Tuon maailman toimintaperiaatteet luotiin Euroopassa 1600-luvulla. Nykyisen kansainvälisen järjestelmän keskeiset hallintainstituutiot rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen voittajien ja silloisten suurvaltojen ehdoilla. Niinpä esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston kokoonpano vastaa hyvin heikosti tällä hetkellä vallitsevaa todellisuutta ja vielä vähemmän rakentumassa olevaa maailmanjärjestystä.

Länsi ei kuitenkaan ole halukas luopumaan asemistaan ja uudistamaan järjestelmän hallintainstituutioita paremmin todellisuutta vastaaviksi.

Lännen ylimielisyys (arrogance of power) tuli hyvin esiin Helsingissä pidetyn ETYJin kokouksessa, jolla juhlistettiin 40 vuotta aiemmin pidettyä ETYK-kokousta Euroopan ja maailman turvallisuuden edistämiseksi. Kokous kuitenkin joutui lännen pakotepolitiikan uhriksi.

Suomi ei EU:n omaksuman linjauksen mukaan voinut päästää maahan Venäjän parlamentaarisen delegaation suurinta osaa, koska siihen kuuluvat henkilöt olivat EU:n matkustuskieltolistalla.

Kokouksen yksi merkittävä aihe oli Ukrainan kriisi ja pyrkimykset sen ratkaisemiseksi rauhanomaisesti. Venäjä on tuon kriisin yksi osapuoli, ja sen sulkeminen keskustelujen ulkopuolelle tuskin edistää kriisin ratkaisua.

Lännen omaksuma pakotepolitiikka edistää maailman jakamista uudestaan kahtia samalla, kun globaalien ongelmien ratkaiseminen edellyttäisi kykyä toimia yhdessä. Lännen ideologinen lähtökohta tässä yhteydessä on se, että sen edustama yhteisö toimii oikein ja Venäjä pitää pakottaa toimimaan lännen edustamien arvojen ja normien mukaisesti. Se on myös edellytys, jotta Venäjä voisi palata kansainvälisen yhteisön jäseneksi.

Tällainen näkökulma ei kuitenkaan toimi enää muuttuvassa maailmassa, missä länsi edustaa vain 12 prosenttia maailmasta eikä tuo loppu 88 prosenttia välttämättä jaa kiistatta lännen näkemystä oikeudenmukaisesta ja legitiimistä kansainvälisestä järjestyksestä.

Eristetty Venäjä?

Lännen tavoitteena Ukrainan kriisissä on ollut Venäjän eristäminen ja sitä kautta sen pakottaminen palaamaan siihen kansainväliseen yhteisöön, jota se pitää legitiiminä. Venäjän eristäminen ei kuitenkaan ole onnistunut.

Näyttää todennäköiseltä, että lännen edustaman järjestyksen rinnalle on rakentumassa vaihtoehtoinen tai rinnakkainen kansainvälinen järjestelmä, mihin kiinnittyvät sellaiset nousevat valtiot, jotka ovat tyytymättömiä lännen kyvyttömyyteen uudistaa vallitsevan järjestyksen hallintainstituutioita.

Heinäkuun alussa Ufassa, Venäjällä kokoontui eri foorumeilla 15 valtion johtajat, jotka edustavat lähes puolta maapallon väestöstä. Tässä valossa Venäjän eristäminen ei näytä kovin onnistuneelta eikä välttämättä edistä Ukrainan kriisin ratkaisua sen paremmin kuin Iraninkaan eristäminen on edesauttanut Lähi-idän kriisien ratkaisua.

Ufassa BRICS-ryhmän maat kokoontuivat seitsemänteen huippukokoukseensa ja Shanghain yhteistyöorganisaation (SCO) johtajat 15. huippukokoukseensa. Lisäksi Venäjän rakentaman Euraasian talousunionin edustajat kokoontuivat Ufassa.

Venäjän kannalta Ufan kokous ei ehkä ollut aivan täydellinen menestys. Yhteisessä julkilausumassa BRICS-maat eivät osoita suoraa tukea Venäjän Ukrainan-politiikalle, mutta toisaalta sitä ei myöskään tuomita. Tosin julkilausuma lievästi paheksuu lännen omaksumaa Venäjän vastaista pakotepolitiikkaa ja asettuu tukemaan Minskin kokouksen tavoitteita Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi.

Kiinakaan ei saanut BRICS-yhteisön tukea omalle politiikalleen Etelä-Kiinan meren aluekiistan osalta, joskin julkilausuma tukee kriisin rauhanomaista ratkaisua.

Venäjän tavoitteena oli rakentaa yhteyksiä kaikkien näiden Ufassa kokoontuneiden instituutioiden välille. Ainakin osittain tuo tavoite toteutuu. Ufan kokouksessa Intian ja Pakistanin täysjäsenyys SCO:ssa otettiin valmisteltavaksi. Niiden jäsenyys järjestössä olisi sen ensimmäinen laajennus.

Samalla Iran hyväksyttiin mahdolliseksi tulevaksi uudeksi jäseneksi. Intian jäsenyys SCO:ssa merkitsee sitä, että BRICSin euraasialaisten jäsenten keskinäinen vuorovaikutus tiivistyy.

Jakaantuva kansainvälinen yhteisö

Ufan kokoukset ja niiden tulokset antavat viitteitä maailman jakaantumisesta uudestaan kahteen blokkiin: suhteellisesti laskeviin ja toisaalta nouseviin valtioihin.

Tätä kahtiajakautumista tukevat BRICS-maiden yhteisen uuden kehityspankin toiminnan käynnistyminen sekä Kiina-vetoisen Aasian infrastruktuuri-investointipankin perustaminen, jotka molemmat luovat Bretton Woods -järjestelmälle vaihtoehtoisia rahoituskanavia kehittyvien maiden käyttöön. Tämä puolestaan heikentää lännen ylivaltaa kansainvälisessä yhteisössä. Toisen maailmansodan jälkeen luodut instituutiot menettävät legitimiteettiään siksi, etteivät kykene uudistumaan.

On ehkä perusteltua todeta, että kansainvälinen järjestelmä on jakaantumassa kahtia, koska lännen rakentama poliittinen järjestys on halvaantunut samalla, kun historia kulkee nopeammin kuin koskaan aiemmin.

Kiinan ja Intian modernisaatio on tapahtunut kymmenissä vuosissa, siinä missä se lännessä vaati parisataa vuotta. Toisin sanoen nousevissa maissa muutos, joka vei lännessä useita sukupolvia, tapahtuu nyt yhden sukupolven aikana.

Samalla nousevat maat ovat palaamassa omille henkisille juurilleen, mikä tekee niiden modernisaatiosta erilaisen suhteessa Euroopan ja Yhdysvaltain modernisaatioon. Kun länsi yhä edelleen näyttää uskovan omaan erinomaisuutensa, se mitä todennäköisimmin irtaantuu muusta maailmasta.

Samalla kun Eurooppa-keskeinen maailma on muuttumassa, on Euroopan unioni ajautunut kuilun reunalle. Euroopan disintegraatio on lähempänä kuin koskaan Rooman sopimuksen jälkeen.

Euroopan unionissa kysymys ei ole niinkään Kreikan kriisistä vaan koko unionin kriisistä. Samalla kysymys on vallan ylimielisyydestä tai siitä, että jotkut uskovat tietävänsä muita paremmin, kuinka ongelma täytyy hoitaa tai miten Kreikan ja laajemminkin välimerellisen Euroopan olisi muututtava samankaltaiseksi kuin pohjoinen Eurooppa.

Itse asiassa tässä kriisissä nousevat esiin vanhat eurooppalaiset jakolinjat: roomalainen ja barbaarinen Eurooppa, katolinen ja protestanttinen Eurooppa. Nyt tuo ei-roomalainen, protestanttinen Eurooppa yrittää pakottaa oman maailmankuvansa roomalaiselle, katoliselle Euroopalle.

Eurooppalainen integraatio ei ole onnistunut yhtenäistämään Eurooppaa kulttuurillisesti. Tämä ei kuitenkaan ole ongelman ydin, vaan se, että Eurooppa ei ole oppinut ymmärtämään moninaisuutta.

Intialta lainattu iskulause ”unity in diversity” on jäänyt tyhjäksi fraasiksi. Nyt osa eurooppalaisen yhteisön jäsenistä haluaa Kreikan ulos yhteisestä valuutasta ja kenties myös koko yhteisöstä tajuamatta tuollaisen ratkaisun mahdollisia laajempia seuraamuksia, samalla kun Britannia valmistautuu kansanäänestykseen jatkostaan Euroopan unionin jäsenenä.

Kreikan sulkemisella yhteisön ulkopuolelle olisi mitä ilmeisimmin seuraamuksia koko Välimeren alueella, missä ilmenee tyytymättömyyttä unionin kyvyttömyyteen ratkaista erilaisia ongelmia. Sen sijaan, että ongelmat koettaisiin yhteisön ongelmina, niihin suhtaudutaan kuin ne olisivat yksittäisten jäsenmaiden ongelmia. Toisin sanoen ratkaisut siirretään yhteisöltä yksittäisille jäsenille, mikä tuskin edistää yhteisön rakentamista.

Kriisin seurauksena Eurooppa voi jakaantua kahtia, mikä entisestäänkin heikentää Euroopan asemaa kansainvälisessä järjestelmässä. Samalla väkimäärältään paljon suuremmat Kiina ja Intia nousevat ja instituutiot, joissa eurooppalaisilla valtioilla ei juurikaan ole sanavaltaa, korvaavat toisen maailmansodan jälkiratkaisuissa syntyneet instituutiot, joissa eurooppalaisilla valtioilla on tuntuva yliedustus.

Tässä ei välttämättä ole kysymys vastakkainasettelusta vaan siitä, että lännen sokeus muutokselle johtaa painopisteen ja toiminnan liukumiseen vanhoilta uusille instituutioille.

Suomi hukassa

Kun Suomen hallituksen viimeaikaisia ratkaisuja ja linjauksia arvioidaan edellä esitetyssä kehyksessä, näyttää ilmeiseltä, että Suomi kansainvälisenä toimijana on hakoteillä. Se elää edelleen maailmassa, joka on jäämässä historiaan, eikä ole kyennyt asemoitumaan maailmaan, joka on kehkeytymässä.

Sen sijaan, että Suomi on valmis syyllistämään Kreikan vallitsevassa kriisissä, Suomen tulisi omankin edun nimissä tukea Euroopan yhtenäisyyttä, kehitystä kohti liittovaltiota. Suomen nykyisessä taloudellisessa tilanteessa meillä ei myöskään ole perusteita pullistella sillä, että me osaamme hoitaa asiat paremmin kuin Kreikka – ja kuten edellä on todettu, kysymys ei ole Kreikan, vaan Euroopan unionin ja markkinatalouden kriisistä.

Vanhan Paasikiven–Kekkosen linjan mukaisesti Suomen pitäisi nytkin muuttuvassa maailmanjärjestyksessä edistää vuorovaikutusta eikä omaan tai lännen hiekkalaatikkoon linnoittautumista. Tuskin Suomen asemaa vahvistaa se, että Venäjää työnnetään erilleen Euroopasta ja Suomen itärajasta jälleen kerran kahden mahdollisen eri blokin välinen raja. Se tuskin edistää myöskään Ukrainan kriisin rauhanomaista ratkaisua.

Globalisaatiosta globalisaatioihin

Jos maailma on nyt jakaantumassa uudestaan kahteen blokkiin, ei kysymys ole kylmän sodan paluusta vaan nousevien valtioiden ja hallitsevien valtioiden välisestä ristiriidasta. Tässä suhteessa Fukuyama oli totaalisesti väärässä nostaessaan esiin hegeliläisen ajatuksen historian lopusta.

Toisaalta kysymys ei myöskään ole historian paluusta, vaan nousevien maiden näkökulmasta Japanin Meiji-restauraation aloittamasta ja edelleen jatkuvasta kolonisaation ja Lännen ylivallan purkamisesta tai kansainvälisen järjestyksen demokratisaatiosta.

Maailman mahdollinen jakaantuminen avaa myös uuden näkökulman globalisaation ymmärtämiseen. Länsimaisissa tulkinnoissa globalisaatio on pääsääntöisesti ymmärretty maailman yhdenmukaistumisena, länsimaistumisena ja lännen maailmankuvan universalisoitumisena.

Nousevat maat ja niiden paluu omille juurilleen pakottavat kyseenalaistamaan tämän käsityksen.

Nousevat maat tuskin asettuvat globalisaatiota vastaan, sillä niiden taloudellinen ja mahdollisesti myös poliittinen nousu perustuvat juuri globalisaatiolle. Mutta niiden globalisaatio tulee tapahtumaan niiden omilla ehdoilla, mikä nostaa esiin kysymyksen kahdesta erilaisesta globalisaatiosta ja mahdollisesti niiden välisestä kamppailusta globalisaation sisällöstä.

Muuttuvassa maailmanjärjestyksessä keskeinen kysymys on, miten länsi sopeutuu ylivaltansa liukenemiseen ja luomiensa globaalien hallinnan instituutioiden legitimiteetin kyseenalaistumiseen.

Vallan ylimielisyys tuskin on oikea ratkaisu. Päinvastoin se tulee tuottamaan jatkuvasti uusia kriisejä, kunnes mahdolliset uudet hallinnan instituutiot ovat saavuttaneet legitimiteetin todellisen eikä vain lännen mieltämän kansainvälisen yhteisön silmissä. Samalla rauhanomaisen muutoksen edellytyksenä on moniarvoisen maailman hyväksyminen universalismin sijaan.

Julkaisu Kenen yhteisöt? Kriisit ja muuttuva maailma ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kevään 2014 vaaleissa hindunationalistisena puolueena tunnettu BJP palasi Narenda Modin johdolla valtaan Delhissä kymmenen vuoden jälkeen. Intian talouskasvun taantuessa Modin hallintoon kohdistuu monenlaisia odotuksia. Vaaleissa Modi lupasi viedä Intian uuteen kasvuun, mihin kytkeytyy myös kysymys Intian ulko- ja turvallisuuspolitiikan mahdollisesta muutoksesta. Kysymys on lähinnä siitä, tapahtuuko Intian ulkopolitiikassa selkeä irtiotto kongressipuolueen nehrulaisesta sitoutumattomuuteen kytkeytyneestä ja varovaisesta ulkopoliittisesta linjasta.

Puolueista riippumatta Intian itsenäistymisestä lähtien kantavana ajatuksena on ollut se, että Intia on oleva suurvalta, jonka tulee ottaa itselleen kuuluva paikka muiden suurvaltojen joukossa. Erimielisyys johtavien puolueiden välillä on liittynyt vain siihen, miten tuo suurvalta-asema saavutetaan ja millainen suurvalta Intian tulisi olla. Nehrulaisessa sitoutumattomuuspolitiikassa suurvalta-asema kytkeytyi moraaliin ja kolmannen maailman johtajuuteen. BJP tuskin tyytyy yhtä nöyrään politiikkaan. Itse asiassa BJP irtautui jo edellisellä hallituskaudellaan nehrulaisesta ulkopolitiikasta.

Historiallisen suurvaltakäsityksen  perintö

Ajatus Intiasta suurvaltana välittyy jo valtakunnan lipusta, jonka keskellä oleva ympyrä symbolisoi Dharman tai Ashokan Dhamman pyörää [1]. Symbolissa ei kuitenkaan ole kysymys vain filosofiasta vaan pikemminkin politiikasta, sillä pyörä viittaa suoraan Ashokaan ja Mauryan imperiumiin (322 – 185 eaa.). Laajan Etelä-Aasian ensimmäistä kertaa yhdeksi valtakunnaksi yhdistänyt imperiumi oli voimakkaimmillaan – sen vaikutusvalta ulottui Välimereltä Kaakkois-Aasiaan – juuri Ashokan hallitessa.

Imperiumin rakentaminen ja hallinta perustuivat pitkälle Intian oman klassikon, Kautilyan (370 – 283 eaa.) teorioille politiikasta, taloudesta ja hallinnosta. Pitääkseen koossa laajan valtakunnan Ashoka kehitti oman yhteiskuntafilosofian, joka rakentui pluralismille, sekularismille ja sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle. Tosin hänen valtakaudellaan buddhalaisuudesta tuli joksikin aikaa Intian valtauskonto.

Vaikka pääministeri Modin ja BJP:n tavoitteena on saavuttaa suurvalta-asema, niin se tuskin nojaa Mauryan imperiumiin ja Ashokan perintöön. Pikemminkin on oletettavissa että Intian suuruuden historiallisena referenssinä tulee olemaan Veda-mytologiasta löydettävät hinduhallitsijat ja sankarit tai sellaiset hinduhallitsijat kuten HemChandra Vikramaditya, joka Pohjois-Intiassa taisteli muslimihallintoa vastaan 1550-luvulla. Intian ulkopolitiikan ymmärtämisessä historiallisilla referensseillä on merkittävä asema. Toisaalta Intian ulkopolitiikkaa määrittävät pitkälle maan sisäiset ongelmat.

Vaalikampanjassaan ulkopolitiikkaa enemmän Modi puhui juuri sellaisten sisäpoliittisten ongelmien hoitamisesta, jotka muodostavat merkittäviä esteitä maan suurvalta-asemalle. Niitä olivat muun muassa köyhyys, maan kehno infrastruktuuri ja lukutaidottomuus – huolimatta maan korkeasta koulutuksen tasosta. Näiden ongelmien hoitaminen näyttäisi ainakin yhtäältä määrittävän Modin ulkopolitiikan liikkeellelähtöä. Toisaalta Intian globaalipolitiikan esteenä ovat olleet erilaiset alueelliset ongelmat, jotka ovat sitoneet Intiaa Etelä-Aasiaan suurvaltapolitiikan sijaan.

Modin valtiovierailut ulkopoliittisina viesteinä

Pääministeri Modin ensimmäisiä valtiovierailuja voidaan pitää jonkinlaisina signaaleina hänen ulkopolitiikkansa preferensseistä. Mitä ne kertovat mahdollisesta muutoksesta Intian ulkopolitiikassa? Antavatko ne jonkinlaisia viitteitä heikkoudesta tai voimasta? Vierailuja Bhutaniin, Nepaliin ja Myanmariin voidaan tulkita niin, että Intian huomio kohdistuu edelleen vahvasti lähialueeseen. Jo 1950-luvulta lähtien Intian keskeisenä tavoitteena on ollut lähialueen ”rauhoittaminen”. Niinpä tässä korostuu se, että Intia yhä edelleen on ensisijaisesti alueellinen valtio.

Myös vierailuja Japaniin ja Yhdysvaltoihin voidaan tulkita merkkeinä heikkoudesta. Molemmissa tapauksissa Intia näyttäytyi kehitysmaana, joka kerjäsi vauraammilta resursseja infrastruktuurinsa rakentamiseen ja talouskasvun uudelleen käynnistämiseen. Tähän samaan voidaan liittää Modin omaksuma iskulause ”tuota Intiassa”. Näillä avauksilla Modi selkeästi pyrkii lunastamaan nopeasti vaalilupauksiaan työllisyyden lisäämiseksi ja köyhyyden vähentämiseksi, mutta on vaikea kuvitella, että Intian kilpailijana Kiinan pääministeri tekisi valtiovierailuja vastaavissa merkeissä.

Modin valtiovierailuja Japaniin, Yhdysvaltoihin samoin kuin Australiaan voidaan tulkita myös toisin. Niissä voidaan nähdä muutos suhteessa Intian aiemmin harjoittamaan sitoutumattomuuspolitiikkaan. Näin ainakin siinä tapauksessa, että kyseisten neljän valtion keskinäisten suhteiden tiivistyminen muodostaisi jonkinlaisen demokratioiden liittouman rajoittamaan Kiinan vaikutusvallan kasvua Aasian ja Tyynen meren alueella.

Pieni yksityiskohta Intian ja Yhdysvaltain yhteisessä julkilausumassa Modin vierailun yhteydessä voisi myös viitata muutokseen Intian ulkopolitiikassa. Tuossa julkilausumassa Intia ja Yhdysvallat yhdessä viittaavat ensimmäisen kerran kiisteltyyn Etelä-Kiinan merialueeseen, missä Intia on jo nyt mukana öljynporauksessa Vietnamin kanssa tehtyjen sopimusten perusteella. Nämä molemmat avaukset voidaan ymmärtää niin, että Intia on luopumassa lähes täydellisen liikkumavapauden säilyttämisestä ulkopoliittisissa valinnoissaan. Jos päätelmä on oikea, on Intia asettumassa Yhdysvaltain Aasian politiikan välineeksi ja mahdollisesti joutumassa eräänlaiseksi Kiinan ja Yhdysvaltain suurvaltapolitiikan panttivangiksi.

Edellä esitetty ei voi olla vaikuttamatta Intian ja Kiinan välisiin suhteisiin tilanteessa, jossa Kiina on jo nyt Intian suurin yksittäinen kauppakumppani. Tässä yhteydessä onkin hyvä todeta, että Modi ei ainakaan toistaiseksi ole vieraillut Kiinassa. Tosin Kiinan pääministeri vieraili Intiassa, mutta vierailun yhteydessä ei esitetty minkäänlaista yhteistä julkilausumaa. Vaikka Kiina lupasi sijoituksia ja lainoja Intian infrastruktuurin rakentamiseen, varjosti vierailua kiinalaisten suorittamat rajaloukkaukset alueilla, joihin Kiina on kohdistanut aluevaatimuksia. Lisäksi maiden välisiä suhteita varjostavat Kiinan tavoitteet kääntää Brhamabutran vesiä enemmän Kiinaan.

Intian ja Kiinan suhteita hiertää myös kiinalaisten aloite merellisestä silkkitiestä, joka intialaisessa ajattelussa kytkeytyy niin kutsuttuun ”helmiketjun” politiikkaan, jolla Kiina ikään kuin sulkee Intian sen omille rantavesille. Merellinen silkkitie tavallaan legitimoi Kiinan vahvan läsnäolon Intian valtamerellä, jonka Intia puolestaan haluaisi nähdä omana sisämerenään. Toisin sanoen vahvasta taloudellisesta keskinäisriippuvuudesta huolimatta Kiinan politiikka sitoo Intian edelleen sen lähialueille eikä molempien jäsenyys BRICS-maiden ryhmässä ole muuttanut tilannetta miksikään.

Globaali vai alueellinen valta?

Vaikka hindunationalisteilla – tai ehkä oikeammin hindufundamentalisteilla – on vahvat odotukset, että Intia Modin johdolla lunastaa paikkansa suurvaltojen joukossa, ei merkkejä voimapolitiikan korostumisesta juurikaan ole näkynyt. Edellinen BJP hallitus teki vuonna 1998 Intiasta ydinasevallan. Tuolloin Intian ydinase kytkettiin vahvasti muinaiseen hindumytologiaan yhdistäen menneen ja uuden suuruuden. Nyt avoin kysymys on se, miten muinainen mytologia liitetään Modin tai BJP:n ulkopoliittisiin tavoitteisiin.

Jossain määrin Modin hallintoon kohdistuneet ulko- ja turvallisuuspoliittiset haasteet ovat realisoituneet suhteessa Pakistaniin. Syksyn aikana Pakistanin armeija tulitti rajan yli intialaisia kohteita voimakkaammin kuin pitkään aikaan. Tarkoitus oli ilmeisesti testata Modin hallinnon päättäväisyyttä. Tulituksen vuoksi ainakin 20 000 intialaista joutui jättämään kotinsa. Modin kannattajat odottivat, että hän näyttää vallan vaihtuneen Delhissä. Lopulta Modi osoitti, että Pakistanin on otettava vakavasti Intian mahdolliset vastatoimet, joskin tämäkin selkkaus osoittaa, että Intian on vaikea irrottautua alueellisesta politiikasta globaaliksi toimijaksi.

Edellä esitetty korostaa sitä, että Intian voi olla vaikea irrottautua menneisyyden painolasteista ja nousta globaaliksi vallaksi. Tähänastisista avauksista voisi päätellä ehkä sen, että jonkinlainen irtiotto moraalisesta politiikasta pragmaattiseen suuntaan on ainakin tapahtumassa. Kiinan haasteen kokeminen ja taloudellisen kehityksen tukeminen vie Intiaa tiiviimpään yhteistyöhön demokratioiden kanssa. Toisaalta taloudelliset tekijät ja vallitsevan kansainvälisen järjestelmän haastaminen vie Intiaa BRICS-kontekstissa yhteistyöhön autoritaaristen Kiinan ja Venäjän kanssa.

Toistaiseksi ehkä näyttävin uusi avaus tapahtui Yhdysvaltain vierailulla. Siellä Modi piti merkittävän puheen suurelle intialaiselle diasporalle. Intiassa on pitkään keskusteltu intialaisen diasporan asemasta Intian pehmeän vallan politiikassa. Avaus voi kuitenkin rajoittua vain siihen, että ulkomailla asuvat intialaiset investoisivat tulevaisuudessa enemmän Intian talouteen.

Mytologian politisoituminen?

Kokonaan avoinna on vielä se, mikä tulee olemaan hindufundamentalistien vaikutus sekä Intian sisä- että ulkopolitiikkaan. BJP edellisellä hallituskaudella oli merkkejä muun muassa historiankirjoituksen ja -opetuksen hindulaistamisesta. Viitteitä samansuuntaisesta kehityksestä on jo näkyvissä. Lokakuussa pidetyssä seminaarissa BJP:n johtoon kuuluva ja hindunationalistisen RSS:n johtajia, Subramanian Swamy totesi, että kaikki ei-hindulaista näkökulmaa edustavat (nehrulaiset, marxilaiset ja muslimien kirjoittamat) historiankirjat pitäisi polttaa. Lokakuun lopulla myös Modi esitti näkemyksen, että hindumytologia edustaa Intian todellista varhaishistoriaa, jossa hallittiin jo geeniteknologia ja plastiikkakirurgia.

BJP:n ja sen pääministeri Modin myötävaikutuksella hindumytologia ja sitä kautta Veda-kirjallisuus ovat mahdollisesti saamassa vahvasti poliittisen merkityksen. Sitä kautta voi avautua uudenlainen näkökulma pluralismiin, sekularismiin ja jopa Intian suurvaltapolitiikkaan. Niinpä Intian kansainvälisten suhteiden ymmärtämisessä tulee entistä tärkeämmäksi tuntea sen sivilisaation juuria. Tämä ilmenee jo nyt Intian omassa kansainvälisen politiikan tutkimuksessa, missä vahvana suuntauksena esiintyy hakeutuminen omiin klassikkoihin kuten Kautilyaan tai mielenkiinnon kohdistumisena Etelä-Aasian historiallisiin kansainvälisiin suhteisiin, jotka eivät ainakaan täysin vastaa kuvaamme westfalenilaisesta kansainvälisestä järjestelmästä ja siihen liittyvästä voimatasapainosta.

[1] Dharma ja Dhamma viittaavat molemmat muun muassa velvollisuuksiin, oikeuksiin, lakiin ja oikeaan elämän tapaan ja kiinnittyvät muinaiseen intialaiseen yhteiskuntafilosofiaan ja uskontoon.

Artikkelikuva: Harikrishnan Mangayil / Pixabay

Julkaisu Modin Intia muuttuvassa maailmanjärjestyksessä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ukrainan kriisin arvioinneissa on lähes poikkeuksetta jäänyt vähemmälle huomiolle se, että kansainvälinen järjestelmä on muuttumassa. Wallersteinilaisesta näkökulmasta Yhdysvaltain hallitsema sykli on päättymässä, eikä ole itsestään selvää, minkä valtion johdolla uusi hegemoninen sykli rakentuu. Paljon syvällisemmässä mielessä on ilmeistä, että eurooppakeskeisestä maailmanjärjestyksestä ollaan siirtymässä aasiakeskeiseen maailmanjärjestykseen maailmanpolitiikan painopisteen asettuessa Aasian, Intian valtameren ja Tyynenmeren ulottuvuuksille.

Ukrainan kriisiä on perusteltua tarkastella myös muuttuvan maailmanjärjestyksen näkökulmasta, vaikka länsi tässä kriisissä toimiikin oletuksella, että noin 400 vuoden ajan vallinnut kansallisvaltiojärjestelmään perustuva westfalenilainen järjestys olisi ainoa mahdollinen ja ikuinen järjestys. Kriisin lännessä synnyttämissä reaktioissa tulee selvästi esiin, että lännen (kansainvälisen yhteisön) näkökulmasta 1500-luvulta alkaen rakennettu kansainvälinen järjestelmä ja sitä tukevat arvot ovat ainoat oikeat ja legitiimit. Niinpä niiden tulee olla kaikkia kansainvälisen järjestelmän jäseniä sitovia arvoja, joita Venäjä nyt rikkoo.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen syntynyt illuusio universaalin maailmanjärjestyksen syntymisestä oli ymmärrettävää. Globalisaation ja markkinatalouden leviämisen myötä maailma vähitellen samankaltaistuisi. Naton ja EU:n laajeneminen itään oli yksi osa tätä väistämättömäksi oletettua yhtenäistymisen prosessia. Vaikka Ukrainaa ei toistaiseksi ole hyväksytty sen paremmin Naton kuin EU:nkaan jäseneksi, on lännen politiikka lähtenyt Ukrainan länsimaistamisesta tai eurooppalaistamisesta eli saattamisesta osaksi ”sivistynyttä maailmaa”. Samalla on väheksytty Venäjän näkökulmaa ja sitä mahdollisuutta, että uusi maailmanjärjestys sisältäisi monia maailmoja.

Venäjästä on helppo tehdä näytelmän pahis, koska se ei toimi niin kutsutun kansainvälisen yhteisön hyväksymällä tavalla. Siihen kohdistetaan pakotteita, joilla yritetään saada Venäjä toimimaan sääntöjen (kansainvälisen oikeuden) puitteissa ja samalla hyväksymään vallitseva kansainvälinen järjestelmä legitiiminä järjestelmänä. Pakotepolitiikan toteuttamisessa jää kuitenkin vähemmälle huomiolle se, että tuo niin kutsuttu kansainvälinen yhteisö ei ehkä käsitäkään maailmanjärjestelmän kaikkia toimijoita. BRICS-maat eli Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka eivät ole varauksetta liittyneet lännen kuoroon Venäjän pakottamiseksi toimimaan lännen edellyttämällä tavalla.

BRICS-maat ovat yhdessä ottaneet tavoitteekseen eurooppakeskeisen järjestelmän muuttamisen siten, että se palvelisi paremmin nousevien valtioiden etuja. Tästä näkökulmasta Ukrainan kriisi nostaa esiin juuri sen, että perinteinen eurooppakeskeinen järjestelmä ei näyttäydy kaikille samalla lailla legitiiminä järjestelmänä. Ja tuossa järjestelmässä voimaa tai pakotteita on käytettävä silloin, kun vallitseva toimija ei enää onnistu saamaan kaikkia toimijoita pitämään järjestelmää legitiiminä.

Vallitsevassa kansainvälisen järjestelmän tilassa, jossa osa sen toimijoista – kuten BRICS-maat – on haastanut järjestyksen legitimiteetin, on turha vedota kansainväliseen oikeuteen. Kansainvälisen oikeuden tehtävänä on säilyttää vallitseva järjestys ja minimoida säilyttämiseksi tarvittava väkivalta ja toisaalta oikeuttaa voimakeinojen käyttö järjestelmän vakauden säilyttämiseksi. Niinpä legitimiteettiin vetoaminen palvelee huonosti konfliktin ratkaisua tilanteessa, jossa ei ole olemassa vain yhtä vaan monia maailmoja ja erilaisia totuuksia. Monien maailmojen rinnakkaiselo vaatii konfliktin ratkaisussa moninaisuuden kohtaamista tasa-arvoisesti – ei monologia vaan dialogia.

Nyt Venäjä on määritelmällisesti paha, kun se ei leiki lännen asettamilla säännöillä. Niinpä Venäjää voi kohdella objektina, jolle voidaan sanella, miten sen tulee käyttäytyä kuuluakseen sivistyneiden valtioiden joukkoon. Venäjän näkökulmasta tätä on kuitenkin vaikea hyväksyä, koska länsi näyttää usein toimivan kaksilla säännöillä määritellen samankaltaisia asioita erillisiksi kysymyksiksi, jotka vaativat erilaisia ratkaisuja. Esimerkiksi Kosovon tilanteessa 1999 katsottiin oikeutetuksi rikkoa Serbian yhtenäisyys. Mutta Ukrainan tilanteessa yhtenäisyyden säilyttäminen on asetettu keskeiseksi tavoitteeksi.

Kysymys ei ehkä olekaan Ukrainasta vaan Venäjästä, joka ei halua sopeutua vallitsevaan järjestykseen. Se pyrkii Putinin johdolla muuttamaan vallitsevaa maailmanjärjestystä, joka perustuu Yhdysvaltain ja lännen hegemoniaan. Ukrainan sijaan ongelmana onkin ilmeisesti vallitsevan järjestyksen haastaminen. Toisen ongelman tässä suhteessa muodostaa koko BRICS-maiden ryhmä, joka ei Ukrainan kriisin yhteydessä ole ainakaan toistaiseksi osoittanut hajoamisen merkkejä niin, että osa noista maista asettuisi puolustamaan vallitsevan järjestyksen ja sen arvojen säilyttämistä.

Mikä muuten on se mahdollinen ”ikiaikainen” Ukraina, jonka yhtenäisyydestä ja olemassaolosta länsi on nyt huolestunut pyrkiessään säilyttämään vallitsevan maailmanjärjestyksen? Historiallisesti Krim oli pitkään jokseenkin itsenäinen toimija kunnes 1783 Venäjä liitti sen itseensä. Ukrainaan Krim on kuulunut vasta vuodesta 1954 lähtien, jolloin Hruštšov lahjoitti sen Ukrainalle. Ukraina on ollut pitkään kahtiajakautunut, mitä sekä länsi että Venäjä ovat käyttäneet hyväkseen. Stalinin toteuttama kulakkien eliminointipolitiikka kohdistui ensisijaisesti Länsi-Ukrainaan. Hitlerin Saksan miehittäessä maata länsiosan fasistit yhdessä Saksan kanssa kohdistivat vainonsa pääasiassa Itä-Ukrainaan.

Kylmän sodan kaiut näkyvät lännen oppimestarimaisessa monologissa Venäjää kohtaan Ukrainan kriisin yhteydessä. Kysymys on westfalenilaisen klubin monologista, joka kehottaa Venäjää menemään kotiin oppimaan hyville tavoille, jos se haluaa olla tuon klubin jäsen. Tässä asenteessa puolestaan unohtuu se, ettei Venäjä ehkä haluakaan kuulua klubiin vaan on pikemminkin pysäyttämässä niin kutsutun liberaalin järjestyksen etenemistä ja yhden totuuden maailman voittokulkua. Eikä Venäjä ole suinkaan yksin. BRICS-maat ovat olleet Ukraina-kannanotoissaan varsin varovaisia. Ne eivät halua hajottaa BRICS-liittoumaa, koska se näyttäytyy potentiaalisena muutoksen tekijänä.

BRICS-maiden yhtenäisyyden säilyttäminen ja sitä kautta vallitsevan järjestelmän muuttaminen näyttävät olevan jäsenille merkittävä tavoite. Kashmirin, Tiibetin ja Xinjiangin kysymysten vuoksi Intian ja Kiinan on vaikea hyväksyä Krimin kansanäänestyksen legitimiteettiä. Kussakin kolmessa tapauksessa kansanäänestys saattaisi johtaa noiden alueiden menetykseen. Toisaalta Taiwanin kysymyksen näkökulmasta Kiina voi pitää Krimin liittämistä Venäjään kadotetun alueen palauttamisena emämaan yhteyteen eli maan eheyttämisenä, mikä muuttuvassa kansainvälisessä järjestelmässä on yksi Kiinan keskeisistä tavoitteista tiellä kohti globaalin suurvallan asemaa.

Kansainvälisen järjestelmän muuttuessa konfliktien todennäköisyys kasvaa niin muuttavien kuin säilyttävienkin voimien toiminnan tuloksena. Samalla konfliktien rauhanomaisten ratkaisujen mahdollisuus heikkenee, kun järjestelmässä ei ole toimijoita, joiden legitimiteetin järjestelmän kaikki toimijat jakaisivat varauksettomasti. BRICS-maille YK kyllä näyttäytyy merkittävänä toimijana, muttei sen nykyisessä muodossaan. Sen sijaan niiden näkökulmasta niin Nato kuin EU:kin edustavat eurooppakeskeistä maailmaa, eikä niillä ole legitimiteettiä edustaa kansainvälistä yhteisöä laajasti ottaen. Toisin sanoen Ukrainan kriisin rauhanomainen ratkaisu näyttää vaikealta ilman todelliseen dialogiin antautumista.

Artikkelikuva: jorono / Pixabay

Julkaisu Ukrainan kriisi ja muuttuva maailmanjärjestys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lyhenne BRIC (Brasilia, Venäjä, Intia ja Kiina) tuli maailman tietoisuuteen vuonna 2002 Goldman Sachsin raportissa, joka markkinoi neljää nousevaa taloutta lupaavina sijoituskohteina. Venäjän aloitteesta BRIC muuttui 2009 noiden neljän valtion johtajien foorumiksi ja sitä kautta kansainväliseksi instituutioksi. Kun Etelä-Afrikka kutsuttiin mukaan foorumiin, BRIC muuntui BRICSiksi, jonka viimeisin huippukokous pidettiin maaliskuussa juuri Etelä-Afrikassa.

Ensimmäisestä tapaamisesta lähtien huippukokousten julkilausumat ovat viestittäneet yhteisöön kuuluvien valtioiden yhteisestä tyytymättömyydestä vallitsevaan kansainväliseen järjestelmään. Vahvan talouskasvun lisäksi ryhmää yhdistävä tekijä on tyytymättömyys Yhdysvaltain hallitsevaan asemaan kansainvälisessä yhteisössä. Samalla ryhmän jäsenet pitävät tiukasti kiinni perinteisestä valtioiden suvereeniudesta eli oikeudesta päättää itse omista sisäisistä asioistaan.

Eurooppa-keskeinen maailmanjärjestys murtuu

Ilmiönä BRICS on oikeastaan jo ensimmäisestä Goldman Sachs -raportista alkaen liitetty etelän nousuun. Myös omien huippukokousten julkilausumissa BRICS-maiden johtajat katsovat edustavansa niin kutsuttua globaalia etelää. Niiden tavoitteena on muuttaa kansainvälisen järjestelmän hallintainstituutioita – Yhdistyneitä kansakuntia, Maailmanpankkia ja Kansainvälistä valuuttarahastoa – siten että kehittyvän maailman ääni olisi vahvemmin esillä päätöksenteossa. Tavoitteena on perinteisten valtasuhteiden muuttaminen.

Muutoksen näkökulmasta BRICS on vain yksi ilmentymä noin 400 vuotta kestäneen Eurooppa-keskeisen maailmanjärjestyksen päättymisestä. Yhdysvaltain kansallisen tiedustelun neuvoston raportti Global Trends 2030 totesi, että vuonna 2030 voi olla vaikea löytää kansainvälisestä järjestelmästä monia tällä hetkellä tyypillisiä piirteitä. BRICS-ilmiö kertoo osaltaan maailmantalouden ja -politiikan painopisteen paluusta Aasiaan, jossa se itse asiassa oli vielä 1700-luvun alkaessa.

Yhdysvaltain suhteellisen aseman lasku ja Kiinan nousu alkavat olla jo vakiintuneita käsityksiä. Sen sijaan muutoksen nopeudesta ollaan vielä vahvasti erimielisiä. Ilmeiseltä näyttää, että BRICS-maiden talous ostovoimalla mitattuna ohittaa vuonna 2030 OECD-maiden talouden. Toisenlaisena muutoksen ilmentymänä voidaan pitää sitä, että YK:n yleiskokouksen äänestyksissä viimeisten kymmenen vuoden aikana kehittyvät valtiot ovat yhä useammin löytäneet toisensa – ja usein juuri Kiinan ympärillä.

Moninainen BRICS

BRICS-yhteisö edustaa omalla tavallaan moninaisuutta ja sen hyväksymistä. Yhtäältä se ilmenee siinä, että BRICS maihin kuuluu katolinen Brasilia, hindulainen Intia, ortodoksinen Venäjä, konfutselainen Kiina ja moninaisten protestanttisten uskontokuntien Etelä-Afrikka. Poliittisesti ryhmään kuuluu sekä autoritaarisia että demokraattisia valtioita. Nostamalla suvereniteetin keskeiseksi kansainvälisen politiikan arvoksi BRICS-maat pyrkivät turvaamaan omaleimaisuutensa.

Mutta moninaisuus on myös yksi BRICS-ryhmän heikkouksista. Sen on vaikea löytää yhteisiä tavoitteita maailmanjärjestelmän muuttamiseksi. Itse asiassa se ei ole toistaiseksi esittänyt minkään laista visiota siitä, millaiselle arvopohjalle tuleva maailmanjärjestys tulisi rakentaa ja miten se institutionaalisesti toteutettaisiin. Toisaalta BRICS-ryhmän heikkous on siinä, että se ei ole edes riittävän moninainen voidakseen edustaa kehittyvää maailmaa kokonaisuudessaan. Ryhmään ei toistaiseksi kuulu ainuttakaan islamilaista maata.

Vaikka BRICS ei ehkä vielä ole organisaatio, joka määrittäisi maailmanpolitiikan tulevaisuuden suuntaviivoja, se ei myöskään ole vailla merkitystä. Kehittyvien maiden ulkomaankauppa suuntautuu yhä enemmän BRICS-ryhmän maihin. Toisaalta Kiinan johtavat pankit rahoittavat kehittyvien maiden talouksia jo nyt enemmän kuin Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto. Perinteisten teollisuusmaiden vaikutusvalta on heikkenemässä, ja kansainvälisen yhteisön perinteisten hallintainstituutioiden asema heikkenee.

Monet yhdysvaltalaiset tutkijat samoin kuin Yhdysvaltain kansallisen tiedustelun neuvosto ovat ottaneet maailmanjärjestyksen ja BRICS-ryhmän muodostumisen vakavasti. Niiden näkökulmasta kysymys on siitä, miten Yhdysvallat kykenee säilyttämään vaikutusvaltansa muuttuvassa maailmassa samalla kun sen suhteellinen painoarvo laskee. Yhdysvalloille olennainen kysymys on, miten se löytää riittävän painavia ja sopivia partnereita juuri nousevien maiden joukosta. Strategisina partnereina esiin ovat nousseet muun muassa Intia BRICS-ryhmästä, Indonesia ASEANista ja Meksiko ja Turkki.

Kiinalainen BRICS

Edellä BRICS ja maailmanjärjestyksen muutos on kytketty toisiinsa. On kuitenkin perusteltua kysyä onko BRICS paljon muuta kuin Intia ja ennen kaikkea Kiina, vaikka yhteisö syntyikin Venäjän aloitteesta. BRICS-yhteistyö on hyvin Kiina-keskeistä ja Kiina on noussut jokaisen muun BRICS-maan merkittäväksi partneriksi taloudessa. Ilman Kiinaa BRICS – tai mikään vastaava yhteisö – tuskin olisi yhtä kiinnostava kansainvälisen järjestelmän muutoksen näkökulmasta.

BRICS voidaankin nähdä heijastumana Kiinan suhteellisesti kasvavasta merkityksestä kansainvälisessä yhteisössä. Tässä yhteydessä on olennaista nostaa esiin, että vain Kiinassa on löydettävissä keskustelua tulevasta kansainvälisestä järjestyksestä. Toistaiseksi se on enemmän tutkijoiden ja yksittäisten poliitikkojen keskustelua kuin Kiinan virallista ulkopolitiikkaa. Mutta kiinalaisessa yhteiskunnassa näitä asioita ei voi pitää täysin erillisinä.

Kiinalaisten esittämä malli, tianxia – kaikki taivaan alla – palautuu Kiinan imperiumiin kansainvälisenä yhteisönä. Siinä Kiina oli keskusvalta tai hegemoni, ja kiinalaisen sivilisaation vaikutuspiirissä olevat valtiot olivat siihen hierarkkisessa suhteessa. Olennainen piirre järjestelmässä oli harmonia. Järjestelmään kuuluvilla valtioilla oli varsin laaja autonomia, vaikka ne kantoivat tribuutteja Kiinan keisarille. Tuo malli tuskin houkuttelee monia muita kansainvälisen yhteisön toimijoita, vaikka toisaalta se on jo rakentumassa Kiinan ympärille.

Rauhanomaiseen muutokseen

BRICSin asemaa maailmanjärjestelmää muuttavana yhteisönä heikentää myös Intian ja Kiinan keskinäinen kilpailu samalla kun molemmat valtiot näkevät mielellään itsensä tulevan maailmanjärjestyksen keskeisenä ellei suorastaan johtavana toimijana. Tuon kilpailun yksi ilmentymä on Kiinan sotilaallisen läsnäolon voimistuminen Tiibetissä ja toisaalta Kiinan laivaston lisääntyvä partiointi Intian valtamerellä, mitä Intia mielellään pitää omanaan eräänlaisen intialaisen Monroe-opin mukaisesti.

Riippumatta siitä, puhutaanko Intian ja Kiinan suhteellisen panoarvon lisääntymisestä tai BRICSin kasvavavasta roolista kansainvälisessä yhteisössä, kysymys on muuttuvasta yhteisöstä, jossa mitä ilmeisimmin myös moniarvoisuus lisääntyy. Toistaiseksi sen paremmin historia kuin kansainvälisen politiikan teoriatkaan eivät juuri tunne järjestelmän perusteellisia muutoksia, joihin ei liittyisi laajamittaista väkivaltaa, sotia. Niinpä keskeinen kansainvälisen politiikan kysymys tulevaisuudessa onkin, miten yhtäältä suhteellisesti laskevat valtiot sopeutuvat muutokseen ja miten toisaalta nousevat valtiot ottavat paikkansa tuossa muuttuvassa yhteisössä.

Artikkelikuva: Chickenonline / Pixabay

Julkaisu BRICS ja muuttuva maailmanjärjestys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.