Informaatiovaikuttaminen on haitallista vaikuttamista, jonka tarkoitus on vaikuttaa kohteensa mielipideympäristöön ja tätä kautta päätöksentekoon. Informaatiovaikuttamiskampanjoihin kuuluvat keinoina esimerkiksi harhaanjohtavien tai virheellisten tietojen levittäminen.

Rauhanomaisuudestaan huolimatta Katalonian itsenäisyysliike on sortunut käyttämään harhaanjohtavien ja virheellisten tietojen levittämistä – disinformaatiota – pyrkiessään irrottamaan Katalonian autonomisen alueen Espanjasta. Katalonian itsenäisyysliikkeen viestintä on kytkeytynyt laajempaan pyrkimykseen kansainvälistää konflikti itsenäisyyden vastustajien ja Espanjan keskushallituksen kanssa. Katalonian itsenäisyysliike pyrkii niin sanotusti vaikuttamaan ”sydämiin ja mieliin” muualla Euroopassa ja laajemmin länsimaissa saadakseen tukea pyrkimyksilleen.

Tähän toimintaan Katalonian itsenäisyysliike on saanut tukea Venäjältä, joka on tunnetusti informaatiovaikuttamisen suurvalta. Venäjä on tukenut Katalonian itsenäisyyspyrkimyksiä ilmeisenä tarkoituksenaan EU:n yhtenäisyyden kolhiminen ja samalla merkittävän eurooppalaisen valtion eli Espanjan heikentäminen.

Katalonian itsenäisyysliike pyrkii muun muassa virheellisten ja harhaanjohtavien tietojen systemaattisella levittämisellä muuttamaan mielipideilmastoa ulkomailla ja tätä kautta viime kädessä vaikuttamaan kohdemaiden päätöksentekoon.

Myös Suomi on ollut vaikuttamisen kohteena ja osana tätä pyrkimystä. Katalonian itsenäisyysliikkeen nyt Belgiassa maanpaossa asuva entinen presidentti Carles Puigdemont kävi vuonna 2018 Suomessa markkinoimassa Katalonian itsenäisyystaistelua tukenaan tuolloin kansanedustajana toiminut Mikko Kärnä (kesk.). Samoin suomalainen Ylen toimittaja on palkittu Katalonian itsenäisyysliikkeen taholta työstään itsenäisyyspyrkimysten kuvaamisessa.

Katalonian itsenäisyyspyrkimykset kokivat kulminaatiopisteensä vuonna 2017

Katalonian itsenäisyyspyrkimykset juontavat juurensa 1900-luvun alkuun. Kenraalin Francisco Francon diktatuurin aikana ne tukahdutettiin voimakkaan sortokoneiston avulla. Espanjan demokratisoiduttua 1970-luvulla Katalonian itsenäisyyspyrkimykset heräsivät uudelleen ajan mittaan voimistuen.  

Tilanne kulminoitui vuonna 2017 Katalonian itsenäisyysliikkeen järjestettyä poliittisista ja oikeudellisista vastalauseista huolimatta kansanäänestyksen Katalonian itsenäistymisestä. Tässä äänestyksessä noin 40 % Katalonian äänioikeutetuista antoi noin 90 % tukensa Katalonian itsenäistymiselle.

Itsenäisyyshanke kuitenkin kaatui nopeasti itsenäisyysliikkeen johdon ensin julistettua Katalonian itsenäiseksi ja Espanjan hallituksen sovellettua Espanjan perustuslain (1978) artiklaa 155, jonka avulla Katalonian autonominen alue otettiin väliaikaisesti keskushallituksen kontrolliin. Itsenäisyysliikkeen johtohahmot joko pakenivat ulkomaille tai joutuivat Espanjassa syytteisiin ja oikeuteen laittomista toimistaan.

2020-luvulla Katalonian itsenäisyyspyrkimykset vaikuttavat osin laimentuneen ja viimeisten kannatusmittausten mukaan itsenäisyyden kannatus on painunut koko Kataloniassa selvään vähemmistöasemaan.

Vuonna 2019 Kataloniassa elettiin uusi kiihkeä vaihe, kun vuoden 2017 tapahtumista jaettiin tuomioita kansankiihotuksesta (esp. sedicion), julkisten varojen väärinkäytöstä ja tottelemattomuudesta. Itsenäisyysliike vastasi tuomioihin mellakoilla, omaisuuden tuhoamisella ja kiihtyvällä propagandalla, jossa tuomiot kuvattiin poliittisiksi ja tuomitut poliittisiksi vangeiksi.

2020-luvulla Katalonian itsenäisyyspyrkimykset vaikuttavat osin laimentuneen ja viimeisten kannatusmittausten mukaan itsenäisyyden kannatus on painunut koko Kataloniassa selvään vähemmistöasemaan.

Kaikista edellä kuvatuista vaiheista Katalonian itsenäisyysliikkeen viestintä on rakentanut systemaattisen ja yhtenäisen kertomuksen, jossa Katalonian kansakunta on rauhanomaisin ja demokraattisin keinoin pyrkinyt tavoittelemaan itsenäisyyttä. Ajatuksen mukaisesti keinotekoinen Espanjan valtio – vastakohtana luonnolliselle ja historiasta juontuvalle Katalonian kansakunnalle – on estänyt tämän pyrkimyksen sortotoimillaan. Tämän kertomuksen mukaan Espanja ei ole koskaan aidosti demokratisoitunut Francon diktatuurin ajan jälkeen, vaan francolainen valta- ja viranomaiskoneisto hallitsee Espanjaa demokraattisen verhon takana.

Itsenäisyysliikkeen piirissä vuoden 2017 itsenäisyyskansanäänestyksen laittomuus kuvataan tulkinnanvaraisena ja Espanjan poliisin voimankäyttö, joka oli ylimitoitettua, kansanäänestyspäivänä laillisuuden rajat ylittävänä väkivaltana tai pahoinpitelyinä.

Mukaileeko suomalainen journalistinen mediaviestintä Katalonian itsenäisyysliikkeen kertomusta?

Väitöstutkimukseni mukaan on havaittavissa, että monet edellä kuvatuista Katalonian itsenäisyysliikkeen kertomuksen elementeistä ovat näkyvissä myös suomalaisessa Katalonian itsenäisyyspyrkimyksiä käsittelevässä mediaviestinnässä.

Tutkin tulevassa väitöskirjassani Katalonian itsenäisyysliikkeen informaatiovaikuttamista ja sitä näkyvätkö Katalonian itsenäisyysliikkeen informaatiovaikuttamisen elementit osana myös suomalaisen median kuvausta Kataloniasta.

Tutkimukseni aineisto koostuu 36:sta tekstistä, jotka ovat suomalaisissa lehdissä julkaistuja pääkirjoituksia ja Ylen julkaisemia analyysitekstejä. Tekstit on julkaistu vuonna 2017 Katalonian itsenäisyyspyrkimysten kiihkeimmässä vaiheessa. 

Tutkimukseni ensisijainen tutkimuskysymys on se, onko suomalaisessa media-aineistossa mahdollista nähdä samoja elementtejä (esimerkiksi argumentteja, argumenttien rakenneosia, kehystyksiä) kuin Katalonian itsenäisyysliikkeen viestinnässä?

Tutkimukseni kehysanalyysin perusteella suomalaisen journalistisen median tavat kehystää tapahtumia ja olosuhteita Kataloniassa seuraavat merkittäviltä osin Katalonian itsenäisyysliikkeen omaa viestintää.

Toteuttamani kehysanalyysin perusteella voimakkaimmin aineistosta esiin nousee kolme kehystystä: ensimmäisessä Espanja esitetään yhä jatkuvan francolaisen vaikutuksen kautta, toisessa Katalonian vuoden 2017 itsenäisyyskansanäänestys esitetään vain kysymyksenalaisesti laittomana ja kolmannessa Espanjan viranomaisten toimet kansanäänestyspäivänä esitetään väkivaltana. Tutkimukseni kehysanalyysin perusteella suomalaisen journalistisen median tavat kehystää tapahtumia ja olosuhteita Kataloniassa seuraavat merkittäviltä osin Katalonian itsenäisyysliikkeen omaa viestintää.

Tutkimuksessani kehysanalyysia seuraavan argumentaatioanalyysin perusteella suomalaisen median Katalonian itsenäisyyspyrkimyksiin liittyvässä argumentaatiossa on kokonaisuutena merkittävää vaihtelua. Tutkimani suomalaisten journalististen medioiden pääkirjoitukset aiheesta jakaantuivat selvästi kolmeen eri ryhmään: itsenäisyysliikkeen viestintää seuraaviin teksteihin, enemmän tai vähemmän tasapuolisiin tai neutraaleihin teksteihin sekä pieneen ryhmään tekstejä, joissa omaksuttiin selvästi Espanjan hallinnon tai itsenäisyyden vastustajien kanta.

Koska Katalonian itsenäisyysliikkeen viestintä on useilta osin harhaanjohtavaa ja esittää tilanteen sekä olosuhteet Kataloniassa virheellisesti, myös tutkimukseni aineiston ne osat, jotka joiltain osin mukailevat itsenäisyysliikkeen viestintää, ovat harhaanjohtavia ja osin virheellisiä.

Todellisuudessa Espanja on toimiva demokratia ja oikeusvaltio ilman yhä jatkuvaa francolaista vaikutusta, vuoden 2017 itsenäisyyskansanäänestys oli selvästi laiton, ja liioiteltukin poliisin voimankäyttö on perustellumpaa kuvata toimivaltaan kuuluvana voimankäyttönä, ei väkivaltana.

Suomalainen ja kansainvälinen mediaviestintä vertailussa

Kaiken kaikkiaan suomalaisen journalistisen median kyky suodattaa tai torjua Katalonian itsenäisyysliikkeen informaatiovaikuttamista voidaan tulkita tutkimukseni perusteella vaihtelevaksi. Samalla jos Katalonian itsenäisyyspyrkimysten käsittelyä suomalaisissa journalistisissa medioissa verrataan asian käsittelyyn vastaavissa medioissa kansainvälisesti, käsittely näyttäytyy Suomessa osin poikkeuksellisen suopeana Katalonian itsenäisyysliikkeelle ja kriittisenä Espanjan valtiolle ja sen toimille.

Kansainvälisen journalistisen median kuvausta Katalonian itsenäisyyspyrkimyksistä luotaavien tutkimusten mukaan tutkittujen medioiden asemoituminen on ollut pikemminkin kriittistä suhteessa itsenäisyyspyrkimyksiin.

Katalonian itsenäisyyspyrkimyksiä verrataan Suomen itsenäistymiseen tai Katalonian tilannetta esimerkiksi Kosovoon.

Mikä voisi olla syynä siihen, että suomalainen media on ollut useita ulkomaisia medioita suopeampi Katalonian itsenäisyyspyrkimyksille? Mahdollisen (osa)selityksen voivat antaa ne tutkimukseni aineiston tekstit, joissa Katalonian itsenäisyyspyrkimyksiä verrataan Suomen itsenäistymiseen tai Katalonian tilannetta esimerkiksi Kosovoon.

Tämänkaltaiset vertailut voivat selittää osaltaan Suomen kaltaisen pienen maan toimittajakunnan – tai laajemmin kansalaisten – myötätuntoa pientä ja itsenäisyyteen pyrkivää Kataloniaa kohtaan. Samoin yksinkertaisesti Suomen ja Espanjan maantieteellinen etäisyys sekä syvempien tietojen puute Espanjan tilanteesta ja poliittisesta järjestelmästä saattavat tarjota osaselityksiä edellä kuvatulle ilmiölle.

Toimittajakunnan ammatillinen itseymmärrys on ristiriidassa informaatiovaikuttamisen perusperiaatteiden kanssa

Yleisesti ottaen toimittajakunnan ammatillinen itseymmärrys rakentuu kriittisyyden, tasapuolisen tiedonvälityksen ja median demokratiaa tukevan roolin varaan. Katalonian itsenäisyysliikkeen kuvauksen osalta nousee kuitenkin esiin se ajatus, että journalistisen työn demokratiaan nojaava oikeutus on ristiriidassa sen tosiseikan kanssa, että Katalonian itsenäisyysliikkeen toiminta on pikemminkin uhannut demokraattisia tai oikeusvaltiollisia arvoja.

Katalonian Itsenäisyysliikkeen toimet ja viestintä ovat perustuneet ajatukseen demokratiasta irrotettuna laillisuudesta ja oikeusvaltiosta, niin että ”demokraattinen mandaatti” ikään kuin ylittää perustavat demokraattisen yhteiskunnan pelisäännöt. Samalla disinformaation levittämiseen tukeutuva informaatiovaikuttaminen on itsessään ristiriidassa demokraattisen yhteiskunnan viestinnällisten pelisääntöjen kanssa.

Demokraattisessa yhteiskunnassa viestinnän tulee perustua tai vähintään pyrkiä avoimuuteen ja totuudellisuuteen. Viestintä, joka on tietoisesti harhaanjohtavaa ja jonka tarkoitus on aiheuttaa vahinkoa, ei voi olla osa demokraattisen yhteiskunnan legitiimiä moniäänisyyttä.

Media ei voi väistää vastuutaan

Esitän tulevassa väitöstutkimuksessani, että jos esimerkiksi toimittaja välittää informaatiovaikuttamista harjoittavan toimijan viestintää, voi tämä sortua tahattomaan informaatiovaikuttamiseen. Tässä informaatiovaikuttaminen on tahatonta siinä mielessä, ettei informaatiovaikuttamisen toistaja, ”kaiutin”, välttämättä itse pyri haittaan tai vahingontekoon. Se on kuitenkin tuottamuksellista siinä mielessä, että informaatiovaikuttamisen välittäjän olisi tullut ymmärtää välittävänsä haitallista ja harhaanjohtavaa viestintää.

Samalla myös tahattoman informaatiovaikuttamisen taustalla on toimija, joka välittää tahallisesti ja tietoisesti tätä virheellistä ja harhaanjohtavaa viestintää. Tässä tapauksessa taustalla on siis ollut Katalonian itsenäisyysliike.  Taho, joka näyttää jossain tapauksissa sortuneen tahattomaan informaatiovaikuttamiseen Katalonian tilanteen kontekstissa, on puolestaan suomalainen media.

Myös tahattoman informaatiovaikuttamisen taustalla on toimija, joka välittää tahallisesti ja tietoisesti tätä virheellistä ja harhaanjohtavaa viestintää.

Ylempänä tuotiin esiin, että yksi toimittajakunnan ammatilliselle itseymmärrykselle merkittävistä pilareista on kriittisyys. Katalonian kontekstissa journalismi on kuitenkin ollut pikemminkin puutteellisen kriittistä suhteessa Katalonian itsenäisyysliikkeen viestintään ja vaikuttamiseen.

Toisin sanoen suomalaisella journalistisella medialla on vielä parannettavaa kyvyssä havaita, suodattaa ja torjua informaatiovaikuttamiseen kytkeytyvää viestintää. Esitän väitöstutkimuksessani, että informaatiovaikuttamisen havaitsemista voidaan kuitenkin kehittää.

Suomalainen media tunnistaa jo kiitettävällä tavalla Venäjän valtion tuottaman propagandan ja disinformaation. Esimerkiksi lehdet saattavat esittää jutuissaan tietolaatikon, joka erikseen kuvaa, mitä Venäjän propaganda on. Vastaava ­– jo lähtökohtaisen kriittinen – tarkastelu on paikallaan esimerkiksi tilanteessa, jossa jokin toimija esittää systemaattisen, mutta tarkemmassa tarkastelussa harhaanjohtavan kuvauksen todellisuudesta.

YTM Karel Kekkonen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Chris Slupski / Unsplash

Julkaisu Suomalaisen journalistisen median suoritus informaatiovaikuttamisen edessä on vaihteleva ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2017 helmikuussa 160 000 ihmistä osoitti Barcelonassa mieltään Espanjan valtion maahanmuuttovastaista politiikkaa vastaan. Tietääkseni se oli niin kutsutun pakolaiskriisin alkamisen jälkeen mittavin Euroopassa nähty maahanmuuttoa puolustava joukkokokous.

Myöhemmin samana vuonna moni niistä, joiden kantamissa banderolleissa luki tuolloin muun muassa ”Ei enää tekosyitä! Ottakaa heidät vastaan!” ja ”Ei enää ihmisuhreja, rajat auki!”, palasi kaduille ilmaisemaan tukensa Katalonian itsenäistymispyrkimyksille ennen itsenäistymiskansanäänestystä, jonka toimittamisen Espanjan hallitus loppujen lopuksi esti.

Edellä mainittu on ilmiselvistä syistä hämmentävä ilmiö: kansallismielisyys ja maahanmuuttomyönteisyys eivät yleensä kulje käsi kädessä. Itse asiassa lähes kaikkialla Euroopassa nähty äärioikeistolaisen nationalismin nousu ja siihen usein liittyvä avoimen muukalaisvihamielinen poliittinen viesti on saanut monet ajattelemaan, että kansallismielisyys ja kansainväliset arvot ovat keskenään sovittamattomia.

Hämmennys on väistämätön reaktio, kun suuri joukko omien sanojensa mukaan Katalonian itsenäisyyttä kannattavia ihmisiä suhtautuu myönteisesti Eurooppaan ja kaiken lisäksi puoltaa mantereeltamme turvapaikkaa hakevia kohtaan osoitettua vieraanvaraisuutta ja solidaarisuutta.

Äärioikeistolaisen nationalismin nousu ja siihen usein liittyvä avoimen muukalaisvihamielinen poliittinen viesti on saanut monet ajattelemaan, että kansallismielisyys ja kansainväliset arvot ovat keskenään sovittamattomia.

Kuvaukseni katalaanien kansallismielisyydestä on toki hyvin yksioikoinen, sillä kyse on poliittisesti erittäin monimuotoisesta ja tietyssä mielessä jopa erimielisestä liikkeestä. Oli niin tai näin, huomionarvoista on se, että parin viime vuoden aikana Barcelonan kaduilta on saatu muistutus nationalismin monimuotoisuudesta.

Tämä muistutus onkin tullut juuri oikeaan aikaan. ”Puolueeton” katsaus Ranskan vallankumouksen jälkeiseen historiaan osoittaa, että nationalismi on pystynyt sulautumaan lähes kaikkiin nykyaikaisiin poliittisiin aatemaailmoihin. Niinpä nationalismi on ajan ja paikan mukaan toiminut joko rauhan puolesta tai sitä vastaan, auttanut vakiinnuttamaan ja tuhoamaan demokratiaa, edistänyt ja nakertanut ihmisoikeuksia ja niin edelleen.

Olennaista ei ole kuitenkaan tämän poliittisen aatteen luontaisen ristiriitaisuuden korostaminen. Haluan sen sijaan kiinnittää huomiota siihen, miten nationalismi on itse asiassa tehokkaasti vastannut ihmisen perusluonteeseen Aristoteleen nimityksen mukaan poliittisena eläimenä.

Haluamme tyydyttää seurallisuuttamme tuntemalla kuuluvamme johonkin konkreettiseen poliittiseen yhteisöön. Kansalliset yhteisöt saattavat olla ainoastaan ”kuviteltuja yhteisöjä”, Benedict Andersonin termiä lainaten, verrattuna oletettavasti ”aitoihin”, kasvokkaiseen kanssakäymiseen perustuviin yhteisöihin, eivätkä ne suinkaan ole ajattomia, vaan perustuvat nykyaikaisen teollisuusyhteiskunnan tarpeisiin, kuten Ernest Gellner on kirjoittanut.

Tämä ei kuitenkaan mainittavasti heikennä niiden voimaa nykyihmisen identiteetin muokkaajina. Halutaanpa sitä tai ei, valtiot ovat tarjonneet ja ilmeisesti myös edelleen tarjoavat voimakkaan yhteenkuulumisen tunteen.

Poliittisen yhteisöjen kuvitteleminen ja tulevaisuus

1900-luvun alkupuoliskolla koettu nationalismin murhenäytelmä voidaankin mahdollisesti selittää sillä, että moni kansallisvaltio onnistui valitettavan menestyksekkäästi pyrkimyksessään omaksua ja mobilisoida kansalaistensa poliittinen identiteetti ja samalla myös poliittinen mielikuvitus.

Ei ole kuitenkaan syytä olettaa, etteikö kansallisyhteisöön kuulumisen myönteistä puolta voitaisi toteuttaa tällaisten yhteisöjen ulkopuolelle ulottuvilla poliittisilla liitoksilla ja sitoumuksilla. Jos kansallismielisyys oletetaan väistämättä poissulkevaksi, kansakunta luovutetaan niiden käsiin, joiden poliittinen mielikuvitus on rajallista (ja rajoittavaa) ja jotka väittävät äänekkäästi puhuvansa kansallismielisyyden nimissä.

Sen sijaan valtion ja sen tulevaisuuden käsitteille tulisi esittää lukuisia eri vaihtoehtoja, jotka vahvistavat avointa suhtautumista sekä kansallisiin että ylikansallisiin poliittisiin näkökantoihin pysymällä vastaanottavaisena ei-kansallismielisten arvojen koko kirjolle.

Poliittisten yhteisöjen kuvitteleminen ja samalla niiden identiteettien rakentaminen on ristiriitainen prosessi, jossa käydään jatkuvaa kauppaa ulkopuolelle rajaamisen ja mukaan ottamisen sekä sulkeutuneisuuden ja avoimuuden välillä. Sama koskee tietenkin ylikansallisen eurooppalaisen hallintojärjestelmän ja sen tarkan identiteetin hahmottamisen haastavuutta.

Tässä tapauksessa yksi Andersonin nimeämistä nationalismin sisäisistä ristiriidoista – ajatusmaailman köyhyys verrattuna poliittiseen tehokkuuteen – kääntyy ironisesti päälaelleen: Euroopan rikas filosofinen perinne on vastakohta sen poliittiselle tehottomuudelle.

Valtaosalle meistä ihmiskunnan jäsenyys perustuu konkreettisiin poliittisiin yhteisöihin, joille muodostuu toisistaan erottuvat poliittiset identiteetit.

Vaikka eurooppalaisen ajatusperinteen saavutuksien pohjalta onnistuttaisiinkin luomaan vakuuttava näkemys Euroopasta, yhteisöjen hahmottamisen ja identiteettien rakentamisen kaksitahoista luonnetta ei voi jättää huomiotta.

Ajatusta tietyistä rationaalisuuden ja yleismaailmallisuuden muodoista eurooppalaisina ja alkuperänsä ansiosta arvokkainta ”keksintöinä” varjostaa Eurooppa-keskeisyys kaikkine väkivaltaisuuksineen ja rajanvetoineen.

Nykypäivän globalisoituneessa maailmassa pienen pieni ja äärimmäisen etuoikeutettu kansainvälinen eliitti voi ehkä jo sivuuttaa tämän ongelman ja julistaa koko maailman (mahdolliseksi) kodikseen, kuin Aristoteleen yksin lentävä lintu, jota rajat ja esteet eivät pidättele.

Valtaosalle meistä ihmiskunnan jäsenyys perustuu kuitenkin konkreettisiin poliittisiin yhteisöihin, joille muodostuu toisistaan erottuvat poliittiset identiteetit. Miten nämä katsantokannat voidaan esittää osana ekskluusion ja inkluusion jatkumoa? Se on osa päivittäistä poliittista köydenvetoa.

Pedro T. Magalhães on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Julkaisu Kuvitellut poliittiset yhteisöt: kansallisia ja Euroopan laajuisia haasteita ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Espanjan sisäpolitiikka on ollut aina värikästä ja polarisoitunutta. Myös media on osa politiikantekoa, joten sillä on hyvin paljon merkitystä, mistä mediasta mitäkin tietoa etsii.

Suuri osa lehdistöstä on kallellaan johonkin poliittiseen suuntaukseen. Tapahtumia voidaan vääristellä varsin huolettomasti omien intressien mukaisesti, joten lähdekriittisyyteen kannattaa kiinnittää paljon huomiota.

Esimerkiksi 1. lokakuuta järjestetyn äänestyksen yhteydessä loukkaantuneiden määrät ovat tyypillinen eriävän tiedon kohde: Katalonian aluehallinto ilmoitti luvuksi 893 loukkaantunutta, kun taas keskushallinto ilmoitti ensin, että 39 poliisia tai kansalliskaartin jäsentä loukkaantui, ja lopulta, että loukkaantuneiden kokonaismäärä oli 431. Siitä näytti olevan yhteisymmärrys, että sairaalahoitoon jäi yön yli neljä ihmistä.

Kaikki luvut voivat olla tavallaan oikein, niihin vain on päädytty eri laskutapoja noudattaen. Katalaaneilla on kuitenkin tässä tapauksessa suuremmat intressit ilmoittaa todellista suurempi luku kuin Espanjan sisäministeriöllä, joka katsoo, että poliisi on toiminut joka tapauksessa esimerkillisesti. Siksi on hyvä tarkistaa tiedon yksityiskohtia aina eri lähteistä ja ymmärtää, miksi tietyt poliittiset toimijat antavat tyystin toisenlaisen kuvan kuin toiset.

Katalonian tilanteesta voidaan sanoa, että parhaat lähteet löytyvät Espanjasta.

El País on kriittinen ja tekee laadullisesti hyviä juttuja. Se on maan suurin lehti. Perinteisesti lehti on sosialisteja sympatisoiva, joten riippuen hallituskokoonpanosta se asettuu joko hallitusmyönteiseksi tai kriittiseksi. Nyt se on maltillisesti kriittinen. Katalonian kysymyksessä sympatiat vaikuttavat kuitenkin olevan keskushallinnon puolella, mutta journalistinen etiikka on korkealla.

ABC ja El Mundo ovat konservatiivisia ja näkökulma on voimakkaasti keskushallinnon puolella niin pitkään kuin konservatiivit ovat hallituksessa. Siitä huolimatta hyviä kriittisiä, toisenlaisia näkökulmia tilanteeseen.

La Vanguardia on katalaanilehti, jonka sympatiat ovat hallitusti irtautujien puolella. Journalistisesti se on silti paras lehti Kataloniassa. El Periódico on pienempi katalaanilehti, jonka voima on ennen kaikkea paikallistason uutisoinnissa.

Ulkomainen lehdistö vaikuttaa keskittyvän Katalonian näkökulmaan enemmän kuin keskushallinnon. Syynä lienee se, että niiden kirjeenvaihtajat lähtevät tarkkailemana tilannetta juuri Kataloniassa ja haastattelevat yleensä nimenomaan mielenosoittajia ja esillä olevia ihmisiä. Tämä ei kuitenkaan välttämättä anna kovin tasapuolista kuvaa tilanteesta. Tilannetta ei auta se, että on tyypillistä copypasteta jutut lehdestä toiseen eikä toimittajilla välttämättä ole kummoista tuntemusta Espanjan politiikasta ja historiasta.

Erinomaista poliittista analyysia Espanjan sisäpolitiikasta, ulkopolitiikasta sekä Katalonian tilanteesta tekee myös Politikon.es-sivusto. Se on hiukan Politiikasta-verkkolehteä vastaava, pitkälti vapaaehtoisvoimin toimiva politiikkaa käsittelevä sivusto, jonka kirjoittajina on monipuolisesti tutkijoita ja toimittajia.

Kannattaa surutta lukea eri näkökulmia ja yrittää niiden avulla luovia kohti mahdollisimman kattavaa kuvaa kokonaisuudesta.

Myös Espanjan politiikkaa käsittelevää kirjallisuutta tulee lukea kriittisellä silmällä. Akateemisen kirjallisuuden tulee tietysti täyttää akateemiset kriteerit, mutta julkaisuja on paljon ja moni saattaa ulkoisesti näyttää uskottavalta, vaikka sisältö on hyvin poliittisesti latautunutta. Kannattaa silti surutta lukea eri näkökulmia ja yrittää niiden avulla luovia kohti mahdollisimman kattavaa kuvaa kokonaisuudesta.

Katalonian vaaleihin ja niiden historiaan liittyen hyvä teos on esimerkiksi Joan Marcetin ja Xavier Casalsin toimittama Partidos y elecciones en la Cataluña del siglo XXI (Barcelona, ICPS, 2011).

Katalonialaista populismia puolestaan käsittelee säälimättä Josep Borrellin ja Joan Llorachin Las cuentas y los cuentos de la independencia (Madrid, Catarata, 2015).

Espanjan kansallismielisyyksien ja kansakuntien historiallisista taustoista ja rakentumisista ehdottomasti paras teos on vuosituhannen alussa julkaistu José Álvarez Juncon Mater dolorosa: La idea de España en el siglo XIX (Madrid, Taurus, 2001).

YTT Teemu Tammikko toimii Ulkopoliittisen instituutin vanhempana tutkijana ja on erikoistunut tutkimaan poliittista radikalismia, terrorismia ja terrorismin vastaista toimintaa.

Julkaisu Lukuvinkkejä Katalonian tilanteesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Katalonian viimeaikaiset tapahtumat ovat politiikan tutkijan näkökulmasta olleet kuin poliittisen pelin oppikirjasta. Viholliskuvia on rakennettu, tunteita herätetty ja hyväksikäytetty poliittisessa kamppailussa ja panoksia nostamalla on painostettu toista osapuolta tekemään väistöliike ensin.

Katalonian itsenäisyyspyrkimykset eivät ole erityisen uusi ilmiö. Katalaaniseparatismi oli aina 2010-luvulle asti varsin marginaalinen poliittinen voima. Katalonia on verrattain hyvinvoiva alue, jossa monia, etenkin parempituloisia, on harmittanut nettomaksajan rooli Espanjan kokonaiskansantaloudessa.

Katalaaniseparatismi oli aina 2010-luvulle asti varsin marginaalinen poliittinen voima.

Koska Espanjan monimutkaisessa aluehallintomallissa eri alueilla on erilaisia oikeuksia, sitä on pyritty viilaamaan useaan otteeseen vuoden 1978 perustuslain jälkeen. Vuonna 2005 Kataloniassa valmisteltiin itsehallintoa käsittelevän lain uudelleentulkinta, jolle haettiin hyväksyntä vuonna 2006 kansanäänestyksessä.

Sen vaikutteina oli Baskimaan kaltainen, laajat verotusoikeudet sisältävä malli, sekä osia Andalusian itsehallintoalueen oikeuksista, kuten oikeusjärjestelmän rakenteista. Kansanäänestys järjestettiin sillä kertaa sosialistihallituksen (PSOE) siunauksella. Äänestysprosentti jäi alhaiseksi, se oli himpun verran yli 49 prosenttia, mutta 74 prosenttia äänesti itsehallinnon laajentamisen puolesta. Espanjan sosialistienemmistöinen parlamentti hyväksyi uudistukset.

Perustuslain tulkinnan mukaan kansanäänestys voidaan järjestää Espanjassa vain niin, että siihen sisällytetään kaikki espanjalaiset eikä valikoitua osaa kansalaisista.

Oppositiossa ollut konservatiivipuolue (PP) kuitenkin vei prosessin perustuslakituomioistuimeen. Tuomioistuimen päätös vuonna 2010 vei pohjan päätösten taustalla olevalta kansanäänestykseltä. Perustuslain uuden – ja nyt virallistetun – tulkinnan mukaan kansanäänestys voidaan järjestää Espanjassa vain niin, että siihen sisällytetään kaikki espanjalaiset eikä valikoitua osaa kansalaisista.

Ennen päätöstä Katalonian kansanäänestyksen kaltaisia äänestyksiä oli järjestetty muuallakin, kuten vuonna 2007 Andalusiassa. Näitä uudistuksia ei kuitenkaan peruttu. Niin tai näin, Mariano Rajoyn (PP) hallitukset ovat sittemmin piiloutuneet perustuslakituomioistuimen päätöksen taakse: laki on laki, joten mitään dialogia ei tarvita.

Talousvaikeuksia ja syyllisten etsintää

Vuonna 2008 alkanut talouskriisi ravisti Espanjaa voimakkaasti. Työttömyys nousi hurjiin lukemiin, ja pankit horjuivat ja kaatuivat. Samalla horjui myös valtiovaltaa kohtaan tunnettu luottamus, kun korruptioskandaaleja alkoi paljastua kuningashuonetta myöten.

Vauraassa Kataloniassa pudottiin korkeammalta kuin muualla Espanjassa. Katalonialaiset itsenäisyysmieliset poliitikot katsoivat tilaisuutensa koittaneen. Ongelmista oli helppo syyttää Espanjan keskushallintoa.

Vauraassa Kataloniassa pudottiin korkeammalta kuin muualla Espanjassa.

Populismin myötä keksittiin tarinoita alistetusta kansakunnasta ja historiallisista vääryyksistä. Francisco Francon ajoilta toki löytyy kaikenlaisia vääryyksiä, jotka eivät suinkaan rajoittuneet Kataloniaan. Oman kielen puhumisen kieltäminen varmasti harmitti kaikilla kielialueilla, mutta se oli yksi pienimpiä ongelmia diktatuurissa.

Arkikokemuksista puolestaan poimittiin useita epäkohtia – Kataloniassa ei ole kuin yksi katalaaninkielinen TV-kanava, Barcelonassa ei ole yhtä hyvää metroverkostoa kuin vain vähän suuremmassa Madridissa ja moottoriteistäkin pitää maksaa itse tiemaksuja, toisin kuin muualla (paitsi Baskimaassa). Kaiken tämän takana nähtiin olevan Madrid.

Euroopan unioni puolestaan on perinteisesti nähty Kataloniassa hyvin myönteisessä valossa. Sen vuoksi katalaaniseparatistit ovat lupailleet, että itsenäistymisestä huolimatta, tai ehkä juuri sen ansiosta, katalaanit saavat vapaasti ja maagisesti poimia kaikki rusinat pullasta. Toisin sanoen Katalonia tulee pysymään suoraan EU:ssa ja eurossa sekä saamaan automaattisesti edustuksen kaikkiin muihin haluamiinsa kansainvälisissä järjestöissä.

Poliittisen mandaatin metsästys

Aikaisemmin hyvässä yhteistyössä konservatiivihallituksen kanssa ollut, niin ikään konservatiivinen Convergència i Unió (CiU) käänsi talouskriisin myötä kelkkansa ja lähti voimakkaasti ajamaan Katalonian itsenäisyyttä. Puolue oli alueen suurin, ja sillä oli myös suhteellisesti suuri edustus Espanjan parlamentissa.

Vuonna 2014 Artur Mas toimi Katalonian aluehallinnon presidenttinä ja halusi järjestää sitovan kansanäänestyksen itsenäisyydestä. Jos tulos olisi myönteinen, Katalonia itsenäistyisi Espanjan mielipiteestä riippumatta. Kyynikot sanoivat, että puolueen johdossa olleella Masilla oli oma lehmä ojassa: itsenäistymisprosessissa Espanjan rikostuomioistuimen koura ei olisi saavuttanut Masia korruptiossa.

Rajoyn edellinen hallitus johti maata, mutta se asemoi itsensä prikulleen samoin kuin nykyinen hallitus: kansanäänestys on laiton. Mas taipui kuitenkin kompromissiin: kansanäänestyksen nimi muutettiin osallistumisprosessiksi. Poliisin väliintuloa ei tuolloin tarvittu.

Nimenvaihdon myötä voimakkaat odotukset lässähtivät.

Nimenvaihdon myötä voimakkaat odotukset lässähtivät. Äänestysprosentti jäi arviolta 37 prosenttiin, sillä muut kuin separatistit eivät halunneet antaa tukeaan äänestykselle. Vaikka tulos oli noin 80-prosenttisesti itsenäisyyden puolesta, ei se siis kuvastanut hyvin kaikkien katalaanien mielipidettä.

Äänestys oli myös hyvin epävirallinen, joten se ei täyttänyt minkäänlaisia kansainvälisiä luotettavuuskriteereitä. Mas ymmärsi tämän ja siirsi katseensa tulevaan.

Kohti vuoden 2017 äänestystä

Vuoden 2014 epäonnistuneen ”osallistumisprosessin” jälkeen CiU ajautui vakaviin korruptioskandaaleihin ja jakautui sisäisesti itsenäistymispyrkimysten suhteen. Puolue hajosi, ja itsenäisyysmieliset perustivat Masin johdolla uuden koalition vuoden 2015 itsehallintoalueen vaaleja varten. Sen nimeksi tuli Junts pel Sí (JxSí), eli ”Yhtymä kyllän puolesta”.

Koalitio yritti määritellä aluevaalit viralliseksi itsenäistymisvaaliksi luvaten, että jos JxSí voittaa, Katalonia julistautuu itsenäiseksi. Mas joutui kuitenkin itse astumaan sivuun vaaleista, kun häntä alettiin epäillä julkisten varojen väärinkäytöstä, eli siitä, että hän käytti varoja laittomaan itsenäisyyshankkeeseen.

Koalitio sai vain noin 40 prosenttia äänistä, mikä ei riittänyt parlamentissa paikkaenemmistöön. Apuun saatiin erikoinen, jokseenkin anarkistinen ja globalisaation vastainen Candidatura d’Unitat Popular (CUP), joka ei halunnut kuulua separatistikoalitioon, mutta kannatti Katalonian eroamista ei vain Espanjasta vaan likimain kaikesta muustakin.

Yhdessä CUPin kanssa itsenäisyysmieliset saivat määräenemmistön alueparlamenttiin. Sen voimin, joskin viime kädessä vähemmistöön tukeutuen, Katalonian nykyhallinto on ajanut maata yhä syvemmälle umpisolmuun.

Lokakuun äänestys oli aikaisempaa heikommalla pohjalla, eikä yksin laittoman aseman ja poliisin tukahduttamistoimien vuoksi.

Lokakuun 1. päivänä järjestetty äänestys on siis kaikessa dramaattisuudessaan jatkumoa pitkässä prosessissa. Itse äänestys oli kuitenkin aikaisempaa heikommalla pohjalla, eikä yksin laittoman aseman ja poliisin tukahduttamistoimien vuoksi.

Vaikka tilaisuus oli itsehallinnon näkökulmasta virallinen, sen laittomuudesta johtuen sitä oli järjestämässä vain vapaaehtoisia separatistiaktivisteja. Mistään päivänvaloa kestävästä kansanäänestyksestä ei siis ollut kyse. Silti demokraattista mandaattia hakenut itsenäisyysmielinen hallinto törmäsi taas kerran samaan numeroon: noin 40 prosenttia äänioikeutetuista kansalaisista kannatti itsenäistymistä, eli absoluuttisesta enemmistöstä jäätiin yhtä kauas kuin aikaisemminkin.

Ainoa jossain määrin odottamaton tekijä kansanäänestyssunnuntain tapahtumissa oli se, että Rajoyn hallitus yritti tukahduttaa voimatoimin äänestyksen. Poliittisesti päätös oli typerä, vaikka laillisesti olisikin perusteltavissa. Poliisiväkivalta polarisoi tilannetta entisestään ja antoi lisäuskottavuutta separatistien väitteille siitä, miten Espanja alistaa katalonialaisia.

Poliisiväkivalta polarisoi tilannetta entisestään ja antoi lisäuskottavuutta separatistien väitteille siitä, miten Espanja alistaa katalonialaisia.

Poliisin ylilyönnit tulee kuitenkin erottaa itse itsenäistymisprosessista, oli niistä mitä mieltä hyvänsä. Espanja on oikeusvaltio, jossa rikkeet tutkitaan ja niistä jaetaan rangaistukset tuomioistuimissa, ei kaduilla.

Kysymys kuuluu, ovatko katalaaniseparatistit valmiita tähän. Toistaiseksi kaduilla riehuu mielenosoittajia, jotka käyttäytyvät uhkaavasti keskushallintoa ja sitä edustavia viranomaisia ja jopa heidän perheenjäseniään kohtaan. Myös enemmistönä olevat, separatismia kannattamattomat katalaanit tuntevat olevansa ahdistelun ja syrjinnän kohteina tai ainakin, ettei heidän mielipiteillään ole äänekkäälle vähemmistölle mitään merkitystä. Katalaanipoliitikot eivät ole yrittäneet hillitä mielenosoituksia.

Onko Katalonia siis ajautumassa yhden totuuden valtioksi vain siksi, että separatistit ovat vuodesta toiseen niin lähellä määräenemmistöä, että he haluavat muuttaa tilanteen vaikka väkisin?

ESPANJAN NÄKÖKULMA:

• Äänestyksen järjestäminen oli laitonta
• Järjestelyihin osallistui aluehallinnon nimissä vain separatisteja
• Viikko ennen vaaleja tehty poliisiratsia oli viesti: estämme rikollisen, valtionvastaisen toiminnan
• Koska separatistit silti järjestivät äänestyspaikkoja, poliisi määrättiin keräämään äänestyslaput pois
• Poliisin työtä yritti estää hyvin aktiivisesti joukko mieltään osoittavia kansalaisia, joten poliisi teki valtuuksiensa mukaisesti sen mitä tarvitsi voidakseen tehdä työnsä loppuun
• Yli 400 loukkaantui mielenosoittajien ja poliisin välisisissä yhteenotoissa
• 39 loukkaantuneista oli poliiseja
• 4 vaati sairaalahoitoa, kaksi ihmistä vakavassa tilassa
• Äänestystuloksella ei väliä, koska kyseessä ei ollut virallinen, säännöt täyttävä äänestys. Minkäänlaista kirjanpitoa äänestäjistä ei ollut, jokainen sai äänestää niin monta kertaa kuin huvitti ja äänet kerättiin separatistiaktivistien koteihin laskettavaksi.
• Katalaanien enemmistö ei osallistunut vaaleihin ja on nyt separatistien vuoksi peloissaan
• Katalonian poliisi, Mossos d’Esquadra osoitti olevansa poliittisesti johdettavissa, koska ei toiminut virkavelvollisuuksiensa mukaisesti
• Itsenäiseksi julistautumisella ei ole minkäänlaista legitimiteettiä, joten se on estettävä.
• Keskushallinto ei suostu dialogiin niin kauan kuin separatistit eivät kunnioita lakeja ja oikeusvaltion periaatteita.
• Jos katalaanit haluavat muuttaa lakeja, sen tulee tapahtua normaaliprosessin mukaisesti.
• Euroopan unioni ja kansainvälinen yhteisö tukee keskushallinnon lähestymistapaa

KATALAANISEPARATISTIEN NÄKÖKULMA:

• Äänestyksen laillisuudella ei ollut väliä, koska lait ovat Espanjan sanelemia, ei Katalonian
• Kaikki saivat osallistua vapaaehtoisesti, edes virkamiehiä ei pakotettu järjestelyihin poliisin mahdollisten vastatoimien vuoksi
• Poliisi yritti estää kansalaisia äänestämästä
• Poliisi hakkasi ja pahoinpiteli rauhanomaisia äänestäjiä, vanhuksia ja lapsia, jotka olivat kerääntyneet täyttämään demokraattisia velvollisuuksiaan
• Miltei 900 ihmistä loukkaantui poliisiväkivallan uhrina
• Äänestystulos oli selvä: 90 prosenttia katalaaneista äänesti itsenäisyyden puolesta
• Äänestämättä jättäneet tekivät itse oman valintansa, joten heitä ei tarvitse huomioida
• Poliisiväkivalta aiheutti vähäisen osallistumisen
• Epäselvyydet ääntenlaskennassa ovat poliisin painostuksen syytä
• Ainoa tie ulos Madridin kuristusotteesta on itsenäisyysjulistus, vaikka yksipuolisesti, jos ei muuten
• Katalonia ei saa riittävästi valtaa Espanjan parlamentissa, jotta se voisi saada haluamansa lakimuutokset normaali teitse läpi.
• Euroopan unionin tulee tukea Kataloniaa

Uhkapelin seuraavat vaiheet

Katalaanipoliitikot ovat myös esittäneet julistavansa itsenäisyytensä yksipuolisesti lähipäivinä. Jos tätä ei tapahdu, voi kansalaisten turhautuminen kääntyä katalaanipoliitikkoja itseään vastaan.

Jos Katalonia julistautuu itsenäiseksi, ei Espanjan keskushallinnolla ole muita vaihtoehtoja kuin tukahduttaa se. Keinoina ovat esimerkiksi johtavien poliitikkojen pidättäminen, julkishallinnon rahahanojen sulkeminen, aluehallinnon kaataminen ja uudet vaalit tai valtaoikeuksien siirtäminen pala kerrallaan Madridiin.

Jos Katalonia julistautuu itsenäiseksi, ei Espanjan keskushallinnolla ole muita vaihtoehtoja kuin tukahduttaa se.

Rajoyn määräämästä repressiosta ja sen saamasta kielteisestä julkisuudesta huolimatta Espanjan keskushallinto on Kataloniaa vahvemmassa asemassa sekä sisä- että ulkopoliittisesti. Siksi se ei suostu dialogiin separatistien kanssa. Se katsoo, ettei uhkailemalla ja kiristämällä, saati kaduilla mellakoimalla tule kenenkään saada tahtoaan läpi.

Sisäpoliittisesti sympatiaa muita vauraampien katalaanien irtautumiselle ja keskisormen heiluttelulle lakien ja demokraattisten periaatteiden suuntaan on vähän. Vain Baskimaassa seurataan tilannetta selvästi katalaanien puolella.  Tämä selittyy pitkälti sillä, että heillä on jo vuoronumero tiukasti nyrkissä omaa irtautumista ajatellen. Baskimaa kuitenkin odottaa ja katsoo mitä Katalonialle käy, ennen kuin yrittää itse mitään vastaavaa. Muutenkin vuosikymmenten itsenäisyystaistelu on selvästi aiheuttanut Baskimaassa tietynlaista väsymystä.

Ulkopoliittisesti sekä Euroopan unioni, YK että kaikki merkittävät suuret maat ovat selvästi sanoneet, että tunnustusta tai silkkihansikkain käsittelyä katalaaneille ei ole luvassa. Poliisiväkivallan jälkeen kansainvälinen yhteisö oli korvia huumavan hiljaa. Tämä osoittaa selvästi, että Katalonia on yksin.

Katalonia on yrittänyt sittemmin vedota Euroopan unioniin ja pyytänyt tätä välittäjäksi tilanteeseen. Se on mahdollista nykysääntöjen mukaan vain, jos pyyntö tulee Madridista.

Euroopan parlamentti käsitteli asiaa 4. lokakuuta. Viesti Katalonialle oli hyvin selvä: poliisiväkivalta oli surullista, mutta Espanjan toiminta lakien mukaista. Lakeja voi yrittää muuttaa, mutta perustuslaillista järjestystä on noudatettava. Nyt on neuvoteltava.

Viesti Katalonialle oli hyvin selvä: poliisiväkivalta oli surullista, mutta Espanjan toiminta lakien mukaista.

Edes siinä tapauksessa, että Espanja hyväksyisi Katalonian itsenäistymisen, pysyminen EU:ssa ei ole itsestäänselvyys. Katalonia joutuisi eroamaan unionista ja siitä tulisi niin kutsuttu kolmas maa. Sitten se joutuu hakemaan jäsenyyttä jonon hänniltä.

Ei ole mitenkään selvää, että Katalonia edes täyttää jäsenyyskriteereitä. Katalonian lait ovat pitkälti Espanjan lakeja, eikä kaikkia tarvittavia instituutioita ole vielä olemassa. Niiden perustaminen vie aikaa. Talouskaan ei välttämättä ole kriisin jäljiltä riittävän vahvalla tolalla.

Kokonaan toinen kysymys on, onko EU valmis ylipäänsä laajentumaan. Kannattaisivatko esimerkiksi Saksa ja Ranska tai Belgia Katalonian valtion mukaantuloa? Ne voivat pelätä joutuvansa sen seurauksena paloittelemaan omaa maataan.

Dominoefektiä ei kukaan halua, ja Katalonia on nyt hakeutumassa ennakkotapauksen asemaan.

YTT Teemu Tammikko toimii Ulkopoliittisen instituutin vanhempana tutkijana ja on erikoistunut tutkimaan poliittista radikalismia, terrorismia ja terrorismin vastaista toimintaa.

Julkaisu Katalonian uhkapeli ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Näitä kysymyksiä Euroopan turvallisuusviranomaiset ovat pohtineet viime vuosina, kun Syyrian sisällissota on eskaloitunut ja puhjennut täyteen voimaansa. Raakuudet maassa ovat käsittämättömiä, ja eri osapuolien hahmottaminen entistä vaikeampaa. Siinä missä länsimaat ovat katselleet tapahtumia sivusta, on yhä kasvava joukko vapaaehtoisia lähtenyt Syyriaan valmiina taistelemaan. Osa heistä on päätynyt radikaalien islamilaisten ryhmien riveihin, jotka ovat olleet keskeisessä roolissa väkivallan raaistumisessa. Arviot eurooppalaisten vapaaehtoistaistelijoiden määrästä Syyriassa ovat vaihdelleet sadasta noin pariin tuhanteen. Suomalaisia tuosta joukosta on noin kolmekymmentä. Yhteensä ulkomaalaisia taistelijoita arvellaan konfliktissa olevan noin kymmenen tuhatta. Tarkkaa määrää on vaikea arvioida, koska matkustaminen Syyriaan on helppoa, eikä jälkiä haluta jättää.

Espanjan sisällissodan taistelijat esimerkkitapauksena

Historiallisten analogioiden käytössä on omat vaaransa, mutta houkutus sellaisen käyttöön Syyrian tapauksessa on suuri. Suomella on vähän tietoa ja kokemuksia ulkomaisista konflikteista tai niissä taistelleista vapaaehtoisista. Ainoa kymmenittäin vapaaehtoisia puoleensa vetänyt konflikti lähihistoriasta on Espanjan sisällissota vuosina 1936-1939. Espanjan ja Syyrian sisällissodissa voi halutessaan nähdä paljon yhtäläisyyksiä; molemmissa kansainvälinen yhteisö on pysynyt virallisesti sivustaseuraajana, vaikka käytännössä tukea on annettu sodan eri osapuolille. Syyrian tavoin myös Espanjassa maltillinen tasavaltalaisuus jäi nopeasti ääriliikkeiden jalkoihin ja lopulta konfliktissa oli useita osapuolia. Jopa kommunismin, sosialismin ja anarkismin globaalin vallankumouksen tavoitteessa on tietty yhtäläisyys ääri-islamistien tavoitteeseen maailmanlaajuisesta jihadista, pyhästä sodasta. Kaikissa edellä mainituissa ideologioissa korostetaan myös sitä, kuinka jokaisen yksilön tulee omalta osaltaan kantaa kortensa kekoon. Vapaaehtoistaistelijoiden sodanjälkeistä dynamiikkaa pohdittaessa mielenkiintoisinta on kuitenkin se, mitä ideologialle ja toimintatavoille tapahtui sodan loputtua.

Jyrki Juusela on kirjoittanut yksityiskohtaisen historiikin suomalaisten osallisuudesta Espanjan sotaan (2003). Juuselan mukaan Espanjassa taisteli 239 vapaaehtoista suomalaista, joista 151 oli joko amerikan-  tai kanadansuomalaisia. Suurin osa vapaaehtoisista taisteli osana tasavallan puolella olevia kansainvälisiä prikaateja, tai pienemmissä vasemmistolaisissa ryhmissä. Francon joukoissa taisteli vain 14 suomalaista. Vapaaehtoisista viitisenkymmentä palasi takaisin Suomeen ja Atlantin toiselle puolelle noin sata taistelijaa. Teoksessaan Juusela kuvaa myös vapaaehtoisten taistelijoiden kotiinpaluuta. Espanjan sisällissodan kokemusten avulla voidaan pohtia, mitä Syyrian suomalaistaistelijat todennäköisesti tekevät palattuaan takaisin kotimaahan.

Taistelijoiden kotiinpaluu

Juuselan historiallisen katsauksen valossa nykyinen huoli vapaaehtoistaistelijoiden radikalisoitumisesta on liioiteltu, joskaan ei täysin turha. Vaikka suomalaistaistelijat palasivat Espanjasta kotiin epäilevään ja kireään ilmapiiriin, jossa esimerkiksi työnsaanti oli vaikeaa, varsinainen ääritoiminta vapaaehtoisten keskuudessa oli harvinainen poikkeus. Suurin osa entisistä taistelijoista pysyi kuitenkin uskollisena ideologialleen ja toimi aktiivisesti vasemmistolaisessa yhdistystoiminnassa, sekä kiersi aktiivisesti ympäri maata kertomassa kokemuksistaan. Tästä syystä talvisodan syttyessä Valpo passitti monia entisiä taistelijoita muiden kommunistien joukossa turvasäilöön, ihan vain varmuuden vuoksi. Talvisotaan osallistuneista enemmistö taisteli silti Suomen puolella, vaikka joukkoon mahtui myös rintamakarkureita ja muutama loikkari. Kaksi loikkaria kouluttautui edelleen desanteiksi Suomea vastaan. Kaksi Espanjan kävijää toimi myös Terijoen hallituksessa. Sodan jälkeen aktivismi jatkui mm. ”puna-valpossa” ja kommunistisessa puolueessa, mutta täysin lakien puitteissa.

Rapakon toiselle puolelle palanneet suomalaiset integroituivat paremmin takaisin yhteiskuntaan. Syynä oli varmasti ainakin helpompi työn saaminen. Sisäinen poliisi ei myöskään hengittänyt jatkuvasti niskaan, kuten Suomessa. Niin ikään emigranttien enemmistö pysyi uskollisena vasemmistolaiselle ideologialle ja jotkut toimivat aktivisteina ammattiyhdistysliikkeissä ja muissa vastaavissa varsin maltillisissa laillisissa liikkeissä. Suurin osa maahanmuuttajista jättäytyi toisen maailmansodan taisteluista sivuun. Toisaalta etenkin amerikansuomalaisista moni osallistui sotaan Euroopassa Yhdysvaltojen riveissä. Tosin erotuksena Suomen tilanteeseen oli se, että vastustajana oli kommunistisen Neuvostoliiton sijaan fasistinen Saksa. Vapaaehtoisista voimakkaimmat vasemmistolaiset eivät siis joutuneet taistelemaan ihailemaansa yhteiskuntaa vastaan, niin kuin Suomessa, vaan vastassa oli sama ideologinen vihollinen, kuin Espanjassa.

Huoli Syyrian vapaaehtoisista suomalaistaistelijoista

Huoli Syyrian vapaaehtoisista taistelijoista juontaa siitä tosiasiasta, että monen eurooppalaisen ääri-islamilaisen iskun taustalla on ollut ulkomaisten konfliktien, kuten Afganistanin tai Irakin, karaisemia tekijöitä. Tutkimukset myös osoittavat, että taisteluissa opitaan terroritoiminnalle tärkeitä taitoja, ja kokeneiden sotureiden iskut onnistuvat aloittelijoiden iskuja paremmin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki Syyrian vapaaehtoiset olisivat potentiaalisia terroristeja palattuaan kotimaahansa.

Jos Espanja-analogia Syyriaan pitää paikkansa, voidaan tehdä karkea arvio siitä, kuinka suuri osuus ulkomaalaisista vapaaehtoisista Syyriassa muodostaa todellisen turvallisuusriskin. Espanjan ulkomaalaisia taistelijoita valvoneen Kansainliiton komission johtajan, suomalaisen kenraali Bruno Jalanderin, havaintojen mukaan kansainvälisistä prikaateista arviolta puolet oli rikollisia ja seikkailijoita, kun taas puolet oli aatteellisia taistelijoita. Koska Juuselan historiikin valossa aatteellisuus yleensä säilyy ja seikkailijat eivät välttämättä lainkaan koe mitään aatteellista herätystä, voidaan uhka-arvioista sulkea pois puolet vapaaehtoisista.

Seuraava askel arvioinnissa onkin jo vaikeampi ja edellyttäisi tietoa siitä, mikä ideologia ajaa yksilön taistelemaan Syyriaan. Valtaosa vapaaehtoisista tuskin kannattaa ääri-islamilaista maailmankuvaa tai ole valmis terroritekoihin sen puolesta, mutta sen todentaminen on vaikeaa. Tilannetta seuraavan The International Centre for the Study of Radicalisation tekemässä kartoituksessa tässä kohdassa on suuri aukko. Vapaaehtoisista ulkomaalaisista vain viidenneksen osalta affiliaatio Syyriassa tiedetään. Tunnetuista enemmistö liittyy juuri ääriryhmiin, mutta osallisuus ääriryhmien toimintaan on helpompi saada selville ryhmien julkaisemien marttyyrilistojen kautta. Ryhmien riveissä kuolleiden kansalaisuudet paljastetaan, mikä ei päde muihin ryhmiin. Jos siis ideologisista vapaaehtoisista hövelisti arvioiden puolet olisi todella ääri-islamin kannattajia, olisi Suomesta lähtijöiden joukossa todennäköisesti muutama myös näiden joukossa.

Opetukset Espanjasta palaavista

Espanjan kokemukset osoittavat että vapaaehtoistaistelijoiden kotiutumisen helppous ja tarjotut mahdollisuudet integroitua yhteiskuntaan ovat tärkeitä. Siksi vapaaehtoistaistelijoita ei tulisi automaattisesti leimata ja sulkea yhteiskunnan ulkopuolelle. Elämän normalisoituminen on tärkeää. Niille, jotka kokevat tarpeelliseksi jatkaa poliittista toimintaa, tulee löytyä siihen laillinen ja maltillinen kanava.

On silti mahdollista, että osa Syyrian kävijöistä Espanjan kävijöiden tapaan kiertää puhumassa kokemuksistaan. Tämä voi lisätä rekrytointia ja tukitoimintaa Suomesta Syyriaan tai muihin vastaaviin konflikteihin. Tämäkään ei välttämättä ole rikollista toimintaa, ellei kyseessä ole juuri rekrytointi aseelliseen toimintaan. Ne jotka haluavat jatkaa taistelua jihadin nimissä todennäköisesti tekevät niin muualla kuin Suomessa. Suomi ei ole tuon ideologian silmissä millään tavoin keskeinen maa. Kaikesta huolimatta jokainen terroriteko on liikaa niin Suomessa kuin muuallakin, joten viranomaisten on perusteltua pitää Syyrian taistelijoiden suhteen ainakin toinen silmä auki.

Lähteet:

Hegghammer, Thomas: ”The Rise of Muslim Foreign Fighters: Islam and the Globalization of Jihad”. International Security, Vol 35, No. 3, 2010.

ICSR ^[1]http://icsr.info/2013/12/icsr-insight-11000-foreign-fighters-syria-steep-rise-among-western-europeans/

Juusela, Jyrki: Suomalaiset Espanjan sisällissodassa 1936-1939. Jyväskylä, Atena Kustannus Oy, 2003.

SM:n Väkivaltainen ekstremismi suomessa tilannekatsaus 1/2014 (14.3.) http://www.intermin.fi/download/52012_Tilannekatsaus_1-2014_FINAL.pdf?4eeb06f3920dd188  

Artikkelikuva: maarten-van-den-heuvel / Unsplash

Julkaisu Vapaaehtoistaistelijat turvallisuusuhkana: Espanjan sisällissodasta Syyriaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.