Iskua seuraava keskustelu ohjautui välittömästi kysymykseen sananvapaudesta, joka on yksi keskeisistä länsimaisista arvoista. ”Je suis Charlie” -kampanja kuvastaa tätä hyvin: Isku kohdistui meihin kaikkiin, jotka koemme olevamme Charlie. Tulkinta ilmentää fukuyamalaista näkemystä länsimaisten arvojen ylivoimaisuudesta ja liberalismin voitosta kylmän sodan jälkeen.

Länsimaiset arvot eivät kuitenkaan ole välttämättä universaaleja. Tulkintaan sisältyykin ylimielisyyttä suhteessa muiden arvoihin, toiseen. Vaikka elämme globalisoituvassa maailmassa, maailma ei ole yhdenmukaistumassa. Globalisaatio on pikemminkin ymmärrettävä moniarvoistumisena, erilaisten arvomaailmojen kohtaamisena.

Muutaman sadan vuoden länsimaistamisen tai nöyryytyksen jälkeen islamilaisuus, hindulaisuus, buddhalaisuus ja konfutselaisuus ovat vahvistumassa ja hakemassa tasavertaista asemaa länsimaisen sivistyksen tai kristinuskon kanssa. Kysymys ei ole vain erilaisten sivilisaatioiden ja arvomaailmojen suvaitsemisesta, vaan niiden kunnioittamisesta, kuten intialaissyntyinen amerikkalaistutkija Rajiv Malhotra on asian ilmaissut.

Onkin muistettava, että vapaus sen paremmin kuin sananvapauskaan eivät ole absoluuttisia käsitteitä. Vapaus ilman rajoja ja vastuuta johtaisi helposti väkivaltaan ja anarkiaan. Niinpä vapauden käsitteeseen liittyy aina myös ajatus vastuusta. Esimerkiksi vihapuhe ei ole edes vapaissa ja demokraattisissa länsimaissa hyväksyttyä.

Paasikivi totesi aikoinaan, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Sananvapauden ja vastuun suhdetta arvioitaessa viisautta on tunnistaa globaalin maailman luonne ja se, ettemme aina jaa yhteisiä arvoja. Tämä ei tarkoita yksittäisten fundamentalistien vaateisiin tai väkivaltaiseen painostukseen alistumista. Se ei myöskään tarkoita länsimaisten arvojen yksioikoista puolustamista. Väkivalta ei ole vain fyysistä, vaan se voi olla myös henkistä. Niinpä toisten arvojen loukkaamista voidaan pitää väkivaltana, vaikka se esitettäisiin satiirin muodossa.

Muslimeille merkittävien arvojen ivaaminen ei kohdistu vain fundamentalisteihin, vaan kaikkiin uskoviin muslimeihin. Tätä ei voida pitää toisten arvojen kunnioittamisena. Islamilaisten arvojen väheksyminen länsimaisten arvojen puolustamisen yhteydessä edistää maailman jakamista meihin ja muihin.

Sananvapaudesta puhuttaessa onkin hyvä palauttaa mieliin, mitä sanan ja painovapauden puolustajat, kuten esimerkiksi Anders Chydenius, ajattelivat asiasta 1700-luvulla. Chydeniuksen mukaan kansakunnan vapaus on aina suhteessa sen painovapauteen – kumpaakaan ei voi olla ilman toista. Painovapauden tavoitteena oli vahvistaa kansan taistelua harvainvaltaa vastaan ja estää vallan väärinkäyttöä.

Vaatimus painovapaudesta kytkeytyi politiikkaan ja valtaan. Samoin sananvapaus liittyi läheisesti ihmisten valistamiseen. Viimeaikaisten tapahtumien valossa voikin kysyä, miten islamilaisten arvojen ivaaminen sananvapauden nimissä liittyy valistamiseen. Minkälaisesta ja kenen vallasta se kertoo?

Jo 1700-luvulla painovapauden puolestapuhujat korostivat, että painovapaus ei saa johtaa kurittomaan riehumiseen. Taustalla oli ajatus vapauden vastuullisesta käyttämisestä. Vapauden vastuuttoman käyttämisen puolestaan ajateltiin johtavan kurinpidollisiin seuraamuksiin. Niinpä Chydeniuskin esitti, että kaikki, mikä häpäisevästi ahdistaa henkilöitä ja loukkaa hyviä tapoja, on sakon uhalla kiellettyä.

Pariisin terrori-iskussa ei ole kyse vain sananvapaudesta, vaan myös väkivallasta. Euroopan päättäjät etsivät parhaillaan keinoja terrorismin torjumiseen eli väkivallan pitämiseen Euroopan ulkopuolella. Väkivalta ei kuitenkaan poistu vain sen kieltämisellä, syyllisten rankaisemisella tai äärimmäisessä tapauksessa terroristien eliminoinnilla ja turvatoimien vahvistamisella.

Kommentoidessani World Trade Centeriin kohdistunutta terrori-iskua 11. syyskuuta 2001 TV2-kanavalla totesin, että kohdatessamme tällaista väkivaltaa on syytä katsoa myös peiliin. Tällä tarkoitin, että terrorismi ei tule ulkopuolelta, vaan sen voi nähdä seurauksena rakenteellisesta väkivallasta siinä maailmassa, jonka olemme itse luoneet.

Näkyvää fyysistä väkivaltaa vaikeammin tunnistettavalla rakenteellisella väkivallalla on taipumus synnyttää avointa väkivaltaa ja antaa terroristeille usko oman väkivaltansa oikeellisuuteen. Väkivallan eliminoimiseksi onkin puututtava sitä tuottaviin tekijöihin ja rakenteisiin. Toisin sanoen on etsittävä ratkaisuja, jotka tekevät väkivallan tarpeettomaksi tai vähintäänkin vaikeuttavat väkivallan oikeuttamista.

Pamfletissaan Ikuiseen rauhaan Immanuel Kant esitti rauhan kategorisena imperatiivina, jota ehkä ei koskaan saavuteta, mutta jota kohti tulee pyrkiä. Tähän sisältyi ajatus, että rauhaa ei voi saavuttaa ellei sitä aktiivisesti rakenneta. Jatkuva varautuminen seuraavaan sotaan ei ole yhteneväinen tämän pyrkimyksen kanssa. Sen sijaan yhteiskuntia ja maailmaa on muutettava niin, ettei väkivallan käytölle löydy legitiimejä perusteita.

Rauhan rakentaminen moniarvoisessa maailmassa ei voi tapahtua ainoastaan eurooppalaistamisen tai länsimaistamisen kautta. Eri aikoina on kuviteltu saavutettavan ikuinen rauha yhdenmukaistamisen myötä, luomalla maailmanlaajuinen kristikunta ja sittemmin kommunistisen vallankumouksen tai demokraattisen länsimaisen mallin levittämisen kautta. Omien arvojen puolustamisen lisäksi on opittava kunnioittamaan muiden arvoja, eikä vain sietämään toiseutta.

Lähteitä

Anders Chydenius, ”Mietintö kirjoitus- ja painovapaudesta”. 1765. Teoksessa Antti Chydeniuksen valitut kirjoitukset. Werner Söderström Osakeyhtiö: Porvoo 1929. ss. 165-171.

Immanuel Kant, Ikuiseen rauhaan. Karisto: Hämeenlinna 1989.

Rajiv Malhotra, Being Different. An Indian Challenge to Western Universalism. Harper Collins Publisher India: Noida 2013.

Julkaisu Charlie Hebdo, sananvapaus ja muuttuva maailma ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Heti satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen 7. tammikuuta 2015 tehdyn iskun jälkeen sosiaalinen media täyttyi solidaarisuuden osoituksista. Esiin nousi myös huoli siitä, lisääntyykö islaminvastaisuus iskujen johdosta lisäten jännitteitä Ranskassa ja kansainvälisesti. Sitä seurasivat analyysit Je Suis Charlie -ajattelun ongelmista. Kaikki eivät halua samaistua satiirin varjolla tehtävään pilkkaan, ja jotkut pitävät Je Suis Charlie-slogania poliittiseen erotteluun pohjautuvana.

Myötätunnon, samaistumisen, ymmärtämisen ja solidaarisuuden verkko kutoutui nopeasti Charlien ympärille. Kysymys siitä, miten me välitämme, on syytä ottaa analyysin kohteeksi. Länsimaisen humanitaarisen eetoksen käytännöissä ihmishenki ei ole samanarvoinen, kuten Didier Fassin (2003) osoittaa. Eurooppalaisesta perspektiivistä isku Charlie Hebdon toimitukseen osuu paljon syvemmälle kollektiiviseen myötätuntoon kuin terrorismi kauempana meistä. Samaan aikaan ääri-islamilaisen Boko Haram -liikkeen kylvämä tuho Nigeriassa jäi paljon vähemmälle huomiolle.

Välittäminen, empatia, solidaarisuus ja myötätunto eivät pakene poliittisuutta. Välittämisellä tehdään politiikkaa ja välittämättä jättämällä tehdään politiikkaa. Myötätunto on sekä yksityinen kokemus että poliittisia prosesseja liikkeelle paneva voima. Ihmisiä auttajiin ja autettaviin erotteleva säälin politiikka on tästä yksi esimerkki (Hutchison 2014).

Martha Nussbaum (2003) pohtii artikkelissaan Compassion & Terror myötätunnon ja terrorin välistä suhdetta New Yorkin vuoden 2001 terrori-iskujen jälkeen.Nussbaum (2003, 11) kirjoittaa, että myötätunto ja terrori värittävät elämäämme. Hän ihailee myötätuntoa ja solidaarisuutta, jota amerikkalaiset osoittivat terrori-iskujen uhreille ja henkensä vaarantaneille pelastajille. Samalla hän varoittaa myötätunnon kääntöpuolesta: ulossulkevasta ja itsekkäästä uskosta omaan asian oikeellisuuteen. Nussbaumin määritelmää mukaillen myötätunnon kolikon kääntöpuoli Charlie Hebdon tapauksessa on sekä kritiikitön suhtautuminen hyökkäyksen kontekstiin että mahdollinen vihamielisyys muslimiväestöä kohtaan.

Sodan kokemuksen tutkimus

Tunteen politiikan kentällä myötätunnon tematiikka on tärkeä tutkimuskohde. Toivottavasti kärsimyksen etäisen tarkkailijan tunteen politiikka (spectators of distant suffering) tulee jatkossa osaksi myös Charlie Hebdo -analyysejä. Myötätunnon politiikkaa voi tarkastella myös väkivallan ytimestä, konfliktialueelta, ihmisten kokemuksissa. Olen tehnyt näin Kosmopolis-lehden tuoreessa erikoisnumerossa julkaistussa artikkelissani ”Myötätunnon neuropolitiikka: tšetšeenien tanssi ja kehollisuus dokumenttielokuvassa”. Tarkastelen siinä myötätuntoa kehon liikkeen kautta ja vastaan Nussbaumin (ja muiden) väitteeseen myötätunnosta kaksiteräisenä miekkana. Neuropolitiikalla tarkoitan monimutkaista yksilön ja poliittisen, biologisen ja kulttuurisen sekä ajan, tilan ja vauhdin yhteyttä William Connollya (2002) mukaillen. Tarjoan näkökulman yksityisestä kokemuksesta esteettisenä representaationa dokumenttielokuvan kautta.

Väkivallan kulttuurin keskellä elävän yksilön kokemus ja sen tulkinta avautuvat kuvan, äänen ja liikkeen analyysillä. Myötätunnon politiikka syntyy näin yksittäisten ihmisten välillä kehojen kohtaamisissa eikä pelkästään instituutioissa, virallisena politiikkana, avoimina protesteina, massaliikkeinä tai joinakin määriteltyinä toimenpiteinä. Myös tšetšeenien arkeen liittyy vahvasti se väkivallan kierre, jossa yksittäiset terrori-iskut lopulta palautuvat tavallisten ihmisten kärsimykseksi. Sota ulottuu ajassa ja tilassa paljon laajemmalle kuin välittömään ympäristöön. Tuskin kukaan on immuuni väkivallan kulttuurille. Halu ymmärtää väkivaltaa tarkastelemalla myötätuntoista kehoa väkivallan aktiivisena vastustamisena seuraa Elina Penttisen (2013) hahmottelemaa ”ilon metodologiaa”, jonka mukaan tutkimuksen kohteena tulisi olla myös onnistumiset, ei vain ongelmat.

Tuon tässä esiin joitakin tutkimusprosessiini liittyviä haasteita. Kyse on tietämisen ja kanssatuntemisen rajoitteiden pohdiskelusta silloin, kun tutkimuksen kohteena ovat toinen ihminen ja hänen kokemuksensa representaatio. Tutkijan omat tuntemukset jäävät valitettavan usein pois varsinaisesta julkaistusta tekstistä, vaikka ne ovat itse asiassa keskeinen osa tutkimusta (ks. Sylvester 2011).

Myötätunnon neuropolitiikan haasteet

Je Suis Charlie -kampanja on saanut jotkut kyseenalaistamaan samaistumisen lehteen ja kysymään, mitä me oikeastaan tiedämme koko lehdestä. Tutkimusta tehdessäni mietin samaan tapaan jatkuvasti, millä tavalla voin ymmärtää ja samaistua tšetšeenien kokemukseen. Se, miten tulkitsen käsissäni olevaa materiaalia, on riippuvainen omista inhimillisistä kyvyistäni ja rajoitteistani maailman, vieraan kulttuurin, tulkitsijana.

Je Suis Charlie tai I am Chechnya eivät päädy Facebook-profiilikuvakseni, vaikka olen kerta toisensa jälkeen järkyttynyt kaikesta näkemästäni materiaalista ja kuulemistani tarinoista. En vain rohkene tällä tavoin identifioitua näihin ihmisiin, tiloihin ja tapahtumiin. Yritän päästä lähelle, mutta ymmärrän, etten koskaan näe kokonaista kuvaa tai kohtaa jotain täysin aitoa. Olen lopulta aina etäisen tarkkailijan roolissa ja oman tulkintani varassa. Myötätunnon kanssatuntemisen perusta on kärsimyksen tunnistaminen yleisinhimillisenä piirteenä sekä toisen ihmisen tasa-arvoinen kohtaaminen. Samalla se jättää kuitenkin tilaa erilaisuudelle ja erillisyydelle.

Artikkelissani etsin eksploratiivisella otteella myötätunnon neuropolitiikkaa antropologi Mantas Kvedaraviciuksen Tšetšeniassa kenttätyönsä lomassa kuvaamastaan dokumenttielokuvasta Barzakh. Barzakhissa on hääkohtaus, jota käsittelen keskeisenä esimerkkinä myötätunnosta tanssina. Hääkohtauksessa Kvedaravicius kiinnittää huomion kolmeen seikkaan: tanssiin, morsiameen ja juhlassa vierailleeseen virka-asuiseen henkilöön (sotilaaseen). Kohtausta rytmittää ympäröivien ihmisten juhlatunnelma: poikien rytmikäs jalkojen poljenta ja tanssia seuraavien kasvoille leviävä hymy.

Näin katsoin dokumenttielokuvaa. Kiinnitän huomioni tanssiin ja hääkohtauksen tunnelmaan, joka poikkeaa muun elokuvan surumielisyydestä. Minua kiinnostaa erityisesti sotilaan läsnäolo hääjuhlassa. Univormun selkämerkkien perusteella saan selville, että sotilas on ihmisoikeusrikkomuksista tunnetun puolisotilaallisen kadyrovtsy-joukon jäsen. Tarkastan kymmenen kertaa, epäilen ja mietin mitä univormu merkitsee. Tiedän, että aseella ampuminen ilmaan on yleinen häärituaali, enkä näin ollen käsittele sitä analyysissäni väkivaltaisena tapahtumana.

Kysyin Kvedaraviciukselta, mitä hän tietää sotilaasta. Hän kertoi, että sotilas oli joko kutsuttu vieras tai sitten hän vain sattui olemaan lähistöllä juhlan aikaan. Tšetšeenien vieraanvaraisuuden perinteeseen kuuluu, että kylään ja juhliin saa tulla eikä vieraita käännytetä ulos. Kvedaravicius kertoi myös, ettei sotilas käyttäytynyt uhkaavasti. Vieraat olivat ehkä hieman kiusaantuneita mutta eivät erityisemmin. Tämän enempää en tiennyt.Tutkin representaatiota elokuvasta ja se kertoi minulle kuvan ja äänen avulla tarinan, jonka perusteella tein seuraavan tulkinnan: häissä olevan naisen ja sotilaan tanssi on myötätunnon politiikkaa, jossa keho kohtaa, kuulee ja näkee toisen kehon sodan ja väkivallan varjostamassa yhteisössä. Kehon liike ja suunta on juuri se kohteen ja sen representaation väliin jäävä rako, jota kutsutaan politiikaksi.

Iholla vai etäällä?

Toisin kuin vaikutuspiirien tutkiminen, johon keskityin väitöskirjassani, neuropolitiikka edellyttää ihmisen tarkastelua kansainvälisen politiikan näyttämöllä. Tämä ihminen ei ole valtion päämies tuolla jossain kaukana vaan tavallisen epätavallinen ihminen tässä lähellä. Ajatus siitä, että tutkijana yrittää (turhaan) tulkita toisen ihmisen intiimiä elämää, tuli ”iholle” viimeistään siinä vaiheessa, kun tapasin tšetšeeninaisen, joka kertoi hääkohtauksen olevan hänen suvustaan. Kysyin heti sotilaasta, koska halusin palavasti tietää totuuden. Sotilas oli naisen mukaan naapuri. Yritin kysyä onko hän ystävä, mutta en saanut tai ymmärtänyt vastausta. Jäin miettimään, olinko tulkinnut hääkohtausta väärin. Ehkä sotilaan tulkitseminen väkivallan edustajana iloisessa hääjuhlassa oli ylilyönti.

Mutta en saanut mielestäni kehonkieltä, joka elokuvassa viittaa vaivaantuneisuuteen. En saanut mielestäni sitä, että elokuvan hääkohtauksen keskeisenä tapahtumana on juuri sotilaan tulo, tanssi ja lähtö. Sotilas ei vain ole juhlassa, hän tulee juhlaan. Ja hän lähtee. Hänen peräänsä katsoo nainen. Hän ei seiso, hän tanssii. Hän ei puhu, hän tanssii. Hän ei esittele asettaan, vaan jättää sen jollekin toiselle ja menee tanssimaan. Myötätunnon representaatio on epäilemättä siinä.

Mikä on totuus, se kertomus, joka minun täytyy kuulla ja tuoda esiin, että tutkimuksella on arvoa? Onko dokumenttielokuvassa enemmän totuutta kuin naisen kertomuksessa? Onko autenttisuus edes tavoitettavissa; onko sitä syytä yrittää etsiä? Estetiikan tutkimuksessa oivallus ei synny todellisuuden jäljentämisestä. Politiikan nähdään sijaitsevan kohteen ja sen representaation välissä (Bleiker 2001, 2009). Hääkohtauksen todellisuutta ei voi jäljittää sen paremmin elokuvasta kuin läsnäolijan kertomuksestakaan, mutta molemmista voi jäljittää esteettisen, representaation, poliittisen. Tähän totuuteen on ainakin minun tyytyminen.

Ymmärränkö naisen kertomusta, ymmärränkö elokuvaa? Ymmärränkö kulttuuria, jonka lomasta yritän hahmottaa myötätunnon politiikkaa? Kuinka hyvin kykenen itse kanssatuntemiseen? Nämä kysymykset tulevat esiin erityisesti siitä syystä, että tutkimuskohde on tullut lähelle ja läheiseksi. Tervettä varovaisuutta ja ehdotonta kunnioitusta tutkittavien ihmisten elämää ja kokemuksia kohtaan on syytä harjoittaa. Toisaalta jos kokemuksellisuuden tutkimisen vaihtoehtona on tutkimatta jättäminen, valitsen ennemmin riskin ja epävarmuuden, joka sen mukana tulee.

Oman havainnon kyseenalaistamisella on myös positiivisia vaikutuksia, sillä se mahdollistaa uuden näkemisen ja vanhojen oletusten haastamisen. Moniääninen keskustelu hyökkäyksestä Charlie Hebdon toimitukseen ja sen synnyttämästä solidaarisuudesta palvelee nähdäkseni samaa tarkoitusta.

Artikkeli perustuu Susanna Hastin Kosmopolis-lehden numerossa 3-4/2014 julkaistuun artikkeliin ”Myötätunnon neuropolitiikka: Tšetšeenien tanssi ja kehollisuus dokumenttielokuvassa”.

Lähteet

Bleiker, Ronald (2001): “The Aesthetic Turn in International Political Theory”. Millennium – Journal of International Studies, 30(3), 509–533.

Bleiker, Roland (2009): Aesthetics and World Politics. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Connolly, William. E. (2002): Neuropolitics: Thinking, Culture, Speed. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Fassin, Didier (2012): Humanitarian Reason: A Moral History of the Present.University of California Press.

Hutchison, Emma (2014): “A Global Politics of Pity? Disaster Imagery and the Emotional Construction of Solidarity after the 2004 Asian Tsunami”. International Political Sociology, 8(1), 1–19.

Nussbaum, Martha C (2003): Compassion & Terror. Daedalus 132 (1), 10–26.

Penttinen, Elina (2013): Joy and International Relations: A New Methodology. Lontoo, New York: Routledge.

Sylvester, Christine (toim.) (2011): “The Forum: Emotion and the Feminist IR Researcher”. International Studies Review,13(4), 687–708.

Artikkelikuva: Edar / Pixabay

Julkaisu Myötätunnon neuropolitiikka: Charlie Hebdosta ja Tšetšeniasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Satiirilehti Charlie Hebdoa vastaan kohdistuneen ja sitä seuranneen juutalaiskauppaan tehdyn iskun jälkeen tasavaltalainen Ranska näytti voimansa sunnuntain marssilla. Tasavaltalaisten marssiksi nimetty tapahtuma keräsi miljoonia osanottajia ja symbolisoi yhtenäisyyttä paitsi sananvapauden myös tasavaltalaisten arvojen suhteen. Tässä mielessä presidentti François Hollanden toivomus siitä, että ”yhtenäisyys on paras aseemme” taistelussa terroria, rasismia ja antisemitismiä vastaan, toteutui symbolisesti. Ytimeensä haavoitettu tasavalta osoitti näin vastarintaansa.

Nimenomaan François Hollande kuvaili iskua Charlie Hebdoon iskuksi tasavallan ytimeen. Osuvasti, sillä lehti sinänsä edustaa äärimmilleen viritettyä sananvapautta ja satiirista naurua, joille Ranskan lait ja poliittinen kulttuuri antavat mahdollisuuden. Ranskan edustamat vallankumouksen ideaalit vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus sekä ihmisoikeuksien julistus takaavat perustuslaillisesti nämä ilmaisun- ja uskonvapaudet. Tämä arvopohja puolestaan liittyy tasavaltaiseen kansalaiskäsitykseen ja sen edustamaan laïcitén eli valtiollisen maallisuuden tai tunnustuksettomuuden periaatteeseen.

Virallinen Ranska siis takaa kansalaisilleen yhtäläiset oikeudet yksilöllisiin uskonnäkemyksiinsä (tai niiden puutteeseen), toisin sanoen uskonnolliseen moninaisuuteen ja sen tasavertaiseen kunnioitukseen. Tasavaltalainen yhtenäisyys sen sijaan rakennetaan virallisesti maallisuuden varaan esim.  kouluopetuksen avulla. Konkreettisesti periaate toteutuu paitsi uskonnottomassa kouluopetuksessa, myös voimassa olevan ns. huivilain vuoksi (näyttävien uskonnollisten tunnusten kielto kouluissa ja kasvot peittävän hunnun kielto julkisilla paikoilla).

Tasavaltalaiset arvot eivät ole pelkästään älymystön abstraktia sanahelinää, vaan tasavaltalaisuus ja laïcitén periaate kuuluvat koululaisten arkiohjelmaan. Iskujen jälkeen opetusministeriöstä myös painotettiin, että tulevaisuudessa arvojen opetusta kouluissa aiotaan entisestään korostaa. Tällä tietysti tähdätään siihen, että tasavaltalaiset arvot olisivat myös tulevaisuudessa se poliittinen liima, jolla Ranskan monimuotoisuus ja –kulttuurisuus pysyisi kasassa.

Tällä hetkellä tasavaltalaisella yhtenäisyydellä haetaan ennen muuta väkivallatonta yhteisymmärrystä terrorismia vastaan. Tässä mielessä sunnuntain marssit osoittivat poikkeuksellista yhtenäisyyttä maassa, jolla on pitkä vastakkainasettelujen historia ja peräti tietynlainen ideologisen kahtiajakautumisen mentaalinen perimä. Vallankumouksesta lähtien ja erilaisten poliittisten kriisitilanteiden aikana ranskalaiset ovat saattaneet ryhmittyä joko vallankumouksen maallisia ja tasavaltalaisia arvoja kannattavaan rintamaan tai monarkista, katolista uskoa ja kirkkoa kannattavaan joukkoon.

Kaksijako on tietysti kärjistetty ja pitää sisällään, tilanteista riippuen, erilaisia nyansoituja ryhmiä. Tendenssi tällaiseen kahtiajakoon on näkynyt esimerkiksi jo historiallisessa oikeisto-vasemmisto –jaossa tai 1800-1900 –lukujen vaihteessa Dreyfus-jutun yhteydessä, jolloin Ranska jakautui joko puolustamaan tai vastustamaan juutalaista upseeria, joka tuomittiin syyttömänä maanpetturuudesta.

Nyttemmin tämä samantyyppinen jakolinja on ollut nähtävissä valmisteltaessa lakeja samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Vuoden 2013 Manif pour tous -liikehdintä hallituksen ajamaa tasa-arvoista avioliittolakia vastaan osittain toisinsi vanhaa vastakkainasettelua katolisten perhearvojen ja maallisen, nyttemmin liberaalin Ranskan välillä ja siten aktualisoi jälleen keskustelun (joidenkin mukaan turhan abstraktista) laïcitén ideaalista. Ideaalista, joka on kuulunut virallisen Ranskan poliittisiin tukipilareihin vuodesta 1905, jolloin (katolinen) kirkko erotettiin valtiosta.

Luonnollisesti tällaiset pinnan alla kytevät aatteelliset jakolinjat ovat olleet oivallista polttoainetta poliittiselle hyväksikäytölle. Ranskalaisen nationalismin kulta-aikana, 1800-1900 –lukujen vaihteessa lanseerattiin myös sanapari pays légal – pays réel eli jako ”lailliseen” kansakuntaan ja ”todelliseen” kansakuntaan. Tämä idea poliittisen eliitin ja kansan välisestä perustavasta erosta putkahtelee luonnollisesti aika ajoin esiin, kun Ranskassakin eletään talouskurimuksen, korkean työttömyyden ja ennätysalhaisen poliittisen establishmentin arvostuksen tilanteessa.

Esimerkiksi tasa-arvoista avioliittolakia vastustavat mielenosoittajat tunsivat olevansa vailla demokraattista äänivaltaa (”les sans voix”) presidenttivetoisen poliittisen establishmentin tehdessä mieleisiään päätöksiä. Pariisin terrori-iskujen jälkeen nationalistis-populistinen Front national -puolue jättäytyi pois tasavaltalaisten marssista ja otti siten etäisyyttä sekä tasavaltalaisiin arvoihin että – jälleen kerran – korosti olevansa ”todellisen” Ranskan, pays réelin, edustaja. Presidentti Hollanden kutsuun osallistua tapahtumaan puolueen puheenjohtaja Marine Le Pen totesi, etteivät he tuppaudu sinne, minne poliittinen eliitti ei heitä oikeasti tahdo. Sen sijaan he järjestivät omat marssinsa, osoittaen solidaarisuutta etenkin murhatuille poliiseille.

Vastakkaiset näkemykset uskonnoista, kulttuureista ja muista ihmisryhmistä sekä näihin liittyneet nationalistiset ja rasistiset näkemykset ovat kautta historian olleet ranskalaisen, ideologisen vastakkainasettelun katalysaattoreita. Ne ovat aktualisoituneet kriisin hetkellä ja niitä on käytetty poliittisesti hyväksi – puolin ja toisin.

Vastakkainasetteluiden konteksti on tänä päivänä toki Ranskan rajoja laajempi ja sen vuoksi professori Dominique Moïsin kiteytys siitä, että ”Ranskan tehtävä on pitää kiinni arvoista, jotka tekivät siitä iskun kohteen” (Helsingin Sanomat 11.1.15) pitää ymmärtää täysin universaalina vaatimuksena. Vastakkaisuudet voi nähdä erilaisuutena laïcitén käsitteen kautta, siten, että yksilöllistä tai kollektiivista ajattelun, omantunnon ja uskonvapautta kunnioitetaan, mutta tietyn yleisinhimillisen moraalin kehikossa.

Kuten monet ovat iskujen jälkeen painottaneet, on yritettävä välttää se poliittinen ansa, joka on nyt viritetty. Ei voida vetää yhtäläisyysmerkkiä islaminuskoisten ja niiden terroristien välille, jotka tappavat radikaalin islamismin nimissä. On tehtävä selkeä rajanveto fanatismin, fundamentalismin, terrorismin ja maltillisen islamin välillä, jotteivät tavalliset muslimit joudu jatkuvan epäilyksen alle ja alituisesti todistamaan omaa rajanvetoaan: not in my name, pas en mon mon, ei minun nimissäni.

Lähteet

Les guerres franco-françaises. Vingtième Siècle. 5/1985.

Béllon, Fauconnier, Mercier, Pena-Ruiz: Mémento du républicain. Paris: Fayard, Mille et une nuits, 2006.

Julkaisu Arvoasein terroria vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ranskassa äärioikeistolaisen Front National -puolueen Marine Le Pen muistutti puhuneensa jo vuosien ajan siitä, että islamilainen fundamentalismi on todellinen uhka Euroopassa. Italian Pohjoisen liiton Matteo Salvini puolestaan totesi, että heillä on vihollinen keskuudessaan. Jean-Marie Le Pen twiittasi ranskalaisia pysymään rauhallisena ja äänestämään tytärtään Marinea (”Keep calm and vote Marine Le Pen”). Toisaalla Marion Maréchal-Le Pen kehoitti ranskalaisia pysymään kylmäverisinä (”sang-froid”).

Vuoden 2012 kouluammuskelujen jälkeen Toulousessa Marine Le Pen puhisi kylmää vihaa: Kuinka monta Mohammed Merahia tarvitaan ennen kuin uhan uskotaan olevan todellinen? Hän otti tapaukseen kantaa heti, vasta hieman myöhemmin presidentti Sarkozy matkusti paikalle. Tapauksen vaikutusta Le Penin äänimäärään kevään 2012 presidentinvaaleissa on arvioitu, mutta Marine Le Pen pystyi tuolloinkin julistamaan heidän varoittaneen ja olleen oikeassa.

Satiirilehti Charlie Hebdo on nauranut kaikelle. Lehden taustalla näkyy Rabelais’in runsas ja rehevä perinne. Vasemmistointellektuellit Charb, Cabu ja Wolinski tunnettiin lempinimillä. Vuonna 2012 Charlie Hebdon kannessa oli Marine Le Pen, joka juoksi eteenpäin hameenhelmat korvissa ja partaveitsi kädessä. Kuvassa olivat myös Hitlerin viikset. Lehti nauroi tälle pirun karkoittamiselle, jolla Front National teki itseään hyväksyttävämmäksi. Tuolloin Marine Le Pen piti pilaa hävyttömänä ja pauhasi suuttuneena televisiokanavalla.

Nyt Marine Le Pen on sitä mieltä, että ”meidän arvojamme” on loukattu. ”Tänään on myötätunnon päivä”, hän julisti heti iskujen jälkeen. Äärioikeisto on reagoinut kaikkialla Euroopassa. Esimerkiksi Tanskassa Pia Kjaersgaard on kehoittanut sulkemaan moskeijat. Hän totesi, että ”tanskalaisten ei tarvitse pelätä Tanskassa”. Pia Kjaersgaardilla on oma turvallisuusmies. Ranskassa on vuodesta 2005 keskusteltu näkyvästi lähiöistä (”benlieues”) ja siirtolaisten sopeutumisesta. Tuolloin lähiömellakat nousivat otsikoihin. Samalla lehtiin nousi Jean-Marie Le Penin varoittava sormi: ”JMLP on varoittanut teitä!”

1960- ja 1970-luvuilla maahan tulivat siirtotyöläiset, jotka menivät töihin tehtaisiin. Heidän lapsensa, toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajat, ovat eräänlaisia väliinputoajia. Pariisin lähellä on pari moskeijaa, joiden johtajilla on yhteyksiä islamilaiseen ääri-ideologiaan, salafismiin. Lisäksi moskeijoiden ympärillä pyörii karismaattisia saarnaajia, jotka etsivät seuraajia. Uskonnoista kirjoittaneen antropologi Malek Chabelin mukaan moskeijoiden liepeillä tehdään järjestelmällistä työtä kertomalla nuorille, etteivät he ole ”oikeita ranskalaisia” eivätkä sellaisiksi tule. Heille opetetaan salafismin (”bon islam”) alkeet. Erityisesti nuoria naisia on värvätty Syyriaan. Terrori-iskuja suunnitellut ja niissä kuollut Amedy Coulibaly radikalisoitui vankilassa. Hänen naisystävänsä tausta on rikkonainen: kuollut äiti, äitipuoli ja useita lastenkoteja. Henkisen kotinsa naisystävä löysi kertomansa mukaan Coulibalyn myötä radikaaliliikkeistä.

Ranska on maallinen valtio, joka ei noudata mitään uskontoa. Uskonto ja valtio on erotettu lailla. Poliittisista johtajista presidentti Sarkozy oli ensimmäinen, joka alleviivasi katolisuuttaan ja kristillisyyttään. Tätä pidettiin poliittisena vetona: kenenpä muunkaan kuin jumalan kanssa Sarko liittoutuisi, ranskalaiset naureskelivat. Sisäministerinä Sarkozy halusi ”tyhjentää lähiöt painepesurilla” ja myöhemmin presidenttinä hän nostatti keskustelua Ranskan kansallisesta identiteetistä.

Marine Le Pen kasvatti suosiotaan eurovaaleissa. Kun isä Jean-Marie Le Pen loi johtajuutta sotien sankaruudella, vuonna 1968 syntynyt Marine Le Pen edustaa uutta sukupolvea. Hän on aktiivinen Twitterissä ja hymyilee lehdistössä. Nettisivuillaan hän jutustelee juuristaan leppoisasti takkatulen ääressä, kertoo kasvutarinaansa ja vetoaa äitiyteensä. Puolueen tiedotuksessa uransa aloittaneen Marine Le Penin kumppani on Louis Aliot, joka on käynyt eliittikoulu ENA:n. Marine Le Pen tähtää kunnianhimoisesti vuoden 2017 presidentinvaaleihin. Vaikka hänet tunnetaan kiivaana ja hyökkäävänä, on olemassa myös toisenlainen Marine. Tämä Marine nousi esiin vuoden 2012 presidentinvaalien jälkeen, jolloin hän halusi ”suojella ranskalaisia”. Välillä Marine Le Pen onkin ominut vasemmistolaisen hoivaretoriikan, joka tunnetaan myös ”carepopulismina”.

Millaisia seurauksia Pariisin iskuilla on äärioikeistolle Euroopassa? Turvattomuus lisää kaikenlaista ääriliikehdintää. Populismi saa voimansa viholliskuvasta: 1980-luvulla se oli kommunismi, 1990-luvulla siirtolaisuus. 1980-luvulla Jean-Marie Le Pen sai rahoitusta yhdysvaltalaiselta Moon-lahkolta kommunismin vastustamiseen. Populistit puhuvat ”meistä” ja heistä”. Politiikasta on tullut hyvän taistelua pahaa vastaan. Samaan aikaan Ranskassa ja muuallakin Euroopassa on pyritty lisäämään kaikenlaisten uskontojen vuoropuhelua esimerkkinä siitä, että salafismi ja enemmistön harjoittama islam ovat kaksi eri asiaa. Twitterissä leviävällä #jesuisAhmed” (”minä olen Ahmed”) -hashtagilla pyritään vastavoimana osoittamaan, että islam on osa Eurooppaa.

Lähteet

Crépon, Sylvie, Enquete au coeur du Nouveau Front National. Nouveau Monde Editions 2012.

Reynié, Dominique, Populismes, la pente fatale. Plon 2011.

Julkaisu Euroopan populistinen äärioikeisto ja Charlie Hebdo ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.