Confessions of a Swedish Man (2025) Ohjaus: Hampus Linder, Ruotsi

Confessions of a Swedish Man on omaelämäkerrallinen, tekijän henkilökohtaisen kriisin ympärille kietoutuva kertomus miehen suhteesta omaan mieheyteensä.

Dokumentaristi Hampus Linder on ajautunut kriisiin. Lapset ja entinen puoliso pitävät häntä luotaantyöntävänä. Peilistä katsoo takakireä keski-ikäinen mies, joka erehdyttävästi muistuttaa Linderin omaa isää.

Linder on periruotsalainen feministi. Hän katsoo, ettei kyse ole yksilökohtaisesta ja yksilöpsykologisesta ongelmakentästä, vaan sukupuolesta ja siitä, millaiseksi mieheksi hän on kasvanut.

Oman mieheyden pohdinta laajenee nopeasti miesaktivismin ja kulttuurisodan tarkasteluksi. Linder jalkautuu miesten hyvinvointia edistävien järjestöjen toimintaan, haastattelee aktivisteja ja pohtii ääneen sitä, millainen mies hänen itsensä pitäisi olla. Oppimaansa hän soveltaa sekä isänä että poikana. Linderin isä sairastaa parantumatonta syöpää, joten aikaa isäsuhteen kipukohtien läpikäymiseen ja rauhan tekemiseen menneisyyden kanssa on rajallisesti.

Miesaktivismien moninaisuus

Elokuvan alussa Linder näytetään selailemassa verkon miessisältöä. Naisvihamielisen miesaktivismin ja muun äärioikeiston väliset aatteelliset yhteydet ohitetaan maininnalla. Avaus tarjoaa silti informatiivisen kuvan miesliikkeistä joukkona eri tavoin ajattelevia kuppikuntia. Osalle miesasia-aktivisteista feminismin vastustaminen on pääasia, toisille miesten hyvinvoinnista huolehtimisen sivutuote.

Dokumentin keskiöön on valikoitunut tanskalainen miesjärjestö Maniphesto, joka tuottaa podcasteja ja järjestää miesten tapaamisia. Se edistää miesten henkistä hyvinvointia pyrkimällä aktivoimaan miesten sisällä uinuvaa luonnollista miehuutta. Samalla se kannustaa miehiä ottamaan entistä enemmän valtaa kotona ja politiikassa sekä muodostamaan vastavoiman feminismille.

Linder ei kätke omaa maailmankatsomustaan rivien väliin näennäisen neutraaliuden nimissä. Samalla hän kuitenkin haluaa kuulla, mitä hänen haastateltavansa sanovat ja haluavat saada aikaan.

Aluksi Linder epäilee järjestön tarkoitusperiä, mutta ennen pitkää hän kokee oppivansa sen järjestämässä miesten vertaistuessa myös hyödyllisiä asioita. Manipheston vastapainoksi Linder haastattelee feministisen miestyön tekijöitä, jotka uskovat miesten yhteiskunnallisen johtaja-aseman ja miesten välisen kilpailun purkamisen johtavan miesten hyvinvointiin.

Linder ei kätke omaa maailmankatsomustaan rivien väliin näennäisen neutraaliuden nimissä. Samalla hän kuitenkin haluaa kuulla, mitä hänen haastateltavansa sanovat ja haluavat saada aikaan.

Käy ilmi, että sekä patriarkaatin purkamiseen pyrkivät että sen kunnianpalautusta tavoittelevat miesliikkeet työskentelevät pohjimmiltaan samojen yleisesti tunnettujen ongelmien parissa: miehille kasaantuu paitsi käsittelemätöntä henkistä pahoinvointia myös ruumiillisia terveysriskejä. Vaikka ongelmien laadusta ollaan samaa mieltä, ratkaisuehdotukset ja niihin liittyvä poliittinen virittyneisyys vaihtelevat.

Itsesuhteen työstämisestä on lyhyt matka itsekeskeisyyteen

Miestutkija Jeff Hearn esittää, että kaikissa liikkeissä, jotka edustavat miehiä, ajavat ”miesasiaa” ja omaksuvat toimintansa lähtökohdaksi miesten kokemuksen, on lähtökohtaisesti jotain epäilyttävää. Hearn ehdottaa, ettei miesten tulisi ottaa identiteettiään miehinä lainkaan vakavasti. Sen sijaan heidän tulisi suhtautua miesten itselleen ja toisilleen aiheuttamaan kärsimykseen sekä miesten yhteiskunnalliseen johtaja-asemaan äärimmäisen vakavasti. Vaikkei väitteeseen sen kaikessa jyrkkyydessä täysin yhtyisikään, sitä voi elokuvan nähtyään hyvin ymmärtää.

Linder tekee täysin oikean havainnon kehystäessään tunnekylmyyden, vaikeiden puheenaiheiden välttelyn ja hallitsemattoman aggression opituiksi käyttäytymispiirteiksi, joita on mahdollista tietoisen työskentelyn kautta muuttaa. Elokuvan kohtauksia toisiinsa yhdistävä punainen lanka on Linderin yksityinen identiteettityö. Elokuva kuvaa ohjaajansa hyveellisyyden tavoittelua: hän haluaa tietää, mitä ylipäätään tarkoittaa olla hyvä mies, jotta voi toimia, kuten hyvä mies toimii.

Tästä asetelmasta kumpuavat myös elokuvan ongelmat. Miesten huono elämänlaatu pelkistyy vääriin miehenä olemisen malleihin. Teoksessa henkilökohtainen on poliittista, mutta käsitys poliittisuudesta on kapea ja valikoiva.

Dokumentti maalaa kuvan totunnaista mieheyttä kritisoivan ja miehiä ylistävän mielipideleirin välisestä kulttuurisodasta, ja tuo kuva pitää koko teosta otteessaan.

Eniten tilaa suodaan sen tarkastelulle, millaisia vaikuttimia miesten identiteettityölle tarjotaan ja millaisia miehet haluavat olla. Esimerkiksi sosiaali- ja terveyspalveluiden kyvystä tavoittaa pahoinvoivat miehet ei puhuta.

Dokumentti maalaa kuvan totunnaista mieheyttä kritisoivan ja miehiä ylistävän mielipideleirin välisestä kulttuurisodasta, ja tuo kuva pitää koko teosta otteessaan. Vaikka Linder rakentaa kompromissia ja näkee ilmiössä harmaan sävyjä, elokuva silti asemoi konservatiivi—liberaali-jakolinjan aikamme keskeiseksi konfliktiksi.

Miestutkija Sam de Boise toteaa, että miesten oma käsitys itsestään kivoina miehinä ei väistämättä vastaa niitä asenteita, toiveita ja käytösmalleja, joita he arkielämässään kantavat mukanaan. Samalla naisvihamieliset asenteet eivät vain kuulosta ikäviltä, vaan niillä on materiaalisia seurauksia. Miehistä huolestuneiden miesten ymmärtäminen heidän omista lähtökohdistaan ohjaa tarkastelemaan miesten suhdetta patriarkaattiin ensisijaisesti miesten korvien välissä tapahtuvana asiana. Vaikka dokumentissa haastatellaan myös erään miesaktivistin puolisoa, miesasialiikkeen yhteiskunnallisia seurauksia käsitellään vain pintapuolisesti.

Hyväntahtoinen puheenvuoro

Confessions of a Swedish Man osallistuu riitaisaan ja polarisoituneeseen julkiseen mieskeskusteluun. Elokuva edustaa miesnäkökulmaa omaksumatta kuitenkaan miesten puolta naisia vastaan. Hämmennys siitä, miten elää miehenä ja mitä opettaa pojalleen, on samastuttavaa ja vaikuttaa vilpittömältä.

Dokumentti alkaa hämmennyksestä ja myös jää hämmennyksen ja vaikutelmien tasolle. Elokuva yrittää samanaikaisesti olla kertomus erään ruotsalaisen miehen identiteettikriisistä ja miesten identiteettipolitiikasta ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Aihepiirien yhdistäminen osoittautuu yllättävän vaikeaksi, ja niiden välinen vuoropuhelu jää ohueksi.

Elokuvan loppupuoliskolla Linder katsoo poikaansa ja toivoo hänelle parempaa elämää kuin hänellä itsellään on ollut. Vihjeitä siitä, mikä rooli miesten järjestäytymisellä voisi tässä projektissa olla, ei kuitenkaan anneta. Lopussa Linder kertoo isälleen rakastavansa häntä. Tämä tapahtuu miesleirillä, jonne isä ei olisi alkuunkaan halunnut lähteä. Hänen on vaikea ymmärtää poikansa kiinnostusta miesten väliseen vertaistukeen: keskustelut olisivat mielenkiintoisempia, jos niihin osallistuisi myös naisia.

FT Henri Hyvönen on tutkijatohtori Itä-Suomen yliopistossa yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunnassa. Hänen tutkimuksellisia mielenkiinnonkohteitaan ovat miesten harjoittama hoiva, miesten ruumiillisuus ja terveyskäyttäytyminen sekä miehiin ja mieheyteen kohdistuva biopoliittinen hallinta.

Confessions of a Swedish Man (Ohjaus: Hampus Linder 2025) esitetään DocPoint-festivaalilla 3.–8.2.2026. Tarkista esitysajat festivaalin näytösaikataulusta.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston suomenkieliset arviot löytyvät koostetusti tämän linkin takaa.

Politiikastan DocPoint 2026-ohjelmiston englanninkieliset arviot löytyvät täältä.

Artikkelikuva: Confessions of a Swedish Man (2025) / Docpoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Miehen identiteettityöstä identiteettipolitiikan ristivedossa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Manifesto (Angie Vinchito, 2022) esitetään DocPoint-festivaaleilla perjantaina 3.2., lauantaina 4.2. ja sunnuntaina 5.2.

Angie Vinchiton dokumentti Manifesto avaa näkymän venäläisen yhteiskunnan ongelmiin koululaitoksen ja sosiaalisen median kautta. Dokumentti on koottu useista venäläisten lasten ja nuorten kuvaamista sosiaalisen median videoklipeistä ja valvontakamerakuvista. 

Sirpaleisesta tiedosta muodostuu kuva, joka kertoo lasten arjen kaoottisuudesta ja epävarmuudesta. Dokumentin narratiivi muodostuu videoklippien järjestyksestä, eikä Manifestossa ole kertojaa. Siinä ei anneta tapahtumia selittäviä taustatietoja. 

Onko videon kertoja luotettava? Mikä on pilaa, näyteltyä tai lavastettua?

Kerronnan poissaolo jättää katsojan samaan epätietoisuuteen, jossa kaikki sosiaalisen median käyttäjät – lapset mukaan lukien – ovat. Mikä on totta? Milloin hälytyssireeni kertoo todellisesta vaarasta ja milloin harjoituksesta? Onko videon kertoja luotettava? Mikä on pilaa, näyteltyä tai lavastettua?

Sosiaalinen media toimii vastarinnan kanavana

Kännykkäkamerat taltioivat tapahtumat erityisesti silloin, kun jotakin poikkeavaa tapahtuu. TikTok-, Periscope- ja YouTube-videot ovat 2000-luvulla kasvaneiden lasten tavanomainen ympäristö, jossa jaetaan arkisia asioita ja dokumentoidaan lisäksi opettajien epäasiallista käytöstä. Kiinnostavimmillaan kanavat ovat kuitenkin ennen muuta poliittisen kritiikin ja vastarinnan muoto.

Näkökulmat muuttuvat: lapset kuvaavat itseään kertomassa aamiaisestaan ja matkastaan kouluun. Yhdysvaltalaiset kouluampujat ovat murheellista arkea länsimaisessa uutiskuvastossa, mutta tapauksia on myös Venäjällä. Passiiviset valvontakamerakuvat dokumentoivat koulujen käytävillä liikkuvia kouluampujia. Kerrostaloasujat kuvaavat teinejä, jotka pakenevia kouluampujaa hyppäämällä koulutalon ikkunasta.

Erityisen karmivaa väkivallasta lasten arjessa tekee sen arkisuus. 

Väkivallan tai sen uhan läsnäolo pysäyttää katsojan. Yhdessä kohtauksessa opettaja huutaa ja nöyryyttää oppilaita, toisessa kohtauksessa toinen opettaja kertoo oppilaille, että heidät pitäisi ampua seinää vasten. Erityisen karmivaa väkivallasta lasten arjessa tekee sen arkisuus. 

Manifesto alleviivaa sitä, kuinka puhe ei ole vain puhetta vaan aktiivista tekemistä, joka luo sosiaalista todellisuutta. Erityisen totta tämä on kouluissa ja muissa kasvatusympäristöissä, joiden kautta opitut toimintamallit siirtyvät lasten ajatuksista toimintaan. 

Manifestossa lasten roolit vaihtelevat väkivallan sivustaseuraajista sen kohteiksi ja jopa väkivallantekijöiksi. Äärimmillään dokumentin yhdeksi viestiksi voi tulkita sen, että venäläisessä yhteiskunnassa lasten ja nuorten poliittiselle toiminnalle ei jää muuta tilaa kuin väkivallan kautta toimiminen. Vaikka Manifeston alkuteksteissä kerrotaan, ettei dokumentin tarkoitus ole kannustaa minkäänlaiseen vastarintaan tai julkisen vallan häiritsemiseen, kokonaisuuden poliittinen luonne on ilmeinen.

”Haluan vielä elää”

Manifeston alkutekstit varoittavat dokumentin sisältävän häiritsevää materiaalia, jota ei suositella alaikäisille katsojille. Alkuperäinen kuvamateriaali on kuitenkin sosiaalisen median palveluissa avoimesti saatavilla. Tätä kautta dokumentti tuo esille myös sosiaalisen median eettisyyteen liittyvät ongelmat.  

Vaikka Manifeston alkuteksteissä kerrotaan, ettei dokumentin tarkoitus ole kannustaa minkäänlaiseen vastarintaan tai julkisen vallan häiritsemiseen, kokonaisuuden poliittinen luonne on ilmeinen.

Videoklipeissä näytetään myös vastarinnan seurauksia. Alistuneet nuoret kertovat monotonisesti katuvansa sosiaalisissa medioissa jakamiaan protestivideoita. Toisissa videoklipeissä nuoret pyytävät anteeksi tšetšeenijohtaja Ramzan Kadyroviin kohdistamaansa kritiikkiä. Tunnustukset ja anteeksipyynnöt ovat ilmeisen pakotettuja. 

Kaikki nuoret eivät alistu ja sopeudu järjestelmän vaatimuksiin. Dokumentti päättyy kahden pihkovalaisen nuoren, Denisin ja Katyan, Periscope-vlogiin. He ampuvat ikkunasta poliisiautoa, odottavat poliisin erikoisjoukkojen saapumista ja pohtivat mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. ”Haluan vielä elää”, molemmat sanovat. Viimeiset hetket katsoja todistaa vain ääninauhan kautta.

Talvikki Ahonen on Politiikasta-toimituskunnan jäsen, joka työskentelee Helsingin yliopistossa tutkijatohtorina uskontoa ja politiikkaa tutkivassa LegitRel-hankkeessa.

Artikkelin pääkuva: DocPoint.

Julkaisu DocPoint-arvio: Venäläisen yhteiskunnan terrori näkyy kouluissa ja sosiaalisessa mediassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Burial (Emilija Škarnulytė, 2022), esitetään DocPoint-festivaaleilla torstaina 2.2., perjantaina 3.2. ja lauantaina 4.2.

Emilija Škarnulytėn dokumentti Burial on moniulotteinen ja kerroksellinen kertomus energiantuotannon ihmiselämän ylittävistä aikajänteistä. Se keskittyy kuvaamaan paitsi liettualaisen Ignalinan ydinvoimalan purkamista, ydinjätteiden loppusijoitusta ja uraanin louhintaa, myös ihmiselämän mittaa ja käsityksiä ikuisuudesta. Dokumentissa ei kuulla puhetta, ja selittäviä tekstejäkin nähdään hyvin vähäisesti. Tehokeinona toimii äänimaailma, joka sopii hyvin yhteen esimerkiksi juuri vanhan ydinvoimalan kuvaston kanssa.

Se keskittyy kuvaamaan paitsi liettualaisen Ignalinan ydinvoimalan purkamista, ydinjätteiden loppusijoitusta ja uraanin louhintaa, myös ihmiselämän mittaa ja käsityksiä ikuisuudesta.

Burial on haastavaa katsottavaa: kiehtova kuvasto aiheuttaa halun etsiä välittömästi dokumentin aikana lisää tietoa näytettävistä asioista, mutta taide-elokuvamainen tyyli ja tietenkin katsomiskokemus itsessään muistuttaa, ettei nyt olla ydinvoimalan purkamista käsittelevässä seminaarissa vaan katsomassa elokuvaa. 

Škarnulytė käyttää enemmän taiteen kuin puhtaan dokumentaarisia keinoja kertomiseen. Tämän aiheen yhteydessä keino lieneekin tarkkaan harkittu lisäkysymysten herättäjä. Visuaalisen kiehtovuuden kautta katsoja pääsee kurkistamaan sellaisiin paikkoihin, joihin yleensä ei pääse.

Suuruudenpurkamisprojekti

Ignalinan ydinvoimalan poistaminen käytöstä oli ehtona Liettuan EU-jäsenyydelle, ja aikaa koko purkamiselle on annettu vuoteen 2038 saakka. Täydellisestä käytöstäpoistosta ei maailmassa ole ydinreaktoreiden historiassa käytännössä kokemusta. Ignalinan reaktorit olivat Tšernobylissakin käytettyjä  grafiittihidasteisia vesijäähdytteisiä RBMK-reaktoreita (ven. реактор большой мощности канальный), jollaisia muualla maailmassa ei ole rakennettu.

Neuvostoliitto näytti mahtiaan rakentamalla Ignalinaan ennennäkemättömän suuret reaktorit. Kyse oli kahdesta 1500 megawatin reaktorista, aikanaan maailman suurimmista. Vertailukohtana muistettakoon, että Olkiluoto 3 on 1600 megawatin reaktori, kun taas vuosina 1978 ja 1980 verkkoon kytketyt Olkiluoto 1 ja 2 ovat kumpikin tehonkorotusten jälkeen vain 860 MW:n reaktoreita.

Neuvostoliitto näytti mahtiaan rakentamalla Ignalinaan ennennäkemättömän suuret reaktorit.

Kiehtova kuvasto Ignalinasta ja sen hitaasta työstämisestä kohti ikuisuutta on huumaavaa katsottavaa. Ydinvoimala ei kuitenkaan ole dokumentin ainoa teema, vaan Škarnulytė vie katsojan yhtä lailla uraanin alkulähteille ja ihmisen käsityksiin ikuisesta sielusta sekä sille sopivista majapaikoista. 

Rinnakkaiset kuvastot aiheuttavat jossain määrin ähkyä ja herättävät kysymyksiä, mutta tehokeinoina ne toimivat hyvin. Harva jaksaisi ehkä katsoa pelkästään purettavaa ydinvoimalaa.

Elokuva näyttää energiatuotannon mittakaavan

Burial ei näyttäydy kritiikkinä ydinvoimaa kohtaan, eikä se ota kantaa. Dokumentti nostaa ennemminkin kysymyksiä modernin ihmisen tarpeesta valtavan mittakaavan energiantuotantoon. Lisäksi se kysyy, mitä tällainen energiantuotanto materiaalisesti tarkoittaa. 

Materiaalisuus näyttäytyy ydinvoimassa erityisen hyvin kolmella tavalla; aikajänteessä, mittakaavan suuruudessa ja kärsivällisyydessä, jota rakentaminen, käyttäminen ja lopulta purkaminen vaativat. Siksi ydinvoimalat eivät turhaan ole kiehtovia paikkoja katsella ja vierailla. 

Dokumentti nostaa kysymyksiä modernin ihmisen tarpeesta valtavan mittakaavan energiantuotantoon.

Poliittisen historian kontekstissa Ignalinan tarina on tietenkin omaa luokkaansa. Kuten mainittua, se oli neuvostoydinvoimateollisuuden suuruuden ja samalla epäonnistumisen näyttämö. Ignalinan kolmosreaktorin rakentaminen peruttiin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Tämä ei tarkoita, etteikö Liettualla olisi kiinnostusta esimerkiksi uuteen ydinvoimalaan, vaan kyse oli tästä epäonnisesta reaktorimallista. 

Ignalinan merkitys Liettuan sähköntuotannolle oli valtava. Vuonna 1991 60 prosenttia Liettuan sähköstä tuli Ignalinan laitokselta. Vertailukohtana Suomessa tuotetusta sähköstä kolmasosa oli peräisin ydinvoimasta vuonna 2021. 

Näiden valtavien megawattimäärien vaatima materiaalinen aikajänne kilpistyy elokuvassa kuvaan, jossa Ignalinaa paloitellaan hitaasti liukuhihnalle matkalla kohti lopullista sijoituspaikkaansa.

KTT, VTM Maarit Laihonen on ydinvoimapolitiikan ja -etiikan tutkija Itä-Suomen yliopistossa ja Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Artikkelin pääkuva: DocPoint.

Julkaisu DocPoint-arvio: Ydinvoima ajan ja materiaalisuuden näyttämönä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

For Your Peace of Mind, Make Your Own Museum (Pilar Moreno & Ana Endara Mislov, 2021), esitetään DocPoint-festivaalilla lauantaina 4.2. ja sunnuntaina 5.2. 

A History of the World According to Getty Images (Richard Misek, 2022) esitetään lauantaina 4.2. ja sunnuntaina 5.2.

Dokumentit esitetään samassa esityksessä keskenään, johon pääsee samalla lipulla.

Dokumenttielokuva For Your Peace of Mind, Make Your Own Museum on toiveikas, melankolinen ja kerrassaan piristävän hidastempoinen. 

Taiteilija, taideterapeutti Pilar Morenon ja elokuvantekijä Ana Endara Mislovin panamalaisessa pikku kylässä kuvaaman elokuvan miljöö on lähes yksinomaan värikäs keittiö, jonka pöydän ääressä istuu vuorotellen samaan sinikukalliseen mekkoon pukeutuneita vanhoja naisia. Keittiö on taiteilija Senobia Cerrudin (1921–2013) talossa. Hän toivoi, että hänen talostaan tulisi museo, jossa kaikki jäisi ennalleen. 

Merkkimiesten muistoa kunnioittaen

Ennen kuin siirrymme Senobia Cerrudin kotimuseoon, on syytä luoda yleissilmäys kotimuseoihin ja siihen, millaista kritiikkiä niitä kohtaan on esitetty. Tyypillisesti kotimuseo on rekonstruktio eli uudelleentulkinta, jossa merkkihenkilön asunto tai talo on otettu museokäyttöön ja sisutettu tämän omilla esineillä. Autenttiselta tuntuvan tunnelman luomisessa on käytetty apuna valokuvia ja mahdollisesti henkilön muistavien ihmisten kertomuksia. 

Kokonaisuutta on voitu täydentää hankkimalla ajankohtaan sopivia tavaroita, tekstiilejä ja muita tarvikkeita. Kotimuseo on voitu perustaa joko omistajan omasta toiveesta ja hänen varoillaan, tai vaihtoehtoisesti idea on virinnyt myöhemmin esimerkiksi yhdistyksen aloitteesta.

Kotimuseoita on kritisoitu erityisesti miehisyydestä, valkoisuudesta ja kyvyttömyydestä vastata ympäröivän yhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin. Henkilöhistorialle uskolliset kotimuseot ovat vaarassa uusintaa yksipuolisia tai pahimmillaan rasistisia, misogyynisiä tai muilla tavoin syrjiviä asenteita, jotka ovat leimanneet kotimuseon päähenkilön aikakautta ja maailmankuvaa. Kotimuseoihin kohdistuvan kritiikin ydin on kysymys siitä, miten kotimuseot reagoivat maailmankuvien muuttumiseen. 

Dokumentissa ei kerrota Senobia Cerrudin elämästä juuri mitään: katsoja ei tiedä millaisissa oloissa hän kasvoi tai miten hän eli. Hänen koulutaustaansa ei avata, eikä myöskään käy ilmi, miten hän hankki elantonsa, miten hänestä tuli taitelija tai miten hän menestyi. 

Senobia Cerrrudin museo tuntuu sijoittuvan jonnekin nimettömistä ihmisistä kertovan kotiseutumuseon ja yksilöllistä elämänpolkua korostavan kotimuseon välimaastoon.

Yleensä kotimuseoissa syvennytään juuri näihin kysymyksiin, ja näin ihmisen elämästä rakentuu kasvutarina, joka täydentyy huone huoneelta museossa liikkuessa. Kasvutarinan kautta välittyviä arvoja voivat olla esimerkiksi periksiantamattomuus, työteliäisyys ja kaukonäköisyys. Kotimuseo symboloi siten olemassaolollaan tietyn ihmisen onnistumista – paikan löytämistä maailmassa ja sen jättämistä perinnöksi ja rohkaisuksi tuleville sukupolville.

Vastapaino perinteisille kotimuseoille ovat historiankirjoista puuttuvien eli tavallisten ihmisten tyypillisistä elämänkuluista kertovat museot. Tällaisia museoita ovat esimerkiksi työväen asuntomuseot sekä perinteiset ulkomuseot. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon New Yorkissa sijaitseva, vuonna 1988 perustettu maahanmuuttajien historiasta kaupungissa kertova Tenement Museum.

Näiden museoiden selkein ero perinteisiin kotimuseoihin on kollektiivisen, tyypillisen ja arkipäiväisen korostaminen yksilöllisen ja poikkeuksellisen sijaan. Senobia Cerrrudin museo tuntuu sijoittuvan jonnekin nimettömistä ihmisistä kertovan kotiseutumuseon ja yksilöllistä elämänpolkua korostavan kotimuseon välimaastoon.

Itse tehty elämä

Elämäntarinan ja saavutusten sijaan dokumentissa kuvataan Senobia Cerrudin taidetta. Häntä voidaan luonnehtia ITE-taiteilijaksi. 

ITE on lempeän humoristinen lyhenne sanoista itse tehty elämä. Englanniksi käytetään termiä outsider art. Sillä viitataan nykykansantaiteeseen, eli ihmisiin, jotka tekevät omintakeista taidetta taidemaailman rakenteiden ulkopuolella, ilman muodollista koulutusta. 

Institutionaalisen taideteorian mukaan taidemaailmalla tarkoitetaan taidekoulujen, museoiden, taiteen rahoitusjärjestelmien, taidegallerioiden, kuraattoreiden, tuottajien, kriitikoiden ja taidekauppiaiden verkostoa. Taidetta tuotetaan, markkinoidaan ja myydään tämän verkoston luomissa puitteissa. Taidemaailmaan osallistuminen ja siihen kuuluvien vakiintuneiden tapojen noudattaminen on käytännössä välttämätöntä, jotta taiteilija saisi teoksilleen näkyvyyttä, arvostusta ja markkinat. 

ITE:llä viitataan nykykansantaiteeseen, eli ihmisiin, jotka tekevät omintakeista taidetta taidemaailman rakenteiden ulkopuolella, ilman muodollista koulutusta. 

ITE-taiteilijuuteen puolestaan sisältyy tarkoituksellinen taidemaailman ja metropolien ulkopuolelle jättäytyminen. Johtoajatus on, että taiteen tekeminen on omasta sisimmästä kumpuava tarve. Se on elämäntapa ja keino luoda yhteiskunnan odotuksista vapautunut suhde ympäröivään maailmaan. 

Senobia Cerrud teki taidetta ITE-taiteiljoille tyypilliseen tapaan omaa elinympäristöään tarkkaillen: jätettä, luonnonmateriaaleja, tekstiiliä ja löytötavaroita yhdistämällä, maalaamalla, liimaamalla ja rakentamalla. Hän täytti talonsa mietelauseilla ja eriparisilla tavaroilla. 

Arvokas vanhuus

Dokumentin koskettavin piirre on mielestäni se, että jonkun toisen elämän ympärille rakentunut museo muuttuu kokonaan toisten ihmisten henkilökohtaisten, sirpalemaisten muistojen paikaksi. Päähenkilön sijaan keskitytään hänet muistavien naisten omiin elämiin. Jo useita vuosia aiemmin kuolleen Senobia Cerrudin silmämääräisesti yli 80-vuotiaat ystävät istuvat museon keittiössä ja kertovat elämästään Panamassa.

He ovat köyhiä, monta surua ja onnettomuutta kohdanneita naisia, joiden elämään epätavallinen ja elämänmyönteinen ITE-taiteilija toi iloa ja lohtua. Tulkitsen, että heidän elämäntarinansa heijastelevat myös Senobia Cerrudin elämäkertaa, sillä he kuuluivat ilmeisesti samaan naapurustoon ja yhteiskuntaluokkaan.

Ihmisen ei kuulu muuttua vanhetessaan arvottomaksi – se lienee Senobia Cerrudin museon innoittaman dokumentin tärkein ja painavin sanoma. 

Vanhojen naisten hidas, varsin päämäärätön jutustelu keskittyy kaikkeen muuhun paitsi saavutuksiin, joita kotimuseoissa tyypillisesti lasketaan tarkasti. Samalla jutustelijat ajautuvat teemaan, joka loistaa usein kotimuseoissa poissaolollaan, vaikka se on koko museon perustamisen edellytys: kuolema. He puhuvat kuolemasta rennosti ja ohimennen. 

Ennen kaikkea he puhuvat arvokkaasta vanhuudesta. Siihen kuuluu heidän mielestään mahdollisuus vaikuttaa omiin asioihin sekä oikeus iloon, nautintoon ja sosiaalisiin suhteisiin. Ihmisen ei kuulu muuttua vanhetessaan arvottomaksi – se lienee Senobia Cerrudin museon innoittaman dokumentin tärkein ja painavin sanoma. 

Kuva: DocPoint (A History of the World According to Getty Images).

Englantilaisen elokuvaohjaaja ja tutkija Richard Misekin reilun 18 minuutin pituinen dokumenttielokuva alkaa filmimateriaalin vyöryllä. Vyöry koostuu sekä myrskyisästi että kaikessa hiljaisuudessa maailmaa muuttaneista tapahtumista 1900- ja 2000-luvulta. 

Monen mieleen on varmasti iskostunut kuvasto ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista, palavasta Hindenburg-ilmalaivasta sekä korokkeella paasaavasta neuvostojohtaja Lev Trotskista tai Kuuban Fidel Castrosta. Kuvat ovat usein tutumpia kuin itse tapahtumat – niiden historiallisiin konteksteihin ja merkityksiin liittyvistä akateemisista kiistoista puhumattakaan.

Miksi yhteinen muistimme on kaupan maailman suurimman kuvapankin, eli Getty Images -yhtiön ja muiden kaupallisten kuvapankkien verkkopalveluissa?

Ikonisista, loputtomasti painetuista ja televisiossa toistetuista kuvista muodostuu eräänlainen kollektiivinen valokuva-albumi. Siihen valikoidut kuvat rakentavat maailmankuvia ja historiakäsityksiä.

Kertojan ääni tulee dokumenttiin mukaan nopeassa tahdissa vaihtuvien filmikatkelmien jälkeen. Pitemmittä puheitta siirrytään dokumentin ydinviestiin. Miksi valokuva- ja videotallenteilla, joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet, rahastetaan? Miksi yhteinen muistimme on kaupan maailman suurimman kuvapankin, eli Getty Images -yhtiön ja muiden kaupallisten kuvapankkien verkkopalveluissa? Miten jopa alun alkaen tekijänoikeusvapaista kuvista, kuten valtion virastojen tuottamasta kuvamateriaalista, tulee kuvapankkien omaisuutta? 

Public domain ja mitä siitä?

Vähäeleinen ja pelkistetty dokumentti käsittelee mielestäni onnistuneesti harmaata aluetta, joka syntyy tekijänoikeuksien rauettua. Materiaali, jonka tekijä on kuollut yli 70 vuotta sitten, on lähtökohtaisesti vapaassa ja yleisessä käytössä. Vapaasti käytettävään aineistoon viitataan Suomessakin usein englanninkielisellä termillä public domain. 

Elokuvantekijän kritiikki kohdistuu siihen, ettei kuvapankkien tarvitse luopua maksumuurista, vaikka kuva olisi tekijänoikeuslainsäädännön perusteella vapaasti käytettävä. Public domain ei siis ole synonyymi maksuttomalle tai saavutettavalle. Kuvapankkien ei toisin sanoen tarvitse ottaa huomioon tekijänoikeuksien raukeamista, vaan ne voivat myydä kuvalisenssiä entiseen tapaan, mikäli haluttua kuvaa ei löydy avoimista digitaaliarkistoista.

Valokuvan tai videofilmin matka kamerasta kaupallisen kuvapankin tuotteeksi voi olla ajallisesti pitkä. Tämän polveilevan matkan aikana alun perin julkisin varoin tuotetusta kuvasta saattaa tulla kuin huomaamatta yksityistä omaisuutta siitä huolimatta, että se on tekijänoikeusvapaa.

Misek käsittelee kuvapankkitoimintaa yleisesti, mutta erityisesti kritiikin kohteena on yhdysvaltalainen kuvapankki Getty Images, jonka perustivat vaikutusvaltaiseen Getty-sukuun kuuluva Mark Getty ja Jonathan Klein vuonna 1995. Getty Images -yhtiön liiketoiminta rakentuu kuva- ja videomateriaalin oikeuksien myymiselle, ja sen liikevaihto oli viime vuonna suuruudeltaan miljardin dollarin luokkaa. Getty Images -yhtiön liiketoimintaan on kuulunut olennaisena osana paitsi yhteistyö Amazonin ja Microsoftin kaltaisten suuryritysten kanssa, myös muiden kuva-arkistojen ostaminen. 

Juuri tästä Misekin dokumentissa nähdään esimerkkejä. Valokuvan tai videofilmin matka kamerasta kaupallisen kuvapankin tuotteeksi voi olla ajallisesti pitkä. Tämän polveilevan matkan aikana alun perin julkisin varoin tuotetusta kuvasta saattaa tulla kuin huomaamatta yksityistä omaisuutta siitä huolimatta, että se on tekijänoikeusvapaa.

Vain pari sanaa alistavasta katseesta

Dokumentissa luodaan lisäksi nopea silmäys kuvien ottajien ja kuvattavien väliseen epätasa-arvoiseen suhteeseen. Kuten dokumentissa asia ilmaistaan, miehet kuvaavat naisia, rikkaat köyhiä ja kolonialistit kolonisoituja. Tämä jo paljon tutkittu näkökulma, samoin kuin kuvattavien mahdollisuudet ilmaista vastarintaa, olisi kaivannut syvällisempää otetta. 

Nyt se jää pikemminkin ilmoille heitetyksi huomioksi, joka oli otettu mukaan ehkäpä eritoten siksi, että dokumentin otsikko ”A History Of The World According To Getty Images” vastaisi sisältöä. Mitä herkullisimman otsikon suhde dokumentin mielestäni erittäin tärkeään ja huomionarvoiseen pääaiheeseen, eli vapaasti käytettävillä kuvilla rahastamiseen, ei nimittäin ole aivan osuva. 

Kuten dokumentissa asia ilmaistaan, miehet kuvaavat naisia, rikkaat köyhiä ja kolonialistit kolonisoituja.

Kokonaisuutena vain reilut 18 minuuttia kestävä dokumentti on kuitenkin paitsi ajatuksia herättävä, myös sympaattisella ja kekseliäällä tavalla aktivistinen. Julkaisemalla kuvapankkien omistamaa materiaalia omassa dokumentissaan, Misek ”vapauttaa” kuvapankkeihin ”vangitut” kuvat katsottaviksi ja edelleen käytettäviksi uusiin tarkoituksiin.

Kersti Tainio on taidehistorioitsija ja väitöskirjatutkija historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa Helsingin yliopistossa.

Artikkelin pääkuva: DocPoint.

Julkaisu DocPoint-arvio: Ihmisen arvoinen museo & Kenelle muisti kuuluu? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Innocence (Guy Davidi, 2022), esitetään DocPoint-festivaalilla keskiviikkona 1.2. ja lauantaina 4.2.

Sodassa voi kuolla monella lailla. Oli tapa mikä hyvänsä, kaatuminen halutaan yleensä nähdä sankarillisena. Siitä seuraa aina valtava suru, mutta yhteiskunta tarjoaa sankarivainajien omaisille valmiin tavan reagoida. 

Se pyrkii antamaan mittaamattomalle menetykselle merkityksen tekemällä siitä yhteisen. Suru kaatuneista on julkista surua sankarihautoineen ja kunnianosoituksineen. Se on osa tarinaa uhrautumisesta toisten puolesta ja yhteisestä hyvästä.

Kuka on vihollinen silloin, kun yhteiskunta vaatii nuorta ottamaan aseen käteen, ja tämä päättää kääntää sen kohti itseään?

Sotilaan tarina kunniasta ja velvollisuudesta on kaikkialla tuttu. Jokaisen maan armeija pitää sitä yllä ja yrittää kasvattaa, jos ei koko kansakuntaa, niin ainakin sotilaitaan hyväksymään sen. Aina se ei onnistu.

Armeijoiden toimintaan liittyy paljon vaikeita moraalisia kysymyksiä. Poikkeuksellisen kivuliaana näyttäytyy kysymys asevelvollisten nuorten itsemurhista. Kuka on vihollinen silloin, kun yhteiskunta vaatii nuorta ottamaan aseen käteen, ja tämä päättää kääntää sen kohti itseään?

Mitä se kertoo siitä järjestelmästä, johon heidät on pakotettu? Entä miten oman henkensä ottaneita tulisi käsitellä? Miten heistä puhutaan? Usein on helpompi yksinkertaisesti olla katsomatta kohti.

Asepalveluksen merkitys Israelissa

Israelilainen dokumentaristi Guy Davidi käsittelee tätä kipeää aihetta elokuvassa Innocence (2022) oman yhteiskuntansa kautta. 

Asevoimilla on hyvin erityinen rooli israelilaisessa yhteiskunnassa. Ultraortodoksijuutalaiset ja Israelin palestiinalaiset kansalaiset, yhteensä lähes kolmannes väestöstä, on vapautettu pakollisesta asepalveluksesta. Melkein kaikki muut, miehet ja naiset, ovat periaatteessa asevelvollisia 18 vuotta täytettyään. 

Miesten asevelvollisuus kestää kolme ja naisten kaksi vuotta. Osa jatkaa vielä pitempään, ja myös kertausharjoituksia on huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Suomessa.

Israelin puolustusvoimat eli Tzahal, englanninkieliseltä akronyymiltään IDF (Israel Defense Forces), on erittäin suuressa yhteiskunnallisessa roolissa. Israelin historia on täynnä sotia. Vaikka edellisestä valtioiden välisestä sodasta, vuoden 1973 Jom kippur -sodasta, tuleekin tänä vuonna kuluneeksi jo tasan puoli vuosisataa, on armeija ollut toistuvasti tositoimissa myös sen jälkeen niin Libanonissa kuin Israelin miehittämillä palestiinalaisalueilla. 

Armeijaa pidetäänkin yhteiskunnassa laajasti turvallisuuden takeena, jota ilman Israelin valtio ja sen väestö ei voisi selvitä. Tuoreen Israel Democracy Index -tutkimuksen mukaan armeija on kirkkaasti luotetuin valtiollinen instituutio. Jopa 88,1 prosenttia juutalaisista israelilaisista luottaa siihen.

Armeijan omakuvaan kuuluu vahvasti ajatus sen eettisestä korkeatasoisuudesta. Vaikka sen maine on saanut myös kolauksia, sitä arvostetaan edelleen paljon.

Sotilasmiehitykseen kuuluvista tarkastuspisteistä, talojen tuhoamisista, siviilien pidätyksistä ja mielenosoitusten hajottamisista ollaan tietoisia, samoin kuin toistuvista Gazan pommituksista, mutta niitä käsitellään Israelissa yleensä välttämättömyyden kautta. 

Armeijan omakuvaan kuuluu vahvasti ajatus sen eettisestä korkeatasoisuudesta. Vaikka sen maine on saanut myös kolauksia, sitä arvostetaan edelleen paljon. Se toimii monille lisäksi väylänä hyödylliseen johtamiskokemukseen, tekniseen osaamiseen tai kontakteihin, joiden avulla voi päästä yhteiskunnassa pitkälle. Jos tämä viimeinen virke kuulostaa suomalaiselle miehelle tutulta, kyse onkin osittain samankaltaisesti ilmiöstä – joskin merkittävästi vahvemmasta. 

Silti armeijan suosio Israelissa laskee: nykyisin yhä pienempi osa asevelvollisista käy armeijan. Erilaisten uskonnollisuuteen, siviilisäätyyn, terveyteen, mielenterveyteen tai muihin syihin liittyvien vapautusten jälkeen vain noin 40 prosenttia kaikista israelilaisista miehistä ja kolmannes naisista suorittaa asepalveluksen. Vertailun vuoksi Suomessa nykyisellään kaksi kolmannesta miehistä suorittaa asepalveluksen, toki kestoltaan merkittävästi  lyhyempänä kuin Israelissa.

Israelin voimakkaasti jakaantuneessa yhteiskunnassa nämä luvut eivät kuitenkaan kerro koko tarinaa. Pelkästään Israelin juutalaista väestöä tarkastellessa luvut ovat 58 prosenttia miehistä ja puolet naisista. Esimerkiksi sekulaarin juutalaisväestön keskuudessa armeijassa palvelevien osuudet ovat suurempia ja asepalveluksen yhteisöllinen merkitys edelleen hyvin suuri.

Siksi asepalveluksesta kieltäytymisellä tai erilaisten vapautusten hankkimisella on monissa perheissä ja yhteisöissä korkea sosiaalinen hinta. Kieltäytyminen on asia, jota voi olla hyvin vaikea perustella isovanhemmilleen, vanhemmilleen tai edes koulukavereilleen. Innocence seuraa juuri tällaisten perheiden tarinoita kuvaamalla pieniä ja vähän isompia lapsia sekä lopulta täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevia teini-ikäisiä, jotka kohtaavat kussakin ikävaiheessa yhteiskuntansa toiveet ja vaatimukset asepalveluksen suhteen. 

Kun aika tulee astua riviin, monet tekevät sen ristiriitaisin tuntein. He joutuvat tekemään itsensä kanssa kompromisseja, alistumaan tai särkymään. Virta vie heidät osaksi koneistoa, jonka paino on lopulta joillekin liian raskas.

Antimilitaristinen puheenvuoro

Innocence on kaunis, jopa runollinen teos. Sen monet palat asettuvat kohdalleen kuin unessa, edeten mutkien ja kangastusten kautta yhä syvemmälle, hyppien ajassa ja paikassa, yhdistellen tunnelmia ja muistoja. 

Sotilaiden videot tuovat armeijakoulutuksen tunnelman elävästi esiin. Kotivideoiden avulla pääsemme seuraamaan lasten kasvamista ja heidän ajatustensa kehittymistä. Päiväkirjat antavat äänen niille tuskan, pelon, turhautumisen ja päättäväisyyden täyttämille ajatuksille, joita vasta aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret sotilaat tuntevat univormuissaan. 

Katsoja etsii merkkejä tai vihjeitä siitä, miksi kukin päätyi siihen ratkaisuun, johon päätyi. Itsemurhan lopullisuus, viattomuuden päättyminen, lapsuuden tuhoutuminen, menetetyt unelmat ja mahdollisuudet tuodaan riipaisevan lähelle.

Monien kohdalla jää miettimään, eikö olisi kuitenkin ollut mahdollista saada vapautus armeijasta tai keskeyttää se. Elokuvan ohjannut Davidi itse keskeytti asepalveluksensa kolmen kuukauden jälkeen. 

Periaatteessa vastaus on kai kyllä, mutta kukin elokuvan henkilöistä oli jo ajautunut umpikujaan, josta ei nähnyt mitään muuta ulospääsyä kuin kuoleman. Elokuva kertoo heidän tarinansa siten, kuten se tapahtui ja koettiin, yrittämättä ehdottaa heille ratkaisuja, joihin he eivät tarttuneet.

Suhteellisen harvoissa maissa on yleinen asevelvollisuus, jatkuva tarve armeijalle sekä kulttuuri, jossa armeijassa palveleminen on vastaavalla tavalla odotusarvo. 

Elokuva viittaa holokaustiin ja terrorismiin, mutta ei varsinaisesti osallistu keskusteluun siitä, missä määrin armeija on Israelille tarpeellinen tai mitä muita vaihtoehtoja turvallisuuden järjestämiseksi voisi mahdollisesti olla. Davidi esittää militarismin hyvin synkässä valossa, herkät unelmat ja vapaat sielut murskaavana jyränä, lapsia aivopesevänä massailmiönä. 

Elokuva ei kuitenkaan anna vastausta siihen, mikä voisi olla asepalveluksen vaihtoehto. Elokuvan näkökulma on paljon rajatumpi ja henkilökohtaisempi. Sitä ei siis välttämättä tarvitse nähdä pasifistisena, koska siihen kysymykseen ei suoranaisesti päästä, mutta antimilitaristinen se on hyvin selkeästi.

Innocence nostaa esiin, miltä militarisoitunut yhteiskunta näyttää siinä kasvaville lapsille ja nuorille, ja miltä aseiden, kuoleman ja väkivallan arkipäiväistyminen näyttäytyy heidän näkökulmastaan. Jotkut menestyvät tässä ympäristössä, sietävät sitä tai jopa pitävät siitä. Toisten herkkyys tai moraaliset periaatteet tekevät sen mahdottomaksi kestää. Elokuva on puheenvuoro hinnasta, jonka tällaiset yksilöt maksavat sodasta ja sen jatkuvasta läsnäolosta yhteiskunnassa.

Vaikka Innocence kertoo Israelista israelilaisten sanoin ja kuvin, sen tarina on lopulta myös yleisinhimillinen. Suhteellisen harvoissa maissa on yleinen asevelvollisuus, jatkuva tarve armeijalle sekä kulttuuri, jossa armeijassa palveleminen on vastaavalla tavalla odotusarvo. 

Verrattavissa olevaan tilanteeseen, jossa yhteiskunta tukahduttaa lastensa toiveet ja unelmat pakottaen heidät ulkopuolelta saneltuun muottiin, voi kuitenkin joutua myös muualla ja muilla elämän aloilla. ”Se on järjestelmä, joka määrää elämästäni, en minä,” kirjoitti yksi elokuvan nuorista. ”Ymmärrän, että kuolen,” kirjoitti toinen. ”Ainakin kuolen ilman, että minusta tulee paha.” Viattomuuden kuolema ei näykään tilastoissa, paitsi silloin, kun sitä ilman ei pysty elämään.

Timo R. Stewart on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa. Stewartin erikoisalaan kuuluvat Israel-Palestiina konflikti, eurooppalainen ja yhdysvaltalainen Lähi-idän politiikka sekä uskonnon rooli konflikteissa ja politiikassa, erityisesti keskittyen kristilliseen sionismiin ja nationalismiin.

Artikkelin pääkuva: Guy Davidi/DocPoint.

Julkaisu DocPoint-arvio: Viattomuuden kuolema ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

When Spring Came to Bucha (Marcus Lenz & Mila Teshaieva, 2022) esitetään DocPoint-festivaalilla perjantaina 3.2. ja lauantaina 4.2.

Saksalaisen Marcus Lenzin ja ukrainalaisen Mila Teshaievan ohjaama When Spring Came to Bucha on ansiokas kuvaus sodan aiheuttamasta traumasta ja siitä, miten ihmiset pyrkivät selviytymään heitä kohdanneesta tragediasta.

Nimensä mukaisesti yksi dokumentin keskeisistä teemoista on kevät: ylösnousemuksen ja uuden alun aika. 

Venäjän joukot ovat vetäytyneet Ukrainan Butshasta ja on aika siivota pihat ja kodit, palata kouluun ja tanssia häitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö samalla olisi myös aika itkeä sodassa kaatuneita ja surra omia henkilökohtaisia menetyksiä.

Ohjaajat asettavatkin dokumentissaan normaaliuden käsitteen suurennuslasin alle. 

He havahduttavat katsojan pohtimaan sitä näkymätöntä voimaa, joka kumpuaa vapaudesta toimittaa rauhassa arkipäiväisiä askareita. Jokapäiväiset toimet, kuten ruohon leikkaaminen tai ruoanlaitto omassa keittiössä, tulevat uudella tavalla merkitykselliseksi, kun tapahtumapaikkana on sodan vastapuolen alta vastikään vapautettu kaupunki.

Pohdin tässä arviossa Lenzin ja Teshaievan dokumentin sanomaa ja asetan sen Ukrainan sodan laajempaan kontekstiin. Kerron muun muassa Butshan valtaukseen johtaneista tapahtumista sekä kansainvälisen yhteisön reaktiosta kaupungista keväällä 2022 paljastuneisiin raakuuksiin.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja “Butshan verilöyly”

Venäjän armeija valloitti Butshan kaupungin 27. helmikuuta. Ukrainan sodan alkamisesta oli kulunut vain kolme päivää, ja oltiin vielä sodan niin sanotussa ensimmäisessä vaiheessa: Venäjä eteni maan halki leveällä rintamalla ja pyrki saamaan haltuunsa suuria kaupunkeja.

Aiempina päivinä vihollisjoukot olivat edenneet yli 400 kilometriä Itä-Ukrainan rajalta kohti maan pääkaupunkia Kiovaa. Ukrainaan oli julistettu sotatila, ja presidentti Volodymyr Zelenskyi oli allekirjoittanut määräyksen yleisestä liikekannallepanosta Venäjän aloittaman hyökkäyssodan takia.

Vihollinen hyökkäsi maata pitkin ja ilmasta käsin, ja ukrainalaiset puolustivat maataan kiivaasti. 

Kun venäläisjoukot pääsivät noin kolmenkymmenen kilometrin päähän Ukrainan pääkaupungista Kiovasta, niiden eteneminen pysähtyi. Yhdeksi keskeiseksi joukkojen väliseksi rajalinjaksi muodostui Kiovan länsipuolella virtaava Irpin-joki.

Viimeisimpien vahvistettujen tietojen mukaan Venäjän joukot tappoivat alueella yhteensä 100 siviiliä. Kuolleista 75 oli aikuisia miehiä, 20 naisia ja 5 lapsia.

Vaikka ukrainalaiset kykenivät estämään venäläisjoukkojen etenemisen Kiovaan, joen toisella puolella sijaitsevat Irpinin ja Butshan kaupungit joutuivat vihollisen haltuun.

Kun venäläiset perääntyivät Butshasta noin kuukautta myöhemmin, alueelle palaavia ukrainalaisia odotti järkyttävä näky. Kaduilla lojui siviiliasuisten ihmisten ruumiita, joista monet oli surmattu teloitustyyliin, selkään tai päähän ampumalla. Osa ruumiista oli heitetty joukkohautoihin tai poltettu.  

Viimeisimpien vahvistettujen tietojen mukaan Venäjän joukot tappoivat alueella yhteensä 100 siviiliä. Kuolleista 75 oli aikuisia miehiä, 20 naisia ja 5 lapsia.

Toukokuussa 2022 YK:n ihmisoikeusneuvosto äänesti sen aiemmin muodostaman, Ukrainan sodan tapahtumiin perehtyvän tutkimusryhmän mandaatin laajentamisen puolesta. Päätös hyväksyttiin äänin 33 puolesta ja 2 (Kiina ja Eritrea) vastaan. Yhteensä 12 maata pidättäytyi äänestämästä.

Uusi mandaatti koski erityisesti Kievin, Chernihivin, Kharkivin ja Sumyn alueilla helmi-maaliskuussa mahdollisesti tapahtuneita sotarikoksia, rikoksia ihmisyyttä vastaan tai muita kansainvälisen humanitaarisen oikeuden loukkauksia.

Inhimillisen kärsimyksen kasvot

Ihmisoikeuskomission asettaman tutkimusryhmän löydösten mukaan Venäjän joukot ovat syyllistyneet Ukrainassa sotarikoksiin. Joukkojen toteuttamiin laittomuuksiin lukeutuvat muun muassa siviilien tarkoituksellinen surmaaminen, yksityisen omaisuuden tuhoaminen ja ryöstely sekä seksuaalinen väkivallan käyttäminen yhtenä sodan keinona.

On myös todisteita siitä, että Venäjän armeija olisi tieten tahtoen pommittanut asuinrakennuksia ja siviili-infrastruktuuria, kuten voimaloita ja sähkönjakeluverkkoa.

Siinä missä YK:n kaltaisten isojen kansainvälisten toimijoiden raportoinnissa korostuu kollektiivinen sodan kokemus, Lenzin ja Teshaievan dokumentti keskittyy yhteen pieneen yhteisöön. Se kuvaa tapahtumia Butshaan jääneiden tai sinne pian Venäjän joukkojen lähdön jälkeen palanneiden siviilien näkökulmasta.

Yksi dokumentin keskeisistä vahvuuksista onkin tapa, jolla se antaa kasvot sodan aiheuttamalle inhimilliselle kärsimykselle. Sen kuvat tulevat iholle ja muistuttavat suomalaista katsojaa siitä, millaista on olla aseellisesti ylivoimaisen suurvallan hyökkäyksen kohteena.

Siinä missä YK:n kaltaisten isojen kansainvälisten toimijoiden raportoinnissa korostuu kollektiivinen sodan kokemus, Lenzin ja Teshaievan dokumentti keskittyy yhteen pieneen yhteisöön.

Dokumentti kuvaa tuskallisen tarkasti prosesseja, joilla paikalliset viranomaiset yrittävät korjata venäläisjoukkojen jälkeensä jättämiä tuhoja. Se näyttää, kuinka kuolleita kaivetaan ylös joukkohaudoista, viedään ruumishuoneelle tunnistettavaksi ja sieltä edelleen uudelleenhaudattavaksi.

Kunnalle työskentelevä Yuri on vastuussa sekä vaurioituneiden vesijohtoputkien korjaamisesta että arkkujen hankkimisesta kuolleille. “Kuka mukaan tätä tekisi”, hän toteaa dokumentissa ja kohauttaa olkiaan.

Siinä missä DocPointissa vuonna 2020 näytetty The Cave oli ylistyslaulu sodan keskellä työskenteleville syyrialaisille lääkäreille, When Spring Came to Bucha on kuvaus ukrainalaisten paikallisviranomaisten periksiantamattomuudesta ja urhoollisuudesta venäläisjoukkojen tekemien raakuuksien äärellä.

Siviilit sotarikostutkinnan keskellä

Toinen huomionarvoinen seikka Lenzin ja Teshaievan dokumentissa on tapa, jolla se kiinnittää huomiota siviilien ja sotarikostutkijoiden väliseen jännitteiseen suhteeseen. Dokumentti näyttää esimerkiksi sen, kuinka viranomaisten tarve kerätä tietoja Venäjän joukkojen toiminnasta rajoittaa kaupungin asukkaiden halua siivota taloistaan sodan jäljet. 

Patjoista löytyy verijälkiä ja luoteja. Vielä tutkimatta oleville alueille ei saa mennä, koska niistä saattaa löytyä räjähteitä tai venäläisten virittämiä ansoja.

Sotarikostutkinnan seurauksena yksityisestä omaisuudesta tulee julkista todistusaineistoa. Siviilit ovat tiedonantajia, joita ohjataan huoneesta toiseen ja pyydetään raportoimaan kokemuksistaan.

Yhteen huoneeseen voi toimittaa listan tuhoutuneesta tai varastetusta omaisuudesta. Toisessa voi tehdä ilmoituksen kuolleista tai kadonneista henkilöistä, ja kolmannessa kertoa Venäjän joukkojen liikkeistä.

Dokumentti näyttää esimerkiksi sen, kuinka viranomaisten tarve kerätä tietoja Venäjän joukkojen toiminnasta rajoittaa kaupungin asukkaiden halua siivota taloistaan sodan jäljet. 

Myös tapa, jolla paikalliset asukkaat suhtautuvat kotiseutuunsa on muuttunut sodan seurauksena.

Tämän tunteen sanoittaa Butshasta paennut, mutta myöhemmin kaupunkiin perheensä kanssa palannut kouluikäinen Olenka. Hän kuvailee, kuinka kotiinpaluu on ollut monin tavoin katkeransuloinen kokemus.

Yhtäältä Olenka kertoo tuntevansa, että mikään ei ole muuttunut. “Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt”, hän sanoo samalla kun istuu siskonsa kanssa huoneessaan piirtämässä. Seuraavassa lauseessa tytöt kertovat säikkyvänsä ohi ajavien rekkojen ääniä, koska erehtyvät luulemaan niitä tankeiksi.

Kaupunki, johon he ovat palanneet on yhtä aikaa turvallinen ja turvaton, sekä tuttu että tuntematon.

Synkkä tulevaisuus

Vaikka Butshassa tapahtuneista sotarikoksista on olemassa verrattain paljon todistusaineistoa, on epävarmaa, saadaanko syylliset vastuuseen teoistaan.

Kansainvälistä järjestelmää on viime vuosina vaivannut erityisesti humanitaaristen kysymysten politisoituminen. Tämä on ajanut sen usein poliittiseen umpikujaan ja heijastunut negatiivisesti YK:n turvallisuusneuvoston kykyyn ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta.

Vaikka viimeaikaiset kokemukset eivät vala uskoa tulevaan, on tärkeää ylläpitää painetta kansainväliseen lakiin kirjatun vastuuvelvollisuuden toteutumisesta.

Esimerkiksi Syyrian presidentti Bashar al-Assadin ja venäläisjoukkojen Syyrian sodassa siviileihin kohdistamat väkivallanteot ja muut sotarikokset ovat edelleen pitkälti rankaisematta.

Vaikka viimeaikaiset kokemukset eivät vala uskoa tulevaan, on tärkeää ylläpitää painetta kansainväliseen lakiin kirjatun vastuuvelvollisuuden toteutumisesta. Sillä aikaa konflikti Ukrainassa jatkuu, elämä palaa vapautettuihin kaupunkeihin ja sodan jaloista selvinneet ihmiset tekevät kukin parhaansa siirtyäkseen eteenpäin.

Iida-Maria Tammi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella ja yksi Politiikasta-verkkolehden päätoimittajista. Hänen väitöskirjansa käsittelee avustustyöntekijöihin kohdistuvaa väkivaltaa ja humanitaarisen avun poliittista käyttöä Syyrian konfliktissa.

Artikkelin pääkuva: DocPoint.

Julkaisu DocPoint-arvio: ”Kuin aika olisi pysähtynyt” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Toiset äänet” on katsottavissa verkossa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalien ajan 31.1.-6.2.2022.

Muistavatko kaikki vielä lähihistorian fantastiseksi kutsutun yliopistojen säädösuudistuksen? Vuonna 2009 hyväksyttiin vuonna 2010 voimaan astunut yliopistolaki, jolla kumottiin vuoden 1997 yliopistolaki. Uudella lailla mahdollistettiin yliopistojen toiminta itsenäisinä oikeushenkilöinä, siirrettiin henkilöstö virkasuhteista työsuhteisiin, uudistettiin yliopistojen sisäisiä päätöksentekorakenteita ja vahvistettiin taloudellisen ja henkilöstöautonomian kehyksiä.

Elokuva ”Toiset äänet” sysää katselijan aistit yliopistomaailmaan arkeen ja yliopistolakiuudistukseen. Elokuva ottaa syvästi kantaa paradokseihin, joiden annetaan ymmärtää juontuvan yliopistolaista ja sen seurauksista. Annika Grofin ohjaama dokumentaarinen elokuva yliopistoista palauttaa ääni- ja kuvamaisemilla mieleen, mitä kaikkea yliopistouudistus sisälsi.

Elokuva ottaa syvästi kantaa paradokseihin, joiden annetaan ymmärtää juontuvan yliopistolaista ja sen seurauksista.

Dokumentin eri vaiheissa puoliyhdeksän uutisten ankkurit luettelevat uudistuksen pääkohdat selkeän sujuvasti, ja välillä kuullaan eduskuntakeskustelujen intohimoisia kannanottoja ja väittelyä yliopistolaista sekä puolesta että vastaan. Dokumentin Arkadianmäellä kuvatuista osuuksista katsojille välittyy, mitä eduskuntasalissa puhuttiin ja miksi laista kiisteltiin.

Elokuvassa on myös näkyvässä roolissa henkilökuvina Helsingin yliopiston oikeushistorian emeritusprofessori Jukka Kekkonen, sosiologi Lena Näre, tutkijatohtori Taina Saarikivi ja yliopistonlehtori Gaela Kereyel.

Mitä yliopistoille tapahtui?

Yliopistolain myötä valtionomistuksessa olleet yliopistot saivat käytännössä itse valita joko julkisoikeudellisen oikeushenkilömuodon tai yliopistosäätiön. Yliopistojen hallinto on siksi lähtenyt eriytymään, kun se aiemmin oli yhdenmukaisesti säänneltyä. Dokumentissa olisi voitu käsitellä enemmänkin tämän juridisen muutoksen taustoja.

Olisi ollut erittäin mielenkiintoista käsitellä enemmän sitä, millaisia tapahtumaketjuja yliopistolain uudistuksen taustalla oli ja kysyä, miksi vain kaksi yliopistoa – Aalto ja Tampereen teknillinen yliopisto – päätyivät säätiömuotoon, kun taas kaikki muut valitsivat julkisoikeudellisen organisaatiomuodon.

Säätiöyliopistoissa voi olla kokonaan ulkopuolisista koostuva hallitus, jos yliopisto niin itse haluaa. Julkisoikeudellisissa yliopistoissa taas edellytetään, että vähintään 40 prosenttia kokoonpanosta on yliopiston ulkopuolisia jäseniä. Tämä tarkoittaa, että hallituksessa voi istua myös yliopiston työntekijöitä, joita säätiöyliopistoissa on harvemmin ollut. Niin ikään laajemmalle yleisölle olisi voinut olla mielenkiintoista, mutta myös tärkeää selventää minkälaisia valtuuksia ja velvoitteita yliopistojen johdolla on, ja mitä yliopiston rehtori ja sen hallitus tekevät.

Yliopiston hallituksen valitsema rehtori johtaa kaikkia yliopiston toimintoja ja käyttää laajaa yleistoimivaltaa. Rehtori esimerkiksi valitsee yliopiston johtohenkilöstön, ellei ole delegoinut asiaa eteenpäin jollekin toiselle johtajalle. Suoraan rehtorin alla työskentelevät johtajat ja asiantuntijat, kuten esimerkiksi opetuksesta ja tutkimuksesta vastaavat vararehtorit, valitsee kuitenkin hallitus. Hallitus hyväksyy strategian ja käyttää taloudellista valtaa hyväksymällä talousarvion. Hallitus hyväksyy myös sisäisen organisaation ja yliopiston säännöt.

Dokumentti lähestyy yliopistojen muutosprosesseja henkilökuvien kautta.

Julkisoikeudellisten ja säätiöyliopistojen hallinto eriytyi myös sen suhteen, miten yliopiston hallitus valitaan. Julkisoikeudellisissa yliopistoissa hallituksen ulkopuoliset jäsenet valitsee yliopiston sisäinen toimielin ja se myös vahvistaa yliopiston sisäisillä vaaleilla yliopistolaisista valitut jäsenet. Säätiössä kuullaan säätiön perustajia, ja sen jälkeen kollegiota vastaava toimielin nimittää säätiöyliopiston hallituksen jäsenet.

Johtajavaltaisuus ja ylipistodemokratia ovat elokuvan pääteemoja, joten näiden asioiden taustoitukselle olisi ollut tarvetta.

Dokumentti lähestyy yliopistojen muutosprosesseja henkilökuvien kautta. Kekkosen vaalityötä kansanedustajaehdokkaana vuoden 2019 eduskuntavaaleissa – joka paikoitellen näyttäytyy yhden miehen sotana yliopistolakia vastaan – kuvataan paljon.

Mitä seurauksia yliopistolailla oli?

Yliopistot ovat perusluonteeltaan tiedeyhteisöjä. Yliopistolain myötä kaikki yliopistot lähtivät rakentamaan noin kymmenisen vuotta sitten uusia hallinto- ja johtamisrakenteita. Sen seurauksena yliopistojen sisäiset valtapositiot ja -asetelmat ovat väistämättä muuttuneet ja niiden heijastusvaikutukset ovat alkaneet näkyä. Yliopistojen niin sanotusta kolmikantaperiaatteesta, jossa tutkijat, opettajat ja hallinnon työntekijät ovat tasasuhtaisesti edustettuina eri toimielimissä, pitkälti luovuttiin.

Yliopistolailla muutettiin esimerkiksi henkilöstön asema viranhaltijoista työntekijöiksi. Tämä tarkoittaa, ettei henkilöstövalintoja juuri tarvitse perustella.

Dokumentti käsittelee yliopiston sisäistä maailmaa ja myös sitä, minkälaisia ravisuttavia seuraamuksia yliopistojen valtionrahoitusleikkauksilla koettiin olevan eritoten maan suurimmassa yliopistossa. Helsingin yliopiston henkilöstön erittäin laajoista irtisanomisista teki päätökset yliopisto itse. Vuoden 2015 aikana käytyjen yhteistoimintaneuvottelujen päätteeksi yliopisto irtisanoi vuoden 2016 alussa yhteensä 371 työntekijää, joista 48 kuului opetus- ja tutkimushenkilöstöön ja 323 muuhun henkilöstöön.

Elokuvassa mennään pintaa syvemmälle ja annetaan yksilöille äänet ja omat kasvot.

Lisäksi henkilöstövähennyksiä tapahtui määräaikaisten työsopimuksen päättämisen vuoksi. Irtisanomisia tapahtui samoihin aikoihin myös Aalto-yliopistossa (yhteensä 141), mutta toisin kuin Helsingin yliopiston tapauksessa, henkilöstövähennykset eivät kohdistuneet professorikuntaan.

Yliopistoilla on laajat autonomian kehykset ja perustuslain takaamat opetuksen ja tutkimuksen vapaudet. Yliopistolaki vahvisti yliopistojen henkilöstöautonomiaa, mikä tarkoittaa, että monesta aiemmin lailla säännellyistä asioista päättää yliopisto itse itsenäisenä työnantajana. Vain professorin nimike ja tehtävät sekä eräitä muita professorin nimitykseen liittyviä asioita mainitaan laissa.

Sen sijaan professorin kelpoisuuden määritteleminen tapahtuu yliopiston omissa säännöissä. Yliopistot voivat harjoittaa itsenäistä henkilöstöpolitiikkaa aiempaa laaja-alaisemmin. Henkilöstön palvelussuhteisiin ja yliopistojen talouteen liittyy paljon kompleksisuutta.

Elokuvassa mennään pintaa syvemmälle ja annetaan yksilöille äänet ja omat kasvot. Vastalauseena yliopistolaille tuhatkunta opiskelijaa valtasi Helsingin yliopiston hallintorakennuksen. Kamera kulkee elokuvassa vauhdikkaasti tapahtumasta toiseen ja erilaisiin vallankäytön ilmentymiin.

Lähestyvän junan ujeltava ääni ilmaisee niitä uhkaavia tuntemuksia ja odotusta tulevista päätöksistä, joita yliopiston työntekijät ovat kohdanneet.

Parhainta taiteellista antia on, kun tutkijatohtori Taina Saarikivi sanoittaa ja luo äänimaisemaa yksilöiden tuntemuksille, kokemuksille ja kohtaloillekin. Hän kertoo, miten oli tuntenut pakottavan tarpeen tehdä musiikkikappale yli viidelle sadalle yliopistosta irtisanotulle työntekijälle. Hän havainnollistaa päätösten uhkaa viemällä katsojan metroasemalle. Lähestyvän junan ujeltava ääni ilmaisee niitä uhkaavia tuntemuksia ja odotusta tulevista päätöksistä, joita yliopiston työntekijät ovat kohdanneet.

Elokuvassa mennään myös professorin työhuoneeseen, yliopiston historialliseen kirjastoon, muihin työtiloihin ja seuraamaan sisäistä yliopistopalaveria, jossa pähkäillään muun muassa opinnäytetyön supistamista 30 opintopisteen laajuiseksi, jotta opiskelijat valmistuisivat nopeammin. Opintopisteiden karsiminen vaatii yhteistä pohdintaa.

Elokuva on pääosin kuvattu talvella; kansainvälinen vieraileva professori liukastuu Suomen talvessa pohtiessaan yliopiston muutosta. Lopuksi tulee kevät ja kesä. On kaunista, mutta taustalla on valtava myllerrys.

Yliopistohenkilöstön palo omaan työhön

Pitkähköä dokumenttia olisi voinut leikata tiiviimmäksi. On vaikea sanoa, kuvaako yliopiston arkipäiväisyyden dokumentointi muita kuin yliopistolaisia itseään.

Yliopistojen kanssa yhteistyötä tekevät kumppanit odottavat, että yliopistot toteuttavat tieteellistä tehtäväänsä. Niillä on oma erityinen tehtävänsä ja roolinsa. Yliopistojen kumppanit eivät odota, että yliopisto yrittää olla yritys. Tämä pitkähkön elokuvan loppumetrien sitaatti sopii erinomaisesti aikaan, jossa yliopistotutkijat tälläkin hetkellä elävät: ”Sitä tutkimusta tehdään vimmatusti ja pontevasti jossain kellareissa, baareissa, olohuoneissa, ihmisistä tutkimuksen paloa ei voi nyhtää pois.”

HT Vuokko Kohtamäki toimii yliopistonlehtorina Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa. Hän on erikoistunut korkeakoulututkimuksessaan korkeakoulujen hallintoon.

Julkaisu DocPoint-arvio: Istuuko yliopistoon johtajavaltaisuus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Rebellion on katsottavissa verkossa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalien ajan 31.1.-6.2.2022.

Maia Kenworthyn ja Elena Sánchez Bellotin dokumenttielokuva Rebellion kuvaa Elokapinana Suomessa tunnetun Extinction Rebellionin (XR) synnyn alkuvaiheita Iso-Britanniassa. Elokuva kertoo liikkeen radikaalien taktiikoiden vaikutusvallasta mutta myös valtion väkivaltaisista tukahduttamispyrkimyksistä. Samalla se valottaa intiimisti uuden ympäristöliikkeen myrskyistä alkua ja sisäisiä jännitteitä.

Valtioiden ja teollisuuden toimet ilmastonmuutosta ja kuudennetta massasukupuuttoa vastaan näyttävät kutistuneen päästökauppaan, hamassa tulevaisuudessa siintävään hiilineutraaliuteen ja päästökompensaatioilla kikkailuun.

 Elokuva valottaa intiimisti uuden ympäristöliikkeen myrskyistä alkua ja sisäisiä jännitteitä.

Tyytymättömyydestä näennäisratkaisuihin ilmasto- ja ympäristökatastrofin syventyessä joukko aktivisteja perusti lokakuussa 2018 uuden toimintaryhmän, jolle he antoivat nimen Extinction Rebellion – kapina sukupuuttoa vastaan. Heidän tavoitteenaan oli herätellä ihmisiä huomaamaan nykyisten toimien riittämättömyys ja synnyttää uusi liike, joka kamppailee kaikin keinoin elollisen elämän tuhoutumista vastaan.

Dokumentintekijät Kenworth ja Bellot pääsivät kuvaamaan läheltä tämän aktivistiryhmän vimmaista syntyä ja laajenemista globaaliksi liikkeeksi vuoden 2019 aikana.

Ilmastoapatiaa vastaan

Extinction Rebellionin vaatimuksena on ollut alusta alkaen se, että vallanpitäjien tulisi julistaa ilmastohätätila. Jotta viesti menisi perille, he pyrkivät mahdollisimman suureen mediahuomioon. Huomion ja sen luoman poliittisen paineen vuoksi isot mielenosoitukset keskustojen ytimissä ja väkivallaton kansalaistottelemattomuus ovat aktivismin keskeiset työkalut.

Dokumentti seuraa XR:n ensimmäisen massatapahtuman – ”Huhtikuun kapinan” (The April Rebellion) – järjestämistä Lontoossa huhtikuun 2019 aikana, jolloin aktivistit valtaavat tärkeitä kaupallisia ja poliittisia alueita, kuten Oxford Circus’in, Waterloon sillan ja Parliament Squaren.

Yksitoista päivää kestävässä suurmielenosoituksessa aktivistit pitävät puheita rekan lavoilta, istuttavat puita, huutavat iskulauseita kylttien kanssa, skeittaavat kaduille tuoduilla rampeilla ja tanssivat karnevalistisissa tunnelmissa. Päättäväinen mutta riehakas henki välittyy käsin kosketeltavana: ilmassa on toivoa.

Dokumentti seuraa myös läheltä, miten XR:n aktivistit kiinnittävät itsensä ketjuilla tai liimalla fossiilikapitalismia edustavien yritysten, kuten Shellin, pääkonttoreiden oviin. Näin poliiseilta vie aikaa pidättää ja viedä protestoijia putkaan – sillä välin media ehtii paikalle raportoimaan aktivistien viestin.

Päättäväinen mutta riehakas henki välittyy käsin kosketeltavana: ilmassa on toivoa.

Kuten eräs aktivistiryhmän ydinjoukosta huomauttaa, XR:n harjoittama väkivallaton suora toiminta ja kansalaistottelemattomuus ovat saaneet vaikutteita muun muassa 1900-luvun alun suffragetti- eli äänioikeusliikkeestä ja etenkin sen radikaalista siivestä. Työläisnaiset taistelivat Britanniassa naisten äänioikeuden puolesta niin mielenosoituksilla ja nälkälakoilla kuin parlamenttitalon kaiteisiin kahliutumalla.

Suffragettiliikkeen keskeisin iskulause ”Tekoja, ei sanoja!” (engl. Deeds not words!) saa uuden ja kiinnostavan tulkinnan elokapinallisilla, joiden ydinviesti maiden hallituksille kuuluu ”Kertokaa totuus!” (Tell the truth!). Totuuden kertomista voidaan pitää myös radikaalina tekona eikä vain sanahelinänä. Ajatuksena on, että tosiasioiden paljastaminen ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta pakottaisi toimimaan.

Paine kasvaa

”Huhtikuun kapina” on tehokas. Aktivistiryhmän keskushahmot iloitsevat siitä, että poliisi on pidättänyt kahdeksan päivän aikana yhteensä 1130 aktivistia. Eli hiukan enemmän kuin suffragettien vuosien mittaisessa suorassa toiminnassa yhteensä. Juhlan aiheena eivät kuitenkaan ole pelkät pidätykset vaan se, että protestoijien ääni on kuultu.

Toukokuussa brittiparlamentti julistaa ilmastohätätilan ensimmäisenä valtiona maailmassa.

Aktivistien mielenosoitukset ja muut painostustaktiikat tuottavat tulosta, sillä Britannian vanavedessä ilmastohätätilan julistavat myös muuan muassa New Yorkin ja Pariisin kaupungit sekä Japanin valtio. Liike kasvaa globaaliksi ja sen tuttuja, massasukupuuton kiihtymiseen viittavia tiimalasisymboleja nähdään mielenosoittajien kylteissä ympäri maailmaa.

Jotta pelkistä ilmastojulistuksista ryhdyttäisiin myös ilmastotekoihin, XR kasvattaa painetta jatkamalla Lontoossa mielenosoituksia ja kansalaistottelemattomuutta. Dokumentin perusteella on selvää, että painetta lisää myös Lontoon poliisi.

Aktivistien mielenosoitukset ja muut painostustaktiikat tuottavat tulosta, sillä Britannian vanavedessä ilmastohätätilan julistavat myös muuan muassa New Yorkin ja Pariisin kaupungit sekä Japanin valtio.

Oikeistohallituksen mandaatilla poliisi kieltää kaikki Extinction Rebellionin mielenosoitukset ja muut ”melua” aiheuttavat tempaukset syksyllä 2019, tekee ”ennaltaehkäisevän” iskun XR:n päämajaan ja varastoon sekä häätää väkivaltaisin ottein rauhanomaiset mielenosoittajat kaduilta ja puistoista.

XR:n mielenosoitusten kieltäminen Lontoon alueelta kytkeytyy Britannian hallituksen ehdotukseen uudesta rikoslaista, joka pyrkii muun muassa rajoittamaan yhteiskuntaa ”häiritseviä” protesteja ja lisäämään poliisin valtuuksia niiden kitkemisessä. Kenet tahansa, jonka katsotaan rikkovan lakia, voitaisiin pidättää ja tuomita jopa kymmeneksi vuodeksi vankilaan.

Oikeistohallituksen mandaatilla poliisi kieltää kaikki Extinction Rebellionin mielenosoitukset ja muut ”melua” aiheuttavat tempaukset.

Viranomaisten otteiden koventuminen sanan- ja kokoontumisenvapautta käyttäviä aktivisteja vastaan tuo mieleen Elokapinan rauhanomaisen mielenosoituksen Suomessa lokakuussa 2020, jonka poliisi keskeytti suihkuttamalla mielenosoittajia kaasusumutteella. Poliisi perusteli voimatoimiaan sillä, että mielenilmaus aiheutti haittaa liikenteelle.

Britanniassa korkein oikeus lopulta kumosi XR:n mielenosoituskiellon lainvastaisena, mutta ehdotus uudeksi rikoslaiksi on edelleen käsiteltävänä. Suomessa puolestaan mielenosoittajien kaasusumutukseen osallistuneita poliiseja epäillään pahoinpitelystä ja virkarikoksista.

Sisäiset jännitteet

Dokumentti rajaa aktivistien tarkastelun muutamaan avainhahmoon, jotka ovat olleet perustamassa Extinction Rebellionia. Vaikka liike on pyrkinyt toimimaan demokraattisesti ilman hierarkiaa ja johtajia, entinen luomuviljelijä Roger Hallam Walesista näyttäytyy elokuvassa johtohahmona. Satojen jatkuva epäonnistuminen poikkeuksellisen runsaiden sateiden vuoksi pakotti hänet omien sanojensa mukaan perustamaan XR:n.

Hallam on ristiriitainen henkilö. Hän puhuu kärjistäen, pilke silmäkulmassa ja nauraa räiskyvästi heitoilleen. Hallam näkee, että yhteiskunnan halvaannuttaminen ja pidätykset suffragettien hengessä ovat XR:n tärkein tapa saada asialleen näkyvyyttä. Hän pitäytyy jääräpäisesti omissa näkemyksissään, vaikka muut aktivistit olisivat eri mieltä paitsi keinoista ja kohteista, myös liikkeen sisäisistä neuvottelustrategioista.

Dokumentissa Hallamin suoran toiminnan ryhmä esimerkiksi kiipeää junavaunujen katoille Lontoon aamuruuhkassa. Huonoa harkintaa osoittaa se, että liikenteen pysäyttäminen ei kohdistunut rikkaaseen eliittiin vaan työväenluokkaisiin matkustajiin.

Hallamin dominoiva ja kompromisseihin taipumaton tyyli yhdistettynä poliisin koviin otteisiin liikettä kohtaan ajaa ydinjoukon erimielisyyksiin. Monet aktivistit haluavat laajentaa huomiota ympäristöasioista sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, antirasismiin ja ihmisoikeuksiin. Hallam puolestaan kokee tämän sivupoluille poukkoiluna.

Liikenteen pysäyttäminen ei kohdistunut rikkaaseen eliittiin vaan työväenluokkaisiin matkustajiin.

Esimerkiksi aurinkopaneelien ja sähköautojen akkujen valmistukseen tarvittavan koboltin louhinnassa Kongon demokraattisessa tasavallassa on käytetty lapsityövoimaa. Rikkaiden maiden vihreä siirtymä uhkaa siis vahvistaa kolonialistisen kapitalismin valtarakenteita, jos ympäristökriisiä ratkaistaan välittämättä tasa-arvosta ja globaalista oikeudenmukaisuudesta.

Jännite tavoitteiden välillä henkilöityy Hallamin ja hänen tyttärensä, nuorempaa aktivistipolvea edustavan Savannah Lovelockin väliseksi kiistaksi aktivistien kokouksessa. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään mehevästä sukupolviriidasta, kuten dokumentti näyttää vihjaavan tunnepurkausta tallentaessaan.

Kokenut juristi ja entinen hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) raporttien pääkirjoittaja Farhana Yamin – joka liimasi itsensä ”Huhtikuun kapinan” aikana Shellin pääkonttorin ulkolaatoitukseen – korostaa jo elokuvan alkumetreillä, että ympäristökriisin ratkaisu edellyttää globaalia oikeudenmukaisuutta.

Epädemokraattinen toiminta koituu lopulta Hallamin syrjäyttämiseksi XR:stä.

Kapina jatkuu

Ympäristöliikkeen uuden tulemisen ohella Kenworthyn ja Bellotin dokumentti kuvaa oivallisesti nykyajan aktivismin haasteita. Kuten elokuva näyttää, ne eivät lopu passiivisten mutta ilmastotoimien vaatimattomuuden havahduttamien joukkojen herättelyyn. Tai sisäisiin erimielisyyksiin toiminnan tavoitteista ja keinoista.

Uhkana ovat myös poliisiväkivalta ja oikeistohallitusten pyrkimykset rajoittaa demokratian peruspilareita, sanan- ja kokoontumisvapautta. Toisaalta mediakeskustelukin on toisinaan vääristänyt ilmastoaktivismia: kohteena on usein protestoijien toiminta eikä heidän viestinsä.

Seuraava kapina siintää jo horisontissa.

Siinä missä dokumentti valaa uutta uskoa joukkovoimaan ilmastonmuutoksen ja lajituhon vastustamisessa, globaali pandemia varjostaa sen tulevaisuutta. Koronarajoitusten takia ympäristöaktivismin kohtalona on viime vuosina ollut isojen mielenosoitusten välttäminen ja toiminnan siirtäminen virtuaaliseksi.

Tämä tuskin on kapinan loppu. Seuraava ”Huhtikuun kapina” siintää jo horisontissa.

Filosofi Sanna Karhu (FT, VTM) työskentelee tutkijatohtorina sukupuolentutkimuksessa Helsingin yliopistossa. Hän on erikoistunut feministiseen filosofiaan, poliittiseen filosofiaan, queer- ja transteoriaan, ekofeminismiin ja kriittiseen eläintutkimukseen.

Julkaisu DocPoint-arvio: Kapina elonkirjon puolesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Prince of Dreams on katsottavissa verkossa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalien ajan 31.1.-6.2.2022.

Jessica Nettelbladtin ohjaama ”Prince of Dreams (alkup. ”Drömprins”) seuraa Malmösta kotoisin olevan, ruotsalais-puolalaisen Erikin elämää kymmenen vuoden ajan. Elokuvan tarina alkaa 130 kilometrin pituisesta pyhiinvaellusmatkasta Ranskan Pyreneiden halki kohti Espanjan Santiago de Compostelaa. 27-vuotiaan Erikin sukupuolenkorjausprosessista, sen lääketieteellisistä vaiheista ja lopulta juridisesta sukupuolen vahvistamisesta on jo useita vuosia aikaa, mutta Erikiä kuormittavat ahdistuneisuus, masentuneisuus sekä itsetuhoiset ajatukset. Erik joutuu sairauslomalle työstään kirkon siivoojana.

Trauman ajallisuus

Vaikka Erikin sukupuolenkorjausprosessin representaatio on Nettelbladtin dokumentissa melko tyypillinen, lapsuudenkuvista ensimmäiseen testosteronipistokseen ja kirurgisiin hoitoihin keskittyvä tarina, elokuvan tarinankaari ei kuitenkaan ole lineaarinen, kuten tyypillisissä transihmisistä kertovissa valtamediarepresentaatioissa. Nettelbladtin ohjauksessa Erikin elämässä siirrytään menneeseen, takaisin nykyaikaan ja muistoihin, joita Erik ei kykene sanallistamaan.

Elokuvan päätarinankaaren rinnalla kulkee repaleinen, Erikin varhaisessa teini-iässä tapahtuneen seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttaman trauman ajallisuus, jossa menneet asiat palaavat päähenkilön mieleen uudelleen ja uudelleen. Menneisiin muistoihin liittyy myös koulukiusaaminen ja ulossulkeminen poikaporukoista. Juuri tästä johtuen elokuva onnistuu kuvaamaan sukupuolenkorjausprosessin täysin luonnollisena, joidenkin ihmisten elämään kuuluvana asiana.

Menneisiin muistoihin liittyy myös koulukiusaaminen ja ulossulkeminen poikaporukoista.

Korjausprosessi on tavallaan dokumentin sivujuonne ja pääaiheeksi nousee käsittelemättömän trauman kohtaaminen ja sureminen. Elokuva myös oikaisee onnistuneesti stereotyyppiset uskomukset, joiden mukaan transsukupuolisuuteen löytyisi jokin etiologinen, traumaperäinen syy. Osoittelemisen tai selittämisen sijaan elokuvan pääaiheet nousevat esille päähenkilöiden välisissä keskusteluissa.

Naisten hoiva- ja tunnetyön merkitys Erikin trauman kohtaamisessa

Nettelbladtin ohjauksen vahvuus on Erikin ja hänen ihmissuhteidensa kuvauksessa. Koko kymmenen vuoden ajan trauman haavoittaneen Erikin elämää kannattelee kolmen naisen antama hoiva ja tunnetyö. Elokuvassa nähdään useita herkkiä ja psykologisesti intiimejä kohtauksia, joissa Erikin puolalaistaustainen äiti tukee ja kannattelee poikaansa tämän pohtiessa elämäänsä ja sukupuolenkorjausprosessin eri vaiheita. Äiti on myös tukena Erikin yrittäessä löytää tapoja ilmaista kärsimystä, jolle ei löydy sanoja.

Äidin lisäksi Erikin elämässä on isoäiti, jota Erikin sukupuolenkorjaus ei hätkähdytä, sisko, sekä tyttöystävä ja myöhemmin aviopuoliso Martyna. Martynan ja Erikin äidin välille syntyy intohimoinen riita Erikin muuttaessa tyttöystävänsä kanssa uuteen kotiin ja äidin käsitellessä ristiriitaisia ja kipeitä, poikansa itsenäistymiseen liittyviä tunteita. Martyna taas kokee joutuvansa vetämään terveitä rajoja Erikin äidille, jotta äiti ei liikaa sekaantuisi poikansa ja tämän tyttöystävän yhteiseen elämään ja päätöksiin. Pariskunta ei esimerkiksi heti halua kertoa mitään Erikin transtaustasta Martynan perheelle, vaan sanovat Erikin olevan umpisuolen tulehduksen takia sairaalahoidossa, kun tosiasiassa Erik käy läpi genitaalikirurgisen prosessin. Erikin äiti taas on huolissaan Erikin turvallisuudesta jos transtausta tulee esiin jollain yllättävällä tavalla ja päättää ottaa yhteyttä Martynan äitiin. Lopulta Martynan perhe kuitenkin tukevat hekin Erikiä ja Martynaa. Herkässä kohtauksessa Erikin äiti ja Martyna sopivat riitansa.

Äiti on tukena Erikin yrittäessä löytää tapoja ilmaista kärsimystä, jolle ei löydy sanoja.

Martyna on myös keskeisessä asemassa tukiessaan Erikin pyrkimyksiä kuvata traumaan liittyviä tunteita kuvanveiston ja savimuovailun keinoin. Dokumenttielokuvan lopussa Martyna odottaa Erikiä Santiago de Compostelassa tämän saatua pyhiinvaellusmatkansa päätökseen. Erikin isä esiintyy dokumentissa vain lyhyesti, mutta isääkin kuvaavissa kohtauksissa fokus on henkilön pyrkimyksessä ymmärtää ja tukea lastaan – omista, sukupuoleen liittyvistä ennakkoluuloista ja epätietoisuudestaan huolimatta.

Yhteisöllisyys ja ihmissuhdeverkostot kannattelevat

Dokumentti kuvaa onnistuneesti läheisen ihmisen sairastumista masennukseen ja sairauden vaikutusta perheen elämään. Ennen pyhiinvaellusmatkalle lähtöään Martyna kuvailee avuttomuuden, uupumuksen ja riittämättömyyden tunteitaan liittyen Erikin tukemiseen ja auttamiseen. Lopulta Martyna itsekin uupuu ja masentuu.

Erik hakee katolilaisen uskonnollisen yhteisön ja oman henkilökohtaisen jumalasuhteensa avulla vastauksia kärsimykseen liittyviin kysymyksiin. Dokumenttielokuvassa kristillinen kärsimyksen ja ylösnousemuksen symboliikka rinnastetaan trauman kohtaamiseen ja suremattoman surun suremiseen. Pyhiinvaellusmatkalla Erik kävelee useita kymmeniä kilometrejä päivässä ja ystävystyy muiden, ympäri maailmaa vaellukselle tulleiden nuorten aikuisten kanssa.

Jälleen Nettelbladt kuvaa yhteisöllisyyden ja ihmissuhdeverkostojen merkitystä traumasta toipumisessa. Vaikka Erik lähtee matkalle yksin, hän tulee uusien ystävien kannattelemaksi ja löytää lopulta avaimia oman kärsimyksen läpikulkemiseen menettämättä itseään.

Transihmisten ja heidän läheisten jaksamisen turvaamiseksi tarvitaan ammatillista psykologista tukea

Elokuvan vahvuus on ristiriitaisella tavalla osittain myös dokumentin heikkous tai akilleen kantapää. Keskittymällä hyvin tiiviisti kymmenen vuoden ajan yksinomaan Erikin kärsimykseen sekä läheisimpien perheenjäsenten ja Erikin välisiin suhteisiin, elokuvasta jää pimentoon sateenkaariyhteisö. Esimerkiksi mielenterveysapua ja vertaistukea antavien kansalaisjärjestöjen yhteiskunnallinen merkitys puuttuu dokumentista. Dokumenttielokuvassa on vain yksi lyhyt kohtaus, jossa näytetään pakkosterilisaatiota vastustava, poliittinen protesti Malmön keskustassa.

Elokuvasta jää pimentoon sateenkaariyhteisö.

Kaikki transihmiset eivät toki halua olla tekemisissä toisten transihmisten kanssa tai olla osa laajempaa sateenkaariyhteisöä, mutta yhteisön näkymättömyys dokumentissa herättää kysymyksiä ohjaajan mahdollisesta sokeasta pisteestä tai normatiivisuudesta. Elokuva päättyy Erikin ja Martynan avioliittoon, jolloin heteronormatiivisuus ja avioliittoinstituutio näyttäytyvät sekä ulospääsynä masennuksesta että sisäänpääsynä yhteiskunnan hyväksymien yhteisöjen pariin.

Kuvaamalla niin intensiivisesti Erikin ahdistusta ja kärsimystä dokumenttielokuva toistaa ja vahvistaa stereotyyppistä representaatiota, jossa transihminen on aina onneton, yksinäinen ja ahdistunut. Ajatus siitä, että nuori aikuinen voisi kohdata teini-iän seksuaalisen hyväksikäytön aiheuttaman trauman yksin ja uskonnollisen uskon avulla, ilman ammatillista traumapsykoterapiaa on suorastaan vaarallinen.

Transihmisten läheiset tarvitsisivat hekin matalan kynnyksen psykologista ammattiapua.

Elokuva nostaa kuitenkin esille yhteiskunnallisesti ja poliittisesti merkittäviä asioita, joista yksi on transihmisten ja heidän läheistensä ammatillisen, psykologisen tuen puute. Stigmatisoidun ihmisryhmän vähemmistöstressi, syrjintä sekä hoitamattomat mielenterveysongelmat johtavat tilastoidusti transihmisten korkeampiin itsemurhatilastoihin. Tässäkin dokumenttielokuvassa kerrotaan, että Erik on yrittänyt itsemurhaa kahdesti.

Transihmisille tukea ja hoivaa antavat läheiset tekevät usein raskasta hoivatyötä ja tarvitsisivat hekin matalan kynnyksen sosiaalista ja psykologista ammattiapua, sekä tutkittuun tietoon perustuvaa ohjausta, jota esimerkiksi uskonnollisilla yhteisöillä ei välttämättä ole. Muuten läheisilläkin on suuri riski sairastua vakavaan uupumukseen.

”Drömprins” on ristiriitainen, hyvin raskas, mutta samalla kaunis kuvaus trauman kohtaamisesta, sen läpikulkemisesta ja pitkästä matkasta kohti toipumista.

Julian Honkasalo on Suomen Akatemian tutkijatohtori ja sukupuolentutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa sekä Politiikasta-toimituskunnan jäsen.

Julkaisu DocPoint-arvio: Läheisten hoivatyö kannattelee transmiehen suruprosessia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Bank Job on katsottavissa verkossa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalien ajan 31.1.-6.2.2022.

Daniel Edelstynin ja Hilary Powellin veijarimainen Bank Job (Iso-Britannia, 2021) antaa tämän arvion otsikossa esitetylle, näytelmäkirjailija Bertolt Brechtin Kolmen pennin oopperan (1928) repliikille uuden, toiveikkaan ja entistä ilkikurisemman merkityksen. Elokuvan alussa kohtaamme velkaantuneen ja turhautuneen lontoolaistaiteilijan, Daniel Edelstynin, joka yrittää saada rahoitusta tulevalle elokuvalleen. Rahaa ei irtoa, koska edellinen produktio maksoi enemmän kuin tuotti, ja uusi produktio vaikuttaa rahoittajan silmissä huolestuttavasti edellisen kaltaiselta.

Edelstyn alkaa pyöritellä yhdessä taiteilijapuolisonsa Hilary Powellin kanssa suuria kysymyksiä: Miksi me ylipäätään velkaannumme? Miksi yksi voi rikastua myymällä toisten velkoja? Miksi velka elää, vaikka minä kuolen? Miksi velka on niin tärkeää kapitalistisessa talousjärjestelmässä?

Näitä kysymyksiä on käsitellyt esimerkiksi edesmennyt yhdysvaltalainen antropologi David Graeber kirjassaan velan historiasta. Taiteilijapariskunta ryhtyy taiteelliseen interventioon vapauttaakseen pienen ihmisen veloista, ja tästä interventiosta syntyy elokuva.

Kohti ratkaisuja itse painetulla rahalla

Bank Job käsittelee riemastuttavan maanläheisesti sitä, miten amatöörit käyvät Occupy Wall Street -kansanliikkeen hengessä asiantuntijoiden rakentaman, läpitunkemattomalta tuntuvan systeemin kimppuun aseenaan pelkästään niin sanotut tyhmät kysymykset: Mitä jos velkaantuminen lopetettaisiin nyt heti? Mitä jos mitätöitäisiin kaikki olemassa olevat yksityisten kotitalouksien velat?

Etsiessään ratkaisua globaaliin velkakierteeseen pariskunta päätyy siihen, että tarvitaan uusi valuutta, jonka avulla he voivat ostaa velkoja ja mitätöidä ne. Nykyaikaisen, immateriaalisen kryptovaluutan sijaan he alkavat painaa itse tehtyjä seteleitä omassa piharakennuksessaan.

Mitä jos velkaantuminen lopetettaisiin nyt heti?

Näin tavalliselle kansalaiselle lähes käsittämättömään finanssikapitalismin rinnakkaistodellisuuteen irtaantunut valuutta palautuu konkreettiseksi, käsin kosketeltavaksi asiaksi. Siitä tulee tuttua kahisevaa käteistä, jonka ihminen ojentaa tiskin yli toiselle saadakseen vastineeksi jotain aitoa, jonka voi nähdä omin silmin, pistää kassiin ja viedä kotiin.

Edelstyn ja Powell tarvitsevat ”bisneksensä” pyörittämiseen oman, liiketoimintaidealtaan vallan iloisen ja irrottelevan ”pankin”, apukäsiä, painokoneita ja monenmoisia symboleita, kuten kylttejä ja leimasimia.

Aktivismia kotoillen

Elokuvan sisällöllinen dynamiikka ja visuaalinen kieli rakentuvat globaali-paikallinen-vastakkainasettelun varaan. Käsittämätön ja näkymätön globaali ylätaso muutetaan näkyväksi ja paikalliseksi ruohonjuuritasoksi. Vastakkainasettelua korostaa elokuvan välillä tyylitellyn retrohenkinen ja välillä harkitun kotikutoinen miljöö lapsineen, koirineen, sohvan käsinojalle unohtuneine lautasineen, petaamattomine sänkyineen ja rehottavine huonekasveineen. Tätä lämminhenkistä sekamelskaa vasten näytetään siluettikuvaa London Cityn viiltävän terävistä, lasisista ja teräksisistä pilvenpiirtäjistä – näin katsojalle ehdotetaan visuaalisin keinoin, mistä globaalin kapitalismin kylmää, velkaista ydintä kannattaisi lähteä etsimään.

Edelstyn ja Powell onnistuvat saamaan itälontoolaisen naapurustonsa mukaan toimintaan, jossa yhteiskuntakritiikki kääntyy leikiksi ja leikki politiikaksi. Taiteilijoiden ”pankilla” ei ole juuri mitään tekemistä vastaavaa nimeä kantavan yhteiskunnallisen instituution tai liiketoiminnan kanssa. Kriittinen katsoja saattaisi kuitenkin alkaa pohtia, eroaako toiminta sittenkään niin paljoa perinteisestä hyväntekeväisyydestä.

Taiteilijat onnistuvat saamaan itälontoolaisen naapurustonsa mukaan toimintaan, jossa yhteiskuntakritiikki kääntyy leikiksi ja leikki politiikaksi.

Elokuvassa pariskunta painaa omaa rahaa, jota yhteisöllistä taideprojektia sympatisoivat ihmiset ostavat oikealla rahalla. Kertynyt raha käytetään sekä lähialueen hyväksi että yksityisten velkojen mitätöimiseen. Tällainen rahan kerääminen vaikuttaisi olevan itse asiassa varsin lähellä perinteistä hyväntekeväisyyttä, jossa yksityinen ihminen antaa omastaan toiselle ja saa vastalahjaksi hyvää mieltä.

Hyväntekeväisyystyön kritiikillä on pitkä marxilainen historia, jonka kärki kohdistuu erityisesti siihen, että hädänalaisten auttaminen tapahtuu hätää tuottavan järjestelmän puitteissa. Näin yksityisten ihmisten hyväntahtoisuuden varaan rakentuva toiminta tulee vahvistaneeksi hätää tuottavia rakenteita sen sijaan, että rakenteita muutettaisiin.

Onko monimutkainen, verkottunut globaali kapitalismi sittenkään kovin monimutkaista

Tällaisen johtopäätöksen tekemiseen Bank Job on kuitenkin aivan liian vallaton. Taideprojektina se onnistuu hykerryttävän vaivattomasti siinä, missä analyyttinen yhteiskunnallinen dokumentti voisi helposti epäonnistua. Se kysyy suorasukaisesti, häpeilemättä ja täysin epäobjektiivisesti, onko monimutkainen, verkottunut globaali kapitalismi sittenkään kovin monimutkaista. Entä jos me vain luulemme niin?

Elokuva pyrkii siten hakkaamaan ihmisen mentäviä reikiä taloudellisen järjestelmämme kovaan ja kiiltävään imagoon ja osoittamaan, että ehkäpä julkisivun takana ei olekaan mitään sen kummempaa. Ehkä voisimme itse asiassa ratkaista kaikki ongelmat hommaamalla jostakin tyhjän toimiston, kirjoittamalla ikkunaan ”pankki” ja alkamalla painaa rahaa ihan itse.

Juuri tämä on elokuvan vekkuli ydin. Sen kun otetaan raha haltuun ja aletaan jakaa sitä niin, että kaikille riittää.

Kersti Tainio on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa. Hän on Politiikasta-lehden toimituskunnassa ja Politiikasta taidetta -osion toinen kuraattori.

Julkaisu DocPoint-arvio: Mitä on pankkiryöstö pankin perustamiseen verrattuna? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.