Asiantuntijuus on yhtäältä helposti määriteltävissä: asiaan perehtynyt henkilö – usein tutkijataustainen – kertoo osaamisalueestaan tietoon perustuen. Miten asiantuntijuutta toisaalta lähestytään yhteiskunnassa tai politiikassa ei ole kuitenkaan yksiselitteistä. Tutkijat itsekin aktiivisesti pohtivat tutkijan ja tieteen suhdetta yhteiskuntaan.

Etenkin koronaviruksen pandemian kontekstissa asiantuntijatiedolle on kovasti kysyntää, mutta poikkeusoloissakin asiantuntijuuden ja demokratian suhde voi olla jännitteinen. Asiantuntijavallan kykyä toimia jopa edustuksellisen demokratian vaihtoehtona on myös pohdittu. Asiantuntijavaltaan viitataankin joskus teknokratiana, sillä liiallinen asiantuntijavalta kaventaa kansalaisyhteiskunnan vaikutusmahdollisuuksia.

Hanna Ylöstalo huomauttaa artikkelissaan, että asiatuntijatiedon merkitys kasvaa politiikassa etenkin, kun korostetaan tietopohjaista päätöksentekoa politiikkatoimien oikeuttajana. Asiantuntijatieto ei kuitenkaan ole vapaa intresseistä ja niiden välisistä kamppailuista. Populistipuolueet taas tunnetusti suhtautuvat asiantuntijoihin melko väheksyvästi.

Asiatuntijatiedon merkitys kasvaa politiikassa etenkin, kun korostetaan tietopohjaista päätöksentekoa politiikkatoimien oikeuttajana.

Talous lienee yksi keskeinen asiantuntijatiedon kenttä, jonne kansalaisten kyky vaikuttaa on rajallinen. Monet poliittisen talouden kiistat ovat muuttuneet kamppailuiksi siitä, keillä asiantuntijoista katsotaan olevan paras näkemys tilanteesta tai laajin tieteenalan konsensus takanaan. Hyvänä esimerkkinä oli Juha Sipilän hallituskauden kestävyysvajeen kysymys, joka on nyt Sanna Marinin hallituskaudella vaihtunut työllisyysasteen tavoitteluksi. Tällaisista makrotason numerotavoitteista on maallikon mahdotonta vetää omia johtopäätöksiään ilman asiantuntijatietoa.

Asiantuntijuutta ja poliittista taloutta pohtivat tässä Politiikasta podcastissa yhdessä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen sekä Poliittinen talous -podcastin toinen juontaja ja Helsingin yliopiston tutkija Timo Harjuniemi.

Asiantuntijatiedon jännitteet

Asiantuntijavaltaa perustellaan tyypillisesti sillä, että monet yhteiskunnalliset ongelmat ovat yhä monimutkaisempia. Tähän vastauksena myös tiedontuotannon määrä yhteiskunnassa on merkittävästi kasvanut.

Asiantuntijuus ja asiantuntijatieto ovat keskeisessä asemassa, kun mietitään, ketä yhteiskunnassa kuunnellaan. Vaikka asiantuntija ei teekään poliittisia päätöksiä – ne kuuluvat edustuslaitoksen tehtäviin – asiantuntija ei voi siltikään kieltää politiikkasuositustensa vaikuttavuutta. Lisäksi asiantuntija täysin luonnollisesti toivoo, että hänen erikoisosaamistaan hyödynnetään ja että häntä kuunnellaan.

Tutkijat valikoituvat usein asiantuntijoiksi, joita haluavat kuulla niin media kuin kansalaisetkin. Asiantuntijuutta on Suomessakin hiljattain korostettu politiikassa tietopohjaisen päätöksenteon muodossa, vaikka tutkijat itse toisinaan muistuttavat, että tutkittu tietokaan ei pysty tarjoamaan absoluuttisia totuuksia poliittisen päätöksenteon tueksi. Tuntuu siltä, että asiantuntijoilta odotetaan silti yksiselitteisiä ja verrattain muuttumattomia vastauksia. Ympäröivän maailman epävarmuus etenkin nyt korona-aikana voimistaa halua saada varmaa tietoa.

Tiedon kritiikki pitäisi kuitenkin pitää erillään asiantuntijoiden politisoimisesta, joka voi pahimmillaan johtaa siihen, että kaikkia asiantuntijoita ei oteta huomioon.

Timo Harjuniemi kirjoitti hiljattain artikkelin, jossa näihin asiantuntijuuden ristiriitaisiin odotuksiin paneuduttiin syvemmin. Artikkelin mukaan on selvää, että liberaalit yhteiskunnat edellyttävät asiantuntijuutta, mutta toisaalta on nähty myös aktiivisia pyrkimyksiä horjuttaa asiantuntijuutta tukevia instituutioita ja säännellyn julkisen keskustelun muotoja. Voidaan jopa sanoa, että asiantuntijuutta ohjaavat markkinoilta tutut kysynnän ja tarjonnan lait, jotka määrittävät, kenen tuottamalle tiedolle on kysyntää. Kysyntä tässä yhteydessä tarkoittaa usein uskottavuutta.

Koska mikään tieto ei ole täysin irrallista arvoista tai asiantuntijoiden omista tavoitteista, tietoa täytyy voida kritisoida. Tällainen tiedon kritiikki pitäisi kuitenkin pitää erillään asiantuntijoiden politisoimisesta, joka voi pahimmillaan johtaa siihen, että kaikkia asiantuntijoita ei oteta huomioon.  On nähty, että asiantuntijat ikään kuin tulevat vedetyiksi mukaan poliittisiin kiistoihin – kuten esimerkiksi etsittäessä parasta vastausta koronaviruksen leviämisen uhkaan.

Politiikan ja asiantuntijuuden – tieteen – suhde onkin monesti jännitteinen ja monisäikeinen, etenkin jos tutkijat astuvat oman roolinsa ulkopuolelle ja politiikan näyttämölle.

Talousviisaita etsimässä

Poliittisen talouden piirissä asiantuntijoiksi lasketaan myös erilaisia talouden tutkijoita, jotka antavat poliittisia suosituksia ja kommentoivat tutkimistiedon laatua. Ainakin Paul Krugman ja jo häntä aiemmin John Quiggin ovat kirjoittaneet taloutta ja taloustiedettä käsitteleviä kirjoja siitä näkökulmasta, että taloudessa, taloustieteessä ja julkisessa keskustelussa pyörii ideoita – he kutsuvat näitä zombeiksi – jotka eivät suostu kuolemaan, vaikka empiirinen tieto ei enää tue niitä.

Näillä zombeilla on kuitenkin yhä puolustajansa, etenkin politiikassa. Samaan aikaan nämä ideat saattavat vaipua näkyvistä silloin, kun ne eivät ole relevantteja. Tietenkin ”zombius” on katsojan silmässä: joistain on voinut tuntua, että vanhat termit ovat tehneet paluuta keskusteluun, kun Thomas Pikettyn uusi kirja pääomasta ja ideologiasta keräsi huomiota alkuvuodesta – kunnes koronaviruksen aiheuttama poikkeustila katkaisi tuon keskustelun ennenaikaisesti.

Taloudessa, taloustieteessä ja julkisessa keskustelussa pyörii ideoita, jotka eivät suostu kuolemaan, vaikka empiirinen tieto ei enää tue niitä.

Ehkä eräs relevantti zombi voisi olla hyperinflaation pelko, joka esittää, että rahavarannon kasvaessa rahan arvo suhteessa alkaa laskea. Vuoden 2008 finanssikriisiä seuranneiden maailmanlaajuisten elvytyspakettien ja vuoden 2020 koronaelvytysten merkittävät rahavirrat talouteen ovat näkyneet Suomessakin, tarkemmin Suomen Pankissa, mutta ne eivät kuitenkaan ole johtaneet inflaation kasvuun, vaikka se, edes nimellisessä 2 prosentin mitassa on ollut Euroopan Keskuspankin tavoitteena jo vuosia.

Mediassa talouden liikkeiden tulkitsijoina käytetäänkin usein niin sanottuja talousviisaita, jotka ovat myös entistä tärkeämpiä yhteiskunnallisia keskustelijoita. Pelkästään vuonna 2020 tätä määritelmää on käytetty niin Ilta-Sanomissa, Helsingin Sanomissa kuin Ylelläkin. Yksiselitteistä tietoa etsivän kansalaisen harmiksi talousviisaat voivat kuitenkin olla eri mieltä.

Usein media myös pyrkimyksessään esittää monipuolisia näkökulmia päätyy siteeraamaan asiantuntijoita, joilla on päinvastaiset edunvalvonnalliset tavoitteet. Siksi media kuulee samanaikaisesti vaikkapa työntekijää ja työnantajaa eli toisin sanoen esimerkiksi SAK:n ja EVA:n ekonomistia.

Poliittinen talous -podcast

Podcastissa keskustellaan myös Poliittisen talouden podcastista, jota Harjuniemi on vetänyt yhdessä Lauri Holapan kanssa. Takana on jo kunnioitettavat 30 yli tunnin mittaista jaksoa. Podcastia voi kuunnella ainakin Soundcloudissa ja Spotifyssä.

Vaikka podcastin taustalla ei ollut mitään suoranaista pyrkimystä lähteä täyttämään aukkoa suomalaisten tutkijoiden podcastien kentällä, podcast on saavuttanut näkyvyyttä keskusteluaiheidensa sekä lukuisten vieraiden avulla. Tutkijan työn parempia puolia on, että on mahdollista päästä ”ajattelemaan ääneen” eri alan asiantuntijoiden kanssa kuitenkin saman yhdistävän teeman alla, mikä voi parhaimmillaan olla opettavaista sekä itselle että kuuntelijoille.

Podcast on aloitettu vuoden 2018 alussa, jolloin Harjuniemi ja Holappa olivat itse vielä väitöskirjatutkijoita Helsingin yliopistossa. Nuoret tutkijat kokevat uudet yhteiskunnallisen vaikuttamisen kanavat luonnollisiksi itselleen. Harjuniemi rohkaiseekin nuoria tutkijoita rohkeasti esittämään ajatuksiaan ja tuomaan oman tieteenalansa asiantuntemusta esiin ja tunnetuksi.

Podcastin viimeisempänä teemana oli vaaliasetelma Yhdysvaltain marraskuisia vaaleja ennen ja jälkeen. Vaaliasetelmia oli myös Politiikasta-lehdessä avattu sekä sisäpolitiikan että ulkopolitiikan konteksteissa. Monipuoliselle poliittista taloutta koskevalle avoimelle keskustelulle on aivan varmasti tarvetta vielä vaalien jälkeenkin. Tähän osallistuvat myös monien alojen asiantuntijat.

Timo Harjuniemi on valtiotieteiden tohtori Helsingin yliopistossa, ja ”puolet” Poliittinen talous –podcastin kokoonpanosta.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Podcast: Mitä on asiantuntijuus ja mitä on poliittinen talous? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Arvio: Teppo Eskelinen: Demokratia utopiana ja sen vastavoimat. Vastapaino, 2019.

Teppo Eskelisen kirja Demokratia utopiana ja sen vastavoimat peräänkuuluttaa demokratian palauttamista kehittyväksi prosessiksi, jolla voi olla uusia – radikaalejakin – muotoja. Kirjan tehtävä onkin toimia tärkeänä muistutuksena siitä, että yhteiskunnallisia instituutiota saa ja täytyykin päivittää aina avoimempaan ja aidosti osallistavaan, demokraattiseen suuntaan.

Aivan kirjan lopussa demokraattisen utopian ydin ilmaistaan näin:

”Toisenlaisten todellisuuksien kuvittelu on itsessään tärkeää. Olennaista ei edes ole se, että kuviteltua vaihtoehtoista todellisuutta koskaan ryhdyttäisiin ’toimeenpanemaan’ – usein tällaiset hankkeet ovat perusluonteeltaan mahdottomia. Utopioiden kuvittelu on nimenomaan demokratian menetelmä. Ilman vallitsevan järjestelmän vastakuvia ja haaveita paremmasta todellisuudesta demokratia luhistuu hallinnoinniksi”.

Eskelinen keskittyy demokratiaan aspiraationa, tavoitteena, toivona tulevaisuudesta, mikä antaa sille filosofista elinvoimaisuutta:

”Demokratian täytyy olla (älyllisesti, käsitteellisesti, poliittisesti) mobilisoivaa, jos se aikoo selvitä: hallinnollisena prosessina se kuihtuu. Ja jos se aikoo olla mobilisoivaa, sen täytyy olla ihanne. Toisin sanoen, demokratia on nähtävä ja ilmaistava kestävänä utopiana”.

Demokratia alisteisena taloudelle

Kirjan tutun vasemmistolaisen argumentin mukaan demokratia on sidottu liian tiukasti kiinni vapaamarkkinakapitalismiin. Tuloksena on ollut teknokratiaa, jossa demokratia on kaventuvaa mutta kapitalismi laajentuvaa.

Valtavirtapuolueiden negatiivinen suhtautuminen populismiin voi tällöin tiukentaa teknokraattista elitismiä ja samalla tahattomasti kaventaa demokraattisen mielikuvituksen rajoja. Tällöin demokratiaa ei enää pyritä uudistamaan, vaan tyydytään puolustamaan nykytilan status quota.

Eskelinen kysyykin provosoivasti, onko demokraattisten ihanteiden suunta muuttunut vai onko liberaalidemokratia kallistunut enemmän kapitalismin puolelle.

Timo Miettinen on todennut, että uusliberalismissa valtio on vahva mutta epäpoliittinen. Eskelinen toteaa kuin Miettisen ajatusta jatkaen, että ”näennäisen epäpoliittinen hallinnointi on keskeinen (ja vahvistuva) demokratian vastavoima”.

Eskelinen tiivistää demokratian vihollisiksi muun muassa juuri demokratiaa kaventavan asiantuntijavallan.

Herkemmin hahmotetaan, että demokratian ehto on toimiva talous, ei päinvastoin.

Demokratian rajaaminen ei tietenkään vähennä poliittista valtaa sinänsä, vaan siirtää sitä demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle. Onkin parempi puhua epäpolitisoitumisen sijaan epädemokratisoitumisesta.

Christer Lindholmin tavoin Eskelinen esittää, että markkinafundamentalismia voivat harjoittaa menestyksekkäästi myös autoritaariset valtiot, kuten Kiina. Markkinafundamentalismi ei siis edellytä taustalleen demokraattista hallintoa.

Tämä osaltaan osoittaa, että markkinafundamentalismin otaksutun sidottu suhde demokratiaan on vähintäänkin kyseenalainen. Herkemmin hahmotetaan, että demokratian ehto on toimiva talous, ei päinvastoin.

Kapitalismin voitto, demokratian häviö?

Käsitetäänkö 1990-luvun suurien ideologioiden vastakkainasettelu ensisijaisesti demokratian vai kapitalismin voittona? Kumpaa siis suositellaan ensisijaiseksi lääkkeeksi, kun puhe on globaalista kilpailukyvystä: enemmän demokratiaa vai enemmän kapitalismia?

Eskelinen huomauttaa, että mikäli demokraattisista muutoksista kuten hallituksen vaihtumisesta ei seuraa muutoksia politiikassa, se vieraannuttaa ihmiset demokraattisista prosesseista. Kun demokratia ei kykenekään tuomaan muutosta, ruvetaan etsimään vaihtoehtoja esimerkiksi populismista.

Kun demokratia ei kykenekään tuomaan muutosta, ruvetaan etsimään vaihtoehtoja esimerkiksi populismista.

Mikäli talouspolitiikan ”vastuullisuus” määritellään yksipuolisesti esimerkiksi markkinoiden kautta, äänestämistä voidaan korostaa tärkeänä, vaikka se olisi lopulta melko merkityksetöntä siinä mielessä, että ”vastuullista talouspolitiikkaa” harrastavien puolueiden välillä ei ole suurta eroa.

Eskelisen sanoin nykyinen demokraattinen järjestelmä on ”oikein hyvä puolustamaan demokratian pintakäytäntöjä, mutta huono puolustamaan demokraattisen politiikan todellista vaikutusta yhteiskuntaan”.

Uudet yhteiskunnalliset vaikutuskanavat, kuten kansalaiskeskustelut, voivat olla hyvä tapa virkistää demokratiaa, mutta vain, jos vaikutuskanavat eivät jää mielipidefoorumeiksi, vaan niillä on myös aitoa vaikutusvaltaa. Muutoin pahimmillaan demokraattinen paikallistoiminta saatetaan kokea merkityksettömäksi ajanhukaksi.

Hyvinvointivaltion ja massademokratian uhka

Kirjan perusteella kapitalismi on keskeisesti yksilökeskeistä ja kilpailun kautta yhteisöjä särkevää, kun taas demokratia on lähtökohtaisesti yhteisöllistä toimintaa. Kapitalismissa utopiat ovat yksilöllisiä – henkilökohtaisia – eikä kollektiivisessa mielikuvituksessa jää tilaa epävarmalle demokratialle.

Massapolitiikan vastinpariksi liberaaleissa demokratioissa asettautuu korostetun järkiperäinen hallinto, jonka näkökulmasta massat ovat irrationaalisia. Näin ollen Eskelisen massoille voidaan ”annostella” demokratiaa vain varovaisesti.

Demokratia onkin kieltämättä joskus arvaamatonta, jopa kallista ja hidasta. Tämä saattaa kuitenkin olla hyväksyttävä piirre moninaisuutta tavoittelevassa osallistavassa järjestelmässä.

Eskelisen mukaan utopistisen demokratian piiriin kuuluu väistämättä tietty epävarmuus, koska tulevaisuutta ei voida tietää, eikä ihmisten äänestyspäätöksiä kontrolloida. Demokratia on ytimeltään inhimillistä toimintaa. Elinvoimaisen demokratian täytyy kyetä muuttumaan.

Tehokkainta vallankäyttöä on pyrkiä määrittelemään oma poliittinen näkemys demokraattisten prosessien yläpuolelle ja ulottumattomiin.

Talouspolitiikassa toisaalta pyritään kompensoimaan arvaamattomia markkinoita ”lukitsemalla” politiikka vakauteen esimerkiksi budjettikehyksillä, jotka muodostavat rationaalisen ja vastuullisen talouspolitiikan rajat. Tällöin hallituksen vaihtuminenkaan ei saisi vaarantaa talouspolitiikan linjaa.

Näin kehystettynä talouspolitiikasta katoavat utopiamaiset tavoitteet ja tyydytään teknokraattiseen optimointiin. Samalla myös käsitys demokratiasta jähmettyy.

Eskelinen toteaakin, että tehokkainta vallankäyttöä on pyrkiä määrittelemään oma poliittinen näkemys demokraattisten prosessien yläpuolelle ja ulottumattomiin.

Ammattijohtajat politiikassa

Mitä enemmän valtaa politiikassa siirretään ammattijohtajille, sitä todennäköisempää on, että ”strategisen johtajuuden” malli leviää myös demokraattisesti valitun kansanedustajan toimen taustalle.

Nojataan siihen, että kansalaisia ja politiikkaa pitää hallinnoida ylhäältä alaspäin. Molemminpuoliseen luottamukseen pohjaava toiminta nähdään tällöin (haitallisena) harhana, koska se vääristää talouden ja politiikan optimointia. Esimerkiksi työttömiä pitää kurittaa, koska muutoin heidän ei voida luottaa toimivan tehokkaasti.

Jos tätä oletusta sovelletaan myös demokratiaan – järjestelmään, joka edellyttää luottamusta – politiikan rooli kavennee itsestään hallinnoinnin tieltä. Sama logiikka pätee esimerkiksi korkeakoulutukseen tai mihin tahansa toimintaan, johon liittyy talouspoliittinen ulottuvuus.

Eskelinen on huolissaan siitä, että demokratiaan sitoudutaan enää vain periaatteessa. Käytännössä ollaan valmiita joustamaan tehokkuusvaatimusten mukaisesti.

Onkin tavallaan ironista, että juuri hyvinvointivaltion holhousta vastustava oikeistolainen talouspolitiikka samanaikaisesti holhoaa kansalaisten demokraattista potentiaalia.

Demokratian uudistaminen mahdollistuu ainoastaan aktiivisesti harjoitetun yhteiskunnallisen luottamuksen kautta. Karrikoiden kansan tulisi pystyä luottamaan eliittiin ja eliitin kansaan.

Populismi demokratian puolustusreaktiona?

Eskelinen korostaa, että populististen liikkeiden taustalla ei niinkään ole jokin marginalisoitu ryhmä, joka viimein vain löytää artikulaationsa, vaan pyrkimys esittää uudenlainen selitys yhteiskunnasta ongelmineen ja ratkaisuineen.

Tällöin selitysvoimaltaan sinänsä kenties heikko maailmankatsomus on silti houkutteleva, mikäli poliittinen kieli ei tarjoa ihmisille tunnetta voimaantumisesta demokratian puitteissa.

Tämä uusi maailmankatsomus synnyttää omat faktansa, jotka kilpailevat aiemman (tässä tapauksessa liberaalin) maailmankatsomuksen faktojen kanssa. Syntyy kamppailu faktoista, mikä heijastuu etenkin liberaaliin mediaan tiedonvälittäjinä.

Kirjaa lukiessa herää ajatus, ettei nykyistä demokraattista järjestelmää tarvitse puolustaa populismilta – populismi on osin täysin ymmärrettävä reaktio siihen, että demokraattinen politiikka ei onnistu enää vakuuttamaan kaikkia edustavuudellaan.

Sen sijaan, että populismi nähtäisiin luontaisena vastauksena demokraattisen politiikan merkityksellisyyden kaventumiselle, sitä käytetään herkästi syynä pönkittää asiantuntijavaltaa entisestään.

Sen sijaan, että populismi nähtäisiin luontaisena vastauksena demokraattisen politiikan merkityksellisyyden kaventumiselle, sitä käytetään herkästi syynä pönkittää asiantuntijavaltaa entisestään. Instituutioiden suojaaminen demokraattisen järjestelmän puitteissa toimivilta populisteilta on myös väistämättä instituutioiden suojaamista demokratialta.

Demokratian tehtävä on puolustaa moninaisuutta, sekä ihmis- että tasa-arvoa, jolloin se voi ajautua vastakkain populististen liikkeiden kanssa. Demokratia ei kuitenkaan selviä populismin haasteesta vetäytymällä (teknokraattiseen) poteroonsa vaan uudistumalla ja poliittista mielikuvitusta laajentamalla.

Mihin demokratiaa tarvitaan?

Jo vuonna 2017 julkaistussa kirjoituksessaan Keijo Lakkala ja Eskelinen esittivät, että demokratian ongelmana ei niinkään ole populistien nousu, vaikka toki silläkin on merkityksensä, vaan demokraattisen politiikan mielekkyys. Ilman utopioita hallinnointi ottaa politiikan tilan.

Eskelisen kirja sopii oivallisesti yhteen monen muun tietokirjan kanssa, jotka julkaistiin vuonna 2019, joissa niin ikään kannettiin huolta demokraattisen tilan kaventumisesta talouden ristipaineessa. Yhteys esimerkiksi Lindholmin Totuudenjälkeinen talouspolitiikka –kirjaan on ilmeinen.

Niin ikään alkusyksystä 2019 paljon keskustelua aiheuttanut Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan Huipputuloiset –kirja sopii Eskelisen kirjan tematiikkaan, kun huomioidaan, kuinka vähän yhteiskunnan kovatuloisin eliitti arvostaa demokratiaa.

Juuri tämän ryhmän keskuudessa peräänkuulutetaan myös yritysmäistä poliittista johtajuutta.

Eskelisen mukaan moderni demokratiateoria kiinnittää liian vähän huomiota demokratian materialistisiin edellytyksiin, joihin liittyvät aika ja riittävän vaurauden tuomat mahdollisuudet seurata keskustelua ja ajatella: ”prekaareissa olosuhteissa ihmisellä ei välttämättä ole varaa erimielisyyteen ja siten vapaaseen mielipiteenmuodostukseen”.

Mahdollisuuksia merkityksellisen demokratian harjoittamiseen ei myöskään ole liialti. Demokratia politiikan ja vaalien ulkopuolella, esimerkiksi työpaikoilla, on korostetun erilaista – tai jopa olematonta.

Toivoa ja utopioita ehdottomasti tarvitaan modernissa yhteiskunnassa, jottei ihmiskunta jää itseään toteuttavien dystopioiden jalkoihin.

Demokratia edellyttää aikaa ja resursseja järjestäytyä ja järjestää yhteistoimintaa. Hallinnollisesta näkökulmasta on toki jälleen epävarmaa, kulutettaisiinko tuo aika ja resurssit halutulla tavalla – tehokkaasti. Toisaalta olisi kenties ongelmallisempaa alistaa merkityksellinen demokratia tällaisille edellytyksille.

Eskelisen kirja herättelee demokratiaa puolustavia ajattelemaan. Tavoitteet tulee asettaa kauemmaksi kuin vain teknisiin pikkuparannuksiin.

Kun demokratiaa edistetään, toivoa ja utopioita ehdottomasti tarvitaan modernissa yhteiskunnassa, jottei ihmiskunta jää itseään toteuttavien dystopioiden jalkoihin.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja apurahatutkija Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Eskelinen: Poliittisen mielikuvituksen rajat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Päivän politiikkaa seuratessaan suuri osa yleisöstä olettaa, että mediassa esiintyvä politiikan asiantuntija tuntee asiansa. Asiantuntijan lausunnolla on painoarvoa ja se vaikuttaa tulkintaamme, mielipiteisiimme ja käsityksiimme politiikasta. Asiantuntijoita käytetään tuomaan uskottavuutta, objektiivisuutta ja lisätietoa mediasisältöihin.

Toimittajiltakin odotetaan raportoinnin lisäksi politiikkaan liittyvien tapahtumien tulkintaa ja seurausten ennustamista. Siitä, kuka saa esiintyä ja kommentoida politiikkaa asiantuntijana mediassa, ei kuitenkaan ole yhtä selkeää näkemystä.

Tavallisesti on katsottu, että asiantuntijuus voi perustua tiedeperustaiseen koulutukseen, instituutiossa toimimiseen tai professioammattilaisuuteen, kuten lääkärin ammattiin. Asiantuntijuuden määritelmä on laajentunut käsittämään myös omakohtaisiin kokemuksiin perustuvan kokemusasiantuntijuuden.

Politiikan asiantuntijoina voivat toimia monen eri alan ammattilaiset, mutta tyypillisimmin mediatila annetaan politiikan tutkijoille.

Politiikan asiantuntijoina voivat toimia monen eri alan ammattilaiset, mutta tyypillisimmin mediatila annetaan politiikan tutkijoille. Toisaalta politiikan toimittajatkin pääsevät nykyään käyttämään ääntään yhä asiantuntijamaisempaan sävyyn.

Media käyttää uutisissa asiantuntijoita yhä useammin. Asiantuntijoiden roolia on tutkittu Suomessa, mutta varsin vähän.

Tampereen yliopiston VAASI-tutkimusryhmä selvitti, minkälaiset henkilöt esitettiin Helsingin Sanomissa vuoden 2018 presidentinvaalien yhteydessä asiantuntijoina, mitä instituutioita he edustivat ja millaisista erilaisista näkökulmista presidentinvaaleja kommentoitiin.

Asiantuntijuuden kolme tyyppiä

Harry M. Collins ja Robert Evans jakavat erikoisasiantuntijan asiantuntijuuden interaktionaaliseen asiantuntijuuteen ja kontribuutioasiantuntijuuteen. Kummassakin tyypissä asiantuntijuus perustuu vuorovaikutukseen alan muiden toimijoiden kanssa.

Kontribuutioasiantuntija edustaa kuitenkin jossain määrin syvempää asiantuntijuuden muotoa, sillä tällaisella henkilöllä on myös teoreettista asiantuntijuutta, jota hän on hankkinut esimerkiksi tekemällä tieteellistä tutkimusta. Kontribuutioasiantuntijalla on mahdollisuus niin sanotusti oman alansa kontribuutioon eli alan tiedon kasvattamiseen tai muokkaamiseen.

Interaktionaaliselta asiantuntijalta puolestaan edellytetään vain kykyä keskustella alasta kiinnostavasti muiden asiantuntijoiden kanssa ja tehdä jonkinlaista analyysia aiheeseen liittyen.

VAASI-tutkimusryhmän hypoteesi oli, että presidentinvaaleja käsittelevissä artikkeleissa esiintyisi myös sellaisia asiantuntijoita, jotka kommentoisivat oman osaamisalueensa ulkopuolisia asioita. Tällaisia asiantuntijoita, joita esimerkiksi valtio-opin professori Matti Wiberg on nimittänyt ”hölöttäjiksi”, päätettiin tässä tarkastelussa kutsua näennäiskontribuutioasiantuntijoiksi, koska näiden henkilöiden asiantuntijuuden muutos ei välttämättä välity yleisölle, jolle he näyttäytyvät edelleen kontribuutioasiantuntijoina.

Presidentinvaaleja 2018 koskevat asiantuntijapuheenvuorot Helsingin Sanomissa

Tutkimuksen aineisto koostui Helsingin Sanomien (HS) digilehdessä julkaistuista artikkeleista. Lehdellä on Suomen laajalevikkisimpänä sanomalehtenä vahva asema mediakentässä, minkä vuoksi on perusteltua tarkastella lähemmin, miten asiantuntijat HS:ään valitaan.

Aineistoon poimittiin Suomen 2018 presidentinvaaleja käsittelevät artikkelit aikaväliltä 1.11.2017–28.1.2018. Yhteensä artikkeleita kertyi 174 kappaletta, joista 21 sisälsi vähintään yhden asiantuntijapuheenvuoron. Tällaiseksi puheenvuoroksi luokiteltiin lausunnot, jotka oli annettu suoraan HS:n toimittajalle edellyttäen, että lausunnon antaneet henkilöt sopivat tutkimuksen asiantuntijamääritelmään.

Myös joidenkin kokonaisten artikkelien katsottiin täyttävän asiantuntijapuheenvuoron määritelmän. Artikkeleissa saattoi olla useampikin asiantuntijapuheenvuoro. Artikkeleiden lisäksi tutkimusryhmä toteutti kolme asiantuntijahaastattelua.

Asiantuntijapuheenvuoroista yhdeksän oli interaktionaalisten asiantuntijoiden ja 20 kontribuutioasiantuntijoiden esittämiä. Toisin kuin oletettiin, asiantuntijat pitäytyivät tiiviisti oman asiantuntemuksensa piirissä, eikä näennäiskontribuutioasiantuntijoita esiintynyt aineistossa lainkaan. Aineiston rajaus on tietysti syytä pitää mielessä, sillä analyysin kohteeksi valitulla medialla on varmasti omat vaikutuksensa tuloksiin.

Interaktionaalisia asiantuntijoita aineistossa olivat HS:n omat toimittajat. Tutkimuksessa toimittajat luokiteltiin lähes poikkeuksetta interaktionaalisiksi asiantuntijoiksi, sillä heidän osaamisensa on vuorovaikutuksen kautta kerättyä. Vaikka he voivat ja usein tietävät aiheesta paljon, he eivät kuitenkaan voi vaikuttaa esimerkiksi vaaleja tai ulkopolitiikkaa koskevaan tutkimustietoon toisin kuin kontribuutioasiantuntijat.

Luokittelun haasteita

Asiantuntijapuheenvuorojen luokittelu interaktionaaliseen asiantuntijuuteen ja kontribuutioasiantuntijuuteen ei aina ollut yksiselitteistä. Aineistosta nousi esiin myös tapauksia, joissa asiantuntija ei sopinut suoraan kumpaankaan luokkaan.

Yksi esimerkki tällaisesta tapauksesta on viestintätoimisto Ellun Kanojen toimitusjohtaja Taru Tujunen. Häntä ei varsinaisesti voida luokitella kontribuutioasiantuntijaksi, sillä hän ei ole tutkija eikä työskentele tutkimuslaitoksessa, mutta hänen kokemuksensa kokoomuksen puoluesihteerinä ja esimerkiksi Sauli Niinistön vuoden 2012 presidentinvaalikampanjassa tuovat Tujuselle syvempää asiantuntijuutta vaalikampanjoinnista. Vaikka vaalikampanjoinnin lähtökohdat eivät ole akateemisia, voidaan alalle synnyttää uusia käytäntöjä, mikä on tyypillistä nimenomaan kontribuutioasiantuntijoille.

Politiikkaan ei liity jyrkkiä totuuksia ja ominaispiirteitä. Siksi on vaikeaa määritellä, millä tavoin hankittu tieto on arvokasta asiantuntijuuden kannalta.

Politiikan asiantuntijuutta on siis haasteellista luokitella tiukasti. Politiikkaan ei liity jyrkkiä totuuksia ja ominaispiirteitä. Siksi on vaikeaa määritellä, millä tavoin hankittu tieto on arvokasta asiantuntijuuden kannalta.

Ehkäpä tulevissa tutkimuksissa olisikin syytä pohtia täysin erillistä asiantuntijaluokkaa, jonka raameihin Tujusen kaltaiset asiantuntijat mahtuisivat. Näille asiantuntijoille ominaista olisi työuraan perustuvan kokemusperäisen tietämyksen sekä vuorovaikutuksen kautta kartutetun tiedon hyödyntäminen lausunnoissa.

Asiantuntijat ja median moniäänisyys

Asiantuntijoiden kommentoidessa politiikan ilmiöitä selitykset haetaan usein nykyhetkeä kauempaa. Politiikan asiantuntijan on hallittava pitkäaikaiset trendit ja osattava selvittää ilmiöiden suhdetta ympäröivään yhteiskuntaan niin paikallisella kuin globaalillakin tasolla.

HS:ää koskevan analyysin perusteella asiantuntijoista voidaan todeta, että heille on ominaista yksityiskohtaisen tiedon hallinta spesifistä aihepiiristä. Juuri syvä perehtyminen sekä toisaalta myös kokemusperäinen tietämys erottavat heidät tavanomaisesta politiikkaa seuraavasta yleisöstä.

Alakohtaisen tiedon hallinta, kyky tarkastella ilmiöiden välisiä suhteita sekä valta-asema yleisöön nähden määrittelevät politiikan asiantuntijana toimimista. Akateeminen tausta valmistaa asiantuntijaa vastaamaan näihin vaatimuksiin, mutta toisaalta kaikkea alakohtaista tietoa ei välttämättä voi hankkia opiskelemalla tai tutkimalla.

Asiantuntija voi siis olla olemassa olevan tiedon tuottaja tai muokkaaja, vaikka hän ei olisi tehnyt yhtään tieteellistä julkaisua. Näin ollen on syytä antaa myös muille kuin akateemisille tutkijoille mahdollisuus toimia politiikan asiantuntijoina mediassa.

Tutkimusaineistossa myös osa toimittajista kommentoi vaaleja hyvin asiantuntijamaisella otteella. Toimittaja-asiantuntijoita oli kaikista asiantuntijoista noin kolmasosa.

Toimittajien asiantuntijuuden voidaan ajatella perustuvan ainakin vuorovaikutukseen tutkijoiden (ja näin ollen tieteen) kanssa ja journalismia varten tehtävään tutkimustyöhön. Yksityiskohtainen akateeminen tieto toimittajilta kuitenkin usein puuttuu.

Tutkimukseen haastatellun HS:n uutispäällikkö Tuomas Peltomäen mukaan on harvinaista, että toimittajan omat kommentit riittäisivät asiantuntijakommenteiksi uutisteksteissä. Peltomäki arvioi, että toimittajilla on kyvykkyyttä toimia asiantuntijoina, mutta näin ei lehdessä lähtökohtaisesti toimita, jotta vältetään sellaisia riskejä kuten lehden (ja sisällön) politisoituminen. Näin ollen toimituksen ulkopuolisia asiantuntijoita tarvitaan.

Peltomäen kommentti alleviivaa sitä, että puolueettomuus ja toisaalta asiantuntijoiden kautta oletuksellisesti toteutuva moniäänisyys ovat HS:n tavoittelemia arvoja. Tällöin myös asiantuntijoiden käytön tulisi olla monipuolista.

Moniäänisyys julkisessa keskustelussa on demokratian ja yhteiskunnan läpinäkyvyyden kannalta merkittävä tekijä.

Moniäänisyys julkisessa keskustelussa on demokratian ja yhteiskunnan läpinäkyvyyden kannalta merkittävä tekijä. Monipuolisen tiedon saaminen antaa eri näkökulmia, synnyttää yhteiskunnallista keskustelua eikä jätä tiedonvälitystä yksipuoliseksi.

Tutkimukseen haastatellun Turun yliopiston valtio-opin professori (vt.) Elina Kestilä-Kekkosen näkemys on, että vuoden 2018 presidentinvaalien yhteydessä käydyn asiantuntijakeskustelun moniäänisyys riippui mediasta, mutta myös tutkijoilla on erilasia näkemyksiä haastatteluiden antamisen suhteen:

”Politiikan tutkijoiden keskuudessa on koulukuntaeroja siinä, että mitä kommentoidaan. Ei saisi pitää asiantuntemusta yliopistolla, toiset ei kommentoi mitään ja [on olemassa] keskikasti, joka pohtii omaa mukavuusaluettaan.”

Median moniäänisyyden edistämiseksi perustetun Kuka-yhteisön mukaan media ottaa yhteyttä vain viiteen prosenttiin tutkijoista viikoittain, vaikka 90 prosenttia tutkijoista toimisi mielellään asiantuntijoina mediassa. Tästä näkökulmasta suurin vallankäyttäjä on lopulta media, joka tekee päätökset siitä, kenelle asiantuntijapuheenvuoroja annetaan. Toimittajien valintojen ohella kuitenkin myös asiantuntijoilla itsellään on mahdollisuus vaikuttaa moniäänisyyteen, kuten Kestilä-Kekkonenkin totesi.

Median ja asiantuntijoiden välinen vuorovaikutus vaikuttaa olevan tasapainottelua journalististen tavoitteiden ja asiantuntijoiden omien intressien välillä. Median edustaja Peltomäki pitää puolueettomuutta tärkeänä prioriteettina asiantuntijoita valittaessa.

Asiantuntijan tavoitteena voi puolestaan olla oman auktoriteetin korostaminen tai tietyn näkökulman vahvistaminen julkisuudessa. Laadukkaan mediasisällön takaamiseksi on järkevää raottaa asiantuntijoiden taustoja, jotta yleisö voi itse arvioida asiantuntijoiden puolueettomuutta. Ainekset hedelmälliseen tietopohjaiseen keskusteluun ovat koossa, kun sekä moniäänisyys että puolueettomuus ovat riittävässä tasapainossa.

VAASI-tutkimusryhmään kuului Tampereen yliopiston valtio-opin ja puheviestinnän opiskelijoita: Juulia Hietala, Katariina Honkanen, Samuel Jokela, Jutta Kannisto, Ville Leppänen, Vilja Luomala, Fiija Maunula, Taru Turkia ja Iida Vehviläinen. Ohjausryhmän muodostivat Mikko Poutanen ja Josefina Sipinen. Poutanen on vastaväitellyt valtio-opin jatko-opiskelija Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Sipinen on valtio-opin jatko-opiskelija Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Julkaisu Kaiken maailman dosentteja vai aitoja asiantuntijoita mediassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälisiä kaupunkipolitiikan käytäntöjä hallitsee kaksi toisiinsa kietoutunutta piirrettä, jotka ovat rantautuneet myös Suomeen. Ensinnäkin kaupunkeja arvioidaan ja vertaillaan jatkuvasti valtioista irrallaan toimivina, omilla resursseillaan kilpailevina kokonaisuuksina. Tämä ilmenee erilaisiin indekseihin perustuvina tulostaulukoina, joissa kaupunkeja vertaillaan kansainvälisesti ja asetetaan paremmuusjärjestykseen niiden ominaisuuksien perusteella.

Toiseksi kaupunkivertailuja ja -auditointeja suorittavat yhä useammin kansainväliset asiantuntijaorganisaatiot. Niiden kyky ohjata kaupunkipolitiikan agendoja ja käytäntöjä on kasvanut yhdessä yleisen asiantuntijavallan kasvun myötä.

Uudet piirteet ovat johtaneet eräänlaiseen nimeämisen, häpäisyn ja nostattamisen politiikkaan, joka perustuu yhtäältä vertailuissa pärjäävien kaupunkien ylistämiseen ja palkitsemiseen sekä toisaalta huonommin sijoittuneiden kaupunkien syyllistämiseen ja jopa rankaisemiseen.

Asiantuntijat tiedon tuottajina ja välittäjinä

Kansainvälisten asiantuntijaorganisaatioiden tuottamalla tiedolla on huomattavaa painoarvoa, kun kansallisia ja paikallisia kaupunkipolitiikan sisältöjä muotoillaan. Erityisesti kaupunkien menestystä ja suorituskykyä mittaavista listauksista ja analyyseista on tullut vahvoja kaupunkipolitiikan hallintamekanismeja.

Mittareiden avulla kaupunkien suunnittelu- ja elinkeinopolitiikkaa ohjataan haluttuun suuntaan. Tulostaulukoiden yksinkertaistettua informaatiota on helppo lukea, ja niiden pohjalta voidaan tehdä nopeita johtopäätöksiä siitä, onko kaupunkipolitiikassa onnistuttu vai ei.

Tutkijat, konsultit ja muut asiantuntijat kiinnittävät kotimaisen kaupunkipolitiikan kansainvälisiin politiikkaverkostoihin ja toimivat portinvartijoina.

Yliopistoilla, kotimaisilla tutkimuslaitoksilla ja konsulttiyrityksillä on ratkaiseva asema kansainvälisten asiantuntijaorganisaatioiden tuottaman tiedon hyödyntämisessä. Tutkijat, konsultit ja muut asiantuntijat kiinnittävät kotimaisen kaupunkipolitiikan kansainvälisiin politiikkaverkostoihin ja toimivat portinvartijoina, jotka välittävät ja soveltavat asiantuntijaorganisaatioiden tuottamaa tietoa ja politiikkasuosituksia kotimaisen kaupunkipolitiikan tarpeisiin.

Tiivistäminen kaupunkipolitiikan vallitsevana agendana

Hiljattain Helsingin Sanomissa julkaistu artikkeli on hyvä esimerkki siitä, kuinka kansainvälisen asiantuntijaorganisaation tietoa käytetään hyväksi kotimaisessa kaupunkipoliittisessa kamppailussa. Artikkelissa haastatellaan kahta arvostettua ja aktiivista kaupunkipolitiikan keskustelijaa ja neuvonantajaa. Akateemisten ansioiden lisäksi heidän auktoriteettiasemaansa vahvistaa se, että he ovat taloustieteilijöitä.

Useiden tiedon politiikkaa koskevien tutkimusten mukaan juuri taloustieteestä on viime vuosina tullut julkista yhteiskuntapoliittista keskustelua hallitseva asiantuntijuuden muoto.

Haastatelluista erityisesti Heikki Loikkanen on julkisissa puheenvuoroissaan kritisoinut kaupunkien heikkoa maankäyttöä, joka on hänen mukaansa johtanut yhdyskuntarakenteen hajautumiseen. Hän on tuonut esiin huolensa hajanaisen yhdyskuntarakenteen vaikutuksesta asumisen kalleuteen ja viime kädessä kaupunkien ja kansantalouden kilpailukyvyn heikkenemiseen.

Artikkelin pääviesti on, että Helsingin seutu on yhdyskuntarakenteeltaan hajanainen ja tämä hajanaisuus heikentää seudun (taloudellista) kehittymistä.

Artikkelin pääviesti on, että Helsingin seutu on yhdyskuntarakenteeltaan hajanainen ja tämä hajanaisuus heikentää seudun (taloudellista) kehittymistä. Artikkelissa tiivistämistä perustellaan niin sanotuilla kasautumishyödyillä. Haastatellut asiantuntijat toteavat tiiviin yhdyskuntarakenteen edistävän kaupungin palvelurakenteen kehittymistä ja lisäävän niin yksityisen kuin julkisen sektorin tehokkuutta ja tuottavuutta.

Yhdyskunta- ja yhteiskuntarakenteen tiivistämisestä on tullut viime vuosina suomalaisen aluepolitiikan yksi keskeisistä paradigmoista. Tiiviin aluerakenteen idea resonoi vahvasti hallitsevaan talousasiantuntijuuteen nojaavan, tehokkuutta ja toimintojen kasautuneisuutta painottavan, järkeilyn kanssa. Tiivistämisen etuja onkin sosiaalisten ja ekologisten näkökulmien ohella perusteltu lukuisissa puheenvuoroissa erityisesti taloudellisilla rationaliteeteilla.

Tiiveydellä ajatellaan olevan erityistä painoarvoa kaupunkien globaalissa talouskamppailussa ja maineenhallinnassa. Tiivistä yhdyskuntarakennetta pidetään paitsi kaupunkimaisuuden myös älykkään ja innovatiivisen kaupungin indikaattorina. Hajautuneisuus luonnehtii puolestaan ekologisesti kestämätöntä ja taloudellisesti tehotonta kaupunkia.

Kaupunkirakenteen tiivistämisen vaatimisessa ei siis ole mitään uutta tai ainutlaatuista. Artikkelista kiinnostavan tekeekin se, kuinka siinä hyödynnetään kansainvälisen asiantuntijaorganisaation tuottamaa tietoa tiivistämispolitiikan edistämiseksi.

Häpeä Helsinki! – Eurooppalaisen kaupunkipolitiikan ongelmatapaus ylikansallisen auktoriteetin hampaissa

Helsingin Sanomien artikkelin mukaan Loikkanen ”muistuttaa, että vuonna 2006 Euroopan ympäristövirasto EEA jopa nimesi Helsingin varoittavaksi esimerkiksi kaupunkirakenteen hajautumisesta”. Artikkelissa viitataan myös Suomen ympäristökeskuksen vuonna 2014 julkaisemaan tutkimukseen, jossa on puolestaan viitattu samaiseen EEA:n raporttiin seuraavin muotoiluin:

”Helsingin seutu on esiintynyt kansainvälisissä vertailuissa jopa varoittavana esimerkkinä yhdyskuntarakenteen hajautumisesta (EEA 2006, 13).”

”Siinä missä Helsinki on kaupunkirakenteen hajautumisen osalta nostettu varoittavaksi esimerkiksi, on Tukholmaa pidetty jopa kansainvälisenä malliesimerkkinä joukkoliikenteen varaan rakennetusta kaupungista (EEA 2006).”

”Kuitenkin Euroopan ympäristötoimisto (European Environment Agency) on raportissaan maininnut Helsingin metropolialueen varoittavana esimerkkinä yhtenä hajautuneimmista suurkaupungeista Euroopassa (EEA 2006).”

”Vaikka seudun kasvua on pyritty hallitsemaan ja yhdyskuntarakennetta eheyttämään, silti EU:n ympäristötoimisto on maininnut Helsingin varoittavana esimerkkinä yhdyskuntarakenteen hajautumisesta (EEA 2006).” (Kursiivit lainauksiin lisätty.)

Mielenkiintoiseksi sekä Loikkasen että Suomen ympäristökeskuksen harjoittaman ylikansalliseen auktoriteettiin vetoamisen tekee se, että mainitussa EEA:n raportissa Helsinkiä ei nimetä varoittavaksi esimerkiksi huonosta kaupunkisuunnittelusta tai -rakenteesta.

Mielenkiintoiseksi ylikansalliseen auktoriteettiin vetoamisen tekee se, että mainitussa raportissa Helsinkiä ei nimetä varoittavaksi esimerkiksi huonosta kaupunkisuunnittelusta tai -rakenteesta.

EEA:n raportissa tuodaan esille huoli kaupunkien yhdyskuntarakenteen hajautumisesta ja sen mahdollisista negatiivisista ekologisista, sosiaalisista ja taloudellisista vaikutuksista sekä Euroopan kaupungeille että maaseudulle. Raportin johdannossa todetaan hajautumisen olevan yksi merkittävimmistä yhteisistä haasteista urbaanille Euroopalle.

Raportissa mainitaan erityisen riskin alueina Etelä-, Itä- ja Keski-Euroopan kaupunkiseudut, joissa yhdyskuntarakenteen hajautuminen on kiihtynyt viimeisten parin vuosikymmenen aikana. Lisäksi raportissa käsitellään erikseen hajautumista muiden muassa Portugalin ja Espanjan rannikkokaupungeissa, Madridissa ja Istanbulissa.

Helsinki mainitaan raportin leipätekstissä erikseen kahdeksan kertaa. Maininnoista kuusi esiintyy tutkimukseen valittujen eurooppalaisten kaupunkien maankäytön dynamiikkaa kuvaavissa graafisissa esityksissä ja yksi kohdassa, jossa Helsinki mainitaan Via Baltican lähtöpisteenä.

Kerran Helsinki mainitaan taulukossa, jossa valittuja eurooppalaisia kaupunkeja on ryhmitelty niiden yhdyskuntarakenteen hajautuneisuuden ja tiiviyden mukaan. Taulukossa Helsinki on sijoitettu pohjois- ja länsieurooppalaisten kaupunkien klusteriin. Tässä joukossa Helsinki esiintyy rakenteeltaan hajautuneimpana kaupunkina.

Sen sijaan raportin sisällön perusteella ei voi tehdä johtopäätöstä, että erityisesti Helsinki nimettäisiin tai nostettaisiin ”varoittavaksi esimerkiksi” hajautuneesta yhdyskuntarakenteesta.

Tieto politiikan kohteena ja välineenä

Kaupunkipolitiikan asiantuntijoiden sanavalinnoissa voi olla kyse huolimattomasta EEA:n raportin siteeraamisesta tai tulkintavirheestä. Toisaalta kansallisen aluepoliittisen keskustelun virtaukset huomioiden kyse voi olla myös tarkoituksellisesta retoriikasta, jolla halutaan vaikuttaa suomalaisen kaupunkipolitiikan suuntaan.

EEA on Euroopan unionin erillisvirasto, jonka tehtävänä on tarjota luotettavaa, riippumatonta tietoa ympäristöstä. Virasto työllistää reilut 200 asiantuntijaa ja se muodostaa tärkeän solmukohdan Euroopan laajuisessa politiikkaverkostossa.

Viraston verkkosivujen mukaan se pyrkii asettamiinsa tavoitteisiin ”tarjoamalla ajankohtaista, kohdennettua, asiaankuuluvaa ja luotettavaa tietoa päättäjille ja yleisölle”. Resurssiensa ja kokoamansa laajan asiantuntijaverkoston perusteella virastoa voidaan pitää vaikutusvaltaisena asiantuntijaorganisaationa, jonka julkilausumilla on huomattavaa painoarvoa myös kansallisen kaupunkipolitiikan saralla.

Tunnustettujen asiantuntijoiden lausunnoilla on iso vaikutus mielikuviin. EEA:n tutkimustuloksista raportointi valitulla retoriikalla synnyttää vaikutelman, että ylikansallinen auktoriteetti on ottanut kaupunkipolitiikassaan epäonnistuneen Helsingin erityisen tarkkailun kohteeksi.

Kaupunkirankingeja tarkkaan seuraavien päättäjien silmissä huonot sijoitukset kansainvälisissä vertailuissa ovat omiaan herättämään huolta kaupungin maineesta houkuttelevana investointikohteena tai onnistuneen kaupunkisuunnittelun benchmarking-kohteena. Viime kädessä huoli kanavoituu kaupungin suunnittelun ja kehittämispolitiikan käytäntöjen muutoksissa.

Asiantuntijoiden hyödyntäminen tiedon tuottajina, välittäjinä ja tulkitsijoina on täysin ymmärrettävää ja jopa suotavaa. Alati lisääntyvien tulos- ja tehokkuusvaatimusten paineessa kaupunkien poliitikoilla tai kaupunkien suunnittelusta ja kehittämisestä vastaavilla virkailijoilla ei ole useinkaan riittävästi aikaa tai asiantuntemusta laajojen, teknistä ammattijargonia ja monimutkaisia tieteellisiä analyyseja sisältävien raporttien omaksumiseen.

Politiikan nopeatempoisessa syklissä on helpompi luottaa auktorisoitujen asiantuntijoiden välittämään tietoon ja johtopäätöksiin kuin yrittää itse omaksua laajoja tutkimusraportteja.

Politiikan nopeatempoisessa syklissä on helpompi luottaa auktorisoitujen asiantuntijoiden välittämään tietoon ja johtopäätöksiin kuin yrittää itse omaksua laajoja tutkimusraportteja. Alan asiantuntijoilla on selkeä käsitys siitä, mistä relevanttia tietoa löytyy. Lisäksi he ovat yleensä hyvin perillä alan uusimmista tutkimustuloksista ja ammattisanastosta, mikä helpottaa asiantuntijaorganisaatioiden tuottamien raporttien sisällön tulkintaa.

Kaupunkipolitiikasta käytävää keskustelua seurattaessa on kuitenkin syytä muistaa, että asiantuntijatietoa ei käytetä ainoastaan instrumentaalisesti, välineenä kaupunkisuunnittelun ja kehittämisen tavoitteiden saavuttamiseksi, vaan sillä on myös strateginen ja konstitutiivinen rooli. Tietoa etsitään, käytetään ja tulkitaan valikoiden kaupunkipoliittisen kamppailun välineenä.

Käytännössä tämä saattaa ilmetä esimerkiksi niin, että päätöksenteossa ja poliittisessa keskustelussa tukeudutaan vain tietynlaiseen, omia intressejä tukevaan tietoon. Konstitutiivinen rooli puolestaan viittaa Anthony Giddensin kaksoishermeneutiikan ajatukseen, jonka mukaan tutkijoiden tuottama tieto ei ainoastaan kuvaa sosiaalista todellisuutta vaan osallistuu aktiivisesti sen tuottamiseen.

Helsingin Sanomien artikkeli on hyvä osoitus siitä, kuinka tutkijat, konsultit ja muut kaupunkipolitiikan asiantuntijat eivät ole vain politiikan ideoiden neutraaleja tuottajia tai välittäjiä vaan aktiivisia poliittisia toimijoita, jotka toiminnallaan osallistuvat kaupunkipolitiikan diskurssien ja käytäntöjen muovaamiseen.

Juho Luukkonen on tutkijatohtori Helsingin yliopiston geotieteiden ja maantieteen osaston Kaupunkitutkimusinstituutissa.

Julkaisu Asiantuntijat kaupunkipolitiikan portinvartijoina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Huomion kiinnittäminen demokratiakysymyksiin on tullut entistä tärkeämmäksi. Läntisissä demokratioissa eletään tilanteessa, jossa vaalit tuottavat jatkuvasti ”sokkeja” politiikan toimijoille ja sen tarkkailijoille. Näistä tuorein on oikeistopopulistisen Vaihtoehto Saksalle -puolueen huomattava menestys Saksan parlamenttivaaleissa.

Vaaliyllätykset heijastavat poliittisen järjestelmän olennaisesti heikentynyttä kykyä ennakoida ja tulkita kansalaisten tarpeita ja vastata niihin. Vastaavasti poliittisen järjestelmän vakauteen kohdistuvat riskit on alettu hahmottaa yhä keskeisemmäksi uhkatekijäksi yhteiskunnan kokonaiskehityksen kannalta.

Poliittisen osallisuuden eliittikehä

Suomalaisen demokratian perusta on vahva. Tiedetään, että suomalaiset ovat monilla asenneindikaattoreilla mitattuna kiinnittyneet poliittiseen järjestelmään melko vahvasti verrattuna muiden Euroopan maiden kansalaisiin. Tämän tyyppinen järjestelmän perusteisiin ja oikeutukseen kohdistuva valikoiva luottamus on keskeistä, kun pohditaan edellytyksiä demokratian säilymiseen vallitsevana hallintojärjestelmänä.

Suomalaiset ovat monilla asenneindikaattoreilla mitattuna kiinnittyneet poliittiseen järjestelmään melko vahvasti.

Eriarvoistumiskehitys on yksi keskeinen demokratian perusteita nakertava ongelma. Tämä ei koske ainoastaan Suomea vaan yleisesti läntisiä demokratioita. Vaikka Suomessa eriarvoistumiskehitys on ollut perinteisesti markkinaliberalistisia yhteiskuntia maltillisempaa, se voi myös meillä johtaa pahimmillaan joidenkin ryhmien pysyvään taloudelliseen ja sosiaaliseen syrjäytymiseen.

Demokratian kannalta ydinkysymys on, miten voidaan turvata haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien perustuslaissa taatut yhdenvertaiset vaali- ja osallistumisoikeudet. Tästä näkökulmasta pääministerin asettaman eriarvoistumistyöryhmän alatyöryhmä ”Poliittinen osallistuminen ja digitalisaatio” on tärkeä avaus poliittisen osallisuuden kokonaisvaltaiseen tukemiseen varhaiskasvatuksesta lähtien.

Taloudellisen ja sosiaalisen huono-osaisuuden siirtyminen syrjäytymiseksi demokraattisesta päätöksenteosta on asteittainen prosessi. Ensimmäinen vaihe liittyy kysymykseen siitä, missä määrin eri yhteiskunnallisessa asemassa olevien kansalaisten poliittiset asenteet, näkemykset ja tavoitteet poikkeavat toisistaan.

Toinen vaihe muodostuu näiden preferenssien artikuloinnista: onko eri kansalaisryhmillä yhdenvertaiset mahdollisuudet tuoda näkemyksiään esiin käytössä olevien osallistumismuotojen välityksellä? Kolmas vaihe kattaa puolestaan kansalaisilta tulleen syötteen välittymisen päätöksentekoon: vastaavatko poliittisen päätöksentekoprosessien tuotokset tasapuolisesti eri kansalaisryhmien tarpeita ja etuja?

Mikäli heikommassa ja paremmassa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa olevat kansalaiset eroavat toisistaan kunkin kolmen vaiheen osalta, muodostuu poliittisen osallisuuden eliittikehä.

Poliittisen osallisuuden eliittikehä ei ole pelkkä teoreettinen malli, vaan se on osoittautunut empiirisissä tutkimuksissa osuvaksi kuvaukseksi Yhdysvaltojen nykytilanteesta. Göteborgin yliopistossa käynnissä olevassa laajassa tutkimushankkeessa on havaittu, että myös Ruotsissa on merkkejä poliittisen osallisuuden ja vaikutusvallan eriytymisestä.

Myös Ruotsissa on merkkejä poliittisen osallisuuden ja vaikutusvallan eriytymisestä.

Helsingin yliopistossa keväällä 2017 vierailleen hankkeen tutkija Eric Guntermannin mukaan valtaosassa (noin 1 700:ssa) tutkituista poliittisista päätöksestä taloudellisesti parhaimmassa ja heikoimmassa asemassa olevien näkemykset ovat yhteneväisiä, mutta niiden eriytyessä rikkaiden intressit tulevat paremmin kuulluksi. Mistä taloudellisesti vauraampien suurempi vaikutusvalta toteutettavaan politiikkaan juontaa Ruotsissa, missä Yhdysvalloista poiketen kampanjalahjoituksilla on vain vähäinen painoarvo?

Demokratian haurastuminen ja häivedemokratia

Toinen demokratiaa uhkaava kehitys liittyy demokratian nauttiman yleisen arvostuksen ja luottamuksen heikentymiseen, oli kyseessä sitten kansalaisten poliittisiin instituutioihin kohdistama tai kansalaisten keskinäinen luottamus. Tämä liittyy laajempaan keskusteluun demokratian haurastumisesta (democratic deconsolidation).

Toinen demokratiaa uhkaava kehitys liittyy demokratian nauttiman yleisen arvostuksen ja luottamuksen heikentymiseen.

On esitetty, että edustuksellisen demokratian vakaus riippuu kolmesta tekijästä: demokratian nauttimasta luottamuksesta hallintajärjestelmänä, haastajien varteenotettavuudesta ja demokraattisten pelisääntöjen kunnioittamisesta. Demokratia voi hyvin niin kauan kuin sillä on käytännössä monipoliasema hallintojärjestelmänä.

Suomessa tilanne näyttää tältä osin vakaalta. Syytä on kiinnittää aktiivista huomiota muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa ilmenevien järjestelmäkriittisten puolueiden ja autoritaarisiin menettelytapoihin nojaavien toimijoiden nousuun. Näkemys Pohjoismaista ”onnellisina demokratioina” tai yleiseurooppalaisilta mielipideilmaston myllerryksiltä ja niiden ilmiasuista syrjässä olevana lintukotona ei ole enää pitkään aikaan ollut realistinen.

Demokratian haurastumiseen nivoutuu myös häivedemokratian kannatuksen nousu.

Demokratian haurastumiseen nivoutuu myös häivedemokratian (stealth democracy) kannatuksen nousu. Häivedemokratiassa on lähtökohtaisesti kyse siitä, että edustuksellinen demokratia koetaan tehottomaksi ja ”sotkuiseksi” hallintomuodoksi. Se korostaa yhtäältä yritysmaailmasta tuotujen toimintamallien, esimerkiksi strategisen johtamisen, ja toisaalta puolueettomien asiantuntijapaneelien tarvetta.

Vuoden 2007 eduskuntavaalitutkimus osoitti Yhdysvalloissa kehitettyjen häivedemokratian mittareiden saavan kannatusta myös suomalaisten äänestäjien keskuudessa. Vastaavasti professori Ilkka Ruostetsaari on osoittanut häivedemokratian olevan energiapoliittisessa päätöksenteossa kansalaisten näkökulmasta selvästi edustuksellista demokratiaa suositumpaa.

Politiikan oikeudellistuminen

Kolmas riski liittyy politiikan oikeudellistumiskehitykseen. Tässä kehityskulussa on kyse siitä, että ideologiset, poliittisen päätöksenteon alaan kuuluvat kysymykset aletaan hahmottaa lisääntyvässä määrin perusoikeuskysymyksiksi. Tällöin perustuslailliset näkökohdat ja perusoikeudet asettavat rajoituksia lainsäätäjän riippumattomalle, poliittiselle harkintavallalle.

Voimakkaimmillaan oikeudellistumiskehitys tulee esiin näkemyksissä, joiden mukaan perustuslain valvonta tulisi Suomessakin siirtää erilliselle perustuslakituomioistuimelle. Halu viedä perusoikeudet ”turvaan” parlamentin sisällä tapahtuvilta prosesseilta on edustuksellisen demokratian ja siihen olennaisesti sisältyvien valvontamekanismien kannalta kuitenkin erittäin ongelmallinen.

Kolmas riski liittyy politiikan oikeudellistumiskehitykseen.

Tuoreessa teoksessa Poliittinen valta Suomessa tuodaan esiin edustuksellisen demokratian ja uusien vaikutusmuotojen keskinäiseen suhteeseen ja (kansallisen) politiikan liikkumatilan kaventumiseen liittyvien riskien ohella myös suomalaisen konsensuspolitiikan tulevaisuuteen liittyvä jännite. Miten turvata suomalaisen sopimusyhteiskunnan perinne tilanteessa, jossa vasemmiston ja oikeiston välinen jakolinja tuntuu syvenevän ja edellytykset hallitusyhteistyöhön tuntuvat kapenevan?

Vaikka äänestäjän näkökulmasta selkeiden vaihtoehtojen tarjoaminen korostaa vaalien merkitystä, jatkuvuuden kannalta toimintakulttuuri, jossa uusi hallitus pyrkii tekemään tyhjäksi edeltäjänsä aikaansaannokset, on ongelmallinen. Tämä voi myös korostaa jakoa yhteiskunnan voittajiin ja häviäjiin kulloisestakin hallituspohjasta riippuen.

Vaalidemokratia demokratian vahvistamisessa

Lähtökohtaisesti hallinnon tasolta ilmaistu halu tukea demokratiaa voi vahvistaa myös kansalaisten poliittista järjestelmää kohtaan tuntemaa luottamusta. Demokratiapolitiikkaa ei ole rakentavaa hahmottaa kansalaisyhteiskunnasta nousevia demokratiainnovaatioita ohjaavana toimintana. Alhaalta ylöspäin vastaan ylhäältä alaspäin -jaottelu on tässä mielessä kapea ja vanhanaikainen.

Esimerkiksi nettiäänestystä pohtivan työryhmän asettamisen voi nähdä osana laajempaa vaalien fasilitointikokonaisuutta, jonka tavoitteena tulee olla osallistumiskäytäntöjen uudistaminen ja suunnitteleminen mahdollisimman matalakynnyksellisiksi ja suotuisiksi erilaisista lähtökohdista tuleville kansalaisille.

Demokratiapolitiikkaa ei ole rakentavaa hahmottaa kansalaisyhteiskunnasta nousevia demokratiainnovaatioita ohjaavana toimintana.

Nettiäänestyksen perinpohjainen puntarointi eri näkökulmista, esimerkiksi parhaiten soveltuva vaalityyppi, tarkastuslaskennan toteuttaminen, vaalisalaisuuden säilyminen, luotettavuus ja legitimiteetti sekä kustannukset, on osoitus siitä, että Suomessa otetaan vaalien integriteettiin liittyvät kysymykset vakavasti. Tämän tyyppinen työ on tärkeää myös vaalien kansainvälisten kehittämispyrkimysten kannalta.

Vaalien käytännönjärjestelyjen helpottamisen eli fasilitoinnin merkitys korostuu Suomessa jatkossa myös siksi, että puoluesihteerit eivät löytäneet yksimielisyyttä vaalien yhdistämisestä. Näin ollen vuosina 2018–2019 järjestetään yhteensä neljät eri vaalit.

Onkin todennäköistä, että tästä aiheutuva puolueiden kampanjointiresurssien kaventuminen ja vaaliteemojen sekoittuminen kohdistuu yhtäältä osallistumisen kannalta haavoittuvassa asemassa oleviin äänioikeutettuihin ja toisaalta vaaleihin, joiden huomionarvo on muutenkin vähäisempi, kuten eurovaalit.

Tällaisten ryhmien ja vaalien kohdalla voisi harkita kohdennettua tiedotusta. Yksi mahdollisuus olisi toteuttaa eurovaalien yhteydessä oikeusministeriön johdolla toisen asteen oppilaitoksissa opiskeleville nuorille suunnattu tekstiviestikampanja, josta on tehty kokeiluja Tanskassa. Tekstiviestissä voisi olla linkki esimerkiksi Yleisradion eurovaalikoneeseen sekä yhteistyössä nuorten kanssa laadittuun audiovisuaaliseen vaalimateriaaliin. Sosiaalinen media olisi kampanjan toteuttamisessa keskeisessä roolissa.

Jotta vaalit todella olisivat tavoitettavat, on merkittävää, että maahanmuuttotaustaisille äänioikeutetuille suunnattuun viestintään kiinnitetään tulevissa kuntavaaleissa erityistä huomiota. Tuoreen tutkimuksen mukaan huomattava osa ulkomaan kansalaisista ei ollut tietoisia äänioikeudestaan vuoden 2017 kuntavaaleissa.

Siksi olisi tärkeää, että vaalilaissa äänioikeusrekisteriä koskevaan pykälään 21 lisättäisiin merkintä, että ilmoituskortin lähetyskuoressa tulee olla tieto sen sisällöstä myös muulla kuin suomen kielellä. Kaikissa äänestyspaikoissa tulisi myös siirtyä käyttämään sähköistä äänioikeusrekisteriä, jonne merkitään tieto äänioikeuden käyttämisestä. Tämä helpottaisi huomattavasti osallistumisen kannalta haavoittuvaisemmassa asemassa olevien ryhmien identifioimista.

Maakuntademokratia pystyyn

Maakuntatason demokratian vahvistumiseen tähtääviin hankkeisiin panostaminen on erityisen tarpeellista, sillä hallituksen 2.3.2017 antamassa esityksessä sote- ja maakuntauudistuksesta kansalaisten osallisuus- ja vaikuttavuusmahdollisuuksien järjestäminen jätetään pitkälti maakuntien oman aktiivisuuden varaan. Riskinä on, että pienten ja resursseiltaan heikompien maakuntien asukkaat jäävät tässä eriarvoiseen asemaan.

Riskinä on, että pienten ja resursseiltaan heikompien maakuntien asukkaat jäävät eriarvoiseen asemaan.

Maakuntatason demokratian kannalta sote- ja maakuntauudistus mahdollisesti vaikuttavat myös kuntatason vanhus-, vammais- ja nuorisoneuvostojen asemaan ja vaikutusvaltaan. Tämä korostaa tarvetta saada tutkittua tietoa kyseisten elimien tosiallisesta vaikutusvallasta.

Heikentynyt terveys tai erilaisista vammoista kärsiminen vaikuttaa monisäikeisesti poliittiseen kiinnittymiseen.

On ongelmallista, mikäli vaikutusvalta osoittautuisi olevan lähinnä heikko ja symbolinen, vaikka vanhus-, vammais- ja nuorisoneuvostojen aseman institutionaalinen vahvistaminen voisi olla tehokas tapa sitouttaa haavoittuvassa asemassa olevien erityisryhmien näkökulmia vahvemmin mukaan päätöksentekoon. Tuoreessa suomalaisessa tutkimuksessa on osoitettu, että heikentynyt terveys tai erilaisista vammoista kärsiminen vaikuttaa monisäikeisesti poliittiseen kiinnittymiseen.

Kansalaiset ja järjestöt kuulluksi

Päätöksenteon avoimuus paitsi tiedonsaannin myös kansalaisilta tulevan syötteen vastaanottamisen kannalta muodostaa pohjoismaalaisen hyvän hallinnon kulttuurin ytimen. On kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, päästäänkö valtioneuvoston tuoreessa demokratiapoliittisessa toimintaohjelmassa mainituilla keinoilla (lausumisprosessin aikaistaminen, lausumisprosessiin kutsuttavien ryhmien laajentaminen ja paikantaminen myös maahan muuttaneisiin ja ryhmien motivointi osallistumaan) kiinni aitoon vuorovaikutukseen, joka on ydinolemukseltaan kahdensuuntainen prosessi.

Aidon vuorovaikutuksen tasavertainen toteuttaminen on vaativaa, sillä siinä tulisi tehdä läpinäkyväksi eri osapuolten tavat käyttää valtaa ja hyväksyä osapuolten erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet, joista käsin myös esillä olevia vaihtoehtoja punnitaan. Yhtenä esimerkkinä uusia käytäntöjä synnyttävästä vuorovaikutteisesta prosessista voi mainita Helsingin Maunulassa toimivan Maunula-talon osallistuvan suunnittelun ja yhteishallinnon.

Tulisi hyväksyä osapuolten erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet, joista käsin myös esillä olevia vaihtoehtoja punnitaan.

Paikallisessa demokratiainnovoinnissa kehittyneistä käytännöistä voitaisiin kuntatasolla vakiinnuttaa osallistumisen, vuorovaikutuksen ja yhteishallinnon muotoja, jotka olisivat läpinäkyviä ja mahdollistaisivat erilaisten ihmisten tasavertaisen osallistumisen eivätkä jäisi pelkäksi epämuodolliseksi kansalaisvaikuttamiseksi. Nämä voivat sisältää sekä suoran että edustuksellisen demokratian elementtejä.

Järjestöjen osallistumismahdollisuuksien osalta demokratiapoliittinen toimintaohjelma sisältää tärkeitä avauksia, kuten lausuntopalvelu.fi-palvelun kehittämisen. Kuitenkin keskeiset ja vaikuttavimmat järjestöosallistumisen muodot eli suora osallistuminen jäsenenä työryhmiin ja osallistuminen toimeenpanoa suunnitteleviin ja toteuttaviin elimiin (esimerkiksi erilaiset pysyväisluonteiset lautakunnat ja niin edelleen) saavat toimenpideohjelmassa vain vähäisen painoarvon.

Näin ollen riskinä on, että edistetään marginalisoituneiden ryhmien mahdollisuuksia saada näkemyksiään nykyistä paremmin kuuluviin, mutta ei kiinnitetä huomiota tosiasiallisen vaikutusvallan mahdolliseen keskittymiseen tietyille, lähinnä elinkeinoelämän toimijoille ja järjestöille ja työmarkkinajärjestöille, jotka pääasiallisesti vaikuttavat olemalla osallisina erilaisissa toimielimissä.

Epävirallinen vaikuttamistoiminta tai lobbaus jää toimenpideohjelmassa myös kokonaan huomioimatta. Tästä näkökulmasta kansallisen vaikuttajarekisterin ja lobbaukseen liittyvän toimintakoodiston kehittämisen edistäminen olisivat tärkeitä avauksia, etenkin sen jälkeen kun eduskunta päätti keväällä 2017 siirtyä käytäntöön hävittää päivittäin tiedot ulkopuolisista vierailijoista.

Päätöksentekijät itsekin ovat ilmaisseet tarvetta läpinäkyvyyden lisäämiseen vaikuttamistoiminnassa.

Päätöksentekijät itsekin ovat ilmaisseet tarvetta läpinäkyvyyden lisäämiseen vaikuttamistoiminnassa. Esimerkiksi joukko Helsingin kaupunginvaltuutettuja teki syyskuussa 2017 aloitteen julkaista valtuutettujen tapaamiskalenterit verkossa.

Yleisesti ottaen tärkeä lainvalmistelun vuorovaikutteisuuden lisääminen liittyy kysymykseen komitealaitoksen roolista. 1990-luvulla valtion komitealaitos on lähes kokonaan menettänyt merkityksensä ministeriötason ad hoc -valmistelussa ja sen tilalle ovat tulleet ministeriöiden asettamat työryhmät ja selvityshenkilöt tai pitäytyminen normaalissa virkavalmistelussa.

Vaikka valmistelu on näin saattanut tehostua ja muuttua menettelytavoiltaan joustavammaksi, eri tahojen osallistumismahdollisuudet ovat voineet vähentyä ja sitä kautta valmisteluun tuleva syöte ja tietopääoma olennaisesti kaventua. Muun muassa vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto on ottanut kantaa komitealaitoksen palauttamisen puolesta pitkittyneeseen sote-valmisteluun viitaten.

Oleellista on, että asianosaiset intressiryhmät pääsevät mukaan valmisteluelimiin eivätkä tule kuulluiksi ainoastaan lausuntojen kautta tai verkkopohjaisilla väylillä. Myös tutkimuskirjallisuuden mukaan tämän tyyppinen todellinen ”sisäpiiriin” pääsy on tehokkain keino vaikuttaa.

Kansalaisraadit ja fasilitoiva luottamus

Läpinäkyvyyden lisääminen ei ole kuitenkaan ainut tapa vahvistaa sidettä päätöksentekijöiden ja kansalaisten välillä. Mark E. Warren ja John Gastil ovat esittäneet, että kansalaiset voivat toteuttaa demokraattisessa järjestelmässä heille kuuluvaa valvontatehtävää omien tavoitteidensa kannalta tarkoituksenmukaisella työnjaolla.

Kansalaiset voivat toteuttaa demokraattisessa järjestelmässä heille kuuluvaa valvontatehtävää omien tavoitteidensa kannalta tarkoituksenmukaisella työnjaolla.

Siinä missä tiettyjä instituutioita keskitytään monitoroimaan tarkemmin, osaan päätetään tietoisesti luottaa. Warren ja Gastil käyttävät deliberatiivisia kansalaisraateja esimerkkinä poliittisesta instituutiosta, jotka voivat auttaa kasvattamaan politiikkoihin kohdistuvasta valikoivasta luottamuksesta eroavaa fasilitoivaa luottamusta ja asiakysymysten kriittistä reflektiota.

Tutkijoiden esittämää näkemystä voi myös jatkaa pohtimalla, voisivatko puolueettomaan harkintaan, asiantuntijatietoon ja keskinäiseen puntarointiin perustuva kansalaisraatien päätöksentekoprosessi olla omiaan vahvistamaan kansalaisten edustajia ja sitä kautta koko poliittista järjestelmää kohtaan tuntemaa luottamusta. Päätöksentekijöihin kohdistuvan luottamuksen ei tarvitse olla lähtökohtaisesti valikoivaa tai sameaa, vaan sen perusteita voidaan tukevoittaa erilaisten rohkaisevien edustuskokemusten kautta.

Kuplakyläilyjä ja digitaalisia diplomaatteja

Myös digitaalisuuden hyödyntäminen, esimerkiksi digikomiteat, on tärkeää, sillä se mahdollistaa tasa-arvoisempaa osallisuutta myös maantieteellisesti. Lainsäädännön valmistelussa digitaalisen alustan kehittäminen tarjoaa mahdollisuuksia osallistua valmisteluun ja jakaa siitä tietoa myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Kokeilut ovat moninaisia, joten niistä tulevaa tietoa tulee koota yhteen, jotta vältetään lukuisia kokeiluja pirstaloitumasta ja hajoamasta eri suuntiin.

Demokratian yksi keskeinen uhkakuva liittyy siihen, miten ”me” kansalaiset tulemme jatkossa toimeen keskenämme ja miten ”me” määritellään. Tästä näkökulmasta voisi jopa pohtia konfliktinratkaisussa käytettyjen toimintamallien soveltamista demokratiatyöhön.

Voisi jopa pohtia konfliktinratkaisussa käytettyjen toimintamallien soveltamista demokratiatyöhön.

Strategisen tutkimuksen neuvoston ”Muuttuva yhteiskunta ja kansalaisuus globaalissa murroksessa” -teemasta rahoitettu ”Kansalaisuuden kuilut ja kuplat” (BIBU) -tutkimushanke (2017–2020) kehittää osaltaan erilaisia ”kuplakyläilyn” keinoja. Näistä esimerkkejä ovat yhtäältä kasvokkain tapaavat sovintokomiteat ja toisaalta digitaaliset diplomaatit tai rauhanvälittäjät, jotka pyrkivät suuntaamaan polarisoivaksi kehittymässä olevaa verkkokeskustelua sovittelevampaa ja deliberaatiota edistävämpää argumentointityyliä tukevaan suuntaan.

Tämä voi parantaa myös edellytyksiä arvioida erilaisia tietotyyppejä. Konfliktintorjuntaan tähtäävät kokeilut edistävät kokonaisvaltaisen ja toimintaan pohjautuvan osallisuuden kokemuksia sen sijaan, että demokratiassa toimiminen irrotetaan erikseen opeteltavaksi asiaksi, mikä voi pikemmin vieraannuttaa kansalaisia entisestään poliittisesta järjestelmästä.

Demokratiakasvatus koskee myös päätöksentekijöitä.

Demokratiakasvatus koskee myös päätöksentekijöitä, mistä syystä BIBU-hankkeen osana toteutetaan kursseja uusille kansanedustajille yhteistyössä Sitran kanssa. Koulutuksen tarve on keskeistä etenkin silloin, kun vaaleissa valitaan suuri joukko uusia kansanedustajista poliittisesta ryhmästä, jonka kokemus eduskuntatyöskentelystä on suhteellisen lyhyt. Tämä edistää edustajan pätevyyttä toimia itsenäisesti, ja siten osaltaan madaltaa demokraattisessa toimintaohjelmassa mainittua riskiä virkamies-asiantuntijavallan kasvusta.

Tulevaisuuden demokratiapolitiikkaa

Demokratiaan kohdistuu jatkuvasti monenlaisia ulko- ja sisäpuolelta tulevia paineita. Demokratian vahvuus hallintojärjestelmänä perustuukin sen kykyyn oppia kriiseistä ja kehittyä niiden myötä. Tämä kuitenkin edellyttää, että käsitys demokratiasta jatkuvasti päivittyy sen ulkoisen toimintaympäristön muutosten myötä.

Useat demokratioiden ja kansalaisten poliittista käyttäytymistä koskevista teoreettisista malleista on kehitetty aikakautena, jonka sosiaaliset, kulttuuriset ja taloudelliset olosuhteet poikkeavat lähes tyystin nykyisistä. Euroopan liberaalit demokratiat toimivat 2010-luvulla aikana, jolle on ominaista matala tai jopa negatiivinen talouskasvu, epävakaat työmarkkinat, täystyöllisyyden lipuminen yhä kauemmas realistisena poliittisena tavoitteena, väestön ikääntyminen ja siitä seuraava terveys- ja hyvinvointimenojen kasvu, kaupungistuminen ja alueellisten erojen välinen lisääntyminen ja kansallisvaltioiden suvereniteetin kaventuminen globaalien markkinoiden myötä.

Demokratian vahvuus hallintojärjestelmänä perustuu sen kykyyn oppia kriiseistä ja kehittyä niiden myötä.

Myös demokratian kehittämisen kannalta on olennaista, että politikan toimijoiden ja tutkijoiden tilannekuva kehittyy jatkuvasti ajassa. Tässä olennaiseksi nousee kielen käsite: koko hallinto toimii tekstien varassa, ja esimerkiksi tieto on pääosin verbaalisessa muodossa.

Kieli läpäisee hallinnon eikä ole erotettavissa mistään sen toiminnan osasta. Digitalisaation kasvava merkitys poliittisen osallistumisen väylänä ja mahdollistajana korostaa kielen merkitystä, sillä henkilökohtaisen kontaktin sijaan monet ohjeet ja toiminnot ovat saatavilla ainoastaan kirjallisessa muodossa.

Tämä asettaa kirjalliselle viestinnälle suuria vaatimuksia. Siksi myös niihin liittyvässä kehittämistyössä olisi järjestelmällisemmin sekä kiinnitettävä huomiota kielenkäyttöön että otettava mukaan ja kuultava kielenkäytön asiantuntijoita.

Laajasti ottaen demokratian kehittämisessä voidaan nähdä kaksi ulottuvuutta. Ensimmäinen on instituutioiden kehittäminen vastaamaan paremmin toimintaympäristön muutosta. Toinen ulottuvuus on poliittisen osallisuuden resurssien nykyistä tasapuolisemman jakaantumisen vahvistaminen, mihin keskeinen keino on eriarvoistumisen ehkäisy.

Jälkimmäisessä koulut ovat merkittäviä toimijoita: opettajien valmiudet, opetusresurssit ja yhteistyö demokratian instituutioiden kanssa. Osana demokratiapoliittista kehittämistyötä tulisi pohtia myös teknologisten innovaatioiden, kuten simulaatioiden tai virtuaalitodellisuuden, esimerkiksi politiikkojen reaaliaikaisen seuraamisen, kautta poliittisten päätösten eri yhteiskuntaryhmille koituvien seurausten kokemista.

Luottamuksen vahvistamisen osalta on tärkeää tunnistaa kolmas taso eli poliittisten toimijoiden ja instituutioiden keskinäisen luottamuksen ohentuminen, mikä on nykyisessä demokratiapoliittisessa toimintaohjelmassa jäänyt huomioimatta. On esitetty, että Euroopan yhdentymisessä ollaan asteittain siirtymässä konsensuksen aikakaudesta ”dissensukseen”.

On esitetty, että Euroopan yhdentymisessä ollaan asteittain siirtymässä konsensuksen aikakaudesta ”dissensukseen”.

Eurokriisin ja pakolaiskriisin myötä on käynyt selväksi, etteivät Euroopan unioni ja talous- ja rahaliitto EMU kykene lunastamaan lupauksiaan siitä, että kansallista päätäntävaltaa olisi kannattavaa siirtää kansalliselta ylikansalliselle tasolle. Useiden kansallisten vaalien tulos onkin ollut tulkittavissa kansalaisten epäluottamuslauseeksi vakiintuneille valtapuolueille, mikä on puolestaan tehnyt ne varovaisemmiksi integraation syventämistä koskevissa kannanotoissaan.

Vastapainoisesti kansallisten intressien korostaminen on lisääntynyt. Tämä on saanut aikaan tilanteen, jossa paitsi kansalaisten luottamus poliittisiin eliitteihin myös eliittien keskinäinen luottamus heikkenee.

Vaalien tuottamien yllätysten ymmärtämiseksi on olennaista tarkentaa pitkään vallalla ollutta asiakysymysvetoisen äänestämisen mallia, joka Suomessakin otetaan usein lähtöoletukseksi arvioitaessa kansalaisten käyttäytymistä vaaleissa. Asiakysymysvetoisessa mallissa äänestäjillä oletetaan olevan tarkkaan punnittuja näkemyksiä useissa eri poliittisissa asiakysymyksissä.

Paitsi kansalaisten luottamus poliittisiin eliitteihin myös eliittien keskinäinen luottamus heikkenee.

Vaalien alla äänestäjät vertailevat systemaattisesti puolueiden näkemyksiä eri kysymysten suhteen ja valitsevat tämän pohjalta puolueen ja ehdokkaan, joka parhaiten sopii yhteen omien intressien kanssa. Vastaavasti puolueet imaisevat vaaleissa kansalaisilta tulleen syötteen ja muokkaavat politiikkaansa mahdollisimman responsiiviseksi eli vastaamaan kansalaisten vaaleissa ilmaisemia tarpeita ja tavoitteita.

”Realistisen vaalidemokratian” malli kuitenkin esittää, että jopa politiikkaa tiiviisti seuraavat äänestäjät tekevät poliittiset ratkaisunsa pitkälti moninaisten sosiaalisten identiteettien pohjalta, etenkin kun jokin identiteetin osa-alue aktivoituu ulkoisen paineen myötä. Esimerkkinä tästä on käytetty presidentti Donald Trumpin nauttimaa laajaa kannatusta Yhdysvaltojen ”ruostevyöhykkeellä” elävien miesten keskuudessa, jotka kokevat asemansa uhatuksi niin meksikolaisten vierastyöläisten kuin Washingtonin eliittien taholta.

Identiteettien tunnistamisen ohella myös sekä valtion että yksilön oman taloudellisen tilanteen kehittymisellä on merkitystä äänestyspäätösten kannalta. Äänestäjät eivät kuitenkaan välttämättä käytä arvionsa perustana koko vaalikautta vaan suhteellisen lyhyttä ajanjaksoa ennen vaalipäivää.

Tällöin olennaista on se, miltä talouden suuntaviivat näyttävät äänestäjän omasta näkökulmasta. Suotuinenkaan talouskasvu ei välttämättä lisää äänestäjän luottamusta vallassa olevien puolueiden toimintakykyyn, mikäli oman tai lähipiirin aseman parantumiseen ei katsota olevan realistisia edellytyksiä. Tämäkin havainto korostaa tiivistä yhteyttä taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden ja poliittisen osallisuuden välillä.

Kirjoitus perustuu Wassin perustuslakivaliokunnalle 26.9.2017 antamaan lausuntoon valtioneuvoston vuosiksi 2017–2019 laatimasta demokratiapoliittisesta toimintaohjelmasta. Kirjoittaja kiittää Anne Maria Hollia, Karina Jutilaa, Anu Kantolaa, Emilia Palosta, Antti Ronkaista, Ulla Tiililää ja Mika Vehkaa arvokkaista kommenteista.

Hanna Wass on akatemiatutkija politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Demokratiapolitiikka vaaliyllätysten aikakautena ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Demokratian tila herättää perusteltua huolta. Äänestysprosentit laskevat ja tutkimukset osoittavat, että kiinnostus ja sitoutuminen politiikkaan heikkenevät erityisesti uusien ikäpolvien myötä. Passiivisuuden kasvu herättää perusteltua huolta ja poikii säännöllisesti keskustelua ja korjausliikkeiksi tähtääviä avauksia.

Esitämme tässä artikkelissa, että demokratian kriisi on todellinen, mutta se tulkitaan usein pinnallisesti. Olennainen kysymys on, mikä saa ihmiset ylipäänsä välittämään demokraattisesta politiikasta.

Demokratian tulkinta tiukasti päätöksenteko- ja hallintomallina sivuuttaa kysymykset yhteiskunnallisesta kuvittelukyvystä.

Nähdäksemme demokraattisen politiikan mielekkyys edellyttää näkymiä paremmista tulevaisuuden yhteiskunnista. Tällaisia näkymiä syntyy vain, jos vallitsee paitsi aito usko muutoksen mahdollisuuteen, myös kyky hahmottaa ja artikuloida laaja-alaisia nyky-yhteiskunnan ”vastakuvia”.

Viime kädessä vain utopiat antavat mielen politiikalle. Demokratian tulkinta tiukasti päätöksenteko- ja hallintomallina sivuuttaa kysymykset yhteiskunnallisesta kuvittelukyvystä.

Demokratian teknokratisoituminen

Demokratia on tunnetun monitulkintainen käsite. Yleisimmin ilmaistuna demokratia eli kansanvalta on periaate, jonka mukaan poliittinen valta kuuluu ”kansalle”. Joskus ”kansa” tulkitaan ulossulkevan poliittisen yhteisön merkityksessä, mutta pohjimmiltaan se tarkoittaa ”ketä tahansa”.

Toisin sanoen demokratiassa on kyse antihierarkkisesta ideasta, jonka mukaan jokaisen ihmisen tahdon tulisi julkisissa asioissa painaa yhtä paljon. Toisaalta kansanvalta viittaa myös siihen, että millään tasa-arvoisten ihmisten yhteisöä ”suuremmalla” voimalla ei ole oikeutettua valtaa päättää yhteiskunnan muodosta.

Reaalipolitiikan ja hallinnon parissa demokratian idea ymmärretään huomattavasti kapeammin. Tällöin demokratialla viitataan lähinnä päätöksenteko- ja hallinnointitapaan, johon toisinaan liitetään julkisen keskustelun tai perusoikeuksien kaltaisia asioita.

Periaatteessa demokraattisen oikeutuksen vaatimuksen tulisi koskea kaikkea yhteiskunnallista toimintaa. Käytännössä demokratia ei ulotu läheskään näin laajalle. Monet yhteiskunnalliset kysymykset esitetään rutiininomaisesti joko demokratialle ulkoisina tai niihin liittyvä päätöksentekovalta oikeutetaan asiantuntijuudella – erotuksena demokraattisesta oikeutuksesta.

Jos politiikka nähdään ”asioiden hoitamisena”, päätöksenteon oikeutus liittyy pikemmin pätevyyskriteereihin kuin demokratian periaatteisiin.

Asiantuntijavalta näkyy erityisesti talouspoliittisen päätöksenteon piirissä. Jos politiikka nähdään ”asioiden hoitamisena”, päätöksenteon oikeutus liittyy pikemmin pätevyyskriteereihin kuin demokratian periaatteisiin. Demokraattisen politiikan tai yleisemmin poliittisen muutoksen tila kapenee, kun asioita ryhdytään näkemään hallinnollisesti ratkaistavissa olevina kysymyksinä.

Erityisesti taloudelliset suhteet esitetään demokratiaan liittymättömänä kysymyksenä. Suuryritysten pitkällinen intressi on luoda ”ennakoitavaa toimintaympäristöä”, siis rajoittaa ennalta poliittista päätöksentekoa.

Myös kansainvälisiä talousinstituutioita on tietoisesti rakennettu niin, että demokraattisen politiikan rooli on kaventunut. Esimerkiksi Euroopan talous- ja rahaliiton (EMU) rakenne järjestettiin alun perin niin, että keskuspankin rahapolitiikka ei ole lainkaan demokraattisen päätöksenteon piirissä.

Demokratian kriisin seurauksia ja pelastuksia

Tällaisessa tilanteessa monet ihmiset ymmärrettävästi kokevat, että muodollinen poliittisten voimasuhteiden muutos ei aiheuta tosiasiallisia yhteiskunnallisia muutoksia. Ääriesimerkit ovat tuttuja. Velkavaltioissa, kuten Kreikassa, merkittävätkään demokraattiset muutokset eivät ole muuttaneet ulkoa saneltua politiikan linjaa. Sama ilmiö näkyy universaalisti.

Kiinnostus politiikkaa kohtaan vähenee siitä täysin ymmärrettävästä syystä, että jokaisen vaihtoehdon koetaan tuottavan jokseenkin samanlainen tilanne. Samasta syystä esille nousee erilaisia identiteettivetoisempia populistisia liikkeitä – kunnes nekin osoittautuvat pitkälti ”vanhoiksi puolueiksi”.

Kiinnostus politiikkaa kohtaan vähenee siitä täysin ymmärrettävästä syystä, että jokaisen vaihtoehdon koetaan tuottavan jokseenkin samanlainen tilanne.

Hallinto on reagoinut demokratian kriisiin toteuttamalla erityistä ”demokratiapolitiikkaa”. Tähän kuuluvat erilaiset hallinnon järjestämät tempaukset, demokratiapalkinnot, työryhmät ja muu hallinnolle luonteva demokratiapuuhastelu.

Hieman pidemmälle vietynä demokratian proseduraalista puolta pyritään kehittämään. Tällaista toimintaa ovat vaikkapa aloitteet äänestämisen helpottamisesta, tai pidemmälle vietynä kansalaisaloitteet ja osallistava budjetointi.

Demokratian syvemmän merkityksen tavoittamiseksi olisi kuitenkin edettävä pidemmälle. Tämä tarkoittaa politiikan teknokratisoitumisen syiden paikantamista.

Ilmeisimmät syyt liittyvät asiantuntijavallan ja demokraattisen politiikan rajapintojen siirtymiseen ja globaalin kapitalismin talousjärjestyksen lukitsemiseen. Demokraattisen politiikan mieltä voisi vaivatta kehittää hyväksymällä demokraattisemmin ohjattu politiikka, erityisesti talouspolitiikka.

Teknokratisoitumisella on myös syvemmät kulttuuriset syynsä. Viittaamme tässä yhteiskunnallisten utopioiden katoamiseen poliittisesta keskustelusta. Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan hallinnollisesta kaappauksesta, vaan yhden demokratiakäsityksen ylivallasta ja materialisoitumisesta.

Tässä tulkinnassa demokratia nähdään ennen kaikkea irrallisten ihmisyksilöiden välisten intressien yhteensovittamisen mekanismina.

Tässä tulkinnassa demokratia nähdään ennen kaikkea irrallisten ihmisyksilöiden välisten intressien yhteensovittamisen mekanismina. Tällöin ajatellaan, että jokaisella yksilöllä on tiettyjä arvoja tai preferenssejä ja demokraattinen politiikka on keino luoda kompromisseja näiden arvojen välille.

Tyypillistä onkin, että politiikka jäsennetään jonkinlaisina jähmettyneinä ”nelikenttinä”, joissa sijaitsee arvojen sijaintia osoittavia pisteitä. Näiden painottuminen sitten muodostaa poliittisen tilanteen ja analyysin.

Samaan aikaan yhteiskunnalliset kysymykset typistyvät laajemminkin yksilöllisiksi valinnoiksi ja niiden olosuhteiksi. Demokratia tulisi nähdä prosessina, jossa neuvottelua ei käydä irrallisten  ”arvojen”, vaan laajempien yhteiskunnallisten utopioiden välillä.

Takaisin utopiaan

Demokratian teknokratisoitumisen juurisyynä voidaan pitää mielikuvituksettomuuden hallitsemaa yhteiskunnallista tilaa, joka sai tunnetuimmat ilmentymänsä politiikan tutkija Francis Fukuyaman  teesissä ”historian lopusta”. Tätä yhteiskunnallista tilaa on kuvattu myös ”uudeksi yleiskatsauksettomuudeksi” ja ”täysin hallinnoiduksi yhteiskunnaksi”.

Fukuyamalle reaalisosialismin romahtaminen lakkautti mahdollisuuden normien rikkomiseen, rajojen ylittämiseen ja ristiriitaan. Historia on loppunut ainakin siinä merkityksessä, että mikään ei enää muutu toiseksi, mitään uutta ei ilmaannu.

Erityisen hyvin uuden kuihtuminen näkyy taiteen kentällä. Kuten taiteilija ja filosofi Guy Debord teoksessaan Spektaakkelin yhteiskunta hienosti tiivistää: avantgarde ei taiteessa ole enää mahdollista, ”avantgardea on sen oma katoaminen”.

Kulttuuriteoreetikko Fredric Jamesonin sanoin ”täysin hallinnoidulle” yhteiskunnalle on ominaista ”utopia-ahdistus”. Kun toisenlaisen yhteiskunnan mahdollisuus katoaa näkyvistä, myös poliittisten ideologioiden mieli katoaa.

Politiikasta tulee hallinnointia, teknisten ongelmien ratkaisua ja strategista ajattelua.

Politiikasta tulee hallinnointia, teknisten ongelmien ratkaisua ja strategista ajattelua. Utooppisen ajattelun heikentyminen on siis teknokratisoitumisen oire.

Vastaavasti demokratian mielen palauttaminen edellyttää paitsi demokraattisen politiikan toimintatilan palauttamista, myös utooppisen ajattelun nostamista esiin. Ydinasia tässä kunnianpalautuksessa on ymmärtää utopiat kriittisen ajattelun metodina valmiin yhteiskunnallisen mallin sijaan.

Jälkimmäiseen tulkintaan nojaa liberaali utopiakritiikki, kuten Isaiah Berlin, Karl Popper ja Jacob Leib Talmon. Utopiat nähdään lukkoon lyötyinä toiminnan päämäärinä, jotka pakotetaan totalitaristisin elkein historiallisen todellisuuden ylle.

Tällaisia utopian muotoja saksalaisfilosofi Ernst Bloch on kuvannut abstrakteiksi utopioiksi vastakohtana historiallisiin olosuhteisiin kytkeytyville konkreettisille utopioille. Näkemys utopioista väkivalloin toteutettavina, absoluuttisina ja ajasta ja paikasta irrotettuina abstrakteina malleina on johtanut juuri atomistisen yksilökuvan hallitsemaan ”täysin hallinnoituun” liberalismiin.

Utopioiden näkeminen kritiikkinä puolestaan kytkee utopiat jo lähtökohtaisesti historialliseen tilanteeseen, jossa ne on tuotettu. Tällöin utopioiden näkeminen positiivisena tavoitteena suhteellistaa utopiat.

Utopian ymmärtäminen positiivisena tavoitteena koskee tällöin ainoastaan vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen ylittämistä. Toisin sanoen utopia on muuttumattomien, ylihistoriallisten päämäärien sijaan pikemminkin vallitsevan yhteiskunnan kriittinen vastakuva.

Utopia on muuttumattomien, ylihistoriallisten päämäärien sijaan pikemminkin vallitsevan yhteiskunnan kriittinen vastakuva.

Utooppinen ajattelu tuottaa vastakuvia kulloisellekin yhteiskunnalle osoittaen muutoksen suuntaa. Sosiologi Ruth Levitasia seuraten tätä voisi kutsua utopioiden kriittisen funktion yhdeksi muodoksi.

Blochin sanoin utopioiden sisällöt ovat aina historiallisia, mutta utooppista impulssia, jatkuvaa parempaan elämään pyrkimistä, voidaan pitää jonkinlaisena antropologisena vakiona. Utooppiset kuvat täytyy osata erottaa utooppisesta menetelmästä.

Utopia osoittaa muutoksen suunnan ja merkityksen

Analyysi demokratian heikkenemisestä vaikuttaa paikkansapitävältä, mutta asiaa ei voi lähestyä pelkästään kysymyksenä äänestysasteen kaltaisten muodollisten osoittimien kehityksestä. Pikemmin lähtökohdaksi tulisi ottaa taustalla vaikuttava demokratiakäsitys.

Demokratiakäsitys voidaan ymmärtää hyvin karkeasti joko liberaalissa mielessä intressinsä tuntevien irrallisten yksilöiden tahtotilojen yhteensovittamisen menetelmänä tai laajemmin kykynä kuvitella yhdessä nyky-yhteiskunnan ”vastakuvia”.

Nykyaikaa leimaa utopioiden katoaminen tai ainakin köyhtyminen, eikä varmasti ole sattumaa, että mielenkiinto demokratiaa kohtaan on vähentynyt samaan aikaan. Yksittäiset yhteiskunnalliset muutokset ovat mielekkäitä vasta osana laajempaa artikulaatiota ihanteellisesta yhteiskunnasta.

Yksittäiset yhteiskunnalliset muutokset ovat mielekkäitä vasta osana laajempaa artikulaatiota ihanteellisesta yhteiskunnasta.

Utopia osoittaa muutoksen suunnan ja merkityksen. Vaikka teknokratisoituminen hallinnollisena prosessina on eri asia kuin mielikuvituksen köyhtyminen, niitä tulisi tarkastella osana samaa ilmiötä tai kierteenä. Täysin hallinnoitu yhteiskunta tuhoaa utooppisen ajattelun kykyjä, ja kun utooppinen ajattelu heikentyy, hallinnointi korvaa politiikkaa.

Poliittista mielikuvitusta voi luonnehtia tärkeimmäksi demokraattiseksi kyvyksi. Jos ihmisillä ei ole kykyä kuvitella yhdessä toisella tavalla ja paremmin toimivaa yhteiskuntaa, poliittinen ajattelumme toimii ahtaammissa puitteissa. Utopia tulisikin nähdä tutkimusotteena demokratian tilan pohtimiseen.

Kysymys kuuluu, miten ihmisten kyky utooppiseen ajatteluun vahvistuu, minkälaiset käytännöt sitä ruokkivat ja miten mielikuvituksen ja todellisuuden vuorovaikutus organisoidaan demokratiaksi. Vasta proseduraalisen demokratian tuolle puolen katsominen avaa mahdollisuuden tutkia demokratian tilaa.

Teppo Eskelinen, YTT (dos.), työskentelee kehitysyhteistyön maisteriohjelman ma. yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa. Keijo Lakkala on filosofian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Demokratia tarvitsee yhteiskunnallisia utopioita ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansalaisten perinteisen poliittisen osallistumisen väheneminen ja muuttuneet asenteet ja odotukset julkista valtaa kohtaan ovat innoittaneet etsimään ja ottamaan käyttöön perinteistä edustuksellista demokratiaa täydentäviä tai korvaavia osallistumismuotoja. Esimerkkejä näistä ovat kansanäänestykset, kansalaisaloitteet, deliberatiivinen demokratia, sähköiset osallistumis- ja vaikuttamiskanavat ja poliittinen kuluttajuus.

Yhteistä näiden demokratiamuotojen kannattajille on vakaumus siitä, että kansalaiset osallistuisivat aktiivisemmin, mikäli heillä olisi käytettävissään edustuksellista demokratiaa tehokkaampia ja suorempia vaikuttamisen muotoja.

Tämän käsityksen on näkyvimmin haastanut niin sanottu häivedemokratia (stealth democracy), jonka kannattajien mukaan kansalaiset haluavat pikemminkin vetäytyä politiikasta kuin tehdä itse poliittisia päätöksiä. He haluavat jättää päätöksenteon epäitsekkäille poliitikoille ja julkisen hallinnon ja elinkeinoelämän asiantuntijoille, jotta päätökset tehtäisiin tehokkaasti, objektiivisesti, häiriöttä ja ilman ristiriitoja.

Häivedemokratian kannattajien mukaan kansalaiset haluavat pikemminkin vetäytyä politiikasta kuin tehdä itse poliittisia päätöksiä.

Poliittisessa konsumerismissa eli poliittisessa kuluttajuudessa ihmiset tekevät valintoja tuottajien, tuotteiden tai palveluiden välillä tarkoituksenaan muuttaa vastenmielisinä pitämiään julkisen vallan tai markkinoiden käytäntöjä. Yhtenä suoran poliittisen osallistumisen muotona se voi korvata perinteisen poliittisen osallistumisen muotoja, jotka nähdään yhä tehottomampina ja vähemmän sopivina keinoina ratkaista poliittisia ongelmia.

Toisin kuin ekonomistiset kuluttajat, jotka etsivät vain tuotteiden hyvää hinta-laatusuhdetta, poliittisten kuluttajien valinnat perustuvat tuottajien ja tuotteiden oikeudenmukaisuutta ja reiluutta koskeviin asenteisiin ja arvoihin, henkilökohtaisen tai perheen hyvinvoinnin edistämiseen tai julkisen vallan tai elinkeinoelämän käytäntöjen eettiseen arviointiin.

Kuluttaminen voi toimia kansalaisten poliittisen itseilmaisun kanavana tai keinona vaikuttaa muiden toimijoiden, kuten julkisen vallan tai elinkeinoelämän, poliittiseen agendaan. Kansainvälisen vertailun valossa poliittisen kuluttajuuden kannatus on ollut korkeaa Suomen ohella muissa Pohjoismaissa, Sveitsissä ja Saksassa mutta vähäisempää eteläisessä ja itäisessä Euroopassa.

Poliittisessa kuluttajuudessa ihmiset tekevät valintoja tuottajien, tuotteiden tai palveluiden välillä tarkoituksenaan muuttaa käytäntöjä.

Tässä artikkelissa tarkastelen energiapolitiikan kontekstissa sitä, missä määrin suomalaiset kannattavat poliittista kuluttajuutta ja häivedemokratiaa poliittisen osallistumisen ja vaikuttamisen muotoina suhteessa edustukselliseen demokratiaan. Toiseksi analysoin kansalaisten ja energiaeliitin, eli asiantuntijoiden ja päättäjien, välisessä asenteellisessa etäisyydessä tapahtunutta muutosta ja pohdin sen vaikutuksia demokratian toimivuuteen.

Suomalaisten tiedeusko

Energiapolitiikkaa on yleisesti pidetty politiikkasektorina, jossa kansalaisten osallistuminen on ollut vähäisempää kuin useimmilla muilla politiikkasektoreilla. Myös Suomessa kansalaisjärjestöillä ja kuluttajakansalaisilla on ollut vaikeuksia päästä osallistumaan ja vaikuttamaan energiapolitiikan päätöksentekoon.

Suomessa energiapolitiikan tekeminen on voinut nojautua kansalaisten kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen korkeaan luottamukseen tiedettä, tutkimusinstituutioita ja teknologista kehitystä kohtaan. Luottamus perinteisiä tiedeinstituutioita kohtaan on jopa vahvistunut, kun taas luottamus näennäistiedettä kohtaan on vähentynyt vuosina 2007–2016.

Energiapolitiikkaa on yleisesti pidetty politiikkasektorina, jossa kansalaisten osallistuminen on ollut vähäisempää kuin useimmilla muilla politiikkasektoreilla.

Niiden suomalaisten osuus, jotka katsovat tieteen kykenevän hyvin ratkaisemaan energiaongelmia, on kasvanut jopa merkittävästi, 51 prosentista vuonna 2007 65 prosenttiin vuonna 2016. Energiatiedon lähteistä suomalaiset luottavatkin eniten tiedeinstituutioihin, jopa enemmän kuin EU-maissa keskimäärin.

Aineistona tässä artikkelissa käytetään vuosina 2007 ja 2016 satunnaisotoksena suomalaisille tehtyjä postikyselyjä. Energiaeliitin asenteita on kartoitettu haastatteluilla ja kyselyllä.

Eri demokratiamuotojen kannatus kansalaisten keskuudessa

Kun suomalaisilta kysytään eri periaatteiden kannatusta energiapoliittisessa päätöksenteossa ja siihen vaikuttamisessa, edustuksellinen demokratia häviää sekä häivedemokratialle että poliittiselle kuluttajuudelle.

Kansalaiset pitävät – häivedemokratian väittämän mukaisesti – asiantuntijoiden ja yritysten edustajien osallistumista energiapolitiikkaa koskevaan päätöksentekoon tärkeämpänä kuin poliittisesti äänestäjilleen vastuussa olevien poliitikkojen osallistumista. Samoin kansalaiset kokevat omat kulutusvalintansa vaaleissa äänestämistä hyödyllisempänä keinona vaikuttaa energiapolitiikan päätöksentekoon.

Kansalaiset pitävät asiantuntijoiden ja yritysten edustajien osallistumista energiapolitiikkaa koskevaan päätöksentekoon tärkeämpänä kuin poliitikkojen.

Sekä häivedemokratian että poliittisen kuluttajuuden kannatuksessa heijastuukin kriittinen suhtautuminen energiapolitiikan tekemiseen: näiden demokratiamuotojen kannattajat suhtautuvat ei-kannattajia skeptisemmin siihen, että kansalaisten mielipiteet tulevat kuulluksi energiapolitiikan päätöksenteossa.

Kuitenkin sekä häivedemokratian että poliittisen kuluttajuuden kannatus vahvistaa subjektiivista kansalaispätevyyttä eli käsitystä, että voi ymmärtää poliittisia prosesseja ja osallistua niihin mielekkäästi. Aiemmissa tutkimuksissa suomalaisten kansalaispätevyyden on havaittu olevan paljon eurooppalaista keskiarvoa alemmalla tasolla.

Energiakysymykset ovat myös vaikuttaneet molempien demokratiamuotojen kannattajien äänestyskäyttäytymiseen enemmän kuin ei-kannattajien äänestyskäyttäytymiseen. Samoin kannattajat kokevat äänestämisen vaaleissa hyödyllisempänä keinona energiapolitiikkaan vaikuttamisessa kuin ei-kannattajat.

Häivedemokratiaa ja poliittista kuluttajuutta ei voida siten pitää vaaliosallistumista korvaavina vaan sitä täydentävinä osallistumisen ja vaikuttamisen muotoina. Häivedemokratia voidaan kuitenkin nähdä poliittista kuluttajuutta vahvemmin poliittista voimattomuutta kokevien asennoitumistapana. Poliittisen kuluttajuuden kannattajien kansalaispätevyyden tunne on taas häivedemokratian kannattajia suurempi.

Häivedemokratiaa ja poliittista kuluttajuutta ei voida  pitää vaaliosallistumista korvaavina vaan sitä täydentävinä osallistumisen ja vaikuttamisen muotoina.

Suomessa häivedemokratian ja poliittisen kuluttajuuden kannatus ei ole juurikaan riippunut taloudellisista ja poliittisista suhdannevaihteluista, jotka ovat tunnetusti olleet suuria vuosien 2007 ja 2016 välillä. Tällä ajanjaksolla poliittisen kuluttajuuden kannattajien osuus on kasvanut 45 prosentista 48 prosenttiin ja häivedemokratian kannattajien osuus 71 prosentista 72 prosenttiin. Asiantuntijavaltaa heijastavan häivedemokratian kannatus on siten vankkaa suomalaisten keskuudessa.

Mitä nämä tulokset kertovat demokratian tilasta energiapolitiikan kontekstissa?

Asenteellinen etäisyys energiaeliitin ja kansalaisten välillä on supistunut sekä energiapolitiikan asiasisällön että päätöksentekoprosessin osalta. Myös energiaeliitin asenteellinen yksimielisyys eli koheesio on vähentynyt.

Energiaeliitti kuitenkin painottaa kansalaisia enemmän vaaleilla valittujen politiikkojen roolia energiapolitiikan päätöksenteossa: toisin sanoen kansalaiset kannattavat häivedemokratiaa enemmän kuin eliitti. Häivedemokratian kannatus on tosin vahvistunut enemmän energiaeliitissä kuin kansalaisten keskuudessa.

Mitä energia-asenteet kertovat demokratian toimivuudesta?

Energia-asenteissa tapahtuneiden muutosten tulkitsemisessa voidaan hyödyntää eliittitutkimuksessa kehitettyä eliittirakennetypologiaa.

Eliittirakennetta voidaan luonnehtia ekslusiiviseksi, jos eliittiin kuuluvat jakavat samanlaiset asenteet ja näkemykset ja jos eliitin ja kansalaisten asenteet ja näkemykset poikkeavat merkittävästi toisistaan. Typologian toiseen ääripäähän sijoittuvalle fragmentoituneelle eliittirakenteelle on ominaista se, että eliitti on asenteiltaan epäyhtenäinen ja lähellä kansalaisia. Koska demokratian toimivuus edellyttää, että eliitti ei voi elää täysin omassa ”kuplassaan”, ekslusiivista eliittirakennetta voidaan pitää riittämättömänä, kun taas fragmentoitunut eliittirakenne täyttää parhaiten hyvin toimivan demokratian kriteerit.

Suomen energiapolitiikkaa koskevat tutkimustulokset kertovat energiaeliitin asenteellisen yksimielisyyden eli koheesion heikkenemisestä ja energiaeliitin ja kansalaisten välisten asenne-erojen vähentymisestä niin energiapolitiikan asiasisällön kuin päätösprosessinkin suhteen. Energiapolitiikan eliittirakenne on siten siirtynyt ekslusiivisen tyypin suunnasta fragmentoituneen eliittirakenteen suuntaan.

Tämän tyyppinen eliittirakenne yhdessä kansalaisten poliittista järjestelmää kohtaan tunteman verraten vahvan luottamuksen, varsin heikon kansalaispätevyyden tunteen ja verraten matalan äänestysaktiivisuuden kanssa selittää osaltaan suomalaisen energiapolitiikan omintakeista sisältöä.

Tämän tyyppinen eliittirakenne selittää osaltaan suomalaisen energiapolitiikan omintakeista sisältöä.

Kun monissa maissa on päätetty luopua ydinvoiman lisärakentamisesta ja sulkea toiminnassa olevia ydinvoimaloita, meillä eduskunta kykeni vuonna 2010 tekemään kahden uuden ydinvoimalan rakentamisen mahdollistavat periaatepäätökset. Suomi on myös ainoita maita, missä kansanedustuslaitos on tehnyt (2001) poliittisen päätöksen ydinjätteen loppusijoituslaitoksen rakentamisprosessin käynnistämisestä.

Suomalaisten luottamus puolueita kohtaan on vähäistä ja eduskuntaakin kohtaan laskenut vuosina 2007–2016. Siksi selitys energiapolitiikan vakaalle päätöksentekoympäristölle löytyy kansalaisten luottamuksesta asiantuntijoita kohtaan, koska energia-alaa voidaan pitää verraten teknis-taloudellisena yhteiskuntapolitiikan osa-alueena.

”Tietoon perustuva päätöksenteko”

Kysymys asiantuntijoiden roolista poliittisissa päätöksentekoprosesseissa nousee toistuvasti esille julkisessa keskustelussa. Hallituksen ajama sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus on toistuvasti saanut osakseen alan asiantuntijoiden kritiikkiä ja kaatunut eduskunnan perustuslakivaliokunnassa pitkälti valtiosääntöasiantuntijoiden prosessikritiikkiin.

Julkisessa keskustelussa ”politiikka halutaan pois politiikasta”:  poliitikkoja moititaan ministeriöissä tapahtuvan virkamiesvalmistelun poliittisesta ohjauksesta, ikään kuin merkittävät yhteiskuntapoliittiset uudistukset voitaisiin valmistella teknokraattisina ja epäpoliittisina ratkaisuina.

Poliittisessa päätöksenteossa on otettava huomioon tutkimustiedon ohella erilaiset yhteiskunnalliset arvot ja intressit.

Puhe ”tietoon perustuvasta päätöksenteosta” hämärtää toimivallan jakoa poliittisessa päätöksentekoprosessissa. Pikemminkin tavoitteena on oltava tutkimustietoa laajasti hyödyntävä päätöksenteko, koska poliittisessa päätöksenteossa on otettava huomioon tutkimustiedon ohella erilaiset yhteiskunnalliset arvot ja intressit. Poliittisella tasolla määriteltyjen tavoitteiden saavuttamiseksi käytettävät keinotkaan eivät ole arvoneutraaleja, joten virkamiehet voivat kartoittaa vaihtoehtoisia keinoja mutta eivät tehdä valintaa niiden välillä.

On ilmeistä, että häivedemokratian kannatusta kansalaisten keskuudessa selittää poliitikkoja ja puolueita kohtaan tunnetun epäluottamuksen ohella epätietoisuus perustuslaillisesta toimivallan jaosta poliittisissa päätöksentekoprosesseissa. Eliitin kohdalla häivedemokratian kannatuksen syynä ei voi olla poliittisen järjestelmän pelisääntöjä koskevan tiedon puute, vaan pikemminkin edunvalvonta: asiantuntijat pystyvät todennäköisesti vaikuttamaan tehokkaammin toisiin asiantuntijoihin kuin vaalikannatuksestaan huolestuneisiin poliitikkoihin.

Kaventunut asenteellinen etäisyys energiaeliitin ja kansalaisten välillä viittaa siihen, että suomalaiset ovat esimerkiksi yhdysvaltalaisten ja ranskalaisten tavoin herkistyneempiä julkisen vallan toimintavoille kuin politiikkatuotoksille.

Edustajilta odotetaan yhä vähemmän asioiden ajamista tai aatetoveruutta, mutta yhä enemmän empatiaa ja läsnäoloa. Kun tämän ”läsnäolon politiikan” ei koeta toteutuvan, kansalaiset ovat valmiita ohittamaan poliitikot ja jättämään poliittisen päätöksenteon asiantuntijoille tai vaikuttamaan siihen itse omilla kulutusvalinnoillaan.

Ilkka Ruostetsaari on valtio-opin professori Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa. 

Julkaisu Onko poliittisesta kuluttajuudesta ja asiantuntijavallasta edustuksellisen demokratian vaihtoehdoiksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.