Eteläafrikkalainen dokumentti osoittaa, kuinka pettymystä ANC:n politiikkaan on ollut alusta alkaen, mutta erimielisyyksien ilmaisun muoto muuttuu. Viesti on se, että ANC:n vaikeuksissa ei ole pohjimmiltaan kyse skandaalista vaan edistyksestä.

Etelä-Afrikka on paitsi yksi Afrikan suurimmista talouksista ja alueensa poliittinen valtakeskus, myös maa, johon latautuu valtavasti symboliikkaa. Tuon symboliikan keskiössä ovat 1990-luvun tapahtumat: apartheidin kaatuminen ja demokratian synty, totuuskomissio sekä Nelson Mandelan moraalinen johtajuus. Etelä-Afrikka on monimuotoinen, edistyksellinen ja menneet vääryydet taakseen jättänyt.

Tämän tarinan vastakertomukset käyvät jatkuvasti kovaäänisemmiksi. Vastakarvaisen tulkinnan mukaan demokratian maahan taistelleesta Afrikan kansalliskongressi ANC:sta on kehkeytynyt vuosikymmenten kuluessa klassinen ruling party, jonka voitto on toimivan demokratian näkökulmasta liian itsestään selvää.

Vastakarvaisen tulkinnan mukaan ANC:sta on kehkeytynyt vuosikymmenten kuluessa klassinen ruling party.

Taloudellinen eriarvoisuus on demokratian kaudella kasvanut, ja valtavasta työttömyydestä on tullut pysyvää. Yhä useammat sanovat ääneen, että ovat pettyneitä ANC:n aikaansaannoksiin.

The Giant is Falling edustaa tätä vastakertomusten genreä. Dokumentti valitsee puolensa empimättä. Se valistaa katsojia ANC:n epäonnistumisista ja seuraa puolueen valtaa haastavaa liikehdintää. Elokuvan viesti on suoraviivainen: ANC:n jälkeinen aika on koittamassa pian.

Kamppailu ANC:n sielusta

ANC:n valtaannousun aika 1990-luvulla oli täynnä toivoa. Puolue oli luvannut apartheidin aikaisten vääryyksien korjaamista ja taloudellista tasa-arvoa. Ajan henki oli kuitenkin ANC:n ideologiaa vastaan. Itäblokin sortumisen jälkeisessä ilmapiirissä uusliberalismista oli muodostunut uusi normaali.

ANC perääntyikin heti alkuun monista keskeisistä tavoitteistaan, kuten vaurauden jakamisesta ja esimerkiksi timanttikaivosten kansallistamisesta. ANC on myös ollut varsin haluton tekemään varsinaista työllisyyspolitiikkaa tai ekspansiivista finanssipolitiikkaa.

Elokuvan viesti on suoraviivainen: ANC:n jälkeinen aika on koittamassa pian.

Tämä oli tietysti järkytys monille. Kuten taloustieteilijä Duma Gqubule toteaa dokumentissa, ANC koostui vapautustaistelijoista, jotka olivat valmiita kuolemaan asiansa puolesta. Nyt he mukautuivat kaikkiin kansainvälisen pääoman tahdonilmaisuihin.

Uusliberalistisen ANC:n keskeinen hahmo oli ominkin sanoin thatcherilaiseksi identifioitunut Thabo Mbeki. Kuten The Giant is Falling dokumentoi, Mbekin toimittua kaksi kautta presidenttinä monet ANC:ssa halusivat valtaan kenet tahansa vasemmistolaisemmaksi mielletyn. Tämän roolin sai Jacob Zuma.

Dokumentissa seurataan tarkasti sekä Zuman valtaannousun taustaa että hänen rakentamaansa valtajärjestelmää.  Zuman kaudella sekä maa että puolue ovat rappioituneet. Politiikan huippua ja talouden huippua on vaikeampi erottaa, johtamisesta on tullut hierarkisempaa, presidentin valta ulottuu oikeuden käytäntöihin ja Zuma vaikuttaa keräävän vaurautta ympärilleen varsin häikäilemättömästi. Huolena on, että puolueen johto alkaa täyttyä vastaavasta asemasta kiinnostuneista opportunisteista.

Dokumentin henkilöivä ote tosin uhkaa hämärtää joitakin selvähköjä politiikan nyansseja. Zuma ei ole yksin ANC eikä voi myöskään johtaa sitä yksin. Zuman nousua ei myöskään selitä yksin hänen asemansa Mbekin vastustajana. Mandelakin oli muuta kuin sädekehä ja pitkälti loi nykyisen järjestelmän suuntaviivat.

Positiivinen diskriminaatio ja kärsivällisyyden loppu

ANC on kehottanut kannattajiaan kärsivällisyyteen. Tasa-arvo, mahdollisuudet, taloudellinen muutos ja työpaikat tulisivat ennen pitkää, kun puolue vaan saisi työrauhan.

Mutta kuinka paljon kärsivällisyyttä ihmisiltä voi odottaa? Nykyiset keski-ikäiset ovat eläneet koko aikuisikänsä ANC:n hallitessa, ja toivo suuresta muutoksesta on vaihtunut voimistuvaan kyynisyyteen. Maan suurkaupunkien valtavissa slummeissa eletään ilman elämän perusedellytyksiä sukupolvesta toiseen.

Toivo suuresta muutoksesta on vaihtunut voimistuvaan kyynisyyteen.

Mbekin hallinnon idea uusliberalistisen talouspolitiikan ja apartheidin virheitä korjaavien toimien yhdistämiseen oli ”Black economic empowerment” -ohjelma (BEE). Tarkoituksena oli kasvattaa mustien afrikkalaisten taloudellista valtaa positiivisen diskriminaation keinoin.

Ohjelman saavutukset ovat toki todellisia, mutta sen seurauksiin kuuluu myös ANC:n lähellä toimivan tai toimineen liikemiesten joukon huomattava rikastuminen.

Jos ANC olisi halunnut puuttua laajempaan eriarvoisuuteen, olisi koulutusjärjestelmän tasa-arvoistamiseen täytynyt investoida valtavasti. Tässä kuitenkin laahataan jäljessä, ja jatkuvasti nousevat yliopistojen lukukausimaksut pikemmin luovat esteitä köyhistä oloista lähteville.

ANC:n asema poliittisen vallan käyttäjänä merkitsee myös asemaa järjestysvallan käyttäjänä. Vuonna 2012 koko maata järkytti Marikanan joukkomurhaksi kutsuttu tapaus, kun poliisi ampui kuoliaaksi kymmeniä lakkoilevia kaivostyöläisiä.

Marikanan tapaus loi BEE-ajattelulle erityisen huonoa kaikua. Levottomuudet alkoivat, kun ANC:n johtohenkilöihin kuuluva kaivoksen omistaja oli kieltäytynyt keskustelemasta lakkoilijoiden kanssa. Puolueen johtoon kuuluva kaivoksen omistaja hyväksymässä kaivosmiesten ampumisen sai ANC:n johdon näyttämään George Orwellin Napoleon-sialta.

Vaihtoehtojen muodot

ANC:n pitkään kyseenalaistamaton valta-asema on luonnollinen seuraus maan lähihistoriasta. ”Virallinen” oppositio Democratic Alliance (DA) assosioituu liikaa apartheid-aikojen valkoisten politiikkaan, vaikka ei olekaan tuon ajan vallanpitäjien perillinen.

Toisaalta monet kriittiset äänet, kuten maan vaikutusvaltainen kommunistipuolue ja suurimmat ammattiliitot, ovat alusta asti toimineet yhteistyössä ANC:n kanssa ja tottuneet esittämään kritiikkinsä ANC:n sateenvarjon sisällä.

Dokumentin näkökulma on epäilemättä aivan paikkansapitävä: valtakamppailu käy todellisemmaksi. Pettymystä ANC:n politiikkaan on ollut alusta alkaen, mutta erimielisyyksien ilmaisun muoto muuttuu.

Pettymystä ANC:n politiikkaan on ollut alusta alkaen, mutta erimielisyyksien ilmaisun muoto muuttuu.

The Giant is Falling nostaa taloudellisen tasa-arvokamppailun symboliksi ja kärjeksi Julius Maleman. Entinen ANC:n nuorisojärjestön johtaja ja myöhemmin puolueesta erotettu Malema on perustanut Economic Freedom Fighters (EFF) -puolueen vaatimaan taloudellista tasa-arvoa. Monet näkevät EFF:n ohjelman olevan aito pyrkimys lunastaa vihdoin ANC:n vanhat lupaukset.

Malema esitetään dokumentissa periksiantamattomana oikeudenmukaisuuden soturina – mitä nyt kerran ohimennen muistutetaan, että hänkin on varsin varakas. Todellinen Malema on kuitenkin ristiriitaisempi hahmo, eikä hänkään ole selvinnyt ilman taloussotkuja.

Läntisessä mediassa Malema on noteerattu lähinnä oikeudessakin vihapuheena tuomituista valkoisten vastaisista avauksistaan. Hänet on esitetty arvaamattomana ja vaarallisena kansankiihottajana, joka häiriköi rationaalisen ANC:n hallintoa.

Tässä mielessä The Giant is Fallingin luoma kuva toki monipuolistaa ilmiötä terveellä tavalla. Maleman hahmossa on paljon latinalaisamerikkalaistyylistä vasemmistopopulistia sekä hyvässä että pahassa, eivätkä yksinkertaiset moraaliset kannat tee tällaisille hahmoille oikeutta.

Joka tapauksessa Malemaan keskittyessään The Giant is Falling pyörittää tarinaansa silmiinpistävän paljon puoluepolitiikan ympärillä. EFF on toki nuorten suosima puolue ja kiinnostava poliittinen voima.

Opiskelijoiden keskuudessa on meneillään voimakas uuden sukupolven politisoituminen.

Kuitenkin nykyiset suuret yhteiskunnalliset liikkeet voivat olla ANC:n legitimiteetille tuhoisampia. Etelä-Afrikan työläisten aktiivisuuden lisäksi opiskelijoiden keskuudessa on meneillään voimakas uuden sukupolven politisoituminen.

Kohti toimivaa demokratiaa

Dokumentin tekeminen yhtä aikaa ajankohtaisesta ja reaalipoliittisesta teemasta on väistämättä vaikeaa. Dokumentti esittää esimerkiksi päättyneen vuoden kunnallisvaalit huomattavana poliittisena käännekohtana.

Katsoja kysyy väistämättä, olivatko nuo kunnallisvaalit todella niin keskeinen tapahtuma – vai ainoastaan viimeisimmät vaalit?

Reaalipolitiikkaa seuratessa historian suuntaa kääntävät tapahtumat ja pian unohtuvat yksityiskohdat sekoittuvat herkästi.

Dokumentilla on kuitenkin olennainen viesti, vaikka tämä viesti onkin luettava rivien välistä. Viesti on se, että ANC:n vaikeuksissa ei ole pohjimmiltaan kyse skandaalista vaan edistyksestä.

Kuluneet reilut 20 vuotta maan poliittista järjestelmää on luonnehtinut apartheidin jälkeisyys. ”Jonkin jälkeen” ei voi kuitenkaan olla pysyvä poliittinen olotila. ANC oli vapautusliike ja valtaansa oikeutettu muutosajan puolue, mutta olisi kummallista, jos historiallinen oikeutus tekisi puolueesta kyseenalaistamattoman hallitsijan vuosikymmeniksi toisensa jälkeen.

”Jonkin jälkeen” ei voi olla pysyvä poliittinen olotila.

Toimivassa demokratiassa on aidosti kilpailevia puolueita ja poliittisia intressejä. ANC:n hajoaminen ideologisesti kilpaleviin puolueisiin ei olisi tässä mielessä huono asia. Se ei olisi edes puolueen vapautustaistelun perinnön himmentäjä – luultavasti päinvastoin.

Maan tulevaisuuden kannalta on varmasti hyvä, että maan johtoon ei päädytä ANC:n sisäisessä vaan puolueiden välisessä kilpailussa.

Toki normaali demokratia edellyttää myös sitä, että politiikalla on väliä. Jos maan köyhien enemmistö ei näe poliittisen muutoksen tuottavan muutosta elinolosuhteisiinsa, järjestelmä ei toimi. Pelkkä puolueiden kilpailu ei tee demokratiaa, ja myös EFF voi osoittautua vielä raskaaksi pettymykseksi.

Normaali demokratia edellyttää myös sitä, että politiikalla on väliä.

Dokumentin loppuvaiheilla professori Achille Mbembe tiivistää olennaisen analysoidessaan viime vuosien opiskelijaprotesteja. Mbemben mukaan protestien erityinen hienous on ollut siinä, että niiden myötä Etelä-Afrikassa on vihdoin ryhdytty puhuttu tulevaisuudesta menneisyyden sijaan.

DocPoint-dokumenttifestivaali järjestetään 23.1.–29.1. Helsingissä.

Teppo Eskelinen, YTT (dos.), työskentelee yhteiskuntapolitiikan ma. yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu DocPoint: Etelä-Afrikan horjuva ikoni ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yliopiston pääkampukselle kävellessä täytyy kiivetä kohtuullinen määrä portaita ja ylämäkeä. Kampukselle päästessä ensimmäisenä vastassa on ollut kivinen Rhodes. Patsas on muinaisten suurmiesten muistomerkeille ominaisesti pompöösiin tyyliin valmistettu, ja se on katsellut kampukselta kaupunkia kohti kuin tarkkaillakseen läänityksiään. Ilmestys on hämmentävä: todellako 2010-luvun Etelä-Afrikassa on Rhodesin patsas paikoillaan?

Liikehdintää jakautuneessa yhteiskunnassa

Tämä kokemus on kuitenkin nyt historiaa. Patsaasta on viime kuukausina tullut paikallisen radikaalin opiskelijaliikkeen (#rhodesmustfall) keskeinen vastustuksen kohde. Suuret joukkiot Kapkaupungin yliopiston (ennen kaikkea mustia) opiskelijoita ovat protestoineet viikkojen ajan kampuksella vaatien patsasta tuhottavaksi. Mustille opiskelijoille patsas edustaa nimenomaan institutionalisoidun rasismin jatkuvuutta ja yliopistolla vallitsevaa ulossulkevaa valkoista elitismiä.

Liikkeen käynnistänyt opiskelija heitti patsaan päälle ulosteita, ja myöhemmin opiskelijat teippasivat patsaan lukuisia kertoja jätesäkkien peittoon, ikään kuin kyseessä olisi roska. Symbolinen kieli on siis ollut kovaa. Opiskelijat ovat myös vallanneet yliopiston rakennuksia viikkokausiksi ja nimenneet niitä uudestaan (monien nimet viittaavat kolonialismin ajan merkkihenkilöihin). Liike on ollut globaalistikin näkyvä, ja esimerkiksi Kaliforniassa UC Berkeleyn mustat opiskelijat ovat ilmaisseet sille aktiivisesti tukeaan.

Mustien opiskelijoiden kytevä turhautuminen on tietysti ymmärrettävää. Modernin Etelä-Afrikan tulisi olla rasismin taakseen jättänyt maa, mutta arkinen kokemus kertoo toista. Kapkaupungin yliopiston 1 500 työntekijästä alle sata on etnisiä afrikkalaisia, mitä voi verrata 80 prosentin osuuteen koko maan väestöstä. Opiskelijoiden kohdalla tilanne ei ole juuri parempi. Etelä-Afrikan yliopistolaitos on monessa mielessä edelleen valkoisten etuoikeuksien linnake, jonkinlaisesta periaatteessa tasa-arvoisesta työnantajapolitiikasta huolimatta. Yliopisto on tietysti vain yksi instituutio, mutta heijastaa yleisempiä olosuhteita.

Yhteiskunnalliset ristiriidat ovat muutenkin kärjistyneet. Etelä-Afrikkaa järkytti vuonna 2012 Marikanan massamurha, jossa maan turvallisuusjoukot ampuivat kymmeniä lakkoilevia platinakaivoksen työläisiä. Tapahtumaa pidetään maassa jonkinlaisena viattomuuden loppuna. Sitä seurasi joukko uusia ja entistä militantimpia lakkoja: vuonna 2014 työnantajien kansainvälinen tutkimus arvioi Etelä-Afrikan maaksi, jossa ”työläisten yhteistyöhalu” on heikoimmalla tasolla maailmassa.

Patsaan kaatumisen jälkeen

Virallinen yliopisto seurasi pitkään opiskelijaliikettä varsin hermostuneena yrittäen parhaansa mukaan tasapainoilla sen vaatimusten kanssa. Yhtäältä vaatimus rotusorron vanhojen symbolien kaatamisesta on täysin linjassa yliopiston julkilausutun linjan kanssa, toisaalta yliopisto teki kaikkensa rauhoittaakseen näkyvää liikehdintää ja siinä sivussa puolustaakseen perinteitään. Erityisen paljon puhuttiin opiskelijoiden ”kuuntelemisesta”, ilman sen kummempaa viitettä siitä, mihin kuuntelemisen oli tarkoitus johtaa. Lopulta yliopisto luovutti. Patsas sai lähteä viime perjantaina, jolloin se siirrettiin näkyvästi opiskelijaradikaalien juhliessa ympärillä.

Liikkeen aktiivit kuvasivat mediassa tilannetta käänteentekeväksi, koska liike oli pakottanut ensimmäistä kertaa yliopiston historiassa ”valkoiset ihmiset kuuntelemaan, mitä sanottavaa mustilla ihmisillä on”. Tämä on tietysti olennaista: rotusorron uhreille on ollut tarjolla valikoituja ja yksilöllisiä sosiaalisia nousuja, mutta paljon vähemmän mahdollisuuksia yleisesti jaetun ja tukahdutetun yhteiskunnallisen kokemuksen artikuloimiseen. Samojen aktiivien mukaan ”kokemukset, joita liike tuo esille, heijastavat laajempaa rasistisen yhteiskunnan dynamiikkaa, joka on pysynyt muuttumattomana myös virallisen apartheidin loputtua”.

Mutta mitä seuraavaksi? Opiskelijaliikkeen agenda on huomattavan laaja – ”jälkikoloniaalinen yliopisto” ja viime kädessä todellinen rotusorrosta vapautuminen. Jo ensin mainittu edellyttäisi koko yliopiston idean miettimistä uudelleen institutionaalisesti, epistemologisesti ja pedagogisesti. Liike on kuitenkin keskittynyt tähän mennessä yhteen symboliin, Rhodesin patsaaseen, ja joutuu nyt kysymään itseltään, mitä tehdä vaaditun symbolisen voiton jälkeen. Loppuuko opiskelijaliikkeeltä veto, vai jatkuuko se entistä radikaalimpana? Osaako se toimia symbolisen tason tuolla puolen?

Symbolinen yhtenäisyys ja materiaalinen todellisuus

Taustalla oleva kokemus on tietysti pidempää perua. 1990-luvun alun käänteiden odotettiin tuovan Etelä-Afrikkaan aitoa yhteiskunnallista tasa-arvoa rotusortopolitiikan päättymisen myötä, mutta muutos on ollut sietämättömän hidasta. ANC on ollut vallassa tuosta ajasta lähtien, mutta taloudellinen eriarvoisuus on valtavaa ja noudattelee edelleen pitkälti etnisiä jakolinjoja. Monet tuntuvat ajattelevan, ettei apartheidin vastaista työtä viety ikinä loppuun asti. Poliittista toimintaa ei helpota se, että ANC:n parlamentaarisesta enemmistöstä johtuen puoluepolitiikka tarjoaa heikonlaisesti näköaloja radikaaleihin muutoksiin – vasemmisto-oppositiokin toimii ANC:n sisällä.

Virallinen Etelä-Afrikka perustaa kansallisen identiteettinsä sovinnolle, menneiden vääryyksien unohtamiselle ja harmoniselle monikulttuurisuudelle. ANC:n noustessa valtaan Etelä-Afrikka halusi korostaa nimenomaan rotujen välistä sovintoa ja esimerkillisyyttään osana ”kansojen perhettä”.

Tämä tarkoitti käytännössä monia edistyksellisiä ideoita, mutta toisaalta samaan aikaan mahdollisimman kitkatonta sulautumista osaksi ”kansainvälistä yhteisöä”, mikä tarkoitti 1990-luvun alussa uusliberaalien instituutioiden betonoimista talouspolitiikan perustaksi. Näin valtio otti huomattavasti pienemmän roolin ja yhteiskunnallisia asemia tasaavaan politiikkaan pyrittiin huomattavasti vähemmän, kuin rotusorron tosiasiallinen lopettaminen olisi edellyttänyt. Puhtaasti meritokraattinen ja omistussuhteet betonoiva järjestelmä apartheidin yhteiskunnallisen järjestyksen päälle rakennettuna on pohjimmiltaan syvästi rasistinen.

Monet Etelä-Afrikan politiikan tutkijat pitävät ANC:n politiikan ydinkysymyksenä symbolien ja hallinnoinnin ristiriitaa. Jono äänestyspaikalle Sowetossa apartheidin kaaduttua oli keskeinen visuaalinen ja ahkerasti toistettu symboli, ”kaiken muuttava hetki”. Poliitikko ja filosofi Jeremy Croninin mukaan Etelä-Afrikan poliittinen puhe on apartheidin jälkeisen ajan täyttynyt ”re-sanoista”, viitaten siis paluuseen – ikään kuin ennen apartheidia olisi ollut jokin harmoninen kansankunta tai ”alkuperäinen tila”, jonka voisi löytää uudelleen.

Kuitenkin politiikan todellisuus on hidasta hallinnointia, jonka logiikkaa on työlästä sovittaa yhteen puheen kanssa, jota hallitsevat symbolinen yhtenäisyys ja ”paluun” fantasia. Nämä eivät myöskään merkitse materiaalisen politiikan näkökulmasta ihmeemmin mitään, ainakaan taloudellisesti äärimmäisen jakautuneessa maassa. Eteläafrikkalaisten enemmistölle peruspalveluiden saatavuus, työttömyys ja päivästä toiseen selviäminen ovat huutavia ongelmia, ja yhteiskunta toistaa vanhaa apartheidia kaupunkirakennetta myöten.

Ennen kaikkea merkillepantavaa on, että ”yhtenäisyys” kääntyy helposti myös alkuperäistä universalistista tarkoitustaan vastaan. Patsaskiistan yhteydessä opiskelijaliikkeen vastustajat olivat äänekkäitä ja loukkaaviakin. Heidän mediassa ja keskustelupalstoilla liikettä kohtaan esittämänsä syytteet liittyivät ennen kaikkea siihen, että opiskelijat vaarantavat maan yhtenäisyyden. Näin harmoniapuheen alta paljastuu valtakäsite: on vahva heijastuma valtasuhteista, kuka saa määritellä, mitkä teot loukkaavat ”yhtenäisyyttä”. Tiukan paikan tullen yhtenäisyys alkaakin näin tarkoittaa sitä, että hyväosaiset voivat määritellä huono-osaisten poliittisen liikkumatilan määrittelemällä, mikä edustaa yhtenäisyyttä ja mikä yhtenäisyyden rikkomista.

Mitä seuraavaksi?

Mutta mitä tosiasiallisesta rotusorrosta edelleen kärsivä eteläafrikkalainen voi tehdä? Yhä useamman ihmisen näkökulmasta hitaan uudistustyön hallinnollinen reitti on jo nähty. Yksi sukupolvi on syntynyt ja kasvanut aikuiseksi apartheidin jälkeisessä Etelä-Afrikassa, ja katsoo että lupaukset ovat lunastamatta.

Vaihtoehdoiksi jää toiminta symboleja vastaan tai laajempi yhteiskunnallisen tasa-arvon vaatimus. Symboleja toki riittää, mikä näkyi jo #rhodesmustfall -liikkeen tavassa nimetä ”antikoloniaalisesti” valtaamiaan yliopiston rakennuksia. Etelä-Afrikka on täynnä muistomerkkejä, kadunnimiä ja vastaavia, jotka voidaan lukea rotusorron symboleiksi. Kuitenkin symbolinen politiikka voi onnistua vain, jos symboliselta tasolta päästään eteenpäin niihin kohteisiin, jotka antavat symboleille merkityksen. Toisin sanoen on tavoiteltavaa aidompaa yhteiskunnallista tasa-arvoa, mikä merkitsee myös taloudellista oikeudenmukaisuutta.

Tällainen yhteiskunnallinen tasa-arvo on kuitenkin sikäli vaikea kysymys, että se edellyttäisi tehokkaampia ja kattavampia tulonsiirtojärjestelmiä ja tasalaatuisia universaaleja palveluita. Yliopistoon kiteytyy koko systeemin ongelma: maan äärimmäisen epätasainen koulujärjestelmä tuottaa koulutuksellisen rasismin, jossa mustien asuinalueiden koulutuksella on selvästi heikommat lähtökohdat jatko-opintoihin hakeutumisessa.

Kiintiöistä tai hyvästä työnantajapolitiikasta yliopistolla ei ole ihmeemmin apua, kun koulujärjestelmä tosiasiassa valikoi yliopistoon pääsijät asuinpaikan perusteella. Mustien alueilla on tyypillisesti huonotasoiset koulut, mikä näkyy kaikessa opettajien koulutuksesta oppimateriaaleihin ja luokkakokoihin. Valkoisten alueilla on taas hyvät koulut. Koulutuserot puolestaan näkyvät hyvin suoraan tuloeroina tulevaisuudessa.

Kuitenkin parannukset asiaan tarkoittaisivat huomattavia julkisen rahankäytön panostuksia, ja se on vaikeaa maassa, joka on sitoutunut varsin uusliberaaliin politiikkaan. Vieläkin vaikeampaa on, että parannukset tarkoittaisivat valkoiselle keskiluokalle luopumista joistakin betonoiduista etuoikeuksista. Koko uuden Etelä-Afrikan yhteiskuntarauha on rakennettu sen periaatteen varaan, ettei valkoisten asemaan kosketa: tällä jalustalla lepää koko systeemin legitimiteetti yläluokan silmissä (tai toisin sanoen, ”yhtenäisyys”).

Varsinainen kysymys patsaan vastustajien ympärillä siis kuuluu, onko Etelä-Afrikan ”sovinnon ja yhtenäisyyden” linjalla enää tulevaisuutta maan politiikan määrittäjänä, vai onko edessä vallitsevan konsensuksen säröily ja uusien kansallisten ja poliittisten identiteettien etsintä?

Mandelan hahmo ja yli 20 vuoden takainen ”hetki” ei kannattele enää riittävästi maan politiikkaa, ja entistä useammat ovat tyytymättömiä siihen yhteiskunnalliseen tilaan, jossa heidän oletetaan ”yhtenäisyyden” nimissä elävän. Opiskelijaradikalismi voi olla alku yhtenäisyyspolitiikan jälkeiselle politiikalle, mitä se sitten tarkoittaakaan, hyvässä ja pahassa.

Julkaisu Rhodes kaatui, mitä sitten? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.