Kun talouden ohjausta ja yhteensovittamista koskevat säännöt ja mekanismit luotiin 20 vuotta sitten, ajateltiin, että sääntöjen tulee olla selkeitä ja kriteerien yksiselitteisiä.

On ongelmallista, että tästä tavoitteesta on etäännytty ja samalla vastuusuhteet jäsenvaltioiden ja unionin välillä ovat hämärtyneet. Suomi on monien muiden maiden tavoin ajanut sääntöjen ja mekanismien selkeyttämistä, mutta tässä ei ole edistytty.

Talous- ja rahaliitossa politiikka ja talous kietoutuvat yhteen. EMU on ollut integraation syvenemisen keskeinen etappi ja symboli.

Poliittinen kunnianhimo, joka on tullut näkyviin huippukokouksissa ja EU-instituutioiden tavoitteenasettelussa, kulkee kaukana edellä konkreettisia päätöksiä ja toimenpiteitä. Monet askeleet, kuten yhteinen eurobudjetti, näyttävät jäävän auttamatta puolinaisiksi.

Talous- ja rahaliittoa ei pitäisi kehittää politiikka vaan talous edellä.

Talous- ja rahaliittoa ei pitäisi kehittää politiikka vaan talous edellä. Kysymys ei ole vain politiikasta ja taloudesta, vaan yhtä lailla myös juridiikasta ja instituutioista, joiden tasapainon horjuttaminen on ongelmallista. Tähän vaikuttaa lisäksi se, että EU-aluetta halkoo samanaikaisesti kaksi jakolinjaa: etelä ja pohjoinen sekä länsi ja itä.

Jos unionia ja euroaluetta halutaan vahvistaa ja integraatiota syventää, on tarkoitusperiä tarkistettava. Integraation syveneminen liittyy markkinaintegraatioon, jonka tuntuvin esimerkki ovat sisämarkkinat. Markkinaintegraatio edeltää poliittisen tason integraatiota ja on sen edellytys.

Vastuu julkisen talouden vakaudesta ja velkaantumisesta on yhä jäsenvaltioilla

Talous- ja rahaliittoa voidaan tarkastella sisämarkkinoiden näkökulmasta. Tiiviisti integroituneilla sisämarkkinoilla rajat ylittävät häiriöt olisivat ongelma. Tämä koskee myös kilpailevia devalvaatioita. Häiriöiden torjumiseen ja yhteisen edun huomioon ottamiseen liittyvät Maastrichtin sopimuksen määräykset talouspolitiikan koordinaatiosta.

Tottakai EMUn aikaansaamiseen liittyi poliittisia tavoitteita. On kuitenkin hyödyllistä pohtia myös taloudellisia argumentteja, jotka on usein ohitettu. EMUa suunniteltaessa elettiin aikaa, jolloin talouden toimintaympäristö oli muuttumassa ja kansallisten rajojen merkitys vähenemässä.

EMUa suunniteltaessa elettiin aikaa, jolloin talouden toimintaympäristö oli muuttumassa ja kansallisten rajojen merkitys vähenemässä.

Tähän liittyen pöydällä oli myös pankkiunioni, niin kriisinhallinta kuin valvonta. Siihen palattiin vasta vuoden 2008 finanssiriisin jälkeen, vaikka jo aiemmin oli nähty, kuinka pankki- ja rahoitusmarkkinat olivat kietoutuneet yhteen yli rajojen.

Kun EMU siirtyi niin sanottuun kolmanteen vaiheeseen vuonna 1999, oli edeltäneen laajan keskustelun ja selvitystyön tuloksena selvä, että euroalue ei ole teorian mukainen optimaalinen valuutta-alue. Markkinoiden integroituminen oli esimerkiksi suhdannevaihtelujen osalta vielä kesken.

Tämä heijastui Maastrichtin sopimuksen EMU-artikloihin, joita täydensi talouspolitiikan koordinaatiota koskeva lainsäädäntö, kuten neuvoston asetuksista muodostuva vakaus- ja kasvusopimus.

Samalla sovittiin epävirallisesta yhteistyöstä jäsenvaltioiden ja Euroopan keskuspankkijärjestelmän välillä niin kutsutussa euroryhmässä. Keskuspankkijärjestelmän itsenäisyys haluttiin säilyttää.

Syntyneen institutionaalisen järjestelyn mukaan vastuu julkisen talouden vakaudesta ja velkaantumisesta kuului edelleen viime kädessä jäsenvaltioille. Koska yhteisen rahan oloissa yksittäinen jäsenvaltio saattaa asettua vapaamatkustajan asemaan, koskee euroaluetta myös yhteisvastuu.

Yhteisvastuuta, joka liittyy kaikkeen integraatioon, kuten sisämarkkinoihin, voidaan hallita sääntelyllä.

Vastuunjakoa on säännelty vuosien aikana, kun säädöksiin on tehty muutoksia. Kehikon muutoksista on raportoitu säännönmukaisesti sekä valtiovarainministeriön julkaisuissa että Kansantaloudellisessa aikakauskirjassa. Komission julkistama aineisto, joka on syntynyt koordinaatiomenettelyjen yhteydessä, on hyvin yksityiskohtainen

EMUn kuviteltiin olevan pakkopaita ja turvasatama

Alkuperäinen sääntökehikko, jolla luotiin puitteet markkinoiden toiminnalle, heijasti saksalaista ordoliberalismia. Toisaalta matkan varrella siihen on tehty muutoksia, kun vastuuta on siirretty takaisin jäsenvaltioille esimerkiksi tasapainotavoitteiden tai korjaavien toimien määrittelyn osalta.

Ajan kuluessa on tasapainoteltu yhtäältä talouskurin ja toisaalta markkinakurin välillä. Edellinen riippuu siitä, kuinka velvoittavia säännöt ovat. Aluksi EMUn kuviteltiin olevan sekä pakkopaita että turvasatama.

Markkinakuri, jota on vaikea mieltää talouspolitiikan välineeksi, on osoittautunut puolestaan epäjohdonmukaiseksi ja yllätykselliseksi. Kun kriisin myötä heikkoihin maihin kohdistuneet markkinareaktiot kärjistyivät, sääntelykehikko jouduttiin ottamaan uudelleen piirustuspöydälle, jotta sen uskottavuus säilyisi.

Ajan kuluessa on tasapainoteltu yhtäältä talouskurin ja toisaalta markkinakurin välillä.

Yhtäältä kehitettiin tehokkaampaa toissijaista lainsäädäntöä ja toisaalta unionitason tavoitteet, kuten sitoutuminen korjaaviin toimenpiteisiin, vietiin kansalliseen lainsäädäntöön. Mallina tässä oli saksalainen legalistinen lähestymistapa, niin sanottu velkajarru. Suomessa tätä lainsäädäntöä on kutsuttu nimellä fipo-laki.

Talouspolitiikan koordinaatiota koskeva EU-oikeus ja sitä täydentävät käytännesäännöt muodostivat sääntelykehikon. Tähän liittyivät vielä ECOFIN-neuvoston yksittäisiä maita koskevat suositukset ja päätökset.

Yhtäläisen kohtelun periaatteen vuoksi niistä syntyi ennakkotapauksia, joihin voitiin vedota. Kehikko ei ole mekaaninen pakkopaita, koska komissiolle ja neuvostolle on annettu harkinnanvaraa. Tästä syystä talouskuri on monesti joustanut.

Päätökset liiallisista alijäämistä osoittavat talouskurin joustaneen. Kriisin puhjettua monille jäsenvaltiolle osoitettiin suosituksia korjaaviksi toimiksi. Tilanteen vakavuuden vuoksi näitä toimia varten annettiin aikaa neljästä viiteen vuotta. Monet maat saivat lisäaikaa kriisin jatkuessa.

Kehikko ei ole mekaaninen pakkopaita, koska komissiolle ja neuvostolle on annettu harkinnanvaraa.

Usein väitetään, että säännöt eivät mahdollista elvytystä. Komissio käynnisti yhdessä jäsenvaltioiden kanssa vuosina 2009–2010 mittavan elvytyssuunnitelman, johon muun muassa Suomi ja Saksa panostivat yli 3 prosenttia bruttokansantuotteestaan.

Näiden panostusten ja automaattisten vakauttajien yhteisvaikutuksen arvioitiin olleen noin 5 prosenttia bkt:sta ja kasvuvaikutuksen 1,6 prosenttia. Ongelmaksi osoittautui sovittu irtaantumisstrategia, joka ei toteutunut. Useiden maiden alijäämät ja velkaantuminen kasvoivat.

Sääntökehikkoa on kutsuttu uusliberalistiseksi, koska se nojautuu markkinoilta haettuun luottamukseen. Uusliberalismille on monia tulkintoja. Taloustieteilijä Joseph Stiglitz samaistaa sen ”markkinafundamentalismiin”.

Hollantilainen historioitsija Nicholas Mulder kytkee uusliberalismin hallitustenvälisyyteen. Kun uudet jäsenvaltiot ovat tulleet unionin jäseniksi, niiden on ollut pakko sopeutua alkuperäisen ytimen omaksumaan markkinakuriin.

Sekä Stiglitz että Mulder – kuten monet muutkin ulkopuoliset tutkijat – ovat pitäneet ongelmana euroalueen keskitetyn päätöksenteon puuttumista.

Politiikantutkija Timo Miettisen mukaan uusliberalismia ei pitäisi nähdä pelkästään markkinafundamentalismina. Tässä yhteydessä kiinnostavia ovatkin Miettisen mainitsemat valtion roolin uudelleentulkinta sekä EU:n liberaalin talouskonstituution asema, jolla on yhtymäkohtia Stiglitzin ja Mulderin eurokritiikkiin.

Tulisiko toimivaltasuhteita tarkistaa?

Kysymys kuuluu, onko EU:n nykyinen finanssipolitiikan hajautettu, sääntöihin nojaava toimivaltajako kestävä ja perusteltu.

Voimakkainta eurokritiikkiä Suomessa on esittänyt EuroThinkTank, jonka mukaan yhteinen raha estää (valuutta)markkinoiden kautta tapahtuvan sopeutuksen. Koska jäsenvaltioiden tuottavuuserot ovat tuntuvia eikä lähentymistä ole tapahtunut, on edessä ajan myötä joko tulonjakounioni tai euroalueen hajoaminen.

Tämän kritiikin ongelma on se, että siinä on esitetty vain äärivaihtoehtoja.

Kritiikki liittyy myös talouskuriin. Koska kriisiin ei voitu vastata devalvaatiolla, on sääntöjen puitteissa jouduttu harjoittamaan tarpeettoman kireää finanssipolitiikkaa. Tämä ei koske vain Suomea vaan koko euroaluetta, minkä vuoksi kasvuympäristö on ollut heikko ja Euroopan keskuspankki (EKP) on ottanut vastoin sääntöjä vastuuta euroalueen taloudesta.

Eurosta eroamisen tai euroalueen hajoamisen seuraukset olisivat arvaamattomat.

Molemmat näkökohdat voidaan kyseenalaistaa. Eurosta eroamisen tai euroalueen hajoamisen seuraukset olisivat arvaamattomat. Brexit on antanut viitteitä siitä, kuinka tiiviisti eurooppalaiset maat ovat keskenään integroituneet.

Nykytilaa korvaamaan on esitetty erilaisia järjestelyjä, jotka ovat kuitenkin poliittisesti ja taloudellisesti epärealistisia. Yhtäältä ne puuttuvat jäsenvaltioiden budjettiautonomiaan ja toisaalta yliarvioivat komission viranomaisten kyvyn ja mahdollisuuden ohjata euroalueen talouskehitystä.

Keskuspankin keskeistä roolia ja demokraattisen kontrollin puutetta on kritisoitu. Ekonomisti Jussi Ahokas katsoo tämän johtaneen uuteen keskuspankkikapitalismin vaiheeseen.

Perussopimuksista juontuvia peruskiviä on varmasti vaikea lähteä siirtelemään. Voidaan hyvin olettaa, että painopiste on jälleen siirtymässä finanssipolitiikan suuntaan ja asetelma normalisoituu ainakin joiltakin osin.

Tähän viittaa se, että julkinen talous on useimmissa jäsenvaltioissa vakautunut. Poliittista liikkumavaraa on syntynyt usein osapuolten tulkintojen kautta sinänsä tiukasta lainsäädännöstä ja institutionaalisista asetelmista huolimatta.

Julkisen talouden valvonta on yhteydessä EMUn markkinakuriin. Jos kansallisella tasolla ei kyetä varmistamaan julkisen talouden vakautta ja kestävyyttä, astuu markkinakuri kuvaan.

Markkinapaineiden hallinta ei ole niinkään komission vaan erityisesti jäsenvaltioiden intressissä.

Sääntelykehikko on toiminut

Kaikesta kritiikistä huolimatta on kiinnostavaa, että sääntelykehikko on toiminut keynesiläisittäin, vastasyklisesti. Alijäämät ja velka kasvoivat tuntuvasti kriisin alussa muun muassa koordinoidun elvytysohjelman seurauksena. Kasvun vauhdittuessa EU-alueen julkinen talous alkoi vahvistua jo vuosina 2014–2016.

Kritiikkiä voi esittää siitä, että jäsenvaltioita ei kohdeltu yhdenvertaisesti. Tässä painotettiin suurten maiden kuten Ranskan ja Italian vaikutusta euroalueen kokonaiskysyntään.

Lähtökohdat ovat nyt erilaiset. Kun vuonna 2008 unionialueen julkinen talous oli 2,4 prosenttia alijäämäinen, niin viime vuonna alijäämä oli vain 0,5 prosenttia. Tämä mahdollistaa toimet taantuman lieventämiseksi yhdessä EKP:n toimien kanssa.

Myös työttömyysaste on painunut 10 vuoden takaiselle tasolla. Luvut löytyvät EU:n talous- ja rahoitusosaston ja Eurostatin julkaisuista.

Kriisimaiden sopeutusohjelmat ovat perustuneet troikan eivätkä unionin sääntökirjaan.

Erityistä kritiikkiä on osoitettu kriisimaiden kohteluun, jonka on katsottu osoittavan ”talouskurin” armottomuutta. Tosiasiassa kriisimaiden sopeutusohjelmat ovat perustuneet troikan eli Euroopan komission, EKP:n ja Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n käsiohjaukseen eivätkä unionin sääntökirjaan.

Vaikka valinnanvaraa saattoi olla vähän, toimenpiteet on aina muodollisesti hyväksytty myös asianomaisen maan parlamenteissa tai perustuslakituomioistuimissa.

Integraation syventämiseen liittyy poliittisia ja taloudellisia riskejä

Talouskuri-ajattelua voidaan tarkastella top down- tai bottom up -näkökulmasta. Edellistä edustaa poliittisen talouden tutkija Mark Blyth, jonka asiaa käsittelevä teos on laajalti levinnyt. Blyth pitää talouskuria vaarallisena ideologiana ja määrittelee sen tietoiseksi deflaatioksi, jolla pyritään sopeuttamaan taloutta alentamalla palkkoja, hintoja ja julkisia menoja.

Tämä vaikuttaa kovin vieraalta, jos bottom up -näkökulmasta katsotaan sitä, mitä tällä vuosikymmenellä EU:ssa on tehty julkisen talouden vakauden ylläpitämiseksi. Tällä tavoin on haluttu kyseenalaistaa julkisen talouden kurinalaisuutta (fiscal discipline), joka on perusta keskipitkän aikavälin taloudenpidolle ja varautumiselle väestön ikääntyessä.

Suomessa tämä on ollut periaatteena julkisen talouden hoidossa jo pitkään, mikä mahdollisti sen, että olimme varsin hyvin valmistautuneet talouden romahdukseen kriisin puhjetessa. Mitään ideologista on vaikea myöskään liittää siihen. että Suomen ja unionialueen talous on varautunut uuteen taantumaan.

Uusliberalistinen talousohjauksen kritiikki on kohdistunut koordinaation hajautettuun toteutukseen. Vuonna 2015 julkaistu viiden puheenjohtajan raportti, joka tähtää liittovaltioon vuonna 2025, näyttäisi edellyttävän keskitettyä johtamista, euroalueen ”valtiovarainministeriön” aikaansaamista.

Tähän voidaan esittää kaksi huomautusta, joista ensimmäinen on poliittinen ja toinen talouspoliittinen.

Ensinnäkin integraation syventämistä on pidetty poliittisesti tärkeänä. Unionin ja EMUn kannalta tähän liittyy kuitenkin merkittäviä riskejä.

EMU ei koske vain euroalueen jäseniä vaan myös niitä maita, jotka eivät ole siihen vielä liittyneet.

Jos ajetaan unionin budjettivallan kasvattamista jäsenvaltioiden kustannuksella, poliittinen vastustus tulee olemaan voimakasta, jopa niin, että euroalue saattaa säröillä. Budjettisuvereniteetti on keskeinen osa kansallista itsemääräämisoikeutta.

EMU ei koske vain euroalueen jäseniä vaan myös niitä maita, jotka eivät ole siihen vielä liittyneet. Päätöksiä euroalueen uudistamisesta voidaan tuskin tehdä ilman, että kaikki maat osallistuvat ja hyväksyvät. Ulkopuolisten maiden liittymiseksi tarvitaan houkuttimia.

Kriisirahaston lisäksi tarvitaan myös euron yhteistä budjettia, mutta sen kasvattaminen riittävän suureksi nettomaksajien toimesta on epätodennäköistä. Näyttääkin siltä, että euroalueen budjetti kuivuu kokoon.

Taloudellinen haaste on, että euroalue ei ole optimaalinen tulevinakaan vuosina, erityisesti jos ja kun se laajenee edelleen. Tuottavuuserot säilyvät ja tarve reagoida poikkeavaan suhdannekehitykseen pysyy.

Olevissa oloissa johtopäätös on, että hajautettu, sääntöihin perustuva lähestymistapa on edelleen toimivin ratkaisu. Esimerkiksi ennustelukujen epävarmuus ei tue päätösperäistä suhdannetasausta, jota komission taholta on väläytetty.

Keskitetyn lähestymistavan taustalla on komission ajatus euroalueen kokonaiskysynnän ohjaamisesta. Jos tätä halutaan, riittää että neljä suurta maata sovittavat talousarvionsa yhteen. Pienten maiden kannattaa keskittyä vain omiin suhdanteisiinsa.

Keskuspankkipolitiikkaan ja finanssipolitiikkaan painottunut EU-tason keskustelu on ohittanut talouden rakenteet, jotka ovat keskeinen osa budjettipolitiikkaa

Keskuspankkipolitiikkaan ja finanssipolitiikkaan painottunut EU-tason keskustelu on ohittanut talouden rakenteet, jotka ovat keskeinen osa budjettipolitiikkaa. Kipeimmät politiikkakysymykset liittyvät rakenteellisiin uudistuksiin. Unionin tasolla näistä – kuten eläkeuudistuksista – on käyty keskustelua, mutta ratkaisut tehdään jäsenvaltioissa.

Vielä tärkeämpi argumentti nykyisen toimivaltajaon puolesta on, että talousstrategian tulee jatkossa kattaa myös rakenteet, eli hyödyke-, palvelu- ja työmarkkinoiden toiminta. Unionin ja euroalueen kannalta on ratkaisevan tärkeää, että jäsenvaltiot kykenevät uudistumaan ja kohottamaan tuottavuutta.

Rakenteet ovat – samalla tavalla kuin suhdanteet – maakohtaisia. Läheisyysperiaatteen kannalta on vaikea nähdä, että unioni ryhtyisi harjoittamaan keskitetysti rakenteiden uudistamista koskevaa politiikkaa.

Ilkka Kajaste on eläkkeellä oleva finanssineuvos ja apulaisosastopäällikkö valtiovarainministeriössä. Kajaste on kirjoittanut runsaasti artikkeleita talous- ja rahaliitosta ja toiminut vuosina 2001–2014 sijaisjäsenenä EU:n talous- ja rahoituskomiteassa (EFC).

Julkaisu Talouden ohjaus ja markkinat Euroopan unionissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Markkinakurilla on läheinen suhde niin sanottuun talouskurin (austerity) politiikkaan, joka pitää euroalueen keskeisimpänä ongelmana jäsenmaiden liiallista julkista velkaantumista. Velkaantuminen on sen mukaan merkki kurittomasta taloudenpidosta.

Viime vuosina markkinakuri on saanut yhä näkyvämmän roolin pyrkimyksissä vahvistaa talouskuria. Etenkin saksalaiset poliitikot ja ekonomistit ovat toistuvasti tarjonneet markkinakuria ratkaisuksi talous- ja rahaliiton (EMU) ongelmiin.

Myös Juha Sipilän hallitus linjasi vuonna 2017, että ”talous- ja rahaliiton kehittämisessä on välttämätöntä huomioida markkinakurin merkitys entistä paremmin”. Muutamaa vuotta aiemmin valtiovarainministeriön selvitys tiivisti linjan visiossaan ”markkinakuri-EMUsta”.

Markkinakurin idean näkyvyydestä huolimatta suomalaisessa keskustelussa avataan harvoin sitä, mitä markkinakurilla oikeastaan tarkoitetaan.

Markkinakurin idean näkyvyydestä huolimatta suomalaisessa keskustelussa avataan harvoin sitä, mitä markkinakurilla oikeastaan tarkoitetaan ja miksi sillä on niin tärkeä asema euroalueen talouden hallinnassa ja ohjauksessa.

Avoimeksi on jäänyt myös se, miksi markkinakuria halutaan vahvistaa juuri nyt ja millaisia ongelmia siihen liittyy talousohjauksen mekanismina.

Pohdin näitä kysymyksiä kertaamalla markkinakuriin liittyviä tapahtumia eurokriisin aikana ja sen jälkeen. Esitän lopuksi kriittisesti, että markkinakurin vahvistamisesta on tullut sisäisesti ristiriitainen ja siten käytännössä saavuttamaton tavoite sen pääasiallisille ajureille – Suomi mukaan lukien.

Markkinakuri euroalueen talousohjauksessa

Markkinakuri tarkoittaa yleisesti markkinatoimijoiden velvollisuutta ottaa huomioon rahoittajiinsa kohdistuvat riskit toiminnassaan. Euroalueen kontekstissa markkinakurista puhutaan kuitenkin usein rajatummin jäsenmaiden hallituksiin kohdistuvana velvoitteena, joka heijastuu niiden harjoittamaan talouspolitiikkaan ja erityisesti finanssipolitiikkaan.

Markkinakurilla viitataan tällöin sijoittajien jäsenmaita kurinalaistavaan vaikutukseen, joka välittyy ensi sijassa valtioiden velkakirjamarkkinoiden kautta.

Oletuksena on, että sijoittajat reagoivat euromaan hallituksen politiikkaan arvioiden politiikkatoimien vaikutusta velan takaisinmaksukykyyn, mikä sitten heijastuu valtionvelan korkoon. Taatakseen kohtuulliset velanhoitokustannukset ja viime kädessä maksuvalmiutensa hallituksella on tarve hillitä julkisten menojensa kasvua.

Markkinakuri takaa näin sen, että jäsenmaiden finanssi- ja talouspolitiikka säilyttää sijoittajien luottamuksen.

Markkinakurin toteutumisen tärkein edellytys on, että euroalueen jäsenmaat ovat pakotettuja kattamaan alijäämänsä ottamalla velkaa markkinoilta, sillä suora keskuspankkirahoitus on niiltä kielletty. Tällöin sijoittajat sanelevat sen hinnan (koron), jota valtio maksaa alijäämistään ja velastaan.

Markkinakurille uskottiin euroaluetta muodostettaessa tärkeä tehtävä järjestelmän vakauden ylläpitäjänä.

Markkinakurille uskottiin euroaluetta muodostettaessa tärkeä tehtävä järjestelmän vakauden ylläpitäjänä. Koska euroalueelle ei perustettu ylikansallista finanssipoliittista auktoriteettia, jäsenmaat säilyttivät valuuttaunioniin liittyessään asemansa ylivoimaisesti tärkeimpinä finanssipoliittisina toimijoina.

EMUn arkkitehdit tunnistivatkin, että jäsenmaiden harjoittamasta mahdollisesti hyvinkin erisuuntaisesta tulo- ja menopolitiikasta muodostui potentiaalinen uhka valuutan vakaudelle.

Siksi euron pitkäaikainen vakaus näytti edellyttävän jäsenmaiden pysyvää talouskuria. Sen takaamiseksi Maastrichtin sopimukseen laadittiin julkisia alijäämiä ja velkaantumista koskevat rajoitukset, jotka jäsenmaat myöhemmin vahvistivat vakaus- ja kasvusopimuksessa.

Lisäksi kiellettiin muita maita avustamasta velkaongelmiin ajautuneita valtioita (niin sanottu no bailout -lauseke), minkä oli tarkoitus rohkaista markkinat kurinalaistamaan valtioita. Euroalueen talousohjaus nojasi siten sääntöihin ja markkinakuriin.

Markkinakurin toimiminen euroalueen talousohjauksen mekanismina edellytti, ettei euroalueelle voitu luoda niin sanottua viimekätistä lainaajaa (lender of last resort), johon hallitukset tai sen lainoittajat voisivat hädän hetkellä turvautua. Euromaiden ajautumisesta maksukyvyttömyyteen täytyi tulla aito mahdollisuus ja uhka niiden lainoittajille.

Tällöin niin hallitukset kuin niiden velkojatkin joutuisivat toimimaan vastuullisesti, minkä toivottiin ohjaavan jäsenmaita yhtenevään talouspolitiikkaan ja takaavan euroalueen suotuisan kehityksen.

Markkinakurin kriisi

Globaalin finanssikriisin jälkitautina puhjennut euroalueen velkakriisi näytti vuosikymmenen vaihteessa koituvan markkinakurin kohtaloksi. Markkinoiden uhatessa koko euroalueen olemassaoloa valtiojohtajat ja Euroopan keskuspankki (EKP) joutuivat etsimään keinoja heikkojen jäsenmaiden velkakirjoihin kohdistuvan spekulaation hillitsemiseksi.

Kriisin selättämiseksi johtajat tekivät päätöksiä, joiden myötä markkinakurimekanismin toimintaedellytykset heikkenivät oleellisesti. Euroopan vakausmekanismista (EVM) tuli pysyvä rahoitusväline velkaongelmiin joutuville jäsenmaille. EKP käynnisti kriisimaiden velkakirjojen tukiostot.

Lopulta alkusyksystä 2012 EKP ilmoitti olevansa valmis ostamaan tarvittaessa rajattomasti markkinahyökkäyksen kohteeksi joutuvan jäsenmaan velkakirjoja. Siten jäsenmaille oli kriisin seurauksena ilmaantunut jopa kaksi ”viimekätistä lainaajaa”. Se heikensi oleellisesti jäsenmaiden joukkovelkakirjoihin liittyvää riskiä.

Eurokriisin synty ja sen aikaiset tapahtumat osoittivat, miten aiemmat oletukset markkinakurin luonteesta ja sen toteutumisesta euroalueella olivat menneet harhaan.

Samaan aikaan, kun markkinakurin toimintaedellytyksiä heikennettiin, myös ajatus markkinakurista valuutta-alueen ohjausmekanismina koki yleisen uskottavuuskriisin. Eurokriisin synty ja sen aikaiset tapahtumat osoittivat, miten aiemmat oletukset markkinakurin luonteesta ja sen toteutumisesta euroalueella olivat menneet harhaan.

Ensinnäkin tuli selväksi, että talouden yleiset suhdanteet vaikuttavat sijoittajien käyttäytymiseen. Nousukaudella sijoittajilla on taipumus aliarvioida riskejä ja antaa lainaa halvalla. Taantumassa taas riskejä helposti yliarvioidaan ja lainarahan hinta nousee.

Markkinoilla on siten taipumus painostaa hallituksia suhdanteen kannalta vääränlaiseen politiikkaan. Vakauden sijaan markkinat olivatkin osaltaan olleet rakentamassa eurokriisin edellytyksiä.

Talouskriisin oloissa markkinakuri osoittautui erityisen ongelmalliseksi. Kun sijoittajat toimivat paniikissa, niiden arvioille alistetut hallitukset ajautuvat pahimmillaan rahoitusongelmiin eivätkä kykene toteuttamaan politiikkaa, jota tarvittaisiin talouden syöksykierteen oikaisemiseksi.

Talouskriisin oloissa markkinakuri osoittautui erityisen ongelmalliseksi.

Lisäksi eurokriisin tapahtumat osoittivat, että sijoittajien suhtautumiseen yksittäisen euromaan velkaan vaikuttivat myös monet muut tekijät kuin kyseisen maan politiikka. Esimerkiksi institutionaaliset muutokset euroalueen rakenteessa, keskuspankin rahapoliittiset toimenpiteet ja jopa muiden valtiojohtajien lausunnot heijastuivat sijoittajien käyttäytymiseen ja näkemyksiin yksittäisen jäsenmaan joukkovelkakirjoihin sisältyvistä riskeistä.

Tällöin vaikeuksiin joutuneen jäsenmaan “oikeaoppinenkaan” politiikka velkakestävyytensä parantamiseksi ei välttämättä heijastunut luotottajien alempina korkovaatimuksina.

Yksittäisen hallituksen ja sen lainoittajien välisen vuorovaikutuksen sijaan markkinakuri paljastuikin monin tavoin ulkopuolisilla päätöksillä säädellyksi ilmiöksi. Kuten Brookings-instituutin tutkija Carlo Bastasin osoittaa teoksessaan Saving Europe, kriisin keskellä erityisesti EKP ja Saksa viivyttivät toistuvasti toimenpiteitä markkinaspekulaation rauhoittamiseksi. Näin ne painostivat Italiaa, Espanjaa ja muita velkaongelmiin joutuneita hallituksia toimeenpanemaan yhä rajumpia menoleikkauksia ja rakenteellisia uudistuksia.

Kriisin tapahtumat heikensivätkin entisestään markkinakuriperiaatteen uskottavuutta euroalueen epäpoliittisena ja tasapuolisena ohjausmekanismina. Markkinapaniikin hyödyntäminen poliittisena strategiana osana eurokriisin aikaisista ratkaisuista käytyä kamppailua herätti kysymyksiä markkinoiden neutraalisuudesta ja niiden käytön oikeutuksesta hallinnan välineenä.

Markkinakuri tekee paluun

Velkakriisin tiimellyksessä johtajat päivittivät pikavauhdilla euroalueen ongelmalliseksi osoittautunutta arkkitehtuuria.

Saksan johdolla velkojamaat ajoivat läpi sopimukset, joilla menetetty markkinakuri pyrittiin korvaamaan entistä vahvemmalla alijäämiä ja velkaantumista rajoittavalla säännöstöllä. Se alisti jäsenmaiden finanssipolitiikan komission tiiviin valvonnan ja muiden maiden vertaisarvioinnin kohteeksi.

Uusista sopimuksista huolimatta useat jäsenmaat jatkoivat vakaus- ja kasvusopimuksen sääntöjen rikkomista pitkin 2010-lukua. Alijäämät ja velkaantuneisuus eivät pienentyneet odotetulla tavalla.

Julkisesta velkaantumisesta huolestuneet joutuivat toteamaan, ettei uudistettukaan sääntökehikko ollut riittävän vahva. Mikäli jäsenmaa ei itse hakeudu EVM-ohjelmaan ja luovuta talouspoliittista päätösvaltaansa apua hallinnoivalle “troikalle” – EKP:lle, Euroopan komissiolle ja Kansainväliselle valuuttarahastolle –, EU:lla on vain vähän keinoja taivutella sitä noudattamaan tahtoaan.

Kovan finanssikurin kannattajat ovat arvostelleet sääntöjen valvontaa myös liian poliittiseksi, sillä EU-komissio käyttää harkintaa sääntöjen tulkitsemisessa. Lisäksi valvonnan tärkein käytäntö, liiallisen alijäämän menettely, johtaa helposti ristiriitoihin jäsenmaan hallituksen ja komission välillä ja nostattaa EU-vastaisia mielialoja kansalaisten keskuudessa.

Sääntöperäisen talousohjauksen koetut heikkoudet ovatkin saaneet euroalueen talouskurileirin kääntymään jälleen markkinakurin puoleen keinona taata EMUn vakaus. Viime vuosina Suomen ja muiden velkojamaiden poliitikkojen ja ekonomistien esityslistalla on ollut useampia euroalueen arkkitehtuuriin kohdistuvia uudistuksia, joiden päämääränä on markkinakurin vahvistaminen.

Tällaisia ovat esimerkiksi monet pankkisääntelyä koskevat esitykset, jotka muuttaisivat euromaiden velkakirjojen kohtelua pankkien vakavaraisuussäännöksissä.

Toistaiseksi pisimmälle on kuitenkin edennyt Euroopan komission esitys, joka sallisi pankeille uudenlaisten velkakirjajohdannaisten paketoinnin euromaiden joukkovelkakirjojen pohjalta. Nämä SBBS-johdannaiset (sovereign bond backed securities) toimisivat samalla logiikalla kuin pahamaineiset asuntolainajohdannaiset, jotka näyttelivät keskeistä roolia Yhdysvalloista alkaneessa globaalissa finanssikriisissä.

Markkinakurin vahvistamiseksi on myös esitetty ylivelkaantuneiden jäsenmaiden velkojen uudelleenjärjestelyjä sekä aiempaa vahvempaa automaatiota sijoittajavastuun toteutumiseen osana EVM-ohjelmia.

Yhteistä viimeaikaisille aloitteille on pyrkimys, että niin sääntelijät ja valvojat kuin luottoluokittajat ja sijoittajatkin kohtelisivat jatkossa euromaiden velkakirjoja entistä epävarmempina ja riskipitoisempina sijoituskohteina. Ajatuksena on, että tällöin sijoittajat painostaisivat ylivelkaantuneet hallitukset sellaiselle vyönkiristys- ja uudistuslinjalle, johon EU-instituutiot eivät niitä pysty pakottamaan.

Markkinakurin utopia

EMUn arkkitehtuuriin tehdyistä muutoksista huolimatta euroalueen perusluonne on pysynyt varsin muuttumattomana. Jäsenmaat ovat edelleen pääasiallisia finanssipoliittisia vallankäyttäjiä. Edes mahdollinen euroalueen oma budjetti, josta jäsenmaat sopivat periaatteen tasolla joulukuussa 2018, ei pienuutensa vuoksi muuta tilannetta oleellisesti. Siksi tarve säädellä jäsenmaiden finanssipolitiikkaa säilyy jatkossakin keskeisenä euroalueen talousohjauksen prioriteettina.

Euroalueen fundamenttien pysyvyys selittää osaltaan sitä ristiriitaa, että markkinoiden ilmeisestä epävakaudesta huolimatta etenkin velkojamaissa ne nähdään edelleen tärkeässä roolissa euroalueen vakauttajina. Vain markkinoiden uskotaan kykenevän tuottamaan riittävää vastuullisuutta yhteistä valuuttaa käyttävien hallitusten politiikkaan.

Markkinakurin vahvistamisen tiellä on kuitenkin merkittäviä esteitä. Ensinnäkin jäsenmaiden erisuuntaiset edut tekevät markkinakurin voimistamisesta vaikeaa. Heikkoja ja velkaantuneita jäsenmaita on vaikea saada puoltamaan uudistuksia, jotka todennäköisesti lisäisivät niiden velanhoitokustannuksia.

Markkinakurin edellytykset ovat kriisitoimien seurauksena oleellisesti heikenneet.

Perustavampi ongelma on, että markkinakurin edellytykset ovat kriisitoimien seurauksena oleellisesti heikenneet. Nykytilanteessa jäsenmaiden maksamat korkotasot ovat pikemminkin EKP:n poliittisten päätösten määrittämiä kuin yksityisten sijoittajien asettamia.

Markkinakurin aito palauttaminen edellyttäisikin käytännössä EKP:n vetäytymistä valtioiden joukkovelkakirjamarkkinoilta.

Nykyisen keskuspankkivetoisen finanssikapitalismin aikakaudella tämä on epäuskottava kehityskulku. Rahoitusmarkkinat eivät tule toimeen ilman luottamusta eri toimijoiden maksukykyyn ylläpitävän keskuspankin aktiivisuutta lainamarkkinoilla. EKP:sta on siten tullut omien osto-ohjelmiensa vanki.

Markkinakurin varassa toimivaa EMUa voidaan tässä valossa pitää epärealistisena ja jopa utopistisena hankkeena. Se voisi toteutua ainoastaan, mikäli euroalueelle perustettaisiin oma ”valtiovarainministeriö” eli vahva yhteinen finanssipoliittinen toimintakyky. Tällöin EKP vapautuisi jäsenmaiden epäsuorasta rahoittamisesta.

Markkinakurin innokkaimpina ajureina esiintyvät Saksa ja Suomi ovat kuitenkin toistuvasti torpanneet yritykset kehittää euroaluetta täyden fiskaaliunionin suuntaan. Ne katsovat euroalueen valtiovarainministeriön edustavan vaarallista ”yhteisvastuun” ja ”tulonsiirtounionin” tietä ja uskovat sen siksi pikemminkin rapauttavan markkinakuria. Visio markkinakurin EMUsta kaatuu näin sisäiseen ristiriitaisuuteensa.

VTT Markus Ojala tutkii mediaa ja poliittista viestintää Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Markkinakurin Eurooppa on saavuttamaton utopia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomi on ainoita euromaita, joilla on selkeä kanta rahaliiton kehittämisestä. Suomen ihanteena on ”markkinakurin EMU”, joka perustuu pankkiunionin viimeistelyyn ja yhteisvastuun vastustamiseen.

Suomen päätavoite EMUn kehittämisessä on saattaa pankkiunioni loppuun ja edistää pääomamarkkinaunionia. Toinen tärkeä tavoite on luoda valtioiden velkajärjestelymenettely, joka mahdollistaisi tulevissa kriiseissä velkojen alaskirjaukset ja sijoittajavastuun nykyistä laajemmassa mielessä.

Suomen päätavoite EMUn kehittämisessä on saattaa pankkiunioni loppuun ja edistää pääomamarkkinaunionia.

Molemmat ovat tärkeitä tavoitteita valtioiden ja pankkien välisen kohtalonyhteyden toteutumiseksi. Pankkiunioni viittaa pankkien ja valtioiden keskinäisriippuvuuteen, joka on seurausta liiallisesta luotonannosta ja puutteellisesta riskinhallinnasta, vakavaraisuussääntelystä ja pankkivalvonnasta.

Pankkiunioni, pääomamarkkinaunioni ja velkajärjestelymekanismi ovat siten tärkeitä uudistuksia, sillä eurokriisissä oli suurelta osin kyse näiden mekanismien puutteesta. Rahaliitto perustui oletukseen, etteivät valtiot ajautuisi maksukyvyttömyyteen, eikä tarvittavia instituutioita luotu valtioiden velkajärjestelyjen, pankkien hallitun alasajon tai sijoittajavastuun toteutumiseksi.

Kriisimaille jouduttiin antamaan tukipaketit, sillä valtioiden velkojen laiminlyönnit olisivat heijastuneet suuremmiksi ongelmiksi euroalueen pankkisektorille. Epäluottamus euroalueen valtioihin ja pankkeihin olisi puolestaan voinut hajottaa koko rahaliiton.

Kohtalonyhteyden poistamiselle selkeämpi aikataulu

Suomen kannan puute on, ettei se aseta näille tavoitteille selkeää aikataulua. Suomen kannan voi tulkita niin, että pankkiunionin, pääomamarkkinaunionin ja velkajärjestelyiden suhteen voidaan edetä vasta, kun jäsenmaat ovat itsenäisesti poistaneet kohtalonyhteyden.

Kun Suomi lisäksi vaatii, että vakavaraisuussääntelyssä valtionlainojen riskittömyydestä ja sijoittajavastuuseen kohdistuvista poikkeussäännöistä luovutaan, on epärealistista odottaa, että suurimmissa ongelmissa olevat maat saisivat hoidettua pankkisektorinsa itsenäisesti kuntoon lähitulevaisuudessa. Arvioiden mukaan euroalueella on noin 1 000 miljardin euron edestä järjestämättömiä lainoja, minkä lisäksi joidenkin euromaiden pankit ovat riippuvaisia vakavaraisuussääntelyn ja sijoittajavastuun poikkeussäännöistä.

Petteri Orpo on vaatinut EU-mailta tiekarttaa pankkisektorin riskien vähentämisestä, jonka jälkeen kohti talletussuojaa voidaan edetä. Valtioneuvoston tulisi selventää myös omia prioriteettejaan uudistusten suhteen. Ennen kaikkea sen tulee tarkentaa, missä järjestyksessä ja millä aikataululla pankkiunionia, pääomaunionia ja velkajärjestelyitä kohti voidaan edetä.

Käytännössä Suomen ja euromaiden tulee valita kahden asian väliltä.

Käytännössä Suomen ja euromaiden tulee valita kahden asian väliltä. Joko pankkien ongelmaluotoista pyritään mahdollisimman nopeasti eroon, mikä voi tyrehdyttää vihdoinkin alkaneen nousukauden. Toisaalta hidastelemalla pankkiunionin kanssa otetaan se riski, että seuraava kriisi ehtii iskeä ennen kuin tarvittavat kriisinhallintamekanismit on saatu toimintaan.

Kun EMUn kehittämisestä päätetään, Suomi voi joutua myös taipumaan kantaan, jossa reformien suhteen edetään jo ennen kuin kaikkien jäsenmaiden pankkisektorin riskit ovat kokonaan hoidossa. Tämä tarkoittaisi todennäköisesti monitahtista EMUn syventymistä, kun euromaiden ydinjoukko etenisi pankkiunionin viimeistelyssä ja Italian kaltaiset ongelmamaat tulisivat perässä.

Jos velkajärjestelyihin ja talletussuojaan edetään vasta, kun eri maiden pankkisektorit on puhdistettu, velkajärjestelyitä voitaisiin suorittaa ennemmin hyvässä taloudellisessa tilanteessa oleville euromaille, eikä niille, jotka velkajärjestelyitä kaikkein kipeimmin tarvitsisivat.

Rahaliitto on suurissa ongelmissa, jos tarvittavia kriisinhallintamekanismeja ei saada toimintavalmiuteen ennen seuraavan kriisin puhkeamista.

Mikäli pankkiunionin, pääomamarkkinaunionin ja velkajärjestelyiden luominen ja viimeistely sitä vaativat, Suomen on järkevää antaa pankkiunionin sääntöjen ja budjettikuria koskevien sääntöjen joustaa, jotta pankkiunioni ja kriisinhallintamekanismit saadaan mahdollisimman nopeasti käyttöön.

Vaikka Suomen kanta yhteisvastuun vastustamisesta saattaa olla budjettikurin vaalimisen kannalta perusteltua, Suomen linja saattaa edistää monitahtisen Euroopan lisäksi eriarvoista kehitystä rahaliiton maiden välillä. Rahaliitto on suurissa ongelmissa, mikäli tarvittavia kriisinhallintamekanismeja ei saada toimintavalmiuteen ennen seuraavan kriisin puhkeamista.

Kapea käsitys markkinakurista ei huomioi rahapoliittista yhteisvastuuta

Yhteisvastuun vastustamisen hengessä Suomi vastustaa euroalueen valtiovarainministerin, valtiovarainministeriön, budjetin sekä uusien makrotaloudellisten järjestelyiden perustamista. Sen sijaan Suomi kannattaa Euroopan vakausmekanismin (EVM) kehittämistä, jotta se voisi jatkossa hallinnoida velkajärjestelyitä sekä ottaa vastuun tukipakettien sisällöistä ja velkakestävyysanalyyseistä.

Suomi kannattaa Euroopan vakausmekanismin (EVM) kehittämistä.

Käytännössä tarkoituksena on kehittää EVM eräänlaiseksi Euroopan valuuttarahastoksi, joka mahdollistaa Euroopan komission, Euroopan keskuspankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) muodostaman troikan hajottamisen. IMF:n korvaaminen Euroopan omalla valuuttarahastolla on ymmärrettävää, sillä IMF on ollut erimielinen esimerkiksi Kreikan velkakestävyydestä.

EVM ei ole virallinen EU-instituutio, vaan se on jäsenmaiden EU-lainsäädännön ulkopuolelle perustama rahasto. Suomi vastustaa EVM:n tuomista EU-lainsäädännön alaiseksi, joten vakausmekanismia kehitettäneen todennäköisesti muokkaamalla hallitustenvälisiä sopimuksia EVM:stä ja budjettikurisopimuksesta.

Vakausmekanismin kehittäminen valuuttarahastoksi tarkoittanee vallansiirtoa EMU-instituutioilta euromaille, minkä lisäksi vahvojen maiden valta kriisimaiden asioihin vahvistuu tulevissa kriiseissä. Tässä mielessä markkinakurista puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä kyseessä on markkinakurin sijaan vahvojen valtioiden valta yli heikkojen.

Koska valuuttarahasto merkitsee vahvojen vallan kasvattamista, se tarkoittaa keskittymistä ongelmamaiden alijäämiin. Vahvojen vallan kasvattaminen on taloudellisesti ja poliittisesti euroalueen vakauden kannalta epäsymmetristä, sillä kurittamalla kriisimaita keskitytään ainoastaan liiallisiin alijäämiin samalla, kun suuria ylijäämiä lähinnä ihaillaan.

Markkinakurista puhuminen on harhaanjohtavaa, sillä kyseessä on markkinakurin sijaan vahvojen valtioiden valta yli heikkojen.

Vaihtotaseiden epätasapaino on perimmäisimpiä eurokriisin taustalla olevia tekijöitä, johon Suomi ei tällä hetkellä ota lainkaan kantaa. Kun EVM:ää koskevaa sopimusta ja budjettikurisopimusta ollaan muokkaamassa, Suomen tulisikin vaatia näihin laaja-alaisia muutoksia niin, että alijäämien lisäksi puututtaisiin konkreettisesti myös liiallisiin ylijäämiin.

Liialliset ylijäämät pitävät rahaliittoa myös epätasapainossa. Ilman huomion kiinnittämistä euromaiden välisten vaihtotaseiden epätasapainoon kokonaisuudessaan Suomi ennemminkin ylläpitää euroalueen taloudellista epätasapainoa. Suomen jyrkkä linja alijäämien suhteen on omiaan ruokkimaan rahaliiton taloudellisia ja poliittisia jännitteitä sekä kasvattamaan jäsenmaiden välisiä intressiristiriitoja.

Velkajärjestelyiden lisäksi sääntöjoustot ja euroero mahdolliseksi

Suomen tulisi varautua myös siihen, että tarvittavia uudistuksia ei syystä tai toisesta ehditä saada aikaiseksi ennen seuraavan kriisin alkamista. Mikäli Suomi haluaa pitää kiinni yhteisvastuun vastustamisesta, tulisi sen tarjota kaikkein suurimmissa ongelmissa oleville maille mahdollisuus joustaa budjettikurisäännöistä ja vakavimmassa tapauksessa poistua yhteisvaluutasta.

Kun euromailla ei näytä olevan poliittista tahtoa tulonsiirtoihin ja liittovaltion kehittämiseen, tulisikin kansallisella tasolla sallia tietyin perustein suurempi talouspoliittinen jousto nykyisistä budjettikurisäännöistä. Tämä lisäisi jäsenmaiden kykyä vastata taloudellisiin ongelmiinsa itsenäisemmin, mihin Suomen EMU-linjaus perustuu.

Rahaliiton keskeisimpiä ongelmia on, ettei siitä voi erota.

Rahaliiton keskeisimpiä ongelmia on, ettei siitä voi erota. Tämän myötä kriisimaat joudutaan pitämään väkisin mukana. Esimerkiksi Kreikka on seuraavat vuosikymmenet velkavankeudessa.

Ideana tulisi olla, että euroalueelle luodaan exit-mekanismi, jonka avulla rahaliitosta voidaan poistua ilman eroamista Euroopan unionista. Hallitustenväliset sopimukset mahdollistivat perussopimusten luovan tulkinnan EVM:n perustamiseksi, ja hallitustenvälisesti voidaan myös luoda mekanismi eurosta eroamiseksi. Wolfgang Schäuble tarjosi Kreikan väliaikaista euroeroa yhdeksi ratkaisuksi Kreikan ja euromaiden välisissä neuvotteluissa kesällä 2015.

Exit-mekanismin luominen on välttämätöntä myös rahaliiton poliittisen hyväksynnän kannalta. Esimerkiksi Suomen eurojäsenyyttä on pidetty vakavana taloudellisena erehdyksenä, jota on kuitenkin vaikea peruuttaa poliittisesti. Eromekanismin luominen lisäisi rahaliiton legitimiteettiä, kun mahdollisista eroista voitaisiin järjestää kansanäänestyksiä.

Suomen linja finanssipoliittisen yhteisvastuun vastustamisesta perustuu rahapoliittisen yhteisvastuun hiljaiseen hyväksymiseen

Eurokriisin keskeinen opetus on, että säilyttääkseen yhteisvaluutan Euroopan talous- ja rahaliiton toimijat joutuivat uudelleentulkitsemaan ja rikkomaan rahaliiton keskeisiä perussopimuksiin kirjattuja periaatteita markkinakurista ja no-bailout-periaatteesta.

No-bailout-periaatteen mukaan euromaiden velkoja ei saa siirtää toisten euromaiden tai instituutioiden vastuulle eikä Euroopan keskuspankki (EKP) saa rahoittaa jäsenmaita. Tällä haluttiin varmistaa markkinakuri, jossa rahoitusmarkkinat ”rankaisisivat” korkeammilla koroilla jäsenmaita, joiden finanssipolitiikka ei ole linjassa Euroopan vakaus- ja kasvusopimuksen kanssa.

Eurokriisin myötä näistä periaatteista jouduttiin luopumaan puutteellisen institutionaalisen kehikon sekä pankkien ja valtioiden välisen kohtalonyhteyden vuoksi. Tukipaketeilla on estetty valtioiden maksukyvyttömyys, mikä tarkoittaa no-bailout-periaatteen radikaalia uudelleentulkintaa.

Lisäksi EKP:n johtaja Mario Draghi lupasi heinäkuussa 2012 ostaa rajattomasti euromaiden velkakirjoja sen jälkeen, kun euromaat eivät saaneet aikaiseksi vakausmekanismia, joka olisi kyennyt pelastamaan pienten kriisimaiden lisäksi suuremmat ongelmamaat Italian ja Espanjan. Lupaus rajattomasta interventiosta poisti käytännössä markkinakurin.

Mikäli EKP peruisi lupauksensa ja antaisi markkinakurin toteutua, taloudellisissa ongelmissa olevien euromaiden valtionlainojen korot nousisivat. Koska EVM:n varat eivät riitä Italian tai Espanjan saati molempien pelastamiseen, jäsenmaat joutuisivat kasvattamaan vakausmekanismin kapasiteettia, mikä johtaisi finanssipoliittisen yhteisvastuun merkittävään kasvuun.

Suomen kanta yhteisvastuuta lisäävien uudistusten vastustamisesta perustuukin EKP:n poikkeuksellisten toimien hiljaiselle hyväksynnälle. Eurokriisi ilmentää, kuinka jäsenmaat ovat antaneet eurokriisin myötä lisää taloudellista ja poliittista vastuuta EKP:lle.

EMUn kehittämisen suhteen tulisi finanssipoliittisen yhteisvastuun lisäksi kiinnittää huomio rahapoliittiseen yhteisvastuuseen sekä arvioida tarkemmin, kuinka EKP:n kasvaneet vastuut vaikuttavat sen rahapolitiikan riippumattomuuteen.

Rahaliiton keskeinen ongelma on kansallisen finanssipolitiikan ja ylikansallisen rahapolitiikan erottaminen.

Epätasainen vastuunjako jäsenmaiden ja keskuspankin välillä alleviivaa, kuinka rahaliiton keskeinen ongelma on kansallisen finanssipolitiikan ja ylikansallisen rahapolitiikan erottaminen. Asetelman purkaminen edellyttäisi euroalueen valtiovarainministeriön luomista EKP:n vastinpariksi, mutta perussopimusten avaamiseen ei tällä hetkellä ole poliittista tahtoa. Mikäli federalistinen ratkaisu ei ole mahdollinen, tulisi tietyissä tapauksissa luoda edellytykset myös yksittäisten maiden euroeroille ilman eroamista Euroopan unionista.

Toimimattomista säännöistä luovuttava

Eurokriisi näyttää muuttaneen käsityksiä markkinakurista. Kun markkinakuri ymmärrettiin ennen eurokriisiä talouspolitiikan vastuullisuutta ylläpitäväksi tekijäksi, se on eurokriisin myötä alkanut tarkoittaa mekanismien luomista, joilla kyettäisiin jatkossa mahdollistamaan euroalueen valtioiden velkajärjestelyt ja pankkien konkurssit markkinatalouden hengen mukaisesti. Näillä uudistuksilla on kiire, ja Suomen tulisi tarkentaa prioriteettejaan ja aikataulujaan niiden toteutumisesta.

Suomi ajaa linjaa, jossa vahvat jäsenmaat ottavat tulevissa kriiseissä itselleen roolia, jossa pyritään varmistamaan kriisimaiden budjettikuri ja rakenteelliset uudistukset. Näiden vahvojen maiden yhteisvastuun vastustus näyttää perustuvan EKP:n roolin kasvattamiseen. Puhe ”markkinakurin EMUsta” häivyttää poliittisten voimasuhteiden muutokset vahvojen ja heikkojen jäsenmaiden kuten myös jäsenmaiden ja Euroopan keskuspankin välillä.

Eurokriisi on osoittanut, että rahaliitto on selvinnyt uudelleentulkitsemalla ja rikkomalla omia sääntöjään.

Lisäksi on mahdollista, että Suomi joutuu luopumaan joistain tiukoista kannoistaan. EMUn kehittämistä käsitellään tänään alkavassa huippukokouksessa. Euroopan komissio on esittänyt esimerkiksi Euroopan valtiovarainministeriä ja EVM:n tuomista EU-lainsäädännön piiriin. Niin kauan kuin Saksassa ei ole toimivaa hallitusta, on kuitenkaan turha odottaa selkeyttä prioriteettien ja aikataulun suhteen.

Saksan sosiaalidemokraatit ovat vaatineet enemmän federalismia ja tukeneet Ranskan presidentti Emmanuel Macronin vaatimuksia yhteisvastuun lisäämisestä. Mikäli Angela Merkel ja kristillisdemokraatit taipuvat joihinkin näistä vaatimuksista, on oletettavaa, että Suomen linja joustaa.

Eurokriisi on osoittanut, että rahaliitto on selvinnyt uudelleentulkitsemalla ja rikkomalla omia sääntöjään, joten toimimattomimmista periaatteista ja säännöistä on ainoastaan järkevää päästää irti. Olen tässä tekstissä maininnut budjettikurisääntöjen joustamisen sekä exit-mekanismin luomisen. Lyhyen aikavälin tavoitteiden lisäksi olisi myös aloitettava periaatteellisempi keskustelu perussopimusten ongelmista, mikä toimisi alustana Suomen kannanmuodostukselle perussopimusten muuttamiseksi.

Antti Ronkainen (@anttironkainen) on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Teksti perustuu Ronkaisen lausuntoon valtioneuvoston selvityksestä EMUn kehittämiseksi.

Julkaisu Euroopan talous- ja rahaliiton säännöt eivät toimi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Marianne Sandelinin lukemana:

Eurooppalaiset toimijat vasemmistosta oikeistoon kritisoivat Euroopan talous- ja rahaliitto Emua ja vaativat yhä vahvemmin palauttamaan talouspoliittisen määräysvallan jäsenvaltioille.

Esimerkiksi Ranskan kevään presidentinvaaleissa sekä laitaoikeiston että -vasemmiston ehdokkaat, Marine Le Pen ja Jean-Luc Mélenchon, esittivät, että maan olisi syytä luopua Euroopan komission vaatiman ankaran talouskurin noudattamisesta. Molemmat ilmoittivat myös olevansa tarvittaessa valmiita irtautumaan eurosta.

Vaatimukset omaan valuuttaan palaamisesta lisäävät suosiotaan osin hyvin ymmärrettävistä syistä. Lähes kymmenen vuotta kestänyt eurokriisi on ollut muutamalle Emu-maalle suoranainen sosiaalinen ja taloudellinen katastrofi. Euroalueella voidaan perustellusti puhua menetetystä vuosikymmenestä. Euromaiden yhteenlaskettu bruttokansantuote saavutti vasta hiljattain taantumaa edeltäneen tason.

Euroalueella voidaan perustellusti puhua eurokriisin menetetystä vuosikymmenestä.

Mutta mitä eurosta luopumisella oikeastaan tavoitellaan? Minkälaisia lupauksia valtiollinen makrotalouspolitiikka voi realistisesti lunastaa?

Valtiolliset valuutat oikealla ja vasemmalle

Siinä missä Euroopan markkinaliberaali oikeisto on jo pitkään nähnyt rinnakkain käytössä olevat valtiolliset valuutat lähinnä kaupankäyntiä hankaloittavina tekijöinä, kansallismielinen oikeisto vaatii paluuta kansallisiin rahajärjestelmiin.

Tämä ei ole yllättävää, sillä monopolioikeus oman valuutan luomiseen on yksi valtiollisen suvereniteetin perinteisistä tunnusmerkeistä. Esimerkiksi Le Penin mielestä valtiosuvereniteetilla on neljä aspektia: ”rahapoliittinen, lainsäädännöllinen, alueellinen ja taloudellinen”.

Kansallinen oikeisto näkeekin kansalliset valuutat tärkeänä ensisijaisesti symbolisessa tai identiteettipoliittisessa mielessä. Se tosin vetoaa usein myös taloudellisiin perusteluihin, vaikkei tarjoakaan systemaattista arviota oman valuutan varsinaisesta makrotaloudellisesta merkityksestä.

Kansallinen oikeisto näkee kansalliset valuutat tärkeänä ensisijaisesti symbolisessa tai identiteettipoliittisessa mielessä.

Vasemmistokaan ei suhtaudu valtiollisiin valuuttoihin yksiselitteisesti. Koska nykyvasemmisto yleisesti ottaen kiinnittää vain vähän huomiota omaehtoiseen poliittisen talouden analyysiin, monet keskeiset eurooppalaiset vasemmistopuolueet sivuuttavat makrotalouden hallintaan liittyvät perustavat kysymykset.

Osalle vasemmistoa vaatimus kansallisten valuuttojen palauttamisesta näyttäytyy pelkkänä nostalgisointina – tai juuri epäilyttävänä nationalismina.

Osa vasemmistosta uskoo, että rahapoliittinen suvereniteetti voi antaa valtioille tärkeitä välineitä haastaa talouskuripolitiikka.

Modernia jälkikeynesiläistä talousteoriaa tunteva osa vasemmistosta sen sijaan uskoo, että rahapoliittinen suvereniteetti voi antaa valtioille tärkeitä välineitä haastaa talouskuripolitiikka ja poiketa vallitsevasta makrotalouspolitiikan ”uudesta konsensuksesta”.

Jälkikeynesiläinen uuschartalismi on pisimmälle kehittynyt teoria kansallisten valuuttojen poliittisesta taloudesta. Esittelen ja arvioin seuraavaksi sen lupauksia ja puutteita hiukan tarkemmin.

Rahapoliittisen suvereniteetin makrotaloudelliset lupaukset

Verrattuna vaikka juuri Emu-valtioiden nykyiseen rahoitukselliseen ahdinkoon omat kelluvat valuutat lisäävät uuschartalistien mukaan valtioiden makrotaloudellista pelivaraa kahdessa pääasiallisessa mielessä.

Ensinnäkin tällaisten rahapoliittisesti suvereenien valtioiden keskuspankit voivat asettaa ohjauskoron harkinnanvaraisesti parhaaksi katsomalleen tasolle. Keskuspankit voivat omaksua jonkin rahapolitiikkasäännön, reagoida taloudellisiin indikaattoreihin tilannekohtaisesti tai yksinkertaisesti ”jäädyttää” ohjauskoron haluamalleen tasolle vaikka pidemmäksikin aikaa.

Toiseksi rahapoliittisesti suvereeneilla valtioilla ei uuschartalistisen teorian mukaan ole pakottavaa tarvetta tasapainottaa budjettiaan edes pitkällä aikavälillä. Rahoituksellisesti periaatteessa riippumaton valtio pystyy kontrolloimaan korkomenojaan ja hoitamaan suuren osan maksusitoumuksistaan omassa valuutassaan. Siksi sen ei ole tarkoituksenmukaista määrittää julkiselle kulutukselleen sellaisia velkaantumis- tai alijäämärajoitteita, jotka voivat estää sitä esimerkiksi harjoittamasta aktiivista suhdannepolitiikkaa taantumaolosuhteissa.

Kirjaimellisen julkisen budjettirajoitteen puuttumisesta ei seuraa, etteikö rahankäyttökohteita olisi syytä valikoida huolella.

Kirjaimellisen julkisen budjettirajoitteen puuttumisesta ei tietenkään seuraa, etteikö rahankäyttökohteita olisi syytä valikoida huolella. Rahankäyttöä voidaan hedelmällisesti arvioida makrotaloudellisin, ekologisin ja sosiaalisin kriteerein.

Rahapoliittinen suvereniteetti voisi näin kohentaa valtioiden mahdollisuuksia harjoittaa omaehtoista ja kokeilevaa raha- ja finanssipolitiikkaa. Myös perinteisehköllä pohjoismaisella talous- ja yhteiskuntapolitiikalla vaikuttaisi sittenkin olevan tulevaisuutta kestävyysvajelaskelmista ja yleisestä hyvinvointivaltiopessimismistä huolimatta. Kriittisetkin poliittisen talouden tutkijat ovat sortuneet kohtuuttomaan synkkyyteen eurooppalaisen hyvinvointivaltion tulevaisuuden näkymiä arvioidessaan.

Hyvinvointivaltiomallia on tietysti syytä päivittää ja kehittää monin tavoin. Vaadittavien reformien luonteesta voitaisiin kuitenkin rahapoliittisen suvereniteetin turvin käydä huomattavastikin nykyistä idearikkaampaa ja demokraattisempaa keskustelua – ainakin jos uuschartalisteja on uskominen.

Onko lupauksilla katetta?

Uushartalistit kiinnittävät huomiota olennaiseen asiaan, kun he kyseenalaistavat perinteisen ajatuksen siitä, että kaikilla taloudellisilla toimijoilla on ehdoton budjettirajoite. Tähänastiset yritykset muotoilla julkisvallan budjettirajoite ovat nimittäin perusteetta sivuuttaneet keskeisen erottelun valuutan liikkeellelaskijoiden ja valuutan käyttäjien välillä.

Huolellinen institutionaalinen analyysi osoittaa, ettei valuutan liikkeellelaskija, siis omalla keskuspankilla varustettu valtio, usein ole tiukassa rahoituksellisessa mielessä riippuvainen verotuloista tai yksityisistä lainoittajista kulutuspäätöksiä tehdessään.

Tämä ei ole pelkkää abstraktia teoriaa. Useat empiiriset tapaukset osoittavat, ettei ainakaan kaikilla rahapoliittisesti suvereeneilla valtioilla ole ehdotonta rahoitusrajoitetta edes pidemmällä aikavälillä. Esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Japanin rahoituksen lähihistoria tukee tätä arviota.

Yritykset muotoilla julkisvallan budjettirajoite ovat perusteetta sivuuttaneet keskeisen erottelun valuutan liikkeellelaskijoiden ja valuutan käyttäjien välillä.

Maksukyvyttömiksi julistautuneiden rahapoliittisesti suvereenien valtioiden lista jää hyvin lyhyeksi – Venäjän vuoden 1998 konkurssipäätös on ainoita tapauksia. Rahapoliittisesta suvereniteetistaan luopuneiden valtioiden konkursseista löytyy historiasta sitä vastoin lukemattomia esimerkkejä.

Keskuspankkien kyvystä määrittää ohjauskorko harkinnanvaraisesti vallitsee jo varsin laaja konsensus. Useimmat keskuspankit ovat julkisesti luopuneet vielä 1980-luvulla muodikkaista monetaristisista rahamäärätavoitteista.

Keskuspankkien tällä hetkellä laajalti hyödyntämät rahapolitiikkasäännöt perustuvat ymmärrykseen siitä, että keskuspankki on periaatteessa vapaa seuraamaan itse itselleen asettamaansa sääntöä, vaikka käytännössä ne ovatkin tietysti alttiita vaikutteille ja korkopoliittisia päätöksiä ohjaa aina suuri joukko tekijöitä.

Keskuspankeilla kuitenkin on todellisia vaihtoehtoja. On siis potentiaalisesti kiistanalainen poliittinen kysymys, minkälaista korkopolitiikkaa niiden tulisi harjoittaa.

Valtiokeskeisen makrotalouspolitiikan tosiasiallisia reunaehtoja

Rahapoliittisesti suvereenit valtiot vaikuttavat siis nauttivan varsin olennaisista etuoikeuksista. Mutta miten merkittäviä niiden poliittiset ja taloudelliset toimintamahdollisuudet kaikki olennaiset tekijät huomioiden lopulta ovat?

Miten merkittäviä rahapoliittisesti suvereenien valtioiden poliittiset ja taloudelliset toimintamahdollisuudet lopulta ovat?

Vähättelemättä edellä käsiteltyjä oman valuutan tuomia makrotaloudellisia hyötyjä myös rahapoliittisesti suvereenien valtioiden talouspoliittisella autonomialla vaikuttaa olevan ainakin kolmentyyppisiä reunaehtoja, jotka monin tavoin kytkeytyvät toisiinsa.

Perimmäisin rajoite talouspolitiikalle on tuotannontekijöiden saatavuus. Vaikka kapitalistiset rahataloudet toimivatkin pääsääntöisesti jonkinasteisella vajaakapasiteetilla, eritoten nousukaudella syntyy varsin herkästi tarjontapuolen pullonkauloja, jotka lisäävät myös inflaatiopaineita.

Monia tuotannontekijöitä voidaan usein jollakin aikataululla lisätä vastauksena kasvavaan kysyntään, mutta materia ja energia maapallolla ovat viime kädessä rajallisia, kuten on myös esimerkiksi hiilinielujen kyky sitoa hiilidioksidia.

Ekologinen rajoite itsessään estää ainoastaan pidemmän päälle ympäristösyistä kestämättömien talouspoliittisten tavoitteiden toteuttamisen. Huomio ei silti valitettavasti ole triviaali, sillä ekologiasta piittaamaton tuotannon maksimointi on kaikkien perinteisten talouspolitiikan koulukuntien jakama päämäärä.

Reaalisten rajoitteiden lisäksi rahapoliittisesti suvereenitkin valtiot kohtaavat rahataloudellisia haasteita, vaikka niillä yleisesti onkin varsin hyvät eväät raha- ja finanssipolitiikkaan.

Edellä käsitellystä uuschartalistista argumentaatiosta itsestään seuraa, että niillä valtioilla, joiden omilla valuutoilla ei ole merkittävää kysyntää kansainvälisessä kaupassa, voi olla vaikeuksia hankkia käyttöönsä sellaisia tuotannontekijöitä, joiden ostamiseksi ne tarvitsisivat ulkomaista valuuttaa.

Omavaraisuuteen pyrkiminen lieventäisi ongelmaa, mutta samalla se sulkisi pois osan globaalin työnjaon mahdollistamista talouspoliittisista vaihtoehdoista. Luonnonvaroiltaan rikkailla talousalueille pulma ei välttämättä ole yhtä polttava.

Varsinkin makrotalousteorian kaldorilainen suuntaus painottaa lisäksi maksutaserajoitteiden merkitystä. Maksutaseongelmat ovatkin historiallisesti usein muodostuneet valtioille kasvurajoitteeksi. Erityisesti monilla pienillä avotalouksilla on näiden ongelmien välttämiseksi monesti strateginen intressi turvautua talouskuriin, palkkaleikkauksiin, vientipainotukseen ja yleisesti voittovetoisiin kasvustrategioihin.

Kansallisvaltioilta odotettavissa oleva itsekäs käyttäytyminen on monesti lopulta haitallista niiden omienkin tavoitteiden saavuttamisen kannalta.

Tällainen kansallisvaltioilta odotettavissa oleva itsekäs käyttäytyminen on monesti lopulta haitallista niiden omienkin tavoitteiden saavuttamisen kannalta, sillä ilman riittävää panostusta kysyntään vaikuttaviin tekijöihin maailmantalouden kasvu tyrehtyy.

Juridiset ja institutionaaliset käytänteet asettavat kolmannen tyypin reunaehtoja. Niitä on toki mahdotonta tarkkarajaisesti erottaa varsinkaan rahataloudellisista rajoitteista.

Esimerkkejä ovat viime vuosikymmeninä yleistyneet kansalliset ja ylikansalliset pyrkimykset asettaa lainsäädännöllisiä rajoituksia julkiselle velkaantumiselle tai merkittäviin uusiin kansainvälisiin kauppasopimuksiin neuvotellut investointisuojasopimukset. Nämä kehityskulut ovat supistaneet demokraattisen talouspolitiikan tilaa.

Kohti kosmopoliittista makrotalouden hallintaa – vaikka ilman euroa

Varsinkin uuschartalistit itse painottavat, kuinka rahapoliittinen suvereniteetti kansallisvaltiotasolla avaa talouspolitiikalle mahdollisuuksia. Tästä tulokulmasta Emu-jäsenmaissa voimistuvat pyrkimykset kansallisiin valuuttoihin palaamisesta vaikuttavat myös demokratiasyistä ensisilmäyksellä yksiselitteisen kannatettavilta.

Politiikan tutkijoiden ja kansalaisyhteiskunnan toimijoiden keskuudessa kasvavaa suosiota saavuttavan kosmopolitanistisen demokratiateorian mukaan autenttinen demokratia tarvitsee kuitenkin tuekseen ylikansallisia globaalin hallinnan instituutioita – myös makrotalouden hallinnan saralla. Maailmantalouden haasteet ovat tunnetusti vahvassa kytköksessä muun muassa globaaleihin köyhyys-, turvallisuus- ja ympäristöongelmiin.

Autenttinen demokratia tarvitsee kuitenkin tuekseen ylikansallisia globaalin hallinnan instituutioita.

Jos valtioiden talouspoliittisia mahdollisuuksia eivät millään merkittävällä tavalla rajaisi sellaiset ”ulkoiset” tekijät kuin rahoitusmarkkinat, toisten valtioiden politiikkalinjaukset tai alueelliset ja kansainväliset sopimukset, syyt kehittää demokraattista makrotalouden globaalia hallintaa jäisivät melko vähäisiksi.

Ei siten ole yllätys, että uuschartalistisen rahateorian kehittäjät ovat pitkälti sivuuttaneet globaalin ulottuvuuden – teorian mukaanhan omaehtoisen valtiollisen talouspolitiikan toteuttamisen esteet ovat varsin helposti ylitettävissä.

Kokonaisvaltainen poliittisen talouden analyysi kuitenkin paljastaa joukon valtiollista talouspolitiikkaa eri tavoin ehdollistavia tekijöitä. Siksi keskittyminen yksinomaan kansallisen tason politiikkavaihtoehtojen kehittämiseen alkaa näyttää ongelmalliselta.

Pitää paikkansa, etteivät suositut mekaaniset käsitykset nykymuotoisen globalisaation asettamista ehdottomista rajoista kansallisvaltioiden päätöksenteolle kestä lähempää tarkastelua. Silti myös Emu-kriitikoiden on syytä huomata, ettei paluu entistäkin valtiokeskeisempään makrotalouden hallintaan ole pidemmän päälle toivottava kehityskulku.

Pelkästään eurosta luopumisella ei saavuteta demokratianäkökulmasta paljoa.

On täysin mahdollista, että pyrkimykset demokratisoida ja reformoida Emu toimivaksi rahaliitoksi etenevät liian hitaasti, jotta liiton hajoaminen olisi niiden avulla enää vältettävissä. Vaikka jäsenvaltiot päätyisivät euroalueen uudistumiskyvyttömyyden huomioiden hyvin perustein palaamaan kansallisiin valuuttoihin, suunnitelmia ja liikehdintää kosmopoliittisen makrotalouden hallinnan instituutioiden kehittämiseksi tarvitaan enemmän kuin koskaan ennen. Pelkästään eurosta luopumisella ei saavuteta demokratianäkökulmasta paljoa.

VTM Konsta Kotilainen on tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella. Kotilaisen pro gradu -tutkielma The Political Economy of Monetary Sovereignty in the Era of Modern Money: Moving towards a Flexible Synthesis of Post Keynesian Economics and Critical GPE voitti Valtiotieteellisen yhdistyksen vuoden gradu -palkinnon 2017.

Julkaisu Mitä eurosta luopumisella tavoitellaan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.