Yksi kuluvan vuoden jalkapallosensaatioista on FC Liverpooliin täksi kaudeksi pelaamaan siirtynyt 26-vuotias egyptiläishyökkääjä Mohammed ”Mo” Salah, joka voitti Englannin Valioliigan maalikuninkuuden rikkomalla yhden kauden maaliennätyksen.

Salah johdatti seurajoukkueensa Mestarien liigan finaaliin ja Egyptin maajoukkueen kesän maailmanmestaruuskilpailuihin, minkä lisäksi hän on kauden aikana voittanut useita henkilökohtaisia palkintoja.

Salahin valitsivat Valioliigan vuoden parhaaksi pelaajaksi niin kanssapelaajat kuin urheilutoimittajatkin. Yhtenä hänen suurimmista saavutuksistaan voi kuitenkin pitää paatuneiden brittikannattajien voittamista puolelleen.

Brittifutiksen islamofobinen perinne

Salah on islaminuskoinen eikä peittele sitä jalkapallokentälläkään. Hän polvistuu jokaisen tekemänsä maalin jälkeen huomiota herättävään rukoukseen juhlittuaan osumaansa ensin kanssapelaajiensa kanssa.

Katsomoyleisö kunnioittaa Salahin hengellistä hetkeä ja palkitsee lopuksi pelaajan raikuvin suosionosoituksin ja huudoin. Liverpool-fanit ovat tehneet Salahille myös oman kannatuslaulun paljon puhuvine sanoituksineen:

Mo Salah, la, la, la, la,
La, la, la, la, la, la,
If he’s good enough for you,
He’s good enough for me,
If he scores another few
then I’ll be Muslim too,
If he’s good enough for you,
He’s good enough for me,
Then sitting in a mosque is where I wanna be.

Salahin uskonnollisen taustan positiivisessa valossa esiin nostava kannatuslaulu on siinä mielessä erittäin merkityksellinen, että vielä kymmenisen vuotta sitten brittifanien sanoituksissa muslimeihin suhtauduttiin täysin päinvastaisella tavalla.

Vuonna 2007 katsomo raikasi Newcastle Unitedin kannattajien laulusta, jossa toisteltiin egyptiläissyntyisen, Middlesbroughia edustaneen Midon olevan terroristipommittaja. Enää vastaavia, avoimen rasistisia kannatuslauluja ei ole mahdollista esittää jalkapallokatsomoissa ilman tuntuvia sanktioita.

Englantilaisella jalkapallokannattamisella on taustansa valkoisten, työväenluokkaisten miesten toimintana, jossa rasismi on sisäänrakentunutta.

Lajin yhteydessä toimii useita yhdenvertaisuuden puolesta taistelevia järjestöjä, joiden kautta puuttuminen rasistisiin välikohtauksiin on tehostunut. Kansalliset ja kansainväliset jalkapalloliitot ovat sitoutuneet rasisminvastaiseen toimintaan ja langettavat kannattajien epäasiallisista edesottamuksista rangaistuksia.

Englantilaisella jalkapallokannattamisella on taustansa valkoisten, työväenluokkaisten miesten toimintana, jossa rasismi on sisäänrakentunutta.

Asenteet juontavat 1970- ja 80-lukujen taitteeseen, jolloin Englantiin alkoi siirtyä enemmän etniseltä taustaltaan erilaisia pelaajia. Jalkapallokulttuuri on aina kiinnittynyt vahvasti kulloiseenkin yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja heijastanut vallitsevan arvomaailman mukaisia suhtautumistapoja.

Rasististen loukkausten kohteeksi joutuivat Englannissa ensin tummaihoiset pelaajat. Vuosituhannen vaihteen 9/11-terroristi-iskun jälkeen valtaa on saanut myös islamofobinen eetos.

Vuosina 2011–2012 toteutettuun, kannattajien asenteita selvittäneeseen kyselytutkimukseen osallistuneista 83 prosenttia näki rasismin olevan englantilaisessa jalkapallossa kulttuurisesti rakentunutta. Osa vastaajista oli kuitenkin varovaisen toiveikkaita nuorempien sukupolvien asenteiden muuttumisesta suvaitsevammiksi.

Positiivinen muslimirepresentaatio

Kuluneen kauden aikana suurta mediahuomiota nauttinut Salah edustaa positiivista muslimirepresentaatiota, jollaiset ovat länsimaalaisessa mediassa harvassa. Brittikannattajilta lempinimen ”Egyptin kuningas” saanut Salah keräsi useita tuhansia ääniä Egyptin presidentinvaaleissa olematta edes ehdolla.

Salah on lahjoittanut rahaa projekteihin ja hyväntekeväisyyskohteisiin kotimaassaan ja toiminut keulakuvana esimerkiksi huumeiden vastaisessa kampanjassa. Salahin tähdittämä, sosiaalisessa mediassa levinnyt Egyptin ministeriön ja huumeiden vastaisen järjestön yhteinen kampanjavideo aiheutti Egyptin viranomaisten mukaan vieroitukseen hakeutuvien ennennäkemättömän ruuhkan.

Muslimiyhteisön keskuudessa Salah on niin ihailtu sankari kuin kannustava esikuvakin, joka rohkaisee esimerkillään Lähi-idän nuoria tavoittelemaan unelmiaan.

Urheilutähdet ovat some-maailmassa tiiviisti seurattuja henkilöitä, joilla on halutessaan mahdollisuus vaikuttaa kannattajiensa arvomaailmaan.

Salah on noussut valtamedian otsikoihin kuluneella kaudella myös sosiaalisen median sisältöjensä ansiosta – nokittelemalla esimerkiksi Manchester Unitedin pelaaja Ashley Youngin kanssa, kun Liverpool hävisi joukkueiden keskinäisen kamppailun ja ManU putosi Mestarien liigan jatkopeleistä.

Kun Salah solmi sopimuksen FC Liverpoolin kanssa kaudeksi 2017–2018, brittimedia julisti uuden ”sosiaalisen median kuninkaan” saapuneen seuraan. Salahilla on Instagramissa 17,2 miljoonaa ja Twitterissä yli 6 miljoonaa seuraajaa. Hän julkaisee enimmäkseen omaa urheilu-uraansa koskevia päivityksiä, mutta ottaa kantaa myös esimerkiksi naisten asemaan muslimimaissa jakamalla tasa-arvokampanjaa koskevaa julkaisua.

Kansainväliset urheilutähdet ovat some-maailmassa tiiviisti seurattuja henkilöitä, joilla on halutessaan mahdollisuus yrittää vaikuttaa kannattajiensa arvomaailmaan osallistumalla yhteiskunnalliseen keskusteluun. Toistaiseksi tapana on ollut tehdä voimakkaampia kannanottoja vasta aktiivisen urheilu-uran jälkeen, mihin saattavat omilla säädöksillään olla vaikuttamassa myös urheiluseurat, lajiliitot, sponsorit ja FIFAn ja Olympiakomitean kaltaiset katto-organisaatiot.

Salah on tietysti myös kannattajien laatimien sosiaalisen median sisältöjen kohde. Hänestä on laadittu lukuisia ylistäviä meemejä, jotka verkossa levitettäessä toimivat paitsi humoristisena leikkinä myös kommunikaation ja yhteisöllisyyden rakentamisen välineinä.

Yhdessä suosituista kuvameemeistä Salah on nostettu pyramidien ja Gizan Sfinksin rinnalle yhdeksi Egyptin ihmeistä.

Infografiikat kertovat Salahin olleen kevään aikana sosiaalisen median puheenaihe Englannin ja Egyptin lisäksi erityisesti GCC-maissa (Arabiemiirikunnat, Bahrain, Kuwait, Oman, Qatar ja Saudi-Arabia), joissa aihetunniste #TheLegendMohamedSalah on ollut ahkerassa käytössä. Salah tuntuukin olevan arabimaiden yhteinen ylpeyden aihe.

Sosiaalinen media avaa mahdollisuuksia myös uudenlaisille rasistisille ulostuloille.

Ei pidä silti unohtaa, että sosiaalinen media avaa mahdollisuuksia niin ikään uudenlaisille rasistisille ulostuloille, joista julkisuudessa esiintyvät jalkapalloilijat ovat viime vuosina saaneet osansa. Monikulttuurisuutta hylkivä islamofobinen diskurssi on tutkitusti vallannut alaa jalkapalloaiheisessa verkkokommunikaatiossakin.

Kansallissankaruudesta (jalkapallo)kansakuntien koalitioon

Liverpool hävisi toukokuun lopussa Mestarien liigan finaalin. Ottelun jälkimainingeissa Salah-fanit ottivat some-raivonsa kohteeksi madridilaispuolustaja Sergio Ramosin, jonka kanssa käydyn kaksinkamppailun seurauksena Salah satutti olkapäänsä ja joutui jättämään ottelun kesken jo puolen tunnin pelaamisen jälkeen.

Egyptiin laskeutui maansuru, koska loukkaantumisen pelättiin estävän Salahin osallistuminen jalkapallon MM-kisoihin. Egyptiläisen lakimiehen väitetään kertoneen paikallisessa televisiolähetyksessä haastavansa Ramosin oikeuteen ja vaativan miljardin suuruista korvausta Egyptin kansakunnalle aiheutuneesta harmista.

Tapaus päätyi myös syyrialaisten oikeustieteen opiskelijoiden tenttikysymykseksi, kun Damaskoksen yliopistossa ensimmäistä vuotta lakia opiskelevien tehtävänä oli esittää neljä perustetta sille, miksei Ramos joutunut rikosoikeudelliseen vastuuseen teostaan. Joidenkin egyptiläisten taas kerrotaan pitävän Ramosia jopa israelilaisten kätyrinä.

Pettymyksen laajuuden ymmärtää, sillä Salahin menestys ja Egyptin selviytyminen arvokisoihin 28 vuoden tauon jälkeen ovat tuoneet iloa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta egyptiläisten epävakaan arjen keskelle. Salah itse totesi kuitenkin heti loukkaantumisensa jälkeen Twitterissä olevansa toiveikas MM-kisoissa pelaamisen suhteen ja julkaisi 3.6. kuvan kätensä kuntoutuksen etenemisestä, mistä riemuitsee egyptiläisten lisäksi varmasti koko kansainvälinen jalkapalloyleisö.

Nyt katseet ovat kääntyneet Venäjälle. Jalkapallon MM-kisojen ympärillä on jälleen kerran käyty polemiikkia monien tahojen ollessa sitä mieltä, ettei kisoja olisi alun perinkään pitänyt myöntää ihmisoikeuksia polkevalle ja kyseenalaista ulkopolitiikka harjoittavalle valtiolle.

Venäjän jalkapalloliittoa on sakotettu kuluneen kevään aikana maajoukkueen fanien rasistisen käytöksen takia. Toukokuussa ilmestyneen FARE-järjestön raportin mukaan Venäjän jalkapalloliigassa esiintyy runsaasti rasismia.

Jännitteitä liittyy myös brittifanien ja venäläiskannattajien välisiin kohtaamisiin. Valtioiden tulehtuneiden välien vuoksi Englanti uhkaili jopa boikotoida kisoja kokonaan.

Britannian ministerit ja kuninkaalliset ovat muutamien muiden maiden delegaatioiden ohella ilmoittaneet, etteivät aio matkustaa kisoihin, mutta 32 maan joukkueet tullaan stadioneilla näkemään – toivottavasti myös kansakuntia yhdistävän sankarin viittaa vaatimattomasti harteillaan kantava Salah.

Joidenkin näkemysten mukaan Englantia ja koko kansainvälistä jalkapallomaailmaa sykähdyttänyt Mo Salah -ilmiö vahvistaa stereotyyppistä hyvän ja huonon maahanmuuttajan välistä erottelua, jossa Salahin kaltaiset sankarit lunastavat paikkansa yhteiskuntakelpoisina, hyvinä yksilöinä, kun samalla muut muslimit kuuluvat edelleen työt, tyttöystävät ja etuudet varastavien pahojen maahanmuuttajien kategoriaan.

Kyynisesti – tai ehkä ennemminkin realistisesti – ajateltuna Salahilla on mahdollisuus käyttää asemaansa hyväkseen vaikuttamisen välineenä ainoastaan niin kauan kuin hänen maalivireensä kansainvälisillä jalkapallokentillä jatkuu.

Yksi Anfield Roadin fanikatsomossa oluttuoppi kourassa rallateltu muslimimyönteinen kannatuslaulu ei siis poista islamvihamielisyyttä maailmasta tai muuta jalkapallokulttuuria kerralla antirasistiseksi, mutta tarjoaa toivoa herättävän valonpilkahduksen oikeistopopulistisen liikehdinnän keskellä.

Kirjoitus on osa Kentän laidalta -juttusarjaa.

Riikka Turtiainen työskentelee digitaalisen kulttuurin yliopistonlehtorina Turun yliopiston Porin yksikössä. Hän tutkii mediaurheilukulttuuria erityisenä kiinnostuksen kohteenaan urheilun tasa-arvo ja yhdenvertaisuus sekä sosiaalinen media.

Julkaisu Mo Salah – Egyptin ja sosiaalisen median kuningas ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Susanne Dahlgrenin toimittamassa teoksessa Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla – Nuorten elämää islamin maissa pureudutaan tavalliseen elämänmenoon alueilla, joissa islam on valtauskonto. Lukija saattaa yllättyä, kuinka vähän terrorismi ja sen ympärillä pyörivä keskustelu ovat läsnä niin sanotun perusmuslimin arjessa.

Terrorismin vastaista sotaa on käyty yli 15 vuotta. Loppua ei ole näkyvissä. Kuten Manchesterin terrori-isku jälleen kerran muistuttaa, nuorten muslimien radikalisoitumisesta ja ääri-islamin muodoista on tärkeää keskustella.

Islamin radikaalit ilmentymät muodostavat vakavia haasteita eurooppalaiselle yhteiskuntarauhalle. Samalla terrori-iskut Euroopassa ja muualla ovat johtaneet toimenpiteisiin, jotka pikemminkin ruokkivat terrorismia.

Usein muslimeista puhuttaessa korostetaan heidän uskontoaan ikään kuin kaikkea toimintaa ja ajattelua määräävänä tekijänä. Mutta kuinka suurta roolia islamin radikaalit tulkinnat tai terrorismi lopulta näyttelevät muslimien, ja etenkin nuorten muslimien arjessa?

Kuinka suurta roolia islamin radikaalit tulkinnat tai terrorismi lopulta näyttelevät muslimien, ja etenkin nuorten muslimien arjessa?

Vuoden 2017 Arab Youth Surveyn mukaan Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan nuoriso kokee suurimmaksi haasteeksi Isisin nousun (35 %), työttömyyden (35 %), terrorismin uhan (34 %), hintojen nousun (27 %), epävakauden (19 %), poliittisen johtajuuden puutteen (17 %) sekä demokratian puuttumisen (17 %).

Islamin nimissä tehtyjen terroritekojen syistä ja taustoista tulisikin etsiä ymmärrystä yhteiskunnallisista, sosioekonomisista rakenteista sen sijaan, että tartutaan helppoihin yleistyksiin yli miljardin muslimin uskonnosta.

Susanne Dahlgrenin toimittamassa teoksessa Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla – Nuorten elämää islamin maissa pureudutaan tavalliseen elämänmenoon alueilla, joissa islam on valtauskonto. Dahlgrenin mukaan

”…jos uskontoa ei tutkimusta tehdessä painoteta, se tulee esiin itsestään, luontevassa ympäristössään. Kirjassa korostuu näkemys, että uskonnolla ei aina ole merkitystä maissa, joissa eri uskontojen harjoittajat jakavat saman kulttuurin”.

Islamin tutkiminen ei myöskään ollut Tea Virtaselle ensisijainen kiinnostuksen kohde, kun hän lähti keräämään aineistoa väitöskirjaansa 1990-luvun loppupuolella Kameruniin asettuneista paimentolaisista, mbororoista, ja heidän erilaisista avioliittorituaaleistaan.

Virtanen huomasi, kuinka islam oli vaikuttanut mbororojen rituaaleihin. Etenkin epäonnistuneet rituaalit tarjosivat mahdollisuuksia tarkastella mbororojen tapaa sekoittaa karjanhoitosymboliikkaa ja islamia toisiinsa ja erottautumista muista paikallisista muslimiryhmistä.

Monipuolisessa teoksessa hyvin Lähi-itää ja Pohjois-Afrikkaa tuntevat antropologit kulkevat edesmenneiden suomalaisten kenttätutkimuksen pioneerien, kuten Georg August Wallinin (1811–1852), Edward Westermarckin (1862–1939), Ivar Lassyn (1889–1938) ja Hilma Granqvistin (1890–1972) jalanjäljissä muslimien kodeissa, uskonnollisissa klubeissa, kotibileissä, katuprotesteissa ja kahviloissa ja kuvaavat nuorten shoppailua, juttutuokioita ja läpänheittoa.

Vallitsevien normien ristipaineessa Egyptissä

Samuli Schielke kuvaa artikkelissaan egyptiläisten muslimien arkea, uskonnon roolia ja tulevaisuuden haaveita niin pääkaupungissa Kairossa kuin pohjoisegyptiläisessä kylässä. Hän kuvaa muulid-juhlaa, ramadan-paastoa, romantiikkaa sekä maan poliittista tilannetta.

Schielke kohtaa muslimit, kuten kenet tahansa, ”monimielisinä ja ristiriitaisina ihmisinä” ja keskittyy niihin tutkimuskohteisiin, jotka ovat yhden vahvan mielipiteen sijasta asioista montaa mieltä.

Muslimeja tutkitaankin usein yhtenä kiinteänä homogeenisenä ryhmänä, jota peilataan tutkijan omaan heterogeeniseen ympäristöön ja taustaan. Schielke ei koe islamia sen normaalimpana tai oudompana erityispiirteenä kuin mitä tahansa muuta harrasta elämänasennetta:

”Uskonnon merkitystä ihmisten elämässä ymmärtää usein paremmin, jos antropologista kenttätyötä tehdessään ja kirjoittaessaan ei koko ajan keskity itse uskontoon. Omassa tutkimuksessani olen kiinnittänyt paljon huomiota esimerkiksi rakkaussuhteisiin ja avioliittoon”.

Fatalististen tai determinististen tulkintojen sijaan hän jättää tilaa kohtalolle ja sattumille ja muistuttaa, että ihmiset pystyvät lopulta vaikuttamaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa melko rajallisesti.

”Jos olisin vain kysynyt esimerkiksi ’mitä islam sanoo avioliitosta?’ ihmiset olisivat kertoneet minulle, miten asioiden uskonnolliselta kannalta pitää olla. Olisin saattanut päätyä kuvaamaan ihmisten elämää ennen kaikkea sellaisena kuin he nimenomaan uskonnosta puhuessaan haluaisivat sen olevan”.

Nuorten aktivismia Egyptissä tutkinut Henri Onodera korosti tuttavaverkostojen merkitystä Hosni Mubarakin hallintoa vastustaneen Kifaya-liikkeen synnyssä. Nuoret lähtivät poliittiseen toimintaan monesti ystävien kautta. Poliisien pidätykset lujittivat ystävyyssuhteita. Aktivistituttavat ja perheenjäsenet pyrkivät parhaansa mukaan saamaan tietoa pidätettyjen kohtalosta ja olinpaikasta.

Muslimeja tutkitaankin usein yhtenä kiinteänä homogeenisenä ryhmänä, jota peilataan tutkijan omaan heterogeeniseen ympäristöön ja taustaan.

Aktivistinuorten väliset ystävyyssuhteet ja kunnioitus eivät näyttäneet rajoittuvan ideologisiin kysymyksiin. Vaikka eroja ja ristiriitoja nousi esiin arjen eri tilanteissa ja puhekielessä, kommunistit, vasemmistolaiset, liberaalit, muslimiveljeskunnan jäsenet ja tapamuslimit työskentelivät yhdessä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.

Ramadanin aikaan toiset paastosivat, toiset eivät. Osalle paasto merkitsi salaa syömistä ja tupakoimista, toisille olutlakkoa. Monille kyse oli hengellisestä kokemuksesta. Jotkut nauttivat siihen liittyvästä yhdessäolosta.

Sukupuolella oli myös merkitystä. Naisaktivistit tulivat usein varakkaammista yhteiskuntaluokista ja vapaamielisemmistä perheistä. Tämä ei estänyt tiettyjä sukupuolirooliodotuksia ilmenemästä perheen elätykseen ja kodinhoitoon liittyvissä kysymyksissä.

Naisiin kohdistuva seksuaalinen häirintä Kairon kaduilla

Naistutkijat pääsevät usein miehiä paremmin kiinni naisten arkeen. Sukupuoliroolit sisältävät usein monenlaisia tabuja konservatiivisissa islamilaisissa maissa, ja naiset puhuvat mieluummin sisarilleen henkilökohtaisista asioista.

Senni Jyrkiäinen kuvaa artikkelissaan nuorten naisten elämää Kairossa ja Ylä-Egyptissä sijaitsevassa pienemmässä Sohagin kaupungissa. Avioliittoon ja työuraan liittyvien kysymysten lisäksi Jyrkiäinen tutki, kuinka seksuaalisella häirinnällä rajoitetaan naisten liikkumisenvapautta.

Jyrkiäinen kirjoittaa artikkelissaan, että hänellä on häirinnästä Egyptissä myös omakohtaista kokemusta, kuten varmasti monilla maassa vierailleilla ulkomaalaisilla naisilla. Entä miten seksuaalinen häirintä pitäisi ymmärtää? Missä menee flirttailun raja?

Jyrkiäinen käyttää seksuaalisesta häirinnästä egyptiläisen HarassMap-järjestön määritelmää:

”[Seksuaalinen häirintä on] mitä tahansa epätoivottuja seksuaalissävytteisiä sanoja ja/tai tekoja, jotka vahingoittavat henkilön kehoa, yksityisyyttä tai tunteita ja tekevät henkilön olosta epämukavan, uhatun, turvattoman, pelästyneen, epäkunnioitetun, säikähtäneen, loukatun, pelotellun, hyväksikäytetyn, henkisesti loukatun tai objektisoidun”.

Häirintäongelma on levinnyt laajalle Egyptissä ja monissa Välimeren eteläpuoleisissa maissa. Egyptian Center for Women’s Rights -tutkimuskeskus julkaisi vuonna 2008 kyselytuloksen, jonka perusteella 83 prosenttia egyptiläisnaisista oli joutunut kärsimään miesten häiriökäyttäytymisestä. Miehistä taas 62 prosenttia myönsi häiritsevänsä naisia kaduilla.

Jyrkiäinen kuvaa kaupunkien moninaisen yhteiskuntaluokan käsitteen vaikutusta nuorten naisten mahdollisuuksiin luoda erilaisia urbaaneja identiteettejä samalla, kun ”kulutusmahdollisuudet ja vapaa-ajanviettopaikat lisääntyvät”.

Hän muistuttaa yhteiskuntaluokan käsitteen ongelmallisuudesta Egyptissä, jossa ”sosiaaliset luokat ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin selvärajaisia”. Keskiluokkainen kuluttamista ihannoiva elämäntyyli vaatii nuorilta naisilta miehiä enemmän varallisuutta ja suunnitelmallisuutta:

”Juuri nuorten naisten liikkuminen kaduilla on kaikkein rajoitetuinta ja valvotuinta. Äidit soittelevat tyttäriensä perään ja isät ovat vihaisia, mikäli tyttäret eivät ole kotona määrättyyn aikaan. Veljet saattavat valvoa siskojensa pukeutumistyyliä ja rajoittaa näiden käyntiä ulkona. Nuorten naisten liikkumisvapaus onkin pitkälti kiinni perheen joustavuudesta ja tyttärien omista neuvottelutaidoista”.

Koraanista löytyy selkeät ohjeet niin miehille kuin naisille säädyllisestä käytöksestä. Islamin normatiiviset tulkinnat ovatkin Egyptin kaupunkielämän kanssa ristiriidassa, ja vastaus häiriökäyttäytymiseen löytynee uskonnon ulkopuolelta.

Vastuu vieritetään usein naisten kannettavaksi, vaikka Egyptissä astui vuonna 2014 seksuaalisen häirinnän kieltävä laki. Asenteet muuttuvat kuitenkin hitaasti. HarassMap-sovellus käynnistettiin vuonna 2010. Se tarjoaa sosiaalisen median välityksellä alustan, jonne voi raportoida digitaalisesti paikan päältä joutuessaan seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Paikka ja aika tallentuvat Egyptin Google Mapsiin.

Kirjan toimittaja Dahlgren toteaa kirjan esipuheessa, kuinka seksuaalirikokset nousivat suomalaiseen keskusteluun turvapaikanhakijoiden määrän kasvaessa. Hänen mielestään ongelmasta ei päästä eroon vähättelemällä ja vaikenemalla. Samalla hän kritisoi raiskausuutisilla elostelevia ”maahanmuuttokriitikoita”.

Joukkoahdistelu (arabiaksi taharrush gama’iyy) kääntyi sosiaalisessa mediassa ja keltaisessa lehdistössä muotoon taharrush game. Ikään kuin kyseessä olisi arabinuorten hauska yhteispeli, joka kuuluu heidän kulttuuriinsa – ja uskontoonsa, tietenkin.

Itämaisiksi kategorisoitujen ihmisten seksuaalisuus on historian saatossa herättänyt mielenkiintoa.

Itämaisiksi kategorisoitujen ihmisten seksuaalisuus onkin historian saatossa herättänyt mielenkiintoa. Usein kuvaukset kertovat pikemminkin kuvaajien omista stereotypioista ja mielihaluista. Milloin orientin asukkaat kuvataan yltiöseksuaalisina olentoina haaremeineen ja vatsatansseineen, milloin ylipidättäytyvinä hunnutettuina tylsimyksinä.

Omassa artikkelissaan Dahlgren käsittelee Jemenissä sijaitsevan satamakaupunki Adenin asukkaiden seksuaalifantasioita ja kokemuksia. Seksi ei ole hänen mukaansa islamissa häpeiltävä asia eivätkä uskonnolliset symbolit aina kerro kaikkea niiden kantajista.

Jo 1980-luvulta lähtien Jemeniä tutkinut Dahlgren on huomannut, ettei seksistä puhuminen ole liberaalissa Adenissa tabu. Ihmiset kertoivat intiimeistä kokemuksistaan varsin mielellään. Tärkeintä oli konteksti: naapurien, sukulaisten ja puolisojen läsnä ollessa seksistä ei puhuttu.

Pippaloita Iranissa, vitsejä Marokossa

Iranista puhuttaessa vanhempi sukupolvi muistaa usein šaahi Mohammad Reza Pahlavin ja tämän perheen glamourin, jota suomalaisissakin ”naistenlehdissä” 1960-luvulla esiteltiin. Nykyisin Iran tunnetaan islamilaisesta vallankumouksesta ja pappisvallasta.

Ulriikka Johansson kuvaa artikkelissaan epävirallista Irania, nuorten juhlimista ja alkoholinkäyttöä. Kotibileissä haastetaan muslimikansalaisen ihannekuva ja kansallismielisyys.

Samalla kun miesten ja naisten välinen kanssakäyminen, alkoholi, huumeet ja monet musiikin muodot ovat maassa kiellettyjä, kotibileitä löytyy ympäri pääkaupunki Teherania ja sen lähiympäristöä.

”Torstai-iltaisin töiden jälkeen tullaan nopeasti paikalle sinne, missä kulloinkin kokoonnutaan, juodaan heti pikku hiprakka, syödään pientä purtavaa ja jutellaan, ja kohta ensimmäiset jo katoavatkin paikalta. Ne joilla ei ole määrättyä aikataulua, voivat ottaa rennommin, mutta koskaan kukaan ei voi täysin rentoutua”.

Vaikka iranilaisnuorison juhlimisen ei pitäisi olla kenellekään yllätys, keksittiinhän viinin juominen Iranin ja Kaukasuksen alueella 7 000 vuotta sitten, ilmiön laajuus saattaa rajoituksineen rikkoa käsityksiä islamilaisesta tasavallasta.

”Poliisiratsioiden takia pitää aina olla valmiina nopeasti sammuttamaan musiikkilaitteet ja hävittämään kaikki kielletty, kuten päihteet, ja pakenemaan paikalta.”

Johanssonin mukaan iranilaisnuoret ihailevat länsimaista kulttuuria, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan. Hänen ystävänsä tiesivät jopa suomalaisen Children of Bodomin. Avarakatseisuuden nimissä voisikin kysyä, kuinka hyvin persialaista musiikkia tunnetaan Suomessa nuorten keskuudessa.

Fjej Stamboulin artikkelissa ”Tunisian jasmiinivallankumous Sartren aikalaisen silmin” korostuu Pohjois-Afrikan valtioiden historia ja nykyaika. Hän kertoo osallistuneensa 1960-luvulla Tunisin yliopistossa muun muassa Franz Fanonin luennoille. Väitöskirjan ohjaajana toimi kuuluisa orientalisti Jacques Berque.

Muun muassa Michel Foucault opetti Tunisin yliopistossa ”kokonaisen sukupolven eteviä ja edistyksellisiä tunisialaisopiskelijoita”. Foucault teki myös yhteistyötä iranilaisen Ali Shariatin kanssa šaahin valtaa vastaan.

Jos Foucault pettyi vuonna 1967 kuuden päivän sodan liepeillä opiskelijakapinoissa yhdistyviin antisionismiin ja antisemitismiin, tunisialaiset ovat saaneet pettyä niin sanotun ”arabikevään” hedelmiin. Stambouli pysyy silti optimistisena maan nuorison suhteen.

Huumori ja vitsailu auttavat usein vaikeiden asioiden käsittelyssä.

Huumori ja vitsailu auttavat usein vaikeiden asioiden käsittelyssä. Marko Juntunen tarkastelee artikkelissaan Pohjois-Marokon kaupunkiköyhälistön nuorten miesten vitsejä.

”Nauramisessa on siten keskeisesti kyse solidaarisuuden ja yhteenkuuluvuuden tuottamisesta ’meidän’ kesken, mutta kyse on myös ’ulkopuolelle’ rajattujen sosiaalisten ja poliittisten ryhmien rakentamisesta.”

Vitseissä marokkolaisnuoret identifioituvat niin Marokon kuin globaalin poliittisen järjestelmän uhreina. Pääosaa esittää usein kekseliäs kahviloissa aikaansa viettävä marginalisoitu hahmo, joka ylittää yhteiskunnalliset haasteet ja korruption nokkeluutensa avulla. Myös maahanmuuttokysymykset ovat vahvasti huumorissa läsnä: ”Kuka oli Marokon historian ensimmäinen luvaton siirtolainen? Tariq Ibn Ziayd.”

Koska monien Euroopassa tehtyjen terrori-iskujen tekijät ovat syntyneet ja kasvaneet Euroopassa, maanosassa asuvien muslimien arki saattaa kertoa enemmän tekojen motiiveista kuin puhtaasti uskonnosta haetut normatiiviset selitykset.

Nilüfer Göle onkin julkaissut tutkimuksen, jossa tarkastellaan Euroopan muslimien arkea julkisessa ja yksityisessä tilassa. Jälleen kerran lukija saattaa yllättyä, kuinka vähän terrorismi ja sen ympärillä pyörivä keskustelu ovat läsnä niin sanotun perusmuslimin arjessa.

Siksi Dahlgrenin toimittama yleistajuisesti kirjoitettu teos onkin tervetullut tietopaketti, joka on suunnattu yhtä hyvin suurelle yleisölle kuin opiskelijoille ja tutkijoille. On mukava lukea kirjaa, jossa tutkijat reflektoivat omaa suhdettaan tutkimuskohteeseensa sen sijaan, että tekevät kenttätutkimusta ikään kuin vahvistaen omia poliittisesti sävyttyneitä ennakko-oletuksiaan.

Karim Maïche on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa TAPRIssa. Hänen väitöskirjansa keskittyy Algerian autonomiseen ammattiyhdistysliikkeeseen ja laajemmin maan kansalaisyhteiskuntaan. Lisäksi Maïchen tutkimusintressit liittyvät Pohjois-Afrikan, Lähi-idän ja Välimeren alueen joukkoliikkeisiin, mobilisaatioon ja kulttuurihistoriaan.

Julkaisu Dahlgren (toim.): Muslimien arjesta terrorismin vastaisen sodan aikakaudella ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lähi-itä Marokosta Iraniin ulottuvana historiallisena ja kulttuurisena kokonaisuutena on säilynyt alueena, jossa kansainvälisen politiikan realistisen koulukunnan paradigma anarkiasta valtioiden välisen suhteen perustana tuntuu esimerkinomaisesti pitävän paikkansa vuosikymmenestä toiseen. Alueen modernien valtioiden synnystä lähtien se on ollut poikkeuksellisen konfliktiherkkä.

Samoin Lähi-itä on pitkään ollut kaikkein epädemokraattisin globaali alue. Kylmän sodan jälkeinen ”globalisaation aikakausi” ei ole tehnyt alueesta keskinäisriippuvuuden hallitsemaa ”rauhan aluetta” (zone of peace), eikä alueellista integraatiota ole merkittävässä määrin tapahtunut.

Päinvastoin aikakaudelle ovat olleet tyypillisiä toistuvat sodat, sisäiset konfliktit ja osin myös valtiorakenteiden hajoaminen, mikä on vahvistanut ei-valtiollisten toimijoiden asemaa. Vuoden 2011 arabikevään kansannousujen jälkeen alue on ollut entistäkin vaikeammin hahmotettavan kuohunnan keskellä.

Miten meidän tulisi selittää aluetta, jota Beirutin Amerikkalaisen yliopiston politiikan tutkimuksen professori Farid el Khazen hiljan kutsui ”kansainvälisen järjestelmän sairaaksi mieheksi”?

Ongelmallinen valtiomuodostus

Pääsääntöisesti Lähi-itää koskevassa tutkimuksessa on alueen ongelmien taustalla korostettu historiaan pohjautuvien alueellisten ja globaaleiden rakenteiden merkitystä. Tyypillisesti tutkimuksessa nostetaan esiin alueen valtiomuodostuksen erityispiirteiden merkitys poliittiselle järjestelmälle. Tähän liittyy olennaisesti se rakenteellinen suhde, joka kehittyi 1800-luvulta alkaen Lähi-idän ja lännen johtaman kansainvälisen järjestelmän ”ytimen” välille.

Toisin sanoen selittäviksi tekijöiksi nousevat se, että valtiomuodostus tapahtui laajalti ulkoapäin länsimaiden toimesta ja se, että suurvallat ovat poikkeuksellisen voimakkaasti senkin jälkeen puuttuneet juuri tämän alueen kehitykseen.

Lähi-itä on ollut alue, jossa ja josta suurvaltojen kilpailu on ollut kaikkein kiivainta niin sanotussa kehittyvässä maailmassa. Leon Carl Brownin tunnetun tulkinnan mukaan Lähi-itä on ollut korostetusti ”penetrated system”, alue, joka on jatkuvasti ollut ulkopuolisen poliittisen järjestelmän lävistämä.

Selittäviksi tekijöiksi nousevat se, että valtiomuodostus tapahtui laajalti ulkoapäin länsimaiden toimesta ja se, että suurvallat ovat poikkeuksellisen voimakkaasti senkin jälkeen puuttuneet juuri tämän alueen kehitykseen.

Esimodernien imperiumien alueista Lähi-itä on ainoa, joka ei ole palannut merkittäväksi voimakeskukseksi kolonialistisen ajan jälkeen, vaan se on säilynyt pienten ja sisäisesti heikkojen valtioiden tilkkutäkkinä. Mikään muu kolonialistinen konflikti ei ole vaikuttanut yhtä voimakkaasti ja pitkään kuin Palestiinan konflikti. Lähi-idän hajanaisuus on pitänyt sen riippuvaisena ulkopuolisista toimijoista muun muassa turvatakuiden muodossa.

Kansainvälisessä järjestelmässä Lähi-idän valtiot ovat jääneet keskuksesta riippuvaisen periferian asemaan. Talouden perustuminen lähinnä vain muutaman raaka-aineen tuotantoon on entisestään korostanut tätä asemaa.

Tässä tulkintaperinteessä Lähi-idän ongelmallisuus liittyy siis ennen kaikkea alueen modernien valtioiden asemaan kansainvälisessä järjestelmässä ja suhteisiin länteen. Kylmän sodan loppumisen uskottiin normaalistavan Lähi-idän, koska yksinapaisessa maailmassa sen ei enää tarvitsisi olla suurvaltojen kilpailun kohde. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut.

Harva tutkija kiistää, etteivätkö kolonialistinen historia ja sen jälkeinen puuttuminen selittäisi Lähi-idän tilannetta. Esimerkiksi anti-imperialistinen retoriikka on tähän päivään asti säilynyt merkittävänä legitimoivana voimana.

Anti-imperialistinen retoriikka on tähän päivään asti säilynyt merkittävänä legitimoivana voimana.

Ei ole sattuma, että samoin kuin sekulaarit arabinationalistit 1950-luvulla, Isis-järjestön johtaja Abu Bakr al-Baghdadi julisti, että Irakin ja Syyrian välisellä ”imperialistien” luomalla rajalla ei ole mitään oikeutusta ja se tulee poistaa. Lähtökohtaisesta nationalismin vastaisuudestaan huolimatta islamismi on pitkälti omaksunut vahvan antikolonialistisen julistuksen ja lisännyt siihen vain uskonnollisen kuorrutuksen.

On myös syytä painottaa sitä, että juuri ne osat alueesta, jossa valtiomuodostus on tullut kaikkein eniten ulkoapäin, ovat vuosikymmenestä toiseen olleet kaikkein levottomimpia.

Syyria on eräänlainen mikrokosmos alueen ongelmista. 1940- ja 1950-luvuilla vastaitsenäistynyt maa oli arabivaltioiden välisen valtataistelun kohde, jossa ne usein suurvaltojen tukemina toimeenpanivat vallankaappauksia. Vuosina 1958–1961 maa luopui jopa suvereniteetistaan liittyen Egyptiin osana Yhdistynyttä arabitasavaltaa.

Vuoden 1963 vallankumouksen jälkeisiä vuosia sävyttivät Ba’th-puolueen eri siipien välinen valtataistelu, joka sitoi maan vahvasti Palestiinan konfliktiin. Vasta Assadin ”dynastian” tultua valtaan 1970-luvun alussa Syyria lakkasi olemasta ”peli” ja siitä tuli vähitellen itse pelaaja alueellisissa valtapeleissä. Ensimmäistä kertaa valtion historiassa maan johdolla oli riittävästi autonomiaa tehdä itse ulkopoliittisia päätöksiä.

Vasta Assadin ”dynastian” tultua valtaan 1970-luvun alussa Syyria lakkasi olemasta ”peli” ja siitä tuli vähitellen itse pelaaja.

Syyria oli kuitenkin edelleenkin keskiössä alueella, jota seuraavina vuosikymmeninä sävyttivät islamismin nousu, Palestiinan kysymys, Libanonin sisällissota, Irakin ja Iranin välinen pitkä sota, Persianlahden sota ja viimein Yhdysvaltojen toimeenpanema Irakin miehitys ja sektarianismin, eli uskontokuntaan kuulumiseen liittyvän identiteetin, nousu.

Nyt jo kuusi vuotta kestäneen sisällissodan seurauksena Syyria on uudelleen menettänyt asemansa ”pelaajana” ja siitä on jälleen kerran tullut alueellisten ja kansainvälisten pelien kenttä. Vuonna 1987 ilmestyneessä klassikossa The Struggle for For Syria: A study in Post-War Arab Politics, 1945–1958 Patrick Seale kuvaa hienosti alueellisen poliittisen järjestelmän muotoutumista 1940- ja 1950-luvuilla sekä alueen maiden sisä- ja ulkopolitiikan välistä yhteyttä. Syyrian osalta teos on edelleen valitettavan ajankohtainen.

Kolonialismin ja imperialismin perintö siis vaikuttaa Lähi-idän valtioiden epävakauteen. Silti on selvää, että valtiomuodostukseen ja Lähi-idän asemaan globaalissa järjestelmässä liittyvien mallien selitysvoimassa on rajansa. Esimerkiksi arabikevään kansannousuja on vaikea selittää enää pelkästään reaktiona Lähi-idän asemaan globaalissa rakenteessa tai konkreettisemmin pyrkimyksenä vapautua läntisestä hegemoniasta.

On selvää, että valtiomuodostukseen ja Lähi-idän asemaan globaalissa järjestelmässä liittyvien mallien selitysvoimassa on rajansa.

Huomattavan optimistisesti Hamid Dabashi julistaa, että arabikevään myötä arabimaat ovat lopulta pääsemässä irti postkolonialismista – eli siitä, että niiden poliittisia kamppailuja määrittelevät aina reaktio kolonialismin perintöön tai vastakkainasettelu sen kanssa.

Sen sijaan arabikevään kansannousut todistavat Dabashin mukaan alueen kosmopoliittisen perinnön uudelleen löytymisestä: arabit taistelevat samojen taloudelliseen ja poliittiseen tasa-arvoon liittyvien kysymysten puolesta kuin muutkin ihmiset.

Vastaavasti sektarianismin ja muiden ”alkuperäisiksi” väitettyjen identiteettien hyvin nopeaa nousua viimeisen parin vuosikymmenen aikana on vaikea selittää edellä mainituilla rakenteita painottavilla malleilla.

Vuonna 1996 ilmestyneessä kohuteoksessaan The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order Samuel Huntington ei mainitse sanallakaan sektarianismia vaan islamilainen maailma esitetään yhtenäisenä kulttuuripiirinä, joka hänen mukaansa on poikkeuksellisen herkästi konfliktissa muiden kulttuurien kanssa. Tänään nimenmaan sunnien ja šiiojen vastakkainasettelu on noussut keskeiseksi poliittiseksi kysymykseksi Lähi-idässä ja osin laajemminkin islamilaisessa maailmassa.

Neoliberalistinen paradigma ja sen kriitikot

Viime vuosikymmeninä erityisesti monet länsimaiset tutkijat ovat esittäneet, että kolonialismin ja imperialismin merkitystä Lähi-idän ongelmien ja kehityksen taustalla on liioiteltu. Kilpailevaksi suuntaukseksi tutkimuksessa on noussut neoliberalismi.

Kolonialismin perinnön sijaan malli korostaa taloudellisen ja poliittisen liberalismin puutteen merkitystä. Yksinkertaistettuna Lähi-idän ongelmat eivät johdu Sykes-Picot-sopimuksesta vaan Saddam Husseinin ja Bashar al-Assadin kaltaisista diktaattoreista ja alueen valtioiden talouspolitiikasta.

Yksinkertaistettuna Lähi-idän ongelmat eivät johdu Sykes-Picot-sopimuksesta vaan diktaattoreista ja alueen valtioiden talouspolitiikasta.

Ajattelu on tietenkin vahvasti yhteydessä Latinalaisen Amerikan pohjalta kehitettyihin malleihin demokraattisesta siirtymästä autoritarianismista liberaaliin demokratiaan.

Neoliberalismiin on kuulunut vaatimus valtion tukahduttavan taloudellisen ja poliittisen kontrollin hellittämisestä. Teorian mukaan taloudellinen liberalisointi johtaa ajan myötä väistämättä myös poliittiseen liberalisaatioon ja demokratisaatioon.

Neoliberalismi korostaa universalismia ja Lähi-idän samankaltaisuutta muun maailman kanssa. Kunhan diktaattorit poistetaan, arabit ovat yhtä kykeneviä demokratiaan kuin muutkin ihmiset, ja demokratisoituminen johtaa väistämättä myös alueen loputtomien konfliktien lakkaamiseen. Lähi-itä oli poikkeus ainoastaan siksi, että globaali markkinatalous ja demokratisoituminen eivät olleet (vielä) yltäneet tälle alueelle.

Tämänkaltaista ajattelua käytettiin laajalti oikeuttamaan Saddamin syrjäyttämistä vuonna 2003. George W. Bushin hallinto liitti arabimaailman epädemokraattisuuden ja länteen kohdistuvan terrorismin yhteen, jolloin demokratisoituminen Lähi-idässä muuttui osaksi lännen ja erityisesti Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikkaa.

Demokratisoituminen Lähi-idässä muuttui osaksi lännen ja erityisesti Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikkaa.

Ainakin retoriikassa demokratisoituminen tarjottiin eräänlaiseksi yleislääkkeeksi kaikkiin alueen ongelmiin. Uuden demokraattisen arabimaailman piti syntyä Irakin ”vapauttamisen” myötä.

Alueella alettiin viimeistään 1990-luvulla noudattaa Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n ja Maailmanpankin edellyttämiä rakennesopeutusohjelmia. Niihin kuuluivat valtiosektorin asteittainen yksityistäminen, talouden ja kilpailun vapauttaminen sekä valtion roolin yleinen vähentäminen.

1990-luku merkitsi monessa arabimaassa selvää siirtymää kohti neoliberaalia talousmallia, ja kehitys vahvistui entisestään 2000-luvulla. Liberalisaation saavutukset alueella ovat kuitenkin olleet hyvin ristiriitaisia. Kuten Nadia Farah on kirjoittanut, Egyptissä 1990-luvun vahvasta liberalisaatiosta hyötyi pitkälti vain uusi taloudellinen eliitti ja perinteinen valtioporvaristo, jotka yhdistivät voimansa päästäkseen kiinni yksityistämisen luomaan varallisuuteen.

Samoin kuin esimerkiksi Venäjällä, nopea yksityistäminen ilman toimivaa oikeusjärjestelmää johti varallisuuden lisääntyvään keskittymiseen pienen eliitin käsiin. Sen sijaan valtaosaan tavallisista kansalaisista liberalisaatio vaikutti pääosin negatiivisesti.

Pitkälle sama kehitys tapahtui muuallakin, esimerkiksi Syyriassa, vaikka liberalisoinnin aste ja vauhti vaihtelivatkin paljon maasta toiseen. Tyypillisesti valtion omaisuutta myytiin eliitille pilkkahintaan. Yksityistäminen loi uudelleen myös suurmaanomistajien luokan ja mitätöi aikaisempien vuosikymmenien maareformit. Egyptissä 60 prosenttia maasta kuului nyt 7 prosentille väestöstä.

Se, että merkittävä osa väestöstä jäi vaille sosiaalisia palveluita, vahvisti selvästi Muslimiveljeskunnan ja muiden islamististen järjestöjen asemaa.

Se, että merkittävä osa väestöstä jäi vaille sosiaalisia palveluita, vahvisti selvästi Muslimiveljeskunnan ja muiden islamististen järjestöjen asemaa. Ne tarjosivat puuttuvia sosiaalipalveluita ja tuomitsivat eliitin harjoittaman ”sorron”.

Siirtymämalliin ja neoliberalismiin kriittisemmin suhtautuvat tutkijat ovat painottaneet sitä, että arabimaailma ja Lähi-itä yleensä eivät suinkaan ole poikkeuksellinen alue vastahakoisuudessaan liberalisaatiota kohtaan. Pikemminkin alueen muutokset viime vuosikymmeninä heijastavat hyvin neoliberaalin globalisaation yleisiä vaikutuksia.

Kuten Laura Guazzone ja Daniela Pioppi kirjoittavat, arabikevät on ymmärrettävissä myös globaalin kriisin paikalliseksi heijastumaksi. Siten arabimaailman tapahtumat liittyvät yhteen myös sellaisten ilmiöiden kuin Occupy Wall Street tai Espanjan indignados-liikkeen kanssa.

Arabikevät on ymmärrettävissä myös globaalin kriisin paikalliseksi heijastumaksi.

Guazzone ja Pioppi liittävät Lähi-idän nykyiset konfliktit siihen merkittävään muutokseen, jonka globalisaatio on aiheuttanut valtiolle. Lähi-idän uudet sodat ovat esimerkkejä ”postmoderneista” sodista, joissa yhdistyvät sodankäynti, organisoitunut rikollisuus ja massiiviset siviileihin kohdistuvat ihmisoikeusrikokset.

Sotiin ottavat osaa toimijat, jotka ovat sekä paikallisia että globaaleja, sekä valtion ”julkisen sektorin” sotilaita että ”yksityisen sektorin” taistelijoita. Globalisaation ja liberalisaation mukaan tuomat muutokset valtion poliittisen ja taloudelliseen valtaan ovat heikentäneet ja fragmentoineet valtioita.

Tämä on tärkeä syy edelle mainitsemalleni ”alkuperäisten” identiteettien, kuten sektarianismin ja tribalismin, vahvistumiselle sekä niihin pohjautuville hyvinvointipalveluille ja turvallisuuselimille, kuten yksityisarmeijoille.

Pidän hyvin perusteltuna tällaisia poliittisesta taloudesta nousevia selitysmalleja, kun ajatellaan alueen viimeaikaisia konflikteja. Ne täydentävät hyvin sitä kokonaiskuvaa, jonka toisena tärkeänä tekijänä on aiemmin käsittelemäni alueen erityinen nykyhistoria.

Nationalismin ja sekularismin kaltaiset modernit identiteetit ovat alueella olleet aina heikkoja. Globalisaation aikakaudella, samalla kun valtioon liittyvät turvaverkot ovat laajalti kadonneet, Lähi-itä on ollut poikkeuksellisen altis perinteisten identiteettien vahvistumiselle ja niihin liittyville konflikteille.

Orientalismin paluu

Historiallisesti hallitsevin länsimainen malli ymmärtää Lähi-idän ongelmia on ollut orientalistinen tutkimustraditio. Siinä korostuvat Lähi-idän kulttuurisidonnaiset tekijät, jotka usein nähdään esteenä länsimaisen mallin mukaiselle sekulaarille demokratialle. Eksoottinen ja irrationaalinen Lähi-itä on pysyvästi erilainen kuin rationaalinen länsi.

Uskonto ja nimenomaan islam on tekijä, joka parhaiten selittää alueen poikkeuksellisuutta. Myös alueen konfliktit on orientalistisessa tulkintaperinteessä ymmärretty historiallisiksi jatkumoiksi alueen ikivanhoista uskonnollisista konflikteista. Israelilaisten ja palestiinalaisten konflikti ei olekaan moderni kolonialistinen ja etninen konflikti vaan ikiaikainen uskontosota.

Alueen konfliktit on orientalistisessa tulkintaperinteessä ymmärretty historiallisiksi jatkumoiksi alueen ikivanhoista uskonnollisista konflikteista

Orientalismiin sanan saidilaisessa merkityksessä kuuluu myös vieraan kulttuurin ”toiseuttaminen” ja tähän kytkeytyvä vallankäyttö. Monet orientalismia edustavat teoriat onkin perustellusti hylätty niiden essentiaalisuuden vuoksi ja orientalismista on Lähi-idän(kin) tutkimuksen alalla tullut eräänlainen kirosana.

Suuren yleisön ja monien poliitikkojen parissa orientalistiset selitykset ”orientin” erilaisuudesta elävät tietenkin edelleen vahvoina. Erityisesti amerikkalaisten ajatushautomotutkijoiden joukossa on paljon neo-orientalisteiksi kutsuttuja.

Kuten Asef Bayat on kirjoittanut, uudessa orientalismissa korostuu eksoottisuuden sijaan muslimien muodostama uhka turvallisuudelle ja läntisille arvoille.

Silti kysymys kulttuurin merkityksestä on luonnollisesti syytä ottaa vakavasti, kunhan siihen ei liity ajatusta kulttuurista muuttumattomana tekijänä, joka selittää kaiken. Tuoreessa kirjassaan Islamic Exceptionalism: How the Struggle over Islam is reshaping the World Shadi Hamid väittää, että ongelmat johtuvat juuri siitä, että alueen kulttuuria ja ennen kaikkea islamiin liittyvää perinnettä ei ole otettu huomioon.

Kysymys kulttuurin merkityksestä on luonnollisesti syytä ottaa vakavasti, kunhan siihen ei liity ajatusta kulttuurista muuttumattomana tekijänä, joka selittää kaiken.

Islamin historia suhteessa valtioon on todellakin erilainen kuin kristinuskon. Koska Lähi-idän valtiot on Hamidin mukaan perustettu länsimaiselle ajatukselle sekulaarista kansallisvaltiosta, niiltä puuttuu paikallinen legitimiteetti. Koko modernin Lähi-idän historia on ollut pyrkimystä löytää uudelleen yhteys historiallisten ideoiden ja vallitsevan politiikan välillä.

Jotta tasapaino löytyisi, Lähi-idän tulisi löytää oma vaihtoehtoinen moderniutensa, johon ei välttämättä kuulu ajatusta sekulaarista valtiosta. Hamidin mukaan ne islamilaisen maailman valtiot, kuten Indonesia ja Malesia, joissa pakkosekularisaation merkitys on ollut pienempi, ovat pääsääntöisesti onnistuneet paremmin kuin Lähi-idän muslimienemmistöiset valtiot. Provokatiivisesti hän väittää, että islamilaisen maailman demokraattisimmat valtiot Indonesia, Malesia, Tunisia ja Turkki ovat niitä, joissa islamistit ovat menestyneet parhaiten.

Toisin sanoen islamismi ei suinkaan ole este demokratisoitumiselle, kuten lännessä tyypillisesti väitetään. Hamid on varmasti oikeassa siinä, että suhde moderniuteen on ollut ja on ongelma islamilaiselle maailmalle. Mutta se on sitä määrätyssä historiallisessa kontekstissa eikä ajattomana ”islamilaisena” todellisuutena.

Hamid näkee kulttuureilla olevan ikään kuin oman ”autenttisen” olemuksensa, joka tulisi ottaa huomioon. Onnistunut islamilainen modernius on ikään kuin lähtökohtaisesti erilaista kuin länsimainen modernius.

Uusi historiallinen jatkumo

Lähi-idän tutkimus tuo usein mieleen Samuli Parosen tunnetun mietelauseen: ”Vastaukset elävät aikansa. Kysymykset tulevat yhä uudelleen.”

Lähi-idän kehitys on jatkuvasti haastanut kulloisenkin paradigman, jonka puitteissa sitä on pyritty ymmärtämään. Siksi jokaisen aluetta analysoivan tulisi suhtautua kulloisiinkin paradigmoihin aina kriittisesti.

Mielestäni tutkimustraditio, jossa painottuvat rakenteelliset tekijät Lähi-idän ”poikkeuksellisuuden” taustalla, on kuitenkin edelleenkin pätevä. Samanaikaisesti on selvää, että se ei selitä kaikkea.

Tällä hetkellä tutkimuksessa nousevat hyvällä syyllä esiin tulkinnat, jotka liittävät Lähi-idän selvemmin yhteen globaalien kehitystrendien kanssa. Edellä olen viitannut niihin erityisesti niin sanotun arabikevään synnyn ja seurausten tutkimuksessa. Moni muukin ilmiö olisi relevantti tästä näkökulmasta. Esimerkiksi islamismin vahvistuminen arabimaailmassa ja koko islamilaisessa maailmassa on epäilemättä osin samaa ilmiötä kuin poliittisen buddhalaisuuden nousu Myanmarissa, hindunationalismi Intiassa tai oikeistopopulismi Euroopassa.

Tervetullut uusi näkökulma voisi olla se, missä määrin modernia Lähi-itää voisi ymmärtää historiallisena jatkumona osmanivaltiosta.

Lähi-idän kehitystä on jo pitempään analysoitu erilaisista moderniuteen liittyvistä näkökulmista. Tyypillisesti kyse on ollut ulkoapäin luotujen postkolonialististen valtioiden ongelmallisuudesta tai sekulaarin kansalaisuuskäsitteen ja identiteetin kohtaamista vaikeuksista alueella, jolla niillä ei ollut omaa aatehistoriallista pohjaa.

Kummassakin sinänsä hyvin perustellussa näkökulmassa korostuu reaktiivisuus. Tervetullut uusi näkökulma voisi olla se, missä määrin modernia Lähi-itää voisi ymmärtää historiallisena jatkumona osmanivaltiosta ja muista alueen esimoderneista dynastisista valtioista. Se ei tietenkään tarkoita paluuta orientalismin ajattomuuteen, mutta hyväksyy sen, että historia ei alkanut läntisen kulttuurisen, poliittisen ja taloudellisen invaasion myötä.

FT Hannu Juusola toimii Lähi-idän tutkimuksen professorina Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Paradigma hukassa: Miten ymmärtää Lähi-itää? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Susanna Hastin lukemana:

”Kairon yöelämä viihdyttää, stimuloi mielikuvitustasi ja luo täydellisen uuden vuoden kokemuksen ja loistavan päätteen vuodelle!”

Tuhansien kairolaisten kiinnostuksen sosiaalisessa mediassa herättänyt kutsu kielii juhlatunnelmasta Lähi-idän väkirikkaimmassa kaupungissa. Vuoden viimeisenä iltana juhlatunnelma konkretisoituu vähän ennen puoltayötä alkoholituotteisiin erikoistuneen kaupan edessä. Nuoret ostavat juhlasta juhlan tekeviä juomia. Tietysti Kairon parempiosaisten asuinalueella.

Uuden vuoden pitoihin eivät ole kaikki kairolaiset tervetulleita. Kuten muidenkin suurkaupunkien yöelämässä, bileisiin pyrkivän habitus ratkaisee, pääseekö hän mukaan uudenvuodenjuhliin. Kutsussa mainitaan erikseen yökerhon selektiivinen ovipolitiikka.

Vuodenvaihteesta huolimatta juhlahabituksen stailaaminen ei ole Kairon valtaväestöllä mielessä. Ystäväni on yksi heistä. Hänen toimittaja-aviopuolisonsa on vankilassa.

Ystäväni kohauttaa olkapäitään ja kysyy retorisen kysymyksen – miksi he välittäisivät?

Toimittajaa syytetään väärän informaation levittämisestä, julkisen rauhan häiritsemisestä sekä jäsenyydestä vuoden 2013 syksystä lähtien kiellettyyn Muslimiveljeskuntaan.

Egyptin politiikkaa seuraavat kuitenkin uskovat, että kyseessä on pikemminkin Egyptin hallituksen ärsyyntyminen siihen, että toimittaja kyseenalaisti hallituksen virallista narratiivia maan tapahtumista.  Hän ei ole yksin syytettyjen penkillä.

Kansalaisjärjestöt puhuvat kymmenistä tuhansista vangeista, jotka on vangittu kesän 2013 sotilasvallankaappauksen jälkeen. Vuoden 2013 syksyllä myös Egyptiä vuoden hallinneen entisen presidentin Mohammed Mursin järjestön Muslimiveljeskunnan olemassaolo kiellettiin. Tämä laillisti vangitsemiset.

Uudenvuodenpäivällisellä kertaan ystävälleni edellisen illan tapahtumia. Ihmettelen, miten ihmiset voivat juhlia ja olla niin välinpitämättömiä kaiken sen poliittisen repression ja mielivaltaisten vangitsemisten, vankilakuolemien ja kidutuksen keskellä. Ystäväni kohauttaa olkapäitään ja kysyy retorisen kysymyksen – miksi he välittäisivät?

Niin, miksi he välittäisivät? Egyptihän on lumoava maa. Eurooppalaiset ovat kertoneet siitä tarinoita jo pitkään, muistuttaa jälkikoloniaalinen tutkimustraditio. Egyptin taika ja sen arkeologiset ihmeet ovat tuttuja turisteille. Nehän eivät kuulu vain egyptiläisille, vaan niitä pidetään koko maailman kulttuuriperintönä.

Egypti on kaunis maa – kaikille niille, joiden elämä ei koostu edellä mainituista kauheuksista, kadonneen omaisen etsimisestä tai vankilakäynneistä, kuten ystäväni elämä.

Egyptin kauneudesta ja lumosta meitä muistuttaa Egyptin turismiministeriön lanseeraama videosarja ”This is Egypt”. Lyhyet mainosvideot eivät vain houkuttele turisteja. Ne havainnollistavat yllämainitun uuden vuoden juhlistajan mielikuvaa Egyptistä. Kuten uudenvuodenjuhlat, videoiden Egypti kimaltaa.

Niin, miksi siis tämän kaiken keskellä he välittäisivät?

Zygmunt Baumanin moderni ja holokausti

Kirjassaan Modernity and the Holocaust (1989) hiljattain edesmennyt Zygmunt Bauman pureutuu moraalisen välinpitämättömyyden tuottamiseen. Baumanin tärkeimpänä tuotoksena pidetty kirja haastaa aikaisemmat sosiologiset teoriat, jotka käsittelivät juutalaisten kansanmurhaa Euroopan sivilisaatiokehityksessä poikkeuksena, virheenä tai niin kutsuttuna sivilisaation sairautena.

Vieraillessaan Firenzen Eurooppalaisessa yliopistoinstituutissa syksyllä 2014 Bauman kertoi, kuinka hän itsekin oli erehtynyt käsittelemään holokaustia sosiologikollegoidensa tapaan eurooppalaisen sivilisaatiokehityksen ”poikkeuksena”.

Bauman edisti ajatusta siitä, että juutalaisten kansanmurha piti ymmärtää tämän yhteiskunnan, kulttuurin ja sivilisaation ongelmaksi.

Holokaustista selviytyneen vaimonsa Janina Baumanin kirjoituksiin perehtyminen sai hänet toisiin ajatuksiin.  Kansanmurha oli itseasiassa sivilisaation tuote ja toimi sen ehdoilla.

Bauman argumentoi, että holokausti nimenomaan suunniteltiin ja pantiin täytäntöön modernin rationaalisen yhteiskunnan toimesta. Hän edisti ajatusta siitä, että juutalaisten kansanmurha piti ymmärtää tämän yhteiskunnan, kulttuurin ja sivilisaation ongelmaksi. Ei sille ulkoiseksi tekijäksi.

Joukkomurha Rabaa al-Adawyia- ja al-Nahda-aukioilla

Egyptin sotilasvallankaappausta kesällä 2013 seurasi paljon väkivaltaa. Turvallisuusviranomaiset tappoivat satoja mielenosoittajia saman vuoden heinäkuussa. Syynä oli, että Mursia tukeneet joukot eivät hyväksyneet armeijajohtoista vallansiirtoa ja osoittivat sen maan kaduilla.

Poliittisessa umpikujassa Mursin presidenttiyden laillisuuteen vetoavat mielenosoittajat pystyttivät leirinsä kahdelle Kairon aukiolle. Kairon yliopiston edessä sijaitseva al-Nahda-protestileiri oli yksi niistä. Toisella puolella kaupunkia sijaitsi toinen, vielä suurempi Rabaa al-Adawiya -aukion leiri.

Viikkoja kestäneet protestileirit häiritsivät liikennettä ja ihmisten arkea. Väliaikaishallinto piti niitä turvallisuusriskinä ja syytti niitä terroristien piilottelemisesta.

Leirien lakkauttamisen puolestapuhujat vertasivat niitä Eurooppaan: mikään sivilisoitunut Euroopan valtio ei heidän mielestään sallisi tällaisia leirejä keskeisillä liikenneväylillä.

Elokuun 14. päivän aamuna Kairon asukas heräsi suoraan lähetykseen, jossa Egyptin turvallisuuskoneisto toimeenpani aukioiden ”puhdistusoperaatioita”.

Ja niin leirit lakkautettiin. Elokuun 14. päivän aamuna Kairon asukas heräsi suoraan lähetykseen, jossa Egyptin turvallisuuskoneisto toimeenpani aukioiden ”puhdistusoperaatioita”. Paikalla olleiden toimittajien sekä sieltä pakoon päässeiden mielenosoittajien kertomuksista voi päätellä, että operaatio oli tarkkaan suunniteltu.

Eri järjestöjen raportit painottavat, että turvallisuuskoneisto käytti tappavaa väkivaltaa.  Eri laskelmien mukaan päivän aikana molempien leirien yhteenlaskettu uhrimäärä lähentelee tuhatta.

Moraalisen välinpitämättömyyden tuottaminen

Aikaisempaan holokaustia käsittelevään tutkimukseen viitaten Bauman esittää kolme vaihetta moraalisen välinpitämättömyyden tuottamisessa: väkivallan valtuuttaminen, sen rutinoituminen ja uhrien epäinhimillistäminen.

Kuten muissakin modernisoitumiskehityksen läpikäyneissä valtioissa, väkivallan monopolin keskittämisellä on Egyptissä historiansa. Historioitsijat osoittavat armeijan tärkeyden Egyptin valtion rationalisoitumiskehityksessä aina Muhammad Alin ajoista 1800-luvulta lähtien. Myös kesän 2013 operaatiossa näkyi operaation suunnitelmallisuus ja sen kurinalainen läpivieminen sekä väkivallan rutinoituminen.

Väkivalta kohdistui tiettyyn poliittiseen ryhmään – Muslimiveljeskunnan kannattajiin eli ikhwaneihin. Ikhwan kuvaa arabian kielellä yksittäistä Muslimiveljeskunnan jäsentä (Läheskään kaikki mielenosoittajista eivät olleet Muslimiveljeskunnan jäseniä, mutta alueella oleminen leimasi heidät ryhmän kannattajiksi.)

Armejia oli heille parempi vaihtoehto kuin vaaleilla valittu Muslimiveljeskunta, joka nähtiin esteenä Egyptin sivilisaatiokehitykselle.

Seuraavien päivien lehdissä useat kommentaattorit oikeuttivat aseellisen operaation ja tukivat turvallisuuskoneiston toimintaa. Armeija oli heille parempi vaihtoehto kuin vaaleilla valittu Muslimiveljeskunta. Muslimiveljeskunta puolestaan nähtiin esteenä Egyptin sivilisaatiokehitykselle.

Tämä argumentointi seuraa logiikkaa, jonka Bauman tuo esille viitatessaan holokaustin yhden päätoimeenpanijan Adolf Eichmannin oikeudenkäynnissä kuultuun puolustuksen puheeseen: Eichmann teki tekoja, jotka ovat hyväksyttäviä, jos ne toteutetaan sodan voittajien puolesta. Teot itsessään eivät ole moraalittomia. Niillä ei ole moraalista arvoa. Teon moraalisuus arvioidaan teon logiikalle ulkoisilla kriteereillä.

Kesän 2013 aikana myös osa Muslimiveljeskunnan kannattajista syyllistyi kuolettavan väkivallan käyttöön ja tuhotöihin. He tekivät sen vähemmän systemaattisesti kuin Egyptin armeija ja poliisi. Kuitenkin vain Muslimiveljeskunnan jäsenet istuvat nyt syytettyjen penkillä, eivät Egyptin turvallisuusviranomaiset.

Itseään maallistuneiksi tai liberaaleiksi kutsuvien intellektuellien ja kulttuurihenkilöiden Egyptin armeijaa tukeva diskurssi ei ole uusi ilmiö. Jälkikoloniaalinen tutkimustraditio osoittaa, että entisten siirtomaiden uudet paikalliset valtaeliitit eivät aina kyseenalaistaneet siirtomaaherrojen mukanaan tuomia valtarakenteita.

Nämä sivilisaatio-ideologiaan perustuvat valtasuhteet ovat jatkaneet elämäänsä myös Egyptissä.

Pikemminkin nämä sivilisaatio-ideologiaan perustuvat valtasuhteet ovat jatkaneet elämäänsä myös Egyptissä. Tämä näkyy Egyptin kulttuuriauktoriteettien suhtautumisessa sivistymättömiksi, barbaarisiksi ja alkukantaisiksi leimattuihin Muslimiveljeskunnan edustajiin ja sen yläkategoriaan, ”islamisteihin”.

Antropologinen tutkimus problematisoi sivilisaatiosta juontuvien hierarkioiden käyttöä. Se tuo esille Egyptin kulttuuritoimijoiden luoman vastakkainasettelun ”valistuneen” ja ”alkukantaisen” sekä ”sivistyneen” ja ”islamistin” välille.

Muun muassa Columbian yliopiston antropologian professori Lila Abu-Lughold on tutkinut televisiossa esitettävien draamasarjojen representaatiota alkukantaisiksi leimatuista islamisteista. Antropologi Jessica Winegar on tarkastellut kulttuuritoimijoiden omakuvaa valistuksen saattajina terrorismin ”pimeyttä” vastaan.

Tällaiset representaatiot ovat monessa mielessä ongelmallisia.  Ne tuottavat uudelleen tiettyjä valtasuhteita ja hierarkioita. Museot, teatterinäyttämöt ja muu esittävä taide tai kirjallisuus eivät ole kaikkien egyptiläisten ulottuvilla.

Omassa tutkimuksessani tarkastelen korkeakulttuurin asemaa yhteiskunnallisena erottelumekanismina sivistyneiden ja sivistymättömien, tai sivistyneiden ja ikhwaneiden välillä juuri presidentti Mursin hallintokaudella.

”Sivistymättömäksi” leimaaminen edesauttaa epäinhimillistämistä ja epäinhimillistäminen eliminoimista. Vuosina 2013 ja 2014 Egyptissä liputettiin monesti kuolleiden sotilaiden kunniaksi, mutta ei joukkomurhissa kuolleille sivistymättömille ikhwaneille.

Baumanin perintö

Tarkoitukseni ei tietenkään ole verrata Kairon joukkomurhia juutalaisten kansanmurhaan. Baumanin teos tarjoaa kuitenkin tärkeän näkökulman Egyptin nykyhistorian tarkasteluun. Se auttaa käsittelemään kysymystä ”miksi he välittäisivät?”

Egypti muistuttaa Baumanin varoitusta siitä, kuinka sivistyneisyys pystyy tyrmistyttävällä tavalla asumaan samassa asuinkorttelissa joukkomurhan kanssa.

Sivistyneisyys pystyy tyrmistyttävällä tavalla asumaan samassa asuinkorttelissa joukkomurhan kanssa.

Egypti on esimerkki välinpitämättömyydestä sitä kohtaan, mikä tapahtuu yksilön oman kokemuspiirin ulkopuolella. Ja vaikka Egyptin nykyinen presidentti, siis entinen armeijan komentaja Abdel Fattah el-Sisi juuri saikin ystävän valkoiseen taloon, niin Yhdysvalloissa kuin Egyptissäkin monet urheat aktivistit jatkavat taistelua tätä välinpitämättömyyttä vastaan.

Modernity and the Holocaust  -kirjan viestiä kannattaa miettiä laajemminkin. Bauman muun muassa ennusti teknologisen kehityksen edesauttavan niitä prosesseja, jotka johtavat välinpitämättömyyteen. Eurooppalaiseen sosiologian traditioon perustavanlaatuisesti vaikuttaneen Baumanin merkittävin opetus holokaustista kehottaa meitä ottamaan sivilisaatiokritiikin tosissaan. Tämä opetus ei Baumanin poismenon myötä toivottavasti unohdu.

Liina Mustonen väittelee keväällä 2017 Firenzen Eurooppalaisen yliopistoinstituutin yhteiskuntatieteiden laitokselta.

Julkaisu Miksi he välittäisivät? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.