Kelan perustulokokeilu on herättänyt uteliaisuutta ja hämmennystä. New York Times hihkuu Suomen jakavan työttömille ilmaista rahaa.

Yle puolestaan tekee juttusarjaa onnekkaista perustulokokeiluun valitusta. Sarjan ensimmäisessä osassa yksi kokeiluun valituista toteaa huojentuneena vapautuneensa orjamarkkinoilta ja saaneensa kansalaisuutensa takaisin.

Perustulokokeiluun valittiin osallistujat arpomalla. Arpalipun sai, mikäli nosti Kelan työmarkkinatukea tai peruspäivärahaa ja osui ikähaarukkaan 25–58. Satunnaisotannan joukko oli 175 000 kansalaista, ja osallistujia valittiin 2 000.

Valitut muodostavat ryhmän, joka saa automaattisesti 560 euroa kuukaudessa vuosina 2017–2018. Kelan kokeilua leikkisästi esittelevässä videossa osallistumisesta kirjeen kotiin saanut kansalainen muuttuu murheellisesta onnelliseksi vapautuessaan kannustinloukusta.

https://www.youtube.com/watch?v=8xPAlEkT0kk

Hallitusohjelman mukaan perustulokokeilu edistää terveyttä ja hyvinvointia. Sen tarkoitus on opastaa työtöntä ottamaan vastuuta itsestään ja omasta elämästään. Kokeilussa työttömiä aktivoidaan voimavaroja vapauttamalla.

Perustulokokeilu on myös sosiaaliturvan uudistamista varten tehty taustatutkimus, jossa uteliaisuus kohdistuu tutkimuskohteiden käytökseen. Syntyykö yrityksiä? Vapautuvatko voimavarat? Jäävätkö ihmiset kotisohvalle vai lisääntyykö aktiivisuus?

Vastauksia kysymyksiin saadaan vertaamalla kokeiluun valittuja verrokkiryhmään, jolla ei tällä kertaa ollut onnea arpajaisissa.

Mentorivaltio

Perustulokokeilussa valtio on mentori, joka tukee ja mahdollistaa. Kumppanuus muodostuu sen jälkeen, kun arpalippu on osunut kohdalle. Kelan asiakkaat eivät saa päättää osallistuvatko kokeiluun, vaan osallistuminen on pakollista. Sekä osallistujat että verrokkiryhmä valitaan Kelan rekistereistä.

Perustulokokeiluun liittyvä tutkimus on tuore esimerkki valtion kiinnostuksesta kansalaisten käyttäytymiseen ja työttömien toimintakyvyn arviointiin. Tulokset vaikuttavat sosiaaliturvan uudistuksiin kytkeytyvään poliittiseen päätöksentekoon.

Kelan asiakkaat eivät saa päättää osallistuvatko kokeiluun, vaan osallistuminen on pakollista.

Perustulon kohdalla tutkimukseen perustuvaan päätöksentekoon suhtaudutaan erityisen myönteisesti. Laajasta myötämielisyydestä kertoo se, että kiireestä huolimatta kokeilulle onnistuttiin luomaan oma kokeilulakinsa, ja perustuslakivaliokunta katsoi kokeilun niin tärkeäksi, että se hyväksyi sosiaaliturvan satunnaistamisen ja osallistumisen pakollisuuden. Yhdenvertaisuusperiaatteesta poikettiin sillä oletuksella, että kokeilu tuottaa arvokasta yhteiskunnallista tietoa poliittiseen päätöksentekoon.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen ekonomistit ovat jo tovin suositelleet päätöksentekoa tukevan tutkimuksen tehostamista julkisen vallan, tutkijoiden ja lainsäätäjien yhteistyöllä. Vuonna 2014 Juhana Vartiainen ja Kari Hämäläinen kirjoittivat Helsingin Sanomien Vieraskynässä olevan harmillista, että lainsäätäjät estävät luotettavan tiedon tuottamisen ja siihen perustuvan politiikan toteuttamisen.

Perustulo on paitsi työvoimapoliittinen kokeilu, myös laaja tutkimus, jossa neuvotellaan julkisen vallan, tieteellisen tutkimuksen ja lainsäädännön rajoista.

Käyttäytymisperusteinen ohjaus

Perustulokokeilu tuo käyttäytymistaloustieteellisen tutkimuksen suomalaiseen politiikkaan. Käyttäytymistaloustieteellinen tutkimussuuntaus haastaa uusklassisen taloustieteen oletuksen rationaalisesta toimijasta. Käyttäytymistaloustieteellisten mallien mukaan yksilöt toimivat tunteiden ja virhepäätelmien ohjaamina.

Käyttäytymistaloustieteellinen tutkimussuuntaus haastaa uusklassisen taloustieteen oletuksen rationaalisesta toimijasta.

Kiinnostus käyttäytymistaloustieteeseen kasvoi vuosien 2007–2009 finanssikriisin jälkeen. Edelläkävijänä toimi Britannia, jossa David Cameronin hallitus perusti julkisen sektorin toimintaa tehostavan soveltavan yksikön Behavioural Insights Team.

BIT-yksikön tavoitteena on tutkimus, jonka avulla kansalaisia voidaan hienovaraisesti tuupata kohti taloudellisia ja terveydelle edullisia ratkaisuja. Tuuppausoppi perustuu teokseen Nudge: Improving Decisions About Health, Wealth, and Happiness.

Teoksessa hiljattain taloustieteen Nobelin palkinnolla palkittu Richard H. Thaler ja hänen kollegansa Cass R. Sunstein nimittävät tuuppausta libertaariksi paternalismiksi. Libertaari paternalismi ei rajoita yksilöiden vapautta, mutta se muodostaa kansalaisia oikeaan suuntaan tuuppaavan valinta-arkkitehtuurin.

Suomessa käyttäytymistaloustieteen mahdollisuuksista sosiaaliturvan uudistamiseen ovat kirjoittaneet muun muassa Libera sekä ajatushautomo Tänk. Myös Valtioneuvoston Design for Government -hanke ehdottaa viheliäisten ongelmien ratkaisemiseksi käyttäytymisperusteisia kokeilevia tutkimuksia.

Viime vuosina myös Euroopan komissio on suositellut ”kovaan” käyttäytymistaloustieteelliseen tietoon perustuvaa ”pehmeää” ihmislähtöistä politiikkaa. Poliitikoille käyttäytymistaloustiede tarjoaa mahdollisuuden tulkita, ennustaa ja ohjailla kansalaisen käyttäytymistä.

Hallituksella on myös muita käyttäytymisperusteiseen ohjaukseen perustuvia hankkeita kuin perustulo.

Hallituksella on myös muita käyttäytymisperusteiseen ohjaukseen perustuvia hankkeita kuin perustulo. Yksi näistä on Omahoito- ja digitaaliset arvopalvelut (ODA) -hanke, jossa kansalaisia kehotetaan digitaalisella valinta-arkkitehtuurilla terveellisiin elämäntapoihin yksilöllisistä riskeistä huomautellen.

Molemmissa hankkeissa rekisteriaineistojen käyttöön liittyvät eettiset ongelmat sivuutetaan lupauksilla hyvinvoinnista ja kustannustehokkuudesta.

Tuuppauspolitiikan eettisyys

Britanniassa käyttäytymistaloustieteellinen poliittinen päätöksenteko on saanut osakseen kritiikkiä. Tutkija William Davies huomauttaa, että käyttäytymisperusteinen ohjaus ja siihen liittyvät kokeilut tarjoavat poliitikoille uuden työkalun arvioida, hallita ja ohjailla työvoimaa.

Daviesin mukaan historiallisesti työntekijöiden psykofyysisiä ominaisuuksia ja käytöstä on arvioinut ja lokeroinut henkilöstöhallinto. Nyt samaa tekee valtio, jolla on käytössä laaja kansalaisia koskeva rekisteriaineisto.

Perustulokokeilun esiselvityksessä eettisiä kysymyksiä sivutaan vain lyhyesti. Selvityksessä mainitaan YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus, jonka mukaan ketään ei saa alistaa ilman vapaata suostumusta tieteelliseen kokeiluun.

Artiklaa ei yhteiskuntatieteellisen kokeilun kannalta koeta tärkeäksi, sillä se on luotu hyvin erilaisissa olosuhteissa. Artiklan tarkoitus on estää natsien tekemät julmat ihmiskokeet. Silti en ole vakuuttunut artiklan sivuuttamisesta natsivertauksella.

Voiko valtion tilaamalla päätöksentekoa tukevalla hyvinvointi-nimikkeen alla tehtävällä tutkimuksella olla oma eettinen koodistonsa?

Tieteellisen tutkimuksen valtasuhteisiin liittyvät ongelmat on kirjoitettu auki eri tieteenaloilla lukuisia kertoja, ja tutkimussuunnitelmissa eettisiä kysymyksiä on välttämätöntä reflektoida. Niitä ei voi tavallisesti sivuuttaa oletuksilla tieteen vapaudesta tai yhteiskunnallisten ilmiöiden tutkimisen tärkeydestä.

Voiko valtion tilaamalla päätöksentekoa tukevalla hyvinvointi-nimikkeen alla tehtävällä tutkimuksella olla oma eettinen koodistonsa?

Kustannustehokasta tutkimusta?

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen tutkijat perustelevat perustulokokeilun kaltaisia satunnaiskokeita kustannustehokkuudella. Suomessa on poikkeuksellisen laadukkaat rekisteritiedot, jotka ovat syntyneet, kun viranomaiset ovat keränneet tietoja asiakkaistaan. Rekisterit tarjoavat nopeita ja edullisia mahdollisuuksia tarkastella kansalaisten käyttäytymistä satunnaistetuilla ”objektiivisilla” kokeilla.

Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen mukaan kokeiden ainoa riski näyttää olevan se, että tutkittavat tietävät olevansa tutkimuksen kohteena:

”Satunnaistettuun kenttäkokeeseen liittyy kaikkien muiden kokeiluiden tavoin riski siitä, että pelkkä tietous kokeilusta muuttaa käyttäytymistä. […] Lääketieteessä ongelmaa lievennetään suorittamalla satunnaiskokeet sokkoutettuina, jolloin tutkimukseen osallistujat eivät tiedä, saavatko he tutkittavaa lääkettä vai lumelääkettä. Tätä voidaan toisinaan käyttää yhteiskuntatieteissäkin. Palveluiden lisäämisen tai toimintatapojen muuttamisen vaikutuksia voidaan hyvin tutkia kertomatta asiakkaille taustalla olevasta laajemmasta kehikosta. Infokirjeissäkään ei aina tarvitse kertoa, että henkilö tai yritys on osana laajempaa kokeilua.

Jos kokeilusta kertominen on välttämätöntä, tilannetta voidaan lieventää muunlaisin keinoin. Yksi mahdollisuus on jatkaa rekisteriseurantaa kokeilun jälkeen, jolloin kohdejoukkoon kuuluvat eivät enää tiedosta olevansa seurannassa mukana.”

Yllä kuvattu tutkimuseettinen näkemys on linjassa EU-komission käyttäytymistieteellisten suositusten kanssa. Suosituksessa todetaan, että parhaan tuloksen saamiseksi yksilöiden  käytöstä tulee tutkia ”luonnollisissa olosuhteissa” satunnaisotannalla siten, että ulkopuolinen tarkkailija vertailee ”kontrolliryhmää” ja ”hoidettavaa ryhmää” toisiinsa.

Mutta onko valtion tilaama yhteiskunnallinen, päätöksentekoa tukeva tutkimus millään mittarilla objektiivista? Poliittiseen päätöksentekoon liittyvien tutkimusasetelmien eettinen tarkastelu on paikallaan, sillä perustulokokeilu on alkusoittoa. Tulevaisuudessa kansalliseen tulorekisteriin kerätyt tiedot mahdollistavat laajemmat sosiaaliturvan uudistamisen liittyvät kokeilut yhdessä perustulokokeilusta saatavien tulosten kanssa.

Kansalaisten on syytä tietää, miten kokeellisissa tilaustutkimuksissa yhdistellään erilaisia rekistereitä, millä tavoin niiden kautta tarkastellaan kansalaisten käytöstä ja miten kansalaisten käytös vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon.

Mona Mannevuo työskentelee tutkijatohtorina Turun yliopistossa historian, kulttuurin ja taiteen tutkimuksen laitoksella.

Julkaisu Kun valtio tuuppii kansalaisia – tapaus perustulo ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Pentti Linkolan elämäkerta julkaistiin hiljattain. Julkaisun yhteydessä Linkola kommentoi jälleen suorasukaiseen ja poliittisesta korrektiudesta piittaamattomaan tyyliinsä maailman hälyttävää tilaa ja esitti äärijyrkkiä keinoja sen korjaamiseen.

Radikaalien keinojen uskottavuutta ja johdonmukaisuutta on sen jälkeen ehditty jo useaan otteeseen arvioida kriittisesti. Linkolan ajattelua aiemminkin arvostellut Ville Lähde vastasi tuoreeltaan Linkolan väestönäkemyksiin. Lähteen kirjoitus “Toisinajattelun tuttuus” uudelleenjulkaistiin samoihin aikoihin.

Tämän artikkelin tarkoitus ei ole toistaa aiempia arvioita Linkolan ajatusten ja ehdotusten ristiriitaisuudesta. Moraalifilosofina minua kiinnostaa, millainen ja kuinka uskottava on äärimmäisten ehdotusten takana oleva linkolalainen ekomoraali.

Millainen ja kuinka uskottava on äärimmäisten ehdotusten takana oleva linkolalainen ekomoraali?

Linkolan lumo ja viehätys liittyy hänen vuosikymmenestä toiseen eteemme heittämään moraaliseen haasteeseen: jos ja kun maapallon ekologiset rajat on ylitetty, pitäisikö moraalimme radikaalisti muuttua?

Harva voi myöntää, ettei olisi edes hetkittäin pohtinut tätä uhkaa. Moni moraalifilosofi on myös pukenut ajatuksensa sanoiksi. Keskeinen yhdysvaltalainen ympäristöeetikko Dale Jamieson kirjoitti muutama vuosi sitten, että ympäristöongelmien laajuus ja monimutkaisuus uhkaavat tukahduttaa nykymuotoisen moraalisen koneistomme.

Jamiesonin mukaan pienempien yhteisöjen ja ongelmien aikakaudella syntynyt moraalimme ei enää toimi nykyisellä globaalien monisyisten ongelmien aikakaudella. Sellaisetkin tutut ja vakiintuneet käsitteet kuin moraalinen vastuu ja velvollisuus tuntuvat menettävän täysin otteensa ja kykynsä ohjata meitä arkipäivän valinnoissa.

Kun käynnistän autoni ja kaasutan aamuruuhkaan, kannanko todella henkilökohtaista moraalista vastuuta ilmastokatastrofista? Ja jos kannan, miksi se ei tunnu liikuttavan minua tai muita ruuhkassa köröttäviä?

Ehkä siis todellakin on niin, että maapallon elonkehän ja ihmiskunnan selviytymiseksi meidän tulisi ryhtyä noudattamaan jotain aivan toisenlaista, esimerkiksi Linkolan viitoittamaa eloonjäämismoraalia. Moraalia, jossa tekojen eettistä hyvyyttä harkittaisiin ensisijaisesti tai ainoastaan maapallon ekologisen toimintakyvyn kannalta.

Uusi luontokeskeinen moraali?

Ajatus siitä, että ekokatastrofin välttäminen vaatii uudenlaista moraalia, ei ole uusi. Oikeastaan koko moderni ympäristöetiikka on pohdintaa siitä, onko maailma pelastettavissa vakiintunein länsimaisin moraaliperiaattein. Vai onko pikemminkin niin, että juuri nuo periaatteet ovat ympäristötuhon pääsyyllinen?

Niille, joille länsimainen yksilö- ja ihmiskeskeinen moraali edustaa ympäristötuhon siementä, ratkaisu ongelmaan on usein ollut uusi holistisempi luontokeskeinen moraali. Luontokeskeisen moraalin keskipisteenä ei ole ihmisyksilö tarpeineen, haluineen tai oikeuksineen, vaan ekologinen kokonaisuus, joka ylläpitää elämää ja josta yksilötkin ovat riippuvaisia.

Ajatus siitä, että ekokatastrofin välttäminen vaatii uudenlaista moraalia, ei ole uusi.

Yhdysvaltalainen metsänhoitaja Aldo Leopold kirjoitti jo vuonna 1949 luontokeskeisen maaetiikan raamatuksi nostetussa A Sandy Count Almanacissa: ”Jokin asia on oikein, jos se säilyttää bioottisen yhteisön eheyden, vakauden ja kauneuden. Muuten se on väärin.”

Linkolalainen ekomoraali kuuluu samaan luontokeskeiseen joukkoon. Kirjoitustensa perusteella Linkolan eettisistä päämääristä tärkeimmät ovat luonnon monimuotoisuuden sekä ekologisen tasapainon vaaliminen. Herkät luontokuvaukset korostavat myös koskemattoman luonnon kauneutta.

Mutta kuinka uskottava tällainen luontokeskeinen etiikka on moraalifilosofian valossa?

Moraalin yksinkertainen kaava

Esittelen etiikan johdantokursseilla usein yksinkertaisen tavan vastata kysymykseen siitä, mitä minun ja meidän tulisi tehdä. Siinä edetään kahden vaiheen kautta.

Ensin pohditaan, millä asioilla on sellaista moraalista arvoa, että ne tekevät itsessään maailmasta arvokkaan ja säilyttämisen arvoisen ja edellyttävät meitä kohtelemaan noita asioita jollakin erityisellä tavalla. Tavalla, joka kaikissa tilanteissa pikemmin edistää kuin estää noiden arvokkaiden asioiden toteutumista.

Toisessa vaiheessa pohditaan, miten voidaan edistää tai muuten kohdella näitä arvokkaita asioita niiden edellyttämällä tavalla. Tarkoittaako arvokkaiden asioiden oikea kohtelu niiden määrän maksimoimista vai niiden kunnioittamista, vai jotain muuta?

Miksi tällaisilla erotteluilla on merkitystä, selviää aivan kohta. Peruskaava on näin ajateltuna ihailtavan yksinkertainen. Päätä ensin, mikä on arvoteoriasi, ja sen jälkeen, mikä on moraaliperiaatteesi. Syötä arvosi kaavaan, ja se kertoo, miten sinun tulee toimia.

Houkuttelevan suoraviivaista ja selkeää. Ei ihme, että vuoden alussa kuollut viime vuosisadan merkittävimpiin brittifilosofeihin kuulunut Derek Parfit kirjoitti ”moraalisesta matematiikasta”.

Liian yksinkertainen teoria kumoaa itsensä

Erityisen suoraviivaiseksi kaavan soveltaminen käy, jos vastaus arvoteoriaan on vaikka niinkin yksinkertainen, kuin että ainoa arvokas asia maailmassa on henkilökohtainen mielihyvä. Ja vastaus periaatteeseen yhtä yksinkertainen: toimia aina niin, että maksimoi henkilökohtaisen mielihyvänsä.

Mutta tällainen egoistinen hedonismi on outo ja eettisesti arveluttava moraaliteoria. Oma mielihyvä ja nautinto ainoana arvokkaana asiana ja vaatimus sen suorasta maksimoinnista ovat perustellusti liian yksinkertaisia moraalisen toiminnan perusteita.

Kaiken lisäksi teoria on ristiriitainen ja itsensä kumoava: jatkuva pyrkimys maksimoida oma mielihyvänsä joka tilanteessa ja muista välittämättä johtaa yleensä siihen, ettei se koskaan maksimoidu.

Toisin sanoen teorian mukaisen periaatteen noudattaminen estää teorian tavoitteen toteutumisen. Syitä on ainakin kaksi. Ensiksi tiedämme, että jos joka tilanteessa koettaa kaikin keinoin saavuttaa haluamaansa asiaa oikein paljon, käy lähes väistämättä niin, että liian kova yrittäminen jo itsessään estää tavoitteen saavuttamisen. Pyrkimys olla joka hetki mahdollisimman onnellinen on kaikkien onnellisuusoppaidenkin mukaan tuhoon tuomittu yritys. Yleensä onni toteutuu muiden pyrkimysten huomaamattomana sivutuotteena.

Toiseksi kun omien tavoitteiden edistäminen riippuu toisten ihmisten toiminnasta, johtaa kaikkien yhtäaikainen pyrkimys maksimoida omat tavoitteensa usein katastrofiin. Vuonna 1968 julkaistu biologi Garrett Hardinin ”Yhteislaidunten tragedia” on klassinen esitys, kuinka tämä traaginen logiikka toimii ympäristötuhojen synnyssä.

Kun kaikkien karjankasvattajien tavoitteena on maksimoida tuottonsa yhteiseltä laitumelta, pyrkii jokainen vain lisäämään omien eläinten määrää laitumella. Lopputulos on kaikkien kannalta katastrofaalinen: lopulta karjan määrä ylittää laidunmaan kantokyvyn, joka romahtaa kaikkien kasvattajien vahingoksi.

Ilmastovahinko koituu pääosin tuleville sukupolville itsemme sijaan.

Kun laitumen paikalle vaihdamme yhteisen ilmastomme ja karjankasvattajan paikalle itsensä, on mahdollista pohtia, miten logiikka toimii omissa arkipäivän valinnoissa. Ero on vain se, että ilmastovahinko koituu pääosin tuleville sukupolville itsemme sijaan. Tämä lisää helposti houkutusta olla välittämättä vääjäämättömästä vahingosta.

Hardinille aikamme tärkein ”yhteislaidunten tragedia” koski Linkolan tapaan juuri väestönkasvua, ja hänen näkemyksensä kehitysavusta ja maahanmuuton moraalittomuudesta ovat lähes yhteneväisiä Linkolan kanssa. Ehkä jonkinasteisesta Linkolaa suuremmasta poliittisesta kekseliäisyydestä on osoituksena kuitenkin se, että Hardin esitti vakavissaan päästökaupan kaltaisia kaupattavia lapsikiintiöitä keinoksi hallita ongelmaa.

Luontokeskeisen moraalin ristiriitaisuus

Suoraviivainen egoistinen hedonismi on siis paitsi arveluttava myös huono teoria. Moraaliteorialle ei ole kunniaksi se, että sen noudattaminen johtaa tavoitteen karkaamiseen entistä kauemmaksi. Mutta mitä tapahtuu, kun sijoitamme yllä olevaan kaavaan linkolalaisen luontokeskeisen moraalin arvoteorian ja periaatteet?

Luontokeskeisessä arvoteoriassa arvokkaita asioita ovat Leopoldin sanoin bioottinen eheys, vakaus ja kauneus tai Linkolan termein luonnon monimuotoisuus ja ekologinen tasapaino. Sen toimintaperiaate kuuluu, että toimi aina niin, että maksimoit nämä arvot.

Jälleen huokuttelevan selkeää ja yksinkertaista. Ei ole mikään ihme, että tällainen arvoteoria ja periaate tuntuvat viehättäviltä maailmassa, jossa toimintamme kiihtyvällä vauhdilla köyhdyttää luonnon monimuotoisuutta, pirstaloi ekosysteemejä, rapauttaa niiden toimintaa ylläpitävän eheyden sekä lopulta uhkaa suistaa koko järjestelmän kaaokseen.

Tällainen arvoteoria ja periaate tuntuvat viehättäviltä maailmassa, jossa toimintamme kiihtyvällä vauhdilla köyhdyttää luonnon monimuotoisuutta, pirstaloi ekosysteemejä, rapauttaa niiden toimintaa ylläpitävän eheyden sekä uhkaa suistaa koko järjestelmän kaaokseen.

Mutta onko luontokeskeinen teoria oikea vastaus ekokatastrofin uhkaan? Vai onko kyseessä hedonismin tapaan liian yksinkertainen ja lopulta itsensä kumoava teoria? Mitä jos aidosti pyrkisimme joka tilanteessa maksimoimaan luonnon monimuotoisuutta, bioottista eheyttä ja vakautta, ekologista tasapainoa?

Oma ymmärrykseni ekosysteemien toiminnasta ja monimutkaisista kytkennöistä on sellainen, että yksittäisissä tilanteissa on usein hyvin vaikea ennakoida, kuinka hyvin aiottu toimenpide edistää luonnon ekologista kokonaistasapainoa, jos sellaista käsitettä nykyään enää edes käytetään. Eikö luonto ole pikemminkin jatkuvassa muutostilassa, jossa se hakee tasapainoa eri osatekijöidensä välillä?

Luonnon monimuotoisuuskin on tässä dynamiikassa vain yksi tekijä, ei itseisarvoinen päämäärä sinänsä. Ja on monen tekijän summa, miten ihmisen toiminta kussakin tilanteessa vaikuttaa. Yksi tärkeä muuttuja on tietysti se, miten muut ihmiset toimivat.

Jos näin on, yllä esitelty luontokeskeinen moraaliteoria on yhtä yksiulotteinen ja itsensä kumoava kuin egoistinen hedonismikin. Mitä kovemmin yrittäisimme itse kukin maksimoida luonnon monimuotoisuuden ja tasapainon, sitä huonommin se todennäköisesti toteutuisi.

Maksimoimisen viattomat uhrit

Linkolalaisen luontokeskeisen moraalin pahin ongelma ei kuitenkaan ole sen toteuttamisen mahdottomuus, vaan johdonmukaisen noudattamisen moraalittomuus. Luovutaan tällä kertaa epäuskottavasta egoistisesta hedonismista vertailukohtana ja otetaan rinnalle paljon uskottavampi teoria, eettinen utilitarismi.

Utilitarismi oli 1900-luvun suosituin etiikan teoria. Syitä tähän olivat sen yksinkertaisuus ja selkeys. Hyvinvointi on kohtuullisen hyvin tunnistettava ja jopa mitattava asia, joten meidän on mahdollista arvioida, milloin toimimme oikein ja milloin väärin.

Koska teoria on hyvin laajennettavissa myös ihmisten ulkopuolelle, se on saanut paljon kannattajia myös eläin- ja ympäristönsuojelijoiden parissa. Eläinoikeusliikkeen keskeisen moraaliperustan luoja, australialaisfilosofi Peter Singer, on utilitaristi, kuten yllä mainittu Jamiesonkin.

Utilitarismin arvoteoriassa arvokas asia on ihmisten ja tuntoisten eläinten hyvinvointi. Sen toimintaperiaatteen mukaan on toimittava aina niin, että hyvinvoinnin määrä maksimoidaan.

Mutta vaikka arvoteoriamme olisi kaikkien ihmisten ja tuntoisten eläinten hyvinvointi, onko utilitarismi hyvä eettinen teoria?

Klassisen vastaesimerkin mukaan ei, koska jos suora utilitaristinen maksimointi on ainoa toimintaperiaate, olisi liian helppoa perustella toisten uhraaminen kokonaishyvinvoinnin edistämisellä. Lääkäri voisi perustella yhden potilaansa hengen riistämistä sillä, että tästä saadaan elimet viiden muun potilaan pelastamiseksi.

Esimerkin jälkeen useimmista meistä tuntuu uskottavalta, ettei utilitarismin mukainen suora maksimointi käy ainoaksi periaatteeksi, vaan sille on asetettava joitain rajoitteita tavalla tai toisella.

Utilitarismin mukainen suora maksimointi ei käy ainoaksi periaatteeksi, vaan sille on asetettava joitain rajoitteita tavalla tai toisella.

Miksi näin? Itselleni vastaus tuntuu liittyvän siihen, mitä uskottavalla tavalla pidän lopulta arvokkaana. Oma hyvinvointini on minulle sillä tavoin arvokas, etten ole ole sitä valmis täysin ja ilman varauksia uhraamaan muiden vuoksi. Ja lisäksi tilanne tuntuu äärimmäisen epäreilulta, vaikka en itse olisikaan uhrattava.

Utilitaristit ovat toki kehittäneet monenlaisia vastauksia esimerkin nostamaan ongelmaan, mutta perusongelma on säilynyt. Jos periaatteemme on lopulta vain yksioikoista hyvinvoinnin maksimoimista, pyhittää tarkoitus liian helposti keinot.

Tämä pätee myös linkolalaiseen luontokeskeiseen moraaliin. Luonnon monimuotoisuuden, bioottisen eheyden ja vakauden maksimaalisessa edistämisessä ihmisen, kuten muidenkin yksittäisten luontokappaleiden, rooli on väistämättä aina vain ja ainoastaan välineellinen.

Eikä ongelma ole vain siinä, ettemme lopulta tiedä, onko maailman köyhimpien jättäminen kuolemaan ylipäänsä paras keino edistää ekologista tasapainoa vai olisiko se itse asiassa kehittyvien maiden hallitsemattomasti kasvavan kerskakulutuksen rajoittaminen.

Ongelma on siinä, millaisen vastauksen moraaliteoria antaa meille ääritilanteessa ja onko sen antama vastaus eettisesti hyväksyttävä. Jos meistä on vastenmielistä ajatella, että lääkäri olisi oikeutettu käyttämään yhtä meistä toisten varaosina, niin miksi meistä olisi hyväksyttävämpää, että maailman köyhimmät ja hädänalaisimmat jätettäisiin kuolemaan pois luonnon monimuotoisuutta ja bioottista eheyttä uhkaamasta?

Kriisiajan moraali

On tilanteita, joissa yhteinen etu oikeutetusti astuu yksilön edelle. Kriisitilanteissa moni ihminen on myös valmis uhraamaan itsensä arvokkaan päämäärän saavuttamiseksi. Yksilöiden hyvinvointi on kuitenkin lopulta riippuvainen yhteisön tai lajin selviytymisestä.

Mutta onko ekologisesti hälyttävä tilanteemme sellainen kriisi, että köyhimpien laajamittainen uhraaminen voitaisiin Linkolan tapaan perustella keinona ihmislajin ja elonkehän eloonjäämisen kannalta?

Eikö pikemminkin ole niin, että ihmisyhteisöjen ekologisen selviytymisen yksi tärkeä piirre liittyy sosiaalisiin ja moraalisiin periaatteisiin, jotka pitävät yllä vastavuoroisuutta ja yhteistoimintaa? Ihmiskunnan historian tärkeitä opetuksia on se, että aina kun ihmiset ovat olleet valmiita kriisiaikoina luopumaan moraalisista periaatteistaan suurempien päämäärien saavuttamiseksi, ovat he usein jatkaneet niistä piittaamatonta käytöstä myös kriisiaikojen loputtua.

Teorioiden tapaan myös vallankumouksilla on ikävä tapa kumota itsensä. Tutkimukset kertovat myös, että viime vuosikymmenten sodat ja aseelliset konfliktit ovat hävittäneet tehokkaasti luonnon monimuotoisuutta, koska ne ovat tapahtuneet alueilla, joilla lajisto on erityisen runsas.

Linkolan kannalta on valitettavaa, että hänen kammoksumansa väestönkasvu ja luonnon monimuotoisuus sattuvat osumaan kovin usein samoihin paikkoihin. Onkin hyvin vaikea nähdä, miten ainakaan kovin lyhyellä aikavälillä luonnon monimuotoisuus ja ekologinen vakaus hyötyisivät siitä, että laajasti luopuisimme vakiintuneista sosiaalista eheyttä ja vakautta ylläpitävistä perusperiaatteistamme ja antaisimme jalansijaa erilaisille yksilöiden ja yhteisöjen välisille konflikteille.

Monimuotoinen luonto ansaitsee monimuotoisen moraalin

Jaan Linkolan ja monen muun luontokeskeisen moraalin kannattajan syvän huolen maailman tilasta. Linkolan tavoin itken näkemäni luonnontuhon edessä. Minulle tragediamme ei kuitenkaan ole se, että vakiintunut moraalimme olisi vanhentunut. Tragediamme on se, ettemme monimutkaisessa maailmassa halua tai osaa sitä johdonmukaisesti toteuttaa.  Sorrumme usein virheisiin jopa aivan yksinkertaisissa moraalimatikan yhteenlaskuissa, kuten Parfit asian ilmaisi.

Tragediamme on se, ettemme monimutkaisessa maailmassa halua tai osaa johdonmukaisesti toteuttaa moraaliamme.

Olen itse monimuotoisemman luonnon mutta myös monimuotoisemman moraaliteorian ystävä. Minulle uskottavin moraaliteoria ei ole yksinkertaisin, vaan se tunnustaa hyvinvoinnin lisäksi muita arvoja, joita ei voi edistää maksimoimalla vaan jotka täytyy jättää rauhaan, joita täytyy kunnioittaa ja suojella. Ja vain ihmetellä.

Arvoteorian valinnassa  meidän on kuitenkin oltava rehellisiä myös sille, mitkä asiat ovat moraalisessa mielessä lopulta arvokkaita. Minusta on epäuskottavaa väittää, etteikö oma ja muiden ihmisten perushyvinvointi olisi tällä tavoin arvokasta. Yhtä epäuskottavaa on rajoittaa tuo arvo vain ihmisiin.

On kuitenkin hyvin epäilyttävää nostaa luonnon monimuotoisuus ja tasapaino ainoiksi aidosti itsessään arvokkaiksi asioiksi ja alistaa ihmisten ja muiden yksilöiden hyvinvointi ainoastaan välineeksi tälle. Monimuotoisessa maailmassa yksinkertaiset teoriat ovat valitettavan usein itsensä kumoavia.

Simo Kyllönen väittelee ympäristöpoliittisesta filosofiasta syyskuun 4. päivänä Helsingin yliopistossa. Väitöskirjassaan ”Our Common Tragedy? Essays on Political Philosophy in the Age of Global Ecological Crisis and Local Conflics” hän puolustaa vakiintuneita moraaliperiaatteitamme  monimutkaisten, globaalien sekä ylisukupolvisten ympäristöongelmien ratkaisussa. Viime vuonna hän kirjoitti väitöskirjansa teemoista Sitralle raportin Eettinen kartta Suomelle. Kestävyys moraalisena kysymyksenä keskinäisriippuvaisessa maailmassa.

Julkaisu Ekokatastrofi ja yksinkertaisen moraalin houkutus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ihmiskärsimyksen kuvaaminen humanitaarisena toimintana

Kuva on usein ainoa keino näyttää ja todistaa, että joku kaukainen toimija kokee kipua ja kärsimystä epäoikeudenmukaisten olosuhteiden, esimerkiksi sodan, kriisien, kidutuksen tai ihmisoikeusloukkausten, vuoksi. Ihmisoikeus- ja humanitaariset järjestöt näyttävät kärsimyksen kuvia pyrkiessään nostamaan tietoisuutta epäkohdista ja tehdäkseen näkyväksi sitä todellisuutta, jossa toiset meistä elävät. Nämä kuvat ovat laajasti esille tiedotusvälineissä.

Kärsimyksen kuvan kohtaaminen on joskus epämiellyttävyydestään huolimatta välttämätöntä, koska kuvat tekevät asian todeksi. Jollei kärsimyksestä ole kuvaa, se jää huomiotta. Kärsimyksen visuaalinen todistaminen aiheuttaa reaktion, nostaa tunteita, lisää tietoisuutta ja joskus jopa aktivoi toimintaan.

Kuvat kärsimyksestä ovat sanoja tehokkaampia, koska sana ei tavoita kipua. Kärsimyksen valokuviin ladataan paljon toivoa: niiden toivotaan tuovan lopun kärsimykselle, herättävän myötätunnon ja ymmärryksen kuulumisesta yhteen yhteiseen ihmisyyteen sekä johtavan elämän arvostamiseen ja suojeluun.

Kärsimyksen kuvat ovat voimakkaita esityksiä, joiden näyttämiseen liittyy enemmän hankalia eettisiä kysymyksiä kuin mihinkään toiseen valokuvan genreen. Kuinka kärsimystä voi tai saa esittää? Mikä on vastuumme kärsivien tilasta? Mikä aiheuttaa kärsimystä? Kuvat nähdään usein raskauttavina todisteina ja sisältävät asiaan puuttumisen imperatiivin.

Kuvat toimivat myös korkealla tasolla kansainvälisessä politiikassa ja vaikuttavat lainsäädäntöön. Kuvia käytetään juridisina todisteina esimerkiksi ihmisoikeusloukkauksista ja sotarikoksista. Kärsimyksen kuvallinen todistaminen on johtanut ihmisoikeuksien kehitykseen ja institutionalisoitumiseen, poliittiseen toimintaan, lakimuutoksiin ja sotilaallisiin interventioihin kärsimyksen lopettamiseksi.

Kärsimyksen kuvallisten esitysten ja ihmisoikeuksien kehittymisen suhteita tutkineen Sharon Sliwinskin mukaan kärsimyksen visualisointi edisti esimerkiksi orjuuden lakkauttamista. 1700-luvulla Isossa-Britanniassa orjien vapautuksen esitaistelijan William Wilberforcen parlamentissa esittämä kidutetun orjatytön tarina levisi myöhemmin väripiirroksena kansalaisten keskuudessa, mikä osaltaan nosti orjuuden polttavaksi yhteiskunnalliseksi kysymykseksi.

Suhtautuminen eläimen kärsimyksen kuvaamiseen

Viime vuosina arkiseen näkökenttäämme on vyörynyt myös toisenlainen kärsimyksen kuvien genre. Eläinoikeusjärjestöt ja aktivistit julkaisevat kuvia eläinten kärsimyksestä ruoantuotantolaitoksissa, turkistarhoilla ja laboratorioissa. Kuvien kautta todistamme kärsimystä omassa lähiympäristössämme, joka on täynnä huonosti kohdeltuja, tuskaisia ja kivuliaan kuoleman kohdanneita eläimiä.

Nämä shokeeraavat kuvat herättävät aika ajoin keskustelun ryöpsähdyksiä: television ajankohtaisohjelmissa väitellään, kansalaisilta kysellään, poliitikot vastailevat – ja kivun tuottajat puolustautuvat. Kuvat aiheuttavat pahaa oloa, huonoa omaatuntoa ja joskus havahtumista. Ne saattavat muuttaa lihansyöntitapoja ja kulutustottumuksia.

Kärsivien eläinten asia painuu usein kuitenkin hetkellisen moraalisen havahtumisen jälkeen taas taka-alalle, ja nautasikalihapaketin ostaminen marketista tulee helpommaksi. Suomalaisista on kasvissyöjiä edelleenkin vain noin 3-5 prosenttia, ja globaalisti lihan kulutus kasvaa koko ajan.

Ihmisoikeusajattelun lävistämän maailmakäsityksen aikakaudella olisi hankalaa ajatella, että läntisessä demokratiassa laajamittaisen ihmiskärsimyksen paljastajaa rangaistaisiin juridisesti teostaan kärsimystä ylläpitävän tahon jatkaessa toimintaansa. Eläinten kärsimystä ja kohtelua paljastavien kuvien kohdalla on kuitenkin tavannut käydä niin, että aktivistit on tuomittu ja tuotanto on jatkunut entiseen tapaan.

Kuvat eläinten karmeista oloista eivät ole aiheuttaneet lakimuutoksia, muutoksia tuotannonalan käytäntöihin tai vaikuttaneet ylätason poliittiseen keskusteluun. Argumenttina kärsimyksen paljastajien rankaisuun on usein käytetty sitä, että kuvaajat rikkovat elinkeinonharjoittajien yksityisyyttä ja vaarantavat tuotannon puhtauden. Ihmisten kärsimystä esittävien kuvien kohdalla edellinen argumentti olisi pysäyttävä.

Mikä on suojelun arvoista?

Käsitys siitä, mikä on suojelun ja oikeuksien arvoinen elämä, on kulttuuriin ja aikaan sidottu – ja muuttuu jatkuvasti. Ensimmäisten länsimaisten ihmisoikeusjulistusten vapaiden valkoisten miesten oikeudet ovat laajentuneet orjien vapauteen, heikompien ja vähemmistöjen suojeluun, rotusorron purkamiseen, lasten ja naisten oikeuksiin ja sukupuolivähemmistöjen tasa-arvotaistoon.

Eläinten oikeudet ovat jatkumo laajeneville ihmisoikeuksille. Tietynlainen toiminta voi olla tällä hetkellä laillista, mutta tärkeämpi kysymys on, kokevatko ja tuntevatko ihmiset sen eettisesti kestäväksi. Haluaisivatko he osallistua järjestelmään ja sen käytäntöihin, jos tietäisivät millaista kärsimystä se aiheuttaa? Aktivistin kameran linssi on usein ainoa ikkuna, jonka kautta kuluttajat voivat nähdä sinne, missä ruokamme tuotetaan: navettoihin, sikaloihin ja kanaloihin.

Suomen oikeuslaitoksen ja poliittisen järjestelmän vastaus eläinoikeuskuviin ja paljastuksiin näyttäytyy tässä kontekstissa varsin jähmeänä ja konservatiivisena, mutta oikeustaistelujen historialle tyypillisenä. Oikeustaisteluiden pioneerit nähdään usein yhteiskuntajärjestystä uhkaavina terroristeina, ja eläinten oikeuksien puolustajat leimataan usein hairahtuneiksi tai tunteellisiksi ”kettutytöiksi”.

Eläinten ja ihmisten kärsimyksen rinnastus

Ihmisoikeusjärjestelmän syntymiseen ovat merkittävästi vaikuttaneet kuvat kärsivistä ja oikeudettomista ihmisistä julman koneiston puserruksessa: Holokaust-kuvat.  Monet aktivistit osoittavat yhteyksiä keskitysleirien ja lihateollisuuden käytäntöjen ja toiminnan eetoksen välillä. Keskitysleiriltä selvinneen Nobel-kirjailija Isaac Bashevich Singerin mukaan nykyään jokainen päivä on uusi Treblinka eläimille. Rinnastusta ei kuitenkaan pidetä sopivana, koska se koetaan solvaavana ja ihmisarvoa loukkaavana.

Rinnastuksen sopimattomuus tuli selväksi esimerkiksi eläinoikeusjärjestö PETA:nvuonna 2003 lanseeraaman ”Holokaust on Your Plate” -kampanjan myötä. Kampanjassa asetettiin rinnakkain kuvia keskitysleireiltä ja nykyaikaisilta tuotantoeläinlaitoksilta. Rinnastus aiheutti laajaa suuttumusta ja johti keskusteluun juutalaisuhrien oikeuksien, arvon ja kärsimyksen ainutlaatuisuuden loukkaamisesta.

Kampanjan aikaansaama reaktio paljasti yleisen ajattelutavan: eläimillä on pelkkä välinearvo. Kampanja johti laajoihin oikeusjuttuihin järjestöä vastaan. Joidenkin ihmisten mielestä kaikilla elävillä olennoilla ei ole oikeutta tulla nähdyksi edes kärsivinä.

Rapatessa roiskuu?

Eläinaktivistien kuvaamia oloja on puolustettu väittämällä, että kuvat esittävät poikkeustilanteita. Tämän argumentin mukaan kaikki eläimet tuotantoeläinlaitoksissa eivät kärsi kuvien osoittamalla tavalla, ja kyseessä on valitettavia poikkeustapauksia: rapatessa roiskuu.

Eläinten kärsimyksen kohdalla kuvat eivät toimikaan ihmiskärsimystä esittävien kuvien tapaan todisteina vaan harhaanjohtavina näkyminä poikkeustilanteisiin. Samalla eläinoikeusjärjestöjä syytetään kauheilla poikkeuskuvilla mässäilystä. Samalla tavalla on kuitenkin toimittu, kun huomio on haluttu kiinnittää ihmisten kokemiin kärsimyksiin.

Esimerkiksi Ernst Friedrich kokosi vuonna 1924 pasifistisen kuvapamfletin Krieg dem Kriege! (”Sota sotaa vastaan”) osoittaakseen ensimmäisen maailmansodan kärsimyksen. Ilmaiseksi jaetun ja laajasti levitetyn kirjan tarkoituksena oli näyttää sodan arkinen todellisuus ja kääntää ihmiset rauhanaatteen puolelle.

Vietnamin sodan kuvat paljastivat raakuuksia, jotka osaltaan lisäsivät sodan vastustusta Yhdysvalloissa ja vaikuttivat sodan lopputulokseen. Samalla tavalla kuvat Syyrian elokuisista kaasuiskuista näyttivät sellaisen kärsimyksen todellisuuden, jota ei voinut muuten selittää ja jolle maailma ei voinut kääntää selkäänsä. Eläinten kohdalla kärsimyksen kuvien esittämistä kuitenkin paheksutaan ja selitetään poikkeuksena. Jotta voisimme kohdata eläinten kärsimyksen kuvat samalla tavalla kun ihmisen kärsimyksestä kertovat kuvat, meidän tulisi ajatella myös eläimiä subjekteina.

Uskallammeko katsoa?

Eläinten kärsimyksen kuvien kohtaaminen on meille niin vaikeaa, koska kuvat vaativat meiltä kaikilta jotain. Elämme spesisismiin eli lajisortoon perustuvassa yhteiskunnassa, jossa toisenlaisten elävien olentojen raaka kohtelu on laillista ja normaalia. Tämän hallitsevan ajattelutavan kyseenalaistaminen on hankalaa, sillä se vaatisi muutosta arkisiin käytäntöihimme.

Kaukaisten maiden ihmisten kärsimyksen kuviin on helpompaa reagoida ja ne onkin valjastettu tehokkaan humanitaarisen globaalin järjestelmän osasiksi. Lahjoitamme hiiren klikkauksella rahaa tai otamme kummilapsen köyhästä maasta. Nykykansalaisten tehtävä on antaa rahaa – ei puuttua oikeusloukkauksiin, muuttaa epäoikeudenmukaisuutta aiheuttavia rakenteita tai omaa arkista elämäänsä.

Kun kuvia kärsimyksestä käytetään eettisellä tavalla, niiden avulla pyritään taustojen, rakenteiden ja oman toiminnan vaikutusten ymmärtämiseen sekä kärsimyksen vähentämiseen. Eläinoikeuskuvakampanjoiden eetos on usein juuri tällainen. Eläinoikeuskuvissa on voimaa, ne kyseenalaistavat vallitsevan elämäntapamme ja laajentavat käsitystämme suojeltavan elämän piiristä. Pitäisikö meidän uskaltaa katsoa eläinoikeuskuvia?

Artikkelikuva: titanium22 / Wikimedia Commons

Julkaisu Eläimen kärsimyksen kuvaaminen on edelleen tabu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.