Kesällä 2016 Britanniassa järjestettiin neuvoa-antava kansanäänestys Euroopan unionin jäsenyydestä. Konservatiivipuolueen pääministeri David Cameron lupasi vuonna 2013, että kansanäänestys järjestetään, jos konservatiivit voittavat vuoden 2015 parlamenttivaalit.

Cameronin lupausta on tarkasteltava osittain UKIPin eli itsenäisyyspuolueen kannatuksen nousua vasten, joka näytti konkretisoituneen vuoden 2014 Euroopan parlamenttivaleissa, jotka UKIP voitti. Tämä ei kuitenkaan yksinään selitä Cameronin päätöstä.

Konservatiivipuolueen EU-skeptisyys juontaa juurensa 1980- ja 1990-luvuille, jolloin integraatiovastaisuudesta alkoi kehkeytyä konservatiiveja puoleensa vetänyt ajatus. Euroopan integraatio esitettiin erityisesti laajalevikkisessä tabloid-lehdistössä hyvin kriittiseen sävyyn.

Myös The Telegraph -lehden Brysselin kirjeenvaihtajana 1980- ja 1990-lukujen taitteessa toimineella Boris Johnsonilla oli tärkeä rooli euroskeptisen ajattelun popularisoinnissa. Johnson kyseenalaisti Brysselin diplomatiaa ja EU:n byrokraattisuutta sekä kirjoitti integraatioon liittyvistä kysymyksistä humoristiseen sävyyn.

Kansanäänestykseen liittynyt kampan­jointi näkyi brittimediassa laajasti. Tutkimusten mukaan virallisen kampanjoinnin aikana internetissä julkaistiin miltei 15 000 kansanäänestystä käsitellyttä artikkelia 20:ssä eri uutismediassa.

EU-jäsenyyttä puoltanut kampanja valjasti suuren joukon asiantuntijoi­ta varoittamaan EU-eron negatiivisista vaikutuksista.

Maanlaajuisesti ilmestyvien sanomalehtien 550:stä etusivun uutisesta 195 kä­sitteli kansanäänestystä. Talous ja maahanmuutto olivat kes­keisimmät kampanjateemat.

Intellektuellien ja asiantuntijoiden roolia kampanjan aika­na on tiettävästi tutkittu kattavasti ainoastaan yhdessä artikkelissa. Sen keskeinen löydös on, että EU-jäsenyyttä puoltanut Vote Remain -kampanja valjasti suuren joukon asiantuntijoi­ta ja arvovaltaisia tahoja varoittamaan EU-eron negatiivisista vaikutuksista.

EU-eron kannalla ollut Vote Leave -kampanja puolestaan rakensi jyrkän vastakkainasettelun vallanpitäjien ja tavallisten ihmisten välille. Jäsenyyden kannattajat uskoivat äänestäjien luottavan asiantuntijatietoon, mutta vastapuolen systemaattiset hyökkäykset jäsenyyttä puoltavia asiantuntijoita vastaan näyttivät purevan äänestäjiin paremmin. Vote Leave -kampanja ja sitä tukeneet mediat, kuten esimerkiksi The Sun, kehystivät kampanjan populistisesti esittäessään vallanpitäjät kansasta ir­rallisena ja kansan edun vastaisena eliittinä.

EU-eron kannalla ollut kampanja puolestaan rakensi jyrkän vastakkainasettelun vallanpitäjien ja tavallisten ihmisten välille.

Käsittelen tässä kirjoituksessa intellektuellien roolia poliittisessa kampanjoinnissa, julkista asiantuntijuutta sekä akateemiseksi populismiksi ristimääni ilmiötä Britannian EU-kansanäänes­tyksen kontekstissa. Teksti perustuu Mari K. Niemen ja Topi Hounin toimittamassa teoksessa Media & populismi – Työkaluja kriittiseen journalismiin (2018) julkaistuun artikkeliini.

Akateeminen populismi

Akateemisella populismilla viittaan joiden­kin akateemiseen eliittiin kuuluvien tieteilijöiden pyrkimyk­seen hyödyntää kansan ja eliitin vastakkainasettelua poliit­tisessa kampanjoinnissa ja julkisessa keskustelussa. EU:hun kriittisesti suhtautuvat intellektuellit, kuten London School of Economicsin (LSE) emeritusprofessori Alan Sked ja Cambridgen yliopiston St John’s Collegen professori Robert Tombs, hyödynsivät populistisia retorisia keinoja muita intellektuelleja useammin.

Populismin lisäksi EU-kriittisten intellektuellien EU-ajattelu si­sälsi myös muita elementtejä. Näihin kuuluvat federalismin kaikkien muotojen vastustaminen ja ajatus Britannian ainutlaa­tuisuudesta. Nämä ideologiset ainekset eivät sisällä populisti­sia elementtejä, ja siksi olisi harhaanjohtavaa kuvata EU-kriittisiä intellektuelleja pelkästään akateemisina populisteina.

Tätä kirjoittaessa herääkin perustavanlaatuinen kysymys populismin ja muiden niin kutsuttujen ohutsisältöisten ide­ologioiden luonteesta. Populismia pidetään tällaisena ideologiana, koska se tarvitsee tuekseen esimerkiksi nationalismin kaltaisen kattavamman ideologi­an.

Millä perusteilla poliittinen näkemys voidaan määritellä ensisijaisesti populistiseksi?

On selvää, että populistisia piirteitä esiintyy monissa poliitti­sissa puheenvuoroissa, mutta yleensä poliittinen retoriikka si­sältää myös muita elementtejä. Millä perusteilla poliittinen näkemys voidaan määritellä ensisijaisesti populistiseksi?

Jos huomio kiinnittyy pelkästään kansan ja eliitin vastakkainaset­teluun tai muihin populistisiksi miellettyihin aineksiin, poliit­tisten kannanottojen muut puolet saattavat jäädä havaitsemat­ta. Ylikorostuvatko populistiset piirteet tällaisessa tarkastelussa harhaanjohtavasti?

Esimerkiksi UKIP-puolueen 1990-luvulla perustaneen Skedin populismi pulppusi kolmesta lähteestä – historiasta, taloudesta ja turvallisuudesta. Kaikki kolme ulot­tuvuutta sisälsivät ajatuksen kansasta, jonka hyvinvointia uh­kaa omaa etuaan tavoitteleva, tavallisten ihmisten elämästä vieraantunut ylikansallinen eliitti.

Skedin EU-vastaisuus sisälsi myös muita näkökulmia, jotka olivat yhtä tärkeitä ja näkyviä kuin populistiset ulottuvuudet. Sked painotti eurooppalaisten suvereenien valtioiden tärkeyttä maailmanhistorias­sa ja viittasi 1980-luvulla historiantutkimuksessa nousseeseen käsitykseen ”Euroopan ihmeestä”, joka auttoi 1100-luvulta lähtien Eurooppaa ohittamaan kehityksessä itämaiset ottomaanien, Kiinan ja mogulien imperiumit.

Tämän tulkinnan mukaan ihmeen mahdollistivat eurooppalainen epäyhtenäisyys ja valtioiden välinen kilpailu. Itämaiset imperiumit puolestaan kuihtuivat keskusjohtoisen byrokraattisuskonnollisen hallin­totapansa takia.

Samaa logiikkaa voi Skedin mielestä soveltaa Euroopan unioniin: itämaisten imperiumien tavoin EU tulee hajoamaan byrokraattisen ja kilpailua heikentävän luonteen­sa takia. Vaikka nämä ajatukset ajoivat hyvin rajattua käsitystä EU:sta, niitä ei voida pitää ainakaan tyypillisen populistisina, koska ne eivät sisältäneet kansan ja eliitin vastakkainasettelua.

Asiantuntijuus Brexit-kampanjassa

Asiantuntijuuteen kuuluu määritelmällisesti se, että asiantunti­joilla on erityisiä tietoja ja taitoja, joita he käyttävät ongelman­ratkaisussa.

Viestinnän professori Esa Väliverronen kuvaa, kuinka asiantuntijat nauttivat yhteis­kunnallisesta arvostuksesta, ovat lähtökohtaisesti puolueetto­mia ja toimivat ammatillisen etiikan periaatteiden mukaisesti. Käsitykset asiantuntijuudesta ovat aina aika- ja paikkasidon­naisia. Puolueettomuuden vaateesta huolimatta asiantuntijuus usein nivoutuu poliittiseen valtapeliin.

Brexit-kampanjoinnissa asiantuntijoiden julkinen rooli oli varsin näkyvä ja asiantuntijuus itsessään herätti runsaas­ti keskustelua. Esimerkiksi kansanäänestyskampanjan aikana oikeusministerinä toiminut ja Brexitiä puoltanut Michael Gove julisti uutiskanava Sky Newsin EU: In Or Out? -keskusteluohjelmassa, että ”ihmiset tässä maassa ovat saaneet tarpeekseen asiantuntijoista”, jotka ”sanovat tietävänsä, mikä on parasta kansalle”. Gove ei tarkentanut keitä asiantuntijatahoja hän tarkoitti, mutta mainitsi useaan otteeseen ”akronyymien taakse piiloutuvat ekspertit”.

Gove tarkoitti tällä Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n kaltaisia organisaatiota, joiden tutkimukset varoittelivat EU-eron negatiivista vaikutuksista. Kampanjan aikana huomio kiinnittyi etenkin talousasiantunti­joihin. Viittaukset talousasiantuntijoihin nostavat mielenkiintoisia kysymyksiä tieteen ja asiantuntijuuden suhteesta mediaan sekä erilaisista asiantuntijayhteisöistä.

Oxfordin yliopiston Merton Collegessa työskentelevän talouspolitiikan professorin Simon Wren-Lewisin mukaan kansantaloutta koskevan tieteellisen tiedon vaikuttavuudessa on ongelmia, sillä akatee­misten kansantaloustieteilijöiden argumentit eivät päädy suu­ren yleisön tai päätöksentekijöiden tietoon.

Wren-Lewisin mukaan toimittajat kääntyvät yliopistoja mieluummin ajatushautomoiden ja Lon­toon Cityn pankkiiriliikkeiden analyytikoiden puoleen etsies­sään asiantuntijatietoa ja tutkijoiden kannanottoja. Tähän on syynä se, että ajatushautomot ja pankkiiriliikkeet suhtautuvat mediaesiintymiseen luontevammin kuin yliopistotutkijat.

Akateemisen yhteisön ulkopuolella työskentelevät asian­tuntijat voivat vapaammin kommentoida julkisuudessa ajan­kohtaisia asioita.

Yksityisten ja julkisten tutkimuslaitos­ten ja ajatushautomoiden yleistyttyä yliopistojen mahdollisuu­det saada asiantuntijatietoaan julkisuuteen ovat kaventuneet. Yliopistojen ulkopuoliset asiantuntijainstituutiot tarjoavat usein niin kutsuttua strategista tutkimustietoa, joka on käytännönläheistä, ratkaisukeskeistä ja yhteiskunnalliseen vaikut­tavuuteen tähtäävää.

Myös Väliverronen katsoo, että yliopiston ulkopuo­listen asiantuntijatahojen tutkijat viestivät paremmin kuin aka­teemiset kollegansa. Tämä johtuu esimerkiksi siitä, että akatee­misen maailman ulkopuolisia tiedontuottajia ei sido niin kut­suttu ”akateeminen painolasti”, joka muodostuu muun muassa tieteelliseen julkaisemiseen kuuluvasta vertaisarvioinnista ja ilmenee varovaisena kielenkäyttönä. Akateemisen yhteisön ulkopuolella työskentelevät asian­tuntijat voivat vapaammin kommentoida julkisuudessa ajan­kohtaisia asioita.

Älymystön roolit poliittisessa kampanjassa

Eturivin brittihistorioitsijat, kuten Simon Schama, Niall Ferguson ja jo mainittu Sked, ottivat monia julkisia rooleja maan EU-kansanäänestykseen liittyvän kampanjoinnin aikana. He esiintyivät varsinaisen leipätyönsä lisäksi kommentaattoreina ja blogisteina. He olivat samanaikaisesti julkisia intellektuel­leja, tutkijoita ja asiantuntijoita – Sked jopa eräänlainen tutkija-aktivisti.

Kaiken aikaa he olivat kuitenkin ensisijaises­ti akateemista eliittiä. Historioitsijoiden tutkimusintressit eivät välttämättä korreloineet sen kanssa, mitä asioita he mediassa kommentoivat. Varsinkin Schaman keskeiset tutkimus­teemat ovat varsin kaukana EU-tutkimuksesta.

Toisaalta kam­panja-argumenteissa mentaliteetit ja kulttuurisidonnaiset nä­kemykset olivat hyvin voimakkaasti läsnä. Nämä teemat ovat myös Schaman tutkimuksen keskiössä. Tästä syystä – asian­tuntijuuden määritelmän mukaisesti – hänellä oli paljon tie­toa ja taitoa arvioida julkisuudessa esillä olleita narratiiveja.

Brexit-kampanjan aikana silmiinpistävää oli myös, että EU:n historian tutkimuksen kärkinimet, kuten Piers Ludlow, eivät osallistuneet julkiseen keskusteluun. Mediassa näkyivät kampanjan tiimoilta ne histo­rioitsijat, jotka muutenkin ovat julkisuudessa esillä.

Julkinen asiantuntijuus muotoutuu useamman mekanismin kautta. Näitä ovat esimerkiksi asiantuntijan kommentointivalmius, tunnettavuus toimittajien keskuudessa, ajankohtaisuus, valmius tuottaa popularisoitua tutkimusta julkisen keskustelun tarpeisiin ja niin edelleen.

Akateeminen populismi on yliopistoeliittiin kuuluvan tieteentekijän poliittisten päämää­rien ajamiseen valjastama puhetapa.

Populistiset piirteet olivat läsnä joidenkin EU-eroa kan­nattaneiden historiantutkijoiden julkisissa puheenvuoroissa. Ilmiötä voi mielestäni kuvata akateemisen populismin käsit­teen avulla. Akateeminen populismi on yliopistoeliittiin kuuluvan tieteentekijän poliittisten päämää­rien ajamiseen valjastama puhetapa.

Sen keskiössä on kansan ja eliitin vastakkainasettelu, jota käytetään ohjaamaan huomio yhteiskunnallisiin epäkohtiin, joiden esitetään johtuvan eliitin toiminnasta ja heikentävän kansan elinolosuhteita. Akateemi­nen populismi ilmenee yhdessä muiden ideologioiden kanssa.

Akateeminen populismi on usein osa jotakin laajempaa aja­tusrakennelmaa. Akateemisessa populismissa korostuu toimi­jan yhteiskunnallinen asema osana älymystöä ja akateemista asiantuntijayhteisöä. Tämä sosiaalinen tausta erottaa akateemi­sen populismin muusta julkisuudessa esiintyvästä, populistisia sävyjä sisältävästä asiantuntija-, media- ja poliitikkopuheesta.

PhD Mika Suonpää on poliittisen historian yliopistonlehtori Turun yliopistossa.

Julkaisu Asiantuntijuus ja akateeminen populismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuosi 2019 on Euroopalle poliittisesti merkittävä. Eurovaalien lisäksi valitaan Euroopan komissio sekä Eurooppa-neuvoston ja Euroopan keskuspankin johtajat. Koska lokakuun lopussa Britannian pitäisi jättää Euroopan unioni, johtajanimitykset ilmentävät EU:n brexitin jälkeistä voimatasapainoa. Brexitin venyminen voi kuitenkin ulottaa Britannian sisäpoliittisen kriisin manner-Eurooppaan ja puurouttaa EU:n päätöksenteon.

Sekä EU että suurimmat EU-maat käyvät läpi syviä poliittisia murroksia.

Europarlamenttivaalien asetelmien ohella EU:n kevääseen vaikuttavat myös suurimpien EU-maiden sisäpoliittiset tilanteet. Eurovaalien alla puolueiden ja ehdokkaiden tulisi uskaltaa ajatella suuresti Euroopan tulevaisuudesta, sillä sekä EU että suurimmat EU-maat käyvät läpi syviä poliittisia murroksia.

Brexit sotkee eurovaalit

Eurovaaleja mutkistaa se, että Britannia osallistuu parlamenttivaaleihin, jos se ei saa vaalien alkuun eli 23. toukokuuta mennessä erottua Euroopan unionista. Näin on siksi, että jokaisen EU-maan tulee valita edustajat europarlamenttiin demokraattisesti vaaleilla.

Brexitin vuoksi suunniteltiin, että parlamentin koko laskisi 751 mepistä 705 meppiin ja osa Britannian paikoista jaettaisiin jäljelle jäävien EU-maiden kesken. Toistaiseksi näyttää kuitenkin siltä, että Britannia valitsee vaaleilla 73 meppiä Euroopan parlamenttiin ja Suomi saa yhden lisäpaikkansa vasta, jos Britannia saa hyväksyttyä erosopimuksen.

Tilanteen tekee mielenkiintoiseksi se, että Nigel Faragen tammikuussa perustama Brexit-puolue on gallup-kärjessä. Se on ohittanut oppositiossa olevan työväenpuolueen, ja Theresa Mayn johtama vuonna 1834 perustettu konservatiivipuolue on saamassa koko historiansa heikoimman tuloksen vaivaisella 13 prosentin kannatuksella.

Britannian osallistuminen eurovaaleihin aiheuttaa käytännöllisen ongelman.

Britannian mepit vaikeuttavat uuden EU-parlamentin järjestäytymistä, valiokuntien puheenjohtajien valintaa ja koalitioiden muodostamista.

Parlamentissa ei ole käytäntöä ”väliaikaisista” mepeistä, eikä kukaan ylipäätään tiedä, kauanko Britannian uudet mepit tulevat istumaan. Kun brexit muuttuu koko ajan epävarmemmaksi, Britannian 73 meppiä vaikeuttavat uuden EU-parlamentin järjestäytymistä, valiokuntien puheenjohtajien valintaa ja koalitioiden muodostamista.

Pahimmassa tapauksessa Britannian sisäpoliittinen kriisi leviää manner-Eurooppaan halvaannuttaen myös EU-instituutiot. Mitä tapahtuu esimerkiksi, jos Britannia päättää peruuttaa artikla 50:n mukaisen eroprosessin? Entä osallistuuko Britannia mitenkään tulevien Euroopan komission, Eurooppa-neuvoston ja Euroopan keskuspankin johtajien valintaan?

Uudet voimasuhteet

Parlamentin voimasuhteet tulevat joka tapauksessa muuttumaan.

Nykyisillä projektioilla Euroopan kansanpuolue (EPP) olisi ottamassa 180 paikkaa ja sosiaalidemokraatit (S&D) reilut 160 paikkaa. Tämä tarkoittaa, että Euroopan integraatiota vuosikymmeniä ajaneet kansanpuolueiden ja sosiaalidemokraattien puolueperheet ovat menettämässä ensimmäistä kertaa Euroopan parlamentin enemmistön.

Britannian konservatiivit eivät kuulu EPP:hen, joten työväenpuolueen nykyinen suosio kaventaa EPP:n ja S&D:n välistä eroa 20 mepillä. Koska kisa voi mennä tiukaksi, EPP ei ymmärrettävästi halua erottaa Unkarin Viktor Orbanin Fidesz-puoluetta, joka on saamassa yli 10 meppiä.

Euroopan integraatiota ajaneet kansanpuolueiden ja sosiaalidemokraattien puolueperheet ovat menettämässä ensimmäistä kertaa parlamentin enemmistön.

Kansallismieliset ryhmät olisivat saamassa noin 150 paikkaa. Vaikka luku kolkuttelee sosiaalidemokraattien paikkamäärää, kansallismieliset ovat nykyisessä parlamentissa jakaantuneet kolmeen eri ryhmään (ECR, ENF ja EFDD). Kaikkien kansallismielisten puolueiden on mahdotonta mahtua samaan ryhmään, mutta kansallismielisten vaikutusvallan kasvu onkin kiinni siitä, kuinka isoksi ryhmäksi puolueet kykenevät yhdistymään.

Tällä hetkellä Euroopan äärioikeiston henkiset johtajat Marine Le Pen ja Matteo Salvini keräävät puolueita vaalien jälkeen perustettavaan Kansojen ja kansakuntien eurooppalaisen liiton (EAPN) parlamenttiryhmään. Oman parlamenttiryhmän perustamiseksi tarvitaan puolueita vähintään 7 eri maasta.

Kansallismielisten vaikutusvallan kasvu on kiinni siitä, kuinka isoksi ryhmäksi puolueet kykenevät yhdistymään.

Italian Legan ja Ranskan Kansallisen liittouman lisäksi EAPN:ssä ovat mukana jo ainakin Saksan Vaihtoehto Saksalle -puolue (AfD), Itävallan Vapauspuolue (FPÖ), Tanskan Kansanpuolue, Viron EKRE ja Suomesta perussuomalaiset.

Euroskeptisyydestään huolimatta perussuomalaiset tekevätkin määrätietoista EU-politiikkaa yhdessä muiden kansallismielisten puolueiden kanssa. Eduskuntavaalien ääniharava Jussi Halla-aho ottaa kansanedustajan paikan vastaan vasta nykyisen europarlamenttikauden päätyttyä, sillä hän haluaa olla mukana EAPN:n järjestelyissä.

Perussuomalaisten kärkiehdokas eurovaaleissa on Laura Huhtasaari, jota varmasti kiinnostaa antaa kasvonsa Euroopan parlamentin uudelle ja kasvavalle radikaalille oikeistolle.

Vaikka eurovaaleissa puhutaan paljon uudesta jytkystä, nykyisillä gallupeilla uusi radikaalioikeiston parlamenttiryhmä kilpailee korkeintaan parlamentin kolmanneksi suurimmasta paikasta. Tällä tuloksella se ei vielä saa aikaan vallankumousta, joskin se voi hidastaa ja nuiventaa parlamentin päiväjärjestystä.

Äärioikeiston nousun poliittinen seuraus lienee liberaalien vaikutusvallan kasvu.

Hieman ristiriitaisesti äärioikeiston nousun poliittinen seuraus lieneekin liberaalien (Alde) vaikutusvallan kasvu, sillä EPP ja S&D tarvitsevat liberaalit muodostaakseen enemmistön ja taatakseen suhteellisen normaalin päiväjärjestyksen.

Huomioi myös suurten maiden vaalitulokset

Brexit-farssi on peittänyt alleen sen epämieluisan tosiasian, että kaikki suuret EU-maat ovat poliittisessa kriisissä. Saksassa, Ranskassa ja Italiassa eurovaaleilla on myös suuri sisäpoliittinen merkitys.

Saksassa kristillisdemokraattien (CDU/CSU) ja sosiaalidemokraattien (SPD) hallitus on historiallisen epäsuosittu. Lisäksi Saksa luiskahti viime vuoden lopulla melkein taantumaan, maan talouslukuja on toistuvasti korjattu alaspäin ja huhuttu Deutsche Bankin ja Commerzbankin fuusio kariutui.

Jos eurovaalit menevät SPD:n osalta penkin alle, halut hallituksesta lähtemiseen voivat kasvaa. Angela Merkelin väistymistä on myös ennakoitu tapahtuvaksi eurovaalien jälkeen, mikä voi entisestään keikuttaa hallitusta. Merkelin seuraaja Annegret Kramp-Karrenbauer on ottanut Merkeliä oikeistolaisemman linjan, mikä voi olla sosiaalidemokraateille vaikea niellä.

Britannian, Saksan ja Ranskan lisäksi eurovaalit ovat erittäin kiinnostavat myös Italiassa.

Saksan tilanne hyödyttää Ranskan presidentti Emmanuel Macronia. Notre Damen tulipalo tarjosi Macronille poliittisen momentin keltaliivien kapinaa vastaan, joka hänen tulee pelata oikein. Macron on kiertänyt keskustelemassa ranskalaisten kanssa ja julkaissut lisää keskiluokkaa ja eläkeläisiä hyödyntäviä uudistuksia.

Keltaliivien suosio on romahtanut, mutta toisaalta Notre Damen uudelleenrakennukseen tulvinut miljardin suuruinen avustus on herättänyt kysymyksiä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Macronin presidenttiyden kannalta on elintärkeää, että hänen perustamansa La République En Marche -puolue on eurovaalien suurin puolue Ranskassa.

Britannian, Saksan ja Ranskan lisäksi eurovaalit ovat erittäin kiinnostavat myös Italiassa.

Italiassa on toiminut uusi populistihallitus reilun vuoden, jona aikana hallituspuolueiden kannatukset ovat eläneet merkittävästi. Populistisen Viiden tähden liikkeen kannatus on sulanut yli 30 prosentista reiluun 20 prosenttiin samalla kun Salvinin johtaman Legan kannatus on melkein tuplaantunut 17 prosentista yli 30 prosenttiin.

Aika ajoin on huhuttu, että Salvini haluaisi realisoida kasvaneen kannatuksen ennenaikaisissa vaaleissa. Legan kannatus on kuitenkin vielä kaukana 40 prosentista, jonka jälkeen uuden vaalilain myötä puolue voisi perustaa yksin enemmistöhallituksen.

Jos Legan kannatus nousisi lähelle 40 prosenttia, riski Italian hallituksen kaatumiseen voisi kasvaa oleellisesti. Ilman 40 prosentin hillotolppaa Salvini olisi kuitenkin edelleen riippuvainen joko Viiden tähden liikkeestä tai Silvio Berlusconista.

Barnier komission johtoon?

Eurovaalien myötä on todennäköistä, että Saksa on liian kiinni omissa sisäpoliittisissa kiemuroissaan, jolloin Macronista ja Salvinista tulee Euroopan unionin agendanmäärittäjät ja ääripäät. Vastakkain ovat silloin liberaali federalismi ja kansallismielinen konservatismi.

Vaikka EPP on asettanut kärkiehdokkaaksi (Spitzenkandidat) Euroopan komission johtajaksi EPP:n europarlamenttiryhmän johtaja Manfred Weberin, hänen valintansa ei ole kirkossa kuulutettu. Weberiä vastaan puhuu se, että hänellä ei ole aiempaa johtajakokemusta ja hänen kielitaitonsa on rajallinen.

Hieman yllättäen EU:n brexit-neuvottelija Michel Barnier ehdotti huhtikuun puolessavälissä Euroopalle omaa New Green Dealia. Kyseessä olisi päästötavoitteiden ja luonnon monimuotoisuuden suojelun lisäksi esimerkiksi 180 miljardin suuruiset vuotuiset investoinnit Pariisin ilmastosopimuksen saavuttamiseksi sekä vakaussopimukseen verrattavissa olevan ilmastosopimuksen allekirjoittaminen.

Aloite voidaan tulkita hyvin Barnierin kampanjastartiksi Euroopan komissioon. Huomioiden, että EPP ja S&D tarvitsevat Alden tukea, Weber saatetaankin heittää vaalien jälkeen nopeasti mäkeen. Macronin LREM on myös oletettavasti liittymässä vaalien jälkeen Aldeen, joten hän voi hyvin pelata jo tässä vaiheessa ranskalaisen komissaarin puolesta.

Suomalainen vaalikeskustelu

Yhteenvetona voidaan todeta, että uusia eroja unionista tuskin tapahtuu lähiaikoina.

EU ja johtavat EU-maat ovat kuitenkin kriisissä, minkä seurauksena EU:n integraatio tuskin etenee muuta kuin pakon edessä. Tällä hetkellä maat ottavat kaiken aikaa etäisyyttä EU:n perusarvoihin, eivät kunnioita EU-tuomioistuimen päätöksiä, Schengen-alue on ollut katkolla vuoden 2015 niin kutsutusta pakolaiskriisistä lähtien eikä EU-maiden välillä ollut suurtakaan solidaarisuutta eurokriisin ja pakolaiskriisin aikana.

Huomioiden EU:n mullistukset olisi toivottavaa, että Suomessa puolueet ja ehdokkaat kävisivät visionääristä keskustelua Euroopan tulevaisuudesta.

Eduskuntavaaleissa sivuutettiin EU-asiat, mikä viestii puolueiden laajasta EU-konsensuksesta. Huomioiden EU:n mullistukset olisi toivottavaa, että Suomessa puolueet ja ehdokkaat kävisivät visionääristä keskustelua Euroopan tulevaisuudesta.

Keskustelua ei tulisi käydä pelkästään EU-utopioista vaan realismin hengessä niistä prioriteeteista, joiden mukaan Euroopan unionia tulisi kehittää. Keskustelussa ei tarvitsisi olla lähtökohtana integraation syventäminen vaan niiden asioiden nimeäminen, joissa yhteistyötä halutaan purkaa.

Antti Ronkainen on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Väitöskirjassaan hän tutkii keskuspankkien poliittista muutosta finanssikriisin jälkeen. Ronkainen kommentoi poliittisen talouden ilmiöitä myös Vallan mahotonta -blogissaan.

Julkaisu Eurovaaliextra: brexit, äärioikeiston nousu ja sinipunan romahdus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Brexit-keskustelut ovat nostaneet pinnalle Pohjois-Irlannin aseman, konfliktin uudelleen leimahtamisen mahdollisuudet ja keinot, joilla voitaisiin välttää Pohjois-Irlannin ja Irlannin tasavallan välille brexitissä muodostuva kova raja.

Backstop-termillä tarkoitetaan eräänlaista varajärjestelmää, jonka tarkoitus on pitää maaraja avoimena Pohjois-Irlannin ja Irlannin tasavallan välillä – myös sopimuksettoman eron tilanteessa. Backstop voi tarkoittaa tulliliittojärjestelyä, kuten Euroopan unioni on esittänyt, tai teknisiä ratkaisuja, joilla niin sanottu kova raja pystytään välttämään.

Brexitiä on kutsuttu vakavimmaksi uhaksi paitsi vuonna 1998 solmitulle Belfastin rauhansopimukselle myös koko Britannian unionille.

Brexit ja Irlannin maarajan mahdollisuus voivat syöstä edelleen käynnissä olevan rauhanprosessin uraltaan.

Miksi näin on? Tarkastelen Pohjois-Irlannin konfliktin perusongelmaa ja sitä, miten Belfastin rauhansopimus pyrkii rakenteillaan yhteen sovittamaan alueen keskenään ristiriitaiset identiteettipolitiikat. Tämän herkän tasapainon avaaminen auttaa ymmärtämään, miksi brexit ja Irlannin maarajan mahdollisuus voivat syöstä edelleen käynnissä olevan rauhanprosessin uraltaan.

Miten Pohjois-Irlanti äänesti?

Brexit-äänestys seurasi Pohjois-Irlannissa lopulta hyvin pitkälti perinteistä nationalismin ja unionismin välistä jaottelua. Yhtenäistä Irlantia – tai ainakin tiiviimmän linkin säilyttämistä Irlannin tasavaltaan – kannattavat nationalistit äänestivät Euroopan unionissa pysymisen puolesta. Brittimieliset unionistit puolestaan kannattivat brexitiä.

Brexit-äänestys seurasi Pohjois-Irlannissa pitkälti perinteistä nationalismin ja unionismin välistä jaottelua.

Äänestäjien päätöksissä näkyivät pääosin samat vaikuttimet kuin muuallakin Britanniassa: brexitin kannalla olivat vähemmän koulutetut, sosiaalisesti konservatiiviset, maahanmuuttoa vastustavat ja poliittiseen järjestelmään kiinnittymättömät henkilöt.

Yllättävää ei ole se, että Irlannin tasavallan rajan useammin ylittävät henkilöt kannattivat EU:ssa pysymistä. Jälkikäteen yllättävää sen sijaan on, että 51 prosenttia EU:ssa pysymistä kannattaneista koki vielä kesällä 2016, että brexit-kannan voittaminenkaan ei tule aiheuttamaan ongelmia rajanylityksessä. Brexitin kannattajat eivät pitäneetkään kampanjoissaan kovan rajan paluun mahdollisuutta ongelmana.

Myös paikallispolitiikka on umpisolmussa

Brexitin Pohjois-Irlannissa aiheuttamaa levottomuutta selittää osin alueen jo valmiiksi lukkiutunut poliittinen tilanne. Pohjois-Irlannin paikallishallinto on ollut toimimaton viimeiset kaksi vuotta.

Ensimmäisissä brexitin jälkeisissä parlamenttivaaleissa maaliskuussa 2017 unionistit menettivät ensi kertaa enemmistönsä paikallisparlamentissa ja poliittinen prosessi toimivan hallituksen muodostamiseksi jumiutui.

Belfastin sopimus määrittelee, että poliittisen hallinnon tulee noudattaa vallanjakoa (power sharing), jossa unionistista ja nationalistista traditiota edustavat puolueet jakavat vallan koalitiohallituksessa. Vaikka suurin unionistipuolue, brittiparlamentissakin vaa’ankieliasemaa käyttävä demokraattinen unionistipuolue (DUP) on suostunut jakamaan vallan nationalistisen Sinn Fein -puolueen kanssa useasti viimeisen vuosikymmenen aikana, nyt se ei ole sitä tehnyt.

Alueen puolueiden ollessa kyvyttömiä yhteishallintoon valtaa on käytetty virkamiesvoimin jo kaksi vuotta, mikä on virkamieshallitusten maailmanennätys.

Etenkin sopimuksettoman Brexitin tilanteessa äkkiero vaatisi aluetta koskevia poliittisia päätöksiä, joihin virkamieshallinnon mandaatti ei riitä.

Mikäli brexit toteutuu tilanteessa, jossa Pohjois-Irlannilta puuttuu toimiva aluehallinto, aiheuttaisi jo tämä lähes varmasti ongelmia. Etenkin sopimuksettoman Brexitin tilanteessa äkkiero vaatisi aluetta koskevia poliittisia päätöksiä, joihin virkamieshallinnon mandaatti ei riitä.

Myös pääministeri Theresa May on myöntänyt tämän. Käytännössä ainoana ratkaisuna olisikin itsehallinnon osittainen kumoaminen ja alueen palauttaminen suoraan Lontoon hallinnon alaiseksi.

Tällainen suora hallintovallan käyttö raivostuttaisi nationalistiset puolueet ja voisi uudelleen aktivoida myös jyrkän linjan tasavaltalaisia, jotka yhä kannattavat aktiivisia toimia Britanniasta irtautumiseksi.

Westminsterin suora valta, niin sanottu direct rule, olisi konkreettinen ja vaarallinen askel taaksepäin rauhanprosessissa. Se toisi väistämättä ihmisten mieleen 1970-luvun alun vaikeimman vaiheen, jolloin Lontoon suoraan valtaan jouduttiin silloisen unionistihallinnon kaaduttua nationalistisen väestön mielenilmausten paineessa.

Pohjois-Irlannin konflikti, ”The Troubles”, alkoi 1960-luvun lopulla osana globaalia kansalaisoikeusliikehdintää. Se kuitenkin muuttui nopeasti paikalliseksi etno-nationalistiseksi konfliktiksi, kun unionistihallinto reagoi mielenilmauksiin väkivaltaisesti. Britannia joutui ottamaan alueen hallinnon suoraan valtaansa vuonna 1972, unionistien paikallishallinnon legitimiteetin kadottua.

Lontoo ei kuitenkaan kyennyt saavuttamaan haluamaansa puolueetonta asemaa, vaan ajautui Verisunnuntain kaltaisten tapahtumien myötä konfliktin osapuoleksi. Poliittinen valta pohjoisirlantilaisille palautui vasta Belfastin sopimuksen myötä.

Lojaalit kapinalliset

Brexitiä on käsitelty itsemääräämisoikeuden ja suvereniteetin perspektiivistä, mihin Pohjois-Irlanti tuo oman mielenkiintoisen mutkansa.

Pohjois-Irlannin unionistit ovat useasti kieltäytyneet noudattamasta aluetta koskevia Lontoon parlamentin päätöksiä. Tunnetuimpina esimerkkinä tästä on vuoden 1972 tapahtumat, jolloin unionistit kaatoivat massamielenosoituksillaan ilman heidän hyväksyntäänsä neuvotellun Sunningdalen sopimuksen, joka olisi Belfastin sopimuksen tapaan jakanut vallan unionistien ja nationalistien välillä.

Unionistit siis haluavat pysyä osana kuningaskuntaa, mutta varaavat itselleen oikeuden olla kunnioittamatta samaisen kuningaskunnan demokraattisesti tekemiä päätöksiä, mikäli näiden katsotaan vaarantavan unionistiväestön oikeutta kuulua tähän kuningaskuntaan. Tätä unionistien ajattelussa keskeistä opinkappaletta kutsutaan ehdolliseksi lojaaliudeksi.

Tässä ajattelussa pohjoisirlantilaiset unionistit muodostavat poliittisen yhteisön, joka perustaa yhteenkuuluvuutensa kielen tai syntyperän sijasta sopimusoikeuteen, eli alkuperäiseen Act of the Union -asiakirjaan vuodelta 1800, sekä unionistiväestön laajalti allekirjoittamaan Ulsterin sitoumukseen vuodelta 1913.

Pohjois-Irlannin perustuslaillista asemaa koskevissa päätöksissä myös Britannian hallituksen suvereniteetti Pohjois-Irlannissa on siis unionistien taholta lähtökohtaisesti ehdonalainen. Suvereniteetti murtuu, mikäli se joutuu ristiriitaan unionistien itsemääräämisoikeuden kanssa. Tämä selittää DUP:n kykyä ylläpitää hyvin tiukkaa linjaa backstopin suhteen ja toisaalta sitä, miksi sen on hyvin vaikea tehdä kompromissia asiassa joutumatta syytetyksi petturiksi oman yhteisönsä toimesta.

Unionistien halu toteuttaa itsemääräämisoikeuttaan kuulumalla Yhdistyneeseen kuningaskuntaan törmää nationalistien haluun toteuttaa omaansa kuulumalla Irlannin tasavaltaan.

DUP:lle on täysin mahdotonta hyväksyä sopimusta, jossa Pohjois-Irlanti säilyisi osana tulliliittoa siten, että tulliraja piirtyisi Britannian ja Irlannin saaren välille, vaikka Mayn hallitukselle tämä aluksi sopikin. Tullirajan siirto Irlannin saaren ja Britannian välille merkitsisi DUP:n kannattajille suurinta mahdollista petosta, ja DUP onkin todennut vastustavansa nyt pöydällä olevaa sopimusta, vaikka se tuotaisiin parlamenttiin tuhat kertaa.

Backstop-lainsäädännön ja sen Pohjois-Irlannin ja muun Britannian suhteessa aikaansaaman suvereniteettiongelman esiin nostattamat kysymykset ovatkin merkittäviä. Niiden luomat jännitteet Pohjois-Irlannissa rinnastuvat etnisiin jännitteisiin tilanteissa, joissa ryhmäidentiteetit ja paikalliset nationalismit määrittyvät sopimusten sijasta esimerkiksi syntyperän perusteella.

Unionistien halu toteuttaa itsemääräämisoikeuttaan kuulumalla Yhdistyneeseen kuningaskuntaan törmää nationalistien haluun toteuttaa omaansa kuulumalla Irlannin tasavaltaan. Pohjois-Irlannin konfliktissa on toki kyse paljosta muustakin, mutta tämä itsemääräämisoikeuksien konflikti on erityisessä keskiössä brexitin luomassa epävarmuudessa.

Belfastin rauhansopimus perustuu suvereniteetin käsitteen luovaan venyttämiseen siten, että sekä unionistinen että nationalistinen kansanosa voisivat olla sopimuksen määrittämiin hallintorakenteisiin tyytyväisiä ja ottaa niihin osaa samalla kokien myös oman traditionsa suojatuksi ja itsemääräämisoikeutensa toteutetuksi.

Todennäköistä onkin, että tämän herkän tasapainon haurautta ei EU ainakaan aluksi täysin ymmärtänyt.

Kaikki eivät toki Pohjois-Irlannissakaan katso asioita pelkästään suvereniteetin ja identiteetin kannalta. Erityisesti elintarvikekaupan harjoittajat ovat painostaneet DUP:tä hyväksymään backstopin, koska kovan rajan palauttaminen olisi taloudellisesti tuhoisaa.

Backstopin aiheuttama ero Pohjois-Irlannin ja muun Britannian välille on perinteisille unionisteille todellinen uhka. Sen aikaansaamaa eksistentiaalista pelkoa ei ole lievittänyt se, että nationalistinen Sinn Fein on avoimesti käyttänyt esimerkiksi sosiaalisessa mediassa ”Englanti ulos Irlannista” -tyyppistä retoriikkaa.

Raja ja rauha

Keskeistä Belfastin rauhansopimuksen onnistumiselle oli se, että se solmittiin EU:n kontekstissa. Ei liene sattumaa, että kun raja vuonna 1992 katosi Irlannin saarelta Euroopan vapaakauppa-alueen myötä, niin samana vuonna alkoivat tunnustelut prosessissa, joka päättyi lopulta Belfastin rauhansopimukseen.

Rauhanprosesseille on tyypillistä edetä ensin raiteita, joilla päästään kaikkia hyödyttäviin, esimerkiksi taloudellista vaurautta lisääviin uudistuksiin. Vasta sitten siirrytään identiteettipolitiikkaa ravistelevampiin kysymyksiin. Tässä mielessä Pohjois-Irlannin rauhanprosessi on oppikirjaesimerkki.

Brexitin kannalta Belfastin sopimuksessa on erityisiä herkkyyksiä. Ne liittyvät siihen, miten Pohjois-Irlannin alueen hallinto järjestetään ilmansuuntien jakamassa nelikentässä niin, että kaikki osapuolet ovat osallisia, mutta kukaan ei kuitenkaan tunne oloaan uhatuksi.

Brexit-erosopimukseen liian löperösti kirjoitettu backstop rikkoisi Belfastin rauhansopimusta ja voisi johtaa arvaamattomiin ongelmiin.

Paul Bew, yksi Belfastin sopimuksen taustahahmoista ja silloisen unionistijohtajan ja Nobelin rauhanpalkinnon saaneen David Trimblen neuvonantaja, varoittaa siitä, että brexit-erosopimukseen liian löperösti kirjoitettu backstop rikkoisi Belfastin rauhansopimusta ja voisi johtaa arvaamattomiin ongelmiin.

Bew’n mukaan erosopimuksessa nyt oleva malli merkitsisi sitä, että Irlannin tasavallan ja Pohjois-Irlannin suhteiden ydinalueita siirtyisi pohjoisirlantilaisilta itseltään ylikansallisen oikeuskäytännön piiriin.

Tämä rikkoisi Britannian ja Irlannin tasavallan Belfastin sopimuksessa antamia sitoumuksia olla solmimatta sopimuksia, jotka ovat ristiriidassa Belfastin sopimuksen vallanjakorakenteiden kanssa. Bew viittaa lainsäädäntöön, joka väistämättä jouduttaisiin antamaan backstopista ja sitä kautta tehtyihin päätöksiin, joihin pohjoisirlantilaiset eivät pääsisi suoraan vaikuttamaan.

Pohjois-Irlannin asioihin vihkiytymättömälle edellä mainitut ongelmat saattavat näyttää käsittämättömiltä. Koko Belfastin sopimuksen keskiössä on kuitenkin tarkkaan laadittu perustuslaillinen tasapaino alueesta. Sen horjuttaminen aiheuttaa etelän ja pohjoisen suhteiden nopean heikkenemisen ja johtaa rauhanprosessin horjumiseen.

Yhtä varmasti kuin nationalistit raivostuisivat suoran hallinnon palauttamisesta olisivat unionistit barrikadeilla, mikäli näyttäisi siltä, että osa heidän määräysvallastaan siirtyisi backstop-mekanismin alaiseksi.

Tällainen räjähdysherkkä teema voisi olla esimerkiksi nykyisessä erosopimuksessa oleva vaatimus siitä, että Pohjois-Irlannin maataloustuottajat joutuisivat osana backstop-mekanismia käyttämään Irlannin tasavallan eläinlääkäreitä brittiläisten sijasta.

Brexit tarraa kipupisteisiin

Pohjois-Irlannin kiistassa sen perimmäistä ongelmaa, eli vaikeasti yhteen sovitettavia näkemyksiä kansallisen itsemääräämisoikeuden toteutumisesta, ei ole vieläkään saatu ratkaistua. Brexit ja backstop ovat mielenkiintoisella tavalla tuoneet jälleen esiin tämän.

Rauhansopimus perustuu siihen, että nämä vaikeimmin ratkaistavat asiat siirretään syrjään ja niiden odotetaan unohtuvat yhdessä politiikkaa tehdessä. Brexit ravistelee näitä herkkiä rakenteita ja uhkaa vetää sivuun siirretyt kysymykset identiteetistä ja itsemääräämisoikeudesta taas keskiöön.

Jyrki Ruohomäki toimii johtavana asiantuntijana ja yksikönpäällikkönä sisäministeriön Kriisinhallintakeskuksessa (CMC Finland).

Julkaisu Brexit, Pohjois-Irlanti ja backstop: Belfastin rauhansopimus vaarassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

James Bond: ”I make my own choices.”
[…]
Silva: ”England… The empire… You are living in a ruin, you just don’t know it yet.”
– Skyfall (2012)

Viehtymys nostalgiaan on nostettu esiin yhtenä keskeisimmistä selityksistä Britannian EU-erolle. Kovan brexitin kannattajat kuten Boris Johnson ovat haaveilleet vanhan Kansainyhteisön ajoista ja Britannian palauttamisesta maailmanpolitiikan keskiöön.

Brittien viehtymys vanhaan maailmaan onkin ollut keskeinen osa viimeisen vuosikymmenen populaarikulttuuria. Menestyssarjat ja -elokuvat kuten The Crown (2016–), Winston Churchill -filmatisointi Darkest Hour (2017) ja sotakuvaus Dunkirk (2017) ovat heijastaneet joko kaipuuta kadotetun loiston aikaan – tai edustaneet myyttiä Britannian erityisasemasta Euroopassa.

Kuten Oscar-voittaja Kuninkaan puheen (2011) tapauksessa, kysymys saarivaltion poliittisesta kohtalosta on käynyt yksiin hallitsijan henkilökohtaisen kamppailun – psykologisen ja fyysisen – kanssa: Britannia löytää äänensä maailmanpolitiikassa vain vahvan johtajan kautta.

Kysymys imperiumin kohtalosta on hallinnut myös James Bond -sarjan kahta viimeistä filmatisointia Skyfall (2012) ja Spectre (2015). Ajatus poliittisten ja ideologisten kamppailujen fyysisestä ulottuvuudesta on tietenkin ollut aina Bond-saagan ytimessä; erityistä sarjan viimeisimmissä osissa on Bondin alkoholismin tulkitseminen metaforana britti-imperiumin sisäiselle luhistumiselle.

Britannian suvereniteettia eivät uhkaa vain roistovaltiot vaan globaali informaatiovallankumous, joka on vaarana tuhota tiedustelukoneiston konkreettiset edellytykset sisältä käsin. Erityisesti Spectren tapauksessa tämä tapahtuu varsin muodikkaan skenaarion kautta, jossa hanke tiedusteluvaltojen yhteisistä kompetensseista paljastuu rikollisjärjestön juoneksi. Jaettu suvereniteetti on ansa.

Olisi yksinkertaistavaa palauttaa brexit yksinomaan nostalgiaprojektiksi.

Olisi kuitenkin yksinkertaistavaa palauttaa brexit yksinomaan nostalgiaprojektiksi. Taistelu brexitin merkityksestä – erosopimuksesta tulevasta suhteesta Eurooppaan – heijastaa paljon syvällisempää kamppailua kansallisvaltion ja poliittisen itsemääräämisoikeuden eli suvereniteetin luonteesta tämän päivän Euroopassa.

Absoluuttinen suvereniteetti ja kansallisvaltiot

Modernin poliittisen suvereniteetin juuret ovat olennaisesti Britanniassa. Englantilaisen filosofi Thomas Hobbesin (1588–1679) Leviathan-teoksessa esittämä teoria yhteiskuntasopimuksesta perustui olennaisesti ajatukselle, jonka mukaan yhteiskunnan lähtötilanne, ”kaikkien sota kaikkia vastaan”, on estettävissä ainoastaan vahvan hallitsijan keinoin.

Näkemykseen kuului ajatus poliittisen suvereniteetin absoluuttisuudesta. Jos laki tai tuomioistuin rajoittaisi suvereenia, hallitsijan kyky tehdä päätöksiä olisi jatkuvasti uhattuna. Tästä syystä suvereenin vallan on oltava ehdotonta ja jakamatonta.

Brexit-prosessin aikana on tullut usein vaikutelma, että Britanniassa keskustelua on käyty 1600-lukulaisiin käsityksiin nojaten. Vallankäyttö on näyttäytynyt nollasummapelinä, jossa poliittisia, taloudellisia tai sosiaalisia kysymyksiä koskeva valta on yksinomaan Britannian käsissä – tai se menettää täysin merkityksensä. Joko poliittinen suvereniteetti on absoluuttista tai jakamatonta – tai se karkaa tai hajoaa.

Siksi Leave-kampanjan tehokkaimmaksi iskulauseeksi muodostui juuri take back control – ajatus kadonneen kansallisen suvereniteetin palauttamisesta.

Käytännössä maailma rakentuu tänä päivänä erilaisten jaettujen suvereniteettien järjestelmälle.

Käytännössä maailma rakentuu kuitenkin tänä päivänä erilaisten jaettujen suvereniteettien järjestelmälle. Maat luopuvat osasta kansallista määräysvaltaansa, jotta ne voivat toimia yhteistyössä joissain kysymyksissä kuten kaupassa, turvallisuudessa tai ulkopolitiikassa.

Valtiokeskeisen geopolitiikan rinnalle ovat tulleet geoekonomiset konfliktit, joissa kamppailua käydään yhä enemmän kansainvälisten sääntelyjärjestelmien kuten Maailman kauppajärjestö WTO:n tai alueellisten sopimusjärjestelyjen välityksellä.

Kansallisvaltion asema on ollut tässä kehityksessä jännitteinen. Valtiot eivät ole kadonneet, mutta niiden politiikasta on tullut entistä reaktiivisempaa suhteessa globaaleihin ja alueellisiin sääntelyjärjestelmiin.

Poliittisia järjestelmiä arvioidaan suhteessa niiden kykyyn sopeutua ”muuttuvaan toimintaympäristöön”, jonka määrittävin piirre on kompleksisuus ja rajojen ylittäminen. Kansallisvaltion kehyksessä toimiva demokratia tai työmarkkinajärjestelmien kaltaiset keskitetyt mallit tulevat jatkuvasti jälkijunassa, paitsi silloin, kun keskitetyt ratkaisut palvelevat sopeutumista.

Britannian EU-suhde murroksessa

Euroopan unioni on yksi jaetun suvereniteetin järjestelmistä. Sen historialliset edeltäjät kuten Euroopan talousyhteisö (1957–) perustuivat ajatukselle Euroopan sisäisten konfliktien suitsimisesta taloudellisen yhteistyön keinoin. Erityisesti 2000-luvun aikana unionin painopiste on siirtynyt sisäisten yhä enemmän ulkoiseen vaikuttamiseen lähialue- ja kauppapolitiikan avulla.

Kysymys suvereniteetin rajoista on ollut integraation ytimessä. Positiivisesti tulkittuna jaettu suvereniteetti on tarkoittanut yhteisiä standardeja esimerkiksi tavaroissa ja palveluissa. Yhteisesti sovitut pelisäännöt esimerkiksi työlainsäädännössä tarkoittavat, ettei mikään maa voi kilpailla epäreilusti työehtoja polkemalla.

Samalla on selvää, ettei suvereniteetin rajoittaminen ole ollut yksinomaan neutraali prosessi. EU:n sisämarkkinoita on rakennettu vahvan kilpailulainsäädännön varaan, mikä on olennaisesti rajoittanut valtioiden liikkumavaraa teollisuus- ja investointipolitiikassa. Eurojärjestelmän säännöt rajoittavat valtioiden talouspolitiikkaa eikä verotukseen ole haluttu luoda juurikaan minimistandardeja. Yksittäisten valtioiden kyky vaikuttaa pääomaliikkeisiin tai kauppapolitiikkaan on heikentynyt merkittävästi.

Britannian EU-suhdetta on mahdotonta ymmärtää ilman suvereniteettikysymystä.

Britannian EU-suhdetta on mahdotonta ymmärtää ilman suvereniteettikysymystä. Vielä 1980-luvun alkupuolella konservatiivipuolue oli selkeämmin EU-myönteinen puolue kuin euroskeptinen työväenpuolue. Britannia hakeutui Euroopan talousyhteisön jäseneksi vuonna 1973 konservatiivipääministeri Edward Heathin johdolla, ja Euroopan yhteisö nähtiin markkinaliberaalin järjestyksen lujittajana.

Asetelma kääntyi kuitenkin Margaret Thatcherin pääministerikauden loppupuolella. Britannian visio puhtaasta sisämarkkinaprojektista alkoi saada rinnalleen toisenlaisia sävyjä, kun ”sosiaalisen Euroopan” kaltaiset teemat nousivat esiin Jacques Delorsin komission puheissa.

Thatcherin pelkona oli, että määräenemmistöpäätöksiä käytettäisiin edistämään eurooppalaista sosiaalipolitiikkaa. Myös Ranskan ja Saksan yhteisvaluuttaprojektiin suhtauduttiin epäillen, ei vähiten 1990-luvun alun tapahtumien vuoksi, jolloin Britannia joutui jättämään Euroopan kiinteän valuuttajärjestelmän niin sanotun mustan keskiviikon tapahtumien takia.

1980-luvun loppupuolella britti-imperiumin nostalgiasta tuli keskeinen osa Thatcherin strategiaa. Siinä missä pääministerikauden alkua olivat määrittäneet kommunismin ja sosialismin aaveet, kohdistui kritiikki 1980-luvun lopulla yhä enemmän Euroopan ”supervaltion”, hallitsemattoman liittovaltiokehityksen ja suvereniteetin hajoamisen kaltaisiin teemoihin.

Näinä vuosina kylvettiin siemen nyt kovan brexitin esitaistelijoiksi nousseelle European Research Group -ryhmälle. ERG syntyi Maastrichtin sopimuksen (1993) aikoihin vastustamaan EU:n liittovaltiokehitystä, ja sen alkuperäinen missio koostui ajatuspajatoiminnasta ja pyrkimyksestä rakentaa puoluerajat ylittävää yhteistyötä euroskeptisten liikkeiden välille. 2000-luvun alkupuolella ERG:n toiminta oli passiivista.

David Cameronin vuonna 2005 alkanut kausi konservatiivipuolueen johdossa perustui olennaisesti kovan linjan euroskeptikkojen miellyttämiselle ja oikean laidan joukkopaon estämiselle. Cameron siirsi puolueensa Euroopan parlamentissa keskustaoikeistolaisessa EPP-ryhmästä kansallismieliseen ECR-ryhmään ja lupasi EU-kansanäänestyksen vastineeksi vuoden 2015 parlamenttivaalien voitosta.

Taistelu sääntely-ympäristöstä

ERG:n uudelleensyntyminen sijoittui vuoden 2016 brexit-äänestyksen jälkimaininkeihin. Ryhmän johtoon valittu Steve Baker tarkensi ERG:n profiilia nimenomaan kovan eron kannattajana. Bakerin pitkäaikaisena visiona ei ollut ainoastaan Britannian EU-ero vaan Euroopan unionin korvaaminen puhtaasti vapaakauppaan keskittyvällä sopimusjärjestelyllä.

Kyse ei ollut vain nostalgiasta vaan Britannian paikasta kansainvälisessä sääntely-ympäristössä.

On kysytty, miksi oikeistokonservatiivit kuten miljoonaomaisuuden kerännyt entinen investointipankkiiri Jacob Rees-Mogg kannattavat sopimuksettoman eron kaltaisia ratkaisuja, jotka toteutuessaan olisivat merkittäviä iskuja Britannian taloudelle. Englannin keskuspankin arvioiden mukaan sopimuksettoman eron negatiivinen vaikutus kansantuotteeseen saattaisi olla lähellä kymmentä prosenttia 15 vuoden aikavälillä riippuen mahdollisten uusien vapaakauppasopimusten aikatauluista.

ERG ei kuitenkaan visioi ensisijaisesti kansantuotteen kasvua vaan EU-eron käyttöä välineenä Britannian muuttamisessa vero- ja sääntelyparatiisiksi. Vuoden 2016 haastattelussa Rees-Mogg totesi ”Intian sääntelytason” riittävän suurimmassa osassa päästö- ja turvallisuusstandardeja. Kovan brexitin odotetaan myös tuovan mahdollisuuksia lieventää merkittävästi pankki- ja finanssisektorin sääntelyä.

Kysymys kansallisesta määräysvallasta määrittää myös työväenpuolueen suhdetta brexitiin.

Kysymys kansallisesta määräysvallasta määrittää myös työväenpuolueen suhdetta brexitiin. Vaikka puolue pitää kiinni EU-standardeista työ- ja ympäristölainsäädännössä, EU-oikeuden on nähty rajoittavan sen tavoitteita rautateiden tai vesilaitosten kansallistamisesta. Todellisuudessa esteet eivät olisi kuitenkaan ylitsepääsemättömiä. Suuremman esteen Labourin teollisuuspolitiikalle muodostavat EU:n valtiontukiin liittyvät säännöt.

Brexitistä ei ole tullut työväenpuolueelle – eikä varsinkaan Jeremy Corbynille – elämän ja kuoleman kysymystä. Vaikka puolueen virallisena tavoitteena on ollut toinen kansanäänestys – tai mahdollisesti jäsenyys tulliliitossa –, sisäpoliittiset kysymykset terveydenhuollosta ja asumisesta ovat pitkällä tähtäimellä kannattajille keskeisempiä. Corbynille on tärkeää, ettei työväenpuolue joudu vastuuseen konservatiivien aloittamasta brexit-sotkusta.

Toisin kuin Nobel-palkittu ekonomisti Paul Krugman on esittänyt, brexitiä ei tule nähdä komission, keskuspankin ja Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n muodostaman troikan ja eurokriisin aikana harjoitetun talouskuripolitiikan tuotteena. Euroalueeseen kuulumaton Britannia pystyi pääosin jättäytymään niin pelastuspakettien kuin kovennetun talousohjauksen ulkopuolelle.

Mitä EU-instituutioihin tulee, euroskeptikkojen kannalta olennaisempaa on ollut vuoden 2004 itälaajenemista seurannut taistelu taloudellisista ja sosiaalisista oikeuksista, joissa EU-tuomioistuimen ennakkopäätökset ovat nousseet merkittävään asemaan. Ongelmaksi ovat muodostuneet yhtäältä EU-kansalaisten oikeudet Britannian sosiaaliturvaan, toisaalta EU-tuomioistuimen ”markkinaliberaalit” linjaukset vierastyövoiman käytöstä ja työtaistelutoimenpiteiden rajoittamisesta.

Ongelma ei ole ollut vain maahanmuutossa, sillä työllisyyden ja talouskehityksen näkökulmasta itälaajenemisen jälkeinen kehitys on ollut varsin hyvää suhteessa verrokkimaihin. Ongelma on ollut heikkenevissä julkisissa palveluissa, korkeakoulutuksen kallistumisessa sekä sosiaalisen asuntotuotannon laahaamisessa. Maahanmuuttajat eivät ole vieneet työpaikkoja vaan koulupaikkoja, ruuhkauttaneet asuntojonoja ja kuormittaneet terveydenhuoltoa.

Kansallisvaltion hauntologia

Brexit-prosessi on herättänyt monia kysymyksiä demokratian tilasta: kansanäänestysten mielekkyydestä, poliittisen keskustelun polarisaatiosta, kaksipuoluejärjestelmän toimintakyvystä ja mediakulttuurista. Väitän, että sen pitkäkantoisimmat seuraukset liittyvät kuitenkin kansallisvaltion ideaan erityisesti eurooppalaisen integraation kehyksessä.

Brexit tulee näyttämään, mitä kansallisen suvereniteetin palauttaminen, ainakin muodollisesti, tarkoittaa konkreettisen politiikan ja autonomian kannalta.

Brexit tulee näyttämään, mitä kansallisen suvereniteetin palauttaminen, ainakin muodollisesti, tarkoittaa konkreettisen politiikan ja autonomian kannalta. Tarkoittaako EU:n sääntelyregiimistä irrottautuminen jonkinlaisen ”Euroopan Singaporen” syntyä, liberaalin sääntely-ympäristön liittoa autoritaarisen politiikan kanssa?

Vai avaako brexit mahdollisuuden harjoittaa edistyksellistä yhteiskuntapolitiikkaa, joka tähtää sosiaalisten oikeuksien vahvistamiseen Britannian sisällä?

Ehkäpä nostalgian sijaan kyse onkin hauntologiasta? Käsitteen lanseerasi alun perin ranskalainen filosofi Jacques Dérrida vuonna 1993 ilmestyneessä teoksessaan Spectres de Marx, ”Marxin haamut”. Analyysin taustalla oli pyrkimys ymmärtää marxismin perintöä tilanteessa, jossa reaalisosialismi oli siirtymässä jopa nostalgian tuolle puolen.

Vaikka Derrida eräässä mielessä hyväksyi Francis Fukuyaman ajatuksen ”historian lopusta”, ei hän täysin allekirjoittanut analyysia historiallisen tietoisuuden katoamisesta ideologioiden jälkeisellä aikakaudella. Sosialismiin kuuluneet ajatukset historian edistyksestä ja pian koittavasta pelastuksesta olivat siirtyneet osaksi post-ideologista mielikuvitusta – mutta olennaisesti kummitellen tai piinaten, vailla konkreettista sisältöä.

Brexit on kansallisvaltion hauntologian ruumiillistuma. Sen kummitteleva sisältö on hobbesilaisen jakamattoman ja absoluuttisen suvereniteetin ideassa, jonka vieraus omalle ajallemme ei synny vain imperiumin kaipuusta tai uusliberalismin oletetusta valtiovastaisuudesta.

Kyse on siitä, että monet aikamme keskeisistä kysymyksistä ilmastonmuutoksen hidastamisesta muuttoliikkeiden hallintaan edellyttävät positiivista visiota jaetun suvereniteetin ideasta. Tällaista visiota brexit ei näytä tarjoavan.

Timo Miettinen toimii tiiminvetäjänä Suomen Akatemian huippuyksikössä Law, Identity and the European Narratives. Hän johtaa myös tutkimushanketta Between Law and Politics, joka tutkii eurooppalaista talousliberalismia.

Julkaisu Imperiumin vastaisku? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Uskomukset kehystämässä pääministeri David Cameronin EU-politiikkaa

Tässä analyysissa pohdin Britannian EU-eroon johtanutta keskustelua pääministeri David Cameronin kaudella. Analyysin menetelmänä käytän operationaalisen koodin uskomusten analyysia.

Operationaalinen koodi on klassinen poliittiseen psykologiaan liittyvä tutkimussuuntaus, jossa tarkastellaan eri korkeiden päätöksentekijöiden uskomuksia. Uskomukset puolestaan ovat jotain, jota pidämme totena politiikasta, kuten Jonathan Renshon kirjoittaa, mikä taas liittyy politiikan kehystämisefektiin.

Operationaalisen koodin uskomusten tutkimus jakaa uskomukset kymmeneen eri kategoriaan. Analyysin taustalla olevassa tutkimuksessa tarkastelin viimeistä, käytettyihin keinoihin liittyvää uskomusta.

Analyysissa verbit jaetaan toiseen (other) ja itseen (self) viittaaviin verbeihin. Tätä analyysia varten tutkin vain Cameronin itseen liittyviä verbejä. Tarkastelin Cameronin käyttämiä transitiiviverbejä hänen kahden viimeisen pääministerikautensa aikana.

Positiiviset keinot sisältävät palkitsemisen, lupauksen ja tukemisen, kun taas negatiivisiin keinoihin lukeutuivat vastustaminen, uhkaus ja rankaiseminen. Materiaalina toimivat pääministeri Cameronin puheet hänen kahdella kautenaan vuosina 2010–2015 ja 2015–2016.

Oletin, että brexit-äänestyksestä tehdyn ilmoituksen jälkeen Cameron korostaisi enemmän Britannian suurvalta-asemaa sen varalta, että äänestyksessä kannatettaisiin EU-eroa. Britanniasta tulisi näin vahvistuva suurvalta maailman muiden suurvaltojen, kuten Yhdysvallat ja Kiina, joukkoon, koska se ei voisi enää määritellä identiteettiään EU-jäsenmaana. Tässä tapauksessa Cameronin käyttämien keinojen tulisi olla hyvin laaja-alaisia: mukana pitää olla laaja skaala negatiivisia keinoja ja lisäksi Euroopan unionin kehystetty suhteellisen selvästi.

Kehystäminen on johtajan strategista toimintaa, jolla hän pyrkii muokkaamaan ja uudelleenmäärittelemään merkityksiä

Kvalitatiivinen analyysi siitä, miten EU on kehystetty, on tärkeä Britannian EU-suhteen jatkon kannalta. Tämän vuoksi käytin analyysissa myös uskomusten kehystämisen (framing) käsitettä.

Kehystäminen on johtajan strategista toimintaa, jolla hän pyrkii muokkaamaan ja uudelleenmäärittelemään merkityksiä. Kehykset ovat tärkeä osa poliittisen johtajan strategioita, sillä jos nämä kehykset ovat menestyksekkäitä, ne alkavat saada vastakaikua laajassa yleisössä ja muodostuvat uudeksi tavaksi puhua ja ymmärtää asioita.

Cameron, riskit ja joustava unioni – typistyvä keinovalikoima kehystämässä EU:n uudistamista

Analyysin tulokset osoittavat, että Cameron ei lisännyt toisen kautensa aikana suurvaltaretoriikkaa vaan korosti Britannian suurvalta-asemaa yhtä paljon molemmilla kausillaan. Hän saattoi nähdä brexit-äänestyksen kuitenkin riskinä ja alkoi tiivistää keinoja muutamaan keskeiseen vaihtoehtoon.

Hän kuitenkin käytti jonkin verran vastustamiseen liittyvää negatiivista keinoa, mikä viittaa vahvaan valtaan; suurvallat voivat myös vastustaa muita. Samalla Cameronin tekoihin liittyvät keinot vähenivät ja hän painotti enemmän sanoja tekojen sijaan.

Brexit-äänestysilmoituksen jälkeen palkitsevat keinot vähenivät selvästi, kun taas vastustavat keinot lisääntyivät. Lisäksi Cameronin keinopaletti pieneni.

Tämä saattaa viitata siihen, että hän piti brexitiä riskinä, jonka oli valmis kohtaamaan, ja alkoi näin implisiittisesti typistää keinojen valikoimaa. Näin eri tulokulmat valitsemansa politiikan perusteluiksi vähenivät, kun valittua bremain-suuntausta ei voitu perustella monipuolisesti positiivisten ja negatiivisten keinojen kautta.

Kohdeyleisön näkökulmasta katsoen Cameron ei huomioinut kotimaista yleisöään riittävästi pitäessään ulkopoliittisia puheita.

Kohdeyleisön näkökulmasta katsoen Cameron ei huomioinut kotimaista yleisöään riittävästi pitäessään ulkopoliittisia puheita. Vaikka hän viittasi Britanniaan, käytännön esimerkit kotimaasta jäivät vähäisiksi. Konkretian ja teoretisointiin liitettävän käytännön kautta puhuminen olisi puhutellut kotiyleisöä enemmän.

Toisaalta tulee kuitenkin huomata, että toisena kautenaan Cameron piti paljon kotimaassaan puheita, jotka koskivat laajemmin brexitin vaikutuksia ja olivat näin suunnattuja kotiyleisölle. Nämä puheet olivat tyypiltään EU:ta teoretisoivia mutta sävyltään neutraaleja. Se saattoi etäännyttää kansaa aina vain enemmän EU-asioista. Tämä loi toimitilaa kotimaassa populistipuheelle EU:sta.

Toisen kautensa aikana Cameron alkoi muokata EU:n kehystä joustavampaan suuntaan ja puhui joustavasta unionista. Tämä uudelleen kehystäminen voidaan tulkita vanhan EU:n vastustamiseksi.

Ensimmäisellä kaudellaan vuonna 2013 pääministeri piti tunnetun Bloomberg-puheensa. Siinä hän alleviivasi, että vastustaa EU:n keskittymistä, jossa osa etenee ytimen tahdissa ja muut alistetaan eräänlaisiksi reunusvalloiksi. Hän ehdotti, että EU etenisi kohti mallia, jossa jäsenmaat voivat ottaa osaa EU:n etenemiseen, mikäli näin tahtovat.

Cameron puhui toisen kautensa aikana joustavasta unionista, jossa vapaat jäsenmaat jakavat sopimukset ja instituutiot ja edistävät yhteistyötä.

Cameron puhui toisen kautensa aikana joustavasta unionista, jossa vapaat jäsenmaat jakavat sopimukset ja instituutiot ja edistävät yhteistyötä. Hän korosti EU:n hallitusten välistä lähestymistapaa ja että kansallisille parlamenteille tulisi antaa vahvempi rooli EU:n järjestelmässä.

Cameron pohti myös, minkälainen sopimus EU:n kanssa olisi sopiva Britannialle. Hän käsitteli muun muassa ETA/EFTA-sopimusten mahdollisuutta.

Cameron totesi, että jotkin tahot suosittelivat Norjan tai Sveitsin mallia ETA/EFTAn tyyliin. Näillä valtioilla on EU:n ulkopuolelta eri tavoin pääsy EU:n sisämarkkinoille. Hän pohti kuitenkin, edistäisivätkö nämä mallit Britannian intressejä. Cameron korosti, että hän ihaili Norjaa ja Sveitsiä, mutta huomautti, että nämä maat ovat erilaisia.

Norjan mallista eli ETA-sopimuksesta hän totesi, että Norjalla oli huomattavat energiavarat Euroopassa, mikä teki Norjasta vauraan valtion. Norja oli osa sisämarkkinaa ja maksoi siitä, mutta sillä ei ollut sanavaltaa lainsäädäntöön, ja tämän vuoksi Norja vain implementoi EU:n direktiivejä.

Cameron esitteli lisäksi myös Sveitsin mallin eli EFTAn. Sveitsi neuvottelee pääsystään sisämarkkinoille sektori kerrallaan ja hyväksyy EU:n lainsäädännön ilman sanavaltaa.

Tämä eri mallien kehys saattoi johtaa Britannian kansalaisia luulemaan, että myös Cameron etsi tietä ulos EU:sta, vaikka tukikin bremain-puolta EU-eroäänestyksessä.

Cameronin mukaan Euroopalle oli edullista pitää sen toiseksi suurin talous, suurin sotilaallinen ja merkittävä diplomaattinen voima.

Cameron nosti esille, että EU olisi täysin erilainen, mikäli Britannia eroaisi unionista – EU hyötyi Britanniasta. Cameron näki Britannian yhtenä vahvimmista valloista, joka monin tavoin keksi sisämarkkinan, edistää EU:n vaikutusvaltaa ja on liberaalin talouspolitiikan uudistuksen moottori maailmassa. Cameronin mukaan Euroopalle oli edullista pitää sen toiseksi suurin talous, suurin sotilaallinen ja merkittävä diplomaattinen voima.

Myös EU:n kehys muokkautui, kun Cameron käsitteli EU:n eri agendojen merkitystä. Bloomberg-puheessaan Cameron vielä kehysti EU:n turvallisuusyhteisöksi. Tämän jälkeen etenkin toisena kautenaan Cameron keskusteli, mille teemoille jatkossa painopiste tulisi laittaa.

Brexit-keskustelun pyörteissä Cameron kuitenkin puhui yhteismarkkinan tärkeydestä ja alisti turvallisuuden toiselle sijalle. Jatkossa tulisikin miettiä, miten nämä agendat lopulta yhdistetään nyt, kun Britannia neuvottelee EU-erosta. Tulisiko Britannian uuteen sopimukseen liittää vahva turvallisuusulottuvuus?

Selkeyttä keskusteluun olisi tuonut, mikäli Cameron olisi alusta alkaen kehystänyt tarkemmin, minkälaista unionia hän aikoi jatkossa edistää.

Voidaan tulkita, että Cameron kehysti bremain-keskustelun äänestävien kansalaisten näkökulmasta epäselvästi. Selkeyttä keskusteluun olisi tuonut, mikäli Cameron olisi alusta alkaen kehystänyt tarkemmin, minkälaista unionia hän aikoi jatkossa edistää. Onkin jatkossa selvitettävä tarkemmin, miten eri valtiot näkevät hallitusten välisyyden suhteessa EU:n ulkopuolisiin ETA- ja EFTA-sopimuksiin.

Kohti monen nopeuden Eurooppaa?

Vaikka Cameron kannatti, että Britanniassa järjestettiin brexitistä äänestys, hän saattoi nähdä keskustelun eroäänestyksestä riskinä. Britannian suurvalta-aseman suhteellisen vähäinen korostaminen saattoi vaikuttaa siihen, että Cameron kutisti mahdollisten keinojen valikoimaa ja lisäsi riskiä, mikä vähensi bremain-puolen perustelujen määrää EU:ssa pysymisen puolesta. Lisäksi myös EU:n kehystäminen liittyen hallitustenvälisyyteen ja ETA-sopimuksen mahdollisuuteen sekä eri agendojen järjestykseen oli epäselvä.

Olisiko tarpeen edetä kohti monen nopeuden Eurooppaa, oli se sitten kaksitahti- tai monitahti-Eurooppa?

Tulisiko EU:n itsessään uudistua, kuten Cameron brexit-keskustelussa indikoi? EU:n jäsenmaiden tulisi miettiä, olisiko tarpeen edetä kohti monen nopeuden Eurooppaa, oli se sitten kaksitahti- tai monitahti-Eurooppa. Näin ollen hallitustenvälisyys lisääntyisi, ja yksi jäsenvaltio ei kykenisi jarruttamaan muiden etenemistä omien sisäpoliittisten ristipaineiden mukaisesti, ja toisaalta muut voisivat edetä pragmaattisesti ”halukkaiden koalition” tavoin.

Anne Nykänen on Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulusta väitellyt tohtori aiheenaan ulkopolitiikan tutkimus.

Julkaisu David Cameron EU-keskustelun ristipaineessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Emme kovin helposti yhdistä toisiinsa Donald Trumpin valintaa Yhdysvaltain presidentiksi 2016, Britannian eroamista Euroopan unionista 2016 järjestetyn kansanäänestyksen tuloksena, Narendra Modin valintaa 2014 Intian pääministeriksi sekä ääri-islamilaisen Isiksen väkivaltaa ja perustamaa islamilaista kalifaattia.

Kolme ensimmäistä ilmiötä ovat demokraattisten prosessien tuotoksia ja ne vodaan kytkeä populismiin. Isis puolestaan on kaukana demokratiasta eikä siihen helposti liitetä myöskään populismia. Kuitenkin noista kaikista ilmiöistä voidaan löytää niitä yhdistäviä piirteitä.

Kaikista neljästä ilmiöstä voidaan löytää niitä yhdistäviä piirteitä.

Yhdysvalloissa Trumpin kannatus perustui ratkaisevasti niin kutsutun ruostealueen työttömiksi jääneiden tai tulojaan menettäneiden valkoisten työläisten ja maanviljelijöiden ääniin. Yhtäältä globalisaatio on siirtänyt tuotantoa ja sen mukana työpaikkoja pois Yhdysvalloista. Toisaalta latinojen maahanmuutto oli tuonut halvempaa työvoimaa.

Britannian EU-eron kannattajien taustalta löytyy myös työpaikkojen menetys ja pelko maahanmuuttajien aiheuttamasta tulojen supistumisesta mahdollisen halvan työvoiman muodossa. Toki takaa löytyy myös pelko perinteisen englantilaisen elämänmuodon häviämisestä. Britanniassa globalisaation lisäksi uhaksi koettiin Euroopan unionin avaamat rajat.

Intiassa Modin ja Intian kansanpuolueen kannatus nojasi paljolti hinduihin, joille globalisaatio ja Intian talouden liberalisointi ei vielä ollut antanut juuri mitään tai jotka olivat talouden modernisoitumisen myötä menettäneet tulonsa. Intiassa miljoonat ovat nousseet köyhyydestä keskiluokkaan, mutta samalla varallisuuserot ovat kärjistyneet.

Isisin joukkoihin liittyy Euroopasta musliminuoria, joille lupaus tai odotus paremmasta elämästä ei olekaan toteutunut. Toisaalta Isis saa islamilaisesta maailmasta riveihinsä ihmisiä, jotka kokevat islamin tulleen nöyryytetyksi länsimaiden toimesta ja jotka modernisaatio on repinyt irti omilta juuriltaan.

Islamilaisessa maailmassa ääriliikkeiden kannatusta tukee myös sosiaalinen eriarvoisuus. Niissä eliitti on hyötynyt maailmantalouteen osallistumisesta, mutta vauraus ei ole valunut alas työllään elävän väestön keskuuteen.

Paluu menneisyyteen

Kaikki neljä tapausta ovat globalisaation tuottamia reaktioita. Niissä purkautuu populismin muodossa tyytymättömyys globalisaation tuottamiin lieveilmiöihin ja globaalihallinnon epäonnistumiseen. Niiden käyttövoima löytyy globalisaation syrjäyttämistä ja nöyryyttämistä ihmisistä.

Kaikkia neljää yhdistää myös lupaus uudesta paremmasta huomisesta. Trump lupasi tuoda työpaikat takaisin. Brexitin puuhamiehet lupasivat paremman tulevaisuuden EU:n ulkopuolella. Modi lupasi uutta elinvoimaa Intian talouteen ja sen myötä kymmenien miljoonien vaurastumisen. Isis lupaa palauttaa muslimien ylpeyden ja oman elämän hallinnan.

Ilmiöt ovat kaikki tavallaan modernisaation tuotteita.

Lupausten täyttäminen ja odotusten toteutuminen edellyttävät talouden kasvua. Sitä kautta nuo ilmiöt kytkeytyvät eurooppalaiseen 1700- ja 1800-lukujen yhteiskuntafilosofiaan. Ne ovat kaikki tavallaan modernisaation tuotteita.

Kaikissa neljässä ilmiössä menneisyys nousee merkittävään asemaan. Kannatusta haetaan kääntämällä katseet loistavaan menneisyyteen ja sen palauttamiseen. Samalla osoitetaan vihollinen, joka on syypää vallasta, hyvinvoinnista tai kulttuurista syrjäytymiselle.

Trump lupaa palauttaa Yhdysvaltain kadotetun suuruuden ja tehdä maasta jälleen maailman johtavan valtion. Brexitin kannattajat hakevat Britannian uutta nousua Euroopan unionin sijaan vanhasta kansainyhteisöstä. Samalla glorifioidaan brittiläistä imperiumia.

Modi lupaa palauttaa Veda-myyttien hindujen loistavan menneisyyden samalla kun hän tekee Intiasta modernin suurvallan. Myös Isis lupaa palauttaa islamin alkuaikojen loistavan kalifaatin.

Loistavan menneisyyden ihannointiin kaikissa neljässä tapauksessa liittyy myös ulossulkeva nationalismi. Niissä ilmenevä nationalismi palautuu 1800-luvun eurooppalaiseen romantiikan kansallisuusaatteeseen. Näin on myös Isisin ja hindunationalismin kohdalla. Tässä suhteessa molemmat kääntävät selkänsä omalle moninaisuuden perinteelle.

Loistavan menneisyyden ihannointiin kaikissa neljässä tapauksessa liittyy myös ulossulkeva nationalismi.

Romantiikan ajatus menneisyyden palauttamisesta, pyrkimys vahvan ja puhtaan kansakunnan rakentamiseen ja vierauden kammo löytyvät sellaisilta eurooppalaisilta 1800-luvun kansallisuusaatteen klassikoilta kuin Johann Gottfried Herderiltä, Johann Gottlieb Fichteltä, Adam Mickiewiczilta ja Giuseppe Mazzinilta. Tuohon aateperintöön kuuluu myös voimakas erottelu meidän ja muiden välillä.

Kansallisromantiikkaan kytkeytyivät myös erilaiset sankaritarinat. Siihen liittyi uuden ihmisen ja kansakunnan luominen väkivallan kautta. Euroopassa tuo väkivallan ihannointi ja ajatus voimakkaiden kansakuntien rakentamisesta tuotti 1900-luvulla kaksi maailmansodiksi kutsuttua Euroopan sisällissotaa.

Post-modernin harha

Nuo neljä populismiin liitettyä ilmiötä nostavat esiin kiintoisan kysymyksen post-modernismista. Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on jo jonkin aikaa ollut esillä ajatus siirtymisestä post-moderniin aikakauteen.

Ranskalainen filosofi Bruno Latour on tosin kiistänyt tuon ajatuksen nostamalla esiin näkökulman, ettemme ole vielä edes moderneja.

Yksi ulottuvuus post-moderniin aikakauteen siirtymisessä oli suurten tarinoiden häviäminen. Nyt kuitenkin noissa neljässä ilmiössä suuret tarinat ovat palanneet takaisin, jos ne edes olivat koskaan hävinneet. Tämä tukee ainakin sitä ajatusta, että puhe post-moderniin siirtymisestä on kenties ennenaikaista, kun suuri osa ihmiskunnasta on vasta siirtymässä moderniin.

Suuret tarinat ovat palanneet takaisin, jos ne edes olivat koskaan hävinneet.

Digiajassa eläminen voisi tukea post-moderniin siirtymistä. Mutta toisaalta se on yksi tekijä, joka tukee uusien myyttien rakentamista ja niihin uskovien yhteisöjen muodostumista. Näin moderni ja rakennetut traditiot muodostavat hybridin, jossa elävät monet totuudet.

Kaikki neljä ilmiötä kertovat myös omalla tavallaan maailmanjärjestelmän muutoksesta. Muutos synnyttää eri puolilla epävarmuutta, johon haetaan turvallisuutta ja varmuutta menneisyyden kautta. Paluu turvalliseksi koettuun menneisyyteen nousee houkuttelevaksi ajatukseksi.

Näin kehystettynä islamilaista terrorismia ei pitäisi tarkastella erillisenä ilmiönä eikä hakea sen syitä islamin ominaislaadusta. Kun Isis asetetaan Trumpin ja Modin vaalivoittojen ja brexitin rinnalle, ongelmaksi nousee se moderni maailmanjärjestelmä, jota olemme rakentaneet viimeistään 1400-luvun lopulta.

Tasa-arvon illuusio

Sikäli kuin tässä käsitellyt neljä ilmiötä koetaan ongelmiksi, voidaan niiden yhteistä selittäjää hakea vallitsevasta maailmanjärjestelmästä. Kysymys on tavallaan modernisaation kriisistä. Yksi modernin lupauksista oli Ranskan vallankumouksen iskulause tasa-arvoisuudesta, joka ei globaaliksi muuttuneessa maailmassa ole toteutunut.

Ongelman ytimessä on demokratian ja markkinatalouden ristiriitainen suhde.

Demokratian kestävyyden yhtenä edellytyksenä on ainakin jonkinasteinen aineellinen tasa-arvo. Sen toteuttaminen tai ainakin sitä kohti eteneminen on puolestaan edellyttänyt jatkuvaa taloudellista kasvua. Kasvu puolestaan on mahdollistanut heikommassa asemassa olevien hyvinvoinnista huolehtimisen taloudellisen uusjaon kautta.

Yhteiskunnallisen vakauden ja tasa-arvon illuusion säilyttäminen ei enää olekaan samalla lailla mahdollista kuin aiemmin.

Talouskasvun hidastuminen tai jopa pysähtyminen kehittyneissä teollisuusmaissa on johtanut säästöihin ja leikkauksiin. Yhteiskunnallisen vakauden ja tasa-arvon illuusion säilyttäminen ei enää olekaan samalla lailla mahdollista kuin aiemmin.

Itse asiassa pariin sataan vuoteen ensimmäisen kerran näyttää siltä, että tulevat sukupolvet eivät voi odottaa oman elintasonsa olevan parempi kuin heitä edeltäneiden sukupolvien.

Kun lupaus tasa-arvosta karkaa ja eriarvoisuus lisääntyy, syrjäytyneet kokevat, että eliitit ovat pettäneet heidät. Demokraattisissa yhteiskunnissa vaalit antavat mahdollisuuden äänestää eliittejä vastaan. Autoritaarisissa islamilaisissa maissa itsensä petetyiksi tulleiksi kokeneet hakeutuvat ääriliikkeisin ja suuntaavat vihansa omia eliittejään ja heidän tukijoikseen ymmärrettyjä länsimaita vastaan.

Populismi tai ääri-islamismi ei kuitenkaan esitä vaihtoehtoa modernille. Paluu menneeseen tai rajojen sulkeminen puhtaiden kansallisvaltioiden palauttamiseksi on osa modernia agendaa eikä siten vaihtoehto. Juuri tämä agenda edellyttää kestävää talouskasvua, jolle luonto ja rajallinen maapallo ovat asettamassa esteitä.

Vihan kasvun hillitseminen edellyttää, että osattomista pidetään huolta.

Alati muuttuvassa maailmassa vihan kasvun hillitseminen edellyttää, että osattomista pidetään huolta. Perinteisen intialaisen ja kiinalaisen yhteiskuntafilosofian mukaan vallan legitimiteetin tulee perustua ensisijaisesti kansalaisten hyvinvointiin.

Globaalissa maailmassa ei kuitenkaan riitä, että tämä toteutuu rajoitettujen tai sulkeutuvien kansallisvaltioiden puitteissa. Hyvinvoinnin lähtökohtana tulee olla koko ihmiskunta.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori, joka työskentelee parhaillaan Koneen Säätiön rahoittaman Tampereen yliopiston Regional Challenges to Multilateralism -tutkimusprojektissa.

Julkaisu Vihan aikakausi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Videon kuvaus Susanna Hast.

Julkaisu Eliitin valtataistelu Yhdysvaltojen vaaleissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kesäkuussa 1975 Britanniassa järjestettiin kansanäänestys, jossa 67,2 prosenttia äänensä antaneista kannatti maan pysymistä Euroopan unionia edeltäneessä Euroopan yhteisössä (EY). Lähtemistä kannattavien osuus jäi vain 32,8 prosenttiin. Daily Mail -lehti julisti tuloksen ”murskaavimmaksi Britannian poliittisessa historiassa.”

67,2 prosenttia äänensä antaneista kannatti maan pysymistä Euroopan yhteisössä.

Saarivaltakunnan historiassa vuoden 1975 kansanäänestys oli laatuaan ensimmäinen ja monella tapaa poikkeava tapahtuma. Täytenä yllätyksenä se ei kuitenkaan tullut. 1970-luvun alussa käytyjen EY-jäsenyysneuvotteluiden aikana Britanniassa keskusteltiin kiivaasti siitä, olisiko EY sittenkään oikea poliittinen valinta.

Poliittisesti vasemmalle liukuneen ja yhä EY-kriittisemmän työväenpuolueen mukaan jäsenyysehdoista tulisi liittymisen jälkeen neuvotella uudelleen. Niin ikään ajatus jäsenyyttä koskevasta kansanäänestyksestä sai labourin piirissä vahvistuvaa kannatusta.

Niinpä labour-johtaja Harold Wilson vuonna 1974 pääministeriksi noustuaan ryhtyi odotetusti neuvotteluihin yhteisön kanssa. Kansanäänestyksestä hän ilmoitti virallisesti tammikuussa 1975, kaksi vuotta Britannian liittymisen jälkeen.

Valtapelin seuraus

Viimeisimmän EU-kansanäänestyksen tapaan myös vuoden 1975 äänestys oli pitkälti sisäpoliittisen laskelmoinnin seurausta. Wilson ei alun perin kannattanut ajatusta kansan konsultoimisesta.

Kun puolueen vasemman siiven voimahahmo Tony Benn sitä vuonna 1970 ehdotti, hän torjui idean suoralta kädeltä. Wilsonin kanta kuitenkin nopeasti muuttui, kun kansanäänestys alkoi yhä enenemässä määrin näyttäytyä keinona pitää yhdessä yhä hajanaisempi labour-puolue.

Kansalaisten vihamielisyys yhteisöä kohtaan voisi hyvinkin tuottaa yllätyksen.

”Tästä on tulossa pitkä ja hajottava kampanja, huolimatta Wilsonin yrityksistä pysyä rauhallisena,” New York Times kirjoitti huhtikuussa. Lehti myös huomautti, ettei äänestyksen tulos suinkaan ollut varma.

Vaikka kolmen suurimman puolueen johtajat ryhmittäytyivät kyllä-puolen taakse, kansalaisten vihamielisyys yhteisöä kohtaan voisi hyvinkin tuottaa yllätyksen.

Helmikuussa 1975 tehdyn mielipidemittauksen mukaan jopa 45 prosenttia briteistä katsoi yhteisöön liittymisen olleen väärä päätös ja 41 prosenttia kannatti eroamista. Yhteisöön jäämisen puolella oli vain 33 prosenttia vastanneista.

Pitkä ja hajottava kampanja

Jo alusta alkaen kampanjointia varjosti ryhmittymien välinen epätasapaino.

Kyllä-puolen kampanjointia organisoi Britain in Europe -niminen järjestö, joka koostui pääosin kahden jo olemassa olevan organisaation väestä. Vuonna 1948 perustettu European Movement sekä Britannian jäsenyyttä vuosien 1970–72 jäsenyysneuvotteluissa ajanut European League for Economic Cooperation muodostivat vahvan institutionaalisen perustan, jonka tukipilareina toimivat keskeiset poliitikot ja virkamiehet.

Kyllä-puolta tukivat myös suuret työmarkkinajärjestöt ja teollisuuden intressiryhmät, kuten APEX, Union of Shop, Distributive, Allied Workers (USDAW), National Union of Railwaymen (NUR), Union of Post Office Workers (UPW) sekä Confederation of British Industry (CBI).

Kokoaikaista henkilökuntaa National Referendum Campaignilla oli vain seitsemän, kun taas vastapuolen palkkalistoille kuului noin 140 henkilöä.

Ei-puoli oli liikkeellä heppoisemmin eväin. Heidän kattojärjestönsä National Referendum Campaign kätki suojiinsa melko sekalaisen ja riitaisan seurueen sekä puoluekentän oikealta että vasemmalta laidalta. Sen pääpilarit muodostivat vuodesta 1970 Britannian EY-jäsenyyttä vastaan kampanjoinut Common Market Safeguards Committee sekä jo 1960-luvun alussa perustetusta Keep Britain Out -järjestöstä poikinut Get Britain Out.

Organisaatioltaan National Referendum Campaign oli kyllä-puolta selvästi kevyempi ja amatöörimäisempi: kokoaikaista henkilökuntaa sillä oli vain seitsemän, kun taas vastapuolen palkkalistoille kuului noin 140 henkilöä.

Myös hallituksen molemmille puolille myöntämän 125 000 punnan lisäksi lähinnä ammattiliitoilta saatu 9 000 punnan kampanjarahoitus jäi vaatimattomaksi; Britain in Europe käytti kampanjansa lähes 2 miljoonaa puntaa.

Olennaista oli myös valtamedian tuki kyllä-puolelle sekä äänestäjien epäluottamus ei-puolen johtohahmoja kohtaan. Sekä työnväenpuolueen Tony Benn että konservatiivien Enoch Powell kärsivät maineestaan outoina oman tiensä kulkijoina sekä äärimmäisten poliittisten mielipiteiden esittäjinä.

Hallitus saattoi päätökseen jäsenehdoista käydyt neuvottelut ja vakuutti tuloksen olevan suotuisa Britannialle.

Kansanäänestyksestä kirjoittaneen Anthony Kingin mukaan ratkaisevin seikka näyttää kuitenkin olleen se, että maaliskuussa 1975 labour-hallitus saattoi päätökseen jäsenehdoista Brysselissä käydyt neuvottelut ja vakuutti tuloksen olevan suotuisa Britannialle.

Parlamentti hyväksyi uudet ehdot selvällä enemmistöllä. Tämä muutti siihen asti skeptisten työnväenpuolueen kannattajien asenteita.

Britannian itsenäisyyspäivä?

Kuten nytkin, yksi vuoden 1975 kansanäänestyksen keskeisistä teemoista oli Britannian suvereniteetti. ”Ne jotka haluavat Britannian pysyvän yhteismarkkinoissa ovat defaitistisia; he eivät näe itsenäistä tulevaisuutta maallemme,” ei-puolen virallinen julkaisu totesi.

Jäsenyyden varoitettiin johtavan paitsi hintojen nousuun ja lisääntyvään työttömyyteen myös kansallisen suvereniteetin menetykseen ”Brysselin byrokraateille.”

Äänestystä edeltävänä päivänä seitsemän Britannian eroa kannattanutta ministeriä antoi julkilausuman, jossa jäsenyyden varoitettiin johtavan paitsi hintojen nousuun ja lisääntyvään työttömyyteen myös kansallisen suvereniteetin menetykseen ”Brysselin byrokraateille.”

Sanasto kuulostaa tutulta: ”Tee huomisesta Britannian itsenäisyyspäivä äänestämällä ’Ei’.”

Kyllä-puoli piti argumenttia vanhanaikaisena ja muistutti, ettei Britannia enää voisi eristäytyä muusta maailmasta. Miksi sinun pitäisi äänestää kyllä -lehtinen myös varoitteli, ettei ei-puolella ollut yhtenäistä visiota tulevaisuuden vaihtoehdoista:

”Jotkut haluavat isolationistisen Britannian, jolla on saartotalous – kontrollit ja säätely. Toiset haluavat kommunistisen Britannian – osana Neuvostoblokkia. Jotkut haluavat meidät vielä lähemmäksi Yhdysvaltoja kuin Eurooppaa – mutta Amerikka ei itse halua sitä. Jotkut haluavat meidän palaavan Kansanyhteisöön – mutta Kansanyhteisö ei itse halua sitä. Jotkut haluavat meidät puoliksi Eurooppaan, osana vapaakauppa-aluetta, mutta Euroopan yhteisö ei itse halua sitä. Siis kun ihmiset sanovat että meidän täytyisi lähteä, kysy heiltä minkälaista positiivista tulevaisuutta he ehdottavat Britannialle.”

1970-luvun puolivälissä Britannian talous oli kurjassa kunnossa. Mielipidetutkimukset osoittivat, että brittiäänestäjät olivat enemmän huolissaan pahenevasta inflaatiosta kuin kansallisesta suvereniteetista.

Toukokuuta 1975 edeltäneen kahdentoista kuukauden aikana kuluttajahinnat olivat nousseet jopa 25 prosenttia. Ero muihin EY-maihin oli huikea: siinä missä Britanniassa hinnat nousivat toukokuussa 4,2 prosenttia, yhteisön vanhoissa jäsenmaissa ne nousivat korkeintaan 0,8 prosenttia.

Myös työttömyys oli lisääntymässä. Siinä missä työttömiä vuonna 1973 oli vain 500 000, toukokuuhun 1975 mennessä luku oli jo yltänyt 800 000:een.

Lisäksi ulkomaankaupan vaihtotaseen heikkeneminen, huono palkkakehitys sekä ontuva kilpailukyky saivat monet huolestumaan maan tulevaisuudesta ja suhtautumaan EY-kansanäänestykseen kuriositeettina, joka vain vei huomion poliittisesti tärkeämmiltä asioilta.

Kyllä-puolen talousargumentit upposivat äänestäjiin, jotka katsoivat talousongelmien korjaantuvan parhaiten osana Länsi-Euroopan lujinta talousblokkia.

Kansanäänestyksen toki pelättiin muodostuvan keinoksi kanavoida yleinen tyytymättömyys taloutta kehnosti hoitaneeseen hallitukseen. Näin ei kuitenkaan käynyt: kyllä-puolen talousargumentit upposivat äänestäjiin, jotka viime kädessä katsoivat talousongelmien korjaantuvan parhaiten osana Länsi-Euroopan lujinta talousblokkia.

”Frankly, it’s damn cold outside”, Christopher Soames, toinen Britannian istuvista komissaareista muistutti.

Toisenlaisessa maailmassa

Vuonna 1976 ilmestyneessä kirjassaan The 1975 Referendum David Butler ja Uwe Kitzinger arvioivat äänestystuloksen selittyvän kansalaisten taipumuksella äänestää konservatiivisesti.

Äänestäminen liittymisen puolesta olisi ollut radikaalia, äänen antaminen status quolle ei ollut: ”Niinpä tuomio ei välttämättä edes ollut ilmaisu luottamuksesta siihen, että asiat tulisivat olemaan paremmin sisäpuolella kuin ulkopuolella; se ei mahdollisesti ollut enempää kuin ilmaisu pelosta, että asiat voisivat olla huonommin ulkopuolella kuin sisäpuolella.”

Äänestystulos oli siis ”yksiselitteinen mutta myös innoton” eikä se suinkaan lopettanut ”neljätoistavuotista kiistaa Britannian roolista Euroopassa”, kuten pääministeri Wilson toivoi.

Jos kansalaisilla kerran on taipumusta äänestää konservatiivisesti, miksi he nyt valitsivat toisin?

Vuoden 2016 kansanäänestyksen myötä Butlerin ja Kitzingerin argumentti on kuitenkin menettänyt uskottavuuttaan. Jos kansalaisilla kerran on taipumusta äänestää konservatiivisesti, miksi he nyt valitsivat toisin? Miksei brexit ollut mahdollinen jo neljäkymmentä vuotta aikaisemmin?

Ei-kampanjan heikkous, äänestäjien uskollisuus Brysselin jäsenehtoneuvotteluista itsevarmana palanneelle labour-hallitukselle sekä Britannian pitkittynyt talousahdinko – ja sen EY-kumppaneiden suhteessa parempi tilanne – riittävät hyväksi osaselitykseksi, mutta olennaisinta tässä lienee yhteiskunnallinen ja poliittinen konteksti.

1970-luvun EY poikkesi nykyisestä EU:sta monella tapaa. Se oli pienempi, hallitumpi ja rajatumpi yhteisö, jonka vaikutus tavallisen kansalaisen elämään jäi vähäiseksi.

Vaikka vuosikymmentä leimasivat integraatioinnostuksen vähittäinen hiipuminen, taloudelliset ongelmat sekä lisääntyvä poliittinen pragmatismi, nykyisenkaltaista kriisi-ilmapiiriä oli tuskin havaittavissa. Vaikeudet eivät kasvaneet eksistentiaalisiksi.

1970-luvun EY poikkesi nykyisestä EU:sta monella tapaa.

Vuodesta 1974 eteenpäin myös Saksan liittokanslerin Helmut Schmidtin ja Ranskan presidentin Valéry Giscard d’Estaingin tiivis yhteistyö piti blokkia koossa. Niinpä EY saattoi esittäytyä taloudellisissa vaikeuksissa kamppaileville briteille lupauksena kaivatusta vakaudesta pikemminkin kuin hajaannuksen ja epävarmuuden tyyssijana.

Vuoden 1975 EY-kansanäänestyksen tulos toki paljasti sosiaaliset jakolinjat: kuten nytkin, jäsenyyden puolesta äänestivät koulutetut ja hyvätuloiset, kun taas sitä vastaan äänensä antoivat ne, joihin talouden alamäki iski kaikkein kipeimmin. Erot olivat kuitenkin paljon pienempiä ja jakautuivat alueellisesti tasaisemmin.

Käytännössä Britannian jokainen osa äänesti yhteisössä pysymisen puolesta, ja kyllä-puolen voittomarginaali vaihteli suhteellisen vähän. Kesäkuussa 1975 Britannia näyttäytyi huomattavan yhtenäisenä maana.

Kesällä 1975 kysymys maahanmuutosta jäi marginaaliseksi.

Siinä, missä kesän 2016 EU-kansanäänestystä edeltänyttä debattia hallitsi maahanmuutto, kesällä 1975 kysymys jäi marginaaliseksi. Tämä ei ole yllättävää, sillä vasta vuosien 2004 ja 2007 itälaajentumisen myötä muualta unionin alueelta tulevien määrä lisääntyi dramaattisesti.

Maahanmuuttokriittinen ilmapiiri on kuitenkin vain ilmentymä syvemmästä murroksesta. Muukalaisviha ja henkinen sisäänpäin kääntyminen ovat pettymyksen, turhautumisen ja toivottomuuden luonnollisia lapsia, joita tunne yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ruokkii avokätisesti.

Talouden globalisaatio – ja thatcherismi – oli tuloillaan mutta sen häviäjiä vasta vähän.

1970-luvulla elettiin vielä toisenlaisessa maailmassa. Toki kulttuurivallankumous, öljykriisi ja toista maailmansotaa seuranneen talouden kasvukauden päättyminen toivat Eurooppaan uudenlaista epävarmuutta ja pelkoa. Talouden globalisaatio – ja thatcherismi – oli tuloillaan mutta sen häviäjiä vasta vähän.

Perinteisiin poliittisiin kanaviin, asiantuntijoihin ja kansallisiin johtajiin riitti luottamusta. ”Ei ollut vallanpitäjien vastaista vastaiskua”, Butler ja Kitzinger toteavat.

Kuvaavaa onkin, ettei vuonna 1975 Britannian kuumeen pelätty leviävän muualle Eurooppaan. EY:llä oli haasteensa, mutta niistä päällimmäisimpiin eivät lukeutuneet nationalismi, populismi ja muukalaisviha. Sekä integraatioprojekti että tulevaisuus olivat hallittavissa.

Arvaillessaan ei-puolen voiton mahdollisia seurauksia Anthony King totesi vuonna 1977:

”Kouriintuntuvien seuraustensa lisäksi ’ei’-tulos olisi paljastanut jotakin aika pelottavaa Britannian kansan mielialasta. Se olisi paljastanut, ettei Britannian kansa ole vielä hyväksynyt Britannian heikkenemistä maailmanvaltana viimeisimmän kolmenkymmenen vuoden aikana; että he eivät ole vielä pohjimmiltaan alistuneet imperiumin menetykseen; että 1970-luvun keskinäisriippuvaisessa maailmassa he vielä naiivisti kuvittelevat, että Britannia pärjäisi yksin; että kohdatessaan kriisin, he olisivat kansa, joka kääntyisi sisäänpäin sen sijaan, että kohtaisi todellisuuden.

Käänteisesti, ’kyllä’-tuloksen laajuus kesäkuun 5. päivänä viittasi siihen, että kaikesta huolimatta he pysyivät ulospäin suuntautuneena kansana, joka ei ollut menettänyt uskoaan sen enempää johtajiinsa kuin itseensäkään.”

Tekstin lähteinä on käytetty myös seuraavia lehtiartikkeleita:

”Wilson’s Decision to Go to the Voters Follows European Trend”, New York Times, 13.4.1975.

”British, in a Historic Vote Today, Say ‘Yes’ or ‘No’ to the Market”, New York Times, 5.6.1975.

”Britain in ‘Europe’”, New York Times, 7.6.1975.

Veera Mitzner (PhD, European University Institute) on lukuvuoden 2015–2016 vierailevana tutkijana Columbian yliopistossa New Yorkissa. Hänen tutkimusintresseihinsä kuuluvat Euroopan integraation historia ja narratiivit, Euroopan unionin tiedepolitiikka, Suomen ulkopolitiikan historia sekä kylmän sodan historia.

Julkaisu ”Frankly, it’s damn cold outside” – Miksei brexit toteutunut jo 1975? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Miksi britit äänestivät lähdön puolesta?

Ensireaktio brexitiin oli tyrmistynyt, mitä seurasi hyvin nopeasti eron puolesta äänestäneiden brittien leimaaminen laajalti tietämättömiksi tai ahdasmielisiksi maalaisvanhuksiksi väestöjakauman tilastoja tulkiten.

Itse asiassa äänestystuloksen väestönjakaumaa voitaneen pitää odotettuna: vanhemmat ikäpolvet ovat yleensä arvomaailmaltaan konservatiivisempia halki Euroopan.

Tämä johtuu osin siitä, että korkeakoulutetut kaupunkien liberaalit useasti hyötyvät suoraan EU:n edustamasta kansainvälisestä kaupasta ja liikkuvuudesta. Kaupungeissa monikulttuurisuus tulee lähelle ja tuntuu siten verrattain luonnollisemmalta. Eurooppalainen integraatio on heille luonnollinen suuntaus.

Tilanne on toinen maaseudulla ja etenkin niissä pienemmissä kaupungeissa, joista globalisaation talouskehitys on tehnyt niin sanotusti jälkiteollisia. Näiden kaupunkien työläiset joutuvat kilpailemaan halpatyövoiman kanssa joko kansainvälisesti tai paikallisesti.

Jos taloudellinen ja poliittinen eliitti syyllistää äänestäjiä tietämättömiksi, asetelma avaa edelleen tilaa populistisille liikkeille.

Kokemus taloudellisesta menestyksestä ei ole universaali: siinä missä Cityn sijoituspankkien bisnes kukoistaa, pikkukaupunkien tehtaat suljetaan osana samaa globaalin talouskilpailun mekaniikkaa. Jos taloudellinen ja poliittinen eliitti myös syyllistää äänestäjiä tietämättömiksi, asetelma avaa edelleen tilaa populistisille liikkeille.

Lord Ashcroft -mielipidetutkimus tarkasteli leave ja remain -äänestäjien arvoja ja havaitsi, että leave-äänestäjä myös oli usein monikulttuurisuutta (81 % koki sen negatiivisena), laajoja tulonsiirtoja (80 %) ja maahanmuuttoa (80 %) vastaan.

Vastustusta kohtasi myös feminismi ja vihreä liike, mutta mielenkiintoisesti ei esimerkiksi kapitalismi, mikä voidaan nähdä merkkinä leave-äänestäjän rajatusta vasemmistolaisesta ideologisuudesta. Mielipidetutkimus ei siis kysynyt, miksi ihmiset äänestivät, vaan heidän kokemuksiaan joistain yhteiskunnallisista arvoista, joiden pohjalta voidaan päätellä jotain näiden äänestäjien profiileista.

On syytä huomata, että demokratiassa ei voi sinällään ”äänestää väärin”, joskin tarkkaan ottaen puutteellisen tiedon varassa äänestäminen voi johtaa myös puutteelliseen ymmärrykseen äänestyksen seurauksista tai oman edun vastaisiin lopputulemiin.

Kokemuksellisuuteen ja tunteiden korostamiseen keskittyvä populistinen kampanja sivuuttaa todellisen politiikan tekemisen ja selittämisen ja saattaa ruokkia tällaista äänestämistä.

Kotimaisten poliitikkojen vastuunpakoilu EU:n taakse on tässä saattanut tehdä unionille merkittävän karhunpalveluksen. Kansalaiset haluavat politiikan tarjoavan heille vaihtoehtoja.

Syntyy halu siirtää poliittinen tukensa sellaisen edustajan suuntaan, joka lupaa muuttaa koko mädän järjestelmän.

Populismiin nojaava poliittinen diskurssi raivasi itselleen tarvittavan tilan. Jos edustuksellisessa demokratiassa kansanedustaja vaikuttaa voimattomalta, se heijastaa myös kansalaisen itsensä voimattomuutta. Tällöin syntyy luonnollinen halu siirtää poliittinen tukensa sellaisen edustajan suuntaan, joka suorastaan uhkuu määrätietoisuutta ja lupaa muuttaa koko mädän järjestelmän.

Olen kirjoittanut jo aiemmin siitä, kuinka populistin suurin etu usein onkin tämän lupaus rikkoa vakiintuneen politiikan status quo ja hylätä valtapuolueiden politikointi. Kompromissit – jotka ovat osa normaalia poliittista neuvottelua – osoittavat valtapuolueiden kyvyttömyyden tarjota selkeitä ratkaisuja. Sijoittuminen perinteisellä vasen–oikea-akselilla muuttuu tällöin vähemmän selkeäksi.

Uusia poliittisia rajoja?

Brexit saattaa olla ensimmäisiä merkkejä valtavirtapolitiikkaan huomattavin seurauksin murtautuvasta pitkään kestäneestä tyytymättömyydestä. Kansanäänestys nosti nämä aiheet voimakkaammin ja merkityksellisemmin pintaan kuin aiemmin.

Kun vuonna 2008 alkanutta finanssikriisiä ei seurannut selvää protestiliikettä, vain yksittäistapauksia, saattoivat valtapuolueet ja EU päätellä, että kansainväliset talouspoliittiset instituutiot pitävät kriiseissäkin tilanteen hallinnassaan.

Brexit vei eurooppalaisen integraatioprosessin sen sijaan ensimmäistä kertaa tilanteeseen, jossa merkittävän jäsenmaan ero uhkaa kääntää integraation disintegraatioksi.

Disintegraatiopolitiikka soveltuu nimenomaan epätasa-arvoistavaan politiikkaan ja tiettyjen ryhmien yhteiskunnalliseen ja poliittiseen syrjäyttämiseen.

Tämän muutoksen vaara on siinä, että disintegraatiopolitiikka soveltuu nimenomaan epätasa-arvoistavaan politiikkaan ja tiettyjen ryhmien yhteiskunnalliseen ja poliittiseen syrjäyttämiseen. Kreikan entinen valtiovarainministeri Gianis Varoufakis varoittaa, että ilman radikaaleja muutoksia EU:n nykyinen talouspolitiikka rakenteineen tulee johtamaan pitkäkestoiseen stagnaatioon, joka ruokkii suoraan muukalaisvihamielistä oikeistoa

Perinteinen poliittinen jako vasemmalle ja oikealle on siis muuttumassa monipuolisemmaksi, kun yhteiskunnallinen rakennemuutos ja jälkiteollinen talousrakenne muuttavat äänestyskunnan intressejä.

Tässä uudessa asetelmassa täytyy valtapuolueiden, jotka haluavat puolustaa asemaansa populistisia liikkeitä vastaan, ymmärtää talouspolitiikan ja maahanmuuttopolitiikan yhtyeenkietoutuneisuus.

Maahanmuuttopolitiikkaan (ja siitä voimansa saaviin populistisiin liikkeisiin) liittyviä ongelmia ei voida ratkoa puuttumatta talouspolitiikkaan ja talouskuriin. Vanhoihin poliittisiin linjauksiin jääminen jättää jatkossakin tilaa populistipuolueiden nousulle.

Vanhoihin poliittisiin linjauksiin jääminen jättää jatkossakin tilaa populistipuolueiden nousulle.

On vaikea arvioida, oliko leave-kampanja esimerkki ”vain halvasta” populismista vai kansalaisille relevantista argumentista, joka oli taitavan populistisesti muotoiltu. Populistisessa argumentaatiossa paras argumentti ei välttämättä ole faktuaalisin, vaan se, joka resonoi eniten yleisön kanssa.

Emilia Palonen kommentoi osuvasti, että erityisen ongelmalliseksi tilanne muuttuu, kun populismia on liikaa, ja ”politiikkasisällöt ja vaatimukset hukkuvat populismin vastakkainasettelun tai tyhjyyden alle”.

Britannian työväenpuolueen perinteinen äänestyskunta ei täysin tukenut puolueen virallista remain-kantaa, paljolti edellä mainituista syistä. Tämä äänestyskunnan ja puolueen etääntyminen on kestänyt jo pitkään.

Sosiaalidemokraattinen politiikka on pääosin tyytynyt lieventämään talouden ja yhteiskunnan rakennemuutosten negatiivisia seurauksia tulonsiirroin. EU on ollut osa tätä tukikoneistoa, ja siksi vaikuttaa ensisilmäykseltä järjettömältä, että EU:n aluetuista hyötyvillä alueilla olisi suurta leave-kannatusta.

Sosiaalituen avulla eläminen on kuitenkin talouskurin aikana tehty vaikeammaksi poliittisilla päätöksillä ja myös psykologisesti kestämättömäksi. Työttömien saaminen ”sohvalta töihin” ja ”sosiaalipummien” väärinkäytösten paljastaminen ovat osa arkipäiväistä poliittista diskurssia.

Will Davies huomauttaa oivaltavassa blogikirjoituksessaan, että kokemus EU:n rahallisesta hyödystä on jälleen kerran erilainen Cityn pankkiirin ja esimerkiksi maanviljelijän välillä: jälkimmäiselle maataloustuki on rinnastettavissa sosiaalitukeen tai jopa yhteiskunnan yläluokkien antamiin almuihin.

Antipatia eliittiä ja siten myös EU:ta kohtaan kasvaa taloustuen vuoksi eikä siitä huolimatta.

Jos äänestäjä kokee elävänsä eliitin almuilla, hän ei todennäköisesti ole asiantilastaan kiitollinen. Antipatia tätä eliittiä ja siten myös EU:ta kohtaan kasvaa siis taloustuen vuoksi eikä siitä huolimatta.

Davies toteaa, että nimenomaan tästä syystä leave-kampanjan diskurssi, joka korosti Britannian ottamista takaisin brittiläiseen hallintaan, puhutteli psykologisesti talousvaikeuksissa olevien alueiden äänestäjiä. Status quo esitettiin ongelmana, ja siihen luvattiin muutosta, joka palauttaisi kansallisen, mutta myös yksilöllisen autonomian.

Sosiaalidemokraattiset puolueet ovat nojanneet tiettyyn solidaarisuuden perinteeseen, joka ainakin EU:n kontekstissa on nyt selvästi kyseenalaistettu. Vaikka vasemmiston voisi hyvinkin kuvitella esittävän saman argumentin, tämä ei ollut yhtäältä remain-kantaan sitoutuneelle työväenpuolueelle mahdollista, ja toisaalta kuvaa perinteisen vasemmistopolitiikan kokemuksellista muutosta. Vastaava haaste lienee edessä kaikilla eurooppalaisilla vasemmistopuolueilla.

Suomi ja Yhdysvallat – Fixit ja Trump

Lopuksi haluan nostaa vielä esiin Suomen tilanteen – joka on siltä osin erittäin mielenkiintoinen, että suurin EU-kriittinen puolueemme perussuomalaiset on nyt EU:hun sitoutuneessa hallituksessa – mutta myös Yhdysvallat ja republikaanien presidenttiehdokas Donald Trumpin.

Perussuomalaisten ongelma vaikuttaa olevan se, että hallitusvastuuseen nouseminen on vienyt yhden puolueen keskeisen poliittisen tavoitteen sen tavoittamattomiin. Mikäli perussuomalaiset olisi oppositiopuolue, sen mahdollisuudet ajaa brexitin pohjalta kansanäänestystä myös Suomen EU-jäsenyydestä olisivat merkittävästi paremmat. Nyt etenkin ulkoministeri mutta myös puolueensa puheenjohtaja Timo Soini joutuu pahaan välikäteen.

Voimme odottaa, että kun seuraavat eduskuntavaalit lähestyvät, perussuomalaiset nostaa aiheen voimakkaasti agendalleen, mutta sitä ennen – niin kauan kuin puolue pysyy hallituksessa – asiaa ei aktiivisesti ajeta.

Kun seuraavat eduskuntavaalit lähestyvät, perussuomalaiset nostaa aiheen voimakkaasti agendalleen,

Soini on kommentoinut lyhyesti leave-kampanjan voittoa, jota hän pitää hyvänä asiana siitä huolimatta, että kampanjan aikana tehtyjä lupauksia on pyörretty. Mielenkiintoisesti Soini antaa ymmärtää, että vaalikampanjoita ei voi ottaa kirjaimellisesti, ja että median tehtävä on puhkaista vaalilupauksien ”kuplat”.

Soinin kommentti on kuitenkin ristiriidassa sen kanssa, kuinka usein perussuomalaiset pitävät valtamediaa jokseenkin puolueellisena – jopa journalisteja kouluttavia yliopistoja myöten. Median kyky toimia niin sanottuna vallan vahtikoirana on suoraan suhteessa sen institutionaaliseen asemaan sekä uskottavuuteen tietolähteenä.

Trumpin osalta tilanne on täysin toinen: kampanjansa osalta Trumpilla vaikuttaa olevan täysi valta hyödyntää populistista diskurssia oman mielensä mukaan.

Republikaanipuolue on pitkään Yhdysvalloissa kanavoinut – tai jopa aktiivisesti ruokkinut – yhteiskunnallista turhautumista ja pyrkinyt hallitsemaan sitä keinona kasvattaa poliittista suosiotaan. Tämä on alkanut itse asiassa kääntyä puoluetta itseään vastaan.

Poliittisen järjestelmän ulkopuolisena Trump on voinut hyödyntää tätä esivalmisteltua äänestäjäkuntaa ilman riskejä, kun taas David Cameronin pyrkimys hyödyntää EU-kriittistä äänestyskuntaa omaan vaalivoittoonsa oli sidottu hänen omaan poliittiseen uraansa. Cameron oli liian pitkään korostanut EU:n ongelmia esiintyäkseen yllättäen uskottavasti sen puolestapuhujana, mutta Trumpilla vastaavaa painolastia ei ole.

Trumpin kannattajilla ja brexitin puolesta äänestäneillä on selviä yhtäläisyyksiä ainakin, mitä tulee populistisen diskurssin suosioon: ero EU:sta voidaan rinnastaa Trumpin lupaukseen lopettaa vapaakauppasopimukset ja rakentaa muuri Meksikon vastaiselle rajalle.

Trump ja leave-kampanja lupasivat nostalgista paluuta romantisoituun kansalliseen menneisyyteen, jolloin Britannia oli etusijalla ja Yhdysvallat mahtava – paluuta menneeseen jolloin kaikki oli paremmin. Tämä on melko tyypillinen populistisen diskurssin piirre. Brexitin esimerkkiä seuraten Trumpin mahdollisuuksia vaalien lähestyessä täytyy myös tarkastella niiden näkökulmasta, joille hän lupaa muutosta.

Brexit ja uudet poliittiset jakolinjat -sarjan ensimmäinen osa, ”Brexit left ja brexit right”, julkaistiin 4.7.2016.

Mikko Poutanen on valtio-opin jatko-opiskelija ja tohtorikoulutettava Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Julkaisu Puoluepoliittiset erot – Brexit ja uudet poliittiset jakolinjat, osa II ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Britannian EU-kansanäänestyksen tuloksesta seurasi välittömästi kuohuntaa kansainvälisessä politiikassa ja taloudessa. Tilanne kehittyy yhä, eikä kansanäänestyksen seurauksia voi kommentoida varmuudella.

On kuitenkin mahdollista pohtia, mitä asioita kampanjat nostivat esiin, mitkä tekijät saattoivat vaikuttaa ihmisten äänestyspäätöksiin ja millaisia mahdollisia poliittisia muutoksia äänestystulos näyttää niin Britanniassa kuin muuallakin.

Tässä artikkelissa pohdin ensin kansanäänestyksen leave-kampanjan lähtökohtia sekä vasemmistolaiselta että oikeistolaiselta kantilta. Toiseksi avaan populistisen diskurssin roolia siinä, miten näitä perinteisesti ideologisesti eroavia näkökantoja on saatettu yhteen.

Brexit left

Eurooppalainen vasemmisto on kritisoinut EU:n ajamaa talouskuria jo pitkään korostaen sen negatiivisia sosiaalisia ja inhimillisiä seurauksia. EU on esiintynyt melko autokraattisena ja teknokraattisena talouskriisien ratkaisijana – etenkin, jos Kreikan lyhytaikaisen valtionvarainministerin Gianis Varoufakisin kuvaukseen tapaamisesta EU:n talousneuvottelijoiden eli troikan edustajien kanssa on uskominen.

Vasemmisto on kritisoinut EU:n ajamaa talouskuria jo pitkään.

EU:n talouskurin kohteiksi joutuneissa maissa palkat, sosiaaliturva ja eläkkeet ovat kaikki kärsineet. Samoin kansainvälisiä kauppasopimuksia vastustavat ryhmät näkevät EU-komission demokratiavajeen erityisen hälyttävänä. Taloudellinen ja sosiaalinen tasa-arvo ovat näyttäytyneet talouskurille alistettuina.

Vasemmistolaisesta näkökulmasta EU on toiminut eräänlaisena uusliberaalin talouspolitiikan instituutiona Euroopassa. Halvat kulutustavarat eivät voi korvata jälkiteolliseen yhteiskuntaan siirtymisen inhimillisiä kärsimyksiä. Yhteiskunnan rakennemuutosten häviäjät kokevat poliitikot hyödyttöminä niin pitkään, kun nämä vain levittelevät käsiään ”taloudellisten tosiasioiden” edessä, joita esimerkiksi EU:n on nähty sanelevan.

Vasemmistolainen talouspolitiikka on pääosin – ainakin Britannian työväenpuolueen kaltaisessa valtavirtapuolueessa – keskittynyt pehmentämään globalisaation vaikutuksia esimerkiksi tulonsiirroin. Mitään varteenotettavaa haastetta EU:n talouspolitiikan status quolle ei ole juuri esitetty. Päinvastoin, esimerkiksi TTIP:n kaltaiset vapaakauppasopimukset näyttäytyvät huolestuttavina status quota syventävinä tekijöinä.

Leave-äänet edustivat suoranaista potkua EU:n edustaman institutionaalisen uusliberalismin sukukalleuksille.

Siksi ei ole yllättävää, että joillekin leave-äänet edustivat suoranaista potkua EU:n edustaman institutionaalisen uusliberalismin sukukalleuksille. Etenkin, kun myös Kansainvälinen valuuttarahasto IMF on harkinnut uudelleen uusliberaalin talouspolitiikan hyötyjä, suunnanmuutokselle olisi poliittista tilausta.

On myös syytä arvioida realistisesti yhteiskuntaluokkiin pohjaavan poliittisen liikehdinnän todennäköisyyttä: moderni, liikkuva globaali pääoma ei ole entisellä tavalla herkkä paikallisille muutoksille.

Äänestystulosta seurannut markkinaromahdus ei sekään vaikuta samalla tavoin kaikkiin: sijoittajat voivat siirtää rahansa uusiin mekanismeihin, mutta esimerkiksi eläkesäästäjän on vaikea paeta punnan kurssin romahdusta.

EU:n talouskurilta välttyminen ei tarkoita, etteikö samaa olisi silti luvassa: hallitsevana puolueena jatkavaa konservatiivipuoluetta yhdistää markkinaliberalismi. Ei ole syytä odottaa, että esimerkiksi Lontoon Cityn asema kansainvälisenä finanssikeskuksena olisi tarkoituksellisesti uhattu. Näin ollen tuotantorakenteiden pohjalta jakautunut talouspohja ja ”talouden realiteetit” Britanniassa eivät todennäköisesti ole äänestystuloksesta huolimatta muuttumassa.

Brexit right

Antipatia EU:ta kohtaan ei millään tavoin ole ollut uusi ilmiö, vaan brittiläisten osallistuminen EU:ssa on ollut jo vuosikymmenten ajan jokseenkin innotonta.

Äänestäjien parissa tämä on näkynyt UKIP-puolueen jatkuvasti parantuneena menestyksenä EU-vaaleissa. Vuoden 2014 vaaleissa se nousi suurimmaksi brittiläiseksi puolueeksi EU:n parlamentissa – mikä on merkittävää ottaen huomioon puolueen heikon menestyksen kansallisissa vaaleissa vuonna 2015.

Cameron asetti oman poliittisen uskottavuutensa likoon asettumalla remain-kampanjan puolelle.

Konservatiivipuolueen riveissä on pitkään ollut euroskeptikkoja, joiden tuen varmistaakseen pääministeri David Cameron lupasi jo vuonna 2013, että EU-jäsenyydestä järjestettäisiin kansanäänestys. Kyseessä oli uhkapeli siksi, että vaikka EU:n suosio on ollut Britanniassa historiallisesti alhainen, Cameron päätyi asettamaan oman poliittisen uskottavuutensa likoon asettumalla remain-kampanjan puolelle.

Kansallismielisille maailmanlaajuista finanssikriisiä seuranneet taloudelliset pelastustoimet toivat EU:n sisäiset ristiriidat esiin. Varakkaampien pohjoisten jäsenmaiden kansalaiset kokivat etelään lähetetyt pelastusrahat (jotka toki jatkoivat näistä maista edelleen tukemaan keskieurooppalaista pankkijärjestelmää) epäreiluna ja epädemokraattisena tulonsiirtona: miksi taloutensa kunnossa pitäneiden pohjoiseurooppalaisten täytyi auttaa tuhlailevaisia eteläeurooppalaisia?

Jakolinjassa on selvä etninen pohjavire, joka heijastelee mielikuvaa jakautuneesta Euroopasta, jonka maksumieheksi joutuminen kaivertaa kansallismielisiä.

EU näyttäytyi entistä enemmän ulkopuolisena suvereenien valtioiden asioihin sekaantujana.

Surullisenkuuluisat listaukset EU:n järjettömistä direktiiveistä (ns. euromyytit) olivat aluksi naurunaiheita, mutta nyt ne alkoivat jo suututtaa. EU näyttäytyi entistä enemmän ulkopuolisena suvereenien valtioiden asioihin sekaantujana: brysseliläiselle byrokratialle oli siis jo aikakin tulla stoppi.

Toinen oikeistolainen huolenaihe on selvästi ollut kansallisen kulttuurin säilyttäminen ja sekä taloudellinen että fyysinen turvallisuus. Kaikkien näiden nähtiin olevan hallitsemattomana pidetyn maahanmuuton uhkaamia. Britannian tilanteeseen ei tosin vaikuttanut vain Euroopan viimeaikainen pakolaistilanne vaan myös jo pidempään jatkunut työperäinen maahanmuutto.

On syytä korostaa heti, että rasismi ei ollut varmasti ainoa motiivi eroa äänestäneille, Sitä voidaan kuitenkin pitää jo pidempään kyteneenä poliittisen diskurssin osana ja se on tarjonnut helposti ymmärrettävän ratkaisun EU:n jokseenkin kasvottomaan talouspolitiikkaan.

Populismin nousu yhdistävänä tekijänä

Sekä brexit leftillä että brexit rightilla on pinnallisesti tarkasteltuna läheisiä tekijöitä. Molemmat vastustavat eliittien hallintaa yli kansallisen ja kansalaisten suvereniteetin.

Talouskurista, halpatyövoimasta ja globalisaatiosta juontavat taloushuolet yhdistyvät miltei huomaamatta maahanmuuttokriittisiin ja jopa rasistisiin asenteisiin. EU:n talouskurin kohteeksi jääneiden maiden kansalaiset ja lainapaketteja maksaneiden maiden kansalaiset näkivät yhtälailla EU:n molempia sortavana toimijana. EU:n ylivaltaa kritisoiva populistinen diskurssi nosti monin paikoin oikeutetun turhautumisen tunteen äänestystä ajavaksi voimaksi.

Ennen kansanäänestystä tapahtunut Britannian mittakaavassa ennennäkemätön työväenpuolueen kansanedustaja Jo Coxin poliittinen murha nähtiin äärimmäisen polarisoituneen diskurssin merkkinä. Cox tunnettiin monikulttuurisuuden puolestapuhujana ja hänen murhaajansa huusi hyökkäyksensä aikana Britannian asettamista etusijalle (”Britain first!”).

Uhkakuvat jäävät helposti mieleen, ja ne vaativat päättäväisiä toimia.

Spectator-lehden kolumnisti Alex Massie syytti murhasta yliampuvaa retoriikkaa viitaten pahamaineiseen ”hajoamispisteessä”-julisteeseen, jonka mukaan Britannia oli joutunut tahtomattaan osaksi Euroopan pakolaistilannetta.

Uhkakuvat jäävät helposti mieleen, ja ne vaativat päättäväisiä toimia. Jos politiikka esitetään jatkuvasti eksistentiaalisena kriisinä, jossa kansakunnan selviytyminen on vaakalaudalla, ihmisten tunteita kiihdytetään vaarallisesti.

Populistinen politiikka on lähtökohtaisesti kontekstuaalista. Se kanavoi niitä aiheita, jotka saavat äänestäjät aktivoitumaan sillä hetkellä.

Populismi ei siis ole lähtökohtaisesti rasistista, mutta nousee usein suosioon juuri siksi, että se rikkoo sovinnaista valtavirtaista poliittista diskurssia: jos poliittinen puhe nähdään osana ongelmaa mitäänsanomattomuudellaan, populistinen poliittinen puhe saattaa vaikuttaa virkistävän erilaiselta.

Populistisen politiikan ongelma toisaalta on juuri kontekstuaalisuudesta johtuva lyhytjänteisyys.  Jo nyt leave-kampanjan johtonimet ovat alkaneet etäännyttää itseään kampanjatyön aikana tehdyistä lupauksista. Nigel Farage perui esimerkiksi puheensa EU:lle maksetun 350 miljoonan punnan sijoittamisesta uudelleen kansalliseen terveydenhuoltoon virheellisenä ymmärryksenä.

Edes maahanmuuton vähentäminen ei ole säilynyt absoluuttisena lupauksena. Samaan aikaan muukalaisviha ei ole lainkaan laantunut, koska maahanmuuttovastaisten näkökannasta äänestystulos vahvisti heidän kantansa oikeellisuutta.

Populismi kanavoi niitä aiheita, jotka saavat äänestäjät aktivoitumaan sillä hetkellä.

Poliittisen ilmapiirin polarisoitumista ja poliittisen diskurssin kansallismielistä latautuneisuutta on pitkällä tähtäimellä vaikeampi kääntää kuin punnan kurssia. Tästä syystä pidän politiikan muutosta merkittävämpänä kuin mekanistisia taloudellisia seurauksia.

Leave-kampanjaa ei tule pelkistää vain rasismiksi tai nationalismiksi, mutta näiden teemojen keskeinen rooli kampanjassa täytyy tunnustaa. Vaikka leave-leirin lupaukset eivät välttämättä olleet juuri ne keskeisimmät syyt äänestää brexitin puolesta, ainakin ne olivat näkyvästi esillä kampanjan aikana.

Osa leave-äänestäjistä saattoi protestoida EU:n talouspolitiikkaa, mutta osa heistä äänesti monikulttuurillisuutta ja maahanmuuttoa vastaan. Näin ollen brexit leftin ja brexit rightin äänien välillä ei ole tuloksellisesti eroa: puhdas taloushuolien pohjalta äänestäminen voidaan käsittää tahattomaksi äärioikeistolaisen maahanmuuttopolitiikan tueksi.

Molempien leirien kokemukset EU:sta ovat olleet usein negatiivisia.

Molempien leirien kokemukset EU:sta ovat olleet usein negatiivisia, eikä tätä kokemusta ole helppo kumota tiedolla tai tutkimuksilla. Tämä sopii erityisen hyvin populistiseen politiikkaan ja diskurssiin, joka kykenee halutessaan sivuuttamaan – toisinaan jopa perustellusti – ulkoisten asiantuntijoiden kommentit.

Toisaalta etenkin talouden piirissä asiantuntijalausunnot saattavat toimia välineinä legitimoida poliittiset valinnat näennäisen neutraalilla ulkoisella auktoriteetilla.

Populismille keskeinen kokemuksellisuus on myös mahdollistanut sen, että brittien käsitys maahanmuuton kriittisestä tilasta on jo useamman vuoden jatkunut liioiteltuna, vaikka tietoa maahanmuuton todellisesta tilasta olisi saatavilla.

EU:n talouskuripolitiikan populistinen vastustus kiteytyy Michael Goven väitteeseen, että britit olivat saaneet tarpeekseen moninaisista EU-eron seurauksista varoittelevista akronyymi-organisaatioiden asiantuntijoista. Tämä tokaisu vetoaa sekä vasemmistolaiseen finanssieliitin kriitikkoon kuin oikeistolaiseen nationalistiinkin.

Artikkelin toinen osa ”Puoluepoliittiset erot” julkaistiin 5.7.2016.

Mikko Poutanen on valtio-opin jatko-opiskelija ja tohtorikoulutettava Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Julkaisu Brexit left ja brexit right – Brexit ja uudet poliittiset jakolinjat, osa I ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.