Civil War. Ohjaus: Alex Garland. 109 min. Ensi-ilta 19.4.2024.

Elokuva Civil War sijoittuu Yhdysvaltoihin, jossa vallitsee teoksen nimen mukaisesti sisällissota. Sen syistä tiedämme vain, että presidentti istuu jo kolmatta kautta, viitaten jonkinlaiseen vallan väärinkäyttöön.

Tämän seurauksena muutamat suurimmat osavaltiot ovat julistautuneet vastustamaan presidentin itsevaltiutta ja aloittaneet sodan tätä vastaan. Elokuvan päähenkilöinä on ryhmä sotatoimittajia – kolme konkaria ja uusi tulokas – matkalla maan halki hankkimaan presidentiltä haastattelua, joka toisi selkoa ja vastuullisuutta senhetkiseen tilanteeseen.

Elokuva on vaikuttanut jakavan mielipiteitä nettikansalaisten, kriitikkojen, sekä myös politiikan tutkijoiden keskuudessa. Keskustelunaiheeksi on muodostunut etenkin se, onko elokuva neutraali, vai ottaako se kantaa nykytapahtumiin osoittaen syyllisiä mahdolliseen sisällissotaan liiankin vahvasti. Tämän lisäksi jotkut ovat kokeneet elokuvan erittäin ahdistavaksi sodan ja siihen liittyvän raakuuden suoran esitystavan vuoksi, kun taas toiset ovat kehuneet sen koristelemattomuutta.

Tämä arvio Civil War -elokuvasta tarttuu sen synnyttämään keskusteluun ja keskeisiin huomioihin, tuoden ne lähemmäksi (tai kauemmaksi?) todellisuutta. Peilaan keskustelua tämänhetkiseen Yhdysvaltain poliittiseen tilanteeseen ja pohdin, mitkä politiikan tutkijan silmin ovat elokuvan keskeiset kritiikin kohteet.

Totta vai tarua

Onko elokuva silloin parhaimmillaan, kun se herättää keskustelua esimerkiksi sukupuolirooleista ja -stereotypioista, kuten Barbie teki? Voisi sanoa, että Civil War saavuttaa taiteen kommunikatiiviset ihanteet, sillä se herättää vahvoja tunteita saadessaan katsojat keskustelemaan maailman tämänhetkisestä tilanteesta, journalistien roolista tiedonvälittäjinä ja ihmisyyden perusteista.

Elokuva ei kerro yksityiskohtia kuvaamansa sisällissodan syistä, mutta se tiedetään, että presidenttiä vastaan ovat nousseet Teksasin ja Kalifornian osavaltiot. Nämä kaksi osavaltiota usein nähdään toistensa vastakohtina niin sosiaalisesti kuin myös kulttuurisesti ja poliittisesti.

Civil War saavuttaa taiteen kommunikatiiviset ihanteet, sillä se herättää vahvoja tunteita saadessaan katsojat keskustelemaan maailman tämänhetkisestä tilanteesta, journalistien roolista tiedonvälittäjinä ja ihmisyyden perusteista.

Kahtena väestöluvultaan suurimpana osavaltiona ne ovat myös Yhdysvaltojen kahden suurimman puolueen kehtoja. Teksasissa republikaanit ovat olleet suosittuja vuoden 1980 vaaleista asti, kun taas Kaliforniassa demokraatit ovat voittaneet vaaleja vuodesta 1992 lähtien. Näin ollen osavaltioiden poliittinen yhteispeli vaikuttaa epätodennäköiseltä, etäännyttäen elokuvaa todellisuudesta.

Kuten musiikkilehti Rolling Stonen toimittaja David Fear on tuonut esiin, Civil War on fiktiivinen elokuva ja näin ollen sitä tulisi käsitellä pikemminkin taiteen tavoin, eikä faktapohjaisena kuvauksena tästä maailmasta. Moni journalisti on kritisoinut elokuvaa epätodenmukaisuudesta, mutta voi pohtia, onko sen tarkoitus toimia dokumenttielokuvan tavoin. 

Fearin mukaan elokuvasta myös puuttuu aito poliittinen diskurssi ja sen sisältämä kahtiajako. Tämä on omiaan irrottamaan elokuvan todellisuudesta ja lisäämään fiktiivistä elementtiä tarinaan. Koska mistään konkreettisesta poliittisesta aihepiiristä ei puhuta (vaikka elokuvassa on viittauksia fasismiin ja rasismiin) on vaikea kuvitella, että sisällissota olisi syttynyt ilman laajempaa yhteiskunnallista keskustelua. Tai niin ainakin toivoisi maailman vanhimmalta demokratialta.

Ennuste sisällissodalle?

Kun lukee elokuva-arvioita ja keskustelee ihmisten kanssa heidän kokemuksistaan elokuvasta, huomaa heti, että elokuva jakaa vahvasti mielipiteitä. Joidenkin mielestä elokuvasta puuttuu draamaa perinteisen Hollywood-elokuvan tapaan, toiset taas näkevät sen koristelemattomana kritiikkinä sodan kauheutta vastaan.

Civil War -elokuvaa ei olekaan tarkoitettu niin sanotusti hyvän mielen elokuvaksi, vaan kritiikiksi rumille asioille. Elokuvan kuvaama julmuus ja sota ovat koruttomia ja jonkin verran “faktuaalisia”. Mediassa puhutaan koko ajan sodista ja niiden kauheudesta, mutta silti tuntuu täysin mahdolliselta, että lisää sotimista ja vastakkainasettelua on tuloillaan. Näin ollen on aiheellista keskustella asioista niin kuin ne todellisuudessa ovat, tekemättä niistä fantastisia tai sankarillisia. Jokaisen olisi hyvä pysähtyä miettimään sotien merkitystä nykymaailmassa.

Elokuva ei sinänsä ole ennuste Yhdysvalloissa alkavalle sisällissodalle, vaikka se viittaakin moneen viimeaikaiseen tapahtumaan. Maailmalla laajasti hämmennystä luonut Capitol Hillin (Yhdysvaltain kongressitalo, joka vastaa Suomen eduskuntataloa) valtaus tammikuussa 2021 oli omiaan herättämään keskustelua Yhdysvaltain vahvasta kahtiajaosta.

Capitol Hillin valtaus oli hyökkäys, joka nähtiin laajalti demokraattisten prosessien vastustamisena presidentinvaalien äänten tarkastuslaskennan aikana. Yhdysvalloissa etenkin presidentinvaalit ovat lietsoneet vahvaa vastakkainasettelua, sillä ehdokkaiden vaalikampanjat ovat siellä paljon kärkkäämpiä ja hyökkäävämpiä kuin esimerkiksi Suomessa.

Elokuva ei sinänsä ole ennuste Yhdysvalloissa alkavalle sisällissodalle, vaikka se viittaakin moneen viimeaikaiseen tapahtumaan.

Civil War -elokuvassa voi nähdä viittauksia näihin tapahtumiin ja elokuvateatterissa ollessani joku taisikin kuiskata vierustoverilleen: ”Oliko tuo kuvamateriaalia Capitol Hillin hyökkäyksestä?” Katsojaa ei siis säästetä vahvoilta viittauksilta ja assosiaatiolta, mutta elokuva ei viittaa konkreettisesti aitoihin tapahtumiin tai henkilöihin.

Tästä huolimatta jotkut ovat kritisoineet elokuvaa sen poliittisesta puolueellisuudesta. Sen on jopa sanottu mahdollisesti toimivan kimmokkeena ääriajattelijoille. Muotilehti Voguen toimittaja Taylor Antrim on korostanut omassa arviossaan, että teos ottaa vahvan moraalisen kannan sodan kauheuteen ja lohduttomaan tulevaisuuteen.

Elokuvaa on myös nimitetty juoneltaan sotkuiseksi ja epäselväksi. Koin kuitenkin, että elokuva maalasi omanlaisensa kuvan yhdysvaltalaisen kulttuurin poikkileikkauksesta, jossa pikkuhiljaa pääsi muodostamaan monipuolisemman kuvan tilanteesta.

Ihminen sodan keskellä

Elokuvaa on myös kritisoitu vahvoista kliseistä päähahmojen kohdalla. Esimerkiksi kummankin naisjournalistin tarinan stereotyyppisen esitystavan on sanottu olevan ristiriidassa sen kanssa, että ohjaaja Alex Garland on halunnut kuvata sotajournalismin todellisia kasvoja.  

Erilaiset kohtaamiset tuovat eri ulottuvuuksia ihmisten päivittäisestä suhtautumisesta sisällissotaan. Tämä asetelma herättää katsojan miettimään omaa mahdollista suhtautumistaan vastaavassa tilanteessa.

Joidenkin mielestä elokuvan kaksi naispäähenkilöä edustavat hyvin eri journalistityyppejä, ja heidän hahmoissaan on tarpeeksi inhimillisyyttä. Toiset taas ovat eri mieltä kuvaten hahmoja epäedustaviksi. Journalismilla on varmasti monet eri kasvot, mutta ihmistyyppeinä keskeisimmät neljä hahmoa omaavat monia inhimillisyyden piirteitä, jotka tulevat esiin lohduttomassa tilanteessa, vaikka muutama klisee onkin mukana.

Hahmojen voidaan sanoa olevan täysillä mukana sodassa, mutta samalla sodan syiden merkitys on hävinnyt jokapäiväisestä elämästä. Erilaiset kohtaamiset tuovat eri ulottuvuuksia ihmisten päivittäisestä suhtautumisesta sisällissotaan – jotkut elävät sitä täysillä, jotkut käyttävät anarkistista vapautta omien etujensa tavoitteluun, ja toiset taas valitsevat olla osallistumatta sotaan ja sen tuomiin ongelmiin ja elävät omassa todellisuudesta vieraantuneessa kuplassaan. Tämä asetelma herättää katsojan miettimään omaa mahdollista suhtautumistaan vastaavassa tilanteessa.

Vallan ja polarisaation kritiikkiä

Vaikka Civil War on fantasiaa, sen kautta peilataan nykymaailmaa. Elokuvan kirjoittanut ja ohjannut Garland tuo vahvasti esiin nyky-yhteiskunnallisia ongelmia omalla tyylillään ja tavalla, joka selkeästi herättää keskustelua. Vaikka Garland pyrkii olemaan neutraali, on hänellä vahva kanta nykyistä vahvaa polarisaatiota ja vallan väärinkäyttöä vastaan.

Elokuva sijoittuu Yhdysvaltoihin, mutta sen tekijä on brittiläinen. Tämä mielenkiintoinen seikka antaa myös tekijälle vapaammat kädet kritisoida yhdysvaltalaista kahtiajakoa ulkopuolisena. Mikäli Garland olisi itse yhdysvaltalainen, voitaisiin helposti katsoa hänen olevan puolueellinen.

Yhdysvaltalaisen kontekstin valitseminen ei myöskään ole satunnaista. Varsinkin poliittisen ja yhteiskunnallisen polarisaation näkökulmasta se on ehdottomasti oikea valinta kärkkään vastakkainasettelun kiritiikin kohteeksi. Vaikka Britanniakin on polarisoitunut verrattuna etenkin muihin eurooppalaisiin maihin, tai edes monipuoluejärjestelmävaltioihin, ovat sen valtiolliset valtarakenteet vaikeampia. Britanniassa ei niin helposti voisi nähdä syntyvän autoritääristä hallintojärjestelmää.

Elokuva ottaa ehdottomasti kantaa vahvaan polarisoitumiseen, joka kärjistyessään voi johtaa jopa sisällissotiin. Kritisoidessaan vahvaa vallankäyttöä ja liiallista vallankäytön vapautta elokuva toimii varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka pahasti kaikki voisi mennä pieleen.

Valtarakenne on myös monitahoisesti huomioitu: Elokuva alkaa otoksella presidentistä kulissien takana – mikä viittaa vahvasti politiikan vahvimpaan kritiikkiin tuomalla vihjatusti esiin politiikan lavastuksen ja epäaitouden.

Presidentti taas on asetettu elokuvan selkeimmäksi pahikseksi. Häneen ei viitata nimellä, mutta on selkeää, että hahmolla viitataan tietynlaisiin karismaattisiin, yleensä populistisia aatteita edustaviin poliittisiin hahmoihin. Elokuvassa tuodaan esiin, että ongelmat alkoivat, kun presidentti aloitti kolmannen kautensa – tämä ei nykyisessä yhdysvaltalaisessa järjestelmässä ole mahdollista.

Yhdysvaltojen presidentillä on paljon valtaa verrattuna vaikka Suomen presidenttiin. Tätä Yhdysvaltain presidentin itsemääräämisoikeutta kritisoidaan tuomalla esiin, kuinka esimerkiksi FBI on lakkautettu ja sen seurauksena moni asia on mennyt pieleen.

Elokuva ottaa ehdottomasti kantaa vahvaan polarisoitumiseen, joka kärjistyessään voi johtaa jopa sisällissotiin. Kritisoidessaan vahvaa vallankäyttöä ja liiallista vallankäytön vapautta elokuva toimii varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka pahasti kaikki voisi mennä pieleen.

Elokuvassa ei kuitenkaan suoraan puhuta politiikasta. Se pikemminkin yrittää herättää yhteiskunnallista keskustelua siitä, miksi jakaudumme eri leireihin, ja miksi etsimme toisistamme vihollisia.

YTM Theodora Helimäki on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Helimäen väitöskirja käsittelee informaation vaikutusta äänestyskäyttäytymiseen ideologisesta, sosio-normatiivisesta ja ehdokaskeskeisestä näkökulmasta Suomen kontekstissa.

Artikkelikuva: Colin Lloyd / Unsplash

Julkaisu Elokuva-arvio: Civil War – mielipiteiden sisällissotaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Burial (Emilija Škarnulytė, 2022), esitetään DocPoint-festivaaleilla torstaina 2.2., perjantaina 3.2. ja lauantaina 4.2.

Emilija Škarnulytėn dokumentti Burial on moniulotteinen ja kerroksellinen kertomus energiantuotannon ihmiselämän ylittävistä aikajänteistä. Se keskittyy kuvaamaan paitsi liettualaisen Ignalinan ydinvoimalan purkamista, ydinjätteiden loppusijoitusta ja uraanin louhintaa, myös ihmiselämän mittaa ja käsityksiä ikuisuudesta. Dokumentissa ei kuulla puhetta, ja selittäviä tekstejäkin nähdään hyvin vähäisesti. Tehokeinona toimii äänimaailma, joka sopii hyvin yhteen esimerkiksi juuri vanhan ydinvoimalan kuvaston kanssa.

Se keskittyy kuvaamaan paitsi liettualaisen Ignalinan ydinvoimalan purkamista, ydinjätteiden loppusijoitusta ja uraanin louhintaa, myös ihmiselämän mittaa ja käsityksiä ikuisuudesta.

Burial on haastavaa katsottavaa: kiehtova kuvasto aiheuttaa halun etsiä välittömästi dokumentin aikana lisää tietoa näytettävistä asioista, mutta taide-elokuvamainen tyyli ja tietenkin katsomiskokemus itsessään muistuttaa, ettei nyt olla ydinvoimalan purkamista käsittelevässä seminaarissa vaan katsomassa elokuvaa. 

Škarnulytė käyttää enemmän taiteen kuin puhtaan dokumentaarisia keinoja kertomiseen. Tämän aiheen yhteydessä keino lieneekin tarkkaan harkittu lisäkysymysten herättäjä. Visuaalisen kiehtovuuden kautta katsoja pääsee kurkistamaan sellaisiin paikkoihin, joihin yleensä ei pääse.

Suuruudenpurkamisprojekti

Ignalinan ydinvoimalan poistaminen käytöstä oli ehtona Liettuan EU-jäsenyydelle, ja aikaa koko purkamiselle on annettu vuoteen 2038 saakka. Täydellisestä käytöstäpoistosta ei maailmassa ole ydinreaktoreiden historiassa käytännössä kokemusta. Ignalinan reaktorit olivat Tšernobylissakin käytettyjä  grafiittihidasteisia vesijäähdytteisiä RBMK-reaktoreita (ven. реактор большой мощности канальный), jollaisia muualla maailmassa ei ole rakennettu.

Neuvostoliitto näytti mahtiaan rakentamalla Ignalinaan ennennäkemättömän suuret reaktorit. Kyse oli kahdesta 1500 megawatin reaktorista, aikanaan maailman suurimmista. Vertailukohtana muistettakoon, että Olkiluoto 3 on 1600 megawatin reaktori, kun taas vuosina 1978 ja 1980 verkkoon kytketyt Olkiluoto 1 ja 2 ovat kumpikin tehonkorotusten jälkeen vain 860 MW:n reaktoreita.

Neuvostoliitto näytti mahtiaan rakentamalla Ignalinaan ennennäkemättömän suuret reaktorit.

Kiehtova kuvasto Ignalinasta ja sen hitaasta työstämisestä kohti ikuisuutta on huumaavaa katsottavaa. Ydinvoimala ei kuitenkaan ole dokumentin ainoa teema, vaan Škarnulytė vie katsojan yhtä lailla uraanin alkulähteille ja ihmisen käsityksiin ikuisesta sielusta sekä sille sopivista majapaikoista. 

Rinnakkaiset kuvastot aiheuttavat jossain määrin ähkyä ja herättävät kysymyksiä, mutta tehokeinoina ne toimivat hyvin. Harva jaksaisi ehkä katsoa pelkästään purettavaa ydinvoimalaa.

Elokuva näyttää energiatuotannon mittakaavan

Burial ei näyttäydy kritiikkinä ydinvoimaa kohtaan, eikä se ota kantaa. Dokumentti nostaa ennemminkin kysymyksiä modernin ihmisen tarpeesta valtavan mittakaavan energiantuotantoon. Lisäksi se kysyy, mitä tällainen energiantuotanto materiaalisesti tarkoittaa. 

Materiaalisuus näyttäytyy ydinvoimassa erityisen hyvin kolmella tavalla; aikajänteessä, mittakaavan suuruudessa ja kärsivällisyydessä, jota rakentaminen, käyttäminen ja lopulta purkaminen vaativat. Siksi ydinvoimalat eivät turhaan ole kiehtovia paikkoja katsella ja vierailla. 

Dokumentti nostaa kysymyksiä modernin ihmisen tarpeesta valtavan mittakaavan energiantuotantoon.

Poliittisen historian kontekstissa Ignalinan tarina on tietenkin omaa luokkaansa. Kuten mainittua, se oli neuvostoydinvoimateollisuuden suuruuden ja samalla epäonnistumisen näyttämö. Ignalinan kolmosreaktorin rakentaminen peruttiin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Tämä ei tarkoita, etteikö Liettualla olisi kiinnostusta esimerkiksi uuteen ydinvoimalaan, vaan kyse oli tästä epäonnisesta reaktorimallista. 

Ignalinan merkitys Liettuan sähköntuotannolle oli valtava. Vuonna 1991 60 prosenttia Liettuan sähköstä tuli Ignalinan laitokselta. Vertailukohtana Suomessa tuotetusta sähköstä kolmasosa oli peräisin ydinvoimasta vuonna 2021. 

Näiden valtavien megawattimäärien vaatima materiaalinen aikajänne kilpistyy elokuvassa kuvaan, jossa Ignalinaa paloitellaan hitaasti liukuhihnalle matkalla kohti lopullista sijoituspaikkaansa.

KTT, VTM Maarit Laihonen on ydinvoimapolitiikan ja -etiikan tutkija Itä-Suomen yliopistossa ja Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Artikkelin pääkuva: DocPoint.

Julkaisu DocPoint-arvio: Ydinvoima ajan ja materiaalisuuden näyttämönä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

For Your Peace of Mind, Make Your Own Museum (Pilar Moreno & Ana Endara Mislov, 2021), esitetään DocPoint-festivaalilla lauantaina 4.2. ja sunnuntaina 5.2. 

A History of the World According to Getty Images (Richard Misek, 2022) esitetään lauantaina 4.2. ja sunnuntaina 5.2.

Dokumentit esitetään samassa esityksessä keskenään, johon pääsee samalla lipulla.

Dokumenttielokuva For Your Peace of Mind, Make Your Own Museum on toiveikas, melankolinen ja kerrassaan piristävän hidastempoinen. 

Taiteilija, taideterapeutti Pilar Morenon ja elokuvantekijä Ana Endara Mislovin panamalaisessa pikku kylässä kuvaaman elokuvan miljöö on lähes yksinomaan värikäs keittiö, jonka pöydän ääressä istuu vuorotellen samaan sinikukalliseen mekkoon pukeutuneita vanhoja naisia. Keittiö on taiteilija Senobia Cerrudin (1921–2013) talossa. Hän toivoi, että hänen talostaan tulisi museo, jossa kaikki jäisi ennalleen. 

Merkkimiesten muistoa kunnioittaen

Ennen kuin siirrymme Senobia Cerrudin kotimuseoon, on syytä luoda yleissilmäys kotimuseoihin ja siihen, millaista kritiikkiä niitä kohtaan on esitetty. Tyypillisesti kotimuseo on rekonstruktio eli uudelleentulkinta, jossa merkkihenkilön asunto tai talo on otettu museokäyttöön ja sisutettu tämän omilla esineillä. Autenttiselta tuntuvan tunnelman luomisessa on käytetty apuna valokuvia ja mahdollisesti henkilön muistavien ihmisten kertomuksia. 

Kokonaisuutta on voitu täydentää hankkimalla ajankohtaan sopivia tavaroita, tekstiilejä ja muita tarvikkeita. Kotimuseo on voitu perustaa joko omistajan omasta toiveesta ja hänen varoillaan, tai vaihtoehtoisesti idea on virinnyt myöhemmin esimerkiksi yhdistyksen aloitteesta.

Kotimuseoita on kritisoitu erityisesti miehisyydestä, valkoisuudesta ja kyvyttömyydestä vastata ympäröivän yhteiskunnan muuttuviin tarpeisiin. Henkilöhistorialle uskolliset kotimuseot ovat vaarassa uusintaa yksipuolisia tai pahimmillaan rasistisia, misogyynisiä tai muilla tavoin syrjiviä asenteita, jotka ovat leimanneet kotimuseon päähenkilön aikakautta ja maailmankuvaa. Kotimuseoihin kohdistuvan kritiikin ydin on kysymys siitä, miten kotimuseot reagoivat maailmankuvien muuttumiseen. 

Dokumentissa ei kerrota Senobia Cerrudin elämästä juuri mitään: katsoja ei tiedä millaisissa oloissa hän kasvoi tai miten hän eli. Hänen koulutaustaansa ei avata, eikä myöskään käy ilmi, miten hän hankki elantonsa, miten hänestä tuli taitelija tai miten hän menestyi. 

Senobia Cerrrudin museo tuntuu sijoittuvan jonnekin nimettömistä ihmisistä kertovan kotiseutumuseon ja yksilöllistä elämänpolkua korostavan kotimuseon välimaastoon.

Yleensä kotimuseoissa syvennytään juuri näihin kysymyksiin, ja näin ihmisen elämästä rakentuu kasvutarina, joka täydentyy huone huoneelta museossa liikkuessa. Kasvutarinan kautta välittyviä arvoja voivat olla esimerkiksi periksiantamattomuus, työteliäisyys ja kaukonäköisyys. Kotimuseo symboloi siten olemassaolollaan tietyn ihmisen onnistumista – paikan löytämistä maailmassa ja sen jättämistä perinnöksi ja rohkaisuksi tuleville sukupolville.

Vastapaino perinteisille kotimuseoille ovat historiankirjoista puuttuvien eli tavallisten ihmisten tyypillisistä elämänkuluista kertovat museot. Tällaisia museoita ovat esimerkiksi työväen asuntomuseot sekä perinteiset ulkomuseot. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon New Yorkissa sijaitseva, vuonna 1988 perustettu maahanmuuttajien historiasta kaupungissa kertova Tenement Museum.

Näiden museoiden selkein ero perinteisiin kotimuseoihin on kollektiivisen, tyypillisen ja arkipäiväisen korostaminen yksilöllisen ja poikkeuksellisen sijaan. Senobia Cerrrudin museo tuntuu sijoittuvan jonnekin nimettömistä ihmisistä kertovan kotiseutumuseon ja yksilöllistä elämänpolkua korostavan kotimuseon välimaastoon.

Itse tehty elämä

Elämäntarinan ja saavutusten sijaan dokumentissa kuvataan Senobia Cerrudin taidetta. Häntä voidaan luonnehtia ITE-taiteilijaksi. 

ITE on lempeän humoristinen lyhenne sanoista itse tehty elämä. Englanniksi käytetään termiä outsider art. Sillä viitataan nykykansantaiteeseen, eli ihmisiin, jotka tekevät omintakeista taidetta taidemaailman rakenteiden ulkopuolella, ilman muodollista koulutusta. 

Institutionaalisen taideteorian mukaan taidemaailmalla tarkoitetaan taidekoulujen, museoiden, taiteen rahoitusjärjestelmien, taidegallerioiden, kuraattoreiden, tuottajien, kriitikoiden ja taidekauppiaiden verkostoa. Taidetta tuotetaan, markkinoidaan ja myydään tämän verkoston luomissa puitteissa. Taidemaailmaan osallistuminen ja siihen kuuluvien vakiintuneiden tapojen noudattaminen on käytännössä välttämätöntä, jotta taiteilija saisi teoksilleen näkyvyyttä, arvostusta ja markkinat. 

ITE:llä viitataan nykykansantaiteeseen, eli ihmisiin, jotka tekevät omintakeista taidetta taidemaailman rakenteiden ulkopuolella, ilman muodollista koulutusta. 

ITE-taiteilijuuteen puolestaan sisältyy tarkoituksellinen taidemaailman ja metropolien ulkopuolelle jättäytyminen. Johtoajatus on, että taiteen tekeminen on omasta sisimmästä kumpuava tarve. Se on elämäntapa ja keino luoda yhteiskunnan odotuksista vapautunut suhde ympäröivään maailmaan. 

Senobia Cerrud teki taidetta ITE-taiteiljoille tyypilliseen tapaan omaa elinympäristöään tarkkaillen: jätettä, luonnonmateriaaleja, tekstiiliä ja löytötavaroita yhdistämällä, maalaamalla, liimaamalla ja rakentamalla. Hän täytti talonsa mietelauseilla ja eriparisilla tavaroilla. 

Arvokas vanhuus

Dokumentin koskettavin piirre on mielestäni se, että jonkun toisen elämän ympärille rakentunut museo muuttuu kokonaan toisten ihmisten henkilökohtaisten, sirpalemaisten muistojen paikaksi. Päähenkilön sijaan keskitytään hänet muistavien naisten omiin elämiin. Jo useita vuosia aiemmin kuolleen Senobia Cerrudin silmämääräisesti yli 80-vuotiaat ystävät istuvat museon keittiössä ja kertovat elämästään Panamassa.

He ovat köyhiä, monta surua ja onnettomuutta kohdanneita naisia, joiden elämään epätavallinen ja elämänmyönteinen ITE-taiteilija toi iloa ja lohtua. Tulkitsen, että heidän elämäntarinansa heijastelevat myös Senobia Cerrudin elämäkertaa, sillä he kuuluivat ilmeisesti samaan naapurustoon ja yhteiskuntaluokkaan.

Ihmisen ei kuulu muuttua vanhetessaan arvottomaksi – se lienee Senobia Cerrudin museon innoittaman dokumentin tärkein ja painavin sanoma. 

Vanhojen naisten hidas, varsin päämäärätön jutustelu keskittyy kaikkeen muuhun paitsi saavutuksiin, joita kotimuseoissa tyypillisesti lasketaan tarkasti. Samalla jutustelijat ajautuvat teemaan, joka loistaa usein kotimuseoissa poissaolollaan, vaikka se on koko museon perustamisen edellytys: kuolema. He puhuvat kuolemasta rennosti ja ohimennen. 

Ennen kaikkea he puhuvat arvokkaasta vanhuudesta. Siihen kuuluu heidän mielestään mahdollisuus vaikuttaa omiin asioihin sekä oikeus iloon, nautintoon ja sosiaalisiin suhteisiin. Ihmisen ei kuulu muuttua vanhetessaan arvottomaksi – se lienee Senobia Cerrudin museon innoittaman dokumentin tärkein ja painavin sanoma. 

Kuva: DocPoint (A History of the World According to Getty Images).

Englantilaisen elokuvaohjaaja ja tutkija Richard Misekin reilun 18 minuutin pituinen dokumenttielokuva alkaa filmimateriaalin vyöryllä. Vyöry koostuu sekä myrskyisästi että kaikessa hiljaisuudessa maailmaa muuttaneista tapahtumista 1900- ja 2000-luvulta. 

Monen mieleen on varmasti iskostunut kuvasto ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoista, palavasta Hindenburg-ilmalaivasta sekä korokkeella paasaavasta neuvostojohtaja Lev Trotskista tai Kuuban Fidel Castrosta. Kuvat ovat usein tutumpia kuin itse tapahtumat – niiden historiallisiin konteksteihin ja merkityksiin liittyvistä akateemisista kiistoista puhumattakaan.

Miksi yhteinen muistimme on kaupan maailman suurimman kuvapankin, eli Getty Images -yhtiön ja muiden kaupallisten kuvapankkien verkkopalveluissa?

Ikonisista, loputtomasti painetuista ja televisiossa toistetuista kuvista muodostuu eräänlainen kollektiivinen valokuva-albumi. Siihen valikoidut kuvat rakentavat maailmankuvia ja historiakäsityksiä.

Kertojan ääni tulee dokumenttiin mukaan nopeassa tahdissa vaihtuvien filmikatkelmien jälkeen. Pitemmittä puheitta siirrytään dokumentin ydinviestiin. Miksi valokuva- ja videotallenteilla, joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet, rahastetaan? Miksi yhteinen muistimme on kaupan maailman suurimman kuvapankin, eli Getty Images -yhtiön ja muiden kaupallisten kuvapankkien verkkopalveluissa? Miten jopa alun alkaen tekijänoikeusvapaista kuvista, kuten valtion virastojen tuottamasta kuvamateriaalista, tulee kuvapankkien omaisuutta? 

Public domain ja mitä siitä?

Vähäeleinen ja pelkistetty dokumentti käsittelee mielestäni onnistuneesti harmaata aluetta, joka syntyy tekijänoikeuksien rauettua. Materiaali, jonka tekijä on kuollut yli 70 vuotta sitten, on lähtökohtaisesti vapaassa ja yleisessä käytössä. Vapaasti käytettävään aineistoon viitataan Suomessakin usein englanninkielisellä termillä public domain. 

Elokuvantekijän kritiikki kohdistuu siihen, ettei kuvapankkien tarvitse luopua maksumuurista, vaikka kuva olisi tekijänoikeuslainsäädännön perusteella vapaasti käytettävä. Public domain ei siis ole synonyymi maksuttomalle tai saavutettavalle. Kuvapankkien ei toisin sanoen tarvitse ottaa huomioon tekijänoikeuksien raukeamista, vaan ne voivat myydä kuvalisenssiä entiseen tapaan, mikäli haluttua kuvaa ei löydy avoimista digitaaliarkistoista.

Valokuvan tai videofilmin matka kamerasta kaupallisen kuvapankin tuotteeksi voi olla ajallisesti pitkä. Tämän polveilevan matkan aikana alun perin julkisin varoin tuotetusta kuvasta saattaa tulla kuin huomaamatta yksityistä omaisuutta siitä huolimatta, että se on tekijänoikeusvapaa.

Misek käsittelee kuvapankkitoimintaa yleisesti, mutta erityisesti kritiikin kohteena on yhdysvaltalainen kuvapankki Getty Images, jonka perustivat vaikutusvaltaiseen Getty-sukuun kuuluva Mark Getty ja Jonathan Klein vuonna 1995. Getty Images -yhtiön liiketoiminta rakentuu kuva- ja videomateriaalin oikeuksien myymiselle, ja sen liikevaihto oli viime vuonna suuruudeltaan miljardin dollarin luokkaa. Getty Images -yhtiön liiketoimintaan on kuulunut olennaisena osana paitsi yhteistyö Amazonin ja Microsoftin kaltaisten suuryritysten kanssa, myös muiden kuva-arkistojen ostaminen. 

Juuri tästä Misekin dokumentissa nähdään esimerkkejä. Valokuvan tai videofilmin matka kamerasta kaupallisen kuvapankin tuotteeksi voi olla ajallisesti pitkä. Tämän polveilevan matkan aikana alun perin julkisin varoin tuotetusta kuvasta saattaa tulla kuin huomaamatta yksityistä omaisuutta siitä huolimatta, että se on tekijänoikeusvapaa.

Vain pari sanaa alistavasta katseesta

Dokumentissa luodaan lisäksi nopea silmäys kuvien ottajien ja kuvattavien väliseen epätasa-arvoiseen suhteeseen. Kuten dokumentissa asia ilmaistaan, miehet kuvaavat naisia, rikkaat köyhiä ja kolonialistit kolonisoituja. Tämä jo paljon tutkittu näkökulma, samoin kuin kuvattavien mahdollisuudet ilmaista vastarintaa, olisi kaivannut syvällisempää otetta. 

Nyt se jää pikemminkin ilmoille heitetyksi huomioksi, joka oli otettu mukaan ehkäpä eritoten siksi, että dokumentin otsikko ”A History Of The World According To Getty Images” vastaisi sisältöä. Mitä herkullisimman otsikon suhde dokumentin mielestäni erittäin tärkeään ja huomionarvoiseen pääaiheeseen, eli vapaasti käytettävillä kuvilla rahastamiseen, ei nimittäin ole aivan osuva. 

Kuten dokumentissa asia ilmaistaan, miehet kuvaavat naisia, rikkaat köyhiä ja kolonialistit kolonisoituja.

Kokonaisuutena vain reilut 18 minuuttia kestävä dokumentti on kuitenkin paitsi ajatuksia herättävä, myös sympaattisella ja kekseliäällä tavalla aktivistinen. Julkaisemalla kuvapankkien omistamaa materiaalia omassa dokumentissaan, Misek ”vapauttaa” kuvapankkeihin ”vangitut” kuvat katsottaviksi ja edelleen käytettäviksi uusiin tarkoituksiin.

Kersti Tainio on taidehistorioitsija ja väitöskirjatutkija historian ja kulttuuriperinnön tohtoriohjelmassa Helsingin yliopistossa.

Artikkelin pääkuva: DocPoint.

Julkaisu DocPoint-arvio: Ihmisen arvoinen museo & Kenelle muisti kuuluu? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Innocence (Guy Davidi, 2022), esitetään DocPoint-festivaalilla keskiviikkona 1.2. ja lauantaina 4.2.

Sodassa voi kuolla monella lailla. Oli tapa mikä hyvänsä, kaatuminen halutaan yleensä nähdä sankarillisena. Siitä seuraa aina valtava suru, mutta yhteiskunta tarjoaa sankarivainajien omaisille valmiin tavan reagoida. 

Se pyrkii antamaan mittaamattomalle menetykselle merkityksen tekemällä siitä yhteisen. Suru kaatuneista on julkista surua sankarihautoineen ja kunnianosoituksineen. Se on osa tarinaa uhrautumisesta toisten puolesta ja yhteisestä hyvästä.

Kuka on vihollinen silloin, kun yhteiskunta vaatii nuorta ottamaan aseen käteen, ja tämä päättää kääntää sen kohti itseään?

Sotilaan tarina kunniasta ja velvollisuudesta on kaikkialla tuttu. Jokaisen maan armeija pitää sitä yllä ja yrittää kasvattaa, jos ei koko kansakuntaa, niin ainakin sotilaitaan hyväksymään sen. Aina se ei onnistu.

Armeijoiden toimintaan liittyy paljon vaikeita moraalisia kysymyksiä. Poikkeuksellisen kivuliaana näyttäytyy kysymys asevelvollisten nuorten itsemurhista. Kuka on vihollinen silloin, kun yhteiskunta vaatii nuorta ottamaan aseen käteen, ja tämä päättää kääntää sen kohti itseään?

Mitä se kertoo siitä järjestelmästä, johon heidät on pakotettu? Entä miten oman henkensä ottaneita tulisi käsitellä? Miten heistä puhutaan? Usein on helpompi yksinkertaisesti olla katsomatta kohti.

Asepalveluksen merkitys Israelissa

Israelilainen dokumentaristi Guy Davidi käsittelee tätä kipeää aihetta elokuvassa Innocence (2022) oman yhteiskuntansa kautta. 

Asevoimilla on hyvin erityinen rooli israelilaisessa yhteiskunnassa. Ultraortodoksijuutalaiset ja Israelin palestiinalaiset kansalaiset, yhteensä lähes kolmannes väestöstä, on vapautettu pakollisesta asepalveluksesta. Melkein kaikki muut, miehet ja naiset, ovat periaatteessa asevelvollisia 18 vuotta täytettyään. 

Miesten asevelvollisuus kestää kolme ja naisten kaksi vuotta. Osa jatkaa vielä pitempään, ja myös kertausharjoituksia on huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Suomessa.

Israelin puolustusvoimat eli Tzahal, englanninkieliseltä akronyymiltään IDF (Israel Defense Forces), on erittäin suuressa yhteiskunnallisessa roolissa. Israelin historia on täynnä sotia. Vaikka edellisestä valtioiden välisestä sodasta, vuoden 1973 Jom kippur -sodasta, tuleekin tänä vuonna kuluneeksi jo tasan puoli vuosisataa, on armeija ollut toistuvasti tositoimissa myös sen jälkeen niin Libanonissa kuin Israelin miehittämillä palestiinalaisalueilla. 

Armeijaa pidetäänkin yhteiskunnassa laajasti turvallisuuden takeena, jota ilman Israelin valtio ja sen väestö ei voisi selvitä. Tuoreen Israel Democracy Index -tutkimuksen mukaan armeija on kirkkaasti luotetuin valtiollinen instituutio. Jopa 88,1 prosenttia juutalaisista israelilaisista luottaa siihen.

Armeijan omakuvaan kuuluu vahvasti ajatus sen eettisestä korkeatasoisuudesta. Vaikka sen maine on saanut myös kolauksia, sitä arvostetaan edelleen paljon.

Sotilasmiehitykseen kuuluvista tarkastuspisteistä, talojen tuhoamisista, siviilien pidätyksistä ja mielenosoitusten hajottamisista ollaan tietoisia, samoin kuin toistuvista Gazan pommituksista, mutta niitä käsitellään Israelissa yleensä välttämättömyyden kautta. 

Armeijan omakuvaan kuuluu vahvasti ajatus sen eettisestä korkeatasoisuudesta. Vaikka sen maine on saanut myös kolauksia, sitä arvostetaan edelleen paljon. Se toimii monille lisäksi väylänä hyödylliseen johtamiskokemukseen, tekniseen osaamiseen tai kontakteihin, joiden avulla voi päästä yhteiskunnassa pitkälle. Jos tämä viimeinen virke kuulostaa suomalaiselle miehelle tutulta, kyse onkin osittain samankaltaisesti ilmiöstä – joskin merkittävästi vahvemmasta. 

Silti armeijan suosio Israelissa laskee: nykyisin yhä pienempi osa asevelvollisista käy armeijan. Erilaisten uskonnollisuuteen, siviilisäätyyn, terveyteen, mielenterveyteen tai muihin syihin liittyvien vapautusten jälkeen vain noin 40 prosenttia kaikista israelilaisista miehistä ja kolmannes naisista suorittaa asepalveluksen. Vertailun vuoksi Suomessa nykyisellään kaksi kolmannesta miehistä suorittaa asepalveluksen, toki kestoltaan merkittävästi  lyhyempänä kuin Israelissa.

Israelin voimakkaasti jakaantuneessa yhteiskunnassa nämä luvut eivät kuitenkaan kerro koko tarinaa. Pelkästään Israelin juutalaista väestöä tarkastellessa luvut ovat 58 prosenttia miehistä ja puolet naisista. Esimerkiksi sekulaarin juutalaisväestön keskuudessa armeijassa palvelevien osuudet ovat suurempia ja asepalveluksen yhteisöllinen merkitys edelleen hyvin suuri.

Siksi asepalveluksesta kieltäytymisellä tai erilaisten vapautusten hankkimisella on monissa perheissä ja yhteisöissä korkea sosiaalinen hinta. Kieltäytyminen on asia, jota voi olla hyvin vaikea perustella isovanhemmilleen, vanhemmilleen tai edes koulukavereilleen. Innocence seuraa juuri tällaisten perheiden tarinoita kuvaamalla pieniä ja vähän isompia lapsia sekä lopulta täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevia teini-ikäisiä, jotka kohtaavat kussakin ikävaiheessa yhteiskuntansa toiveet ja vaatimukset asepalveluksen suhteen. 

Kun aika tulee astua riviin, monet tekevät sen ristiriitaisin tuntein. He joutuvat tekemään itsensä kanssa kompromisseja, alistumaan tai särkymään. Virta vie heidät osaksi koneistoa, jonka paino on lopulta joillekin liian raskas.

Antimilitaristinen puheenvuoro

Innocence on kaunis, jopa runollinen teos. Sen monet palat asettuvat kohdalleen kuin unessa, edeten mutkien ja kangastusten kautta yhä syvemmälle, hyppien ajassa ja paikassa, yhdistellen tunnelmia ja muistoja. 

Sotilaiden videot tuovat armeijakoulutuksen tunnelman elävästi esiin. Kotivideoiden avulla pääsemme seuraamaan lasten kasvamista ja heidän ajatustensa kehittymistä. Päiväkirjat antavat äänen niille tuskan, pelon, turhautumisen ja päättäväisyyden täyttämille ajatuksille, joita vasta aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret sotilaat tuntevat univormuissaan. 

Katsoja etsii merkkejä tai vihjeitä siitä, miksi kukin päätyi siihen ratkaisuun, johon päätyi. Itsemurhan lopullisuus, viattomuuden päättyminen, lapsuuden tuhoutuminen, menetetyt unelmat ja mahdollisuudet tuodaan riipaisevan lähelle.

Monien kohdalla jää miettimään, eikö olisi kuitenkin ollut mahdollista saada vapautus armeijasta tai keskeyttää se. Elokuvan ohjannut Davidi itse keskeytti asepalveluksensa kolmen kuukauden jälkeen. 

Periaatteessa vastaus on kai kyllä, mutta kukin elokuvan henkilöistä oli jo ajautunut umpikujaan, josta ei nähnyt mitään muuta ulospääsyä kuin kuoleman. Elokuva kertoo heidän tarinansa siten, kuten se tapahtui ja koettiin, yrittämättä ehdottaa heille ratkaisuja, joihin he eivät tarttuneet.

Suhteellisen harvoissa maissa on yleinen asevelvollisuus, jatkuva tarve armeijalle sekä kulttuuri, jossa armeijassa palveleminen on vastaavalla tavalla odotusarvo. 

Elokuva viittaa holokaustiin ja terrorismiin, mutta ei varsinaisesti osallistu keskusteluun siitä, missä määrin armeija on Israelille tarpeellinen tai mitä muita vaihtoehtoja turvallisuuden järjestämiseksi voisi mahdollisesti olla. Davidi esittää militarismin hyvin synkässä valossa, herkät unelmat ja vapaat sielut murskaavana jyränä, lapsia aivopesevänä massailmiönä. 

Elokuva ei kuitenkaan anna vastausta siihen, mikä voisi olla asepalveluksen vaihtoehto. Elokuvan näkökulma on paljon rajatumpi ja henkilökohtaisempi. Sitä ei siis välttämättä tarvitse nähdä pasifistisena, koska siihen kysymykseen ei suoranaisesti päästä, mutta antimilitaristinen se on hyvin selkeästi.

Innocence nostaa esiin, miltä militarisoitunut yhteiskunta näyttää siinä kasvaville lapsille ja nuorille, ja miltä aseiden, kuoleman ja väkivallan arkipäiväistyminen näyttäytyy heidän näkökulmastaan. Jotkut menestyvät tässä ympäristössä, sietävät sitä tai jopa pitävät siitä. Toisten herkkyys tai moraaliset periaatteet tekevät sen mahdottomaksi kestää. Elokuva on puheenvuoro hinnasta, jonka tällaiset yksilöt maksavat sodasta ja sen jatkuvasta läsnäolosta yhteiskunnassa.

Vaikka Innocence kertoo Israelista israelilaisten sanoin ja kuvin, sen tarina on lopulta myös yleisinhimillinen. Suhteellisen harvoissa maissa on yleinen asevelvollisuus, jatkuva tarve armeijalle sekä kulttuuri, jossa armeijassa palveleminen on vastaavalla tavalla odotusarvo. 

Verrattavissa olevaan tilanteeseen, jossa yhteiskunta tukahduttaa lastensa toiveet ja unelmat pakottaen heidät ulkopuolelta saneltuun muottiin, voi kuitenkin joutua myös muualla ja muilla elämän aloilla. ”Se on järjestelmä, joka määrää elämästäni, en minä,” kirjoitti yksi elokuvan nuorista. ”Ymmärrän, että kuolen,” kirjoitti toinen. ”Ainakin kuolen ilman, että minusta tulee paha.” Viattomuuden kuolema ei näykään tilastoissa, paitsi silloin, kun sitä ilman ei pysty elämään.

Timo R. Stewart on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa. Stewartin erikoisalaan kuuluvat Israel-Palestiina konflikti, eurooppalainen ja yhdysvaltalainen Lähi-idän politiikka sekä uskonnon rooli konflikteissa ja politiikassa, erityisesti keskittyen kristilliseen sionismiin ja nationalismiin.

Artikkelin pääkuva: Guy Davidi/DocPoint.

Julkaisu DocPoint-arvio: Viattomuuden kuolema ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

When Spring Came to Bucha (Marcus Lenz & Mila Teshaieva, 2022) esitetään DocPoint-festivaalilla perjantaina 3.2. ja lauantaina 4.2.

Saksalaisen Marcus Lenzin ja ukrainalaisen Mila Teshaievan ohjaama When Spring Came to Bucha on ansiokas kuvaus sodan aiheuttamasta traumasta ja siitä, miten ihmiset pyrkivät selviytymään heitä kohdanneesta tragediasta.

Nimensä mukaisesti yksi dokumentin keskeisistä teemoista on kevät: ylösnousemuksen ja uuden alun aika. 

Venäjän joukot ovat vetäytyneet Ukrainan Butshasta ja on aika siivota pihat ja kodit, palata kouluun ja tanssia häitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö samalla olisi myös aika itkeä sodassa kaatuneita ja surra omia henkilökohtaisia menetyksiä.

Ohjaajat asettavatkin dokumentissaan normaaliuden käsitteen suurennuslasin alle. 

He havahduttavat katsojan pohtimaan sitä näkymätöntä voimaa, joka kumpuaa vapaudesta toimittaa rauhassa arkipäiväisiä askareita. Jokapäiväiset toimet, kuten ruohon leikkaaminen tai ruoanlaitto omassa keittiössä, tulevat uudella tavalla merkitykselliseksi, kun tapahtumapaikkana on sodan vastapuolen alta vastikään vapautettu kaupunki.

Pohdin tässä arviossa Lenzin ja Teshaievan dokumentin sanomaa ja asetan sen Ukrainan sodan laajempaan kontekstiin. Kerron muun muassa Butshan valtaukseen johtaneista tapahtumista sekä kansainvälisen yhteisön reaktiosta kaupungista keväällä 2022 paljastuneisiin raakuuksiin.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja “Butshan verilöyly”

Venäjän armeija valloitti Butshan kaupungin 27. helmikuuta. Ukrainan sodan alkamisesta oli kulunut vain kolme päivää, ja oltiin vielä sodan niin sanotussa ensimmäisessä vaiheessa: Venäjä eteni maan halki leveällä rintamalla ja pyrki saamaan haltuunsa suuria kaupunkeja.

Aiempina päivinä vihollisjoukot olivat edenneet yli 400 kilometriä Itä-Ukrainan rajalta kohti maan pääkaupunkia Kiovaa. Ukrainaan oli julistettu sotatila, ja presidentti Volodymyr Zelenskyi oli allekirjoittanut määräyksen yleisestä liikekannallepanosta Venäjän aloittaman hyökkäyssodan takia.

Vihollinen hyökkäsi maata pitkin ja ilmasta käsin, ja ukrainalaiset puolustivat maataan kiivaasti. 

Kun venäläisjoukot pääsivät noin kolmenkymmenen kilometrin päähän Ukrainan pääkaupungista Kiovasta, niiden eteneminen pysähtyi. Yhdeksi keskeiseksi joukkojen väliseksi rajalinjaksi muodostui Kiovan länsipuolella virtaava Irpin-joki.

Viimeisimpien vahvistettujen tietojen mukaan Venäjän joukot tappoivat alueella yhteensä 100 siviiliä. Kuolleista 75 oli aikuisia miehiä, 20 naisia ja 5 lapsia.

Vaikka ukrainalaiset kykenivät estämään venäläisjoukkojen etenemisen Kiovaan, joen toisella puolella sijaitsevat Irpinin ja Butshan kaupungit joutuivat vihollisen haltuun.

Kun venäläiset perääntyivät Butshasta noin kuukautta myöhemmin, alueelle palaavia ukrainalaisia odotti järkyttävä näky. Kaduilla lojui siviiliasuisten ihmisten ruumiita, joista monet oli surmattu teloitustyyliin, selkään tai päähän ampumalla. Osa ruumiista oli heitetty joukkohautoihin tai poltettu.  

Viimeisimpien vahvistettujen tietojen mukaan Venäjän joukot tappoivat alueella yhteensä 100 siviiliä. Kuolleista 75 oli aikuisia miehiä, 20 naisia ja 5 lapsia.

Toukokuussa 2022 YK:n ihmisoikeusneuvosto äänesti sen aiemmin muodostaman, Ukrainan sodan tapahtumiin perehtyvän tutkimusryhmän mandaatin laajentamisen puolesta. Päätös hyväksyttiin äänin 33 puolesta ja 2 (Kiina ja Eritrea) vastaan. Yhteensä 12 maata pidättäytyi äänestämästä.

Uusi mandaatti koski erityisesti Kievin, Chernihivin, Kharkivin ja Sumyn alueilla helmi-maaliskuussa mahdollisesti tapahtuneita sotarikoksia, rikoksia ihmisyyttä vastaan tai muita kansainvälisen humanitaarisen oikeuden loukkauksia.

Inhimillisen kärsimyksen kasvot

Ihmisoikeuskomission asettaman tutkimusryhmän löydösten mukaan Venäjän joukot ovat syyllistyneet Ukrainassa sotarikoksiin. Joukkojen toteuttamiin laittomuuksiin lukeutuvat muun muassa siviilien tarkoituksellinen surmaaminen, yksityisen omaisuuden tuhoaminen ja ryöstely sekä seksuaalinen väkivallan käyttäminen yhtenä sodan keinona.

On myös todisteita siitä, että Venäjän armeija olisi tieten tahtoen pommittanut asuinrakennuksia ja siviili-infrastruktuuria, kuten voimaloita ja sähkönjakeluverkkoa.

Siinä missä YK:n kaltaisten isojen kansainvälisten toimijoiden raportoinnissa korostuu kollektiivinen sodan kokemus, Lenzin ja Teshaievan dokumentti keskittyy yhteen pieneen yhteisöön. Se kuvaa tapahtumia Butshaan jääneiden tai sinne pian Venäjän joukkojen lähdön jälkeen palanneiden siviilien näkökulmasta.

Yksi dokumentin keskeisistä vahvuuksista onkin tapa, jolla se antaa kasvot sodan aiheuttamalle inhimilliselle kärsimykselle. Sen kuvat tulevat iholle ja muistuttavat suomalaista katsojaa siitä, millaista on olla aseellisesti ylivoimaisen suurvallan hyökkäyksen kohteena.

Siinä missä YK:n kaltaisten isojen kansainvälisten toimijoiden raportoinnissa korostuu kollektiivinen sodan kokemus, Lenzin ja Teshaievan dokumentti keskittyy yhteen pieneen yhteisöön.

Dokumentti kuvaa tuskallisen tarkasti prosesseja, joilla paikalliset viranomaiset yrittävät korjata venäläisjoukkojen jälkeensä jättämiä tuhoja. Se näyttää, kuinka kuolleita kaivetaan ylös joukkohaudoista, viedään ruumishuoneelle tunnistettavaksi ja sieltä edelleen uudelleenhaudattavaksi.

Kunnalle työskentelevä Yuri on vastuussa sekä vaurioituneiden vesijohtoputkien korjaamisesta että arkkujen hankkimisesta kuolleille. “Kuka mukaan tätä tekisi”, hän toteaa dokumentissa ja kohauttaa olkiaan.

Siinä missä DocPointissa vuonna 2020 näytetty The Cave oli ylistyslaulu sodan keskellä työskenteleville syyrialaisille lääkäreille, When Spring Came to Bucha on kuvaus ukrainalaisten paikallisviranomaisten periksiantamattomuudesta ja urhoollisuudesta venäläisjoukkojen tekemien raakuuksien äärellä.

Siviilit sotarikostutkinnan keskellä

Toinen huomionarvoinen seikka Lenzin ja Teshaievan dokumentissa on tapa, jolla se kiinnittää huomiota siviilien ja sotarikostutkijoiden väliseen jännitteiseen suhteeseen. Dokumentti näyttää esimerkiksi sen, kuinka viranomaisten tarve kerätä tietoja Venäjän joukkojen toiminnasta rajoittaa kaupungin asukkaiden halua siivota taloistaan sodan jäljet. 

Patjoista löytyy verijälkiä ja luoteja. Vielä tutkimatta oleville alueille ei saa mennä, koska niistä saattaa löytyä räjähteitä tai venäläisten virittämiä ansoja.

Sotarikostutkinnan seurauksena yksityisestä omaisuudesta tulee julkista todistusaineistoa. Siviilit ovat tiedonantajia, joita ohjataan huoneesta toiseen ja pyydetään raportoimaan kokemuksistaan.

Yhteen huoneeseen voi toimittaa listan tuhoutuneesta tai varastetusta omaisuudesta. Toisessa voi tehdä ilmoituksen kuolleista tai kadonneista henkilöistä, ja kolmannessa kertoa Venäjän joukkojen liikkeistä.

Dokumentti näyttää esimerkiksi sen, kuinka viranomaisten tarve kerätä tietoja Venäjän joukkojen toiminnasta rajoittaa kaupungin asukkaiden halua siivota taloistaan sodan jäljet. 

Myös tapa, jolla paikalliset asukkaat suhtautuvat kotiseutuunsa on muuttunut sodan seurauksena.

Tämän tunteen sanoittaa Butshasta paennut, mutta myöhemmin kaupunkiin perheensä kanssa palannut kouluikäinen Olenka. Hän kuvailee, kuinka kotiinpaluu on ollut monin tavoin katkeransuloinen kokemus.

Yhtäältä Olenka kertoo tuntevansa, että mikään ei ole muuttunut. “Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt”, hän sanoo samalla kun istuu siskonsa kanssa huoneessaan piirtämässä. Seuraavassa lauseessa tytöt kertovat säikkyvänsä ohi ajavien rekkojen ääniä, koska erehtyvät luulemaan niitä tankeiksi.

Kaupunki, johon he ovat palanneet on yhtä aikaa turvallinen ja turvaton, sekä tuttu että tuntematon.

Synkkä tulevaisuus

Vaikka Butshassa tapahtuneista sotarikoksista on olemassa verrattain paljon todistusaineistoa, on epävarmaa, saadaanko syylliset vastuuseen teoistaan.

Kansainvälistä järjestelmää on viime vuosina vaivannut erityisesti humanitaaristen kysymysten politisoituminen. Tämä on ajanut sen usein poliittiseen umpikujaan ja heijastunut negatiivisesti YK:n turvallisuusneuvoston kykyyn ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta.

Vaikka viimeaikaiset kokemukset eivät vala uskoa tulevaan, on tärkeää ylläpitää painetta kansainväliseen lakiin kirjatun vastuuvelvollisuuden toteutumisesta.

Esimerkiksi Syyrian presidentti Bashar al-Assadin ja venäläisjoukkojen Syyrian sodassa siviileihin kohdistamat väkivallanteot ja muut sotarikokset ovat edelleen pitkälti rankaisematta.

Vaikka viimeaikaiset kokemukset eivät vala uskoa tulevaan, on tärkeää ylläpitää painetta kansainväliseen lakiin kirjatun vastuuvelvollisuuden toteutumisesta. Sillä aikaa konflikti Ukrainassa jatkuu, elämä palaa vapautettuihin kaupunkeihin ja sodan jaloista selvinneet ihmiset tekevät kukin parhaansa siirtyäkseen eteenpäin.

Iida-Maria Tammi on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella ja yksi Politiikasta-verkkolehden päätoimittajista. Hänen väitöskirjansa käsittelee avustustyöntekijöihin kohdistuvaa väkivaltaa ja humanitaarisen avun poliittista käyttöä Syyrian konfliktissa.

Artikkelin pääkuva: DocPoint.

Julkaisu DocPoint-arvio: ”Kuin aika olisi pysähtynyt” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Best of Enemies (2019), ohj. ja käsikirj. Robin Bissell

Yhdysvaltojen sisäpoliittisesti konfliktiherkkiä aikoja 1960- ja 1970-luvuilla on kuvattu useissa viime vuosien aikana julkaistuissa elokuvissa. Tässä arviossa esitellään yksi Suomessa vähäisemmälle huomiolle jäänyt, Robin Bissellin ohjaama elokuva Best of Enemies (2019). Kyseessä on elokuvan arvio ja kommentaari, joten tavoitteena ei ole tehdä tarkkaa kuvausta todellisista historiallisesta tapahtumasta, joille elokuva perustuu, vaan tarkastella, kuinka tapahtumia elokuvassa kuvataan ja millaisia merkityksiä niille annetaan.

Elokuvaa arvioidaan myös siitä näkökulmasta, miten se kuvaa puntaroivan demokratian periaatteille perustuvia kansalaiskeskusteluja, joissa tavalliset ihmiset kutsutaan keskustelemaan toistensa kanssa ja päättämään jostain ajankohtaisesta yhteiskunnallisesta kysymyksestä.

Vastaavia kuvauksia kansalaiskeskusteluista ei ole elokuvissa juuri aikaisemmin esitetty, joten elokuvan ansiona voidaan pitää sitä, että se tekee menetelmää tunnetummaksi myös laajemmalle yleisölle.

Klaanin takamailla

Elokuva sijoittuu vuoteen 1971, Durhamin kaupunkiin, joka sijaitsee Pohjois-Carolinan osavaltiossa. Durhamissa joukko paikallisia asukkaita osallistui charretteksi kutsuttuun kansalaiskeskusteluun, jota voitaneen pitää modernien kansalaispaneelien eräänlaisena edeltäjänä. Asukkaat kokoontuivat kymmenen päivän ajaksi keskustelemaan paikallisia kouluja ravistelevien ongelmien ja levottomuuksien sekä yhä jatkuneen rotuerottelun lopettamisesta.

Charretten puheenjohtajiksi valittiin kaksi paikallista asukasta, joiden katsottiin edustavan kahta eri osapuolta. Mustia asukkaita edusti paikallinen kansalaisaktivisti Ann Atwater, kun taas valkoisen väestön edustajaksi valittiin valkoista ylivaltaa edustavan Ku Klux Klanin paikallisosaston johtaja, klaanilta Ylevän kykloopin arvonimen saanut C.P. Ellis, johon elokuvassa ja tässä arviossa viitataan muodossa CP.

Varsinkin elokuvan alkupuolella kuvataan paljon klaanin toimintaa paikallisyhteisössä. Vielä 1970-luvulla klaani oli levittänyt juurensa laajasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Elokuvassa sekä paikalliset poliitikot että yrittäjät ovat hyvin pitkälle riippuvaisia klaanilta saamastaan tuesta ja hyväksynnästä. Klaanin, poliitikkojen, taloudellisen eliitin ja paikallisten asukkaiden suhteet näyttäytyvät läheisinä. Näiden verkostojen turvin klaani pystyy vaikuttamaan paitsi politiikkaan ja talouteen myös yhteisön sosiokulttuuriseen kehitykseen.

Viime kädessä klaanin vaikutusvalta nojaa kuitenkin väkivallan uhkaan. Tämä käy ilmi elokuvassa esimerkiksi kohtauksessa, jossa joukko klaanilaisia kerääntyy pitämään ”pumppuhaulikkoserenadia” paikallisen naisen pihaan, koska naisen on väitetty tapailevan mustaihoista miestä.

Eri ryhmien toimijuus elokuvassa

Aikaisemmissa arvioissa elokuvaa on moitittu siitä, että se uusintaa perinteistä asetelmaa siitä, että valkoiset päähenkilöt esitetään tapahtumia liikkeelle panevana voimana. Pohjimmiltaan elokuvassa kuvatut tapahtumat johtuvat siitä, että valkoiset muuttavat syystä tai toisesta ajatteluaan ja toimintaansa ja päätyvät näin tekemään ratkaisuja, jotka muuttavat historian kulkua. Mustan väestön edustajat esitetään sen sijaan enemmän passiivisina toimijoina, joiden roolina on toimia elokuvissa sivustaseuraajina tai uhreina valkoisen väestön väärinkäytöksille.

Elokuva kuvaa kuinka alun perin vastentahtoisesti charretteen mukaan ilmoittautunut klaanin paikallisen osasto päämies CP alkaa hiljalleen ymmärtää paremmin kokouksiin osallistuneita mustia ja heidän vaatimuksiaan. Merkittävänä tekijänä tässä muutoksessa on CP:n laitoshoidossa oleva vaikeasti kehitysvammainen poika.

Elokuvassa Ann hyödyntää omia sosiaalisia verkostojaan siten, että CP:n poika siirretään parempaan hoitoon, mikä jättää CP:n kiitollisuudenvelkaan ja keikauttaa hänet rotuerottelun lopettamisen kannalle.

Elokuvassa CP:n muutos esitetään vahvasti henkilökohtaisella ja tunnepohjaisella tasolla menemättä syvälle siihen, miten osallistuminen on vaikuttanut CP:n tai muiden yhteisön jäsenten ajatuksiin mustien oikeuksista. Kerronnallisella tasolla elokuvan tekijöiden päätös keskittyä henkilökohtaiseen muutokseen on ymmärrettävä ja noudattaa usein populaarikulttuurissa toistettavaa ”kääntymis”-myyttiä.

Kuuntelua kärjistämisen sijaan

Itse historiallisen tapahtuman taltioimisen sekä laajemman yhteiskunnallisen merkittävyyden pohdinnan kannalta tapahtuman merkityksen pohdinta suhteessa koko yhteisöön olisi ollut paikallaan.

Mustalle yleisölle elokuva tuntuu kertovan, että kansalaisaktivismin sijaan tehokkaampi keino on vaikuttaa hallinnon tarjoamien muodollisten vaikutuskanavien sekä omien verkostojen kautta. Elokuvan alussa Ann suhtautuu epäilevästi suurkaupungeissa koulutuksensa saaneisiin mustiin, mutta muuttaa suhtautumistaan huomatessaan, kuinka koulutuksen kautta saatu kyky tuoda omia tavoitteita esiin ja toimia hallinnon asettamissa puitteissa lisää kykyä vaikuttaa mustan yhteisön hyväksi.

Elokuvan sanomana vaikuttaa olevan, että mukautumalla hallinnon asettamiin puitteisiin sekä korostamalla yhteisön arvostettavia puolia, kuten työteliäisyyttä, uskonnollisuutta, hyvää käytöstä sekä uskollisuutta hallinnolle, voidaan toimia tehokkaammin yhteisön tavoitteiden saavuttamiseksi kuin vastakkainasettelua hakemalla sekä suoran toiminnan keinoja käyttämällä. Hallintoa vastaan niskuroivia mustia ei elokuvassa juuri näy, vaan tomera Ann palauttaa kapinoimaan pyrkivät nuoret nopeasti takaisin ruotuun.

Elokuvan tuki sovinnaisille vaikuttamistavoille voidaan nähdä kommentaarina elokuvan tekohetkellä käynnissä olleisiin Black Lives Matter-mielenosoituksiin, joissa vastustettiin mustaan väestöön kohdistuvaa poliisiväkivaltaa ensisijaisesti Yhdysvalloissa, mutta myöhemmin rodullistettua poliisiväkivaltaa laajemminkin.

Elokuva esittää, että tilanteen kärjistämisen sijaan tarjolla on vaihtoehto, jossa eri osapuolet alkavat kuunnella toisiaan ja etsiä yhdessä muutosta tilanteeseen. Myös tosielämässä elokuvan kuvaamien tapahtumien aikaan eri ihmisryhmien väliset konfliktit olivat Durhamissa räjähdyspisteessä, sillä kaupunki oli yksi harvoista, joissa rotuerottelu oli edelleen voimissaan vielä 1970-luvun alussa.

Yhteisössä on voimaa

Mielenkiintoisella tavalla elokuva kytkeytyy erityisesti Yhdysvalloissa 70-luvulla käynnissä olleeseen köyhyyden vastaiseen sotaan. Köyhyydentorjuntaan liittyi vahvasti yhteisötoimintaohjelma (engl. Community Action Program, CAP), jossa yhteisön ja osallisuuden vahvistaminen nähtiin avaimena köyhyyden torjuntaan.

Ajattelultaan CAP pohjautui aikaisempaan pragmatistisen sosiologian perinteeseen, jossa sosiaalisia ongelmia selitettiin paikallisyhteisöjen eriytymisellä yhteiskunnasta. Tästä johtuen yhteisöjen ja muun yhteiskunnan välistä kuilua pyrittiin kuromaan umpeen tarjoamalla paikallisille asukkaille mahdollisuuksia osallistua yhteisön kehittämiseen sekä vahvistamalla yhteistä solidaarisuutta ja ylpeyttä jaettua asuinympäristöä kohtaan.

CAP:n varoista myönnettiin tukea noin tuhannelle paikalliselle hankkeelle, jossa paikallisia asukkaita osallistettiin köyhyyttä vähentäviin toimiin. Ennen elokuvan kuvaamia tapahtumia yhdessä tällaisessa hankkeessa oli aktiivisesti mukana myös tosielämän Ann Atwater.

Elokuvassa CP:n ajattelun muuttumista selitetään juuri yhteisöllisenä heräämisenä. Kun aikaisemmin CP oli tuntenut solidaarisuutta vain klaaniveljiään ja valkoista väestöä kohtaan, elokuvan aikana hän alkaa tuntea yhteisvastuullisuutta koko yhteisöä kohtaan. Yhteisöllisiin arvoihin CP viittaa myös ennen äänestystä pitämässään puheenvuorossa, ennen kuin repii jäsenkorttinsa klaaniveljiensä silmien edessä.

Elokuvan lopputeksteissä näytetään myös katkelmia tosielämän Ann Atwaterin ja C.P. Elliksen charrettesta alkaneesta ystävyydestä.

Dialogi yhteiskunnallisen muutoksen alullepanijana

Puutteistaan huolimatta elokuva tarjoaa varsin todenmukaisen kuvauksen tapahtumista, jotka johtivat rotuerottelun loppumiseen kouluissa Durhamissa. Elokuva myös kuvaa kiitettävästi charrette-menetelmää, joka on vuosikymmenien aikana jäänyt muiden menetelmien varjoon.

Charrette eroaa nykyisin tunnetuimmista deliberatiivisen demokratian menetelmistä siinä, että se ei aseta vastaavia vaatimuksia osallistujien edustuksellisuudelle tai keskustelujen laadukkuudelle kuin esimerkiksi kansalaisraadit. Charretten voi luokitella niin kutsuttujen dialogisten menetelmien joukkoon, joissa tarkoituksena on saattaa eri taustoista olevia ihmisiä saman pöydän ääreen keskustelemaan toistensa kanssa.

Toisin kuin deliberaation ideaalissa, dialogissa pyrkimyksenä ei ole yhteisymmärryksen saavuttaminen, vaan toisen osapuolen kuuleminen ja ymmärtäminen. Siten dialogi voi toimia pohjana deliberaatiolle. Charretten voisikin olettaa sopivan erinomaisesti myös nykyisin erilaisten paikallisten konfliktien ratkaisuun, joihin liittyy syviä erimielisyyksiä eri osapuolten välillä.

Vaikka elokuva kuvaa verrattain ansiokkaasti charrette-menetelmää, sen puutteena voidaan pitää sitä, ettei elokuva juuri anna painoarvoa itse keskusteluille suhteessa osallistujien mielipiteiden muutokseen. Ratkaisevan roolin elokuvassa saavat varsinaisten keskustelujen kulisseissa tapahtuvat manööverit, joiden avulla eri osapuolet pyrkivät vaikuttamaan toisiinsa.

Paremman kuvan keskusteludynamiikasta lukija voi saada esimerkiksi vuonna 1957 julkaistusta elokuvaklassikosta 12 vihaista miestä (engl. Twelve Angry Men), jota voi suositella kaikille paitsi oikeussalidraamoista, myös kansalaisraatien toiminnasta kiinnostuneille lukijoille.

Mikko Värttö on yhteiskuntatieteiden tohtori ja työskentelee projektitutkijana Koneen Säätiön rahoittamassa tutkimusprojektissa Bioetiikan instituutissa.

Julkaisu Elokuva-arvio: Kansalaiskeskustelut rotukonfliktia ratkaisemassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.