Suomalaiset tarhaminkit rokotetaan koronavirusta vastaan ensimmäisinä eläiminä Euroopassa tammikuussa. Se tehdään pääasiassa, jotta voitaisiin turvata turkistarhauksen tulevaisuus maassa. Helsingin yliopisto osallistui rokotteen kehittämiseen.

Tämä ei nähdäksemme ole järkevästi perusteltavissa, koska rokotuksia ei tarvita turkistarhauksen tulevaisuuden turvaamiseksi, turkistarhauksen tulevaisuuden turvaaminen on epäeettinen tavoite ja vaikka rokotuksia tarvittaisiin turkistarhauksen tulevaisuuden turvaamiseksi ja vaikkei sen tulevaisuuden turvaaminen olisi epäeettinen tavoite, Helsingin yliopiston ei olisi pitänyt osallistua tutkimukseen eikä rokotteita pitäisi valmistaa minkeille.

Miksi rokote kehitettiin?

Aloitteen rokotteen kehittämiseen minkeille ja supikoirille teki syksyllä 2020 Suomen Turkiseläinten Kasvattajain Liitto FIFUR. Työhön osallistui Helsingin yliopiston uhkaavien infektiotautien tutkijaryhmä.

Liiton motiivi hankkeeseen ryhtymiselle oli elinkeinon taloudellinen tuottavuus. Koronavirus tarttuu helposti ihmisistä minkkeihin, ja muualla, maantieteellisesti läheisessä Tanskassakin, tuotantoeläimiä on tartuntavaaran takia joukoittain lopetettu. ”Eläinten suojaus rokotteella poistaisi suomalaisilta tarhaajilta ison huolen alan tulevaisuudesta,” kommentoi asiaa liiton tutkimusjohtaja Jussi Peura Ylelle.

Liiton motiivi hankkeeseen ryhtymiselle oli elinkeinon taloudellinen tuottavuus.

Helsingin yliopistossa hankkeeseen osallistuneen tutkimusryhmän johtaja apulaisprofessori Tarja Sironen oli samoilla linjoilla. Hän korosti tutkimustiedotteessa, että ”SARS-CoV-2 [viruksen] (…) leviäminen maatalouden, turkiselinkeinon ja Suomen luonnonvaraisten eläinten piirissä on pyrittävä ehkäisemään ennalta mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti heti, kun siihen on tekninen valmius.”

Rokote kehitettiin keväällä 2021, vaikka vaikeuksiakin ilmeni. Kuten tutkimusjohtaja Peura totesi: ”Valmistusprosessissa ja raaka-aineiden saatavuudessa oli haasteita, kun samaan aikaan tehdään ihmisten rokotteita, jotka käyttävät pitkälti samoja raaka-aineita kuin me käytämme.”

Toimenpiteen olematon tarve

Ensimmäinen vastaväitteemme on, että rokotuksia ei itse asiassa tarvita turkistarhauksen tulevaisuuden turvaamiseksi, vaikka niin haluttaisiinkin tehdä. Tanskassa päädyttiin pandemian alkuvaiheessa lopettamaan miljoonia tarhaminkkejä, mutta tilanne ei enää ole sama, eikä se Suomessa ole vastaava missään vaiheessa ollutkaan.

Maassa on satoja tuhansia tarhaminkkejä ja tuhansia alalla työskenteleviä, mutta koko koronapandemian ajalta ei ole yhtään raportoitua tartuntatapausta sen paremmin ihmisistä turkiseläimiin kuin turkiseläimistä ihmisiinkään. Tässä on auttanut Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen, Työterveyslaitoksen ja Ruokaviraston ohjeistuksen noudattaminen, jota jatkamalla tilanteen voisi olettaa pysyvän ennallaan.

On myös muistettava, että turkistarhaajat saavat halutessaan ihmisrokotuksista suojan, joka pienentää huomattavasti heihin kohdistuvaa riskiä. Minkkien rokottaminen tulee olemaan suhteettoman kokoinen investointi pienen ammattiryhmän työturvallisuuteen.

Tavoitteen epäeettisyys

Toinen vastaväitteemme on, että turkistarhauksen tulevaisuuden turvaaminen on epäeettinen tavoite. Perustelumme liittyvät eläinten asemaan, ympäristöhaittoihin ja elinkeinon yleiseen moraaliseen kestämättömyyteen.

Turkiksia varten kasvatettavat ja surmattavat eläimet viettävät koko elämänsä ahtaassa häkissä ilman mahdollisuutta lajiominaiseen elämään. Euroopan komission Eläinten terveyden ja hyvinvoinnin tiedekomitea totesi jo vuosituhannen alussa, että tarhaeläimiltä on estetty luontaisten tarpeiden tyydyttäminen kuten liikkuminen, sosiaaliset suhteet, ravinnonetsintä, pesänkaivuu, poikastenhoito, saalistus ja uteliaisuus. Erilaiset voimakkaasta ahdistuksesta kertovat käyttäytymishäiriöt ovat tarhoilla yleisiä, ja tutkimukset osoittavat, että tarhaus aiheuttaa eläimille selvää stressiä ja turhautumista, eli arkikielisesti psyykkistä kärsimystä.

Maailmanlaajuisesti turkisteollisuus on kuoleva ala.

Turkisten ympäristötaakka on myös raskas. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus on osoittanut, että ne tuottavat keinomateriaaleihin verrattuna moninkertaisen määrän ilmastoa kuormittavia hiilidioksidipäästöjä ja vesistöjä rehevöittäviä typpi- ja fosforipäästöjä.

Maailmanlaajuisesti turkisteollisuus on kuoleva ala. Se on moraalisista syistä kielletty joko osittain tai kokonaan monessa Euroopan maassa, esimerkiksi Iso-Britanniassa, Itävallassa, Alankomaissa, Ranskassa, Norjassa, Belgiassa ja Virossa. Itävalta ja Alankomaat johtavat Euroopan unionin sisäistä koalitiota, joka pyrkii turkistarhauksen täyskieltoon maanosassa.

Hyväksyttävyys ja globaali oikeudenmukaisuus

Kolmas vastaväitteemme on, että vaikka rokotuksia tarvittaisiin turkistarhauksen tulevaisuuden turvaamiseksi eikä tämä olisi epäeettinen tavoite, Helsingin yliopiston ei olisi pitänyt osallistua tutkimukseen eikä rokotteita pitäisi valmistaa minkeille.

Helsingin yliopiston ei olisi pitänyt osallistua tutkimukseen, koska se toimii resursseilla, josta on vastuussa Suomen kansalaisille. Taloustutkimuksen marraskuussa 2020 tekemän kyselyn perusteella näyttää siltä, että jopa kolme neljäsosaa suomalaisista vastustaa turkistarhauksen tukemista julkisin varoin. Kehittämällä rokotteen uhkaavien infektiotautien tutkijaryhmä tuki epäsuorasti turkistarhausta julkisin varoin.

Nykyisessä globaalissa pandemiatilanteessa kaikki voimavarat pitäisi käyttää ihmisten immunisointiin erityisesti köyhemmissä maissa.

Rokotteita ei pitäisi valmistaa minkeille, koska nykyisessä globaalissa pandemiatilanteessa kaikki voimavarat pitäisi käyttää ihmisten immunisointiin erityisesti köyhemmissä maissa. Lokakuussa 2021 yli puolet maailman ihmisistä oli kokonaan rokottamatta koronavirusta vastaan. FIFURin tutkimusjohtajan huomio samoista raaka-aineista minkeille ja ihmisille lienee edelleen paikkansa pitävä.

Minkeille ei anneta ihmisille sopivaa rokotetta, joten tarhaeläimen saama annos ei suoraan jää saamatta keneltäkään muulta. Mutta kun käytetyt ainesosat ovat samat ja niistä on kilpailua, puolitoista miljoonaa minkkipiikkiä tehosteineen syö väistämättä epäsuorasti voimavaroja myös maailmanlaajuiselta rokotustoiminnalta. Kun niukat raaka-aineet käytetään tarhaeläimiin, ne ovat jossain poissa ihmisiltä.

Vastaväitteiden pätevyys

Väitämme siis, että minkkien rokotus ei ole tarpeellista, turkistarhauksen tulevaisuuden takaaminen on väärin, suomalaiset eivät tahtoisi tukea tarhausta julkisin varoin ja oikeudenmukaisuuden nimessä niukat voimavarat pitäisi kohdistaa pandemian globaaliin torjuntaan eikä rajatun suomalaisen ammattikunnan suojelemiseen elinkeinonsa aiheuttamalta riskiltä.

Kaikki eivät kuitenkaan ole kanssamme samaa mieltä. Tärkein kiista liittyy käsityksiin oikeudenmukaisuuden luonteesta. Siitä onkin monia tulkintoja, jotka ovat kaikki oikeita omien ennakko-oletustensa puitteissa.

Suomalainen maatalouspolitiikka ja biotalous perustuvat ihmiskeskeiseen ja kansallistaloudelliseen tulkintaan oikeudenmukaisuudesta.

Itse uskomme sellaiseen tulkintaan, jonka mukaan kärsimyksen aiheuttaminen eläimille on väärin ja kaikkien maailman ihmisten etu pitäisi ottaa myös kansallisissa päätöksissä huomioon. Näitä tukevat Suomen kansainväliset sitoumukset ja bioetiikan laajimmin hyväksytyt muutoin erimielisetkin periaatejoukot.

Suomalainen maatalouspolitiikka ja biotalous perustuvat toisenlaiseen, ihmiskeskeiseen ja kansallistaloudelliseen tulkintaan. Sen mukaan eläinten hyvinvointi hoituu vallitsevalla lainsäädännöllä ja oikeudenmukaisuus tarkoittaa Suomen maataloussektorin suojaamista tukemalla perinteisiä elinkeinoja ja panostamalla niiden tuottamattomaankin toimintaan.

Nähdäksemme kumpikin lähtökohta on kyseenalainen. Puutteelliseksi kritisoitu laki ei turvaa eläinten hyvinvointia, sillä päinvastoin laki mahdollistaa monia sellaisia käytänteitä, jotka tutkitusti aiheuttavat eläimille kärsimystä. Maatalous hyötyisi eettisesti kestävän tuotannon kehittämisestä. Valitettavasti kyseenalaista kansallista kantaa tukee osaltaan kansainvälisestikin vallitseva käsitys kestävästä kehityksestä ja sen ”jakamattomista tavoitteista”, niin kuin olemme muualla tuoneet esiin.

Jakamattomuuden periaate asettaa kestävän kehityksen toimissa käytännössä aina talouden etusijalle luonnon, ihmisten ja muiden eläinten hyvinvoinnin sijaan.

Johtopäätösten sitovuus

Eettisten johtopäätösten sitovuudessa on kolme tasoa. Ne voivat olla ehdollisia (hypoteettisia), toteavia (assertorisia) tai ehdottomia (kategorisia). Ehdollinen sanoo: Jos uskot, että X, sinun on tehtävä Y. Toteava sanoo: Koska uskot, että X, sinun on tehtävä Y. Kategorinen sanoo: Koska sinun on uskottava, että X, sinun on tehtävä Y.

Johtopäätöksemme on, että minkkien koronarokottaminen ei ole perusteltua eikä sitä pitäisi tehdä. Emme väitä sille kategorista statusta, koska oikeudenmukaisuuskäsitysten erilaisuus tekee siitä kiistanalaisen. Ehdollisesti se on sitova: Jos uskoo, että eläimille ei pidä aiheuttaa kärsimystä ja että niukat voimavarat pitäisi ohjata globaaliin pandemiantorjuntaan, minkkejä ei pitäisi rokottaa. Toteavasti se on sitova niille, jotka uskovat kanssamme samoihin premisseihin, niin kuin aika moni ymmärtääksemme tekee.

Rokotteiden patenttisuojan varjeleminen kansainvälisesti on tehnyt näkyväksi, että korporaatioiden voitot ajavat pandemian taltuttamisen edelle.

Suomalaiset minkkirokotukset ovat herättäneet huomiota kansainvälisestikin. Yhdysvalloissa aiheen nosti keskusteluun lääkäri ja tutkija Eric Feigl-Ding. Päätös ei kuitenkaan ole täysin yllättävä. Rokotteiden patenttisuojan varjeleminen kansainvälisesti on tehnyt näkyväksi, että korporaatioiden voitot ajavat pandemian taltuttamisen edelle. Tarhaminkkien rokottaminen nostaa selvästi esiin, kuinka monikansallisen lääkintäteollisuuden edut ja auringonlaskun elinkeinon turvaaminen ovat osalle suomalaista yhteiskuntaa tärkeämpiä kuin eläinten aseman parantaminen ja ihmiselämän globaali suojeleminen.

Maarit Laihonen on biotalouden oikeudenmukaisuuden tutkijatohtori Aalto-yliopistossa.

Matti Häyry on johtamisen filosofian professori Aalto-yliopistossa.

Elisa Aaltola on eläin- ja ympäristöetiikan dosentti ja tutkija Turun yliopistossa.

Laihonen, Maarit, Häyry, Matti & Aaltola, Elisa. 2021. ”Tarhaminkkien koronarokotus ei ole järkevästi perusteltavissa.” Politiikasta, 4.11.2021, https://politiikasta.fi/tarhaminkkien-koronarokotus-ei-ole-jarkevasti-perusteltavissa

Julkaisu Tarhaminkkien koronarokotus ei ole järkevästi perusteltavissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Koronapandemian ensimmäisestä aallosta olisi ollut paljon opittavaa. Pandemian bioeettistä arviointia olisi tehtävä jatkuvasti, julkisesti ja läpinäkyvästi. Pandemia haastaa yhteiskunnallisia rakenteita ja moraalia vielä pitkään.

Tässä tekstissä teemme pandemian bioeettistä välitilinpäätöstä haavoittuvuuden ja haurauttamisen käsitteiden avulla keskittyen Suomeen. Esitämme, että vaikka Suomen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä nähdään tasapuolisena, saavutettavana ja vakavaraisena, se ei nykyisellään ole pystynyt tasaamaan pandemian kaltaisen kriisin vaikutuksia tasavertaisesti.

Pandemia haastaa yhteiskunnallisia rakenteita ja moraalia vielä pitkään.

Kansalliset terveyserot ovat jatkuvasti syvenemässä, ja pandemia on haavoittanut erityisesti jo ennestään huono-osaisia. Toisaalta politiikkatoimet ovat samanaikaisesti määritelleet joistakin ryhmistä, kuten vanhuksista, haavoittuvia, jotta politiikkatoimia ja rajoituksia voitaisiin kohdentaa erityisesti näihin ryhmiin. Haavoittuviksi määriteltyjen suojelu ei ole aina siitä huolimatta ollut riittävää.

Väitämme tämän johtuvan siitä, että pandemiatoimet on toteutettu jo ennestään haavoittavien rakenteiden varassa.  Materiaalinen eriarvoisuus, syrjintä ja terveyden eriarvoisuus liittyvät läheisesti yhteen ja pandemia on vahvistanut näitä kytköksiä.

Haavoittuvuuden ja haavoittamisen bioetiikasta

Bioetiikka tutkii ja selvittää moraalis-yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka nousevat lääke- ja biotieteen kehityksestä ja liittyvät valtapolitiikkoihin, esimerkiksi aborttikäytänteisiin tai eutanasiaan. Suomessa bioetiikan näkökulmia nousee keskusteluun ja päätöksentekoon liian harvoin ja usein piiloisesti. Ne ovat kuitenkin elintärkeitä.

Haavoittuvuus (vulnerability) on ollut keskeinen käsite bioetiikassa pitkään. Siitä käytävässä keskustelussa on nähtävissä haavoittuvuuden, haavoittavuuden ja haavoitettavuuden jännitteet. Haavoittuvuudella on diskursiivista voimaa, jolla kieli voidaan politisoida paitsi korostamaan valtasuhteita ja avun tarpeita, myös piilottamaan niitä.

Moni haavoittuvuuden teoreetikko kuitenkin korostaa haavoittuvuuden olevan yleisinhimillinen tila, joka määrittää ihmiselämää eri tavoin. Haavoittuvuus nähdään ihmisen ruumiillisuudesta kumpuava faktana. Syntymästä kuolemaan ihminen on haavoittuvainen paitsi sisältä kumpuaville vaaroille, kuten sairastumiselle tai ikärappeumille, myös ulkopuolelta tuleville uhille, kuten väkivallalle ja onnettomuuksille. Virukset ja pandemiat haastavat tällaista dikotomista kahtiajakoa kehon ulkoisista ja sisäisistä uhista. Ne saavat myös mieltämään toisten kehot, etenkin ”vieraat” kehot uhiksi.

Haavoittuvuus onkin jossain määrin ihmiselämää universaalisti määrittävä tekijä: kaikki ovat haavoittuvia, joskaan eivät koskaan samalla tavalla ja yhtä haavoittuvia. Haavoittuvuuksien välille rakentuu aina bioeettisiä hierarkioita, joissa jotkut haavoittuvuudet ja joidenkin ihmisten haavoittuvuus – kuolevaisuus tai kärsimys – on huomionarvoisempaa kuin toisten.

Haavoittuvuuksien välille rakentuu hierarkioita. Kaikki ovat haavoittuvia, joskaan eivät koskaan samalla tavalla ja yhtä haavoittuvia.

Feministinen haavoittuvuuden politiikkaan ja etiikkaan pureutuva kirjallisuus korostaa, kuinka haavoittuvuus eli kyky ja taipumus saada haavoja (vulnera) ei ole vain passiivista heikkoutta vaan bioeettinen avauma. Inhimillinen vaatimus olla olemassa ja toimia suhteessa toiseen tekee yhteydet toisiin välttämättömiksi ja tekee meistä jokaisen riippuvaiseksi muista.

Feministisen bioetiikan piirissä haavoittuvuus käsitetään kerroksellisena. Kerroksilla tavoitellaan niitä ominaisuuksia, olosuhteita, rakenteita ja tilanteita, jotka altistavat henkilön haavoittuvuuksille. Näin haavoittuvuuksille altistuvien henkilöiden toimijuus ei katoa, eikä haavoittuvuus tarkoita poliittista passiivisuutta. Haavoittuvuuden tutkimus on paikantanut valtaa sellaisillekin toimijoille, jotka ovat riippuvaisia toisten tarjoamasta hoivasta. Samalla on pystytty kehittämään keinoja puuttua haavoittuvuuksille altistamiseen.

Haurauttaminen ja haavoittuvuuksille altistaminen

Poliittisten suojelutoimien perusteena käytetty haavoittuvien ryhmien määrittely on aina vallankäyttöä, jossa joistakin tehdään tietynlaisten hallintatoimien kohteita määrittelemällä heidät haavoittuviksi. Haavoittuvuus siis oikeuttaa julkisen vallan käytön. Tällöin haavoittuvuutta hahmotetaan usein tiettyjen suojelua tarvitsevien väestöryhmien kautta. Esimerkiksi naiset, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt tai vaikkapa alkuperäiskansat määritellään haavoittuviksi, jotta heihin voidaan kohdistaa erilaisia suojelutoimenpiteitä. Juuri näissä yhteyksissä haavoittuvuus rakentuu usein kategoriseksi voimattomuudeksi.

Erillisten haavoittuvien ryhmien luokittelu on tyypillistä niin sosiaali- ja terveyspolitiikassa kuin kehitysyhteistyössä, humanitäärisessä politiikassa ja kansainvälisessä kriisinhallinta- ja turvallisuuspolitiikassa. Rajaukset voivat olla poliittisesti perusteltuja, sillä niillä pyritään kohdentamaan erilaisia avustus- ja suojelutoimia ja rajallisia resursseja eniten tarpeessa oleville.

Samalla kuitenkin tehdään bioeettisiä rajanvetoja sen suhteen, keitä kuuluu suojella yhteisin resurssein, keitä taas ei. Ulkopuolelle rajautuu usein ryhmiä, joiden suojelun tarvetta ei vallitsevassa politiikassa kyetä tai haluta nähdä ja tunnistaa, koska heidän hätänsä ei sovi haavoittuvuudelle rakennettuun sukupuolittuneeseen, heteronormatiiviseen ja rodullistettuun lokeroon. Nuoret pakolaismiehet maahanmuuttopolitiikassa ovat yksi tällainen ulkopuolelle rajattu ryhmä.

Bioeettisten rajanvetojen ulkopuolelle rajautuu usein ryhmiä, joiden suojelun tarvetta ei vallitsevassa politiikassa kyetä tai haluta nähdä ja tunnistaa, koska heidän hätänsä ei sovi haavoittuvuudelle rakennettuun sukupuolittuneeseen, heteronormatiiviseen ja rodullistettuun lokeroon.

Haavoittuvien väestönosien ryhmän määrittely tuottaa ja uusintaa olemassa olevia valtasuhteita, kuten sukupuolittuneita, rodullistettuja, ikään tai vammaisuuteen liittyviä käsityksiä avuttomuudesta. Näin tapahtuu ja on tapahtunut ─ ja uskallamme väittää, tulee tapahtumaan ─ myös pandemiapolitiikassa.  Haavoittuvuuden teoreettisessa keskustelussa onkin pitkään pohdittu, miksi haavoittuvaksi ryhmäksi määrittäminen ei aina onnistu suojaamaan haavoittuvaksi miellettyjä intersektionaalisessa tarkastelussa.

Pandemian aiheuttamasta haavoittuvuuden kasautumista tietyille ihmisryhmille on käsitelty suomalaisessa keskustelussa suhteellisen vähän, kuten myös suojelutoimien haavoittavuutta. Filosofi ja bioeetikko Sheila Tremain esittää, että haavoittuvuus ei ole yksilön sisäinen ominaisuus vaan tuotettu ilmiö. Tremain tiivistää ajatuksen vulnerableized käsitteen ympärille, jonka miellämme haurauttamiseksi. Se tarkoittaa, että haavoittuvuus tai hauraus ei ole ensisijaisesti yksilöissä vaan yhteiskunnan rakenteissa. Näkyvässä tai piilotetussa vallankäytössä haavoittuvuus muotoutuu yksilöitä eri tavoin materiaalisesti, sosiaalisesti, poliittisesti ja relationaalisesti haurauttavaksi.

Haavoittuvien väestönosien ryhmän määrittely tuottaa ja uusintaa olemassa olevia valtasuhteita.

Tremain tarkastelee valtarakenteiden ja sosiaalisten olosuhteiden tuottamaa riskiä esimerkiksi sairastua koronatautiin laitoshoidossa, missä rakenteelliset puutteet, kuten suojavarusteiden puuttuminen vähempiarvoiseksi terveysalan henkilökunnaksi määritellyiltä hoitajilta ovat lisänneet sekä hoitajien että hoidettavien haavoittuvuutta muuhun väestöön verrattuna.

Myös Suomessa hoivakodeissa asuvien henkilöiden sekä heidän hoitajiensa henki ja terveys vaarantuivat toistuvasti pandemian ensimmäisen aallon aikana, vaikka hoitajat viestittivät, että varusteet ovat riittämättömiä.

Kaikkien pandemiatoimien asettaminen bioeettisen harkinnan alle olisi erityisen tärkeää.

Kansalaisjärjestöt raportoivat vammaisuuteen pohjaavaa, tehohoitokieltoihin liittyvää eriarvoisuutta. Avusteisen lisääntymisen palvelut lopetettiin pandemian ensimmäisen aallon aikana, vaikka yleisiä lisääntymisterveyden suosituksia ei annettu. Hoitojen keskeytys näkyy yhä ruuhkina julkisilla klinikoilla, joilla hoitojonot olivat pitkiä jo ennen pandemiaa.

Tiettyjen ryhmien kärsiminen tällaisissa tilanteissa ei johdu yksinomaan kyseisten ryhmien sisäsyntyisestä haavoittuvuudesta, vaan on olemassa olevien rakenteiden ja niiden varaan rakennetun pandemiapolitiikan tuottamaa ja uusintamaa. Juuri tästä syystä kaikkien pandemiatoimien asettaminen bioeettisen harkinnan alle olisi erityisen tärkeää.

Haurauttamisen pandemiapolitiikat

Epidemiologiselta kannalta ”järkevä” haavoittuvuuksien hallinta voi johtaa jatkuviin haittoihin heikossa asemassa oleville. Suomessakin erot väestöryhmien välisessä sairastavuudessa ja terveyspalvelujen käytössä ovat osin terveydenhuollon rakenteista johtuvia. On hyvin mahdollista, että suuri osa pandemian terveydellisistä seurauksista tulee juuri välillisten vaikutusten kautta.

Yksi tapa arvioida terveyserojen kaventamiseen liittyvän politiikan onnistumista on, miten äkillisessä, yllättävässä ja globaalissa tilanteessa näitä kyetään tasaamaan. Terveyspolitiikka ei voi toimia erillään muusta politiikasta, eikä terveyserojen kaventamisessa voi unohtaa sosiaalipolitiikan merkitystä.

Bioetiikan kannalta on keskeistä arvioida, koska haavoittuvien suojeleminen enemmistön rajoittamistoimilla on kohtuullista, ja koska rajoitukset tulisi voimakkaammin kohdistaa haavoittuviin itseensä. Tätä pohdintaa on tehtävä eri tavoin haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien näkökulmasta. On esimerkiksi tarkasteltava pitkäaikaisen eristyksen vaikutusta kotihoidon ja laitoshoidon varassa olevien ihmisten elämänlaatuun, lastensuojeluilmoitusten vähenemistä ja nuorten psykiatrisen oireilun lisääntymistä.

Suomessakin erot väestöryhmien välisessä sairastavuudessa ja terveyspalvelujen käytössä ovat osin terveydenhuollon rakenteista johtuvia.

Toisaalta työ- ja elinkeinoelämässä tietyt sektorit kuten kulttuuriala ovat kärsineet kohtuuttomasti muihin verrattuna. Joukkolomautukset ja toimintojen alasajo romahduttivat monet kotitaloudet. Jo pelkkä sairastumisen riski ─ oma tai jonkun toisen ─ on johtanut monenlaisten riskien realisoitumiseen.

Rajoitustoimet kärjistävät sosiaalisia ongelmia: kaikilla ei ole kotonaan hyvä olla, eikä kaikilla edes ole kotia. Pandemian suorien vaikutusten lisäksi sen psykologis-emotionaaliset vaikutukset verraten hyvän epidemiologisen tilanteen maissa saattavat yksilötasolla ylittää kriittisen rajan.

Yksilöpsykologisen näkökulman rinnalla tämän dynamiikan tunnistaminen ja ennaltaehkäisy vaatii kollektiivista yhteiskunnallis-moraalista näkemystä. Kansallisena ja kansainvälisenä yhtenä ratkaisuna pidettävä koronapassi on tuon näkemyksen mukaan riittämätön, sillä se ei auta ratkaisemaan pandemiaan liittyviä rakenteellisia haavoittuvuuksia.

Haavoittuvuuden kerroksellisuuden mahdollisuudet suomalaisessa pandemiapolitiikassa

Suomalaisessa tutkimuksessa käytetään haavoittuvuuden käsitettä, mutta sen pohjalta ei juuri tehdä vertailevaa eettistä analyysiä tai luoda erilaiset haavoittuvuudet hahmottavia politiikkatoimia. Jos haavoittuvuuden kerroksellista ajattelua olisi sovellettu Suomessa esimerkiksi rokotusjärjestystä pohtiessa tai rokotuksia kohdennettaessa, olisi voitu tarkastella sosiaalisen eristäytymisen haavoittavuuksia, jotka vaihtelevat suuresti. Suomessakin monet asuvat ahtaasti, tai tekevät sellaista työtä, jossa henkilökohtaista tilaa ei juuri ole ja eristäytyminen on mahdotonta.

Kuitenkaan tiettyjen terveydenhuollon tehtävissä toimivien, yli 70-vuotiaiden ja korkeimmassa lääketieteellisessä riskiryhmässä olevien rokottamisen jälkeen ei siirrytty pohtimaan haavoittuvuutta laajemmin, vaan ikä nähtiin ongelmattomana perusteena kiireelliseen rokottamiseen. Haavoittuvuusanalyysissä siis esimerkiksi kaikki kansaeläkeiän ylittäneet nähtiin haavoittuvampina kuin vaikkapa kaupan alalla prekaareissa työsuhteissa työskentelevät.

Jos haavoittuvuuden kerroksellista ajattelua olisi sovellettu Suomessa esimerkiksi rokotusjärjestystä pohtiessa tai rokotuksia kohdennettaessa, olisi voitu tarkastella sosiaalisen eristäytymisen haavoittavuuksia, jotka vaihtelevat suuresti.

Haavoittuvuusanalyysi olisi voinut erottaa esimerkiksi seuraavat ryhmät. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat perusterveet ja vakavaraiset, joiden olisi toimeentulonsa puitteissa ollut täysin mahdollista harjoittaa sosiaalista eristäytymistä ja siten suojata itseään. Toinen taas koostuu henkilöistä, joiden työympäristö saattaa vaihtua päivittäin, jotka ovat kontaktissa satoihin ihmisiin päivittäin ja jotka pandemian puhjetessa suojasivat itsensä miten taisivat.

Tällaista bioeettistä pohdintaa ei ainakaan julkisesti käyty. Keskustelua rokotteiden alueellisesta kohdentamisesta käytiin, mutta se oli poliittisesti erittäin jännitteistä, eikä toimiin koskaan ryhdytty. Tämä tukee ajatusta, että haurauttamista on vaikea hahmottaa esimerkiksi tietyn rodullistetun viitekehyksen ulkopuolella: ”vieraskieliset” ja ulkomaalaistaustaiset” nähdään korostuneesti uhkina, eikä esimerkiksi lähityötä tekevinä ja ahtaasti asuvina ihmisinä ja siten erityistä suojelua tarvitsevina henkilöinä.

Vaihtoehtoinen pandemiapolitiikka vaatisi haavoittuvuuden altistavien ja haurauttavien rakenteiden kerroksellista ymmärtämistä. Pandemiatoimia ei tule toteuttaa jo ennestään haavoittavien rakenteiden varassa. Oleellista on myös avoin keskustelu pandemiaetiikasta ja -politiikasta.

Tiia Sudenkaarne on Helsingin yliopiston tutkijatohtori Suomen Akatemian SoSaMiRe-hankkeessa (Social Study Of Antimicrobial Resistance: Health Care, Animals, And Ethics, 2019–2022). Hän valmistui tohtoriksi syyskuussa 2021Turun yliopistosta väitöstutkimuksellaan Queering Bioethics: A Queer Feminist Framework for Vulnerability and Principles.. Hän pohtii parhaillaan queer-feministisiä, posthumanistisia tulokulmia antibioottiresistenssin bioetiikkaan.

Tiina Vaittinen on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja Vaippahanke -tutkimusryhmän johtaja, joka työskentelee globaalin terveys- ja sosiaalipolitiikan oppiaineessa Tampereen yliopistossa. Hän on tutkinut mm. hoivaetiikkaa, vanhushoivan taloutta, hoitoalan muuttoliikkeitä, ja arkisia dementiahoivan konflikteja. Tällä hetkellä hän kehittää kokonaisvaltaisesti kestävää kontinenssihoitoa, lokaalisti ja globaalisti.

Salla Sariola on akatemiatutkija, sosiologian yliopistonlehtori ja Social Study of Microbes -tutkimusryhmän johtaja Helsingin yliopistossa. Hänen tämänhetkinen tutkimuksensa käsittelee ihmisten ja mikrobien muuttuvia suhteita feministisen tieteentutkimuksen teoriaa hyödyntäen. Hänen kenttätyönsä on vienyt hänet feminististen, queer- ja HIV-kansalaisjärjestöjen ja aktivistien pariin Keniaan ja Intiaan, Sri Lankan sairaaloihin sekä Burkina Fason ja Beninin laboratorioihin.

Sudenkaarne, Tiia, Vattinen, Tiina & Sariola, Salla. 2021. ”Bioeettisiä näkökulmia haavoittavaan pandemiaan.” Politiikasta, 4.10.2021, https://politiikasta.fi/bioeettisia-nakokulmia-haavoittavaan-pandemiaan-osa-1

EDIT 05.10.2021 10:38: Tiina Vaittisen kirjoittajatietoja muokattu.

Artikkelin kuvituskuva: Mufid Majun / Unsplash.com

Julkaisu Bioeettisiä näkökulmia haavoittavaan pandemiaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Onko eettisesti perusteltua, että geeniteknologia parantaa ihmisen DNA:ta niin, että tulevaisuudessa syntyvistä ihmisistä tulee fyysisesti kyvykkäämpiä, terveempiä ja ehkä myös kauniimpia?

Onko aivokuolema todella oikeasti sama asia kuin kuolema, kun aivokuollut potilas kuitenkin voi periaatteessa esimerkiksi käydä läpi raskauden ja synnyttää? Miten kuolema ylipäätään pitäisi määritellä?

Näitä kysymyksiä yhdistää niiden eettinen latautuneisuus. Vastattaessa niihin tavalla tai toisella vastaaja tulee tehneeksi eettisiä valintoja: ottaneeksi kantaa elämän merkityksien perimmäisiin kysymyksiin.

Tällaiset ja lukemattomat muut elämän syvällisiä eettisiä kysymyksiä koskettavat teemat muodostavat uudehkon bioetiikan tieteenalan ytimen, jonka kohteena ovat lääke-, terveys- ja biotieteiden parista nousevat moniulotteiset eettiset, moraaliset ja yhteiskunnalliset kysymykset. Bioetiikan kysymysten laaja piiri ulottuukin esimerkiksi geeniteknologian kehitykseen liittyvistä eettisistä pohdinnoista terveydenhuollon priorisointikysymyksiin tai vaikkapa lääkäri-potilassuhteeseen kietoutuviin monimutkaisiin sosiaalisiin ja moraalisiin ulottuvuuksiin.

Bioetiikka paikantuu sekä elämäntieteiden eettisiin sisältöihin että näitä eettisiä kysymyksiä koskeviin demokraattisiin prosesseihin; toisin sanoen bioetiikan voi luonnehtia olevan luonteeltaan sekä tiedollista että poliittista. Koska elämän etiikka koskettaa kaikkia ihmisiä, korostaa bioetiikka kansalaisten välisen demokraattisen, moniäänisen ja läpinäkyvän dialogin merkitystä eettisiä valintoja koskevassa päätöksenteossa.

Tiivistäen voikin sanoa, että bioetiikan tarkoitus on kaikkineen olla elävässä vuorovaikutuksessa tieteellisten kehitysaskeleiden sekä ympäröivän yhteiskunnan kanssa vastakohtana norsunluutorneihin luutuneelle etiikan pohdinnalle tai vahvojen instituutioiden jähmeissä siiloissa tapahtuvalle päätöksenteolle.

Päätöksenteossa moniarvoisuuden merkitystä painottava bioetiikka pyrkiikin vastaamaan näihin haasteisiin nojautumalla käytännön tasolla uudenlaisten demokraattisten rakenteiden suuntaan, minkä seurauksena bioetiikka kietoutuu eettisen päätöksenteon haasteineen vahvasti yhteen erityisesti deliberatiivisen demokratian prosessien kanssa. Tiivistetysti deliberatiivinen demokratia on ymmärrettävissä keskustelua korostavana demokratiamallina, jonka vastakohtana on äänestyskeskeinen demokratiamalli.

Bioeettiset toimikunnat ja kansalaiskomiteat – nouseva trendi maailmalla

Deliberaatioon perustuvan bioeettisen päätöksenteon keskeinen merkitys useimmissa länsimaisissa yhteiskunnissa näyttäytyy tutkimus- ja hoitoeettisten toimikuntien perustamisen aaltona. Nämä toimikunnat koostuvat tyypillisesti eri tieteenaloja edustavista asiantuntijoista maallikkojäseniä unohtamatta.

Parhaiten bioetiikan kysymykset ja deliberatiivisen demokratian keinot yhdistyvät kuitenkin sellaisissa eettisissä kansalaiskomiteoissa, joiden jäsenet eivät edusta voimakkaasti tiettyjä valtapositioita tai erityisiä asiantuntijanäkökulmia. Tällainen kehityskulku onkin yhä ajankohtaisempaa.

Näistä eräänä esimerkkinä ovat sairaaloiden ja sairaanhoitopiirien pariin perustetut ”eettiset yhteisökomiteat” (ks. esim. Harvardin yliopistosairaaloiden Community Ethics Committee), joiden tehtävänä on tavanomaisesti vapaaehtoistyövoimin tehdä deliberatiivisen demokratian ihanteeseen perustuvia, ei-asiantuntijapohjaisia linjauksia hoidon ja tutkimuksen etiikan ajankohtaisista kysymyksistä.

Kiinnostavia käytännön esimerkkejä edellä mainittujen bioeettisten toimikuntien merkityksestä ja mahdollisuuksista löytyy muun muassa Harvardin yliopiston professori Norman Danielsin työn parista. Terveydenhuollon priorisointikysymysten deliberatiiviseen pohdintaaan erikoistuneen Danielsin ajatuksia on hyödynnetty esimerkiksi Isossa-Britanniassa viranomaisia ohjeistavan NICE-toimielimen (The National Institute for Health and Care Excellence) työssä.

NICE:n tehtävänä on ottaa kantaa erityisesti terveydenhuollon priorisointikysymyksiin, varsinkin uusien hoitojen ja kalliiden tekniikoiden tapauksessa. NICE on hyödyntänyt päätöksentekomallia (Citizens Council), jossa kansalaiset yhteiskunnan eri saroilta ovat deliberatiivisen prosessin kautta voineet esittää näkemyksiään NICE:n kohtaamiin kimurantteihin, arvovalintoja sisältäviin kysymyksiin. Nämä näkemykset ovat olleet keskeisenä pohjana NICE:n lopullisessa päätöksenteossa.

Tämän ohella Danielsin työ on auttanut ympäri maailman vaikeiden bioeettisten ongelmien demokraattisessa kohtaamisessa: Daniels on ohjeistanut hallituksia ja terveysviranomaisia Yhdysvalloista aina Afrikan maihin, mukaan lukien myös esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa. Kenties kunnianhimoisin Danielsin projekti on ollut yhteistyö Meksikon terveysministeriön kanssa maan pyrkiessä hiljalleen laajentamaan köyhälle väestönosalle tarkoitettua terveysvakuutustaan (Seguro Popular).

Erityisesti Danielsin työ osaltaan havainnollistaa, miten keskeistä deliberatiivisen demokratian prosessien vahvistaminen on ollut bioetiikalle, ja miten se on ollut mahdollista käytännössä toteuttaa. On selvää, että laajasti yhteiskuntaa koskettavat bioeettiset kysymykset on mahdollista käsitellä demokraattisesti ainoastaan laaja-alaisen ja reilulla tavalla käydyn keskustelun ja päätöksenteon kautta. Ymmärrettävästi tämä pyrkimys on kuitenkin helpompi sanoa ääneen kuin toteuttaa käytännössä.

Deliberatiivinen käänne Suomessa: Fokus bioetiikan kysymyksiin

Vaikka deliberatiivisen demokratian ihanteeseen pohjautuva toiminta on vasta aluillaan Suomessa, on lupaavia kehityssuuntia jo löydettävissä. Näitä ovat esimerkiksi viime vuosien laaja-alainen kansalaisraatien ja muiden deliberatiivisen demokratian mikrotason mallien toteuttaminen, Deliberatiivisen demokratian instituutti ry:n perustaminen sekä ministeriöiden kiinnostuksen kasvu deliberatiivisen demokratian mahdollisuuksiin.

Eräs tärkeä avaus on sosiaali- ja terveysministeriön ja Suomen Kuntaliiton laatima iäkkäiden ihmisten palvelujen kehittämistä koskeva laatusuositus, jossa kansalaisraadit on nostettu esiin iäkkäiden ihmisten osallisuuden vahvistajana.

Toinen esimerkki on uusi kuntalaki, joka sisältää uusina osallistumis- ja vaikuttamiskeinoina deliberatiivisen demokratian mukaiset kuntalaisraadit sekä osallistuvan budjetoinnin.

Suomessa toteutettujen deliberatiivisten kansalaisfoorumeiden teemat ovat olleet moninaisia. Niissä on käsitelty muun muassa tuulivoimaa, kyberturvallisuutta, maahanmuuttajien hyvinvointia, vanhuspalveluiden järjestämistä sekä demokratian kehittämistä.

Bioetiikan kysymysten osalta kokemukset deliberatiivisten menetelmien käytöstä ovat kuitenkin yhä suhteellisen vähäisiä, joskin bioeettisiä aiheita on sivuttu esimerkiksi eutanasiaa käsittelevissä kansalaisfoorumeissa. Vaikka keskustelut foorumeissa keskittyivät pääasiassa eutanasian laillistamiseen tai kieltämiseen liittyviin yhteiskunnallisiin päätöksentekoprosesseihin, sivusivat osallistujat luonnollisesti myös itse eutanasiaan liittyvää eettistä problematiikkaa.

Deliberatiivisen demokratian uudet tuulet puhaltavat Suomessa ministeriötasollakin. Sosiaali- ja terveysministeriön yhteyteen perustetiin vuonna 2014 terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvosto, jonka nimeämistä esittänyt ohjausryhmä painotti julkisen keskustelun eli toisin sanoen deliberaation keskeistä merkitystä neuvoston työssä.

Bioetiikan ja deliberatiivisen demokratian menetelmien hengen mukaisesti työryhmä korosti, kuinka kansalaisten ja terveydenhuollon potilaiden mielipiteet palvelujen priorisointipäätöksissä tulisi huomioida terveydenhuollon ammattilaisten, poliittisten päättäjien ja tuomioistuinten näkökantojen ohella. Koska tarjottavien palvelujen valikoima vaikuttaa keskeisellä tavalla terveydenhuollon rakenteisiin kansalliselta tasolta aina ruohonjuuritasolle asti, ovat nämä orastavat demokraattiset avaukset positiivinen uutinen bioeetikoille ja deliberatiivisen demokratian puolestapuhujille.

On ainakin selvää, että kansalaisfoorumeista saadut kokemukset viittaavat deliberaation lisäämisen polttavaan tarpeeseen. Deliberaation tarpeesta kertoo esimerkiksi terveydenhuollon priorisoinnin ongelmallisuus. Läpinäkyvän ja moniarvoisen päätöksenteon edistämiseksi sekä epäluottamuksen välttämiseksi priorisointikeskustelu voisi hyötyä huomattavasti punnitun kansalaisnäkökulman huomioimisesta.

Deliberatiiviset prosessit voisivat myös täydentää suomalaista kansalaisaloitejärjestelmää: esimerkiksi kansalaisaloite ”terveydenhuollon henkilökunnan lakisääteisestä oikeudesta kieltäytyä elämän lopettamisesta vakaumuksellisista syistä” keräsi lähes 70 000 allekirjoitusta.

Kyseessä on ajankohtainen bioeettinen kysymys, jossa olisi mahdollista hyödyntää kansalaisaloitejärjestelmän lisäksi myös deliberatiivisen demokratian prosesseja, erityisesti yhdysvaltalaista Citizens’ Initiative Review -mallia.

Kaikkineen sekä deliberatiivisten kansalaisfoorumeiden keskusteluiden että laajemman yhteiskunnallisen liikehdinnän taustalla onkin havaittavissa vahva kaipuu yhteiskunnallisen keskustelun lisäämiseen ja suomalaisen keskustelukulttuurin muutokseen. Haastammekin suomalaiset tutkijat ja eetikot nyt yhteistyössä kehittämään deliberatiivisia malleja bioeettisen keskustelun ja päätöksenteon kipupisteisiin.

Julkaisu Bioetiikka ja deliberatiivinen demokratia: Elämän etiikka kaikkien ulottuville ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.