The Third Option -dokumentissa tarkastellaan sikiöseulontojen kautta vammaisuuteen liittyviä yhteiskunnallisia, kulttuurisia ja henkilökohtaisia kysymyksiä. Sikiöseulonnat ovat osa laajempaa yhteiskuntapoliittista keskustelua, jossa määritellään normaalia kehollisuutta, vammaisuutta ja ihmisoikeuksia.

Kun isoisäni syntyi, hänen äitinsä kuoli lapsivuoteelle saunaan. Isoisälleni povattiin kuolemaa, kun hän poti keuhkokuumetta tuvan nurkassa tiputtuaan jäihin koulumatkallaan. Kuolema oli hyvin toisella tavalla läsnä arjessa 1920- ja 1930-lukujen Suomessa.

Yhteiskunnallinen, taloudellinen ja sosiaalinen kehitys on kulkenut pitkän matkan isoisäni syntymästä ja lapsuudesta tämän päivän Suomeen. Teknologian saavutukset ja poliittiset muutokset ovat tuottaneet nyky-yhteiskunnan, jossa ihmiskehosta on muodostunut biokapitalistisen kulutusyhteiskunnan kulutushyödyke, jota yhä tehokkaammin voidaan kontrolloida, mitata ja muokata. Usein ajatteluamme ja toimintaamme ohjaavat ajatukset normaaliudesta ja sen tavoittelusta.

Usein ajatteluamme ja toimintaamme ohjaavat ajatukset normaaliudesta ja sen tavoittelusta.

Helposti kuitenkin unohtuu se, että jokainen meistä poikkeaa jollain tavalla tilastollisesta normaalista. Tämän ajattelutavan myötä korostuu jaottelu normaalin kriteerit täyttäviin kehoihin ja poikkeaviin sekä vammautuneisiin kehoihin.

Saako olla poikkeava?

The Third Option -dokumentissa tarkastellaan sikiöseulontojen kautta vammaisuuteen liittyviä yhteiskunnallisia, kulttuurisia ja henkilökohtaisia kysymyksiä. Sikiöseulonnat ovat osa laajempaa yhteiskuntapoliittista keskustelua, jossa määritellään normaalia kehollisuutta, vammaisuutta ja ihmisoikeuksia. Dokumentissa kuullaan vanhempien kertomus siitä, kuinka yhden sikiön elämä muuttuu sikiöseulonnan tulosten myötä.

Millä tavoin yhteiskunta suhtautuu sikiöihin, jotka poikkeavat normeista? Miten vanhemmat suhtautuvat tietoon siitä, että sikiön kehitys ei vastaa normaaliksi määriteltyä? Missä vaiheessa kehittyvä sikiö muuttuu vauvaksi?

Miten vanhemmat suhtautuvat tietoon siitä, että sikiön kehitys ei vastaa normaaliksi määriteltyä?

Vammaisliikkeen syntyhistoria on limittynyt yhteen seksuaalivähemmistöjen ja naisten oikeuksien kamppailun kanssa. Vammaisuuden kohdalla kyse on ollut ja on siitä, minkälaisen tiedon pohjalta vammaisuutta määritellään. Pitkään vammaiset nähtiin ainoastaan hyväntekeväisyyskohteina, mutta nykyään heidät nähdään yhä useammin aktiivisina oman elämänsä toimijoina.

Positiivisesta kehityksestä huolimatta vielä on paljon vammaisuuteen liittyviä hankalia kysymyksiä, joita ei ole ratkaistu. Uusia syntyy, kun teknologia kehittyy ja sosiaali- ja terveyspalveluita uudistetaan.

Kun vanhemmat saavat sikiöseulonnan yhteydessä tietää kehittyvän sikiön mahdollisista muutoksista, he joutuvat ensimmäiseksi kohtaamaan lääketieteellisen mallin vammaisuudesta. Lääketieteellinen malli perustuu diagnooseihin ja siihen, millä tavoin tunnistettu keho poikkeaa normaalista. Lääketieteelliset diagnoosit puolestaan määrittelevät sitä, kuinka yhteiskunta suhtautuu toisenlaisiin kehoihin.

Lainsäädäntö suhtautuu eri tavalla raskaudenkeskeytyksiin, jotka tehdään lääketieteellisen perustein, kuin sosiaalisista syistä tehtyihin keskeytyksiin. Jos sikiöllä epäillään kehityshäiriötä tai poikkeavuutta tai sellainen on todettu, voidaan raskaus keskeyttää monta viikkoa myöhemmin kuin sosiaalisin perustein.

Kenen mukaan vammainen?

Ylikorostunut lääketieteellinen malli vammaiskeskustelussa leimaa helposti vammaisuuden henkilökohtaiseksi tragediaksi ja taakaksi. Kehityspoikkeama ei tee lapsesta sairasta vaan ihmisen, joka tarvitsee todennäköisesti enemmän tukea elämänsä aikana kuin tavanomaisesti kehittynyt.

Dokumentissa nähdään, kuinka niin normaaleita kuin poikkeaviksi diagnosoituja kehoja muokataan, kuntoutetaan ja koulitaan erilaisten palveluiden avulla.

Dokumentissa nähdään, kuinka niin normaaleita kuin poikkeaviksi diagnosoituja kehoja muokataan, kuntoutetaan ja koulitaan erilaisten palveluiden avulla. Osa viettää kuusi päivää viikosta rakentaen unelmavartaloaan ja osan kehot taas ovat lääketieteellisten terapioiden kohteina.

Lääketieteellisen mallin rinnalla vammaisuutta voi tarkastella sosiaalisesta näkökulmasta käsin. Sen sijaan, että vanhemmille tarjotaan tietoa sikiön lääketieteellisestä poikkeavuudesta, vanhempien olisi hyvä kuulla, minkälaista on elää ja toimia vammaisen lapsen vanhempana ja minkälaista tukea yhteiskunta tarjoaa.

Sen sijaan, että vanhemmille tarjotaan tietoa sikiön lääketieteellisestä poikkeavuudesta, vanhempien olisi hyvä kuulla, minkälaista on elää ja toimia vammaisen lapsen vanhempana ja minkälaista tukea yhteiskunta tarjoaa.

Vammaisuuden sosiaalisen mallin lähtökohta on se, millä tavoin sosiaaliset, kulttuuriset ja yhteiskunnalliset fyysiset sekä ideologiset raja-aidat estävät vammaisia toteuttamasta itseään. Kehojen toimintakykyä voivat rajoittaa hyvin monenlaiset ja toisistaan erilaiset vammat. Osalla vammaisista toimintakyvyn takeena on esteettömien tilojen rakentaminen, joka takaa liikkumismahdollisuudet julkisissa tiloissa. Osa taas tarvitsee ympärivuorokautista hoivaa.

Kehon toimintakyky on keskeisessä asemassa, kun pohditaan, minkälainen elämänkulku mahdollisesti odottaa lasta, jolla on jonkinlainen poikkeama kehossaan. Vammaisuuden sosiaalisesta stigmasta on jopa etsitty parannusta lääketieteen keinoin, kun geenimuutoksen aiheuttamia ulkoisia piirteitä häivytetään kasvoista kirurgisin toimenpitein.

Vaikka kehot ovat hyvin eri tavoin toimintakyvyltään rajoitettuja, kehoa ympäröivä sosiaalinen, fyysinen ja poliittinen elinympäristö määrittelevät kehon mahdollisuuksia elää tavanomaista elämää.

Onko olemassa kolmatta vaihtoehtoa?

Vammaisia lapsia on syntynyt kautta aikojen, mutta tilanne on muuttunut teknologian kehityksen myötä. Nykyään sikiöseulonnoissa on mahdollista tunnistaa sikiön poikkeavuuksia yhä herkemmin. Tähän vaikeaan bioeettiseen kysymykseen kuullaan erilaisia kantoja läpi dokumentin.

Isoisäni sukupolvelle saavutus oli jo se, että äiti ja vauva selvisivät hengissä synnytyksestä. Äitini nuoruudessa taas elettiin aikakautta, jolloin naisille suotiin oikeudet määritellä syntyvyyttä. Tällä hetkellä neuvoloissa puolestaan raskaana olevat naiset joutuvat ottamaan kantaa sikiöseulontoihin.

Sikiöseulonnat muuttavat yhteiskuntapoliittiset kysymykset henkilökohtaisesti ratkaistavaksi.

Näille tuleville vanhemmille jätetään vastuu ottaa kantaa siihen, minkälaisia lapsia yhteiskuntaamme syntyy. Kuitenkaan heidän toimintansa ei poista vammaisuutta yhteiskunnastamme, koska lukuisat ihmiset vammautuvat yhdessä silmänräpäyksessä kaaduttuaan talviliukkailla tai sairastuttuaan tautiin, joka heikentää kehon toimintakykyä.

Sikiöseulonnat muuttavat yhteiskuntapoliittiset kysymykset henkilökohtaisesti ratkaistavaksi. Ovatko kehityksellisesti poikkeavat sikiöt automaattisesti sairaita ja ainoastaan normaalit kehot terveitä ja hyväksyttäviä?

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 29.1.–4.2.2018.

KM Mikko Rosenberg toimii luokanopettajana, opiskelee erityisopettajaksi Helsingin yliopistossa ja tekee väitöskirjaa Tampereen yliopiston kasvatustieteiden tiedekunnassa.

Julkaisu DocPoint: Mahdoton valinta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ranskalainen filosofi Michel Foucault esitti Seksuaalisuuden historian ensimmäisessä osassa Tiedontahto vaikutusvaltaiseksi muodostuneen teorian kahdesta vallan ilmenemistavasta. Nämä vallan kaksi ilmenemistapaa, toisin sanottuna vallan tekniikkaa, ovat suvereeni valta ja biovalta.

Varhaisempi vallan tekniikka, keskiaikainen ja varhaismoderni suvereeni valta, merkitsi ruhtinaan oikeutta tappaa hänen asemaansa loukanneet lainrikkojat. Foucault tarkoittaa tässä yhteydessä suvereenilla vallalla absoluuttista monarkiaa, jossa suvereeni hallitsija osoitti valtaansa lähes yksinomaan kuoleman kautta.

Suvereeni valta tarkoitti pohjimmiltaan oikeutta päättää elämästä ja kuolemasta, siis oikeutta tappaa ja toisaalta oikeutta antaa elää. Muutoin yksinvaltias oli kiinnostunut alamaisistaan lähinnä sotilaina ja veronmaksajina.

Ihminen on alettu ymmärtää biologisen lajinsa edustajana, jota voidaan tarkkailla ja säädellä samanaikaisesti yksilönä ja osana väestöä.

Myöhäisemmällä vallan tekniikalla, modernilla biopolitiikalla, Foucault viittaa sen sijaan niihin monimuotoisiin poliittisiin väliintuloihin, joiden tehtävänä on väestön määrän ja laadun maksimoiminen. Biologian, kansantaloustieteen ja väestötieteen kaltaisten uudella tavalla ihmistä tutkivien tieteiden valossa ihminen on alettu ymmärtää biologisen lajinsa edustajana, jota voidaan tarkkailla ja säädellä samanaikaisesti yksilönä ja osana väestöä.

Ihmisistä ei enää olla kiinnostuneita ainoastaan sotaan ja verotukseen liittyvistä syistä. Vallankäyttö ulottuu syvemmälle niin, että esimerkiksi syömistä, asumista ja lisääntymistä kontrolloidaan monenlaisilla keinoilla.

Kansalaisten tarkkailu ja kontrollointi

Siinä missä suvereeni valta ilmeni vain kuoleman kautta, nykyinen vallan tekniikka ei ainoastaan tapa ja anna elää, vaan pyrkii aktiivisesti lisäämään elämää ja tekemään siitä pidempää ja laadukkaampaa.

Nyky-yhteiskunta huolehtii väestönsä hyvinvoinnista ja työkyvystä. Tämä Foucault’n mukaan 1700-luvuilla alkunsa saanut uudenlainen politiikka on siis nimensä mukaisesti elämän (bios) politiikkaa, biopolitiikkaa. Sitä voidaan verrata karkeasti puutarhurin työhön: saadakseen kasvinsa kukoistamaan puutarhuri lannoittaa ja kastelee niitä sekä huolehtii siitä, että ne saavat riittävästi valoa.

Vastaavasti pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta vaalii väestöään esimerkiksi äitiyspakkauksilla, sosiaaliturvalla ja valistamalla kansanterveyden suurimmista ongelmista terveystiedon pakollisen oppimäärän kautta. Pohjoismainen hyvinvointivaltio onkin biopolitiikan eräänlainen huipentuma: se ohjaa väestöä ja pitää siitä huolta turvaverkoillaan.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio onkin biopolitiikan eräänlainen huipentuma: se ohjaa väestöä ja pitää siitä huolta turvaverkoillaan.

Pohjois-Karjala-projekti on kuuluisa tapaus suomalaisesta biopoliittisesta väliintulosta. Sen avulla itäsuomalaisten liiallisen suolan, kovien rasvojen ja tupakoinnin käyttöä pyrittiin vähentämään sivistämällä niiden terveyshaitoista.

Myös ajankohtainen keskustelu alkoholilain uudistamisesta on väestöpolitiikan värittämä. Säännöstelyn purkamisen vastustajat perustelevat kantaansa usein juuri kansanterveyspoliittisilla argumenteilla: jos alkoholijuomien saatavuutta helpotettaisiin, yhä useampi suomalainen kärsisi alkoholin haittavaikutuksista ja alkoholista johtuva kuolleisuus lisääntyisi entisestään.

Perustulokokeilussa on niin ikään biopoliittisia ulottuvuuksia. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinteen ehdottamat synnytystalkoot oli puolestaan suorasukainen väestöpoliittinen avaus, joka kumpusi Rinteen huolesta suomalaisten laskevasta syntyvyydestä.

Lehdistön ja kansalaisten reaktiosta päätellen Rinteen talkoopuhe ei kuitenkaan edustanut suomalaisille tutumpaa, hienovaraisempaa väestöpoliittista linjaa. Sen sijaan se koettiin naisten itsemääräämisoikeutta alentavaksi ja jopa kansallissosialismista muistuttavaksi.

Kansallissosialistista biopolitiikkaa

Ei ole sattumaa, että Rinteen biopoliittinen avaus yhdistettiin juuri kansallissosialismiin. Toinen pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta varsin poikkeava biopolitiikan ääritapaus löytyy nimittäin juuri toisen maailmansodan aikaisesta Saksasta. Silloin suvereeni tappo-oikeus yhdistyi väestöpoliittiseen agendaan, natsien murheelliseen yritykseen puhdistaa ”arjalainen rotu” tuhoamalla epätoivottuja väestönosia päättämällä siitä, ketkä pääsevät lisääntymään, ja moninkertaistamalla ”germaanisen” väestön.

Toinen pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta varsin poikkeava biopolitiikan ääritapaus löytyy toisen maailmansodan aikaisesta Saksasta.

Puutarhurikielikuvaa jatkaen natsien biopolitiikassa oli lannoittamisen ja kastelemisen lisäksi toinenkin ulottuvuus: lisääntyvien yksilöiden valitseminen ja rikkaruohojen repiminen. Kun puutarhuri jalostaa kasvejaan, hän valitsee vain parhaiden yksilöiden siemenet, jotta lajikkeen toivotut ominaisuudet vahvistuisivat ja ei-toivotut vähenisivät. Puutarhuri myös repii surutta maasta haluttujen kasvien elinvoimasta kilpailevat rikkaruohot.

Vaikka pohjoismainen sosialidemokratia ja kansallissosialistinen totalitarismi ymmärretään hyvästä syystä toistensa vastakohdiksi, on niillä myös selkeä yhteys: biopolitiikka. Ääripäitä yhdistää siis se, että kumpikin niistä pyrkii maksimoimaan väestön kokonaisetua tavalla tai toisella.

Väestön edun tavoitteleminen kansanmurhalla on kuitenkin absoluuttisen tuomittavaa. Ajatus siitä, että rotuhygienia olisi oikea tai toimiva tapa huolehtia väestöstä, on vääristynyt. Yhtä kaikki molemmat järjestelmät ovat kiinnostuneita ihmisten biologisista elämänprosesseista ja väestöilmiöstä sekä pyrkivät ohjailemaan niitä yleisen edun nimissä.

Affirmatiivisesta biopolitiikasta kuoleman politiikkaan

Biopolitiikka onkin toisinaan jaettu kahteen kategoriaan sen mukaan, minkälaisia sivutuloksia se tuottaa pyrkiessään maksimoimaan väestön hyvinvointia. Ensimmäinen, natsien thanatopolitiikka eli kuoleman politiikka tuotti kuolemaa ikään kuin sivutuotteenaan yrittäessään edistää kieroutuneesti väestön etua.

”Rodun puhdistamisen” ohella toisena laajemmin hyväksyttynä ja ajankohtaisempana ilmiönä väestön kokonaisedun nimissä tapahtuvasta tappamisesta voidaan mainita terrorismin vastainen taistelu, jossa esimerkiksi bioaseella miljoonia henkiä uhkaava taho voidaan tappaa syyllistymättä murhaan.

Toinen, hyvinvointivaltion asukkaille tutumpi biopolitiikan kategoria on niin kutsuttu affirmatiivinen biopolitiikka, joka pyrkii ainoastaan vaalimaan koko väestön elämää tuhoamatta sivutuotteenaan jonkin väestönosan elämää. Yksiselitteisen rajaviivan piirtäminen affirmatiivisen ja epäaffirmatiivisen järjestelmän välille ei kuitenkaan ole helppoa, sillä edes natsien biopolitiikka ei koostunut ainoastaan rotupolitiikasta ja tuhoamisleireistä.

Saksa oli ajassaan tieteellisesti edistynyt valtio, joka valisti väestöään luomutuotannon ja kasvissyönnin hyödyistä sekä asbestin ja tupakoinnin vaaroista. Toisin sanoen Saksa puuttui väestön elämään liittyviin kysymyksiin thanatopolitiikan ohella myös affirmatiivisesti.

Affirmatiivinen biopolitiikka ei siis ole yksinomaan demokraattisten järjestelmien etuoikeus eikä thanatopolitiikka ole ainoastaan historiaan jäänyt muistutus totalitarismista. Esimerkiksi negatiivista eugeniikkaa eli ei-toivottujen ihmisten lisääntymisen estämistä on toteutettu myös demokraattisissa hyvinvointiyhteiskunnissa.

Vuosina 1935–1970 Suomessa pakkosteriloitiin tuhansia ihmisiä rotuhygieenisistä syistä. Vuoden 1925 avioliittolain mukaan esimerkiksi epileptikot oli steriloitava ennen kuin heidän annettiin mennä naimisiin ja sukupuolensa korjaavilta henkilöiltä vaaditaan Suomessa edelleen steriiliyttä.

Toivottujen geenien valinnan mahdollistava teknologia on aiheuttanut keskustelua uudenlaisesta eugeniikasta, ihmisen geneettisen perimän manipuloimisesta. Syyt perimän muokkaamiselle ovat ymmärrettävät: perinnöllisesti sairaat voisivat lisääntyä uuden teknologian avulla riskittömästi. Toisaalta perimän muokkaaminen voi johtaa myös esimerkiksi ”muodinmukaisten” lasten suunnitteluun tai geeneiltään ylivertaisten superlasten kehittelyyn.

Yhteiskunnallisen väliintulon hyväksyttävyys

Jonkinlainen biopolitiikka on siis demokratiaa ja totalitarismia yhdistävä historiallinen tekijä. Tämä ei tarkoita sitä, että ylpeytemme aihe, hyvinvointivaltio, olisi muutamista häpeäpilkuistaan huolimatta verrannollinen toisen maailmansodan aikaisten hirmuhallintojen kanssa.

Yhteys tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että useimmat tai jopa kaikki modernit yhteiskunnat ovat pyrkineet kehittämään väestönsä elämän laatua ja määrää jollain tavalla, osa affirmatiivisesti ja osa kuoleman kautta. Tämä yhteys ei myöskään tarkoita sitä, että kaikki biopolitiikka olisi jossakin mielessä ”pahaa” saatikka sitä, että kaikki biopolitiikka olisi ”hyvää”.

Moderni demokratia on aina pohjautunut tavalla tai toisella jonkinlaiseen biopolitiikkaan.

Moderni demokratia on aina pohjautunut tavalla tai toisella jonkinlaiseen biopolitiikkaan ja jonkinlainen biopolitiikka näyttäisi myös olevan yhteiskunnallisen järjestyksen säilymisen kannalta pakollista. Ihmiset haluavat, että heidän elämänsä on turvattua. Mikäli väestön hyvinvointiin ei kiinnitetä minkäänlaista huomiota, ryhtyvät kärsivät ihmiset pian äänestämisen sijasta kapinoimaan.

Keskustelu liberalismista on keskittynyt kysymykseen siitä, minkälainen yhteiskunnallinen väliintulo on sopivaa eikä liian välinpitämätöntä, tungettelevaa tai suorastaan holhoavaa. Uusliberalistinen aika on jopa herättänyt kysymyksen siitä, onko biopoliittinen ajanjakso päättymässä.

Suurin osa suomalaisista näyttää edelleen hyväksyvän biopolitiikan jossain sen muodossa. Esimerkiksi tupakoinnin vastainen kamppailu nauttii laajaa hyväksyntää ja pyrkimys savuttomaan Suomeen etenee vuosi vuodelta. Tupakkavalistukset ja -kampanjat sekä tupakkatuotteiden saatavuuden ja hinnan sääntely ovat arkipäiväisiä tapauksia siitä, miten hyvinvointivaltio pyrkii maksimoimaan väestönsä elämää. Ne ovat myös osoituksia siitä, ettei biopolitiikka ole katoamassa mihinkään lähitulevaisuudessa.

YTM Samuel Lindholm on valtio-opin väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Myös demokratiassa tarkkaillaan ja säädellään kansalaista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tieteenalan huono tila

Kansainvälisten suhteiden tieteenalan epäonnistuminen nousee esiin tietyin väliajoin. Esimerkiksi tämä vuosituhat alkoi tieteenalan älyllisen epäonnistumisen esiintuomisella, jota seurasi tieteenalan teoriatyöhön ja sen huonoon tilaan keskittyvä foorumi.

Usein kansainvälisten suhteiden epäonnistumisella viitataan tieteenalan yksisuuntaiseen yhteyteen muiden tieteenalojen kanssa. Kansainvälisten suhteiden tutkimus lainaa muilta tieteenaloilta, mutta muut tieteenalat eivät tunnu olevan kiinnostuneita kansainvälisten suhteiden ideoista.

Yhdeksi syyksi on ajateltu sitä, että tieteenala on edelleen valtio-opin varjossa. Justin Rosenbergin mukaan kansainväliset suhteet ei ole tieteenalana kyennyt kehittämään omaa ”isoa ideaansa”. Tällä tarkoitetaan sellaista ideaa tai käsitettä, joka keskittyy johonkin sosiaalisen maailman perustavaan ulottuvuuteen, jonka kautta tieteenala määrittää itsensä. Maantieteessä se on tila, historiassa se on aika ja sosiologiassa se on sosiaalisten suhteiden rakenteet.

Rosenbergin oma ehdotus tieteenalan isoksi ideaksi on lupaava, mutta se on herättänyt myös kritiikkiä, oli se oikeutettua tai ei. Jo esitettyjen ongelmien lisäksi Rosenbergin ehdotus kärsii siitä, että se vahvistaa tieteenalojen jakoa ja katsoo ajassa vain taaksepäin, ei tulevaisuuteen eikä täysin edes nykyisyyteen. Täten se jättää huomioimatta aikamme merkittävimmän ”yksityiskohdan”: antroposeeniksi tai kapitaloseeniksi kutsutun aikakauden.

Antroposeeni

Ihmisperäinen vallankäyttö on saavuttanut sellaisen mittakaavan, että se oikeuttaa uuden geologisen aikakauden nimeämisen. Nimeksi on ehdotettu antroposeenia, ihmisen aikaa.

Aikakaudella on muitakin nimiä. Esimerkiksi kapitaloseeni korostaa tiettyjen ihmisperäisten käytäntöjen merkitystä syinä planeettamme nykytilaan.

Ihmisperäinen vallankäyttö on saavuttanut sellaisen mittakaavan, että se oikeuttaa uuden geologisen aikakauden nimeämisen.

Yksi erittäin merkittävä seuraus antroposeenin tai kapitaloseenin tunnistamisesta on se, että modernin ajattelun yhden peruskiven puolustaminen hankaloituu, ellei jopa muutu mahdottomaksi. Ihmisen ja luonnon erottaminen toisistaan ei tunnu olevan enää järkevaa.

Antroposeeni tai kapitaloseeni haastaa vanhoja tapoja ajatella ihmisyhteisöjä ja vaatii miettimään uusiksi niiden välisiä suhteita sekä ihmisen suhdetta ei-ihmiseen.

Planeettapolitiikka on juuri tällainen uusi tapa ajatella.

Planeettapolitiikka

Planeettapolitiikka esiteltiin kansainvälisten suhteiden alalla Planeettapolitiikan manifestissa. Myös sen mukaan tieteenala on epäonnistunut ja tarvitsee uudistumista. Manifesti korostaa, että tieteenalamme lähtökohta on valtioiden suhteet anarkiassa, ei ihmisten vuorovaikutus biosfäärin kanssa.

Manifestin mukaan tieteenalamme keskiössä pitäisi olla planeetallamme olevien eri maailmojen ja niissä elävien eri lajien hyvinvointi. Ihmisyhteisöt eivät unohdu planeettapolitiikassa, vaan ne nimenomaan toteuttavat planeettapolitiikkaa, joka voi olla hyödyllistä tai haitallista muulle elämälle.

Manifestin mukaan tieteenalamme keskiössä pitäisi olla planeetallamme olevien eri maailmojen ja niissä elävien eri lajien hyvinvointi.

Manifestin yksi tarkoitus on päästä eroon ihmiskeskeisyydestä ja antaa ääni muulle elämälle. Sen toinen tarkoitus on kaiken muun elämän hyvinvoinnin edistäminen. Jaloista ajatuksista huolimatta molemmat tavoitteet ovat ongelmallisia.

Biopolitiikka, elämän ja kuoleman politiikka, käsittää kaiken elämän ja tähtää oikeutetusti eräiden elinlajien kuolemaan (esimerkiksi virukset).

Äänen antaminen muille lajeille ei poista ihmiskeskeisyyttä. Ihmiset, omilla ehdoillaan, antavat äänen muille. Me säilymme myös ”kuuntelijoina” ja tulkitsemme kuulemaamme aina omista, ihmisperäisistä lähtökohdistamme.

Toisaalta planeettapolitiikan idea on erittäin lupaava. Manifestin käsitystä pitää hioa ja esimerkiksi laajentaa kattamaan ihmisperäinen vuorovaikutus planeettamme kaikkien kehien, ei vain manifestin korostaman elinkehän, kanssa.

Planeettapolitiikka tulee ymmärtää niin, että se käsittää biosfäärin lisäksi myös planeettamme muut sfäärit (ilma-, kivi- ja vesikehät) sekä planeetan itsessään. Tällöin keskiöön nousee se ihmisperäinen politiikka, joka koskee maapalloa ja jonka kautta maapalloa hallitaan. Planeettapoliittisen suoran ja epäsuoran vallankäytön kohteena on maapallo.

Keskiöön nousee se ihmisperäinen politiikka, joka koskee maapalloa ja jonka kautta maapalloa hallitaan.

Tärkeää on myös erottaa negatiivinen planeettapolitiikka positiivisesta.

Ihmisperäinen ilmastonmuutos ja siihen johtaneet syyt ovat esimerkkejä negatiivisesta planeettapolitiikasta. Toimemme eivät ehkä ole tietoisesti pyrkineet aiheuttamaan ilmastonmuutosta, mutta olemme siitä huolimatta harjoittaneet vähintäänkin satoja vuosia vallankäyttöä, jonka kohteena on ollut planeettamme ja sen eri kehät. Ilmastonmuutos on seurausta tuosta tuhoisasta vallankäytöstä.

Positiivisen planeettapolitiikan esimerkki on vallankäyttö, joka tähtää ilmastonmuutoksen hidastamiseen. Positiivinen planeettapolitiikka pyrkii tietoisesti parantamaan elinolosuhteita maapallolle muun muassa pysäyttämällä ihmisperäisen ilmastonmuutoksen.

Vastaus tieteenalan uudistumistarpeeseen?

Planeettapolitiikassa on vielä hiomista, mutta se on herättänyt merkittävää kiinnostusta kansainvälisten suhteiden tieteenalalla. Potentiaalisesti se voisi olla sellainen iso idea, jota Rosenberg peräänkuuluttaa ja josta muut tieteenalat ovat kiinnostuneita.

Planeettapolitiikan keskiössä on antroposeeni tai kapitaloseeni, joka on useiden eri tieteenalojen kannalta kiinnostavaa ja oleellista.

Samoin planeettapolitiikka ainakin pyrkii hälventämään voimakasta erottelua ihmisen ja luonnon välillä nähden näiden kahden olevan punoutuneita toisiinsa.

Toisaalta planeettapolitiikka saattaa haastaa koko tieteenalajaon näiden kahden keskeisen lähtökohtansa kautta.

Planeettapolitiikka on lähtökohtaisesti perinteiset tieteenrajat ylittävä ja niitä yhdistävä.

Siinä missä Rosenbergin ehdotus alleviivaa kansainvälisiä suhteita muista erillisenä tieteenalana, jonka pitäisi löytää omaa identiteettiään vahvistava iso idea, planeettapolitiikka saattaakin johtaa tieteenalajaottelun vähenemiseen. Planeettapolitiikka on lähtökohtaisesti perinteiset tieteenrajat ylittävä ja niitä yhdistävä.

Jotta voisimme ymmärtää ihmisperäistä vallankäyttöä, sen monimuotoisuutta ja moninaisia seurauksia planeettaamme ja sen kehiä kohtaan, meidän on kiedottava yhteen useita eri tieteenaloja, ylitettävä perinteiset rajat tai jopa unohdettava ne.

Unohtamatta kansainvälisten suhteiden perinteisiä osaamis- ja vahvuusalueita tarvitsemme antroposeenin tai kapitaloseenin aikana tieteenalojen fuusioitumista ja synteesiä. Vain tällä tavalla voimme saada kattavamman käsityksen ja löytää uusia ajattelutapoja ihmisperäisen elämän ja planeettamme muiden kehien välisiin suhteisiin. Planeettapolitiikka on erittäin lupaava tutkimusohjelma tässä mielessä.

PhD Hannes Peltonen on kansainvälisen politiikan yliopistonlehtori Tampereen yliopistossa. 

Julkaisu Planeettapolitiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yleensä vammaisuutta lähestytään pääasiassa lääketieteellisin ja psykologisin määritelmin. Ne edustavat vammaisuudesta sellaista tulkintaa, joka on liitetty yhteiskunnallisen todellisuuden kommunikatiivisesti rakentuneisiin todellisuuskäsityksiin. Erityisesti se tarkoittaa sitä, että vamma on yksilölle haitta ja yhteiskunnalle taakka tai kustannuserä.

Euroopassa erityisesti brittiläisessä vammaistutkimuksessa on jo 1980-luvulta alkaen pyritty muuttamaan tätä käsitystä ja esitetty, että vammaisuuden ilmiö on myös yhteiskunnallinen ja poliittinen kysymys. Lääketieteelliset ja psykologiset määritykset vammaisuudesta ovat helposti leimaavia, mutta ne eivät kerro siitä, mitä merkitsee olla vammaisena yhteiskunnassa.

Tähän kysymykseen keskitytään lähestymällä vammaisuutta yhteiskunnallisena ja poliittisena ilmiönä. Silloin tarkastellaan myös lääketieteellisten ja psykologisten selitysmallien määrittelyvallan merkityksiä vammaisuudesta.

Valistuksesta lähtien on kiinnitetty huomiota ihmisten kykyihin ja mahdollisuuksiin, jolloin kykenemättömyydestä on muodostunut kielteinen asia.

Poliittiset ja yhteiskunnalliset merkitykset vammaiskysymyksissä ovat jääneet vähäiselle huomiolle.Tilanne näkyy myös tiedepolitiikassa. Vasta 2000-luvulla vammaistutkimus yhteiskuntatieteiden ja politiikan tutkimuksessa on kansainvälisesti saanut edes jonkinlaista jalansijaa, vaikka se onkin vielä erikoistumisala.

Valistuksesta lähtien on kiinnitetty huomiota ihmisten kykyihin ja mahdollisuuksiin, jolloin kykenemättömyydestä on muodostunut kielteinen asia. Siksi klassinen yhteiskuntateoria ei ole ulottunut vammaisuuteen asti.

Toisen maailmansodan jälkeen yhteiskuntatieteiden, erityisesti sosiologian, valtavirtauksena ja todellisuuskäsitysten muokkaajana oli funktionalismi, jossa yhteiskunnan osia tarkasteltiin sen kautta, miten ne vaikuttivat kokonaisuuteen. Se ei tarjonnut paljon mahdollisuuksia vammaisuuden yhteiskunnalliselle tutkimukselle ilman kytköstä lääketieteeseen, psykologiaan tai kasvatustieteisiin.

Medikalisaatiotako?

Biovalta on nyky-yhteiskunnan hallinnan muoto, jossa vammaisuus kuitenkin määrittyy sekä lääketieteellisenä että yksilöä korostavana mutta samalla myös sosiaalisena, yhteiskunnallisena ja poliittisena kysymyksenä.

Tiedon, vallan ja kontrollin yhteenkietoutumisessa tietoa edustaa tieto- ja totuusjärjestelmä, joka painottaa sitä, millaisen riskin ihmisten biologisuus paljastaa suhteessa ympäröivään todellisuuteen. Kun biologisuuden kautta määritetyt riskit ja uhat on laskettu ja analysoitu, voidaan (sosiaali)politiikassa asettaa sopivia palvelu- ja kontrollikäytäntöjä.

Niiden tarkoitus on yhtäältä ylläpitää yhteiskunnallista vakautta ja toisaalta pyrkiä varmistamaan, että ihmiset sisäistäisivät itsensä olemuksen (biologisten) riskien kautta. Yksilöt ja ympäristötkin muutetaan laskennallisiksi riskeiksi ja standardisoiduiksi lukuarvoiksi, joilla viitataan toleransseihin. Kun arvot ylittyvät, se merkitsee uhkaa.

Ihmisiä aletaan leimata heidän saamiensa testitulosten perusteella, vaikka ne kertovat vain psykofyysisistä poikkeamista keskiarvoissa eivätkä välttämättä mistään muusta.

Tästä syystä esimerkiksi ADHD kiinnittyy biovallan mekanismeihin. Lasten käyttäytyminen objektivoidaan, määritellään ja lopulta kategorisoidaan mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden diagnosointijärjestelmä DSM-IV:ään. Diagnosointiprosessissa mitataan viittä eri muuttujaa: akuutteja tiloja, pitkäaikaisia häiriöitä, somaattisia sairauksia, psykososiaalisia ongelmia ja yleisarviota potilaan toimintakyvystä.

Näin muodostuvat jaot sairaisiin ja terveisiin. Ihmisiä aletaan leimata heidän saamiensa testitulosten perusteella, vaikka ne kertovat vain psykofyysisistä poikkeamista keskiarvoissa eivätkä välttämättä mistään muusta.

Foucault’laista lähestymistapaa soveltaen ADHD on diskursiivinen muotoilu, joka noudattelee medikaalisia ja psykologisia kehityskulkuja. Kun nämä diskurssit yhdistetään biologisiin ominaisuuksiin, ADHD onkin muuttunut ominaisuuksista oireyhtymäksi.

Kohti vammaisuuden määrittymisen muutosta?

Tiivistettynä tämä tarkoittaa, että kaikki yhteiskunnalliset ja yksilölliset ilmiöt on alistettu riskianalyyseille luonnontieteellisenä tietotyyppinä eli viime kädessä numeroarvoina. Vaikka tutkittava kohde, kuten vammaisuuden ilmiö, olisikin numeroita monimutkaisempi, saavuttaa se viimeistään silloin yhteiskunnallisen merkityksensä.

On kuitenkin huomattava myös, että vammaisuus ja sen määritelmät niin lääketieteessä kuin yhteiskunnallisessakin todellisuudessa muuttuvat. Viime aikoina on esimerkiksi lakisääteisten vammaispalveluiden käytännön tasollakin viitattu palveluparadigman muutokseen, jossa palveluita järjestetään hoidon ja kuntoutuksen tavoitteiden sijaan palveluiden käyttäjien toimijuuden tukemiseen.

Tällaista muutosta ei ole kuitenkaan ollut helppo toteuttaa ruohonjuuritasolla kunnissa. Käytännön tasolla muutosta on jarruttanut usein palveluiden sisältöjen muutosten sijaan muun muassa taloudelliset tekijät, työllisyyteen liittyvät tekijät ja nimby-ilmiö.

Muutosten ohjautumista talouden kautta voidaan aiheellisesti kritisoida, koska sen perusteella tehty sosiaalipolitiikka perustuu kustannus- ja hyötyajatteluun eikä tarvearviointeihin tai palvelujen subjektiivisiin oikeuksiin.

Keskeinen muutostekijä Suomessa on viime aikoina ollut kesäkuussa 2016 ratifioitu YK:n yleissopimus vammaisten ihmisten oikeuksista. Sen sisällöistä olennaisin yhteiskuntatieteellisen vammaistutkimuksen eetosta tukeva asia on vammaisuuden määrittymisen laajentaminen lääketieteestä ympäristöön ja toimijuuteen. Sopimuksessa vammaisuus määrittyy erilaisten psykofyysisten haittojen ohella myös kontekstuaalisesti ja vuorovaikutustilanteissa.

Vammaistutkimuksessa kansalaisuus on tulkittu yhdenvertaisuutta kuvaavaksi käsitteeksi, koska kansalaisuusasema mahdollistaa enemmän kuin mitä se sulkee pois ihmisten jokapäiväisessä elämässä.

Vammaisuuden ilmiön sosiaalinen ja poliittinen merkitys nousee juuri tästä yleissopimuksesta esiin käytännön elämässä. Silloin kysymys on viime kädessä vammaisten ihmisten asemasta yhteiskunnassa eli kansalaisuusasemasta.

Kansalaisuuden käsite voidaan tulkita myös erottelevaksi ominaisuudeksi. Vammaistutkimuksessa kansalaisuus on kuitenkin yleensä tulkittu yhdenvertaisuutta kuvaavaksi käsitteeksi, koska kansalaisuusasema mahdollistaa enemmän kuin mitä se sulkee pois ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Siksi on tärkeää tutkia vammaisten ihmisten kansalaisuusasemaa, sen toteutumista tai toteutumattomuutta ja siihen liittyviä tekijöitä monipuolisesti.

YTT Antti Teittinen on vammaistutkimuksen dosentti Itä-Suomen yliopistossa, erityiskasvatuksen dosentti Helsingin yliopistossa ja Kehitysvammaliiton tutkimuspäällikkö.

Julkaisu Vammaisuus yhteiskunnallisena ja poliittisena kysymyksenä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Elämän politiikat kokoaa ranskalaisen filosofin Michel Foucault’n 1970- ja 1980-luvun alun tuotannon keskeiset teemat yhteen Ilpo Helénin hellässä käsittelyssä. Kirja jatkaa siitä Nikolas Rosen, Mitchell Deanin ja Carlos Novasin kaltaisten Foucault-tutkijoiden viitoittamalla tiellä kohti myöhäismodernien biopolitiikan ilmenemismuotojen analyysia.

Kirja on Helénin pyrkimys kirjoittaa itsensä ulos – kuten hän itse asian ilmaisi teosta käsitelleessä tilaisuudessa – ”tuosta kaljupäästä”. Se sisältää myös kysymyksen: onko Foucault’ssa enää kriittistä potentiaalia?

Foucault’n kolme kautta

Foucault’a voi pitää 1900-luvun merkittävimpänä yhteiskuntateoreetikkona ja filosofina. Hän väitteli vuonna 1960 hulluuden historiasta, mutta hänen läpimurtoteoksensa ranskalaisen opiskelevan nuorison ja älymystön tietoisuuteen oli vuonna 1966 julkaistu Sanat ja asiat, jota pidetään myös hänen arkeologisen kauden pääteoksenaan.

Teoksen keskeinen teoreettinen käsite oli épisteme, jolla Foucault tarkasteli niitä ehtoja, joilla tieto voi tulla objektiksi. Se erosi Immanuel Kantin transsendentaalista  siinä, että se on historiallinen a priori ja näin ollen muuttuva poliittisten voimasuhteiden mukaan.

Toinen Foucault’n arkeologisen kauden keskeisistä teemoista oli positiivinen tiedostamaton, jolla hän tarkoitti tiedon ulkopuolelle jäävää aluetta, joka kuitenkin tulee osaksi diskurssia ja mahdollistaa näin näkyvän tai käsitteellistetyn tiedon.

Foucault’n vallan genealogisen kauden käynnisti vuonna 1975 julkaistu teos Tarkkailla ja rangaista. Hän siirsi polttopisteen diskurssien sisäisten rakenteiden tutkimuksesta diskursiivisten ja ei-diskursiivisten välisiin valtasuhteisiin ja käytäntöihin.

Vallan genealogia tutkii nykyisyyden historiaa arvioiden tiedon ja vallan kytköksiä.

Genealogialla Foucault viittasi Friedrich Nietzschen teoksen Moraalin alkuperästä esipuheeseen, jossa tämä tekee eron alkuperän etsimisen ja polveutumisen välillä. Nietzschelle ainoa mahdollinen kritiikin muoto oli genealogia, koska siinä myös kriittinen järki asettui kriittisen järjen kohteeksi. Vallan genealogia tutkii nykyisyyden historiaa arvioiden tiedon ja vallan kytköksiä.

Vuonna 1976 julkaistussa teoksessa Seksuaalisuuden historia Foucault käyttää ensimmäistä kertaa käsitettä biovalta. Seuraavien vuosien luennoissa hän korvaa biovallan käsitteen biopolitiikalla sekä ottaa käyttöön hallinnan ja hallinnollisuuden käsitteet, mitkä ovat myös Helénin teoksen punainen lanka.

Genealogisella kaudella Foucault’lle keskeiseksi käsitteeksi tuli dispositiivi, joka kuvaa strategista tilannetta tai koneistoa, jossa épisteme (rationaalisuus) ja valta (tekniikat) kytkeytyvät yhteen mahdollistaen subjektin muodostumisen ja toiminnan.

Foucault’n viimeiset kirjoitukset ennen hänen ennenaikaista kuolemaansa vuonna 1984 käsittelivät minäteknologioita. Niiden voidaan katsoa muodostavan joko riitasoinnun aikaisempaan tuotantoon tai tulleen kolmanneksi ulottuvuudeksi tieteellisten diskurssien tai épistemen ja kurinpidollisen vallan rinnalle.

Foucault politiikan teoreetikkona: valtio käyttöliittymänä

Helén kirjoittaa Foucault’n ajattelun lähtökohdan olleen tieto-oppi, ja hän oli kiinnostunut tiedosta ja totuudesta. Foucault oli ennen kaikkea filosofi, ei yhteiskuntatieteilijä tai politiikan teoreetikko. Toisaalta tieto-oppi ”suhteutui Foucault’lla siihen, mitä Kant kutsui käytännölliseksi järjeksi, eli moraaliajatteluun, jota Foucault piti erottamattomana poliittisesta järjestä”.

Hannah Arendt kritisoi modernia länsimaista yhteiskuntaa siitä, että se surkastuttaa poliittisen toiminnan varaamalla politiikan eli yhteisten asioiden asialistan biologisille tarpeille, välttämättömyydelle ja ja elämän uusintamiselle eli työlle. Foucault ja hänen seuraajansa korostavat nimenomaan elämän politiikan olevan luovaa toimintaa: vita activaa.

Niin ikään Foucault’n voi katsoa irtisanoutuneen Niccolò Machiavellista polveutuneesta politiikkakäsityksestä, jossa politiikan taito ymmärrettiin suvereenin valtion ulkosuhteiden hoitamisena, eli diplomatiana, tai sitten sisäpoliittisen kamppailuna hallitusvallasta.

Foucault’laisittain modernin valtion historia on valtion käyttöliittymän kehittymisen historiaa.

Sen sijaan Helén kirjoittaa Foucault’n ja hänen seuraajiensa mielenkiinnon kohdistuneen ja kohdistuvan valtion sisäiseen hallitsemisen taitoon ja teknologiaan. Foucault’laisittain modernin valtion historia on valtion käyttöliittymän kehittymisen historiaa: moninaisten ihmisryhmien ja -yksilöiden, prosessien ja suhteiden hallintaa yhteiskunnassa.

Foucault käytti tästä käsitettä hallinnallistuminen, joka Helénin mukaan on ollut erityisen ominaista hyvinvointivaltiolle.

Mitä on biopolitiikka?

Biopolitiikan käsitteen Foucault lanseeraasi luennoillaan 1970-luvun lopulla. Esimoderni suvereenivalta hallitsi näkyvyyden, pelottavuuden ja armeijan avulla kuoleman voimia. Uuden ajan alusta lähtien väestönkasvu, maatalouden kehittyminen, kapitalistisen tuotannon muutokset sekä biologian ja lääketieteiden synty mahdollistivat elämänvoimien hallinnan.

Biopolitiikka on politiikkaa, ”jonka kiintopiste on elämä biologisena asiana, olemassaolon kysymyksenä tai elämäntapana, elämänkertana tai elämänhallintana”.

Helén tiivistää biopolitiikan politiikaksi, ”jonka kiintopiste on elämä biologisena asiana, olemassaolon kysymyksenä tai elämäntapana, elämänkertana tai elämänhallintana”. Foucault’lla biovalta tai -politiikka jakautui yksilöön kohdistuvaan kurinpidolliseen valtaan ja väestön hallintaan.

Väestön idea nykyaikaisessa merkityksessä keksittiin 1600- ja 1700-luvun Euroopassa. Seuraava askel oli  väestön normalisointi. Foucault esittää, että länsimaisen hallintamentaliteetin taustalla on paimenvalta; ajatus hyvästä paimenesta, joka kaitsee laumaansa.

Biopolitiikka ei kuitenkaan ole vain ja ainoastaan paimentamista, vaan elämän tekemistä hyödylliseksi taloudellisesti tai väestöpoliittisesti – tai molempia.

1800-luvulta alkaen osana biopolitiikkaa väestöä on pyritty normalisoimaan. Se on vaatinut ensin normaalin määrittelemistä ja mittaamista, jotta olisi mahdollista erotella niin sanotusti jyvät akanoista. Normalisoinnista Helén siirtyy Ulrich Beckin riskiyhteiskunnan käsitteeseen: nykyään mitataan ja hallinnoidaan elämää arvioimalla riskejä terveydenhuollon ja vakuutustoimen yhdistyessä.

Teos käsittelee etupäässä biopolitiikan ilmiöitä, jotka ovat ilmestyneet vasta Foucault’n kuoleman jälkeen tiedon objektiksi.

Helénin teos käsittelee etupäässä biopolitiikan ilmiöitä, jotka ovat ilmestyneet vasta Foucault’n kuoleman jälkeen tiedon objektiksi. Näin hän haluaa tuoda foucault’laiseen keskusteluun uudenlaisen painotuksen: modernien elävien ihmisolentoja tutkivien tieteiden sijaan Helén puhuu ”teknologioiden kentästä, joka koostuu biologis-lääketieteellisestä, psykoteknologisesta ja sosiaaliteknologisesta muodostumasta”. Ne muodostavat elämän tieteellis-teknisenä hybridinä.

Jotta Foucault’n inspiroima lähestymistapa voisi vastata kysymykseen, mitä tapahtuu elämän politiikassa nyt (vai tapahtuuko mitään), on sitä Helénin mukaan selkeytettävä ja kehitettävä edelleen.

Tässä hän turvautuu ennen kaikkea Nikolas Rosen ja Mitchell Deanin kaltaisiin teoreetikoihin, jotka ovat tarkastelleet normalisoivan ja julkisen hyvinvointivaltion kriisiytymistä ja niin sanotun uusliberalistisen tai edistyneen liberalistisen hallintamentaliteetin ilmestymistä markkinoiden vapautumisen ja globalisaation myötä.

Rosen mukaan elämän politiikka on nykyään muokkaamassa kohteitaan eri tavoin kuin Foucault’n elinaikana. Biopolitiikka molekularisoituu ihmisten hallinnan siirtyessä solu- ja molekyylitasolle.

Normalisointi on jäämässä optimoinnin varjoon. Foucault’lle kurinpidollinen valta ei kohdistunut suoraan ruumiiseen vaan enemmän tilan sekä ajan kategorioiden hallitsemiseen ja sitä kautta ruumiin tekemiseen kuuliaiseksi ja hyödylliseksi. Sen sijaan 2000-luvulla ihmiset ovat subjektivoituneet; alkaneet suhtautua itseensä entistä enemmän biologisesti ja biolääketieteellisesti muokattavina olioina.

Viimeisintä, mutta ei vähäisintä, muutossuuntaa Rose kutsuu vitaalisuuksien taloudeksi. Talous- ja biopolitiikka nivoutuvat jälleen yhteen, minkä ”kehityksen myötä myös huippulääketieteellinen tutkimus sekä sen tarvitsema teknologia, kudosmateriaali ja tutkimusaineistot ovat tulleet kaupallisen vaihdon ja hyödyntämisen piiriin”.

Onko valtion luonne perustavanlaatuisesti muuttumassa?

Kokonaan oma kysymyksensä on se, mikä valtion käyttöliittymän ala tulee olemaan: onko valtion luonne perustavanlaatuisesti muuttumassa? Valtiosta on tulossa alusta markkinoille, mistä ajankohtaisena esimerkkinä voisi olla sote-uudistus.

Minäteknologia ja deleuzelainen potentiaalisuus

Molekulaarisuuden, kontrollin ja viimeisessä luvussa käsitellyn potentiaalisuuden käsitteet tulevat toiselta ranskalaiselta filosofilta, Gilles Deleuzelta.

Potentiaalisuus viittaa Deleuzen antihegeliläiseen Baruch Spinoza -tulkintaan, jossa identiteettiä ei rakenneta suhteessa Toiseen, vaan esitetään – Spinozaa lainaten – huomautus: emme tiedä, mihin kaikkeen ruumis kykeneekään. Potentiaalisuus muodostuu siten itsen nykyisyyden ja itsen tulevaisuuden mahdollisuuksien välisestä sommitelmasta.

Helénin teoksen heikkouksia onkin se, ettei hän käsittele foucault’laisuuden ja deleuzelaisuuden välistä suhdetta.

Helénin teoksen heikkouksia onkin se, ettei hän – muuten varsin laajassa, joskin rönsyilevässä kirjassa – käsittele foucault’laisuuden ja deleuzelaisuuden välistä suhdetta, jonka on tehnyt sitäkin ytimekkäämmin Jussi Vähämäki teoksessaan Itsenalistus: Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa.

Se oli Deleuze, joka tulkitsi Foucault’n olleen ensimmäisiä, jotka ymmärsivät meidän olevan etääntymässä kuriyhteiskunnasta ja astumassa kohti kontrolliyhteiskuntaa, joissa sisä- ja ulkopuolisen raja on hämärtymässä.

Tämä ilmeni Foucault’n kiinnostuksena minätekniikkoihin 1980-luvun alussa, jolloin hän esitti, että länsimaisessa modernissa yhteiskunnassa ihmisten  tavat tunnistaa itsensä subjekteiksi olivat hyvin rajallisia  kurinpidollisissa instituutioissa.

Sen sijaan minätekniikoissa keskeisessä asemassan on niiden tapojen moninaisuus, joilla ihminen voi tunnistaa itsensä subjektiksi. Myöhäismoderneissa kontrolliyhteiskunnissa ihmisillä on näennäinen vapaus normalisoinnista.

Julkaisu Helén: Biopolitiikkaa myöhäismodernissa yhteiskunnassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Videon kuvaus Susanna Hast.

Julkaisu Eugeniikan jäljillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kätilöt ovat nousseet politiikan ytimeen hallituksen leikkaussuunnitelmien myötä aluksi leikkausten kohteena ja myöhemmin niiden onnistuneena haastajana. Tämä kuvastaa kätilön ammatin historiallista ja ajankohtaista poliittista luonnetta. Kätilötyö on yksi naisten vanhimmista ammateista, mutta samalla siihen on liittynyt voimakkaita reviiri- ja mielikuvakamppailuja. Meksikossa kätilöt ovat viime vuosikymmenien ajan järjestäytyneet poliittiseksi voimaksi, joka haastaa vallitsevia normeja paitsi työelämässä ja synnytyskulttuurissa myös luokkaan, etnisyyteen ja sukupuoleen liittyvässä politiikassa.

Meksikolaiset kätilöt poliittisina toimijoina

”Kätilöt ovat susia, sairaanhoitajat lampaita. Se on kätilötyön ydin: Kätilöt katsovat lääkäriä kuin vertaistaan.”

(Meksikon kätilöjärjestön puheenjohtaja, Mexico City)

”Tarvitaan erityistä luonnetta olla kätilö. Ajattele nyt: Vieras mies koputtaa ovellesi aamuneljältä ja kiskoo sinut ylös aviovuoteestasi, jätät lapset aviomiehen hoitoon ja lähdet tämän vieraan miehen kyydissä synnyttävän naisen luo. Sitten kannat yksin vastuun kahden ihmisen hengestä. Kuljet pitkin yhteisöjä yötä myöten, yksin, keskellä ei mitään. Ei kuka tahansa, vielä vähemmän nainen, pysty sellaiseen.”

(Itsenäisesti toimiva kätilö Chiapasin maaseudulla, Meksiko)

“Jos oma sairaalasynnytyskokemukseni ei olisi ollut niin huono, olisin nyt kirurgi enkä kätilö. Muuntautuminen lääkäristä kätilöksi on kuitenkin ollut kriisi. Vain toiset kätilöt ovat voineet auttaa minua siinä. Minun on pitänyt oppia pois kokonaan lääkärin olemuksestani. Kätilötyö on niin erilaista: Kätilönä oleminen vaatii erityistä tunne-elämään liittyvää kyvykkyyttä… Täytyy pystyä kannattelemaan naista henkisesti synnytyksen läpi. Se on hyvin erilaista kuin synnytysten managerointi sairaaloissa. Kyse on sellaisesta henkisestä kypsyydestä, mitä löytyy perinteisiltä kätilöiltä intiaaniyhteisöissä. Meille urbaaneille, globaaleille kätilöille tämä on vaikeampaa. Meillä on kuitenkin yhteinen kritiikki: Toisenlaisen systeemin haluaminen, haluamme uudenlaisen tavan avustaa synnytyksiä, jotka olisivat vähemmän väkivaltaisia… Niin, kätilötyö on poliittista. Ei sellaista poliittisuutta että marssitaan mielenosoituksissa vaan politiikkaa itse työn kautta. Se on feminististä työtä, joka vaatii naisille oikeutta saada osakseen laadukasta mutta ystävällistä hoitoa. Varsinkin tässä ammatillisessa tilanteessa on hyvin poliittista sanoa että olen kätilö.”

(Urbaani lääkäritaustainen kätilö, Meksiko)

Sitaatit ovat tämänhetkisen tutkimukseni kenttätyömatkoilta kerättyä haastatteluaineistoa, joissa haastateltavina ovat itsenäisesti ja pääosin ilman lain suojaa toimivat ammattikätilöt eri puolilla Meksikoa. Haastattelut kuvastavat erinomaisesti kätilötyön politisoitunutta luonnetta sekä Meksikossa että globaalisti.

Meksikossa kätilötyö ei ole ollut vuosikymmeniin laillista, vaan synnytyksistä ovat virallisesti saaneet huolehtia vain siihen koulutetut lääkärit, gynegologit ja obstetriset sairaanhoitajat. Rekisteröityneitä kätilöitä on kansallisella tasolla vain 78.

Tämä luku ei pidä sisällään Meksikon perinteisiä kätilöitä, joita arvioidaan olevan ainakin 15 000. Todellisuudessa siis suurin osa Meksikon kätilöistä toimii virallisen terveydenhoitojärjestelmän ulkopuolella.

Meksikossa toimii neljä koulua, joista voi valmistua ammattikätilöksi vaihtelevilla toimiluvilla. Suurin osa kätilöistä toimii kuitenkin ilman lupia, sillä he ovat saaneet ammattitaitonsa ulkomailla, muiden kätilöiden opissa tai esimerkiksi perheen perintönä ja ”unien kautta”.

He vierastavat akateemista kätilökoulutuksen mallia. Kuvaavaa on, että Meksikoon saapuu vuosittain suuret määrät länsimaisia kätilöopiskelijoita juuri näiden itsenäisesti toimivien ja perinteisten kätilöiden oppiin.

Viime vuosikymmenen aikana Meksikon kätilöt ovat alkaneet järjestäytyä voimakkaiksi kansalaisjärjestöiksi, jotka ajavat kätilötyön laillistamista. Sen lisäksi kätilöt ovat aktiivisesti järjestäytyneet osaksi Latinalaisen Amerikan lisääntymisoikeusliikehdintää, joka ajaa parannuksia synnytysoikeuksiin.

Tässä liikehdinnässä painoarvoa ovat saaneet ”humanisoidun synnytyksen” puolustus ”obstetrista väkivaltaa” vastaan. Haastateltujen kätilöiden mukaan kampanja synnytysoikeuksien ja kätilöntyön puolesta on tulosta ”äitien, kätilöiden ja osan synnytyshenkilökuntaa heräämisestä 2000-luvulla siihen kysymykseen, miksi moderneista synnytyksistä on tullut niin väkivaltaisia ja miksi niihin liittyy niin umpimähkäinen teknologian käyttö”. Sen katsotaan aiheuttavan riskejä niiden pienentämisen sijaan.

Kätilöiden poliittinen historia

Meksikon politisoitunut kätilöaktivismi ei ole yksittäistapaus, vaan kuvastaa kätilön ammatin historiallista ja ajankohtaista poliittista luonnetta myös globaalissa mittakaavassa. Kätilötyö on yksi naisten vanhimmista ammateista. Samalla siihen on kuitenkin jo historiallisesti liittynyt voimakkaita reviiri- ja mielikuvakamppailuja.

Vanhoina aikoina eri puolilla maailmaa kätilöitä saatettiin polttaa noitina. Myöhemmin, etenkin 1900-luvulla lääketieteen esiinmarssin aikaan, kätilöt ajautuivat reviirisotaan kasvavan akateemisen ja pääosin miesvaltaisen lääkäriammattikunnan kanssa.

Osassa Eurooppaa, mutta erityisesti Amerikoissa, lääkärityö onnistuikin syrjäyttämään naisvaltaisen kätilötyön synnytysten hoidossa. Etenkin Pohjois-Amerikassa lääkärijärjestöt ja modernin synnytysopin edustajat onnistuivat leimaamaan kätilöt ”likaisiksi, vanhanaikaisiksi, umpimielisiksi pirttimuoreiksi”. Kuvaukseen sisältyi myös rasistista propagandaa.

Länsimaissa suuri osa synnytyksistä siirrettiin kotoa ja kätilöiden toimialueelta sairaaloihin ja lääkäreiden käsiin edistyksellisenä pidettynä toimenpiteenä. Pohjoimaissa ja Suomessa kätilötyö kuitenkin otettiin nopeasti osaksi äitiyshuoltotyötä. Suomen Kätilöliitto perustettiin jo vuonna 1919 kätilöiden yhteiskunnallisen ja taloudellisen aseman vakiinnuttamiseksi.

Jo 1700-luvulla yläluokkaiset naiset saattoivat matkustaa Ruotsiin kätilöoppiin. Suomessa kätilöt ovat pääosin voineet toimia sairaalasynnytyksissä ja neuvolatyössä eikä niin sanottuja perinteisiä kätilöitä enää ole.

Toinen kätilöntyöhön liittyvä ”reviirisota” on koskenut kätilötyön määritelmää. Kansainvälisen kätilöaktivismin parissa on edelleen jännitteitä koskien sitä, tulisiko kätilötyön olla osa akateemisempaa ja lääketieteellisempää sairaanhoitajantutkintoa vai oma äitiysterveyteen keskittyvä ammattinsa, joka ei ole ainoastaan akateeminen ja lääketieteellinen vaan osa naisten empiiristä ja holistista tietotaitoa.

Artikkelin alussa esitetyt sitaatit edustavat pitkälti jälkimmäistä kantaa: Meksikon itsenäisesti toimivat kätilöt ja perinteiset intiaanikätilöt kannattavat kätilöntyön holistisempaa määritelmää, jossa ammattitaito rakentuu empiirisesti ja kätilöiden omissa oppijärjestelmissä, joka yhdistelee perinteistä jaettua ja suullista tietoa lääketieteeseen.

Tässä kätilötyön määritelmässä korostuvat paitsi synnytyksen henkinen ja sosiaalinen puoli myös läsnäolon, yrttien ja hieronnan merkitys synnytysten hoidossa. Tämä holistinen kätilötyön määritelmä on vastahankaisessa suhteessa niiden kätilöiden kanssa, jotka kannattavat kätilötyötä teknisenä ammattina, usein osana sairaanhoitajan ammattia modernissa sairaalakompleksissa.

Kansainvälisen määritelmän haaste ja kehityspolitiikka

Kansainvälisesti kätilöksi määritellään vain henkilö, jolla on siihen virallinen, valtion hyväksymä koulutus ja toimilupa. Tämä merkitsee sitä, että tällä hetkellä yksi kätilötyötä politisoiva ongelma on, että tämä virallinen määritelmä jättää ulkopuolelleen valtaosan maailman kätilöistä, etenkin köyhimmissä maissa.

Näitä määritelmän ulkopuolelle jääviä kätilöitä kutsutaan vaihtelevasti empiirisiksi tai perinteisiksi kätilöiksi, sillä heiltä puuttuu virallinen koulutus ja/tai maan virallinen toimilupa. Arvioiden mukaan empiiriset ja perinteiset kätilöt kuitenkin hoitavat suuren osan maailman naisten synnytyksistä.

Kansainväliset organisaatiot, kuten YK ja Maailman terveysjärjestö (WHO), ovat kääntäneet kehityspolitiikkaansa tukemaan kätilöiden saatavuutta etenkin kehitysmaissa äitikuolleisuuden pienentämiseksi. Vähitellen on huomattu, että aikaisempi kehityspolitiikka, joka kannusti synnyttäviä äitejä sairaaloihin ja lääkäreiden hoitoon, ei ole tuottanut toivottua tulosta.

Yhä enemmän on alettu kiinnittää huomiota siihen, että monissa köyhissä maissa naiset eivät halua mennä sairaaloihin resurssien puutteen vuoksi tai koska he kokevat tulevansa huonosti kohdelluiksi. Kenttätyössäni onkin tullut vahvasti esiin sekä kätilöiden että synnyttävien naisten kokema ja havaitsema ”obstetrinen väkivalta” ja väestönhallintapolitiikka, joka kohdistuu juuri alkuperäiskansaväestöön ja yhteiskunnan köyhimpiin kerroksiin.

Huolimatta kehityspolitiikan kääntymisestä kätilötyölle suosiolliseksi, ajatus koulutettujen kätilöiden tarpeellisuudesta vallitsee. Siinä missä kehityspolitiikan uusi suunta tarjoaa välineitä ammattikätilöiden kamppailuille esimerkiksi Meksikossa, jännitteet empiiristen ja perinteisten kätilöiden taholta kasvavat.

He kokevat oman asemansa ja työnsä uhatuksi. Esimerkiksi Meksikossa – voimakkaiden intiaaniliikkeiden maassa – myös intiaanikätilöt ovat alkaneet vedota alkuperäiskansaoikeuksiin.

Kätilöt ja yhteiskunnan kerroksellisuus

Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa kätilöiden poliittisuutta on käsitelty erityisesti Pohjois-Amerikassa 1990-luvulta lähtien. Siellä kätilöitä on analysoitu osana vastavaltaista synnytysliikettä, joka on 1970-luvulta lähtien kritisoinut hallitsevaa länsimaista patologista ymmärrystä synnytyksistä.

1990-luvulla synnytysliike onnistui laillistamaan kätilötyön useissa Yhdysvaltojen ja Kanadan osavaltioissa. Silti liikettä on kritisoitu värillisten perinteisten kätilöiden syrjimisestä ja uuden akateemisen ammatin luomisesta yksinomaan valkoisille keskiluokkaisille naisille.

Meksikon keskiluokkaiset kätilöaktivistit ovat saaneet osakseen samantyyppistä kritiikkiä ”pienen rikkaan eliitin etujen ajamisesta” samalla kun he joutuvat myös lääkärijärjestöjen hyökkäyksen kohteeksi ”vastuuttoman hippikulttuurin lietsomisesta”. Kätilöt herättävät edelleen monenlaisia tunteita ja mielikuvia huolimatta siitä, että etenkin Amerikoissa kätilöiden palveluita käyttävien naisten yhteiskunnallinen skaala on hyvin laaja.

Antropologi Robbie Davis-Floyd onkin alkanut puhua postmodernista kätilöstä, mikä viittaa kätilötyön poliittiseen ja osallistuvaan luonteeseen, jossa yhdistyy ennennäkemättömällä tavalla lääketieteellinen tieto ja perinteinen tietotaito ”naisten oikeuksien hyväksi”. Samalla termi on osa kamppailua positiivisemman kätilömielikuvan puolesta.

Antropologia onkin tieteenala, jonka piirissä on perehdytty kätilötyöhön vertailevasti. On ymmärretty, että eri maiden synnytyskulttuurit ovat myös poliittisesti rakentuneita, ja siinä mielessä ne muodostavat merkittävän tutkimuksen kohteen osana ajankohtaista globaalia biopolitiikkaa.

Suomessakin kätilöt ovat nousseet yllättävällä tavalla parrasvaloihin hallituksen säästöpolitikoinnin yhteydessä, ja keskiössä ovat olleet mielikuvat niin kätilöistä kuin työn sisällöstä. Viime aikoina kätilötyö on ollut näkyvästi esillä myös populaarikulttuurissa. BBC:n suosittu Hakekaa kätilö -sarja, Katja Ketun palkittu teos Kätilö ja sen pohjalta tehty samanniminen elokuva ovat keränneet paljon huomiota.

Kätilötyö läpivalaisee monitahoisesti yhteiskunnan eri kerroksia, järjestelmiä ja sukupuolittuneisuutta – siis politiikkaa hyvin laajasti – niin globaalisti kuin Suomessakin.

Kirjallisuutta

Argüello, H. & A. Mateo (2014) “Parteras tradicionales y parto medicalizado, ¿un conflicto del pasado? Evolución del discurso de los organismos internacionales en los últimos veinte años”. LiminaR: Estudios Sociales y Humanísticos 12:2, 13-29.

Craven, C. (2010) Pushing for Midwives: Homebirth Mothers and the Reproductive Rights Movement. Philadelphia: Temple University Press.

Comité Promotor por una Maternidad Segura en México (2014) “El estado de las parteras en el mundo 2014: Oportunidades y retos para México”. México: OPS, OMS, UNFPA.

Davis-Floyd, R. (2001) “La partera professional: Articulating Identity and Cultural Space for a New Kind of Midwife in Mexico”. Medical Anthropology: Cross-Cultural Studies in Health and Illness 20:2-3, 185-243.

Davis-Floyd, R. (2006) “Daughter of time: the postmodern midwife (part 1)”. Revista da Escola de Enfermagem da USP, 2007; 41(4):705-10.

Davis-Floyd, R. & C. Fishel (1997) Childbirth and Authoritative Knowledge: Cross-Cultural Perspectives. Berkeley: University of California Press.

Davis-Floyd, R. & C. Johnson (2006) Mainstreaming Midwives: The Politics of Change. New York: Routledge.

Hartmann, B. (1999) Reproductive Rights and Wrongs: The Global Politics of Population Control. Cambridge: South End Press.

Human Rights in Childbirth 

International Confederation of Midwives (2011), “ICM International Definition of the Midwife”, revised and adopted by ICM Council June 15, 2011.

Jordan, B. (1992) Birth in Four Cultures: A Crosscultural Investigation of Childbirth in Yucatan, Holland, Sweden and the United States. Long Grove: Waveland Press.

Kettu, K. (2011) Kätilö, Helsinki: WSOY.

Laako, H. “Understanding contested women’s rights in development: Latin American campaign for humanization of birth and the challenge of midwifery in Mexico”. Arviointiin lähetetty käsikirjoitus.

Laako, H. (2014) ”Meksikon synnytyskulttuurin murros: Kätilöiden paluu”. Kätilölehti 1/2014.

Laako, H. (2015) “La política del nacimiento, la política de la transformación: Los casos del movimiento de parteras en México y Finlandia”. Teoksessa Imagen Instantánea de la Partería, Georgina Sánchez Ramírez (ed.), pp. 85-110. México: ECOSUR & AMP.

Leonard, C. (2008) Lady’s Hands, Lion’s Heart: A Midwife Saga. Hopkinton: Bad Beaver Publishing.

Lidman, S. (2012) ”Elämän valtiattaret. Kätilökoulutuksentutkimus naishistorian avartajana”, Ennen ja Nyt: Historian Tietosanomat.

Matka rakkaudesta synnytykseen -blogi

Nestel, S. (2006) Obstructed Labor: Race and Gender in the Re-Emergence of Midwifery. Vancouver: UBC Press.

Penwell, V. (2010) “A Hidden Tragedy: Birth as a Human Rights Issue in the Developing Countries”. Midwifery Today 94.

Sarelin, A. (2014) “Modernisation of Maternity Care in Malawi”. Nordic Journal of Human Rights. 32:4, 331-351.

Suomen Kätilöliitto

UNFPA (2014) “The State of the World’s Midwifery 2014: A Universal Pathway. A Woman’s Right to Health”. 

Vainio-Korhonen, K. (2012) Ujostelemattomat. Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa. Helsinki: WSOY.

White Ribbon Alliance/Promotion of Midwifery

Worth, J. (2012) Hakekaa kätilö! Helsinki: Otava.

Julkaisu Kätilöiden poliittisuudesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.