OECD:n kesällä 2020 julkaisemassa raportissa ennakoidaan deliberatiivisen aallon vahvistumista. Tällä järjestö viittaa sellaisten kansalaisosallistumisen mallien lisääntymiseen, joiden keskeisinä piirteinä ovat deliberatiivinen eli puntaroiva keskustelu, osallistujajoukon edustavuus ja päätöksentekoon vaikuttaminen. Puntaroivan keskustelun nähdään korostavan vastavuoroisuutta ja erilaisten mielipiteiden kunnioitusta sekä lisäävän keskustelun pohjana olevaa tietoa korjaten virhekäsityksiä.

Deliberatiivisesta aallosta on merkkejä myös koronakriisissä. Yksi eniten huomiota herättäneistä puntaroivan keskustelun malleista on Ranskassa vuoden 2021 alussa aloittanut 35:n satunnaisesti valitun ranskalaisen kansalaisraati. Sen tarkoituksena on tukea ja neuvoa Ranskan hallitusta rokotuskampanjassa sekä ehdottaa toimenpiteitä rokotteen hyväksyttävyyden edistämiseksi.

Puntaroivan keskustelun nähdään korostavan vastavuoroisuutta ja erilaisten mielipiteiden kunnioitusta sekä lisäävän keskustelun pohjana olevaa tietoa korjaten virhekäsityksiä.

Kansalaisraati on saanut osakseen kritiikkiä. Sitä on kutsuttu muun muassa hallituksen PR-kampanjaksi. Kritiikkiä on kohdistettu myös kansalaisraadin pieneen kokoon. Osaltaan kriittiseen suhtautumiseen vaikuttanee myös aiempi, vaikutuksiltaan kyseenalaistettu, 150 kansalaisesta koostunut ilmastonmuutoksen torjuntaa käsitellyt puntaroinnin foorumi.

Suomessa kansalaiset ovat osallistuneet koronakriisin aikana varsinkin palveluiden yhteistuotantoon julkisen sektorin jättämiä aukkoja paikaten sekä dialogisiin kansalaiskeskusteluihin. Olisiko myös puntaroivasta kansalaisosallistumisesta apua suomalaisessa kriisitilanteiden hallinnassa?

Mitä aiempi tutkimus kertoo?

Analysoimme pikaisella kirjallisuuskatsauksella (rapid review) 11 kansalaisdeliberaatiota ja pandemianhallintaa käsittelevää tieteellistä artikkelia. Artikkeleissa kuvatut deliberatiiviset foorumit toteutettiin vuosina 2008–2019 Yhdysvalloissa, Australiassa ja Etelä-Koreassa.

Foorumeissa hyödynnettiin puntarointia muun muassa varautumisen, viestinnän, toimien priorisoinnin ja rajoitusten hyväksyttävyyden puntaroinnissa. Varautumisen osalta keskeisenä kysymyksenä oli, mitä varautumisjärjestelmän osa-alueita tulisi kehittää valmiuden ja vasteen varmistamiseksi. Viestinnän yhteydessä pohdittiin, mitä, miten ja milloin kansalaisille tulisi kertoa pandemiasta ja kenen toimesta.

Tehtävien priorisointia selvitettiin kysymällä, mitä tulisi tehdä tilanteissa, joissa hengityskoneita tarvitsevia potilaita on enemmän kuin hengityskoneita sekä kenelle tulisi antaa vähäiset viruslääkkeet ja rokotteet. Rajoitusten hyväksyttävyyden kohdalla punnittiin karanteenia ja sosiaalista etäisyyttä edellyttäviä olosuhteita.

Vaikka foorumeilla ei saavutettukaan kaikkia puntarointiin kohdistuvia odotuksia raatien edustuksellisuudesta ja vaikuttavuudesta, niitä voidaan pitää kuitenkin suhteellisen onnistuneina. Puntaroivia keskusteluja tuettiin tarjoamalla osallistujille monipuolista tietoa sekä kirjallisesti että asiantuntijoita kuulemalla ja tenttaamalla. Keskustelut fasilitoitiin ja puntaroinnille oli varattu riittävästi aikaa, sillä foorumit kestivät yhdestä neljään päivään.

Edustavuuden osalta myönteistä oli osallistujajoukkojen moninaisuus, jota tuettiin hyödyntämällä osallistujien rekrytointiin erikoistuneita yrityksiä. Ongelmaksi kuitenkin muodostui foorumeiden melko alhaiset osallistujamäärät.

Konkreettiseen päätöksentekoon vaikuttamisen sijaan foorumeissa vaikutti olevan kyse enemmänkin yksisuuntaisesta kansalaismielipiteen kuulemisesta tai tutkimusintressien edistämisestä.

Foorumeiden järjestäjinä oli mukana virallisia toimijoita, mutta kytkennät päätöksentekoon jäivät silti epäselviksi. Konkreettiseen päätöksentekoon vaikuttamisen sijaan foorumeissa vaikutti olevan kyse enemmänkin yksisuuntaisesta kansalaismielipiteen kuulemisesta tai tutkimusintressien edistämisestä.

Menetelmällisistä haasteista huolimatta artikkeleissa nostettiin esille puntaroivan kansalaiskeskustelun monia hyötyjä.

Puntaroinnin foorumeiden nähtiin osoittavan, että tavalliset kansalaiset kykenevät käsittelemään pandemiaan liittyviä monimutkaisia kysymyksiä. Tämä kuitenkin edellyttää sopivien olosuhteiden luomista. Fasilitoinnin tulee olla ammattitaitoista ja annetun tiedon monipuolista, minkä lisäksi puntaroivalle keskustelulle tulisi varata riittävästi aikaa.

Artikkeleissa osoitettiin, että puntaroivat keskustelut ja asiantuntijakuulemiset eivät pelkästään lisää osallistujien tietämystä puheena olevista kysymyksistä, vaan ne myös vaikuttavat näkemysten kehittymiseen ja muuttumiseen. Ero on suuri verrattuna perinteisiin kyselyihin, joiden ongelmana on se, että kansalaisilla ei useinkaan ole ennen kriisitilanteen kehkeytymistä riittävää tarttumapintaa asiaan. Puntarointi tekee mahdolliset tulevaisuuden skenaariot tutummiksi, jolloin osallistujien on helpompi ottaa asiaan kantaa ja muodostaa kyselytulosta punnitumpi kansalaismielipide – jo ennen kriisin syntymistä.

Puntaroiva kansalaiskeskustelu korona-aikana

Vaikka koronakriisi on asettanut omat rajoitteensa deliberatiivisten mallien toteutukselle, on korona-aikanakin toteutettu lukuisia puntaroivia kansalaiskeskusteluja. Keskeinen ero aiempaan on se, että puntarointi on siirtynyt useimmissa tapauksissa verkkoon.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa Oregonin osavaltiossa toteutettiin kesällä 2020 koronakriisistä palautumista käsitellyt  puntaroinnin foorumi. Osavaltion pienoiskoossa muodostava foorumi koostui 36:sta satunnaisesti valitusta oregonilaisesta äänioikeutetusta.

Osallistujat tapasivat verkossa kaksi tuntia viikossa yhteensä seitsemän viikon ajan. Prosessin läpinäkyvyyden lisäämiseksi kaikki koko ryhmää koskevat tapaamiset – esimerkiksi asiantuntijoiden kuulemiset ja tenttaamiset – olivat katsottavissa suoratoistona ja myöhemmin tallenteena. Foorumin loppuraportti luovutettiin päätöksentekijöille verkon välityksellä toteutetussa lehdistötilaisuudessa.

Myös Bristolissa toteutetussa puntaroinnin foorumissa käsiteltiin koronakriisistä palautumista, joskin kaupunkitasolla. Verkon välityksellä toteutettu foorumi kesti neljä viikonloppua ja siihen osallistui kuusikymmentä satunnaisesti valittua bristolilaista.

Foorumin syötteistä vastasi muun muassa aiemmin toteutettu kysely, johon vastasi noin 6 500 asukasta. Luotettavuuden lisäämiseksi foorumin toteutusta valvoi nimetty ohjausryhmä. Prosessi oli kytketty jo lähtökohtaisesti päätöksentekoon, joskin foorumin tuotoksissa on kyse suosituksista.

Aiempi tutkimus ja korona-aikana toteutetut puntaroinnin foorumit osoittavat, että puntaroinnilla on paikkansa osana osallistumiskeinojen kokonaisuutta – myös koronakriisissä.

Kirjallisuuskatsaukseemme sisältyviin tutkimuksiin verrattuna Oregonissa ja Bristolissa toteutetut foorumit edustavat selkeämmin deliberatiivisten foorumeiden ideaalia, jossa osallistujiksi valitaan edustava otos kansalaisia, jossa käydään puntaroivaa keskustelua ja jonka lopputulokset vaikuttavat päätöksentekoon. Toisaalta niiden teemat eivät ole yhtä arvolatautuneita kuin tutkimusesimerkeissä kuvatut priorisointiin liittyvät puntaroinnin foorumit tai kirjoituksen alussa kuvattu Ranskassa toteuttavana oleva rokotuskampanjaan liittyvä kansalaisraati.

Foorumit voidaan asettaa myös kriisinhallinsyklin eri vaiheisiin. Tutkimusesimerkeissä kuvatut foorumit sijoittuvat selvimmin varautumisvaiheeseen, Ranskan esimerkki vastevaiheeseen, kun taas Oregonin sekä Bristolin foorumit palautumisvaiheeseen. Ranskassa toteutettavan foorumin osakseen saamaan kritiikkiin saattaa osaltaan vaikuttaa se, että foorumi kytkeytyy juuri kriittiseen vastevaiheeseen ja lisäksi kyseessä on korkean profiilin kansallinen hanke.

Aiempi tutkimus ja korona-aikana toteutetut puntaroinnin foorumit osoittavat, että puntaroinnilla on paikkansa osana osallistumiskeinojen kokonaisuutta – myös koronakriisissä. Myös Suomessa vastikään toteutettu koronarajoituksiin ja -suosituksiin liittyvä puntaroiva kansalaiskeskustelu tuottanee tärkeää tietoa puntaroinnin mahdollisuuksista. Voisiko kansalaiset mukaan ottavasta puntaroinnistaolla apua esimerkiksi yhteiskunnan informaatioresilienssin vahvistamisessa?

Kasvattaako puntaroiva kansalaiskeskustelu yhteiskunnan informaatioresilienssiä?

Yhteiskunnan informaatioresilienssi on notkea käsite, joka taipuu moneen käyttöön. Suppeassa määritelmässään sillä tarkoitetaan yleistä kyvykkyyttä varmistaa, että ”oikea tieto on oikeassa paikassa oikeaan aikaan”. Hieman laajemmin tarkasteltuna käsitteeseen voidaan liittää myös kyky vastustaa tarkoituksellisesti tai tahattomasti levitettävää mis- ja disinformaatiota. Toisin sanoen faktojen lisäksi informaatioresilienssi edistää myös fiktion käsittelyä.

Kun yhteiskunnan informaatioresilienssi ymmärretään kollektiiviseksi prosessiksi, puntaroiva kansalaiskeskustelu tarjoaa koetellun keinon kriisitilanteisiin liittyvän epävarmuuden käsittelyyn. Puntarointi ei välttämättä tuota ratkaisuja akuutteihin kriiseihin, mutta se voi lisätä luottamusta yhteiskunnan instituutioihin tavalla, joka toimii sekä rokotteena monimutkaisen yksinkertaistamista vastaan että liimana, joka tuo saman pöydän äärelle yhteiskunnan eri toimijoita.

Yhteiskunnan informaatioresilienssi on kehityskulku, jonka syntyminen ottaa aikansa. Matkaa tehdään usealla rintamalla, kuten esimerkiksi Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa Information Resilience in a Wicked Environment (IRWIN) -hankkeessa. IRWINissä informaatioresilienssi nähdään kriittisenä osana kansallista huoltovarmuutta ja sitä lähestytään hallinnan ja kansalaisten yhteiskunnallisen osallistumisen näkökulmista.

Vaikka emme vielä tiedäkään, mistä raaka-aineista ja millaisella reseptillä yhteiskunnan informaatioresilienssi lopulta syntyy, olemme vakuuttuneita, että sen yksi keskeinen komponentti muodostuu niistä tavoista, joilla kansalaiset osallistuvat kriiseihin liittyvien uhkien merkityksellistämiseen.

Harri Raisio on yliopistonlehtori Vaasan yliopiston johtamisen akateemisessa yksikössä.

Harri Jalonen on professori Vaasan yliopiston johtamisen akateemisessa yksikössä.

Julkaisu Onko puntaroivalla kansalaiskeskustelulla roolia koronakriisissä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pienessä Kaskisten kunnassa järjestettiin syyskuun lopussa kansanäänestys kuntaliitoksesta Närpiön kanssa. Kunnanvaltuustossa pohdittiin muun muassa kansanäänestystä edeltänyttä tiedotusta. Ylen mukaan ”Kuntaliitoksen kannattajat syyttivät ei-puolta väärien tietojen levittämisestä muun muassa kaupungin taloudesta ja kuntaliitossopimuksen sisällöstä.”

Kansanäänestyksissä kansalaisille tarjotaan mahdollisuus äänestää konkreettisten poliittisten uudistusten puolesta tai niitä vastaan. Äänestysvaihtoehtoihin ja niiden seurauksiin liittyy useita epävarmuustekijöitä, joten tietoon pohjautuva päätöksenteko on kansalaiselle haastavaa.

Äänestysvaihtoehtoihin seurauksineen liittyy useita epävarmuustekijöitä, joten tietoon pohjautuva päätöksenteko on haastavaa.

Kansanäänestysten käyttöä poliittisessa päätöksenteossa kritisoidaan usein juuri kansalaisten puutteellisten tietojen perusteella. Kansalaisten valintoja kansanäänestyksissä saatetaan pitää impulsiivisina, ristiriitaisina, itsekeskeisinä ja lyhytnäköisinä.

Tämä saattaa johtaa jopa kansanäänestystuloksen legitimiteetin kyseenalaistamiseen, kuten brexit-äänestyksen kohdalla on käynyt.

Kansanäänestysten ongelmiin voidaan tunnistaa useita eri syitä. Kansalaisten kykyyn tehdä harkittuja päätöksiä kansanäänestyksissä vaikuttaa ensinnäkin helposti lähestyttävän, puolueettoman tiedon saatavuus.

Hallituspuolueiden tuottamat äänestyssuositukset eivät välttämättä ole luotettavia opposition kannattajien silmissä. Toisaalta vaaliviranomaisten tuottamien äänestysoppaiden kieli saattaa olla yhtä monimutkaista kuin muodolliset lakiesitykset perusteluineen.

Median puolueellisuus ja valeuutisointi hankaloittavat tiedon luotettavuuden arviointia entisestään.

Tiedon käsittelyn haasteet ja keskustelun puute

Toiseksi, vaikka tietoa olisi saatavilla, sen käsittely ja arviointi kansalaisen äänestyspäätöksen pohjaksi ei ole ongelmatonta. Sosiaalitieteissä on nostettu esiin useita vinoumia yksilöiden ajattelussa, jotka vaikuttavat valintoihin niin arkielämässä kuin poliittisilla areenoillakin.

Kansalaisten vahvat ennakkokäsitykset saattavat ohjata valikoimaan saatavilla olevista tiedonmurusista ne, jotka vahvistavat omia näkemyksiä. Kansalaiset saattavat myös suhtautua epäluuloisesti puolueettomaankin tietoon, jos heillä itsellään on vahva näkemys asiasta.

Vaikka tietoa olisi saatavilla, sen käsittely ja arviointi äänestyspäätöksen pohjaksi ei ole ongelmatonta.

Äänestäjien tiedetään käyttävän ”oikoteitä” valitessaan eri vaihtoehtojen välillä. Silloin äänestäjä seuraa luottamansa poliitikon, kulttuurivaikuttajan tai ystäväpiirinsä esimerkkiä sen sijaan, että perehtyisi itse asiaan.

Myös deliberatiivisen demokratiateorian piiristä on esitetty kritiikkiä kansanäänestyksiä kohtaan. Tuottaakseen legitiimejä päätöksiä kansanäänestyksiä tulisi edeltää laadukas julkinen keskustelu, jossa eri näkökulmat tulevat tasapuolisesti esille.

Tämä ei useinkaan toteudu, vaan julkinen keskustelu polarisoituu, jolloin julkisuudessa esiintyy tarkoituksenhakuisia perusteluja ja jopa eriävien näkemysten vähättelyä.

Kohti harkitumpaa yksilöpäätöksentekoa kansanäänestyksissä

Viimeaikaisista tutkimuksista voidaan päätellä, että kansanäänestyksiä edeltävä kampanjointi ja tarjolla olevat tiedonlähteet ovat hyvin merkittävässä roolissa, kun tarkastellaan kansalaisten tekemiä äänestyspäätöksiä sekä sitä, kuinka perusteltuja ja johdonmukaisia nämä päätökset ovat.

Tämä herättää myös toiveita siitä, että aiemmin esiin tuotuja yksilöpäätöksenteon vinoumia ja poliittisen osallistumisen resurssien puutetta voidaan paikata kansanäänestyksissä tarjoamalla kansalaisille uudenlaisia puolueettoman tiedon lähteitä.

Tutkimuksissa koskien poliittista käyttäytymistä kansanäänestyksissä on noussut esiin erityisesti informaatioympäristön vaikutus kansalaisten mielipiteenmuodostukseen. Tarjolla olevat tiedonlähteet ja muut kontekstitekijät on osoitettu jopa yksilötason piirteitä tärkeämmiksi johdonmukaisten äänestyspäätösten kannalta.

Yksilöpäätöksenteon vinoumia ja poliittisen osallistumisen resurssien puutetta voidaan paikata tarjoamalla kansalaisille uudenlaisia puolueettoman tiedon lähteitä.

Poliittisen tietämyksen tiedetään olevan yhteydessä myös persoonallisuuden piirteisiin, kuten halukkuuteen ottaa riskejä poliittisten valintojen suhteen. Puolueettoman tiedon tarjoaminen näyttäisi kuitenkin tasoittavan persoonallisuuserojen vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen.

Politiikantutkimuksessa on kehitetty erilaisia tapoja tuottaa puolueetonta tietoa äänestäjien avuksi. Taustoittavilla kyselylomakkeilla (Information and Choice Questionnaire ICQ) tarjotaan ensin asiantuntijoiden tuottamaa tietoa eri äänestysvaihtoehtojen seurauksista ja pyydetään äänestäjiä sen jälkeen ottamaan kantaa eri vaikutuksiin ennen lopullista mielipiteenmuodostusta.

Malli keskittyy siis erityisesti tietotason ja yksilön päätösten johdonmukaisuuden parantamiseen. Deliberatiivisen demokratian lähestymistapa on kansanäänestyksiä edeltävän julkisen kansalaiskeskustelun vahvistaminen.

Yhdysvaltain Oregonissa kehitetty kansalaisaloitteiden arviointijärjestelmä (Citizens’ Initiative Review CIR) kokoaa satunnaisotannalla 20–30 henkilön edustavan kansalaisraadin, joka perehtyy useiden päivien ajan kansanäänestyksen aiheena olevaan kysymykseen. Raati keskustelee moderaattorien avustuksella ja tuottaa julkilausuman, jossa kiteytetään keskeisimmät tosiasiat sekä perustelut puolesta ja vastaan.

Tämä julkilausuma lähetetään kaikille äänestäjille ennen kansanäänestystä. Mallin tavoitteena on siis vahvistaa sekä kansanäänestyspäätösten tietopohjaa että eri näkemysten huomioimista koko äänestäjäkunnan keskuudessa.

Kokemukset CIR-mallista ovat toistaiseksi olleet rohkaisevia. Kansalaisraadin julkilausuman lukeneet äänestäjät pitävät sitä hyödyllisenä ja luotettavana tiedonlähteenä. Julkilausuman lukeminen näyttäisi myös lisäävän äänestäjien tietoja aiheesta ja edistävän tiedon puntarointia äänestäjien keskuudessa.

Tutkiakseen mallin soveltuvuutta pohjoismaisessa kontekstissa PALO-hanke järjesti kansanäänestysvaihtoehtoja arvioivan kansalaisraadin Mustasaaressa keväällä 2019.

Kansanäänestysvaihtoehtoja arvioiva Mustasaaren kansalaisraati

Mustasaaressa pidettiin neuvoa-antava kansanäänestys kuntaliitoksesta Vaasan kanssa maaliskuussa 2019 useiden vuosien keskustelun jälkeen. Tässä noin 19 000 asukkaan kunnassa Pohjanmaalla enemmistö asukkaista on ruotsinkielisiä, ja mielipiteet kuntaliitoksesta noudattelevat osittain kieliryhmien rajaa.

Kysymys liitoksesta oli muutenkin tulenarka, ja julkisuudessa nousi esille voimakkaita ja jopa vihamielisiä kannanottoja puolesta ja vastaan.

Mustasaaressa kansalaisraadin järjestämisessä oli lisäksi omat erityiset haasteensa, koska raadin keskustelut ja tuotokset oli toteutettava kahdella kielellä.

Raadin puolueettomuuden takaamiseksi Mustasaaren kunnan viranhaltijat tai Vaasan kaupunki eivät osallistuneet prosessin suunnitteluun, vaan raati toteutettiin PALO-hankkeen tutkijoiden voimin. Tutkijoiden taustat olivat lisäksi kahdessa erikielisessä yliopistossa: Turun yliopistossa ja Åbo Akademissa.

Kansalaisraadin osallistujat rekrytoitiin lähettämällä kutsukysely satunnaisotannalla valituille 1 400 kuntalaiselle. Runsas 20 prosenttia heistä palautti kyselyn.

Lopulliset 21 kansalaisraadin jäsentä valittiin vapaaehtoiseksi ilmoittautuneiden joukosta siten, että edustettuina olivat kaikki ikäryhmät, sukupuolet, kieliryhmät, kunnan alueet ja kuntaliitoskannat. Raati kokoontui kahtena peräkkäisenä viikonloppuna helmikuussa 2019 Mustasaaren kunnantalon valtuustosalissa.

Työskentelyn päätteeksi kansalaisraati hyväksyi yksimielisesti suomeksi ja ruotsiksi laaditun julkilausuman, joka postitettiin kaikille äänioikeutetuille kuntalaisille ennen kansanäänestystä.

Raadin huolella suunniteltu työskentelyprosessi piti sisällään useita vaiheita, kuten tutustuminen raatimenetelmään, kuntaliitoksiin ja kansanäänestyksiin perehtyminen, puntaroivan keskustelun harjoitteleminen sekä kuntaliitosta puolustavien ja sitä vastustavien poliitikkojen ja asiantuntijoiden kuuleminen.

Raadin jäsenet listasivat kuntaliitoskysymykseen liittyviä väitteitä puntarointia varten. He kehittivät ja arvioivat niitä ja valitsivat äänestämällä julkilausumaan kahdeksan keskeisintä tosiasiaa, kolme tärkeintä perustelua kuntaliitoksen puolesta ja kolme sitä vastaan. Raadin työskentelyssä olivat tukena koulutetut kaksikieliset moderaattorit.

Työskentelyn päätteeksi kansalaisraati hyväksyi yksimielisesti suomeksi ja ruotsiksi laaditun julkilausuman, joka postitettiin kaikille äänioikeutetuille kuntalaisille muutamaa viikkoa ennen kansanäänestystä. Lisäksi paikallismediaa tiedotettiin kansalaisraadin periaatteista, työskentelystä ja tuotoksista prosessin kaikissa vaiheissa.

Julkilausuma tavoitti enemmistön kuntalaisista

Alustavat tulokset puntaroivan kansalaisraadin käytöstä kuntalaisia polarisoivassa liitoskysymyksessä ovat lupaavia. Hankkeen aikana kerättiin useita erilaisia kyselyaineistoja, joiden avulla pystytään tutkimaan sekä raadin sisäisen työskentelyn laatua että ulkoisia vaikutuksia äänestäjäkuntaan.

Raatilaisille suunnatun loppukyselyn perusteella lähes kaikki (95 %) osallistujista olivat samaa tai lähes samaa mieltä siitä, että oppivat tarpeeksi aiheesta tehdäkseen tietoon pohjautuvan päätöksen kansanäänestyksessä.

Kansanäänestyksen jälkeen satunnaisotokselle kuntalaisista lähetetyn kyselyn perusteella taas nähdään, että raadin julkilausuma myös tavoitti äänestäjät hyvin.

Noin kolme neljästä vastaajasta sanoi käyttäneensä aikaansa julkilausuman lukemiseen, ja sen lukeneista vastaajista enemmistö kertoi oppineensa siitä joko paljon tai jonkin verran.

Julkilausuman lukemisen vaikutuksia laajempaan äänestäjäkuntaan on tutkittu ennen varsinaista kansanäänestystä toteutetun kyselytutkimuskokeen avulla, jossa satunnaisesti valittu koeryhmä vastasi kyselyyn luettuaan ensin raadin julkilausuman.

Satunnaisesti valittu kontrolliryhmä sen sijaan sai vastattavakseen saman kyselyn ilman julkilausumaa. Koeasetelman avulla pystytään tutkimaan julkilausuman lukemisen vaikutusta mahdollisimman monen muun tekijän pysyessä muuttumattomana.

Aineistosta käy ilmi, että julkilausuman lukeminen lisäsi selvästi äänestäjän tietoja kuntaliitoksesta. Lisäksi julkilausuman lukeminen vahvisti eri näkemysten puntarointia, kun sitä mitattiin empatiaindikaattoreilla ja eri mieltä olevien argumenttien pohtimiseen käytetyllä ajalla.

Näin ollen Mustasaaren kansalaisraadin tulokset näyttäisivät olevan linjassa aikaisempien tutkimusten kanssa, joissa on havaittu CIR-menettelyn korjanneen äänestäjien virheellisiä käsityksiä.

Parempaa tietoa kansalaisten päätöksenteon pohjaksi

Tietämys ja ymmärrys poliittisesta päätöksenteosta ja yhteiskunnallisista ilmiöistä on tärkeää edustuksellisessa demokratiassa, missä kansalaisten tehtävä on arvioida poliitikkojen toimintaa sekä politiikan tuotoksia.

Demokraattisessa järjestelmässä kansalaiset tarvitsevat tietoa tehdäkseen sekä itsensä kannalta johdonmukaisia että koko yhteiskunnan kannalta legitiimejä, eri näkemykset huomioivia päätöksiä. Perinteiset etujärjestöt ja mediat eivät välttämättä ole parhaita tahoja tuottamaan puolueetonta ja helposti lähestyttävää tietoa.

Eri näkemyksiä edustavien, tavallisten kansalaisten huolellisesti valmistelema julkilausuma voi tarjota äänestäjille helposti lähestyttävää faktatietoa.

Esimerkiksi jo vuonna 1994 Suomen EU-kansanäänestyksen alla kansanedustaja Satu Hassi (vihr.) korosti puheenvuorossaan eduskunnassa tarvetta tunnistaa ja tukea ”myös sellaisia tahoja, joiden tiedon jakamisen tavoite ei ole käännytystyö joko jäsenyyden kannalle tai jäsenyyttä vastustamaan vaan antaa täsmällisempiä tietoja kansalaisten omakohtaisen päätöksenteon pohjaksi”.

Puntaroivat kansalaisraadit ovat varteenotettava vaihtoehto puolueettomaksi ja luotettavaksi tiedonlähteeksi kansalaisille kansanäänestyksissä niin paikallisella kuin valtiollisellakin tasolla.

Eri näkemyksiä edustavien, tavallisten kansalaisten huolellisesti valmistelema julkilausuma voi tarjota äänestäjille helposti lähestyttävää faktatietoa. Se voi etenkin auttaa omien näkemysten kirkastamisessa ja kriittisessä arvioinnissa sekä valistuneen mielipiteen muodostamisessa.

Kaskisten kunnanvaltuustossa pohdittiin Ylen mukaan myös sitä, olisiko kansanäänestyksen tulos ollut toisenlainen, jos julkisuudessa olisi jaettu oikeaa tietoa. PALO-hankkeessa tutkitaan seuraavaksi juuri kansalaisraatien vaikutuksia laajemman äänestäjäkunnan mielipiteisiin kuntaliitoskannoissa ja kuntalaisten luottamukseen sekä esimerkiksi sitä, vaikuttaako kansalaisraadin tuottama tieto eri tavoin eri väestöryhmiin.

VTT Maija Jäske on demokratiatutkija Åbo Akademissa.

Kirjoitus on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, jossa PALO-tutkimushankkeen tutkijat kirjoittavat vaalikaudet ylittävästä politiikasta ja kansalaisvaikuttamisesta. Kirjoitukset liittyvät PALOn studia generalia -luentosarjaan.

Julkaisu Kansalais­keskustelulla harkitumpia äänestys­päätöksiä? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Deliberatiivinen (puntaroiva) demokratia on puhuttanut viime vuosina politiikan tutkijoita ja tekijöitä. Deliberatiivinen demokratia on käsitys ideaalista hallintatavasta, jossa poliittisten päätösten oikeutus syntyy keskustelussa, jossa kansalaiset statukseen tai arvoasemaan katsomatta tuovat esiin ja kuuntelevat argumentteja, ja keskustelevat niistä tasa-arvoisesti.

Deliberatiiviseen demokratiaan sisältyvät myös ajatukset siitä, että kaikilla kansalaisilla tulisi olla oikeus ja mahdollisuus osallistua heitä itseään koskevaan päätöksentekoon ja tulla informoiduiksi päätöksentekoon keskeisesti vaikuttavista seikoista. Toisaalta päätöksentekoon osallistuvien velvollisuutena tulisi olla päätösten perusteleminen julkisesti.

Deliberatiivinen demokratia ei ole pelkkää puhetta, vaan sen tavoitteena on yhteiseen lopputulokseen pääseminen ja julkiseen päätöksentekoon vaikuttaminen. Deliberatiivinen keskustelu korostaa vastavuoroisuutta ja erilaisten mielipiteiden kunnioitusta sekä lisää päätöksenteon pohjana olevaa tietoa korjaten virhekäsityksiä.

Deliberatiivisen demokratian tavoitteena on yhteiseen lopputulokseen pääseminen ja julkiseen päätöksentekoon vaikuttaminen.

Edustuksellisessa demokratiassa kansalaisten deliberaatio voidaan toteuttaa esimerkiksi erilaisten kansalaisraatien, deliberatiivisten mielipidemittausten, kansalaiskokousten, kansanäänestysvaihtoehtoja arvioivien kansalaisfoorumeiden ja konsensuskonferenssien kautta. Deliberatiivisen demokratian “empiirinen käänne” on kiinnittänyt tutkijoiden huomion näiden mikrotason toimintamallien yksilövaikutuksiin.

Tutkimukset antavat muun muassa viitteitä siitä, että kun mahdollisuuksia hyvin organisoituun deliberatiiviseen kansalaiskeskusteluun on tarjolla ja niihin kutsutaan henkilökohtaisesti, kansalaiset ovat valmiita osallistumaan ja paikalle saadaan lisäksi edustava otos kansalaisia. Kokeellisissa tutkimuksissa on havaittu, että deliberatiiviseen keskusteluun osallistuminen vahvistaa myös politiikkatietämystä ja poliittista luottamusta sekä usein valmiuksia keskustella yhteiskunnallisista kysymyksistä.

Deliberatiivisten mallien käyttö ei kuitenkaan yksiselitteisesti tuota tyytyväisiä kansalaisia. Osallistujat voivat turhautua deliberaation vähäisiin politiikkavaikutuksiin. Politiikkatietämyksen lisääntymisen myötä myös ymmärrys politiikan monimutkaisuudesta lisääntyy, mikä voi osaltaan heikentää arvioita omista vaikutusmahdollisuuksista.

Deliberatiivinen demokratia maailmalla ja Suomessa

Erilaiset kansalaisdeliberaation mallit ovat yleistyneet maailmalla sekä Suomessa viime vuosina merkittävästi. Deliberatiiviset osallistumismallit eivät toistaiseksi ole valtavirtaistuneet kiinteäksi osaksi poliittista päätöksentekojärjestelmää, sillä usein deliberaatiohankkeiden alkuunpanevana voimana ovat olleet kansalaisyhteiskunnan toimijat.

On kuitenkin esimerkkejä siitä, miten uusia menetelmiä on integroitu osaksi julkisen päätöksenteon instituutioita, kuten Oregonin osavaltiossa Yhdysvalloissa, jossa kansalaisaloitteita arvioivat kansalaisraadit ovat olleet käytössä jo useita vuosia.

Kansalaisten osallistumista koskeva lainsäädäntö on myös muutamissa maissa saanut vaikutteita deliberatiivisen demokratian periaatteista. Irlannissa sadasta kansalaisesta satunnaisotannalla vuonna 2016 koottu deliberatiivinen kansalaiskokous keskustelee ja tuottaa suosituksensa viidestä asiakysymyksestä (mm. abortti, väestön ikääntyminen ja ilmastonmuutos).

Suomessa Åbo Akademi ja Turun yliopisto ovat toteuttaneet kolme laajaa deliberatiiviseen mielipidemittaukseen pohjautuvaa kansalaisdeliberaatiokoetta. Suomessa on otettu lisäksi osaa kansainvälisiin deliberaatioihin kuten WWViews, ja oikeusministeriön toimeksiannosta on järjestetty deliberatiivinen kansalaisraati suomalaisen demokratian kehittämisestä. Vuonna 2012 perustettiin Deliberatiivisen demokratian instituutti kokoamaan yhteen alan akateemisia ja käytännön toimijoita.

Kuntasektorin aktiivisuus on toinen leimallinen piirre suomalaisessa deliberaatiokehityksessä. Monissa kunnissa on kehitetty omaleimaisia osallisuusmalleja, kuten esimerkiksi Jyväskylän, Kemijärven, Vaasan ja Säkylän kansalaisraadit, deliberatiiviset World Café -tilaisuudet ja Helsingin kaupungin uusi osallisuus- ja vuorovaikutusmalli. Kuntatason deliberatiiviset toimintamallit kuten kansalaisraadit ovat kuitenkin olleet vielä pääosin yksittäisiä pilotteja ja niiden toteutus yksittäisten yhdistystoimijoiden tai virkamiesten varassa.

Dialogin ja deliberaation erityispiirteitä

Dialogi, jota esimerkiksi Sitra on voimakkaasti peräänkuuluttanut viime aikoina, tarkoittaa keskustelua, jossa tavoitteena on erilaisten mielipiteiden esiin tuominen, niihin tutustuminen ja niiden ymmärtäminen. Amerikkalaisen National Coalition for Dialogue and Deliberation -verkoston mukaan dialogi ei tähtää yhteiseen loppulauselmaan, päätökseen tai suositukseen, vaan sen tarkoituksena on synnyttää keskustelu ryhmien välille, jotka perinteisesti ovat keskustelleet omissa ”poteroissaan”.

Sitran määritelmässä dialogin tavoitteena on ennakkokäsitysten kyseenalaistaminen, ymmärrys ja uusien ideoiden etsiminen. Dialogin ja deliberaation toimintamalleille on yhteistä rakentavan ja tasapuolisen keskustelun tukeminen fasilitaattoreiden avulla sekä pyrkimys kognitiiviseen diversiteettiin eli erilaisten mielipiteiden, ajattelutapojen ja kokemustaustojen edustavuuteen keskustelijoiden joukossa.

Dialogi eroaa deliberaatiosta perustavanlaatuisella tavalla.

Dialogi eroaa kuitenkin deliberaatiosta perustavanlaatuisella tavalla. Deliberaation perusajatuksena on, että yksilöt voivat muuttaa preferenssejään toisten perustelut kuultuaan ja sitä kautta päästä ryhmänä lähemmäksi ”yhteisen hyvän” määrittelyä ja perusteluja, jotka kaikki voivat hyväksyä. Dialogin tarkoituksena sen sijaan on eriävien mielipiteiden esille tuominen ja niiden taustalla vaikuttavien tekijöiden ymmärtäminen, ei mielipiteiden muuttaminen.

Tästä seuraa, että dialogi ei määritelmänsä mukaisesti pysty tuottamaan selkeää ”kansalaismielipidettä”. Dialogin tuotoksena saadaan siis ensisijaisesti tietoa siitä, millaisia mielipide-enklaaveja eli leirejä yhteiskunnassa on ja mitkä kysymykset ja tekijät jakavat yksilöitä näihin enklaaveihin.

Koska deliberatiivisissa toimintamalleissa on oletuksena, että eri perusteluja kuultuaan ja puntaroituaan osallistujat lähestyvät yhteisymmärrystä käsillä olevasta aiheesta, tuotoksena voi siten syntyä konkreettisempia ratkaisuehdotuksia tai politiikkasuosituksia päätöksentekoon. Deliberaatio voi päättyä myös äänestykseen, jolloin lopputuloksena on puntaroitu kansalaismielipide. Joka tapauksessa kansalaisdeliberaation tuotoksia voidaan hyödyntää päätöksenteossa samaan tapaan kuin esimerkiksi asiantuntijoiden, etujärjestöjen tai muiden tahojen tuottamia politiikkasuosituksia.

Deliberaation tuotokset voivat toimia luotettavana ja puntaroituna informaation lähteenä myös suuremmalle yleisölle esimerkiksi kansanäänestysten edellä, kuten tutkimukset edellä mainitsemastamme Oregonin esimerkistä osoittavat.

Dialogin ja deliberaation potentiaaliset vaikutukset demokraattisessa järjestelmässä poikkeavat osittain toisistaan.

Näiden erojen johdosta dialogin ja deliberaation potentiaaliset vaikutukset demokraattisessa järjestelmässä poikkeavat osittain toisistaan. Dialogilla voidaan vaikuttaa positiivisesti lähinnä dialogiin osallistuviin kansalaisiin, kun taas deliberaatiolla on mahdollista vaikuttaa sekä osallistujiin että laajempiin päätöksentekoprosesseihin.

Deliberaatio, dialogi ja muut osallistumismuodot osana laajempaa järjestelmää

Keskustelu ”deliberatiivisesta järjestelmästä” (engl. deliberative system) on ollut yksi ajankohtaisia aiheita alan akateemisessa keskustelussa. Deliberatiivisen järjestelmän sisällöstä ja määritelmästä on esitetty erilaisia näkemyksiä, joita kuitenkin yhdistää pyrkimys tarkastella poliittisen järjestelmien eri osia ja sitä, miten ne palvelevat kollektiivista mielipiteenmuodostusta.

Keskeinen lähtökohta on ollut, että hyvää julkista keskustelua tai deliberaatiota edistävän järjestelmän ei tarvitse olla kaikilta osiltaan deliberatiivinen, vaan deliberatiivista laatua voivat nostaa myös esimerkiksi provokatoriset aloitteet tai yksisuuntainen viestintä. Systeeminäkökulmasta tarkasteltuna myös uudet osallistumismuodot, kuten deliberatiiviset kansalaisraadit, dialogi ja osallistuva budjetointi, osallistuvat kansanvallan ”työnjakoon” antamalla oman panoksensa demokratian eri tehtäväalueilla.

Systeeminäkökulmasta voidaan ajatella, että dialogi luo mahdollisuuksia julkisen keskustelun syntymiselle, kun taas deliberatiiviset toimintamallit toimivat linkkinä julkisen keskustelun ja päätöksentekijöiden välillä ja auttavat päätösvaihtoehtojen puntaroinnissa. Vastaavasti osallistuva budjetointi taas toteuttaa kollektiivisen päätöksenteon tehtävää sille osoitetulla budjetin sektorilla.

Dialogia, deliberaatiota ja muita uusia osallistumismuotoja, kuten osallistuvaa budjetointia, ei tulisi nähdä irrallisina ja toisensa poissulkevina toimintamalleina. Eri osallistumiskeinoilla on potentiaalia demokraattisen järjestelmän eri osille.

Olennaista on, miten osallistumiskeinot kytketään laajempiin demokraattisiin prosesseihin.

Olennaista on, miten osallistumiskeinot kytketään laajempiin demokraattisiin prosesseihin. Nämä kytkökset voivat olla löyhiä ja spontaaneja, kuten paikallismedian kiinnostuminen kansalaisraadin julkilausumasta tai innostuneen poliitikon läsnäolo dialogissa. Tehokkaimmillaan kytkökset ovat kuitenkin jollain tavalla ennalta suunniteltuja, kuten valtuuston tai lautakunnan etukäteissitoumus ottaa käsittelyyn kansalaiskeskustelun tulokset tai hallinnon toimesta kansalaisille lähetettävä tiedote kansalaisraadin julkilausumasta.

Päätöksentekoon vaikuttaminen on yksi deliberatiivisen demokratian keskeisistä ominaispiirteistä. Vaikka kansalaisnäkemys ei olisi päätöksentekijöitä sitova, ja harvoin on, sitoutuvat päättäjät kuitenkin antamaan julkisesti oman punnitun vastauksensa.

Uusia osallistumismuotoja voidaan myös kytkeä toisiinsa esimerkiksi järjestämällä kansalaisaloitteita tai kansanäänestysvaihtoehtoja arvioivia kansalaisraateja. Vastaavasti dialogia voitaisiin hyödyntää esimerkiksi deliberatiivisen kansalaiskeskustelun agendan määrittelyssä ja mielipide-enklaavien tunnistamisessa.

Deliberaatiokehityksen trendejä tutkineessa EU-rahoitteisessa PE2020-hankkeessa kävi ilmi, että metodologisissa valinnoissa suositaan yhä useammin monia eri menetelmiä yhdisteleviä malleja – esimerkiksi face-to-face ja nettipohjaiset – yhden määrämuotoisen menetelmän sijaan.

Mahdollisia kehityssuuntia

Suomessa on viime vuosina nähty lisääntyvää kiinnostusta kehittää uusia deliberatiivisia toimintamalleja ja kytkeä niitä päätöksentekoon eri yhteyksissä: kuntatasolla, valtionhallinnon tasolla ja organisaatiotasolla. Strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoittamassa Tackling Biases and Bubbles in Participation (BIBU) -hankkeessa tutkitaan muiden muassa osallistuvan budjetoinnin soveltuvuutta ja vaikutuksia kuntatason päätöksentekoon.

Nyt, kun itsehallinnollisista maakunnista on tulossa merkittävä uusi päätöksenteon taso, myös maakuntatason päätöksenteon demokratisointi ja avaaminen kansalaisvaikuttamisen kanaville on perusteltu kehittämiskohde lähitulevaisuudessa. Monet osallistuvan ja deliberatiivisen demokratian malleista sopivat toimintaperiaatteidensa puolesta hyvin maakuntatasolle. STN:n rahoittamassa Participation in Long-Term Decision-Making (PALO) -hankkeessa onkin suunnitelmissa järjestää maakunnan laajuinen deliberatiivinen kansalaiskeskustelu lähivuosina.

Suomalaisen yhteiskunnan tällä hetkellä kohtaamat haasteet vaativat uudenlaista demokraattista keskustelukulttuuria ja tapoja kanavoida kansalaisten mielipiteet päätöksentekoon. Lisääntyvä eriarvoisuus edellyttää osallistumismuotoja, joilla turvataan eri väestöryhmien edustavuus päätöksenteossa.

Lisääntyvä eriarvoisuus edellyttää osallistumismuotoja, joilla turvataan eri väestöryhmien edustavuus päätöksenteossa.

Maahanmuutto toimii esimerkkinä kysymyksestä, joka jakaa kansalaisia mielipide-enklaaveihin eli leireihin, joiden välille on vaikeaa synnyttää keskustelua ilman fasilitoituja toimintamalleja. Äänestysaktiivisuus on laskussa, ja suomalaiset – erityisesti nuoret – valitsevat myös yhä useammin uusia, yhden asian ympärille keskittyviä osallistumiskeinoja perinteisen vaali- ja puolueosallistumisen sijaan.

Turvallisuuspoliittisten ratkaisujen ja muiden pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavien päätösten legitimiteetti vaatii laajamittaista kansalaiskeskustelua, jossa huomioidaan eri väestöryhmien – niin nykyisten kuin tulevienkin – näkemykset. Myös globaalisti siirtymä niin kutsuttuun totuuden jälkeiseen politiikkaan ja perinteisten gallupien heikkoudet kansanäänestysten ennustamisessa peräänkuuluttavat tapoja tuottaa valistuneempi kansalaismielipide.

Deliberatiiviset osallistumiskeinot oikein käytettyinä tarjoavat varteenotettavia mahdollisuuksia kansalaisyhteiskunnan monipuoliseen ja rauhanomaiseen mobilisointiin.

Kirjoitus pohjautuu Sitran teettämään, alkuvuodesta 2017 julkaistuun selvitykseen ”Deliberatiiviset kansalaisfoorumit – Kohti uusia avauksia Suomessa”.

Artikkeliin liittyvä tutkimus on saanut rahoitusta seuraavista hankkeista: Maija Jäske: STN/PALO; Harri Raisio: MATINE/Kansalaisyhteiskunnan rooli maanpuolustuksessa: Näkökulmana deliberatiiviset kansalaisfoorumit; Mikko Rask: STN/BIBU.

Maija Jäske on valtio-opin tohtorikoulutettava Turun yliopistossa. Harri Raisio on yliopistonlehtori Vaasan yliopistossa. Mikko Rask on yliopistotutkija Helsingin yliopistossa. Kirjoittajat ovat Deliberatiivisen Demokratian Instituutin perustajajäseniä.

Julkaisu Deliberaatiota, dialogia vai molempia? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Demokratian ajatellaan usein olevan sidoksissa johonkin tiettyyn maantieteelliseen alueeseen, valtioon tai vaikkapa kuntaan, jonka asukkaita poliittiset päätökset sitovat. Demokratiassa edellytetään, että päätöksentekoon voivat vaikuttaa (lähes) kaikki ne, joita poliittiset päätökset sitovat.

Kuitenkin monet demokratiateoreetikot ovat esittäneet, että tämä niin sanottu sitovuusperiaate (all bound principle) voi johtaa hyvinkin epäoikeudenmukaisiin päätöksiin sellaisten ihmisten kannalta, joihin päätökset vaikuttavat, mutta jotka eivät itse pääse vaikuttamaan päätöksentekoon.

Nykyisessä keskinäisriippuvaisessa maailmassa poliittisilla päätöksillä on useinkin valtioiden rajoja ylittäviä vaikutuksia. Esimerkkinä tästä olkoon vaikka teollisuusmaiden hallitusten tekemät yritysverotusta ja energiapolitiikkaa koskevat päätökset.

Onkin esitetty, että demokraattisen päätöksenteon oikeudenmukaisuus ja hyväksyttävyys edellyttäisivät, että kaikki päätöksen vaikutuspiirissä olevat ihmiset voisivat osallistua niiden tekemiseen. Niin sanottu vaikutusperiaate (all affected principle) onkin yksi keskeisimmistä normatiivisista perusteluista sille, että tarvitaan kansainvälisen tai kenties globaalin demokratian instituutioita käsittelemään valtioiden rajojen ylittäviä poliittisia kysymyksiä.

Tulevien sukupolvien intressit poliittisessa päätöksenteossa

Maantieteellisen ulottuvuuden lisäksi poliittisilla päätöksillä on myös ajallinen ulottuvuus, ja päätösten vaikutukset ulottuvat vaihtelevassa määrin tulevaisuuteen. Näin ollen vaikutusperiaate koskee myös tulevaisuuden intressejä, omia ja jälkeläistemme.

Vaikutusperiaate koskee myös tulevaisuuden intressejä, omia ja jälkeläistemme.

Pitkän tähtäimen päätöksenteon edellytyksenä on siis se, että päätöksentekijät pystyisivät ottamaan huomioon päätösten vaikutukset tällä hetkellä elävien ihmisten lisäksi myös tulevien sukupolvien kannalta. Toisinaan pitkäjänteinen päätöksenteko edellyttäisi myös uhrausten tekemistä tulevaisuuden ihmisten hyvinvoinnin takia.

Sukupolvien välistä suhdetta voisi kuvata seuraavan jokivertauksen avulla. Se, mitä joen yläjuoksulla elävät ihmiset laskevat jokeen, voi vaikuttaa joen alajuoksulla elävien ihmisten elämään. Vaikutussuhde on kuitenkin yksisuuntainen, sillä alajuoksulla elävien ihmisten toimet eivät samalla tavalla vaikuta yläjuoksulla elävien ihmisten elämään. Vastaavasti meidän tekemämme päätökset vaikuttavat tulevaisuuden ihmisten elämään, mutta he eivät pysty vaikuttamaan meidän elämäämme.

Yksilöiden ja yhteiskunnallisen päätöksenteon lyhytjänteisyyteen vaikuttaa kaksi erillistä, tosin käytännön tasolla monin tavoin toisiinsa yhteen kietoutunutta, inhimillisen päätöksenteon ongelmaa. Ensimmäinen niistä on luonteeltaan kognitiivinen, ja se koskee ihmisten kykyä hahmottaa päätösten seurauksia pidemmällä aikavälillä. Tätä voisi kutsua myös likinäköisyyden eli myopian ongelmaksi.

Pitkän tähtäimen päätökset ovat erityisen alttiitta niille inhimillisen päätöksenteon ja järkeilyn vinoumille, joita on havaittu esimerkiksi psykologisissa tutkimuksissa. Ihmisillä on taipumus painottaa tämänhetkisiä hyötyjä tulevaisuuden intressien sijaan.

Lisäksi poliittisessa päätöksenteossa pitäisi osata huomioida myös muiden päätösten vaikutuspiirissä olevien ihmisten intressejä. Tämä voi olla erityisen haastavaa tulevien sukupolvien tapauksissa, koska nämä eivät vielä ole edes olemassa.

Toinen pitkän aikavälin päätöksenteon ongelma taas on luonteeltaan enemmänkin motivationaalinen, sillä se koskee ihmisten kykyä sitoutua pitkällä aikavälillä hyödyllisiin päätöksiin. Tätä voisi kutsua tahdon heikkouden eli akrasian ongelmaksi. Yksilötasolla ongelma on tuttu kaikille elämäntaparemonttia yrittäneille.

Tulevaisuuden ihmiset eivät ole identifioitavissa, mikä heikentää ihmisten kykyä kokea empatiaa heitä kohtaan.

Ryhmätasolla tämä ongelma monimutkaistuu entisestään, sillä siihen liittyy myös kollektiivisen toiminnan ongelmia. Miten varmistaa se, että muutkin ovat sitoutuneet ryhmän yhdessä sopimiin päämääriin? Lisäksi tulevaisuuden ihmiset eivät ole identifioitavissa, mikä heikentää ihmisten kykyä kokea empatiaa heitä kohtaan.

Kokeellisessa tutkimuksessa on havaittu, että ihmiset lahjoittavat rahaa todennäköisemmin identifioitavalle uhrille kuin tilastolliselle uhrille. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen kohdalla vastakkain ovat tämänhetkiset, konkreettiset uhraukset ja tulevaisuuden ihmisten abstraktit hyödyt.

Lyhytjänteisyyden ongelma edustuksellisissa demokratioissa

Poliittinen päätöksenteko on jo lähtökohtaisesti tulevaisuuteen suuntautunutta. Hyvän lainsäädäntötavan periaatteisiin kuuluu, että pyritään ratkaisuihin, jotka kestävät aikaa. Erityisesti perustuslakien ajatellaan määrittävän poliittisten instituutioiden rakenteet ja valtasuhteet vuosikymmeniksi eteenpäin.

Poliittinen päätöksenteko on jo lähtökohtaisesti tulevaisuuteen suuntautunutta.

Myös esimerkiksi julkisia budjetteja ja velanottoa koskevilla päätöksillä on usein kauaskantoisia seurauksia. Kaikkein dramaattisimpia pitkän aikavälin päätöksenteon kannalta ovat kenties energia- ja ilmastopolitiikkaa tai ydinjätteen sijoittamista koskevat päätökset. Tällaisten päätösten materiaaliset vaikutukset ulottuvat hyvin pitkälle tulevaisuuteen, minkä vuoksi asianosaisia ovat myös kaukana tulevaisuudessa elävät ihmiset.

Kun tarkastellaan poliittista päätöksentekoa, yksilöiden käyttäytymistaipumusten lisäksi on otettava huomioon myös poliittisten instituutioiden vaikutukset. Edustuksellisen demokratian ongelmana on pidetty vaalikausia, jotka näyttäisivät rajoittavan edustajien aikajännettä. Vaalit luovat poliitikoille kannustimia toimia siten, että he saavat mobilisoitua uudelleenvalintaan tarvittavan kannatuksen äänestäjien keskuudessa.

Toisinaan tällainen mobilisaatio näyttää johtavan politiikkalinjauksiin, joissa korostuvat ehdokkaiden potentiaalisten äänestäjien lyhyen aikavälin hyödyt muiden ryhmien tai tulevien sukupolvien kustannuksella. Tällaisten mekanismien on arvioitu olevan esimerkiksi joidenkin julkistalouden kestävyysongelmien taustalla, kun poliitikot pyrkivät ”ostamaan” äänestäjien kannatusta näitä miellyttävillä poliittisilla päätöksillä.

Poliittisen käyttäytymisen tutkimuksessa on lisäksi havaittu jännite poliittisen osallistumisen ja demokraattisen deliberaation eli harkitsevan keskustelun välillä. Politiikan tutkija Diana Mutzin mukaan poliittisen erimielisyyden kohtaaminen päivittäisessä kanssakäymisessä laajentaa ihmisten ymmärrystä eri poliittisista näkökulmista. Toisaalta erimielisyyden kohtaaminen voi Mutzin mukaan johtaa myös poliittiseen passiivisuuteen.

Vuorovaikutus poliittisesti samanmielisten kanssa sen sijaan näyttäisi aktivoivan ihmisiä, mutta keskustelu samalla tavalla ajattelevien muodostamissa ”kuplissa” lisää poliittisen polarisaation riskiä. Keskustelukuplat ovat myös otollinen ympäristö tosiasioita koskevien virhekäsitysten vahvistumiselle, mikä edelleen voi vaikeuttaa pitkän tähtäimen päätöksentekoa.

Institutionaaliset ratkaisut päätöksenteon lyhytjänteisyyden ongelmaan

Edustuksellisissa demokratioissa on pyritty löytämään erilaisia ratkaisuja lyhytjänteisyyden ongelmaan. Demokraattisen päätöksenteon laatuongelmiin esitetään usein ratkaisuksi puolueettomien asiantuntijoiden vallan kasvattamista. Asiantuntijoilla on toki välttämättä roolinsa nykyisissä monimutkaisissa yhteiskunnissa ja niiden poliittisessa päätöksenteossa.

Asiantuntijoiden kasvava rooli voi olla kuitenkin ongelmallista demokratian kannalta, sillä asiantuntijuutta korostavat puhetavat voivat sulkea pois joitakin muita relevantteja näkökantoja. Lisäksi asiantuntijuuden korostuminen päätöksenteossa voi johtaa päätöksenteon hyväksyttävyys- eli legitimiteettiongelmiin.

Asiantuntijoiden kasvava rooli voi olla kuitenkin ongelmallista demokratian kannalta.

Tällaisista legitimiteettiongelmista näyttäisikin olevan merkkejä edustuksellisissa demokratioissa. Oireellisia ilmiöitä ovat asiantuntijoiden aseman kyseenalaistaminen julkisessa keskustelussa sekä asiantuntijoiden harjoittaman poliittisen diskurssin ja julkisen keskustelun eriytyminen.

Päätöksenteon tulevaisuusulottuvuutta on pyritty vahvistamaan myös uudenlaisten instituutioiden avulla. Tällaisia instituutioita ovat esimerkiksi tulevaisuuden intressien asiamiehet ja edustajat sekä suomalainen tulevaisuusvaliokuntajärjestelmä.

On myös ehdotettu sellaisia institutionaalisia järjestelyjä, joissa osa kansanedustajien paikoista varattaisiin tulevien sukupolvien edustajille. Tällaisten uudenlaisten instituutioiden riskinä on, että ne joko jäävät hampaattomiksi tai niiden demokraattinen hyväksyttävyys eli legitimiteetti on kyseenalaista.

Puntaroiva kansalaiskeskustelu päätöksenteon pitkäjänteisyyden edistäjänä?

Nykymuotoiset edustuksellisen demokratian instituutiot ja käytännöt eivät siis ole välttämättä omiaan lievittämään yksilöpäätöksenteon lyhytjänteisyyteen vaikuttavia vinoutumia. Mahdollinen ratkaisu olisi demokraattisen deliberaation eli puntaroivan keskustelun roolin vahvistaminen. Puntaroivan keskustelun periaatteita toteutetaankin joissakin edustuksellisen demokratian instituutioissa, kuten eduskunnan valiokunnissa tai lainvalmistelussa käytetyissä komiteoissa.

Deliberatiivisen keskustelun edistäminen olisikin demokraattisesti legitiimi tapa lisätä päätöksenteon pitkäjänteisyyttä. On kuitenkin syytä vielä tarkemmin käsitellä sitä, miksi ja minkälaisen deliberaation voidaan olettaa edesauttavan pitkäjänteistä päätöksentekoa.

Demokraattisessa deliberaatiossa ovat edustettuina erilaiset näkökulmat, joten keskusteluun osallistuvien ihmisten on pyrittävä ajattelemaan eri vaihtoehtoja myös muiden kannalta. Näin ollen heidän on pyrittävä laajentamaan ajattelunsa horisonttia ja esittämään argumentteja, jotka ovat kaikkien päätöksen vaikutuspiirissä olevien ihmisten hyväksyttävissä.

Tutkimukset deliberatiivisista kansalaisfoorumeista vahvistavatkin, että poliittinen keskustelu erilaisia näkökulmia edustavien yksilöiden välillä parantaa poliittista tietämystä ja ymmärrystä. Myös sosiaalipsykologiset tutkimukset osoittavat, että puntaroivaan keskusteluun liittyvät perustelun vaatimus ja palautteen mahdollisuus ovat tehokkaita tapoja oikoa yksilöiden järkeilyn vinoutumia.

Edelleen voidaan kysyä, miten deliberaatio tulisi järjestää ja keiden keskusteluihin pitäisi osallistua. Usein ajatellaan, että deliberaation tulisi tapahtua kansanedustajien tai vaikkapa eri sidosryhmien edustajien keskuudessa. Vapaalla kansalaisdeliberaatiolla voisi olla kuitenkin erityisesti potentiaalia parantaa päätöksenteon laatua.

Kun keskustelijat eivät ole tilivelvollisia joillekin tietyille ihmisryhmille, heidän on mahdollista vapaammin puntaroida argumentteja ainoastaan niiden ansioiden perusteella.

Deliberatiivisen keskustelun tiedollisten hyötyjen voi nimittäin olettaa olevan suurempia silloin, kun keskustelijat eivät toimi jonkin ryhmittymän, esimerkiksi äänestäjäkunnan tai eturyhmän jäsenten, edustajina. Kun keskustelijat eivät ole tilivelvollisia joillekin tietyille ihmisryhmille, heidän on mahdollista vapaammin puntaroida argumentteja ainoastaan niiden ansioiden perusteella. Myös tulevien sukupolvien intressien painoarvo korostuu tämän tyyppisessä keskustelussa, ne nousevat todennäköisemmin esille ja otetaan paremmin huomioon.

Jotkut teoreetikot ovatkin esittäneet, että vapaassa kansalaisdeliberaatiossa tulevien sukupolvien intressit tulisivat edustetuiksi ilman, että niille on määrätty jotain tiettyä edustajaa. Vaikka teoreettisesta näkökulmasta väite näyttäytyy uskottavana, se vaatii tarkempaa empiiristä tutkimusta.

Käytännön deliberatiivisissa prosesseissa tulevien sukupolvien ”äänet” eivät välttämättä tule kovin hyvin kuulluiksi. Lisäksi joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta kansalaisdeliberaatioiden rooli on toistaiseksi ollut heikko edustuksellisissa demokratioissa.

Näin ollen tulisi pohtia myös sitä, miten kansalaisdeliberaatioita voisi mielekkäällä ja vaikuttavalla tavalla yhdistää olemassa oleviin edustuksellisen demokratian prosesseihin. Muun muassa näitä teemoja tutkitaan Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa Osallistuminen pitkäjänteisessä päätöksenteossa (PALO) -hankkeessa (2017–2021).

Maija Setälä on yleisen valtio-opin professori Turun yliopistossa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Tulevien sukupolvien intressit demokraattisessa päätöksenteossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansalaisten perinteisen poliittisen osallistumisen väheneminen ja muuttuneet asenteet ja odotukset julkista valtaa kohtaan ovat innoittaneet etsimään ja ottamaan käyttöön perinteistä edustuksellista demokratiaa täydentäviä tai korvaavia osallistumismuotoja. Esimerkkejä näistä ovat kansanäänestykset, kansalaisaloitteet, deliberatiivinen demokratia, sähköiset osallistumis- ja vaikuttamiskanavat ja poliittinen kuluttajuus.

Yhteistä näiden demokratiamuotojen kannattajille on vakaumus siitä, että kansalaiset osallistuisivat aktiivisemmin, mikäli heillä olisi käytettävissään edustuksellista demokratiaa tehokkaampia ja suorempia vaikuttamisen muotoja.

Tämän käsityksen on näkyvimmin haastanut niin sanottu häivedemokratia (stealth democracy), jonka kannattajien mukaan kansalaiset haluavat pikemminkin vetäytyä politiikasta kuin tehdä itse poliittisia päätöksiä. He haluavat jättää päätöksenteon epäitsekkäille poliitikoille ja julkisen hallinnon ja elinkeinoelämän asiantuntijoille, jotta päätökset tehtäisiin tehokkaasti, objektiivisesti, häiriöttä ja ilman ristiriitoja.

Häivedemokratian kannattajien mukaan kansalaiset haluavat pikemminkin vetäytyä politiikasta kuin tehdä itse poliittisia päätöksiä.

Poliittisessa konsumerismissa eli poliittisessa kuluttajuudessa ihmiset tekevät valintoja tuottajien, tuotteiden tai palveluiden välillä tarkoituksenaan muuttaa vastenmielisinä pitämiään julkisen vallan tai markkinoiden käytäntöjä. Yhtenä suoran poliittisen osallistumisen muotona se voi korvata perinteisen poliittisen osallistumisen muotoja, jotka nähdään yhä tehottomampina ja vähemmän sopivina keinoina ratkaista poliittisia ongelmia.

Toisin kuin ekonomistiset kuluttajat, jotka etsivät vain tuotteiden hyvää hinta-laatusuhdetta, poliittisten kuluttajien valinnat perustuvat tuottajien ja tuotteiden oikeudenmukaisuutta ja reiluutta koskeviin asenteisiin ja arvoihin, henkilökohtaisen tai perheen hyvinvoinnin edistämiseen tai julkisen vallan tai elinkeinoelämän käytäntöjen eettiseen arviointiin.

Kuluttaminen voi toimia kansalaisten poliittisen itseilmaisun kanavana tai keinona vaikuttaa muiden toimijoiden, kuten julkisen vallan tai elinkeinoelämän, poliittiseen agendaan. Kansainvälisen vertailun valossa poliittisen kuluttajuuden kannatus on ollut korkeaa Suomen ohella muissa Pohjoismaissa, Sveitsissä ja Saksassa mutta vähäisempää eteläisessä ja itäisessä Euroopassa.

Poliittisessa kuluttajuudessa ihmiset tekevät valintoja tuottajien, tuotteiden tai palveluiden välillä tarkoituksenaan muuttaa käytäntöjä.

Tässä artikkelissa tarkastelen energiapolitiikan kontekstissa sitä, missä määrin suomalaiset kannattavat poliittista kuluttajuutta ja häivedemokratiaa poliittisen osallistumisen ja vaikuttamisen muotoina suhteessa edustukselliseen demokratiaan. Toiseksi analysoin kansalaisten ja energiaeliitin, eli asiantuntijoiden ja päättäjien, välisessä asenteellisessa etäisyydessä tapahtunutta muutosta ja pohdin sen vaikutuksia demokratian toimivuuteen.

Suomalaisten tiedeusko

Energiapolitiikkaa on yleisesti pidetty politiikkasektorina, jossa kansalaisten osallistuminen on ollut vähäisempää kuin useimmilla muilla politiikkasektoreilla. Myös Suomessa kansalaisjärjestöillä ja kuluttajakansalaisilla on ollut vaikeuksia päästä osallistumaan ja vaikuttamaan energiapolitiikan päätöksentekoon.

Suomessa energiapolitiikan tekeminen on voinut nojautua kansalaisten kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen korkeaan luottamukseen tiedettä, tutkimusinstituutioita ja teknologista kehitystä kohtaan. Luottamus perinteisiä tiedeinstituutioita kohtaan on jopa vahvistunut, kun taas luottamus näennäistiedettä kohtaan on vähentynyt vuosina 2007–2016.

Energiapolitiikkaa on yleisesti pidetty politiikkasektorina, jossa kansalaisten osallistuminen on ollut vähäisempää kuin useimmilla muilla politiikkasektoreilla.

Niiden suomalaisten osuus, jotka katsovat tieteen kykenevän hyvin ratkaisemaan energiaongelmia, on kasvanut jopa merkittävästi, 51 prosentista vuonna 2007 65 prosenttiin vuonna 2016. Energiatiedon lähteistä suomalaiset luottavatkin eniten tiedeinstituutioihin, jopa enemmän kuin EU-maissa keskimäärin.

Aineistona tässä artikkelissa käytetään vuosina 2007 ja 2016 satunnaisotoksena suomalaisille tehtyjä postikyselyjä. Energiaeliitin asenteita on kartoitettu haastatteluilla ja kyselyllä.

Eri demokratiamuotojen kannatus kansalaisten keskuudessa

Kun suomalaisilta kysytään eri periaatteiden kannatusta energiapoliittisessa päätöksenteossa ja siihen vaikuttamisessa, edustuksellinen demokratia häviää sekä häivedemokratialle että poliittiselle kuluttajuudelle.

Kansalaiset pitävät – häivedemokratian väittämän mukaisesti – asiantuntijoiden ja yritysten edustajien osallistumista energiapolitiikkaa koskevaan päätöksentekoon tärkeämpänä kuin poliittisesti äänestäjilleen vastuussa olevien poliitikkojen osallistumista. Samoin kansalaiset kokevat omat kulutusvalintansa vaaleissa äänestämistä hyödyllisempänä keinona vaikuttaa energiapolitiikan päätöksentekoon.

Kansalaiset pitävät asiantuntijoiden ja yritysten edustajien osallistumista energiapolitiikkaa koskevaan päätöksentekoon tärkeämpänä kuin poliitikkojen.

Sekä häivedemokratian että poliittisen kuluttajuuden kannatuksessa heijastuukin kriittinen suhtautuminen energiapolitiikan tekemiseen: näiden demokratiamuotojen kannattajat suhtautuvat ei-kannattajia skeptisemmin siihen, että kansalaisten mielipiteet tulevat kuulluksi energiapolitiikan päätöksenteossa.

Kuitenkin sekä häivedemokratian että poliittisen kuluttajuuden kannatus vahvistaa subjektiivista kansalaispätevyyttä eli käsitystä, että voi ymmärtää poliittisia prosesseja ja osallistua niihin mielekkäästi. Aiemmissa tutkimuksissa suomalaisten kansalaispätevyyden on havaittu olevan paljon eurooppalaista keskiarvoa alemmalla tasolla.

Energiakysymykset ovat myös vaikuttaneet molempien demokratiamuotojen kannattajien äänestyskäyttäytymiseen enemmän kuin ei-kannattajien äänestyskäyttäytymiseen. Samoin kannattajat kokevat äänestämisen vaaleissa hyödyllisempänä keinona energiapolitiikkaan vaikuttamisessa kuin ei-kannattajat.

Häivedemokratiaa ja poliittista kuluttajuutta ei voida siten pitää vaaliosallistumista korvaavina vaan sitä täydentävinä osallistumisen ja vaikuttamisen muotoina. Häivedemokratia voidaan kuitenkin nähdä poliittista kuluttajuutta vahvemmin poliittista voimattomuutta kokevien asennoitumistapana. Poliittisen kuluttajuuden kannattajien kansalaispätevyyden tunne on taas häivedemokratian kannattajia suurempi.

Häivedemokratiaa ja poliittista kuluttajuutta ei voida  pitää vaaliosallistumista korvaavina vaan sitä täydentävinä osallistumisen ja vaikuttamisen muotoina.

Suomessa häivedemokratian ja poliittisen kuluttajuuden kannatus ei ole juurikaan riippunut taloudellisista ja poliittisista suhdannevaihteluista, jotka ovat tunnetusti olleet suuria vuosien 2007 ja 2016 välillä. Tällä ajanjaksolla poliittisen kuluttajuuden kannattajien osuus on kasvanut 45 prosentista 48 prosenttiin ja häivedemokratian kannattajien osuus 71 prosentista 72 prosenttiin. Asiantuntijavaltaa heijastavan häivedemokratian kannatus on siten vankkaa suomalaisten keskuudessa.

Mitä nämä tulokset kertovat demokratian tilasta energiapolitiikan kontekstissa?

Asenteellinen etäisyys energiaeliitin ja kansalaisten välillä on supistunut sekä energiapolitiikan asiasisällön että päätöksentekoprosessin osalta. Myös energiaeliitin asenteellinen yksimielisyys eli koheesio on vähentynyt.

Energiaeliitti kuitenkin painottaa kansalaisia enemmän vaaleilla valittujen politiikkojen roolia energiapolitiikan päätöksenteossa: toisin sanoen kansalaiset kannattavat häivedemokratiaa enemmän kuin eliitti. Häivedemokratian kannatus on tosin vahvistunut enemmän energiaeliitissä kuin kansalaisten keskuudessa.

Mitä energia-asenteet kertovat demokratian toimivuudesta?

Energia-asenteissa tapahtuneiden muutosten tulkitsemisessa voidaan hyödyntää eliittitutkimuksessa kehitettyä eliittirakennetypologiaa.

Eliittirakennetta voidaan luonnehtia ekslusiiviseksi, jos eliittiin kuuluvat jakavat samanlaiset asenteet ja näkemykset ja jos eliitin ja kansalaisten asenteet ja näkemykset poikkeavat merkittävästi toisistaan. Typologian toiseen ääripäähän sijoittuvalle fragmentoituneelle eliittirakenteelle on ominaista se, että eliitti on asenteiltaan epäyhtenäinen ja lähellä kansalaisia. Koska demokratian toimivuus edellyttää, että eliitti ei voi elää täysin omassa ”kuplassaan”, ekslusiivista eliittirakennetta voidaan pitää riittämättömänä, kun taas fragmentoitunut eliittirakenne täyttää parhaiten hyvin toimivan demokratian kriteerit.

Suomen energiapolitiikkaa koskevat tutkimustulokset kertovat energiaeliitin asenteellisen yksimielisyyden eli koheesion heikkenemisestä ja energiaeliitin ja kansalaisten välisten asenne-erojen vähentymisestä niin energiapolitiikan asiasisällön kuin päätösprosessinkin suhteen. Energiapolitiikan eliittirakenne on siten siirtynyt ekslusiivisen tyypin suunnasta fragmentoituneen eliittirakenteen suuntaan.

Tämän tyyppinen eliittirakenne yhdessä kansalaisten poliittista järjestelmää kohtaan tunteman verraten vahvan luottamuksen, varsin heikon kansalaispätevyyden tunteen ja verraten matalan äänestysaktiivisuuden kanssa selittää osaltaan suomalaisen energiapolitiikan omintakeista sisältöä.

Tämän tyyppinen eliittirakenne selittää osaltaan suomalaisen energiapolitiikan omintakeista sisältöä.

Kun monissa maissa on päätetty luopua ydinvoiman lisärakentamisesta ja sulkea toiminnassa olevia ydinvoimaloita, meillä eduskunta kykeni vuonna 2010 tekemään kahden uuden ydinvoimalan rakentamisen mahdollistavat periaatepäätökset. Suomi on myös ainoita maita, missä kansanedustuslaitos on tehnyt (2001) poliittisen päätöksen ydinjätteen loppusijoituslaitoksen rakentamisprosessin käynnistämisestä.

Suomalaisten luottamus puolueita kohtaan on vähäistä ja eduskuntaakin kohtaan laskenut vuosina 2007–2016. Siksi selitys energiapolitiikan vakaalle päätöksentekoympäristölle löytyy kansalaisten luottamuksesta asiantuntijoita kohtaan, koska energia-alaa voidaan pitää verraten teknis-taloudellisena yhteiskuntapolitiikan osa-alueena.

”Tietoon perustuva päätöksenteko”

Kysymys asiantuntijoiden roolista poliittisissa päätöksentekoprosesseissa nousee toistuvasti esille julkisessa keskustelussa. Hallituksen ajama sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus on toistuvasti saanut osakseen alan asiantuntijoiden kritiikkiä ja kaatunut eduskunnan perustuslakivaliokunnassa pitkälti valtiosääntöasiantuntijoiden prosessikritiikkiin.

Julkisessa keskustelussa ”politiikka halutaan pois politiikasta”:  poliitikkoja moititaan ministeriöissä tapahtuvan virkamiesvalmistelun poliittisesta ohjauksesta, ikään kuin merkittävät yhteiskuntapoliittiset uudistukset voitaisiin valmistella teknokraattisina ja epäpoliittisina ratkaisuina.

Poliittisessa päätöksenteossa on otettava huomioon tutkimustiedon ohella erilaiset yhteiskunnalliset arvot ja intressit.

Puhe ”tietoon perustuvasta päätöksenteosta” hämärtää toimivallan jakoa poliittisessa päätöksentekoprosessissa. Pikemminkin tavoitteena on oltava tutkimustietoa laajasti hyödyntävä päätöksenteko, koska poliittisessa päätöksenteossa on otettava huomioon tutkimustiedon ohella erilaiset yhteiskunnalliset arvot ja intressit. Poliittisella tasolla määriteltyjen tavoitteiden saavuttamiseksi käytettävät keinotkaan eivät ole arvoneutraaleja, joten virkamiehet voivat kartoittaa vaihtoehtoisia keinoja mutta eivät tehdä valintaa niiden välillä.

On ilmeistä, että häivedemokratian kannatusta kansalaisten keskuudessa selittää poliitikkoja ja puolueita kohtaan tunnetun epäluottamuksen ohella epätietoisuus perustuslaillisesta toimivallan jaosta poliittisissa päätöksentekoprosesseissa. Eliitin kohdalla häivedemokratian kannatuksen syynä ei voi olla poliittisen järjestelmän pelisääntöjä koskevan tiedon puute, vaan pikemminkin edunvalvonta: asiantuntijat pystyvät todennäköisesti vaikuttamaan tehokkaammin toisiin asiantuntijoihin kuin vaalikannatuksestaan huolestuneisiin poliitikkoihin.

Kaventunut asenteellinen etäisyys energiaeliitin ja kansalaisten välillä viittaa siihen, että suomalaiset ovat esimerkiksi yhdysvaltalaisten ja ranskalaisten tavoin herkistyneempiä julkisen vallan toimintavoille kuin politiikkatuotoksille.

Edustajilta odotetaan yhä vähemmän asioiden ajamista tai aatetoveruutta, mutta yhä enemmän empatiaa ja läsnäoloa. Kun tämän ”läsnäolon politiikan” ei koeta toteutuvan, kansalaiset ovat valmiita ohittamaan poliitikot ja jättämään poliittisen päätöksenteon asiantuntijoille tai vaikuttamaan siihen itse omilla kulutusvalinnoillaan.

Ilkka Ruostetsaari on valtio-opin professori Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa. 

Julkaisu Onko poliittisesta kuluttajuudesta ja asiantuntijavallasta edustuksellisen demokratian vaihtoehdoiksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Onko eettisesti perusteltua, että geeniteknologia parantaa ihmisen DNA:ta niin, että tulevaisuudessa syntyvistä ihmisistä tulee fyysisesti kyvykkäämpiä, terveempiä ja ehkä myös kauniimpia?

Onko aivokuolema todella oikeasti sama asia kuin kuolema, kun aivokuollut potilas kuitenkin voi periaatteessa esimerkiksi käydä läpi raskauden ja synnyttää? Miten kuolema ylipäätään pitäisi määritellä?

Näitä kysymyksiä yhdistää niiden eettinen latautuneisuus. Vastattaessa niihin tavalla tai toisella vastaaja tulee tehneeksi eettisiä valintoja: ottaneeksi kantaa elämän merkityksien perimmäisiin kysymyksiin.

Tällaiset ja lukemattomat muut elämän syvällisiä eettisiä kysymyksiä koskettavat teemat muodostavat uudehkon bioetiikan tieteenalan ytimen, jonka kohteena ovat lääke-, terveys- ja biotieteiden parista nousevat moniulotteiset eettiset, moraaliset ja yhteiskunnalliset kysymykset. Bioetiikan kysymysten laaja piiri ulottuukin esimerkiksi geeniteknologian kehitykseen liittyvistä eettisistä pohdinnoista terveydenhuollon priorisointikysymyksiin tai vaikkapa lääkäri-potilassuhteeseen kietoutuviin monimutkaisiin sosiaalisiin ja moraalisiin ulottuvuuksiin.

Bioetiikka paikantuu sekä elämäntieteiden eettisiin sisältöihin että näitä eettisiä kysymyksiä koskeviin demokraattisiin prosesseihin; toisin sanoen bioetiikan voi luonnehtia olevan luonteeltaan sekä tiedollista että poliittista. Koska elämän etiikka koskettaa kaikkia ihmisiä, korostaa bioetiikka kansalaisten välisen demokraattisen, moniäänisen ja läpinäkyvän dialogin merkitystä eettisiä valintoja koskevassa päätöksenteossa.

Tiivistäen voikin sanoa, että bioetiikan tarkoitus on kaikkineen olla elävässä vuorovaikutuksessa tieteellisten kehitysaskeleiden sekä ympäröivän yhteiskunnan kanssa vastakohtana norsunluutorneihin luutuneelle etiikan pohdinnalle tai vahvojen instituutioiden jähmeissä siiloissa tapahtuvalle päätöksenteolle.

Päätöksenteossa moniarvoisuuden merkitystä painottava bioetiikka pyrkiikin vastaamaan näihin haasteisiin nojautumalla käytännön tasolla uudenlaisten demokraattisten rakenteiden suuntaan, minkä seurauksena bioetiikka kietoutuu eettisen päätöksenteon haasteineen vahvasti yhteen erityisesti deliberatiivisen demokratian prosessien kanssa. Tiivistetysti deliberatiivinen demokratia on ymmärrettävissä keskustelua korostavana demokratiamallina, jonka vastakohtana on äänestyskeskeinen demokratiamalli.

Bioeettiset toimikunnat ja kansalaiskomiteat – nouseva trendi maailmalla

Deliberaatioon perustuvan bioeettisen päätöksenteon keskeinen merkitys useimmissa länsimaisissa yhteiskunnissa näyttäytyy tutkimus- ja hoitoeettisten toimikuntien perustamisen aaltona. Nämä toimikunnat koostuvat tyypillisesti eri tieteenaloja edustavista asiantuntijoista maallikkojäseniä unohtamatta.

Parhaiten bioetiikan kysymykset ja deliberatiivisen demokratian keinot yhdistyvät kuitenkin sellaisissa eettisissä kansalaiskomiteoissa, joiden jäsenet eivät edusta voimakkaasti tiettyjä valtapositioita tai erityisiä asiantuntijanäkökulmia. Tällainen kehityskulku onkin yhä ajankohtaisempaa.

Näistä eräänä esimerkkinä ovat sairaaloiden ja sairaanhoitopiirien pariin perustetut ”eettiset yhteisökomiteat” (ks. esim. Harvardin yliopistosairaaloiden Community Ethics Committee), joiden tehtävänä on tavanomaisesti vapaaehtoistyövoimin tehdä deliberatiivisen demokratian ihanteeseen perustuvia, ei-asiantuntijapohjaisia linjauksia hoidon ja tutkimuksen etiikan ajankohtaisista kysymyksistä.

Kiinnostavia käytännön esimerkkejä edellä mainittujen bioeettisten toimikuntien merkityksestä ja mahdollisuuksista löytyy muun muassa Harvardin yliopiston professori Norman Danielsin työn parista. Terveydenhuollon priorisointikysymysten deliberatiiviseen pohdintaaan erikoistuneen Danielsin ajatuksia on hyödynnetty esimerkiksi Isossa-Britanniassa viranomaisia ohjeistavan NICE-toimielimen (The National Institute for Health and Care Excellence) työssä.

NICE:n tehtävänä on ottaa kantaa erityisesti terveydenhuollon priorisointikysymyksiin, varsinkin uusien hoitojen ja kalliiden tekniikoiden tapauksessa. NICE on hyödyntänyt päätöksentekomallia (Citizens Council), jossa kansalaiset yhteiskunnan eri saroilta ovat deliberatiivisen prosessin kautta voineet esittää näkemyksiään NICE:n kohtaamiin kimurantteihin, arvovalintoja sisältäviin kysymyksiin. Nämä näkemykset ovat olleet keskeisenä pohjana NICE:n lopullisessa päätöksenteossa.

Tämän ohella Danielsin työ on auttanut ympäri maailman vaikeiden bioeettisten ongelmien demokraattisessa kohtaamisessa: Daniels on ohjeistanut hallituksia ja terveysviranomaisia Yhdysvalloista aina Afrikan maihin, mukaan lukien myös esimerkiksi Ruotsissa ja Norjassa. Kenties kunnianhimoisin Danielsin projekti on ollut yhteistyö Meksikon terveysministeriön kanssa maan pyrkiessä hiljalleen laajentamaan köyhälle väestönosalle tarkoitettua terveysvakuutustaan (Seguro Popular).

Erityisesti Danielsin työ osaltaan havainnollistaa, miten keskeistä deliberatiivisen demokratian prosessien vahvistaminen on ollut bioetiikalle, ja miten se on ollut mahdollista käytännössä toteuttaa. On selvää, että laajasti yhteiskuntaa koskettavat bioeettiset kysymykset on mahdollista käsitellä demokraattisesti ainoastaan laaja-alaisen ja reilulla tavalla käydyn keskustelun ja päätöksenteon kautta. Ymmärrettävästi tämä pyrkimys on kuitenkin helpompi sanoa ääneen kuin toteuttaa käytännössä.

Deliberatiivinen käänne Suomessa: Fokus bioetiikan kysymyksiin

Vaikka deliberatiivisen demokratian ihanteeseen pohjautuva toiminta on vasta aluillaan Suomessa, on lupaavia kehityssuuntia jo löydettävissä. Näitä ovat esimerkiksi viime vuosien laaja-alainen kansalaisraatien ja muiden deliberatiivisen demokratian mikrotason mallien toteuttaminen, Deliberatiivisen demokratian instituutti ry:n perustaminen sekä ministeriöiden kiinnostuksen kasvu deliberatiivisen demokratian mahdollisuuksiin.

Eräs tärkeä avaus on sosiaali- ja terveysministeriön ja Suomen Kuntaliiton laatima iäkkäiden ihmisten palvelujen kehittämistä koskeva laatusuositus, jossa kansalaisraadit on nostettu esiin iäkkäiden ihmisten osallisuuden vahvistajana.

Toinen esimerkki on uusi kuntalaki, joka sisältää uusina osallistumis- ja vaikuttamiskeinoina deliberatiivisen demokratian mukaiset kuntalaisraadit sekä osallistuvan budjetoinnin.

Suomessa toteutettujen deliberatiivisten kansalaisfoorumeiden teemat ovat olleet moninaisia. Niissä on käsitelty muun muassa tuulivoimaa, kyberturvallisuutta, maahanmuuttajien hyvinvointia, vanhuspalveluiden järjestämistä sekä demokratian kehittämistä.

Bioetiikan kysymysten osalta kokemukset deliberatiivisten menetelmien käytöstä ovat kuitenkin yhä suhteellisen vähäisiä, joskin bioeettisiä aiheita on sivuttu esimerkiksi eutanasiaa käsittelevissä kansalaisfoorumeissa. Vaikka keskustelut foorumeissa keskittyivät pääasiassa eutanasian laillistamiseen tai kieltämiseen liittyviin yhteiskunnallisiin päätöksentekoprosesseihin, sivusivat osallistujat luonnollisesti myös itse eutanasiaan liittyvää eettistä problematiikkaa.

Deliberatiivisen demokratian uudet tuulet puhaltavat Suomessa ministeriötasollakin. Sosiaali- ja terveysministeriön yhteyteen perustetiin vuonna 2014 terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvosto, jonka nimeämistä esittänyt ohjausryhmä painotti julkisen keskustelun eli toisin sanoen deliberaation keskeistä merkitystä neuvoston työssä.

Bioetiikan ja deliberatiivisen demokratian menetelmien hengen mukaisesti työryhmä korosti, kuinka kansalaisten ja terveydenhuollon potilaiden mielipiteet palvelujen priorisointipäätöksissä tulisi huomioida terveydenhuollon ammattilaisten, poliittisten päättäjien ja tuomioistuinten näkökantojen ohella. Koska tarjottavien palvelujen valikoima vaikuttaa keskeisellä tavalla terveydenhuollon rakenteisiin kansalliselta tasolta aina ruohonjuuritasolle asti, ovat nämä orastavat demokraattiset avaukset positiivinen uutinen bioeetikoille ja deliberatiivisen demokratian puolestapuhujille.

On ainakin selvää, että kansalaisfoorumeista saadut kokemukset viittaavat deliberaation lisäämisen polttavaan tarpeeseen. Deliberaation tarpeesta kertoo esimerkiksi terveydenhuollon priorisoinnin ongelmallisuus. Läpinäkyvän ja moniarvoisen päätöksenteon edistämiseksi sekä epäluottamuksen välttämiseksi priorisointikeskustelu voisi hyötyä huomattavasti punnitun kansalaisnäkökulman huomioimisesta.

Deliberatiiviset prosessit voisivat myös täydentää suomalaista kansalaisaloitejärjestelmää: esimerkiksi kansalaisaloite ”terveydenhuollon henkilökunnan lakisääteisestä oikeudesta kieltäytyä elämän lopettamisesta vakaumuksellisista syistä” keräsi lähes 70 000 allekirjoitusta.

Kyseessä on ajankohtainen bioeettinen kysymys, jossa olisi mahdollista hyödyntää kansalaisaloitejärjestelmän lisäksi myös deliberatiivisen demokratian prosesseja, erityisesti yhdysvaltalaista Citizens’ Initiative Review -mallia.

Kaikkineen sekä deliberatiivisten kansalaisfoorumeiden keskusteluiden että laajemman yhteiskunnallisen liikehdinnän taustalla onkin havaittavissa vahva kaipuu yhteiskunnallisen keskustelun lisäämiseen ja suomalaisen keskustelukulttuurin muutokseen. Haastammekin suomalaiset tutkijat ja eetikot nyt yhteistyössä kehittämään deliberatiivisia malleja bioeettisen keskustelun ja päätöksenteon kipupisteisiin.

Julkaisu Bioetiikka ja deliberatiivinen demokratia: Elämän etiikka kaikkien ulottuville ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansalaisten äänen painoarvoa poliittisessa järjestelmässä, muunakin kuin yhtenä äänenä uurnassa, halutaan lisätä ja voimistaa. Täten siis ajatellaan, että edustuksellisen demokratian legitimiteetti paranee, kun kansalaiset osallistuvat itseään koskevaan päätöksentekoon. Demokraattiset innovaatiot, kuten erilaiset kuulemistilaisuudet, kansalaispaneelit ja muut deliberatiiviset kokeilut ovat edustamisparadigman muutoksen ehkä näkyvin osa: Vartiainen ja Raisio (2012) esittävätkin, että Suomessakin on aivan käytännön tasolla käynnissä ”deliberatiivinen käänne”.

Mattila puolestaan päättää tällä sivustolla julkaistun kirjoituksensa erittäin tärkeään kysymykseen: ”Jos ”kansan tahto” esitetään niin mediassa kuin tutkimuksessakin kyseenalaistamatta käsitteen sisältöä, miten kansalaisten voidaan olettaa ”kiinnittyvän” järjestelmään paremmin, kun he etsivät ja vaativat järjestelmältä sellaista, mitä sen ei ole tarkoituskaan tuottaa?” Tämä kirjoitus sivuaa tätä tärkeää havaintoa eli sitä, kun poliittista edustamista ja sen ”tuotoksia” arvioidaan, mitä itse asiassa on tarkoitus arvioida? Deliberatiivinen demokratia sekoittuu ja sekoitetaan suoran sekä osallistuvan demokratian vaateisiin.

Koskeeko legitimiteettikriisi koko edustuksellista järjestelmää?

Kansalaisten poliittisten vaikutuskanavien lisääminen ja suoraa demokratiaa puoltavat argumentit kansalaisten poliittisesta apaattisuudesta ja sen syistä on yleistä liittää keskusteluun ”demokratiavajeesta” ja ”legitimiteettikriisistä”. Samanaikaisesti olisi kuitenkin tarpeen tarkentaa kyseistä väitettä: koskeeko kriisi koko edustuksellista järjestelmää vai voiko kyseessä olla enemminkin jonkun sen muodon kriisi, kuten Bernard Manin (1997) ehdottaa? Niin sanotun puoluedemokratian eli poliittisten puolueiden kautta organisoitu edustuksellisuus näyttää olevan murroksessa ainakin siinä mielessä, että esimerkiksi puoluejäsenyydet ovat pääasiassa olleet laskusuhdanteessa.

Yhtä lailla puolueuskollisten ja puolueen perusteella äänestysvalinnan tekevien määrä on vähentynyt (Borg 2012). Voidaan esittää, että poliittiset puolueet ovat ainakin jossain määrin menettäneet alkuperäisen funktionsa eli välitystehtävänsä poliittisen järjestelmän ”ulkopuolisten”, kansalaisyhteiskunnasta kumpuavien syötteiden tuottajana. Lisäksi Suomen poliittiseen järjestelmään viime vuosikymmeninä vakiintuneet laajapohjaiset, ylisuuret enemmistöhallitukset ovat lisänneet eduskuntapuolueiden mieltämistä osaksi ”valtiolaivan” hallintoa. Uusien avausten puuttumiseen liittyvän kehitystendenssin yhtenä seurauksena voidaan nähdä esimerkiksi alati perustettavat osuuskunnat ja ajatushautomot. Niistä osa voidaan nähdä puolueiden ”satelliitteina”, joiden suhde emopuolueeseen on enemmän tai vähemmän löyhä.

Edustuksellista demokratiaa tuleekin epäillä

Myöskään demokratiavajeen selittäminen kansalaisten vallanpitäjiin ja poliittisiin puolueisiin kohdistuvalla kriittisyydellä ei ole täysin tyhjentävä. Esimerkiksi ranskalainen historioitsija Pierre Rosanvallon (2008) tuo ilmi, että epäluulo tai jopa suoranainen epäluottamus vallankäyttäjiä kohtaan on välttämätöntä. Tästä näkökulmasta se onkin edustuksellista demokratiaa keskeisesti kannatteleva elementti. Poliittiseen edustamiseen on sisäänrakennettu voimakas jännite edustettavan tahdon ja edustajan toimien välille. Laajemmassa mielessä kysymykset kansan tahdon välittymisestä edustuksellisen instituution kuten eduskunnan tuotoksiin, kuvastaa selkeimmin niin sanottua edustamisen normatiivista ongelmaa (Rehfeld 2006).

Rosanvallon korostaa, että vallankäyttäjiä, heidän motiivejaan ja toimiaan tuleekin jatkuvasti epäillä. Periaatteeseen sisältyy voimakas ehto: edustajien toimia tulee voida valvoa ja seurata. Epäluulon ja epäluottamuksen merkitys tai sen seuraukset edustuksellisuudelle on nähdäkseni ainakin kaksitahoisia. Ensinnäkin edustuksellisten instituutioiden proseduurit tulisi olla mahdollisimman avoimia ja läpinäkyviä, jotta edustajien toimia voidaan seurata ja näin arvioida tehtyjen päätöksien mielekkyyttä. Viimeaikainen keskustelu valiokunnissa sekä ministeriöiden valmistelutyöryhmissä kuultavista asiantuntijoista liittyvät olennaisesti tähän.

Toiseksi edustajien vastuullisuus (responsibility) ja tilivelvollisuus (accountability) äänestäjilleen mittautetaan vaaleissa, joiden funktio massademokratiassa on juurikin ”kurittomien poispotkimisessa” (ks. esim. Norris  1999). Keskustelu uusista kansalaisten osallistumistavoista liittyy tunnetusti siihen, että yleiset ja yhtäläiset vaalit nähdään sellaisenaan riittämättöminä keinoina ilmaista (monien muiden asioiden ohella) yhteiskunnallista tyytymättömyyttä ja epäluottamusta. Kysymys onkin ehkä pitkälti siitä, kuinka kanavoida kansalaisten kriittinen epäluulo siten, ettei se johda osallistumattomuuteen, poliittiseen apatiaan tai edustuksellista demokratiaa kohtaan osoitettavaan totaalisen agnostisuuteen?

Edustaminen ja edustuksellisuus deliberatiivisissa hankkeissa

Epäluottamus ja tyytymättömyys edustuksellisen demokratian toimivuuteen on kiistatta lisännyt paineita laajentaa kansalaisten mukanaoloa poliittisessa päätöksenteossa. Tähän näkökulmaan perustuu politiikan teoriassakin 20 vuoden aikana vaikutusvaltaiseksi käynyt deliberatiivinen demokratiateoria, joka osaltaan kuvaa edustuksellisuusparadigman siirtymää vaalikeskeisestä puhekeskeiseen.

Tärkeistä ja innovatiivisista avauksista huolimatta deliberatiivisen demokratiateorian innoittamat käytännön sovellutukset eivät pääse irtautumaan edustamiseen liittyvistä ongelmista. Edustamiseen kohdistuva epäilys laajenee väistämättä myös deliberatiivisiin kokeiluihin, kuten Korvela (2012) tuo omassa kirjoituksessaan ilmi. Kansalaisen äänen lisäämiseen tähtäävissä hankkeissa joudutaan yhtä lailla kysymään, keitä kuullaan, ketkä tulevat kuulluksi ja miten nämä mahdollisesti itsensä edustajiksi mieltävät tahot tai yksityishenkilöt tulevat valituiksi edustajiksi.

Korvela esittää, että kuulemisissa mukana olevat erilaiset intressi- ja eturyhmät ovat osaltaan luomassa ”demokratian harmaata aluetta”, sillä näiltä toimijoilta puuttuu legitiimiin poliittiseen edustamiseen liitettävä vastuullinen päämies-agentti -suhde. Edustuksellinen ketju (Müller 2000) tai vastuullisuusketju hämärtyy tai ainakin häiriintyy, sillä kukaan ei varsinaisesti ole valtuuttanut näitä toimijoita edustamaan itseään – jolloin myöskään nämä eivät ole vastuussa kenellekään. Deliberatiivisiin hankkeisiin osallistuvien intressiryhmien tai muiden tahojen edustettavuudesta ei näin ollen voida antaa minkäänlaisia takeita. Olennaisinta lienee se, ettei edustavuutta rinnastettaisi edustettavuuteen, johon itsessään sisältyy riittävästi ongelmallisuuksia (Parkinson 2006).

Edustussuhteen hämärtymisen lisäksi Korvela näkee ongelmalliseksi deliberatiivisten hankkeiden ja niihin osallistuvien tahojen mahdollisen monopolisoitumisen, homogenisoitumisen ja hegemonisoitumisen kuulemisprosesseissa. Vakavin Korvelan esittämä epäilys liittyy kuitenkin siihen, että esimerkiksi erilaisten lähidemokratiahankkeiden merkitys demokratia voi olla lähinnä symbolista tai jopa ”lumetta” samaan aikaan, kun ”kovien politiikkalohkojen” päätöksenteko karkaa kansallisten hallitusten päätäntävallan ulkopuolelle.

Näin ollen kyse voi pahimmillaan olla myös hallinnollisesta ”silmänkääntötempusta” yhä kapenevassa poliittisen päätöksenteon tilassa, jossa kansalaisia osallistetaan ylhäältä päin asetettujen tavoitteiden ajamiseen vailla mahdollisuutta vaikuttaa itse agendan määrittelyyn. Deliberatiivisten hankkeiden ja kokeiluiden yhtenä heikkoutena onkin nähty juuri se, etteivät kansalaiset pääse välttämättä vaikuttamaan keskusteltaviin tai päätettäviin aiheisiin (ks. esim. Parkinson 2006; Parkinson & Mansbridge 2012). Tässä mielessä maaliskuussa 2012 mahdolliseksi tulleet suoran demokratian mukaiset kansalaisaloitteet ovat selvä edistysaskel kansalaisten poliittisen agendan kontrolliin.

Suoran ja deliberatiivisen demokratian sekoittuminen

Kysymykset deliberatiivisten hankkeiden inklusiivisuudesta sekä osallistumisesta tai ”osallistattamisesta” voidaan liittää myös suoran demokratian kritiikkiin. Deliberatiivisia ihanteita ja niiden käytännön sovellutuksia koskevassa keskustelussa argumentit deliberatiivisen demokratian puolesta tuntuvat usein sekoittuvan suoraan demokratiaan. Vaikka molempien pyrkimys on osaltaan sama eli kansalaisten laajempi rooli poliittisessa päätöksenteossa, toisiaan vastaavia ne eivät kuitenkaan ole.

Keskeisin suoraa ja deliberatiivista demokratiaa erottava tekijä liittyy itse deliberaatioon eli punnitsevaan ja harkitsevaan puheeseen. Deliberatiivisen teorian näkökulmasta deliberatiivisessa prosessissa ei niinkään ole kyse vain tahdon ilmaisusta, vaan tahdon muodostamisen prosessista, jossa osapuolet esittävät erilaisia näkökulmia, huomioita ja kokemuksia. Deliberaatiossa oletetaan myös, että prosessin osapuolet ovat valmiita arvioimaan omia näkemyksiään keskustelussa esitettyjen muiden näkökulmien ja huomioiden valossa.

Näin määriteltynä esimerkiksi monia kansalaisvaikuttamisen lisäämiseen tähtääviä projekteja, kuten kansalaisten kuulemistilaisuuksia tai lähidemokratiahankkeita, ei voi välttämättä suoralta kädeltä lukea deliberatiivisen demokratian piiriin. Huolimatta siitä, että kansalaiset osallistuisivat entisistä enemmän itseään koskevaan poliittiseen päätöksentekoon edustuksellista demokratiaa täydentävillä tavoilla mutta prosessista puuttuu oleellinen deliberatiivinen elementti eli vastavuoroinen, harkitseva keskustelu osallistujien kesken, olisi tällöin deliberatiivisen demokratian suhteen oltava jossain määrin varautunut.

”Kansalaisen kuuleminen” tai ”kansan tahdon” ilmaisu voi olla lähempänä osallistuvaa tai suoraa demokratiaa, mutta deliberaatiota ne eivät välttämättä ole. Jääkin nähtäväksi esimerkiksi, mitkä kansalaisaloitteiden deliberatiiviseen tahdonmuodostukseen ja vastavuoroiseen keskusteluun tähtäävät elementit todellisuudessa ovat. Koska keskusteluintensiivi siirtyy eduskuntaan, nousee kysymys puheen ja keskustelun merkityksestä eduskunnassa uudella tavalla ajankohtaiseksi. Jos kansalaisaloitteet olisivat ryhmäpäätösten ulottumattomissa, edustajien tahdonmuodostukselle ja -muutokselle voisi olla sijansa parlamentin toimintaan olennaisesti kuuluvassa deliberaatiossa. Tämä seikka voisi keskeisellä tavalla kohentaa edustuksellisen demokratian legitimiteettiä.

Lähteet

Borg, Sami (2012). “Valitsijoiden liikkuvuus eduskuntavaaleissa 2007–2011”, teoksessa Sami Borg (toim.)(2012) Muutosvaalit 2011. Oikeusministeriön julkaisu, Selvityksiä ja ohjeita 16/2012, s. 126–138.

Manin, Bernard (1997). The Principles of Representative Government. Cambridge: Cambridge University Press.

Müller, Wolfgang C. (2000). “Political parties in parliamentary democracies: Making delegation and

accountability work”. European Journal of Political Research 37, 309–333.

Norris, Pippa (toim.) (1999). Critical Citizens. Global Support for Democratic Governance. New York: Oxford University Press.

Parkinson, John (2006). Deliberating in the Real World. Problems of Legitimacy in Deliberative Democracy. Oxford University Press.

Parkinson, John ja Mansbridge, Jane (toim.) (2012). Deliberative Systems. Deliberative Democracy at the Large Scale. New York; Cambridge: Cambridge University Press.

Rehfeld, Andrew (2006). “Towards a General Theory of Political Representation”. Journal of Politics 68,1, s. 1–21.

Rosanvallon, Pierre (2008). Counter-democracy: Politics in an age of distrust. New York; Cambridge: Cambridge University Press.

Artikkelikuva: Gouwenaar / Wikimedia Commons

Julkaisu Edustuksellisuuden legitimiteettikriisi ja deliberaation elinvoimaisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.