Kolmisen vuotta sitten totesimme sosiaalista kestävyyttä käsitelleessä raportissamme, että isommissa kaupungeissa eriarvoisuus on suurempaa kuin pienemmillä paikkakunnilla. Tämä johtuu siitä, että kaupunkeihin kasaantuu niin hyväosaisuutta kuin huono-osaisuuttakin, mikä kasvattaa eroja.

Pienemmillä paikkakunnilla elämänmeno on tasaisempaa: yltäkylläisyydessä kylpijöitä ja köyhyysrajan alapuolella sinnitteleviä on vähemmän kuin kasvukeskuksissa. Raportin lopussa teimme ehdotuksia siitä, mitä voitaisiin tehdä, että kaupungit olisivat hyviä elinympäristöjä kaikille, ei vain hyvillä asuinalueilla asuville kaupunkilaisille.

Ehdotuksissa painottuivat paikallisen päätöksenteon mahdollisuudet. Kunnat ovat kaikin puolin erilaisia, joten on selvää, että paikallistuntemukselle on käyttöä, kun mietitään, miten kuntalaisille käytännössä järjestetään lakisäätäiset palvelut tai yritetään poistaa huono-osaisuuden taskuja.

Kaupunkeihin kasaantuu niin hyväosaisuutta kuin huono-osaisuuttakin. Eriarvoisuutta voidaan vähentää paikallisella päätöksenteolla.

Kansallinen lainsäädäntö pyrkii osaltaan varmistamaan kuntalaisten yhdenvertaisuutta, mutta vahaiskasvatuksen, perusopetuksen, sosiaali- ja terveydenhuollon tai yhdyskuntajätteen käsittelyn järjestäminen onnistuu parhaiten siellä, missä olosuhteet tunnetaan.

Parhaimmillaan kunnan ja sen asukkaiden tuntemus, erilaiset näkemykset ja arvot tuottavat monipuolisen keskustelun, jossa omia näkemyksiä joudutaan perustelemaan ja tarkistamaankin. Tällainen keskustelu voi synnyttää sellaisia ratkaisuja, mitä kukaan ei olisi osannut yksin keksiä. Kuntapäätöksenteko voi parhaimmillaan toimia näin.

Väestörakenteen muutokset ja asumisen keskittyminen kasvukeskuksiin tarkoittavat sitä, että tarvitaan ymmärrystä alueellisista eroista kaupunkien sisällä ja välillä.

Valtakunnallisesta näkemyksellisyydestä paikallista politiikkaa

Eri puolueiden mahdollisuuksia toteuttaa omaa ideologiaansa kunnissa rajoittavat toiset puolueet. Mikäli tätä rajoitetta kunnassa ei ole, eli puolueella on määräenemmistö valtuustossa, asettaa kuntatalous rajoitteita. Kuntapolitiikkaa muokkaavat paikalliset kysymykset ja olosuhteet, joten valtakunnalliset kuntavaaliohjelmat antavat vain karkean kuvan siitä, mitä asioita puolueet kunnissa edistävät. Ohjelmat kertovat kuitenkin siitä, miten puolueet tunnistavat kuntien mahdollisuudet kuntalaisten hyvinvoinnin edistäjinä.

Kaikki puolueet haluavat Suomeen elinvoimaisia kuntia, joissa riittää osaavaa työvoimaa yritysten ja kunnan työntekijöiksi. Kuntalaisille halutaan taata nopea pääsy palveluihin sekä lapsille ja nuorille halutaan turvata hyvä tulevaisuus. Hyvästä tahdosta ei ohjelmissa ole pulaa. Mikäli puolueista on kiinni, esimerkiksi koulukiusaamista ei enää seuraavan valtuustokauden jälkeen Suomessa tavata. Koulukiusaamisen lopettamisesta puolueet ovat ohjelmissaan hyvin samanmielisiä.

Valtakunnalliset kuntavaaliohjelmat maalaavat kauniita kuvia siitä, miten hienosti olisivat asiat, jos kunnissa toteutettaisiin niiden näkemysten mukaista politiikkaa. Poikkeuksen linjasta tekee perussuomalaisten ohjelma, joka tuottaa kuvan syvässä kriisissä rypevästä Suomesta, jossa mikään ei ole hyvin.

Valtakunnalliset kuntavaaliohjelmat maalaavat kauniita kuvia siitä, miten hienosti olisivat asiat, jos kunnissa toteutettaisiin niiden näkemysten mukaista politiikkaa — perussuomalaisia lukuunottamatta.

Ohjelman mukaan ääni perussuomalaisille on ääni hallituspolitiikkaa vastaan. Puolue ilmeisesti tavoittelee protestiääniä, sillä se ei oikeastaan kerro, mikä sen tarjoama vaihtoehto on. Suomi halutaan korostetusti takaisin jostain tai joiltain. Retoriikka on tuttua Atlantin takaa entisen presidentti Donald Trumpin tai hänen tukijoidensa puheenvuoroista.

Kokoomuksen ja kristillisdemokraattien ohjelmissa niin ikään näkyy tyytymättömyys hallituspolitiikkaan. Hallituspolitiikan mielekkyyttä epäillään esimerkiksi oppivelvollisuusiän noston ja sosiaali- ja terveydenhuollon uudistuksen suhteen. Vaikka kuntavaaliohjelmissa yleisesti heijastuu hallitus-oppositio-asetelma, uhkakuvat pysyvät kuntavaalien raameissa, ainakin jos niitä vertaa perussuomalaisten ohjelman linjauksiin.

Hallituspuolueiden ohjelmat katsovat tulevaisuuteen selvästi myönteisimmin.

Tämä on ymmärrettävää sitä taustaa vasten, että erityisesti kokoomus on päässyt toteuttamaan politiikkaansa monissa kasvukeskuksissa ja se oli myös pitkään hallitusvastuussa. Olisi kovin kummallista, jos se kävisi aktiivisesti kunnissa ”vallitsevaa valtaa” vastaan.

Hallituspuolueiden ohjelmat katsovat tulevaisuuteen selvästi myönteisimmin. Keskusta ja RKP näkevät mahdollisuuksia monipaikkaisuudessa. Vasemmistoliiton ohjelmassa kerrotaan, miten oppivelvollisuuden laajentaminen avittaa nuoria tutkinnon saamisessa. Vihreiden vaaliohjelmassa kirjoitetaan reilusta muutoksesta siirryttäessä ekologisesti kestävämpään kuntaan. Pääministeripuolue SDP:n kuntavaaliohjelmassa kerrotaan, miten pohjoismainen hyvinvointivaltio on hyvä turva pandemiassa ja myös tulevissa kriiseissä. Kuntavaaliohjelmien linjaukset eivät pääse yllättämään.

Keskiössä oma politiikka – entä eriarvoisuuden kaventaminen?

Kuntavaaliohjelmat kertovat toinen toistaan upeammista kunnista, mutta ei siitä, minkälaiseen yhteispeliin puolueet ovat valmiita ja minkälainen kunta siitä seuraa. Suuressa osassa kunnista joudutaan neuvottelemaan valtuustokauden tavoitteista. Kaikkien valtuustossa edustettujen puolueiden pitäisi tulla neuvotteluissa kuulluksi.

Kauniit sanat kuulunevat vaaliohjelmiin, mutta olisi hienoa, jos myös politiikan tekemisen käytäntöjä tuotaisiin avoimesti esiin.

Kuntavaaliohjelmissa ei mainittavasti löydy keskustelua siitä, mitä voidaan oppia tekemällä yhteistyötä toisten puolueiden kanssa tai hakemalla parhaat toimintatavat muista kunnista. Käytännössä yhteistyötä ja mallioppimista tapahtuu, mutta sitä voisi kenties olla enemmän, jos nämä teemat olisivat näkyvästi esillä jo puolueiden kuntavaaliohjelmissa.

Olisi hienoa, jos myös politiikan tekemisen käytäntöjä tuotaisiin avoimesti esiin.

Miltei kaikissa ohjelmissa toivotaan kuntalaisten olevan aktiivisia toimijoita ja mainitaan erilaisia menetelmiä, kuten osallistuva budjetointi, jolla voidaan tukea kuntalaisten osallistumista. Ottaen huomioon, miten suuresti olosuhteet voivat vaihdella samankin kunnan sisällä, ohjelmissa kirjoitetaan aika vähän siitä, miten voidaan vahvistaa niiden osallistumista, joilla edellytyksiä siihen on syystä tai toisesta vähän.

Toisin sanoen kuntavaaliohjelmien aktiivisen kuntalaisen mallin optimismi saattaa peittää alleen aitoja eriarvoisuuteen liittyviä kysymyksiä.

Kristillisdemokraattien ja keskustan ohjelmissa mietitään ryhmäkotien tai muun yhteisöllisen asumisen lisäämisen mahdollisuutta vanhushoivassa

Kunnan peruspalveluiden tai niiden järjestämisen merkitystä hyvinvoinnille ei voi vähätellä, mutta keskustelun laajentaminen reippaammin järjestämistavan ja rahoituksen ulkopuolelle saattaisi tuottaa erilaisia näkemyksiä kuntalaisten hyvinvoinnin tukemiseen. Ongelmien ennaltaehkäisy nähdään järkevänä, mutta sekin pääosin näyttää tapahtuvan hallintosektoreittain.

Ohjelmissa tehdään joitakin kiinnostavia avauksia. Esimerkiksi kristillisdemokraattien ja keskustan ohjelmissa mietitään ryhmäkotien tai muun yhteisöllisen asumisen lisäämisen mahdollisuutta vanhushoivassa, mikä saattaisi vähentää myös yksinäisyyttä sekä mahdollisesti tukea työllisyyttä joillakin pienillä ikääntyvän väestörakenteen paikkakunnilla.

Syrjäseudulla osittainen etäopetus voi laajentaa valinnaisaineiden kirjoa koululaisille, kunhan digiopetusta jaksettaisiin kehittää vielä koronan jälkeen ja sielläkin, missä lähiopetukseen riittää vielä oppilaita. Ohjelmista toki löytyy ehdotuksia tai lupauksia palveluiden laajentamisesta tai takaamisesta, mutta ne tehdään nykyisen järjestelmän uomissa.

Isoista uudistuksista uuteen ajatteluun?

Valtakunnalliset kuntavaaliohjelmat ovat siten kapea kuva siitä politiikan kirjosta, mitä kunnissa käytännössä harjoitetaan. Tästä huolimatta on silmiinpistävää, miten perinteistä linjaa ne noudattavat.

Ohjelmissa toki huomioidaan megatrendejä, joilla on vaikutusta kuntapolitiikkaan sekä otetaan esimerkiksi kantaa ilmastotoimien puolesta tai niitä vastaan. Ohjelmissa ei kuitenkaan ole merkittäviä ehdotuksia siitä, miten kuntapolitiikkaa voisi harjoittaa 2020-luvulla.

Ohjelmissa voisi kuvata esimerkiksi digitalisaation tuottaman datan hyödyntämistä kuntapalveluiden parantamisessa ja ylipäänsä tietopohjaisessa kuntapäätöksenteossa. Data tai edes seurantaindikaattorit eivät tee autuaaksi, mutta informaation läpinäkyvä hyödyntäminen esimerkiksi huono-osaisuudesta voisi kirkastaa myös kuntapäätöksenteon arvovalintoja kuntalaisille vaalien välillä sen sijaan, että painotukset ovat lähinnä kuntalaisten oman aktiivisuuden lisäämisessä.

Erityisen innovatiivisia kuntavaaliohjelmat eivät paikallista päätöksentekoa ajatellen ole.

Hyvinvoinnin edistäminen edellyttää hallinnon sektorirajoja ylittämistä muutenkin kuin tilojen käytössä. Lapsiin kohdistuvien vaikutusten lisäksi voisi olla aika jo keskustella sukupolvivaikutuksista, siis siitä miten esimerkiksi kaavoitus muovaa elinympäristöä pitkälle tulevaisuuteen tai karkaako omistusasuminen kunnassa tavallisten palkansaajien ulottumattomiin, kuten esimerkiksi Karla Kempas ja Veera Tegelberg esittävät kirjassaan Voittajien ja häviäjien Suomi (2021).

Valtakunnalliset kuntavaaliohjelmat toistavat puolueiden ajatusmaailmoja kiitettävästi, mutta erityisen innovatiivisia ne eivät paikallista päätöksentekoa ajatellen ole. Kunnissa on toteutettu lukuisia kokeiluja ja niillä on ennestään erilaisia toimintatapoja, parempia ja huonompia. Näistä kuntalaiselle jää väistämättä heikko kuva ohjelmien myötä, jotka eivät käytännönläheisesti kerro mikä on toiminut ja mitä kannattaa jatkaa.

Kunnissa on mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten päätöksentekoa paikallisesti muotoillaan ja miten palveluita järjestetään, joten tilaa olisi myös uudelle ajattelulle. Joissakin kaupunginosissa ikääntyvän väestön yksinäisyyden lieventäminen, ruokahävikin vähentäminen ja ravitsemuksen parantaminen voi onnistua samanaikaisesti järjestämällä ikäihmisille pääsy kunnan henkilöstöravintoloihin tai vastaaviin. Tällaiset mahdollisuudet pitää kuitenkin ensin tunnistaa.

Erilaisia tulevaisuusorientoituneita lähestymistapojakin on jo kehitteillä – ne vain pitää ottaa käyttöön, paikallisesti soveltaen.

Paula Saikkonen työskentelee erikoistutkijana sosiaalisen kestävyyden tiimissä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa.

Julkaisu Katsaus kuntavaaliohjelmiin: uhkakuvia, kauniita sanoja ja ripaus uutta ajattelua ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Arvio: Matti Tuomala: Markkinat, valtio & eriarvoisuus (Vastapaino 2019)

Muutama vuosi sitten pidin esitelmän tuloeroista. Yleisön oli vaikea uskoa tilastoa, etteivät suomalaisten tuloerot olleet juuri muuttuneet 2000-luvulla Gini-kertoimella mitattuna. Tiedeyhteisössäkään ei tosin vallitse yksimielisyys tuloerojen kehityksestä, ja sopivimmista mittareista ja jopa tulojen käsitteen määritelmästä on ollut vääntöä pitkään. Tieteellinen debatti aiheesta ei ole vain kosmeettista, sillä valinnoilla on todellista merkitystä yhteiskunnallisten johtopäätösten kannalta.

Tampereen yliopiston taloustieteen professorin Matti Tuomalan, ansioituneen tuloero- ja verotutkijan, vuonna 2019 ilmestynyt teos Markkinat, valtio & eriarvoisuus kokoaa kattavasti yhteen tietoa tuloerojen kehityksestä Suomessa sekä niiden suhteesta niin markkinatalouteen kuin hyvinvointivaltion toimintaan.

Myös Tuomala kiistäisi tilastoni siitä, etteivät tuloerot ole kasvaneet 2000-luvulla. Todennäköisesti myös me kiistelisimme – hyvässä ja rakentavassa hengessä – parhaasta tuloerojen mittarista. Teoksessaan Tuomala keskittyy erityisesti ylimpien tulo-osuuksien kasvuun ja ylimpään prosenttiin tai promilleen tulonjaossa, eli Suomen rikkaimpiin 50 000 tai 5 000 henkilöön. Näistä kaikkein rikkaimmista ja heidän ajattelustaan puhuttiin viime syksynä paljon Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan teoksen Huipputuloiset myötä.

 Myös Tuomala kiistäisi tilastoni siitä, etteivät tuloerot ole kasvaneet 2000-luvulla.

On hyvä huomata, että tavanomaisesti käytetty tuloerojen mittari eli Gini-kerroin ei tavoita näiden rikkaimpien henkilöiden voimakasta erottumista muusta väestöstä. Tuomala siis kiinnittää huomion kehitykseen, jota ei näy tavallisesti siteeratuissa tilastoissa, mutta tarjoaa toki myös laajemman kuvan tuloeroihin liittyvästä niin moraalifilosofisesta keskustelusta kuin tehokkuuspohdinnasta.

Kiinnostus superrikkaissa – miksi?

Tulonjaon ylimpään prosenttiin kohdistuva kiinnostus on lisääntynyt sitä myötä, kun tilastoja sen tuloista ja varallisuudesta on ollut saatavilla. Thomas Piketty, Anthony Atkinson ja Emmanuel Saez ovat olleet pioneereja aiheen tutkimisessa ja aihe popularisoitui viimeistään finanssimarkkinoiden ahneutta ja taloudellista eriarvoisuutta vastaan mieltään osoittaneen ”Me olemme 99 %” –iskulauseessa.

Otsikoissa on ollut myös hyväntekeväisyysjärjestö Oxfamin esiin nostama hätkähdyttävä tieto siitä, että maailman 42 varakkaimman henkilön yhteenlaskettu varallisuus oli yhtä paljon kuin 3,7 miljardin vähiten varakkaan henkilön yhteensä.

Talouslehti Forbesin miljardöörilistalle ylsi vuonna 2019 2 153 henkilöä, joiden joukossa oli myös kuusi suomalaista. Suomen rikkaimman, Antti Herlinin, 3,6 miljardin euron omaisuus kuitenkin kalpenee listan kärkipaikkaa pitävän Amazonin perustajan Jeff Bezosin rinnalla, jonka nettovarallisuus lähentelee 120 miljardia euroa.

Maailman 42 varakkaimman henkilön yhteenlaskettu varallisuus oli yhtä paljon kuin 3,7 miljardin vähiten varakkaan henkilön yhteensä.

Yhdysvalloissa tuloerojen kasvu ja pieni- ja keskituloisten tulokehityksen jämähtäminen on saanut jopa osan miljonääreistä pitämään tuloeroja huolestuttavina niin moraalisesti kuin yhteiskuntarauhan kannalta, kuten The New Yorkerin tammikuun artikkelissa hienosti kuvailtiin. Vaikka Tuomala osoittaa suomalaisessa kehityksessä huolestuttavia piirteitä, yksi merkittävä ero yhdysvaltalaiseen kehitykseen on se, että Suomessa myös pieni- ja keskituloisten käytettävissä olevat tulot ovat kasvaneet 2000-luvulla.

Suomessa myös pieni- ja keskituloisten käytettävissä olevat tulot ovat kasvaneet 2000-luvulla.

Eriarvoisuustutkijan näkökulmasta ei ole kuitenkaan itsestään selvää, miksi juuri superrikkaiden ryhmään tulisi kiinnittää niin paljon huomiota. Poliittisen vallan ja demokratian näkökulmasta superrikkaat toki ovat kiinnostava ja huoltakin aiheuttava ryhmä, mutta Tuomala ei onnistu kirjassaan vakuuttamaan lukijaa siitä, että juuri heidän tulo-osuutensa kasvu 1990-luvun puolivälistä eteenpäin olisi yhteiskunnallisesti kaikkein merkittävin tuloeroihin liittyvä ongelma.

Itse asiassa yksi tärkeä tuloerojen seurauksia koskevan tutkimuksen puute liittyy siihen, ettei eritellä riittävästi sitä, mitkä erot ovat merkittäviä tutkimuskysymyksen kannalta: talouskasvun, terveyden ja poliittisen käyttäytymisen yhteys tuloeroihin todennäköisesti on erilainen riippuen siitä, mitä kohtia tulojakaumasta tarkastellaan. Tästä tietovajeesta johtuen myös toivottujen muutosten aikaansaaminen voi olla haastavaa.

Milloin tuloerot ovat eriarvoisuusongelma?

Tuomala kirjoittaa – teoksen nimeä myöten – eriarvoisuudesta, mutta todellisuudessa hän käsittelee lähinnä tulo- ja varallisuuseroja. Lukijaa jää mietityttämään, onko valinta ollut tietoinen. Kuten Pasi Moisio THL:n blogissa kirjoitti, eriarvoisuuden käsitteeseen liittyy arvio normatiivisuudesta, eron epätoivottavuudesta.

Tuomala kirjoittaa – teoksen nimeä myöten – eriarvoisuudesta, mutta todellisuudessa hän käsittelee lähinnä tulo- ja varallisuuseroja.

Tuloerojen ja taloudellisen eriarvoisuuden suhdetta olisi ollut siis tärkeä avata kattavammin. Milloin superrikkaiden vaurauden kerryttäminen on eriarvoisuusongelma?

Eriarvoisuusongelmasta voidaan puhua varmasti ainakin silloin, kun rikkain väestönosa asemansa perusteella pystyy muita enemmän hyödyntämään olemassa olevia rakenteita ja vaikuttamaan niihin omaksi edukseen. Toinen arveluttava tilanne syntyy, kun luotamme meriittiyhteiskuntaan siinä määrin, ettemme tunnista sen taustalla mahdollisesti piileviä eriarvoistavia rakenteita.

Kuten Fernando Pessoa kirjoittaa Anarkistipankkiiri-teoksessaan jo vuodelta 1922: ”Yksi syntyy kreiviksi tai markiisiksi ja saa sen vuoksi osakseen kaikkien kunnioituksen, teki sitten mitä tahansa; toinen syntyy sellaiseksi kuin minä, jonka on kuljettava varpaisillaan, jotta häntä edes kohdeltaisiin kuin ihmistä.”

Myös Anthony Atkinson on arvioinut, ettei mahdollisuuksien tasa-arvo voi toteutua, jos tuloerot kasvavat epäoikeudenmukaisiksi.

It’s the institutions, stupid!

Rikkaimpien tulo-osuuksia tarkastelemalla Tuomala kuitenkin tuo ansiokkaasti esiin poliittisen päätöksenteon ja instituutioiden tärkeyden. Suomessa tuloerojen kasvun voi paikantaa vuoden 1993 verouudistukseen, jossa ansiotulojen ja pääomatulojen verotus erotettiin toisistaan.

Ansiotulojen verotus on toki progressiivista, mutta kuten Tuomala huomauttaa, ylimmissä tuloluokissa pääomatulot ovat korvanneet ansiotuloja, jolloin kokonaisverotuksen progressiivisuus huomattavasti heikkenee. Tuomalan tärkeä viesti kirjassa onkin pääomatulojen verotuksen muuttaminen progressiiviseksi, jos tuloeroihin halutaan puuttua. Argumentit progressiivisuuden lisäämistä vastaan Tuomala kiistää tekstissään hyvin.

Tuomalan tärkeä viesti kirjassa on pääomatulojen verotuksen muuttaminen progressiiviseksi, jos tuloeroihin halutaan puuttua.

Tuomala ei valitettavasti vertaile eri maiden kokemuksia tuloerojen kehityksestä. Tämä olisi hyödyllistä etenkin siksi, että tuloerot nähtäisiin erilaisten poliittisten valintojen lopputulemana, eikä tuloerojen kasvua voisi leimata deterministiseksi poluksi, johon globalisaatio ja teknologian kehitys meidät vääjäämättä vie.

Vertailevan sosiaalipolitiikan tutkimuksessa on jo näytetty, että erot köyhyydessä ja tuloeroissa liittyvät maiden välisiin eroihin niin työmarkkinoiden instituutioissa kuin uudelleenjaon mekanismeissa.

Tämä tulee hyvin esille myös Thomas Pikettyn uudessa teoksessa Capital et idéologie, jossa hän käy läpi niin sanottujen eriarvoisuusjärjestelmien (régime inégalitaire) historiallista kehitystä, kiistäen näin ajatuksen ”vaihtoehdottomuudesta”. Eriarvoisuuden väittäminen luonnonlaiksi ei ole vakuuttavaa Pikettyn ja Tuomalan tarjoamien todisteiden valossa, vaan se on seurausta poliittisista ja ideologisista valinnoista.

Eriarvoisuus on seurausta poliittisista ja ideologisista valinnoista.

Vaikka Tuomala jättää köyhyyden ja keskiluokan tilanteen käsittelyn vähemmälle huomiolle, niin hän osuvasti syyttää suomalaista keskustelua juuttumisesta sosiaaliturvaetuuksien koordinointiin, mikä vie huomion paljon perustavanlaatuisemmasta kysymyksestä, eli siitä, missä määrin olemme valmiita vähentämään köyhyyttä.

Tässä tärkeä eväs tulevaan keskusteluun hallituksen alulle panemasta sosiaaliturvauudistuksesta: pitäisikö arvot palauttaa taloustermien hallitsemaan keskusteluun – tai siis näyttää ne eksplisiittisesti? Riippunee myös yhteiskunnallisesta tavoitteesta, missä määrin tarkoituksenmukaista on nimenomaan vähentää pienituloisuutta ja missä määrin kuroa umpeen kuilua rikkaimman prosentin ja muun väestön välillä. Tämä kysymys jää kuitenkin Tuomalalta harmillisen vähäiselle huomiolle.

Antia talouspoliittiseen keskusteluun

Tuomalan teoksen tavoitteena on tuoda julkistalouden tutkimuksen antia talouspoliittiseen keskusteluun – kirja on siis hyvin ajankohtainen. Lisäksi Tuomalan teos on tärkeä, sillä mediassa voimakkaasti esillä oleva teema heijastelee etenkin angloamerikkalaista kehitystä.

Aihetta käsitellään lähes täysin vain taloustieteelliseen tutkimukseen viitaten.

Teos on kuitenkin hieman oppikirjamainen ja lukijakunnaksi saattaa jäädä vain aiheeseen jo ennestään paneutuneet tutkijat ja asiantuntijat. Vaikka kirja heijastaa kirjoittajansa syvällistä aihealueen tuntemusta, aihetta käsitellään lähes täysin vain taloustieteelliseen tutkimukseen viitaten, mikä jättää monia tärkeitä kysymyksiä köyhyydestä, huono-osaisuuden ylisukupolvisuudesta ja tuloerojen seurauksista niin terveyden kuin osallisuuden kannalta hieman vajavaisesti käsitellyiksi.

Kattava teos antaa kuitenkin paljon pohdittavaa ja se tullee jäämään hyvinvointivaltion taloustieteen, julkistalouden ja tuloerojen suomenkieliseksi perusteokseksi.

Maria Vaalavuo, PhD, on tutkimuspäällikkö Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella.

Julkaisu Tuloerot markkinoiden ja valtion ristipaineessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

“Que triste se oye la lluvia, en los techos de cartón…” (“Miten surulliselta kuulostaakaan sade aaltopahvisilla katoilla…”)

Näin kuvaa Los Guaraguao -yhtye kansainvälisesti tunnetussa laulussaan tilannetta, joka on arkipäivää kymmenille tuhansille köyhille ihmisille: kuunnella tuskallisena sadetta, joka rummuttaa taukoamatta aaltopahvista kyhättyjen asuntojen katoilla, ja elää toistamiseen siinä pelossa, että seuraavassa myrskyssä sade ja tuuli ottavat yliotteen kodista.

Globaali talouskasvu ei ole välttämättä lieventänyt globaalia eriarvoisuutta. Esimerkiksi monet Latinalaisen Amerikan maat ovat tätä nykyä alemman keskitulotason maita ja nopeasti kehittyviä talouksia. Samalla useat näistä maista ovat maailman eriarvoisimpia maita.

Kotitalouksien tulo- ja varallisuuseroja mittaavassa Gini-indeksiluokituksessa, jossa luku 0 edustaa täydellistä tasa-arvoa ja 100 täydellistä epätasa-arvoa. Norjan arvo oli vuonna 25,8 ja Suomen arvo 26,9, kun taas Meksikon arvo oli 47,2 ja Brasilian 54,7. Brasiliassa yksi prosentti väestöstä omistaa 46 prosenttia viljelykelpoisesta maasta.

Jyrkkä epätasa-arvo vaikuttaa myös ihmisten mahdollisuuksiin suojautua ja selvitä luonnonkatastrofeista.

Jyrkkä epätasa-arvo vaikuttaa myös ihmisten mahdollisuuksiin suojautua ja selvitä luonnonkatastrofeista. Epätasa-arvon ja ympäristökysymysten yhtymäkohdat ovatkin nousseet viime aikoina suosituiksi tutkimuskysymyksiksi kehitysmaatutkimuksessa.

Luonnonkatastrofit eivät ole vain luonnonilmiöitä

Globaalin ympäristömuutoksen myötä sään ääri-ilmiöt, vaikeasti ennustettavissa olevat ympäristöuhat ja luonnonkatastrofit tulevat todennäköisesti lisääntymään. Samalla katastrofien seuraukset ja arkipäivän ympäristöhaavoittuvuudet jakautuvat entistä epätasaisemmin eri yhteiskuntien, yhteiskuntaluokkien ja ihmisryhmien kesken.

Kyky selviytyä ympäristötuhoista ja arkielämän haavoittuvuuksista ei ole kiinni vain ympäristötiedosta tai asenteista.  Syrjäytyneiden ihmisten vaikeudet selvitä näistä haasteista eivät johdu myöskään pelkästään köyhyydestä, vaan ennen kaikkea ympäristöriskien ja ympäristöhaavoittuvuuksien eriarvoisesta jakautumisesta ja eriarvoistavasta hallinnasta.

Kun pyritään ymmärtämään sellaisia ilmiöitä kuin hurrikaanit, tsunamit, maanjäristykset tai tuhotulvat, on syytä kiinnittää huomiota luonnonvoimien biofyysisiin ominaisuuksiin. Luonnonolosuhteet, kuten sääolot, jokien hydrologiset piirteet, maanpinnanmuodot tai maaperän koostumus asettavat ihmisen toiminnalle tiettyjä reunaehtoja.

Luonto ei tottele tai kunnioita ihmisen määrittämiä sääntöjä tai oikeudenmukaisuuden kriteereitä.

Samalla luonnonvoimat toimivat meidän näkökulmastamme katsottuna usein oikullisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että luonto ei tottele tai kunnioita ihmisen määrittämiä sääntöjä tai oikeudenmukaisuuden kriteereitä.

Silti luonnonkatastrofit eivät ole koskaan puhtaan ”luonnollisia”, samoin kuin ei myöskään ihmisten haavoittuvuus niille.

Ympäristöuhkien määritteleminen, niihin varautuminen ja ympäristöhaavoittuvuuksien hallinta ovat aina myös sosiaalisia ja poliittisia kysymyksiä. Käsitykset siitä, millaiset ilmiöt luokitellaan ympäristöriskeiksi, keiden katsotaan olevan alttiita ympäristöhaavoittuvuuksille ja ketkä ovat syypäitä ympäristökatastrofeihin, pohjautuvat monimutkaisiin sosiaalisiin neuvotteluihin ja poliittisiin kädenvääntöihin.

Syyt siihen, miksi tietyt ihmiset asettuvat asumaan tulvariskialueille, maanvyöryistä kärsiville rinteille, lähelle riskialtista teollisuutta tai saastuneille joutomaille, ovat pitkälti taloudellisia ja poliittisia. Tämän takia ympäristökatastrofien ja niiden seurausten kokonaisvaltainen ymmärtäminen edellyttää laaja-alaista mutta tarkkapiirteistä haavoittuvuuden politiikan tutkimusta.

Haavoittuvuuksien hallinta

Haavoittuvuuden politiikka toimii monella eri yhteiskunnallisella tasolla ja sen vaikutukset ovat usein jyrkän eriarvoisia ja eriarvoistavia – etenkin monissa globaalin etelän hierarkkisissa yhteiskunnissa. Instituutiot, joiden vastuulla on ympäristöuhkien torjunta ja haavoittuvuuksien hallinta toimivat usein kahtiajakoisesti: olemalla monella tapaa läsnä ja monella tapaa poissa ihmisten arkielämän hallinnasta.

Instituutiot ovat läsnä harjoittamalla usein eriarvoistavaa maankäytönsuunnittelua, yhdyskuntasuunnittelua, ympäristöriskien hallintaa ja yhteiskunnallisten palveluiden tarjontaa. Ne pyrkivät kontrolloimaan ongelmallisiksi luokittelemiensa asuinalueiden ja ihmisten epävirallisiksi määriteltyjä asumis-, maankäyttö- ja toimeentulomuotoja. Samalla ne katsovat usein läpi sormien toisaalla tapahtuvaa lakien kiertämistä, jakavat erikoisoikeuksia tietyille ihmisryhmille ja suosivat ympäristöturvallisuuden ja oikeudenmukaisuuden kannalta kyseenalaisia rakennus-, infrastruktuuri- ja luonnonvarojen hyödyntämishankkeita.

Tällä tavalla ne harjoittavat eriyttävää haavoittuvuuden ja vastuullistamisen politiikkaa.

Varsinkin monissa globaalin etelän slummeissa ja köyhissä maaseutukylissä valtio samalla loistaa poissaolollaan. Ei ole tarjolla puhdasta juomavettä, ei likavesien käsittelyä, ei perusterveydenhuoltoa. Poliisi kieltäytyy partioimasta alueilla, jotka luokitellaan rikollisuuden ja väkivallan pesäkkeiksi. Ihmisten altistuminen ympäristöriskeille ja -haavoittuvuuksille on siis vahvasti sosiaalisesti eriytynyttä.

Ympäristöhaavoittuvuudet ovat eittämättä sidoksissa ihmisten ja ympäristön välisiin suhteisiin, ihmisten keskinäisiin suhteisiin sekä ympäristöpolitiikkaan ja ympäristöhallintaan.

Ympäristötuhoja ja -haavoittuvuuksia ei voida hallita pelkästään teknologian tai innovatiivisen infrastruktuurin avulla. Tästä esimerkkinä on Meksikossa tutkimani Villahermosan kaupunki ja sitä vuosittain koetelleet katastrofiset tulvat.

Villahermosan tulvia on toistamiseen pyritty ”kesyttämään” rakentamalla patoja, pengerryksiä ja tulvavalleja ja toteuttamalla joen kulkusuunnan muutoksia. Samalla kun näillä hankkeilla on pyritty itsepintaisesti taltuttamaan oikukkaita luonnonvoimia, niillä on myös synnytetty uusia, entistä monimutkaisempia ja eriarvoistavampia ympäristöriskejä.

Suurimpia kärsijöitä näissä muutoksissa ovat ne ihmiset, joilla ei ole varaa asua tulvilta suojatuissa asunnoissa, muuttaa maankäyttömuotojaan sellaisiksi, että sadevedet saadaan valjastettua kastelujärjestelmien avulla tehokkaaseen viljelyskäyttöön eikä ottaa vakuutuksia tulvavahinkojen korvaamiseksi.

Ympäristöhaavoittuvuudet ovat eittämättä sidoksissa ihmisten ja ympäristön välisiin suhteisiin, ihmisten keskinäisiin suhteisiin sekä ympäristöpolitiikkaan ja ympäristöhallintaan.

Tutkimukseni kaupunkisuunnittelusta ja tulvariskien hallinnasta eri puolilla Villahermosan kaupunkia – mukaan lukien korkean tulotason hienostoalueet, keskiluokkaiset naapurustot sekä köyhälistökaupunginosat ja slummit – osoittavat selvästi neoliberalistisen kaupunkisuunnittelun ja tulvahallinnan sosiaalisesti eriyttävät ja eriarvoistavat vaikutukset.

Tämä näkyy sekä vesihuoltoon, sanitaatioon, terveydenhuoltoon, yhteiskunnalliseen turvallisuuteen ja koulutukseen liittyvien palveluiden tarjonnassa että tuhotulvien ja muiden ympäristöriskien ennaltaehkäisyssä ja ympäristökatastrofien jälkeisessä jälleenrakennustyössä.

Edustuksellisuus ja erilaisten tarpeiden huomioiminen tärkeää

Ympäristöongelmia on syytä tarkastella sosiaalisten ja ympäristöllisten tekijöiden monimutkaisessa vuorovaikutuksessa muotoutuvina ilmiöinä. Samalla niitä on syytä tarkastella ilmiöinä, jotka ovat historiallisesti muuttuvia, kokemuksellisesti kiinnittyneitä ja poliittisesti kiistanalaisia.

Viime aikoina varsinkin poliittisen ekologian ja ympäristöoikeudenmukaisuuden kentillä on kehitetty uudenlaisia näkökulmia, joiden avulla voimme ymmärtää paremmin ympäristön materiaalisuuden, yhteiskunnallisten rakenteiden, ihmisten kokemusmaailman ja politiikanteon välisiä suhteita.

Oikeudenmukaisuus- ja eriarvoisuuskysymysten ymmärtämiseksi tarvitsemme huolellisia analyyseja myös siitä, miten ympäristön ja luonnonvarojen käytön hyödyt ja haitat jakautuvat eri ihmisten ja yhteiskuntien kesken.

Lisäksi on syytä kiinnittää huomiota poliittisen edustuksellisuuden kysymyksiin. Kuka saa äänensä kuuluviin poliittisessa päätöksenteossa ja millaisia mahdollisuuksia eri ihmisillä on vaikuttaa elinoloihinsa. Kuten filosofi Nancy Fraser teoksessaan Scales of Justice toteaa: se, että ihmiset tiedostavat olemassa olevat ympäristöriskit tai että he voivat osallistua tulevaisuuden ympäristöuhkien hahmottamiseen, ei vielä takaa, että heillä olisi paremmat mahdollisuudet suojautua näiltä uhilta.

Oleellista on se, että erilaisten ihmisten tarpeet ja toiveet otetaan tasapuolisesti huomioon päätöksenteossa ja politiikkatoimissa.

Kohti vastuullista ympäristöongelmien hallintaa

Ihmisillä on uskomattomia kykyjä selviytyä vaikeistakin olosuhteista. Etenkin monissa globaalin etelän yhteisöissä ja yhteiskunnissa ihmiset käyttävät taitavasti hyväkseen kollektiivista muistia, sosiaalista luovuutta, epävirallista kekseliäisyyttä, käänteistämisen politiikkaa, sosiaalista vastarintaa ja yhteisöllisiä turvaverkostoja pyrkiessään tulkitsemaan menneisyyttä, selviämään nykyhetkestä ja rakentamaan valoisampaa tulevaisuutta.

Samalla on syytä muistaa, että ympäristötuhoista selviytymistä ja yhteiskunnallisen syrjäytymisen ehkäisyä ei voi sysätä kulttuurisen sopeutumisen tai sosiaalisen voimaantumisen nimissä kokonaan kansalaisten omille hartioille.

Varsinkin monissa poliittisesti epävakaissa ja sosiaalisesti hauraissa yhteiskunnissa ihmiset joutuvat ponnistamaan katastrofeista selviytymisessä ja arkielämän hallinnassa hyvin erilaisista taloudellisista ja sosiaalisista lähtökohdista.

Ympäristötuhoista selviytymistä ja yhteiskunnallisen syrjäytymisen ehkäisyä ei voi sysätä kulttuurisen sopeutumisen tai sosiaalisen voimaantumisen nimissä kokonaan kansalaisten omille hartioille.

Lisäksi valtiolla on tärkeä rooli ympäristö- ja kehityskysymysten hallinnassa. Tarvitaan pitkäkestoista ympäristöpolitiikkaa ja monimuotoisia yhteiskunnallisia toimia, joilla vähennetään ihmisten altistumista riskeille ja lievennetään arkipäivän haavoittuvuuksia. Tällaisia toimia ovat esimerkiksi puhtaan juomaveden, perusterveydenhuollon, -koulutuksen ja yhteiskunnallisen turvallisuuden takaaminen kaikille kansalaisille.

Tarvitaan myös monimuotoisia elinympäristöjä, joissa erilaiset ihmiset asuvat, työskentelevät ja kohtaavat päivittäin toisensa. Tällaisilla toimilla voidaan vähentää sosiaalista lokeroitumista ja yhteiskunnallista syrjäytymistä sekä lisätä moniarvoisuutta ja kykyä kohdata erilaisuutta.

Samalla voidaan etsiä uudenlaisia keinoja, joilla varmistetaan se, ettei kyvystä suojautua ympäristöriskeiltä tai yhteiskunnalliselta turvattomuudelta tule vain tiettyjen ihmisryhmien etuoikeus.

Parhaimmillaan ympäristöuhkien hallinta ja yhteiskunnallisten turvaverkostojen luominen nojaavat mukaansatempaavaan ympäristö- ja yhteiskuntapolitiikkaan, jossa ihmiset kokevat olevansa osa mielekästä ja oikeudenmukaista ympäristöhaavoittuvuuksien hallintaa ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden lieventämistä. Näiden ilmiöiden analyyttisessa ymmärtämisessä ja syiden ja seurausten tulkinnassa globaalilla tasolla kehitysmaatutkimuksella ja yhteiskunnallisella ympäristötutkimuksella on erityisen paljon annettavaa.

Anja Nygren on kehitysmaatutkimuksen professori Helsingin yliopistossa.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Julkaisu Globaali eriarvoisuus ja haavoittuvuuden politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO on varoittanut jo parin vuoden ajan, että maailman nälkäisten määrä on kasvussa. Lisääntyneet ruokakriisit ja konfliktit sekä ilmastonmuutos ovat perumassa niitä saavutuksia, joita juhlittiin vielä 2015 YK:n vuosituhattavoitteiden seurantakauden päättyessä.

IPCC:n tuore raportti taas varoittaa, että parhaassakin tapauksessa ruoantuotanto kärsii lähitulevaisuudessa.

Julkisuudessa toistuu FAOn varoitus, että ruokaa tarvitaan 50 prosenttia lisää vuoteen 2050 mennessä. Toisaalta jo nykyinen ruokajärjestelmä aiheuttaa kestämättömiä ympäristöongelmia. Yhtälö vaikuttaa mahdottomalta.

Tilanne on eittämättä vaikea mutta ei toivoton. Ratkaisujen hahmottamiseksi on tärkeää ymmärtää nälkäkysymyksen luonne kunnolla. Jos ongelmaa ei ymmärretä oikein, etsitään myös vääriä ratkaisuja.

Kuinka paljon nälkäisiä on?

Kun nälkäisten määrästä puhutaan, viitataan yleensä FAOn raporttien näkyvimpään lukuun: tällä hetkellä nälkää näkee 821 miljoonaa ihmistä ja luku on kasvussa. Käänne nälkäisten määrässä kyseenalaistaa pitkään vallalla olleen kertomuksen, että tehostuva ja keskittyvä ruoantuotanto ja maailmankauppa ovat parhaat tavat taistella nälkää vastaan. Kun nälkälukuja katsotaan tarkemmin, koko tarina on lähtöjäänkin kyseenalainen.

Mainittu luku, 821 miljoonaa, on muodostettu ainoastaan ruoan energiasisältöä eli kaloreita katsomalla. Kuten kansainvälinen köyhyysraja, myös tämä nälkäraja on asetettu toivottoman alas. Se määrittyy ”paikallaan pysyvän elämäntavan minimivaatimusten” mukaisesti. Maailman köyhimmät ja nälkäiset kuitenkin tekevät keskimäärin raskasta fyysistä työtä.

Mikäli nälkä hahmotetaan vain kalorien puutoksena ja sitä torjutaan siltä pohjalta, tuloksena voi olla vajaaravitsemuksen lisääntyminen.

Jos nälän kaloriraja asetetaan inhimillisemmälle tasolle, nälkäisten määrä kasvaa 1,5 miljardiin. Samalla tilastot eivät myöskään osoita nälkäisten määrän vähentymistä viime vuosina – eli ihmisiä on ”pakkaantunut” nykyisen nälkärajan yläpuolelle.

Mittaustapa ei myöskään huomioi vuodenaikaisvaihtelua. Osan vuodesta nälkää näkevä ihminen ei siis ole näiden tilastojen mukaan nälkäinen.

Ruoka ei ole pelkkiä kaloreita

On tietysti selvää, että ruoka ei ole pelkkää energiaa vaan myös proteiineja, rasvoja, kuituja, vitamiineja ja hivenaineita. Vajaaravitsemus on ”kalorinälkää” huomattavasti laajempi ongelma ja vaivaa arvioista riippuen 1,5–3 miljardia ihmistä maailmassa.

Vajaaravitsemus aiheuttaa monenlaisia terveysongelmia, ja erityisen tuhoisaa se on pienille lapsille elämän ensimmäisen tuhannen päivän aikana. Nälän vaurioittama elimistö ei koskaan kehity kunnolla, eikä ihminen pysty myöhemminkään käyttämään ruoan ravinteita hyödykseen täysipainoisesti.

Tämä vaikuttaa myös seuraaviin sukupolviin, ja se tekee nälästä ylisukupolvista aina biologiselle tasolle asti.

Mikäli nälkä hahmotetaan vain kalorien puutoksena ja sitä torjutaan siltä pohjalta, tuloksena voi olla vajaaravitsemuksen lisääntyminen. Kun nälkää vastaan käydään vehnällä ja riisillä, nälkätilastot voivat kaunistua nopeasti, mutta samalla vajaaravitsemuksen aiheuttamat ongelmat voivat lisääntyä.

Tähän perustuu se, että yhtäaikainen ylipainoisuus ja ravitsemusongelmat on yhä enemmän maailman köyhien ongelma.

Tarvitsemmeko puolet lisää ruokaa?

FAOn varoitus ruoan tarpeen lisääntymisestä 50 prosentilla vuoteen 2050 mennessä on vakiintunut ruokapoliittisen keskustelun perusoletukseksi. Ruokaa tarvitaan lisää. Tätä tukee nälän näkeminen ennen kaikkea määräkysymyksenä kalorimääritelmän kautta.

Ajatus 50 prosentin lisätarpeesta ei kuitenkaan syntynyt laskelmasta, että näin saataisiin maailma ruokittua. Taustalla oli arvio business as usual -kehityksestä ruoan markkinakysynnässä ja kysymys siitä, voitaisiinko siihen vastata.

Laskelma tarkasteli siis ostovoimaista kysyntää, ei ruoan todellista tarvetta. Mikäli tuotantoa onnistuttaisiin kasvattamaan, miljardien ravitsemusongelmat säilyisivät edelleen.

Ajatus, että maailman nälkäongelma ratkaistaan ensisijaisesti tuotantoa kasvattamalla, on perustavanlaatuisesti virheellinen.

Ajatus, että maailman nälkäongelma ratkaistaan ensisijaisesti tuotantoa kasvattamalla, on perustavanlaatuisesti virheellinen. Se ohjaa ruokapolitiikkaa kapeasti teknologiseen tehostamiseen, keskittämiseen ja kaupan vapauttamiseen.

Tosiasiassa kaloreina mitattuna ruokaa riittää globaalisti koko ihmiskunnalle. Myös mantereittain tarkasteltuna ruoan ylijäämää on kaikkialla, vaikka paikallisesti puutetta onkin. Valtaosa maailman aliravituista lapsista asuu maissa, joissa on ruokaylijäämää.

Kun otetaan huomioon eläintuotannon valta-asema ja sen heikko hyötysuhde sekä erilaiset hävikin muodot, ylituotanto on maailman ruokajärjestelmän peruspiirre. Silti 2–3 miljardia ihmistä kärsii nälästä laajemmin ymmärrettynä.

Laskennallisesti ruoantuotanto yhtä ihmistä kohden on kasvanut jo pitkään nopeammin kuin väestön määrä, mutta se ei ole näkynyt vastaavasti nälkä- tai köyhyysluvuissa.

Nälkä ei ole vain ruoan puutetta

Runsauden ja nälän rinnakkaiselo selittyy sillä, että nälkä ei johdu vain eikä useimmiten edes ensisijaisesti ruoan puutteesta. Vaikka maailmassa on ruokaa kaikille, se ei auta, sillä ruoka ei siirry maagisesti paikasta toiseen. Kun nälkää on myös siellä, missä ruokaa riittää, ongelmaa ei ratkaista tuotannon tehostamisella.

Olennaista on se, kuka ruokaa tuottaa, kuka siitä saa elannon ja missä ruokaa syödään.

Viime vuosikymmeninä köyhien maiden riippuvaisuus ruoan tuonnista on kasvanut, ja entisistä ruoan viejistä on tullut tuojia. Se saa etenkin köyhän väestönosan haavoittuvaiseksi hintaheilahteluille. Samalla näiden alueiden oma tuotanto on altavastaajana.

Nälkä ei johdu vain eikä useimmiten edes ensisijaisesti ruoan puutteesta.

Tätä monisyistä ongelmaa on analysoitu esimerkiksi ruokaturvan, ruokaoikeudenmukaisuuden ja ruokasuvereniteetin käsitteillä. Eroista huolimatta niiden ytimessä ovat samat kysymykset: nälällä ja ravitsemusongelmilla on tiiviit yhteydet köyhyyteen, eriarvoisuuteen, sosiaalisten turvaverkkojen puutteeseen, turvattomuuteen ja etenkin ruoan tuottajien vallan puutteeseen.

Maailman nälkäisimmät ovat maailman köyhimpiä. Mikä hälyttävintä, heistä suurin osa on ruoan tuottajia. Taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti haavoittuvassa asemassa olevat ihmiset eivät pysty rakentamaan omaa ruokaturvaansa, vaikka he tuottaisivat ruokaa.

Suurin osa maailman nälkäkuolemistakaan ei liity katastrofeihin tai sotiin vaan krooniseen köyhyyteen. Nälkä on maailman ruokajärjestelmän toinen peruspiirre.

Ruokajärjestelmä täytyy muuttaa

Ruokapolitiikan ”ikuinen nykyhetki” ei voi jatkua. Keskittyminen globaalin tuotannon 50 prosentin lisäykseen nojaa oletukseen, että ruokajärjestelmän valuvika pysyy ennallaan.

Se perustuu oletukseen, että väestö kasvaa nykytahtia – eli naisten oikeuksissa, köyhyyden torjunnassa, ruokaturvan rakentamisessa ja lisääntymisterveydessä ei tapahdu radikaaleja parannuksia. Kaupungistuminen jatkuu nopeana.

Tiettyjen alueiden sitkeä väestönkasvu ja kiihkeä kaupungistuminen ovat kuitenkin osaltaan köyhyyden ja ruokaturvattomuuden ajamia ilmiöitä.

Emme voi lähteä liikkeelle kysymyksestä, miten maailma ruokitaan tulevaisuuden haasteissa. Ensin on vastattava kysymykseen, miten maailman ihmisille saadaan ruokaturva nykyisen kokoisella tuotannolla.

Toimiva vastaus siihen on saatavissa ainoastaan muuttamalla maailman ruokajärjestelmää – eli ruoan tuottamisen, omistamisen, kuljettamisen ja kaupankäynnin tapoja.

Vastauksen ytimessä on paikallisen pientuotannon merkityksen tunnustaminen. Pientuottajat nimittäin tuottavat suurimman osan maailman ruoasta.

Vastaus on saatavissa ainoastaan muuttamalla maailman ruokajärjestelmää – eli ruoan tuottamisen, omistamisen, kuljettamisen ja kaupankäynnin tapoja.

Toimiessaan hyvin pientuotanto myös luo työllisyyttä ja hyvinvointia tehokkaammin ympärilleen. Se kuitenkin edellyttää, että tuottajien on mahdollisuus vaikuttaa tuotannon ja kaupankäynnin tapoihin.

Nykyisellään pientuottajat ovat yhä haavoittuvammassa asemassa. Tuotannon tehostaminen kaivaa maata heidän jalkojensa alta. Vaikka omat sadot saisi kasvamaan, taloudellinen tilanne ei parane, jos tuottajan osuus tuloista vain heikkenee.

Köyhemmissä maissa paikallinen tuotanto rapautuu, köyhyys lisääntyy, kaupungistuminen kiihtyy ja riippuvaisuus tuonnista kasvaa. Samalla ruokavalio muuttuu yksipuolisemmaksi ja energiapitoisemmaksi – eli päädytään edellä kuvattuihin vajaaravitsemuksen ongelmiin.

Tuottajien ahdinko koskee niin köyhiä kuin vauraita maita. Viljelijöiden itsemurhaluvut ovat korkeita Intiassa ja Yhdysvalloissa.

Nämä ovat monimutkaisia ja vaikeita poliittisia ja taloudellisia kysymyksiä, jotka vaativat varmasti kipeitäkin yhteiskunnallisia kamppailuja vakiintuneen ruokajärjestelmän valta-asetelmia vastaan.

Mutta olisiko muka helpompaa ja järkevämpää pitää maailman ruokajärjestelmän peruspiirteet ennallaan, lisätä maailman ruokatuotantoa 50 prosenttia mutta yrittää jotenkin vähentää radikaalisti sen ympäristövaikutuksia – kuitenkin todennäköisesti epäonnistuen nälän voittamisessa?

Tuotantokeskeinen ruokakeskustelu ja -politiikka suosivat innostavia teknologisia visioita, joilla pellot jäävät historiaan ja maailman väestö ruokitaan korkeateknologisilla innovaatioilla. Kun lasketaan vain kokonaistuotantoa ja kalorimääriä per henkilö, tuotannon keskittäminen futuristisiin ruokareaktoreihin voi vaikuttaa hyvältä ajatukselta.

Samalla jää sivuun se valtaisa väki, jonka elanto ja identiteetti ovat juurtuneet maahan ja joka edelleen tuottaa valtaosan maailman ruoasta. Mitä tälle miljardien joukolle kävisi maailman maaseutujen rapautuessa, ja mistä heidän hyvinvointinsa ainekset ammennettaisiin?

Kun uusia ruoantuotannon käytäntöjä ja tekniikoita mietitään, kekseliäisyyden tulisi suuntautua juuri näiden ihmisten tarpeisiin, parantamaan heidän ruokaturvaansa ja taloudellista itsemääräämisoikeuttaan. Tekniikka ei ole neutraalia vaan aina paremmin tai huonommin erilaisiin oloihin sopivaa. Siksi tuotannon ohella on tartuttava talouden ja politiikan kysymyksiin.

FT Ville Lähde on BIOS-tutkimusyksikön tutkija, niin & näin -lehden toimittaja ja tietokirjailija.

Kirjoitus on osa Miksi maailma on niin vaikea pelastaa -sarjaa.

Julkaisu Maailman nälkä ei ratkea tuotantoa lisäämällä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Historiasta löytyy useampiakin esimerkkejä siitä, kuinka globaaleja hankalia ongelmia on saatu helpotettua. Menneisyydessä suurta tuhoa kylväneitä tartuntatauteja hoidetaan arkipäiväisesti antibiooteilla, monien luonnonilmiöiden seurauksia pystytään hillitsemään ennakoinnilla ja elintason kohoaminen on nostanut suuria väestömääriä äärimmäisestä köyhyydestä.

Toisaalta monia tärkeitä kysymyksiä ei ole onnistuttu ratkaisemaan. Esimerkiksi konflikteja ja asevarustelua ei ole saatu loppumaan, globaali eriarvoisuus kasvaa ja luonnonvarat ehtyvät kestämättömän kulutuksen takia. Ratkaisujen sijaan ihmiskunta näyttää omalla toiminnallaan pikemminkin aiheuttavan yhä uusia, entistä monimutkaisempia ongelmia.

Eri tieteenaloilla on kyllä löydetty ainakin osaratkaisuja kohtalonkysymyksiin. Yhdistyneiden kansakuntien kaltaisten kansainvälisten järjestöjen työ puolestaan keskittyy pitkälti niiden käytännön hallintaan. Globaalisti katsottuna huomattava määrä resursseja käytetään vuosittain kestävän kehityksen turvaamiseen. Kaikesta panostuksesta huolimatta moni asia tuntuu menevän vain huonompaan suuntaan. Miksi ihmeessä maailma on niin vaikea pelastaa?

Edistysuskosta maailmantuskaan

Kysymys maailman pelastamisesta on väistämättä kärjistetty ja sellaisenaan naiivikin. Se kuitenkin kiteyttää monta olennaista globaaleihin ongelmiin ja niiden hallintaan liittyvää näkökulmaa.

Pelastamispyrkimysten voi nähdä liittyvän länsimaiseen, jatkuvaan edistykseen perustuvaan historiakäsitykseen. Sen mukaan kehitys kulkee aina parempaan, ja ihmiskunta pystyy ratkomaan haasteet parhain päin, oli kyse sitten luonnonvoimista tai yhteiskunnallisista epäkohdista. Tällöin on luontevaa olettaa, että mihin pulmaan tahansa on löydettävissä objektiivisesti kaikkien tilannetta parantava ratkaisu.

Pelastamispyrkimysten voi nähdä liittyvän länsimaiseen, jatkuvaan edistykseen perustuvaan historiakäsitykseen

Juuri edistysusko on kuitenkin osaltaan aiheuttanut monia niistä ongelmista, joiden seurauksien kanssa nyt elämme. Fossiiliseen energiaan perustuva tuotanto on mahdollistanut nopean talouskasvun ja vaurastumisen, mutta samalla saanut aikaan valtavat hiilidioksidipäästöt, joiden vaikutukset alkavat jo haitata yhteiskuntien toimintaa.

Edistysajattelu myös väistämättä tarkastelee maailmaa ja sen pelastamista tietystä näkökulmasta, joka tässä tapauksessa yleensä edustaa länsimaita ja vauraita valtioita. Vaikka näistä lähtökohdista juontava huoli maailman tilasta saattaa olla aivan aitoa, se helposti päätyy etsimään ratkaisuja kaikkialta muualta paitsi omasta järjestelmästä.

Viheliäiset ongelmavyyhdet

Tässä kirjoitussarjassa tarkastellaan keskeisiä globaaleja ongelmia ja niiden ratkaisemisen tiellä olevia esteitä. Sarjan seitsemän kirjoituksen aiheina ovat muun muassa ilmastonmuutos, energiajärjestelmä, luonnon monimuotoisuus, asevarustelu, eriarvoisuus ja ruoantuotanto. Hankalasti ratkaistavia ongelmia on muitakin, joten tämä lista ei ole kattava eikä sitä pidä ottaa kannanottona eri ongelmien tärkeysjärjestyksestä.

Sarjan seitsemän kirjoituksen aiheina ovat muun muassa ilmastonmuutos, energiajärjestelmä, luonnon monimuotoisuus, asevarustelu, eriarvoisuus ja ruoantuotanto.

Kirjoitussarjan aiheet viittaavat siihen, että maailmanlaajuiset ongelmat liittyvät usein keskeisesti luonnonvaroihin ja ympäristön tilaan. Tässä mielessä ihmiskunta on yhä riippuvainen luonnonolosuhteista, vaikka voikin niiden hallintaan monin keinoin vaikuttaa.

Suhde on kuitenkin muuttunut menneistä ajoista, jolloin ihmisen toiminta rajoittui ensisijaisesti torjumaan usein selittämättömien luonnonvoimien vaikutuksia. Nyt puolestaan yhä useampi ympäristöön liittyvä uhkatekijä on pohjimmiltaan ihmisen omaa aikaansaannosta.

Mitä suuremmaksi ihmisen vaikutus ympäristöön muodostuu, sitä vaikeampaa on ennakoida sen pitkäaikaisia seurauksia. Samalla myös yhteiskunnat ovat kehittyneet yhä monimutkaisemmiksi ja siten haavoittuvammiksi. Niissä syntyviä ongelmia ja vahinkoja on entistä vaikeampi korjata aiheuttamatta haittaa jollekin toiselle yhteiskunnan osa-alueelle tai ympäristölle.

Esimerkiksi ilmastonmuutosta onkin kuvattu viheliäiseksi ongelmaksi (wicked problem), joka on moniulotteinen, kiireellinen ja vaikeasti määriteltävissä ja jonka ratkaisuun ei ole olemassa yksiselitteistä auktoriteettia. Viheliäisyys ei kuitenkaan tarkoita, etteikö ongelmaa voisi yrittää ymmärtää ja siihen liittyviä epäkohtia purkaa.

Vakiintuneita kysymyksenasetteluja on syytä tarkastella kriittisesti. Parhaimmillaan se voi herättää ajatuksia uusista toimintakeinoista maailmantuskassa vellomisen sijaan. Tätä toivomme kirjoitussarjan tarjoavan. Sarjassa tutkijat kommentoivat aikamme globaaleista kysymyksistä käytävää keskustelua, tarjoavat visioita niiden ratkaisemiseen ja avaavat eri tieteenalojen näkökulmia globaalien ongelmien dynamiikkaan ja hallinnan monimuotoisiin haasteisiin.

Sarjan ovat toimittaneet toimituskuntamme Emma Hakala ja Leena Malkki, ja se on tuotettu yhteistyössä BIOS-tutkimusyksikön kanssa. Aiheesta keskustellaan keskiviikkona 21.11. Tampereen yliopistossa Kansainvälisten suhteiden tutkimuksen seuran tilaisuudessa.

Julkaisu Aluksi: Miksi maailma on niin vaikea pelastaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kulttuurien kohtaaminen, josta eurooppalaisessa 1900-luvun filosofiassa puhutaan alun perin eri kansojen kohtaamisena, on ajankohtainen aihe jakautuneessa nyky-yhteiskunnassa. Dialogi on jakautuneessa yhteiskunnassa haastava tehtävä ja vaarassa epäonnistua, jos jakautuneisuutta ei huomioida keskusteluyrityksissä.

Kai Alhanen kirjoittaa kirjassaan Dialogi demokratiassa dialogin olevan keskustelumuoto, joka ei tähtää yhteiseen päätökseen tai jonkin yksittäisen ongelman ratkaisemiseen. Sen sijaan dialogin päämääränä on ensisijaisesti toisen ymmärtäminen. Jakautuneessa yhteiskunnassa keskustelu sinänsä ei kuitenkaan auta toisen ymmärtämisessä, ellei ymmärretä sitä ympäristöä, jossa toinen elää.

Dialogi on jakautuneessa yhteiskunnassa haastava tehtävä ja vaarassa epäonnistua, jos jakautuneisuutta ei huomioida keskusteluyrityksissä.

Julkisen keskustelun ongelmana on viime aikoina väitetty olevan toisten ohi puhuminen sekä useat väärinymmärrykset, joiden takia keskustelu ei ole rakentavaa ja johtaa pikemminkin konflikteihin kuin yhteisymmärrykseen. Miksi toisen ymmärtäminen julkisessa keskustelussa on haastavaa, ja mikä sen mahdollistaa?

Vastaan näihin kysymyksiin Edmund Husserlin (1859–1938) ja Alfred Schützin (1899–1959) tutkimusten pohjalta selvittämällä toisen ymmärtämisen teoreettista mahdollisuutta jakautuneessa yhteiskunnassa.

Yhteinen ympäristö toisen ymmärtämisen ehtona

Husserlin mukaan kohtaamme toiset ihmiset ensisijaisesti toisina henkilöinä, joiden kanssa voimme olla monin eri tavoin tekemisissä, mutta joiden mielen sisälle emme voi nähdä. Ymmärrämme toisen näkökulmaa yhteisesti koettujen, yhteisessä jaetussa ympäristössämme olevien asioiden avulla.

Tällaisia asioita voivat olla esimerkiksi konkreettiset materiaaliset kohteet tai kohteet, joiden havaitseminen vaatii yhteisen kulttuurin, kuten julkinen liikenne, koulu tai hierarkiat. Viimeisimpien kohdalla kulttuuria tarvitaan kohteiden näkemiseen juuri tietynlaisina kohteina, esimerkiksi ison auton näkemiseen nimenomaan bussina.

Yhteisessä ympäristössä koemme samoja asioita joko tässä ja nyt, esimerkiksi olemalla toisen kanssa samassa tilassa, tai eri hetkinä siten, että minulla on käsitys siitä, mitä toinen saattaa kokea. Kuullessani jonkun menevän elokuviin tiedän, mihin hän on menossa ja mistä elokuvien katsomisessa on kyse. Ymmärrän, mitä toinen tarkoittaa kertoessaan suunnitelmistaan tai tekemisistään, sillä minulla on yhteisen kulttuuriympäristön ansiosta mielikuva niistä asioista, joista hän puhuu.

Jokainen elää jossakin ympäristössä, mutta ympäristöön sinänsä, varsinkin ei-materiaaliseen, kiinnitetään harvoin, jos koskaan, arjessa huomiota. Husserlin mukaan yhteinen ympäristö, jossa ymmärrän toisia ihmisiä, on ensisijaisesti juuri henkinen. Yhteinen ympäristö rakentuu esimerkiksi kulttuurista tai merkityksistä, jotka ovat samoja kaikille niille, jotka jakavat saman ympäristön.

Saman ympäristön voivat jakaa myös ihmiset, jotka elävät toisistaan maantieteellisesti kaukana, esimerkiksi isojen Keski-Euroopan kaupunkien keskiluokkaiset asukkaat. Vastaavasti samalla maantieteellisellä alueella voi asua ihmisiä, jotka elävät eri ympäristöissä. Tällaisia ihmisryhmiä voivat olla esimerkiksi Helsingin kantakaupungin huono-osaisimmat ja huonosti koulutetut asukkaat sekä ylempään keskiluokkaan kuuluvat korkeakoulutetut asukkaat.

Materiaalisella ja maantieteellisellä ympäristöllä on Husserlin mukaan vasta toissijainen merkitys. Materiaalinen ympäristö toimii yhteisenä ympäristönä vain, jos jaamme jo keskenämme samat merkitykset ja ymmärrämme materiaalisen ympäristömme asiat samalla tavalla.

Samassa yhteiskunnassa on siis mahdollista olla useampia toisistaan erillisissä henkisissä ympäristöissä eläviä ryhmiä.

Samassa yhteiskunnassa on siis mahdollista olla useampia toisistaan erillisissä henkisissä ympäristöissä eläviä ryhmiä. Tällöin yhteiskunta on jakautunut siten, ettei eri ryhmien jäsenillä ole ymmärrystä siitä, millaista arkea toisen ryhmän jäsenet elävät, miten he kokevat samat materiaaliset asiat tai paikat ja miten he näkevät yhteiskunnan tilanteen.

Eri ympäristöissä elävien ryhmien kokema todellisuus saattaa näyttää täysin erilaiselta, vaikka he eläisivätkin samassa paikassa ja olisivat osa samaa yhteiskuntaa.

Ympäristö, jossa yksilö elää, vaikuttaa siihen, miten yksilö kokee todellisuuden. Tämä ympäristö saattaa kuitenkin muuttua, joko ilman yksilöiden tietoista panosta tai yksilöiden aktiivisesti ottaessa selvää muiden ihmisten elämistä.

Schützin mukaan elinympäristö on luonteeltaan joustava. Tämä tarkoittaa sitä, että ympäristömme voi muuttua ja laajentua, kun yhteisön jäsenet oppivat tuntemaan aikaisemmin vieraita kulttuureita – joko maantieteellisesti lähellä tai kaukana.

Ympäristömme voi muuttua ja laajentua, kun yhteisön jäsenet oppivat tuntemaan aikaisemmin vieraita kulttuureita.

Ympäristö saattaa muuttua myös vain sen verran, että sen piiriin tulee ymmärrys toisen ympäristön olemassaolosta. Tällöin ei omaksuta toista kulttuuria, mutta sen olemassaolo tiedostetaan ja pystytään jollain tasolla ymmärtämään, miten ihmiset siinä kulttuurissa elävät. Jälkimmäisessä tilanteessa saatetaan muuttaa virheelliset käsitykset toisesta kulttuurista oikeammaksi ja ymmärtää siten paremmin kyseisen kulttuurin piirissä elävien ihmisten toimintaa tai ilmaisua.

Jotkut yhteisöt kuuluvat samaan ympäristöön, vaikka saattavatkin kokea toiset todella kaukaisiksi. Yhteisöjen jäsenet voivat siis ymmärtää toisiaan, vaikka eivät olisikaan suoraan tekemisissä. Schützin mukaan eri yhteisöissä elävät ihmiset voivat olla toisilleen tällaisia epäsuorasti kohdattuja ”aikalaisia”, joista saadaan tietoa medioiden tai yhteiskunnan tapahtumien kautta.

Samassa yhteisössä elävät taas ovat Schützin sanoin toisilleen ”läheisiä” eli henkilöitä, jotka kohtaavat toisensa suoraan. Ne yhteisöt, jotka elävät eri ympäristöissä, eivät joko ole lainkaan tekemisissä keskenään tai niiden jäsenet eivät ymmärrä toisiaan tullessaan kosketuksiin keskenään. Tällaiset ryhmät ovat toisilleen ”aikalaisia”, mutta he eivät elä samassa ympäristössä eivätkä siis ymmärrä toistensa näkökulmia.

Husserlin ja Schützin analyysien pohjalta voidaan sanoa, että jakautuneen yhteiskunnan sisällä on vertauskuvallisesti limittäin eri maailmoja. Eri henkisissä ympäristöissä eläville ihmisille samat konkreettiset tapahtumat tai kohteet saattavat näyttäytyä täysin eri asioina tai niillä voi olla täysin eri merkitys eri ympäristöissä eläville. Esimerkiksi juuri pakolaisten tulo saattaa yhdessä ympäristössä eläville ihmisille näyttäytyä apua tarvitsevien ihmisten epätoivoisena eloonjäämisyrityksenä ja toiselle ryhmälle samat pakolaiset saattavat näyttäytyä aitona uhkana yhteiskunnan turvallisuudelle.

Dialogin mahdollisuus yhteiskunnassa

Yhteiskunnan voimakas jakautuneisuus saattaa tarkoittaa sitä, että eri ryhmät elävät eri ympäristöissä saman yhteiskunnan sisällä. Tällöin ryhmät elävät eri sosiaalisissa ja kulttuurisissa ympäristöissä, vaikka olisivatkin fyysisesti samoilla alueilla.

Ryhmät voivat olla joko etäisesti tai virheellisesti tietoisia toisistaan tai jopa tietämättömiä. Esimerkiksi hyvätuloinen suomalainen saattaa olla aidon tietämätön siitä elämästä, jota saman yhteiskunnan pienituloisimmat lapsiperheet elävät.

Kun eri ympäristöistä johtuen samat asiat näyttäytyvät eri asioina ja sanojenkin merkitys saattaa tästä syystä vaihdella, on toista todennäköisesti mahdotonta ymmärtää pelkän pintapuolisen keskustelun perusteella. Tämä tarkoittaisi sitä, että näin voimakkaasti jakautuneessa yhteiskunnassa spontaani tai satunnainen dialogi ei todennäköisesti onnistu: toista ei tulla ymmärtämään keskusteluissa, joissa puhutaan itse asiasta tai toisen arvopohjasta, sillä keskustelijat saattavat tosiasiassa tarkoittaa samoilla tai samankaltaisilla ilmaisuillaan täysin eri asioita.

Itse keskustelunaiheissa pysymisen sijaan tulisi keskittyä toisen ymmärtämisen mahdollistamiseen. Toisen, henkisesti eri ympäristössä elävän henkilön ymmärtäminen saattaisikin tulla mahdolliseksi siinä vaiheessa, kun ymmärretään toisen ympäristöä.

Husserlin ja Schützin tutkimusten perusteella tähän riittää toisen ympäristön tiedostaminen ilman virheellisiä ennakkoluuloja. Tämä voi tapahtua toiseen tai toisen elinympäristöön tutustumalla joko kasvotusten tai muuten kommunikoiden kyseisen ympäristön edustajien kanssa.

Toisen ryhmän ajatusmaailmaa tai maailmankuvaa ei tarvitse omaksua. Riittää, että tiedostetaan toisen ympäristön olemassaolo ilman ennakkoluuloja. Kun ympäristössä tarpeeksi moni ymmärtää toista ympäristöä, sen olemassaolosta tulee osa omaa ympäristöä.

Kun ympäristössä tarpeeksi moni ymmärtää toista ympäristöä, sen olemassaolosta tulee osa omaa ympäristöä.

Dialogi jakautuneen yhteiskunnan eri ryhmien välillä ei siis ole mahdollista suoraan ilman, että ensin tiedostetaan toisen ympäristö ja ymmärretään, miten toisessa ympäristössä elävät kokevat todellisuuden. Samat tapahtumat, sanat ja konkreettiset paikatkin saattavat nimittäin näyttäytyä eri asioina eri ympäristöissä ja syy–seuraus-yhteyksien saatetaan uskoa olevan täysin erilaiset.

Yhteiskunnallinen dialogi näyttäisi näin ollen olevan mahdollista suoran keskustelun sijaan syvällisemmän ja pitkäjänteisemmän kiertotien kautta. Keskustelun osapuolten tulisi ensin ymmärtää toisensa mahdollisesti erilaisia ympäristöjä, ennen kuin he voivat käydä onnistunutta dialogia.

Toisen ympäristön tiedostaminen ei sekään ole helppo tehtävä. Koemme maailmassa olemassa olevat asiat yleensä objektiivisina eli kaikille koettavissa olevina. Tämän takia voi olla hyvinkin vaikeaa huomata, että toinen saman yhteiskunnan jäsen saattaa elää ympäristössä, jossa asiat koetaan täysin eri tavoilla.

Jotta voitaisiin käydä dialogia, on Alhasen mukaan puhuttava yhteistä kieltä eli käytettävä kaikille osapuolille ymmärrettäviä ilmaisuja sekä jaettava niiden merkitykset.

Tilanteessa, jossa yhteiskunta on jakautunut moniin ympäristöihin, eri ympäristöissä elävien ihmisten tulisikin mahdollisuuksien mukaan tiedostaa ympäristöjen moneus ja pyrkiä ymmärtämään toisen ympäristön ajatusmaailmaa.

YTM Minna-Kerttu Vienola on väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Toisen ymmärtäminen ja dialogin mahdollisuus jakautuneessa yhteiskunnassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Huomion kiinnittäminen demokratiakysymyksiin on tullut entistä tärkeämmäksi. Läntisissä demokratioissa eletään tilanteessa, jossa vaalit tuottavat jatkuvasti ”sokkeja” politiikan toimijoille ja sen tarkkailijoille. Näistä tuorein on oikeistopopulistisen Vaihtoehto Saksalle -puolueen huomattava menestys Saksan parlamenttivaaleissa.

Vaaliyllätykset heijastavat poliittisen järjestelmän olennaisesti heikentynyttä kykyä ennakoida ja tulkita kansalaisten tarpeita ja vastata niihin. Vastaavasti poliittisen järjestelmän vakauteen kohdistuvat riskit on alettu hahmottaa yhä keskeisemmäksi uhkatekijäksi yhteiskunnan kokonaiskehityksen kannalta.

Poliittisen osallisuuden eliittikehä

Suomalaisen demokratian perusta on vahva. Tiedetään, että suomalaiset ovat monilla asenneindikaattoreilla mitattuna kiinnittyneet poliittiseen järjestelmään melko vahvasti verrattuna muiden Euroopan maiden kansalaisiin. Tämän tyyppinen järjestelmän perusteisiin ja oikeutukseen kohdistuva valikoiva luottamus on keskeistä, kun pohditaan edellytyksiä demokratian säilymiseen vallitsevana hallintojärjestelmänä.

Suomalaiset ovat monilla asenneindikaattoreilla mitattuna kiinnittyneet poliittiseen järjestelmään melko vahvasti.

Eriarvoistumiskehitys on yksi keskeinen demokratian perusteita nakertava ongelma. Tämä ei koske ainoastaan Suomea vaan yleisesti läntisiä demokratioita. Vaikka Suomessa eriarvoistumiskehitys on ollut perinteisesti markkinaliberalistisia yhteiskuntia maltillisempaa, se voi myös meillä johtaa pahimmillaan joidenkin ryhmien pysyvään taloudelliseen ja sosiaaliseen syrjäytymiseen.

Demokratian kannalta ydinkysymys on, miten voidaan turvata haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien perustuslaissa taatut yhdenvertaiset vaali- ja osallistumisoikeudet. Tästä näkökulmasta pääministerin asettaman eriarvoistumistyöryhmän alatyöryhmä ”Poliittinen osallistuminen ja digitalisaatio” on tärkeä avaus poliittisen osallisuuden kokonaisvaltaiseen tukemiseen varhaiskasvatuksesta lähtien.

Taloudellisen ja sosiaalisen huono-osaisuuden siirtyminen syrjäytymiseksi demokraattisesta päätöksenteosta on asteittainen prosessi. Ensimmäinen vaihe liittyy kysymykseen siitä, missä määrin eri yhteiskunnallisessa asemassa olevien kansalaisten poliittiset asenteet, näkemykset ja tavoitteet poikkeavat toisistaan.

Toinen vaihe muodostuu näiden preferenssien artikuloinnista: onko eri kansalaisryhmillä yhdenvertaiset mahdollisuudet tuoda näkemyksiään esiin käytössä olevien osallistumismuotojen välityksellä? Kolmas vaihe kattaa puolestaan kansalaisilta tulleen syötteen välittymisen päätöksentekoon: vastaavatko poliittisen päätöksentekoprosessien tuotokset tasapuolisesti eri kansalaisryhmien tarpeita ja etuja?

Mikäli heikommassa ja paremmassa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa olevat kansalaiset eroavat toisistaan kunkin kolmen vaiheen osalta, muodostuu poliittisen osallisuuden eliittikehä.

Poliittisen osallisuuden eliittikehä ei ole pelkkä teoreettinen malli, vaan se on osoittautunut empiirisissä tutkimuksissa osuvaksi kuvaukseksi Yhdysvaltojen nykytilanteesta. Göteborgin yliopistossa käynnissä olevassa laajassa tutkimushankkeessa on havaittu, että myös Ruotsissa on merkkejä poliittisen osallisuuden ja vaikutusvallan eriytymisestä.

Myös Ruotsissa on merkkejä poliittisen osallisuuden ja vaikutusvallan eriytymisestä.

Helsingin yliopistossa keväällä 2017 vierailleen hankkeen tutkija Eric Guntermannin mukaan valtaosassa (noin 1 700:ssa) tutkituista poliittisista päätöksestä taloudellisesti parhaimmassa ja heikoimmassa asemassa olevien näkemykset ovat yhteneväisiä, mutta niiden eriytyessä rikkaiden intressit tulevat paremmin kuulluksi. Mistä taloudellisesti vauraampien suurempi vaikutusvalta toteutettavaan politiikkaan juontaa Ruotsissa, missä Yhdysvalloista poiketen kampanjalahjoituksilla on vain vähäinen painoarvo?

Demokratian haurastuminen ja häivedemokratia

Toinen demokratiaa uhkaava kehitys liittyy demokratian nauttiman yleisen arvostuksen ja luottamuksen heikentymiseen, oli kyseessä sitten kansalaisten poliittisiin instituutioihin kohdistama tai kansalaisten keskinäinen luottamus. Tämä liittyy laajempaan keskusteluun demokratian haurastumisesta (democratic deconsolidation).

Toinen demokratiaa uhkaava kehitys liittyy demokratian nauttiman yleisen arvostuksen ja luottamuksen heikentymiseen.

On esitetty, että edustuksellisen demokratian vakaus riippuu kolmesta tekijästä: demokratian nauttimasta luottamuksesta hallintajärjestelmänä, haastajien varteenotettavuudesta ja demokraattisten pelisääntöjen kunnioittamisesta. Demokratia voi hyvin niin kauan kuin sillä on käytännössä monipoliasema hallintojärjestelmänä.

Suomessa tilanne näyttää tältä osin vakaalta. Syytä on kiinnittää aktiivista huomiota muualla Euroopassa ja Yhdysvalloissa ilmenevien järjestelmäkriittisten puolueiden ja autoritaarisiin menettelytapoihin nojaavien toimijoiden nousuun. Näkemys Pohjoismaista ”onnellisina demokratioina” tai yleiseurooppalaisilta mielipideilmaston myllerryksiltä ja niiden ilmiasuista syrjässä olevana lintukotona ei ole enää pitkään aikaan ollut realistinen.

Demokratian haurastumiseen nivoutuu myös häivedemokratian kannatuksen nousu.

Demokratian haurastumiseen nivoutuu myös häivedemokratian (stealth democracy) kannatuksen nousu. Häivedemokratiassa on lähtökohtaisesti kyse siitä, että edustuksellinen demokratia koetaan tehottomaksi ja ”sotkuiseksi” hallintomuodoksi. Se korostaa yhtäältä yritysmaailmasta tuotujen toimintamallien, esimerkiksi strategisen johtamisen, ja toisaalta puolueettomien asiantuntijapaneelien tarvetta.

Vuoden 2007 eduskuntavaalitutkimus osoitti Yhdysvalloissa kehitettyjen häivedemokratian mittareiden saavan kannatusta myös suomalaisten äänestäjien keskuudessa. Vastaavasti professori Ilkka Ruostetsaari on osoittanut häivedemokratian olevan energiapoliittisessa päätöksenteossa kansalaisten näkökulmasta selvästi edustuksellista demokratiaa suositumpaa.

Politiikan oikeudellistuminen

Kolmas riski liittyy politiikan oikeudellistumiskehitykseen. Tässä kehityskulussa on kyse siitä, että ideologiset, poliittisen päätöksenteon alaan kuuluvat kysymykset aletaan hahmottaa lisääntyvässä määrin perusoikeuskysymyksiksi. Tällöin perustuslailliset näkökohdat ja perusoikeudet asettavat rajoituksia lainsäätäjän riippumattomalle, poliittiselle harkintavallalle.

Voimakkaimmillaan oikeudellistumiskehitys tulee esiin näkemyksissä, joiden mukaan perustuslain valvonta tulisi Suomessakin siirtää erilliselle perustuslakituomioistuimelle. Halu viedä perusoikeudet ”turvaan” parlamentin sisällä tapahtuvilta prosesseilta on edustuksellisen demokratian ja siihen olennaisesti sisältyvien valvontamekanismien kannalta kuitenkin erittäin ongelmallinen.

Kolmas riski liittyy politiikan oikeudellistumiskehitykseen.

Tuoreessa teoksessa Poliittinen valta Suomessa tuodaan esiin edustuksellisen demokratian ja uusien vaikutusmuotojen keskinäiseen suhteeseen ja (kansallisen) politiikan liikkumatilan kaventumiseen liittyvien riskien ohella myös suomalaisen konsensuspolitiikan tulevaisuuteen liittyvä jännite. Miten turvata suomalaisen sopimusyhteiskunnan perinne tilanteessa, jossa vasemmiston ja oikeiston välinen jakolinja tuntuu syvenevän ja edellytykset hallitusyhteistyöhön tuntuvat kapenevan?

Vaikka äänestäjän näkökulmasta selkeiden vaihtoehtojen tarjoaminen korostaa vaalien merkitystä, jatkuvuuden kannalta toimintakulttuuri, jossa uusi hallitus pyrkii tekemään tyhjäksi edeltäjänsä aikaansaannokset, on ongelmallinen. Tämä voi myös korostaa jakoa yhteiskunnan voittajiin ja häviäjiin kulloisestakin hallituspohjasta riippuen.

Vaalidemokratia demokratian vahvistamisessa

Lähtökohtaisesti hallinnon tasolta ilmaistu halu tukea demokratiaa voi vahvistaa myös kansalaisten poliittista järjestelmää kohtaan tuntemaa luottamusta. Demokratiapolitiikkaa ei ole rakentavaa hahmottaa kansalaisyhteiskunnasta nousevia demokratiainnovaatioita ohjaavana toimintana. Alhaalta ylöspäin vastaan ylhäältä alaspäin -jaottelu on tässä mielessä kapea ja vanhanaikainen.

Esimerkiksi nettiäänestystä pohtivan työryhmän asettamisen voi nähdä osana laajempaa vaalien fasilitointikokonaisuutta, jonka tavoitteena tulee olla osallistumiskäytäntöjen uudistaminen ja suunnitteleminen mahdollisimman matalakynnyksellisiksi ja suotuisiksi erilaisista lähtökohdista tuleville kansalaisille.

Demokratiapolitiikkaa ei ole rakentavaa hahmottaa kansalaisyhteiskunnasta nousevia demokratiainnovaatioita ohjaavana toimintana.

Nettiäänestyksen perinpohjainen puntarointi eri näkökulmista, esimerkiksi parhaiten soveltuva vaalityyppi, tarkastuslaskennan toteuttaminen, vaalisalaisuuden säilyminen, luotettavuus ja legitimiteetti sekä kustannukset, on osoitus siitä, että Suomessa otetaan vaalien integriteettiin liittyvät kysymykset vakavasti. Tämän tyyppinen työ on tärkeää myös vaalien kansainvälisten kehittämispyrkimysten kannalta.

Vaalien käytännönjärjestelyjen helpottamisen eli fasilitoinnin merkitys korostuu Suomessa jatkossa myös siksi, että puoluesihteerit eivät löytäneet yksimielisyyttä vaalien yhdistämisestä. Näin ollen vuosina 2018–2019 järjestetään yhteensä neljät eri vaalit.

Onkin todennäköistä, että tästä aiheutuva puolueiden kampanjointiresurssien kaventuminen ja vaaliteemojen sekoittuminen kohdistuu yhtäältä osallistumisen kannalta haavoittuvassa asemassa oleviin äänioikeutettuihin ja toisaalta vaaleihin, joiden huomionarvo on muutenkin vähäisempi, kuten eurovaalit.

Tällaisten ryhmien ja vaalien kohdalla voisi harkita kohdennettua tiedotusta. Yksi mahdollisuus olisi toteuttaa eurovaalien yhteydessä oikeusministeriön johdolla toisen asteen oppilaitoksissa opiskeleville nuorille suunnattu tekstiviestikampanja, josta on tehty kokeiluja Tanskassa. Tekstiviestissä voisi olla linkki esimerkiksi Yleisradion eurovaalikoneeseen sekä yhteistyössä nuorten kanssa laadittuun audiovisuaaliseen vaalimateriaaliin. Sosiaalinen media olisi kampanjan toteuttamisessa keskeisessä roolissa.

Jotta vaalit todella olisivat tavoitettavat, on merkittävää, että maahanmuuttotaustaisille äänioikeutetuille suunnattuun viestintään kiinnitetään tulevissa kuntavaaleissa erityistä huomiota. Tuoreen tutkimuksen mukaan huomattava osa ulkomaan kansalaisista ei ollut tietoisia äänioikeudestaan vuoden 2017 kuntavaaleissa.

Siksi olisi tärkeää, että vaalilaissa äänioikeusrekisteriä koskevaan pykälään 21 lisättäisiin merkintä, että ilmoituskortin lähetyskuoressa tulee olla tieto sen sisällöstä myös muulla kuin suomen kielellä. Kaikissa äänestyspaikoissa tulisi myös siirtyä käyttämään sähköistä äänioikeusrekisteriä, jonne merkitään tieto äänioikeuden käyttämisestä. Tämä helpottaisi huomattavasti osallistumisen kannalta haavoittuvaisemmassa asemassa olevien ryhmien identifioimista.

Maakuntademokratia pystyyn

Maakuntatason demokratian vahvistumiseen tähtääviin hankkeisiin panostaminen on erityisen tarpeellista, sillä hallituksen 2.3.2017 antamassa esityksessä sote- ja maakuntauudistuksesta kansalaisten osallisuus- ja vaikuttavuusmahdollisuuksien järjestäminen jätetään pitkälti maakuntien oman aktiivisuuden varaan. Riskinä on, että pienten ja resursseiltaan heikompien maakuntien asukkaat jäävät tässä eriarvoiseen asemaan.

Riskinä on, että pienten ja resursseiltaan heikompien maakuntien asukkaat jäävät eriarvoiseen asemaan.

Maakuntatason demokratian kannalta sote- ja maakuntauudistus mahdollisesti vaikuttavat myös kuntatason vanhus-, vammais- ja nuorisoneuvostojen asemaan ja vaikutusvaltaan. Tämä korostaa tarvetta saada tutkittua tietoa kyseisten elimien tosiallisesta vaikutusvallasta.

Heikentynyt terveys tai erilaisista vammoista kärsiminen vaikuttaa monisäikeisesti poliittiseen kiinnittymiseen.

On ongelmallista, mikäli vaikutusvalta osoittautuisi olevan lähinnä heikko ja symbolinen, vaikka vanhus-, vammais- ja nuorisoneuvostojen aseman institutionaalinen vahvistaminen voisi olla tehokas tapa sitouttaa haavoittuvassa asemassa olevien erityisryhmien näkökulmia vahvemmin mukaan päätöksentekoon. Tuoreessa suomalaisessa tutkimuksessa on osoitettu, että heikentynyt terveys tai erilaisista vammoista kärsiminen vaikuttaa monisäikeisesti poliittiseen kiinnittymiseen.

Kansalaiset ja järjestöt kuulluksi

Päätöksenteon avoimuus paitsi tiedonsaannin myös kansalaisilta tulevan syötteen vastaanottamisen kannalta muodostaa pohjoismaalaisen hyvän hallinnon kulttuurin ytimen. On kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, päästäänkö valtioneuvoston tuoreessa demokratiapoliittisessa toimintaohjelmassa mainituilla keinoilla (lausumisprosessin aikaistaminen, lausumisprosessiin kutsuttavien ryhmien laajentaminen ja paikantaminen myös maahan muuttaneisiin ja ryhmien motivointi osallistumaan) kiinni aitoon vuorovaikutukseen, joka on ydinolemukseltaan kahdensuuntainen prosessi.

Aidon vuorovaikutuksen tasavertainen toteuttaminen on vaativaa, sillä siinä tulisi tehdä läpinäkyväksi eri osapuolten tavat käyttää valtaa ja hyväksyä osapuolten erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet, joista käsin myös esillä olevia vaihtoehtoja punnitaan. Yhtenä esimerkkinä uusia käytäntöjä synnyttävästä vuorovaikutteisesta prosessista voi mainita Helsingin Maunulassa toimivan Maunula-talon osallistuvan suunnittelun ja yhteishallinnon.

Tulisi hyväksyä osapuolten erilaiset lähtökohdat ja tavoitteet, joista käsin myös esillä olevia vaihtoehtoja punnitaan.

Paikallisessa demokratiainnovoinnissa kehittyneistä käytännöistä voitaisiin kuntatasolla vakiinnuttaa osallistumisen, vuorovaikutuksen ja yhteishallinnon muotoja, jotka olisivat läpinäkyviä ja mahdollistaisivat erilaisten ihmisten tasavertaisen osallistumisen eivätkä jäisi pelkäksi epämuodolliseksi kansalaisvaikuttamiseksi. Nämä voivat sisältää sekä suoran että edustuksellisen demokratian elementtejä.

Järjestöjen osallistumismahdollisuuksien osalta demokratiapoliittinen toimintaohjelma sisältää tärkeitä avauksia, kuten lausuntopalvelu.fi-palvelun kehittämisen. Kuitenkin keskeiset ja vaikuttavimmat järjestöosallistumisen muodot eli suora osallistuminen jäsenenä työryhmiin ja osallistuminen toimeenpanoa suunnitteleviin ja toteuttaviin elimiin (esimerkiksi erilaiset pysyväisluonteiset lautakunnat ja niin edelleen) saavat toimenpideohjelmassa vain vähäisen painoarvon.

Näin ollen riskinä on, että edistetään marginalisoituneiden ryhmien mahdollisuuksia saada näkemyksiään nykyistä paremmin kuuluviin, mutta ei kiinnitetä huomiota tosiasiallisen vaikutusvallan mahdolliseen keskittymiseen tietyille, lähinnä elinkeinoelämän toimijoille ja järjestöille ja työmarkkinajärjestöille, jotka pääasiallisesti vaikuttavat olemalla osallisina erilaisissa toimielimissä.

Epävirallinen vaikuttamistoiminta tai lobbaus jää toimenpideohjelmassa myös kokonaan huomioimatta. Tästä näkökulmasta kansallisen vaikuttajarekisterin ja lobbaukseen liittyvän toimintakoodiston kehittämisen edistäminen olisivat tärkeitä avauksia, etenkin sen jälkeen kun eduskunta päätti keväällä 2017 siirtyä käytäntöön hävittää päivittäin tiedot ulkopuolisista vierailijoista.

Päätöksentekijät itsekin ovat ilmaisseet tarvetta läpinäkyvyyden lisäämiseen vaikuttamistoiminnassa.

Päätöksentekijät itsekin ovat ilmaisseet tarvetta läpinäkyvyyden lisäämiseen vaikuttamistoiminnassa. Esimerkiksi joukko Helsingin kaupunginvaltuutettuja teki syyskuussa 2017 aloitteen julkaista valtuutettujen tapaamiskalenterit verkossa.

Yleisesti ottaen tärkeä lainvalmistelun vuorovaikutteisuuden lisääminen liittyy kysymykseen komitealaitoksen roolista. 1990-luvulla valtion komitealaitos on lähes kokonaan menettänyt merkityksensä ministeriötason ad hoc -valmistelussa ja sen tilalle ovat tulleet ministeriöiden asettamat työryhmät ja selvityshenkilöt tai pitäytyminen normaalissa virkavalmistelussa.

Vaikka valmistelu on näin saattanut tehostua ja muuttua menettelytavoiltaan joustavammaksi, eri tahojen osallistumismahdollisuudet ovat voineet vähentyä ja sitä kautta valmisteluun tuleva syöte ja tietopääoma olennaisesti kaventua. Muun muassa vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto on ottanut kantaa komitealaitoksen palauttamisen puolesta pitkittyneeseen sote-valmisteluun viitaten.

Oleellista on, että asianosaiset intressiryhmät pääsevät mukaan valmisteluelimiin eivätkä tule kuulluiksi ainoastaan lausuntojen kautta tai verkkopohjaisilla väylillä. Myös tutkimuskirjallisuuden mukaan tämän tyyppinen todellinen ”sisäpiiriin” pääsy on tehokkain keino vaikuttaa.

Kansalaisraadit ja fasilitoiva luottamus

Läpinäkyvyyden lisääminen ei ole kuitenkaan ainut tapa vahvistaa sidettä päätöksentekijöiden ja kansalaisten välillä. Mark E. Warren ja John Gastil ovat esittäneet, että kansalaiset voivat toteuttaa demokraattisessa järjestelmässä heille kuuluvaa valvontatehtävää omien tavoitteidensa kannalta tarkoituksenmukaisella työnjaolla.

Kansalaiset voivat toteuttaa demokraattisessa järjestelmässä heille kuuluvaa valvontatehtävää omien tavoitteidensa kannalta tarkoituksenmukaisella työnjaolla.

Siinä missä tiettyjä instituutioita keskitytään monitoroimaan tarkemmin, osaan päätetään tietoisesti luottaa. Warren ja Gastil käyttävät deliberatiivisia kansalaisraateja esimerkkinä poliittisesta instituutiosta, jotka voivat auttaa kasvattamaan politiikkoihin kohdistuvasta valikoivasta luottamuksesta eroavaa fasilitoivaa luottamusta ja asiakysymysten kriittistä reflektiota.

Tutkijoiden esittämää näkemystä voi myös jatkaa pohtimalla, voisivatko puolueettomaan harkintaan, asiantuntijatietoon ja keskinäiseen puntarointiin perustuva kansalaisraatien päätöksentekoprosessi olla omiaan vahvistamaan kansalaisten edustajia ja sitä kautta koko poliittista järjestelmää kohtaan tuntemaa luottamusta. Päätöksentekijöihin kohdistuvan luottamuksen ei tarvitse olla lähtökohtaisesti valikoivaa tai sameaa, vaan sen perusteita voidaan tukevoittaa erilaisten rohkaisevien edustuskokemusten kautta.

Kuplakyläilyjä ja digitaalisia diplomaatteja

Myös digitaalisuuden hyödyntäminen, esimerkiksi digikomiteat, on tärkeää, sillä se mahdollistaa tasa-arvoisempaa osallisuutta myös maantieteellisesti. Lainsäädännön valmistelussa digitaalisen alustan kehittäminen tarjoaa mahdollisuuksia osallistua valmisteluun ja jakaa siitä tietoa myös pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Kokeilut ovat moninaisia, joten niistä tulevaa tietoa tulee koota yhteen, jotta vältetään lukuisia kokeiluja pirstaloitumasta ja hajoamasta eri suuntiin.

Demokratian yksi keskeinen uhkakuva liittyy siihen, miten ”me” kansalaiset tulemme jatkossa toimeen keskenämme ja miten ”me” määritellään. Tästä näkökulmasta voisi jopa pohtia konfliktinratkaisussa käytettyjen toimintamallien soveltamista demokratiatyöhön.

Voisi jopa pohtia konfliktinratkaisussa käytettyjen toimintamallien soveltamista demokratiatyöhön.

Strategisen tutkimuksen neuvoston ”Muuttuva yhteiskunta ja kansalaisuus globaalissa murroksessa” -teemasta rahoitettu ”Kansalaisuuden kuilut ja kuplat” (BIBU) -tutkimushanke (2017–2020) kehittää osaltaan erilaisia ”kuplakyläilyn” keinoja. Näistä esimerkkejä ovat yhtäältä kasvokkain tapaavat sovintokomiteat ja toisaalta digitaaliset diplomaatit tai rauhanvälittäjät, jotka pyrkivät suuntaamaan polarisoivaksi kehittymässä olevaa verkkokeskustelua sovittelevampaa ja deliberaatiota edistävämpää argumentointityyliä tukevaan suuntaan.

Tämä voi parantaa myös edellytyksiä arvioida erilaisia tietotyyppejä. Konfliktintorjuntaan tähtäävät kokeilut edistävät kokonaisvaltaisen ja toimintaan pohjautuvan osallisuuden kokemuksia sen sijaan, että demokratiassa toimiminen irrotetaan erikseen opeteltavaksi asiaksi, mikä voi pikemmin vieraannuttaa kansalaisia entisestään poliittisesta järjestelmästä.

Demokratiakasvatus koskee myös päätöksentekijöitä.

Demokratiakasvatus koskee myös päätöksentekijöitä, mistä syystä BIBU-hankkeen osana toteutetaan kursseja uusille kansanedustajille yhteistyössä Sitran kanssa. Koulutuksen tarve on keskeistä etenkin silloin, kun vaaleissa valitaan suuri joukko uusia kansanedustajista poliittisesta ryhmästä, jonka kokemus eduskuntatyöskentelystä on suhteellisen lyhyt. Tämä edistää edustajan pätevyyttä toimia itsenäisesti, ja siten osaltaan madaltaa demokraattisessa toimintaohjelmassa mainittua riskiä virkamies-asiantuntijavallan kasvusta.

Tulevaisuuden demokratiapolitiikkaa

Demokratiaan kohdistuu jatkuvasti monenlaisia ulko- ja sisäpuolelta tulevia paineita. Demokratian vahvuus hallintojärjestelmänä perustuukin sen kykyyn oppia kriiseistä ja kehittyä niiden myötä. Tämä kuitenkin edellyttää, että käsitys demokratiasta jatkuvasti päivittyy sen ulkoisen toimintaympäristön muutosten myötä.

Useat demokratioiden ja kansalaisten poliittista käyttäytymistä koskevista teoreettisista malleista on kehitetty aikakautena, jonka sosiaaliset, kulttuuriset ja taloudelliset olosuhteet poikkeavat lähes tyystin nykyisistä. Euroopan liberaalit demokratiat toimivat 2010-luvulla aikana, jolle on ominaista matala tai jopa negatiivinen talouskasvu, epävakaat työmarkkinat, täystyöllisyyden lipuminen yhä kauemmas realistisena poliittisena tavoitteena, väestön ikääntyminen ja siitä seuraava terveys- ja hyvinvointimenojen kasvu, kaupungistuminen ja alueellisten erojen välinen lisääntyminen ja kansallisvaltioiden suvereniteetin kaventuminen globaalien markkinoiden myötä.

Demokratian vahvuus hallintojärjestelmänä perustuu sen kykyyn oppia kriiseistä ja kehittyä niiden myötä.

Myös demokratian kehittämisen kannalta on olennaista, että politikan toimijoiden ja tutkijoiden tilannekuva kehittyy jatkuvasti ajassa. Tässä olennaiseksi nousee kielen käsite: koko hallinto toimii tekstien varassa, ja esimerkiksi tieto on pääosin verbaalisessa muodossa.

Kieli läpäisee hallinnon eikä ole erotettavissa mistään sen toiminnan osasta. Digitalisaation kasvava merkitys poliittisen osallistumisen väylänä ja mahdollistajana korostaa kielen merkitystä, sillä henkilökohtaisen kontaktin sijaan monet ohjeet ja toiminnot ovat saatavilla ainoastaan kirjallisessa muodossa.

Tämä asettaa kirjalliselle viestinnälle suuria vaatimuksia. Siksi myös niihin liittyvässä kehittämistyössä olisi järjestelmällisemmin sekä kiinnitettävä huomiota kielenkäyttöön että otettava mukaan ja kuultava kielenkäytön asiantuntijoita.

Laajasti ottaen demokratian kehittämisessä voidaan nähdä kaksi ulottuvuutta. Ensimmäinen on instituutioiden kehittäminen vastaamaan paremmin toimintaympäristön muutosta. Toinen ulottuvuus on poliittisen osallisuuden resurssien nykyistä tasapuolisemman jakaantumisen vahvistaminen, mihin keskeinen keino on eriarvoistumisen ehkäisy.

Jälkimmäisessä koulut ovat merkittäviä toimijoita: opettajien valmiudet, opetusresurssit ja yhteistyö demokratian instituutioiden kanssa. Osana demokratiapoliittista kehittämistyötä tulisi pohtia myös teknologisten innovaatioiden, kuten simulaatioiden tai virtuaalitodellisuuden, esimerkiksi politiikkojen reaaliaikaisen seuraamisen, kautta poliittisten päätösten eri yhteiskuntaryhmille koituvien seurausten kokemista.

Luottamuksen vahvistamisen osalta on tärkeää tunnistaa kolmas taso eli poliittisten toimijoiden ja instituutioiden keskinäisen luottamuksen ohentuminen, mikä on nykyisessä demokratiapoliittisessa toimintaohjelmassa jäänyt huomioimatta. On esitetty, että Euroopan yhdentymisessä ollaan asteittain siirtymässä konsensuksen aikakaudesta ”dissensukseen”.

On esitetty, että Euroopan yhdentymisessä ollaan asteittain siirtymässä konsensuksen aikakaudesta ”dissensukseen”.

Eurokriisin ja pakolaiskriisin myötä on käynyt selväksi, etteivät Euroopan unioni ja talous- ja rahaliitto EMU kykene lunastamaan lupauksiaan siitä, että kansallista päätäntävaltaa olisi kannattavaa siirtää kansalliselta ylikansalliselle tasolle. Useiden kansallisten vaalien tulos onkin ollut tulkittavissa kansalaisten epäluottamuslauseeksi vakiintuneille valtapuolueille, mikä on puolestaan tehnyt ne varovaisemmiksi integraation syventämistä koskevissa kannanotoissaan.

Vastapainoisesti kansallisten intressien korostaminen on lisääntynyt. Tämä on saanut aikaan tilanteen, jossa paitsi kansalaisten luottamus poliittisiin eliitteihin myös eliittien keskinäinen luottamus heikkenee.

Vaalien tuottamien yllätysten ymmärtämiseksi on olennaista tarkentaa pitkään vallalla ollutta asiakysymysvetoisen äänestämisen mallia, joka Suomessakin otetaan usein lähtöoletukseksi arvioitaessa kansalaisten käyttäytymistä vaaleissa. Asiakysymysvetoisessa mallissa äänestäjillä oletetaan olevan tarkkaan punnittuja näkemyksiä useissa eri poliittisissa asiakysymyksissä.

Paitsi kansalaisten luottamus poliittisiin eliitteihin myös eliittien keskinäinen luottamus heikkenee.

Vaalien alla äänestäjät vertailevat systemaattisesti puolueiden näkemyksiä eri kysymysten suhteen ja valitsevat tämän pohjalta puolueen ja ehdokkaan, joka parhaiten sopii yhteen omien intressien kanssa. Vastaavasti puolueet imaisevat vaaleissa kansalaisilta tulleen syötteen ja muokkaavat politiikkaansa mahdollisimman responsiiviseksi eli vastaamaan kansalaisten vaaleissa ilmaisemia tarpeita ja tavoitteita.

”Realistisen vaalidemokratian” malli kuitenkin esittää, että jopa politiikkaa tiiviisti seuraavat äänestäjät tekevät poliittiset ratkaisunsa pitkälti moninaisten sosiaalisten identiteettien pohjalta, etenkin kun jokin identiteetin osa-alue aktivoituu ulkoisen paineen myötä. Esimerkkinä tästä on käytetty presidentti Donald Trumpin nauttimaa laajaa kannatusta Yhdysvaltojen ”ruostevyöhykkeellä” elävien miesten keskuudessa, jotka kokevat asemansa uhatuksi niin meksikolaisten vierastyöläisten kuin Washingtonin eliittien taholta.

Identiteettien tunnistamisen ohella myös sekä valtion että yksilön oman taloudellisen tilanteen kehittymisellä on merkitystä äänestyspäätösten kannalta. Äänestäjät eivät kuitenkaan välttämättä käytä arvionsa perustana koko vaalikautta vaan suhteellisen lyhyttä ajanjaksoa ennen vaalipäivää.

Tällöin olennaista on se, miltä talouden suuntaviivat näyttävät äänestäjän omasta näkökulmasta. Suotuinenkaan talouskasvu ei välttämättä lisää äänestäjän luottamusta vallassa olevien puolueiden toimintakykyyn, mikäli oman tai lähipiirin aseman parantumiseen ei katsota olevan realistisia edellytyksiä. Tämäkin havainto korostaa tiivistä yhteyttä taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden ja poliittisen osallisuuden välillä.

Kirjoitus perustuu Wassin perustuslakivaliokunnalle 26.9.2017 antamaan lausuntoon valtioneuvoston vuosiksi 2017–2019 laatimasta demokratiapoliittisesta toimintaohjelmasta. Kirjoittaja kiittää Anne Maria Hollia, Karina Jutilaa, Anu Kantolaa, Emilia Palosta, Antti Ronkaista, Ulla Tiililää ja Mika Vehkaa arvokkaista kommenteista.

Hanna Wass on akatemiatutkija politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella Helsingin yliopistossa ja Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Demokratiapolitiikka vaaliyllätysten aikakautena ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hoitajamitoituksesta on kiistelty moneen otteeseen, mikä liittyy vuonna 2013 voimaantulleeseen vanhuspalvelulakiin. Lailla pyrittiin sekä varmistamaan vanhuspalvelujen riittävyys ja laatu että parantamaan ikääntyneiden asemaa ja hyvinvointia laajemminkin.  Vuonna 2012 silloinen valtiovarainministeri Jutta Urpilainen vertasi vanhuspalvelulain merkitystä peruskoulu-uudistukseen ja kansanterveyslakiin.

Voimaantullessaan kunnianhimoinen laki oli kuitenkin vesitetty. Uusia, vahvoja oikeuksia hoivapalveluihin ei vanhuspalvelulain myötä luotu, vaikka periaatteellinen, joskin epämääräinen konsensus vanhusten hoidon turvaamisen tärkeydestä oli laaja.

Silloiset oppositiopuolueet keskusta ja perussuomalaiset vaativat tiukkaan sävyyn varmistamaan riittävän rahoituksen vanhuspalvelulain toimeenpanoon. Nyt samat puolueet ovat leikkaamassa vanhustenhoidosta ja madaltamassa nykyistä mitoitusta, 0,5 hoitajaa vanhusta kohden, uudeksi suositukseksi 0,4 hoitajaan.

Kansallisessa laatusuosituksessa suositus henkilöstön ehdottomaksi vähimmäismääräksi on tehostetussa palveluasumisessa ja vanhainkodeissa 0,5 hoitotyöntekijää asiakasta kohden. Aiemman valtakunnallisen suosituksen mukaan hyvä mitoitus ympärivuorokautisessa hoidossa oli 0,7–0,8.

Kun kotihoitoa ja kotona asumista niin pitkään kuin mahdollista painotetaan, ei ympärivuorokautisessa hoidossa käytännössä ole vain vähän hoitoa vaativia vanhuksia. On selvää, että resurssien leikkaaminen johtaa hoidon tason ja laadun laskemiseen.

Vanhustenhoidon joutumisessa juustohöylän – tai pikemminkin viidakkoveitsen – alle, ei ole kyse vain siitä, että nyt täytyy (väitetysti) säästää vähän kaikkialla. Tempoilu hoitajamitoituksesta on oire ja osoitus siitä, että poliittista päätöstä vanhushoivan yhteiskunnallisen vastuun tasosta ei ole tehty.

Toisin kuin esimerkiksi lastenhoidossa, vanhustenhoidossa ei ole nähty vastakkainasetteluja eikä tehty ratkaisuja erilaisten politiikkavaihtoehtojen suhteen. Vanhuksilla ei ole subjektiivista oikeutta palveluihin, eikä esimerkiksi kirjavien käytäntöjen asiakasmaksuja ole yhtenäistetty.

Sen sijaan vanhushoivaa ohjataan lukuisilla hallinnollisilla toimenpiteillä ja rakenne- ja lakiuudistuksilla, joihin liittyvät arvoratkaisut verhotaan välttämättömyyden retoriikkaan. Laitoshoitoa on esimerkiksi karsittu kun taas kotihoidolle asetetut tavoitteet ilman riittävää resursointia ovat käytännössä johtaneet palvelujen laadun heikentämiseen: palvelutarjontaa on supistettu, palvelujen myöntämiskäytäntöjä on kiristetty ja asiakaskäyntien kestoja on lyhennetty. Vastuu valuu omaisille, jos sellaisia on.

Vanhusten hoivan eriarvoistava politiikka

Vaikka julkista vastuuta vanhusten hoivasta hyvinvointivaltion periaatteiden mukaan kannatetaan laajasti, viime vuosina on hivutettu läpi rakenteellisia uudistuksia, jotka käytännössä siirtävät vastuun enenevässä määrin yksilön omille harteille, perheille ja läheisille, tyypillisesti naisille. Ammattihoitajat taas toimivat monin paikoin jo nyt jaksamisensa äärirajoilla.

Vanhusten hoivaan liittyvät poliittiset kysymykset ovat siis auki: Takaako julkinen valta riittävät palvelut kustannuksista huolimatta, kuten perustuslain ja vanhuspalvelulain mukaan voisi olettaa? Kerätäänkö tarvittavat varat verotuksella, tai kenties suuremmilla asiakasmaksuilla? Vai velvoitetaanko aikuiset lapset osallistumaan vanhempiensa hoitokustannuksiin? Luovutaanko universaalien palvelujen ihanteesta ja tavoitteista, ja annetaan markkinoille ja hyväntekeväisyydelle suurempi rooli?

Peruskoulu-uudistuksessa sitouduttiin maksuttomaan, kaikille yhtäläiseen opetukseen opintososiaalietuuksineen. Kansanterveyslain myötä kuntia velvoitettiin rakentamaan kattava perusterveydenhuolto. Suomi on ikääntymässä kovaa tahtia. Mitä tehdään vanhustenhoidon suhteen?

Julkaisu Vanhustenhoito: jäähyväiset hyvinvointivaltiolle? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.