Asevelvollisuutta, kuten muutakin Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa, on historiallisesti johdettu eliittilähtöisesti. Venäjän helmikuussa 2022 käynnistämä hyökkäys Ukrainaan on kiristänyt turvallisuuspoliittista ympäristöä ja keskustelua Suomessa ja koko Euroopassa. Tässä artikkelissa luodaan katsaus lähimenneisyydessä tapahtuneeseen keskusteluun Suomen maanpuolustuksen kivijalasta eli asevelvollisuudesta Helsingin Sanomien mielipidekirjoituspalstalla vuosien 2008–18 välillä. 

Mielipidekirjoitusten kirjoittajien taustoja on hankala, jopa mahdotonta luokitella, mutta enemmistö kirjoittajista edustaa joka tapauksessa tavallisia kansalaisia. Ammattipoliitikkojen, -sotilaiden tai asevelvollisuuden asiantuntijoina esiintyvien kirjoittajien mielipidekirjoitukset muodostivat tarkasteluaineistossa vähemmistön.

Asevelvollisuudella on edelleen Suomessa eräänlainen kaksoisrooli politiikan eli kansakunnan rakentamisen välikappaleena sekä sotilaallisen maanpuolustuksen kivijalkana. Helsingin Sanomien mielipidekirjoituspalsta on oiva paikka todentaa erilaisia, karkeasti määriteltynä sosiaalisia ja sotilaallisia näkökulmia asevelvollisuuteen.

Asevelvollisuus ja nationalismi

Suomalaisissa ja kansainvälisissä tutkimuksissa jaetaan verrattain laajasti ajatus asevelvollisuuden kansallisuusaatteeseen kytkeytyvistä juurista. 

Nationalismiin perustuva lähestymistapa asevelvollisuuteen on aiemman tutkimuksen valossa helposti perusteltavissa, kansallisvaltioiden hajoamiskehityksestä huolimatta tai kenties juuri siksi. Nationalismin tutkimuskenttä on erittäin laaja, mutta 1960-luvulta eteenpäin voimakkaimman jalansijan ovat saavuttaneet nationalismia sosiaalisen konstruktivismin viitekehyksen kautta lähestyvät tutkijat. Kyseisistä tutkijoista erityisesti kansainvälisen politiikan professori Benedict Anderson (1936–2015) on noussut suureen maineeseen.

Anderson määrittelee vuonna 1983 julkaistussa “Kuvitellut yhteisöt – Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua” -teoksessaan kansakunnan kuviteltuna ja rajattuna poliittisena yhteisönä. Kaikki kansakunnan jäsenet, kuten suomalaiset Suomessa, eivät voi tuntea kansakuntansa suurikokoisella alueellaan toisiansa, mutta heidän välillään silti vallitsee rakennettu yhteisöllisyyden tunne. Nationalismin keskeisten tuotoksien eli kansakuntien analyysin pitääkin Anderson mukaan pureutua siihen, miten kansakunta rakennetaan eli kuvitellaan. Asevelvollisuus on andersonilaisittain ajateltuna ja lyhyesti todettuna yksi keino muiden keinojen joukossa kuvitella Suomen kuvitteellista yhteisöä.

Sosiaalisia näkökulmia asevelvollisuuteen

Andersonia ja muitakin nationalismia tutkineita on kritisoitu sukupuolen merkityksen sivuuttamisesta nationalismin analyysissa. Tämä Andersonin teorian heikkous ilmenee asevelvollisuuden tutkimisessa nopeasti, sillä sukupuolten välinen tasa-arvo nousi usein esille mielipidekirjoitusaineistossa. 

Tasa-arvonäkökulman voidaan todeta olleen Helsingin Sanomien mielipidekirjoituspalstalla vuosina 2008–18 merkittävin kielteinen tapa tarkastella asevelvollisuutta. Vain miehiä koskeva asevelvollisuus koetaan kasvavassa määrin epätasa-arvoiseksi. Tasa-arvoon perustuva asevelvollisuuskritiikki nousee aineistossa esille niin poliitikkojen kuin kansalaisten mielipidekirjoituksissa. 

Tasa-arvoon perustuva asevelvollisuuskritiikki nousee aineistossa esille niin poliitikkojen kuin kansalaisten mielipidekirjoituksissa. 

Anderson korostaa aina jonkinlaista tasa-arvoa kansakunnan jäsenten välillä kansakunnan kaikesta muusta mahdollisesta eriarvoisuudesta huolimatta. Iäkäs rikas helsinkiläinen ja nuori köyhä kemiläinen voivat kokea olevansa silti samaa kansaa esimerkiksi saman yhteisen äidinkielen perusteella. Asepalvelus jaettuna yhteisenä kokemuksena luo tasa-arvoa esimerkiksi suurituloisen toimitusjohtajan ja pienipalkkaisen työläisen välille, eli kuvittelee andersonilaisittain tasa-arvoista kansakuntaa. Nykyaikana voi toisaalta helposti unohtua, miten sosiaalisesti radikaali tasa-arvoisesti kaikkia miehiä koskeva asevelvollisuus oli 1700-luvun lopun ja 1800-luvun maailmassa.

Vain miehiä koskevan asevelvollisuuden kritisoiminen epätasa-arvoisena palautuu vääjäämättä erilaisiin tapoihin tulkita kansakunta luotuna sosiaalisena yhteisönä tämän päivän Suomessa.  Sukupuolten väliseen tasa-arvoon perustuvan asevelvollisuuskritiikin voi tulkita siten, että nykyajan ymmärrys kansakunnan jäsenten, miesten ja naisten, tasa-arvoisuudesta heikentää asevelvollisuuden roolia kuvitteellisen yhteisön rakentajana. Näkökulman mukaan kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut toiset silti aina tasa-arvoisempia kuin toiset.

Tasa-arvon, yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden näkökulma asevelvollisuuteen

Mielipidekirjoituksissa väitetään Andersonin teorian mukaisesti asepalveluksen olevan jaettu yhteinen kokemus, joka yhdistää suomalaisia kansakuntana heidän etnisistä tai muista taustoistaan huolimatta. Asevelvollisten kansalaiskasvatus tarkoittaa yksilöiden kiinnittymistä heidän taustoistansa riippumatta osaksi suomalaisten kansallista yhteisöä.

Todennäköisesti jokaisella kansakunnalla on omat sodissa kaatuneet sankarivainajansa, joiden puolesta on Andersonin ja muidenkin tutkijoiden mukaan helppoa puhua. Sodassa kaatuneet eivät ole välttämättä pitäneet itseään ollenkaan sankareina tai olleet sotatoimiin henkilökohtaisesti lainkaan motivoituneita. Yhtä lailla mielipidekirjoituksien argumentaatiossa väitetään Suomen armeijassa palvelleen toisen maailmansodan aikana sotilaita eri taustoista saman yhteisen asian puolesta, riippumatta siitä, toimivatko yksilöt todellisuudessa sota-aikana nykyaikana heidän puolestaan puhuvan kirjoittajan kuvailemalla tavalla.

Anderson on korostanut monen muun nationalismin tutkijan tavoin historian politiikan merkitystä kansakunnan rakentamisessa. Historialliset jatkuvuudet ja historian kehityskulkujen poliittisesti motivoitunut kuvailu on niin ikään läsnä asevelvollisuutta kielteisesti tarkastelevissa mielipidekirjoituksissa. 

Historialliset jatkuvuudet ja historian kehityskulkujen poliittisesti motivoitunut kuvailu on niin ikään läsnä asevelvollisuutta kielteisesti tarkastelevissa mielipidekirjoituksissa. 

Yksilönvapauden nimeen vannovat liberaalit kritisoivat 1800-luvulla asevelvollisuutta yksilönvapautta loukkaavana instituutiona, samaan tapaan kuin 2010-luvun Helsingin sanomissa julkaistaan asevelvollisuutta yksilönvapauden näkökulmasta kritisoivia mielipidekirjoituksia. Kirjoituksessa kuvaillaan poliittisista motiiveista deterministinen historiallinen kaari asevelvollisuuteen tukeutuvista yksinvaltaisista diktatuureista asevelvollisuudesta luopuneisiin yksilönvapauden nimiin vannoviin länsimaihin.

Suomen asevelvollisuutta tarkastellaan useassa mielipidekirjoituksessa kansainvälisen vertailun kautta. Kansainvälisen tarkastelun voi myös tulkita kyseisessä, ja useissa muissa aineiston mielipidekirjoituksissa eräänlaiseksi Suomen määrittelyksi kansakunnaksi kansakuntien joukossa. Mielipidekirjoituksissa kuvaillaan Suomea länsivaltiona muiden länsivaltioiden joukoissa, joille ei ole luonteista ylläpitää yksilönvapautta loukkaavaa asevelvollisuusjärjestelmää.

Sotilaallinen näkökulma asevelvollisuuteen

2010-luvun alussa ajan henki oli asevelvollisuuden kritiikille todennäköisesti vielä optimaalisempi, kuin mitä kymmenen vuotta myöhemmin 2020-luvulla. Eräänlainen heijastuma tästä oli kesällä 2013 Maavoimien tiedotuspäällikön asevelvollisuutta puolustava mielipidekirjoitus, jossa muuan muassa perustellaan Suomen eroavan geopoliittisesti useasta Euroopan maasta.

Tässä mielipidekirjoituksessa, kuten aineiston muissakin ammattisotilaiden mielipidekirjoituksissa lähestytään asevelvollisuutta ymmärrettävästi ennen kaikkea sotilaallisen näkökulman kautta. Asevelvollisuuden väitetään edelleen olevan koulutusjärjestelmänä kyvykäs tuottamaan nykyajan sodankäyntiin soveltuvia joukkoja.

Ammattisotilaan mielipidekirjoitus vahvistaa laajempienkin aineistojen perusteella tehtyjä havaintoja siitä, että suomalainen asevelvollisuusarmeija saa ammattiarmeijan kaltaisia piirteitä. Asevelvollisuusarmeijaa on kehitetty pienemmäksi, ketterämmäksi ja suorituskykyisemmäksi.

Sotilaallisen valmiuden ylläpitäminen kytkeytyy mielipidekirjoituksen väitteissä eräänlaiseen tulevaisuuden tapahtumien varovaisuusperiaatteeseen. Lyhyelläkin aikavälillä voi tapahtua jotain hyvin odottamatonta – kuten on tapahtunut ennenkin – joten puolustuskyvyn alasajo voi kostautua nopeasti. Ammattiarmeijaan siirtyminen ei olisi myöskään kirjoittajan mielestä Suomelle taloudellisista syistä mahdollista. Ammattisotilas perustelee asevelvollisuuden säilyttämistä sotilaallisilla, taloudellisilla ja geopoliittisilla syillä eikä monen siviilin mielipidekirjoituksen tavoin kansakunnan rakentamisella.

Asevelvollisuus ikkunana kansakunnan moninaisiin arvoihin

Jokainen kirjoittaja puhuu asevelvollisuudesta omista lähtökohdistaan ja omalla kielellään, esimerkiksi tasa-arvon, sotilaallisen tai kansantaloudellisen kielen kautta. Milloin mikäkin valittu näkökulma asevelvollisuuteen kuvaa kirjoittajalle itselleen tärkeitä arvoja tai tekijöitä. Sotilaat lähestyvät asevelvollisuutta sotilaspolitiikan kautta ja siviilit rauhanajan yhteiskunnan teemojen kautta. Tutkimusta asevelvollisuudesta on kuvattu tutkimukseksi kansallisesta mielentilasta. Mielipidekirjoitukset asevelvollisuudesta näyttäytyvät samanhenkisesti ikkunana kansakunnan eri arvoihin.

Useassa mielipidekirjoituksessa oli havaittavissa Andersonin kansakunnan kuvittelun teoriaan liittyviä olettamuksia asevelvollisuuden kansalaisia kasvattavasta ja kansakuntaa yhdistävästä vaikutuksesta. Tällaiset havainnot eivät ole sellaisenaan yllättäviä, vaan osa asevelvollisuuden vahvana säilynyttä historiallista jatkuvuutta. Sukupuolten välisen tasa-arvon merkittävyys asevelvollisuuteen kohdistuvana muutospaineena on asevelvollisuuskeskustelun uusista näkökulmista huomattavin.

Mielipidekirjoitukset asevelvollisuudesta näyttäytyvät ikkunana kansakunnan eri arvoihin.

Puolustuskyvyn ylläpitäminen on pitkäjänteisestä työtä. Asevelvollisuus varmasti säilyy Suomessa 2020-luvun ja todennäköisesti vielä 2030-luvunkin. Parlamentaarisen asevelvollisuuskomitean mietintö ehdotti lähinnä kosmeettisia muutoksia mm. tasa-arvon kohentamiseksi suomalaisessa asevelvollisuusjärjestlemässä, kuten kutsuntojen laajentamista naisiin. 

Turvallisuuspolitiikka on voimakkaasti hallinnut Suomen julkista poliittista keskustelua Venäjän helmikuussa 2022 Ukrainassa aloittamista sotatoimista lähtien. Helsingin Sanomien mielipidekirjoituspalsta tarjoaa toisin sanoen myös jatkossakin potentiaalista tutkimusaineistoa asevelvollisuuden tutkimiseen. 

YTT Hannu Salomaa väitteli vuonna 2022 Tampereen yliopistosta valtio-opista ja työskentelee nykyisin Jyväskylän yliopistossa projektitutkijana.

Artikkelikuva: Joan Greenman / Pixabay

Julkaisu Asevelvollisuus ikkunana kansakunnan mielenmaisemaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puolustusvoimat kertoi tarjoilevansa syksystä lähtien kasvisruokaa kahtena ateriana viikossa. Uudistusta on perusteltu kasvisruoan terveellisyydellä ja ilmastonmuutoksen hillitsemisellä.

Puolustusministeri Jussi Niinistö (sin.) paheksui voimakkaasti uudistusta ”ideologisena pakkotuputuksena”. Asevelvollisuus on kuitenkin instituutiona aina nojautunut ”ideologiseen pakkotuputukseen” ja ”kaikkien pakottamiseen samaan”, sillä koko historiallisen kaarensa aikana asevelvollisuudella on toteutettu kansakunnan yhdistämistä ja kansalaiskasvatusta.

Terve sielu terveessä ruumiissa

Sotatieteissä puhutaan sotilaan toimintakyvystä, sen kehittämisestä ja toimintakyvyn neljästä eri ulottuvuudesta, jotka ovat fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja eettinen ulottuvuus. Nämä toimintakyvyn eri ulottuvuudet ovat toisiinsa limittäytyneitä, sillä ihminen on toiminnallinen kokonaisuus.

Kun puhutaan toimintakyvystä, liittyvät argumentit varusmiesten kasvisruokailun puolesta erityisesti sotilaan fyysisen ja myös eettisen toimintakyvyn kehittämiseen. Ravitsemustietelijöiden mukaan kasvisruoka sopii hyvin varusmiehille ja jopa huippu-urheilijatkin voivat olla kasvissyöjiä.

Asevelvollisuus on instituutiona aina nojautunut ”ideologiseen pakkotuputukseen” ja ”kaikkien pakottamiseen samaan”.

Tutkijoiden mukaan myös sota-aikana kasvisruoan osuus sotilaiden ruokavaliosta oli huomattavasti korkeampi kuin nykyisin. On ilmeistä, ettei kasvisruokavalio ollut vielä sota-aikana politisoitunut samalla tavalla kuin nykyaikana.

Sotilaan toimintakyvyn kehittämisen ja kansalaiskasvatuksen välinen ero on veteen piirretty viiva. Sotilaan fyysisen kunnon kehittäminen on samanaikaisesti myös kansanterveydellistä työtä.

Asevelvollisuuden tapa artikuloida kansalaisuutta liittyi läheisesti sen historialliseen merkitykseen kansallisvaltioiden luojana eli kansakunnan rakentajana. Asepalveluksen kautta luotiin ja luodaan edelleen ihanteellista, maskuliinista kansalaiskuvaa. Varusmiespalvelus on miehuuskoe, jonka kautta nuori mies oppii nämä hyveelliset elämäntavat ja kiinnittyy osaksi kansakuntaa. Historiallinen kansakoulu oli armeijan kaltainen kansalaiskasvattaja ja kansakunnan rakentaja sekä armeijaan valmistava kasvatuksellinen esiaste.

Viikoittaisia kasvisruokapäiviä on jo toteutettu viime vuosina peruskouluissa, joten tässä mielessä varusmiesten kasvisruokapäivä korostaa armeijan merkitystä kasvatusinstituutiona muiden kasvatusinstituutioiden joukossa. Varusmiespalveluksen suorittaa kuitenkin reilusti alle puolet koko ikäluokasta, eli viikoittainen laitoskasvisruoka jää suurimmalta osalta nuorista kokematta.

Suomen suurin terveyskoulu?

Asevelvollisuuden tai pitkälti vain varusmiespalveluksen tehokkuus terveyskasvatuksellisena instituutiona riippuu siitä, kuinka tiukassa institutionaalisessa kontrollissa varusmiehet yksilöinä ovat. Palveluksen alussa eli p-kaudella myönteiset kasvatukselliset vaikutukset ovat suurimmillaan, mutta palveluksen edetessä muun muassa makeisten ja limonadien kulutus lisääntyy.

Hieman kärjistetysti voi todeta, että itse palveluksella on myönteisiä terveydellisiä vaikutuksia, mutta nämä myönteiset terveysvaikutukset nollaantuvat varusmiesten vapaa-ajan terveyskäyttäytymisen muuttumisella entistä epäterveellisemmäksi. Palveluksen alussa vapaa-aikaa on vähemmän ja kontrollia enemmän, mutta palveluksen edetessä kontrollia on vähemmän ja henkilökohtaista vapautta enemmän.

Ruokailun suhteen varusmiesten ruokailurytmi muuttuu säännöllisemmäksi ja kasvisten sekä kuitupitoisten ruokien osuus ruokavaliossa kasvaa. Varusmiesten laitosruokailu on tutkija Anni Ojajärven mukaan kuin teollisen mittakaavan nopeaa suorittamista ja syöttämistä. Armeijan tiukka kontrolli yksilöstä omalta osaltaan edesauttaa myös huonoa terveyskäyttäytymistä kuten tupakointia, joka tarjoaa mahdollisuuden palveluksen aikana ylimääräiseen taukoiluun.

Sotilaan fyysinen suorituskyky on edelleen sodankäynnin teknistymisestä huolimatta tärkeää, vaikka varusmiesten on uutisoitu olevan huonommassa kunnossa kuin koskaan.

Varusmiespalveluksen pitkäaikaisia terveysvaikutuksia on tutkittu vähän, mutta 1970-luvulta lähtien tehdyt reserviläistutkimukset eivät anna kovin mairittelevaa kuvaa reserviläisten fyysisestä toimintakyvystä. Vain puolet reserviläisistä on fyysisen kuntonsa puolesta sijoituskelpoisia sodan ajan tehtäviinsä. Varusmiespalvelus kasvattaa yksilöä halutulla tavalla erityisesti palveluksen alussa, vaikka pidempiaikaiset vaikutukset näyttävät jäävän laihoiksi.

Varusmiesten kasvisruokailun edistäminen onkin ennen kaikkea toisten poliittinen voitto ja toisten poliittinen tappio.

Varusmiespalvelus on intensiivisyydestään huolimatta melko lyhyt koulu verrattuna vaikkapa peruskouluun, joten siltä ei pidä odottaa liikoja. Perinteiseen liikuntakoulutukseen on panostettu tähän mennessä huomattavasti enemmän kuin kasvisruokailuun. Mikäli liikuntakoulutuksen vaikutukset ovat jääneet ilmeisen lyhytaikaisiksi, niin kahdella kasvisruoka-aterialla per viikko tuskin saadaan käänteentekeviä muutoksia aikaan. Varusmiesten kasvisruokailun edistäminen onkin ennen kaikkea toisten poliittinen voitto ja toisten poliittinen tappio.

Kasvisruoan väri

Vaikka kasvisruoan lisäämistä suosittelevat tieteelliset näkökulmat ovat teoriassa politiikasta vapaita, liitetään kasvisruokailu vihreisiin ja vasemmistolaisiin arvoihin. Takavuosina kohahduttanut Helsingin koulujen viikoittainen kasvisruokapäivä osoittaa kansallis-konservatiivisten puolueiden suhtautuvan kasvisruokapäiviin kielteisesti.

Puolustusministeri Niinistön ja muiden kielteinen suhtautuminen varusmiesten kasvisruokailuun ei todennäköisesti liitykään itse kasviksiin, vaan kasvisruoalle luotuun poliittiseen merkitykseen. Tätä tulkintaa puoltaa se, ettei Niinistö ollut myöskään Ylen haastattelussa halukas selittämään tarkemmin kielteisestä suhtautumistaan kasvisruokapäivään, vaan tyytyi tuomitsemaan toimittajan kysymykset  ilman kummempia perusteluita “ideologiseksi agendajournalismiksi”.

Puolustusministeri Niinistön ja muiden kielteinen suhtautuminen varusmiesten kasvisruokailuun ei todennäköisesti liitykään itse kasviksiin, vaan kasvisruoalle luotuun poliittiseen merkitykseen.

Asevelvollisuus yhdistetään tänä päivänä helposti konservatiivisiin arvoihin ja kasvatusnormeihin, vaikka 1800-luvun maailmassa asevelvollisuus edusti radikaaleja Ranskan suuren vallankumouksen arvoja. Sotilaat ovat usein kiinnostuneempia asevelvollisuuden sotilaallisesta merkityksestä, siinä missä poliitikot ja siviilit lähestyvät asevelvollisuutta useammin sen sosiaalisen, yhteisöllisyyden ja rauhan ajan olemuksen kautta.

Eihän varusmiesten kasvisruokapäivä ole sotilaspoliittinen vaan ympäristöllinen ja kasvatuksellinen kiistakysymys. Varusmiesten kasvisruokapäivä on ennen kaikkea kansalaiskasvatuksen keino terveelliseen ruokavalioon sekä ympäristötietoisuuteen ja täten tietyssä mielessä tapa luoda uutta ymmärrystä kansalaisuudesta ja kansakunnasta.

Nationalismin on todettu olevan poliittinen kameoleontti, ja samaa voi todeta myös asevelvollisuudesta kasvatusinstituutiona. Kasvatuksen taustalla vaikuttava ideologia pystyy vaihtamaan väriä ajasta ja paikasta riippuen – sinisestä punavihreyteen tai punavihreydestä sinisyyteen. Itse salaatti ei ole täten varusmiesten kasvisruokailun vastustuksen kohde, vaan salaatin politisoituminen vihreällä värillä.

Hannu Salomaa on valtio-opin tohtorikoulutettava Tampereen yliopistosta. Hänen väitöskirjansa tarkastelee Suomen asevelvollisuudesta käytävää poliittista keskustelua ja valtataistelua.

Julkaisu Kasvisruokaa varusmiehille – Asevelvollisuus kasvatusinstituutiona ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaisista yli 80 prosenttia kannattaa asevelvollisuuteen nojaavaa puolustusjärjestelmää, jossa mahdollisimman moni ikäluokasta saa sotilaskoulutuksen. Vain yhdeksän prosenttia haluaisi siirtyä pienempään tai valikoivaan asevelvollisuuteen ja toinen yhdeksän prosenttia ammattiarmeijaan.

Asevelvollisuus on Suomessa todellinen koko kansan instituutio. Tammikuun 8. päivä astui jälleen kerran tuhansia nuoria armeijan harmaisiin. Asevelvollisuus edustaa Suomen turvallisuuspolitiikassa konsensusta parhaimmillaan.

Asevelvollisuus on Suomessa todellinen koko kansan instituutio.

Turvallisuuspoliittiset ratkaisut, kuten asevelvollisuus, eivät ole pelkästään turvallisuuspoliittisia ratkaisuja. Asevelvollisuudella on edelleen tämän päivän Suomessa menneisyydestä kumpuava tarkoitus kansakunnan rakentajana sekä kansalaisuutta artikuloivana instituutiona. Päämäärätietoinen yhteisöllisyyden luominen sekä kansalaisuutta määrittelevien oikeuksien ja velvollisuuksien artikulointi on aina ollut keskiössä asevelvollisuudesta käytävässä valtataistelussa.

Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta julkaisi 29.11.2017 vuosittaisen mielipidetutkimuksensa Suomalaisten mielipiteitä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, maanpuolustuksesta ja turvallisuudesta. Tutkimuksessa ilmenee selkeästi, että suomalaiset luottavat ulko- ja puolustuspolitiikan hoitoon, ovat maanpuolustustahtoisia sekä tukevat sotilaallista yhteistyötä, asevelvollisuutta ja sotilasliittoihin kuulumattomuutta.

Suomessa asevelvollisuutta tukevat voimakkaimmin vanhemmat ikäpolvet, matalammin koulutetut, työväenluokkaiset, maakunnissa asuvat, varusmiespalveluksen suorittaneet ja joko keskustaa, perussuomalaisia tai kokoomusta äänestävät. Erot sosiaaliryhmien välillä eivät silti ole ratkaisevan suuria.

Puolueista vihreät ja vasemmistoliitto ovat olleet kaikkein kriittisimpiä asevelvollisuutta kohtaan, mutta jopa heidän kannattajistaan 67 prosenttia haluaa säilyttää nykyisen kaltaisen asevelvollisuuden. Suomalaisista 72 prosenttia on sitä mieltä, että aseellisesti on puolustauduttava kaikissa tilanteissa, vaikka tulos näyttäisi epävarmalta. Nämä korkeat kannatusluvut ovat osa pitkää jatkumoa eivätkä sinänsä yllättäviä.

Raportissa julkaistujen tilastojen mukaan poliittinen tahto puolustusmäärärahojen nostamiselle ja asevelvollisuuden kannatukselle on kääntynyt nousuun viime vuosien aikana verrattuna vuosikymmenen alkuun. On ilmeistä, että Ukrainan sota on hieman säikyttänyt suomalaisia, vaikkei vastaavan uhkan uskota olevan todennäköistä Suomen omalla kohdalla.

Asevelvollisuuden jo ennestään korkean kannatuksen kasvu huomattiin myös aikaisemmissa vuoden 2016 ja 2014 MTS:n vastaavissa mielipidetutkimuksissa.

Asevelvollisuus kansakunnan rakentajana

Historia on avain asevelvollisuuden ymmärtämiseen. 30-vuotisen sodan päättäneestä Westfalenin rauhasta vuonna 1648 alkoi absolutismin aikakausi, jota tuki uudeksi armeijamalliksi muodostunut niin kutsuttu seisova armeija. Asevelvollisuus oli hyökkäys absolutismia vastaan, ja se edusti 1700- ja 1800-luvun maailmassa radikaaleja Ranskan suuren vallankumouksen arvoja.

Nationalismin läpäisemällä massa-armeijoiden 1800-luvulla asevelvollisuudella rakennettiin kansakuntia eli kansallisvaltioita. Toinen maailmansota edusti asevelvollisuuden huipentumaa, mutta tämän jälkeen asevelvollisuudesta alettiin hiljalleen luopua. Trendi on kiihtynyt edelleen kylmän sodan jälkeen, vaikka Ukrainan sota on johtanut asevelvollisuuden pienimuotoiseen renessanssiin Euroopassa.

Suomen asevelvollisuuden esikuva oli Ruotsin vallan aikainen maaomaisuuteen kohdistunut ruotujakolaitos, mutta erinäisten vaiheiden kautta Suomen suuriruhtinaskunnassa säädettiin kansallismielisen poliittisen eliitin ajama oma asevelvollisuuslaki vuonna 1878. Suomen suuriruhtinaskunnan oman pienen armeijan olemassaololla oli enemmän poliittinen kuin sotilaallinen merkitys – asepalveluksen suoritti vain arvalla valittu 10 prosenttia ikäluokasta.

Ensimmäisen sortokauden alkaminen vuonna 1899 kohdisti symbolisen iskunsa Suomen omaan armeijaan ja lakkautti sen, vaikka aiemmin oma armeija oli ollut osoitus keisarin luottamuksesta Suomen suuriruhtinaskuntaa kohtaan. Tämän päivän Suomessa keskustellaankin asevelvollisuudesta pitkälti samalla tavalla kuin 1800-luvun maailmassa.

Sotien erottama ja yhdistämä kansakunta

Suomen sisällissodan aikana valkoinen armeija otti jälleen käyttöön asevelvollisuuden, joka sittemmin siirtyi itsenäiseen Suomeen ensin väliaikaisen (1919) ja sitten pysyvän (1922) asevelvollisuuslain myötä.

MTS:n kaltaiset tutkimukset saattavat antaa harhakuvan siitä, että kaikki aikaisemmat sukupolvet olisivat rakastaneet asevelvollisuutta. Tilanne oli monelta osin päinvastainen 1920- ja 1930-luvun Suomessa, jota sisällissodan perintö jakoi entisiin punaisiin ja valkoisiin.

Vaikka asevelvollisuudella pyrittiin yhdistämään entisiä vihollisia ja kasvattamaan kansaa porvarillisen keskiluokan hyveellisiin arvoihin, heijastuivat yhteiskunnalliset vastakkainasettelut asevelvollisuuden kautta myös Puolustusvoimiin.

Asevelvollisuus oli varsin valikoiva, koska vasemmistolaisia henkilöitä vapautettiin palveluksesta poliittisen epäluotettavuuden nimissä. Varusmiesten huonot palvelusolosuhteet, pelko palveluksen moraalisesti rappeuttavasta vaikutuksesta ja varusmiesten huono kohtelu herättivät tuona aikana närää asevelvollisuutta kohtaan.

Talvisodan voimakkaan kansallisen yhdistymisen myötä asevelvollisuus nousi nykyisen kaltaiseen hegemoniseen asemaansa.

Vasta talvisodan voimakkaan kansallisen yhdistymisen myötä asevelvollisuus nousi nykyisen kaltaiseen hegemoniseen asemaansa. Kylmän sodan aikaisessa YYA-Suomessa oma vahva kansallinen, alueellinen puolustus olivat osa puolueettomuuspolitiikkaa, josta tuli aikojen saatossa tärkeä osa kansallista identiteettiä.

Edes kylmän sodan jälkeiset rajut muutokset kuten Neuvostoliiton romahtaminen, Suomen EU-jäsenyys, sodan ajan joukkojen vahvuuden pienentäminen tai puolustuspolitiikan kansainvälistyminen eivät ole juurikaan muuttaneet Suomen asevelvollisuuden olemusta.

Tutkija Kari Laitinen on todennut osuvasti, että vaikkei Suomen valtio asevelvollisuutta välttämättä tarvitse, on Suomen kansakunta siihen merkittävällä tavalla kiinnittynyt. Asevelvollisuus on aina tavalla tai toisella sidottu Suomen kansakuntaan. Asevelvollisuuden kautta luodaan yhteisöllisyyttä eli rakennetaan kansakuntaa sekä kasvatetaan nuoria miehiä hyveellisiksi nähtyihin arvoihin ja elämäntapoihin.

Miehen koulun ja kansalaisvelvollisuuden suoritettuaan nuori mies kiinnittyy osaksi kansakuntaa. Armeija nationalistisena kasvatusinstituutiona oli looginen jatke yhtä lailla nationalistiselle kansakoululle, jonka isänmaalliset opettajat vannoivat armeijan tyyliin kurin, järjestyksen ja hierarkian nimeen. Koulujen liikunnanopetus oli tulevaan asepalvelukseen valmentavaa.

Asevelvollisuuden eri ulottuvuudet ovat toisiinsa hyvin limittäytyneitä: varusmiesten liikuntakoulutus on samanaikaisesti sekä sotilaskoulutusta että kansanterveydellistä työtä.  Myös uhkakuvapolitiikka linkittyy läheisesti identiteettipolitiikkaan ja on osa yhteisöllisyyden luomista.

Maanpuolustustahto on tärkeä osa sotilaallista suorituskykyä, ja maanpuolustustahdon käsitettä voi pitää sotilaallisempana ilmaisuna nationalismille. Ei ole aina helppo sanoa, missä on kyse pelkästään sotilaallisesta maanpuolustuksesta ja missä kansakunnan rakentamisesta.  Vuonna 2010 julkaistussa niin kutsutussa Siilasmaan raportissa todettiin, että asevelvollisuudella on selkeästi sen sotilaallisesti merkitystä laajempi yhteiskunnallinen vaikutus, vaikka näistä muista yhteiskunnallisista vaikutuksista on vähän tutkimustietoa.

Sosiaalinen asevelvollisuus

Asevelvollisuudella ja nationalismilla laajemminkin on tarkoitus vähentää muiden yhteiskunnallisten vastakkainasetteluiden merkitystä. Varusmiespalvelus alkaa armeijan kaltaisessa totalitaristisissa instituutiossa erilaisten siviilitaustojen puhdistuksella ja uuden sotilasidentiteetin rakentamisella.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö nosti sekä kansallisen veteraanipäivän että puolustusvoimien lippujuhlapäivän juhlapuheissaan vuonna 2017 esille asevelvollisuuden merkityksen kansakunnan yhtenäistäjänä. Vaikka siviilipalveluksen suorittaneet ja reservinkieltäytyjät eivät pienen määränsä puolesta uhkaisi Suomen sotilaallista maanpuolustusta, heidän valintansa saatetaan puolustusministeri Jussi Niinistön tavoin nähdä tuomittavana tekona Suomen kansakuntaa kohtaan.

Siviilipalveluksen suorittaa noin seitsemän prosenttia ikäluokasta. Enemmistö suorittaa nykyisin siviilipalveluksen käytännöllisistä eikä vakaumuksellisista syistä. Siten mielikuva siviilipalvelusmiehistä “pasifistihippeinä” on hieman väärä.

Enemmistö suorittaa nykyisin siviilipalveluksen käytännöllisistä eikä vakaumuksellisista syistä.

Jehovan todistajien vapautuslain ongelmallisuus suhteessa ihmisten yhdenvertaisuuteen ja muihin totaalikieltäytyjiin on tiedetty jo pitkään, mutta hiljattain yksittäisen totaalikieltäytyjän tapauksen myötä asia nousi uudelleen ja erilaisessa valossa julkisuuteen.

Asevelvollisuus on kansalaisille läheinen ja edustaa tuttua ja turvallista pitkää jatkumoa. Historiallisesti se militarisoi ja sitoi itseensä kansalaisuuden ja maskuliinisuuden luomalla ajatuksen kansalaissotilaista. Asevelvollisuus näyttää edelleen ylläpitävän ajatusta armeijasta miehen kouluna, vaikka Puolustusvoimilla ei ole lakisääteistä tehtävää tehdä pojista miehiä. Puolustuspolitiikan muihin kysymyksiin ei välttämättä ulotu samanlaista sosiaalista ja kulttuurista, suorastaan myyttistä latausta kuin mitä asevelvollisuuteen liittyy.

Ukrainan sota on lisännyt jännitteitä Itämerellä ja osittain omalta osaltaan saanut Ruotsin palauttamaan pienimuotoisen version asevelvollisuudesta. Ruotsin pienimuotoinen sukupuolineutraali asevelvollisuus on myös esimerkki asevelvollisuudesta ilman nationalismia ja osoittaa, ettei asevelvollisuuden käsitettä pidä ymmärtää liian mustavalkoisesti.

Miten ajatukset asevelvollisuudesta kansalaisvelvollisuutena, kansan kasvattajana ja kansakunnan yhdistäjänä voisivat kuitenkaan toimia, jos kaikkia kynnelle kykeneviä ei koulutettaisi?

Asevelvollisuuden sukupuolittuneisuus

Vain miehiä koskevaa asevelvollisuutta on entistä vaikeampi perustella nykyaikaisessa ymmärryksessä sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Asevelvollisuuden sukupuolittuneisuus perustui historiallisesti niin kutsuttuun sukupuolisopimukseen, jonka mukaan asepalvelus oli vain miesten ja oikeus ja velvollisuus. Naisilla jäi rooli sotilaiden tukihenkilöinä eli huoltotoimenpiteiden järjestäjinä.

Asevelvollisuuden feministinen kritiikki myös osoittaa, ettei kielteisyys asevelvollisuutta kohtaan usein edes kumpua pasifismista, vaan nykyisen asevelvollisuuden ei-toivotusta tavasta rakentaa kansakuntaa.

Kokoomusnuoret ilmaisivat hiljattain halunsa kehittää asevelvollisuutta sukupuolineutraaliin suuntaan. Nykyisestä mallista tiedetään, että vapaaehtoisesti palvelukseen tulleet naiset ovat miehiä paremmin motivoituneempia ja palvelukseen sitoutuneempia sekä heillä on positiivisemmat ennakko-odotukset palvelusajalta.

Asevelvollisuutta voi uudistaa esimerkiksi sukupuolineutraaliin suuntaan, mutta muutoksien toteuttaminen ei välttämättä ole poliittisesti helppoa.

Vaikka asevelvollisuus saatettaisiin nykyisin nähdä arvokonservatiivisena instituutiona, on merkillepantavaa, että se oli 1800-luvun hierarkkisessa sääty-yhteiskunnassa sosiaalisesti hyvinkin radikaali ja vallankumouksellinen. Muiden maiden poliittiset ratkaisut asevelvollisuuden suhteen osoittavat, että asevelvollisuutta voi uudistaa esimerkiksi sukupuolineutraaliin suuntaan, mutta muutoksien toteuttaminen ei välttämättä ole poliittisesti helppoa.

Kohti tulevaisuutta?

Maanpuolustustahtoon ja asevelvollisuuteen liittyvä nationalismi ja merkitys kansalliselle identiteetille kriittisemmin ilmaistuna kahlitsevat puolustuspoliittista liikkumavaraa. Asevoimien tehtävien kansainvälistyminen ja ammattitaitoa edellyttävä teknologia ovat asettaneet asevelvollisuuden tarkoituksenmukaisuuden kyseenalaiseksi.

Modernit asevoimat soveltuvat 1800-luvun massa-armeijoita huonommin kansakunnan rakentamiseen. Puolustusvoimilla saattaisi esimerkiksi riittää pienempi osuus nuorten miesten ikäluokasta sodanajan joukkojen kouluttamiseksi, mutta yhteisöllisyyden luomisen nimissä on jokaisen suomalaisen käytävä armeija.

Risto Sinkon maanpuolustustahtoa käsittelevässä väitöskirjassa todettiin, ettei kovin moni olisi tullut varusmiespalvelukseen vapaaehtoisesti, maanpuolustustahto laskee varusmiespalveluksen aikana eivätkä reserviläiset osallistu aina kovin innokkaasti kertausharjoituksiin. Entistä harvempi nuori suorittaa varusmiespalveluksen, sotaveteraanien rivit harvenevat, yksilökeskeisyys lisääntyy ja sodankäynti muuttuu.

Vaikka asevelvollisuudelle annettaisiin voimakas tuki eikä siitä juuri käytäisi julkista keskustelua, jatkanee asevelvollisuus jo pitkään jatkunutta hiljaista kuihtumistaan. Suomalaisuutta, kansallista identiteettiä ja Suomen kansakuntaa pyritään artikuloimaan varmasti myös tulevaisuudessa, mutta entistä heikommin asevelvollisuuden kautta.

Hannu Salomaa on valtio-opin väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Hänen väitöskirjansa käsittelee asevelvollisuutta Suomessa nationalismin perspektiivistä tarkasteltuna.

Julkaisu Asevelvollisuus kansakunnan rakentajana ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.