Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan, sitä seurannut pakotepolitiikka, kiihtyvä inflaatiokierre ja energiakriisi ovat asettaneet suuria paineita liberaalien demokratioiden suorituskyvylle. Tilanne herättää kansalaisissa monenlaista epävarmuutta ja suoranaista pelkoa. Marraskuun puolessa välissä julkaistu Kunnallisalan kehittämissäätiön kyselytutkimus osoittaa, että runsas neljä viidestä suomalaisesta on huolissaan inflaatiosta ja energian hinnasta ja riittävyydestä.

Historiasta tiedetään, että energiakriisin kaltaisesta äkillisestä shokista saattaa kehkeytyä yhteiskunnan taloudellista, poliittista ja kulttuurista ilmapiiriä jopa vuosikymmeniksi muokkaava avainkokemus. Näin voi tapahtua etenkin, mikäli sen seurausten koetaan kohdistuvan epäoikeudenmukaisesti eri yhteiskuntaryhmiin eivätkä päätöksentekijät vaikuta kyvykkäiltä tarjoamaan tehokkaita ratkaisuja. Näin talouspolitiikka kytkeytyy suoraan demokraattisiin rakenteisiin.

Mitä on kestävä talous?

Sanna Marinin hallituksen ohjelmassa talouspolitiikan päämääräksi on asetettu hyvinvoinnin lisääminen ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää talouskasvua, korkeaa työllisyyttä ja kestävää julkista taloutta edistämällä. Ilmastonmuutoksen, luontokadon ja eriarvoistumiskehityksen myötä ekologiset ja sosiaaliset rajat on kuitenkin jo ylitetty. 

Tämä näkyy kestävän talouden paradigman muutoksena. Uusimman määritelmän mukaan kestävä talous ei ainoastaan tuota ihmisille hyvinvointia maapallon kantokyvyn rajoissa, vaan rakentaa tulevaisuuden hyvinvointia ekologista ja sosiaalista pääomaa jatkuvasti kasvattaen ja uusintaen. 

Ekologinen pääoma viittaa esimerkiksi luonnonvaroihin ja ympäristön laatuun. Sosiaalinen pääoma koostuu puolestaan osaamisesta, jaetusta arvopohjasta, sosiaalisista verkostoista ja yhteiskunnallisesta luottamuksesta. 

Uusimman määritelmän mukaan kestävä talous ei ainoastaan tuota ihmisille hyvinvointia maapallon kantokyvyn rajoissa, vaan rakentaa tulevaisuuden hyvinvointia ekologista ja sosiaalista pääomaa jatkuvasti kasvattaen ja uusintaen. 

Kestävän talouden määritelmästä puuttuu täysin demokraattinen pääoma. Tämä heijastelee yleistä käsitystä liberaalista demokratiasta niin itsestään selvänä lähtökohtana, että sitä ei huomioida itsenäisenä yhteiskunnallisena alueena, johon talouspolitiikka suoraan vaikuttaa. 

Poliittinen osallisuus, edustuksellisuus ja päätöksenteon tilivelvollisuus ovat demokraattisen pääoman keskeisiä ulottuvuuksia. Ollakseen reilua ja kestävää, talouspolitiikan tulisi edistää näiden kasvua ja uusiutumista. 

Talouden kestävyys poliittisen osallisuuden suhteen

Demokraattisen pääoman tilanne on poliittisen osallisuuden suhteen jokseenkin synkkä. Tuloerot ovat kasvaneet monissa maissa, talouden globalisaation hyödyt ovat kasautuneet, ja taloudellista pääomaa on kertynyt suhteellisen pienelle suurituloisten joukolle. 

Tämän seurauksena eri sosioekonomisilla ryhmillä on käytössään erisuuruiset resurssit täysipainoiseen poliittiseen aktiivisuuteen. Taloudellinen niukkuus vahvistaa kokemusta yhteiskunnallisesta osattomuudesta ja politiikan vähäisestä merkityksestä omaan elämään.  

Kuten muutkin kehittyneet läntiset demokratiat, Suomi on äänestämisen suhteen luokkayhteiskunta. Isovanhempien ja vanhempien sosioekonominen asema vaikuttaa aikuisten lasten osallistumisen taustalla. Vuoden 2015 eduskuntavaaleissa suurituloisimman kymmenyksen äänestysaktiivisuus oli 36 prosenttiyksikköä suurempi kuin pienituloisimman kymmenyksen. Ajoneuvojen puhdistajista ja ikkunanpesijöistä äänesti 40 prosenttia, kun ylimpien viranhaltijoiden ja järjestöjen johtajien äänestysprosentti oli 97. Suomeen muuttaneilla matala sosioekonominen asema heikentää jo lähtökohtaisesti vähäisempiä osallistumisresursseja.

Taloudellinen niukkuus vahvistaa kokemusta yhteiskunnallisesta osattomuudesta ja politiikan vähäisestä merkityksestä omaan elämään.  

Kansalaisaloitteet ovat innostaneet myös politiikasta perinteisesti syrjässä olleita ryhmiä osallistumaan, mutta etenkin laiksi edenneissä aloitteissa ovat painottuneet talouden sijaan usein ihmisoikeuksiin ja tasa-arvoon liittyvät kysymykset. 

Suomessa tyytymättömyys harjoitettuun talouspolitiikkaan on harvoin purkautunut poliittisen järjestelmän ulkopuolelle. Yhdysvaltalaisen politiikan tutkimuksen professori Albert Hirschmanin tunnettua jaottelua mukaillen Suomessa ennemmin valitaan uloskäynti äänenkäytön sijaan, eli protestoidaan jättämällä äänestämättä.

Tämä saattaa kuitenkin muuttua nopeastikin. Finanssikriisin jälkeisessä eurooppalaisessa vertailussa on osoitettu, että siinä missä pysyvästi huono taloustilanne vähentää poliittista osallistumista, äkillisesti heikentyneet talousnäkymät voivat sen sijaan aktivoida protestoimaan. Niin kutsuttu kurjuusindeksi, jossa on laskettu yhteen inflaatio- ja työttömyysaste, on Suomessa nyt korkeimmillaan sitten 1970-luvun öljykriisien ja 1990-luvun laman. Energiakriisin syveneminen talouskriisiksi lisääkin riskiä tyytymättömyyden kanavoitumisesta Ranskan keltaliivimellakoiden tapaisiksi tai Convoy-liikkeiden tyyppisiksi mielenilmaisuksi.

Talouden kestävyys edustuksellisuuden toteutumisen suhteen

Yhteiskunnan demokraattisen pääoman toisen ulottuvuuden, eli edustuksellisuuden toteutumisen kannalta on keskeistä se, että vaaleissa on tarjolla eri yhteiskuntaryhmien tarpeita ajavia puolueita, ja että nämä tarpeet ja intressit tulevat kuulluksi tasapuolisesti myös päätöksenteossa. Mikäli näin ei tapahdu, talouskriisi voi laajeta edustuksellisen demokratian kriisiksi.

Eurooppalainen puoluekenttä rakentui alun perin eri yhteiskuntaluokkien ja niitä edustavien puolueiden väliselle tiiviille sidokselle, joka näkyi vahvasti myös puolueiden talouspoliittisissa linjauksissa. Tutkija Timo Harjuniemi on huomauttanut sosiologi Stephanie Mudgeen viitaten, että sosialidemokraattisen liikkeen kulta-aika ajoittui yhteen vasemmistolaisen talouspolitiikan valtakauden kanssa toista maailmansotaa seuranneina vuosikymmeninä.

Vastaavasti oikeistopopulististen puolueiden nousun on esitetty olevan osittain seurausta siitä, että vasemmistopuolueet eivät ole kyenneet talouden globaalin rakennemuutoksen keskellä muotoilemaan poliittista ohjelmaa, joka tarjoaisi varteenotettavan vaihtoehdon vallitsevalle markkinaliberalismille. Ne kilpailevatkin monissa maissa työntekijäammateissa toimivien äänistä. 

Talouden rakennemuutos ja teknologinen kehitys on paitsi heikentänyt työntekijäammateissa toimivien asemaa ja kasvattanut kuilua suuri- ja pienituloisten välillä, myös tuottanut uudentyyppisiä voittajia ja häviäjiä keskiluokan sisälle. Äänestäjät, jotka kokevat taloudellisen ja sosiaalisen asemansa heikentyneen, eivät välttämättä katso perinteisten puolueiden enää välittävän heistä tai olevan ylipäänsä kykeneväisiä tuottamaan kansalaisille hyvinvointia. 

Euroopassa keskiluokan protestimielialaa kasvatti etenkin vuoden 2008 finanssikriisiä seurannut tiukan talouskurin politiikka. Eri maista saadut tutkimustulokset ovat osoittaneet, että suhteellisen tulotason ja sosiaalisen asemanheikkeneminen, koettu epävarmuus työllisyystilanteesta, pelko työpaikkojen häviämisestä automatisaation ja digitalisaation myötä sekä odotuksiin nähden heikomman sosiaalisen aseman saavuttaminen lisäävät oikeisto- ja paikoin myös vasemmistopopulististen puolueiden kannatusta. 

Äänestäjät, jotka kokevat taloudellisen ja sosiaalisen asemansa heikentyneen, eivät välttämättä katso perinteisten puolueiden enää välittävän heistä tai olevan ylipäänsä kykeneväisiä tuottamaan kansalaisille hyvinvointia. 

Suomessa äänestäjien huoli oman taloudellisen aseman heikentymisestä on selvästi yhteydessä perussuomalaisten kannatukseen. Tältä osin on merkillepantavaa, että perussuomalaiset ovat omaksuneet talouspolitiikassaan tiukkaa menokuria korostavan linjan, jossa painottuvat sosiaalietuuksien vastikkeellisuus, työnteon kannustimien kasvattaminen ansiotulojen verotusta keventämällä sekä julkisen talouden velkaantumisen leikkaaminen.

Marraskuun puolessa välissä julkaistun Elinkeinoelämän valtuuskunnan kyselytutkimuksen mukaan 91 prosenttia perussuomalaisten äänestäjistä haluaisi aloittaa julkisen talouden tasapainottamisen heti kevään 2023 eduskuntavaalien jälkeen, mutta samanaikaisesti heistä vain seitsemän prosenttia olisi valmis veronkiristyksiin tavoitteen saavuttamiseksi. 

Edustuksellisuuden toteutumisen näkökulmasta tästä aukeaa nopeasti ongelmallinen kehä: taloudellinen epävarmuus tai suoranainen ahdinko synnyttävät poliittista tyytymättömyyttä, joka purkautuu eriarvoisuutta vahvistavan talouspolitiikan kannatuksena. 

Eriytyykö edustuksellisuus?

Taloudellisesti hyväosaisilla ei ilmene vastaavia ongelmia edustuksellisuudessa. Eri maissa tehdyissä tutkimuksissa on järjestelmällisesti osoitettu, että suurituloiset suhtautuvat pienituloisia varauksellisemmin hyvinvointivaltioon liittyviin toimiin, kuten tulonsiirtoihin verotuksellisin keinoin ja julkisen sektorin vahvaan rooliin. 

Suurituloisten talouspoliittiset näkemykset ovat keskeisessä roolissa hyvinvointivaltion tulevaisuuden ja eriarvoistumisen hillitsemisen näkökulmasta, koska he muodostavat tulonsiirtojen kautta merkittävän palvelujen rahoituspohjan. 

Suomessa suurituloisimmat ovat sitoutuneet periaatteellisella tasolla pohjoismaiseen hyvinvointimalliin, mutta samalla he ovat huolissaan sen tuottamasta kasvavasta taloudellisesta rasituksesta. Talouselämän johtajat ja ylipäänsä suurituloiset tunnistavat pohjoismaisen hyvinvointimallin hyvät puolet ja korostavat julkisten palvelujen tärkeyttä, mutta samalla he pitävät usein julkista sektoria tehottomana ja kalliina ja katsovat, että kattava sosiaaliturva estää työllistymistä. 

Niin Yhdysvalloista kuin Euroopasta saadut tulokset osoittavat, että poliittisen päätöksenteon tuotokset myötäilevät usein varakkaimpien kansalaisten näkemyksiä.

Vuoden 2021 kuntavaaleista tehdyssä tutkimuksessa vahvistuu aikaisemmin tehty havainto siitä, että kokoomus erottautuu selvästi suurituloisten alueiden suosikkipuolueena. Kokoomuksen ohella suurituloisuus lisää myös RKP:n kannatusta. Lisäksi on huomionarvoista, että etenkin pääkaupunkiseudulla vihreät nousevat esiin vahvana haastajana kokoomukselle keskimääräistä suurituloisemmilla alueilla.  

Niin Yhdysvalloista kuin Euroopasta saadut tulokset osoittavat, että poliittisen päätöksenteon tuotokset myötäilevät usein varakkaimpien kansalaisten näkemyksiä. Vaikka kaikki suurituloiset eivät välttämättä itse pyri aktiiviseen vaikuttamiseen talouspoliittisissa kysymyksissä, heillä on käytössään monenlaisia keinoja välittää näkemyksiään päätöksentekijöille. 

Myös Suomessa huipputuloisin promille on erittäin aktiivinen edunvalvonnassa, joskin usein julkisuudelta piilossa. Huipputuloiset ovat kuvanneet haastatteluissa verkostojaan ja yhteyksiään poliittisiin päättäjiin sekä tapojaan ”sparrailla” politiikkoja asiakysymyksissä, mikä heijastaa osaltaan huomattavaa agendavaltaa. Kyselyaineiston pohjalta on puolestaan havaittu, että elinkeinoelämän keskeisissä tehtävissä toimivat päättäjät hyödyntävät ahkerasti erilaisia poliittisen vaikuttamisen muotoja.

Talouden kestävyys demokraattisen tilavelvollisuuden suhteen

Kolmas demokraattisen pääoman ulottuvuus liittyy edustuksellisuuteen olennaisesti kuuluvien vastuu- ja tilivelvollisuusmekanismien toteutumiseen, eli äänestäjien mahdollisuuksiin ilmaista tyytyväisyytensä tai tyytymättömyytensä harjoitettuun talouspolitiikkaan. 

Niin kutsuttu lompakkoäänestäminen on yksi tapa ymmärtää äänestäjien poliittisten valintojen perusteita, mitä kuvastaa tunnettu hokema talouden keskeisestä merkityksestä puolueiden kannatukselle. Äänestäjillä on kyky arvioida hallituksen toimia paitsi oman henkilökohtaisen taloudellisen asemansa, myös julkisen talouden kehityksen kannalta. 

Vastuullisuuden toteutumisen kannalta on olennaista se, jättävätkö talouspolitiikan ohjausmallit siinä määrin liikkumavaraa demokraattisesti valituille elimille, että kansalaisilla on aito mahdollisuus vaikuttaa talouspolitiikan linjauksiin. Muutoin kansalaiset äänestävät vaaleista toiseen ilman, että mikään muuttuu, koska suuri osa talouspolitiikasta on käytännössä rajattu demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle.

Kehysbudjetoinnin kaltaiset sääntöpohjaiset menettelyt kasvattavat tätä riskiä, mikäli säännöt ovat pitkälle tulevaisuuteen sitouttavia ja jäykkiä reagoimaan vaihtuviin olosuhteisiin. Marraskuun alussa julkaistussa valtiovarainministeriön virkamiesraportissa julkisen talouden ohjauksen kehittämisestä esitettiin, että talouspolitiikan lähtökohdaksi tulisi jatkossa ottaa velkakestävyys, eli useammalle eri vaalikaudelle asetettu tavoite pienentää julkista velkasuhdetta. 

Hallitusohjelmaan kirjattaisiin näin ollen hallitusta muodostettaessa täsmällinen tavoite julkisen talouden rahoitusasemasta kyseisellä vaalikaudella. Tavoitteesta pidettäisiin kiinni myös noususuhdanteessa: vaikka työllisyys paranisi, syntyisi talouskasvua tai valtion verotulot nousivat, ylijäämä tulisi käyttää velan lyhentämiseen.

Vastuullisuuden toteutumisen kannalta on olennaista se, jättävätkö talouspolitiikan ohjausmallit siinä määrin liikkumavaraa demokraattisesti valituille elimille, että kansalaisilla on aito mahdollisuus vaikuttaa talouspolitiikan linjauksiin.

Marraskuun puolessa välissä julkaistu Euroopan komission esitys uusiksi budjettisäännöiksi lisäisi puolestaan kansallista liikkumavaraa suhteessa alkuperäiseen, tiukkaan julkista velkaa (60 %) ja julkisen talouden alijäämää (3 %) säätelevään kehykseen. 

Ne jäsenmaat, joissa julkisen velan taso ylittää määritellyn viitearvon, neuvottelevat komission kanssa monivuotisesta velkasuunnitelmasta. Uudistuksen tavoitteena on tehdä sääntökehikosta aikaisempaa realistisempi ja samalla tehostaa sen valvontaa. Toinen keskeinen pyrkimys on vahvistaa jäsenten kykyä reagoida muuttuviin olosuhteisiin rakenteellisten uudistusten ja investointien kautta. 

Suomen osalta keskeinen kysymys liittyy komission ja valtiovarainministeriön esitysten yhteensovittamiseen, jotta ei päädytä tilanteeseen, jossa Euroopan unionin budjettisäännöt tarjoaisivat lisää poliittista liikkumavaraa, mutta se leikataan kansallisesti pois. ”Ulkoistamalla” velkakestävyyttä ja talouden tasapainottamista vahvistavat toimet valtiovarainministeriölle on vaarana, että talouspolitiikka ikään kuin nostetaan poliittisten kiistojen yläpuolelle kehikkojen ja sääntöjen rajaamalle alueelle, jossa sitä hallinnoidaan teknokraattisesti asiantuntijaperusteisen tiedon pohjalta. Tämä hämärtää demokraattisten vastuu- ja tilivelvollisuusmekanismien toimintaa. 

Demokratiavaikutusten arviointi osaksi julkisen talouden suunnitelmaa

Suomen julkisella taloudella on edessään lukuisia ratkaisua vaativia kysymyksiä. Vaikka julkisen velan taso suhteessa bruttokansantuotteeseen on alle EU:n keskitason, väestön vanhenemisesta aiheutuvien ikäsidonnaisten menojen kasvu uhkaa kääntää velkasuhteen kiihtyvän kasvun uralle. Työperäisen maahanmuuton kasvu voi olla osittainen ratkaisu, mutta se vaatii panostamista sekä veto- että pitovoimatekijöihin. 

Velkakestävyyttä on vaikea saavuttaa ainoastaan hitaasti vaikuttavilla rakenteellisilla uudistuksilla, joten lähitulevaisuudessa joudutaan olettavasti karsimaan menoja ja vastaavasti lisäämään tuloja veromuutoksilla. Lisäksi Nato-jäsenyys kasvattaa puolustusmenoja. 

Talouspoliittisia ratkaisuja puntaroidessa tulisi järjestelmällisesti arvioida niiden vaikutuksia demokraattiselle pääomalle: uusintavatko vai nakertavatko ne sen eri ulottuvuuksia?

Valtiovarainministeriö on ilmoittanut julkaisevansa joulukuussa virkamiespuheenvuoron, jossa tuodaan ratkaisuehdotuksia vaalikeskusteluun. Vuonna 2015 kuukausi ennen vaalipäivää julkaistu vastaava puheenvuoro ohjasi voimakkaasti puolueiden talouspoliittisia linjauksia.  

Talouspoliittisia ratkaisuja puntaroidessa tulisi järjestelmällisesti arvioida niiden vaikutuksia demokraattiselle pääomalle: uusintavatko vai nakertavatko ne sen eri ulottuvuuksia? Millaisia mahdollisuuksia äänestäjillä on vaikuttaa harjoitettuun talouspolitiikkaan ja ilmaista edustuksellisen järjestelmän sisällä tyytymättömyytensä? 

Taloutta ei mainita lainkaan valtioneuvoston periaatepäätöksessä suomalaisesta demokratiapolitiikasta 2020-luvulla. Vastaavasti demokratia ei näy julkisen talouden kestävyyssuunnittelussa. Näiden kahden pikainen yhteensovittaminen olisi keskeistä, jotta varmistetaan talouspolitiikan demokraattinen kestävyys. 

Hanna Wass on yleisen valtio-opin dosentti ja Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan varadekaani.

Artikkelin pääkuva: Christine Roy/Unsplash.

Julkaisu Kestävän talouden tulee edistää demokraattisen pääoman uusiutumista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Institutionalisoitunut poliittinen edustus toteutuu läntisissä demokratioissa, Suomi mukaan lukien, eräänlaisena eliittikehänä, jossa taloudellinen, sosiaalinen ja poliittinen valta kietoutuvat yhteen. Mitä paremmin yksilöllä menee, sitä todennäköisimmin hän on myös poliittisesti aktiivinen.

Sama vinouma näkyy tilastojen mukaan myös siinä, kuka asettuu ehdokkaaksi ja tulee valituksi ja mitkä tahot tulevat kuulluksi tärkeissä parlamentaarisissa toiminnoissa, kuten esimerkiksi lainvalmistelussa.

Monissa kysymyksissä suuri- ja pienituloisten näkemykset eivät eroa toisistaan, mutta silloin kun ne eroavat, rikkaiden intressit tulevat päätöksentekoprosessien tuotoksissa paremmin edustetuiksi.

Tähän voi olla useita syitä, kuten se, että rikkaiden intressit ovat selkeämmin ilmaistu ja ne näyttäytyvät näin helpommin toteutettavina, tai että rikkailla on paremmat mahdollisuudet tuoda näkemyksensä päätöksentekijöiden tietoon.

Yksi keino avata edustuksen eliittikehää olisi varmistaa, että eduskuntaan valitaan moninaisista eri lähtökohdista tulevia edustajia. Kuitenkin käsityksemme siitä, kuka kelpaa kansanedustajaksi, on jokseenkin kapea.

Kansallisten vaalitutkimusten pohjalta tiedetään, että äänestäjillä on taipumus äänestää itseään korkeammin koulutettua ehdokasta, nuorimmilla ikäryhmillä itseään vanhempaa ehdokasta ja vanhemmilla taas useammin miesehdokasta.

Miten edustuksessa ilmeneviä sosiaalisia vinoumia voitaisiin kaventaa?

On kuitenkin selvää, että edustuksellisuus on monimutkaisempi käsite kuin vain suora suhde äänestäjien, ehdokkaiden ja valittujen henkilöiden välillä. Politiikan tutkijat ovat pyrkineet kartoittamaan erilaisia tapoja tulkita edustuksellisuutta ja sen toteutumista.

Kysymykseksi myös nousee, kuka saa edustaa ketäkin. Kevään 2019 eurovaalien alla SDP:n ehdokkaan Mikkel Näkkäläjärven ympärillä käyty tunteikas keskustelu nosti esiin myös vaatimuksen nuhteettomuudesta. Menneisyydessä tapahtunut ja sovitettu rikos ei välttämättä niinkään kerro kokemuksesta elämän nurjista puolista, vaan poliittisen uran päättävästä luonneviasta.

Näkkäljärven tapaus nosti esiin myös selkeitä ristiriitoja poliitikkoihin kohdistetuista odotuksista. Poliitikon pitää olla toisaalta inhimillinen ja erehtyväinen, mutta samaan aikaan nuhteeton ja esimerkillinen; poliitikko tasapainottelee jo ehdokkaana monien identiteettien välillä, joita hänen oletetaan – odotetaan – edustavan. Tämä koskettaa myös erilaisia vähemmistöryhmiä edustavia ehdokkaita ja edustajia.

Tässä podcastissa keskustellaan poliittisen edustuksen odotuksista, ideaaleista ja realiteeteista. Millainen on hyvä kansanedustaja ja keitä hän edustaa? Kannattaako virheet tunnustaa? Entä miten edustuksessa ilmeneviä sosiaalisia vinoumia voitaisiin kaventaa?

Kuuntele podcast:

Hanna Wass on professori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Mikkel Näkkäläjärvi on rovaniemeläinen kaupunginvaltuutettu ja Demarinuorten puheenjohtaja.

Ozan Yanar on helsinkiläinen vihreä kaupunginvaltuutettu ja kaupunginhallituksen jäsen.

Elina Pekkarinen on lapsiasiavaltuutettu ja Helsingin yliopiston dosentti.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Julkaisu Podcast: Kuka kelpaa kansanedustajaksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kevään eduskuntavaalit olivat monella tavalla tiukat. Paikkajaosta tuli puolueiden välillä historiallisen tasainen. Vaalipiirien viimeisiä paikkoja voitettiin ja hävittiin pienillä marginaaleilla, ja pienet keikahdukset suuntaan tai toiseen olisivat hyvin voineet laittaa puolueiden suuruusjärjestyksen uusiksi.

Hämmästystä on herättänyt se, että jotkut pääsivät eduskuntaan melko vaatimattomilla henkilökohtaisilla äänimäärillä samaan aikaan, kun paljon suositumpia ehdokkaita jäi rannalle.

Tiedotusvälineet panivat merkille erityisesti sen, miten Lapin vaalipiirin toiseksi suurimman ja puolueensa kolmanneksi suurimman äänimäärän saanut Riikka Karppinen (vihr.) jäi valitsematta. Vielä suurempi kohu nousi vuonna 2007, kun vihreiden silloinen puheenjohtaja Tarja Cronberg putosi eduskunnasta merkittävästä äänimäärästään huolimatta.

Vaalitilastoja vilkaisemalla tämän kevään eduskuntavaaleista on helppo löytää useita tapauksia, joissa valitsematta jäänyt ehdokas keräsi paljon enemmän ääniä kuin samasta vaalipiiristä valituksi tullut ehdokas.

Esimerkiksi Varsinais-Suomessa kokoomuksen Ville Valkonen jäi varasijalle 4 377 äänellä, kun taas vasemmistoliiton Johannes Yrttiaho tuli valituksi 2 636 äänellä. Vaasan vaalipiirissä puolestaan kokoomuksen Janne Sankelo valittiin eduskuntaan 2 930 äänellä, keskustan Tuomo Puumalaa ei 5 078 äänestä huolimatta.

Ilmiö on tuttu myös Euroopan parlamentin vaaleista. Vuonna 2014 varasijalle jäänyt Li Andersson (vas.) sai lähes 18 000 ääntä enemmän kuin europarlamenttiin valittu Nils Torvalds (r.).

Vastaavaa luultavasti tapahtuu myös pian käytävissä eurovaaleissa, mikä jälleen sinänsä oikeutetusti herättää kysymyksiä äänestäjien tahdon toteutumisesta. Siksi on paikallaan pohtia vaalijärjestelmämme ominaisuuksia ja (mahdollista) järkeä niiden taustalla.

D’Hondtin menetelmän logiikka

Suomen vaalijärjestelmässä ehdokkaiden äänet lasketaan ryhmittäin, kuten puolueittain tai vaaliliitoittain, yhteen ja ehdokkaille lasketaan vertauslukuja D’Hondtin menetelmän mukaan jakamalla ryhmittymien äänimäärät luvuilla 1, 2, 3 ja niin edelleen. Mutta miksi tällainen jakolasku oikein tehdään?

D’Hondtin menetelmä kuuluu laajempaan listavaalimenetelmien joukkoon. Listavaalissa puolueen tai muun tahon asettamalta listalta valittavien ehdokkaiden määrä riippuu siitä, miten monta ääntä lista kokonaisuudessaan saa.

Listavaalissa puolueen tai muun tahon asettamalta listalta valittavien ehdokkaiden määrä riippuu siitä, miten monta ääntä lista kokonaisuudessaan saa.

Yksittäisen ehdokkaan valituksi tuleminen puolestaan riippuu hänen sijoituksestaan listalla: listan kärjestä valitaan niin monta ehdokasta, että kaikki listalle kuuluvat paikat täyttyvät. Tyypillisesti ehdokaslistoja asettavat puolueet, mutta Suomessa myös valitsijayhdistykset voivat asettaa ehdokaslistoja.

On siis huomioitava kaksi liikkuvaa osaa: listojen saamien äänten muuntaminen paikoiksi ja ehdokkaiden asettaminen järjestykseen listan sisällä. D’Hondtin menetelmää käytetään edelliseen tarkoitukseen.

D’Hondtin sääntö antaa paikan sille listalle, jolla on eniten ääniä edustajanpaikkaa kohti, jos se saa jakojärjestyksessä olevan paikan. Kuvitellaan, että vaalipiirissä on kolme ehdokaslistaa ja jaettavana kolme edustajanpaikkaa. Lista A saa 50 000, lista B 30 000 ja lista C 20 000 ääntä.

Vaalipiirin ensimmäisen paikan saa lista A, koska sillä on eniten ääniä tätä paikkaa kohti. Toinen paikka menee kuitenkin listalle B. Tämä johtuu siitä, että A:lla olisi ainoastaan 25 000 ääntä paikkaa kohti, jos se saisi tämän paikan, kun taas B:llä on 30 000. Kolmannen paikan saa jälleen A, koska nyt sen äänimäärä paikkaa kohti on suurin, 25 000. B:llä paikkaa kohti ääniä olisi 15 000 ja C:llä 20 000. Lopputuloksena A:lla on 2 paikkaa ja B:llä 1 paikka, mutta C jää kokonaan ilman paikkaa.

Yksittäisen ehdokkaan valituksi tuleminen riippuu hänen sijoituksestaan listalla.

Entä mikä on ehdokkaiden äänten merkitys? D’Hondtin sääntöä voi soveltaa riippumatta siitä, mitä menetelmää käytetään ehdokkaiden keskinäisen järjestyksen määräämiseen listan sisällä. Sääntö ei vaadi, että äänestäjät äänestävät ehdokkaita. Ehdokkaiden järjestys listalla voisi yhtä hyvin olla puolueiden ennalta määräämä.

D’Hondtin säännön ominaisuus on se, että paljon ääniä saaneiden listojen paikkaosuudet tapaavat olla hieman suurempia kuin niiden ääniosuudet. Näin on myös yllä olevassa esimerkissä, jossa A saa 66,7 prosenttia paikoista mutta vain 50 prosenttia äänistä.

On jossain määrin näkemyskysymys, onko tätä pidettävä suurimpien puolueiden suosimisena. Jakovuorossa oleva paikkahan menee aina sille listalle, jolla on paikkaa kohti eniten ääniä. Selvästi ongelmallisempaa olisi se, jos vaalijärjestelmä suosisi tiettyjä puolueita riippumatta siitä, saavatko ne paljon vai vähän ääniä.

Näin olisi esimerkiksi silloin, jos vaalipiirirajat piirrettäisiin tiettyjen puolueiden etua silmällä pitäen. Tällaisesta gerrymandering-ilmiöstä on maailmalla paljon kokemusta erityisesti enemmistövaalitapoja soveltavissa maissa.

D’Hondtin sääntö on ollut Suomessa käytössä vuosien 1906–1907 suuresta eduskuntauudistuksesta alkaen. Vaalijärjestelmä oli alkujaan puolueiden välinen kompromissi, ja tuolloiset suurimmat puolueet olivat avoimia myös enemmistövaalitavalle. Vähemmistöjen etujen turvaamiseksi päädyttiin D’Hondtin sääntöön, joka toteuttaa suhteellisuuden ääni- ja paikkaosuuksien välillä verrattain hyvin.

Muutokset ovat sittemmin olleet vähittäisiä mukaan lukien luopuminen kolmen ehdokkaan listoista, joita koottiin puolueittain vaaliliitoiksi. Ehdokkaat ovat olleet Suomen vaalijärjestelmässä keskeisemmässä roolissa kuin monissa muissa maissa, mitä alun perin perusteltiin äänestäjien valinnanmahdollisuuksien turvaamisella. Myöhemmät uudistushankkeet ovat tähdänneet erityisesti suhteellisuuden parantamiseen, eivät niinkään puoluevaalielementin kasvattamiseen.

Ehdokasäänestämisen tehtävä

Edellä D’Hondtin sääntö kuvattiin hieman toisin kuin Suomen vaalilainsäädännössä. Lainsäädännössä ja sitä myöten yhteiskuntatiedon oppikirjoissa ja julkishallinnon tuottamissa aineistoissa tavataan painottaa ehdokkaiden vertauslukujen merkitystä. Paikkojen jakaminen puolueiden kesken ei kuitenkaan vaadi vertauslukujen laskemista ehdokkaille, kuten edellä todettiin.

Listavaalissa ehdokkaat on kuitenkin tavalla tai toisella asetettava läpimenojärjestykseen listojen sisällä. Monissa maissa puolueet määräävät läpimenojärjestyksen ennalta, jolloin puhutaan suljetusta listavaalista tai pitkistä listoista.

Monissa maissa äänestäjä tosin voi tehdä muutoksia ehdokkaiden järjestykseen, mutta useissa järjestelmissä näiden muutosten vaikutus vaalitulokseen on käytännössä vähäinen. Usein äänestäjät eivät tätä mahdollisuutta vaivaudukaan käyttämään.

Suomen järjestelmässä läpimenojärjestys kuitenkin riippuu kokonaan henkilökohtaisista äänimääristä. Ehdokkaat asetetaan äänestyksen päätyttyä äänimääriensä mukaiseen järjestykseen siten, että eniten ääniä saanut on läpimenojärjestyksessä ensimmäisenä, toiseksi eniten ääniä saanut toisena ja niin edelleen. Ehdokkaita valitaan listalta tässä järjestyksessä niin monta, että kaikki listalle D’Hondtin säännön mukaan kuuluvat paikat on täytetty.

Ääni menee ensisijaisesti puolueelle, minkä lisäksi äänestäjä ottaa kantaa siihen, kenen pitäisi olla listan kärjessä.

Muuta merkitystä ehdokkaiden henkilökohtaisten äänimäärien suuruusjärjestyksellä ei ole. Vaalituloksen kannalta absoluuttiset äänimäärät eivät ratkaise, vaan äänimäärien järjestys ehdokkaan oman listan sisällä.

Voikin sanoa, että ääni menee ensisijaisesti puolueelle, minkä lisäksi äänestäjä ottaa kantaa siihen, kenen pitäisi olla listan kärjessä. Vaalikoneista on tullut äänestäjille tärkeitä, mutta niiden ehdokaskeskeisyys valitettavasti hämärtää äänestäjän valinnan olemusta.

Onko henkilöäänestäminen demokraattisuuden edellytys?

Suljettuun listavaaliin siirtymistä on Suomessakin ehdotettu silloin tällöin, mutta ehdotukset eivät ole saaneet tuulta alleen. Henkilöäänestäminen koetaan kansanvaltaisemmaksi, sillä ehdokkaiden läpimenojärjestys ei ole puolueiden käsissä.

Toisinaan istuvat kansanedustajat joutuvatkin luovuttamaan paikkansa haastajalle. Ehdokkaiden asettaminen on kuitenkin puolueiden käsissä. Puolueiden ja vaalipiirien välillä on huomattavaa vaihtelua siinä, miten avoin ehdokasasetteluprosessi on.

Henkilöäänestäminen koetaan kansanvaltaisemmaksi kuin suljettu listavaali.

Henkilöäänestäminen antaa tavallisille äänestäjille sananvaltaa läpimenijöiden henkilöllisyyden suhteen. Kuitenkin juuri tässä piilee järjestelmän kyseenalainen puoli, mitä tulee järjestelmän kansanvaltaisuuteen.

Ehdokkaiden järjestys listalla nimittäin pysyy arvoituksena ääntenlaskuun asti, jolloin asiaan on enää myöhäistä vaikuttaa. Suljetussa listavaalissa äänestäjä näkee jo ennalta, millaisten ehdokkaiden hyväksi hänen äänensä ensi sijassa menee. Avoimessa listavaalissa asia riippuu muiden ihmisten äänestyskopin yksityisyydessä tekemistä päätöksistä.

Tarvitaanko listavaalielementtiä?

Eniten ääniä saaneiden ehdokkaiden valitseminen voitaisiin taata, jos listavaalista luovuttaisiin kokonaan ja edustajanpaikat täytettäisiin ainoastaan henkilökohtaisten äänimäärien perusteella. Tällaisistakin järjestelmistä on olemassa esimerkkejä.

Tunnetuin on Japanissa aiemmin käytössä ollut järjestelmä, jossa vaalipiirin eniten henkilökohtaisia ääniä saaneet ehdokkaat tulivat valituiksi. Ääniä ei koottu puolueittain eikä D’Hondtin sääntöä tai muutakaan listavaalimenetelmää sovellettu.

Olisiko siirtyminen kohti puhtaampaa henkilövaalia ylipäänsä toivottavaa?

Koska japanilaistenkin äänestäjien puoluekannatus oli varsin vakaata, vaaleissa oli pitkälti kyse kunkin puolueen odotettavissa olevan äänipotin jaosta. Puolueet harrastivatkin tarkkaa taktikointia ehdokasasettelussa, sillä äänten jakautuminen väärällä tavalla olisi helposti johtanut paikkojen menettämiseen muille puolueille. Etenkin puolueiden tuli varoa liian monen ehdokkaan asettamista.

Poliitikoille oli myös tärkeää muodostaa henkilökohtaisia verkostoja, mikä johti poliitikkojen ja rahoittajien läheisiin suhteisiin. Suuren korruptiovyyhden purkautuessa 1990-luvulla parlamentin alahuoneen vaaleissa siirryttiinkin käyttämään enemmistö- ja listavaalin yhdistelmää, jossa puolueiden sisäinen kilpailu on vähäisempää.

Olisiko siirtyminen kohti puhtaampaa henkilövaalia ylipäänsä toivottavaa? Kysymys on viime kädessä poliittinen, eikä siihen ole mahdollista antaa objektiivista vastausta.

Kaikissa uudistushankkeissa olisi kuitenkin otettava huomioon vaalijärjestelmän asema poliittisen järjestelmän kokonaisuudessa. Listavaali on perusteltu sikäli, että eduskunnassa noudatetaan puoluekuria kuten useimpien muidenkin länsimaiden parlamenteissa.

Listavaali on perusteltu sikäli, että eduskunnassa noudatetaan puoluekuria kuten useimpien muidenkin länsimaiden parlamenteissa.

Parlamentaarisessa järjestelmässä hallituksen elinkelpoisuus riippuu parlamentin luottamuksesta, ja puoluekuri mahdollistaa hallituksen kannatuspohjan ylläpitämisen. Muutoin yksittäisiä kansanedustajia jouduttaisiin ostamaan lakiehdotusten taakse erilaisilla lehmänkaupoilla ja hallitukset olisivat todennäköisesti nykyistäkin epävakaampia.

Listavaalista luopuminen pakottaisikin ottamaan kantaa myös valtiosäännön muihin osiin.

VTT Juha Ylisalo on erikoistutkija valtio-opin oppiaineessa Turun yliopistossa ja vieraileva tutkija Göteborgin yliopistossa

Julkaisu D’Hondtin säännön logiikka ja ehdokasäänestämisen hämmentävyys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Olemme viimeistään 2010-luvun jälkipuoliskolla tulleet laajasti tietoisiksi jättimäisistä globaaleista trendeistä, jotka huomaamattoman hitaasti mutta suurella varmuudella vievät meitä kohti merkittäviä hankaluuksia. Ilmastonmuutos, talouden globalisaation aiheuttama eriarvoisuuden kasvu sekä globaali muuttoliike kurottavat yli valtiollisten rajojen, hallinnonalojen ja – ehkä ennen kaikkea – ajan.

Nämä haasteet vaatisivat laajalla rintamalla pitkäjänteisesti tehtävää politiikkaa, joka ottaa tarkasti huomioon yhteiskuntien tulevat elinedellytykset. Lyhyissä sykleissä toistuviin vaaleihin ja ryhmäintressien edustamiseen perustuva edustuksellinen demokratiamme on kuitenkin lähtökohtaisesti varsin huono työkalu tällaiseen – etenkin nyt, kun politiikka on niin vahvasti polarisoitunut.

Näitä ristiriitoja suomalaisessa politiikassa olemme PALO-STN-hankkeen toisessa työpaketissa pyrkineet ymmärtämään.

Olemme keränneet mittavan politiikan aikajänteitä kartoittavan aineiston. Se sisältää kolmekymmentä ympäristöpolitiikan keskeisen päättäjän syvähaastattelua sekä tulokset kahdesta laajasta kyselytutkimuksesta, joista toinen oli suunnattu valtiotason poliittis-hallinnollisen eliitin edustajille (n = 700) ja toinen kansalaisille. Jälkimmäiseen vastasi noin 1 900 äänestysikäistä Suomen kansalaista. Esittelemme nyt alustavia havaintojamme.

Yleinen aikakäsitys

Meistä jokaisella on oma käsityksemme ajasta, sen kulumisesta sekä tulevaisuudesta. Psykologian tutkimuksessa on jo pitkään ollut käytössä useita, toisiaan lähellä olevia aikakäsityksen mittareita. Monet niistä mittaavat suunnitelmallisuutta, mutta muun muassa käyttämämme Torgrim Gjesmen luoma Future Time Orientation (FTO) mittaa yleistä käsitystä aikakäsityksestä.

Se koostuu kuudesta vastaajan aikaorientaatiota mittaavasta väitteestä (esimerkiksi ”En ole niin kovin huolissani tulevista asioista”), joihin annettujen vastausten perusteella luotavan summamuuttujan arvot kasvavat sitä mukaa, kun vastaajatasolla siirrytään kohti kauemmas tulevaisuuteen suuntautuvaa ajattelua. Pienemmät arvot kertovat vastaavasti lyhytjänteisestä aika-ajattelusta.

Esitimme Gjesmen väitteet vastaajille sekä eliitti- että kansalaiskyselyssä. Näiden ryhmien välisessä vertailussa eliitti osoittautui melko selvästi kansalaisia enemmän tulevaisuuteen suuntautuneeksi. Ero oli tilastollisesti erittäin merkitsevä. Eliitin sisällä virkamiehet olivat puoluepoliittisia toimijoita enemmän tulevaisuusorientoituneita.

Poliittinen aikakäsitys

On kuitenkin epäselvää, kertooko yksilön yleinen aikakäsitys myös tämän käsityksistä politiikan aikajänteistä. Ovatko yleisesti tulevaisuuteen suuntautuneet ihmiset pitkäjänteisiä myös poliittisilta preferensseiltään?

Päättäjien pitkäjänteisestä suhtautumisesta huolimatta politiikka Suomessa on varsin lyhytjänteistä.

Tämän selvittääksemme suunnittelimme ja esitestasimme 12 väitteen patterin, joka mittaa yksilön normatiivista käsitystä politiikan aikajänteestä. Mitä suurempi arvo, sitä enemmän tulevaisuusorientoitunutta yksilön mielestä politiikan tulisi olla.

Myös politiikan aikajänteen osalta eliitti on selvästi kansaa enemmän tulevaisuuteen suuntautunut. Poliittisen aikajänteen osalta virkamiehet erottuivat poliitikkoja ja naiset miehiä pitkäjänteisempinä. Kansan keskuudessa äänestäjät olivat äänestämättä jättäneitä enemmän tulevaisuuteen suuntautuneita.

Testasimme myös, missä määrin yleinen ja poliittinen aikajänne korreloivat keskenään. Havaitsimme, että vaikka yhteys on olemassa, ei se ole kovin vahva. Yleisestä aikakäsityksestä ei siis voida varmasti päätellä yksilön poliittista aikakäsitystä.

Rakenteet ja realiteetit

Näiden havaintojen perusteella voisi ajatella, että kykenemme hyvin huomioimaan tulevaisuuden suuret haasteet, koska päättäjämme ovat niin pitkäjänteisiä ja tulevaisuuteen suuntautuneita. Poliittinen päätöksenteko on kuitenkin muutakin kuin yksilöiden toiveiden täyttämistä.

Politiikan maailma täyttyy erilaisista ”realiteeteistä”, jotka voivat lyhentää tai pidentää päätöksenteon aikajännettä siitä, mitä sen yksilöiden, päättäjienkin, mukaan tulisi olla.  Yllättävät ja huomiota herättävät tapahtumat kiilaavat helposti asialistan kärkeen luomaan painetta, kun taas sote-uudistuksen kaltaiset ikuisuusprojektit liimaantuvat agendalle, vaikka ne kuinka monesti kaadettaisiin.

Selvittääksemme asiaa loimme toisenkin 12 väitteen patterin, jolla pyrittiin mittaamaan poliittis-hallinnollisen eliitin käsityksiä suomalaisen politiikanteon aikajänteestä 2010-luvulla.

Politiikka on selvästi lyhytjänteisempää kuin sitä tekevät ihmiset, joten erilaisilla rakenteilla on oltava suuri merkitys politiikan aikajänteen selittämisessä.

Kuten yksilöllisiäkin politiikan aikajänteitä mitattaessa väitteet liittyivät siihen, koetaanko suomalaisessa politiikassa tulevaisuuden ongelmat ylipäätään tärkeiksi sekä ollaanko niiden eteen valmiita tekemään taloudellisia ja poliittisia uhrauksia ja soveltamaan pitkäjänteisyyttä tukevia päätöksentekomenetelmiä.

Yllätyimme, kun summasimme indikaattorit jälleen yhteen: suomalaispäättäjät, joiden henkilökohtainen poliittinen aikajänne on varsin pitkä (keskiarvo 3,23/4), kokevat suomalaisen politiikan lyhytjänteiseksi (2,10/4, kun yksi on mittarin minimiarvo).

Toisin sanoen politiikka on selvästi lyhytjänteisempää kuin sitä tekevät ihmiset, joten erilaisilla rakenteilla on oltava suuri merkitys politiikan aikajänteen selittämisessä.

Aikajännettä lyhentävät tekijät

Amerikkalaistutkija Alan Jacobs on eritellyt tekijöitä, jotka yleisesti lyhentävät politiikan aikajännettä demokratioissa.

Pitkäjänteisen politiikan tekeminen on haastavaa ensinnäkin siitä varsin ilmeisestä syystä, että se edellyttää pitkäaikaista poliittista sitoutumista, kun taas vaalit käydään muutaman vuoden välein. Sekä äänestäjät että poliitikot tietävät tämän. Sen vuoksi pitkäjänteisyyden edellyttämä luottamuksellinen sitoumus on politiikassa jatkuvasti koetuksella.

Toiseksi pitkäjänteinen politiikka on tiedollisesti haastavaa. Mitä pidemmälle ajassa ajattelemme, sitä monimutkaisemmiksi ajatteluketjumme muuttuvat ja sitä epävarmemmaksi tietomme käy. Nykyongelmia koskeva tieto on luotettavampaa ja siksi helpompaa myydä äänestäjille, jotka yleensä pitävät ajankohtaisia haasteita oleellisempina kuin hyvin hitaasti materialisoituvia, vakaviakin uhkia.

Kolmas politiikan aikajännettä yleisesti lyhentävä tekijä demokratioissa on vankasti organisoituneiden intressien vastustus, eli suomeksi sanottuna lobbaus. Pitkälle tulevaisuuteen kantavat ”politiikkainvestoinnit” yleensä edellyttävät uhrauksia nykyajassa ja monesti niistä koituu kustannuksia juuri toimijoille, joilla on vankka taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema nykymaailmassa.

Selvitimme haastatteluissa ja kyselyssämme myös sitä, minkä tekijöiden eliitti kokee lyhentävän politiikan aikajännettä Suomessa. Havaitsimme, että tekijät ovat pääpiirteissään samoja, kuin mitkä Jacobs on kuvannut: edustuksellisen demokratian perusprosessit, epätäydellinen informaatio ja organisoitunut edunvalvonta.

Hallitus- ja mediakeskeisyys

Niin triviaalilta kuin se politiikantutkijoille kuulostaakin, politiikka Suomessakin on itsekästä peliä, missä toimijoita (poliitikot, puolueet, hallitus, oppositio, media, ministeriöt jne.) kiinnostaa ennen kaikkea heidän omat intressinsä ja näkökulmansa. Yhteinen etu, mitä pitkälle tulevaisuuteen katsova politiikka usein edellyttää, ei ole kenenkään ensisijainen tavoite ja siksi niin hankala tyydyttää.

Politiikka Suomessa on myös korostuneen hallituskeskeistä, mistä seuraa, että sekä hallitus- että oppositiopoliitikkojen huomiota ja ajan- ja rahankäyttöä ohjaa hallitusohjelma, joka on solmittu tuottamaan näkyviä tuloksia neljän vuoden aikajaksolla.

Kolmas itse politiikan luonteeseen liittyvä, pitkäjänteistä politiikantekoa hankaloittava ilmiö, joka sekä haastatteluissa että kyselyssä nousi vahvasti esille, on nykypolitiikan ”markkinahenkisyys”. Se kytkeytyy vahvasti politiikan julkisuuteen, etenkin sosiaaliseen mediaan.

Nopeita asioita ja jatkuvaa reagointivalmiutta korostava, näennäisen avoin, hektinen ja arvaamaton pelikenttä luo politiikkaan kroonistuneen ”julkisuuspaniikin”.

Nopeita asioita ja jatkuvaa reagointivalmiutta korostava, näennäisen avoin, hektinen ja arvaamaton pelikenttä luo politiikkaan kroonistuneen ”julkisuuspaniikin”. Se pitää poliitikot tiiviisti nykyhetken konkreettisten asioiden äärellä ja kehottaa karttamaan laajamittaista tulevaisuusvisiointia, valmistelua ja yhteistyötä.

Informaatio-ongelmat ja lobbarit

Suomalainen politiikka on altista myös Jacobsin mainitsemille tiedollisille ongelmille. Poliitikkojen ”huomioavaruuden” täyttävät ajankohtaiset, korkeintaan vaalikauden mittaiset asiat. Ilmiöiden monimutkaisuus tekee niistä hankalasti tartuttavia ja rahoitettavia.

Lisäksi pitkäjänteistä ja tulevaisuuteen suuntautuvaa politiikkaa Suomessa hankaloittaa, etenkin ympäristöalalla, erilaiset etujärjestöt. Ne ovat hyvin resursoituja ja erittäin tiiviisti kytkeytyneitä poliittisen prosessin eri vaiheisiin aina hallitusneuvotteluista ministeriöiden valmistelevien työryhmien kautta eduskunnan valiokuntiin.

Nämä kaikki tekijät huomioiden ei ole järin yllättävää, miksi politiikka vaikuttaa olevan lyhytjänteisempää kuin sitä tekevät henkilöt ja jopa äänestäjät.

Päättäjien pitkäjänteisyydestä huolimatta politiikka Suomessa on lyhytjänteistä

Aineistojemme perusteella näyttää siltä, että päättäjien pitkäjänteisestä suhtautumisesta huolimatta politiikka Suomessa on varsin lyhytjänteistä. Koska myös äänestäjät ovat poliittisesti selvästi lyhytjänteisempiä kuin päättäjät, analyysimme tukee aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa tehtyä yleistä oletusta, jonka mukaan kansan kärsimättömyys voi tehdä päätöksenteosta lyhytnäköistä oman edun tavoittelua.

Voi siis olla, että tehdyt poliittiset päätökset myötäilevät hyvin kansalaisten aikakäsityksiä. Tavallaan siis demokratia toimii.

Kokonaan toinen asia on se, kykeneekö nykymallinen edustuksellinen demokratia ratkaisemaan globaaleja haasteita. Kun otetaan huomioon, kuinka laajamittaista, -alaista ja -aikaista kansainvälistä yhteistyötä sellainen edellyttää, nämä vakavat haasteet kansallisen tason päätöksenteossa saavat edessä olevan urakan näyttämään entistäkin vaikeammalta.

Kirjoitus on osa Ratkaisuja vaalikaudet ylittävään politiikkaan -sarjaa, jossa PALO-tutkimushankkeen tutkijat kirjoittavat vaalikaudet ylittävästä politiikasta ja kansalaisvaikuttamisesta. Kirjoitukset liittyvät PALOn studia generalia -luentosarjaan.

YTT Vesa Koskimaa on tutkija Institutet för Samhällsforskningissa Åbo Akademissa. VTT Lauri Rapeli on tutkimusjohtaja Institutet för Samhällsforskningissa Åbo Akademissa.

Julkaisu Kansalaisten, päättäjien ja politiikan aikajänteet Suomessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puolueiden ja niiden historian tunteminen on tärkeää, mikäli mielii ymmärtää valtaa ja vallankäyttäjiä, sillä vallankäyttäjän tunteminen auttaa ymmärtämään yhteiskunnan rakenteita ja muodostumista. Politiikan tutkijat Heikki Paloheimo ja Matti Wiberg määrittelevätkin puolueen Politiikan perusteet -teoksessaan organisoituneeksi poliittiseksi voimaksi, joka tavoittelee valtiollista valtaa ja pyrkii käyttämään tätä valtaa puolueen tavoitteiden edistämiseksi.

Puolueet ovat merkittävä osa yhteiskunnallista vallankäyttöä ja päätöksentekojärjestelmää, ja ne ovat historiansa aikana keskeisellä tavalla osallistuneet suomalaisen yhteiskunnan rakentamiseen. Puolueissa kanavoituvat kansalaisyhteiskunnan huolenaiheet ja tulevaisuuden toiveet.

Pääasiassa puolueiden nimittämistä ehdokkaista valitut kansanedustajat käyttävät ylintä valtiovaltaa säätäessään lakeja ja pyrkiessään yhteisymmärrykseen siitä, miltä Suomen tulisi näyttää tulevaisuudessa.

Puolueissa kanavoituvat kansalaisyhteiskunnan huolenaiheet ja tulevaisuuden toiveet.

Puolueiden synnyn taustalla on yleensä jonkin asian ympärille yhdistynyt kansanliike, jonka tavasta tarkastella yhteiskuntaa ja siinä havaitsemaansa epäkohtaa muodostuu lopulta näkökulma, jonka kautta kaikkea yhteiskunnallista kehitystä tarkastellaan. Menestyvän puolueen perustaminen onkin ilmaus jonkin laajasti tunnustetun yhteiskunnallisen konfliktin olemassaolosta.

Puolue rakentuu samansuuntaisen poliittisen identiteetin omaavista ihmisistä ja heidän välisistään suhteista sekä annetuista merkityksistä, jotka ylläpitävät niitä suhteita.

Puolue muodostaa yksikön, jonka suhde toisiin vastaaviin yksiköihin on vastakohtainen. Vaikka suomalainen politiikka onkin tunnettu laajapohjaisista monipuoluehallituksista ja konsensushakuisuudesta, kuuluu puolueen perusolemukseen aina oletus oman puolueen paremmuudesta suhteessa toisiin. Yhteistyöhakuisuudestaan huolimatta puolueet aina ilmentävät, säilövät ja muuntavat konflikteja.

Aate on koossapitävä liima

Vallan ja vallankäytön ohella aate on keskeinen puolueita eteenpäin ajava voima. Se yhdistää puolueaktiiveja, jäsenistöä ja kannattajia silloinkin, kun puolue on sisäisesti erimielinen jostain asiakysymyksestä. Aate saa jäsenet ja kannattajat mukautumaan, vaikka enemmistön tahdon mukainen päätös ei omaa näkemystä täysin vastaisikaan.

Puolueen poliittinen linja rakentuu konfliktin, joka alun perin sai aikaan puolueen organisoitumisen, ja siitä johdetun aatteen varaan. Aatteen on kuitenkin mukauduttava kunkin aikakauden ajattelutapoihin, jotta puolue voi maksimoida kannatuksensa ja vaikutusvaltansa.

Puolueissa aate tuottaa poliittista toimintaa.

Vaikka suomalaisen puoluekentän kolmen suurimman puolueen – SDP:n, kokoomuksen ja keskustan – historia alkaa sadan vuoden takaa, on niiden jatkuva kannatus osoitus siitä, että ne ovat kyenneet muokkaamaan aatettaan ja ajatusmaailmaansa muuttuvan ajan tarpeisiin.

Näiden kolmen puolueen väliset voimasuhteet ovat toki aikojen saatossa vaihdelleet, mikä on osoitus yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Siirtyminen esiteollisesta maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan on laskenut SDP:n ja keskustan suhteellista painoarvoa, vaikka puolueet edelleen kannatuskyselyiden kärkikolmikossa pysyttelevätkin.

Aate on poliittisen käytännön osa, joka kuvastaa niitä yhteiskuntateoreettisia näkemyksiä, arvoja ja normeja, joiden varassa politiikkaa tehdään. Puolueissa aate tuottaa poliittista toimintaa.

Kuten puolueiden organisaatioita ja sisäistä vallankäyttöä tutkinut Angelo Panebianco on todennut, puolueiden sisäinen dynamiikka ei kuitenkaan aukea vain todistamalla aatteita koskevat etukäteisoletukset oikeiksi tai vääriksi. Puoluetta ei voi ymmärtää vain tavoiteorientoituneena vallankäyttäjien joukkona eikä sen julkisuuskuvaa ottaa annettuna, täydellisenä omakuvana.

Poliittisen aatteen tuntemus tarjoaakin yhtäältä tirkistysaukon siihen, millaiseksi puolue ja sen toimijat itsensä ymmärtävät, ja toisaalta siihen, millaisia vaikutuksia puolueen edustamalla aatteella on ja on ollut käytännön poliittiseen elämään ja päätöksentekoon.

Puolueen ymmärtäminen vain vaalimenestyksen tavoittelun kautta jättää huomiotta sen, että puolueet saattavat myös tehdä ratkaisuja, jotka eivät edistä menestystä vaaleissa. Näissä tapauksissa vetäydytään usein taloudellisten lainalaisuuksien ja välttämättömyyden suojiin.

Sisäiset ristiriidat ja erimielisyydet ovat osa puoluetoimintaa.

Puolue onkin sen edustaman ohjelman ja tavoitteiden ohella myös organisaatio, jossa yksittäisen puoluetoimijan omat pyrkimykset ovat usein ristiriidassa toisten toimijoiden tai jopa puolueen virallisen linjan kanssa. Sisäiset ristiriidat ja erimielisyydet ovat osa puoluetoimintaa.

Vaikka puolueen tausta on perinteisesti aina jonkin ristiriitaulottuvuuden ympärille mobilisoituneessa tavoitteellisessa toiminnassa, muuttuvat puolueet usein elinkaarensa aikana tavoiteorientoituneista organisaatioista olemassaolonsa puolustajiksi. Tavoitteet toteutuvat, mutta niiden tilalle muodostuu ja muodostetaan uusia. Alkuperäinen, mobilisoiva konflikti jatkaa elämäänsä vähintään synnyttäen puolueen sisäistä keskustelua, kuten vaikka keskusteluissa vapaan markkinatalouden rajoista tai luokkaintressien ajamisesta yksilökeskeisessä maailmassa.

Monet koko läntisen maailman kattavien poliittisten traditioiden, kuten sosialismin, konservatismin ja liberalismin, alkuperäiset tavoitteet ovat toteutuneet. Silti näitä aatetraditioita edustavat varsin iäkkäätkin puolueet ovat ympäri maailmaa edelleen hengissä – osa kukoistaen, osa henkitoreissaan. Puolue onkin aina vallan tavoittelun, vallankäytön, vallan säilyttämisen ja aatteen palon yhdistelmä.

Puolueet ovat mukautuneet poliittisen kulttuurin ja yhteiskunnan muutoksiin

Puolueiden rooli, asema ja merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa on muuttunut merkittävästi sadan vuoden aikana. On siirrytty eliitti- ja puoluedemokratiasta yleisödemokratiaan, jossa politiikka on henkilöitynyttä ja puolueet ovat menettäneet asemaansa politiikan subjektina.

Se, mikä määrää politiikan kaapin paikan, ei ole enää aiemmassa määrin puolueiden ja poliitikkojen käsissä. Yritykset ja etujärjestöt panostavat voimakkaasti muun muassa vaikuttajaviestintään eivätkä vaikuttamisyritykset kanavoidu enää pelkästään puoluekoneiston kautta. Keskustelu esimerkiksi niin sanotusta avoimuus- tai lobbarirekisteristä onkin varsin ajankohtaista.

Se, mikä määrää politiikan kaapin paikan, ei ole enää aiemmassa määrin puolueiden ja poliitikkojen käsissä.

Erityisesti perinteisten puolueiden jäsenmäärät ovat laskeneet, mutta myös puolueiden riippuvuus laajoista ja runsaslukuisista jäsenorganisaatioistaan on vähentynyt. Äänestäjien puolueuskollisuus ja luokkapohjainen äänestäminen alkoi 1970-luvulta lähtien heiketä. Samaan aikaan puoluetukilainsäädäntö teki puolueista taloudellisesti itsenäisempiä ja vähemmän riippuvaisia massaorganisaatioistaan, kuten Jan Sundberg kirjoittaa. Puolueista tuli lisääntyvässä määrin osa valtiota ja ne mukautuivat tähän kehitykseen.

Luottamus 1900-luvun alussa perustettuihin niin sanottuihin perinteisiin puolueisiin heikkeni 1980-luvulle tultaessa. Äänestäjät etääntyivät perinteisistä puoluevalinnan mekanismeista, niin kuin voimakkaasti ammattitaustan mukaisesta äänestämisestä. Puolueisiin liitetyt mielikuvat pysähtyneisyydestä ja olemassa olevaan takertumisesta loivat otollista maaperää uusien asiakysymysten, osallistavamman poliittisen tyylin ja uusien puolueiden, kuten vihreiden, läpimurrolle.

Poliittinen kiinnittyminen onkin ollut laskusuunnassa 1980-luvulta lähtien, kuten Peter Söderlund huomauttaa. Perinteinen luokkaäänestäminen on rapautunut työllisyysrakenteen muuttumisen, kohonneen koulutustason ja lisääntyneen sosiaalisen ja maantieteellisen liikkuvuuden myötä. Kansalaiset ovat poliittisesti yhä itsenäisempiä ja tekevät äänestyspäätöksensä aiempaa moninaisempien roolien valossa.

Useimmat puolueet pyrkivätkin puhuttelemaan varsin laajaa potentiaalista kannattajakuntaa, mikä näkyy siinä, että puolueiden välisten erojen tunnistaminen on muuttunut haastavammaksi.

Myös mediakentän muutokset ovat vaikuttaneet puolueiden asemaan ja rooliin yhteiskunnassa. Median markkinoituminen ja politiikan medioituminen on johtanut puoluelehdistön alasajoon ja pakottanut puolueet ja poliitikot sopeutumaan median toimintalogiikkaan. Aloite- ja agendavalta on karannut yhä enemmän medialle ja viestinnän ammattilaisille. Tulevaisuuden visioinnin sijaan puolueiden aika kuluu sammuttaen milloin mistäkin syystä syttyneitä tulipaloja.

Aloite- ja agendavalta on karannut yhä enemmän medialle ja viestinnän ammattilaisille.

Poliitikot ovat opetelleet viestimään mediaa kiinnostavalla tavalla ja mediaa kiinnostavista aiheista. Äänestäjät viehättyvät yhä enemmän tunteiden hallitsemasta kuvasta kuin rationaalisuuteen vedonneista poliittisista ohjelmista.

Toisaalta modernit tiedotusvälineet tarjoavat ennen kokemattoman suoran ja nopean kontaktin yleisön kanssa. Ennen tämän vuorovaikutus- ja palautekanavan roolin täytti toimiva puoluekoneisto ja mahdollisimman kattava jäsenkunta. Nykyään puolueet saavat oman viestinsä välitettyä (sosiaalisen) median avulla ja myös palaute tulee pitkälti samaa kautta ilman puoluekoneiston välittävää roolia.

Vaikka puolue selittää edelleen puolet kansalaisten äänestyspäätöksistä, on sekä äänestäjän että ehdokkaiden henkilökohtaisilla ominaisuuksilla yhä enemmän merkitystä.

Puoluetutkija Rauli Mickelsson tiivistääkin viimeisen 40 vuoden aikana tapahtuneen muutoksen aikakausien superideologioiden muutokseen: puoluedemokratian aikana vaalittiin oman luokan intressejä, kun taas yleisödemokratiasta puuttuvat suuret ismit ja kansallista päätöksentekoa sitovat kansainväliset edustuselimet ja sopimukset.

Puolueiden jäsenmäärissä ja äänestäjien käyttäytymisessä tapahtuneista muutoksista huolimatta puheet puolueiden kuolemasta ovat olleet ennenaikaisia. Vaikka puolueet kohtaavat vaikeuksia sitouttaa kansalaisia omaan toimintaansa ja kannattajikseen, ei niiden ote vallasta politiikan instituutioissa ole heikentynyt.

Hypoteesi puolueiden kuolemasta onkin kaksijakoinen: toisaalta ne ovat menettäneet suvereenin politiikan subjektin roolin, mutta pitäneet kiinni paikastaan todellisina vallankäyttäjinä.

Tämä kirjoitus on ensimmäinen osa Politiikasta-lehden viisiosaista puolueita käsittelevää juttusarjaa. Sarjan seuraavissa osissa perehdytään siihen, miten puolueet ovat mukautuneet yhteiskunnan muutoksiin ja millaiselta näyttää niiden tulevaisuus.

Kirjoitus on osa Puolueet eilen, tänään ja tulevaisuudessa -juttusarjaa.

VTT Jenni Karimäki on poliittisen historian yliopistonlehtori ja Eduskuntatutkimuksen keskuksen erikoistutkija Turun yliopistossa.

Julkaisu Puolue on kuollut – eläköön puolue! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Politiikka-lehden numerossa 4/2017 keskustellaan eduskunnasta ja sen tutkimisesta useasta eri tulokulmasta. Katsauksia ja keskustelua -osiossa kansanedustaja Anna Kontula antaa napakkaa palautetta eduskuntatutkimuksen tiimoilta. ”[O]salta politiikan tutkijoista puuttuu ymmärrys siitä, millaiset tekijät päätöksiin vaikuttavat ja mitä näissä prosesseissa syntyvistä dokumenteista voidaan päätellä”, Kontula kirjoittaa.

Kontula esittää ratkaisuksi nykyistä tiiviimpää yhteydenpitoa tutkijoiden ja tutkimuskohteena olevan instituution välillä, jotta ilmeisten virhepäätelmien korjaamiseen tai täydentävien huomioiden esittämiseen olisi mahdollisuus jo ennen tutkimustulosten julkaisemista.

Kontulan suositus vuoropuhelun lisäämisestä on sisäänrakennettuna uudentyyppisiin tutkimusrahoitusinstrumentteihin, kuten strategisen tutkimuksen neuvoston (STN) rahoitukseen. Tämä perustuu oletukseen, että yhteistyö erilaisten sidosryhmien (stakeholders) kanssa tarjoaa väylän käytännönläheisen tiedon hyödyntämiseen tutkimuksen eri vaiheissa ja siten osaltaan lisää tutkimuksen yhteiskunnallista relevanssia.

Tämä on kirvoittanut osassa tutkijakuntaa ja tutkimusta tiiviisti seuraavien tahojen keskuudessa kiivaitakin vastareaktioita: perustutkimus ei neuvottele tai tee tutkimusta yhdessä sidosryhmien kanssa! Näkemys käytäntöjen tuntemisen hedelmällisyydestä tutkimukselle ei kuitenkaan ole politologian saralla uusi.

Tässä yhteydessä viitataan usein edesmenneen valtio-opin professori Jan-Magnus Janssonin tunnettuun toteamukseen, jonka mukaan politiikan tutkija, joka ei koskaan ole itse osallistunut politiikkaan, on kuin kirurgi, joka ei ole tehnyt yhtään leikkausta.

Näkemys käytäntöjen tuntemisen hedelmällisyydestä tutkimukselle ei ole politologian saralla uusi.

Etenkin empiiriseen politiikan tutkimukseen kohdistuvien, moninaisten vuorovaikutteisuuden, vaikuttavuuden ja hyödynnettävyyden vaatimusten rinnalla on hyvä selkiyttää, miksi tutkimus ja sen pohjalta tehdyt päätelmät saattavatkin näyttäytyä kohteen näkökulmasta yllätyksellisinä, vieraina tai jopa vääristyneinä. Tutkimuksen tavoitteena on kuvata, ymmärtää ja selittää kohdettaan; paljastaa siitä huomioimatta jääneitä ulottuvuuksia sekä liittää yhteen ilmiöitä, joiden välisiä sidoksia ei aiemmin ole tunnistettu.

Tutkimus on systemaattisen tiedonkeruun, analyysin ja tulkinnan seurauksena syntynyt kuvaus kohteestaan, mutta siinä välittyy aina myös vahvasti tekijälleen ominainen ote. Tutkimus on sarja tutkijan ontologisten ja epistemologisten lähtökohtien pohjalta tehtyjä (mielellään eksplikoituja) valintoja lähtien tutkimuskohteen määrittelystä ja siihen liittyvistä rajauksista aina viitekehyksen muodostamiseen ja käsitteiden valintaan. Tutkija myös päättää sen, miten kohteensa näyttää ja millaisin metodisin keinoin sitä lähestyy.

Vaikka tutkimus perustuu tieteelliselle tiedonhankintaprosessille, tieteellisten menetelmien käytölle ja tulkinta tapahtuu suhteessa olemassa olevaan tietoon, tutkimuksella on silti aina tekijänsä, tutkija, jonka ainutkertaisesta positiosta tutkimus syntyy. Tässä mielessä tutkija tekee aina omanlaisensa representaation eli uudelleen-esityksen tutkimuskohteestaan.

Kyseinen näkemys on realistiselle tieteenfilosofialle ja positivistiselle, erityisesti luonnontieteelliselle tutkimukselle lähtökohtaisesti vieras: tieteellinen tutkimushan esittää todellisuutta sellaisena kuin se on ilman että itse osallistuisi sen rakentamiseen. Representaationäkökulmasta tutkija ei kuitenkaan sen enempää kanavoi puhtaita faktoja kuin häviä tutkimuksen subjektina.

Tutkija tekee aina omanlaisensa representaation eli uudelleen-esityksen tutkimuskohteestaan.

Asetelma tunnustetaan interpretistisissä tutkimussuuntauksissa, joissa lähtökohtaisesti ajatellaan, että tutkimus esittää todellisuutta ja myös osallistuu sen rakentamiseen. Hermeneuttiselle tutkimusotteelle on ominaista ymmärrys siitä, että tutkimus tapahtuu prosessinomaisena dialogina aineiston ja sen tulkinnan tai luennan välillä, tulkitsijan ja tulkittavan välisenä vuoropuheluna, jossa tulkinta on riippuvainen tutkijan tulkintahorisontista.

Post-strukturalistit puolestaan luovuttavat lopullisen merkityksenannon lukijalle. Representaatioon jää väistämättä ”aukkoja”, joita lukija täyttää omista lähtökohdistaan ja näkökulmistaan käsin. Miten tutkimusta sen moninaisten subjektien tuottamana representaationa voidaan näin ollen lähestyä ja arvioida?

Representaatioon jää väistämättä ”aukkoja”, joita lukija täyttää omista lähtökohdistaan ja näkökulmistaan käsin.

Tieteellisen tutkimuksen ominaispiirteisiin kuuluu tutkimusprosessin aikana tehtyjen valintojen saattaminen läpinäkyviksi ja niiden vakuuttava perusteleminen. Hyvä tutkimuksen representaatio ei kiistä rajallisuuttaan. Tällöin positivismille lähtökohtaisesti kompleksinen näkemys tutkimuksesta representaationa liudentuu.

Kun representaatioon vaikuttavat tieteenalan konventiot, tutkimuskäytännöt, teoreettiset käsitteet ja paradigmat ovat tunnistettavissa, ja niiden pohjalta tutkimuskohteesta uutettu tietomassa järjestetään systemaattisesti suhteessa vallitsevaan tietoon ja esitetään tieteellisten esittämistapojen mukaisesti, muodostuu kohteesta kuva tai kuvaus, joka on ideaalitilanteessa tarkempi, syvällisempi, analyyttisempi ja paljastavampi kuin sen aiemmat representaatiot. Tämän tyyppinen tutkimus representaationa tarjoaa vastauksia tutkimuskysymyksiin, mutta samanaikaisesti avaa kohteestaan myös uusia kysymyksiä ja tulokulmia.

Tutkimuskohteesta tutkimuksessa esiin nouseva representaatio voi olla myös vääristymä. Sen muodostumiselle voi olla useitakin eri syitä. Tutkimuskohdetta saatetaan lähestyä puutteellisen tai epäsopivan aineiston kautta, tai käytetyt tutkimusmenetelmät eivät ole linjassa tutkimuskysymysten kanssa. On mahdollista, että tulokset tulkitaan virheellisesti, koska käsitteiden operationalisointi on alun perin ollut virheellinen.

Tulokset voidaan myös esittää muodossa, joka ei avaudu lukijalle. Jälkimmäinen tekijä on erityisen merkityksellinen siinä mielessä, että representaatioiden voima perustuu osaltaan kuvauksen tunnistettavuuteen. Vääristymien välttämiseksi tutkimus nojaa vahvasti tieteenalansa konventioihin.

Tutkimuskohteiden representaatioiden vakiintuessa ongelmaksi voi kuitenkin muodostua se, että tutkimus uusintaa sekä tutkimusasetelman että -menetelmien osalta liiaksi vallalla olevaa käsitystä. Jokin esitystapa voi saavuttaa myös etuihinsa nähden ylikorostuneen aseman.

Johanna Vuorelma kiinnittää omassa puheenvuorossaan huomiota narratiivianalyysin, joka tarjoaa politiikan tutkijalle paitsi aineistoa myös menetelmän, joka soveltuu erityisen hyvin politiikan tutkimukseen pyrittäessä hahmottamaan politiikan merkityksiä, jatkuvuuksia ja muutosta. Narratiivimuotoon liittyy kuitenkin myös omat ongelmansa, kuten tulokulman kapeutuminen ennakolta asetetun kehyksen mukaisesti.

Mikäli esimerkiksi eduskunnan täysituntoa pidetään ”tyhjän puhumisen paikkana” ja näitä keskusteluita lähestytään ainoastaan strategisen puheen tarkoitusperistä käsin, voivat puhetta motivoivat muut elementit jäädä huomioimatta. Tämä sopii heikosti yhteen tutkimuksen representatiivista olemusta painottavan tulkinnan kanssa, sillä vaikka representaatiot tarjoavatkin omassa kontekstissaan yhtenäisen uudelleenesityksen, ne pyrkivät myös esittämään kohteensa uudessa valossa, haastamaan ja kyseenalaistamaan aiemmin tehtyjä tutkimuskohteen kuvauksia.

Representaatiot pyrkivät esittämään kohteensa uudessa valossa, haastamaan ja kyseenalaistamaan aiemmin tehtyjä tutkimuskohteen kuvauksia.

Tältä osin olennainen onkin Kontulan ja Vuorelman puheenvuoroihin nivoutuva kysymys tutkimuskohteen ja sen representaation välisestä erosta – sisältyyhän representaation käsitteeseen vihjaus kohteen ja sen kuvauksen sisäsyntyisestä eroavaisuudesta. Tutkimuksen pohjalta muodostuva kuvaus eduskunnasta ei välttämättä vastaa instituution omien toimijoiden käsitystä eduskuntatyöstä tai tavoita työn moninaisia finessejä. Tältä osin analyysin voidaan nähdä menevän ”vikaan”.

Tutkimuskohteiden ja tutkittavien ilmiöiden syvällisempää ymmärrystä voi edesauttaa tutkimuskohteiden hyödyntäminen informantteina. Politiikan tutkijoiden eteen ei välttämättä avaudu se eduskunnan sisäinen ekosysteemi, jonka toimijat itse parhaiten tunnistavat. Kontula kehottaakin tutkijoita perehtymään paremmin eduskunnan arkeen ja käytäntöihin.

Kokonaisuudessaan lainsäätäminen eduskunnassa koostuu monikerroksista verkostoista ja käytänteistä. Esimerkiksi uusilla kansanedustajilla kestää tovi opetella lainsäätämisjärjestyksen perusteet puhumattakaan jokaisessa organisaatiossa piilevän hiljaisen tiedon omaksumisesta.

Toisaalta eduskunnan sisäisen kompleksisuus, jossa saman toimijan sijainti vaihtelee ulkokehältä sisäkehälle tehtävästä riippuen, tarjoaa kiinnostavan lisäulottuvuuden representaatioon. Eduskunta voi näyttäytyä samalla toimijalle eri valossa katsontakulmasta riippuen, jolloin empiirisiin havaintoihin perustuvia käsityksiä kohteesta on useampia.

Empiirisiin havaintoihin perustuvia käsityksiä kohteesta on useampia.

Empiirisesti koetun ja siitä tutkimuksessa tehtävän representaation välinen kuilu ei kuitenkaan myöskään suoraan dismeritoi tiedettä ja tutkimusta. Kuten Vuorelma omassa tekstissään tuo esiin, tutkijan omaamat analyyttiset työkalut ohjaavat kriittisesti havaitsemaan yhteyksiä ja ilmiöitä, jotka eivät välttämättä avaudu tutkimuskohteille heidän omasta perspektiivistään. Toisinaan myös tutkijan teoreettinen käsiteapparaatti erkanee asian tai ilmiön arkikäsitteestä, joka on suoraviivaisempi kuin abstraktiotasolla liikkuva tutkimuskäsite.

Tästä osuva esimerkki on vilkkaana käytävä keskustelu edustamiskäsitteen uudelleenmäärittelyistä. Ansiokas kotimainen kontribuutio kyseiseen keskusteluun on Maija Mattilan marraskuun lopulla tarkastettu väitöskirja From representative democracy to democratic representation: Lessons from the Talvivaara controversy. Tutkimuksessa tuotetaan politiikan teoriasta johdetun poliittisen edustamisen käsitteen avulla käytännön edustustoiminnasta analyyttisesti monitasoinen ja -syinen kuvaus, jolle ei tutkimuskohteiden itsensä näkökulmasta välttämättä löydy suoranaisia käsitteellisiä vastaavuuksia.

Tällaisten tarkastelujen ydin ei kuitenkaan muodostu politiikan teoreetikoiden keskinäisistä näppäristä sormiharjoituksista vaan tutkimuskäsitteiden kriittisestä uudelleentarkastelusta, jonka avulla saadaan ote edustuksellisen demokratian instituutioissa tapahtuvan moniulotteisen edustustoiminnan liikkeistä. Tämä on erityisen tärkeää siltä osin, että eduskunta, kuten mikä tahansa poliittinen instituutio, on tutkimuskohteena liikkuva maali. Kun kohde muuttaa jatkuvasti muotoaan, myös tutkijan käytössä olevan käsitteellisen apparaatin tulee uusiutua.

Tutkijan etäisyys kohteestaan voi tuoda mukaan edellä mainittujen etujen lisäksi myös haittoja tai aiheuttaa suoranaisia kömmähdyksiä. Näistä ilmeisin on Kontulan esiin nostama tilanne, jossa päädytään tekemään suoria päätelmiä numeroista, jotka eivät kuitenkaan välttämättä kuvaa totuudenmukaisesti tai ainakaan mielekkäästi tutkittavaa ilmiötä. Sinällään faktuaalisesti virheetön tarkastelu voi sisältää, kuten Niko Pyrhönen tässä numerossa julkaistavassa kirja-arviossaan huomauttaa, ”tarkoituksenmukaisesti valittuja vertailukohtia, indikaattorien kiistanalaisia operationalisointeja ja laadullisten määreiden yksinkertaistavaa kvantifioimista, mikä vakavimmillaan voi johtaa toiminnan mittaamisen tahattomiin ohjausvaikutuksiin”.

Oppikirjaesimerkki tästä on täysistunnoissa käytettyjen puheenvuorojen mekaaninen laskeminen valtiopäiväaktiivisuuden mittarina ja näiden lukujen raportointi mediassa. Se lisää kansanedustajien ”puhumisen pakkoa” tai niin kutsuttua pöytäkirjaan puhumista, mikä on kuitenkin konkreettisen lainsäädäntötyön kannalta selvästi esimerkiksi valiokunnissa tapahtuvaa työskentelyä vähämerkityksellisempää.

Parlamentaarisen edustusinstituution moniulotteinen toiminta voikin tutkijan perspektiviistä typistyä ”tuotoksiksi” eli faktuaalisiksi dokumenteiksi, kuten valiokuntamietinnöiksi, vastalauseiksi, kansanedustajien lakialoitteiksi ja istuntosalipöytäkirjoiksi. Tätä kehitystä saattaa edistää Kontulankin mainitsema digitaalisten asiakirja-aineistojen hyvä saatavuus. Sama huomio on saanut aikaan kriittistä pohdintaa myös teoreettisissa edustamiskeskusteluissa.

Aineistolähtöisyys on ohjannut parlamenttitutkimusta omaksumaan edustusnäkemyksen, jonka standardiluennassa edustamista tutkitaan lähinnä intressi- ja asiakongruenssinäkökulmastaeli tarkastellaan sitä, miten hyvin ”kansan tahto” kanavoituu edustuslaitoksen ja sen toimijoiden eli kansanedustajien kautta. Lähtökohdaksi otettu ”edustamisen normatiivinen ongelma” pohjustaa keskittymään demokraattisessa edustamisessa yksinomaan  tilivelvollisuuden ja responsiivisuuden periaatteiden toteutumiseen.

Edustusinstituution toiminnasta saatava aineisto edistää edellä mainittujen periaatteiden mukaista ajatusta valvonta-, kontrolli ja sanktiomekanismien ylikorostumisesta poliittisen edustamisen luennassa.

Miten toimia tilanteessa, jossa tutkijan representaatio tutkimuskohteestaan näyttäytyy kertakaikkisen käsittämättömältä?

Keskeistä näkemyksessä tutkimuksesta representaationa on representaation palautuminen arvioitavaksi. Miten siis toimia tilanteessa, jossa tutkijan representaatio tutkimuskohteestaan näyttäytyy kertakaikkisen käsittämättömältä? Tieteellisen yhteisön sisällä opponointiin on tarjolla useita eri kanavia. Usein kiistanalaisimmat tulkinnat hioutuvat jo vertaisarviointivaiheessa.

Julkaistuja tuloksia voidaan haastaa ja kritikoida ankarastikin erilaisissa kommentaareissa tai osana uutta, aiheeseen jollakin tapaa nivoutuvaa tutkimusta. Tutkimusinstituutioiden yhteiskunnallisen vuorovaikutuksen eli YVV-toiminnan ja tiedeviestinnän idea on puolestaan tarjota laajemmalle yleisölle mahdollisuus osallistua tutkimuksen arviointiin omista lähtökohdistaan käsin.

Vaikka kyseinen prosessi poikkeaa tavoitteiltaan ja käytännöiltään huomattavasti tiedeyhteisön sisäisestä arvioinnista, se voi tarjota tutkijalle monenlaisia oivalluksia ja itsereflektion mahdollisuuksia. Tämä voi osaltaan myös kuroa sitä kuilua, johon tutkija mahdollisesti törmää silloin, kun tutkimuksesta aletaan keskustella julkisuudessa. Tutkija voi kokea, että tiedotusvälineiden esittämä representaatio ei tee lainkaan oikeutta hänen alkuperäiselle tutkimukselleen.

Tutkimuksen ja representaation moninaisen yhteenkietoutumisen hahmottaminen on eräs keino tutkimuksen lähestyttävyyden parantamiseen ja tiede kuuluu kaikille -periaatteen vahvistamiseen. Siksi olemme erityisen iloisia, että tätä keskustelua käydään nyt Politiikka-lehden ja Politiikasta-verkkolehden areenoilla ja kiitämme lämpimästi kaikkia siihen osallistuneita.

Jenni Rinne on yleisen valtio-opin nuorempi tutkija Helsingin yliopistossa. Hanna Wass on akatemiatutkija politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen.

Julkaisu Tutkimus representaationa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maunula-talossa kirjasto, työväenopisto ja nuorisotalo toimivat suunnitelmien mukaan ”saumattomasti saumattomassa tilassa”. Talon suunnittelu oli erityinen prosessi ja esimerkki siitä, miten kaupungissa osallisuus ja lähidemokratia voisivat uudistua. Sen toimintaa, tiloja ja kesällä 2017 kunnostettavaa pihaa suunnittelivat asukkaat tasaveroisina virastojen kanssa. Se on ollut paljon näkyvillä myös mediassa.

Otsikoita myöten on kerrottu, kuinka asukkaat ovat olleet mukana suunnittelussa ja että se on ollut käänteentekevää prosessille. Taloon on saatu kaupunkilaisten toivoma kahvila, jossa työttömät nuoret pääsevät opiskelemaan ja harjoittelemaan. Haastateltavina ovat olleet nämä nuoret, nuorisotalon johtaja ja arkkitehti. Pahastuttu on siitä, että talossa on ”tyttöjen huone”, jonka nuorisotalon nuoret ovat itse sinne suunnitelleet.

Asukkaat eivät olleet mukana osallistettuina, vaan suunnittelivat itse, miten he osallistuvat ja vaikuttavat.

Asukkaat eivät olleet mukana osallistettuina, vaan suunnittelivat itse, miten he osallistuvat ja vaikuttavat. Tämän esille tuominen ei ole helppoa. Keitä asukkaat ovat, miten niin epämääräisestä ryhmästä voi tulla moninainen edustettava ”me”, ja mitä koko pitkä prosessi opetti politiikan tutkijalle radikaalidemokraattisesta lähidemokratiasta?

Uusi suunnittelufilosofia

Asukkaat – siis me, moninainen joukko Maunulan ja sen naapurikaupunginosien väkeä – ovat suunnitelleet taloa neljä vuotta. Tekemämme asukaslähtöisen suunnittelun mallit on visualisoitu ja ne löytyvät Maunula-talon ja Maunulan demokratiahankkeen sivuilta.

Maunulan demokratiahanke syntyi syksyllä 2012 demokratiapilottiehdotuksena: vastauksena kaupunginjohtajan kutsuun, jossa pyydettiin asukkailta ehdotuksia erilaisiksi lähidemokratian muodoiksi. Maunulan alueen eri ryhmät kokoontuivat ja valitsivat ehdotuksen, jossa haettiin demokratiatiloja Maunulaan.

Keväällä 2013 yhtenä kymmenestä alueellisesta demokratiapilotista Maunulan demokratiahanke kutsui asukkaat joka kotiin lähetetyllä tiedotteella mukaan suunnittelemaan ”demokratiatiloja”. Paikalle saapui yli 70 asukasta.

Tavoitteiksi valittiin Asukastalo Saunabaarin alakerran saaminen asukaslähtöiseen käyttöön ja Maunula-talon suunnittelussa ”uiminen virkamiesten liiveihin”. Minut valittiin yhdessä Kati Peiposen, toisen uuden maunulalaisen kanssa edustamaan asukkaita ja etsimään tavat, joilla päästä mukaan Maunula-talon suunnitteluun tasavertaisina virkamiesten rinnalle. Tukenamme oli kaupunginjohtajan mandaatti.

Asukkaiden näkökulmasta kesti pitkään, pari kuukautta, ennen kun virkamiesten pöytiin päästiin, mutta silloin päästiin suoraan Rakennusvirastoon. Vuodessa pääsimme mukaan suunnitteluun, mutta kaupungin näkökulmasta nopeakin prosessi jatkui vielä monta vuotta. Maunulan demokratiahankkeen sivut avattiin heti vuoden 2013 alussa saatavissa olleelle avoimelle alustalle, ja prosessia voi tutkia siellä alusta loppuun.

Arkkitehti tapasi asukkaita piirtämättä viivaakaan ja legoja käytettiin suunnittelussa. Rakennuslehti haastatteli minua, asukasedustajaakin. Se kertoi mitä vallankumouksellista tapahtui: 

”Tämä edustaa uutta suunnittelufilosofiaa. Meillä oli suunnittelun aikana viitisen työpajaa, jotka pidettiin 1980-luvulla kehitetyllä rolestorming-menetelmällä. Siinä asukasosallistujilla on kuviteltu identiteetti, he astuvat toisen ihmisen rooliin ja ideoivat siltä pohjalta”, rakennuksen pääsuunnittelija, arkkitehti Mikko Summanen K2S Oy:stä kuvaa prosessia.

Lukija ei välttämättä arvaa, että tässä juuri asukkaat olivat ”me” – nimenomaan asukkaat suunnittelivat ja vetivät työpajat, toivat sinne legot ja ikään kuin kutsuivat arkkitehdit sinne, toki keskusteltuaan heidän kanssaan tilaisuudesta.

Raja-aidat arkkitehtien, kaupungin työntekijöiden, virastojen ja asukkaiden välillä murenivat monta kertaa.

Minulla oli taustaa yhteissuunnittelusta ja yhteisötaiteesta arkkitehtien ja suunnittelijoiden parista vuoden mittaisesta Bauhaus Kolleg -ohjelmasta Dessausta Saksasta. Maunulalainen, silloin Aalto-yliopistossa työskennellyt demokratiatutkijakollega Jonna Kangasoja oli suunnittelemassa mukanamme työpajaa ja toi Bostonista joukon erilaisia roolityökaluja, joita testasimme eri ryhmissä.

Virastojen väkikin kutsuttiin. Eri roolien ottamisen lisäksi keskusteltiin esimerkiksi siitä, millainen talo olisi ihanne- ja inhokkitapauksissa. Raja-aidat arkkitehtien, kaupungin työntekijöiden, virastojen ja asukkaiden välillä murenivat monta kertaa.

Neljän vuoden työ

Mukana eri työpajoissa oli jatkuvasti uusia ja jo tuttuja kasvoja. Suunnittelussa todella syntyi ainakin silloin tällöin ja jollain tasolla pidempäänkin moniääninen, vaihtuvainen mutta yhteen hiileen puhaltava ”me”.

Maunula-talon suunnittelun perusteet tulivat erilaisten näkökulmien summasta. Kaikki osanottajat pääsivät ja joutuivatkin keskustelemaan, sillä usein noin kolmenkymmenen hengen tilaisuudet jaettiin alkuinfon ja keskustelun jälkeen neljään työpajaan, jotka vuorostaan työskentelivät pareittain tai kolmen ryhmissä. Loppukeskustelussa kerättiin työpajoista palaute ja suunniteltiin seuraava askel – usein seuraavan ison työpajan teema. 

Foorumeiden välillä asukkaat tapasivat toisiaan, tiettyjä virkamiehiä ja arkkitehtejä myös asukastapaamisissa.

”Virkamiespalavereista” tuli raskas nakki. Sen jälkeen kun kaupungin virastojen väliset neuvottelut avattiin asukasedustajille, niitä riitti kiivaimmillaan monta kertaa viikossa. Kokouksissa käyminen oli kuitenkin myös palkitsevaa: ymmärrän paremmin, miten kaupunki toimii ja millaisia erilaisia toimintakulttuureita eri virastoissa on.  Tutustuin myös virkamiehiin, joiden kanssa yhdessä muokkasimme paremmaksi nykyisiä käytäntöjä.

Neuvottelulla ja erimielisyyden käsittelyllä ollaan päästy parempiin tuloksiin.

Palaverit eivät aina olleet helppoja tai samanmielisiä, mikä on hyvä asia: neuvottelulla ja erimielisyyden käsittelyllä ollaan päästy parempiin tuloksiin. Lisäksi joka kerta saatoin edustaa asukkaita: tuoda esiin heiltä kuulemiani tai keskustelujen perusteella olettamiani toiveita tai paremman tiedon puutteessa omia päätelmiäni asukkaana.

Asukastilaisuudet ja virastoyhteistyö haukkasivat ajastani paljon ja se alkoi tuntua, kun palasin äitiyslomalta töihin. Joskus myös kokoustaminen ja siinä ohessa asukastoiminnan järjestäminen oli niin rankkaa, että toivoin työnohjausta. Tiedotustiimin asukasjäsenet olivat aktiiveja muutenkin, mutta strategiaryhmään, josta oli tullut suunnittelun keskipiste, sain sentään neuvoteltua mukaan enemmän asukasedustajia.

Viimeistään tässä kohtaa herää kysymys: miksi tämä muisteleminen on tärkeää politiikan tutkimukselle? Koska se uudistaa käsitystämme lähidemokratiasta ja edustamisesta.

Kuinka edustaa edustamatonta?

Maunulassa ratkaisimme politiikan keskeistä kysymystä: kuinka edustaa edustamatonta, sitä mitä ei ennalta ole annettu? Yleensä asukkaita ei edusteta missään, sillä ryhmänä me olemme liian laaja kokonaisuus. Perinteisesti edustetaan joko aatteita, sosio-ekonomisia intressejä tai ennalta määriteltyjä identiteettejä.

Perinteisesti edustetaan joko aatteita, sosio-ekonomisia intressejä tai ennalta määriteltyjä identiteettejä.

Ristiriitaisesti silloin juuri edustetaan eroja. Tässä erottelevassa liberaalin ”demografian” paradigmassa ajatellaan, että jos yksi edustaa, hän kuitenkin edustaa vain jotain tiettyä hänelle kuuluvaa asiaa (salaisestikin), koska homogeenista ”me”-ryhmää ei ole ja heterogeenista ”me”-ryhmää ei voi edustaa. Ei ole yhteisesti sovittuja ja neuvoteltuja näkemyksiä vaan henkilökohtaisia intressejä.

Tämän vuoksi virkamiehet, toimittajat tai tutkijat eivät uskalla koskea asukkaisiin ilman demografista otosta tikullakaan. Toimittajat eivät selvitä, keitä olivat asukkaat, jotka olivat mukana ja miten ja miksi – vaan yleensä haastattelevat virkamiehiä ja arkkitehtejä eli perinteisen virallisen tahon edustajia.

Samasta syystä demokratiainnovaatioissa painotetaan raateja. Ongelma on se, että raadit luovat kuvan ”yleisöstä” mutta eivät ”asukkaista”, jotka ovat itseorganisoituneet kokonaisuudeksi.

Deliberatiivisen keskustelun kautta ryhmä ja sen vastakkaisetkin näkökulmat syntyvät tai artikuloidaan edustettaviksi.

Radikaalidemokraattisesta näkökulmasta tilanne ei ole näin hankala, vaikka epäilyistä kannattaakin keskustella. Deliberatiivisen keskustelun kautta ryhmä ja sen vastakkaisetkin näkökulmat syntyvät tai artikuloidaan edustettaviksi. Prosessi on kaksisuuntainen. Näkökulmat ja niistä kumpuavat vaatimukset muokkautuvat myös prosessin puhenaisten tai -miesten kautta.

Juuri sen vuoksi osallistuvan suunnittelun prosessin pitäisi muissa kuin riitatilanteissa olla asukasvetoinen – eikä virkamiesvetoinen tai ”ulkoa” fasilitoitu. Siksi myös edustajia pitäisi säännöllisesti vaihtaa, heidän välillään ja heidän ja ”edustettavien” välillä pitäisi olla keskustelua tai heitä pitäisi olla riittävästi.

Tästä syystä esimerkiksi suora demokratia on ongelmallinen edustuksellisessa prosessissa. Esimerkki löytyy Italiasta Beppe Grillon Viiden tähden liikkeen prosessista, jossa rekisteröityneet kannattajat äänestävät, mitä kansanedustajien pitää sanoa.

Tarvitaan sekä horisontaalisia että vertikaalisia suhteita, asukkaiden puhenaisia ja -miehiä, ja kasvokkain ja netissä tapahtuvaa vuorovaikutusta. Missään nimessä lähidemokratiaksi ei riitä ”kerro kartalla” tai ”hyväksy tai vastusta” -tyyppiset prosessit.

Demokratia on dialogia, johon pyritään tuomaan muidenkin kuin omia näkökulmia.

Demokratia on dialogia, johon pyritään tuomaan muidenkin kuin omia näkökulmia. Asukkaiden puhemiehinä tai -naisina edustetaan aina suurempaa kuin itse.

Median edistajille ja tutkijoille jääkin monta hyvää kysymystä esitettäväksi Maunula-talon prosessista: Mitä asukkaat tekivät, miten he aidosti vaikuttivat, milloin ja millä periaatteilla? Näyttääkö talo siltä, että sitä on suunniteltu yhdessä? Miten talon yhteishallinto toimii?

Julkaisu Radikaalidemokratiaa Helsingin Maunulassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.