Vain kolme viikkoa oli kulunut Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan helmikuussa 2022, kun optimistiset ennusteet sodan ilmastovaikutuksista alkoivat levitä lännessä: ilmastotoimet vauhdittuvat sotatoimien myötä ja fossiilienergiasta vapaudutaan kuin varkain. Ennuste oli suurisuuntainen, ja sen vaikutusta sodan tilanne- ja mielikuvaan on vaikea yliarvioida. Jos ilmastovaikutusargumentti ei olisi lyönyt läpi, laajamittainen asevienti Ukrainaan olisi voinut varsinkin Saksassa jäädä ilman tarvitsemaansa tukea.

Sodan pitkittyessä sodan ilmastovaikutusarvioiden toiveikkuus kasvoi. Ilmastotoimia maailmanlaajuisesti vauhdittava Euroopan energiasiirtymä oli yhdysvaltalaisen Politico-lehden siteeraamien asiantuntijalausuntojen mukaan ”rakenteellinen, pysyvä ja historiallinen”. Ironisesti presidentti Vladimir Putin nimettiin ”valloittajaksi, joka tekee EU:sta vihreän”. Yhdysvaltalaisen ulkopoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisussa hänet taas ristittiin ”Putin vihreäksi”: hyökkäyssodan aloittaneen Venäjän katsottiin antaneen ratkaisevan sysäyksen RePowerEU-ohjelman tavoitteelle uusiutuvien energialähteiden osuuden kasvattamiseksi 45 prosenttiin vuosikymmenen loppuun mennessä.

Ukrainan puolustussodan varhaisten onnistumisten nostattama sotaoptimismi oli tarttuvaa, ja vielä syksyllä 2022 myrskypilvien hopeareunus hohti kirkkaana. ”Ilmastonäkökulmasta Ukrainan sota voitaneen nähdä siunauksellisena”, tiivisti Maailman ilmatieteen järjestö WMO:n pääsihteeri Petteri Taalas.

Arvioita Venäjän hyökkäyssodan suotuisista vaikutuksista vihreälle siirtymälle esitettiin laajalti myös yliopistoyhteisöissä halki tieteenalarajojen. Fyysikko Amory Lovins ennakoi ”fossiilienergian aikakauden” päättymistä. Antropologi Pierre Charbonnier ylisti ”sotaekologiaa” samaan tapaan kuin filosofi Slavoj Žižek revitteli ”sotakommunismilla”, kriisin avaamilla myönteisillä mahdollisuuksilla. Vielä vastikään aktivistikonsultti Leo Stranius kirjoitti Jos tahdot rauhaa -artikkelikokoelmassa yksikantaan: ”Venäjän hyökkäys Ukrainaan nopeuttaa pitkän päälle ilmastotoimia Suomessa, Euroopassa ja maailmalla.”

Arvovaltaisimman arvion fossiilienergiariippuvuuden taittumisesta esitti Kansainvälinen energiajärjestö IEA, joka ennusti fossiilienergian kysyntähuipun koittavan jo lähivuosina. Ennusteen tulkinta kuitenkin kysyy suhteellisuudentajua: sama ennuste kertoi, että vuoteen 2050 mennessä fossiilienergian osuus tuotantopaletissa kyllä vähenee nykyisestä 80 prosentista – mutta vain 60 prosenttiin. Päästövähennyskehitykselle asetettuihin tavoitteisiin nähden se ei tunnu riittävän. Sittemmin IEA on tuoreemmassa raportissaan arvioinut, että mahdollisuudet ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi 1,5 celsiusasteeseen ovat kaventuneet. Oliko ilmastovaikutuspuhe siis toiveajattelua?

Ennustaminen on vaikeaa

Rajut yhteiskunnalliset muutokset tarjoavat tilaisuuksia linjamuutoksiin, koska yhteiskunnallista kehitystä määrittävät polkuriippuvuudet katkeavat. Viime vuosisadan maailmansodat muodostivat äärimmäisiä taitekohtia, joissa porvarillisten yhteiskuntien pidäkkeet sosiaali- ja verovaltion rakentamiseksi pettivät: warfare muuttui welfareksi palattaessa siviiliyhteiskuntiin. Kun energiamarkkinat joutuivat Ukrainan sodan seurauksena myllerrykseen, vertailukohtia haettiin viidenkymmenen vuoden takaisesta öljykriisistä, joka johti vallanpitäjien vaihdoksiin ympäri maailman.

Yhteiskunnallisten kehityssuuntien ja murroskohtien tunnistaminen on silti vakainakin aikoina hankalaa, ellei jopa mahdotonta, puhumattakaan megatrendien ennakoimisesta monikriisien ja kilpailullisen keskinäisriippuvuuden maailmassa. Ennusteita sävyttää kansainvälinen järjestelmä, jota ohjaavat vaikeasti yhteensovitettavat intressit ja poliittiset tarkoituksenmukaisuudet. Geopolitiikan skenaariot ovat siksi tosipohjaisuudesta tinkimättöminäkin aina ideologisia. Vahvaan näyttöön perustuvinakin ne heijastavat valikoituneiden väestöryhmien ja tiettyjen luokkien toiveita ja pelkoja, mutta ennen kaikkea ne ovat ilmaisuja tietyistä suurvaltasuhteisiin kiinnittyneistä aineellisista eduista.

Venäjän hyökkäyssota saattoi muuttaa monessa maassa kansalaismielipiteitä vihreälle energisiirtymälle suopeammiksi. Sodan varjossa valmius ilmastotoimiin kasvoi.

Epävarmuuden ja ehdollisuuden ilmaisut putosivatkin tuon tuosta pois, kun Euroopan irtaantumisesta idän tuontienergiasta viestittiin suurelle yleisölle. Sekalaisesti käytetyt vaikutusten aikaväliarviot jäävät usein ilmaan – varsinkin kun niillä ei ole vakiintuneita määritelmiä. Tulevaisuutta koskevien kehityskulkuennusteiden leväperäisyys söi vakuuttavuutta, kuten oli ilmeistä eräässä tyypillisessä korkean tason asiantuntijalausunnossa sotaa seuranneesta energiakriisistä: ”Sillä tulee luultavasti olemaan kielteinen vaikutus päästöihin lyhyellä aikavälillä mutta myönteinen vaikutus pidemmällä aikavälillä.”

Venäjän hyökkäyssota saattoi muuttaa monessa maassa kansalaismielipiteitä vihreälle energisiirtymälle suopeammiksi. Sodan varjossa valmius ilmastotoimiin kasvoi: suomalaisille tärkeimmäksi syyksi fossiilisista polttoaineista luopumiselle havaittiin halu pienentää riippuvuutta Venäjän tuontienergiasta. Syynä tähän eivät tosin olleet ilmastohätätilan uhkakuvat vaan reaktiot sodan aiheuttamaan turvallisuusympäristön muutokseen.

Fossiiliriippuvuudesta toiseen

Eurooppalainen elämänmeno on pitkälti entisensä, vaikka energiatuonti Venäjältä on vähentynyt. Riippumattomuutta, saati energiaomavaraisuutta, se ei silti ole synnyttänyt – päinvastoin.

Sodan jälkeiset ulkopoliittiset valinnat ovat tehneet EU:sta entistä riippuvaisemman Yhdysvalloista, mikä uhkaa viedä pohjan pyrkimyksiltä strategiseen autonomiaan. Näin siitäkin huolimatta, että komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen luonnehti vähähiilistä energiasiirtymää ”parhaaksi keinoksi saavuttaa itsenäisyys ja taata energiaturvallisuus”. Vielä hiljattain hän linjasi, että sota on tehnyt Euroopasta ”riippumattomamman ja suvereenimman energiapolitiikassa”.

Sotaa edeltäneeseen aikaan verrattuna eurooppalainen teollisuus maksaa energiastaan 3–4 kertaa suuremman hinnan kuin yhdysvaltalaiset kilpailijansa, minkä on arveltu johtavan teollisuustuotannon supistamisiin. Energiariippumattomuutta tuskin tulee lisäämään turvautuminen vihreäksi määriteltyyn ydinvoimaan, jonka käytön kolminkertaistamista vuoteen 2050 mennessä myös monet EU-maat ajoivat YK:n COP28-ilmastohuippukokouksessa. Turvaaminen ydinvoimaan – joka vastikään nimettiin ”strategisen tärkeäksi vihreälle siirtymälle” – saattaisi vain kytkeä Euroopan entistä kiinteämmin venäläiseen rikastettuun uraaniin ja ydinteknologiaan. Ydinsektori jätettiin pakotteiden ulkopuolelle.

Korvatakseen energiatuontia Venäjältä Eurooppa on kääntynyt Yhdysvaltojen ja Qatarin puoleen.

Korvatakseen energiatuontia Venäjältä – joka maakaasun osalta kattoi 40 prosenttia tarpeesta – Eurooppa on kääntynyt Yhdysvaltojen ja Qatarin puoleen. Euroopan maakaasutuonti Yhdysvalloista kasvoi 140 prosentilla vuonna 2022, ja pitkäaikaisia tuontisopimuksia solmittiin ennätykselliset 17 kappaletta. EU-valtioiden solmimat maakaasun tuontisopimukset puolestaan ovat Qatarille maan merkittävimmät. Kestoltaan liki 30-vuotisina niiden voi nähdä sotivan EU:n hiilidioksidipäästöjen vuoden 2050 nettonollatavoitteen kanssa. Arabiemiirikunnat on linjannut tuottavansa fossiilisia polttoaineita energiakäyttöön ”niin kauan kuin markkinoilla on kysyntää”.

G7-maaryhmä oli aiemmin sitoutunut kivihiilen energiakäytöstä luopumiseen vuoteen 2030 mennessä. Sodan myötä kanta muuttui: kivihiili palasi esimerkiksi Saksan energiapalettiin, ja talousmahti perui aiemmat sitoumuksena siitä luopumiseksi. Lisäksi fossiilienergiahankkeisiin osallistumisesta globaalissa etelässä oli katsottu parhaaksi pidättyä.

Sittemmin EU-maiden tukea energiankäytön aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen kehittyvissä maissa ei voi enää pitää kiistattomana. Saksa on sopinut maakaasun tuonnista Senegalista ja vastaavanlainen sopimus on tekeillä myös mantereen suurimman öljynvientimaa Nigerian kanssa. Samaan tapaan Ranskan valtionyhtiö TotalEnergies on käynnistänyt nesteytetyn maakaasun tuotantolaitoksen Mosambikissa: hanke on kaiken kaikkiaan suurin ulkomainen investointi Afrikkaan.

Fossiilienergian käyttö laajenee, vaikka vihreät ratkaisut lisääntyvät     

Ilmastotoimien vauhdittuminen Ukrainan sodan seurauksena ei siis näytä lainkaan itsestään selvältä ainakaan lyhyellä aikavälillä. Merkittävät investoinnit puhtaaseen energiantuotantoon ovat yli kaksikymmenkertaistuneet vuodesta 2019. Lisäksi siirtymisen pilviteknologiaan perustuviin alustatalouksiin on katsottu suosivan vihreitä energiaratkaisuja. Fossiilienergian käyttöä silti laajennetaan käytännössä kaikkialla.

Venäjän hyökkäyssota on lisäksi tarjonnut uusia energiapolitiikan mahdollisuuksia Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten yhteistoiminnalle. Natoa lähellä olevan Atlantic Council -järjestön johto hahmottelee Euroopan kehityssuunnan selvin sanoin: ”Yhdysvaltojen on jatkettava puhtaan maakaasutuotannon edistämistä ja toimittava yhdessä eurooppalaisten liittolaistensa kanssa uusien nesteytetyn maakaasulähteiden löytämiseksi.”

Siirtymisen pilviteknologiaan perustuviin alustatalouksiin on katsottu suosivan vihreitä energiaratkaisuja. Fossiilienergian käyttöä silti laajennetaan käytännössä kaikkialla.

Kiinnostavasti Atlantic Council esittää, ettei ”fossiilienergiantuotannon tarvitse olla ristiriidassa energiasiirtymän kanssa”. Yhdysvaltojen tuontienergialla ja yhteisellä energiapolitiikalla ajatellaan myös edistettävän poliittista vakautta: ilmastotoimille vihamielisiä ”populistisia vallankaappauksia” estetään ”lisäämällä öljyn ja maakaasun tuotantoa lyhyellä aikavälillä” Atlantin molemmin puolin.

Poliittisen ja diplomaattisen johdon suunnitelmista huolimatta fossiilienergia-alan yritysten johdossa yleensä uskotaan energiasiirtymän alkaneen. Kankeaa alkua selitetään ”töyssyisellä tiellä”.  Soraääniäkin on tosin kuulunut: Yhdysvaltojen suurimman öljy- ja maakaasuyhtiö ExxonMobilin toimitusjohtaja Darren Woods totesi hiljattain, että fossiilisten energialähteiden rooli ”saattaa vähentyä ajan myötä”, mutta ne ”tulevat olemaan kuvioissa vielä pitkään”.

Sotaoptimismia ja ilmastopessimismiä

Venäjän hyökkäyssodan ilmastovaikutusennusteiden merkitystä ulko- ja turvallisuuspoliittisiin linjauksiin Euroopassa on vaikea aliarvioida. Sotaa ja rauhaa koskeneet linjavalinnat asettuvat uuteen valoon viimeistään, kun selviää osoittautuvatko niitä perustelleet ennusteet oikeiksi tai vääriksi.

Talouspoliittiset vastaukset Venäjän hyökkäyssotaa seuranneeseen inflaatioon ja energiakriisiin eivät näytä lievittäneen Euroopan talouksien riippuvuutta fossiilienergiasta. Huoli energiaturvallisuudesta on mennyt ilmastoturvallisuuden edelle. Transatlanttinen suhde näyttää lujittuneen strategisen autonomian kustannuksella, mikä on saanut unohtamaan olennaisen: Yhdysvaltojen etu ei aina vääjäämättä ole sama kuin Euroopan etu, Naton uuden itärajamaan kansallisesta edusta puhumattakaan.

Epärealistisista toiveista seuraa vain kohtalokkaita virhearvioita. Sodan viherpesu vaarantaa ilmastopolitiikan, eikä pitkittyneen sodan inhimillistä hintaa juuri kysytä. Neuvotteluratkaisulle annettu painoarvo olisi voinut olla suurempi.

Monenkeskinen yhteistyö on ainoa keino asettaa ja saavuttaa kipeästi kaivatut päästövähennystavoitteet. Viimeisimmän ilmastokokouksen epäonnistuminen fossiilienergian asteittaisen alasajon aikatauluttamisessa vain alleviivaa tarvetta vahvistaa rauhanomaiseen rinnakkaiseloon perustuvan yhteistyön rakenteita. Ilmastotoimien saattaminen ajan tasalle esimerkiksi fossiilienergian sulkusopimusneuvottelujen käynnistämisellä vaatisi vastakkainasettelun kärjistymisen kierteen katkaisemista. Ilmastotoimille elintärkeän tutkimusyhteistyön tyrehtyminen ei ennusta hyvää.

YTM Aleksi Okkonen on Sadankomitean hallituksen jäsen

Artikkelikuva: Gustavo Quepon / Unsplash

Julkaisu Fossiiliriippuvuudesta toiseen – Euroopan valmius vihreään siirtymään on yhä selkiytymätön ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ydinvoiman rakentamista Suomessa on perusteltu ja oikeutettu myönteisin lupauksin. Teknis-tieteellisistä hankkeista annetut lupaukset ovat yhteiskuntatieteellisesti kiinnostava tutkimuskohde.

Lupauksien avulla eri toimijat tarjoavat toivottuja tulevaisuudenkuvia, joissa tietty ilmiö, kuten ilmastokriisi, osoitetaan yhteiskunnalliseksi ongelmaksi ja tarjotaan siihen ratkaisuja ydinvoiman rakentamisen avulla. Lupausten kautta tietyt vaihtoehdot esitetään parempina kuin toiset. Rakennettavissa mielikuvissa lupaus näyttäytyy kollektiivisena – sellaisena, jonka edistämiseen ja toteuttamiseen osallistuu eri toimijoita.

Suomessa ydinvoiman yhteydessä lausuttuja lupauksia ovat olleet sähkön hinnan kohtuullisuus, kotimaisen vientiteollisuuden toimintaedellytysten turvaaminen, ilmastonmuutoksen hillitseminen ja riippuvuuden vähentäminen venäläisestä tuontisähköstä.

Lupauksia voidaan puolustaa hyvinkin värikkäin sanankääntein.

Lupaukset ilmenevät diskursiivisina strategioina, joilla pyritään korostamaan tiettyjä näkökulmia ja häivyttää toisia. Lupauksia voidaan puolustaa hyvinkin värikkäin sanankääntein.

Rosatom piti ydinvoimalupauksen elossa

Fennovoiman lupauksena voidaan pitää yhtiön osakkaiden sähkönhankinnan omavaraisuuden lisäämistä ja riippuvuuden vähentämistä pörssisähköstä. Osakkaat halusivat lisää kilpailua sähkömarkkinoille.  Uuden laitoksen katsottiin lisäävän myös huoltovarmuutta ja vähentävän riippuvuutta tuontisähköstä. Vanhasen toinen hallitus tuki tavoitteita.

Fennovoiman hanke hyväksyttiin vuonna 2010, mutta se muuttui, kun moni osakas, kuten saksalainen energiayhtiö E.On, vetäytyi pois keväällä 2011 tapahtuneen Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden jälkeen. Vuonna 2013 Fennovoiman suomalaiset osakkaat hyväksyivät E.Onin tilalle Rosatomin, joka tarjosi sopivan laitoksen, houkuttelevan hinnan sekä lisää rahoitusta. Ilman Rosatomia Fennovoiman lupaus olisi kaatunut.

Myöhemmin Rosatomista tuli tytäryhtiönsä kautta myös Fennovoiman osakas. Rosatomin intresseissä oli edistää venäläisen ydinteknologian vientiä, monipuolistaa Venäjän taloutta ja rakentaa ydinvoimadiplomatian keinoin Venäjän vaikutusvaltaa.

Kataisen ja Stubbin hallitusten elinkeinoministeri Jan Vapaavuori (kok.) kommentoi uutta tilannetta toteamalla seuraavasti: ”[N]yt esillä oleva pienempi laitoskoko parantaa olennaisesti hankkeen toteutumismahdollisuuksia. Lisäksi uusi vaihtoehto vahvistaa hankkeen rahoituspohjaa.”

Rosatom herätti myös vastareaktioita. Vihreiden kansanedustaja Oras Tynkkynen hämmästeli, miten suomalaisena mainostettu hanke turvautuu venäläiseen ydinvoimaosaamiseen ja pääomaan.

Rosatomin intresseissä oli edistää venäläisen ydinteknologian vientiä, monipuolistaa Venäjän taloutta ja rakentaa ydinvoimadiplomatian keinoin Venäjän vaikutusvaltaa.

Kansanedustaja Anni Sinnemäki (vihr.) puolestaan nosti esiin Rosatomin läheisen suhteen Venäjän hallintoon: ”On tietyllä tavalla poliittisen harkinnan paikka että onko niin, että Venäjän presidentin neuvonantajilla ja turvallisuuspalvelun edustajilla olisi suora yhteys suureen suomalaiseen energian tuotantolaitokseen.”

Vuonna 2014 Venäjän hyökättyä Krimin niemimaalle Rosatom-yhteistyöstä tuli Kataisen hallitukselle kiusallinen asia. Pääministeri Jyrki Katainen (kok.) arvioi kuitenkin, että Fennovoiman suomalainen omistusenemmistö pitää huolen siitä, ettei venäläinen vähemmistöomistus olisi ulkopoliittinen ongelma. Ministeri Vapaavuori oli samoilla linjoilla.

Laitetoimittajan vaihtumisen takia Fennovoima joutui täydentämään hakemustaan. Syyskuussa 2014, noin puoli vuotta Venäjän hyökkäyksen jälkeen, valtioneuvosto hyväksyi äänin 10–7 myönteisen periaatepäätöksen.

Valtioneuvosto pyrki ennakoimaan hankkeeseen liittyviä riskejä poikkeuksellisella ehdolla omistuksen “kotimaisuudesta”: Fennovoiman omistuksesta vähintään 60 prosenttia tuli olla omistajilla, joiden asuin- tai kotipaikka on Euroopan unioniin tai Euroopan vapaakauppaliittoon (EFTA) kuuluvissa maissa.

Syyskuussa 2014, noin puoli vuotta Venäjän hyökkäyksen jälkeen, valtioneuvosto hyväksyi äänin 10–7 myönteisen periaatepäätöksen.

Vihreät erosi pääministeri Stubbin (kok.) hallituksesta päätöksen takia. Ympäristöministerinä toiminut Ville Niinistö (vihr.) arvosteli hallitusta suomettumisen hengestä Venäjä-kytkösten arvioinnissa.

Hänen mielestään Rosatomin teknologia ja osittainen rahoitus lisäsivät Suomen riippuvuutta Venäjästä ja antoivat Rosatomille vaikutusvaltaa Suomen energiapolitiikkaan. Lausunto sai osakseen kovaa arvostelua niin pääministeri Stubbilta ja ministeri Vapaavuorelta kuin entiseltä pääministeri Paavo Lipposeltakin.

Eduskunnan Fennovoima-keskustelun Rosatomin puolustuspuheenvuorot

Eduskunta keskusteli hankkeesta lokakuussa 2014. Keskustelussa hankkeen kannattajat käyttivät erilaisia diskursiivisia strategioita, joilla puolustettiin Rosatomin roolia, häivytettiin keskustelua geopoliittisista riskeistä ja horjutettiin hankkeen vastustajien kritiikkiä.

Keskustelussa moni kansanedustaja vetosi historiaan osoittaakseen yhteistyön toimivuuden venäläisten kanssa. Näin luotiin mielikuva jatkuvuudesta tulevaisuudessakin. Esiin nostettiin aikaisempia kriisejä, joiden avulla todisteltiin, ettei niidenkään jälkeen ollut ongelmia.

Ihmeteltiin, mikä Suomen Venäjä-suhteissa on nyt muuttunut niin paljon, ettei hanketta voitaisi jatkaa.

Ministeri Vapaavuori kommentoi keskustelussa:

”On hyvä huomata, että olemme tehneet ydinvoimayhteistyötä Neuvostoliiton ja Venäjän kanssa niin kauan kuin ydinlaitoksia on Suomessa ollut, 70-luvulta alkaen. (…) Onpa muun muassa kokonainen talousjärjestelmä romahtanut naapurissa tänä aikana. Tästä huolimatta kertaakaan historiamme aikana meillä ei ydinenergian rauhanomaisen käytön suhteen ole ollut pienintäkään ongelmaa.”

Ihmeteltiin siis, mikä Suomen Venäjä-suhteissa on nyt muuttunut niin paljon, ettei hanketta voitaisi jatkaa.

Perusteluja luottamukselle haettiin myös muilta teollisuudenaloilta. Kansanedustaja Inkeri Kerola (kesk.) viittasi yhteistyöhön Raahen terästehtaan rakentamisessa, jossa ei ollut moitteen sijaa. Niinpä hänen mukaansa ”ajatusta siitä, että Venäjä olisi jotenkin epäluotettava kumppani, on vaikea allekirjoittaa”.

Keskustelussa myös muistutettiin, että Rosatomilla on asiakkaita ympäri maailman, myös muissa länsimaissa. Näin haluttiin osoittaa, ettei Suomi suinkaan ole poikkeus. Viittaamalla Rosatomin kansainväliseen toimintaan yhtiö pyrittiin esittämään normaalina markkinatoimijana.

Esimerkiksi kansanedustaja Sauli Ahvenjärven (kd.) kuvasi Rosatomia sillä hetkellä maailmassa tiettävästi aktiivisimmaksi uusien ydinvoiman rakentajaksi, jonka teknistä osaamista ei ollut syytä kyseenalaistaa. Myös ranskalais-saksalaisen toimittajan ongelmiin Olkiluodon kolmannen yksikön rakentamisessa viitattiin.

Rationaaliset harkitsijat haastavat russofobian

Puhe ”pään kylmänä pitämisestä” vetosi oikeusvaltio-Suomeen, joka pystyy vaikeassa kansainvälisessä tilanteessa tekemään päätöksen lainsäädännön mukaisesti. Ministeri Vapaavuoren puheenvuoro edusti tätä kantaa puhtaimmillaan:

”On selvää, että tämän kokoluokan päätös ei voi olla immuuni kansainvälispoliittiselle tilanteelle, mutta yhtä selvää on, että tässä pitää pitää pää kylmänä, pystyä perustamaan päätökset pysyviin kysymyksiin, pysyviin kriteereihin, kun otetaan huomioon, että laitosta rakennetaan useiksi kymmeniksi vuosiksi, jopa 60 vuodeksi eteenpäin.”

Ministeri tyrmäsi mahdollisuuden siirtää tai lykätä päätöstä ja loi painetta toteamalla, että päätös tuli tehdä määräajan puitteissa, ettei hanke kariutuisi. Hankkeesta tuli siis hänen mukaansa päättää saman tien.

Hankkeen vastustajia syytettiin asenteellisuudesta ja aiheettomasta pelottelusta.

Vastuuministerin mielestä päätöksenteon tuli myös perustua ”pysyviin” kysymyksiin ja kriteereihin, mikä antoi ymmärtää, että sen hetkinen kansainvälispoliittinen tilanne olisi ohimenevä. Ministeri muistutti, että laitos sen sijaan rakennetaan vuosikymmenien käyttöä varten.

Myös pääministeri Stubb viittasi puheessaan ”pysyviin” ulkopoliittisiin faktoihin, kun hän muistutti keskustelussa Suomen sijainnista Venäjän naapurina historiallisesti, nyt ja tulevaisuudessa.

Näin ollen poliittisesti kiivain keskustelu käytiin suhtautumisesta Venäjään. Hankkeen vastustajia syytettiin asenteellisuudesta ja aiheettomasta pelottelusta. Vihreiden Venäjä-argumentit leimattiin pelkäksi keinoksi vastustaa ydinvoimaa. Puhe russofobiasta, Rosatom-ratsusta ja Venäjä-kortilla pelottelusta ohjasivat keskustelua ja mediahuomiota pois geopoliittista riskeistä. Energiasta tuli puhua vain energiana – teknisenä ja epäpoliittisena ratkaisuna.

Pääministeri Stubb nosti esiin hankkeen vastustajien käsitetyn russofobian puheenvuorossaan:

”Se, mikä minua ehkä eniten häiritsee tässä keskustelussa, on se tietty asenteellisuus, jopa russofobia, joka ilmenee muutamissa puheenvuoroissa, (…) että yritetään lietsoa Venäjä-pelkoa energiapoliittiseen ratkaisuun. Minun mielestäni tässä kannattaa puhua energiasta energiana. (…) Fennovoima, on energiapoliittinen päätös, se on ilmastopoliittinen päätös, se on talouspoliittinen päätös, se on työllisyyteen liittyvä päätös, ja se on investointeihin liittyvä päätös. Ja Rosatom on varmasti erittäin hyvä toimija myös Fennovoimalle.”

Asenteellisuudella ja Fennovoiman luvan hylkäämisellä nähtiin olevan kielteisiä vaikutuksia Suomelle.

Myös ministeri Vapaavuori piti ”Venäjä-korttiin” tarttumista ja ulkopolitiikan tuomista sisäpolitiikkaan 2010-luvun Suomessa ikävänä tuulahduksena menneiltä vuosikymmeniltä.

Asenteellisuudella ja Fennovoiman luvan hylkäämisellä nähtiin olevan kielteisiä vaikutuksia Suomelle. Kansanedustaja Ben Zyskowicz (kok.) mainitsi hyökkäyksen, mutta muistutti jo asetetuista Venäjän vastaisista pakotteista ja Suomen osallistumisesta niiden täytäntöönpanoon. Zyskowicz esitti Fennovoima-hankkeen torjumisen Suomen itse itselleen asettamana ylimääräisenä pakotteena: Suomi ampuisi siis itseään toiseenkin jalkaan.

Ydinvoimala Suomessa vähentää riippuvuutta Venäjästä

Monet kansanedustajat totesivat avoimesti, että Suomi on riippuvainen Venäjältä tuodusta energiasta. Vaikka Fennovoiman laitos perustuu venäläiseen teknologiaan ja osaamiseen, ja ydinpolttoainekin ostetaan Venäjältä, hankkeen esitettiin poliittisissa keskusteluissa silti vähentävän tätä riippuvuutta.

Takeina esitettiin muun muassa laitoksen rakentaminen Suomeen, suomalainen enemmistöomistus ja johto, laitoksen suomalaiset käyttäjät ja valvojat ja Suomen lakien noudattaminen.

Esimerkiksi pääministeri Stubb halusi ohjata keskustelun Rosatomista suomalaiseen Fennovoimaan:

”Tämä yritys, joka toimii, on nimeltään Fennovoima, ja se Fennovoima on suomalainen yritys. Tämä ydinvoimala sijaitsee Suomessa, se noudattaa Suomen lakeja, sen johto on suomalainen, ja se vähentää meidän riippuvuuttamme venäläisestä energiasta.”

Ministeri Vapaavuori muistutti myös hallituksen asettamista poikkeuksellisista ehdoista Fennovoiman kotimaisuusasteelle  – ”siitä huolimatta, että ydinenergialaki ei edellytä mitään laitoksen omistusrakenteelta, siitä huolimatta, että koskaan aikaisemmin mitään ehtoja ei ole asetettu”. Ehdoilla hallitus vaalisi kansallista etua: energiapolitiikan ohjattavuutta ja huoltovarmuutta.

Vaikka Fennovoiman laitos perustuu venäläiseen teknologiaan ja osaamiseen, ja ydinpolttoainekin ostetaan Venäjältä, hankkeen esitettiin poliittisissa keskusteluissa silti vähentävän tätä riippuvuutta.

Mielenkiintoista kyllä, riippuvuuden vähentämisen ohella pääministeri Stubb esitti EU:n ja Venäjän keskinäisriippuvaisuuden osasyynä sille, miksi hanke oli turvallinen Suomelle. Riippuvaisuuden vuoksi Stubb katsoi, että ”On minun mielestäni ehkä vähän vaarallista ja harhaanjohtavaa lietsoa pelkoa siitä, että energiayhteistyö Euroopan ja Venäjän tai vaikkapa Suomen ja Venäjän välillä katkeaisi.”

Riippuvuuden vähentymisen lisäksi muistutettiin, että Suomi tarvitsee kansainvälisiä investointeja, jollaisena Rosatomin liittyminen Fennovoiman laitokseen nähtiin.

Lupaus ydinvoimasta jyräsi alleen geopoliittisen arvioinnin

Milka Sunell kirjoittaa suomalaista ydinvoimapolitiikkaa käsittelevässä teoksessa Ydinvoima, valta ja vastarinta, kuinka Suomi on aikaisemminkin asemoinut itseään idän ja lännen välille ydinvoimapolitiikan keinoin.

Rosatomilla maustettu Fennovoima-lupaus paljasti kuitenkin uuden piirteen: suomalaiset osakkaat olivat Ukrainan helmikuussa vuonna 2022 alkaneeseen sotaan asti valmiit ostamaan Rosatomin ydinvoimalaitoksen ja siten kytkemään Suomea Venäjän vaikutuspiiriin.

Hallitus tuki hanketta, eikä nähnyt tarvetta geopoliittisten riskien arvioinnille. Päinvastoin: pääministerin johdolla turvallisuuspoliittiset puheet leimattiin eduskunnassa russofobiaksi.

Hankkeessa ei haluttu nähdä ulko- tai turvallisuuspoliittisia ongelmia, vaan Venäjä-suhdetta selitettiin keskinäisriippuvuuden näkökulmasta. Sen puitteissa Euroopan unioni on rakentanut energiapolitiikkaansa venäläisen fossiilisen energian varaan, ja näin energiasta saatujen tulojen on ajateltu sitovan Venäjää Eurooppaan.

Suomalaiset osakkaat olivat Ukrainan vuonna 2022 alkaneeseen sotaan asti valmiit ostamaan Rosatomin ydinvoimalaitoksen ja siten kytkemään Suomea Venäjän vaikutuspiiriin.

Venäläisen ydinteknologian ostaminen haluttiin esittää ennen kaikkea energia-, talous- ja ilmastopolitiikkana, vailla geopoliittista ulottuvuutta – pitämällä pää kylmänä ja puhumalla energiasta energiana.

Professori Veli-Pekka Tynkkynen onkin kuvannut Suomea “’rationaalisena’ toimijana, joka ei sekoita taloutta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan”. Venäjä-suhteen muuttuessa tarkastelun kohteeksi tulisikin asettaa suomalainen Venäjän parhain päin selittämisen kulttuuri ja silmien ummistaminen geopoliittisilta riskeiltä.

Ydinvoimalan rakentamisen Suomeen, hankkeen “kotimaisen” enemmistöomistuksen, johdon ja valvonnan katsottiin vähentävän riippuvuutta ja torppaavan mahdolliset vaikutusyritykset. Eduskunta ei osannut ennakoida tilanteita, joita sittemmin on nähty Ukrainan sodassa: Venäjä on kohdistanut sotatoimia ydinlaitoksiin kansainvälisistä sopimuksista huolimatta, miehittänyt ydinlaitoksia ja ottanut niitä Rosatomin haltuun.

Hallitus tuki hanketta, eikä nähnyt tarvetta geopoliittisten riskien arvioinnille.

Näitä analysoitaneen puolustusministeriön esittämässä riskianalyysissä, joka täydentää Fennovoiman rakentamislupahakemusta. On syytä huomata, etteivät riskit kohdistu vain Fennovoimaan.

Puolustusministeriön mukaan tarkastelussa tulisi eritellä “geopoliittisia ja geoekonomisia riskejä ja niiden toteutumisesta aiheutuvia seurauksia ja sidonnaisuuksia” ja ottaa huomioon “myös Rosatom-konsernin sidokset Venäjän puolustusteolliseen kompleksiin ja siihen liittyvät toimet Venäjän turvallisuuspoliittisten päämäärien ajamiseen”.

Ydinvoimalupauksen näkökulmasta Rosatom-hanke näyttää sulautuvan nopeasti osaksi laajempaa tarinaa. Osa hankkeen kannalta keskeistä poliitikoista on jo myöntänyt virheensä.

Fennovoimallekin on jo esitetty uutta rahoittajaa ja uutta geopoliittista suuntaa. Samalla ydinvoimalupaus mukautuu, uusiutuu ja pyrkii pysymään elossa, vaikka Fennovoima ilmoitti 2. toukokuuta 2022 päättävänsä laitostoimitussopimuksen Rosatomin kanssa.

YTT Matti Kojo työskentelee apurahatutkijana Tampereen yliopistossa Koneen Säätiön rahoittamassa Promises-hankkeessa.

YTT Hanna-Mari Husu toimii sosiaalitieteiden yliopistonopettajana Jyväskylän yliopistossa sekä Koneen Säätiön rahoittamassa Promises-hankkeessa.

Artikkelin siteerausohje: Kojo, Matti ja Husu, Hanna-Mari. 2022. ””Ja Rosatom on varmasti erittäin hyvä toimija myös Fennovoimalle” – kuinka kansanedustajat perustelivat venäläistä ydinvoimakytköstä” Politiikasta, 6.6.2022. https://politiikasta.fi/ja-rosatom-on-varmasti-erittain-hyva-toimija-myos-fennovoimalle-kuinka-kansanedustajat-perustelivat-venalaista-ydinvoimakytkosta/

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Julkaisu ”Ja Rosatom on varmasti erittäin hyvä toimija myös Fennovoimalle” – kuinka kansanedustajat perustelivat venäläistä ydinvoimakytköstä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Osana väitöskirjaprojektiani, jossa tutkin yhteiskunnallisen hyvän määrittelyä uusien ydinvoimaloiden päätösprosesseissa, pääsin opiskelemaan ydinreaktoritekniikkaa vuosina 2013 ja 2014 Sveitsiin, Italiaan ja Englantiin venäläisten, ranskalaisten ja brittiläisten ydinvoimainsinöörien ja -fyysikoiden sekä muiden alan osaajien ohjauksessa. Oma kiinnostukseni oli erityisesti neljännen – eli Olkiluoto 3:sta vielä seuraavan – sukupolven voimalatekniikka ja toriumreaktorit. Käytännössä maailma kuitenkin elää vielä toisen sukupolven reaktoreiden kanssa, joita Eurooppa on pullollaan.

Geopolitiikka ja ydinvoiman suhde ydinaseisiin jäivät aikoinaan energiajärjestelmän vihertymisen tutkimuksen alle.

Näitä oppeja en ole kovinkaan paljon pohtinut paria poikkeusta lukuun ottamatta, koska geopolitiikka ja ydinvoiman suhde ydinaseisiin jäivät aikoinaan energiajärjestelmän vihertymisen tutkimuksen alle ja julkisessa keskustelussakin hyvin vähäiselle sijalle muutamia poikkeuksia ja avausyrityksiä lukuun ottamatta. Aihe on kuitenkin ajankohtainen nyt, kun venäläiset ovat Ukrainan sodan yhteydessä ottaneet haltuunsa Tšernobylin suljetun ydinvoimala-alueen ja tämän jälkeen lähestyivät asevoimin Zaporižžjan ydinvoimalaa, joka kuudella reaktorillaan ja yhteensä 6000 megawatin tuotantokapasiteetillaan on Euroopan suurin.

Toimivat ydinvoimalat tuottavat Ukrainan sähköstä noin puolet eli energiainfrastruktuurin näkökulmasta merkittävän osan. Onnettomuuden jäljiltä suljetun Tšernobylin jäänteitäkin hoidetaan aktiivisesti, koska siellä sijaitsee edelleen merkittäviä määriä säteilevää jätettä. Tämän alueen Venäjän joukot valtasivat nopeasti sodan alettua ja ottivat laitoksen henkilökunnan panttivangikseen.

Ydinvoiman poliittisen strategisuuden monet kerrokset

Palasin ajatuksiin ydinvoiman geopoliittisuudesta viimeksi, kun Suomen sisäministeriö sulki Pyhäjoen Hanhikiven alueen ja alue luovutettiin venäläiselle valtionyritykselle Rosatomille ydinvoimalan rakentamista varten vuonna 2015. Tuohon mennessä oli selvää, että Fennovoiman hanke oli Venäjälle strateginen ja mainosmielessäkin tärkeä. Rosatomin edustajat puhuivat tästä itsekin avoimesti. Rosatomin voimaloita ei ole onnistuttu myymään länsimaihin ennen Hanhikiven projektia.

Ydinvoimalan strategisuus on suoraan sidoksissa sen tekniseen luonteeseen tavalla, joka antaa strategisen edun voimalan haltijalle tai ulkoiselle voimankäytölle riippuen tilanteesta. Keskeistä on ymmärtää, että ydinvoimala muuttuu potentiaalisesti vaaralliseksi siitä hetkestä, kun se saavuttaa ensimmäisen kriittisyytensä eli uraanin halkeamisreaktiot alkavat ja laitokseen syntyy ensimmäistä kertaa myös säteilyä. Kun tämä fissioreaktio saadaan vakaaksi, laitos tuottaa jonakin päivänä sähköä tai lämpöä. Olkiluoto 3:ssa ensimmäinen kriittisyys saavutettiin alkuvuodesta 2022, mutta sähköntuotannon alkamisesta ei ole varmaan tietoa.

Ydinreaktion valjastaminen kiinnosti ihmiskuntaa alun perin nimenomaan asekäytössä ja siksi sen hyödyntämisen aloittaminen sähköntuotantoon kesti huomattavasti kauemmin.

Ydinvoimaloiden historia on suoraan ja erottamattomasti sidoksissa ydinasekysymykseen lukuisilla tavoilla. Ensinnäkin ydinreaktion valjastaminen kiinnosti ihmiskuntaa alun perin nimenomaan asekäytössä ja siksi sen hyödyntämisen aloittaminen sähköntuotantoon kesti huomattavasti kauemmin. Toiminnassaan säteilyttynyt ydinvoimala on jo itsessään uinuva likainen pommi ja siksi niitä pyritäänkin tarkasti suojelemaan ulkoisilta uhilta. Ydinreaktio on ydinreaktio tarkoituksesta riippumatta ja sen käyttö vaatii huolellisuutta.

Aina huolellisuuden kohteita ei osata ennakoida etukäteen ja ydinvoima-alan toimijoita suitsitaankin alan hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan tahoilta usein haluttomuudesta ennakoida sisäisiä riskejä tai ulkoisia uhkia. Esimerkiksi New Yorkin terrori-iskujen jälkeen vuonna 2001 kansainvälinen ydinvoimayhteisö uudisti turvallisuusarvioitaan ja -ohjeistuksiaan merkittävästi nimenomaan lentokonehyökkäyksiä ajatellen. Monien vanhojen voimaloiden suojakuoria vahvistettiin ja uusille asetettiin kovemmat turvallisuusstandardit.

Ydinvoima-alan toimijoita suitsitaan alan hallinnon ja kansalaisyhteiskunnan tahoilta usein haluttomuudesta ennakoida sisäisiä riskejä tai ulkoisia uhkia.

Ydinvoimaloihin ei myöskään päästetä käymään ihan ketä tahansa ja niiden piirustukset pysyvät ulkopuolisille arvoituksena, hyvin perustelluista turvallisuussyistä. Lisäksi ydinvoimaloiden sisäiset turvajärjestelmät ovat merkittäviä ja Olkiluoto 3:n kaltaisessa uuden sukupolven reaktorissa järjestelmätasoja on lisätty, jotta ne olisivat vähemmän herkkiä inhimillisille virheille.

Ydinvoimala rakentuu lukemattomista hienoista teknisistä yksityiskohdista, jotka piiloutuvat jättimäisten betonikuorten sisään. Ydinvoima-alan luonteeseen kuuluu tarkastella turvallisuuskysymyksiä usein juuri suurten onnettomuuksien jälkeen, jolloin teknisiä tai kulttuurisia yksityiskohtia hiotaan aina uudelleen.

Ydinvoiman elinkaari

Ydinvoimaloiden käyttöikä on valtavan pitkä, normaalisti kymmeniä vuosia. Tämän lisäksi ydinvoimalan purkaminen on vaativaa ja aikaa vievää työtä edelleen säteilevän materiaalin takia. Kokemusta purkamisesta ei maailmassa kovin paljoa vielä ole ja Suomessakin ensimmäinen purkamislupa annettiin vastikään Otaniemen tutkimusreaktorille. Lupa mahdollistaa suomalaisille ydinvoimalan purkamisen harjoittelun pienessä mittakaavassa. Vakavien onnettomuuksien yhteydessä säteilyä sen sijaan leviää hallitsemattomasti ja reaktoreita ja materiaaleja joudutaan jäähdyttämään kymmeniäkin vuosia ennen käsittelyä tai työskentely on säteilyn takia muutoin erittäin hidasta.

Esimerkiksi Japanissa Fukushiman Daiichiin ydinvoimalassa eletään nyt tätä hitaan työskentelyn vaihetta kohti lopullista purkamista. Fukushiman maanjäristyksestä ja tsunamista seurannut onnettomuus tapahtui vuonna 2011. Osa säteilevästä materiaalista säilyy vaarallisena reilusti yli ihmisiän, joten siivoustyössä on aina onnettomuustapauksissa kyse ylisukupolvisesta ponnistuksesta.

Ydinvoiman pitkät aikajänteet ja ylisukupolvisen politiikan välttämättömyys tekevät siitä ainutlaatuisen kysymyksen myös tavanomaisen politiikan analysoimisen näkökulmasta.

Eli aivan samoin kuin tavanomaisessa ydinjätteiden loppusijoittamisessa, johon realistisia ratkaisuja ei maailmassa juurikaan ole tarjolla. Olkiluodossa sijaitsevaan Onkaloon mahtuu nykyarvioiden mukaan ehkäpä nykyisten Suomessa toimivien reaktoreiden loput jätteet sekä parin uuden reaktorin koko elinkaaren jätteet.

Tšernobylin onnettomuusreaktori sai vasta vastikään uuden suojasarkofaginsa, koska onnettomuudessa vaurioitunut reaktori tuottaa edelleen vaarallista säteilyä. Alkuperäinen sarkofagi rakennettiin heti onnettomuuden jälkeen vuonna 1986, mutta samainen säteily tuhosi kuorta alusta saakka käyttökelvottomaksi.

Tšernobyl opetti ydinvoima-alalle paljon inhimillisistä virheistä ja tapahtuma käynnisti mittavia uudistuksia alan turvallisuuskulttuurin parantamiseksi. Nämä ydinvoiman pitkät aikajänteet ja ylisukupolvisen politiikan välttämättömyys tekevät siitä ainutlaatuisen kysymyksen myös tavanomaisen politiikan analysoimisen näkökulmasta.

Sota ja ydinteknologia

Kun Venäjä otti haltuunsa Tšernobylin ydinvoimalan, ydinvoiman erityisluonne yhteiskunnallisen epävakauden edessä osoitti sen strategisen herkkyyden. Syitä Venäjällä on voinut olla lukuisia. Ensinnäkin ydinvoimala vallatulla tai vallattavaksi tarkoitetulla alueella on erinomainen tukikohta, koska harvalla on halua käyttää voimakkaita aseita ydinvoimaloiden läheisyydessä.

Tšernobyl ei ole sähköä tuottava ydinvoimala, mutta toimivan voimalan ottaminen haltuun antaisi merkittävän infrastruktuuriin liittyvän edun, koska yksittäistenkin ydinvoimaloiden merkitys on yleensä varsin suuri vähintään paikallisen sähköntuotannon kannalta, Suomen kaltaisessa pienessä maassa myös valtiotasolla merkittävä. Todennäköisimmin Tšernobyl on venäläisille joukoille kuitenkin vain hyvä asema toimia.

Ydinvoimalaa voi kuitenkin käyttää myös aseena, vahingossa tai tarkoituksella. Tämän estämiseen kansainväliset ydinturvallisuuteen liittyvät standardit, joita myös Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA valvoo, on muun muassa kehitetty. Ydinvoimalaan iskeminen on esimerkiksi kansainvälisissä sodan oikeussäännöissä määritelty sotarikokseksi.

Ydinvoimala vallatulla tai vallattavaksi tarkoitetulla alueella on erinomainen tukikohta, koska harvalla on halua käyttää voimakkaita aseita ydinvoimaloiden läheisyydessä.

Teknisestä näkökulmasta vanhat ydinvoimalat ovat varsin hataria turvallisuusparannuksista huolimatta suhteessa nykyaikaisiin tehokkaisiin aseisiin, joilla niihin voitaisiin iskeä. Inhimillisen erehdyksen mahdollisuutta ei myöskään voi unohtaa, kun kyse on sodasta. Pommitusten kohteista ja niiden suunnitelmallisuudesta liikkuu aseellisten konfliktien yhteydessä aina monenlaisia väitteitä.

Sota on luonteeltaan toimintaa, jossa pyritään luomaan materiaalisia haittoja, sekasortoa ja pelkoa. Tšernobylin kaltaisen alueen ottaminen haltuun aiheuttaa jo sellaisenaan henkistä sekasortoa ja pelkoa. Mitään erillistä materiaalista haittaa ydinvoimalalle ei erikseen tarvitse aiheuttaa. Tästä samasta syystä valtioiden varautumissuunnitelmissa on aina strategisempia ja vähemmän strategisia kohteita, joita asevoimien tulee sodan syttyessä suojata.

Kansainvälistä politiikkaa ja historiaa

Suomessa on ollut aiemmin  hämmästyttävää haluttomuutta puhua ydinvoiman geopoliittisista ja strategisista ulottuvuuksista erityisesti Fennovoiman ja Rosatomin yhteistyön yhteydessä. Nyt Ukrainan tilanteen kärjistyessä hankkeen osakkaat itse ovat nostaneet esiin, millainen virhe Rosatom -yhteistyö on ollut. Tähän saakka suomalaiset poliitikot ovat sivuuttaneet asiantuntijat, jotka toivat esiin projektin nyt realisoituneita epäkohtia toistuvasti jo vuosia sitten.

Ydinvoimalalla on poliittista merkitystä monella tasolla. Jo voimalan rakentaminen luo poliittisia ja materiaalisia riippuvuussuhteita, joiden aikajänteet ja mittakaavat ovat poikkeuksellisen pitkiä ja vaikutukset joskus ennakoimattomia. Ydinpolttoaineen ostaminen ei ole rinnastettavissa muuhun energian hankintaan, kuten esimerkiksi tavanomaisten polttoaineiden kohdalla vaan ydinpolttoaineen kauppaa säätelevät alan sisäiset kansainväliset sopimukset ja polttoainetta on tapana varastoida jokaisessa ydinvoimalassa noin kahden vuoden tarpeisiin häiriöiden välttämiseksi.

Jo voimalan rakentaminen luo poliittisia ja materiaalisia riippuvuussuhteita, joiden aikajänteet ja mittakaavat ovat poikkeuksellisen pitkiä ja vaikutukset joskus ennakoimattomia.

Ydinvoimaloiden rakentaminen ja käyttö ovat myös mielenkiintoisella tavalla tieto- ja historiaintensiivisiä. Suomalaiset opettelivat 1950-luvulta alkaen ydinvoiman monimutkaista maailmanpolitiikkaa ja voimaloiden rakentamisen haasteita sinnikkäästi ensin yhdessä lännen ja sitten poliittisen tilanteen takia idän kanssa.

Loviisan ydinvoimalaitokset ostettiin presidentti Urho Kekkosen kehotuksesta Neuvostoliitosta, vaikka ostaja – Imatran Voima – toivoi länsimaista voimalaa. Ensimmäisellä ydinvoimalan idänkaupalla saatiin kuitenkin ikään kuin mahdollisuus hankkia länsimallinen voimala Olkiluotoon Teollisuuden voiman käyttöön.

Seuraavan merkittävän voimalaitosprojektin toteutuminen vasta 2000-luvun alussa ehti kuitenkin luoda osaamistyhjiön, jota edelleen paikataan. Ydinvoimaosaaminen on erityisosaamista, jota ei kuitenkaan juurikaan tarvita muualla, joten maailmassa on ikään kuin aina vain tarvittava tai hieman liian pieni määrä ydinvoimaosaajia. Tämä osaamistyhjiö on aiheuttanut kompastelua niin tekniikassa kuin poliittisissakin kysymyksissä.

Ydinvoimaan liittyvät kompastukset ovat järjestelmällisesti liittyneet poliittisen tai teknisen varovaisuuden herpaantumiseen.

Lisäksi turvajärjestelmistään huolimatta voimala on haavoittuva monella tapaa alkaen mainitusta osaamisesta ja sen puutteesta fyysisiin uhkiin. Ydinvoimala vaatii ympäristöltään siis äärimmäisen paljon: vakautta teknisesti, organisatorisesti ja poliittisesti. Tämänhetkisen vakauden ei kuitenkaan pidä antaa hämätä. Koko alan turvallisuuskulttuuri on kehittynyt usein kompastusten kautta eikä ympäröivän maailman vakaus taas ole ydinvoimaosaajien käsissä.

Monimutkaisen teknisen ja poliittisen luonteensa takia ydinvoimala on potentiaalinen ase nimenomaan hyvin monella tapaa, vahingossa tai tarkoituksella käytettynä, niin rauhan kuin sodankin aikana. Se luo poliittisia ja materiaalisia riippuvuussuhteita, joiden aikajänteet ja mittakaavat ovat poikkeuksellisen pitkiä ja vaikutukset joskus ennakoimattomia.

Suomalaisille Venäjään liittyvä energiakeskustelu on ollut haastavaa, koska Suomi on niin vahvasti riippuvainen venäläisestä energiasta monissa energiamuodoissa.

Suomessa joudutaankin Ukrainan sodan puhjettua arvioimaan uudelleen uusimman voimalan, Fennovoiman Hanhikivi 1:n, suunnitelmat. Osakkailla on jo ollut ja on varmasti erilaisia syitä pyrkiä irtautumaan projektista, mutta projekti itsessään on hitaasti taustalla muuttunut varmaksi luvatusta sisäisesti epävarmaksi. Ukrainan sota talouspakotteineen on lisännyt epävarmuuteen ulkopoliittisen kerroksen, jota ei yksinkertaisesti voida sivuuttaa. Ylipäätään suomalaisille Venäjään liittyvä energiakeskustelu on ollut haastavaa, koska Suomi on niin vahvasti riippuvainen venäläisestä energiasta monissa energiamuodoissa.

Ydinvoimaa ei ole syytä pelätä jatkuvasti, mutta sen valtavaan voimaan ja siihen liittyviin riskeihin ei ole myöskään syytä suhtautua sinisilmäisesti historian, inhimillisyyden ja maailman epävakaan poliittisen tilanteen takia. Ydinvoimaan liittyvät kompastukset ovat järjestelmällisesti liittyneet poliittisen tai teknisen varovaisuuden herpaantumiseen.

Maarit Laihonen on filosofi ja tutkija, joka on tarkastellut ydinvoimapolitiikkaan liittyvä kysymyksiä useista näkökulmista.

Julkaisu Ydinvoiman strateginen merkitys ja Ukrainan sota ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisen manifestin kielikuvaa lainaten aave kummittelee pandemiasta irti pyristelevässä maailmassa – energiapulan ja inflaation aave. Kaikkien kolmen fossiilisen polttoaineen – hiilen, öljyn, maakaasun – hinta on noussut ja kahden viimeisen noin kaksinkertaistunut vuoden aikana. Koska energian hinta siirtyy ennen pitkää lähes kaikkien muiden tuotteiden hintoihin, on hintapiikki synnyttänyt pelon jopa hallitsemattomasta inflaation kiihtymisestä. Myös talouskasvu on uhattuna.

Kuten Geologian tutkimuskeskuksen erikoistutkija Simon Michaux toteaa tuoreessa raportissa, energia on avainresurssi (master resource), jota tarvitaan kaikkien muiden resurssien käyttöön. Ilman energiaa sen paremmin koboltista kuin kuusipuustakaan ei ole iloa teolliselle tuotannolle.

Koronakriisin toistaiseksi merkittävin energiapoliittinen oppi lieneekin juuri tässä. Tuotannon takkuilu, logistiikkaketjujen katkeilu ja kysynnän heilahtelut ovat saaneet monet maat pohtimaan huoltovarmuutta ja omavaraisuutta. Energian pullonkaulat ovat erityisen huomionarvoisia juuri siksi, että energia on kaiken toiminnan perusta. Niin kauan kuin fossiilinen energia kattaa noin 80 prosenttia maailman energiantarpeesta, sillä on kuristusote niin geopolitiikasta kuin yksittäisten valtioiden liikkumavarasta.

Hintapiikin syistä

Fossiilienergian hintapiikin taustalla on useampi koronakriisiin liittyvä syy. Keväällä 2020, kun yhteiskuntien sulkeminen alkoi globaalisti, polttoaineiden kulutus laski rajusti johtaen hetkittäin jopa negatiiviseen öljyn hintaan. Ymmärrettävästi tämän jälkeen fossiilipolttoaineiden tuottajien investoinnit olivat matalalla tasolla.

Kansainvälinen energiajärjestö IEA arvioi, että jo vuosien 2014–2019 välillä fossiiliyhtiöiden investoinnit (CAPEX) laskivat 40 prosenttia. Koronakriisi heikensi entisestään investointihalukkuutta ja -mahdollisuuksia: vuonna 2020 investoinnit laskivat arvioiden mukaan noin 30 prosenttia.

Ilman energiaa sen paremmin koboltista kuin kuusipuustakaan ei ole iloa teolliselle tuotannolle.

Toinen syy pandemia-ajan taloudellisiin vaikeuksiin on pullonkaulaefekti, joka koskee muitakin raaka-aineita ja tuotteita. Kuten professori Peter Lund Helsingin Sanomissa toteaa, tuotannon pysäyttäminen on huomattavasti helpompaa kuin sen aloittaminen uudelleen, saati kokonaan uuden tuotannon käynnistäminen. Kun koronaan liittyviä rajoituksia on purettu ja pandemian aikainen kysyntäpaine purkautuu, ei alhaisista investoinneista ja seisautuksista kärsivä fossiilituotanto pystykään yhtäkkiä vastaamaan kaikkeen kysyntään.

Paikallisesti hintapiikkeihin on vielä omia syitään. Kiina on riidellyt Australian kanssa jo pitkään ja kielsi vuoden 2020 loppupuolella australialaisen hiilen maahantuonnin. Kiinan omille energialaitoksille puolestaan on tuottanut ongelmia maassa noudatettu malli, jossa hiili ostetaan markkinahintaan, mutta sähkö myydään säädellyin pitkäaikaissopimuksin.

Kun koronaan liittyviä rajoituksia on purettu ja pandemian aikainen kysyntäpaine purkautuu, ei alhaisista investoinneista ja seisautuksista kärsivä fossiilituotanto pystykään yhtäkkiä vastaamaan kaikkeen kysyntään.

Niinpä tuottajalle voi syntyä tilanne, että tuotanto ei kannata. Jopa 70 prosentin Kiinan hiilivoimaloista arvellaan toimivan tappiolla. Tällöin voimalan paras selitys tuotannon keskeytykselle keskushallinnon suuntaan on “hiilipula”. Keskushallinto puolestaan lupaa lisää joustoja sähkön hintaan. Joka tapauksessa Kiinassa on jouduttu useammassa maakunnassa rajoittamaan sähkön saantia ja sitä tietä sulkemaan tehtaita. Energiapula on jo johtanut tuotannon vähentymiseen ja BKT:n kasvuennusteiden laskuun syksyllä 2021.

Euroopassa taustan tilanteelle muodostaa mantereen oman maakaasun ja öljyn tuotannon raju lasku. Koska maakaasua on edistetty hiiltä ja öljyä puhtaampana siirtymäkauden “siltapolttoaineena” kohti puhdasta energiajärjestelmää, riippuvuus kaasun tuonnista on kasvanut. Muutoksen rajuutta kuvaa esimerkiksi Britannia: entinen öljyn ja kaasun viejä on nykyään niiden tuoja. Samaan aikaan Britannia on ilahduttavasti vähentänyt hiilivoiman käyttöä.

Koska maakaasua on edistetty hiiltä ja öljyä puhtaampana siirtymäkauden “siltapolttoaineena” kohti puhdasta energiajärjestelmää, riippuvuus kaasun tuonnista on kasvanut.

Niinpä kylmimpään talviaikaan jopa 50 prosenttia koko brittien sähköstä tuotetaan maakaasusta, josta suurin osa on tuontitavaraa. Ylipäätään Euroopassa kaasua tarvitaan niin teollisiin prosesseihin kuin asuntojen lämmitykseen. Saksassa hintapiikki on kuristanut lannoitetuotantoa, ja kaasun hinnan nousuun liittyvä lannoitteiden hinnan nousu tuntuu Suomessakin.

Yhdysvaltojen tilanteeseen maailmanmarkkinat vaikuttavat pehmeämmin, koska niin öljyä kuin kaasuakin on kotimarkkinoilta ja Kanadasta saatavilla riittävästi. Silti Yhdysvallat painosti öljynviejämaiden järjestöä OPEC+:ia lokakuun alussa nostamaan reilusti tuotantomääriään, mistä OPEC+ kuitenkin pidättäytyi. OPEC+ katsoo, että 70–80 dollaria tynnyriltä on sopiva hinta öljylle.

Ratkaisuja?

Valitettavasti koronakriisi ei ainakaan vielä ole johtanut toivottuun loikkaan polttamattomiin energiamuotoihin, jota jopa IEA:n johtaja Fatih Birol on vaatinut. Fossiilipolttoaineiden 80 prosentin kuristusote on luja. Tuoreen IMF:n raportin mukaan suorat tuet, verohelpotukset ja varsinkin hinnassa näkymättömät ekologiset kustannukset vastaavat maailmassa noin 5,9 triljoonan dollarin tukea fossiilisille polttoaineille, eli noin 11 miljoonaa dollaria minuutissa. Tulevaisuuden taloushistoria voi hyvinkin pitää tätä markkinoiden epäonnistumista hinnoittelussa merkittävänä ilmastokriisin juurena.

Kiinan oma öljyntuotanto on hiipumassa. Niinpä siellä tutkitaan mahdollisuutta seurata “Amerikan mallia” eli pyrkiä tuotannon nostoon tai jopa omavaraisuuteen säröytystuotannolla. Kiinan öljyliuskeet ovat kuitenkin geologiselta rakenteeltaan erilaisia kuin Yhdysvaltain öljyliuskeet tai Kanadan öljyhiekat, joten vielä ei ole selvää, onnistuuko säröytystuotanto ja jos onnistuu, millä taloudellisella ja ekologisella hinnalla.

Suorat tuet, verohelpotukset ja varsinkin hinnassa näkymättömät ekologiset kustannukset vastaavat maailmassa noin 5,9 triljoonan dollarin tukea fossiilisille polttoaineille, eli noin 11 miljoonaa dollaria minuutissa.

Kiinalle kysymys on myös vahvasti geopoliittinen. Se pärjää muiden Aasian maiden tavoin tällä hetkellä hyvin markkinoilla. Maat pystyvät ostamaan öljyä, kaasua ja nesteytettyä kaasuakin (LNG) esimerkiksi Eurooppaa korkeammalla hinnalla. Mutta Kiinaa hirvittää sen riippuvuus haavoittuvasta tankkeriliikenteestä.

Kiina pyrkii vahvistamaan sotilas- ja kauppalaivastoaan nopeaan tahtiin, mutta tosiasia on, että vielä moniin vuosiin se ei pysty vastaamaan Yhdysvaltain mahdollisiin voimatoimiin, ja kuljetukset Malakansalmen kautta ovat Kiinalle ratkaisevan tärkeitä.

Öljyn ja kaasun ja sitä tietä myös sähkön hinnat ovat nousussa tilanteessa, jossa pitäisi samaan aikaan tehdä merkittäviä investointeja uusiin energiantuotannon muotoihin.

Niinpä Kiinan ratkaisuksi muodostuu mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen strategia: tehdään kaikkea ja täysillä. Kiina on jo maailman suurin aurinko- ja tuulivoiman tuottaja, ja ensimmäiset ultrakorkean (UHV) jännitteen sähkönsiirron superverkot (supergrid) ovat käytössä. Samalla suunnitellaan säröytystuotantoa öljylle ja pidetään kotimaisesta hiilentuotannosta huoli. Ja kauppaa käydään kaikkien kanssa, myös Venäjältä tulevien uusien kaasuputkien avulla.

Euroopalle tässä geopoliittisessa tilanteessa jää hanttikortti. Öljyn ja kaasun ja sitä tietä myös sähkön hinnat ovat nousussa tilanteessa, jossa pitäisi samaan aikaan tehdä merkittäviä investointeja uusiin energiantuotannon muotoihin. Kuluttajien kohoavat energialaskut nostavat Ranskan keltaliivien edustamien mielenosoitusten kuvia poliitikkojen mieliin.

Nord Stream 2

Tähän rakoon iskee näkökulmasta riippuen joko mahdollisimman hienosti tai huonosti Gazpromin uusi Nord Stream 2 -kaasuputki, jonka reitti kulkee Itämeren halki Venäjältä Saksaan. Venäjä on tehnyt hienovaraisesti ja suoraan sanoenkin selväksi, että jos Nord Stream 2 hyväksytään nopeasti käyttöön, se edistää kaasun toimituksia myös Ukrainan, Valko-Venäjän ja Puolan läpi kulkevia putkia pitkin.

Saksa haluaa Nord Stream 2 -putken, mutta Yhdysvallat vastustaa ja haluaa Venäjälle asetettavan pakotteita. Myös Ukraina ja Puola vastustavat, koska pelkäävät sekä omien kaasun läpikulusta saatavien korvaustensa laskua että Venäjän vaikutusvallan lisääntymistä. Kaiken kaikkiaan Euroopassa on monenlaisia ristiriitaisia käsityksiä maakaasun roolista ja siitä, mitä korkealle hinnalle ja sen aiheuttamille korkeille energiakustannuksille pitäisi tehdä.

Saksan ja Yhdysvaltain juuri aikaansaama laiha sopu Nord Stream 2:sta kuvastaa geopoliittista realismia: Saksa sitoutui toistaiseksi määrittelemättömillä tavoilla rajoittamaan kaasun tuontia Venäjältä, jos Venäjä käyttää energiaa painostuskeinona Ukrainaa vastaan.

“Tyhmät saksalaiset luopuivat ydinvoimasta ja joutuivat riippuvaisiksi Venäjästä. Fiksut suomalaiset päättivät rakentaa itsenäisyyden takaavan venäläisen ydinvoimalan.”

Talouslehti Bloombergin kolumnisti Andreas Kluth on todennut, että “Nord Stream 2 antaa Gazpromille (ja siten Moskovalle) juuri sellaista markkinavoimaa, jota eurooppalaisten lakien on tarkoitus ehkäistä.” Kaasu ei tietenkään ole ainoa geopoliittinen peikko, kuten pitkän linjan Venäjä-tarkkailija Antti Rautiainen ironisoi Twitterissä: “Tyhmät saksalaiset luopuivat ydinvoimasta ja joutuivat riippuvaisiksi Venäjästä. Fiksut suomalaiset päättivät rakentaa itsenäisyyden takaavan venäläisen ydinvoimalan.”

Gazprom on moittinut Eurooppaa siirtymisestä kaasukaupassa nopeaan spot-kauppaan entisten pitkäaikaisten toimitus- ja hintasopimusten sijaan. Myös Suomessa on perinteisesti ollut kaasun toimituksesta Venäjältä pitkäaikaissopimukset, joissa toimitusmäärät ja hinnat on sidottu. Niinpä toimitusongelmia tai hintapiikkejä ei ole ollut. Nyt uuden BalticConnector-putken myötä osa Suomen kaasukaupasta aletaan käydä Suomen ja Baltian välisessä kaasupörssissä. Nähtäväksi jää, aiheutuuko siitä kaasun hintapiikkejä Suomeen.

Tienhaarassa vai umpikujassa?

Kysymys Gazpromista kuvastaa hyvin fossiilisten polttoaineiden kuristusotetta ja energiasiirtymän hankaluutta. Kun on rakennettu eurooppalainen infrastruktuuri, jossa kokonaiset kaupungit, teollisuusalueet ja tuotannon muodot toimivat maakaasulla, on maakaasua pakko ostaa sieltä, mistä sitä saa, niin happamalta kuin kauppa muuten kenties tuntuisikin. Samaa kuristusotteen vaikutusta kuuluu myös EU-parlamentin teollisuusvaliokunnan päätöksessä, että maakaasuinfran rakentamista voidaan edelleen Euroopassa tukea – sillä “vihreällä” ehdolla, että kyseinen infrastruktuuri soveltuu tulevaisuudessa myös vetykäyttöön.

Tuottajien puolella kuristusote näkyy paitsi Kiinan säröytyssuunnitelmissa, myös yhä uudelleen nousevissa toiveissa arktisen alueen öljynporauksen avaamisesta sekä kaikkein vahingollisimmin ja takaperoisimmin myös hiilen jatkuvana käyttönä. Kun hiili on niin Kiinalle kuin Intiallekin ainut kotoperäinen, runsaasti saatavilla oleva fossiilipolttoaine, on melko ymmärrettävää, että hintapiikkien aikaan ne panostavat omaan hiilen tuotantoonsa.

Kun on rakennettu eurooppalainen infrastruktuuri, jossa kokonaiset kaupungit, teollisuusalueet ja tuotannon muodot toimivat maakaasulla, on maakaasua pakko ostaa sieltä, mistä sitä saa, niin happamalta kuin kauppa muuten kenties tuntuisikin.

Fossiiliteollisuus on huomannut tilaisuutensa tulleen ja argumentoi orastavan energiakriisin kertovan, että fossiilisista luopumista ei ole syytä tai oikeastaan mahdollistakaan kiirehtiä. Muutoin energian hinnasta tulee liian korkea, ja teollista tuotantoa voi haitata energiapula ja kansalaisia energiaköyhyys.

Puhtaaseen energiajärjestelmään siirtymisen kannattajat puolestaan näkevät tilanteessa erinomaisen perustelun katkaista fossiiliriippuvuus mitä pikimmin. EU:n päästökaupan ideahan on tehdä fossiilisista polttoaineista kalliimpia, ja nyt korkeampia hintoja on saatu. Niin Kiina kuin Eurooppakin hengittäisivät varmasti paljon helpommin – niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin –, jos ne saisivat tarvittavan energian tuulesta ja auringosta.

Yhdysvaltain presidentti Joe Bidenin mittava infrastruktuuriohjelma tai Euroopan Green Deal eivät vielä ole käytännössä muotoutuneet. Odotettavissa tuskin on täysimittaista ja suoraviivaista hyppyä fossiilivapaaseen energiainfraan, vaan pahimmassa tapauksessa jopa suoria tukia uudelle fossiili-infralle. Jos näin on, matka pidemmälle umpikujaan jatkuu.

Perälauta häämöttää

Fossiilienergian tuotantoa luonnehtii tuttu vertaus matalalla roikkuvista hedelmistä: ensin on pumpattu ja porattu helpoimmin saatavissa olevat ja parhaimman laatuiset kentät. Helppoa ja hyvälaatuista öljyä on vielä saatavissa Saudi-Arabiassa, Irakissa ja muutamassa muussa paikassa, mutta toisaalla öljyä ja kaasua täytyy jo pumpata kilometrien syvyydestä meren alta tai keittää – maakaasun avulla – esiin asfalttimaisista öljyhiekoista.

Mitä pidemmälle öljyn ja muiden fossiilisten polttoaineiden tuotanto etenee, sitä vaikeampaa se on. Tällöin entistä suurempi osa yhteiskunnan käyttämästä kokonaisenergiasta menee energian hankintaan. Vaikka absoluuttinen tuotantomäärä pysyisikin ennallaan, yhä suurempi osa tuotannosta menee itse tuottamiseen. Yhteiskunnan saama nettoenergia vähenee, ja tuottajan on koko ajan juostava lujempaa pysyäkseen paikoillaan.

Tähän pakottavaan lujempaa juoksemiseen liittyy myös nykyisen fossiilituotannon ruhjovuus. Esimerkiksi Yhdysvalloissa säröytystuotanto on käytännössä säätelemätöntä, eikä yhtiöillä ole halua eikä varaa kunnolla hoitaa hylättyjä porausalueita, joista vapautuu valtavia määriä metaania.

Samaan aikaan toisella puolella palloa Kiinan hiilikaivostyöläisten olot ovat vaaralliset, ja uiguurien pakkotyönäkin aurinkopaneeleja varten tuottama polypii jalostetaan hiiltä käyttämällä. Venäjän pohjoisilla tuotantoalueilla on jatkuvia öljy- ja kaasuvuotoja, joiden jatkumisesta venäläistä öljyä paitsi käyttävä myös jalostava ja edelleen myyvä Suomi on osaltaan vastuussa.

Helposti hyödynnettävät öljyvarannot ovat pian käytetty. Sitä mukaa, kun siirrytään yhä vaikeammin hyödynnettäviin varantoihin, entistä suurempi osa yhteiskunnan käyttämästä kokonaisenergiasta menee energian hankintaan.

Nettoenergiaa voidaan kuvata suureella EROEI (energy return on energy investment), joka saadaan yksinkertaisena jakolaskuna: saatu energiamäärä jaetaan energian hankintaan käytetyn energian määrällä. Laskutoimitus on helppo, mutta muuten EROEI:n arvioiminen on hankalaa, koska on vaikea määritellä, mikä kaikki lasketaan mukaan energian hankintaan käytetyn energian määrään. Joka tapauksessa tutkimukset viittaavat samaan suuntaan: teknologisesta kehityksestä huolimatta fossiilisten polttoaineiden EROEI on kaiken aikaa laskenut.

Historiallisesti Yhdysvaltain parhailla öljykentillä (Texas, Louisiana, jne.) EROEI oli jopa luokkaa 100:1. 70-luvulle tultaessa näiden tuotantoalueiden EROEI oli laskenut 30:1 paikkeille ja 2000-luvulla lukemiin 10:1. Säröytys-tuotannon EROEI on meta-analyyseissa asettunut 7:1 ja 4:1 välille.

Tuoreessa tutkimuksessaan Louis Delannoy ja kumppanit arvioivat globaalisti kaikkien nestemäisten öljyperäisten polttoaineiden EROEI-arvoja ja päätyvät siihen, että tällä hetkellä noin 15 prosenttia polttoaineiden energiamäärästä kuluu polttoaineiden tuotantoon. Hälyttävästi tutkimus arvioi, että vuonna 2050 jo 50 prosenttia tuotannosta saadusta energiasta kuluu itse tuottamiseen (eli EROEI on 2:1).

Energiajärjestelmän siirtymällä puhtaaseen tuotantoon on kiire: nyt vielä fossiillipolttoaineet tuottavat riittävästi nettoenergiaa siihen, että mittavia puhtaan energian infrastruktuurihankkeita voidaan viedä maaliin.

Nettoenergian lasku toteutuu bruttotuotannon huipun lähestyessä. Tuotannon huippua on eri arvioissa laskettu esimerkiksi vuosille 2035 (OPEC), 2030 (Total) ja 2026 (Rystad). Yhdessä bruttotuotannon huippu ja nettoenergian lasku tietävät öljystä yhteiskunnalle koituvan energiahyödyn perälautaa.

On selvää, että jos puolet öljystä saadusta energiasta menee öljyenergian tuottamiseen, fossiiliriippuvainen infrastruktuuri ei voi toimia. Tämä perälauta lähestyy poliittisista päätöksistä riippumatta.

Delannoyn ja kumppaneiden päätelmä onkin, että energiajärjestelmän siirtymällä puhtaaseen tuotantoon on kiire: nyt vielä fossiillipolttoaineet tuottavat riittävästi nettoenergiaa siihen, että mittavia puhtaan energian infrastruktuurihankkeita voidaan viedä maaliin. Jos näin ei tehdä, vuosikymmenen tai parin sisällä on pakko peruuttaa öljyä heikompiin energialähteisiin, sillä vain hiilellä ja mahdollisesti kaasulla on riittävä nettoenergia ja saatavuus pyörittämään teollista infrastruktuuria. Tosin siinä tilanteessa ihmissivilisaatioille käypä ilmasto on jo kokonaan menetetty.

Dosentti Tere Vadén on BIOS-tutkimusyksikön tutkija ja toinen Energia ja kokemus -kirjan kirjoittajista.

Julkaisu Toinen koronasyksy toi energiakriisin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Huolimatta kaikista kriiseistä ja varoituksista – 1970-luvun alun öljykriisi, Rooman klubin Kasvun rajat-raportti vuodelta 1972, Kioton sopimus vuodelta 1992 ja Pariisin sopimus 2015 – noin 80 prosenttia maailman kokonaisenergiankulutuksesta tulee edelleen fossiilisista polttoaineista, aivan samoin kuin 70-luvun alussa. Samaan aikaan kulutuksen absoluuttinen määrä on kasvanut yli kaksinkertaiseksi.

 Globaalin kaupan ja logistiikan myötä se, missä fossiilisten polttoaineiden kulutus tapahtuu, on muuttunut jonkin verran. Rikkaat maat ovat puhdistaneet varsinkin sähköntuotantoaan ja ostavat suuremman osan kulutustuotteistaan teollistuvilta mailta, joissa puolestaan fossiilisten polttoaineiden kulutus on kasvanut. Teollisuuden painopiste on siirtynyt, ja kulutus ja tuotanto eronneet pidempien välimatkojen päähän toisistaan.

Nyt koronakriisi on muodostumassa saranakohdaksi, joka voi muuttaa kohtalonyhteyttä tavalla, johon aiemmat kriisit ja ponnistelut eivät ole pystyneet. Toki muutoksen yksityiskohdat ja lopputulos ovat vielä epäselviä, koska itse kriisi on yhä käynnissä.

Öljymarkkinoiden kehitys on kartellien historiaa

Tilanteen kehittymiseen vaikuttavia tekijöitä on useita. Taustan loi öljyntuotannon tilanne pandemian alkaessa. Kuten vuoden 2008 jälkeisen finanssikriisin hoitokeinot osittain heikensivät yhteiskuntien kykyä vastata pandemiaan, myös öljyalalla aikaisemmat ongelmien hoitokeinot johtivat tilanteeseen, joka pahentaa nykyisen kriisin vaikutusta.

Tavanomaisen öljyn tuotanto ei juurikaan ole kasvanut vuoden 2005 jälkeen – jotkin tutkimukset pitivät tuotantohuippua yhtenä syynä finanssikriisin puhkeamiseen. Suurin osa tuotannon kasvusta on sen jälkeen tullut Yhdysvaltain ei-tavanomaisesta tuotannosta eli särötyksestä (fracking), jonka määrä kasvoi lähes nollasta aina 9 miljoonaan barreliin päivässä.

Öljynviejät tavoittelevat kahta asiaa: mahdollisimman suurta markkinaosuutta ja mahdollisimman korkeaa hintaa. Tavoitteissa on ristiriita, koska markkinaosuutta ei voi puolustaa, jos joku muu myy halvemmalla.

Öljymarkkinoista vain suhteellisen pieni osa on koskaan ollut stereotyyppisen “vapaita” markkinoita, joissa useiden pienten toimijoiden kysyntä ja tarjonta kohtaavat.

Koko öljyn teollisen käytön ajan ristiriitaa on hallittu erilaisin yhtiöiden, valtioiden ja valtioliittojen ylläpitämin kartellein. Öljymarkkinoista vain suhteellisen pieni osa on koskaan ollut stereotyyppisen “vapaita” markkinoita, joissa useiden pienten toimijoiden kysyntä ja tarjonta kohtaavat.

Keinot ovat vaihtuneet, mutta öljyn tuotanto ja myynti on 1800-luvulta tähän päivään globaalilla tasolla ollut suunnitelmataloutta – toki myös suunnitelmaa vastaan pullikoivia tahoja on aina ollut. Suunnitelman ydin: pitää öljyn hinta riittävän tasaisena, jotta kysyntä vetää, ja riittävän korkealla, jotta tuottajat hyötyvät. Ensin kartelli oli öljy-yhtiöiden ja pankkiirisukujen käsissä (kuuluisimpina Rockefellerit ja Rotschildit).

Toisen maailmansodan jälkeen alkoi “seitsemän sisaruksen” (Esso, Mobil, SoCal, Texaco, Gulf, BP ja Shell) kulta-aika, kunnes OPECin voimistuminen 70-luvulla siirsi aloitteen valtionyhtiöiden käsiin. Nykyään jopa noin 80 prosenttia öljyvarannoista ja yli puolet tuotannosta on valtiollisten yhtiöiden hallussa.

Suunnitelma pettää: historian ensimmäinen negatiivinen öljyn hinta

Saudi-Arabialla on OPECin valta-aikana ollut muita enemmän rahkeita niin tuotannon lisäämiseen kuin myös rahaa sen rajoittamiseen eli keinot niin markkinaosuuden valtaamiseen kuin hintojen vakauttamiseenkin. Vuonna 2016 se onnistui hallitsemaan hinnan laskua saamalla sekä OPECin että Venäjän yhtä aikaa laskemaan tuotantoaan. Syntyi epävirallinen OPEC+.

Koronaviruksen globaalien vaikutusten alkaessa Saudi-Arabia tavoitteli uudelleen tuotannon laskua. OPEC+ kuitenkin hetkellisesti murtui alkukeväästä 2020, kun Venäjä ei yllättäen suostunutkaan tuotannon leikkaamiseen. Näin pandemian iskiessä öljymarkkinoilla oli jo hintaa laskeva tarjontapaine. Kun pandemia sitten heikensi öljyjalosteiden kysyntää jopa kymmenillä prosenteilla, syöksyi tynnyrihinta holtittomasti.

Asiasta tuli maailmanlaajuinen uutinen, kun yhden yhdysvaltalaisen öljylaadun hinta kävi hetkellisesti jopa negatiivisena – eli myyjä oli valmis maksamaan ostajalle, jotta tämä ottaisi öljyä vastaan. Syy kummaan tilanteeseen oli lopulta yksinkertainen: Negatiivinen hinta koski sopimuksia tietystä öljylaadusta (WTI) toimitettuna tiettyyn paikkaan – Oklahomaan – jossa kaikkien varastojen tiedettiin jo olevan täynnä.

Juuri siellä juuri sillä hetkellä ostajilla ei ollut mahdollisuutta ottaa öljyä vastaan, koska ei ollut säiliöitä, mihin sen laittaisi. Tuottajien ei puolestaan kannata sulkea tuotantoa liian nopeasti, koska tuotannon keskeyttäminen voi aiheuttaa varannoille vahinkoa ja uudelleenkäynnistäminen voi olla kallista.

Negatiivinen hinta koski siis vain pientä osaa öljymarkkinoista, mutta melko jyrkkä ja äkillinen pudotus nähtiin muuallakin. Esimerkiksi Suomen pääasiassa ostaman Urals-öljylaadun hinta on ollut suhteellisesti vakaimpia käyden 20 dollarin alapuolella.

Hinnan ja kulutuksen putoaminen osuu pahimmin niihin öljynviejiin, joiden tuotantokustannukset ovat korkeat ja joiden talous muutenkin on heikko. Arvioissa Nigeria, Ecuador, Algeria ja Irak on mainittu merkittävinä kärsijöinä – näissä maissa jopa yli puolet vientituloista muodostuu öljystä, Irakissa hurjat 98 prosenttia.

Suunnitelmatalous reagoi “markkinahäiriöön”. Syntyi uusi ennennäkemättömyys, OPEC++, kun Trumpin hallinto kätilöi Yhdysvaltain, Venäjän ja OPECin liiton tuotannon vähentämiseksi.

Myös vauraampi öljynviejä on vaikeuksissa, jos sen budjetti on laadittu korkeiden öljytulojen varaan. Esimerkiksi useiden Persianlahden maiden kuten Omanin ja Iranin yhteiskuntarauha on vaarassa, kun öljytulot kärsivät. Sama ongelma on muutenkin kriisiytyneellä Venezuelalla.

Rikkaimpiin viejämaihin vaikuttaa jälleen markkinaosuuden ja hinnan kertolasku: taloudellisille menetyksille on niilläkin kipurajansa. Saudi-Arabialla ja Venäjällä oli omien arvioidensa mukaan riittävästi puskuria jonkinlaiseen hinnan laskuun, mutta niillekin kevään pudotus oli liikaa, vaikka Venäjä on ilmoittanut selviävänsä vuosia jopa 30 dollarin tynnyrihinnasta. Yhdysvalloissa energiasektori pitää presidentti Donald Trumpia omana suorana edustajanaan.

Niinpä suunnitelmatalous reagoi “markkinahäiriöön”. Syntyi uusi ennennäkemättömyys, OPEC++, kun Trumpin hallinto kätilöi Yhdysvaltain, Venäjän ja OPECin liiton tuotannon vähentämiseksi. Tavoitteena oli jopa 20 prosentin leikkaus tuotantoon. Tätä kirjoitettaessa tuotannon leikkaukset ovatkin kohottaneet ja vakauttaneet öljyn hintaa 30 dollarin paikkeille.

Tuotantohuippu vai kulutushuippu?

Öljyn kulutus on toipunut ensimmäisen hurjan laskun jälkeen. Palaako se enää vuoden 2019 tasolle vai onko saavutettu kulutushuippu? Ja olisiko siis pikemminkin kysynnän (peak demand) kuin tuotannon huippu (peak oil) syynä kulutushuipun saavuttamiseen?

Kuluttajan kykyyn ostaa öljyä vaikuttavat paitsi öljyn hinta myös kuluttajan tulot. Tämän koronakriisi on tuonut rajusti esiin. Ratkaisevaa ei ole hinta vaan se, onko tuotteeseen varaa (affordability).

Kansantalouden kannalta energian hinta voi nousta pitkäjaksoisesti vain, jos myös kuluttajien tulot nousevat. Kun energialaskun osuus kotitalouksien kokonaiskulutuksesta nousee, lama ja jopa yhteiskunnalliset levottomuudet ovat ovella. Erityisen ikävää on, että köyhimmillä ravintoon ja muuhun välttämättömään kuluu jo suuri osuus tuloista.

Kun energialaskun osuus kotitalouksien kokonaiskulutuksesta nousee, lama ja jopa yhteiskunnalliset levottomuudet ovat ovella.

Usein energia on osa tästä välttämättömästä, jolloin energialaskun nousu aiheuttaa nälkää. Edes polttoaineen hinnan romahdus ei auta, jos tulot ovat nolla, kuten monella koronakriisin uhrilla.

Tuottajalle geologiset tekijät puolestaan aiheuttavat lisäkustannuksia. Helpoimmin porattavissa ja jalostettavissa ollut öljy on tuotettu ensin, joten tuotantokustannuksilla on taipumus nousta, jollei teknologinen kehitys vastaavasti laske kustannuksia. Näin varsinkin uuden öljyn etsinnän ja käyttöönoton kustannuksilla (CAPEX), jotka ovat moninkertaistuneet 2000-luvun aikana.

Yhdessä nämä taloudelliset ja geologiset tekijät johtavat siihen, että kanava, jossa öljyn hinta on yhtä aikaa riittävän halpa kuluttajille ja riittävän korkea tuottajille, kaventuu. Hinta saisi molempien puolesta olla myös vakaa, jotta investoinnit olisivat järkeviä. Sahaava hintakehitys pudottaa toisinaan kuluttajia, toisinaan tuottajia pois pelistä heikentäen koko sektoria.

Öljyn suunnitelmatalous ei ole nappikauppaa: geopoliittisesti siihen liittyy kymmeniä sotia, vallankaappauksia, ympäristökatastrofeja, salamurhia ja terrori-iskuja.

Näin sekä kysynnän huippu (affordability’n menetys) että tuotannon huippu (tuotantokustannusten nousu) vaikuttavat samaan suuntaan: seurauksena on sekä kuluttajille että tuottajille sopivan hintaputken mureneminen. Tämä on öljyalan varsinainen huoli, koska juuri vakaa hintaputki on ollut sen suunnitelmatalouden tavoite.

Öljyn suunnitelmatalous ei ole nappikauppaa: geopoliittisesti siihen liittyy kymmeniä sotia, vallankaappauksia, ympäristökatastrofeja, salamurhia ja terrori-iskuja, puhumattakaan lahjonnasta, kiristyksestä, disinformaatiosta ja tutkimustiedon pimittämisestä, kuten ranskalaisen Matthieu Auzanneaun tuore öljyn geopolitiikan historia Oil, Power and War (2018) kertoo.

Öljykuplan puolustajat ja puhkaisijat

Myös sijoittajien luottamus öljyyn on heikentynyt. Viimeisen kymmenen vuoden aikana pörssinoteeratut öljy-yhtiöt ovat maksaneet tuottoisia osinkoja. Tulos on perustunut pitkälti korkeaan hintaan samaan aikaan, kun kustannuksia on pidetty alhaalla minimoimalla CAPEX-kuluja, joita koronakriisin myötä ennustetaan leikattavan jopa 80 prosenttia.

Tämä ei tietenkään ajan mittaan paranna tulosedellytyksiä. Lisäksi sijoittajia hermostuttavat onnistuneet kampanjat sijoitusten vetämiseksi pois (divestment), uusiutuvien energialähteiden jatkuvasti alentuva hinta ja viimeisimpänä uhkana oikeudenkäynnit öljy-yhtiöitä ja ylipäätään fossiilienergian käyttöä vastaan jopa niinkin lähellä kuin Virossa. Tupakkaoikeudenkäyntien tapaan kantajat esittävät, että öljy-yhtiöt ovat markkinoineet tuotteitaan tietoisina niiden aiheuttamista terveydellisistä ja ympäristövahingoista, erityisesti ilmastonmuutokseen liittyen.

Jos öljyn arvo sijoituskohteena romahtaa, samalla romahtavat monet eläkerahastot, pankit ja valtiontaloudet. Näillä pääomilla ja valtakeskittymillä on suuri syy pitää hintaputkea kunnossa.

Oikeudenkäyntejä on odotettavissa lisää, kun ilmastonmuutoksen vaikutukset pahenevat ja paljastukset energiayhtiöiden ilmastonmuutosta koskevan tiedon pimittämisestä lisääntyvät. Jo tammikuussa sijoittajapiirejä hätkähdytti värikkään mediahahmon Jim Cramerin lausunto talouskanava CNBC’llä: “Öljyala on loppu”.

Toisessakin vaakakupissa on kuitenkin paljon painoa. Jos öljyn arvo sijoituskohteena romahtaa, samalla romahtavat monet eläkerahastot, pankit ja valtiontaloudet. Näillä pääomilla ja valtakeskittymillä on suuri syy pitää hintaputkea kunnossa.

Sijoitusten näkökulmasta “öljykupla” riippuu luottamuksesta, jonka horjumista sen paremmin presidentit Trump ja Putin kuin Saudi-Arabian kruununprinssi Mohammed bin Salmankaan eivät saa näyttää.

Paluu ympäristölle tuhoiseen energiapolitiikkaan

Esimerkkinä voi tarkastella keinoja “normaaliin” palauttamiseen Yhdysvalloissa. Särötystuotannon nousu perustui osaltaan sille, että tuotanto on vapautettu suuresta osaa ympäristölainsäädäntöä. Yksi särötystuotannon julkisista salaisuuksista on sen mittavat paikalliset ja globaalit ympäristöhaitat.

Paikalliset haitat johtuvat särötykseen käytetyistä kemikaaleista ja valtavasta vedentarpeesta. Jonkin verran esiintyy myös särötyksen aiheuttamia maanjäristyksiä. Globaali haitta puolestaan on karkaava metaani, jota uusimpien tutkimusten mukaan pääsee särötyksestä ilmakehään huomattavasti enemmän kuin aiemmin on arvioitu; kenties juuri särötysmetaani selittää osaltaan yllättäen kasvaneita metaanipitoisuuksia.

Nyt koronakriisin myötä loppujakin esteitä raivataan, sillä samankaltaisia ympäristösäännösten löyhennyksiä on toteutettu myös Kiinassa. Öljy-yhtiöille annetaan suoraan rahaa tilille. Lista toimenpiteistä on hengästyttävä: autojen päästörajoitteita on höllennetty, ympäristöministeriö ei enää vaadi raportteja päästöistä ja saasteista eikä rankaise rikkomuksista, öljy-yhtiöiden rojalti-maksuja ja valtion maiden vuokria on poistettu, hiilenpolton päästöstandardeja on laskettu, putkistojen rakentamista on nopeutettu ympäristönäkökohtia sivuuttamalla, tukea uusiutuville energiamuodoille on leikattu ja niin edelleen.

Öljy-yhtiöille annetaan suoraan rahaa tilille.

Yksittäisten toimenpiteiden lisäksi on varmemmaksi vakuudeksi annettu presidentin määräys (executive order), jonka mukaan viranomaisten on selvitettävä, minkä sääntöjen löyhentäminen tai purku edistää talouden elpymistä ja tehtävä tällaisista purkamisista pysyviä. Huomiota ovat herättäneet osavaltioissa tehdyt säädökset kovennetuista seurauksista protestoijille ja mielenosoittajille.

Muutosten tarkoitusta kuvaa myös Kanadassa – joka sivumennen sanoen on suhteellisesti ottaen suurin fossiilisten polttoaineiden tuotannon tukija – Albertan osavaltion energiaministerin paljastava lipsautus: “Nyt on hyvä aika rakentaa putkilinjoja, koska terveysmääräykset rajoittavat mielenosoittamista.”

Tätä taustaa vasten on yllättävää, että hyvästä syystä fossiilimyönteisenä ja uusiutuvaskeptikkona pidetty kansainvälinen energiajärjestö IEA on myös johtajansa Fatih Birolin suulla painottanut, että koronakriisi on käytettävä tilaisuutena siirtyä pois vanhasta “normaalista”. On “laserinterävästi” keskityttävä päästöjen vähentämiseen ja käytettävä elvytys uusiutuvaan energiaan. Paljon huomiota sai Oxfordin yliopiston 200 talouden huippuasiantuntijalle tekemä kysely, jossa vastaajat pitivät nimenomaan “vihreitä” elvytystoimia myös talouden kannalta parhaina.

“Nyt on hyvä aika rakentaa putkilinjoja, koska terveysmääräykset rajoittavat mielenosoittamista.”

EU:n vihreän kehityksen ohjelman ja koronaelvytyksen yksityiskohdat ovat vielä epäselvät: viitteitä on niin nurinkurisesta panostuksesta maakaasuun kuin kunnianhimoisemmasta suuntautumisesta uusiutuviin energialähteisiin.

Mitä muhii pinnan alla?

Pandemian yhteydessä on muistutettu peukalosäännöstä, jonka mukaan kriisit paitsi luovat uusia ilmiöitä ja tilanteita myös tyypillisesti vahvistavat kehityskulkuja, jotka ovat jo käynnissä.

Koska energiainfrastruktuuri on monimutkaista ja hidasliikkeistä, kenties merkittävimpiä ovatkin uutiset siitä, miten uusiutuvat energiamuodot ovat kriisikevään aikana vallanneet tilaa fossiilisilta. Kun esimerkiksi uusiutuvaa sähköntuotantoa rakennetaan lisää ja samaan aikaan kysyntä laskee, jää nimenomaan fossiilista tuotantoa käyttämättä.

Samasta syystä vaihtelevan uusiutuvan sähkön osuus on hetkittäin ollut kevään mittaan eurooppalaisissa sähköverkoissa korkeammalla kuin vaihtelevalle tuotannolle on ylipäätään pidetty mahdollisena. Nämä infrastruktuuriset muutokset ja opit voivat kantaa myös kriisin jälkeen.

Kriisit paitsi luovat uusia ilmiöitä ja tilanteita myös tyypillisesti vahvistavat kehityskulkuja, jotka ovat jo käynnissä.

Tärkeä on ollut myös huomio siitä, missä määrin yksityisten kuluttajien liikkumisen, kuten autoilun, lentomatkailun ja muun kulutuksen vähentäminen lopulta on vaikuttanut niin öljyn kulutukseen kuin kasvihuonekaasupäästöihinkin. Vaikka alimmillaan yksityisauto- ja lentoliikenne olivat monissa maissa käytännössä loppuneet, odotetaan vuotuisten hiilidioksidipäästöjen alenevan vain joitakin prosentteja.

Tämä korostaa teollisen yhteiskunnan rakenteiden, infrastruktuurin, roolia. Kuluttajien käytöksellä on tärkeä merkitys, mutta pitkäkestoisiin ja vielä suurempiin energiankulutuksen muutoksiin ja siten päästövähennyksiin tarvitaan infrastruktuurin rakennemuutosta.

Dosentti Tere Vadén on BIOS -tutkimusyksikön tutkija ja toinen Energia ja kokemus-kirjan kirjoittajista.

Julkaisu Öljy koronakriisin ensikuukausina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aikamme ympäristöongelmia kutsutaan usein viheliäisiksi (engl. wicked). Viheliäisiä ongelmia sävyttävät monimutkaisuudet, epävarmuudet, arvoristiriidat ja ratkaisujen kiire. Kaikista näistä seuraa, että viheliäiset ongelmat uusintavat itsensä, eli niiden ratkaisut poikivat uusia ongelmia.

Koska ympäristöongelmia on vasta viime aikoina ruvettu nimittämään viheliäisiksi, on kysyttävä, ovatko ne joskus olleet vähemmän viheliäisiä – jotenkin lempeän yksinkertaisia.

Ongelmien ja ratkaisujen ketju

1960-luvulla iso ympäristökysymys oli Rachel Carsonin Äänetön kevät -kirjan nostama huoli saastumisesta. Ratkaisu oli piipunpääteknologia, jonka toteutusta valvoivat ympäristöviranomaiset.

Rooman klubin raportti vuonna 1972 nosti huoleksi luonnonvarojen riittävyyden. Ratkaisut eriytyivät, ja ympäristökysymys lakkasi olemasta pelkästään ympäristöviranomaisten asia.

Ydinonnettomuudet nostivat monimutkaiset teknologiset järjestelmät huolenaiheeksi 1980-luvulla, jolloin piipunpääteknologiaa täydennettiin aine- ja energiavirtoja säästävällä puhtaalla teknologialla.

Brundtlandin komissio nosti kestävän kehityksen hallitsevaksi teemaksi 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Se pyrki sovittamaan talouskasvun ja ympäristönsuojelun ristiriidat ekotehokkuudella ja teollisilla ekosysteemeillä.

Kestävän kehityksen rinnalle nousi 2000-luvulla ajatus planetaarisista rajoista, joiden puitteisiin tuotanto ja kulutus olisi sovitettava.

Kehityskulku 1960-luvulta nykypäivään näyttää kauniilta ongelmien ja ratkaisujen ketjulta. Osin näin onkin, mistä käyvät esimerkeiksi ekosysteemien myrkyttymisen hillitseminen DDT-kiellolla, otsonikadon torjuminen kehittämällä vaihtoehtoja klooratuille ja fluoratuille hiilivedyille sekä Suomen sisävesien ravinnekuorman pienentäminen puunjalostusteollisuuden sääntelyllä.

Yksityiskohdat paljastuvat kuitenkin viheliäisiksi. Carson pohti Äänetön kevät -kirjassaan vaihtoehtoja DDT:lle ja sen sukulaisaineille. Hän oli optimistinen luonnosta saatavien nikotinoidien käyttöön torjunta-aineena.

Nyt tiedämme, että mehiläiskuolemien pääepäilty ovat hyönteistorjuntaan käytetyt neonikotinoidit. Ydinvoiman lupaus öljyriippuvuuden katkaisemiseksi hukattiin Three Mile Islandin, Tshernobylin ja Fukushiman ydinonnettomuuksissa. Paperi- ja sellutuotannon ravinnekuormat ovat lillukanvarsia, kun ilmastopolitiikka asettaa kyseenalaiseksi koko teollisuudenalan.

Viheliäiset ongelmat uusintavat itsensä, eli niiden ratkaisut poikivat uusia ongelmia.

Itse asiassa ympäristöratkaisujen puolivuosisatainen lähihistoria voidaan tulkita epätoivoiseksi kamppailuksi viheliäisten ympäristöongelmien parissa. Kun saastumisongelma ratkaistiin piipun päässä, ongelma siirtyi muualle teolliseen tuotantojärjestelmään. Kun teollinen ekologia pyrki ratkaisemaan järjestelmäongelmia, nostivat ongelmat päätään taloudessa ja yhteiskunnassa laajemmin.

Ja kun kestävä kehitys väittää ratkaisun löytyvän talouden, yhteiskunnan ja ekologian vuoropuhelulla, uhkaavat planetaariset rajat katkaista vuoropuhelun. Kestävän kehityksen ja planetaaristen rajojen välirikosta käy esimerkiksi suomalaista yhteiskuntaa ravisteleva ristiriita kansallisen biotalousstrategian ja kansainvälisen ilmastopolitiikan välillä.

Suomen ilmastopaneeli ja Euroopan tiedeakatemioiden asiantuntijapaneeli ovat laajaan tutkimusnäyttöön vedoten esittäneet, että Pariisin ilmastosopimuksen tavoite keskilämpötilan nousun rajoittamisesta 1,5 celsiusasteeseen edellyttäisi metsiin sitoutuneen kiinteän hiilen maksimoimista. Käytännössä tämä tarkoittaa rajoituksia metsänhakkuisiin, joita Suomi aikoo kuitenkin biotalouden nimissä lisätä merkittävästi seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Yksinkertaistaen kysymys on siitä, että lämpötilanousun tavoiteltu rajaaminen edellyttää merkittävää päästöjen hillintää jo kuluvan vuosisadan puoleenväliin mennessä. Tämä edellyttää pidättymistä lisähakkuilta heti, sillä vaikka hakkuiden tilalle kyllä kasvaa uusi metsä, ilmastotavoitteiden kannalta se ei ehdi kasvaa riittävän nopeasti.

Ilmastonmuutoksen asettamat planetaariset rajat suitsivat suomalaista metsäteollisuutta ja kansantaloutta. Kestävän kehityksen ekologinen ulottuvuus asettuu poikkiteloin sosiaalisen ja taloudellisen ulottuvuuden kanssa. Ympäristöpolitiikan historiallinen kompromissi on mennyt rikki.

Ympäristöongelmien viheliäisyyttä ei lievennä erimielisyys siitä, mitkä kestävän kehityksen rajoista ovat ehdottomia. Vaikka julkista keskustelua hallitsee nyt planetaaristen rajojen retoriikka, se ei tarkoita, että asiasta vallitsisi yksimielisyys asiantuntijoiden keskuudessa – puhumattakaan suuresta yleisöstä.

Vaikka ilmastotutkijan on helppo esittää hiilen massatasapainolaskelmista johdetut päätelmänsä suomalaiselle metsänkäytölle, yhtä vaivattomasti voi kansantaloustieteilijä esittää yhteiskunnallisen dystopian siitä Suomesta, joka ilmastopolitiikan nimissä pikavauhtia lopettaa hakkuut ja sellutehtaat.

Kestävä kehitys 2.0

Sen sijaan, että ryhdymme puuduttavaan väittelyyn, mikä kestävän kehityksen ulottuvuuksista asettaa kaikkein ehdottomimmat rajat inhimilliselle toiminnalle, voimme yrittää realistista sopeutumista rajoihin – moniulotteisesti. Tarvitaan eräänlainen ”kestävä kehitys 2.0”.

Ekosysteemien kannalta sopeutuminen tarkoittaa vahvistamista ja ennallistamista. Keinoja on tutkittu esimerkiksi teollisessa ekologiassa, kaupunkiekologiassa, ekosysteemien kunnostuksessa ja ekologisessa kompensaatiossa.

Kun tekniikkaa sovelletaan, on taattava ekosysteemipalveluiden säilyminen tai lisääntyminen.

Perusperiaate on yksinkertainen: kun tekniikkaa sovelletaan, on taattava ekosysteemipalveluiden säilyminen tai lisääntyminen. Sovellusten on oltava varovaisia siten, että arvioidaan ennalta hyödyt ja haitat ekosysteemeille. Joskus toimenpiteistä on pitäydyttävä kokonaan, jos luonnonvarojen reunaehdot eivät niitä salli. Mieleen tulevat metsänhakkuiden rajoittaminen ja turpeenoton kieltäminen.

Joskus on pyrittävä tekemään tuotanto mahdollisimman ympäristöneutraaliksi, vaikkapa edellyttämällä teollisilta tuotantojärjestelmiltä suljettuja kiertoja. Joskus tekniikan on luotava luontoa. Näin tehdään esimerkiksi ekosysteemejä kunnostamalla, kaupunkiviljelyllä sekä kaupunkien viheralueilla, -katoilla ja -pinnoilla.

Talouden kannalta sopeutuminen tarkoittaa poliittista varautumista kansantalouden supistumiseen. Syitä on ainakin kaksi.

Yhtäältä planetaariset rajat supistavat energiankulutusta ja ainevirtoja, jotka historiallisesti ovat seuranneet bruttokansantuotteen nousua ja laskua. Toisaalta jälkiteollisten yhteiskuntien bruttokansantuotteen vuosikasvu on joka tapauksessa hiipunut hiljalleen jo puolen vuosisadan ajan.

Tarvitaan siis sopeutumisstrategiaa nolla- tai negatiiviseen kasvuun. Ja tarvitaan sietokykyä talouden äkillisille heilahduksille, joita tulee lisää ja jotka ravistelevat kestävyyden perusteita. Tärkeä väline strategian toteutuksessa ovat BKT:n rinnalle nostetut vaihtoehtoiset hyvinvoinnin mittarit, koska mittarit ohjaavat politiikkaa.

Ekologisen jälleenrakennuksen aikakausi

Yhteiskunnan kannalta sopeutuminen tarkoittaa uudistuksia kansakuntien ja ihmisyhteisöjen tavoissa organisoitua. Koska osakeyhtiömuotoinen organisoituminen yhdistettynä globaaliin kapitalismiin on usein myrkkyä niin ekosysteemipalveluille kuin tasa-arvollekin, on taloudessa syytä kokeilla vaihtoehtoisia tapoja organisoitua.

Päätöksenteon on uudistuttava tavoilla, jotka joidenkin mielestä uhkaavat demokratiaa. Sopeutuminen ilmastonmuutoksen synnyttämiin äkillisiin ekososiaalisiin murroksiin vaatii nopeaa päätöksentekoa, mikä edellyttää joskus tilapäistä vallan keskittämistä.

Viheliäiset murrokset edellyttävät hyvää tietopohjaa, mikä lisää asiantuntijavaltaa. Tulevien kriisien vähittäinen kehkeytyminen edellyttää ylipitkän aikavälin päätöksentekoa, mikä rajoittaa demokraattisten elinten toimintavapautta. Nopea sopeutuminen edellyttää yksilön vapauksien rajoittamista yhteisen edun nimissä, mikä ei istu vallitseviin kulttuurisiin odotuksiin.

Jälleenrakennuksen haasteena on normalisoida uudistukset osaksi demokratiaa.

Kestävä kehitys 2.0 ajaa jälkiteollisia yhteiskuntia kohti ekologisen jälleenrakennuksen aikakautta. Moni edellä kuvatuista uudistuksista demokratiaan hyväksytään tällä hetkellä vain valmiuslain määrittelemissä poikkeusoloissa. Jälleenrakennuksen haasteena on normalisoida uudistukset osaksi demokratiaa.

Normalisoinnilla tarkoitan asioiden vaihtoehtoista kehystämistä. Jälleenrakennuskausi 1950-luvulla oli sääntelyn aikaa, mutta ei sitä demokratian alasajoksi nyt tulkita. Tänä päivänä hyväksymme vahvan sääntelyn monilla elämän alueilla, kuten liikenteessä.

Ekologiseen jälleenrakennukseen kuuluva sääntely on kehystettävä viittauksin hyvinvoinnin kukoistukseen, ei vapauden kuihtumiseen. Henkinen maaperä vaihtoehtoiselle kehystämiselle on otollinen Suomen kaltaisessa jälkiteollisessa informaatioyhteiskunnassa, jossa yksilöt ahdistuvat valinnan pakosta.

Ympäristöongelmat ovat aina olleet enemmän tai vähemmän viheliäisiä – nyt enemmän. Siksi tarvitaan ekologista jälleenrakennusta. Lähtökohdat ovat historiallisen hienot, sillä Suomi ei ole koskaan ollut näin vauras.

Janne I. Hukkinen on ympäristöpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa ja liittyy Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamaan WISE-tutkimushankkeeseen.

Julkaisu Viheliäisten ongelmien aika ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Kokoomus asettaa elämän edellytysten turvaamisen keskeiseksi arvokseen.” Näin sanotaan kokoomuksen periaateohjelmassa, jonka tiukkaa ympäristölinjausta voi pitää uutisena. Onkin kiinnostavaa seurata, millä käytännön keinoilla kokoomus lähtee torjumaan yhä pahenevaa ilmastouhkaa.

Myös pääministeripuolue keskusta ottaa yleisohjelmaluonnoksessa ympäristökriisin hoidon ykkösprioriteetikseen:

”Ympäristönäkemykselle on annettava ylitsekäymätön merkitys teollistuneiden yhteiskuntien, kuten Suomen poliittisessa ja taloudellisessa päätöksenteossa.”

”Ympäristöongelmien perimmäinen syy on teollisuusmaiden vääristynyt talouskasvu, joka perustuu luonnonvarojen tuhlailevaan käyttöön ja kasvun ympäristöruhjeiden sivuuttamiseen.”

Suurimpien hallituspuolueiden herääminen on varma merkki siitä, että ympäristöuhkien torjumiseen tartutaan nyt tosissaan. Odotettavissa on, että päättäjät lähtevät määrätietoisesti toteuttamaan tiedeyhteisön vaatimaa laajapohjaista rakennemuutosta kohti ekologista kestävyyttä.

Keskustan ohjelmaluonnos jatkaa: ”Ekologisesti kestävä kehitys edellyttää teollisuusmailta nykyisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan suunnanmuutosta.”

Keskustan erityisohjelmassa puolestaan todetaan: ”Meillä on aikaa 30 vuotta, mutta talouden vihreänvihreitä rakenteita on ryhdyttävä vahvistamaan heti. Samanaikaisesti on sekä mahdollista säilyttää nykyinen elintaso että varautua tuleviin mullistuksiin.”

Mitä sitten?

Ympäristökysymyksiin vakavasti suhtautuvan lukijan pettymykseksi on paljastettava, että lainatut ohjelmatekstit ovat yli 25 vuoden takaa. Kokoomuksen periaateohjelma on hyväksytty vuonna 1993. Keskustan erityisohjelma hyväksyttiin vuonna 1990 ja yleisohjelmaluonnos on vuodelta 1987.

Ehkä syytä huoleen ei kuitenkaan ole? Kesäkuussa 2018 hyväksytyssä periaateohjelmassa kokoomuslaisen aatteen perusteiksi linjataan muun muassa:

”Päätöksenteossa paikallistasolta valtakunnalliselle, eurooppalaiselle ja kansainväliselle tasolle saakka on tehtävä johdonmukaisesti valintoja, jotka turvaavat ja edistävät ympäristön puhtautta ja luonnon monimuotoisuutta, lajien säilymistä ja ilmastonmuutoksen torjuntaa. Tämän vastuun kantaminen on se mitta, jolla tekojemme arvo kaikkein eniten määräytyy tulevien sukupolvien silmissä.”

Keskusta hyväksyi Sotkamon puoluekokouksessa 20.6.2018 Energia-, ympäristö-, ja ilmastolinjauksen, jossa todetaan seuraavasti:

”Maailma on kohdannut kantokykynsä rajat monessa suhteessa. Meillä on vain tämä yksi maapallo, joten meidän on siirryttävä nykyisestä kulutuskeskeisestä elämäntavastamme kohtuutalouden aikaan.

Ihmiskuntaa on liian pitkään ohjannut vain taloudellinen näkökulma. Maapallon väestön kasvaessa ekologia asettaa meille alati tiukentuvia puitteita. Sosiaaliset haasteet kärjistyvät ilmastonmuutosten seurauksena tapahtuvan väestövaelluksen takia. Jokaisen maan on nähtävä umpikuja luonnonvarojen kestämättömään kulutukseen perustuvassa elintason kasvussa. Ylikulutuksesta on siirryttävä elinkaariajatteluun ja kestävälle kiertotalouden tielle. Keskusta haluaa Suomen olevan etulinjassa siirtyessämme kohti aitoa kestävän kehityksen ajattelua.”

Puheet ja teot

Arvovaltaisia länsimaisten yhteiskuntien ylikulutuksen seurauksista varoittaneita tieteellisiä raportteja julkaistiin jo 1970-luvun alussa. Siitä asti valistuneen päättäjän on voitu olettaa ymmärtävän luonnonjärjestelmän kantokyvyn rajat ja seuraukset, joita rajojen ylittämisellä todennäköisesti on.

Suomi on sitoutunut kansainvälisin sopimuksin ilmastonmuutoksen hidastamiseen ja pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden kapenemisen.

Vuosikymmenten kuluessa ilmastonmuutosta, biodiversiteetin heikkenemistä, kemikalisaatiota, saastumista ja monia muita ympäristöuhkia ei kuitenkaan ole kyetty hillitsemään. Myönteistäkin kehitystä on paikallisten ympäristöongelmien osalta tapahtunut, mutta iso kuva synkkenee jatkuvasti.

Myönteistäkin kehitystä on paikallisten ympäristöongelmien osalta tapahtunut, mutta iso kuva synkkenee jatkuvasti.

Suomessa talouden energia- ja materiaalitehokkuus on kasvanut, eli pienemmällä kulutuksella saadaan enemmän taloudellista hyötyä. Ilmiötä voidaan kuvata suhteelliseksi talouden ja kulutuksen kasvun irtikytkennäksi (relative decoupling).

Samalla Suomen BKT on tuplaantunut 1990-luvulta ja kasvu on haudannut alleen energian ja materiaalinkäytön tehostumisen myönteiset ympäristövaikutukset. Kuormituksen vähentämiseksi tarvittava absoluuttinen irtikytkentä onkin jäänyt saavuttamatta, ja globaali kuormituksemme kasvaa edelleen.

Ehkä parhaiten 1990-luvun alun puolueohjelmat kiteyttää keskustan erityisohjelman lause ”Samanaikaisesti on sekä mahdollista säilyttää nykyinen elintaso että varautua tuleviin mullistuksiin”.

Juppikaudella ei eletty maakuopissa, vaan nautittiin ennätyksellisestä hyvinvoinnista. Luonnonvarojen kokonaiskulutus oli silti 25 prosenttia pienempi kuin vuonna 2018.  

Jos olisimme vuodesta 1990 keskittyneet silloisen elintason säilyttämiseen ja suunnanneet ponnistelumme odotettavissa olevien mullistusten torjumiseen ja niihin varautumiseen, olisi tilanteemme kovin erilainen nyt.

Talouspeikko

Puolueiden 1990-luvun alun ympäristöherätyksestä ei seurannut kestävyysloikka vaan täyskäännös vastakkaiseen suuntaan. Talouden jatkuva kasvu on koettu elämää ylläpitävien luonnonjärjestelmien toimintakykyä oleellisemmaksi edellytykseksi yhteiskuntien olemassaololle.

Kaiken mahdollisen kulutuksen kasvattamisesta on vallinnut vahva konsensus valtapuolueissa. Olemme alkaneet kutsua yhteiskuntaamme kulutusyhteiskunnaksi ja identifioida itsemme ensisijaisesti kuluttajiksi.

Ympäristöpainotukset ajoittuivat lamaan ja ympäristöteemojen poistuminen puolueiden prioriteettilistoilta puolestaan taloudelliseen nousukauteen. Ehkä havahtuminen taloudellisen pohjan pettävyydelle avasi hetkeksi silmät myös elämää ylläpitävien järjestelmien rajallisuudelle.

Suomalaisessa 1980- ja 1990-luvun politiikassa vaikutti vielä vahvasti keynesiläinen ja jälkikeynesiläinen näkemys taloudesta välineenä hyvän elämän ja hyvän yhteiskunnan tavoittelussa. Tästä ajattelutavasta käsin keinovalikoima ekologisen kriisin torjumiseksi oli oleellisesti laajempi kuin nykyisin vallitsevassa uusklassisessa mallissa, jossa myös valtion nähdään toimivan markkinoiden ehdoilla.

Markkinaehtoisuus kaventaa oleellisesti ympäristöpolitiikan liikkumavaraa, mikä näkyy myös puolueohjelmissa.

Nykynäkemyksen mukaan ympäristökriisi on torjuttavissa vain, jos markkinat kokevat siihen tarvetta. Markkinaehtoisuus kaventaa oleellisesti ympäristöpolitiikan liikkumavaraa, mikä näkyy myös puolueohjelmissa. Kun aikaisemmin voitiin puhua suoraan ympäristökriisin torjumisesta, pitää asiaa nykyään muotoilla niin, että yritykset voivat kokea hyötyvänsä kriisistä ja sen torjumisesta.

Talouspuheessa fysiikan lait ja ekosysteemien reunaehdot oletetaan yleisesti joustavammaksi kuin markkinatalouden lainalaisuudet. Talous ei nykymuodossaan ole planeetan ja ihmisten voimavarojen kohdentamista, vaan niistä riippumaton abstraktio, johon ihmisen ja planeetan olisi sopeuduttava.

Keskustankin ympäristölinjauksissa on kuitenkin usean vuosikymmenen ajan todettu, että yhteiskunnallinen ei kehitys voi enää pohjata nykyisen kaltaisen materiaalisen kulutuksen kasvun logiikkaan.

Tällainen tervejärkisyys ei saisi rajoittua puolueiden ympäristökerhojen illanviettoihin ja erillisohjelmiin, vaan se tulee kirjata perustuslakiin.

Puheet seurantaan

Poliittiseen peliin uppoutuneelle päättäjälle puolueohjelmien tärkein opetus on luultavasti se, että ympäristöasioista saa sanoa ja kirjoittaa ohjelmateksteihin ihan mitä tahansa ilman pelkoa siitä, että kansa syyttäisi lupausten pettämisestä.

Löperyyteen kannustaa sekin, että journalistien kyky narauttaa päättäjiä ympäristölupausten vastaisista päätöksistä on hämmästyttävän heikko. Ympäristöasioita ja niihin liittyvää päätöksentekoa voi sotkea ja hidastaa epäselvällä tiedotuksella ja monimutkaisilla laskentasäännöillä, joiden seasta vain harva toimittaja tai kansalainen kykenee löytämään tiedot esimerkiksi Suomen ilmastopäästöjen kehityssuunnasta.

Löysää puhetta harjoittaa myös ympäristöväki.

Löysää puhetta harjoittaa myös ympäristöväki. Valtioneuvoston lakialoite hiilen energiakäytön kieltämiseksi vuonna 2029 on kerännyt vahvaa kannatusta yli puoluerajojen. Hiilikielto koetaan symbolisesti merkittäväksi ilmastotoimeksi, vaikka lakialoitteessa todetaan, että se ei vähentäisi lainkaan Suomen ilmastopäästöjä.

Hiiltä korvataan erityisesti pohjoismaissa moninkertaistamalla puun energiakäyttö. Tanskan, Ruotsin, Suomen ja monien muiden EU-maiden uusiutuvan energian lisäämissuunnitelmat nojaavat vahvasti Baltiasta tuotavaan puumassaan. Suurin osa tästä puusta olisi vain energiakäyttöön kaadettua runkopuuta, jonka päästövaikutukset ovat reippaasti kivihiiltä isommat.

Kun sinänsä erittäin kireää vuoden 2035 hiilineutraaliustavoitetta kiristetään vielä kuudella vuodella, varmistetaan, ettei puuhun siirtymiselle jää vaihtoehtoja. Lakialoite kieltää erikseen myöntämästä poikkeuslupaa hiilenpolttoon siinäkään tapauksessa, että tarjolla olisi vain muuhun käyttöön soveltuvaa ainespuuta.

Monet ajattelevat, että päästövähennysten toteuttaminen on lähinnä taloudellinen kysymys: jos rahaa löytyy, voidaan päästöt nollata vaikka heti. Näin ei kuitenkaan ole.

On erittäin tärkeää havaita, että tällä hetkellä ei ole käytettävissä teknologiaa, jolla polttamisesta voitaisiin kaukolämpöjärjestelmissä kokonaan luopua. Lämpöpumput vaativat lämmönlähteiden osalta lisäselvityksiä ja pilotointeja, ja pumppujen vaatima sähköntuotannon lisäys täytyisi tehdä tuuli- tai ydinvoimalla, joiden lisärakentamiseen liittyy isoja sosiaalisen hyväksyttävyyden kysymyksiä.

Jos polttamalla tapahtuva lämmöntuotanto lopetettaisiin vuonna 2029, se tarkoittaisi, että nykyhetkestä katsottuna aikaisintaan seuraavan kahden vuoden aikana kehittyvät ratkaisut olisi runnottava päätöksenteossa ja kaavoituksessa läpi aikataululla, joka vaatii oleellisten demokraattisten prosessien ohittamista.

Teknologian, materiaalisen todellisuuden ja yhteiskunnan sosiaalisten reunaehtojen ohittaminen vie ojasta allikkoon.

Hiilikieltoa on puolustettu usein sen kansainvälisellä symboliarvolla. Suomen lisäksi useat muut kieltämistä harkitsevat maat tulisivat korvaamaan puun biomassalla. Todellista symboliarvoa olisikin sillä, että kykenisimme siirtymään IPCC:n edellyttämällä aikataululla polttamatta tuotettuun lämpöön ilman, että vaarannamme demokraattisia prosessejamme.

On hyvin todennäköistä, että energiasektori pystyy saavuttamaan hiilineutraaliuden 2030-luvun alussa. Tämä ei kuitenkaan onnistu ilman todella vahvaa panostusta tutkimus- ja kehitystyöhön. Teknologian, materiaalisen todellisuuden ja yhteiskunnan sosiaalisten reunaehtojen ohittaminen vie ojasta allikkoon.

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku

Tarve ”tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku” -lauseen hokemiseen perustuu epäilemättä siihen, että tosiasioita ei ole aina tunnustettu ja päätöksiä on tehty henkilökohtaisten luulojen, mielikuvien ja toiveiden pohjalta.

On aihetta epäillä, että hallituspuolueiden toiveissa olisi uudelleen leimahtaneen ympäristö- ja ilmastoahdistuksen nopea laantuminen samaan tapaan kuin 1990-luvulla. Kiusalliset tosiasiat ja masentava ympäristösyyllisyys olisi mukava taas hukuttaa riehakkaaseen talouskasvuun.

Ilmastovaalikamppailuja ei käydä pelkästään puolueiden välillä, vaan myös niiden sisällä.

Suomesta nousi 1990-luvun alun ympäristöaallossa maailmaan johtaviin lukeutuvaksi tuulivoiman, aurinkoenergian ja akkuteknologian kehittäjäksi. Biotalouspöhinässä tämä valtavan potentiaalin osaaminen ajettiin alas. Jäljellä olevan aidosti vähäpäästöisen teknologian rippeetkin ovat Suomelle moninkertaisesti arvokkaampi pääoma kuin hallituksen tarjoilemat biopolttoaineet ja muut päästövähennyskeinot,jotka eivät vähennä päästöjä.

Menneisyyden periaateohjelmissa on hyvääkin. Ne kertovat, että ainakin joskus myös nykyisissä hallituspuolueissa on ollut vaikuttajia, jotka pyrkivät toimimaan tosiasioiden edellyttämällä tavalla ja joilla oli myös selkeä kuva siitä, mitä uhkien torjumiseksi tulisi tehdä. Tämän vuoden ohjelmat kertovat, että heitä on puolueissa edelleen, tosin vähemmistössä.

Ilmastovaalikamppailuja ei käydä pelkästään puolueiden välillä, vaan myös niiden sisällä. Tulevaisuutemme riippuu pitkälti siitä, antavatko puolueet vihdoin mahdollisuuden määrätietoisiin toimiin asiassa, jonka kiireellisyyden ne ovat tunnistaneet jo vuosikymmeniä sitten.

Antti Majava on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja itsenäisessä BIOS-tutkimusyksikössä.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Korjaus 17.12. klo 16:32: Tarkennettu tekstin väitteitä lisäämällä ilmaisut ”kokonaan” ja ”nykyhetkestä katsottuna”. 

Julkaisu Puolueissa herättiin ympäristöongelmiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Meillä on niin maailmalla kuin maassamme tietoa ilmastonmuutoksesta ja siitä, että hiilestä on luovuttava ja on siirryttävä päästöttömään energiajärjestelmään. Mikään järjestelmä ei tarkkaan ottaen ole täysin päästötön, mutta jo lähtökohtaisesti uusiutuva energia on infrastruktuurin perustamisen jälkeen käytössä ollessaan päästötön.

Rooman klubin uusin raportti painottaa, että tällainen muutos on täysin mahdollinen. Se, mitä vielä tarvitaan, on yhteinen poliittinen tahtotila sekä nykyistä vahvempaa, visionaarista muutosjohtajuutta toteuttaa tämä vallankumous energiajärjestelmän uusimiseksi. Energiavallankumous kytkeytyy koko yhteiskunnan systeemiseen muutokseen ja YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden ponnekkaaseen edistämiseen.

Arvioiden mukaan 8 000 ihmistä osallistui Suomen tähänastisesti suurimpaan ilmastomielenosoitukseen lokakuussa Helsingissä. Päättäjiltä vaadittiin entistä tiukempia ja ripeämpiä ilmastotekoja – selkeänä tavoitteena irtiotto fossiilisista polttoaineista vuoteen 2035 mennessä.

Näyttää siltä, että kuluttajat – tavalliset ihmiset – nousevat muutoksen airueiksi. Kuluttajat ovat nousemassa myös päättäjiksi, sillä hehän äänestävät poliitikot valtaan ja kurittavat kukkarollaan yrityksiä, jotka eivät toiminnassaan ja tuotetarjonnassaan ota huomioon päästöjen vähennystavoitteita.

Rohkeaa tulevaisuusajattelua tarvitaan

Uinumme parhaillaan tulevaisuuden houkuttelevassa ja hedelmällisessä helmassa. Maailman kohdussa on olemassa kolmenlaisia tulevaisuuksia: mahdollisia, todennäköisiä ja toivottavia.

Liian usein pohditaan vain todennäköisiä tulevaisuuksia – ja liian usein päättäjät niin julkishallinnossa kuin liike-elämässäkin haluavat kuulla vain näistä tulevaisuuksista. Tällöin menetetään mahdollisuuksia uusiin avauksiin ja suljetaan silmät vaihtoehtoisilta kehitysiduilta ja niistä kumpuavilta innovaatioilta ja liiketoimintamahdollisuuksilta.

Tulevaisuudentutkimuksessa kannustetaan avoimesti mahdollisten tulevaisuuksien luotaamiseen ja syvempään porautumiseen toivottujen tulevaisuuksien pohdinnassa.

Tulevaisuus ei ole mikään kangastus tai toiveiden utopiatynnyri. Tulevaisuus on tässä ja täällä olemassa jo nykyhetkellä monin tavoin. Tulevaisuus tehdään nykyhetken päätöksillä.

Tulevaisuuteen voi vaikuttaa – energiatulevaisuutemme on juuri sellainen, jota me vaadimme päättäjiltä. Meillä on juuri sellainen energiajärjestelmä kuin ansaitsemme.

Teen tulevaisuusprovokaation (lat. pro+vocare = kutsua esiin) eli haastan esiin rohkeaa tulevaisuusajattelua. Väitän, että Suomeen tarvitaan uusiutuvaan energiaan pohjautuva energiavallankumous.

Suomeen tarvitaan uusiutuvaan energiaan pohjautuva energiavallankumous.

Energiavallankumous ei kuitenkaan tapahdu kertarysäyksellä. Se on vahvistuva murros, siirtymä käyttämään uusiutuvia energialähteitä fossiilisten sijaan.

Ydinvoima ei valitettavasti johda meitä tässä vallankumouksessa päästöttömään maailmaan toivotulla tavalla. Se on fossiilisen hiilen rinnalla dinosaurus, jonka aika on päättymässä yksinkertaisesti siksi, että ydinvoima on kallista ja riskialtista. Ihmiskunta ei voi pelata seuraavaksi sadaksi vuosituhanneksi venäläistä rulettia maailman ensimmäisen ydinjätehaudan kaivamisella Suomen maaperään.

Poistuville aloille on luonnollisesti löydettävä avulla uusia työpaikkoja, muuten talous romahtaa. Fossiilisen energian varaan rakennetut voimalaitokset ja niiden työpaikat ovat tulilinjalla. Ne yritykset, jotka näkevät tulevan energiavallankumouksen ja valmistautuvat siihen muuntamalla oman toimintansa vastaamaan uuteen kysyntään, ovat voittajia.

Energiavallankumous pohjaa uuteen suureen sähköistymiseen: kaikki mikä voidaan sähköistää, tullaan sähköistämään (ja sähkö tuotetaan uusiutuvalla energialla). Asumisessa, työnteossa, tuotannossa ja liikkumisessa avataan ikkuna tulevaisuuden yhteiskuntaan, jossa energiantuotanto on päästötöntä ja energiajärjestelmä lähes kokonaan sähköistetty.

Sähköautoliikenteen suosion kasvattamisen ohella on käännettävä katseet jo muidenkin liikkumistapojen puoleen – miten voitaisiin sähköistää myös lento- ja vesiliikenne? Muun muassa sähkölauttoja on jo olemassa.

Kohti vertaisyhteiskuntaa

Tulevaisuuden energiantuotannolle uusia mahdollisuuksia avautuu digitalisaation myötä. Digitalisaatio on tekninen mahdollistaja, joka tuo energia-alalle energian internetin mahdollisuudet. Voimme tehostaa ja optimoida energian tuotantoa ja kulutusta ja kytkeä sen yhä enemmän merkityshakuisuuteen, johon liittyvät arvot ja elämäntavat.

Vanha kansanviisaus ”olet, mitä syöt” muuntuu muotoon ”olet, mitä energiaprofiilisi kertoo”. Vastuullisen kansalaisuuden kriteeri voi olla se, miten tuotat ja kulutat energiaasi ja onko se uusiutuvaa energiaa. ”Energiapallo” on nyt meillä, ja siitä ratkeaa myös maapallomme tulevaisuus.

Alustatalouden ja jakamistalouden myötä olemme siirtymässä vertaisyhteiskuntaan. Hierarkioiden purku, omaehtoisuus ja tee-se-itse-eetos vahvistuvat.

Energiajärjestelmän murros edistää vertaisyhteiskuntaa, jossa kansalaiset itseorganisoituvat omaehtoisiksi, perinteisten organisaatioiden ulkopuolisiksi ryhmiksi ja verkostoiksi.

Yhä useampi kuluttaja haluaa ja voi tuottaa oman energiansa itselleen ja teoriassa myös naapurustoon. Kun aurinkopaneelien hinta laskee, yhä useammalle katolle nousee asukkaiden, taloyhtiöiden ja yritysten oma aurinkovoimala.

Jos politiikka mahdollistaa tällaisen toimintaympäristön, näitä kehityskulkuja voidaan entisestään jouduttaa.

Energiajärjestelmän murros siis edistää niin kutsuttua vertaisyhteiskuntaa, jossa kansalaiset itseorganisoituvat omaehtoisiksi, perinteisten organisaatioiden ulkopuolisiksi ryhmiksi ja verkostoiksi. Käytännössä tämä voi tarkoittaa esimerkiksi pienen mittakaavan räätälöityä teollista tuotantoa 3D-tulostimien ja aurinkoenergian avulla.

Vertaisyhteiskunnassa kansalaiset itseorganisoituvat ja vaikuttavat uusissa ryhmissä ja verkostoissa, missä he vaihtavat avoimesti tietoa ja taitoja. Vertaistuotanto luo uutta taloudellista toimintaa, jossa palveluita tuotetaan ja käytetään erilaisten tarpeiden mukaan. Näin kansalaiset voivat osallistua myös uusien energia-alan tuotteiden ja palveluiden synnyttämiseen.

Tällaisessa energiajärjestelmässä kansalaisista tulee energiantuottajia, mikä ei ole vain tulevaisuuden visio vaan arkipäivää yhä useammalle kotitaloudelle.

Muutosjohtajuutta tarvitaan

Ydinkysymys poliittisen päätöksenteon kannalta on, miten poistetaan esteet ja hidasteet tältä kansalaisten omaehtoiselta energian tuotanto- ja kulutusmallilta. Entä syntyykö tästä uusiutuvan energian vallankumouksesta vertaisyhteiskunnassa uusi tarina Suomen tulevaisuudelle?

Suomen tulevaisuus vertaisyhteiskuntana yhdistää ihmisen, luonnon ja teknologian, turvallisen ja merkityksellisyyttä tuottavan elämän. Edelläkävijöiden lisäksi tarvitsemme visionäärisiä muutosjohtajia, jotka näkevät kauas tulevaisuuteen, oivaltavat maailman systeemisyyden ja kaiken kytkeytyneisyyden ja omalla esimerkillään raivaavat tietä uuteen, parempaan maailmaan.

Kyse on pitkällä tähtäimellä globaalin yhteiskunnan muutoksesta ekologiseksi sivilisaatioksi, joka löytää tasapainon ihmiskunnan hyvinvoinnin ja biosfäärin välillä.

Rooman klubin alkuperäisen Kasvun rajat -raportin yksi kirjoittajista, Dennis Meadows, peräänkuuluttaa systeemilukutaitoa edellytyksenä tälle huimalle tavoitteelle muuttaa sivilisaatiota. Systeemilukutaidon ja ilmastonmuutoksen hätätilaksi ymmärtämisen avulla oivallamme ihmisen osaksi luontoa, energian osaksi yhteiskuntaa ja kaikkien asioiden keskinäisen kytkeytyneisyyden.

Ja juuri näitä periaatteita voidaan edistää poliittisella päätöksenteolla.

Sirkka Heinonen on professori Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa ja SÄVÄYS-hankkeen vastuuhenkilö.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Julkaisu Energian vallankumous sähköistää ilman hiiltä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Keskustelu tieteen ja politiikan suhteesta Suomessa ja muissakin länsimaissa käy vilkkaana. Useissa yhteyksissä on peräänkuulutettu, että politiikan tulisi nojata parhaimpaan tieteelliseen tietoon.

Vaikka taloustieteilijät ovat taajaan nostaneet esiin huolensa siitä, että poliitikot eivät ota heidän tutkimustuloksiaan riittävästi huomioon, erityisen painavan huolen ovat viime vuosina esittäneet luonnontieteilijät ja heistä nimenomaan ilmasto– ja ympäristötutkijat.

Pariisin ilmastosopimuksen syntyä pidettiin kansainvälisesti merkittävänä saavutuksena. Sen myötä lähes kaikki maailman maat sitoutuivat pitämään globaalin ilmastonlämpenemisen alle kahdessa asteessa esiteolliseen aikaan verrattuna.

Jo sopimusta tehdessä oli kuitenkin selvää, että eri maiden kaavailemat sitoumukset eivät alkuunkaan riittäisi vähentämään kasvihuonekaasupäästöjä. Ilmastotutkimuksen perusviesti on, että kunnianhimoa on kiristettävä merkittävästi, ja erityisesti 2020-luvulla on nähtävä voimakkaita päästövähennyksiä, jotta ilmastotavoitteen saavuttaminen ylipäätään olisi mahdollista.

Vuonna 2017 maailman hiilidioksidipäästöt jatkoivat jälleen kasvuaan kolmen pysähdyksissä olleen vuoden jälkeen.

EU:ssa päästökauppa on ollut keskeinen instrumentti tavoitella päästövähennyksiä. Sen toimintakyky on kuitenkin osoittautunut varsin rajatuksi. Koska Pariisin sopimus syntyi useiden vuosien viiveellä ja päästövähennystoimia on toteutettu laiskasti, ilmastotavoitteen saavuttaminen vaatii ennennäkemättömän ripeitä ja laajoja toimenpiteitä.

Monitieteisestä ympäristötutkimuksesta kumpuava viesti on varsin selkeä: yhteiskuntien tulee toteuttaa laaja ja syvällinen järjestelmän muutos. Kutsumme tätä muutosta ekologiseksi jälleenrakennukseksi.

Ekologinen jälleenrakennus

Ekologisen jälleenrakennuksen idean taustalla on pyrkimys vastata kysymykseen, kuinka monimutkaisen järjestelmän muodostava, tiheästi verkottunut yhteiskunta voidaan ohjata ilmastotavoitteiden ja luonnon materiaalisten reunaehtojen näkökulmasta kestävälle pohjalle keskipitkällä aikavälillä (20─30 vuotta). Lähtökohtana on, että ylhäältä alas suuntautuva valmiiden muutosohjelmien sanelu ei toimi nykymaailmassa, mutta onnistunut muutos edellyttää valtiotasolla tapahtuvaa yhteiskunnan suuntaamista.

Käyttämämme termi ekologinen jälleenrakennus kiinnittää huomion valtion monitahoiseen ja keskeiseen rooliin sekä ympäristötoimien historialliseen vaativuuteen: kyseessä on toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen verrattavissa oleva yhteiskunnan ekososiaalinen uudistaminen.

Yhteiskuntien tulee toteuttaa laaja ja syvällinen järjestelmän muutos.

Suomen historia on oiva vertauskohta kokonaisvaltaisesta muutoksesta, koska toisen maailmansodan jälkeen uudistettiin määrätietoisesti Suomen talous ja teollisuus ja otettiin myös ensimmäiset askeleet julkisten hyvinvoinnin instituutioiden rakentamiseksi. Samaan aikaan muuttuivat myös kansalaisten elämäntavat, arvostukset ja kulutustottumukset.

Ekologinen jälleenrakennus tuo esiin fossiilisten polttoaineiden roolin teollisten yhteiskuntien aikaisemmassa kehityksessä ja nykytilassa. Fossiilienergia on tarjonnut parin viime vuosisadan aikana yhteiskunnille määrällisesti ja laadullisesti poikkeuksellisen energiasyötteen, minkä korvaaminen nyt vaadittavassa aikataulussa on äärimmäisen haastava tehtävä.

Suomen energiankulutuksesta fossiilisten polttoaineiden osuus, 42 prosenttia, on paljon vähäisempi kuin maailman (85 %) keskimäärin, mutta samalla Suomen kulutus on vahvasti riippuvaista ulkomailla tapahtuneista energiapanostuksista. Suomi on siis edelleen hyvin vahvasti fossiilitalous.

Ekologisen jälleenrakennuksen keskeisenä lähtökohtana on jälleenrakentaa fossiilisiin polttoaineisiin perustuva infrastruktuuri ja uudistaa siihen nojaavien elinkeinoelämän, asumisen, liikkumisen ja ruoantuotannon käytännöt.

Muutosta hankaloittaa fossiilienergiajärjestelmän polkuriippuvuus. Keskittyminen osaratkaisuihin pitää yhteiskunnan edelleen kiinni vanhentuneessa infrastruktuurissa. Nyt mahdollisesti tehtävät väärät ratkaisut puolestaan lukitsevat kehityskulkuja pahimmillaan useiksi vuosikymmeniksi eteenpäin.

Ilmastotavoitteiden saavuttamisessa on fossiilisen energian käytöstä johtuvien päästöjen radikaalin vähentämisen lisäksi yhtä tärkeää maapallon luonnollisten hiilinielujen (metsät ja muu maankäyttösektori) kasvattaminen. Siksi polkuriippuvuuden ongelma pätee myös sellaisiin teollisiin ratkaisuihin, jotka heikentävät hiilinieluja eivätkä sido hiiltä pitkäkestoisesti tuotteisiinsa.

Nyt perustettavan miljardiluokan sellutehtaan olisi kyettävä toimimaan useamman vuosikymmenen ajan, jotta sen tuotto-odotukset täyttyisivät. Samalla se pienentäisi merkittävästi metsien hiilinielua ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta ratkaisevan ajan.

Mikäli päästötoimet ja yhteiskuntien uudistaminen lykkääntyvät vaikka vain muutamalla vuodella, on päästövähennysten oltava lähitulevaisuudessa entistä rajumpia. Tämän vuoksi tuotantoa ja kulutusta on määrätietoisesti ja koordinoidusti uudistettava siten, että ne nojaavat luonnonjärjestelmiä vähän kuormittavaan infrastruktuuriin ja käytäntöihin.

Hiililaki

Ekologisen jälleenrakennuksen tavoitteita ja toimenpiteitä voidaan havainnollistaa ilmastotutkija Johan Rockströmin johdolla laaditun, laajan hyväksynnän saaneen ja IPCC:n tuoreimman raportin tavoitteenasettelun kanssa linjassa olevan, globaaliksi hiililaiksi kutsutun tiekartan avulla. Se kokoaa selkeällä tavalla aikataulun ja toimenpiteet, jotka on toteutettava, jotta ilmaston lämpenemistä rajoitetaan sovitulla tavalla.

Hiilidioksidipäästöjen globaali päästöhuippu on saavutettava viimeistään vuonna 2020, minkä jälkeen päästöjä on leikattava rajusti siten, että vuotuiset hiilidioksidipäästöt puolitetaan jokaisena tulevana vuosikymmenenä. Maankäytöstä (erityisesti metsienkäytöstä ja maataloudesta) johtuvat päästöt on vuoteen 2050 mennessä pudotettava nollaan.

Lisäksi hiilen talteenotto- ja varastointitekniikat on valjastettava käyttöön laajamittaisesti. Talouksien nettopäästöt ovat lopulta nollassa koko Euroopassa aivan viimeistään vuonna 2040 ja globaalisti 2050.

Tiekartan mukaiset seuraavien vuosikymmenten toimenpiteet ovat pysäyttäviä. 2020-luvulla suljetaan maailman kaikki hiilivoimalat, johtavat kaupungit kuten Helsinki irtautuvat fossiilisista polttoaineista, polttomoottoriautoja ei enää myydä ja lentämistä rajoitetaan.

2030-luvun kuluessa Suomen ja muiden teollistuneiden maiden energiajärjestelmän, liikenteen, asumisen ja teollisuuden (mm. betonin ja teräksen valmistuksen) tulee olla hiilineutraaleja. Hiilen sidonnassa metsien rooli hiilivarastoina on ensiarvoisen tärkeää, mikä vaikuttaa ratkaisevasti myös Suomen boreaalisten metsien teolliseen käyttöön.

Yhtä lailla nykyisin merkittävänä päästölähteenä toimiva maatalous on muutettava hiiltä sitovaksi, jotta nettopäästöjä voidaan vähentää radikaalisti. Samalla tulisi muistaa se elintärkeä seikka, että päästövähennykset ovat vain yksi osa kansantalouksilta vaadittavia ympäristötoimia. Valtioiden, organisaatioiden ja kansalaisten materiaalikulutuksen tulisi myös vähentyä merkittävästi.

Ekologisen jälleenrakennuksen vaatimat toimet ovat paljon kovempia kuin mihin suomalaisessa ilmasto-, energia- ja talouspoliittisessa keskustelussa on tähän asti totuttu.

Ekologisen jälleenrakennuksen vaatimat toimet ovat paljon kovempia kuin mihin vaikkapa suomalaisessa ilmasto-, energia- ja talouspoliittisessa keskustelussa on tähän asti totuttu. Jos kaikki maat pitävät kiinni nykyisistä Pariisin sitoumuksistaan, globaalit nettopäästöt pysyvät suurin piirtein nykyisellään tai kasvavat vuoteen 2030 asti.

Esimerkiksi Suomen keskipitkän aikavälin energia- ja ilmastosuunnitelmat eivät toteutuessaan vähennä nettopäästöjä lainkaan vuoteen 2030 mennessä. Suomen YK:n maaraportin mukaan ne jopa kasvavat.

Valtioiden nykyiset sitoumukset ovat viemässä vähintään kolme astetta lämpimämpään maailmaan vuosisadan loppuun mennessä. Suomessa kolmen asteen keskilämpötilan nousu tarkoittaa vähintään kuuden asteen lämpenemistä. Tällaisessa maailmassa järjestäytyneiden yhteiskuntien ylläpidosta tulee äärimmäisen hankalaa, ellei mahdotonta.

Taloustutkimuksen suhde ekologista jälleenrakennusta toteuttavaan talouspolitiikkaan: kysymyksiä taloustutkijoille

Historiallisen mittavat jälleenrakennustoimet koskettavat kaikkia talouden aloja. Tämä tuskin tulee suomalaisille talouden tutkijoille ja päättäjille yllätyksenä.

Useat heistä – kuten Matti Pohjola, Raimo Sailas ja Sixten Korkman – ovat ilmaisseet huolensa ilmastonmuutoksen etenemisestä. Esimerkiksi entinen valtiosihteeri Sailas kommentoi vuonna 2006 julkaistua Sternin raporttia ilmastonmuutoksen taloudellisista vaikutuksista seuraavasti: ”selvityksen julkistamisen jälkeen mitkään pitkän aikavälin ennusteet tai kasvuarviot eivät yksinkertaisesti ole uskottavia, ellei niissä ole otettu perusteellisesti huomioon ilmastonmuutoksen kustannuksia ja vaikutuksia talouksien kehitykseen.”

Pariisin ilmastosopimuksen jälkeen poliitikot ovat tehneet selväksi, että tuleville sukupolville halutaan jättää hyvää ihmiselämää kannattelevat ekosysteemit. Suomessa vuonna 2018 koetun kuuman kesän jälkeen käytännössä kaikki puolueet ovat puhuneet ilmastokunnianhimon nostosta.

Monitieteinen ympäristötutkimus on tarvittavien toimien suurista linjoista yhtä mieltä. Fossiilisiin polttoaineisiin perustuva infrastruktuuri on korvattava vähäpäästöisillä ratkaisuilla ja maapallon luonnollisia ja teknologisia hiilinieluja on lisättävä.

Toimenpiteiden tulee olla kattavia ja nopeita. Voidaan sanoa, että ekologinen jälleenrakennus määrittää vahvasti lähivuosien ja -vuosikymmenien talouspolitiikkaa, mutta mikä on sen vaikutus taloustutkimukseen?

Taloustutkimus tuottaa päätöksenteon tueksi tietoa erilaisista vaihtoehtoisista talouden organisointitavoista ja niiden seurauksista. Palvellakseen aikamme suuria poliittisia päämääriä taloustutkimuksen on tuotettava tietoa siitä, miten ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen yhteiskunnallinen muutos voidaan käytännössä organisoida ja rahoittaa.

Taloustutkimuksen on tuotettava tietoa siitä, miten ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen yhteiskunnallinen muutos voidaan käytännössä organisoida ja rahoittaa.

Jos ekologinen jälleenrakennus hyväksytään taloustutkimuksen ja talouspolitiikan yhdeksi perustaksi vallitsevassa, historiallisesti rakentuneessa yhteiskunnallisessa kontekstissa, on aika käydä perusteellista keskustelua taloustutkimuksen nykytilasta ja kehityssuunnista. Keskitymme erityisesti makrotaloustieteeseen, koska ekologinen jälleenrakennus on ennen kaikkea makrotason ilmiö.

Makrotalouden tutkimuksessa on kysymys keskipitkän ja pitkän aikavälin talousskenaarioista. Myös yksilö- ja yritystason muutoksia tarvitaan, mutta katsomme makrotalouden suuret, rakenteelliset linjanvedot välttämättömiksi, jotta mikrotasolla voidaan tehdä oikeansuuntaisia päätöksiä. Aloitamme kysymykset makrotalouden malleista.

Tältä pohjalta esitämme taloustutkimuksen kentälle seuraavat kolme kysymystä:

1. Missä määrin ja millä tavoin parhaimmat koko kansantaloutta koskevat ennustemallit, kuten valtiovarainministeriön Kooma, Suomen Pankin Aino ja Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen VATTAGE kykenevät ottamaan huomioon ilmaston- ja muiden ympäristönmuutosten, rajallisten luonnonresurssien ja tiukentuvan ympäristöpolitiikan asettamat reunaehdot? Jos mallien kyky huomioida edellä mainitut tekijät on rajallinen, miten taloutta käsitteleviä ennakointityökaluja tulisi kehittää?

Ilmastopolitiikan vaikutuksia Suomen kansantalouteen on tutkittu (ks. Koljonen ym., Hokkanen ja Ympäristöministeriö) VATTAGE- ja TIMES-VTT-mallien avulla. Keskipitkän aikavälin (vuoteen 2030 saakka) ei-päästökauppasektoriin kohdistuvan ilmastosuunnitelman kansantaloudelliset vaikutukset ovat mallinnuksen mukaan “minimaaliset”.

Kuitenkin Suomen ilmastosuunnitelma ei toteutuessaan vähennä nettopäästöjä vuoteen 2030 mennessä lainkaan eli se ei ole linjassa Pariisin sopimuksen mukaisten päästövähennysten tai globaalin hiililain kanssa. Suomen ilmastosuunnitelmassa ei ole kysymys järjestelmämuutoksesta vaan pikemminkin business-as-usual-skenaariosta tietyin maltillisin korjauksin.

Ilmeisesti ennustemalleja ei ole ajettu läpi skenaariolla, jossa ilmastonlämpeneminen pysäytetään korkeintaan kahteen asteeseen – tai ainakaan tällaisia tutkimuksia ei ole julkisesti saatavilla eikä niistä ole olemassa julkista keskustelua.

Päästöjä nopeasti rajoittavassa maailmassa taloudellinen dynamiikka on hyvin erilainen kuin viime vuosikymmenet vallinneessa lähes rajoittamattoman kasvun taloudessa.

Kahden asteen skenaario nostaa esiin monia haasteita, joita nykyinen business-as-usual-skenaario ei ota huomioon. On todennäköistä, että tiettyä tuotantoa joudutaan rajoittamaan, ellei sen aiheuttamia päästöjä saada kuriin riittävissä määrin ja riittävän nopeasti teknologisen kehityksen keinoin.

Esimerkiksi suomalaisesta terästeollisuudesta tehty melko tuore arvio tuo esiin tuotannon rajoituksen välttämättömyyden, jos päästöjä päätetään leikata nykyisestä merkittävästi:

“Metallien jalostus tarvitsee paljon energiaa, minkä vuoksi ilmastonmuutoksen torjuntaan tähtäävät toimet, erityisesti EU:n päästökauppajärjestelmä, vaikuttavat kustannuksiin. Energiatehokkuutta on parannettu kehitysohjelmien avulla jo pitkään ja suomalaiset tehtaat ovatkin tällä hetkellä maailman energiatehokkaimpien joukossa. Esimerkiksi masuuniprosessin energiankäytössä ollaan lähellä teoreettista minimiä eikä CO2-päästöjä voida juurikaan alentaa muuten kuin vähentämällä tuotantoa.”

Käsittääksemme tilanne on samankaltainen monella muullakin tuotantosektorilla. Päästöjä nopeasti rajoittavassa maailmassa taloudellinen dynamiikka on hyvin erilainen kuin viime vuosikymmenet vallinneessa lähes rajoittamattoman kasvun taloudessa. Suhteellisten niukkuuksien lisäksi materiaalien ja käyttökelpoisessa muodossa olevan energian absoluuttiset niukkuudet korostuvat.

2. Onko taloustutkimus valmis tutkimaan ja ohjeistamaan päättäjiä siinä, miten markkinatalouden mahdollistavia ja sitä ohjaavia, historiallisesti rakentuneita instituutioita tulisi kehittää ja uudelleen suunnata ekologisen jälleenrakennuksen toteuttamiseksi?

Ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristöongelmien hillitseminen ravistelee yhteiskuntia ja talouksia väistämättä. Jos taas ilmastonmuutoksen hillinnässä ei onnistuta, kasvavat ympäristöongelmat murentavat yhä voimallisemmin yhteiskuntien ja talouksien toimintaedellytyksiä.

Olemassa olevista talouden ajattelutavoista, käytännöistä ja säädöksistä on siis mahdotonta pitää kiinni. Pidämme selvänä, että talouspolitiikkaa ja markkinataloutta määrittäviä instituutioita tulee kehittää niin, että ne mahdollistavat ekologisen jälleenrakennuksen.

Näin pitäisi toimia sen sijaan, että ympäristöongelmien ratkaisuja yritettäisiin sovittaa sellaisten olemassa tai kehitteillä olevien instituutioiden asettamiin rajoituksiin, joita ei ole rakennettu ympäristönäkökulmat huomioiden. Toisin sanoen ympäristönäkökulma on nostettava prioriteettilistan kärkeen instituutioita kehitettäessä ja uudelleen suunnatessa.

Suomessa ja muissa euromaissa on muodostunut sitkeä vaikutelma, että merkittäviin – edes planeetan elinkelpoisuuden kannalta oleellisiin – julkisiin investointeihin ei ole varaa.

Taloustutkijoilla voisi olla merkittävä rooli kansainvälisten ja kansallisten talousinstituutioiden uudistamisessa. Nähdäksemme tutkijoiden keskeinen tehtävä ja velvollisuus on tuoda kriittisesti julki nykyisten instituutioiden vaikutuksia ja muodostaa kuva tulevaisuuden institutionaalisista rakenteista, jotka asettavat yhteiskunnat ympäristön kantokyvyn rajoihin.

Vallitseva talouspoliittinen ilmapiiri ja käytännöt eivät suosi ekologisen jälleenrakennuksen julkista rahoitusta ja organisointia. Suomessa ja muissa euromaissa on muodostunut sitkeä vaikutelma, että merkittäviin – edes planeetan elinkelpoisuuden kannalta oleellisiin – julkisiin investointeihin ei ole varaa.

Kun kolikko käännetään ympäri, voidaan nähdä, että samoin kuin ekologisia investointeja myös ympäristöä kuormittavan taloudellisen toiminnan voimakasta sääntelyä kartetaan lyhyen aikavälin verotulojen, kansantaloudellisten vaikutusten tai työpaikkojen menetyksen pelossa.

Taloustutkimuksella on merkittävät mahdollisuudet vaikuttaa siihen, miten päättäjät ymmärtävät valtion mahdollisuudet rahoittaa ja organisoida ekologisen jälleenrakennuksen kaltainen muutos. Kuten Daniel Hirschman ja Elizabeth Popp Berman toteavat, monet näistä vaikutusmahdollisuuksista ovat epäsuoria.

Yksi vaikutusmahdollisuus liittyy taloudellisiin järkeilytapoihin, jotka perustuvat talousteoriasta johdettuihin, taloudellisia syy-seuraussuhteita kuvaaviin politiikkatarinoihin. Poliitikot ikään kuin oppivat jäljittelemään tai mukailemaan ekonomistien ajattelutapoja, vaikka poliitikkojen tietämys talousteorioista ei ulottuisikaan pintaa syvemmälle.

Toisen vaikutusmahdollisuuden luovat erilaiset talouspolitiikan välineet, kuten indikaattorit ja mallit, joihin poliitikot tukeutuvat etenkin tilanteissa, joissa heillä on päätöksenteon kannalta epätäydellistä tietoa tai liikaa erilaista tietoa.

Nämä kaksi vaikutustapaa yhdistyvät esimerkiksi Suomessa viime vuosina korostuneessa puheessa kestävyysvajeesta, joka liittyy ekologiseen jälleenrakennukseen monin tavoin, kuten seuraavan, kolmannen kysymyksen kohdalla nähdään. Kestävyysvaje on julkisen rahoituksen kestävyyttä kuvaava, ekonomistien rakentama indikaattori, jolla Juha Sipilän hallitus on perustellut julkisten menojen leikkauksia.

Kestävyysvajelaskelmat ja niistä vedettävät johtopäätökset ovat kuitenkin kiistanalaisia. Yhtäältä voidaan kiistellä, onko kestävyysvajetta ylipäätään ja missä määrin. Toisaalta voidaan kiistellä, ratkeaako se paremmin leikkaamalla, investoimalla vai jollakin näiden kahden yhdistelmällä.

Lisäksi on pohdittava, millä aikavälillä kestävyysvajetta ratkotaan. Yhtä oikeaa ratkaisua kestävyysvajeeseen ei siis ole, vaan kysymys on poliittinen.

3. Ilmastonmuutoksen hillitseminen on poikkitieteellinen haaste. Kykenevätkö taloustutkijat yhteistyöhön muiden tiedeyhteisöjen kanssa? Minkälaisen roolin he näkevät itsellään muiden tieteentekijöiden rinnalla?

Valtion velka ja ekologinen velka ovat molemmat aikamme keskeisiä haasteita. Valtiovarainministeri Petteri Orpo kuvasi näiden kahden velan suhdetta seuraavasti, kun hän avasi Kestävä kehitys ja valtion talousarvio -seminaarin 20. marraskuuta 2017:

”Valtiovarainministeriön visio on turvata tulevaisuutta. Haluamme rakentaa parempaa ja kestävämpää maailmaa tuleville sukupolville. Emme halua siirtää taakkaa taloudesta tai ympäristöstä lapsillemme. Se näkyy julkisuuteen eniten tiukan taloudenpidon vaatimuksena. Emme halua jättää velkaa perinnöksi. Tiukan taloudenpidon lisäksi turvaamme tulevaisuutta tukemalla resurssien uudelleenkohdennuksia tulevaisuuskohteisiin kuten osaamiseen ja ilmastonmuutoksen torjuntaan. Nyt haluamme avata, miten talousarvio voi huomioida kestävän kehityksen tavoitteet.”

Orpo viittaa tiukalla taloudenpidolla valtion velan hillitsemiseen. Toisenlaisessa talouspoliittisessa ilmapiirissä tiukka taloudenpito voisi yhtä hyvin viitata tavoitteeseen olla käyttämättä materiaalisia resursseja enempää kuin planeettamme ekosysteemit vuositasolla tuottavat ja pystyvät päästöinä käsittelemään.

Ekologisella velalla tarkoitetaan, että esimerkiksi ilmastoa säätelevät luonnonjärjestelmät eivät pysty käsittelemään taloudellisesta toiminnasta aiheutuvia päästöjä ja säilyttämään samalla toimintakykynsä ennallaan. Kun nyt päästämme kasvihuonekaasuja ilmakehään, tulevaisuudessa joudumme sekä vähentämään päästöjä että lisäämään hiilinieluja, jotka poistavat ylimääräisen hiilidioksidin ilmakehästä.

Siinä missä valtion velka voidaan periaatteessa hetkessä mitätöidä juridisten toimijoiden yhteisellä sopimuksella, ekologinen velka ei ole yhtä helposti kuitattavissa.

Siinä missä valtion velka voidaan periaatteessa hetkessä mitätöidä juridisten toimijoiden yhteisellä sopimuksella, ekologinen velka ei ole yhtä helposti kuitattavissa. On kiistanalaista, mitkä ovat kasvavan valtion velan seuraukset. Tässä suhteessa maailma seuraa kiinnostuksella esimerkiksi Japania ja Yhdysvaltoja. Ekologisen velan seuraukset taas tunnetaan luonnontieteen ansiosta huomattavasti selkeämmin.

Valtion velkaa ja ekologista velkaa tutkitaan eri tavoin, eri tieteenfilosofisiin ja menetelmällisiin käytäntöihin nojaten. Tämä on luontevaa, koska ilmiöt ovat keskenään niin erilaisia.

Silti ne ovat ilmiöinä elimellisesti yhteydessä toisiinsa. Ekologisen velan takaisinmaksun mahdollistava ekologinen jälleenrakennus vaatii investointikyvykkyyttä juuri nyt, taloussuhdanteesta riippumatta. Lisäksi ympäristöä erityisesti kuormittavaa taloudellista toimintaa on kyettävä rajoittamaan, vaikka sillä olisi verotuloja vähentäviä seurauksia.

Muutoin ekologinen velka kasvaa liian suureksi ja talouden toimintakyky rapautuu ekosysteemien haitallisten muutosten myötä. Tulee myös muistaa, että viime kädessä sosiaaliset ja materiaaliset tekijät kuten osaaminen, teknologia ja luonnonvarat määrittävät ihmisten toimintaedellytykset, ei niinkään raha tai rahatalous.

Ekologisen velan takaisinmaksun mahdollistava ekologinen jälleenrakennus vaatii investointikyvykkyyttä juuri nyt taloussuhdanteesta riippumatta.

Silti on selvää, että nykyisenkaltaisessa markkinataloudessa rahalla ja sen käytöllä on ratkaiseva rooli, kun suunnitellaan ja pannaan toimeen yhteiskunnan ympäristökuormitusta vähentävä rakennemuutos.

Tällaisia yhteiskunnan, talouden ja luonnonjärjestelmien yhteyksiä on pyritty tavoittamaan esimerkiksi sosioekologisten järjestelmien tutkimuksessa. Kun sosioekologisia järjestelmiä tutkitaan monitieteisesti, myönnetään ensin yksittäisten tutkimusnäkökulmien rajallisuus ja pyritään tuomaan niiden ennakkoehdot selvästi esiin.

Sen jälkeen pyritään rakentamaan käsittelyssä olevaan kysymykseen mahdollinen synteesinäkökulma. Jos tämä ei onnistu eli tutkimusnäkökulmien välille jää perustavanlaatuisia ristiriitoja, ristiriidat kirjoitetaan auki. Tällöin politiikan tehtävänä on viime kädessä tehdä käsillä olevasta ongelmasta päätös neuvotellen ja ristiriidat tiedostaen.

Valtion velan ja ekologisen velan suhde on esimerkkitapaus, jossa synteesiratkaisua ei itsestään selvästi eri tieteenalojen ja tutkimuskoulukuntien välillä löydy. Synteesiratkaisuja on kuitenkin esitetty.

Niitä yhdistää näkökulma, jonka mukaan valtioiden tulisi toimia ekologisen jälleenrakennuksen kaltaisen transition ensisijaisina rahoittajina ja koordinoijina (ks. Stern, Barbier, Mazzucato, Järvensivu, Mitchell ja Fazi sekä Järvensivu ja Toivanen). Voidaan ajatella esimerkiksi liikenteen uudistamista. Se vaatii samaan aikaan muun muassa kulkuvälineiden sähköistämistä, sähköntuotannon uudistamista, moottoritonta liikkumista ja julkista liikennettä suosivaa kaupunkisuunnittelua.

Yksittäisillä markkinatoimijoilla, jotka kilpailevat voitoista keskenään, ei ole kapasiteettia tai legitimiteettiä hallita ja rahoittaa kokonaisuutta. Valtio sen sijaan on juuri tällaista kollektiivista organisointia varten rakennettu instituutio.

Jos valtiot eivät voi käyttää suoraa keskuspankkirahoitusta, niiden on joko kerättävä veroja tai otettava velkaa. Velkarahan käyttö uuden infrastruktuurin investointeihin on näistä vaihtoehdoista usein poliittisesti helpoin.

Tässä tapauksessa poliitikkojen tehtävänä olisi punnita, kannattaisiko valtion ottaa lisää velkaa, jos ilmastonmuutosta kyettäisiin sen turvin merkittävästi hillitsemään. Yksistään kapeasti rajatun taloustieteen avaamista näkökulmista poliitikot eivät voi tehdä tällaisia ratkaisuja harkitusti.

Monitieteellisen paneelin perustaminen

Lopuksi ehdotamme ratkaisua taloustutkimuksen ja talouspolitiikan suhteen parantamiseksi erityisesti ekologisen jälleenrakentamisen näkökulmasta. Poliittisen päätöksenteon avuksi tulisi perustaa monitieteinen paneeli, joka antaa päättäjille – ja avoimuuden varmistamiseksi samalla myös suurelle yleisölle – suodattamatonta tietoa päätöksenteolle relevanteista tutkimustuloksista ja niihin liittyvistä näkökulmista.

Paneeli vertautuisi monissa maissa pitkään käytettyihin tieteellisiin neuvonantajiin, jollaisia Suomen ylimmässä päätöksenteossa ei ole. Paneelimallissa neuvonantaja ei olisi yksi henkilö vaan koostuisi monitieteisestä jäsenistöstä.

Esimerkiksi Britanniassa hallitusta palvelee tiedekanslia (Government Office for Science), jonka tehtävänä on varmistaa, että päätöksenteko perustuu parhaaseen tieteelliseen tietoon ja pitkäjänteiseen ajatteluun. Britanniassa on myös riippumaton tieteellinen ilmastonmuutoksen komitea (Committee on Climate Change), joka neuvoo parlamenttia ja hallitusta ilmastotavoitteiden ja -toimenpiteiden suhteen.

Sellaisenaan mikään toimintamalli ei ole kopioitavissa, vaan tiedepaneeli on sovitettava yhteen muiden instituutioiden ja käytäntöjen kanssa.

Paneeli tuottaisi päättäjille suoraa tietoa käsiteltävän kysymyksen keskeisistä tutkimussuuntauksista ja pyrkisi mahdollisuuksien mukaan muodostamaan myös synteesinäkökulmia. Ehdottamamme paneelin kaltaisilla toimijoilla on maailmalla pitkä ja kompleksinen historia, ja tämän historian oppeja on syytä peilata tarkasti nykyaikaan ja Suomen kontekstiin.

Uuden paneelin perustamisen vaihtoehtona on kehittää vuonna 2011 perustettua Suomen ilmastopaneelia.

Uuden paneelin perustamisen vaihtoehtona on kehittää vuonna 2011 perustettua Suomen ilmastopaneelia siten, että se voi nykyistä paremmin antaa monitieteellistä tukea yhteiskunnan systeemiseen muutokseen liittyvään päätöksentekoon ja arvioida päätöksentekoa ja muutosprosessin etenemistä kriittisesti.

Paneeli määrittyy tarkemmin tässä artikkelissa esitettyjen kolmen kysymyksen kautta:

1. Se ottaisi korostetusti huomioon globaalien ympäristö- ja resurssitekijöiden vaikutukset suomalaiseen yhteiskuntaan ja talouteen, koska ne näkyvät tällä hetkellä politiikkaa ohjeistavassa tieteellisessä keskustelussa riittämättömästi.

Globaalit ympäristö- ja resurssitekijät ovat myös aidosti uusia tutkimuskohteita – päätöksentekijät ja päätöksentekoa ohjaava ennakointityö eivät ole joutuneet aiemmin kohtaamaan ilmastonmuutoksen kaltaisia koko planeettaa koskevia, erittäin viheliäisiä ongelmia. Ilmastopaneelia kehitettäessä ympäristö- ja resurssitekijöitä tulisi tarkastella ilmastonäkökulmaa laajemmin.

2. Paneeli suhtautuisi proaktiivisesti yhteiskuntaa ja taloutta ohjaavien instituutioiden kehittämiseen. Se välittäisi päättäjien tiedoksi ja julkiseen keskusteluun tieteilijöiden näkemyksiä esimerkiksi Euroopan unionin ja euroalueen kehittämiseksi siten, että ekologinen jälleenrakennus olisi toteutettavissa nykyistä paremmin.

3. Paneeli kehittäisi monitieteisiä käytäntöjä tieteen ja päätöksenteon välille. Erityisen tärkeää olisi, että mikään tieteenala ei ennakkoon dominoi kysymyksenasettelua ja tutkimusnäkökulmien valintaa.

Jos päädyttäisiin kehittämään ilmastopaneelia uuden paneelin perustamisen sijaan, ilmastopaneeli olisi resursoitava huomattavasti nykyistä paremmin. Käytännössä paneelin määrävuosin vaihtuva jäsenistö olisi kokopäiväisessä, ennalta määrätyn pituisessa työsuhteessa ja vapaalla muusta tutkimustyöstä.

Ilmastopaneelin kytköstä käytännön poliittiseen päätöksentekoon vahvistettaisiin – paneeli olisi mukana painavassa roolissa hallitusohjelmaneuvotteluista ja budjettiriihestä alkaen. Samansuuntaisia arvioita esitettiin ilmastopaneelin toiminnan arvion loppuraportissa.

Paneeli tukisi ja täydentäisi esimerkiksi strategisen tutkimuksen yksikön rahoittamaa pitkäjänteistä ja politiikkarelevanttia tutkimusta, nopeammassa rytmissä tuloksia tuottavaa valtioneuvoston kanslian selvitys- ja ennakointitoimintaa ja Sitran uusia avauksia muodostavaa ei-tutkimuksellista toimintaa.

KTT Paavo Järvensivu on tutkija ja FM Tero Toivanen väitöskirjatutkija BIOS-tutkimusyksikössä.

Julkaisu Kuinka Suomi voi toteuttaa Pariisin ilmastosopimuksen mukaisen ekologisen jälleenrakennuksen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansalaisten perinteisen poliittisen osallistumisen väheneminen ja muuttuneet asenteet ja odotukset julkista valtaa kohtaan ovat innoittaneet etsimään ja ottamaan käyttöön perinteistä edustuksellista demokratiaa täydentäviä tai korvaavia osallistumismuotoja. Esimerkkejä näistä ovat kansanäänestykset, kansalaisaloitteet, deliberatiivinen demokratia, sähköiset osallistumis- ja vaikuttamiskanavat ja poliittinen kuluttajuus.

Yhteistä näiden demokratiamuotojen kannattajille on vakaumus siitä, että kansalaiset osallistuisivat aktiivisemmin, mikäli heillä olisi käytettävissään edustuksellista demokratiaa tehokkaampia ja suorempia vaikuttamisen muotoja.

Tämän käsityksen on näkyvimmin haastanut niin sanottu häivedemokratia (stealth democracy), jonka kannattajien mukaan kansalaiset haluavat pikemminkin vetäytyä politiikasta kuin tehdä itse poliittisia päätöksiä. He haluavat jättää päätöksenteon epäitsekkäille poliitikoille ja julkisen hallinnon ja elinkeinoelämän asiantuntijoille, jotta päätökset tehtäisiin tehokkaasti, objektiivisesti, häiriöttä ja ilman ristiriitoja.

Häivedemokratian kannattajien mukaan kansalaiset haluavat pikemminkin vetäytyä politiikasta kuin tehdä itse poliittisia päätöksiä.

Poliittisessa konsumerismissa eli poliittisessa kuluttajuudessa ihmiset tekevät valintoja tuottajien, tuotteiden tai palveluiden välillä tarkoituksenaan muuttaa vastenmielisinä pitämiään julkisen vallan tai markkinoiden käytäntöjä. Yhtenä suoran poliittisen osallistumisen muotona se voi korvata perinteisen poliittisen osallistumisen muotoja, jotka nähdään yhä tehottomampina ja vähemmän sopivina keinoina ratkaista poliittisia ongelmia.

Toisin kuin ekonomistiset kuluttajat, jotka etsivät vain tuotteiden hyvää hinta-laatusuhdetta, poliittisten kuluttajien valinnat perustuvat tuottajien ja tuotteiden oikeudenmukaisuutta ja reiluutta koskeviin asenteisiin ja arvoihin, henkilökohtaisen tai perheen hyvinvoinnin edistämiseen tai julkisen vallan tai elinkeinoelämän käytäntöjen eettiseen arviointiin.

Kuluttaminen voi toimia kansalaisten poliittisen itseilmaisun kanavana tai keinona vaikuttaa muiden toimijoiden, kuten julkisen vallan tai elinkeinoelämän, poliittiseen agendaan. Kansainvälisen vertailun valossa poliittisen kuluttajuuden kannatus on ollut korkeaa Suomen ohella muissa Pohjoismaissa, Sveitsissä ja Saksassa mutta vähäisempää eteläisessä ja itäisessä Euroopassa.

Poliittisessa kuluttajuudessa ihmiset tekevät valintoja tuottajien, tuotteiden tai palveluiden välillä tarkoituksenaan muuttaa käytäntöjä.

Tässä artikkelissa tarkastelen energiapolitiikan kontekstissa sitä, missä määrin suomalaiset kannattavat poliittista kuluttajuutta ja häivedemokratiaa poliittisen osallistumisen ja vaikuttamisen muotoina suhteessa edustukselliseen demokratiaan. Toiseksi analysoin kansalaisten ja energiaeliitin, eli asiantuntijoiden ja päättäjien, välisessä asenteellisessa etäisyydessä tapahtunutta muutosta ja pohdin sen vaikutuksia demokratian toimivuuteen.

Suomalaisten tiedeusko

Energiapolitiikkaa on yleisesti pidetty politiikkasektorina, jossa kansalaisten osallistuminen on ollut vähäisempää kuin useimmilla muilla politiikkasektoreilla. Myös Suomessa kansalaisjärjestöillä ja kuluttajakansalaisilla on ollut vaikeuksia päästä osallistumaan ja vaikuttamaan energiapolitiikan päätöksentekoon.

Suomessa energiapolitiikan tekeminen on voinut nojautua kansalaisten kansainvälisessä vertailussa poikkeuksellisen korkeaan luottamukseen tiedettä, tutkimusinstituutioita ja teknologista kehitystä kohtaan. Luottamus perinteisiä tiedeinstituutioita kohtaan on jopa vahvistunut, kun taas luottamus näennäistiedettä kohtaan on vähentynyt vuosina 2007–2016.

Energiapolitiikkaa on yleisesti pidetty politiikkasektorina, jossa kansalaisten osallistuminen on ollut vähäisempää kuin useimmilla muilla politiikkasektoreilla.

Niiden suomalaisten osuus, jotka katsovat tieteen kykenevän hyvin ratkaisemaan energiaongelmia, on kasvanut jopa merkittävästi, 51 prosentista vuonna 2007 65 prosenttiin vuonna 2016. Energiatiedon lähteistä suomalaiset luottavatkin eniten tiedeinstituutioihin, jopa enemmän kuin EU-maissa keskimäärin.

Aineistona tässä artikkelissa käytetään vuosina 2007 ja 2016 satunnaisotoksena suomalaisille tehtyjä postikyselyjä. Energiaeliitin asenteita on kartoitettu haastatteluilla ja kyselyllä.

Eri demokratiamuotojen kannatus kansalaisten keskuudessa

Kun suomalaisilta kysytään eri periaatteiden kannatusta energiapoliittisessa päätöksenteossa ja siihen vaikuttamisessa, edustuksellinen demokratia häviää sekä häivedemokratialle että poliittiselle kuluttajuudelle.

Kansalaiset pitävät – häivedemokratian väittämän mukaisesti – asiantuntijoiden ja yritysten edustajien osallistumista energiapolitiikkaa koskevaan päätöksentekoon tärkeämpänä kuin poliittisesti äänestäjilleen vastuussa olevien poliitikkojen osallistumista. Samoin kansalaiset kokevat omat kulutusvalintansa vaaleissa äänestämistä hyödyllisempänä keinona vaikuttaa energiapolitiikan päätöksentekoon.

Kansalaiset pitävät asiantuntijoiden ja yritysten edustajien osallistumista energiapolitiikkaa koskevaan päätöksentekoon tärkeämpänä kuin poliitikkojen.

Sekä häivedemokratian että poliittisen kuluttajuuden kannatuksessa heijastuukin kriittinen suhtautuminen energiapolitiikan tekemiseen: näiden demokratiamuotojen kannattajat suhtautuvat ei-kannattajia skeptisemmin siihen, että kansalaisten mielipiteet tulevat kuulluksi energiapolitiikan päätöksenteossa.

Kuitenkin sekä häivedemokratian että poliittisen kuluttajuuden kannatus vahvistaa subjektiivista kansalaispätevyyttä eli käsitystä, että voi ymmärtää poliittisia prosesseja ja osallistua niihin mielekkäästi. Aiemmissa tutkimuksissa suomalaisten kansalaispätevyyden on havaittu olevan paljon eurooppalaista keskiarvoa alemmalla tasolla.

Energiakysymykset ovat myös vaikuttaneet molempien demokratiamuotojen kannattajien äänestyskäyttäytymiseen enemmän kuin ei-kannattajien äänestyskäyttäytymiseen. Samoin kannattajat kokevat äänestämisen vaaleissa hyödyllisempänä keinona energiapolitiikkaan vaikuttamisessa kuin ei-kannattajat.

Häivedemokratiaa ja poliittista kuluttajuutta ei voida siten pitää vaaliosallistumista korvaavina vaan sitä täydentävinä osallistumisen ja vaikuttamisen muotoina. Häivedemokratia voidaan kuitenkin nähdä poliittista kuluttajuutta vahvemmin poliittista voimattomuutta kokevien asennoitumistapana. Poliittisen kuluttajuuden kannattajien kansalaispätevyyden tunne on taas häivedemokratian kannattajia suurempi.

Häivedemokratiaa ja poliittista kuluttajuutta ei voida  pitää vaaliosallistumista korvaavina vaan sitä täydentävinä osallistumisen ja vaikuttamisen muotoina.

Suomessa häivedemokratian ja poliittisen kuluttajuuden kannatus ei ole juurikaan riippunut taloudellisista ja poliittisista suhdannevaihteluista, jotka ovat tunnetusti olleet suuria vuosien 2007 ja 2016 välillä. Tällä ajanjaksolla poliittisen kuluttajuuden kannattajien osuus on kasvanut 45 prosentista 48 prosenttiin ja häivedemokratian kannattajien osuus 71 prosentista 72 prosenttiin. Asiantuntijavaltaa heijastavan häivedemokratian kannatus on siten vankkaa suomalaisten keskuudessa.

Mitä nämä tulokset kertovat demokratian tilasta energiapolitiikan kontekstissa?

Asenteellinen etäisyys energiaeliitin ja kansalaisten välillä on supistunut sekä energiapolitiikan asiasisällön että päätöksentekoprosessin osalta. Myös energiaeliitin asenteellinen yksimielisyys eli koheesio on vähentynyt.

Energiaeliitti kuitenkin painottaa kansalaisia enemmän vaaleilla valittujen politiikkojen roolia energiapolitiikan päätöksenteossa: toisin sanoen kansalaiset kannattavat häivedemokratiaa enemmän kuin eliitti. Häivedemokratian kannatus on tosin vahvistunut enemmän energiaeliitissä kuin kansalaisten keskuudessa.

Mitä energia-asenteet kertovat demokratian toimivuudesta?

Energia-asenteissa tapahtuneiden muutosten tulkitsemisessa voidaan hyödyntää eliittitutkimuksessa kehitettyä eliittirakennetypologiaa.

Eliittirakennetta voidaan luonnehtia ekslusiiviseksi, jos eliittiin kuuluvat jakavat samanlaiset asenteet ja näkemykset ja jos eliitin ja kansalaisten asenteet ja näkemykset poikkeavat merkittävästi toisistaan. Typologian toiseen ääripäähän sijoittuvalle fragmentoituneelle eliittirakenteelle on ominaista se, että eliitti on asenteiltaan epäyhtenäinen ja lähellä kansalaisia. Koska demokratian toimivuus edellyttää, että eliitti ei voi elää täysin omassa ”kuplassaan”, ekslusiivista eliittirakennetta voidaan pitää riittämättömänä, kun taas fragmentoitunut eliittirakenne täyttää parhaiten hyvin toimivan demokratian kriteerit.

Suomen energiapolitiikkaa koskevat tutkimustulokset kertovat energiaeliitin asenteellisen yksimielisyyden eli koheesion heikkenemisestä ja energiaeliitin ja kansalaisten välisten asenne-erojen vähentymisestä niin energiapolitiikan asiasisällön kuin päätösprosessinkin suhteen. Energiapolitiikan eliittirakenne on siten siirtynyt ekslusiivisen tyypin suunnasta fragmentoituneen eliittirakenteen suuntaan.

Tämän tyyppinen eliittirakenne yhdessä kansalaisten poliittista järjestelmää kohtaan tunteman verraten vahvan luottamuksen, varsin heikon kansalaispätevyyden tunteen ja verraten matalan äänestysaktiivisuuden kanssa selittää osaltaan suomalaisen energiapolitiikan omintakeista sisältöä.

Tämän tyyppinen eliittirakenne selittää osaltaan suomalaisen energiapolitiikan omintakeista sisältöä.

Kun monissa maissa on päätetty luopua ydinvoiman lisärakentamisesta ja sulkea toiminnassa olevia ydinvoimaloita, meillä eduskunta kykeni vuonna 2010 tekemään kahden uuden ydinvoimalan rakentamisen mahdollistavat periaatepäätökset. Suomi on myös ainoita maita, missä kansanedustuslaitos on tehnyt (2001) poliittisen päätöksen ydinjätteen loppusijoituslaitoksen rakentamisprosessin käynnistämisestä.

Suomalaisten luottamus puolueita kohtaan on vähäistä ja eduskuntaakin kohtaan laskenut vuosina 2007–2016. Siksi selitys energiapolitiikan vakaalle päätöksentekoympäristölle löytyy kansalaisten luottamuksesta asiantuntijoita kohtaan, koska energia-alaa voidaan pitää verraten teknis-taloudellisena yhteiskuntapolitiikan osa-alueena.

”Tietoon perustuva päätöksenteko”

Kysymys asiantuntijoiden roolista poliittisissa päätöksentekoprosesseissa nousee toistuvasti esille julkisessa keskustelussa. Hallituksen ajama sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus on toistuvasti saanut osakseen alan asiantuntijoiden kritiikkiä ja kaatunut eduskunnan perustuslakivaliokunnassa pitkälti valtiosääntöasiantuntijoiden prosessikritiikkiin.

Julkisessa keskustelussa ”politiikka halutaan pois politiikasta”:  poliitikkoja moititaan ministeriöissä tapahtuvan virkamiesvalmistelun poliittisesta ohjauksesta, ikään kuin merkittävät yhteiskuntapoliittiset uudistukset voitaisiin valmistella teknokraattisina ja epäpoliittisina ratkaisuina.

Poliittisessa päätöksenteossa on otettava huomioon tutkimustiedon ohella erilaiset yhteiskunnalliset arvot ja intressit.

Puhe ”tietoon perustuvasta päätöksenteosta” hämärtää toimivallan jakoa poliittisessa päätöksentekoprosessissa. Pikemminkin tavoitteena on oltava tutkimustietoa laajasti hyödyntävä päätöksenteko, koska poliittisessa päätöksenteossa on otettava huomioon tutkimustiedon ohella erilaiset yhteiskunnalliset arvot ja intressit. Poliittisella tasolla määriteltyjen tavoitteiden saavuttamiseksi käytettävät keinotkaan eivät ole arvoneutraaleja, joten virkamiehet voivat kartoittaa vaihtoehtoisia keinoja mutta eivät tehdä valintaa niiden välillä.

On ilmeistä, että häivedemokratian kannatusta kansalaisten keskuudessa selittää poliitikkoja ja puolueita kohtaan tunnetun epäluottamuksen ohella epätietoisuus perustuslaillisesta toimivallan jaosta poliittisissa päätöksentekoprosesseissa. Eliitin kohdalla häivedemokratian kannatuksen syynä ei voi olla poliittisen järjestelmän pelisääntöjä koskevan tiedon puute, vaan pikemminkin edunvalvonta: asiantuntijat pystyvät todennäköisesti vaikuttamaan tehokkaammin toisiin asiantuntijoihin kuin vaalikannatuksestaan huolestuneisiin poliitikkoihin.

Kaventunut asenteellinen etäisyys energiaeliitin ja kansalaisten välillä viittaa siihen, että suomalaiset ovat esimerkiksi yhdysvaltalaisten ja ranskalaisten tavoin herkistyneempiä julkisen vallan toimintavoille kuin politiikkatuotoksille.

Edustajilta odotetaan yhä vähemmän asioiden ajamista tai aatetoveruutta, mutta yhä enemmän empatiaa ja läsnäoloa. Kun tämän ”läsnäolon politiikan” ei koeta toteutuvan, kansalaiset ovat valmiita ohittamaan poliitikot ja jättämään poliittisen päätöksenteon asiantuntijoille tai vaikuttamaan siihen itse omilla kulutusvalinnoillaan.

Ilkka Ruostetsaari on valtio-opin professori Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa. 

Julkaisu Onko poliittisesta kuluttajuudesta ja asiantuntijavallasta edustuksellisen demokratian vaihtoehdoiksi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.