Maailma heräsi torstaina 24. helmikuuta Venäjän käynnistämään laajamittaiseen hyökkäykseen Ukrainaan. Venäjä oli iskenyt Ukrainaan, loukaten näin itsenäisen valtion itsemääräämisoikeutta. Sotaa on nyt käyty yli kuukauden, ja Venäjän sotilaalliset toimet pahenevat entisestään sen pommittaessa siviilikohteita: kouluja, sairaaloita ja asuinkortteleita. YK:n pakolaisjärjestön (UNHCR) mukaan yli neljä miljoonaa ukrainalaista on jättänyt kotinsa, ja YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimiston (OHCHR) mukaan sunnuntaihin 3.4.2022 mennessä 1 417 ukrainalaista siviiliä on saanut surmansa.

Voidaan todeta, että Venäjän presidentille Vladimir Putinille tuli yllätyksenä ennenäkemättömän yhtenäinen länsi. EU ja Yhdysvallat ovat asettaneet Venäjälle ja venäläisille oligarkeille taloudellisia pakotteita, joilla Venäjää pyritään painostamaan lopettamaan sota Ukrainassa.

Venäjän tuki Serbialle onkin jatkunut lähes katkeamattomana.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on myös saanut eurooppalaiset valtiot miettimään uudelleen omaa puolustus- ja turvallisuuspolitiikkaansa. Tästä hyvänä esimerkkinä Saksa liittokansleri Olaf Scholzin johtamana käänsi saksalaisen perinteisen puolueettomuuspolitiikan kohti vahvempaa puolustusta nostamalla puolustusmäärärahan 2 %:iin bruttokansantuotteesta. Muutosta nähdään myös Pohjoismaissa, joissa on arvioitu uudelleen puolustus- ja turvallisuuspolitiikkaa, esimerkiksi Suomessa ja Ruotsissa mahdollista NATOon liittymistä. Ylen mielipidekysely 28.2.2022 osoittaa ensimmäistä kertaa, että yli 50 % suomalaista puoltaa Nato-jäsenyyttä.

Venäjä Serbian tukena

Serbiaa ja Venäjää yhdistää pitkä historia. 1900-luvun alussa Itävalta-Unkari piti Serbia uhkana, jonka asema monietnisellä Balkanilla oli vahvistunut. Uhka reaalistui, kun serbialainen nuori Gavrilov Princip surmasi Itävallan kruununprinssin Frans Ferdinandin tämän vieraillessa Sarajevossa. Itävalta-Unkari vaati Serbiaa luovuttamaan Principin, mutta tuloksetta. Kuukausi Sarajevon laukausten jälkeen syttyi ensimmäinen sota, jossa Venäjä ryhtyi tukemaan Serbiaa. Venäjän tukemana syntyi vuonna 1918 Serbian, Kroatian ja Slovenian muodostama kuningaskunta, joka myöhemmin muuttui Jugoslavian kuningaskunnaksi vuonna 1929.

Tukea Venäjä on antanut Serbialle myös Jugoslavian hajotessa 1990-luvulla ja sen jälkeenkin, diplomaattisesti, poliittisesti ja taloudellisesti.

Kritisoidessaan länttä Putin muistuttaa usein Naton pommituksista Serbiassa Kosovon sodan yhteydessä. Venäjän tuki Serbialle onkin jatkunut lähes katkeamattomana; Venäjä on esimerkiksi toistamiseen todennut, että se tulee käyttämään veto-oikeuttaan estääkseen Kosovon pääsyn YK:hon ja muille kansainvälisille areenoille.

Nyt kun länsi toimii yhtenäisenä Ukrainan sodan edessä, Serbia on kääntänyt katseensa kohti Venäjää.

Serbiaa ja Venäjää yhdistävät myös niin sanottu slaavilainen veljeys -suhde ja ortodoksiset kulttuuriset yhteydet. Nämä puolestaan ovat jo aikaisemminkin herättäneet epäilyksiä EU-maiden joukossa, koska Venäjän uskotaan pyrkivän lisäämään vaikutusvaltaansa itäisen Euroopan valtioissa.

Nyt kun länsi toimii yhtenäisenä Ukrainan sodan edessä, Serbia on kääntänyt katseensa kohti Venäjää. Vuodesta 2014 vallassa ollut Serbian presidentti Aleksandar Vučić on onnistunut tähän asti tasapainottelemaan lännen ja idän välillä. Presidentti Vučić on pitänyt yllä lämpimiä välejä Venäjään, joka on Putinin johdolla tuonut venäläistä maakaasua Turkista Bulgarian kautta Serbiaan TurkStream-putkella. Serbiakin on siis hyötynyt venäläisestä energiasta, kuten myös merkittävä osa muusta Euroopasta.

Serbia Venäjän liittolaisena

Serbiassa on järjestetty mielenosoituksia, joissa on osoitettu tukea Putinille. Venäjä on myös pyytänyt serbialaisia sotilaita Ukrainaan sotimaan Venäjän puolesta. Ainoa Länsi-Balkanin valtio, joka tukee Venäjää, on Serbia. Ukrainan sodan ensimmäisinä päivinä presidentti Vučić kertoi avoimesti tukevansa Venäjää, mutta hän on selvästi puhunut maltillisemmin viime päivinä ja korostanut, että hän toivoo rauhaa mahdollisimman pian. Hän on myös ehdottanut, että Serbian pääkaupungissa Belgradissa voitaisiin järjestää rauhanneuvotteluja.

Presidentti Vučić perusteli päätöstä olla asettamatta Venäjän vastaisia talouspakotteita sillä, ettei Venäjäkään asettanut sanktioita 1990-luvulla Balkanin sotien aikana. Ukrainan sodan ensimmäisellä viikolla Serbian kansallinen lentoyhtiö Air Serbia tuplasi lentonsa Venäjälle ja antoi maalle mahdollisuuden käyttää sen ilmatilaa.

Ainoa Länsi-Balkanin valtio, joka tukee Venäjää, on Serbia.

Kansainvälisen yhteisön suuri painostus on kuitenkin saanut Serbian aikaisempien päivien Venäjän avoimeen puoltamiseen muutosta, sillä Serbia äänesti sen YK:n yleiskokouksen päätöslauselman puolesta, jossa tuomittiin Venäjän hyökkäys Ukrainaan.

Myös Saksan ulkoasiainministerin Annalena Baerbockin vierailu Länsi-Balkanilla maaliskuussa 2022 oli vahva osoitus siitä, että alueen maiden tulee puhaltaa yhteen hiileen muun Euroopan kanssa. Toisin sanoen, EU-maiden näkemys on, että Serbian pitäisi tukea EU:n määräämiä pakotteita Venäjää kohtaan. Baerbock teki selväksi, että “EU:n arvot jakavat maat eivät voi pysytellä sivussa”.

Toisaalta presidentti Vučić totesi vierailun päätteeksi, että “Serbialla on vakaa ja selkeä asema ja että se ei ole tehnyt mitään vahingoittaakseen Ukrainaa”. Vučićin lausuman voi tulkita niin, että Serbia pyrkii yhä tasapainottelemaan omien intressiensä ja EU:n vaatimuksien välillä.

Kansainvälinen painostus näkyy Serbian toiminnassa, sillä aiemmin tuplatut lennot Venäjälle on jo vähennetty vain yhteen päivässä.

Serbian EU-jäsenyyshakemuksen kohtalo

Serbia jätti EU-jäsenyyshakemuksensa vuonna 2009. Vuonna 2012 Serbialle myönnettiin ehdokasvaltion asema, jota edelsi se, että Serbia ja Kosovo pääsivät sopimukseen Kosovon alueellisesta edustuksesta. EU on toiminut vuodesta 2011 välittäjänä, joka on toistuvasti pyytänyt Serbian ja Kosovon johtajia istumaan neuvottelupöytään ja löytämään tavat normalisoida välinsä, mikä on Brysselin mukaan ainoa tapa saada nämä maat siirtymään eteenpäin tiellä kohti Eurooppaa. EU aloitti liittymisneuvottelut Serbian kanssa 21. tammikuuta 2014.

Eurooppalaiset päättäjät eivät ole olleet tyytyväisiä Serbian päätökseen olla puoltamatta Venäjän pakotteiden toimeenpanemista. He ovat todenneet, että Serbia ei voi pelata enää kaksilla korteilla, vaan sen on nyt päätettävä, mihin suuntaan se haluaa mennä, länteen vai itään. Esimerkiksi Ruotsin entinen pää- ja ulkoministeri Carl Bildt, EU:n ja Serbian parlamentaarisen vakautus- ja assosiaatiovaliokunnan valtuuskunnan jäsen Viola von Cramon ja Yhdysvaltojen entinen suurlähettiläs Kosovossa Philip Kosnett ovat kritisoineet avoimesti Serbian toimintaa.

Tilanne Balkanilla on kireä, koska Putin pystyy yhä vaikuttamaan alueeseen Serbian kautta, ja alueella on omia voimakkaita ja historiallisia valtapoliittisia jännitteitä.

Serbian johdon avoin myönteinen suhtautuminen Venäjän toimiin Ukrainassa on johtanut puolestaan siihen, että Kosovon valtionjohto pyrkii aktiivisesti saamaan viisi EU:n jäsenmaata tunnustamaan Kosovon valtion ja näin nopeuttamaan myös Kosovon pääsyä EU:hun ja NATOon. Toisin sanoen, tilanne myös Balkanilla on kireä, koska Putin pystyy yhä vaikuttamaan alueeseen Serbian kautta, ja alueella on omia voimakkaita ja historiallisia valtapoliittisia jännitteitä.

Kosovon pääministeri Albin Kurti on todennut Sky Newsin haastattelussa, ettei Länsi-Balkan ole immuuni Venäjän hyökkäykselle. Kosovon hallitus on myös perustanut turvallisuussäätiön, jonka tarkoituksena on kerätä varoja valtion puolustukseen.

Kosovon puolustusministeri Armend Mehaj on avoimesti todennut, että Kosovon tulee hakea NATOn jäsenyyttä. Kosovon presidentti Vjosa Osmani ja Turkin presidentti Recep Tayyip Erdogan tapasivat Istanbulissa maaliskuun alussa 2022, ja tässä tapaamisessa Turkki ja Kosovo syvensivät entisestään näiden kahden maan yhteistyötä. Tapaamisessa Erdogan totesi, että Turkki puoltaa Kosovon jäsenyyttä NATOon.

Serbian ratkaisun hetket

Serbian valtiolla on haastavat viikot edessä. Serbiassa järjestettiin 3.4.2022 presidentin- ja parlamenttivaalit, joissa, kun äänistä on lähes 90 % laskettu, presidentti Vučić sai äänistä 59,5 % ja hänen puolueensa Serbian progressiivinen puolue (SNS) 43,4 %.

Ongelmaksi kuitenkin muodostui Kosovossa asuvien serbien äänestäminen Serbian vaaleissa. Vučić oli todennut, että Kosovon serbeillä, joilla on kaksoiskansalaisuus, tulee olla oikeus äänestää Serbian vaaleissa.

Kosovon pääministeri Kurti puolestaan vaati, että Kosovon ja Serbian valtioiden välillä tulee olla sopimus, jotta erilliset vaalit voidaan järjestää Kosovossa. Serbia ei tähän suostunut, koska se olisi käytännössä tarkoittanut Serbian autonomisena maakuntanaan pitämän Kosovon valtiollista tunnustamista.

EU ja Kosovon politiikassa toimiva epävirallinen viiden maan päätöksentekoryhmä Quint, johon kuuluvat Yhdysvallat, Iso-Britannia, Saksa, Ranska ja Italia, pyysivät, että Kurti tulisi vastaan ja mahdollistaisi kaksoiskansalaisille äänestämisen Serbian vaaleissa. Kurti ei puolestaan taipunut Serbian ja kansainvälisen yhteisön vaatimuksiin, ja täten Kosovon serbien piti käydä Serbiassa äänestämässä.

Oman toimikykynsä kannalta EU:n olisi tärkeää saada Serbia ymmärtämään, että jos se haluaa rakentaa tietä EU:hun, sen pitää seistä muiden eurooppalaisten maiden rinnalla, vaalia demokraattisia arvoja autoritaaristen käytäntöjen sijaan ja saada aikaan konkreettista edistymistä vuoropuhelussa Kosovon kanssa.

Vaalien jälkeen odotetaan, että Serbia terävöittää omaa asemaansa kansainvälisessä asetelmassa. Presidentti Vučić on viime vuosien aikana lähentynyt huomattavasti autoritaarisia valtioita, kuten Venäjää ja Kiinaa. Esimerkiksi pandemian aikana Kiina on lähettänyt itse valmistamiaan Sinopharm-koronarokotteita nopeasti ja edulliseen hintaan Serbiaan. Näiden kahden maan yhteistyön syventämisestä kertoo myös helmikuun 2022 tapaaminen Kiinan presidentin Xi Jinping ja Serbian presidentin Vučićin välillä, jossa ilmoitettiin aikeesta solmia kahdenvälinen vapaakauppasopimus.

Serbian suhteiden lämpeneminen Kiinan kanssa on herättänyt kysymyksiä siitä, mitä päämääriä Serbian valtiolla on suhteessa Kiinaan ja päinvastoin. Tämänhetkinen geopoliittinen tilanne vaatii kansainväliseltä yhteisöltä nopeita ja selkeitä linjauksia, jolloin blokkien hajaantuminen voi olla ongelmallista.

Oman toimikykynsä kannalta EU:n olisi tärkeää saada Serbia ymmärtämään, että jos se haluaa rakentaa tietä EU:hun, sen pitää seistä muiden eurooppalaisten maiden rinnalla, vaalia demokraattisia arvoja autoritaaristen käytäntöjen sijaan ja saada aikaan konkreettista edistymistä vuoropuhelussa Kosovon kanssa.

Kansainvälinen yhteisö on tietoinen, että Länsi-Balkanin tilanne on yhä herkkä ja että Venäjällä on yhä vahvoja yhteyksiä alueelle. 1990-luvun Jugoslavian hajoamissodat Balkanilla ovat hyvin muistissa.

Siksi ei ehkä olekaan yllättävää, että 24.3.2022 pidetyssä Naton ylimääräisessä huippukokouksessa Brysselissä keskusteltiin myös Moldovan ja Bosnia ja Hertzogovinan turvallisuustilanteesta.

Jää nähtäväksi, tukeeko Serbia jatkossakin Venäjää, vaarantaen näin oman EU-jäsenyytensä, vai tuleeko se liittymään muun Euroopan valtioiden riveihin ja näin edesauttamaan omaa EU-jäsenyyttään.

Valentina Nura on jatko-opiskelija Tampereen yliopistossa (Rauhan- ja konfliktintutkimus). Tekeillä olevassa väitöskirjassaan Nura tutkii, miten EU rakentaa ulko- ja turvallisuuspoliittista toimijuuttaan Kosovon ja Serbian välisissä neuvotteluissa ja kuinka tehokas toimija se on. Hän tarkastelee väitöskirjassaan myös kosovolaisen Vetëvendosje-puolueen toimintaa sekä Kosovon serbivähemmistön merkitystä neuvotteluissa.

Julkaisu Serbia, lännen ja idän välillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Videon kuvaus Susanna Hast.

Julkaisu Ympäristö muuttaa turvallisuuden käsitettä ja käytäntöjä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Huhtikuun 2. päivänä Serbiassa järjestettiin vaalit, joissa maata vuodesta 2012 johtanut pääministeri Aleksandar Vučić valitutti itsensä presidentiksi. Presidentinvaaleja ovat seuranneet ”protestit diktatuuria vastaan”, joissa kymmenet tuhannet serbialaiset ovat vastustaneet pääministeri Vučićin itsevaltaista hallintotapaa.

Tuleva presidentti on täysiverinen populisti, joka on entisenä radikaalina ja nationalistina onnistunut ajamaan Serbiassa läpi hankalia taloudellisia uudistuksia. Niiden tekeminen olisi ollut aikaisemmin valtaa pitäneelle, sosiaaliliberaalille keskustavasemmistolaiselle demokraattiselle puolueelle mahdotonta.

Euroopan unioni katsoo sormien läpi EU-myönteisen Vučićin populistista politiikkaa, yhä autoritaarisemmaksi käyvää hallintotapaa sekä median vapauden rajoittamista. Demokratian ongelmat eivät kuitenkaan katoa minnekään, kun ne sivuutetaan, kuten naapurimaa Unkarin esimerkki osoittaa.

Koko Balkanin tilanne on viime vuosien aikana ottanut askelia epävakaampaan suuntaan.

Kriittiseksi asian tekee se, että koko Balkanin tilanne on viime vuosien aikana ottanut askelia epävakaampaan suuntaan ja EU:ta on myös tässä yhteydessä syytetty liian passiivisesta toiminnasta alueella.

Jalkapallohuligaanista propagandistiksi ja puoluejohtajaksi

Tulevaa presidenttiä on vaikea arvioida tuntematta hänen taustaansa. Vučić on entinen jalkapallohuligaani, nationalisti ja Serbian radikaalipuolueen kasvatti. Hän toimi puolueen pääsihteerinä vuosina 1995–2008 ja informaatioministerinä Slobodan Miloševićin aikaisessa hallituksessa, jossa hän vastasi muun muassa tiukoista sensuurilaeista.

Nuorena Vučić oli Suur-Serbia-aatteen innokas kannattaja ja 1990-luvulla Bosnian sodan aikaan hän uhosi parlamentissa jokaista tapettua serbiä kohden tapettavan sata muslimia. Hän vastasi Ratko Mladićin Haagin rikostuomioistuimeen luovuttamista vastustavien kampanjoiden ja protestien organisoinnista kymmenen vuotta sitten.

Vučić jatkoi oppositiopolitiikkaa radikaalipuolueessa myös Miloševićin vallan kaaduttua. Vuonna 2008, kun Serbia allekirjoitti EU:n vakautus- ja assosiaatiosopimuksen, hän erosi puolueesta yhdessä Tomislav Nikolićin kanssa perustaakseen EU-myönteisen Serbian edistyspuolueen. Vuonna 2012 Nikolić voitti presidentinvaalit ja joutui luopumaan puolueen puheenjohtajuudesta.

Samana vuonna edistyspuolueen johtama koalitio voitti myös parlamenttivaalit, ja syyskuussa Vučić valittiin puolueen puheenjohtajaksi ilman haastajaa.

Korruption vastaisella taistelulla vallankahvaan

Vučićista tuli uuden hallituksen varapääministeri ja de facto johtaja suurimman puolueen puheenjohtajana. Hallituksen pääministeriksi nousi sosialistien Ivica Dačić.

Varapääministerinä Vučić otti teemoikseen taistelun korruptiota ja rikollisia vastaan sekä maan talouden kohentamisen. Huono taloustilanne sekä poliitikkojen ja virkamiesten korruptio ovat olleet koko 2000-luvun ajan maan akuuteimpia ongelmia.

Talouden lukujen parantamisessa Vučić on arvioiden mukaan onnistunut. Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n edellyttämän tiukan budjettikurin ylläpitäminen on saanut äänestäjät kuitenkin myös kritisoimaan pääministeriä. Suurista puheista ja loputtomista lupauksista huolimatta todellista edistystä korruption ja rikollisten vastaisessa taistelussa ei ole tapahtunut. Vučićin suosio kannatusmittauksissa ei silti juuri ole kärsinyt.

Jo vuonna 2014 presidentti Nikolić ilmoitti uusista vaaleista, joissa ennätyksellisiin kannatuslukuihin kiivenneelle edistyspuolueelle povattiin hyvää menestystä. Yleinen käsitys oli, että edistyspuolueen johtaja Vučić ei enää tyytynyt varapääministerin salkkuun. Edistyspuolue sai vaaleissa suuren voiton, ja Vučić valittiin itseoikeutetusti pääministeriksi.

Vučić näyttääkin käyttävän ennenaikaisia vaaleja yhtenä strategisena keinona valtansa vahvistamiseen.

Keväällä 2016 Vučić ilmoitti jälleen ennenaikaisista vaaleista. Syyksi hän ilmoitti, että hallitus tarvitsi ”täyden mandaatin vaikeiden päätösten tekemiseen, sillä seuraavan hallituksen nelivuotiskauden päätteeksi Serbia on jo Euroopan unionin ovella”. Vučićin johtama edistyspuolueen koalitio voitti vaalit ja pääministeri sai jälleen neljä vuotta lisäaikaa itsevaltaiselle politiikalleen.

Vučić näyttääkin käyttävän ennenaikaisia vaaleja yhtenä strategisena keinona valtansa vahvistamiseen. Vaaleista on säännönmukaisesti ilmoitettu edistyspuolueen kannatuslukemien ollessa korkealla, jolloin se on aina pystynyt uudelleen legitimoimaan asemansa.

Presidentinvaalit 2017: Kansa kyllästyy diktatuuriin

Vielä alkuvuodesta radikaalipuolueen presidenttiehdokkaaksi oli ryhtymässä valtaapitävä presidentti Nikolić. Alustavat kannatusmittaukset ennustivat kuitenkin istuvalle presidentille vaalitappiota.

Useiden arvioiden mukaan pääministeri Vučić lähtikin puolueen presidenttiehdokkaaksi voidakseen pitää myös presidenttiyden edistyspuolueella. Ehdokkuutensa ilmoittaessaan hän totesi toivovansa voittoa heti ensimmäisellä kierroksella, mikä toteutuikin, kun hän sai heti 55 prosenttia äänistä.

Presidentin rooli Serbiassa on pitkälti seremoniallinen ja todellinen valta on pääministerillä. Presidenttinä Vučić sai kuitenkin jälleen viiden vuoden pituisen mandaatin politiikkansa ja toimiensa jatkamiselle. Edistyspuolueen puheenjohtajana hän valitsee myös Serbian seuraavan pääministerin.

Presidentin rooli Serbiassa on pitkälti seremoniallinen ja todellinen valta on pääministerillä.

Vučićin voitto antaa hänelle ennenkuulumattoman vahvan henkilökohtaisen valta-aseman Serbiassa. Tämä on myös herättänyt vertailuja Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğaniin ja epäilyjä siitä, että Vučićin tavoitteena olisi samankaltainen vallan keskittäminen.

Jo ennen vaaleja julkisuuteen vuosi tietoja pääministeripuolueen edustajien yrityksistä ostaa ääniä, ja Vučić sai huomattavasti oppositiokandidaatteja enemmän tilaa esitellä politiikkaansa valtamediassa.

Puolueettomien arvioiden mukaan vaalit olivat kaikkea muuta kuin vapaat. Todisteita suoranaisesta äänten ostamisesta ei ole kuitenkaan tähän mennessä tullut ilmi.

Puolueettomien arvioiden mukaan vaalit olivat kaikkea muuta kuin vapaat.

Heti vaalien jälkeisenä maanantaina Serbiassa alkoivat suuret, jo kuukauden kestäneet, protestit. Mielenosoittajien ydinjoukko koostuu nuorista ja opiskelijoista, mutta viikkojen mittaan joukkoon on liittynyt myös eläkeläisiä, työväestöä sekä oppositiopuolueiden edustajia.

Mielenosoituksilla ei ole virallista järjestäjätahoa vaan ne viestivät sosiaalisen median kanavien kautta. Myös puoluepoliittiset tunnukset on haluttu pitää protestien ulkopuolella.

Mielenosoittajat vaativat Vučićin johtaman eliitin poistamista vallasta, aidosti vapaita vaaleja, median vapautta sekä muutoksia talous- ja sosiaalipolitiikkaan. Protesteissa onkin nähty kaikuja vuoden 2000 mielenosoituksista, jotka toivat Miloševićin vallan päätökseen.

Nykyistä hallintoa myötäilevät tiedotusvälineet tuomitsivat protestit pieniksi opposition organisoimiksi mielenilmauksiksi, eikä valtamediassa moneen viikkoon nähty totuudenmukaisia raportteja protesteista.

Mielenosoitukset näyttävätkin olevan osin reaktio myös pitkäaikaiseen kehitykseen.

Mielenosoitukset näyttävätkin olevan osin reaktio myös pitkäaikaiseen kehitykseen, jossa muun muassa median vapautta on jatkuvasti ja tietoisesti rajoitettu ja korruption vastaista taistelua on käytetty myös Vučićin poliittisten kilpailijoiden kaatamiseen.

Tilannetta heikentää myös varteenotettavan opposition puute, jota median keskittyminen Vučićin tukemiseen on vain kärjistänyt. Koko Vučićin hallintokauden ajan Serbian oppositio on ollut kykenemätön vastustamaan pääministerin yksinvaltaa yhteisellä oppositiopolitiikalla.

Serbian oppositio on ideologisesti ja poliittisesti hyvin hajanainen, mikä näkyikin hyvin presidentinvaalien ehdokaslistoissa. Serbian seuraavaksi presidentiksi pyrki yhteensä 11 ehdokasta, joista kolme Vučićin jälkeen suosituinta sitoutumattomina.

Pääministerin jälkeen suurimman äänisaaliin saivat entinen oikeusasiamies ja Vučićin politiikan äänekäs vastustaja Saša Janković (17 %), parodiahahmona presidentiksi pyrkinyt koomikko Luka Maksimović (10 %), sekä Serbian entinen ulkoministeri Vuk Jeremić (6 %), joka on viime aikoina profiloitunut Kosovon itsenäisyyden äänekkääksi vastustajaksi.

Vučić EU-lähentymisen takuumiehenä

EU on tyytynyt seuraamaan sivusta, kun Serbian pääministeri keskittää itselleen yhä enemmän valtaa. Vučić on pitkään nauttinut suosiota lännessä, missä hänet on nähty jatkuvuuden takeena Serbian politiikassa sekä ainoana poliittisena kandidaattina, joka voi realistisesti luotsata Serbian EU:n jäseneksi.

Luottamusta eivät näytä juuri horjuttaneen sen enempää autoritaarinen kehitys kuin esimerkiksi Vučićin tiiviisti ylläpitämät Venäjä-kumppanuussuhteet, joita hän käytti myös presidentinvaaleissa valttikorttinaan. EU:ssa kritiikille ei joko ole nähty tarvetta tai sitä ei ole julkisesti haluttu esittää, jottei riskeerattaisi maan länsisuuntausta.

Suhtautuminen muistuttaa EU:n yleisempää Balkan-politiikkaa, jota on viime vuosina leimannut vaiteliaisuus. Virallinen kanta esimerkiksi vuoden 2014 mellakointiin Bosnia-Hertsegovinassa oli pidättäytyvä, ja muutenkin EU on näyttää enemmän välttelevän sekaantumista kuin aidosti pyrkivän ratkomaan kyteviä ongelmia.

Suhtautuminen muistuttaa EU:n yleisempää Balkan-politiikkaa, jota on viime vuosina leimannut vaiteliaisuus.

Lähestymistapa alkaa nyt kuitenkin kääntyä itseään vastaan, kun kriisit leimahtavat kytevistä akuuteiksi. Esimerkiksi Makedoniassa parlamenttivaalit ovat äityneet pitkiksi mielenosoituksiksi ja levottomuuksiksi, kun taas Bosnia-Hertsegovinassa on vihjailtu Serbitasavallan irtautumisesta.

EU-jäsenyyden jo saavuttanut Kroatia puolestaan tarjoaa hienovaraisemman esimerkin siitä, miten äärioikeistolainen ja nationalistinen ajattelu on valtavirtaistunut, kun siihen liittyviin epäkohtiin ei EU-jäsenneuvotteluiden aikana kylliksi puututtu.

Juuri siksi Serbian tilannetta tulisi seurata entistä tarkemmalla silmällä, vaikka se alueellisesti vertailtuna näyttäisi vakaalta. Vučić voi toki olla muuttunut mies suhteessa nationalistimenneisyyteensä, mutta hänen nykyisiä autoritaarisia taipumuksiaan ei myöskään voi sivuuttaa.

Monet serbialaiset näkevät Euroopan unionin demokratian ja ihmisoikeuksien vankkumattomana puolustajana. Unionin haluttomuus puuttua epädemokraattiseen kehitykseen Balkanilla vähentää myös sen legitimiteettiä vaatia tulevilta jäsenmailta uudistuksia tällä rintamalla. Mikäli EU esittää itsensä arvojohtajana, sen tulisi sitä myös olla.

Emma Hakala on poliittisen historian jatko-opiskelija ja töissä Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa.  VTM Jenni J. Laakso on Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen pääsihteeri. 

Julkaisu Serbian tuleva presidentti – susi lampaan vaatteissa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pahimmin arvoja polkee Unkari, joka on sulkenut Serbian-vastaisen rajansa ja alkanut aidata myös Romanian ja Kroatian vastaisia rajojaan.

Uutiskuvat kertovat myös, kuinka Unkarin viranomaiset ovat käyttäneet väkivaltaa turvapaikanhakijoita vastaan ja tilanne on riistäytynyt käsistä. Maa toimii vastoin YK:n ihmisoikeussopimusta ja EU:n julistamia arvoja vastaan.

Poissa silmistä, poissa mielistä

EU:n ja sen jäsenmaiden on turha väittää, että pakolaistilanne olisi tullut yllätyksenä. Italia on ollut jo vuosia suurissa vaikeuksissa Lampedusaan pyrkineiden turvapaikanhakijoiden kanssa. Suurin osa jäsenmaista on antanut Italialle korkeintaan sympatiaa, koska asia ei ole koskettanut niitä suoraan.

Poissa silmistä, poissa mielistä -politiikka on tullut nyt tiensä päähän. Ihmiset eivät enää pyri Eurooppaan vain Lampedusan kautta, vaan he pakenevat epätoivoa, sekasortoa ja näköalattomuutta eritoten Balkanin kautta.

Turvapaikanhakijat eivät ole enää vain italialaisten, vaan entistä suuremmassa määrin saksalaisten, tanskalaisten, ruotsalaisten ja suomalaistenkin asia. Kaikkien eurooppalaisten asia.

Akuutti tilanne on toki ratkaistava ensin, jotta EU voi alkaa parantaa kroonisempaa pakolaistilannetta. Edellytys on yhteisen politiikan ja sitovan kiintiöjärjestelmän luominen EU-maiden kesken. Tässä kriisissä ei voi olla vapaamatkustajia, vaan kaikkien EU-maiden tulee soutaa samaan suuntaan.

Näin ei valitettavasti ole. Suomi on asettunut siihen joukkoon EU:n sisällä, joka vastustaa pakollisia kiintiöitä. Suomi on kyllä valmis kantamaan oman, erittäin pienen osansa yhteisvastuusta, mutta peräänkuuluttaa vapaaehtoisuutta.

Se tarkoittaa, että Suomi hyväksyy esimerkiksi Unkarin toimet. Unkari ei halua yhteistä järjestelmää, vaan sulkea rajansa ja antaa ”Saksan ratkaista oman ongelmansa”, kuten pääministeri Viktor Orbán on todennut. Suomi myös hyväksyy sen, että esimerkiksi Slovakia ei halua vastaanottaa islamilaisia pakolaisia.

Vapaaehtoisuudessa on nimittäin se huono puoli, että silloin voi livetä vastuustaan ilman perusteita.

EU-maiden on valittava tiensä

EU-komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker sanoi taannoisessa EU:n tilaa käsittelevässä puheessaan, että unionissa on liian vähän Eurooppaa ja liian vähän unionia. Juuri näin on. EU-jäsenmaiden politiikka on koventunut ja omien, itsekkäiden etujen ajaminen on voimistunut.

Samaan aikaan euroskeptisten ja maahanmuuttovastaisten poliittisten puolueiden kannatus on kasvussa. Asenteet paitsi unionia, myös ei-eurooppalaisia ihmisiä kohtaan koventuvat.

Olemme vedenjakajalla, tienristeyksessä. EU:n suunta määrittyy sen perusteella, kuinka se kykenee hoitamaan akuutin pakolaiskriisin. Sulkemalla rajat ja hylkäämällä yhteisen poliittisen linjan EU ei hylkää vain perusarvojaan, vaan myös pohjan yhteiseltä tulevaisuudelta.

Uusi äärimmäisyyksien aika

Eric Hobsbawm on luonnehtinut 1900-lukua äärimmäisyyksien ajaksi. Taloudellinen kasvu, maailmansodat ja kaksinapaisen maailman vastakkainasettelu leimasivat viime vuosisataa. Viimeinen vuosikymmen oli toivon ja uuden alun optimismin aikaa. EU laajeni, maailma kansainvälistyi ja ihmiset tulivat lähemmäksi toisiaan.

Uuden vuosituhannen toinen vuosikymmen näyttää muodostuvan uudeksi äärimmäisyyksien ajaksi.

Unkarista on tullut symboli Euroopan ja muun maailman väliselle kuilulle. Yksi vaihe historiassa on näin päättynyt, sillä tähän asti Unkari on symboloinut kommunismin romahdusta, kylmän sodan rajojen aukeamista ja vapautta.

Äärimmäisyyksien aika voi olla vasta alussa, jos EU-maissa valitaan nuivan nationalismin, ulkomaalaisvastaisuuden, rasismin, entistä korkeampien raja-aitojen ja poliittisen vastakkainasettelun polku.

Julkaisu Äärimmäisyyksien aika ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viimeisen vuosikymmenen aikana seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen tasa-arvon edistämisessä on otettu merkittäviä edistysaskelia. Useissa läntisen Euroopan maissa sekä useassa Yhdysvaltojen osavaltiossa on laillistettu samaa sukupuolta olevien avioliitot. Monissa Latinalaisen Amerikan sekä Aasian maissa valtiot ovat organisoineet homofobian vastaisia kampanjoita ja parantaneet syrjintään puuttuvia lakeja.

Samaan aikaan kuitenkin HLBTIQ-ihmset ovat edelleen yksi haavoittuvimmista ryhmistä maailmassa. Esimerkiksi itäisessä Euroopassa näiden vähemmistöjen oikeuksia rajoitetaan usein ankarasti.

Euroopan unionia on syytetty siitä, ettei se ole kyennyt puuttumaan itäisten jäsen- ja ehdokasmaittensa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä syrjivään politiikkaan. Syyskuussa 2014 Itä-Euroopassa otettiin kuitenkin yksi merkittävä edistysaskel sateenkaariväen oikeuksien turvaamisessa, kun Serbiassa järjestettiin ensimmäinen Pride-kulkue neljään vuoteen. Kulkueen onnistunut ja säännöllinen järjestäminen on ollut yksi kynnyskysymyksistä Serbian EU-jäsenneuvotteluissa.

Serbian pitkä tie Euroopan unionin jäseneksi

EU:n uusien itäisten sekä vanhojen läntisten jäsenmaiden integraatioprosessit eroavat suuresti toisistaan niiden erilaisten aloitustilanteiden vuoksi.

Keski- ja Itä-Euroopan entiset kommunistimaat kävivät jäsenneuvotteluiden aikana läpi myös demokratisoitumisen sekä sääntelemättömään markkinatalouteen siirtymisen prosesseja. Keski- ja Itä-Euroopan maiden halu liittyä Unioniin sekä jäsenyyteen liittyvän säännöstön valtava määrä antoivat EU:lle ennennäkemättömän vallan muokata maiden koko poliittista järjestelmää.

Vaikka kaikki jäsenmaat ovat joutuneet implementoimaan saman säännöstön osaksi lainsäädäntöään ennen Unioniin liittymistä, Euroopan komissio kontrolloi ja valvoo itäisten ehdokasmaittensa implementaatioprosessia huomattavasti tarkemmin kuin läntisten jäsenmaidensa.

Itäinen eurooppalaistuminen ei ole siis kaksisuuntainen suhde, vaan kyseessä on yksinomaan Euroopan unionin vaikutus ehdokasmaiden kansalliseen päätöksentekoon.

EU:n käyttämä valta on nostanut kritiikkiä esimerkiksi Serbiassa, missä demokratisoituminen ja eurooppalaistuminen lähtivät käyntiin vasta vuoden 2000 puskutraktorivallankumouksesta, jossa syrjäytettiin Slobodan Miloševićin 13 vuotta kestänyt diktatuurihallinto.

Serbian uudelle hallinnolle jäi perinnöksi joukko vakavia yhteiskunnallisia ja taloudellisia ongelmia. Maa oli ollut käytännössä koko 1990-luvun sotatilassa, kauppasaarrossa ja eristyksissä kansainvälisestä yhteisöstä sekä kevään ja kesän 1999 Naton pommitusten kohteena.

Euroopan unioni ryhtyi heti Miloševićin syrjäyttämisen jälkeen myöntämään Serbialle avustusta ja nimesi maan potentiaaliseksi ehdokasmaaksi muutama vuosi myöhemmin. Unionin avustus ja integraatioprosessin eteneminen ovat alusta asti olleet voimakkaasti riippuvaisia Serbian halukkuudesta ja kyvystä täyttää EU:n asettamat ehdot sotarikollisten saattamisesta oikeuden eteen sekä maan taloudellisen ja ihmisoikeustilanteen parantamisesta.

EU:n avustuksen ja integraatioprosessin etenemisen ehdollisuuden takia serbialaisten suhtautumien Unionin jäsenyyteen on pitkään ollut ristiriitaista. Kesäkuussa 2014 noin puolet serbialaisista kannatti, ja vain noin viidennes vastusti, maan liittymistä Unioniin.

Monet kuitenkin samaan aikaan näkevät EU:n vieläkin välttämättömänä pahana – instituutiona, joka kiristää maata lupauksilla taloudellisen tilanteen paranemisesta, mutta vaatii vastapalvelukseksi kohtuuttomia myönnytyksiä ja uudistuksia. Serbia onkin pitkään ollut haluton tekemään EU:n vaatimia uudistuksia huonosta taloudellisesta tilanteesta huolimatta.

Serbiaa on vuodesta 2012 hallinnut edistyksellisten ja sosialistien koalitio, jota johtaa Edistyspuolueen puheenjohtaja Aleksandar Vučić.

Edistyspuole on entisten äärioikeistolaisten perustama populistinen Eurooppa-myönteinen puolue, joka on onnistunut ajamaan maassa viime vuosina läpi uudistuksia, joiden tekeminen oli aikaisemmin valtaa pitäneelle sosiaaliliberaalille Demokrattiselle puolueelle mahdotonta.

Sosialistinen puolue taas on Miloševićin perustama puolue, joka nimestään huolimatta on voimakkaan kansallismielinen. Myös maan EU-integraatio on edennyt aikaisempaa vauhdikkaammin Edistyspuoleen hallituskaudella.

Talous ei kuitenkaan ole lähtenyt kasvamaan odotetulla tavalla ja ponnistelut korruption kitkemiseksi ovat jääneet toistaiseksi vajavaisiksi. Serbia on toistuvasti saanut kritiikkiä myös siitä, että se ei toimeenpane hyvin muotoiltuja uudistuksiaan eikä strategioitaan. Myös lainsäädännön implementoinnissa on ongelmia.

Jäsenneuvotteluiden aikaista eurooppalaistumista on usein tarkasteltu EU-lainsäädännön omaksumisen ja talouden rakenteiden uusintamisen kautta. Vähemmälle tarkastelulle on jäänyt, kuinka paljon Unioni levittää läntisen Euroopan arvoja ja asenteita tuleviin jäsenmaihin.

Euroopan unionia onkin usein kritisoitu esimerkiksi siitä, että se ei vuosien 2004 ja 2007 suuren itälaajentumisen yhteydessä onnistunut muuttamaan kansalaisten lähtökohtaisesti negatiivista suhtautumista seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin.

Belgradin Pride-kulkueen lyhyt historia

HLBTIQ-oikeuksien kohdalla puhutaan usein Euroopan jakautumisesta itään ja länteen. Keski- ja Itä-Euroopan, usein uskonnollisille konservatiiveille, HLBTIQ-vähemmistöjen oikeudet ovat länsimaalaistumisen ja eurooppalaistumisen symboleita.

EU:n voimakas tuki näiden oikeuksien ajamiselle on johtanut voimakkaisiin vastareaktioihin. Konservatiivit ovat syyttäneet Unionin tahtovan tuhota maiden perinteisen kulttuurin. Populistipoliitikot ovat käyttäneet taistelua seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien puolesta vetämään huomiota esimerkiksi vaikeasta taloudellisesta tilanteesta tai raskaista rakenteellisista uudistuksista.

Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet ovat hiertäneet myös Serbian ja EU:n välejä. Vuonna 2008 Serbiasta itsenäistyneen Kosovon itsenäisyyden tunnustaminen sekä joka syksyinen, suurta mediahuomiota maassa herättävä taistelu Pride-kulkueen järjestämisestä Belgradissa ovat nousseet avainasemaan maan jäsenneuvotteluissa taloudellisen tilanteen parantamisen ja korruption kitkemisen ohella.

Serbiassa HLBTIQ-aktivistit yrittivät ensimmäisen kerran järjestää Pride-kulkueen jo vuonna 2001, heti Miloševićin syrjäyttämisen jälkeen. Yritys päättyi kymmenien ihmisten loukkaantumiseen, kun poliisin resurssit eivät riittäneet suojelemaan osallistujia äärioikeistolaisilta vastamielenosoittajilta.

Kulkue peruttiin ja siitä aiheutuneet mittavat henkilö- ja materiaaliset vahingot johtivat Pride-kulkueen kieltämiseen seuraavaksi vuosikymmeneksi.Vuosina 2009, 2011, 2012 ja 2013 kulkue kiellettiin vetoamalla vastamielenosoittajien aiheuttamiin turvallisuusuhkiin – usein vasta tapahtumaa edeltävänä iltana.

Euroopan unioni ja erityisesti sen läntiset ja pohjoiset jäsenmaat ovat aina protestoineet voimakkaasti vastaan hallituksen päätöstä alistua huligaanien vaatimuksiin rajoittaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kokoontumisvapautta.

Pride-kulkue järjestettiin onnistuneesti ensimmäisen kerran vuonna 2010, kun poliisi lupasi suojella noin tuhatta marssijaa yli viideltä tuhannelta vastamielenosoittajalta. Poliiisisuojelusta huolimatta marssi päätyi jälleen kymmenien ihmisten loukkaantumiseen ja koko päivän kestäneeseen mellakointiin.

Mittavien vahinkojen seurauksena kulkue kiellettiin jälleen seuraaviksi vuosiksi. Vuonna 2014 Belgradissa järjestettiin viimein ensimmäinen väkivaltaisilta vastareaktioilta säästynyt Pride-kulkue voimakkaassa poliisisuojeluksessa. Myös vuonna 2014 lupaa Pride-kulkueen järjestämiseen jouduttiin odottamaan edelliseen yöhön saakka.

Serbian sateenkaariväen oikeuksissa vielä paljon parannettavaa

Serbiassa on viime vuosina tehty merkittäviä parannuksia HLBTIQ-vähemmistöjen oikeuksien parantamiseksi.

Vuoden 2014 Pride-kulkue oli tärkeä askel oikeaan suuntaan ja maan lainsäädäntöä on kehitetty EU:n vaatimusten mukaisesti. Maa on kuitenkin saanut usein EU:lta kritiikkiä siitä, ettei se implementoi lakeja tai valvo niiden toteutumista riittävästi.

Serbiassa on sekä EU:n että paikallisten ihmisoikeusjärjestöjen arvioiden mukaan riittävä lainsuoja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöille. Vihapuhe ja -rikokset ovat lailla kiellettyjä kuten myös seksuaaliseen suuntautumiseen perustuva syrjintä työpaikoilla.

Lakeja ei kuitenkaan toimeenpanna riittävän tehokkaasti, jos lainkaan. Esimerkiksi kaksi vuotta voimassa ollut viharikokset tuomitseva laki ei ole vielä tuottanut yhtään tuomiota huolimatta siitä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen edustajat joutuvat Serbiassa edelleen usein viharikosten uhreiksi ja HLBTIQ-aktivistit joutuvat elämään jatkuvan väkivallan uhan alla.

Ongelmana Serbiassa on erityisesti yleinen tietämättömyys.

Homofobia on edelleen yleistä niin poliisien, terveydenhuollon kuin sosiaalityön ammattilaistenkin parissa. Noin puolet serbialaisista on sitä mieltä, että homoseksuaalisuus on sairaus. Vain joka kolmas serbialainen oli valmis sietämään homoseksuaalisuutta yhteiskunnassa, kunhan sen harjoittaminen tapahtuu neljän seinän sisällä.

EU:n painostuksen takia maa on liikkumassa oikeaan suuntaan ja maan eurooppalaistuminen näkyy myös ihmisoikeuksien parantumisena. Serbian haasteena on kuitenkin vielä kansalaisten asenteiden muuttamisen lisäksi turvata Pride-kulkueen säännöllinen järjestäminen sekä HLBTIQ-vähemmistöjen oikeudet kaikilla elämänalueilla.

Nähtäväksi jää, onko ylhäältäpäin ohjattu eurooppalaistuminen ja sen mukanaan tuomat institutionaaliset muutokset riittäviä muutamaan myös yleistä asenneilmapiiriä maassa, vai nähdäänkö myös Serbiassa samanlaisia vastareaktioita kuin muualla Itä-Euroopassa on viime vuosina jouduttu todistamaan.

Julkaisu Serbian HLBTIQ-vähemmistöt ja EU-integraatio ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Makedonian tasavallassa Kumanovon kaupungissa 9.–10.5.2015 tapahtunut aseistetun albaaniryhmän ja makedonialaisten poliisien välillä käyty ampumavälikohtaus vaati 22 ihmisen hengen ja sai hetkeksi muun Euroopan huomion kääntymään kohti kaakkoa.

Aseistetun albaaniryhmän jäsenet olivat tulleet Kumanovoon naapurimaasta Kosovosta ja väittivät kuuluvansa Kansalliseen vapautusarmeijaan (albaniaksi Ushtria Çlirimtare Kombëtare, UÇK). Ryhmässä oli useampia kymmeniä jäseniä.

Kun makedonialainen poliisi sai tietää ryhmän läsnäolosta Kumanovossa, se lähti selvittämään asiaa. Aseistetun albaaniryhmän jäsenet eivät suhtautuneet poliisin paikalle saapumiseen myönteisesti, vaan avasivat tulen. Tämä johti tilanteeseen, jossa poliisi piiritti ryhmää kaupungissa kahden vuorokauden ajan.

Tapahtumien seurauksenapienestä Balkanin valtiosta, Makedonian tasavallasta, tehtiin nopeasti median analyyseissa iso ongelma Euroopalle. Erityisesti Balkanilla ihmiset pidättivät hengitystään pelätessään, että tilanne eskaloituu tai leviää rajojen yli naapurivaltioihin.

Pelko ei missään nimessä ollut aivan aiheeton, sillä monet Balkanin valtioista elävät jo pitkään kestäneessä erityisesti taloudellisesti ja poliittisesti vaikeassa ja turhauttavassa tilanteessa. Hyvin pienetkin ärsykkeet voivat laukaista huomattavia reaktioita.

Syytöksiä ja epävakautta

Poliittisten skandaalien viime aikoina erityisen voimakkaasti ravistelemassa Makedonian tasavallassa Kumanovon tapahtumat ovat edesauttaneet lukemattomien salaliittoteorioiden ja erilaisten epäilyjen kehittelemisessä tämän ammuskelun ympärille. Mukaan on vedetty erilaisia niin paikallisia kuin ulkomaisiakin mahdollisia tapahtumiin osallistuneita tekijöitä.

Ampumavälikohtausta on esitetty esimerkiksi Makedonian tasavallan pääminsterin Nikola Gruevskin hallinnon tilaustyöksi, amerikkalaisten tukemaksi tempaukseksi ja osaksi albanialaisten oletettua halua muodostaa asuttamilleen alueille niin kutsuttu Suur-Albania.

Teorioihin on myös liitetty mukaan poliitikkoja Makedonian tasavallasta ja Kosovosta. Lisäksi liikkuu huhuja koskien sitä, kuinka aseistettu ryhmä ylipäänsä pääsi maahan ja miten heidän hallussaan saattoi olla niin runsaasti ammuksia, että piiritys kesti kaksi kokonaista päivää. Myös ammuskeluista selvinneiden aseistetun albaaniryhmän jäsenien pidätyksiin liittyy epäselvyyksiä.

Huomion kääntäminen maan todellisista ongelmista ja pääministeri Nikola Gruevskin johtaman hallinnon erilaisista väärinkäytöksistä etnisiin jännitteisiin ei missään nimessä tapahdu Makedonian tasavallassa ensimmäistä kertaa. Ennen ampumavälikohtausta poliittisen opposition julkisuuteen tuomat nauhoitetut puhelut todistavat muun muassa hallituksen taloudellisista petoksista, oikeuslaitoksen käyttämisestä omiin tarkoitusperiin, vaalivilpistä ja opposition vaimentamiseen pyrkivistä toimista.

Gruevskin hallinto on pyrkinyt kiistämään syytökset ja syyttämään maan epävakauttamisesta sen sijaan ulkoisia voimia. Tätä näkökulmaa tapahtumiin on ollut tukemassa myös Venäjä, joka on viime aikoina vedonnut ortodoksisten slaavien solidaarisuuteen. Venäjällä on myös Balkanin alueella kaasu- ja öljyputkihankkeisiin liittyviä intressejä.

Euroopan unionin ja Venäjän välisistä nykyisistä suhteista johtuen Balkanilla moni pohtiikin, jakaako tilanne Balkanin eräänlaisen uuden kylmän sodan leireihin.

Balkanin maista osalla, esimerkiksi Makedonian tasavallalla ja Serbialla, on ollut verrattain hyvät suhteet Venäjään. Samalla ne kuitenkin toivovat voivansa jossakin vaiheessa liittyä Unioniin. Yhtälöstä tulee Balkanin valtioille vaikea, kun näiden kahden suuren poliittisen voiman välit kiristyvät.

Väärinkäytöksiä ja vähemmistöpolitiikkaa

Makedonialaisen opposition viimeaikaisista paljastuksista ehkä kaikkein järkyttävimpiä ovat olleet korruptioon liittyvät seikat sekä makedonialaisten poliitikkojen avoimesti vihamieliset lausunnot koskien maan albaaniväestöä. Taloudelliset väärinkäytökset ovat erityisen räikeitä maassa, jonka väestöstä noin kolmasosa elää köyhyysrajalla ja yksi kolmasosa on virallisesti työttömänä.

Negatiivinen suhtautuminen albaanivähemmistöön koskee noin yhtä neljäsosaa maan väestöstä. Albaniaa äidinkielenään puhuvat muodostavat Makedonian tasavallan suurimman vähemmistön (noin 25 %), mutta maassa asuu myös muita vähemmistöryhmiä, muun muassa turkkilaisia, bosniakkeja, serbejä, romaneja ja valakkeja.

Albaaniväestöstä suurin osa tunnustaa islamin uskoa, kun taas slaaviväestöstä selvä enemmistö on ortodoksisia kristittyjä. Myös kieleen liittyvät kysymykset erottavat ihmisiä toisistaan. Vain harva slaavia äidinkielenään puhuva osaa albaniaa. Albaaneista monet, mutteivät kaikki, puhuvat myös makedoniaa. Tämä kielimuuri usein lisää erilaisuuden ja toiseuden kokemusta ryhmien välillä.

Väestön joukkoon mahtuu kuitenkin myös ”väliinputoajia”, kuten makedoniaa äidinkielenään puhuvia muslimeita sekä kristittyjä albanialaisia. Eli kuten Balkanilla usein, etnisten ja uskonnollisten ryhmien väliset rajat ovat häilyviä, vaikka niistä eri yhteyksissä halutaan antaa kuva kovin toisistaan erillisinä.

Balkanin alueen eri kansanryhmien identiteetit ja niiden erityispiirteet usein mielletään erityisesti kansallisessa – tai kansallismielisessä – keskustelussa kovin ehdottomalla tavalla naapureista eroaviksi. Balkan on kuitenkin kulttuurisesti toiminut jo vuosituhansien ajan sulatusuunina ja kulttuurivaikutteiden risteyksenä. Näin ollen siellä pitkään asuneet kansat luontaisesti jakavat monia yhteisiä kulttuuripiirteitä, eikä ehdotonta rajaa voi kovin helposti piirtää eri ryhmien välille.

Erityisen ikävää Kumanovon tapahtumissa on se, että ne vahvistavat niin makedonialaisessa kuin laajemmassakin balkanilaisessa kontekstissa jo olemassa olevia stereotypioita Balkanin muslimiväestöjä ja albaaneja kohtaan. Erityisesti makedonialaisten ja albaanien sekä albaanien ja serbien välit ovat jo aiemmin olleet jännitteiset. Kun konkreettisia kontakteja eri ryhmien välillä on vähän, sisäänpäin kääntyminen ja oman ryhmän sisälle koteloituminen vain korostuu.

Huolimatta joistakin ponnisteluista luoda valtio, jossa kaikki kansalaiset kokevat olevansa osallisina, Makedonian tasavallan yhteiskunta on pitkään elänyt segregaation tilassa. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, kuinka ihmiset asuvat eri alueilla ja kuinka etnisesti moninaisten asuinalueiden määrä on kutistunut. Myös poliittinen kenttä jakautuu etnisten jakolinjojen mukaan ja kukin poliittisista puolueista ajaa yleensä yhden etnisen ryhmän asiaa.

Pääkaupunkia Skopjea jakaa Vardar-joki, jonka toisella rannalla asuu albaanien enemmistö ja toisella puolella makedonialaisten. Jotkut ylittävät joen vain harvoin ja konkreettisten kontaktien puuttuessa stereotyyppiset ennakkoluulot löytävät hyvän kasvualustan ihmisten mielissä. Skopjen tilanne on tietenkin vain yksi esimerkki makedonialaisesta arkipäivästä, mutta se illustroi hyvin maassa vallitsevaa ilmapiiriä.

Euroopan unionin ja Naton puuttumattomuus

Kuten monissa Kumanovon tapahtumia koskevissa analyyseissa on tullut esille, on kovin totta, ettei Euroopan unionin tai Naton tulisi ihmetellä, että turhautuminen Makedonian tasavallassa nousee pintaan.

Pääministeri Nikola Gruevskin hallinnon väärinkäytökset eivät ole voineet kokonaisuudessaan pysyä Unionin silmiltä piilossa. Silti lausuntoja, poliittista painetta, puuttumista asioihin tai jonkinlaisia sanktioita maata kohtaan ei ole esimerkiksi Unionin puolelta juuri esitetty.

Maassa, jossa vaalitulosten sormeilu tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus, kansalaisten on äärimmäisen vaikeaa yrittää vaikuttaa yhteiskunnallisiin olosuhteisiin ilman ulkopuolista tukea. Lisäksi sananvapaus on viime vuosien aikana kärsinyt yhä huomattavammasta inflaatiosta.

Makedonian tasavalta hyväksyttiin EU:n kandidaattimaaksi jo vuonna 2005, mutta jäsenyysneuvotteluiden avaaminen vain venyy. Tätä voi tietenkin pitää jonkinlaisena sanktiona maata kohtaan.

EU-perspektiivin puuttuminen kuitenkin myös lisää yleistä turhautumista. Viisumivapaus Schengen-alueelle on helpottanut matkustamista vuodesta 2009, mutta se ei anna Makedonian tasavallan kansalaisille oikeutta ulkomailla työskentelyyn.

Pitkäaikainen tyytymättömyys ja kärsimättömyys, jota poliittisen eliitin väärinkäytökset ja yhteiskunnallisten uudistusten hidas eteneminen saavat aikaan, luovat hedelmällisen maaperän ylilyönneille.

Ihmiset elävät taloudellisen paineen alla, jonka muodostavat jatkuvasti nouseva hintataso ja sitä kovin verkkain liikkein tavoittava matalapalkkaisuus. Hallinnollinen kaaos on jokaisen arkipäivää ja kattaa kaikki yhteiskunnan osa-alueet. Kun valtiolliseen järjestelmään ei voi luottaa edes aivan jokapäiväisissä asioissa, tavallinen kansalainen on kovin heikossa tilanteessa.

Euroopan unionin ja Naton vaitonaisuus ja suoran kritiikin puuttuminen koskien Makedonian tasavallan vaikeuksia saavuttaa toimivan yhteiskunnan kriteerit tuntuu käyvän itseään vastaan. Kritiikin puute on hiljaisesti ikään kuin hyväksynyt maassa vallitsevan tilanteen, missä hallitseva eliitti on käytännössä voinut tehdä mitä vain, esimerkiksi rakennuttaa pääkaupungin keskustaan hulppeita taloja ja patsaita samalla, kun huomattava osa väestöstä taistelee jokapäiväisestä leivästään.

Makedonian tasavallan poliittisesti epävakaata tilannetta yritetään parhaillaan ratkaista neuvotteluilla kansainvälisten välittäjien avustamana. Rauhanomaisen ratkaisun löytyminen on tietenkin erittäin toivottavaa. Huolestuttavaa on se, että neuvotteluihin osallistuvat Makedonian tasavallan poliitikot eivät enää nauti monenkaan kansalaisen luottamusta.

Mahdollisten muutosten ja reformien läpivieminen tällaisten poliittisten vaikeuksien jälkeen on pitkäjänteistä työtä ja on perspektiivittömyytensä takia tavallisille kansalaisille raskas projekti maassa, jossa todellista muutosta on odotettu jo yli 25 vuotta.

Lopuksi

Kumanovon tapahtumat ovat selkeä merkki siitä, missä kunnossa eri ryhmien väliset suhteet ovat Makedonian tasavallassa ja siitä, miten ihmisten yleinen turhautuminen vaikuttaa näihin suhteisiin.

Lopulta voidaan ehkä ajatella, että totuus ampumavälikohtaukseen liittyen ei välttämättä ole Kumanovon tapauksessa olennaisinta. Olennaista on se, että tapahtumat onnistuivat, ainakin jossakin mittakaavassa, yhdistämään Makedonian tasavallan haurasta siviiliyhteiskuntaa ja sen kansalaisia yli etnisten rajojen. Toivottavasti tämän seikan arvo osataan nähdä ja hyödyntää sen sijaan, että ryhmiä ajettaisiin uudestaan erilleen toisistaan.

Rauha on muutakin kuin akuutin sotatilan poissaoloa. Rauha on prosessi, jota joltain osin ei ole koskaan viety loppuun asti Balkanilla, erityisesti Jugoslavian entisissä osatasavalloissa. Rauha on tahtotila, joka jokaisen tulisi kokea merkitykselliseksi ja johon kaikkien osapuolten tulisi voida kokea yhtäläistä osallisuutta.

Ehkä Kumanovon tapahtumat voivat palvella todellisen muutoksen liikkeelle laittamisessa makedonialaisessa yhteiskunnassa ja laajemminkin Balkanilla, jos momentum osataan käyttää oikein.

Huomio vedetään jatkuvasti historiallisilla tapahtumilla perusteltuihin uhriasetelmiin ja näiden asetelmien tukemiin etnisiin jännitteisiin, tai vaihtoehtoisesti erilaisiin salaliittoteorioihin, joiden mukaan vastuu vallitsevasta tilanteesta voidaan jotenkin ulkoistaa. Sen sijaan olisi korkea aika kaikkien osapuolten myöntää, että rauha ja yhteiskunnallinen kehitys ovat kaikille kansalaisille maasta riippumatta kaikkein tärkeimpiä määränpäitä Balkanilla.

Korjaus 9.6.2015 16:02:
Kosovon vapautusarmeija korjattu Kansalliseksi vapautusarmeijaksi.

Julkaisu Jännitteet Makedonian tasavallassa heijastuvat koko Balkanille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maria Todorova kutsuu tätä diskurssia balkanismiksi, joka on samantyyppinen eurooppalaista ja länsimaista identiteettiä toiseuden kautta muokkaava traditio kuin orientalismi (katso erityisesti Edvard Saidin klassikkoteos Orientalism (1978), joka käännettiin viime vuonna myös suomeksi).

Teoksessaan Imagining the Balkans (1994) Todorova pyrkii ymmärtämään, kuinka alun perin neutraalista maantieteellisestä termistä Balkan (turkiksi ”vuori”) muodostui yksi pejoratiivisimmista merkityksistä historiassa, kansainvälisten suhteiden ja politiikan tutkimuksessa sekä laajemmin myös yleisessä diskurssissa.

Kolumnissaan Niemi kertoo vuoden 1999 matkastaan Kroatian Dubrovnikiin, jonne hän suuntasi matkalukemisenaan kollegan suosittelema Harry de Windtin Through Savage Europe (1907). Teos on klassikko sen eurooppalaista sivilisaatiota ylistävän ja primitiivistä Balkan-kuvaa rakentavan pohjavireen ansiosta.

Todorova käyttää kirjaa yhtenä esimerkkinä niistä teoksista, jotka ovat olleet antamassa termille Balkan sitä negatiivista leimaa, jota Kaakkois-Eurooppa on kantanut vaihtelevalla intensiteetillä ensimmäisestä maailmansodasta lähtien.

Pienimmätkin kehityksen merkit de Windtin ensimmäistä maailmansotaa edeltävällä matkalla läpi villin Euroopan olivat eurooppalaisen sivilisaation ansiota. Niemen mainitsema Imperial-hotelli, joka vuonna 1999 oli ”vain tummunut raunio”, oli de Windtille jopa Cannesin ja Monte Carlon hienostopaikkojen arvoinen.

Todorovan mukaan mielikuva Kaakkois-Euroopasta barbaarisena ”ruutitynnyrinä” johtuu de Windtin aikalaisten puutteellisesta maantieteellisestä, historiallisesta, kulttuurisesta ja kielellisestä tietämättömyydestä aikana, jolloin länsimaista identiteettiä rakennettiin suhteessa muuhun, ei-länsimaiseksi koettuun ja esitettyyn maailmaan.

Tuolloin luotu diskurssi Balkanista erityislaatuisena – kaoottisena lännen ja idän välitilana, Euroopan menneisyytenä – koki jokseenkin absurdin renessanssin Jugoslavian hajoamisen aikoihin, kun alueen väkivaltaisuuksia yritettiin konseptualisoida sen valikoidun historian ja kulttuurin kautta.

Sarajevon laukauksissa oli enemmän valittuun narratiiviin kelpaavaa symboliikkaa kuin jugoslavialaisessa veljeyden ja yhteyden aatteessa. Tunnetuin esimerkki tästä on Robert Kaplanin Balkan Ghosts: A Journey Through History (1993), jossa Kaplan piirtää kuvan monietnisestä alueesta, jonka erityispiirre on silmitön väkivalta.

Länsimaiden Balkan-uutisointi on kehittynyt roimasti 1990-luvun alun villistä vuosista, ja siksi Niemen kolumni onkin tuulahdus jo menneeksi luulemastani maailmasta. Niemi herättää kirjoituksessaan henkiin Balkanin haamun ja puhuu katkeruuden lievittämisen vaikeudesta.

Hänen mukaansa ”Suomen vahva, kahden vuosikymmenen, sitoutuminen entisen Jugoslavian jälleenrakennukseen on osaltaan tehnyt alueesta vähemmän villin”. Imperial-hotellikin on noussut uuteen kukoistukseen – kiitos länsimaisten rauhanturvaajien. Turistien on taas turvallisesti suunnata Dubrovnikiin.

Niemen pelkäämän sodanjälkeisen katkeruuden lisäksi alueella on kuitenkin myös toisenlaista katkeruutta: jäätyneiden mielikuvien kohteeksi joutumisesta kumpuava pettymys muuta Eurooppaa kohtaan. Niemi päättää kolumninsa piirtämällä kuvan alueesta, jolle rauhallinen yhteiselo on vaikeaa ilman suomalaisten ja muiden eurooppalaisten uurastusta:

”Jotta Euroopan kaakonkulmalla ei enää leimahtaisi, on tärkeää jatkaa ponnisteluja tynnyrin tyhjentämiseksi ruudista.” Balkan tarvitsee länsimaita hillitsemään villiä luonnettaan – aivan kuten de Windt aikoinaan kirjoitti.

Julkaisu Balkanismin haamu kummittelee yhä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.