä.

Tarkastelen tässä katsauksessa sitä, miten Kiina on määritellyt Arktisen alueen globaalia merkitystä ja omaa asemaansa suhteessa alueeseen. Tarkoituksena on hahmottaa Kiinan presidentin vierailun kiinalaista kontekstia ja toisaalta kuvata Kiinan tapaa jäsentää positiotaan suhteessa Arktiseen. Teksti perustuu kahteen aihetta käsittelevään laajempaan artikkeliin.

Arktisen alueen merkitys Kiinan politiikassa

Kiina ei ole julkaissut varsinaista ohjelmapaperia, missä sen poliittinen strategia arktisella alueella olisi määritelty. Jälkiä toimintalinjoista on kuitenkin löydettävissä niin poliittisista puheista kuin esimerkiksi Kiinan hallituksen ajatuspajojen tuottamista kirjoituksista.

Näissäkään teksteissä ei esitellä yksiselitteistä tai yksimielistä strategiaa. Väitteet ja tulkinnat ovat sen sijaan heterogeenisiä ja kertovat keskustelun kehkeytymisestä Kiinassa. Joitain yhdistäviä piirteitä aineistoista kuitenkin löytyy.

Arktinen alue ei ole aikaisemmin ollut Kiinan poliittisten intressien listalla kovin korkealla. Ennen vuotta 2007 maan sisällä ei käyty julkista keskustelua arktisesta politiikasta juuri lainkaan.

Kiivaamman debatin vaihe osui vuosiin 2009 ja 2010, minkä jälkeen asiaan liittyviä tekstejä ja lausuntoja on tullut julki harvemmin. Taustakeskusteluissa aihe on koko ajan ollut esillä.

Myös alueen militarisoituminen ja sen vaikutus globaaliin voimatasapainoon on huolestuttanut Kiinaa.

Kiina on ollut kiinnostunut ennen muuta arktisen alueen mineraaleista ja öljystä, Koillisväylän merireitistä, kalavarannoista ja muun muassa jäätikköihin liittyvästä luonnontieteellisestä tutkimuksesta. Myös alueen militarisoituminen ja sen vaikutus globaaliin voimatasapainoon on huolestuttanut Kiinaa.

Xin vierailua Suomeen ja asiaan liittyvää laajaa uutisointia Kiinassa voidaan pitää suurvallan arktisen politiikan julkisen aktivoitumisen yhtenä merkkinä. Vaikka asian tulkitseminen on vaikeaa selkeiden lähteiden vähäisyyden vuoksi, voidaan myös olettaa, että arktisen alueen merkitys Kiinan silmissä on kasvanut, eikä aktivoituminen ole sattumanvaraista.

Syitä voidaan etsiä ainakin kahdesta suunnasta. Ensinnäkin Venäjän ja lännen välien kiristyminen on lisännyt huolta pohjoisen militarisoitumisesta. Kiina kannattaa kansainvälisellä areenalla rauhanomaista vapaakauppaa, eikä se pidä kaupantekoa häiritsevistä kehityksistä.

Lisäksi maan poliittinen johto on erittäin tietoinen arktisen alueen merkityksestä ilmastonmuutokselle, jonka vastaisessa taistelussa Kiina näyttää ottavan keskeistä roolia.

Missä arktinen on?

Kiinalla on siis pohjoisessa sekä poliittisia että kaupallisia intressejä. Maa sijaitsee kuitenkin tavanomaisten arktisen alueen määritelmien ulkopuolella eikä ole siten esimerkiksi Arktisen neuvoston päätösvaltainen jäsen. Sen sijaan Kiina on neuvoston tarkkailijajäsen.

Vähintään puolittainen ulkopuolisuus on synnyttänyt tarpeen jäsentää Kiinan suhdetta arktiseen alueeseen luovilla tavoilla. Jäsennän lopuksi lyhyesti kiinalaista asiaan liittyvää poliittista retoriikkaa.

Ehkä tavanomaisin kiinalainen tapa määrittää maan suhdetta arktiseen alueeseen on ollut Kiinan esittäminen ”melkein arktisena maana” (near-Arctic state). Määritelmä toistuu useissa virallisissa ja epävirallisissa teksteissä viime vuosina. Ajatuksena on, että Kiina sijaitsee pohjoisella pallonpuoliskolla ja suhteellisen lähellä arktista aluetta vaikkapa Intiaan tai Etelä-Koreaan verrattuna.

Arktinen alue tuodaan maailman laidalta globaaliin keskiöön, jossa kaikilla suurvalloilla on luontaisesti legitiimejä intressejä.

Kiinnostavampi on ajatuksellinen käännös, jossa arktinen alue tuodaan maailman laidalta globaaliin keskiöön, jossa kaikilla suurvalloilla on luontaisesti legitiimejä intressejä. Kenties merkittävin yksittäinen tällaiseen arktisen määrittelyyn liittyvä lähde on Kiinan apulaisulkoministeri Hu Zhengyuen lausunto vuodelta 2009:

”Arktisella on poikkeuksellinen asema kaikille meille, jotka elämme tällä sinisellä planeetalla. Arktisen muuttuva ympäristö on äärimmäinen merkittävä ihmiskunnan olemassaolon ja ympäristön kannalta. Arktinen on herkkä ympäristö globaalin ilmastonmuutoksen kannalta. Koko planeetta reagoi luonnon muutoksiin arktisella alueella, erityisesti pohjoisen pallonpuoliskon ilmasto.”

Arktinen ei enää ole kaukainen reuna-alue vaan pikemminkin globaalien tapahtumien keskipisteessä. Samalla se on äärimmäisen herkkä ympäristö, jossa sininen luonto vielä elää – toisin kuin Kiinan omissa teräskaupungeissa. Koska alueen luonnon kehityksellä on merkitystä koko ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta, on myös Kiinalla legitiimejä ja ymmärrettäviä intressejä osallistua alueen hallintaan.

Kiinan intresseissä edelleen on se, että pakastin pysyisi ainakin pääosin jäässä myös jatkossa.

Vastaavia määritelmiä on löydettävissä myös muista kiinalaisista lähteistä. Esimerkiksi puolivirallisessa World Affairs -lehdessä julkaistuissa artikkeleissa arktinen alue määriteltiin vuosina 2010 ja 2012 käsitteillä ”ihmiskunnan yhteinen omaisuus” ja ”maailman pakastin”, jonka kaikki ihmiset omistavat.

Myös Xin vierailun yhteydessä julkaistu yhteistyöjulistus antaa ymmärtää, että Kiinan intresseissä edelleen on se, että pakastin pysyisi ainakin pääosin jäässä myös jatkossa.

YTT, dosentti Tapio Nykänen on politiikan tutkija Lapin yliopistosta.

Julkaisu Kiina tähyää pohjoiseen kohti arktista aluetta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ympäristöpolitiikassa käytetään yleistajuisia metaforia tutkimuksen kansaintajuistamiseksi. Esimerkiksi liikennevalovärit kuvaavat ongelmien vakavuusastetta.

Ilmastonmuutoksesta ja arktisesta alueesta puhuttaessa on alettu käyttää yhä useammin metaforaa laboratorio. Se ei anna oikeaa kuvaa alueen luonnontieteellisessä tutkimuksessa käytettävistä menetelmistä, mutta ilmentää hyvin alueen tutkimuksesta ja hallinnoimisesta käytävän kansainvälisen poliittisen keskustelun suuria suuntalinjoja.

Kenttä- ja laboratoriotieteiden eroavaisuudet

Puhuttaessa arktisesta alueesta laboratoriona viitataan siihen, miten alueen keskilämpötila on noussut ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen myötä nopeammin ja keskivertoa enemmän kuin muilla alueilla. Toisin kuin luonnontieteellisessä laboratoriotutkimuksessa se ei siis tarkoita, että eri muuttujia tai niihin vaikuttavia olosuhteita pystyttäisiin tarkasti hallinnoimaan tieteen keinoin. Päinvastoin.

Laboratorio-metafora on osuvampi kuvailemaan kansainvälisen arktisen politiikan kuin luonnontieteellisen tutkimuksen tilaa.

Ikiroudan sulamisen ennustettua nopeampi tahti ja vuodesta toiseen enemmän ja enemmän muuttuvat äärisääolot ovat esimerkkejä kenttätyöhön perustuvien luonnontieteiden erityisen haasteellisista kysymyksistä. Laboratorio-metafora onkin osuvampi kuvailemaan kansainvälisen arktisen politiikan kuin luonnontieteellisen tutkimuksen tilaa.

Maailmanpolitiikassa Arktiksen laboratorio-metaforalla perustellaan niin tutkimuksen rahoitusta kuin arktisen valtioiden johtavaa roolia. Yhdysvalloissa Barack Obaman hallitus on valjastanut arktisen alueen muutoksen kansainvälisen tutkimuksen osaksi laajempaa keskustelua, jossa käsitellään kansainvälisen ilmasto-, tiede-, ja innovaatiopolitiikan uusia haasteita ja niiden hallinnon kehittämisen tarvetta.

Obaman Arktis

Osana sen Arktisen neuvoston kaksivuotista puheenjohtajuutta Yhdysvallat on yhteistyössä Fulbright-organisaation kanssa järjestänyt uuden reilun vuoden mittaisen poikkitieteellisen kansainvälisen tutkimusohjelman. Yksi sen keskeisistä teemoista on ollut tieteen, politiikan ja hallinnon välisen vuoropuhelun vahvistaminen ja tämän kautta uusien poliittisten ja hallinnollisten innovaatioiden synnyttäminen.

Obaman aktiivisuus heijastelee laajempaa kansainvälistä arktisen aluepolitiikan muutosta.

Maaliskuussa 2016 Obama antoi yhdessä Kanadan pääministerin, Justin Trudeau’n kanssa julkilausuman aiheesta ”Ilmasto, energia ja arktinen johtaminen”. Siinä arktisen alueen kehittäminen sidottiin erottamattomaksi osaksi näiden kahden valtion ilmasto- ja energiapolitiikkaa, jota pyritään toteuttamaan joulukuun 2015 Pariisin sopimuksen hengessä.

Keskiviikkona 28.9. Obama otti vielä yhden askeleen kohti kansainvälisen arktisen tiedepolitiikan muutosta ennen kuin jättää virkansa. Kyseessä oli valkoisen talon isännöimä ensimmäinen kansainvälinen arktinen tiedeministerikokous, jonka pyrkimyksenä oli edesauttaa valtioiden rajat ylittävän tieteellisen tiedon keräämistä ja jakamista.

Obaman aktiivisuus tieteellisen tiedon keräämisen ja jakamisen uudelleenjärjestämiseen arktisella alueella heijastelee laajempaa kansainvälistä arktisen aluepolitiikan muutosta, jonka keskiössä on tieteellinen ja innovaatiolähtöinen ulottuvuus.

Tiedepolitiikasta innovaatiopolitiikkaan

Ihmisen aiheuttaman ilmastonmuutoksen edetessä poikkitieteellinen ilmastonmuutostutkimus on noussut yhdeksi keskeisistä kansainvälisen tiedepolitiikan osa-alueista. Tämä tieteellinen tutkimus ei ole vuosiin käsitellyt vain ilmastoa.

Ilmastonmuutostutkimus käsittelee perustiedonkeruun ja mallintamisen lisäksi uuteen ilmastoon sopeutumista ja ennakoimista. Tutkimuksen tavoitteena on löytää uudenlaisia kansallisia ja kansainvälisen hallinnon keinoja.

Intian valtion tukema Huippuvuorten tutkimus esimerkiksi pyrkii soveltamaan alueelta kerättyjä tietoja mallintaakseen Himalajan jääpeitteen muutoksia ja valmistautuakseen niihin. Toisin sanoen, kansainvälinen tiede-, teknologia-, innovaatio- ja aluepolitiikka ovat linkittyneet yhä tiiviimmin toisiinsa.

Ilmastonmuutostutkimus käsittelee myös uuteen ilmastoon sopeutumista.

Yhdysvaltojen viimeaikainen arktinen politiikka havainnollistaa, miten arktisen alueen tutkimus voi parhaimmillaan toimia soveltavan kansainvälisen poliittisen ja luonnontieteellisen tutkimuksen uudenlaisen hyödyntämisen laboratoriona.

Laboratoriovertaus toimii tässä kontekstissa hyvin siitä huolimatta, että kyseisen alueen tutkimusta eivät johda eksaktit laboratoriotieteet vaan paljon epävarmemmat, kenttätutkimukseen perustuvat luonnontieteet.

PhD Justiina Dahl aloittaa postdoc-tutkijana Tukholman Kuninkaallisen teknillisen korkeakoulun tiede-, teknologia- ja ympäristöhistorian laitoksella tammikuussa 2017. Hän toimi data-analyytikkona Sustaining Arctic Observing Networks -ohjelman ulkoisessa arvioinnissa ja tutki väitöskirjassaan länsimaisen valtioidenyhteisön asteittaista laajenemista aiemmin tuntemattomille tai vähän tunnetuille alueille.

Julkaisu Arktinen alue kansainvälisen politiikan laboratoriona ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Videon kuvaus Susanna Hast.

Julkaisu Arktisen alueen käsite on poliittinen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.