Laki velvoittaa kaikki kansanedustajaksi valitut ja varasijalle jääneet laatimaan julkisen ilmoituksen vaalikampanjansa rahoituksesta ja kuluista. 2000-luvun vaalirahailmoitukset osoittavat, etteivät Arkadianmäen ovet avaudu pikkurahalla.

Samaan aikaan eri puolueiden kansanedustajien budjetit poikkeavat toisistaan suurestikin, ja eri puolueiden edustajilla on omat suhteellisen vakiintuneet rahoituksen lähteensä.

Keskibudjetti ei kasvanut viime vaaleista

Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa valitut kansanedustajat käyttivät keskimäärin 37 000 euroa läpimenonsa varmistamiseen. Viime vaaleihin verrattuna rahaa meni noin tuhat euroa vähemmän (inflaatio huomioiden 1 900 euroa).

Keskibudjetin maltillinen lasku johtuu kahdesta asiasta.

SDP:n kansanedustajien keskibudjetti laski useilla tuhansilla eurolla. Eduskuntaan myös valittiin viimekertaista enemmän vihreiden ja vasemmistoliiton edustajia, jotka käyttävät keskimääräistä vähemmän rahaa kampanjointiin, ja vastaavasti vähemmän keskustalaisia, joilla on perinteisesti ollut hyvin suuria vaalibudjetteja.

Vuosituhannen alkuun verrattuna kampanjakustannukset ovat nousseet huimasti.

Vuosituhannen alkuun verrattuna kampanjakustannukset ovat kuitenkin nousseet. Vuoden 2003 eduskuntavaalien keskibudjetti oli vajaat 26 100 euroa. Nykyrahaan muutettuna kampanjointiin käytettiin keskimäärin 4 800 euroa vähemmän kuin näissä vaaleissa.

Vuonna 2008 alkaneesta vaalirahakohusta johtuen vuoden 2011 eduskuntavaaleissa käytettiin merkittävästi vähemmän rahaa kuin vielä vuonna 2007. Inflaatio huomioon ottaen kampanjoihin käytetään edelleen vähemmän rahaa kuin huippuvuonna 2007.

Kokoomuksen kansanedustajapaikat kalleimpia, perussuomalaisten halvimpia

Puolueiden välillä on suuria eroja siinä, kuinka paljon rahaa niiden kansanedustajat käyttivät kampanjointiin.

Kokoomuksen kansanedustajien kampanjat ovat ylivoimaisesti kalliimpia, keskimäärin noin 58 100 euroa. Myös keskustan kansanedustajien vaalibudjetit ovat suuruudessaan omaa luokkaa.

Ylivoimaisesti halvimmat kampanjat tekivät perussuomalaisten kansanedustajat, jotka kustansivat kansanedustajapaikastaan keskimäärin 19 600 euroa. Peräti 11 perussuomalaisten kansanedustajaa käytti kampanjaansa alle 10 000 euroa. Sama onnistui perussuomalaisten lisäksi vain neljältä muulta kansanedustajalta.

Valituilla suuremmat kampanjat kuin ehdokkailla

Valitut kansanedustajat käyttivät kampanjointiin monin kerroin enemmän rahaa kuin ehdokkaat keskimäärin.

Ylen vaalikoneen vaalirahoitusta koskevaan kysymykseen vastanneista ehdokkaista 62 prosenttia kertoi kampanjoivansa alle 5 000 eurolla. Ehdokkaiden mediaanibudjetti oli 1 000–3 000 euroa. Ainoastaan seitsemän prosenttia ehdokkaista kertoi käyttävänsä kampanjaan yli 30 000 euroa.

Valituista kansanedustajista taas vain neljä kampanjoi alle 5 000 euron budjetilla. Useamman kuin joka toisen budjetti oli yli 30 000 euroa.

Naisilla miehiä halvemmat kampanjat

Vaalirahoituksen suhteen miehet vaikuttavat olevan naisia paremmassa asemassa.

Miesten keskibudjetti oli 40 000 euroa ja naisten 33 700 euroa. Mieskansanedustajat käyttivät siis keskimäärin 6 300 euroa enemmän kuin heidän naiskollegansa.

Miesten vaalibudjetit ovat olleet naisia suurempia koko 2000-luvun. Pienemmillään ero oli vuoden 2011 vaaleissa, jolloin naisten budjetti oli 4 500 euroa pienempi kuin miesten.

Kevään vaaleissa ainoastaan keskustan naiset käyttivät kampanjointiin miehiä enemmän rahaa. Naisten budjetit olivat keskimäärin 1 800 euroa suuremmat kuin miesten. Kokoomuksen mieskansanedustajat käyttivät keskimäärin jopa 13 300 euroa enemmän kuin naiskollegansa.

Naiskansanedustajat saivat vähemmän ulkopuolista vaalirahoitusta kuin miehet.

Naisten vaalirahoituksesta 38 prosenttia oli peräisin naisten omista taskuista, kun taas miehillä vain 26 prosenttia kaikesta vaalirahoituksesta oli lähtöisin heiltä itseltään. Mikäli kampanjaa varten otetut lainat lasketaan mukaan, nousee naisten omavaraisuusaste 42 prosenttiin ja miesten 30 prosenttiin.

Naiset käyttivät myös absoluuttisesti enemmän omaa rahaa kuin miehet. Naiskansanedustaja käytti omaa rahaa keskimäärin noin 14 000 euroa, ja mieskansanedustaja noin 12 8000.

Kansanedustajat käyttivät vähemmän omaa rahaa kuin aiemmin

Kun tarkastellaan sitä, mistä lähteistä kansanedustajien kampanjabudjetit koostuivat, suurin yksittäinen rahanlähde ovat kansanedustajat itse.

Vajaa kolmannes kansanedustajien yhteenlasketuista budjeteista oli peräisin kansanedustajien omista taskuista. Jos lainat lasketaan mukaan omiin varoihin, kansanedustajat kuittasivat itse keskimäärin 35 prosenttia kampanjalaskuistaan.

Verrattuna aikaisempiin vuosiin kansanedustajat käyttivät kuitenkin hieman aiempaa vähemmän omaa rahaa. Vuosina 2003–2015 kansanedustajat ovat itse maksaneet keskimäärin 35–37 prosenttia kampanjakuluistaan, lainat mukaan luettuna 43–45 prosenttia.

Myös puolueiden välillä on suuria eroja suhteessa siihen, kuinka paljon kansanedustajan tarvitsee kaivaa kuvettaan.

Valitut kansanedustajat käyttivät kampanjointiin monin kerroin enemmän rahaa kuin ehdokkaat keskimäärin.

Suhteessa eniten omaa rahaa käyttävät perussuomalaisten ja vihreiden kansanedustajat, joilla ei ole samanlaisia yhteyksiä yritysmaailmaan ja ammattiyhdistysliikkeeseen kuin perinteisillä puolueilla. Perussuomalaiset kansanedustajat maksoivat keskimäärin 57 prosenttia kampanjakuluistaan (lainojen kanssa 68 %), ja vihreät 53 prosenttia (lainojen kanssa 55 %).

Vihreiden kansanedustajat ovat kuitenkin vuosien saatossa pystyneet löytämään vaihtoehtoisia rahoituslähteitä, sillä vielä vuosituhannen alussa vihreiden kansanedustajat kustansivat vaalikampanjoistaan itse lähes 80 prosenttia.

Perussuomalaisten kansanedustajat puolestaan keräsivät suhteellisesti enemmän ulkoista rahoitusta ennen vuoden 2011 vaalivoittoa, jolloin puolueella oli vain muutama kansanedustaja.

Yrityksiltä porvareille, yhdistyksiltä vasemmistopuolueille

Oman rahoituksen lisäksi vaalikampanjoita rahoitetaan ulkoisilla lahjoituksilla. 2000-luvun vaalirahailmoitukset osoittavat, että eri puolueiden kansanedustajilla on suhteellisen vakiintuneita rahoituslähteitä.

Yritysten tuet kohdentuvat pääasiassa keskusta-oikeistoon sijoittuville puolueille, eli kokoomukselle, keskustalle, RKP:lle sekä kristillisdemokraateille. Eniten yritystukea saavat kokoomuksen kansanedustajat.

Vaalirahakohu vaikutti vuoden 2011 eduskuntavaaleihin, jolloin yritykset antoivat aiempia vuosia vähemmän vaalirahaa. Sittemmin yritysten rahahanat ovat auenneet uudelleen.

Vasemmistopuolueet saavat vaalirahaa yhdistyksiltä. Erityisesti SDP:n kansanedustajat saavat huomattavaa tukea ammattiyhdistysliikkeeltä. Myös RKP:lle erilaisten ruotsinkielisten säätiöiden ja yhdistysten tuki on tärkeää, erityisesti koska puolue sai kevään vaaleissa aiempaa vähemmän lahjoituksia liike-elämältä.

Vihreiden kansanedustajille yksityishenkilöiden lahjoitukset ovat muodostuneet tärkeäksi vaalirahan lähteeksi 2010-luvulla. Myös perussuomalaisten kansanedustajille yksityishenkilöiden lahjoitukset ovat yleisin ulkoisen kampanjarahoituksen lähde.

Vaalirahoitus kertyy pienistä puroista

Kansanedustajien on vaalirahailmoituksissaan nimettävä kaikki yli 1 500 euroa lahjoittaneet tahot. Myös pienemmät lahjoitukset voidaan nimetä, mutta siihen tarvitaan lahjoittajan lupa.

Vain pieni osa yksityishenkilöiden, yritysten ja yhdistysten jakamasta tuesta ylittää 1 500 euron rajan. Myös alle 1 500 euron lahjoituksien vapaaehtoinen nimeäminen on harvinaista.

Tämä tarkoittaa sitä, että vain pieni osa vaalirahan alkuperästä on julkista tietoa.

Vain pieni osa vaalirahan alkuperästä on julkista tietoa.

Yksityishenkilöt lahjoittivat kansanedustajien kampanjoihin yhteensä vajaat 1,5 miljoonaa euroa. 22 prosenttia näistä lahjoituksista oli yli 1 500 euron suuruisia tai muuten identifioituja. Kansanedustajille tehtiin siis vähintään 750 pientä lahjoitusta yksityishenkilöiden toimesta.

Yritysten lahjoitukset muodostivat lähes 1,6 miljoonaa euroa. Nimetyistä lähteistä oli peräisin 17 prosenttia. Yhteensä yritykset tekivät vähintään 850 pienempää lahjoitusta.

Reilun miljoonan yhdistys-, järjestö- ja säätiötuesta 40 prosenttia tuli identifioiduilta yhdistyksiltä ja säätiöiltä. Muut tahot tekivät vähintään vajaat 450 alle 1 500 euron lahjoitusta.

Perinteiset kanavat voimissaan

Kampanjabudjettien kulurakenne paljastaa, että kansanedustajat uskovat yhä vahvasti lehtimainonnan voimaan. Lähes kolmannes vaalirahasta käytetään lehti-ilmoitteluun. Vahvimmin lehtimainontaan uskottiin kristillisdemokraattien kansanedustajien joukossa, vähiten vihreiden.

Lähes kolmannes vaalirahasta käytetään lehti-ilmoitteluun.

Toiseksi suurin kuluerä oli ulkomainonta, johon upposi 18 prosenttia kaikesta kansanedustajien käyttämästä vaalirahasta. Kolmanneksi suurin kuluerä olivat vaalilehdet (13 %).

Tietoverkkojen osuus vaalikampanjoiden yhteenlasketuista menoista on vain seitsemän prosenttia. Pientä kasvua edellisvuosista on kuitenkin havaittavissa. Vuonna 2011 tietoverkkoihin käytettiin 2,6 prosenttia kaikesta käytetystä vaalirahasta ja vuonna 2015 neljä prosenttia.

Eniten tietoverkkoihin panostivat vihreiden kansanedustajat, joiden vaalibudjeteista lähes neljännes kulutettiin verkkoon.

Raha puhuu

2000-luvun eduskuntavaalit ovat osoittaneet, että rahan merkitys vaaleissa ei ole kadonnut minnekään.

Kampanjoinnin hintalappu on paisunut niin suureksi, että voidaan todeta, ettei kansanedustajaksi pyrkiminen ole kaikille mahdollista. Tai ainakin se on huomattavasti helpompaa toisille.

Esimerkiksi kevään vaaleissa äänioikeutettujen käytettävissä olevien tulojen mediaani oli 21 500 euroa. Eduskuntavaaleissa läpipääsyyn oikeuttava keskibudjetti vastaa siis niin sanotun keskivertoäänestäjän vajaan kahden vuoden kaikkia käteen jääviä ansioita.

Kuvaavaa onkin, että ehdokkaaksi asettuvat ovat toistuvasti kansaa korkeammissa työelämäasemissa ja hyvätuloisempia. Vastaavasti valitut ovat rannalle jääneitä varakkaampia ja korkeammissa asemissa työelämässä.

Kiitos Eduskuntatutkimuksen keskuksen korkeakouluharjoittelijalle Roope Kinisjärvelle vuoden 2019 eduskuntavaalien vaalirahoitusilmoitusten läpikäymisestä.

YTM Annu Perälä on yohtorikoulutettava Turun yliopiston Eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Edit 25.6.2019 klo 13:33: Kuvioon 1 on lisätty keskibudjettien inflaatiokorjaus ja tekstin otsikkoa ja sisältöä on muokattu huomioimaan inflaatiokorjaus.

Julkaisu Vaalikampanjointi nielee kymmeniätuhansia euroja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Millainen on puoluekannatusmittausten osumatarkkuus Suomessa? Kuinka hyvin vaaleja edeltävät viimeisimmät mittaukset ovat kyenneet ennakoimaan vaalivoittajat? Millainen mittausten osuvuus on ollut kaikkiaan? Entä millaiset päätekijät heikentävät tai kohentavat mittausten tarkkuutta?

Käsittelen seuraavassa näitä kysymyksiä Suomen eduskuntavaalien osalta kuluvalla vuosituhannella.

Osuvatko mittaukset?

Vuosien 2003, 2007, 2011 ja 2015 eduskuntavaalien viimeisimpien kannatusmittausten osuvuutta vaalitulokseen on tarkasteltu Suomen demokratiaindikaattoreissa. Niistä selviää, että viimeisimmät puoluekohtaiset kannatusarviot ovat osuneet kohdilleen varsin hyvin.

Demokratiaindikaattoreissa on mukana kustakin vaalista kolmen mittauslaitokset viimeisimmät mittaukset: Yle/Taloustutkimus, Helsingin Sanomat/TNS Gallup sekä vuosien 2003–2011 osalta MTV3/Research International ja vuoden 2015 vaaleista Iltalehti/Tietoykkönen.

Mittaukset ovat poikenneet yli kaksi prosenttiyksikköä puolueen vaalituloksesta vain melko harvoin. Näin tapahtui keskustan kohdalla Taloustutkimuksen ja Tietoykkösen mittauksissa vuonna 2015. Vuonna 2011 kaikki kolme mittaajaa aliarvioivat perussuomalaisten ja yliarvioivat keskustan kannatuksen selvästi.

Kannatusmittaukset eivät ole vaalitulosennusteita, vaan arvioita tiedonkeruuajan tilanteesta

Kahden prosenttiyksikön kriteerillä TNS aliarvioi vuoden 2007 vaaleissa perussuomalaisten kannatuksen ja Taloustutkimus yliarvioi vuoden 2003 vaaleissa kokoomuksen kannatuksen.

Kaikkiaan indikaattorit sisältävät kustakin neljästä vaalista kahdeksan eduskuntapuolueen vertailun kolmen mittauslaitoksen osalta. Yhteenlaskettuna 96 vertailusta nousee johdonmukaisina ja suurina poikkeamina vain keskustan ja perussuomalaisten kannatus vuoden 2011 vaaleissa.

Silloinkaan mittaukset tuskin olivat pahoin pielessä. Parin viimeisen kampanjaviikon aikana tapahtui muutoksia, jotka eivät ajoittuneet viimeisimpien mittausten keruuajankohtaan.

Yleensä ainakin mittauslaitokset muistuttavat, että kannatusmittaukset eivät ole vaalitulosennusteita, vaan arvioita tiedonkeruuajan tilanteesta. Mittausten osumatarkkuus on siis ollut hyvä kuluvan vuosituhannen eduskuntavaaleissa.

Vaalivoitto maaliintulojärjestyksenä

Puoluekannatusmittausten osumatarkkuutta voidaan arvioida myös siltä kannalta, ovatko viimeisimmät arviot kyenneet ennakoimaan oikein vaalivoittajat. Vaalivoittoretoriikka on puolueiden suulla tunnetusti notkeaa. Nyt voitoksi eivät riitä pieni kannatuslisäys tai odotuksia parempi tulos.

Valitsen kaksi päälähestymistapaa, joita kutsun maaliintulojärjestykseksi ja markkinaosuuden muutokseksi.

Vaalivoittojen tulkinnassa kannattaa ottaa huomioon sekä maaliintulojärjestys että markkinaosuuksien muutos.

Kuluvan vuosituhannen eduskuntavaalien jälkeen pääministeriksi on valikoitunut vaalien suurimman puolueen puheenjohtaja. Tämä on lisännyt maaliintulojärjestyksen suosiota vaalivoittotulkinnoissa. Miten viimeisimmät gallupit ovat kyenneet ennakoimaan ääniosuudeltaan suurimman puolueen eduskuntavaaleissa?

Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa kamppailu suurimman puolueen asemasta oli hyvin tasainen kilpa keskustan ja SDP:n kesken. Keskusta nousi vaalituloksessa suurimmaksi 24,7 prosentin ääniosuudella ja kahta suuremmalla paikkamäärällä (55 paikkaa). Keskusta tosin sai koko maassa vaaleissa vain kuutisen tuhatta ääntä enemmän kuin SDP.

Viimeisimmistä kolmesta mittauksesta kaksi ennusti maalitulojärjestyksen oikein (Taloustutkimus ja Research International). TNS Gallupin arviokaan ei mennyt pahasti pieleen. Se mittasi SDP:lle vain kaksi prosenttiyksikön kymmenystä suuremman kannatuksen kuin keskustalle.

Myös vuonna 2007 kamppailu suurimman puolueen asemasta oli lopulta tiukka. Keskusta kohosi suurimmaksi puolueeksi 51 paikalla ja vain yhden paikan erolla kokoomukseen. Puolueiden valtakunnallisten äänimäärien ero oli alle 25 000 ääntä keskustan hyväksi. Kaikki kolme viimeisintä mittausta arvioivat suurimman puolueen oikein.

Vuonna 2011 mittausjulkisuuden suurin huomio keskittyi perussuomalaisten kannatusnousuun. Kaikki kolme viimeisintä valtakunnallista mittausta ennakoivat kokoomuksen suurimmaksi puolueeksi, mikä toteutui myös vaalituloksessa 20,4 prosentin kannatuksella.

Vuoden 2015 vaalituloksen ennakointi oli maaliintulojärjestyksen osalta mittauslaitoksille selvästi helpointa. Keskustan johto muihin puolueisiin oli viimeisimmissä mittauksissa kuutisen prosenttiyksikköä. Johto kutistui vaalituloksessa muutamaan prosenttiyksikköön, ja puolueen vaalikannatus oli lopulta 21,1 prosenttia.

Vaalivoitto markkinaosuuksien muutoksena

Maaliintulojärjestystä painottava ajattelutapa ei tuntunut mahdolliselta varsinkaan vuoden 2011 vaaleissa. Silloin perussuomalaiset lisäsi kannatusosuuttaan edellisistä vaaleista ennätykselliset 15 prosenttiyksikköä. Puolue onnistui valtaamaan jytky-vaaleissa lähes viidenneksen markkinaosuuden eli oli kiistaton vaalivoittaja.

Myös keskustan kannatuslisäys oli vuosien 2011 ja 2015 välillä keskimääräistä suurempi. Kannatus nousi 5,3 prosenttiyksikköä eli enemmän kuin normaalisti eniten markkinaosuuttaan kasvattaneilla puolueilla. Muissa kuluvan vuosituhannen eduskuntavaaleissa kannatusosuuttaan lisäsivät eniten keskusta vuonna 2003 (2,3 prosenttiyksikköä) sekä kokoomus vuonna 2007 (3,7 prosenttiyksikköä). Nämä luvut olivat tavanomaisia eduskuntavaaleissa eniten kannatusosuuttaan lisänneelle puolueelle.

2000- ja 2010-luvun eduskuntavaaleissa suurin puolue on ollut eniten kannatustaan lisännyt puolue vain kahdesti: keskusta vuosina 2003 ja 2015. Pelkästään tämä osoittaa, että vaalivoittoja kannattaa tarkastella avarasti eri näkökulmista.

Ville Pitkänen ja Jussi Westinen e2 Tutkimuksesta ovat huomauttaneet mainiossa eduskuntavaalien tietopaketissaan, että Suomelle on ollut viime vuosikymmeninä tyypillistä suurimman puolueen vaihtuminen eduskuntavaaleissa. Samalla puolueiden kannatusvaihtelu on lisääntynyt. Vaalivoittojen tulkinnassa kannattaa ottaa siis huomioon sekä maaliintulojärjestys että markkinaosuuksien muutos.

Mittausten osuvuutta on entistä vaikeampaa saavuttaa

Mittausten osumatarkkuus on oikeastaan pieni ihme, kun ajatellaan niiden virhelähteitä ja mittaamisen reunaehtojen muuttumista yhä hankalampaan suuntaan.

Suomalaisten puoluekannatusmittausten perushaasteena on aina ollut tilastosattuman lisäksi vaalijärjestelmämme ehdokaskeskeisyys. Äänestyskopissa äänestäjä valitsee ehdokkaan ja sitä kautta myös puolueen. Mittauksissa vastaajat valitsevat kuitenkin puolueen nimeämättä ehdokasta.

Tosin itse haastattelukysymys pyytää vastaajaa arvioimaan sekä puoluetta että ehdokasta. Esimerkiksi Taloustutkimuksella mittaushetken puoluevalintakysymys kuuluu seuraavasti: ”Minkä puolueen tai ryhmittymän listalla olevaa ehdokasta Te äänestäisitte, jos eduskuntavaalit olisivat nyt?”

Mittaamistavan ja äänestystilanteen eriparisuus ei olisi ongelma, jos valitsijakunnassa olisi lähinnä puoluekannaltaan vakiintuneita äänestäjiä eikä äänestäjillä olisi monia itselleen mieluisia puolueita. Kansallisista eduskuntavaalitutkimuksista tiedämme kuitenkin, että puoluekannaltaan vakiintuneiden äänestäjien osuus valitsijakunnassa on laskussa, ja että useilla valitsijoilla on useita suosikkipuolueita. Lisäksi noin puolet äänestäjistä painottaa äänestämisessään enemmän ehdokasta kuin puoluetta.

Viimeisimpien mittausten osumatarkkuuteen vaikuttaa paljon myös se, milloin mittaukset tehdään sekä milloin ihmiset tekevät äänestyspäätöksensä ja käyttävät (tai eivät käytä) äänioikeuttaan.

Kuluvalla vuosituhannella viimeisimmät mittaukset on yleensä julkistettu viimeisellä vaaliviikolla, ja niiden aineistot on koottu muutaman viikon kuluessa ennen julkistamista. Keskimäärin viimeisimmät mittaukset ovat osoittaneet mielipidetilanteen kahdesta kolmeen viikkoa ennen varsinaista vaalipäivää.

Keskimäärin viimeisimmät mittaukset ovat osoittaneet mielipidetilanteen kahdesta kolmeen viikkoa ennen varsinaista vaalipäivää.

Aikaero on merkittävä. Juuri vuoden 2011 vaaleissa iso osa perussuomalaisten kannatusnoususta ajoittui luultavasti aivan viime viikkoihin. Koska useat puolueen kannattajat äänestävät vasta vaalipäivänä, perussuomalaiset ehti saada kannatusnostetta viimeisimmistä mittauksista. Olennaista puolueen kannatusnousulle oli silloin myös viime viikkojen vahva kampanjointi eri vaalipiireissä loppumetreille saakka. Suosion nousuaalto ja aktiivinen mobilisointi tuottivat (ja tuottavat) hyvän tuloksen.

Viime metrien muutosten mahdollisuuteen liittyy valitsijakunnan taipumus äänestyspäätösten lykkäämiseen yhä lähemmäs äänestämässä käyntiä. Tämäkin hankaloittaa viimeisimpien mittausten osuvuutta. Myöhäiset äänestyspäätökset näkyvät erityisesti siinä, että vaaleja edeltävissä mittauksissa vain noin kaksi kolmannesta haastatelluista kertoo puolueen, jota äänestäisi.

Puoluekantansa ilmaisemattomien osuus on noin 35–40 prosenttia, ja on syytä huomata, että tämä on puoluekantansa ilmaisemattomien osuus haastatteluun suostuneista. Osuus olisi paljon suurempi, jos kaikki pyydetyt suostuisivat haastateltaviksi.

Kuinka mittaukset toimivat näinkin hyvin?

Osumatarkkuuden ”ympäristötekijöiden” vaikeutumisesta huolimatta mittauslaitosten työ näyttää onnistuvan vaaleista toiseen. Iso etu osuvuudelle on se, että mittauksiin osallistuvat paljolti sellaiset kantansa ilmaisevat vastaajat, jotka käyvät myös äänestämässä.

Osuvuutta on lisännyt myös se, että eduskuntavaalien äänestysprosentit ovat pysytelleet vuoden 1991 vaaleista lukien jopa hämmästyttävän vakaasti noin 70 prosentin tuntumassa. Vuoden 2011 suurten kannatusmuutosten vaaleissakin äänestysprosentti nousi vain alle kolme prosenttiyksikköä edellisistä vaaleista.

Perussuomalaisten kannatusnousua lukuun ottamatta suomalainen puoluekenttä on pysynyt varsin muuttumattomana, eikä puoluekannatus ole useimpien puolueiden kohdalla vaihdellut merkittävästi. Tämäkin on kohentanut mittausten yleistä osuvuutta.

Eniten mittausten osuvuuteen vaikuttavat mittauslaitosten oma toiminta ja tavat, joilla kannatusmittausten tulokset laaditaan. Osumatarkkuus kohenee, kun mittaaminen perustuu kokemukseen ja standardoituihin menetelmiin.

MIttausten osumatarkkuus on jopa ilmoitettua virhemarginaalia parempi.

Mittaushetken puoluekannatuksen lisäksi kyselyissä tiedustellaan vastaajan puoluekantaa aiemmissa vaaleissa. Edellisten vaalien puoluekantaa painotetaan siten, että aineistossa on edellisten vaalien vaalitulosten mukaan oikeassa suhteessa kunkin puolueen kannattajia. Julkaistavat mittaukset ovat siis aina korjattuja kannatusjakaumia. Siksi niiden osumatarkkuus on jopa ilmoitettua virhemarginaalia parempi.

Osuvuus vuoden 2019 eduskuntavaaleissa?

Muutamista seikoista voidaan jo nyt ennakoida, että kannatusmittausten yleinen osuvuus ei välttämättä yllä vuoden 2019 eduskuntavaaleissa ainakaan vuosien 2003, 2007 ja 2015 tasolle. Tämä johtuu siitä, että päähallituspuolueiden, eli keskustan ja kokoomuksen, kannatus on noin kuukausi ennen vaaleja hyvin matalalla suhteessa vuoden 2015 vaalien tulokseen. Lisäksi joillakin puolueilla, kuten vihreillä, mittauskannatus on nyt selvästi suurempaa kuin vaalikannatus vuonna 2015.

Kannatusmittausten yleinen osuvuus ei välttämättä yllä vuoden 2019 eduskuntavaaleissa ainakaan vuosien 2003, 2007 ja 2015 tasolle.

Havainnot tarkoittanevat suurehkoja puoluekannatuksen muutoksia edellisistä eduskuntavaaleista. Isojen kannatusmuutosten vaaleissa mittausten osuvuus on yleensä keskimääräistä heikompi.

Lisäksi vaalienalustilanne on poikkeuksellinen. Juha Sipilän hallituksen sote-uudistuksen kariuduttua hallitus erosi lähellä vaaleja. Vielä ei ole tiedossa, miten valitsijakunta ja omat kannattajat lopulta suhtautuvat uusia sote- ja maakuntakantojaan kuuluttaviin päähallituspuolueisiin.

Myös puolueiden puheenjohtajien merkitys vaalitulokseen korostunee. SDP:n Antti Rinne ei ole menestynyt kovin hyvin puoluejohtajien ja pääministeriehdokkaiden suosiomittauksissa. Asialla ei ole suurta merkitystä perusdemareille, mutta puolueen mahdolliseen lisäkannatukseen seikka saattaa vaikuttaa.

Kiinnostavaa on myös Jussi Halla-ahon johtamien perussuomalaisten mobilisaatiokyky äänestyspäivinä. Saako PS liikkeelle kannatuspotentiaalinsa? Omien äänestäjien riittävä äänestysaktiivisuus on myös vihreiden merkittävän lisäkannatuksen välttämätön ehto.

Yhtäkään viimeisintä mittausta ei ole vielä julkistettu. Jäämme odottamaan kevään eduskuntavaalien viimeistä kampanjaviikkoa ja itse vaaleja.

YTT, dosentti Sami Borg toimii valtio-opin ma. yliopistonlehtorina Tampereen yliopistossa. Hän on ollut keskeisesti mukana toteuttamassa kansallisia eduskuntavaalitutkimuksia ja toiminut 25 vuotta Ylen vaaliasiantuntijana.

Julkaisu Vaalivoitto ja kannatusmittausten osumatarkkuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eduskuntapuolueet julkistivat vastauksensa hallitustunnustelija Juha Sipilälle (kesk.) juuri ennen vappua. Suurimman kohun sai aikaan perussuomalaisten eduskuntaryhmä, jonka vastaukset eivät keskustaa tyydyttäneet. Sipilän ja puoluesihteeri Timo Laanisen kommenteista pystyi päättelemään, että varsinkin maahanmuuttopolitiikkaa käsittelevät vastaukset olivat muuta kuin aiemmissa keskusteluissa oli sovittu.

Sipilän 15 kysymyksen listalla oli myös yksi ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevä kysymys: ”Mitkä ovat mielestänne Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä kansainvälisen yhteistyön keskeiset linjaukset?” EU-politiikkaa käsiteltiin omassa kysymyksessä, mutta tässä keskityn analysoimaan puolueiden vastauksia edellä mainittuun kuudenteen kysymykseen.

Puolustuspolitiikka keskiössä

Puolueiden vaaliohjelmien perusteella oli odotettavissa sekä varsin perinteisiä lausuntoja Suomen kansainvälispoliittisesta asemasta että turvallisuuspolitiikan perinteisen, puolustuspolitiikkaa korostavien linjauksien esittämistä. Puolueet pysyivät linjauksissaan hyvin uskollisina vaaliohjelmilleen.

Suomen keskeisiä ulko- ja turvallisuuspolitiikan haasteita ja näkymiä eriteltiin jokaisessa vastauksessa. Mikäli vastaukset leikattaisiin irti alkuperäisestä yhteydestä, olisi varsin vaikea yhdistää niitä oikeaan puolueeseen.

Keskusta, perussuomalaiset, SDP, vihreät ja vasemmistoliitto linjasivat sotilaallisen liittoutumattomuuden Suomen turvallisuuspolitiikan ytimeksi.

Perussuomalaisilla liittoutumattomuus muodostaa yhden kivijalan asevelvollisuuden ja koko maan puolustuksen kanssa. Keskustan kolmijalassa liittoutumattomuus on yhdessä hyvien naapurisuhteiden ja kansainvälisen yhteistyön kanssa. Vasemmistoliitto korostaa liittoutumattomuuden ja kansainvälisen rauhanvälittämisen yhteyttä.

SDP:n on vastauksissaan vaikea hahmottaa liittoutumattomuuden käsitettä. Ensin Suomi on ”sotilasliittoon kuulumaton Euroopan unionin jäsenvaltio”, myöhemmin Suomen tärkeänä yhteistyön muotona nähdään ”Pohjolan kahden liittoutumattoman maan” yhteistyö. Perinteisesti Nato-kumppanuuden ja kansainvälisen verkostoitumisen aikana liittoutumattomuuden käsitettä on korvattu kompleksisemmalla ilmaisulla, jota SDP ensin käyttää.

Muut puolueet eivät nosta sotilaallista liittoutumattomuutta esille. Kokoomus kirjaa vaaliohjelmansa tavoin haluavansa pitää Nato-jäsenyyttä ”todellisena turvallisuuspoliittisena vaihtoehtona”, mikä tarkoittaa, että ”hallituksen on ylläpidettävä Suomen mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä”.

Kokoomus rakentaa näin ollen aktiivista Nato-optiota, jonka sisällöllinen toteuttaminen on vaikea hahmottaa. Puolue kannattaa Nato-selvitystä, mutta muutoin ylläpitäminen ei hahmotu kuin Nato-jäsenyydestä kielteisesti linjaavan kirjauksen jättämisenä pois uudesta hallitusohjelmasta.

RKP korosti vaaliohjelmassaan Suomen EU-yhteyttä. Nyt RKP linjaa Suomen puolustuspolitiikan perusteita kansainvälisen yhteistyön ja maanpuolustuksen kautta, muttei korosta muiden puolueiden tavoin liittoutumattomuutta. RKP:n mukaan ”Suomen ei tule sulkea pois turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja keinovalikoimastaan”, mitä voi pitää kädenojennuksena sotilaallisen liittoutumisen suuntaan.

Kristillisdemokraatit eivät hekään korosta liittoutumattomuutta, eikä se esiinny heidän pitkässä ulkopolitiikan perusteiden listassaan. Puolustuspolitiikan perusteet liittyvät nekin puolustusvoimien riittäviin resursseihin ja asevelvollisuuteen. Nato-kumppanuus riittää silti linjausten perusteella kristillisdemokraateille myös tulevalla vaalikaudella.

Vaalikampanjan aikana puhuttanut Nato-selvitys täytyy tehdä vain kokoomuksen mukaan. Vihreät ja perussuomalaiset pitävät sen tekemistä mahdollisena, muut eivät ota kantaa. Keskustan mukaan Suomen Nato-jäsenyys ei tulevan vaalikauden aikana ole ajankohtaista, mutta puolue kuitenkin pitää tärkeänä pitää yllä mahdollisuutta siihen. Tällaiset kirjaukset puolueiden linjauksissa ovat sisällöttömiä. Mikäli jäsenyys ei puolueen mielestä ole ajankohtainen, on vaikea ymmärtää, miksi ”Nato-option” kaltainen kirjaus on tarpeen? Vastaus on näin sisällöllisesti ristiriitainen, koska jäsenyyden tarpeettomuutta ei voi korostaa yhdessä epämääräisen ”option” kanssa. Hallitusohjelman avoin kirjaus on linjassa vain jälkimmäisen näkemyksen kanssa.

Paljon periaatteita, vähän konkreettisia esityksiä

Valtaosasta eduskuntapuolueiden vastauksia puuttuu konkretia. Osin vastaukset on leikattu ja liimattu vaaliohjelmista, jotka olivat luonteeltaan hyvin ympäripyöreitä ja yleisen tason esityksiä.

Pienimmän panostuksen vastaukseen on antanut vaalitappion kärsinyt vasemmistoliitto, joka on tiivistänyt vastauksen viiteen virkkeeseen. Siihen mahtuu yleisen tason linjaukset muun muassa pohjoismaisesta yhteistyöstä, YK:ssa vaikuttamisesta ja kehitysyhteistyöstä.

Kuvaavaa epämääräiselle vastaukselle on linjaus, että ”kyberturvallisuutta kehitettäessä ei saa loukata ihmisten demokraattisia oikeuksia”. Vastaus ei kerro yhtään mitään siitä, miten tärkeäksi vasemmistoliitto kyberturvallisuuden hahmottaa ja kuinka sitä tulisi kehittää.

Edellä mainittu esimerkki ei ole ainoa ja samanlaisia yleisen tason toteamuksia löytyy kaikista vastauksista. Sakari Nieminen ja Matti Wiberg (2015) ovat todenneet, ettei puolueiden 2000-luvun periaateohjelmista juuri löydy konkreettisia operationalisointeja, joilla puolueet esittäisivät keinoja arvojensa ja periaatteidensa käytännön toteuttamiseksi.

On valitettavaa, että strategisen hallitusohjelman kirjoittamiseen valmistautuvat puolueet eivät näe tarpeelliseksi edes vaalien jälkeen esittää merkittäviä konkreettisia keinoja. Suomen ja koko Euroopan ulko- ja turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö on viimeisten vuosien aikana muuttunut epävakaaksi.

Arabikevät, Syyrian sisällissota, Ukrainan kriisi ja Välimeren siirtolaiskatastrofit osoittavat, kuinka paljon tarvetta laaja-alaiselle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle on. Näistä Itä-Ukrainan sota on selvästi kaventanut keskustelua turvallisuuspolitiikasta, mikä näkyy vastauksissa puolustuspolitiikan korostamisena.

Suomi kokoistaan suurempi globaali toimija?

Globaalien haasteiden hallintaa on nostettu mukaan enemmän kuin vaaliohjelmissa, mutta konkreettiset toimet ovat vähissä. SDP esimerkiksi runoilee pitkän listan ilmastonmuutoksesta ja kestävästä kehityksestä, mutta esittää vähän kansallisia toimia globaalien ongelmien ratkaisemiseksi. Asevalvonnan, aseidenriisunnan, kriisinhallinnan ja kehitysyhteistyön saralla toimiminen ovat konkreettisemmat hahmotukset Suomen toimista.

Vaaliohjelmassaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan sivuuttanut vihreät nostaa profiiliaan vastauksissaan. Puolue korostaa Suomen kansainvälistä roolia osana EU:ta ja nostaa YK:n piirissä tehtävän työn merkittäväksi. Kehitysyhteistyövaroista on linjaus päästä YK:n tavoitteeseen (0,7 % BKT:sta) vuoteen 2019 mennessä ja esimerkiksi Arktisen alueen suhteen linjataan, ettei Suomi kannata merenalaisten fossiilisten raaka-aineiden hyödyntämistä.

Kristillisdemokraattien vastauksissa näkyy sisäministeri Päivi Räsäsen kädenjälki. Poliisi ja rajavartiolaitos nostetaan puolustusvoimien rinnalle keskeisiksi turvallisuusorganisaatioiksi ja puolue korostaa sisäisen turvallisuuden merkitystä. Toisaalta puolue ei etene rahoituksen turvaamista konkreettisempiin tavoitteisiin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

Kokoomus linkittää ulko- ja turvallisuuspolitiikan myös kauppapolitiikkaan nostamalla yhdeksi tavoitteeksi Team Finland -verkoston kehittämisen. Puolue esittää vapaakaupan kehittämistä ja yritysten kansainvälistymisen tukemista sekä varojen suuntaamista taloudellisten näkymien mukaisesti. Muutoin myös heidän kirjauksensa jäävät yleisen tason tavoitteellistamiseksi. Keskustalla on osin samantapaisia painotuksia, sillä he lisäisivät yksityisen sektorin toimeliaisuutta kehitysyhteistyössä.

Ei kynnyskysymyksiksi

Vaaleista ei tullut Nato-vaaleja, vaikka näin tulkittiin sekä Venäjällä että muussa kansainvälisessä mediassa. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu jäi pintavaahdon tasolle. Viimeisellä viikolla kinattiin lähinnä ”prosessista” tai keskustelusta itsessään.

Vastausten perusteella ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ei kynnyskysymyksiä hallitusyhteistyölle tule. Vasemmistoliitto on poistanut jyrkimmät Nato-kantansa, ja puolustusmäärärahoistakin löytynee tarpeen vaatiessa sopu.

Liittoutumattomuudesta on vahvanoloinen konsensus, eikä negatiivista kirjausta hallitusohjelmaan ole tulossa, vaikka keskustan itse vastauksessaan horjuukin. Näin myös kokoomuksella ja RKP:llä on hallitustie auki. Selvitys tulevalla vaalikaudella tehdään turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa, ja Nato on osa sitä.

Puolueiden vastausten periaate-tason argumentointi ei lupaa selviä kirjauksia strategiseen hallitusohjelmaan. Luvassa lienee ylätason linjauksia, perusteiden säilyvyyttä ja läpi vaalikauden kestävää keskustelua.

Lähteet

Nieminen, Sakari & Wiberg, Matti (2015). ”Periaatteessa kyllä, hieman käytännössäkin: periaateohjelma-analyysi.” Politiikka 1/2015, s. 54-63.

Puolueiden vastaukset

Keskusta
Kokoomus
Kristillisdemokraatit
Perussuomalaiset
RKP
SDP
Vasemmistoliitto
Vihreät

Artikkelikuva: jorono / Pixabay

Julkaisu Puolustusmäärärahoille kyllä, Natolle ei ehkä ja liittoutumattomuus jatkoon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuplia, kuplia

Jyväskylässä on 30 äänestysaluetta, joista seitsemässä äänikuningas oli vihreiden Touko Aalto. Kahdessa (Ristikivessä ja Kypärämäessä) tuore kansanedustaja oli toisena heti SDP:n Lauri Ihalaisen perässä, ja kolmannessa, Taulumäen äänestysalueella, hän peesasi kokoomuksen Sinuhe Wallinheimoa ja keskustan Mauri Pekkarista. Koko Jyväskylän laajan kunnan alueella Aalto oli neljäntenä, vain hieman Pekkarista ja Wallinheimoa jäljessä. Keski-Suomessa Aalto oli kahdeksas sekä äänissä että vertailuluvultaan.

Jyväskylä on opiskelijakaupunki, ja Touko Aalto on opiskelija- ja kuntapoliitikko, joka toimi sekä Jani Toivolan eduskunta-avustajana että samaan aikaan aktiivisesti Jyväskylässä. Jyväskylästä tuli 3 621 hänen 4 326 äänestään Keski-Suomessa. Ovatko mainitut äänestysalueet ja Aallon ykkösalueet Kirkkopuisto, Harju, Puistotori, Nisula, Kuokkala, Kortepohja ja Hippos kuplia, jotka ovat verrattavissa Helsinkiin – tai helsinkiläisiin vastineihinsa?

Savo-Karjalan Joensuussa vihreä Krista Mikkonen sai eniten ääniä kolmella äänestysalueella – Kanervala, Linnunlahti, Noljakka – ja jäi kakkoseksi keskustan Anu Vehviläisen taakse kuudella alueella (Keskikaupunki, Kaupungintalo, Noljakanmäki, Penttilä, Utra ja Niinivaara), kolmanneksi kolmella (Iiksenvaara, Hukanhauta ja Mutala), ja neljänneksi Vehviläisen ja SDP:n kansanedustajien Mäkisalo-Ropposen ja Myllerin jälkeen Karsikossa. Joensuussa on 26 vaalipiiriä.

Samanlaisen tarinan voisi kertoa muistakin kaupungeista, mutta esimerkiksi Mikkosen vaalipiirin Savo-Karjalan toisessa suuressa kaupungissa Kuopiossa vihreä ääniharava oli pikemminkin Harri Auvinen. Esimerkiksi Iisalmessa ja Varkaudessa vihreät eivät menestyneet. Sen sijaan vasemmiston Matti Semi, eduskuntaryhmän 2. varapuheenjohtaja, sai Varkaudesta, äänestysalueen eteläisestä, Kaakon ympäröimästä kärjestä toiseksi eniten ääniä ja pääsi 2 140 henkilökohtaisella äänellä eduskuntaan. Varkauden alueella SDP sai 37 prosenttia, keskusta 15,5 prosenttia, perussuomalaiset 13,4 ja vasemmisto 13 prosenttia äänistä. Varkauteen vuonna 2005 liitetty Kangaslampi äänesti 43-prosenttisesti keskustaa, sen Harjurannan kylässä keskusta ja sosiaalidemokraatit saivat molemmat noin 28 prosenttia äänistä.

Lapissa on Kemi, ja niin edelleen. Näistä voisi kertoa vaikka kuinka pitkään niille, jotka katsovat vain vaalipiirikarttoja. Tai niille, jotka pohtivat kuntauudistuksia, niille, jotka miettivät, uskaltaako vaikkapa maakuntayliopistoon hakea opiskelemaan ja mistä sieltä hankkia asunnon, ja niin edelleen.

Mitä kuplapuhe tekee?

”Kuplia on kaikkialla”, päättyy lapseni Muppet-kirja vaahtokylpyleikeistä. Leikissä kuplia suojellaan ja niitä rikotaan. Niin se on oikeassakin elämässä. Joskus kupla on kuin lämpöinen äidin syli, haave omista ympärillä.

”Kuplailu” on välttämätöntä. Politiikassa on tärkeää luoda yhteenkuuluvuuden tunne, kuvitelma siitä, että puolue on yhtä. Usein puolueet pyrkivät myös luomaan käsitystä laajemmasta yhteisöstä, vaikkapa kansasta. Se on politiikan perusta. Politiikassa kilpaillaan siitä, kuka pystyy määrittelemään me-yhteisön niin, että siihen samaistuu mahdollisimman moni. Pitkälle se on retoriikkaa, mutta jotta kiinnekohdan pystyisi säilyttämään, kansalle tai ”meille” tulee antaa myös muuta sisältöä. Täytyy tulla yhteinen käsitys siitä, mitä ajetaan. Kuplapuhe on poliittista retoriikkaa, jolla meitä ja muita luodaan. Nokitellaan siitä, kuka tuntee kansan, josta on unohdettu, että se on jälleen yksi kupla.

Mutta myös kuplien rikkominen on tärkeää. Edellinen hallitus epäonnistui esimerkiksi sote-uudistuksessaan siinä, että se ei puhaltanut yhteen hiileen eikä kuunnellut, mitä sanottavaa muilla on. Hallitus ei voi jäädä määräilemään norsunluutorniinsa, vaan sen pitää kiertää maakuntia – ja eri ryhmiä omissa kuplissaan, tuoda niitä yhteen. Ilman sitä on vaikea luoda yhtenäisyyttä seuraavien vaalien alla. Kuplat on hyvä tiedostaa myös kriittisesti.

Kuplapuhe yksinkertaistaa poliittista kenttää, ja juuri se tekee siitä poliittisen. Politiikkaan kuuluu rajanveto, mutta politiikan ei pitäisi olla pelkkää rajanvetoa. Identiteettipolitiikan tai vastakkainasettelun takaa voidaan tehdä mitä vain päätöksiä. Toisaalta sini-vihreän kuplan tunnistaminen ja sijoittaminen luo uudelleen sen vastakkainasettelun, jota vaaleissakin perussuomalaiset tahtoivat luoda. Maakuntien ja Helsingin eriyttävä vaalituloksen lukeminen on juuri sitä, mitä keskusta on toivonut. Persujen kauhistelu toteuttaa juuri sitä vastakkainasettelua, jota persut tahtoivat luoda. Pahimmassa tapauksessa nämä erilliset identiteetit ja samaistumispinnat muuttuvat nyt hegemonisiksi ja valtavirraksi, ja vieraannuttavat ja hylkivät toisiaan.

Kuplasta rakentavastikaan puhuminen (esimerkiksi sen avaaminen, miksi maakunnat äänestivät niin kuin tekivät) ei ratkaise tilannetta. Se nostaa kupla-ajatukseen sisältyvän vastakkainasettelun uudelleen keskusteluun. Se toistaa ja osaltaan ylläpitää kuplaa.

Vaalituloksen marginalisoiminen kuplapuheeksi on määrittelyn politiikkaa. Sitähän puolueetkin tekevät, määrittelyjen tekoa ja niiden purkamista.

Lastenkirjaa ulkomuistista ja kääntäen siteeratakseni: ”Kuplat, kuplat, ne liitävät taivaalla. Poks, poks, poks, ne poksuvat mennessään.”

Julkaisu Vaalituloksen marginalisoiminen maantieteeksi ja kuplapuheeksi on politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaali-illan hymyileviin kasvoihin kuuluivat Sipilä, Stubb ja Soini, sekä tietenkin vihreät historiallisen vaalivoittoon johtanut Ville Niinistö ja Uudenmaan äänikuninkaiden perintöprinssi Carl Haglund. Sitruunan söivät Antti Rinne ja Paavo Arhinmäki. Vaalit ovat jäsenkirjattomien massojen mahdollisuus vaikuttaa siihen, mihin suuntaan puolue on menossa.

Pelkkää populismia?

Selitin valkovenäläiskollegalle tilannetta: miljonääripääministerin oppositiopuolue voitti vaalit, mutta emme oikein tiedä mitä hän ajaa, sillä koko kampanja on mennyt konkretiaa vältellen – ainakin sitten helmikuisen kohun alkoholipoliittisesta kannanotosta puolueohjelman liitteissä. Kollega nyökytteli. Paradoksisesti vaalivoitossa näkyy paljon viitteitä Itä-Euroopasta. Puoluejohtajakin puhuu neljän tai kymmenen vuoden ohjelmasta.

Populismiin kuuluu vastakkainasettelu ja epämääräisen yhtenäisyyden luominen, ja populismia pitäisikin ajatella pikemminkin erilaisena politiikan muotona, jota esiintyy eri määrissä. Näissä vaaleissa siinä onnistuttiin useammassa puolueessa – jo vaalilauseista lähtien. Pantiin Suomi kuntoon, korjattiin, haettiin suuntaa ja oltiin suomalaisten puolesta. Hallituksen tulee ensin luoda ohjelma ja sitten panna sitä toimeen. On mielenkiintoista, että Sipilä tahtoo lähteä nimenomaan ohjelmasta liikkeelle. Vaaliohjelma antaa suuntaa lähtökohtaisessa EU-myönteisyydessään ja byrokratiakriittisyydessään, mutta paljon riippuu hallituksesta

Kolmen (+1) kopla

Todennäköinen hallituskoalitio on keskusta, kokoomus ja perussuomalaiset, jonkun apupuolueen kera tai sitä ilman. Tässä yhtälössä kaikkien kolmen puolueen ohjelmallinen epämääräisyys ennen vaaleja auttanee luomaan hallitusohjelman, jonka takana kaikki voivat seistä. Ongelmana kolmen koplassa on, että jokaisen puoleen on erottauduttava – viimeistään parin vuoden päästä, jotta ei käy niin, että joku niistä näivettyisi.

Luottamus, jota Sipilä on vaalivoittajana ja todennäköisimpänä hallitusneuvottelijana peräänkuuluttanut, voidaan saavuttaa hetkeksi – mutta politiikka on tuulista peliä, eikä luottamus ole koskaan ikuista.

Apupuolueella keskusta voisi hakea luottopartneria. Kansainväliselle yleisölle RKP:n mukaan ottaminen voisi olla helpotus, sillä perussuomalaisten hallituskumppanuus voi herättää melko lailla negatiivista huomiota. Vaalivoittajina vihreille tilaisuutta on myös tarjottava, mutta kelpaako hallitusohjelma lopulta kummallekaan pienistä puolueista?

Perusvastuu

Kansa tahtoi perussuomalaiset hallitusvastuuseen, ja tällä kertaa puolue on myös siitä läpinäkyvän kiinnostunut. Perussuomalaisilla on näytön paikka äänestäjilleen. Ja muulla poliittisella eliitillä on vastuu perussuomalaisten äänestäjille päästää perussuomalaiset hallitukseen esittämään omaa ratkaisuaan näihin epäkohtiin.

Populistipuolueiden pelko periytyy Ruotsista, jossa anti-populistinen tai pikemminkin anti-rasistinen poissulkeminen, cordon sanitaire, toteutettiin viime vaalien jälkeen. Itävallassa se oli vastaus jo 90-luvulla Jörg Haiderin Vapauspuolueelle. Sen seurauksena puolueen kannatus entisestään vahvistui. Vaalien 2011 jälkeen poissulkemista ei tarvittu, sillä PS jättäytyi itse oppositioon.

Poissulkemisella on kannattajansa Suomessakin, mutta perussuomalaisten on aika ottaa vastuu. Laki ja hallitusyhteistyö rajaavat sitä, että millään puolueella ei ole mahdollisuutta muuttaa kaikkea – ellei takana ole perustuslaillista enemmistöä kenties useammalle kaudelle. Suomessa ei hallitus voisi toteuttaa yhtä helposti radikaaleja uudistuksia kuin Unkarissa.

Mutta millaisia populistipuolueet ovatkaan hallituksessa, kun vastahankaisuus ja eliitinvastaisuus on heille tyypillistä? Enää ei voi esittää pelkkää kritiikkiä vaan ajettava politiikkaa koalitiossa. Käykö heidän populismilleen kuin Paavo Arhinmäen nuorekkaalle vastavirtaisuudelle – jossa on tapahtunut oma, luonnollinenkin pehmentymisensä tai elitistymisensä, mitä puolestaan ei pelkkä ”luonnollinen poistuma” selitä?

Demarivaje

Vaaliennustuksiin perustunut hehkutus punamullasta ja sen välttämättömyydestä muuttui lakkouhan esiin nostamiseen vaalien alla. Porvarihallitusten pelolla Suomessa on oma historiansa. Rinteen epäonnistuminen kuitenkin näkyy henkilökohtaisessa äänimäärässä – onhan toki hienoa, että eduskunnan ensikertalainen saa lähes 11 000 ääntä Uudellamaalla, mutta se jää silti kauas puoluejohtajista ja hyvin lähelle oman puolueen Antti Lindtmanin ja Maarit Feldt-Rannan äänimäärää.

Uusmaalainen puheenjohtaja hehkutti Pisara-rataa valtakunnallisena hankkeena negatiivisista laskelmista huolimatta – ja vaihtoehtoja tarjoamatta. Ylimalkaisuus oli tyypillistä muillekin suurten puolueiden johtajille, mutta Rinteen asenteessa korostui ylimielisyys. Sen sijaan, että hän olisi vedonnut kansaan ja luonut jonkinlaisen duunarihabituksen, Rinne vieraannutti äänestäjiä.

Erityisen kiinnostavaa on, kuinka demarinaiset pärjäsivät vaaleissa – niin Jutta Urpilainen kotikentällään Vaasassa kuin itäsuomalaiset naisdemarit Kaakossa ja Savo-Karjalassa. Tamperelaisella Sanna Marinilla näyttäisi olevan uutta voimaa annettavaksi puolueelle. SDP:llä on mahdollisuus pohtia keskeisiä teemojaan uudesta näkökulmasta myös Nasima Razmyarin kautta. Olivathan nämä historialliset vaalit maahanmuuttajaedustajien kannalta.

Naisministerit

Sipilän hallituksessa on tilausta nuorille ja dynaamisille naisministereille. Vaikka naiskansanedustajien lukumäärä on kutistunut, naiset ovat myös olleet vaalien voittajia: äänikuningattaria löytyy joka vaalipiiristä – paitsi Uudeltamaalta – ja kaikista puolueista. Nuoret naisehdokkaat ovat tehneet määrätietoista työtä kampanjan eteen – mutta onko äänivyöryn takana myös reaktio miehiseen puoluejohtajajoukkoon?

Nuoria kansanedustajia löytyy erilaisilla puolue- ja ideologisilla taustoilla. Vaikka muutama veteraanipoliitikko palasi eduskuntaan, sieltä myös putosi toisia. On demokratian uudistavalle voimalle hyvä merkki, että kolmasosa eduskunnasta vaihtuu. Se haastaa eliitin yhtenäisyyttä ja juurtumista ja paljastaa, että politiikalla voi saada muutoksia aikaan – yhtälailla kuin luoda jatkumoa.

Keskusta on tyyppiesimerkki naisten nousulle. Sipilällä olisi mahdollisuus nostaa omasta puolueestaan ja omissa maakunnissaan huipun äänisaaliin keränneet Annika Saarikko, Anne Kalmari Keski-Suomesta, Hannakaisa Heikkinen Savo-Karjalasta tai vaikka Lapin äänikuningatar Katri Kulmuni. Ministerinvalinnoilla on paljon merkitystä hallitusohjelman toteuttamisessa mutta myös mielikuvien luomisesta keskustasta, politiikasta ja Suomesta.

Alueellisuus

Näiden vaalien näkökulmasta keskusta on aidosti alueiden puolue: helsinkiläisiä kansanedustajia ei tarvittu vaalivoittoon. Sipilä on puhunut 12 ministerin puolesta, ja Uudellemaalle niitä olisi tulossa ainakin kaksi. Kepulainen alueellisuusajattelu voisi tarkoittaa sitä, että ministereitäkin olisi joka vaalipiiristä.

Silloin ei Helsingistä voisi olla yhtä ministeriä enempää. Mutta voisiko Sipilä olla sivuuttamatta Olli Rehniä? Tai perussuomalaiset Sampo Terhoa? Tai kokoomus äänikuningatartaan Jaana Pelkosta? Tässä tuleekin haastetta.

Saa nähdä, kuinka hallitus kootaan ja pidetään koossa – ja miten vastavoimana profiloituu oppositio. Onneksi politiikka ei vaaleihin lopu.

Muutettu 22.4. klo 14.14. Demarivaje-kappaleessa yleislakkouhka vaalien jälkeen nykyisene muotoonsa lakkouhasta vaalien alla.

Julkaisu Naisministereitä ja populismia Sipilän hallituksessa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Mäntyniemen linjalla

Vaaliohjelmissaan puolueet linjasivat ulko- ja turvallisuuspolitiikasta varovasti välttäen kovin radikaaleja kannanottoja. Vaikka ulko- ja erityisesti turvallisuuspolitiikka oli agendalla vaalikeskusteluissa, sen vaikutusta vaalitulokseen on mahdotonta arvioida. Sen sijaan tuloksen heijastamaa ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa hallituskaudelle voi vaaliohjelmien ja -keskusteluiden pohjalta hahmottaa.

Keskusta ja perussuomalaiset pohjustivat vaaliohjelmissaan perinteistä ulko- ja turvallisuuspoliittista näkemystä. Keskusta hahmotti jo visuaalisesti tämän politiikan lohkon ”suojakuoreksi” muille lohkoille. Sisällöllisesti keskusta korosti sotilaallista liittoutumattomuutta, hyviä naapuruussuhteita ja vahvaa puolustusta ulko- ja turvallisuuspolitiikan kulmakivinä. Puolue ei ole vastustanut Nato-selvitystä, muttei ole sitä aktiivisesti kannattanutkaan.

Perussuomalaiset rakensivat ohjelmansa puolustuspolitiikan varaan, mikä on vain yksi kapea kokonaisuus ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Nato-kysymyksen suhteen perussuomalaiset ovat olleet varautuneella linjalla, eikä tässä suhteessa kummaltakaan kärkipuolueelta liene odotettavissa uusia avauksia.

Hallituksenmuodostaja Juha Sipilä (kesk.) korosti varsinkin viimeisellä vaaliviikolla tasavallan presidentin linjaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan kulmakivenä. Sipilä kritisoi voimakkaasti puolustusministeri Carl Haglundin (r.) toimintaa yhteispohjoismaisessa kirjoituksessa ja pääsi samalla tukeutumaan presidenttiin. Vaikuttaa siltä, että ”Mäntyniemen linja” vahvistuu suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perustana vaalien jälkeen.

Nato-selvitys vai ei?

Nato on yksittäisenä teemana puhuttanut paljon, mutta jäsenyyden suhteen ei ole odotettavissa ratkaisuita. Sen sijaan jonkinlainen Nato-selvitys tulevalla vaalikaudella voidaan hyvinkin tehdä. Toisin kuin Kataisen hallituksen ohjelmaan, uuteen hallitusohjelmaan ei kirjata Nato-kannanottoa. Tästä on vallinnut vaaleissa pärjänneiden puolueiden keskuudessa vahva konsensus.

Eräänlainen Nato-option aika saanee siis jatkoa tulevalla hallituskaudella. Jäsenyys pidetään mahdollisena ja sen edellytyksenä korostetaan kansanäänestystä. Tästäkin vallitsee konsensus. Hallitus voi päätyä asettamaan jonkinlaisen selvitystyön Nato-jäsenyyden perusteista, mutta se voi tapahtuu osana laajempaa turvallisuuspoliittista selvitystä.

Mikäli hallituspohjan muodostavat keskusta, perussuomalaiset ja SDP, näin käynee, sillä yksikään puolueista ei ole nähnyt tarvetta erillisselvitykselle. Kokoomuksen osallistuminen hallituspohjaan SDP:n sijaan ei sekään muuta tilannetta, koska yksittäinen selvitys tuskin on kynnyskysymys hallitusneuvotteluissa.

Vaaleissa selvästi Nato-vastaisena puolueena esiintynyt vasemmistoliitto teki historiallisen huonon vaalituloksen. Tulosta ei silti voi pitää Nato-kannanottona, sillä vaaleissa ei muodostunut jakolinjaa kysymyksen ympärille. Kysymys puhutti, mutta näistä vaaleista ei lopulta muodostunut Nato-vaaleja.

EU-rintamassa

Venäjä-politiikassa puoluejohtajat korostivat vaalitenteissä EU-rintamaa. Juha Sipilä tosin hahmotti ”liikkumavaran” ehkä hieman eri tavoin kuin Alexander Stubb. Kahdenvälisten suhteiden korostaminen Venäjä-politiikassa voi saada enemmän painoarvoa, sillä se sopii myös Sipilän kunnioittamaan presidentin linjaan.

Sanktiopolitiikassa yksikään puoluejohtaja ei kannattanut sooloilua, joten kesällä edessä olevat päätökset sanktioiden jatkamisesta hyväksytään Suomessakin. Kansallisten taloudellisten etujen puolustamisesta voi tosin nousta aiempaa enemmän keskustelua.

Miten sitten käy pohjoismaisen yhteistyön, josta puhuttiin viimeisellä vaaliviikolla? Puolueet eivät lopulta tyrmänneet kovaäänisesti itse asiaa, missä ei uutta ollutkaan, vaan keskittyivät kritisoimaan Carl Haglundin toimintaa. Ruotsi-yhteistyöstä vallitsee niin laaja yksimielisyys, että se tiivistynee edelleen tulevalla vaalikaudella. Yhteispohjoismainen yhteistyö nauttii sekin laajaa kannatusta, vaikka vaalitappion kärsineen vasemmistoliiton piirissä hieman Nato-kytköksiä nähtiinkin.

Turposta kohti laaja-alaisempaa näkemystä

Vaalitulos ei järkytä suomalaisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ”historiallisia” peruskiviä. Toivottavasti konservatiivisten voimien voitto ei kuitenkaan tarkoita keskustelun vaimenemista, vaan pikemminkin laajentumista. Kun ulko- ja turvallisuuspolitiikka on tullut osaksi poliittisen keskustelun normaalia agendaa, sitä pitää jatkaa myös vaalien välissä ja moniäänisesti.

Turvallisuuspolitiikka on Ukrainan kriisin myötä korostunut, mutta haasteita on laajemmin. EU:n uuden naapuruuspolitiikan askelmerkit, yhteiskuntien sisäinen turvallisuus, sosiaalisten erojen kasvu, taloustilanne, maahanmuutto, kyberturvallisuus, radikaali islamismi, ilmastonmuutos, globaali oikeudenmukaisuus – kysymyksiä ulko- ja turvallisuuspolitiikan saralla riittää. Kyse ei ole jatkossakaan vain Venäjästä ja sotilaspolitiikasta.

Syvällisemmin ulko- ja turvallisuuspolitiikan askelmerkkejä voi hahmotella hallitusneuvotteluiden jälkeen. Silloin on tiedossa mille pohjalle uusi hallitus muodostuu ja miten ulko- ja turvallisuuspolitiikasta hallitusohjelmaan kirjataan. Haasteita ei uudelta hallitukselta tule puuttumaan, sen verran perusteellisesti eurooppalainen toimintaympäristö on edellisistä neuvotteluista muuttunut.

Julkaisu Suomen kurssi ei muutu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Moniulotteinen edustuksen käsite

Vaalikoneet ovat nousseet etenkin nuorilla yhä keskeisemmäksi ehdokas- ja puoluevalinnan apuvälineeksi. Niiden logiikka perustuu siihen, että äänestäjä löytäisi ehdokkaan ja/tai puolueen, joka vastaisi mahdollisimman tarkasti hänen näkemyksiään valittujen asiakysymysten osalta. Tavoitteena on näin mielipideyhteneväisyyden eli kongruenssin maksimointi.

Hankalimmassa tapauksessa äänestyspäätöksen kannalta olennaisen informaation saaminen vaalikoneesta edellyttää äänestäjältä suhteellisen korkeaa perehtyneisyyttä. Tämä korostuu etenkin silloin, kun esimerkiksi tiedustellaan, pitäisikö julkisia varoja käyttää nykyistä enemmän tai vähemmän jonkin politiikkalohkoon. Kysymykseen on sisäänrakennettu oletus, että vastaaja on perillä nykytilanteesta.

Ehdokkaan näkemykset asiakysymyksissä eivät kuitenkaan ole ainoa tai välttämättä edes keskeisin kriteeri äänestäjän ehdokasvalinnan kannalta. Ylen tuore kandideittipalvelu haastaa kiinnostavalla tavalla äänestäjää pohtimaan omia ehdokkaisiin liittämiään stereotypioita. Sovelluksessa vastataan ensin viiteen eri asiakysymykseen, jonka jälkeen käyttäjä saa arvioitavakseen ehdokkaiden kuvia. Ehdokkaista kerrotaan taustatietona ainoastaan etunimi ja ikä. Etukäteen on ollut mahdollista rajata ehdokkaiden joukkoa sukupuolen tai iän perusteella. Käyttäjän tulee päättää kunkin ehdokkaan kohdalla, pääseekö tämä jatkoon. Sovellus ilmoittaa erikseen, mikäli ulkonäön perusteella valitulla ehdokkaalla on käyttäjän kanssa myös yhteneväisiä näkemyksiä.

Edustuksellisuuden tutkimuksen näkökulmasta perinteisen asiakysymyspohjaisen ja ulkonäköperusteisen vaalikoneen voi nähdä heijastelevan kahta eri edustuksellisuusmallia. Hanna Pitkinin (1967) klassisessa jaottelussa deskriptiivinen edustus perustuu edustajan ja edustettavan vastaavuuteen ulkoisten ominaisuuksien suhteen. Substantiivisessa edustuksessa edustaja puolestaan profiloituu tietyille äänestäjäryhmille tärkeiden kysymysten ajajana.

Asiakysymysedustus on olennaista myös deskriptiivisessä edustuksessa, mutta siinä lähdetään oletuksesta, että arvot ja mielipiteet tulevat edustetuiksi jo lähtökohtaisesti sitä kautta, että edustaja on itse lähtöisin edustettavien kanssa samasta ryhmästä ja tuntee sen olosuhteet. Deskriptiivisestä edustuksellisuusmallista onkin keskusteltu paljon historiallisesti aliedustettujen ryhmien, kuten naisten ja etnisten vähemmistöjen, edustuksen yhteydessä (Dovi 2002).

Edustuksellisuuden toteutuminen

Eri maissa tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että sekä deskriptiivinen että substantiivinen edustus toteutuvat huonosti. Havainto pätee myös Suomeen. Ehdokkaat ja erityisesti valitut edustajat ovat äänestäjiä paremmin koulutettuja, korkeammista ammattiluokista ja enemmän ansaitsevia. Näissä vaaleissa korkeasti koulutettujen ehdokkaiden osuus näyttää kasvaneen entisestään. Myös nuorimmat ikäluokat ja etniset vähemmistöt ovat aliedustettuina sekä ehdokkaissa että valituissa. Sen sijaan naisten edustus on Suomessa, kuten muissakin pohjoismaissa, kansainvälisesti katsottuna korkeaa.

Deskriptiivisen edustuksen toteutumiseen vaikuttaa toki myös äänestäjien valinnat. Vuoden 2011 eduskuntavaalitutkimuksen aineisto osoittaa, että nuorimmat ikäryhmät äänestävät selvästi keski-ikäisiä useammin itseään vanhempaa ehdokasta. Vastaavasti samaa sukupuolta olevan ehdokkaan äänestäminen on 1970-lukuun verrattuna lisääntynyt naisten ja vähentynyt miesten keskuudessa, vaikka sukupuolenmukainen äänestäminen onkin yhä selvästi yleisempää miehillä.

Substantiivisen edustuksen kannalta erityisesti EU ja maahanmuutto ovat asiakysymyksiä, joissa poliittisen eliitin ja kansalaisten näkemykset ovat vastanneet suhteellisen heikosti toisiaan. Christoffer Green-Pedersen on huomauttanut, että siinä missä keskialueen suuret puolueet ovat EU-myönteisiä, EU-kriittiset pienet puolueet ovat perinteisesti sijoittuneet puoluekentän sekä vasemmalle että oikealle laidalle. Tilanne on ollut edustuksellisuuden toteutumisen kannalta erityisen pulmallinen eurovaaleissa, joissa äänestäjän on täytynyt valita, äänestääkö puoluetta, joka vastaa hänen näkemyksiään EU-kysymyksissä, mutta ei välttämättä vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudella tai päinvastoin (van der Eijk ja Franklin 2007).

Mielipideyhteneväisyys edustuksen painopisteitä koskevissa näkemyksissä

Edustuksellisuuden toteutumista edustajan ja edustettavan välisenä yhteneväisyytenä eri asiakysymysten osalta vaikeuttaa myös poliittisen agendan huomattava laajentuminen ja nopeatempoisuus. Kuten Bernard Manin (1997) on esittänyt, politiikan toimintaympäristö on muuttunut siinä määrin kompleksiseksi, että puolueiden ja ehdokkaiden on vaikea lyödä etukäteen vaaleissa lukkoon kantojaan yksittäisiin asiakysymyksiin. Suomessa tätä korostaa vielä koalitiohallituksiin sisäänrakennettu tarve tehdä kompromisseja.

Lisäksi vaalikauden aikana poliittiselle agendalle voi tulla joko täysin uusia ratkaisua vaativia kysymyksiä tai aiemmin esillä olleet kysymykset voivat politisoitua aiemmasta poikkeavalla tavalla. Nykyisessä poliittisessa kontekstissa äänestyspäätöksen kannalta keskeisiä ovatkin puolueiden ja edustajien arvot ja edustama ideologia, joita ratkaisut yksittäisissä asiakysymyksissä puolestaan heijastavat.

Ehdokkaiden ja äänestäjien yhteneväisyyttä voi myös tarkastella yleisesti edustuksellisuutta koskevien preferenssien näkökulmasta. Edustus perustuu vastavuoroiseen suhteeseen edustettavan ja edustavan välillä, mistä syystä molempien osapuolien edustuksellisuutta koskevien näkemysten tulisi ideaalitilanteessa vastata toisiaan. Mikäli käsitykset poikkeavat olennaisesti toisistaan, kansalaisten tyytyväisyys koko poliittisen järjestelmän toimivuuteen voi heikentyä.

Ehdokkaiden ja äänestäjien kongruenssia edustusta koskevien preferenssien suhteen on toistaiseksi tutkittu vain vähän. Tuoreessa tutkimuksessamme vertaamme vuoden 2011 eduskuntavaalitutkimuksen (n=1298) ja ehdokastutkimuksen (n=915) aineistojen pohjalta ehdokkaiden ja äänestäjien edustuksen painopisteitä koskevia näkemyksiä. Olemme jakaneet edustuksen kohteet neljään ryhmään: kaikki äänestäjät, oman vaalipiirin äänestäjät, oma puolue tai jonkin uskonnollisen, etnisen, taloudellisen, ideologisen tai muun yhteiskuntaryhmän jäsenet.

Jossain määrin yllättäen mielipideyhteneväisyys näyttää toteutuvan tältä osin varsin hyvin. Sekä ehdokkaat että äänestäjät kokevat kansallisen tason olevan alueellista edustusta tärkeämpää. Melkein puolet ehdokkaista ja lähes 60 prosenttia äänestäjistä katsoi, että kansanedustajan tulisi ensisijaisesti edustaa kaikkia äänestäjiä. Oman vaalipiirin äänestäjät olivat toiseksi suosituin edustuskohde, jota priorisoi 40 prosenttia ehdokkaista ja lähes kolmasosa äänestäjistä. Kuten oletettua, kyseinen painopiste korostui pienemmissä vaalipiireissä. Oman puolueen äänestäjiä piti tärkeimpänä kohteena kummastakin ryhmästä alle kymmenen prosenttia. Jonkin tietyn yhteiskuntaryhmän jäsenten edustusta priorisoi alle viisi prosenttia sekä ehdokkaista että äänestäjistä.

Edustusrooleja koskevat näkemykset kiinnostava lisä myös vaalikoneisiin

Edustusrooleja koskevat preferenssit ja todelliset päätöksentekotilanteet ovat luonnollisesti kaksi eri asiaa. Tässä suhteessa esimerkiksi edustajien valiokuntatyöskentely, äänestyskäyttäytyminen tai täysistuntopuheenvuorot voisivat olla osuvampi indikaattori omaksutusta edustusroolista. Toisaalta näihin kuhunkin liittyy myös omat haasteensa. Valiokuntien pöytäkirjat eivät Suomessa ole julkisesti saatavilla, puoluekuri määrittää suurinta osaa äänestyksistä ja täysistuntopuheenvuorot ovat suunnattu pääosin äänestäjille.

Lisäksi edustusrooleja koskevissa näkemyksissä heijastuu helposti tietyntyyppinen paine antaa ”oikea” vastaus. Imperatiivinen mandaatti on kielletty Suomen, kuten monen muunkin läntisen demokratian perustuslaissa, mikä korostaa kaikkien kansalaisten edustusta tiettyjen erityisryhmien sijaan. Kiinnostavimmillaan tämä näkyy kuitenkin puolue-edustuksen merkitystä koskevissa arvioissa. Niin kuin useimmissa parlamentaarisissa järjestelmissä, puolueilla on keskeinen rooli. Vaikuttaisikin siltä, että ehdokkaiden edustuksen painopisteitä koskevat näkemykset eivät tässä suhteessa heijastakaan reaalitilannetta vaan mahdollista turhautumista tasapainoiluun puolueen ja äänestäjien odotusten välissä.

Näistä rajoituksista huolimatta edustusrooleihin liittyvät kysymykset voisivat olla kiinnostava lisä myös vaalikoneisiin. Edustuksen painopisteiden lisäksi on mahdollista tarkastella myös edustyyliä. Tältä osin kiinnostava seikka on edustajan ja edustettavan välisen linkin tiiviys, eli missä määrin edustajan oletetaan toimivan äänestäjiensä ilmaistujen intressien mukaisesti (delegaattimalli) ja kuinka paljon korostetaan edustajan itsenäistä toimintaa kansalaisten parhaaksi (edunvalvojamalli).

Yhtäältä edustusrooleja tarkastelevat teemat tarjoisivat sekä äänestäjille että ehdokkaille tilaisuuden pohtia laajemmin edustuksellisuutta ja sen ideaalia toteuttamistapaa. Toisaalta se lisäsi myös äänestäjän käytettävissä olevan tiedon määrää, koska edustuksellisuuden ideaalia toteuttamista koskevat näkemykset harvoin tulevat muuten ehdokkaiden kampanjoissa tai vaalikeskusteluissa suoraan esiin. Osittain tämä johtunee siitä, että ne koetaan liian abstrakteiksi konkreettisiin asiakysymyksiin verrattuina. Edustusroolia koskevat normatiiviset näkemykset voivat kuitenkin heijastaa laajemminkin ehdokkaan tapaa hahmottaa edustuksellinen demokratia. Tämä myös madaltaa äänestäjien poliittiseen lukutaitoon kohdistuvia vaatimuksia, jotka korostuvat yksittäisiä asiakysymyksiä koskevia vaalikonevastauksia vertailtaessa.

Åsa von Schoultz on akatemiatutkija Åbo Akademissa.

Hanna Wass on akatemiatutkija Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella ja Valtiotieteellisen yhdistyksen johtokunnan jäsen.

Lähteet

Dovi, Suzanne. 2002. ”Prefarable descriptive representatives: will just any woman, black, or latino do?” American Political Science Review 96(4), 729–743.

Green-Pedersen, Christoffer. 2012. ”A giant fast asleep? Party incentives and the politicisation of European integration.” Political Studies 60(1), 115–130.

Manin, Bernard. 1997. The principles of representative government. Cambridge: Cambridge University Press.

Pitkin, Hanna F. 1967. The concept of representation. Berkeley: University of California Press.

van der Eijk, Cees ja Franklin, Mark N. 2007. ”The sleeping giant: potential for political mobilization of disaffection in Europe.” Teoksessa Wouter van der Brug ja Cees van der Eijk (toim), European elections and domestic politics: lessons from the past and scenarios for the future. Notre Dame Ind: University of Notre Dame Press, 32–50.

Julkaisu Yhteensopivaa edustusta? Ehdokkaiden ja kansalaisten näkemykset kansanedustajien edustusrooleista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Perussuomalaisten 5. helmikuuta julkaisema maahanmuuttopoliittinen ohjelma on herättänyt runsaasti julkista keskustelua. Perustuslakivaliokunnan puheenjohtaja Johannes Koskinen (sd.) ja Firenzen European University Instituten professori Martin Scheinin arvioivat joidenkin sen linjausten olevan ristiriidassa perustuslain kanssa.

Myöhemmin Yle Kioskin haastattelussa Helsingin yliopiston valtionsääntöoikeuden professori Tuomas Ojanen totesi ohjelman sisältävän ”rasistiseksi luonnehdittavia piirteitä”. Samaa juttua varten haastatellun Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori Kimmo Nuotion mukaan ohjelma on ”muukalaisvastainen”.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini sekä ohjelmaa laatinutta työryhmää johtanut europarlamentaarikko Jussi Halla-aho puolustivat ohjelman linjauksia. Perustuslain muuttamisen vaatiminen ei ole puolueiden vaaliohjelmissa tavallista. Periaatteellisella tasolla se on kuitenkin mahdollista. Perussuomalaisten puoluesihteeri Riitta Slunga-Poutsalo totesikin Ilta-Sanomien haastattelussa, että ”kansanedustajan tehtävä lainsäätäjänä koskee tarvittaessa myös perustuslain uudistamista”.

Työryhmää johtaneen Halla-ahon kädenjälki näkyy ohjelmassa, jossa korostetaan Halla-ahonkin usein käsittelemiä aiheita: turvapaikka- ja perheenyhdistämispolitiikan kiristämistä sekä kustannuksia ja erilaisia epäkohtia, joita maahanmuuttajataustaisiin ihmisiin ja Suomeen muuttamiseen esitetään liittyvän. Samat teemat olivat vahvasti esillä myös perussuomalaisten vuoden 2011 vaaliohjelman maahanmuuttoa käsitelleessä osuudessa.

Muutosten vaatiminen maahanmuuttopolitiikkaan on yksi perussuomalaisten viime vuosien menestyksen osatekijöistä. Vuoden 2011 vaaleja analysoineessa Muutosvaalit 2011 –tutkimuksessa todettiin, että ”halu tiukentaa maahanmuuttopolitiikkaa ja maahanmuuttajien etuja” vaikutti kahdella kolmesta perussuomalaisia äänestäneistä joko ratkaisevasti tai melko paljon äänestyspäätökseen (Borg 2012, 201).

Kapea kuva muuttajista

”Maahanmuuttoa ei pidä nähdä eikä käsitellä kokonaisuutena”, todetaan ohjelman alussa. Tämän kerrotaan tarkoittavan, että ”Pakolais- ja turvapaikkapolitiikka on siis pidettävä erillään työperäisen maahanmuuton hallinnoinnista.” Toteamuksesta huolimatta ohjelmassa syyllistytään juuri tähän. Vaikka erilaisten maahanmuuttajien muuton motiivit, haasteet ja tarpeet sekä lainsäädäntö ovat moninaiset, viitataan perussuomalaisten ohjelmassa maahanmuuttoon toistuvasti yksikössä.

Ohjelmassa keskitytään valtaosaltaan Euroopan ulkopuolelta EU-maihin ja Suomeen suuntautuvaan muuttoon, joka kattaa noin puolet tilastoidusta Suomeen muutosta. Lisäksi ohjelman polttopisteessä ovat puolueen aiempien linjapaperien tapaan turvapaikanhakijoihin liitetyt kysymykset.

Vuonna 2014 Suomesta haki turvapaikkaa 3 651 henkilöä. Vuonna 2013 myönteisen päätöksen sai 1 827 turvapaikanhakijaa, jotka muodostivat kansainvälisen suojelun perusteella oleskeluluvan saaneiden perheenjäsenten (875) kanssa noin 14 prosenttia kaikista maahanmuuttoviraston sinä vuonna myöntämistä oleskeluluvista. Perussuomalaisten ohjelma keskittyy suurelta osin tämän maahanmuuttajien vähemmistön käsittelyyn.

Taloudellinen hyöty ja lieveilmiöt

Ohjelman ensimmäisellä sivulla kiteytetään puolueen maahanmuuttopolitiikan lähtökohta: ”Maahanmuuttopolitiikan ja -lainsäädännön tarkoitus on mahdollistaa Suomen kannalta hyödyllinen tai vaikutuksiltaan neutraali maahanmuutto, mutta samaan aikaan ehkäistä sellaista muuttoliikettä, josta on taloudellista tai yhteiskunnallista vahinkoa Suomelle.”

Maahanmuuttopolitiikan tarkoituksena on siis varmistaa Suomen hyötyminen. Lause määrittelee muuttoliikkeen voivan olla kolmen laatuista: ”Suomen kannalta hyödyllistä”, ”vaikutuksiltaan neutraalia” tai ”taloudellista tai yhteiskunnallista vahinkoa Suomelle” aiheuttavaa. Perussuomalaisten ohjelma keskittyy näistä kategorioista vahvimmin viimeiseen.

Perussuomalaiset tarkastelee Suomeen muuttavia ihmisiä ennen kaikkea taloudellisena kysymyksenä. Ohjelma jakaa maahanmuuttajat selkeästi kahteen luokkaan; Suomen kannalta hyödyllisiin ja hyödyttömiin. Mittapuuna ovat euroissa laskettavat kustannukset tai tulot, joita heistä esitetään koituvan Suomen valtiolle, muut mittarit tai näkökulmat katsotaan toisarvoisiksi.

Hyödyllisiä ovat ihmiset, jotka työllistyvät, hoitavat oman elämänsä ja sitoutuvat yhteiskuntaan ilman valtion merkittävää tukea. Erityishuomio annetaan hyödyttömiksi arvioiduille, joiksi lasketaan erityisesti kansainvälisen suojelun perusteella Suomeen muuttavat sekä pitkälti myös ulkomaalaiset opiskelijat. Hyödyttömiksi arvioitujen muuttajien sopeutumista sekä ulkomaalaisten opiskelijoiden pitempiaikaista asettumista Suomeen epäillään painokkaasti.

Perussuomalaisten ohjelmassa viitataan toistuvasti lieveilmiöihin, jotka ovat seuranneet tai seuraamassa, mikäli maahanmuuttajia koskevaan politiikkaan tai lainsäädäntöön ei tehdä muutosta. Suomeen ulkomailta muuttaviin ja Suomessa pidempään asuneisiin maahanmuuttajataustaisiin ihmisiin liitetään ohjelmassa voittopuolisesti kielteisiä määreitä. Suomeen esitetään pyrittävän muun muassa ”turvapaikkashoppailun” ja ”lumeavioliittojen” kautta.

Ohjelma viittaa toistuvasti myös Euroopan ulkopuolelta Eurooppaan ja Suomeen suuntautuvaan ”elintasosiirtolaisuuteen” ja ”vaikeasti kotoutuviin” tai huonosti työllistyviin ihmisiin. Suomessa asuvien ulkomaalaistaustaisten ihmisten maassa oleskelu uhkaa perussuomalaisten tulkinnassa suomalaista yhteiskuntaa monin tavoin, muun muassa ”gettoutumisen”, ”jihad-turismin” ja ”järjestäytyneen rikollisuuden” muodoissa.

Suomeen muuttavien ihmisten lisäksi teksti piirtää negatiivisen kuvan aiemmasta maahanmuuttopolitiikasta sekä nimeltä mainitsemattomien piirien ”sinisilmäisestä maailmansyleilystä”, joka on osaltaan syyllinen ”turvapaikkajärjestelmän ja perheenyhdistämismenettelyn häikäilemättömään käyttöön elintasosiirtolaisuuden väylänä”.

Poliittisten diskurssien tutkija Teun van Dijk (2006) on puhunut edellä mainitusta esittämistavasta yleisesti käytettynä keinona kuvata oman ryhmän ulkopuoliset tahot negatiivisessa valossa (negative other-presentation), millä pyritään perustelemaan oman ryhmän ideologiaa ja ehdotettuja ratkaisuja.

Muuttajien määrän vähentäminen yleisratkaisuna?

Perussuomalaiset esittää maahanmuuttopolitiikan nykytilanteen kestämättömänä. Puolueen perusratkaisut useimpiin maahanmuuton mukanaan tuomiin haasteisiin ovat valvonnan tiukentaminen ja maahantulon rajoittaminen sekä erityisesti kansainvälisen suojelun perusteella myönnettävien oleskelulupien määrän pienentäminen. Tarvitaan tiukempaa, maahanmuuttoa vähentävää ja maahanmuuttajataustaisia ihmisiä pakottavaa lainsäädäntöä. Maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikan konkretian pohdinta uhkaa kuitenkin jäädä lukijan eteen vyörytettävien, maahanmuuttoon liitettyjen epäkohtien ja kustannusten alle.

Ohjelmassa todetaan painokkaasti, että kotouttaminen on epäonnistunut. Perussuomalaiset ei kuitenkaan juuri nosta esille käytännön keinoja kotouttamisen kehittämiseen tai Suomessa jo asuvien maahanmuuttajien työllistämiseen ja yhteiskuntaan osallistamiseen.

Puolueen ratkaisut kotoutumiseen ja integraatiopolitiikkaan lähtevät maahanmuuttajasta itsestään käsin. Suomeen muuttavalla ihmisellä on vastuu, jopa velvollisuus, sitoutua yhteiskuntaan ja elättää itsensä. Useiden muiden eduskuntapuolueiden näkemyksistä eroten perussuomalaisten ohjelmassa ei esitetä, että yhteiskunnan tulisi merkittävästi avustaa muuttavaa ihmistä sopeutumisessa.

Ohjelmassa jää epäselväksi, miten perussuomalaiset edistäisivät hyödylliseksi tulkitsemaansa muuttoliikettä. Konkreettiset toimintaehdotukset tämän suhteen uupuvat, vaikka viimeisissä lauseissa todetaan: ”Suomen on pysyttävä avoimena yhteiskuntana niille, joilla on kyky ja halu huolehtia omista asioistaan ja elää talossa talon tavalla.” Tämän jälkeen kuitenkin muistutetaan, että ”on ehkäistävä kalliiksi tulevien vapaamatkustajien muuttoa”, ja että ”turvapaikkajärjestelmän yleinen hyväksyttävyys paranee, kun sen hyväksikäyttö siirtolaisuuden väylänä tehdään vaikeammaksi”.

Ulkomaisen työvoiman Suomeen muuttoon liittyviä kysymyksiä käsitelläänkin toden teolla vain yhdessä kappaleessa seitsemänsivuisessa asiakirjassa. Tässä kohdin ohjelmassa esiintyy muuten harvinainen ajatus maahanmuuton positiivisesta vaikutuksesta Suomelle: EU:n alueella vallitsevan työvoiman vapaan liikkuvuuden todetaan ”täydentävän riittävällä tavalla työvoiman tarjontaa suomalaisilla työmarkkinoilla”.

Muut puolueet vastinparina

Viime vuosina muiden puolueiden rooli maahanmuuttokeskustelussa on usein ollut enemmän reagoimista perussuomalaisten asettamaan haasteeseen kuin omien linjauksien aktiivista esille nostoa. Toki teemaan liittyviä näkökohtia sisältyy kaikkien puolueiden vaaliohjelmiin, mutta ne ovat usein yksittäisiä lauseita ja monesti sivuroolissa.

Toisaalta jokainen eduskuntapuolue on 2000-luvulla julkaissut aihepiiristä laajemman erityisohjelman. Perussuomalaisia lukuun ottamatta puolueet eivät kuitenkaan pidä maahanmuuttoaiheita yhtä hanakasti esillä, sillä ne eivät näe niitä yhtä tärkeinä yhteiskuntapolitiikan kysymyksinä, eivätkä katso aihepirin käsittelystä olevan merkittävää poliittista hyötyä.

Siinä missä muut puolueet usein näkevät maahanmuuttoon liittyvän mahdollisuuksia, ylitettäviä haasteita ja hyötyjä, perussuomalaiset näkee tiukalla lainsäädännöllä suitsittavia lieveilmiöitä, suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen hyväksikäyttäjiä sekä kamppailua suomalaisten ja maahanmuuttajien välillä. Kansallismielisyydestä ja yhteiskunnassa vaikuttavasta tyytymättömyydestä ammentavalle oppositiopuolueelle tämä on sopiva näkökulma maahanmuuttoon, mutta istuuko se hallitukseen pyrkivän puolueen profiiliin?

Perussuomalaisten liityttyä 2010-luvun alussa kannatukseltaan ”kolmen suuren” rinnalle sen näkemyksiä maahanmuuttopolitiikasta on kyseenalaistettu julkisessa keskustelussa aiempaa herkemmin. Erityisesti kannatukseltaan pienemmät eduskuntapuolueet ovat reagoineet kärkkäästi perussuomalaisten avauksiin. Vastakkainasettelu saattaa olla hyödyllistä molemmille osapuolille. Itsensä julistamiselle perussuomalaisten vastavoimaksi oli tunkua erityisesti vuoden 2011 eduskuntavaalien ja vuoden 2012 presidentinvaalien alla.

Perussuomalaiset taas on toistuvasti – populistipuolueille tyypilliseen tapaan – pyrkinyt esittämään itsensä puolueena, joka puhuu avoimesti tabuina pidetyistä aiheista, kuten maahanmuutosta, sekä vastavoimana aiemmalle, paikalleen jähmettyneeksi kuvaamalleen politiikalle.

Muiden puolueiden soisi tulevissa vaaleissa vastaavan tähän haasteeseen käymällä ennakkoluulottomasti asiapohjaista keskustelua maahanmuutto- ja kotouttamispolitiikan nykytilasta ja suunnasta.

Lähteet

Borg, Sami (2012) ‘Perussuomalaiset’, s. 191–210 teoksessa S. Borg (toim.) Muutosvaalit 2011. Oikeusministeriö.

van Dijk, Teun A. (2006) ’Discourse and manipulation’. Discourse & Society, 17(2): 359–383.

Julkaisu Maahanmuuttopolitiikkaa perussuomalaisittain ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vaaliohjelmissa Natosta ei linjata mitään konkreettista. Puolueiden linjavetojen perusteella Nato-vaaleja ei käydä, mikä takaa keskustelun jatkumisen myös vaalien jälkeen. Hallitusohjelmaan Natosta tuskin tullaan kirjaamaan mitään, mutta ensi vaalikaudella jonkintyyppinen Nato-selonteko saattaa nähdä päivänvalon.

Puolustusyhteistyötä, mutta kenen kanssa?

Viimeisen kymmenen vuoden ajan Nato-keskustelun ytimessä on ollut ”Nato-optio”. Käsitteellä tarkoitetaan tiivistetysti Suomen mahdollisuutta halutessaan hakea sotilasliiton jäsenyyttä. Optiota on alettu erheellisesti pitää turvallisuuspoliittista linjaa kuvaavana käsitteenä, vaikka se on enemmän vallitsevan tilan toteamista. Suvereenilla ja itsenäisellä valtiolla on oikeus valita kansainväliset sitoutumisensa, optio on olemassa ilman aktiivista ylläpitoa. Suomi voi rajoittaa sitä ainoastaan omilla toimillaan esimerkiksi kirjaamalla asiasta hallitusohjelmaan.

Toisaalta optio-käsite antaa harhaanjohtavan kuvan, että Naton jäsenyys olisi Suomelle nopea ja helppo prosessi. Muuttuneessa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa on vaikea sanoa, miten nopeasti Suomen jäsenyyshakemuksen käsittely etenisi ja saavuttaisiko Suomen jäsensyyshakemus yksimielisyyden Nato-maiden keskuudessa.

Vaaliohjelmissa Nato-optio ei enää sanana esiinny. Keskusta on lähimpänä optio-ajattelua linjatessaan, että Suomen tulee ”ylläpitää mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä”. Linjaus ei ole onttoudessaan aivan option tasolla, sillä siihen sisältyy aktiivisen toiminnan ajatus. Keskustan linjaus on tulkittavissa siten, ettei puolue kannata Nato-kirjausta hallitusohjelmaan, toisin kuin Ruotsissa tehtiin.

Kokoomus ja RKP kannattavat Nato-selvityksen tekemistä, muiden linjat ovat epämääräisempiä. Perussuomalaiset ja keskusta korostavat kansan tahdon merkitystä, SDP:n vaaliohjelman linjaan Nato-jäsenyyttä voisi olla vaikea sovittaa. Se näkee Naton yhteistyökumppanina, mutta puolueesta on kuultu myös toisenlaisia äänenpainoja. Puolue syventäisi puolustusyhteistyötä Ruotsin kanssa.

Kokoomus on perinteisesti ollut Nato-myönteinen ja puheenjohtaja Alexander Stubb itse pitää jäsenyyttä loogisena jatkumona Suomen integraatiopolitiikassa.

Vaikein Nato-kysymys on vasemmistoliitolle, jonka vastakkainasettelua lietsova vaaliohjelman kirjaus on tältä osin kylmän sodan ajalta. Puolueen mukaan Nato on ”Yhdysvaltain voimapolitiikan väline, joka lisää vastakkainasetteluja maailmassa”. Suomen ei vasemmistoliiton mukaan tule hakeutua jäseneksi tällaiseen YK:n tavoitteiden ja rauhanpolitiikan vastaiseen organisaatioon. Naton oma peruskirja perustuu kuitenkin samoille tavoitteille kuin YK, ja sotilasliitolla on ollut kylmän sodan jälkeen merkittävä rooli myös kriisinhallintaoperaatioissa.

Vasemmistoliitto korostaa vaaliohjelmassaan myös ”puolueettomuuden ihanteita”, joita Suomen tulisi tulevaisuudessa edistää. Kirjaukset osoittavat, että vasemmistolla on edelleen tiettyjä vaikeuksia hahmottaa turvallisuuspoliittista linjaansa kylmän sodan jälkeisessä maailmassa.

Vaaliohjelman perusteella puolue hahmottaa maailmanjärjestystä vanhasta viitekehyksestä käsin ja jatkaa kansallisen tarinan kutomista mystisen historiallisen puolueettomuuden ympärille. Mitä tämä puolueettomuus vasemmistoliitolle on, jää epäselväksi. Käsite on kylmän sodan jälkeisessä kontekstissa kaikkea muuta kuin ongelmaton.

Kansallista kertomusta ja identiteettipolitiikkaa uusinnetaan toki muissakin puolueohjelmissa. SDP:n ”pitäytyminen nykyisessä turvallisuuspoliittisessa linjassa” korostaa valintojen historiallista jatkumoa, joka voidaan ulottaa jo kylmän sodan jälkeiseen aikaan.

Kristillisdemokraattien mukaan ”Suomen ja Venäjän välillä on ylläpidettävä edelleen hyviä kahdenvälisiä suhteita, jotka rakentuvat avoimuuden ja keskinäisen kunnioituksen pohjalle.” On selvää, että Venäjä on jatkossakin Suomen naapuri ja yhteistyö maan kanssa on tärkeää. Ukrainan kriisi on kuitenkin ajanut EU:n ja Venäjän suhteet uuteen tilanteeseen, jossa vanhoja toimintamalleja joudutaan arvioimaan kriittisesti. Suomessa ei pidä ajatella, että maa voisi toimia EU:sta erillisenä saarekkeena Venäjä-politiikassa ilman, että se vaikuttaisi unionin yhtenäisyyteen.

Hiski Haukkalan (2012) mielestä Venäjä on 2000-luvullakin ohjannut Suomen poliittisia valintoja, ei kylmän sodan tyyliin, mutta epäsuoremmin. Suomi on pyrkinyt ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ylläpitämään erillissuhteita Venäjään ja ehkä kansainvälinen perspektiivi on kaventunut. Vaaliohjelmissa Venäjä ei enää saa merkittäviä painotuksia, mihin varmasti vaikuttaa Ukrainan kriisin ajankohtaisuus. Toisaalta puolueet eivät myöskään esitä uutta strategiaa naapuruuspolitiikkaan. Tämä on harmillista, sillä tulevalla vaalikaudella asiaan varmasti tartutaan yhdessä muiden EU-maiden kanssa.

Paljon vanhaa, vähän uutta

Vaaliohjelmissa näkyy konsensushakuisuus. Työ ja talous ovat puolueiden kärkiä, vaikka turvallisuuspolitiikka puhuttaa. Presidentti Niinistö on yrittänyt rauhoittaa, jopa vaientaa turvallisuuspoliittista keskustelua, mutta se tuskin on päällimmäinen syy turvallisuuspoliittisten kirjauksien konsensukseen.

Puolueiden perinteinen turvasanasto pyrkii jo itsessään olemaan turvallisuuspoliittinen kannanotto. Niinistö on korostanut konsensuksen merkitystä turvallisuutta lisäävänä tekijänä. Puolueet hakevat samanlaista vaikutusta korostamalla kansallisen politiikan jatkuvuutta uhkakuvien maalaamisen sijaan.

Suomi ei kuitenkaan ole muusta maailmasta irrallinen saareke. Siksi kriittinen lukija jää kaipaamaan uusia avauksia ja näkemyksiä siitä, missä Suomen paikka uudelleenmuotoutuvassa järjestyksessä on. Edellisen kerran Suomi määritti uuden paikkansa 1990-luvun alussa luopuessaan puolueettomuuspolitiikasta liittymällä EU:n jäseneksi. Voi olla, että Ukrainan kriisi liikuttaa turvajärjestelmän palasia siihen malliin, että paikkaa on syytä arvioida uudelleen. Keskustelu jatkuu varmasti vaalien jälkeen. Ehkä vaalitulos kirkastaa puolueiden linjauksia.

Vaaliohjelmien turvallisuuspoliittisen analyysin ensimmäisessä osassa ”Turvasanoja ja uhkakuvia” tarkasteltiin ohjelmien käsityksiä turvallisuuspolitiikasta ja Suomen paikasta maailmassa. 

Puolueiden vaaliohjelmat

Keskusta
Kokoomus
Kristillisdemokraatit
Perussuomalaiset
RKP (suomeksi ja ruotsiksi)
SDP
Vasemmistoliitto
Vihreät

Kirjallisuutta

Apunen, Osmo (2004) Murrosaikojen maailmanpolitiikka. Studia Politica Tamperensis No. 3. Tampere: Tampereen yliopisto.

Calhoun, Craig (2007) Nations Matter. Culture, History, and the Cosmpolitan Dream. London: Routledge.

Harle, Vilho & Moisio, Sami (2000) Missä on Suomi? Kansallisen identiteettipolitiikan historia ja geopolitiikka. Tampere: Vastapaino.

Haukkala, Hiski (2012) Suomen muuttuvat koordinaatit. Juva: Gummerus.

Limnéll, Jarmo (2009) Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-luvun alussa. Maanpuolustuskorkeakoulu, Julkaisusarja 1: Strategian tutkimuksia No 29. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu.

Mickelsson, Rauli (2007) Suomen puolueet. Historia, muutos ja nykypäivä. Tampere: Vastapaino.

Moisio, Sami & Harle, Vilho (2002) Karhu poliittis-maantieteellisenä naapurina: Kansallinen identiteettiprojekti 2000-luvun Suomessa. Turun yliopiston maantieteen laitoksen julkaisuja, n:o 166. Turku: Turun yliopisto.

Julkaisu Vaikea, vaikeampi, Nato – eduskuntavaaliohjelmien turvallisuuspoliittiset linjaukset, osa II ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Turvallisuuspolitiikka on noussut jälleen politiikan teon ja debatin keskiöön. Ukrainan kriisin seurauksena on keskusteltu sekä geopolitiikan paluusta että eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän kriisiytymisestä. Kansainvälisen tilanteen muutokset ovat heijastuneet myös eduskuntavaalikeskusteluihin.

Puolueiden vaaliohjelmien perusteella huhtikuussa ei silti käydä ”turpo-vaaleja”. Puoluekohtaisia eroja painotuksissa löytyy, mutta kansallisen konsensuksen rikkovia vaalitavoitteita huomattavasti vähemmän. Ainakin vaaliohjelmien perusteella suomalaisten puolueiden keskuudessa ollaankansainvälistä keskustelua maltillisempia lähialueen turvallisuustilanteen suhteen.

Tässä artikkelissa käyn läpi, millaisena puolueet eduskuntavaaliohjelmissaan näkevät Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan tilanteen sekä miten puolueet hahmottavat Suomen aseman kansainvälisellä kentällä tulevan vaalikauden aikana.

Perinteisen turvallisuuspolitiikan ytimessä

Vaaliohjelmat rakentuvat vahvasti perinteisen turvallisuuspolitiikan ympärille. Turvallisuutta tarkastellaan ennen kaikkea valtion näkökulmasta ja kansainväliset suhteet hahmotetaan valtioiden välisenä toimintakenttänä. Tässä ajattelutavassa keskeiset uhat liittyvät valtioiden välisiin konflikteihin, joista tuorein esimerkki on Ukrainan sota.

Perinteisessä ajattelussa ulko- ja turvallisuuspolitiikka nähdään sateenvarjona muille politiikan sektoreille. Hyvin hoidettuna se muodostaa ”turvakuoren”, jonka alla valtio voi harjoittaa muuta politiikkaa. Tämä ajattelutapa näkyy selvimmin keskustan vaaliohjelmassa, joka on rakennettu sektoriympyrän malliin. ”Kakkarassa”, kuten puolue itse ohjelmaansa kutsuu, ulko- ja turvallisuuspolitiikka muodostavat ulkokehänä suojakuoren muille politiikan sektoreille.

Muiden puolueiden ohjelmissa ajattelutapa ei näy ulkoasussa, vaan ulko- ja turvallisuuspolitiikka on yksi sektori muiden joukossa. Kristillisdemokraatit pyrkii profiloitumaan perinteisesti ”koti, uskonto, isänmaa” -puolueena. Perhepolitiikan ja kristillisten arvojen lisäksi ohjelmassa korostuu perinteinen, maanpuolustukseen ja sotilaalliseen liittoutumattomuuteen nojaavan kansakunnan ajatus. Puolue korostaa myös EU:n roolia valtioiden yhteistyöelimenä ja vastustaa liittovaltiokehitystä.

Vihreiden vaaliohjelmassa sana ”turvallisuus” mainitaan vain kerran. Vielä syksyllä Fennovoiman lupapäätöksestä käydyssä keskustelussa vihreät pyrki nostamaan profiiliaan turvallisuuspolitiikassa, mutta vaaliohjelmaan asti tämä ei ole kantanut.

Perussuomalaiset ei ole julkaissut laajaa ulko- ja turvallisuuspoliittista ohjelmaa vaan keskittyy puolustuspolitiikkaan. Puolue korostaa voimakkaasti aseellista maanpuolustusta ja maanpuolustustahtoa Suomen turvallisuuden kivijalkana. Puolueen näkökulma turvallisuuteen jää pitkästä ohjelmatekstistä huolimatta kovin kapeaksi, koska siinä on käsitelty vain yhtä turvallisuuspolitiikan sektoria.

Vaaliohjelman tasolla kokoomus noudattaa maltillisuutta korostaen Suomen pitkää ulko- ja turvallisuuspoliittista linjaa, pohjoismaista yhteistyötä ja uskottavaa puolustusta. Konkreettiset tavoitteet jäävät puuttumaan.

Myös SDP on varsin maltillinen, vaikka se muuten ohjelmassaan pyrkii hahmottamaan Suomelle uutta suuntaa. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan kohdalla se selkeäsanaisesti kannattaa ”pitäytymistä nykyisessä turvallisuuspoliittisessa linjassa”.

Uskottavaa puolustusta lisämäärärahoilla?

Puolustusvoimien määrärahoista puolueilla vallitsee vasemmistoliittoa lukuun ottamatta konsensus. Uskottava puolustus käsitteenä näyttää tarkoittavan puolueille samaa kuin riittävä puolustusmäärärahojen taso. Puolueilla ei vaaliohjelmien perusteella ole halukkuutta keskustella tältä osin itsenäisestä puolustuksesta turvallisuuspolitiikan kivijalkana. Viime aikoina esitetyt erilaiset skenaariot Suomea koskevista sotilaallisista uhkakuvista eivät ole muuttaneet puolueiden arviota tältä osin.

Uskottavan puolustuksen käsite vaatisi monelta osin tarkennusta. Kristillisdemokraatit ja RKP vaativat korotuksia puolustusmäärärahoihin. Perussuomalaiset kannattaa puolustushallinnon linjausta, jonka mukaan määrärahoja korotettaisiin ensi vuonna noin 50 miljoonalla ja sen jälkeen vuoteen 2012 mennessä kaikkiaan noin 150 miljoonalla eurolla. Muut puolueet tyytyvät enemmän retoriseen puolustusmäärärahojen tukemiseen. Keskusta puhuu vahvennetusta puolustuksesta, muttei määritä sitä. Kokoomus ja SDP tyytyvät toteamaan, että uskottavasta puolustuksesta on huolehdittava.

Uskottavasta puolustuksesta uhkaa tulla turvasana, jonka sisältöä ei pohdita. Puolustusvoimien materiaalipula on puhuttanut jo pitkään ja on esitetty arvioita, että puolustusvoimat käyttäisivät harjoituksissaan sodan ajan materiaalireservejään. Vaaliohjelmissa tyydytään liiaksi toistelemaan uskottavan puolustuksen merkitystä, muttei esitetä merkittäviä rakenneuudistuksia puolustuspolitiikkaan.

Määräraha-automaattia kritisoiva vasemmistoliitto kehittäisi asevelvollisuutta valikoivaan suuntaan, RKP puolestaan perustaisi uuden aselajin kyberturvallisuuden ympärille. Puolueilta olisi tältä osin toivonut vaaliohjelmiin uusia avauksia puolustuspolitiikan selkärangan eli asevelvollisuusarmeijan kehittämisestä. Vaikka puolustusvoimat ovat merkittävästi säästäneet jo ”seinistä”, määrärahojen nostamisen lisäksi olisi kaivannut ajatuksia rakenteellisesta kehittämisestä.

Me maailmassa ja maailma meissä

Geopoliittisten perusasioiden ”paluusta” huolimatta globaalit turvallisuushaasteet, kuten terrorismi, ilmastonmuutos, luonnonvarojen riittävyys ja köyhyys, eivät ole kadonneet mihinkään. Isisin toiminta Lähi-idässä ja viimeaikaiset terrori-iskut Pariisiin ja Kööpenhaminaan ovat tästä tuoreita muistutuksia. Suomi ei ole maantieteellisesti syrjäisestä sijainnistaan huolimatta mikään irrallinen saareke globaaleista verkostoista, vaikka perussuomalaisten vaaliohjelmaa lukiessa näin voisi kuvitella. Globaalit turvallisuusuhkat ainakin heijastuvat Suomeen.

Vaaliohjelmissa globaalien uhkien hallintaan liittyvät tavoitteet jäävät valitettavan ohuiksi. Vasemmistoliitto korostaa globaalia rauhantyötä ja vaikuttamista ennen kaikkea YK:n kautta. Ympäristöasioiden ympärille vaaliteemansa rakentaneet vihreät ei hyödynnä mahdollisuuksiaan nostaa esiin niiden turvallisuusulottuvuutta. Puolue tyytyy ainoastaan toteamaan, että ilmastonmuutoksen hallintaan liittyvällä politiikalla on merkitystä turvallisuudelle.

Vielä 2000-luvun alussa ympäristöön ja luonnonvaroihin liittyvät ”pehmeät” turvallisuusuhat olivat vaaliohjelmissa keskeisellä sijalla. Ukrainan kriisi näyttää tältä osin vaikuttaneen puolueiden kirjauksiin, joissa korostuvat geopolitiikan haasteet ja aseellisten konfliktien ratkaiseminen ”pehmeitä” uhkia enemmän.

Perussuomalaisia lukuun ottamatta puolueet hahmottavat Suomen kansainvälisenä toimijana, jonka keskeisiä viiteryhmiä ovat EU, YK, ETYJ ja Nato. Perussuomalaisten ohjelmassa korostuu kansallisvaltioajattelu, jossa kansainvälinen politiikka nähdään hobbeslaisena valtioiden välisen anarkian taistelukenttänä. Puolueen mukaan Suomen tulee kaikessa politiikassa ajaa kansallista etuaan, koska niin tekevät muutkin maailman valtiot.

Puolueiden EU-suhde ei kuitenkaan ole varaukseton. Vaaliohjelmissa toistuu näkemys EU:sta yhtenä yhteistyöryhmänä muiden kansainvälisten organisaatioiden rinnalla. Myös 1990-luvun alussa integraation vahvana kannattajan tunnettu SDP on vaaliohjelmassaan päätynyt korostamaan EU:n roolia ”suvereenien valtioiden liittona”. Perussuomalaisten ohjelma on tässä oma lukunsa, sillä puolue näkee kansainvälisen yhteistyön ainoastaan välttämättömänä pahana, jota kansallisvaltion on tehtävä omien etujensa ajamiseksi.

Toisessa ääripäässä on RKP, jonka ohjelma korostaa EU:ta ja Pohjoismaita Suomen luonnollisina viiteryhminä. Puolue esittää yhteistyön vahvistamista näissä ryhmissä ja puolustaa ”rajattoman Euroopan aatetta”. Yhtä voimakasta aatteellista korostamista ei löydy muilta puolueilta, joille EU näyttäytyy pikemminkin yhteistyöfoorumina kuin aatteellisena viiteryhmänä.

Vaaliohjelmista hahmottuu globaalin turvallisuuden suhteen eräänlainen murrosvaihe. Kun Euroopan integraatio eteni harppauksin kylmän sodan jälkeen, globalisaatio sai paljon huomiota. Rajojen madaltumisesta ja jopa häviämisestä keskusteltiin sekä akateemisissa että poliittisissa piireissä. Globalisaation aiheuttamat uudet uhkakuvat, kuten taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat, rajat ylittävä rikollisuus ja terrorismi puhuttivat erityisesti 2000-luvun alusta alkaen.

Politiikan teon tasolla uhkakuviin reagoiminen on vaihdellut. Esimerkiksi EU:n rajaturvallisuusajattelu on kummunnut perinteisestä ajattelutavasta, jossa rajavartioinnilla estetään ei-toivottu liikkuminen unionin alueelle. EU:n esimerkki osoittaa, ettei edes rajattoman Euroopan ajatusta vaaliva unioni ole onnistunut jalkauttamaan ideologiaa täysin käytännön tasolle.

Kansallisvaltiokeskeinen maailmanjärjestys ei ole kadonnut, eivätkä kansalliset intressit ole lakanneet olemasta ulkopolitiikan keskeisiä tavoitteita. Euroopan integraatiokehityksestä ja kylmään sotaan verrattuna monikeskeisemmästä maailmanpoliittisesta järjestyksestä huolimatta kansakunta-ajattelu on edelleen voimissaan.

Puolueiden vaaliohjelmien paluu kansalliseen viitekehykseen, jossa kansainvälinen yhteistyö nähdään pohjimmiltaan alisteisena kansallisille eduille, osoittaa tämän kehityksen jatkumista. EU:n integraatiokehitys on lähes pysähtynyt, eivätkä Jean-Claude Junckerin ehdotukset euroarmeijasta vaaliohjelmien perusteella saisi merkittävää kannatusta Suomessa puhumattakaan Nato-orientoituneista jäsenmaista.

Valitettavinta on energiaan ja luonnonvarojen käyttöön liittyvien turvallisuustekijöiden niukka käsittely. Nämä haasteet kyllä tunnistetaan, mutta ne jäävät listauksiksi vailla merkittäviä ehdotuksia niihin vaikuttamisesta. Fennovoima–Rosatom-hankkeen yhteydessä käyty energiapoliittinen keskustelu tuntuu vaalien alla hiljentyneen, vaikka EU-tasolla se on edelleen hyvin ajankohtainen kysymys.

Vaaliohjelmien turvallisuuspoliittisen analyysin toinen osa ”Vaikea, vaikeampi, Nato” käsittelee nimensä mukaisesti erityisesti vaaliohjelmien Nato-linjauksia.

Puolueiden vaaliohjelmat

Keskusta
Kokoomus
Kristillisdemokraatit
Perussuomalaiset
RKP (suomeksi ja ruotsiksi)
SDP
Vasemmistoliitto
Vihreät

Kirjallisuutta

Apunen, Osmo (2004) Murrosaikojen maailmanpolitiikka. Studia Politica Tamperensis No. 3. Tampere: Tampereen yliopisto.

Calhoun, Craig (2007) Nations Matter. Culture, History, and the Cosmpolitan Dream. London: Routledge.

Harle, Vilho & Moisio, Sami (2000) Missä on Suomi? Kansallisen identiteettipolitiikan historia ja geopolitiikka. Tampere: Vastapaino.

Haukkala, Hiski (2012) Suomen muuttuvat koordinaatit. Juva: Gummerus.

Limnéll, Jarmo (2009) Suomen uhkakuvapolitiikka 2000-luvun alussa. Maanpuolustuskorkeakoulu, Julkaisusarja 1: Strategian tutkimuksia No 29. Helsinki: Maanpuolustuskorkeakoulu.

Mickelsson, Rauli (2007) Suomen puolueet. Historia, muutos ja nykypäivä. Tampere: Vastapaino.

Moisio, Sami & Harle, Vilho (2002) Karhu poliittis-maantieteellisenä naapurina: Kansallinen identiteettiprojekti 2000-luvun Suomessa. Turun yliopiston maantieteen laitoksen julkaisuja, n:o 166. Turku: Turun yliopisto.

Julkaisu Turvasanoja ja uhkakuvia – eduskuntavaaliohjelmien turvallisuuspoliittiset linjaukset, osa I ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.