Jaakko Laakso: Punainen takapiru Jaakko Laakso. Docendo, Helsinki 2025.

Entisen kansanedustajan Jaakko Laakson (s. 1948) poliittinen ura on epätavallinen: vallankäyttöä vuosikymmenet seuranneesta marxilaisesta tuli vallankäyttäjä vasta idän ideologisen kasarmin kaaduttua. Sosialistisen liittovaltion hellittämättömästä puolustajasta tuli sen romahdettua eurooppalaisen liittovaltiokehityksen yhtä hellittämätön vastustaja. Nyttemmin Laakson isänmaallisuutta on arvioitu kriittisemmin viittaammalla hänen maailmankatsomukseensa sekä suhdetoimintaansa.

Ulkosuhteisiin erikoistunut Laakso vastusti Suomen liittymistä niin Euroopan unioniin kuin Natoon. Kylmän sodan aikana hän taas puolusti Neuvostoliiton turvallisuusratkaisujen tarkoituksenmukaisuutta. ”Ei kukaan minuun uskoisi, vaikka ryhtyisin katujaksi”, Suomen poliittisen historian kiistellyimpiin kuuluva henkilö totesi.

Suomalaisen kommunismin todellinen takapiru Hertta Kuusinen kutsui Matti Kurjensaaren vuonna 1977 julkaistussa Kansalaiskirjassa Suomen kommunistisen puolueen vähemmistöläisiä kireiksi ihmisiksi. Luonnehdinta sopii Laakson julkisessa toiminnassa vuosikymmenet luonteenomaisina hahmottuviin piirteisiin. Yli puolivuosisataa kestänyt ystävyys kollegansa Ilkka Kanervan kanssa kertoo silti mielenlaadun mutkattomuudesta. Kanerva muisteli Laakson kertoman mukaan yhteisiä nuoruusvuosia: ”Tässä vaiheessa meillä olisi takana jo useampi gintonic, mutta ei enää nykyisin.”

Laakson kirjoitustyyli on proletaarisen kova ja proletaarisen tunteellinen. Koristelemattomasti hän kohtelee henkilöhistoriaansa tapahtuneena tosiasiana. Seurauksena paikallinen ja yksityinen ulottuvuus jäävät kansainvälisen ja julkisen varjoon, minkä tekijä tunnustaa: ”(p)aljon jäi vielä kirjoittamatta.”

Ikävästi Laakso aliarvioi puolenvalintojensa kiinnostavuutta sanomalla, että SKP:n hajaannuksen vuodet ”jaksavat kiinnostaa tätä nykyä enää harvoja”. Laakson valinta olla kertomatta osallistumisestaan vuoden 2012 Ukrainan parlamenttivaalien tarkkailuryhmään on sekin erikoinen.

Punaisen takapirun arvioissa Laakson poliittista toimintaa pidettiin maanpetoksellisena. Muistelmien epäkronologista rakennetta tulkittiin merkkinä harkitusta harhauttamisesta, joka on ”usein tiedusteluihmisen tarkoituskin”. Demokraatin päätoimittajan liioitelluista yleistyksistä kärsivä arvostelu taas kohdistui tekijän julkisuuskuvaan, ei niinkään kohteena olevaan teokseen.

Nuoruus oli kuohuvaa energiaa

Laakso politisoitui kommunismin aatteellisessa korkeapaineessa. Hän liittyi SKP:n jäseneksi ylioppilasvuonnaan 1968. Vietnamin sodan vastaisen liikehdinnän Laakso sanoo vaikuttaneen keskeisesti maailmankuvansa rakentumiseen.

Nuortaistolaisten epäsentimentaaliseen järkeen perustuvassa edistyksellisessä suuntauksessa kuvitelmilla oli totuuden arvo. Tämä johti Laaksonkin kohdalla uskonvaraiseen asennoitumiseen Neuvostoliiton kehityskykyyn. Laakson tapaan Tiedonantajassa työskennellyt Yrjö Hakanen perusteli hänkin ulkopoliittisin syin nuorleninismiään vaihtoehtona ”imperialismia vastaan”, mikä olisi ”samalla puolella kansainvälisen työväenliikkeen ja itsenäistyvien kehitysmaiden kanssa”.

SKP:n hajoamisen estäneessä osapuolijaossa Laakso löysi vähemmistöstä poliittisen kodin, jossa vuoden 1918 sisällissodassa punaisina teloitettujen jälkeläistä arvostettiin. SKP:n kunniapuheenjohtaja Ville Pessin suojattina hänestä kenties ajateltiin puolueen maanalaisen marttyyrikauden manttelinperijää.

Nuortaistolaisten epäsentimentaaliseen järkeen perustuvassa edistyksellisessä suuntauksessa kuvitelmilla oli totuuden arvo. Tämä johti Laaksonkin kohdalla uskonvaraiseen asennoitumiseen Neuvostoliiton kehityskykyyn.

Mielenosoituksessa punaista sanakirjaa Maon pienen punaisen kirjan puutteessa heiluttaneesta radikaalista tuli Eurooppa-vetoisen liennytyksen tukija, joka puolsi ylintä valtiojohtoa niin meillä kuin itänaapurissa. Armottomimman arvostelun kärsivät usein puoluetoverit, eivät valtaapitävät. Heitä kohtaan raju kielenkäyttö olisi voinut johtaa syytteeseen valtiopäämiehen halventamisesta.

Laakso toimi Rauhanpuolustajien järjestösihteerinä ja nousi SKP:n keskuskomitean kansainväliseen jaostoon. Myös äänestäjien silmissä hän nautti kasvavaa luottamusta: eduskuntavaaliehdokkaana vuonna 1970 hänen äänimääränsä oli 1300, mikä kuusinkertaistui vuoden 1976 vaaleissa.

Sirola-opiston opintojen jälkeen Laaksolle järjestettiin tilaisuus opiskella Neuvostoliiton kommunististen puolueen keskuskomitean alaisessa yhteiskuntatieteiden instituutissa. Ulkomaalaisille puoluetoimitsijoille tarkoitetussa puoluekoulussa Moskovassa hän kertoo tutustuneensa Afrikan kansalliskongressi ANC:n jäseniin. Laakso jäljentää jälkipolville lähibaarin cocktailin reseptin, joka oli kapakassa tarjoillun kolmen juoman yhdistelmä: vodkaa, armenialaista brandyä ja neuvostosamppanjaa.

Laakso saa yhä porvarillisen yhteiskunnan näkemään punaista

Sukupolvelleen tyypillisesti Laakso etääntyi oikeistolaisista ihanteista 1960- ja 1970-luvulla. Vaistomaisen vasemmistolaista nuorisoa olivat vastassa porvarillisen Suomen oikeistovoimat, jotka Laakson silmissä ”elivät yhä sotaa, joka oli loppunut jo vuonna 1944”.

Vaikka Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka tasapainoili periaatteellisen neutralismin ja strategisen joustavuuden välillä, niin turvallisuus- ja tiedusteluviranomainen piti lännen puolta – myös valtiosäännön vastaisesti. Muistellessaan nuoruutensa antikommunistista ilmapiiriä Laakso ei liioittele: suojelupoliisi ja oikeistolaiset säätiöt rakensivat virkakieltojärjestelmää tunnuslauseenaan ”yhteiskunnan vastaiset ainekset pois”.

Kiinnostavasti Laakso näkee vasemmistolaisten työelämäsyrjinnän julkitulon pikemminkin lamauttaneen kuin närkästyttäneen. Leimautumisen pelko nosti kynnystä toimia työväenliikkeessä.

Laakson paljastaman ”teollisuuden käyttöön” tarkoitetun henkilörekisterin hän kertoo saaneen haltuunsa Valmetin vahtimestarilta. Kiinnostavasti Laakso näkee vasemmistolaisten työelämäsyrjinnän julkitulon pikemminkin lamauttaneen kuin närkästyttäneen. Leimautumisen pelko nosti kynnystä toimia työväenliikkeessä. Laakso kertoo monien myöhemmin puolustusvaliokunnan asiantuntijoina kuulemiensa kuiskineen hänelle, ”ethän sitten kerro kuinka kaukaa tunnet minut”.

Tarkkanäköisesti Laakso antaa ymmärtää kansandemokraatti Ele Aleniuksen evästäneen länsitiedustelua – ilmeisesti tietämättään ja suojelupoliisin tästä piittaamatta. Laakso sanoo taistolaisiakin lähestytyn diplomaatin peitteellä. Valppaammasta asenteestaan esimerkkinä Laakso ilmoittaa torjuneensa tapaamisehdotuksen Yhdysvaltojen suurlähetystössä ”muodollisesti kulttuurisuhteita hoitaneelta amerikkalaistiedustelijalta”.

Ulkopoliittiset käänteet toteutettiin ylhäältä alaspäin

Laakso muistelee mieleenpainuvasti EU-jäsenyyden eduskuntakäsittelyä. Hän sanoo monien kansanedustajien pitäneen käsittelytapaa ”harkitsemattomana taipumisena EU-eliitin vaatimuksiin”. Pääministeri Esko Aho antoi hänen mukaansa ymmärtää, ettei päätöksenteon nopeutetussa aikataulussa ole mitään järkeä.

Neljä ja puoli vuorokautta kestänyt jarrutuskeskustelu teki Laakson mukaan eduskunnasta ”suositun jatkopaikan ravintoloiden suljettua”. Monet kansanedustajatkin turvautuivat ”omiin eväisiin”. Laakso toteaa ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Pertti Paasion sammuneen eduskunnan kahvilaan ”puolityhjä viinilasi vieressään”. Jarrutuskeskustelun aikana tehtiin myös puheenvuoron pituusennätys puheella, joka kesti 6 tuntia 38 minuuttia.

Laakson mielestä länsi-integraatiosta päätettiin kulissien takana. Läpimenon turvaamiseksi toimivallan siirrot kansallisen päätäntävallan ulkopuolelle jätettiin vaille asianmukaista käsittelyä valtiopäivillä ja julkisuudessa. Laakso oli niitä harvoja, jotka avasivat keskustelua Suomen vuonna 2014 Naton kanssa solmimasta isäntämaasopimuksesta, joka hänen mielestään pohjusti myöhemmin Ukrainan sodan verukkeella loppuunvietyä hakeutumista Yhdysvaltojen liittolaiseksi.

Ei takapiru vaan eturivin vaikuttaja 

Eduskunta oli Laakson työmaa omalla työhuoneella liki neljä vuosikymmentä: viisitoista vuotta Tiedonantajan eduskuntatoimittajana, kaksi vuosikymmentä vasemmistoliiton eduskuntaryhmän jäsenenä. Vaikka Laakson nimi liitetään ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan niin pisimpään hän toimi kuntatasolla. Hän oli lähes 40 vuotta Vantaan kaupunginvaltuustossa, minkä hän muistelmissaan tosin sivuuttaa.

Suomalaisittain poikkeuksellisesti Laakso toimi 25 vuotta Euroopan neuvostossa muun muassa yleiskokouksen johtoryhmässä. Hän kertoo elävästi ihmisoikeusjärjestön valtuuskuntien vierailuista Irakissa, Tšetšeniassa ja Azerbaidžanissa – sekä Venäjällä, jossa tavattavana oli pian presidentiksi valittu Vladimirin Putin. Lännessä häntä pidettiin kommunistien vastaehdokasta luotettavampana.

Kirjan nimenä Punainen takapiru ei ole osuvin: ulkomaansidonnaisuuksia hyödyntäneen taustavaikuttamisen sijaan Laakson poliittinen ura muodostui luottamustehtävistä läpinäkyvissä päätöksentekoelimissä sekä julkisesta toimittajan työstä. Mystifioiva nimitys lienee lainattu pääministeri Paavo Lipposelta, joka luonnehti Laaksoa takapiruna, kun tämän varapuheenjohtajana luotsaama puolustusvaliokunta antoi EU-jäsenyyteen varauksellisesti suhtautuvan lausunnon.

Niin muuttui maailma

Laakso valittaa ”Urho Kekkosen elämäntyön romuttamista” ja muistelee menneisyyttään puolustuskannalta. Tyyli on miehen, jolla ei ole juurikaan menettävää puhumattakaan maailmasta, joka nuorena oli työväenluokan voitettavana. Nato-Suomessa valtavirraksi muodostui se, mitä vastaan hävinneiden joukoissa seisonut Laakso oli taistellut.

Laaksossa henkilöityykin perinteisen vasemmiston haaksirikko: jos reaalisosialismin romahdus merkitsi sen arvonalennusta sisäpolitiikassa, niin länsi-integraatio harvensi perinteisen vasemmiston vaikutusvallan kansainvälisessä yhteistyössä.

Tyyli on miehen, jolla ei ole juurikaan menettävää puhumattakaan maailmasta, joka nuorena oli työväenluokan voitettavana.

Punaisen takapirun henkilöönkäyvä vastaanotto kertoo enemmän sotaan valmistautuvan Suomen poliittisesta ilmapiiristä kuin arvioidusta teoksesta. Korkean profiilin poliitikon uran tiivistäminen ulkovallan palvelemiseksi kertoo lähinnä, kuinka päättävästi agendaa asettava lehdistö on pysytellyt kylmän sodan juoksuhaudoissa.

Idänsuhteiden normalisoinnille suopeassa Naapuriseura-järjestössä toimiva Laakso ilmoittaa eronneensa vasemmistoliitosta puolueen myönteisen Nato-kannan takia. Hänen suhtautumisessaan Venäjään piilee samanlaista yksioikoisuutta kuin aikoinaan ranskalaistoimittaja Jean Luchairen suhteessa Saksaan, kun tämä päätyi pasifistisista lähtökohdista tukemaan Vichyn miehitysvaltaa toisessa maailmansodassa.

Väärinkäsityksien välttämiseksi Punaisen takapirun alkulauseeksi olisi sopinut lainaus SKP:n sisäisen opposition johtaja Taisto Sinisalolta, jonka eduskuntaryhmän tiloja koristi talonsääntöjen vastaisesti siniristilippu: ”Minun isänmaallisuudessani kansallinen ja kansainvälinen ajattelu kulkevat käsi kädessä.”

YTM Aleksi Okkonen on Politiikasta-verkkolehden toimituskunnan jäsen.

Artikkelin kuvituskuva: Suzy Hazelwood / Pexels

Julkaisu Kirja-arvio: Näkijän ja tekijän maailma muuttui ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Totuus vai tehtävä (2025). Ohjaus Tonislav Hristov, Suomi, Bulgaria, Ruotsi, Norja

Tonislav Hristovin ohjaama dokumenttielokuva Totuus vai tehtävä (Truth or Dare) käsittelee Bulgarian poliittista todellisuutta totuudenjälkeisessä ajassa. Tarinalla ei ole varsinaista kertojaa, vaan tapahtumien kuvaaminen jätetään kahdelle päähenkilölle – toimittaja Genka Shikerovalle ja vaaliehdokas Ivan Gerasimoville.

Elokuva ei ota kantaa mikä totuus on, vaan antaa päähahmojen ajatusten ja tekojen puhua puolestaan. Samantyyppisiä tilanteita ja kertomuksia esitetään vuorotellen kummankin näkökulmasta. Elokuvan nimi on osuva, sillä tapahtumien ja tilanteiden kautta keskustelua käydään siitä mitä totuus on, kuka puhuu totta ja kuinka paljon rohkeutta oman totuutensa puolesta puhuminen vaatii.

Kontekstina Bulgaria

Dokumenttielokuvan keskiössä ovat vaihtoehtoiset totuudet – pinnalla oleva ilmiö totuuden jälkeisessä ajassa ja populismin kulta-aikana. Bulgarian poliittisesta tilanteesta tai kulttuurista ei anneta elokuvassa taustatietoa. Katsojalle saattaa jäädä epäselväksi, kuinka otollinen maaperä Bulgariassa on vaihtoehtoisille totuuksille.

Bulgaria on yksi Itä-Euroopan ja Balkanin tuoreista demokratioista. Neuvostoliiton hajottua entisen Itäblokin maan on ollut vaikea irtaantua historiastaan. Bulgariaa määrittää edelleenkin syvällä elävä korruptio, eikä se ole täysin demokraattinen valtio. Maa on saanut kritiikkiä etenkin heikosta talouskasvusta ja moitittavasta oikeusjärjestelmän yhteydestä politiikkaan.

Dokumenttielokuvan keskiössä ovat vaihtoehtoiset totuudet – pinnalla oleva ilmiö totuuden jälkeisessä ajassa ja populismin kulta-aikana. Bulgarian poliittisesta tilanteesta tai kulttuurista ei anneta elokuvassa taustatietoa

Lisäksi Bulgariassa vallitsee usko salaliittoteorioihin. Dokumenttielokuva antaa esimerkin vuodelta 2018, jolloin Bulgariassa uutisoitiin laajasti siitä, kuinka Norjassa valtio kidnappaa lapsia ja antaa lapset hyväksikäyttäjien huomaan. Elokuvan mukaan merkittävin lähde tämän tiedon takana oli venäläinen nainen, joka oli hävinnyt huoltajuuskiistan lapsistaan norjalaiselle kumppanilleen. Elokuvassa kerrotaan miten väärä tieto levisi niin laajasti Bulgariassa, että lapsia haettiin pois kouluista (yhdessä pienemmässä kaupungissa kaksi koulua tyhjennettiin oppilaista, jotta norjalaiset eivät veisi heitä).

Bulgarian politiikka on kriisissä. Maassa järjestetään pian kahdeksannet ennenaikaiset parlamenttivaalit. Vuoden 2021 jälkeen Bulgariassa ei ole ollut pitkään toiminutta hallitusta. Hallitusneuvottelut ovat olleet epäonnistuneita tai hallitukset ovat kaatuneet. Muun muassa vuoden 2025 lopulla etenkin nuoret bulgarialaiset osoittivat mieltään nykyhallitusta ja sen korruptoituneisuutta vastaan.

Lisäksi vuodenvaihteessa 2026 maan presidentti jätti tehtävänsä varapresidentille. Presidentinvaalit olisivat olleet joka tapauksessa vuoden lopulla. Bulgaria on ollut Euroopan Unionin jäsen vuodesta 2007 ja vuoden 2026 alusta se liittyi myös euroalueeseen.

Vaihtoehtoinen totuus

Elokuvassa tutustutaan ensin Ivan Gerasimoviin. Hän pyörittää omaa keskustelu- ja uutisohjelmaa pienessä studiossaan ja levittää omia totuuksiaan pääosin sosiaalisen median kautta. Ivan on myös ehdolla Bulgarian parlamenttiin ja EU-parlamenttiin vuonna 2024 Vazrazhdane-puolueen listalla. Tämä Revival-puolue, joka nimensä mukaisesti haluaa tuoda Bulgarian perinteet, itsenäisyyden kaikista liittoumista ja mahdin takaisin, luokitellaan äärioikeistolaiseksi ultranationalistiseksi puolueeksi, joka asettuu vahvasti EU:ta, Natoa, koronarokotteita ja LGTBQIA-oikeuksia vastaan.

Puolue ja Ivan ovat venäjämielisiä, koska Venäjällä korostetaan ortodoksisia arvoja, homofobisuutta ja rokotevastaisia ajatuksia. Ensimmäisen oman ohjelmansa kuvauksen aikana Ivan ja hänen haastateltavansa desinfioivat omat juomansa lisäämällä klooridioksidia pullotettuun mineraaliveteen. Vastaavaa vaihtoehtoisten, homeopaattisiksi kutsuttujen keinojen käyttöä esiintyy muissakin kohdissa elokuvaa.

Ivanin kohtaamme elokuvan aikana useimmiten omien uutisten tekemisen parissa. Hänen ohjelmaansa kuuluu jaksoja maapallon litteydestä, saastutetusta sateesta, magneetilla maasta ja ilmasta kerätyistä metalleista, kyseenalaisista punaisista soluista sekä kuvamateriaalia Pride-vastaisesta kulkueesta. Vuodesta 2018 alkaen samaan aikaan Pride-kulkueen kanssa järjestetään kulkue perinteiselle kristilliselle perheelle. Ivan Gerasimov raportoi tästä kulkueesta ja kertoo, kuinka tärkeää on ylläpitää näitä arvoja.

Euroskeptisyys ja populismi ovat kaikessa läsnä. Ivan on omaksunut roolin oikean tiedon levittäjänä ja totuuden etsijänä.

Gerasimov kyseenalaistaa myös EU:n, sillä se sallii muunsukupuolisten oikeudet ja muut kuin perinteiset arvot. Ivanin mielestä EU ja eliitti ovat kaiken pahan alku. Siksi hän on ehdolla EU-parlamenttiin: hän haluaa puhua normaalin ja tutun elämän puolesta. Kun muu ei auta, tulee vihollisen tilaan soluttautua ja muuttaa asioita sisältäpäin.

Euroskeptisyys ja populismi ovat kaikessa läsnä. Ivan on omaksunut roolin oikean tiedon levittäjänä ja totuuden etsijänä. Hänet löydetään arkisista tiloista katsomassa InfoWarsin videoita ja uutisia. Rakennusprojektiensa kimpussa Ivan työskentelee puoluepaita päällä.

Hän pyytää sosiaalisen median seuraajiaan lahjoittamaan rahaa, jotta rakennusprojekti saataisiin päätökseen. Vaikka dokumenttielokuvassa ei varsinaisesti puhuta rakennusprojektista sen enempää, vaikuttaa se olevan jossain syrjäseudulla sijaitseva kirkko, jota kunnostetaan. Näin myös Ivan voi vaikuttaa hyvää tekevältä ihmiseltä, joka osallistuu oman kylän kunnostamiseen.

Trollit ja haltijat

Facebook ja etenkin sen ryhmät tuodaan elokuvassa esiin alustana, jossa vaihtoehtoiset totuudet ja salaliittoteoriat leviävät parhaiten. Siksi näissä ryhmissä on paljon trolleja.

Dokumenttielokuvassa muutama nimettömänä pysynyt henkilö kertoo, minkälaista on olla trolli: herättää huomiota ja keskustelua vahvoilla mielipiteitä jakavilla kommenteilla. Kertoman mukaan Facebookiin tehtaillaan valekäyttäjätilejä väärän tiedon levittämiseen. Näin syntyy trollitehtailu.

Netissä haltijoiden tehtävä on hyökätä trolleja vastaan tarkistamalla faktoja ja synnyttämällä monipuolisempaa keskustelua.

Haastatellut kertovat, että motiivi trollitehtailuun on usein raha. Etenkin köyhemmissä Euroopan maissa – kuten Bulgariassa ja Pohjois-Makedoniassa – työmahdollisuuksia on rajoitetusti ja siksi trollina työskentely on helppo tapa saada nopeasti rahaa. Haastateltavan mukaan trollina voi nousta sosiaalisessa hierarkiassa ja jopa päätyä EU-parlamenttiin trollialustan omistajan kanssa. Poliitikot kun osaavat käyttää somea hyödykseen.  

Ilmiöllä on toinen puoli: haltijat (elves). Fantasiakertomuksia mukaillen trollit ja haltijat ovat arkkivihollisia. Netissä haltijoiden tehtävä on hyökätä trolleja vastaan tarkistamalla faktoja ja synnyttämällä monipuolisempaa keskustelua. Trolleista poiketen moni haltija esiintyy omalla nimellään. Elokuvassa tuodaan esiin, että haltijat työskentelevät etenkin Facebook-ryhmissä, joissa jaetaan vahvoja mielipiteitä EU:ta vastaan tai venäjämielisesti.

Oikea totuus?

Kuka sitten kertoo totuuden? Toimittaja Genka Shikerova on pitkän linjan toimittaja ja juontaa TV-ohjelmaa nimeltä Vuprosite (kysymykset), jossa hän esittää kiperiä kysymyksiä haastateltavalleen.  Ohjelma pyöri yksityisomisteisella TV1-kanavalla, joka on tunnettu politiikkakritiikistään.

Genka toimii esimerkkinä siitä, kuinka totuuden lähelle voi päästä vailla pelkoa. Hän toteaa, että toimittajan tärkein tehtävä on etsiä totuutta ja tuoda se julki. Hän myös korostaa, että luottamus on journalistiikan keksipisteenä. Esimerkiksi haastatellessaan trolleja hän ei ota kameramiestä mukaansa haastatteluihin ja pitää vahvasti kiinni osallistujien anonymiteetistä.

Toimittajien ja vapaan median rajoittaminen ovat merkkejä, joista voi päätellä, että demokraattiset käytänteet ovat kaventuneet tai hävinneet, ja autoritäärisyys lisääntynyt.

Genka näyttäytyy myös periksiantamattomana ja vahvana, sillä vaikka somessa tulevat uhkaukset ovat päivittäisiä, hän pyrkii ymmärtämään tapahtumia ja jokaista näkökulmaa parhaansa mukaan. Hän myöntää pelkonsa, muttei halua antaa periksi.

Toimittajien uhkailu ei ole epätavallista Bulgariassa, jossa viimeisen kymmenen vuoden sisään on myös kuollut toimittajia erittäin kyseenalaisissa olosuhteissa. Toimittajien ja vapaan median rajoittaminen ovat merkkejä, joista voi päätellä, että demokraattiset käytänteet ovat kaventuneet tai hävinneet, ja autoritäärisyys lisääntynyt.

Lopussa ei mikään ole hyvin

Dokumenttielokuvan Totuus vai tehtävä lopussa näkökulmat kohtaavat, kun Genka haastattelee Vuprosite-ohjelmassa Ivania. Haastattelu tapahtuu vaalien jälkeen. Tässä tuodaan erinomaisesti esiin demokraattista keskustelua – vaikka totuudesta on erilaisia käsityksiä, ei se estä keskustelemista samassa tilassa.

Vaikka Eurovaaleissa 2024 uutisoitiin laajasti euroskeptisyyden voitosta, ei Ivanin puolue Vazrazhdane pärjännyt niin hyvin, että hän olisi saanut paikan EU-parlamentissa. Myös Bulgarian parlamentista paikka jäi saavuttamatta. Haastattelussaan Genkan kanssa Ivan toteaakin, että on vaalien jälkeen eronnut tekopyhästä puolueesta, joka ei oikeasti usko hänen kertomiinsa tarinoihin, vaan käyttää hänen tuottamaansa tietoa hyväkseen kerätäkseen suosiota ja ääniä. Se, onko tämä vaalitappion synnyttämää katkeruutta vai oivallus politiikan toiminnasta jää katsojan pohdittavaksi.

Elokuvan loppu puhuu tyhjyydestä – tavoitetta ei saavutettu, eikä totuus aina voita.

Elokuvassa käydään vaalien 2024 alla Genkan matkassa äänestyspaikoilla. Toimittaja on tottunut raportoimaan aiheesta ja lähestyy virkailijoita, jotka kertovat, etteivät vielä tiedä äänestysaktiivisuutta. Samalla käy ilmi, ettei Bulgariassa vielä ole siirrytty sähköisiin vaalirekistereihin. Vaalilaskenta tapahtuu monien päivien aikana, ja tulokset julkistetaan viiveellä. Tämä on myös ollut omiaan mahdollistamaan erilaiset vaalivilpit.

Myöhemmin elokuvassa seurataan television tulosiltaa. Vaalilähetyksessä näytetään äänestysaktiivisuus, joka on 23,4 % kello 19:00. Lopullinen äänestysaktiivisuus on virallisten lähteiden mukaan 33,78 % samaan aikaan käydyissä parlamentti- ja EU-parlamenttivaaleissa. Lukemat ovat Bulgariassa tyypilliset, sillä kansalaisten luottamus demokratiaan, vaaleihin ja hallintoon ovat matalalla tasolla.

Elokuvan loppu puhuu tyhjyydestä – tavoitetta ei saavutettu, eikä totuus aina voita. Mutta samalla loppu kuvastaa vahvasti myös tämänhetkistä poliittista ja yhteiskunnallista tilannetta Bulgariassa ja muualla maailmassa: Totuutta joutuu etsimään.

VTT Theodora Helimäki työskentelee tällä hetkellä yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa keskittyy pääosin äänestyskäyttäytymiseen, vaaleihin ja vaalikoneisiin. Helimäen väitöskirja käsitteli informaation vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen ideologisesta, sosio-normatiivisesta ja ehdokaskeskeisestä näkökulmasta Suomen kontekstissa.

Totuus vai tehtävä (Ohjaus: Ohjaus Tonislav Hristov, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: Truth or Dare (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Eeppinen totuuden jäljittäminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Blame (2025). Ohjaus: Christian Frei, Sveitsi

Aluksi kamera seuraa pimeästä luolasta tiheänä parvena ulos liihottavia lepakoita. Pian katsoja kuljetetaan läheisen maalaiskylän kautta Hongkongin pilvenpiirtäjien keskelle. Huolestuneiden uutistenlukijoiden kysymykset valtaavat elokuvan ääniraidan: uusi mysteeriepidemia on juuri alkanut leviämään.

Dokumentin alkupiste ei ole tuorein koronapandemia, vaan vuosituhannen alun SARS eli äkillinen vakava hengitystieoireyhtymä (engl. sudden acute respiratory syndrome). Tämä koronaviruksen aiheuttama tauti lähti vuonna 2002 liikkeelle Etelä-Kiinasta ja aiheutti kymmeniin eri maihin levinneen epidemian.

Tieto lisää tuskaa

Ohjaaja Christian Frein dokumentin päähenkilöinä on kolme eri maissa toimivaa tutkijaa, jotka selvittivät yhdessä SARS-koronaviruksen alkuperää: eläintieteilijä Peter Daszak (Yhdysvallat), biokemisti Linfa Wang (Singapore) ja virologi Zhengli Shi (Kiina). Kolmikon ja heidän kollegoidensa tutkimus toi vakuuttavaa näyttöä siitä, että SARS-koronaviruksen alkulähteenä olivat todennäköisesti kiinalaiset lepakot.

Tutkijat liikuttuvat yhä muistellessaan parin vuosikymmenen takaista läpimurtoaan. Toisaalta puheissa kuuluu myös turhautumista. He koettivat vuosia varoittaa viranomaisia ja suurta yleisöä uuden koronaviruksen uhasta. Tiedejulkaisut ja mediaesiintymiset eivät kuitenkaan johtaneet kaivattuihin varotoimenpiteisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Tarina on lannistava, muttei järin yllättävä. Pelkkä tiedon lisääminen ei välttämättä suuremmin muuta ihmisten toimintaa – tämä näkyy toistuvasti esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautumisessa.

Tarina on lannistava, muttei järin yllättävä. Pelkkä tiedon lisääminen ei välttämättä suuremmin muuta ihmisten toimintaa – tämä näkyy toistuvasti esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksiin varautumisessa.

Epidemiatutkijoiden tilanne muistuttaakin ilmasto- ja ympäristötutkijoiden turhauttavaa asemaa ilmastonmuutoksen ja luontokadon edetessä. Eikä yhteys ole vain vertauskuvallinen: etenkin Peter Daszak korostaa dokumentin aikana useaan otteeseen, että pandemioiden riskiä lisäävät nimenomaan kestämätön elintapamme, ympäristön vastuuton muovaaminen ja ilmastonmuutos. Kun ihmiset esimerkiksi kaatavat yhä enemmän metsää peltomaaksi, kontaktit villieläinten ja kotieläinten välillä lisääntyvät.

Wuhanin pahamaineinen laboratorio

Dokumentin seuraava juonenkäänne onkin katsojalle valitettavan tuttu. Loppuvuodesta 2019 Kiinassa leviää uusi koronavirus, joka yltyy seuraavana vuonna pandemiaksi. Zhengli Shi on tehnyt tutkimustyötään Wuhanin virologian instituutissa – samassa kaupungissa, josta COVID-19-pandemia saa alkunsa.

Julkisuuteen alkaa ilmaantua erilaisia teorioita viruksen alkuperästä. Dokumentin tutkijakolmikko uskoo, että kyseessä on SARS-koronavirukseen tapaan eläinperäinen virus. Vaihtoehtoisen teorian mukaan pandemia olisi kuitenkin saanut alkunsa Wuhanin virologian instituutin laboratoriosta – joko vahingossa tai varta vasten suunniteltuna biologisena aseena.

Shi ja hänen yhteistyökumppaninsa joutuvat nyt uudella tapaa kansainväliseen valokeilaan. Aiemman virusepidemian alkuperän selvittäjistä tulee julkisissa spekulaatioissa mahdollisia syyllisiä tuoreeseen pandemiaan.

Teoriat viruksen alkuperästä sekoittuvat valtioiden välisiin geopoliittisiin jännitteisiin ja sisäisiin poliittisiin jakolinjoihin.

Teoriat viruksen alkuperästä sekoittuvat valtioiden välisiin geopoliittisiin jännitteisiin ja sisäisiin poliittisiin jakolinjoihin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa laitaoikeiston vaikuttajat alkavat toistamaan ajatusta siitä, että kyse on kiinalaisten keinotekoisesti kehittämästä viruksesta.

Samaan aikaan media tarjoaa kuumeisesti kaiken saatavilla olevan tiedon suurelle yleisölle, joka kaipaa selitystä pandemialle ja yhteiskuntien tiukentuville sulkutoimille. Erilaiset virusta koskevat väitteet lähtevät herkästi leviämään riippumatta siitä, kuinka vakuuttavina tutkijayhteisö niitä pitää.

Yhdysvaltojen aiemmin Peter Daszakin ja hänen kollegoidensa työlle myöntämä julkinen rahoitus herättää epäilyksiä ja suoranaista raivoa, kun käy ilmi, että osa varoista on ohjattu juuri Wuhanissa tehtävään tutkimukseen. ”Miksi Kiinan biologisia aseita rahoitetaan amerikkalaisten verovaroilla?”, kysyy oikeistomedia.

Henkilövetoista tarinankerrontaa

Pandemiaan liittyvät salaliittoteoriat ja yhdysvaltalaisen koronakeskustelun poliittinen polarisoituminen ovat aitoja yhteiskunnallisia ilmiöitä, joista löytyy jo kiitettävästi tutkimusta.

Dokumentin kuvaamasta median ajoittaisesta vauhtisokeudesta on niin ikään näyttöä –poikkeuksellinen tilanne johti esimerkiksi varomattomaan uutisointiin yksittäisistä, vielä vertaisarvioimattomista tutkimustuloksista. Yleisön akuuttia uutisnälkää tyydyttävän median ja verkkaisemmin askeltavan tieteellisen menetelmän välille syntyi välillä kitkaa.

Dokumentin näkökulma saa kuitenkin miettimään, sortuuko ohjaaja Christian Frei itse median toiseen helmasyntiin: tieteen kuvaamiseen tunteisiin vetoavilla henkilötarinoilla. Elokuva etenee vahvasti kolmen tutkijan elämäntarinoiden, ajatusten ja tunteiden kautta.

Dokumentin näkökulma saa kuitenkin miettimään, sortuuko ohjaaja Christian Frei itse median toiseen helmasyntiin: tieteen kuvaamiseen tunteisiin vetoavilla henkilötarinoilla.

Inhimillinen lähestymistapa tuo hyvin näkyviin sen, miten virustutkimus etenee eri taustoista tulevien ja erilaisissa poliittisissa ristipaineissa luovivien ihmisten yhteistyönä. Toisaalta tarinan kertominen muutaman myrskynsilmään jääneen tutkijan äänellä synnyttää välillä melko mustavalkoisen vaikutelman.

Peter Daszak esimerkiksi rinnastaa yksioikoisesti teoriat pandemian laboratoriolähtöisyydestä ja Yhdysvaltojen vuoden 2020 presidentinvaalien ”varastamista” koskevat perättömät väitteet. Rinnastus jää dokumentissa kyseenalaistamatta, mutta COVID-19-pandemian alkuperään liittyy vielä aidosti avoimia kysymyksiä.

Maailman terveysjärjestö WHO:n asiantuntijaryhmän kesällä 2025 julkaisemassa selvityksessä virustartuntojen arvioidaan kyllä todennäköisimmin alkaneen eläimistä. Samalla kuitenkin todetaan, että vahingossa tapahtuneen laboratoriovuodon mahdollisuutta ei voida sulkea pois ennen kuin Kiinan viranomaiset suostuvat luovuttamaan lisätietoja Wuhanista.

Kiinan hallinnon pyrkimys estää aiheen selvittelyä toistuu kyllä sinänsä myös haastateltujen tutkijoiden kertomuksissa ja haastaa välillä koko dokumentin tekoa. Dokumentissa sivuosassa nähtävä tiedetoimittaja Jane Qiu on silti julkisuudessa kritisoinut elokuvaa siitä, että kaikki vaihtoehtoiset hypoteesit viruksen alkuperästä kehystetään laitaoikeiston salaliittoteorioiksi.

Puolustuspuhe tieteen vapaudelle

Presidentti Donald Trumpin hallinto on valinnut täysin päinvastaisen linjan kuin dokumentin ohjaaja Christian Frei. Valkoisen talon verkkosivuilla julistetaan suurieleisesti, että COVID-19-pandemian todellinen alkuperä löytyy Wuhanin laboratoriosta. Sivuilta löytyy myös syytöksiä asiantuntijoita ja päättäjiä kohtaan – Peter Daszakin lisäksi tulilinjalla on esimerkiksi Yhdysvaltojen kansallisen allergia- ja infektiotautien instituutin entinen pääjohtaja Anthony Fauci.

Dokumentin näkökulmaa täytyneekin arvioida nimenomaan nykyistä poliittista tilannetta vasten. Vaikka laboratoriovuotohypoteesin ehdoton poissulkeminen vaatisikin vielä lisätietoja, ei dokumentin tutkijoiden kohtaamaa häirintää – somevihaa, demonisointia vaihtoehtomedioissa, suoranaisia tappouhkauksia – voi pitää millään tapaa oikeutettuna.

Dokumentti on väkevä kannanotto tieteen vapauden puolesta, ja sellaisille on nyt tilausta muuallakin kuin Yhdysvalloissa.

Trumpin aikakaudella tutkijoiden työtä vaikeuttavat myös hallinnon päätökset. Liittovaltio lopettaa Peter Daszakin johtaman Ecohealth Alliance -järjestön julkisen rahoituksen, mikä johtaa järjestön lakkauttamiseen. Vuosikymmeniä pandemioiden ehkäisemiseksi toimineen järjestön alasajo maailmanlaajuisen pandemian jälkimainingeissa ei jätä katsojaa erityisen luottavaisiin tunnelmiin.

Kun seuraava virusepidemia iskee, olemmeko yhtään paremmin valmistautuneita kuin viimeksi? Tästä näkökulmasta dokumentti on väkevä kannanotto tieteen vapauden puolesta, ja sellaisille on nyt tilausta muuallakin kuin Yhdysvalloissa.

Anssi Bwalya on Politiikasta-verkkolehden päätoimittaja, vapaa tiedetoimittaja, psykologian väitöskirjatutkija Edinburghin yliopistossa sekä apurahatutkija Koneen Säätiön rahoittamassa toimijuutta tarkastelevassa monitieteisessä tutkimushankkeessa Turun yliopistossa.

Blame (Ohjaus: Christian Frei, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 4.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: Blame (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Tutkijat syytetyn penkillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

The Dialogue Police (2025). Ohjaus: Susanna Edwards, Iso-Britannia

Susanna Edwardsin käsikirjoittama ja ohjaama The Dialogue Police taltioi 2020-luvun polarisoituvaa ruotsalaisyhteiskuntaa ja hetkiä, joissa demokratiaa revitään vastakkaisiin suuntiin. Elokuvassa seurataan Ruotsissa kohta 25 vuotta toiminutta poliisin erikoisyksikköä, dialogipoliisia (ruots. dialogpolisen).

Yleisötilaisuuksissa, erityisesti mielenosoituksissa, dialogipoliisin tehtävänä on yhteensovittaa poliisijohdon ja tilaisuuden järjestäjien toiveita ja pyrkimyksiä. Yksikkö vastaa myös sivullisten kysymyksiin poliisin toiminnasta ja sananvapauden rajoista ja on räjähdysherkissäkin tilanteissa näkyvä, helposti lähestyttävä osa poliisiorganisaatiota.

Tiivis, mutta asiapitoinen silmäys poliisityöhön

Puolitoistatuntinen The Dialogue Police rakentuu sykäyksittäin etenevän kerronnan varaan. Katkelmat dialogipoliisien, kansalaisten ja mielenosoittajien kohtaamisista vuorottelevat poliisien keskinäisten keskusteluiden, suunnittelupalavereiden ja tilanteiden jälkipuintien kanssa.

Päähenkilöiden eli seitsemän poliisin – Annan, Callen, Erikin, Jimmyn, Johanin, Nicolen ja Şemsin – kautta dokumentti pyrkii antamaan dialogipoliisin toiminnalle inhimilliset kasvot. Yhteiskunnallisten teemojen käsittelyssä on paljon samaa esimerkiksi malmöläispoliiseista kertovan Ohuella langalla -draamasarjan kanssa.

Lisäksi katsojalle annetaan lyhyillä teksti- ja kuvainserteillä tietoa yksikön historiasta, toiminnasta ja lainsäädännöllisistä perusteista. Lopputulos on valistava, poliisiväkivallan mahdollisuuden tiedostava dokumentti, joka korostaa avoimen dialogin ja julkisen puheen tärkeyttä – siitäkin huolimatta, että kaikki puhe ei edistä demokratiaa ja osa puheesta pyrkii päinvastoin nakertamaan sitä. Poliisin tehtävä on valvoa lakia, silloinkin kun sitä käytetään edistämään yhteiskuntaa polarisoivia tai epädemokraattisia projekteja.

Puhetta, ei pamppua – sovittelua, ei sumutetta

Aina kun jonkin organisaation edustajalle tai yksikölle osoitetaan jokin erikoistehtävä, sen olemassaoloa pitää tarkastella kriittisesti. Esimerkiksi Suomessa jo poliisilain mukaan poliisin on suoritettava työtehtävänsä ensisijaisesti puhumalla ja sovinnollisuutta edistäen. Mihin siis tarvitaan erillistä puhepoliisia?

Yksikkö syntyi reaktiona Göteborgin EU-huippukokouksen aikana nähtyihin levottomuuksiin ja poliisin ilmeiseen kyvyttömyyteen erottaa provokaatioita rauhanomaisista mielenilmauksista. Eri puolilla Ruotsia työskentelee nykyisin noin 60 poliisia, jotka on koulutettu estämään ja purkamaan konflikteja keskustelemalla ja sovittelemalla.

Eri puolilla Ruotsia työskentelee nykyisin noin 60 poliisia, jotka on koulutettu estämään ja purkamaan konflikteja keskustelemalla ja sovittelemalla.

Siviiliasuisina mutta poliisin huomioliiveihin pukeutuneina dialogipoliisit eivät olemuksellaan provosoi samalla tavalla kuin näkyvästi voimankäyttövälineitä kantava virkapukuinen poliisi tai korvanappiin torin nurkalla kuiskuttava siviiliasuinen tarkkailija. Kun myös mielenosoitusten järjestäjillä, esimerkiksi Elokapinalla, on usein oma kontaktihenkilönsä poliisin suuntaan, mielenosoituksiin liittyvä ajatus joukkovoimasta – sekä mielenosoittajien että poliisin joukkojenhallintajoukkojen – saadaan siirrettyä diplomaattiselle uralle.

Ruotsin dialogipoliisi ei lähtökohtaisesti osallistu esimerkiksi kiinniottotilanteisiin, sillä tämä voisi vesittää pyrkimyksen rakentaa kestävää luottamussuhdetta kansalaisiin. Dialogipoliisikin on kuitenkin poliisi. Dokumentissa ryhmän uusimman jäsenen Nicolen kautta pintaan nousee myös hyödyttömyyden tunne, kun kesken neuvotteluiden mielenilmauksen pysäyttämästä autojonosta tulistunut kuljettaja koukkaa jalkakäytävän kautta ja on lähellä osua autollaan Nicolen kollegaan.

Paljonko vapautta demokratia kestää?

Dokumentin kantavia teemoja ovat julkisessa tilassa kasvaneet yhteiskunnalliset jännitteet ja poliisin asema osana valtiollista väkivaltakoneistoa. Dialogipoliisien arjessa korostuvat demokratian yhden peruspilarin, ilmaisunvapauden turvaamiseen liittyvät tehtävät.

Sananvapauden arvoa tuskin kukaan kiistää, mutta ilmeisiä ristiriitoja syntyy silloin, kun oikeuden turvaaminen kohdistuu henkilöön tai ryhmään, joka käyttää sananvapauttaan demokratian muiden ulottuvuuksien polkemiseen tai halventamiseen.

Dokumentin kantavia teemoja ovat julkisessa tilassa kasvaneet yhteiskunnalliset jännitteet ja poliisin asema osana valtiollista väkivaltakoneistoa.

Hätkähdyttävimpiä kohtauksia dokumentissa ovat esimerkiksi tanskalais-ruotsalaisen koraaninpolttaja Rasmus Paludanin, hänen kuulijoidensa, vastamielenosoittajien ja rivipoliisien kanssa ja kesken käytävät keskustelut. Paludanin strateginen pahansuopuus, provosointi ja tahallinen väärinymmärtäminen saavat sekä paikallaolijat että dokumentin katsojan kyseenalaistamaan koko dialogin mielekkyyden.

Dokumentti muistuttaa myös siitä, ettei kaikkialla maailmassa jaeta käsitystä demokratian ja ilmaisunvapauden ongelmattomuudesta. Ruotsin Nato-prosessin aikana moni poliitikko varmasti toivoi, ettei Turkin vastaista symboliikkaa Erdoğan-nukkeineen olisi hyväksytty ilmaisunvapauden nimissä.

Kuiskaten alleviivattu

Dokumenttia ei voi väittää konfliktinhakuiseksi tai alleviivaavaksi. Ristiriitatilanteita päähenkilöiden omien arvojen ja työssä vastaantulevien tilanteiden välillä käsitellään vihjailemalla.

Vastausta vaille jää esimerkiksi kysymys, miltä kurditaustaisesta poliisista mahtaa tuntua turvata maanmiehiään vainoavan Iranin valtion edustajan puhetta. Ehkä demokratiaa ylläpitää tuossakin tilanteessa vakuuttavimmin se, että poliisilla ja vastamielenosoittajilla on sentään yhteinen kieli ja kulttuuri.

Dokumentin loppupuolella usko dialogipoliisiin demokratian sillanrakentajana joutuu koetukselle. Vuoden 2022 valtiopäivävaalien alla dialogipoliisit kiertelevät puolueteltoilla kesäisessä Visbyssä, jossa järjestetään Suomi-Areenan kaltainen Almedalenin politiikkaviikko. Leppoisa rupattelu vaalityöntekijöiden kanssa katkeaa äkillisesti, kun äärioikeistolaiseen Pohjoismaiseen vastarintaliikkeeseen kuuluva mies puukottaa tunnetun psykiatri Ing-Marie Wieselgrenin kuoliaaksi.

Dokumenttia ei voi väittää konfliktinhakuiseksi tai alleviivaavaksi. Ristiriitatilanteita päähenkilöiden omien arvojen ja työssä vastaantulevien tilanteiden välillä käsitellään vihjailemalla.

Edwards leikkaa puukotusten jälkeisten tunnelmakuvien väliin otteita puoluejohtajien taistelumieltä kohottavista puheista, niin ruotsidemokraateilta kuin keskustapuolueen puheenjohtaja Annie Lööfiltä, joka oli syyttäjän näkemyksen mukaan puukottajan alkuperäinen kohde. Tapausta tutkittiin terroristisena tekona, mutta oikeuslaitos katsoi lopulta, ettei terroristisessa tarkoituksessa tehdyn murhan kriteerit täyttyneet Wieselgrenin murhan osalta.

Kohtaus jättää ilmaan roikkumaan epäilyksen: olisiko puoluejohtajan murha toteutuessaan voinut vähintään muuttaa vaalitulosta (ruotsidemokraattinen nousua suurimmaksi puolueeksi) ellei jopa horjuttaa ruotsalaisten uskoa demokratian tulevaisuuteen?

Näiden hetkien kautta dokumentti onnistuu tuomaan esiin poliisityön haasteet monimuotoistuvassa yhteiskunnassa. Robert F. Kennedyn (1925–1968) esittämää ajatusta mukaillen yhteiskunta ansaitsee sellaisen poliisin kuin se itse on. Kun yhä useammassa maassa turvaudutaan autoritarismiin, on ajatus ruotsalaisesta dialogipoliisista kaunis ja kannatettava.

Demokratia edellyttää lainkuuliaisuutta päättäjiltä, vastuunkantoa kansalaisilta ja sovittelutaitoa poliisilta. Mikä tärkeintä, dokumentin poliisit uskovat moniäänisen yhteiskunnan ajatukseen ja oman työnsä merkityksellisyyteen demokratian sillanrakentajina.

YTT Samu Pehkonen työskentelee Tampereen yliopistossa yliopistotutkijana ja apurahatutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa hankkeessa Tila, oikeudenmukaisuus ja arkipäivän demokratia. Hänen tutkimuksensa liittyy vuorovaikutukseen ja yhteiseloon kaupungeissa, erityisesti poliisin ja kansalaisten kohtaamisiin.

The Dialogue Police (Ohjaus: Susanna Edwards, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelin kuva: The Dialogue Police (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Demokratian sillanrakentajien inhimilliset kasvot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Korvia huumaava hiljaisuus (2025). Ohjaus: Panu Suuronen, Suomi

Tämä otsikko tuli minulle mieleen neuvostolatvialaisesta dokumenttielokuvasta Onko helppo olla nuori vuodelta 1987, jossa silloisten nuorten asemaa tutkittiin Neuvostoliiton murroksen aikana. Kysymys oli retorinen, nuorilla oli vaikeaa.

Venäjän hyökkäyssodan alettua olemme eläneet uutta murrosta, eurooppalaisesta rauhasta sotaan, sääntöpohjaisesta avointen rajojen ja vapaan liikkuvuuden (uus)liberaalista maailmasta sellaiseen, jossa rajoilla suojaudutaan kansallisvaltioiden ulkopuolella ja sisällä vaanivilta uhilta. Sodan alettua nämä uhat ovat liittyneet yksiselitteisesti Venäjään.

Panu Suurosen dokumenttielokuva Korvia huumaava hiljaisuus (In Full Agreement) on kuvattu vuosina 2024–25 ja käsittelee tätä geopoliittista murrosta Suomen venäläisten silmin ja Suomen ja Venäjän välisen rajan sulkemisen kautta.

Venäläisyys äärirajoilla

Venäjänkieliset muodostavat Suomen suurimman kielellisen maahanmuuttajataustaisen vähemmistön. Avoimen rajan aikana venäläisten elämää Suomessa on leimannut vahva ylirajaisuus: ylirajaiset perheet, sosiaaliset, kulttuuriset ja taloudelliset suhteet lähtöpaikkoihin.

Useimmiten Suomeen muuttaneiden ihmisten vanhemmat, sukulaiset ja ystävät olivat jääneet Venäjälle, ja heihin on pidetty tiivistä yhteyttä ensisijaisesti käymällä siellä. Venäjältä Suomeen suuntautuvalle maahanmuutolle on ollut ominaista myös se, että tänne on siirrytty lähialueilta, joten matkailu Venäjälle on tapahtunut varsin arkisesti ja itsenäisesti, lyhyessä ajassa ja pienillä kustannuksilla.

Venäjän 24.2.2022 aloittama täysimittainen sota Ukrainaa vastaan on johtanut asteittaiseen rajaliikenteen rajoittamiseen. Raja suljettiin lopullisesti marras-joulukuussa 2023. Yhteistyöhenkiseen Venäjä-naapuruuteen ehdittiin tottua yli kolmenkymmenen vuoden aikana. Siirtyminen suljettuun rajaan sotaa käyvää arvaamatonta valtiota vastaan on ollut kivuliasta – eri ihmisille eri tarvoin. Katkeruuden, pelon ja surun lisäksi tämä muutos on synnyttänyt myös toimijuutta.

Korvia huumaava hiljaisuus lähestyy venäjänkielisten reaktioita sotaan ja rajan sulkemiseen kolmen henkilön, Anastasiian, Karinan ja Marinan kautta. Kaikki he ovat Venäjältä kotoisin ja asuneet Suomessa pitkään.

He ikään kuin antavat kasvonsa erilaisille tavoille asennoitua sotaan ja rajan sulkemiseen, mutta myös yleisemmin venäläisyyteen ja osallisuuteen suomalaisessa yhteiskunnassa sodan oloissa.

Päähenkilöt antavat kasvonsa erilaisille tavoille asennoitua sotaan ja rajan sulkemiseen, mutta myös yleisemmin venäläisyyteen ja osallisuuteen suomalaisessa yhteiskunnassa sodan oloissa.

Anastasiia edustaa äärimmäistä sodan ja Venäjän vastustamista. Hän on Ukraina-mielinen aktivisti. Rajan tulee olla kiinni ja Venäjän vaikutusta vastaan on taisteltava. Protestit rajan sulkemista vastaan hän näkee turvallisuusuhkana Suomelle. Anastasiia on katkaissut yhteydet Venäjälle ja siellä asuviin sukulaisiin, jopa venäjän kieleen. Keskusteluissa psykoterapeutin kanssa hän käsittelee päätöstensä ja toimintansa inhimillistä hintaa.

Eikä toinenkaan elokuvan sankari, Karina, jää toimettomaksi tai sanattomaksi. Aleksanterinliiton aktivistina hän järjestää rajan sulkemista vastustavia venäjänkielisten mielenosoituksia. Karinaan henkilöityy hänen kaltaistensa venäjänkielisten vaatimus taata heille mahdollisuus sellaiseen ylirajaiseen perhe-elämään, johon he ovat kasvaneet ja tottuneet: sota on pahasta, mutta miksi hänen ja hänen perheensä pitää kärsiä sen seuraamuksista?

Karina on korkeasti koulutettu asiantuntija, joka kokee, että nyky-Suomessa häntä ei arvosteta kokonaisena ihmisenä, vaan hänet nähdään ainoastaan työntekijänä, ja hänen perheeltään kielletään koko ajan yhä uusia elämän osa-alueita.

Marina, kolmas hahmo, edustaa venäläisen korkeakulttuurin syvällistä tuntemusta ja kulttuurialan toimintaa. Marinan venäjänkieliset luennot keräävät täysiä saleja. Hän kamppailee kirjaston päätöstä vastaan lopettaa hänen venäläistä kulttuuria käsittelevä luentosarjansa.

Marina kauhistelee sotaa ja haluaa rauhaa, mutta voiko venäläisen kulttuurin kieltäminen, canceling, toimia moraalisena ratkaisuna ja vastauksena Venäjän sotaan? Marina ja Karina toimivat Aleksanterinliitossa, Anastasiia ei pysty edes keskustelemaan heidän kanssaan. 

Suomalaisuuden rajalla

Miettiessään venäläisyyttä naiset pohtivat samalla jäsenyyttään suomalaisessa yhteiskunnassa, suhdetta ”venäläisyyden” ja ”suomalaisuuden” välillä (missä on mielenkiintoisella tavalla kaikuja Daniil Kozlovin vastikään julkaistun kirjan Ryssä kanssa). Riittääkö kaikesta venäläisyyteen viittaavasta luopuminen suomalaiseksi tulemiseen? Onko rajan sulkeminen ja kaksoiskansalaisten opiskelu- ja työoikeuksien rajoittaminen merkki siitä, että venäläisten maahan muuttaneiden ihmisten ja heidän lastensa asema on eriarvoinen kuin etnisten suomalaisten? Onko venäläisellä kulttuurilla sijaa Suomessa? Oliko muutto Suomeen virhe?

Dokumentissa esiintyvät ihmiset ovat aitoja, itseään alttiiksi asettavia yksilöitä. Kullakin heistä on oma totuutensa, vahva näkemyksensä ja oma kärsimyksensä. He koskettavat katsojaa tunteen ja ajatuksen tasolla. Elokuva on ajankohtainen ja kliseisesti sanottuna antaa äänen ja hahmon Suomessa asuville venäläisille sekä tuo esille ihmisten tilanteiden ja asenteiden moninaisuutta ja vaikeutta.

Mietin myös, mitä dokumentin nimi – Korvia huumaava hiljaisuus, In Full Agreement englanniksi – tarkoittaa. Viittaako se venäjänkielisten näkymättömyyteen osana Suomen väestöä? Vai kommunikaation mahdottomuuteen eri ääripäiden välillä? Vai ”suomalaisten” (näennäiseen) yksimielisyyteen rajan sulkemisesta?

Dokumentissa esiintyvät ihmiset ovat aitoja, itseään alttiiksi asettavia yksilöitä. Kullakin heistä on oma totuutensa, vahva näkemyksensä ja oma kärsimyksensä. He koskettavat katsojaa tunteen ja ajatuksen tasolla.

Rajan sulkeminen, muuttunut suhtautuminen Venäjään, venäläisiin ja venäläiseen kulttuuriin ovat pinnalla olevia sodan vaikutuksia, joihin jokainen Suomessa asuva venäjänkielinen tavalla tai toisella ottaa kantaa.

Elokuva johdattaa ajattelemaan, että syvällisemmällä tasolla on kuitenkin kyse arvoistamme ja moraalistamme. Meneillään oleva sota on kumonnut toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa vallalla olleen sotimisen kiellon – ei koskaan enää – ja ihmiselämän arvon ensisijaisuuden valtioiden intresseihin nähden. Joukkotappaminen on tullut taas mahdolliseksi.

Tästä näkökulmasta katsottuna elokuva asettaa raskaan kysymyksen kaikille katsojille – etnisyydestä ja kansalaisuudesta riippumatta – mitä on oikea toiminta, kun lähellämme kärsii, haavoittuu ja kuolee satojatuhansia, ellei miljoonia ihmisiä, ja miljoonat pakolaiset etsivät turvaa?

Olga Davydova-Minguet on Venäjän ja rajan tutkimuksen professori Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistolla. Meneillään olevissa tutkimushankkeissa Davydova-Minguet tutkii maahanmuuton ja muistinpolitiikkojen välistä suhdetta.

Korvia huumaava hiljaisuus (Ohjaus: Panu Suuronen, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: Korvia huumaava hiljaisuus (2025) / DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Onko helppo olla Suomen venäläinen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Confessions of a Swedish Man (2025) Ohjaus: Hampus Linder, Ruotsi

Confessions of a Swedish Man on omaelämäkerrallinen, tekijän henkilökohtaisen kriisin ympärille kietoutuva kertomus miehen suhteesta omaan mieheyteensä.

Dokumentaristi Hampus Linder on ajautunut kriisiin. Lapset ja entinen puoliso pitävät häntä luotaantyöntävänä. Peilistä katsoo takakireä keski-ikäinen mies, joka erehdyttävästi muistuttaa Linderin omaa isää.

Linder on periruotsalainen feministi. Hän katsoo, ettei kyse ole yksilökohtaisesta ja yksilöpsykologisesta ongelmakentästä, vaan sukupuolesta ja siitä, millaiseksi mieheksi hän on kasvanut.

Oman mieheyden pohdinta laajenee nopeasti miesaktivismin ja kulttuurisodan tarkasteluksi. Linder jalkautuu miesten hyvinvointia edistävien järjestöjen toimintaan, haastattelee aktivisteja ja pohtii ääneen sitä, millainen mies hänen itsensä pitäisi olla. Oppimaansa hän soveltaa sekä isänä että poikana. Linderin isä sairastaa parantumatonta syöpää, joten aikaa isäsuhteen kipukohtien läpikäymiseen ja rauhan tekemiseen menneisyyden kanssa on rajallisesti.

Miesaktivismien moninaisuus

Elokuvan alussa Linder näytetään selailemassa verkon miessisältöä. Naisvihamielisen miesaktivismin ja muun äärioikeiston väliset aatteelliset yhteydet ohitetaan maininnalla. Avaus tarjoaa silti informatiivisen kuvan miesliikkeistä joukkona eri tavoin ajattelevia kuppikuntia. Osalle miesasia-aktivisteista feminismin vastustaminen on pääasia, toisille miesten hyvinvoinnista huolehtimisen sivutuote.

Dokumentin keskiöön on valikoitunut tanskalainen miesjärjestö Maniphesto, joka tuottaa podcasteja ja järjestää miesten tapaamisia. Se edistää miesten henkistä hyvinvointia pyrkimällä aktivoimaan miesten sisällä uinuvaa luonnollista miehuutta. Samalla se kannustaa miehiä ottamaan entistä enemmän valtaa kotona ja politiikassa sekä muodostamaan vastavoiman feminismille.

Linder ei kätke omaa maailmankatsomustaan rivien väliin näennäisen neutraaliuden nimissä. Samalla hän kuitenkin haluaa kuulla, mitä hänen haastateltavansa sanovat ja haluavat saada aikaan.

Aluksi Linder epäilee järjestön tarkoitusperiä, mutta ennen pitkää hän kokee oppivansa sen järjestämässä miesten vertaistuessa myös hyödyllisiä asioita. Manipheston vastapainoksi Linder haastattelee feministisen miestyön tekijöitä, jotka uskovat miesten yhteiskunnallisen johtaja-aseman ja miesten välisen kilpailun purkamisen johtavan miesten hyvinvointiin.

Linder ei kätke omaa maailmankatsomustaan rivien väliin näennäisen neutraaliuden nimissä. Samalla hän kuitenkin haluaa kuulla, mitä hänen haastateltavansa sanovat ja haluavat saada aikaan.

Käy ilmi, että sekä patriarkaatin purkamiseen pyrkivät että sen kunnianpalautusta tavoittelevat miesliikkeet työskentelevät pohjimmiltaan samojen yleisesti tunnettujen ongelmien parissa: miehille kasaantuu paitsi käsittelemätöntä henkistä pahoinvointia myös ruumiillisia terveysriskejä. Vaikka ongelmien laadusta ollaan samaa mieltä, ratkaisuehdotukset ja niihin liittyvä poliittinen virittyneisyys vaihtelevat.

Itsesuhteen työstämisestä on lyhyt matka itsekeskeisyyteen

Miestutkija Jeff Hearn esittää, että kaikissa liikkeissä, jotka edustavat miehiä, ajavat ”miesasiaa” ja omaksuvat toimintansa lähtökohdaksi miesten kokemuksen, on lähtökohtaisesti jotain epäilyttävää. Hearn ehdottaa, ettei miesten tulisi ottaa identiteettiään miehinä lainkaan vakavasti. Sen sijaan heidän tulisi suhtautua miesten itselleen ja toisilleen aiheuttamaan kärsimykseen sekä miesten yhteiskunnalliseen johtaja-asemaan äärimmäisen vakavasti. Vaikkei väitteeseen sen kaikessa jyrkkyydessä täysin yhtyisikään, sitä voi elokuvan nähtyään hyvin ymmärtää.

Linder tekee täysin oikean havainnon kehystäessään tunnekylmyyden, vaikeiden puheenaiheiden välttelyn ja hallitsemattoman aggression opituiksi käyttäytymispiirteiksi, joita on mahdollista tietoisen työskentelyn kautta muuttaa. Elokuvan kohtauksia toisiinsa yhdistävä punainen lanka on Linderin yksityinen identiteettityö. Elokuva kuvaa ohjaajansa hyveellisyyden tavoittelua: hän haluaa tietää, mitä ylipäätään tarkoittaa olla hyvä mies, jotta voi toimia, kuten hyvä mies toimii.

Tästä asetelmasta kumpuavat myös elokuvan ongelmat. Miesten huono elämänlaatu pelkistyy vääriin miehenä olemisen malleihin. Teoksessa henkilökohtainen on poliittista, mutta käsitys poliittisuudesta on kapea ja valikoiva.

Dokumentti maalaa kuvan totunnaista mieheyttä kritisoivan ja miehiä ylistävän mielipideleirin välisestä kulttuurisodasta, ja tuo kuva pitää koko teosta otteessaan.

Eniten tilaa suodaan sen tarkastelulle, millaisia vaikuttimia miesten identiteettityölle tarjotaan ja millaisia miehet haluavat olla. Esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluiden kyvystä tavoittaa pahoinvoivat miehet ei puhuta.

Dokumentti maalaa kuvan totunnaista mieheyttä kritisoivan ja miehiä ylistävän mielipideleirin välisestä kulttuurisodasta, ja tuo kuva pitää koko teosta otteessaan. Vaikka Linder rakentaa kompromissia ja näkee ilmiössä harmaan sävyjä, elokuva silti asemoi konservatiivi—liberaali-jakolinjan aikamme keskeiseksi konfliktiksi.

Miestutkija Sam de Boise toteaa, että miesten oma käsitys itsestään kivoina miehinä ei väistämättä vastaa niitä asenteita, toiveita ja käytösmalleja, joita he arkielämässään kantavat mukanaan. Samalla naisvihamieliset asenteet eivät vain kuulosta ikäviltä, vaan niillä on materiaalisia seurauksia. Miehistä huolestuneiden miesten ymmärtäminen heidän omista lähtökohdistaan ohjaa tarkastelemaan miesten suhdetta patriarkaattiin ensisijaisesti miesten korvien välissä tapahtuvana asiana. Vaikka dokumentissa haastatellaan myös erään miesaktivistin puolisoa, miesasialiikkeen yhteiskunnallisia seurauksia käsitellään vain pintapuolisesti.

Hyväntahtoinen puheenvuoro

Confessions of a Swedish Man osallistuu riitaisaan ja polarisoituneeseen julkiseen mieskeskusteluun. Elokuva edustaa miesnäkökulmaa omaksumatta kuitenkaan miesten puolta naisia vastaan. Hämmennys siitä, miten elää miehenä ja mitä opettaa pojalleen, on samastuttavaa ja vaikuttaa vilpittömältä.

Dokumentti alkaa hämmennyksestä ja myös jää hämmennyksen ja vaikutelmien tasolle. Elokuva yrittää samanaikaisesti olla kertomus erään ruotsalaisen miehen identiteettikriisistä ja miesten identiteettipolitiikasta ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Aihepiirien yhdistäminen osoittautuu yllättävän vaikeaksi, ja niiden välinen vuoropuhelu jää ohueksi.

Elokuvan loppupuoliskolla Linder katsoo poikaansa ja toivoo hänelle parempaa elämää kuin hänellä itsellään on ollut. Vihjeitä siitä, mikä rooli miesten järjestäytymisellä voisi tässä projektissa olla, ei kuitenkaan anneta. Lopussa Linder kertoo isälleen rakastavansa häntä. Tämä tapahtuu miesleirillä, jonne isä ei olisi alkuunkaan halunnut lähteä. Hänen on vaikea ymmärtää poikansa kiinnostusta miesten väliseen vertaistukeen: keskustelut olisivat mielenkiintoisempia, jos niihin osallistuisi myös naisia.

FT Henri Hyvönen on tutkijatohtori Itä-Suomen yliopistossa yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa. Hänen tutkimuksellisia mielenkiinnonkohteitaan ovat miesten harjoittama hoiva, miesten ruumiillisuus ja terveyskäyttäytyminen sekä miehiin ja mieheyteen kohdistuva biopoliittinen hallinta.

Confessions of a Swedish Man (Ohjaus: Hampus Linder 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: Confessions of a Swedish Man (2025) / Docpoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Miehen identiteettityöstä identiteettipolitiikan ristivedossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

No Mercy (2025). Ohjaus: Isa Willinger, Saksa, Itävalta

Eivätkö naisohjaajien elokuvat olekaan empaattisia, hienovaraisia ja ihmisläheisiä? Tämä on elokuvantekijä Isa Willinger dokumentin aihe. Kysymyksen on herättänyt haastattelu ukrainalaisen elokuvan pioneerin, kaanoneista pitkälti häivytetyn ohjaaja Kira Muratovan kanssa.

Muratova oli havainnut, että naisten ohjaamat elokuvat ovat keskimäärin paljon rankempia kuin miesten. Ne olivat usein väkivaltaisia, haastoivat katsojaa ja käsittelivät suorasukaisesti vaikeita aiheita.

Tässä haastatteluihin ja arkistomateriaaliin pohjautuvassa dokumentissa Willinger pohtii Muratovan teesiä nykypäivän merkittävimpien naisohjaajien kaartin avulla aina Céline Sciammasta (Nuoren naisen muotokuva, 2019) Valie Exportiin (The Practice of Love, 1985) ja Ana Lily Amirpourista (A Girl Walks Home Alone at Night, 2014) Alice Diopiin (Saint Omer, 2022). Mukana on myös ohjaaja Nina Menkes, jonka dokumentti Brainwashed: Sex-Camera-Power (2022) nähtiin Suomessakin elokuvateattereissa.

Menkesin elokuvasta kiinnostuneet saanevat paljon irti myös nyt DocPointissa nähtävästä Willingerin elokuvasta. Molemmissa valotetaan sitä, miten elokuvan tavat esittää eritoten miehiä ja naisia vaikuttavat yhteiskunnassa yleisesti jaettuihin käsityksiin sukupuolesta. Keskeisenä analyysin keinona dokumentissa toimii katseen (gaze) käsite.

Teoria miehisestä katseesta

Ajatus katseen merkityksestä pohjaa feministisen elokuvateorian klassikkoesseeseen, joka käsittelee niin kutsuttua miehistä katsetta (male gaze). Laura Mulveyn essee julkaistiin vuonna 1975. Miehinen katse on sittemmin vakiintunut käyttöön myös elokuvan ulkopuolisiin yhteyksiin. Myös Willingerin ja haastateltavien naisohjaajien ymmärrys elokuvantekemisestä rakentuu Mulveyn ja muiden feminististen elokuvateoreetikkojen rakentamalle pohjalle.

Mulvey argumentoi, että klassisen Hollywood-elokuvan muotokieli ja kerronnallinen logiikka perustuu sille, että mies on subjekti ja nainen objekti. Elokuvan maailman sisällä tämä tarkoittaa sitä, että mies näyttäytyy aktiivisena toimijana, ja nainen passiivisena toiminnan kohteena.

Juonen ja kuvakerronnan kautta elokuvan katsoja asetetaan seuraamaan elokuvan maailmaa miehen näkökulmasta. Mulveyn mukaan miehen aktiivinen rooli ja naisen toimijuuden puute elokuvassa ovatkin toisintoa patriarkaalisesta yhteiskunnasta.

Asetelma rakentuu Mulveyn mukaan juonen lisäksi elokuvan keinoin eli kameratekniikoiden, valaistuksen ja äänen avulla. Kamera esimerkiksi esineellistää naista kuvaamalla naisen ruumista yksityiskohtaisesti ja viipyillen, mikä korostaa naisruumiin katsottavuutta (to-be-looked-at-ness). Miestä sen sijaan ei kuvata näin. Hän on se, joka naista katsoo. Edellä mainittu Nina Menkesin dokumentti Sex-Camera-Power erittelee tätä elokuvan muotokieltä yksityiskohtaisesti.

Juonen ja kuvakerronnan kautta elokuvan katsoja asetetaan seuraamaan elokuvan maailmaa miehen näkökulmasta. Mulveyn mukaan miehen aktiivinen rooli ja naisen toimijuuden puute elokuvassa ovatkin toisintoa patriarkaalisesta yhteiskunnasta. Klassinen elokuvan kerronta siis hienovaraisesti viestii ja vahvistaa yhteiskunnallista järjestystä, jossa mies on toimija ja nainen miehelle kuuluva.

Naisinen katse vastaparina?

Kuten Willingerin dokumentissa esiintyvät ohjaajat toteavat, naisohjaajan sukupuolta korostetaan. Naiset ovat elokuvan historiassa olleet elokuvantekijöinä vähemmistössä, ja ovat sitä edelleen. Heidän tekemistään ei myöskään ole arvostettu, kuten esimerkiksi Muratovan häivyttäminen elokuvan kaanoneista osoittaa. Parhaana ohjaajana Oscar-juhlissa on tähänkin päivään mennessä palkittu vain kolme naista, Kathryn Bigelow, Chloé Zhao ja Jane Campion.

Naisten ohjaamien elokuvien mielletään usein olevan erityislaatuisia suhteessa miesten ohjaamiin elokuviin. Jo Mulvey esitti esseessään toiveen luoda elokuvan muotokieltä, joka voisi ilmentää naisista toimijuutta. Etenkin 1970- ja 1980-lukujen feministinen elokuva pyrki tähän erilaisin kokeilevin menetelmin. Käsite naisinen katse (female gaze) kuitenkin alkoi vakiintua vasta 2000-luvulla naisohjaajien määrän kasvaessa ja etenkin vuonna 2017 viraaliksi levinneen, elokuva-alan sukupuolittunutta syrjintää ja häirintää esille tuoneen MeToo-kampanjan jälkeen.

Dokumentissa nähdään pätkä Joey Solowayn ohjaamasta I Love Dick-sarjasta (2016–17), jossa machomies ja taitelija Dick (Kevin Bacon) toteaa, että naisten ohjaukset ovat harvoin hyviä, sillä heidän täytyy työskennellä yhteiskunnallisen alisteisen asemansa läpi. Tämä Dickin mukaan tekee elokuvista huonompia.

Willingerin haastattelemat ohjaajat tunnistavat Dickin kuvaaman asetelman. Omakohtaiset kokemukset sukupuolittuneesta syrjinnästä, häirinnästä ja väkivallasta värittävät ajattelua, kokemusta sekä elokuvien aiheita ja muotokieltä. Naisena oleminen ja eläminen ovat ohjaajuuteen vaikuttavia tekijöitä, mutta toisin kuin Dick ajattelee, vaikutus elokuvan laadulle ei ole negatiivinen vaan uutta luova.

Naisena oleminen ja eläminen ovat ohjaajuuteen vaikuttavia tekijöitä, joiden vaikutus elokuvan laadulle ei ole negatiivinen vaan uutta luova.

Dokumentissa haastatelluista elokuvantekijöistä Valie Export on kokeellisen elokuvan pioneeri, joka kehitti ymmärrystä elokuvasta kosketuksen, ei yksinomaa katseen välineenä. Dokumentissa nähdään pätkä Exportin performanssitaide-esityksestä TAP and TOUCH Cinema (1968), jossa hän on kiinnittänyt rintakehänsä päälle elokuvasalia esittävän pahvilaatikon. Laatikkoa peittävät verhot, joiden läpi ”katsoja” voi tunnustella ohjaajan rintoja. Tämä murtaa käsitystä miehisen katseen tuottamasta etäisyydestä, katsojuuteen liittyvästä tirkistelystä ja esineellistämisestä. Tempaus kohahdutti, sillä se koettiin pornografisena.

Katseen teoriaa käsittelee myös Céline Sciamma ohjauksessaan Nuoren naisen muotokuva. Dokumentissa nähtävässä kohtauksessa muotokuvamaalauksen mallina istuva Héloïse (Adèle Haenel) ohjeistaa maalaaja Mariannea (Noémie Merlant) tulemaan viereensä ja katsomaan maalaustilannetta hänen asemastaan.

Héloïse selittää, että hän ei ole vain katsottavana, vaan tarkkailee myös itse muotokuvamaalaajaa. Kamera esittää naiset ensin omissa kuva-aloissaan, kuva-vastakuva-asetelmassa, joka mielletään keskeiseksi keinoksi esineellistää katseen kohdetta. Seuraavaksi naiset on rajattu kuva-alaan yhdessä, vierekkäin, kaksi subjektia katsomassa yhteistä objektia.

Tässä Sciamma kuvaajineen leikittelee kameran rajauksien kautta objekti-subjekti-asetelmilla. Sekä kerronnalliset että kameran rajauksen keinot monimutkaistavat ajatusta katsottavan passiivisuudesta sekä katsojan ja katsottavan roolien jäykkyydestä.  

(Nais)ohjaajat ja feminismi

Willingerin elokuva antaa runsaasti esimerkkejä tavoista, joilla niin historialliset kuin nykypäivänkin naisohjaajat käsittelevät elokuvan miehistä historiaa ja muotokieltä omissa ohjauksissaan. Monelle tekijälle nais-etuliite on hankala. Kaikki kuitenkin tunnistavat sen feministisen merkityksen.

Ohjaajien ja Willingerin itsensä puheissa toistuu ajatus siitä, että ohjaajan oma yksilökokemus vaikuttaa hänen tekemiseensä. Yksilökokemukseen vuorostaan vaikuttavat sukupuolta tuottavat ja toistavat yhteiskunnan ja elokuva-alan rakenteet.

Willinger päätyy olemaan samaa mieltä innoittajansa Kira Muratovan kanssa siitä, että naisten ohjaamat elokuvat ovat usein rankkoja kokemuksia. Tämä on raikas näkökulma naisten tekijyyteen. Kuten dokumentissa kuultavat ohjaajat itse kuvaavat, tekijän sukupuolella on merkitystä. Naisten tekemät elokuvat eivät kuitenkaan ole yhtenäisiä. Niitä nivoo yhteen feministinen eetos, joka tunnistaa elokuvantekemisen miehisen historian.

FM Saara Tuusa on sukupuolentutkimuksen ja mediatutkimuksen väitöskirjatutkija Turun yliopistossa, joka on tutkinut naisisen katseen käsitettä elokuvan kentällä.

No Mercy (Ohjaus: Isa Willinger, 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytöaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: No Mercy (2025) / Docpoint

Julkaisu DocPoint-arvio: No Mercy ja elokuvan rankka naisinen katse ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hard to Break (2024). Ohjaus: Anna-Maija Heinonen & Krista Moisio. 81 min.

Sonja Kosunen, Sara Juvonen, Heidi Huilla & Marja Peltola (toim.): Koulu ja eriarvoisuus Gaudeamus. 2024. 280 s.

Juodaan viinaa pullo kerrallaan ja katsotaan, kuka ”tipahtaa eka”. Tapahtumat tallennetaan puhelimelle ja video upataan kaikkien nähtäville Youtubeen. Somessa seuraajia on 40 000, ja heille näytetään lähes kaikki omasta elävästä elämästä.

Dokumenttikamera kuvaa elokuvan päähenkilöitä, 18-vuotiasta Attea ja 16-vuotiasta Jonsua kavereineen kolmen vuoden ajan ja rikkoo somen neljännen seinän. Kulissit kaatuvat, mutta samalla dokumentin katsojan silmille välähtää seuraajien kommenttivyöry. Anna-Maija Heinosen ja Krista Moision ohjaama dokumenttielokuva Hard to Break osoittaa, että nuorten tapa olla olemassa on somen muokkaama. 

Toisaalla nuoret kertovat haastattelijalle pääkaupunkiseudulla sijaitsevan asuinalueensa maineesta ja sen päihteidenkäytöstä. Jotkut kutsuvat asuinaluetta termillä ”slummi”, ja haastattelija tiedustelee, onko maineessa perää. Taitaa vähän olla. Tutkimustiedon ja vuoden kenttäkokemuksen perusteella nuorten kertomukset ja tapa katsoa omaa asuinaluettaan ovat eriytyneet luokkataustan mukaan.

Kohtaus on poimittu Sonja Kosusen ja Heidi Huillan artikkelista, Kosusen ja kumppaneiden toimittamassa teoksessa Koulu ja eriarvoisuus. Teoksen kaupunkimaantiedettä, kasvatustiedettä ja sosiologiaa yhdistävä ote laittaa luokattoman Suomen illuusiolle jauhot suuhun.

Käsittelen arviossani näitä kahta teosta, dokumenttielokuvaa ja kokoomateosta yhdessä niiden aihepiirien limittyneisyyden vuoksi. Molemmat teokset piirtävät aikalaisanalyyttisen kuvan nuorten eriarvoistuneesta elämästä. Lisäksi nuorten ohi puhutaan liian usein, kuten Koulu ja eriarvoisuus -kirjan kirjoittajat toteavat. Yhteistä teoksille on, että ne tarkastelevat kuvauskohdettaan läheltä ja kuuntelevat nuoria itseään herkällä korvalla.

Hard to Break

Anna-Maija Heinosen ja Krista Moision Hard to Break -dokumentti jatkaa onnistuneesti kotimaisen nuoriso- ja seurantadokumenttien sarjaa, johon kuuluvat muun muassa Logged In, Tytöt 18 ja Linna. Dokumentin voi nähdä paitsi jatkona tälle perinteelle, mutta myös uudenlaisena avauksena, jossa nuorten oma maailma ja siihen olennaisesti vaikuttava somenkäyttö on otettu vakavasti. Some on paitsi dokumentin aihe, myös kuvaamisen ja esittämisen keino.

Dokumentti alkaa kohtauksella, jossa ovat läsnä vape, Mäkki ja lähiö. Viina, musa ja bileet seuraavat. Vauhdin kiihtyessä siirrytään pikkurikoksista ja häädöistä päihteiden siivittämänä pahoinpitelyn kautta puukotukseen. Läsnä ovat myös yhteiskunnan tukiverkot: nuorisokoti, jälkihuolto, tutkintavankeus ja käräjäoikeus.

Tapahtumien jälkimaininkeja käsitellään kavereiden kanssa ja laajan yleisön edessä somessa. Elokuva saakin katsojan pohtimaan, voiko nykyisten leikkausten aikakaudella Jonsun sanoin hyväntahtoisten kukkahattutätien ja apuun hälytettävien palveluiden olemassaoloon enää luottaa? Kuka kannattelee pahoinvoivaa nuorisoa?

Elokuva saakin katsojan pohtimaan, voiko nykyisten leikkausten aikakaudella Jonsun sanoin hyväntahtoisten kukkahattutätien ja apuun hälytettävien palveluiden olemassaoloon enää luottaa? Kuka kannattelee pahoinvoivaa nuorisoa?

Dokumentti tavoittaa välittömän ja vielä tuoreuttaan huokuvan somen lisäksi nuorten maailman pysyvän ja ikiaikaisen ulottuvuuden. Tätä edustavat kameralle värikylläisesti tallentuneet vuodenajat sekä kasvun ihme. Somekuvausten yhteydessä Jonsu käsittelee auringonkukkaa tavalla, joka saattaisi ilman somea olla kohtaus kirjailija Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseesta. Terälehti kerrallaan valtavasta, auringonkeltaisesta kukasta revitään irti tietoa: rakastaa, ei rakasta, rakastaa…

Dokumentti osuu nuorten elämän, tulevaisuuden ja somen aikakauden polttopisteeseen. Some on läsnä nuorten elämässä sekä kaikkein yksinäisimmissä että yksityisimmissä hetkissä. Toivo ja epätoivo ovat elokuvassa pimeyden ja valon leikkiä, rajanveto pikselimössön ja piirtävän tarkan kuvan välillä. Valoa ja terävyyttä ei olisi ilman elämää kannattelevaa ystävyyttä ja välittämistä.

Elokuvan loppupuolella toinen päähenkilö Atte pinpointtaa muutoksen hetken elämässään, jonka jälkeen asiat kääntyivät parempaan suuntaan. Sitä merkitsee muutto tyttöystävän kanssa Espooseen. Jo aiemmin useampi dokumentissa esiintynyt nuori on esittänyt toiveen: joku päivä vielä takas pulpettiin.

Koulu ja eriarvoisuus

Koulu ja eriarvoisuus -kokoomateoksessa tutkijoiden kautta äänen saavat pääkaupunkiseudun kouluissa 152 haastateltua nuorta ja heidän kanssaan toimivaa aikuista. Teoksen toimittaneet Sonja Kosunen ja kumppanit kirjoittavat, että yhtenäistä suomalaista peruskoulua ei enää ole. Suomessakin alueet ovat eriytyneet niin, että koulun sijaan tulisi puhua tiettyjen alueiden kouluista.

Tutkijat kuvaavat, kuinka ”alueellinen eriytymiskehitys kulkee käsi kädessä koulujen eriytymisen kanssa”. Ilmiöt vahvistavat toisiaan, limittyvät toisiinsa ja kietoutuvat yhteen. Eriytyminen eli segregaatio kamppaa mahdollisuuksien tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen nojaavan suomalaisen hyvinvointivaltion koulutuslupauksen.

Kokonaisuutena kokoomateos on tärkeä puheenvuoro suomalaisen koulun ja yhteiskunnan tilasta, jonka painavan viestin tulisi kaikkien nuorten elämään ja heidän tulevaisuuksiinsa vaikuttavien kuulla. Se sisältää sekä teoreettisia että empiirisiä artikkeleita, jotka valottavat eriytymisen suhdetta eriarvoisuuteen.

Nuorten arkea eriytyvässä kaupungissa käsittelevät kokoelmassa Riikka Oittinen ja Tiina Luoma. Oittisen ja Luoman kuvaus neljän eri nuoren eriytyneestä arkitodellisuudesta on piinallisen tarkkanäköinen. Nuorten elämässä eriytyminen ja eriarvoisuus näkyvät jakolinjoina, jotka ulottuvat niin vapaa-ajalle, kotiin kuin kouluunkin.

Nämä jakolinjat elävät vaatetuksessa, käytettävissä olevissa laitteissa ja mikä huolestuttavinta, myös nuorten mielikuvissa. Mielikuvat saattavat lisäksi syventää erilaisista taustoista tulevien nuorten välisiä kuiluja niin, että nuorten elinpiirit eriytyvät entisestään. Hyväosaisten on helpompi välttää asuinalueiden sosiaalisia ongelmia esimerkiksi harrastamalla muualla ja suuntaamalla tulevaisuudessa parempiosaiseen asuinympäristöön.

Tutkijat kuvaavat, kuinka ”alueellinen eriytymiskehitys kulkee käsi kädessä koulujen eriytymisen kanssa”. Ilmiöt vahvistavat toisiaan, limittyvät toisiinsa ja kietoutuvat yhteen.

Sonja Kosusen ja Heidi Huillan Ostari, koulu ja minä: Nuoret ja koulujen maineet-artikkeli tuo puolestaan ilmi, kuinka nuorten suhde omaan asuinpaikkaansa voi olla hyvinkin ristiriitainen ja hienosyinen. Asuinpaikka voi olla samaan aikaan tärkeä ja toisaalta huonon maineen ja stigmatisoinnin vaaran vuoksi huolenaihe.

Hierarkiat ovat osa nuorten arkea ja mielikuviin vaikuttavat etenkin aikuiset ja negatiivinen mediakeskustelu. Mainetta tuotetaan keskiluokkaisesta katseesta ja normista käsin. Nuoret itse arvostavat kauneutta, siisteyttä ja yleistä viihtyisyyttä. Hengailu on esimerkki nuorten tavasta käyttää tilaa, mutta sosioekonomisesta taustasta riippuen siitä koetaan myös halua erottua.

Nuorten maailmaa laajan haastatteluaineiston voimin avaa Marja Peltola artikkelissaan Vertaissuhteet koulun arjessa: Ryhmärajoja, erottautumista ja hierarkioita. Peltolan artikkeli tuo esiin, kuinka nuorten suhteissa yhteiskuntaluokka vaikuttaa hiljaisena, mutta toisaalta tulee esiin varsin painokkainakin sanankäänteinä.

Peltola muistuttaa, että yhdenvertaisuuden ideaalista huolimatta nuorten keskinäisissä suhteissa ja vuorovaikutuksessa tuotetaan eroja yhteiskuntaluokan ja etnisyyden kautta. Rasismi on läsnä. Erot näkyvät myös nuorten tulevaisuuden toiveissa.

Heikoimmasta asemista tulevien nuorten tulevaisuuden aikajänne on muita lyhyempi, urapolut epäselviä ja tulevaisuutta ylipäänsä on vaikeaa hahmottaa. Keskiluokan tulevaisuushorisontissa kuuluvat puolestaan sopivan lukion kautta hyvä ammatti, kuten lääkäri tai lakimies. Tulevaisuuden odotusten kautta odotuksista tulee osa itseä.

Nuorten eriarvoistunut elämä

Siinä missä Hard to Break -elokuvassa dokumenttikamera tarjoaa pääsyn päähenkilöiden omien somevideoiden taakse, luo tutkijoiden kynä Koulu ja eriarvoisuus -kokoomateoksessa kehykset tutkittavien kertomuksille. Niin kamera kuin kynäkin tuovat esiin aihetta monista eri kulmista, ja pyrkivät avaamaan nuorten oman kokemuksellisen tason vaihtoehtona julkiselle keskustelulle.

Hard to Break -dokumentin nuoret laulavat eräässä viinanhuuruisessa yössä tunnettua lastenlaulua: Tuiki tuiki tähtönen, iltaisin sua katselen… Elävä kuvaus dokumentoitujen nuorten suhteesta omiin unelmiinsa kuuluu musiikissa räppäri Ege Zulun suulla:

”Sust piti tulla futari, sun piti valmistuu lääkäriks. Sun unelmat, pistit ne kyhäriin, poltit sun unelmat hätärist. Sun unelmat murskattiin tai sitten murskattiin polvi, yo. Sun unelmat tuhkattiin tai ite tuhkasit ne bongil, yo. (…) Fantasiaa, fantasiaa. Huudeilla eletään fantasiaa. Fantasiaa, fantasiaa. Huudeilla eletään fantasiaa.”

Somen, päihteiden ja rikoksien lisäksi Hard to Breakissa on kyse Koulu ja eriarvoisuus -teoksen viestiä seuraten myös maantieteestä. Segregaation korjaaminen vaatii Kosusen ja Venla Berneliuksen mukaan kokonaisvaltaista tarkastelua. He kirjoittavat, että eriytymisen eri muodoilla on kaikilla omanlaisensa suhde eriarvoisuuteen. Yleisesti eriytymiseen voidaan vaikuttaa puuttumalla juurisyihin: rakenteisiin ja köyhyyteen.

Sekä Hard to Break että Koulu ja eriarvoisuus ovat ohittamattomia puheenvuoroja, jotka tulee huomioida aina opettajankoulutuksesta kaupunkisuunnitteluun ja eduskuntaan saakka. Tarvitaan ystävyyttä, välittämistä, rasismin kitkemistä, tukiverkkoja ja rahoitusta.

YTM Sari Hietamäki on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Artikkelikuva: WOKANDAPIX / Pixabay

Julkaisu Elokuva-arvio ja kirja-arvio: Hard to Break – Koulu ja eriarvoisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.