Heti alkuun on tehtävä selväksi, että minkä tahansa ongelman, kuvitteellisen tai todellisen, väkivaltainen ratkaisu on aina tuomittava teko. Sitä on myös Venäjän sotilaallinen tunkeutuminen Ukrainaan. En kuitenkaan sano näin siksi, että Venäjä teollaan rikkoo kansainvälistä oikeutta ja länsimaiden universaaleiksi julistamia arvoja.

Kun missä tahansa ja tällä kertaa Euroopassa otetaan aseelliset voimakeinot käyttöön, joudun rauhantutkijana kysymään, onko rauhantutkimus epäonnistunut rauhanomaisen maailman rakentamisessa. Rauhantutkijoita ei ole esiintynyt kommentoimassa Ukrainan kriisin kärjistymistä täysimittaiseksi sodaksi. Selvyyden vuoksi rauhantutkijalle sota on yksi kriisin muoto, kun taas kriisi viittaa pidempään Ukrainan ja Venäjän välillä vallinneeseen tilanteeseen.

Eikö suomalainen rauhantutkimus ole ollut relevanttia suhteessa maailmanpolitiikan realiteetteihin, pohtivat myös 10 vanhemman sukupolven rauhantutkijaa Karim Maichen, Anitta Kynsilehdon ja Samu Pehkosen kokoamassa artikkelissa ”Minne menit, rauhantutkimus?” rauhan-, konfliktin- ja maailmanpolitiikan tutkimuksen aikakauslehden Kosmopoliksen viime vuoden viimeisessä numerossa.

Onko rauhantutkimus epäonnistunut rauhanomaisen maailman rakentamisessa?

Kun rauhantutkimus on relevanttia suhteessa voimapolitiikkaan ja maailmanjärjestyksen muutokseen, se tuottaa tietoa kriisin moniulotteisista taustoista tapahtumien ymmärtämiseksi, mikä ei tarkoita Venäjän toimien hyväksymistä. Konfliktien taustalla vaikuttavien tekijöiden ymmärtäminen on välttämätön edellytys myös rauhanomaisten ratkaisujen hahmottamiseen silloin, kun ne vielä ovat mahdollisia.

Voi olla, että rauhantutkijat ovat lintukodossaan askarrelleet sellaisten ongelmien parissa, mikä ei ole tehnyt heistä medialle kiinnostavia asiantuntijoita menossa olevan kriisin ymmärtämiseksi. Yksi vakava ongelma voi olla, että rauhantutkijoiden agendalta ovat puuttuneet voimapolitiikan analyysit muuttuvassa maailmanjärjestyksessä.

Yhden totuuden ongelma

Katson myös, että niin politiikka kuin mediakin ovat epäonnistuneet Ukrainan kriisin käsittelyssä. Länsimaissa julkista keskustelua on hallinnut yksi tulkinta ja totuus. Tässä tulkinnassa Venäjä toimii vastoin YK:n periaatteita, jotka olennaisesti edustavat länsimaisia arvoja, vaikka Neuvostoliitto oli niitä hyväksymässä toisen maailmansodan päättyessä. Samalla Venäjän aggressio uhkaa koko länsimaista demokraattista järjestelmää.

Niin poliitikot kuin asiantuntijatkin ovat edustaneet tätä yhtä oikeana pidettyä tulkintaa, joka sulkee ulkopuolelle maailman moninaisuuden ja mahdolliset soraäänet, joita demokratia edellyttää. Historian pitäisi opettaa, että yksinkertaistavat yhden totuuden tulkinnat ja hyvän ja pahan dualismi johtavat väkivaltaan.

Historian pitäisi opettaa, että yksinkertaistavat yhden totuuden tulkinnat ja hyvän ja pahan dualismi johtavat väkivaltaan.

Yhden tulkinnan esittäminen on Suomessa ymmärrettävissä, koska se korostaa Venäjää uhkana ja tukee joidenkin pyrkimyksiä liittyä Natoon osoituksena läntiseen maailmaan kuulumisesta. Suomen oikeutta korostaa länsimaisuutta ei voi kiistää. Mutta se ei saisi tukea moniarvoisessa maailmassa hyvän ja pahan vastakkainolon korostamista – saati niiden yhdistämistä osaksi tiettyä kansallista luonnetta. Moninaisuudessa toista, erilaista, on myös kyettävä ymmärtämään.

Yhden tulkinnan esittämisen ongelma on nyt siinä, että ihmisten keskuudessa vallitsee tiedotusvälineiden esittämä hämmennys siitä, kuinka on mahdollista, että Euroopassa jälleen soditaan. Siihen olemme jo turtuneet, että toisen maailmansodan jälkeen on ensisijaisesti sodittu kehittyvissä maissa Euroopan ulkopuolella.

Maailman länsimaistumisen harha

Rauhantutkijan näkökulmasta vallitsevassa hämmennyksessä sotilasliitto, kuten Nato, tai tarkemmin Natoon liittyminen, ei kuitenkaan ole mikään ratkaisu. Rauhantutkimuksen näkökulmasta sotilaalliset liittoutumat sekä rakentavat että ylläpitävät vastakkainasettelua, mikä puolestaan ruokkii seuraavaan sotaan valmistautumista.

Filosofi Immanuel Kantin kestävän rauhan rakentamisen malliin viitaten seuraavaan sotaan varautumiseen käytetyt resurssit tulisi suunnata oikeudenmukaisen ja tasa-arvoisen kansainvälisen järjestelmän rakentamiseen. Nyt ollaan menossa päinvastaiseen suuntaan.

Nato edustaa mennyttä kylmän sodan maailmaa ja ylläpiti sitä kylmän sodan päätyttyä. Nato olisi pitänyt lakkauttaa Neuvostoliiton luhistuttua. Näin ei kuitenkaan käynyt, koska Naton jäsenyydelle oli kysyntää. Neuvostoliitosta vapautuneille ja uudelleen itsenäistyneille valtioille jäsenyys Natossa ja EU:ssa oli sekä turvallisuuden takuu että todiste kuulumisesta länteen.

Nato edustaa mennyttä kylmän sodan maailmaa ja ylläpiti sitä kylmän sodan päätyttyä.

Naton säilyminen ja siihen vahvasti kytkeytyvä lännen harha kylmän sodan päättymisestä ovat yksi keskeinen tekijä nyt menossa olevassa kriisissä, jonka kärsijäksi Ukraina on joutunut. Lännen harha oli, että länsimaiden edustamat arvot ja lännen luoma järjestelmä leviävät kaikkialle maailmaan ja maailma tulee samankaltaistumaan eli länsimaistumaan.

Lännen harhaa tuki niin Naton kuin EU:nkin laajeneminen itään kohti Venäjän rajoja. Tässä tarinassa suuri pettymys oli, ettei Venäjä kaikista yrityksistä huolimatta länsimaistunutkaan, vaan päinvastoin se toimi, kuten nyt Ukrainassa, lännen universaaleiksi olettamia arvoja vastaan.

Länsi on ollut sokea sille, että kaikki maailmanpolitiikan toimijat eivät pidä lännen arvoille ja kolonialismin raunioille rakennettua toisen maailmansodan jälkeistä kansainvälistä järjestelmää legitiiminä. Eikä Venäjä ole ainoa toimija, joka tämän järjestelmän kiistää. Tähän joukkoon kuuluvat YK:n uudistamista vaatineet Kiina ja Intia. Paljon laajemmin entiset siirtomaat pitävät toisen maailmansodan jälkeen syntynyttä kansainvälistä järjestelmää instituutioineen edelleen koloniaalisena järjestelmänä ja siksi ne eivät aina asetu varauksettomasti tukemaan länsimaita järjestelmän säilyttämiseksi.

Länsi on ollut sokea sille, että kaikki maailmanpolitiikan toimijat eivät pidä lännen arvoille ja kolonialismin raunioille rakennettua toisen maailmansodan jälkeistä kansainvälistä järjestelmää legitiiminä.

Kun lännen instituutiot lähestyvät Venäjän rajoja, länsi kiistää Venäjän historiallisen tulkinnan ja vaihtoehtoisen totuuden. Presidentti Vladimir Putinista riippumatta Venäjän historialliset kokemukset poikkeavat lännen käsityksistä, mitä lännessä on usein vaikea ymmärtää.

Historian saatossa Venäjän olemassaolo on ollut uhattuna niin idästä kuin lännestä. Lännestä sitä ovat uhanneet saksalaiset Kalparitarit, itään laajeneva Ruotsin valtakunta, Napoleonin Ranska ja natsi Saksa. Tuossa tarinassa aikaisempien uhkien paikan on ottanut ennen kaikkea itään laajeneva Nato. Venäjällä tämä alleviivaa kylmän sodan jatkuvuutta.

Muuttuva maailmanjärjestys

Kuvitteellisen turvallisuusuhan lisäksi Venäjän poliittista johtoa ahdistaa mahdollinen suurvalta-aseman menettäminen muuttuvassa maailmanjärjestelmässä. Erityisesti Kiinan mutta myös Intian nousun myötä maailmanpolitiikan painopiste on ollut siirtymässä Venäjä – Yhdysvallat akselilta Kiina – Yhdysvallat akselille.

Tätä muutosta ilmentää selkeästi se, että Yhdysvallat on nostanut Kiinan nousun suurimmaksi uhaksi niin omalle turvallisuudelleen kuin johtamalleen maailmanjärjestykselle. Venäjän näkökulmasta viimeistään vuonna 2021 solmittu Australian (AU), Iso-Britannian (UK) ja Yhdysvaltojen (US) sotilaallinen yhteistyösopimus AUKUS teki selväksi, että suurvaltapolitiikan painopiste oli siirtynyt Intian ja Tyynen valtameren alueelle ja Kiinasta on tullut Yhdysvaltain vastinpari maailmanpolitiikassa.

AUKUS:in perustaminen viittasi niin Venäjän kuin Euroopan joutumiseen maailmanpoliittiselle sivuraiteelle.

Venäjä pyrki tuomaan esiin, että se on yhä suurvalta, joka on otettava huomioon rakennettaessa kolmannen vuosituhannen maailmanjärjestelmää.

Voidaan katsoa, että muuttuvien geopoliittisten painotusten maailmassa Venäjä pyrki tuomaan esiin, että se on yhä suurvalta, joka on otettava huomioon rakennettaessa kolmannen vuosituhannen maailmanjärjestelmää. Samalla Venäjä haluaa korostaa perinteisen Itä – Länsi akselin merkitystä maailmanpolitiikassa. Omille toimilleen se haki perusteet kuvitellusta Naton uhasta ja tulkinnallaan historiallisesta Venäjästä, jota Venäjän johto ja erityisesti Putin on rakentanut jo yli vuosikymmen.

Historian saatossa valtioiden rajat ovat muuttuneet ja valtioita on syntynyt ja hävinnyt. Siksi historia on sekä hyvä että huono perustelu oikeuttamaan minkäänlaisia poliittisia tai voimapoliittisia toimia. Kun tiettyihin ajankohtiin kiinnitetään uutta merkitystä esimerkiksi ”normaalitilana”, rakennetaan uusia valtapoliittisia käsitettyjä tasapainoja.

Miten tahansa Ukrainan kriisi päättyykin, Venäjä on vastenmielisellä tavalla tuonut itsensä maailmanpolitiikan keskiöön.

Venäjä toimii tässä tilanteessa omilla säännöillä, koska lännen luoman järjestelmän säännöt ja teoriat toimivat ensisijaisesti lännen hyväksi. Sotilaallisin toimin Putinin Venäjä alleviivaa, että sitä ei voida sivuuttaa suurvaltapolitiikassa. Samalla se on ottanut itselleen mahdollisuuden palauttaa Venäjän imperiumi. Viimeisimmät tapahtumat Ukrainassa kuitenkin kyseenalaistavat näiden suunnitelmien toteutuskelpoisuuden.

Miten tahansa Ukrainan kriisi päättyykin, Venäjä on vastenmielisellä tavalla tuonut itsensä maailmanpolitiikan keskiöön. Sen sotilaallinen voima ja halukkuus myös käyttää sitä tekee mahdottomaksi sivuuttaa Venäjä maailmanpolitiikassa, vaikka siihen kohdistetaan pakotteita ja se pyritään eristämään.

Kohti moniarvoista maailmanjärjestelmää

Rauhatutkimus on luonteeltaan ratkaisuhakuista, jolloin on luonnollista tarkastella maailmanjärjestelmää kokonaisuutena. Jos nykyisen järjestelmän säilyttäminen yhtäältä ja toisaalta sen haastaminen tuottaa Ukrainan kaltaisen sodaksi eskaloituneen kriisin, niin ratkaisu piilee järjestelmän rauhanomaisessa muuttamisessa.

Venäjän hakiessa suurvallan asemaa muuttuvassa maailmanjärjestyksessä EU on jäänyt Yhdysvaltain ja Venäjän panttivangiksi. Pitämällä Yhdysvaltain rinnalla tiukasti kiinni toisen maailmansodan jälkeen rakennetusta maailmanjärjestelmästä EU:lla ei voi olla omaa politiikkaa – ei ainakaan Yhdysvalloista erillään.

Kriisin eskaloitumisen välttäminen vaatii kuitenkin uudenlaisten vaihtoehtojen etsimistä ja juuri tässä olisi nyt EU:n mahdollisuus, vaikka siltä puuttuu merkittävä sotilaallinen voima. Toista maailmansotaa edeltäneet tapahtumat osoittavat selvästi, että aggressiivisiin valtioihin kohdistuneet, niiden eristäminen ja niiden toimien tuomitseminen eivät toimineet toivotulla tavalla.

Kriisin eskaloitumisen välttäminen vaatii uudenlaisten vaihtoehtojen etsimistä ja juuri tässä olisi nyt EU:n mahdollisuus, vaikka siltä puuttuu merkittävä sotilaallinen voima.

Vaikka diplomatia näyttää epäonnistuneen ja vaikka luottamus Venäjän johtoon on mennyt, niin nyt kaivataan maailmanpolitiikan ongelmien ratkaisemiseen uudenlaisia aloitteita ja foorumeita, joilla ei ole menneisyyden painolastia ja jotka eivät perustu vain länsimaisille arvoille ja joita ei voida tulkita pyrkimyksiksi säilyttää länsikeskeinen maailmanjärjestys ja Yhdysvaltain ylivalta.

Tämä on kuitenkin pitemmän aikavälin tie. Akuutin kriisin ratkaiseminen voi olla vaikeaa, jos kaikki osapuolet eivät tunnusta olemassa olevien instituutioiden legitimiteettiä.

Tarvitaan YK:n uudistamista niin, että ihmiskunnan enemmistön ääni päätöksenteossa on suhteessa niiden väkimäärään, kuten nousevat maat ovat jo pitkään vaatineet. On haettava ratkaisuja, jotka moniarvoinen maailma voi tunnustaa legitiimeiksi. Tämä on välttämätöntä myös siksi, että Kiina ei asettuisi tukemaan Putinin Venäjän nyt aloittamaa politiikkaa järjestelmän muuttamiseksi.

Tarvitaan YK:n uudistamista niin, että ihmiskunnan enemmistön ääni päätöksenteossa on suhteessa niiden väkimäärään, kuten nousevat maat ovat jo pitkään vaatineet.

EU:n tavoin nousevana valtana Intia on jäämässä sivuun maailmanpolitiikassa ja Kiinan ja Yhdysvaltain politiikan panttivangiksi. Intia pelkää Kiinan muodostamaa uhkaa, mutta se ei myöskään halua olla pelinappula Yhdysvaltain politiikassa. Myös Intia koki vahvasti sivuraiteille työntämisen, kun se jätettiin AUKUS:in ulkopuolelle.

Keskisuurten valtojen, kuten EU:n ja Intian yhteistyöllä voisi edistää moniarvoisen ei-länsikeskeisen maailmanjärjestyksen rakentamista. Maailmanrauha tarvitsee järjestelmän, joka sietää erilaisuutta ja moninaisuutta yksinkertaistavan hyvä – paha vastakkainasettelun sijaan. Ilman luovia avauksia Ukraina ei ehkä jää muutoksessa olevan maailmanjärjestelmän viimeiseksi uhriksi.

Jyrki Käkönen on Tampereen (1998–2007) ja Tallinnan (2007-2015) yliopistojen emeritusprofessori. Hän oli Tampereen Rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen johtaja 1988–1998. Tällä hetkellä hän on Nokian kaupungin Kulttuuri- ja kansalaistoiminnan Seuraparlamentin puheenjohtaja.

Julkaisu Ukraina muuttuvan maailmanjärjestyksen uhrina ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansalliseen turvallisuuteen liittyvät toimenpiteet voivat rajoittaa kansalaisten sananvapautta ja vapaata tiedonvälitystä merkittävästi. Kansalliseen turvallisuuteen vetoaminen on usein myös tekosyy, kun epädemokraattinen valtio pyrkii rajoittamaan sananvapautta tai muita ihmisoikeuksia oman valtansa vahvistamiseksi. Myös demokraattisissa valtioissa kansalliseen turvallisuuteen liittyvät toimenpiteet voivat uhata sananvapautta ja vapaata tiedonvälitystä.

Esimerkiksi Euroopan neuvoston ihmisoikeusvaltuutettu Dunja Mijatović on varoittanut huolestuttavasta terrorismilainsäädännön trendistä, joka uhkaa sananvapautta Euroopassa.

Lehdistö joutuu usein kohteeksi. Anu Koivunen ja Johanna Vuorelma tuovat esille vakavia riskejä artikkelissa, joka käsittelee syytteitä Helsingin Sanomien toimittajia vastaan turvallisuussalaisuuksien paljastamisesta ja paljastamisen yrityksestä. Syytteistä Helsingin Sanomien toimittajia vastaan on uutisoitu myös kansainvälisesti. Voidaan odottaa, että seurauksena Suomen sijoitus laskee maailman lehdistönvapausindeksissä, missä se oli jälleen kerran toisella sijalla vuonna 2021.

Ei vain lehdistö tähtäimessä

Ilmaisunvapauden rajoittaminen kansallisen turvallisuuden nimessä ei koske vain lehdistöä. Esimerkiksi taiteellinen ilmaisunvapaus ja akateeminen vapaus monesti joutuvat koville.

Sananvapaus internetissä on usein viranomaisten tähtäimessä. Internet on monelle nykyään tärkein paikka, missä sananvapaus joko toteutuu tai missä sitä rajoitetaan. Samalla vakavat kansalliset ja kansainväliset turvallisuusuhat, jotka ilmenevät internetissä, kuten terroristisen verkkosisällön ja disinformaation leviäminen, vaativat yhdyskunnalta tehokkaita toimenpiteitä.

Myös demokraattisissa valtioissa kansalliseen turvallisuuteen liittyvät toimenpiteet voivat uhata sananvapautta ja vapaata tiedonvälitystä.

Internetin sääntelyyn liittyy monimutkaisia kysymyksiä sanan- ja tiedonvälityksen vapaudesta ja suurista ongelmista, kuten kansalliseen turvallisuuteen liittyvistä uhkista, tai esimerkiksi lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvästä aineistosta ja viharikoksista. Tilannetta hankaloittaa monikansallisten jättiyritysten dominanssi. Verkkojättien ehdot ja käytännöt usein määrittelevät, mikä on mahdollista internetissä.

Terroristinen verkkosisältö

Tietyt aiheet ovat erityisen haastavia internetin sääntelyn ja sananvapauden kannalta, kuten esimerkiksi terrorismi. Yhteiskunta tarvitsee tehokkaita toimenpiteitä terrorismin torjumiseen ja terroristisen sisällön leviämisen estämiseen. Samalla tieto ja avoin keskustelu terrorismista, sen syistä ja torjuntatoimenpiteistä ovat yhteiskunnallisesti tärkeitä. Verkkosivut, joilla on paljon terroristiseksi käsitettyä aineistoa, voidaan nähdä yhtäältä aineiston levittämisen alustana, tai tärkeänä resurssina tutkijoille, viranomaisille ja toimittajille.

Internetin jättialustat, kuten YouTube, Facebook ja TikTok, käyttävät automatisoituja menetelmiä käyttäjien lataaman sisällön moderointiin, muun muassa terroristisen sisällön tunnistamiseen ja poistamiseen.

Vaikka menetelmät ovat kehittyneet, automatisoidut moderointisysteemit tekevät usein virheitä, mikä lisää jännitteitä terroristisen sisällön leviämisen tehokkaan torjumisen ja internetin sananvapauden ja vapaan tiedonvälityksen turvaamisen välillä. On esimerkiksi riski, että tärkeä tieto, kuten aineisto, jota voitaisiin käyttää todisteena sotarikosoikeudenkäynnissä, tulee poistetuksi ja tuhoutuu, kun verkkoalusta pyrkii poistamaan terroristista sisältöä.

EU:n uusi asetus terroristisesta verkkosisällöstä

EU on tänä vuonna hyväksynyt, pitkien neuvottelujen jälkeen, kiistellyn uuden lain, joka pyrkii estämään terroristisen verkkosisällön leviämisen. EU-maiden tulee soveltaa asetusta kesäkuusta 2022 alkaen.

Pääsääntönä uusi laki velvoittaa verkkopalvelut poistamaan terroristisen verkkosisällön – kaikissa EU-maissa – tunnin sisällä poistamismääräyksestä. Poistamismääräyksen voi antaa minkä tahansa EU-maan nimetty ”toimivaltainen viranomainen”, jonka ei tarvitse olla oikeusviranomainen. Monet digitaalisia oikeuksia puolustavat järjestöt ja alan asiantuntijat ovat ilmaisseet huolensa, että jäsenmaat voivat väärinkäyttää asetusta, esimerkiksi vaientaakseen toisissa EU-maissa asuvia kriitikkoja leimaamalla heidän tuottaman sisällön terroristiseksi ja antamalla poistamismääräyksen.

YK:n turvallisuusneuvoston terrorismin vastaisen komitean sihteeristön tukema Tech Against Terrorism -aloite on nostanut esille useita vakavia huolia asetuksesta, erityisesti sen vaikutuksista pienempien verkkoalustojen toimintaan ja myös vaikutuksista sananvapauteen.

Monet digitaalisia oikeuksia puolustavat järjestöt ja alan asiantuntijat ovat ilmaisseet huolensa, että jäsenmaat voivat väärinkäyttää asetusta, esimerkiksi vaientaakseen toisissa EU-maissa asuvia kriitikkoja leimaamalla heidän tuottaman sisällön terroristiseksi ja antamalla poistamismääräyksen.

Uuden asetuksen mukaan verkkosisältö, jota levitetään yleisölle opetus-, journalismi-, taide- tai tutkimustarkoituksessa tai terroritoiminnan ehkäisy- tai torjuntatarkoituksessa, mukaan luettuna aineisto, jossa esitetään kärkeviä tai kiistanalaisia näkemyksiä julkisen keskustelun yhteydessä, ei ole terroristista sisältöä. Tavoite on hyvä, mutta artiklaa soveltaessa voi esiintyä hyvin haastavia rajanveto- ja määrittelytilanteita.

Käytännössä on myös muita haasteita, erityisesti ottaen huomioon vaatimuksen, että terroristinen sisältö poistetaan tunnin sisällä poistamismääräyksestä. Vaikka automatisoidut menetelmät, joita verkkoalustat käyttävät sisällön tunnistamiseen ja poistamiseen ovat kehittyneet, ne tuottavat, kuten mainittu, vielä paljon virheitä.

Disinformaatio ja kansallinen turvallisuus

Jännitteet ja ristiriidat kansallisen turvallisuuden ja sananvapauden välillä kärjistyvät helposti harmailla alueilla vapaan tiedonvälityksen, misinformaation, eli tahattomasti jaetun väärän tiedon ja disinformaation, eli tahallisesti jaetun väärän tiedon, rajamailla.

Disinformaation hillitsemisen ja sananvapauden välillä on selviä jännitteitä. Disinformaatioon kohdistuvilla torjuntatoimenpiteillä voi olla negatiivisia ja arvaamattomia seurauksia sananvapaudelle. Valtiot voivat tyypillisesti turvallisuusuhkiin vedoten oikeuttaa disinformaation torjumista, mutta todellisena tavoitteena voi yhtä lailla olla sisäisten tai ulkoisten kriitikkojen vaientaminen.

Disinformaation hillitsemisen ja sananvapauden välillä on selviä jännitteitä.

Disinformaatiota voidaan kuvata viheliäisenä ongelmana (wicked problem). Tämän tyyppiset ongelmat ovat hyvin hankalia hahmottaa kokonaisvaltaisesti ja ratkaisutoimenpiteet itsessään voivat synnyttää uusia ongelmia.

Disinformaatio on vakava, jatkuvasti kehittyvä ja muuntuva hybridiuhka. Sen torjuminen oli yksi painopisteistä Suomen EU-puheenjohtajakauden aikana. Koronaviruspandemia on aiheuttanut hyvin nopeasti ja maailmanlaajuisesti leviävää misinformaatiota, disinformaatiota ja salaliittoteorioita. EU-neuvosto on todennut, että koronaviruspandemia tekee EU:sta ja sen jäsenmaista alttiimpia lisääntyneen disinformaation kaltaisille hybridiuhkille.

Lehdistönvapaus, disinformaatio ja EU:n suuri digilakiehdotus

EU:n komissio julkisti vuoden 2020 lopussa kaksi suurta lainsäädäntöehdotusta, jotka pyrkivät puuttumaan internetin moniin ongelmiin. Neuvotteluissa uudesta lakipaketista lehdistönvapaus ja disinformaation torjuminen ovat nyt törmänneet.

Lakiehdotuksista neuvotellaan parhaillaan. Ehdotukset voivat merkittävästi heikentää jättialustojen valta-asemaa internetin sananvapauden ja tiedonvälityksen muokkaajina. Molemmat ehdotukset ovat tärkeitä sekä media-alan kehitykselle että lehdistönvapaudelle Euroopassa. Uudella lainsäädännöllä tulee olemaan myös globaalia vaikutuksia ja onnistunut uusi lainsäädäntö voisi näyttää mallia muille maille.

Digipalvelusäädösehdotus (Digital Services Act) sisältää uusia sääntöjä verkkoalustojen velvollisuuksista ja käyttäjien oikeuksista. Ehdotuksella on potentiaalia mullistaa nykyisiä käytäntöjä ja vahvistaa ilmaisunvapautta ja tiedonvälityksen vapautta internetissä merkittävästi. Digimarkkinasäädösehdotus (Digital Markets Act), pyrkii luomaan reilummat markkinat ja vaikka säätelyn kohteita ei erikseen nimetä tässä vaiheessa, voidaan säädösehdotuksen katsoa kohdistuvan erityisesti Googlen ja Facebookin kaltaisiin digitaalisten markkinoiden valtaviin ”portinvartija-alustoihin”.

Uudella lainsäädännöllä tulee olemaan myös globaalia vaikutuksia ja onnistunut uusi lainsäädäntö voisi näyttää mallia muille maille.

Digipalvelusäädösehdotus luo uusia velvoitteita verkkoalustoille ja pyrkii vahvistamaan käyttäjien oikeuksia, sekä lisäämään avoimuutta verkkoalustojen toiminnassa. ”Erittäin suurilla verkkoalustoilla”, jotka tavoittavat 10 prosenttia EU:n väestöstä, on erityisiä lisävelvoitteita. Kasvavat vaatimukset verkkoalustoille tehostaa käyttäjien lataamaa sisällön moderointia ja poistaa sisältöä, joka rikkoo lakeja tai verkkopalvelun käyttöehtoja, todennäköisesti johtavat siihen, että verkkoalustat poistavat huomattavasti enemmän sisältöä. Tämä todennäköisesti tuottaa lisää virheitä moderoinnissa koskien myös journalistista aineistoa.

Media-alan edustajat ja toimittajien järjestöt ilmaisivat varhaisessa vaiheessa huolensa journalistisen sisällön poistamisesta ja vaativat poikkeuksen lisäämistä digipalvelusäädökseen, jonka mukaan verkkoalustoilla ei olisi valtuuksia puuttua toimituksellisesti tuotettuun sisältöön. Verkkojättien puuttuminen median tuottamaan sisältöön käyttöehtojensa ja moderointipäätöstensä kautta on huomattava huolenaihe medioille.

Globaalien verkkoalustojen kasvu on muuttanut media-alaa, joka on menettänyt mainostuloja verkkoalustoille. Lehtikustantajat ovat myös vaatineet korvauksia, jos verkkopalvelu, esimerkiksi Google News, käyttää lehtikustantajan tuottamaa sisältöä, mikä yleensä tapahtuu ilman maksua. Suomessa keskustellaan nyt EU:n tekijänoikeusdirektiivin täytäntöönpanosta, johon kuuluu tiettyjä uusia oikeuksia korvauksiin lehtikustantajille, jos verkkoalusta käyttää lehtikustantajan sisältöä. Direktiivistä on ollut paljon erimielisyyksiä.

Media-alan edustajat ja toimittajien järjestöt ilmaisivat varhaisessa vaiheessa huolensa journalistisen sisällön poistamisesta ja vaativat poikkeuksen lisäämistä digipalvelusäädökseen, jonka mukaan verkkoalustoilla ei olisi valtuuksia puuttua toimituksellisesti tuotettuun sisältöön.

Media-alan järjestöt ovat perustelleet poikkeussäännön lisäämistä muun muassa painottamalla, että tiedotusväline kantaa itse vastuun päätoimittajavastuulla tuotetusta sisällöstä.  Suomessa vastaava päätoimittaja voidaan tuomita päätoimittajarikkomuksesta, jos hän laiminlyö toimitustyön valvontaa, vaikka hän ei olisi henkilökohtaisesti syyllinen tiedotusvälineen toiminnassa tapahtuneeseen rikokseen.

Tiedotusvälineiden valtiosta riippumaton itsesääntely on tärkeä osa lehdistönvapauden turvaamista. Riippumaton, vapaa ja vahva lehdistö on olennainen osa demokratiaa. Lehdistöä kutsutaan usein ”vallan vahtikoiraksi”, joka toteuttaa kansalaisten oikeutta saada tietoa yhteiskunnallisesti merkittävistä asioista.

Lehdistöstä voidaan siis puhua yhteiskunnallisesti merkittävänä instituutiona. Näin ollen journalistisen sisällön poistamisen poikkeusehdotuksesta on käyty kiivaita keskusteluja neuvottelujen yhteydessä erityisesti liittyen disinformaation torjumiseen.

Media-alan ja toimittajien järjestöt ovat vahvasti ajaneet mediapoikkeuksen lisäämistä digipalvelusäädökseen. Monet tahot, mukaan luettuna nyt EU-komissio, ovat kuitenkin vastustaneet poikkeusta. Syy tähän on huoli, että poikkeussääntö median tuottamalle sisällölle myös suojaisi disinformaatiota levittäviä tahoja, jotka esiintyvät tiedotusvälineinä tai ovat tiedotusvälineitä, mutta eivät noudata yleisesti hyväksyttyjä käytäntöjä. Esimerkkeinä on mainittu muun muassa amerikkalaiset Breitbart ja Fox News, ranskalainen France Soir ja venäläinen Sputnik.

Tätä kirjoittaessa ehdotettu poikkeussääntö median tuottamalle sisällölle on poistettu, mutta on mahdollista, että osapuolet vielä löytävät neuvotteluissa EU:n digipalvelusäädöksestä kompromissin, joka suojaisi lehdistön tuottamaa sisältöä monikansallisten jättiyritysten päätöksiltä luomatta uusia mahdollisuuksia disinformaation levittäjille.

Joy Hyvärinen on sananvapauspolitiikan asiantuntija. Hän työskentelee Sananvapaus digitaalisena aikakautena -työryhmässä ja on myös Suomen PENin johtokunnan jäsen. Mielipiteet artikkelissa ovat kirjoittajan omat.

Julkaisu Sananvapaus: kansallinen turvallisuus, terrorismi ja disinformaatio ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kesäkuussa 2021 Liettuaan tuli Valko-Venäjän kautta tavallista enemmän turvapaikanhakijoita. Kesän edetessä huomio siirtyi Puolaan, jonka raportoitiin pakottaneen maaperälleen päässeitä ihmisiä takaisin Valko-Venäjälle. Toiset jäivät yksinkertaisesti jumiin maiden väliselle raja-alueelle. Väläyteltiinpä raja-aidan mahdollisuutta Suomessakin.

Valtioiden näkökulmasta kyse voikin olla hybridisodasta, mutta mikä sitten on elävien ihmisten näkökulma? Turvapaikanhaku nimittäin on perustavanlaatuinen ihmisoikeus. Sen tarkoitus on varmistaa, että jos valtio vakavasti polkee ihmisoikeuksia, sen uhreilla on mahdollisuus suojeluun toisessa maassa. Perustuslain mukaan tarkoitus on varmistaa, että ketään ei lähetetä paikkaan, jossa häntä uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu.

Turvapaikanhaku on perustavanlaatuinen ihmisoikeus.

Paljon epävarmuutta tuntuu kuitenkin vallitsevan siitä, mitkä ovat turvapaikanhakijan oikeudet ja vastaanottavan valtion vastuut. Mistä valtiosta ihminen saa turvapaikkaa hakea? Jos ihminen saapuu Valko-Venäjän kautta, saako hän hakea turvapaikka Puolasta vai pitäisikö hänen hakea sitä Valko-Venäjältä? Jos hän pääsee Puolaan, saako hän jatkaa matkaansa esimerkiksi Saksaan tai Suomeen ja hakea turvapaikkaa sieltä? Mille maalle näissä tapauksissa kuuluu vastuu turvapaikkaa hakeneesta ihmisestä ja hänen turvapaikkakäsittelystään? Tämä teksti käsittelee näitä asioita.

Kuka on turvapaikanhakija?

Turvapaikanhakija on ihminen, joka jättää turvapaikkahakemuksen. Turvapaikka myönnetään ihmiselle, joka ei esimerkiksi etnisyyteen, uskontoon tai poliittiseen mielipiteeseen liittyvän vainon vuoksi voi palata kotimaahansa.

Pelkästään ihmisen ulkoasun, varallisuuden tai lähtömaan perusteella ei pääasiallisesti voi päätellä, onko hän oikeutettu turvapaikkaan. Puolaan tulleiden tai aikoneiden ihmisten mediahaastatteluja on tulkittu siten, että he lähinnä etsivät parempaa elämää. Mediahaastattelujen perusteella on kuitenkin mahdoton sanoa varmasti, ovatko ihmiset pakolaisia vai esimerkiksi taloudellisista syistä liikkuvia.

Aidosti vainoa kohdanneet ihmiset eivät välttämättä ole halukkaita kertomaan medialle kokemastaan vainosta, esimerkiksi kidutuksesta tai raiskauksesta, eikä heillä ole mitään velvollisuutta siihen. Medialle puhuminen voi myös asettaa heidät vaaraan, jos he joutuvat palaamaan. Heillä on velvollisuus kertoa kokemastaan vainosta vain ja ainoastaan turvapaikkakäsittelystä vastaaville viranomaisille.

Mediahaastattelujen perusteella on mahdoton sanoa varmasti, ovatko ihmiset pakolaisia vai esimerkiksi taloudellisista syistä liikkuvia.

Puolan rajalla on raportoitu olevan ainakin Irakin, Syyrian, Afganistanin ja Jemenin kansalaisia. Nämä ovat kaikki maita, joiden kansalaisille on viime vuosina myönnetty kansainvälistä suojelua EU-maissa.

Turvapaikan tarve selvitetään turvapaikka-arvioinnissa, mutta turvapaikan saamisen kriteerit ovat tiukat. On siis myös mahdollista, että ihminen on paennut hätää, mutta hän ei siitä huolimatta täytä turvapaikan saamisen kriteerejä. Ihmisten jakaminen selkeästi pakolaisiin ja taloudellisiin siirtolaisiin onkin vaikeaa, sillä todellisuus on huomattavasti moninaisempi.

Valtion vastuu ja Dublin-asetus

Vastuu turvapaikka-arvioinnista on pääsääntöisesti sillä maalla, josta ihminen turvapaikkaa hakee. Vaikka ihminen tulisi esimerkiksi Suomeen hakemaan turvapaikkaa niin sanotusta turvallisesta maasta – esimerkiksi Ruotsista, josta hän ei kuitenkaan syystä tai toisesta turvapaikkaa hakenut – ei häntä voida automaattisesti palauttaa sinne, koska tällä turvallisella maalla ei ole mitään velvollisuutta ottaa häntä vastaan. Sama pätee Valko-Venäjän kautta Puolaan saapuneisiin turvapaikanhakijoihin, eli vaikka Valko-Venäjää pidettäisiin turvallisena maana, ei turvapaikkaa hakevia ihmisiä voida – tai pitäisi – automaattisesti palauttaa sinne.

Poikkeus tähän sääntöön on Dublin-asetus, joka on lähinnä EU-maiden välinen sopimus, ja joka siis sitoo vain sen solmineita maita, esimerkiksi Suomea ja Ruotsia. Suomi siis voi palauttaa turvapaikanhakijan Ruotsiin, jos asetuksen edellytykset täyttyvät. Suomi on myös käyttänyt tätä mahdollisuutta ja palauttanut Dublin-asetuksen mukaisesti noin 100–200 ihmistä vuosittain.

Valko-Venäjä sen sijaan ei kuulu EU:iin eikä näin ollen ole osa myöskään Dublin-asetusta, joten ihmisiä ei voida sen nojalla palauttaa Valko-Venäjälle. Sama pätee myös vuoden alussa EU:sta ja samalla Dublin-asetuksesta eronneeseen Iso-Britanniaan, joka ei pääsääntöisesti enää voi palauttaa turvapaikanhakijoita muualle Eurooppaan.

Dublin-asetuksen mukaan ihmisen turvapaikkahakemus tutkitaan vain yhdessä sopimusvaltiossa. Jos hän hakee uudelleen turvapaikkaa toisessa valtiossa, hakemus on otettava vastaan, mutta toinen valtio voi pyytää ensimmäiseltä lupaa palauttaa hänet takaisin ensimmäiseen valtioon, eikä uutta hakemusta silloin välttämättä tarvitse tutkia.

Dublin-asetuksen mukaan ihmisen turvapaikkahakemus tutkitaan vain yhdessä sopimusvaltiossa.

Asetuksessa määritellään, millä perustein vastuu hakijasta määräytyy. Mahdollisia perusteita on useita ja asetus määrittelee ne etusijajärjestyksessä. Yksinkertaistetusti järjestys voidaan esittää seuraavasti.

Ensisijaisesti vastuussa hakijasta on se valtio, jossa tällä on jo valmiiksi pakolaisena tai turvapaikanhakijana oleva perheenjäsen eli puoliso, alaikäinen lapsi tai alaikäisen huoltaja. Toissijaisesti hakijasta on vastuussa se valtio, johon hakijalla on oleskelulupa tai viisumi.

Kolmantena tulee se valtio, johon hakijan voidaan todistetusti näyttää saapuneen sopimusalueella ensimmäisenä. Saapuminen pitää pystyä todistamaan eikä sitä voida vain olettaa esimerkiksi vallitsevan tilanteen valossa. Jos mikään näistä ei toteudu, vastuussa on ensimmäinen valtio, johon turvapaikkahakemus on jätetty.

Asetus toimii pitkälti sormenjälkien perusteella. Turvapaikkaa mutta myös esimerkiksi viisumia hakevien sormenjäljet tallennetaan yhteiseen tietokantaan. Turvapaikkahakemusta jätettäessä tietokanta tarkastetaan, ja jos hakijan sormenjäljet löytyvät jostain toisesta maasta, aletaan selvittää, onko toinen maa vastuussa turvapaikkatutkinnasta ja voidaanko hänet lähettää tähän maahan.

Turvapaikanhakijaa ei siis voida vain sysätä lentokoneeseen tai rajan yli, vaan ensin valtion tulee varmistaa, minkä maan vastuulle turvapaikka-asia kuuluu sekä onko tämä maa myös tosiasiallisesti valmis ottamaan hakijan vastaan ja huolehtimaan turvapaikka-arvioinnista.

Dublin-asetus on epäoikeudenmukainen EU:n rajamaille, joihin monet ihmiset ensimmäisenä saapuvat. EU onkin yrittänyt sopia uutta oikeudenmukaisempaa vastuunjaon mallia solidaarisen vastuunkannon hengessä, mutta muun muassa Puola on vastustanut sen etenemistä.

Sopimus ei kuitenkaan velvoita valtiota lähettämään turvapaikanhakija toiseen maahan, vaan valtio voi myös päättää hoitaa turvapaikkakäsittelyn itse. Näin toimivat monet Euroopan maat, myös Suomi, vuoden 2015 niin kutsutun pakolaiskriisin aikaan.

Käytännössä Dublin-asetus on epäoikeudenmukainen EU:n rajamaille, joihin monet ihmiset ensimmäisenä saapuvat. EU onkin yrittänyt sopia uutta oikeudenmukaisempaa vastuunjaon mallia solidaarisen vastuunkannon hengessä, mutta muun muassa Puola on vastustanut sen etenemistä. Puola ei – Unkarin, Tšekin ja Itävallan ohella – halua ottaa mitään osaa näihin järjestelyihin, joita Puolan pääministeri kutsui ”solidaarisuuspakoksi” vielä vuonna 2020.

Aiemmin nykyisen järjestelmän epäoikeudenmukaisuus on näkynyt erityisesti Välimeren maissa, varsinkin Italiassa ja Kreikassa, mutta tämän vuoden myötä entistä selvemmin myös EU:n itärajalla Liettuassa ja Puolassa. Syksyn 2021 vaikutus Puolan kantaan jää nähtäväksi.

Turvapaikanhakijan oikeudet ja ”turvalliset maat”

Jotkut ajattelevat, että ihminen, joka tulee ”monien turvallisten maiden läpi” Saksaan tai vaikka Suomeen asti on väkisinkin taloudellinen siirtolainen, ei pakolainen. Nämä asiat eivät kuitenkaan liity toisiinsa. Vainoa paenneet ihmiset joutuvat aloittamaan elämän rakentamisen uudessa maasta lähes nollasta. Onnekkaimmat ovat ehtineet myydä omaisuutensa ennen lähtöä, vähemmän onnekkaat ovat paenneet niine hyvineen.

Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että kotimaastaan pakosta lähteneet ihmiset haluavat hakeutua maihin, joissa he uskovat olevan mahdollisuuksia uuden elämän rakentamiseen. Turvapaikanhakijoiden kanssa käymieni keskustelujen perusteella uuden elämän rakennuspalikoita ovat verkostot, kuten esimerkiksi Suomessa jo asuvat sukulaiset, tuttavat ja maanmiehet, yleinen ihmisoikeus- ja turvallisuustilanne, mahdollisuus tehdä töitä ja lapsille käydä koulua sekä naisten ja tyttöjen tasavertaiset mahdollisuudet. Nämä voidaan siis nähdä turvapaikanhakijoiden nimeäminä ”vetovoimatekijöitä”.

On ymmärrettävää, että kotimaastaan pakosta lähteneet ihmiset haluavat hakeutua maihin, joissa he uskovat olevan mahdollisuuksia uuden elämän rakentamiseen.

Ei ole olemassa mitään sopimusta, joka määrittelisi, mistä maasta turvapaikkaa tulee hakea. Ihmisellä on siis oikeus valita se maa, josta hän turvapaikkaa hakee, eikä tämä tee hänestä taloudellista siirtolaista. Koska oikeus hakea turvapaikkaa perustuu kansainvälisiin sopimuksiin, käytännössä turvapaikkaa voi hakea vain niistä maista, jotka ovat näihin sopimuksiin sitoutuneet. Näitä maita ovat yhtä lailla Valko-Venäjä, Puola kuin Suomi.

Myöskään Dublin-asetus ei sido yksilöitä vaan valtioita. Se ei siis velvoita ihmistä hakemaan turvapaikkaa jostain tietystä maasta. Sen sijaan se velvoittaa sopimusvaltioita ottamaan turvapaikanhakijan vastaan ja käsittelemään hänen turvapaikkahakemuksensa, jos vastuu turvapaikkakäsittelystä on valtiolla.

Ihmisellä on oikeus valita se maa, josta hän turvapaikkaa hakee, eikä tämä tee hänestä taloudellista siirtolaista.

Puhe ”ensimmäisestä turvallisesta maasta” sekä oletus, että ihminen olisi velvoitettu hakemaan turvapaikkaa juuri tuosta maasta, on siis yleinen väärinkäsitys. Vaikka ihminen tulisi EU:n alueelle Valko-Venäjän kautta, hänellä ei ole mitään velvollisuutta hakea turvapaikkaa juuri Valko-Venäjältä.

Tämä on pääsääntö, mutta käytännössä tilanne ei ole näin yksinkertainen. Turvapaikanhaku vaatii nimittäin yleensä, että ihminen hakeutuu fyysisesti siihen maahan, josta aikoo turvapaikkaa hakea. Turvapaikkaa ei siis voi hakea ulkomailla esimerkiksi suurlähetystöstä.

Rajojen ylitys ja rajatilat

Monet maat rajoittavat turvapaikan hakemisen vaatimaa fyysistä maahantuloa esimerkiksi viisumijärjestelyillä. Viisumeita ei välttämättä myönnetä niiden maiden kansalaisille, joista monet turvapaikanhakijat tulevat. Siksi he joutuvat rajoja ylittääkseen turvautumaan salakuljettajiin ja mahdollisesti hengenvaarallisiin epävirallisiin reitteihin, joihin kuuluvat esimerkiksi pitkät päivät Välimerellä tai syksyiset Puolan metsät.

Puolan tilanne näyttää olevan jonkinlainen rajatila. Tämä johtuu siitä, että ihmiset, jotka haluavat hakea turvapaikkaa, eivät ole välttämättä päässeet fyysisesti rajan yli, koska Puolan sotilaat ovat tukkineet heidän tiensä ja tällä tavoin fyysisesti estäneet heitä hakemasta turvapaikkaa. Koska medialla ja kansalaisjärjestöillä ei ole pääsyä rajalle, on kuitenkin tulkinnanvaraista ja raportoinnin puutteessa myös jossain määrin epäselvää, onko Puola rikkonut ihmisoikeuksia.

Monet maat rajoittavat turvapaikan hakemisen vaatimaa fyysistä maahantuloa esimerkiksi viisumijärjestelyillä.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR ja Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö ovat kuitenkin jo syyskuussa ilmaisseet huolensa rajan tapahtumista ja muistuttaneet ihmisarvon loukkaamattomuudesta.

Ihmisoikeuksia kunnioittava lähestymistapa olisi sallia ihmisten jättää turvapaikkahakemuksensa ja taata heille luotettava ja oikeudenmukainen turvapaikkakäsittely. Tässä odotellessa Puolan rajalla raportoidaan virallisesti kuolleen jo 12 ihmistä, mutta luku voi olla korkeampikin.

Näitä asioita eivät raja-aidat ratkaise. Kun silloinen Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ehdotti raja-aidan rakentamista Meksikon rajalle, Euroopassa ilkuttiin suunnitelmille, vaikka raja-aitoja on noussut tasaisesti myös EU:n rajoille erityisesti vuoden 2015 tapahtumiin liittyen.

Tämän jälkeenkin Välimeren yli Eurooppaan on saapunut vähintään noin 100 000 ihmistä vuosittain. Puolan kohdalla sen sijaan puhutaan selvästi pienemmistä määristä, lokakuuhun 2021 mennessä noin 8000:sta ihmisestä.

Puolan rajalla raportoidaan virallisesti kuolleen jo 12 ihmistä, mutta luku voi olla korkeampikin.

Aitakeskustelussa lieneekin kyse EU:n viestistä turvapaikanhakua harkitseville ihmisille: älkää tulko tänne. Se on itse – ehkä tahattomasti – viestinyt naapurimaille kuten Valko-Venäjälle, että turvapaikanhakijat ovat toimiva ase EU:n painostamiseksi.

Euroopan unionin alueella asuu noin 2,8 miljoonaa pakolaista, miljoona vähemmän kuin pelkästään Turkissa. Koko maailmassa on kodeistaan muuttamaan pakotettuja ihmisiä peräti 84 miljoonaa. Ei siis voida väittää, että EU kantaisi kohtuuttoman vastuun maailman pakolaisista, päinvastoin.

Aitakeskustelussa lieneekin kyse EU:n viestistä turvapaikanhakua harkitseville ihmisille: älkää tulko tänne.

Ihmisoikeuksia ei kannata ottaa itsestäänselvyytenä, sillä niiden tarkoitus on suojalla jokaista meistä valtion mielivallalta. Turvapaikanhaku on ihmisoikeus, joiden kunnioittamiseen EU-maat ovat sitoutuneet vähintäänkin kansainvälisissä sopimuksissa, kansallisessa lainsäädännössä ja juhlapuheissa. EU:n toimet erityisesti raja-alueillaan eivät kuitenkaan tätä heijasta.

On myös tärkeää ymmärtää, että järjestelmä, jossa turvapaikkaa hakeakseen on käytettävä usein turvattomia reittejä päästäkseen turvaa mahdollisesti tarjoavaan maahan ei ole turvapaikanhakijoiden rakentama tai toivoma ratkaisu. Sen sijaan kyseessä on EU-maiden rakentama järjestelmä, johon turvapaikanhakijoiden on pakko mukautua, jotta he voisivat harjoittaa ihmisoikeuksiaan.

VTT Erna Bodström on post doc -tutkija Helsingin yliopiston Etnisten suhteiden ja nationalismin tutkimusyksikkö CERENissä. Hän on tutkinut Suomen turvapaikkajärjestelmää vuodesta 2016.

Julkaisu Turvapaikanhakijat, valtioiden vastuu ja Puolan rajatila ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maailma ja Suomi siinä sivussa ovat siirtyneet tietotalouteen, jolla tarkoitetaan siirtymää tietoon ja asiantuntijuuteen perustuvaan talousjärjestelmään. Tiedoilla, taidoilla ja asiantuntemuksella on kaupallista arvoa. Vaikka tietotaloudesta puhutaan usein tieto- ja viestintätekniikan kontekstissa, näkyy tietotalous laajemminkin yhteiskunnassa. Tietotalous on osa tietoyhteiskuntaa.

Tietotalous näkyy erityisesti työelämässä. Yritykset ja muut yksityisen sektorin organisaatiot kilpailevat yhä enenevässä määrin asiantuntevista, ammattitaitoisista ja verkostoituneista työntekijöistä. Kun työntekijät siirtyvät yrityksestä tai organisaatiosta toiseen, he sekä vievät että tuovat mukanaan asiantuntemusta, tietoa ja yhteyksiä.

Yritykset ja muut yksityisen sektorin organisaatiot kilpailevat yhä enenevässä määrin asiantuntevista, ammattitaitoisista ja verkostoituneista työntekijöistä.

Tällainen työelämän liikkuvuus on yleistä yhteiskunnan eri aloilla, terveydestä tieto- ja viestintätekniikkaan, teollisuudesta palveluihin, rahoituksesta konsultointiin, muodista kulttuuriin. Vuosikymmeniä kestävät työsuhteet eivät ole enää tavanomaisia, ja yritykset rutiininomaisesti suojelevat liikesalaisuuksiaan salassapitosopimuksilla ja kilpailukieltolausekkeilla. Myös julkisen sektorin sisäinen liikkuvuus on lisääntynyt. Liikkuvuutta pidetään vahvuutena, ja monipuolista työkokemusta arvostetaan rekrytoinneissa.

Pyöröovi yli sektorirajojen

Kun liikkuvuus ylittää sektorien, esimerkiksi yksityisen ja julkisen, rajat, liikkuvuus ei ole enää pelkästään myönteinen ilmiö. Erityisesti poliittisten päätöksentekijöiden ja tiettyjen virkamiesten siirtyminen julkiselta sektorilta yksityiselle sektorille tai päinvastoin herättää epäluuloja. Tällaista liikkuvuuden ilmiötä kutsutaan pyöröoveksi. Englanniksi ilmiöstä käytetään ilmaisua ”revolving doors” ja liikkujasta nimitystä ”revolver”. Pyöröoven voi ristiä byrokraattiseksi tai lainsäädännölliseksi riippuen siitä kuka – virkamies vai poliittinen päätöksentekijä – kävelee läpi pyöröovista.

Pyöröoven yleisyydestä ei ole saatavilla tilastoja, mutta pelkästään EU:ssa avoimuusjärjestöt ALTER-EU ja Transparency International EU arvioivat, että 50 prosentilla poliittiseen konsultointiin ja lobbaustoimintaan siirtyneistä henkilöistä on tausta EU:n toimielimissä. Pyöröovi-ilmiöstä kohistaan säännöllisesti myös Suomessa. Keväällä 2020 Yle uutisoi, kuinka entinen puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg solmi konsulttisopimuksen yhdysvaltalaisen ilmailualan yrityksen Lockheed Martinin kanssa. Lockheed Martin kisaa neljän muun hävittäjävalmistajan kanssa sopimuksesta, jolla Suomen on tarkoitus korvata nykyiset Hornet-hävittäjät. Puolustusministeri Antti Kaikkonen kielsi kohun jälkeen valtion virkamiehiä olemasta yhteydessä tarjoajia edustaviin konsultteihin.

Pyöröovi-ilmiö nähdään usein uhkana demokraattiselle päätöksenteolle siihen sisältyvien mahdollisten intressiristiriitojen takia.

Pyöröovi-ilmiö nähdään usein uhkana demokraattiselle päätöksenteolle siihen sisältyvien mahdollisten intressiristiriitojen takia. Sen nähdään tarjoavan erityisesti elinkeinoelämälle ja sen eturyhmille mahdollisuus palkita sääntelijöitä ja päättäjiä aikaisemmasta käytöksestä, mikä heikentää demokraattista, yleisen edun mukaista päätöksentekoa ja horjuttaa samalla kansalaisten luottamusta julkisiin instituutioihin.

Suomen Akatemian rahoittama, syksyllä 2021 alkanut nelivuotinen oikeus- ja yhteiskuntatieteellinen ”Asiantuntemus hallinnossa ja sen ulkopuolella. Byrokraattinen pyöröovi ja sen sääntely Euroopan unionin jäsenvaltioissa (REVOLVE)” -tutkimushanke tutkii julkisen ja yksityisen sektorien välillä tapahtuvaa liikkuvuutta ja sen sääntelyä asiantuntemuksen lisääntymisen ja kierron näkökulmasta. Hanke pyrkii tarjoamaan monipuolisemman näkökulman julkisen ja yksityisen sektorien välillä tapahtuvaan liikkuvuuteen tarkastelemalla sitä asiantuntemuksen lisääntymisen ja kierron näkökulmasta.

Mistä tutkimus ponnistaa liikkeelle?

Pyöröovi-ilmiötä koskevasta kansainvälisestä tutkimuskirjallisuudesta erottuu kolme pääsäiettä. Ensimmäinen on taloustieteellinen tutkimus, joka kysyy, kannattaako yritysten palkata entisiä virkamiehiä. Tällainen tutkimus käyttää hyväkseen esimerkiksi pörssistä saatavaa tietoa.  Resurssilähtöinen näkökulma korostaa liikkujien poliittisia yhteyksiä, kun taas inhimillisen pääoman näkökulma keskittyy erikoistuneeseen asiantuntemukseen, jota liikkujat tuovat mukanaan. Tämä tutkimus koskee pääasiassa pankkeja ja rahoituslaitoksia.

Toinen säie tutkii pyöröovea sääntelykaappauksen muotona. Varhaisessa tutkimuksessa pyöröoven nähtiin johtavan sääntelykaappaukseen, koska virkamiesten arvioitiin olevan taipuvaisia ​​sääntelemään yrityksiä ymmärtäväisemmin pitääkseen ovet auki yritysten palvelukseen. Myöhempi tutkimus on osoittanut, ettei syy–seuraussuhde ole näin suoraviivainen eikä se perustu henkilökohtaiseen laskelmointiin. Tutkimuksen mukaan pyöröovi luo sosiaalisia verkostoja ja ryhmäidentiteettejä sääntelijöiden ja sääntelyn kohteena olevien yritysten välille, mikä saattaa mahdollisesti johtaa sääntelykaappaukseen.

Taloustieteellinen tutkimus kysyy, kannattaako yritysten palkata entisiä virkamiehiä.

Kolmas säie yhdistää pyöröoven ja lobbauksen. Tämä tutkimus on ennen kaikkea osa Yhdysvaltojen kongressia koskevaa tutkimusta ja sen lähtökohtana on havainto, että liikkujat, eli esimerkiksi erilaisissa politiikan avustavissa tehtävissä toimivat henkilöt päätyvät usein tehtäviin, joissa he voivat muuttaa aikaisemmissa tehtävissä kerryttämänsä poliittisen pääoman ja kontaktit lobbaustuloiksi.

Vaikka jokainen säie tarjoaa tärkeitä näkemyksiä ilmiöstä, säikeistä muodostuva lanka on ohut. Taloustieteellinen tutkimus jättää huomiotta vaikutukset, joita ”pyöröoven pyörimisellä” on demokraattisiin päätöksentekoprosesseihin. Sääntelykaappauskirjallisuuden ongelma on, kuten tutkija Elise Brezis toteaa, mustavalkoisuus.

Pyöröovi on yleinen ilmiö ja on epätodennäköistä, että se voidaan tyhjentävästi selittää sääntelykaappauksella. Jälkimmäisessä on kuitenkin kyse toiminnasta, jota pyritään kitkemään niin rikosoikeudellisin kuin muidenkin viranomaisten käytössä olevin keinoin. Pyöröovi-lobbaajiin keskittyvä tutkimus taas rajautuu Yhdysvaltain kongressiin.

Erilaisissa politiikan avustavissa tehtävissä toimivat henkilöt päätyvät usein tehtäviin, joissa he voivat muuttaa aikaisemmissa tehtävissä kerryttämänsä poliittisen pääoman ja kontaktit lobbaustuloiksi.

Mikään yllä kuvatuista tutkimussäikeistä ei ole tutkinut pyöröovi-ilmiötä eurooppalaisessa kontekstissa. Euroopassa pyöröovi-ilmiöstä on olemassa vain vähän akateemista tutkimusta, ja suurin osa esimerkiksi EU:n toimielimiä koskevasta ilmiöön liittyvästä tiedosta on peräisin kansalaisjärjestötoimijoilta. Erityisesti jäsenvaltiot ovat tutkimuksen musta aukko. Olemassa oleva tutkimus ei myöskään ole muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tarkastellut sääntelyyn liittyviä kysymyksiä.

Asiantuntijuuden liikkuvuus ja eturistiriidat

Tutkimushanke lähtee siitä, että pyöröovesta on tullut rakenteellinen osa päätöksentekoa, jossa korostuu lisääntyvä työnjako, erikoistuminen ja korkea osaamistaso. Asiantuntijat toimivat verkostoissa. Se raivaa tilaa pyöröovelle, jossa asiantuntijat siirtyvät nopeasti organisaatiosta toiseen. Pyöröovi-ilmiö on toisin sanoin väistämätön seuraus nyky-yhteiskunnan alakohtaisen asiantuntemuksen ja erikoistuneen ammatillisen osaamisen tarpeesta. Pyöröoven tunnistamisen tulisi siten perustua ilmiön ymmärtämiseen asiantuntemuksen liikkeenä.

Asiantuntijuuden roolia on tutkittu osana sääntelykaappausta, mutta sitä ei ole tähän mennessä käytetty pyöröovi-ilmiön ja sen dynamiikan tarkasteluun. Asiantuntijuus on toki osa pyöröovi-ilmiötä niin, että liikkujat vievät ja tuovat asiantuntemusta mukanaan. Yritykset ymmärtää ilmiötä asiantuntijuuden liikkeiden kautta eivät voi kuitenkaan rajoittua siihen, lisäävätkö asiantuntevat liikkujat yritystoiminnan tuloja, vaan liikkuvuuden analysointi on kytkettävä asiantuntijuuden merkitykseen demokraattisille päätöksentekoprosesseille.

Tutkimushanke lähtee siitä, että pyöröovesta on tullut rakenteellinen osa päätöksentekoa, jossa korostuu lisääntyvä työnjako, erikoistuminen ja korkea osaamistaso.

REVOLVE-tutkimushanke tutkii, miten asiantuntemus liikkuu, kuinka tällaista liikkuvuutta tulisi säännellä ja kuinka liikkujat voivat itse asiassa vahvistaa julkisen hallinnon toimintaa ja hyväksyttävyyttä toimimalla uudentyyppisinä ”ärsykkeinä” julkisen ja yksityisen sektorin välillä. Tässä suhteessa hanke nojaa ranskalaiseen yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen juristien siirtymisestä julkishallinnosta yksityissektorin palvelukseen. Tällainen tutkimuksellinen esiymmärrys tunnustaa sekä mahdolliset eturistiriidat, joita liikkuvuus sektorien välillä aiheuttaa, että myös sektorirajat ylittävän liikkuvuuden myönteiset puolet. Pyöröovi voi toimia positiivisena tekijänä edistämällä tiedon ja asiantuntemuksen vaihtoa ja tehostamalla sääntelyn noudattamista.

Pyöröovi saattaa jopa edistää kansalaisten osallistumismahdollisuuksia.

Pyöröovi-ilmiön ”häiritsevä” luonne liittyy taas siihen, että aivan kuten Airbnb ”häiritsi” hotelli- ja majoitusalan vakiintunutta ansaintalogiikkaa tuomalla uusia vaihtoehtoja kansalaisille, pyöröovi häiritsee totuttuja tapoja ymmärtää demokraattisen järjestelmän toimintaa. Esimerkkinä tällaisesta häiritsevästä ”ärsykkeestä” on Pennsylvanian yliopiston oikeustieteen professori David Zaringin ajatus, että pyöröovi ei suinkaan heikennä kansalaisten luottamusta poliittisen järjestelmän toimintaan, vaan voi jopa edistää kansalaisten osallistumismahdollisuuksia.

Hanke ei vähättele liikkuvuuteen mahdollisesti sisältyviä eturistiriitoja, mutta yrittää löytää paremmin pyöröovi-ilmiötä kuvaavan ja ymmärtävän tavan tehdä tutkimusta. Käsitteenä eturistiriita viittaa tilanteisiin, joissa julkinen ja yksityinen etu törmäävät yleensä edellisen vahingoksi. Paljon käytetty käsite on epämääräinen, ei vähiten siksi, että sen perustana olevat julkisen ja yksityisen edun käsitteet jäävät usein määrittelemättä, kuten Harvardin yliopiston oikeustieteen professori Mike Feintuck toteaa sääntelyä käsittelevässä kirjassaan.

Palveluiden ulkoistamisen merkitys eturistiriidoille

Määritelmällisten epäselvyyksien lisäksi myös julkisen ja yksityisen edun välinen raja on hämärtynyt yksityistämisen ja palvelujen ulkoistamisen vuoksi. Näin ollen eturistiriita ei sovellu selittämään pyöröovi-ilmiötä monitahoisissa tilanteissa. Esimerkiksi valtion ulkoistamien julkisten palveluiden tapauksissa pyöröoven tai eturistiriidan arvioiminen ei ole yksiselitteistä, vaan nojaa usein ”tunteeseen” siitä, että valtion virkamiehen ei pitäisi hakea töitä yksityisestä toimialajärjestöstä. Vastaava tunne toisaalta suvaitsee liikkuvuuden kansalaisjärjestöön.

Jotta pyöröovi-ilmiötä voitaisiin tutkia myös niissä tilanteissa, joissa yksityisen ja julkisen edun välinen raja liikkuu ja elää, asiantuntemus tarjoaa paremman työkalun kuin perinteinen näkemys pyöröovesta eturistiriitalinkona. Pyöröoven tarkastelu asiantuntemuksen tarjoamien linssien läpi auttaa myös tunnistamaan sen mahdolliset myönteiset vaikutukset.

Pyöröoven analysointi asiantuntemuksen kierron näkökulmasta voi myös johtaa uusiin sääntelyratkaisuihin.

Pyöröoven analysointi asiantuntemuksen kierron näkökulmasta voi myös johtaa uusiin sääntelyratkaisuihin. Pyöröovi-ilmiön säätely on osoittautunut hankalaksi, koska tiukka sääntely esimerkiksi pitkillä karenssiajoilla voi joutua törmäyskurssille perusoikeuksiin kuuluvan elinkeinovapauden kanssa. Perustuslaissa jokaiselle suodaan oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla.

Toisaalta pyöröoven aiheuttamat riskit voivat olla ristiriidassa kansallisten perustuslakien ja EU:n perusoikeuskirjan 41 artiklan oikeudesta hyvään hallintoon liittyvien puolueettomuuden ja oikeudenmukaisuuden vaatimusten kanssa. Tämä tarkoittaa, että sääntelyä on hienosäädettävä siten, että se sisältää perusoikeusherkän käsityksen sääntelyn mahdollisuuksista ja rajoista. Sellaista ymmärrystä ei tällä hetkellä ole.

Perustuslaissa jokaiselle suodaan oikeus hankkia toimeentulonsa valitsemallaan työllä, ammatilla tai elinkeinolla.

Hankkeessa tutkitaan kolmea EU:n jäsenvaltiota: Suomea, Ranskaa ja Sloveniaa. Nämä kolme maata on valittu, koska kaikilla on pyöröovea koskevaa lainsäädäntöä, joka mahdollistaa tietojen keräämisen viranomaisilta. Maat ovat kuitenkin sosiaalisesti ja poliittisesti niin erilaisia, että tutkimuksellisesti merkityksellisiä vastakohtia ja vertailuasteita syntyy.

Miksi tätä aihetta on tärkeä tutkia?

Hanke on ensimmäinen vertailevasta näkökulmasta tehty tutkimus pyöröovi-ilmiöstä ja sen sääntelystä EU:n jäsenvaltioissa. Jäsenvaltioihin kohdistuva tutkimus ei ole merkityksellistä ainoastaan tutkimusaukon täyttämiseksi. Pyöröovi-ilmiön ymmärtämisellä on laajempaa merkitystä myös sikäli, että EU:ssa paljon puhututtaneet oikeusvaltioperiaateongelmat näyttävät useassa, etenkin itäeurooppalaisessa jäsenvaltiossa, liittyvän tavalla tai toisella pyöröoveen ja eturistiriitoihin.

EU:ssa paljon puhututtaneet oikeusvaltioperiaateongelmat näyttävät useassa, etenkin itäeurooppalaisessa jäsenvaltiossa, liittyvän tavalla tai toisella pyöröoveen ja eturistiriitoihin.

Hanke integroi pyöröovitutkimuksen myös entistä selvemmin siihen liittyvien ilmiöiden kuten lobbauksen, asiantuntijavallan, läpinäkyvyyden ja kansalaisyhteiskunnan tutkimukseen. Pyöröovi-ilmiötä ja lobbausta käsitellään usein yhdessä ja asiantuntemuksen keskeinen rooli näyttää yhdistävän niitä. Lobbareilla uskotaan olevan hallussaan haluttuja ”hyödykkeitä” kuten sektorikohtaista asiantuntemusta, joka avaa ovia poliittisten päättäjien puheille. Nämä tulokset asiantuntemuksen merkityksestä lobbauksessa eivät kuitenkaan sovellu suoraan pyöröovi-ilmiön analysointiin. Pyöröovikontekstissa painopiste ei ole kertaluonteisessa vaihdossa vaan yleisemmässä asiantuntemuksen kiertokulussa päätöksentekoprosesseissa.

Tietoyhteiskunnan luonteeseen kuuluu, että tiedolla ja asiantuntijuudella on näkyvä rooli poliittisessa päätöksenteossa. Pyöröovi-ilmiön analysointi asiantuntemuksen ja asiantuntijavallan näkökulmasta tarjonnee uusia oivalluksia niin ilmiön itsensä kuin myös demokratian laajempien puitteiden tutkimiseen.

Emilia Korkea-aho on Itä-Suomen yliopiston eurooppaoikeuden ja lainsäädäntötutkimuksen apulaisprofessori. Hän on Suomen Akatemian rahoittaman ”Asiantuntemus hallinnossa ja sen ulkopuolella. Byrokraattinen pyöröovi ja sen sääntely Euroopan unionin jäsenvaltioissa (REVOLVE)” -tutkimushankkeen vastuullinen tutkija.

Julkaisu Byrokraattinen pyöröovi ja sen sääntely Euroopan unionin jäsenvaltioissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälinen politiikka on varautumista uhkiin, mutta kovin usein myös spekulointia, uhkien vähättelyä sekä niiden maalaamista. Kun kysymyksessä ovat marraskuun alusta 2021 kärjistyneet tapahtumat Puolan ja Valko-Venäjän rajalla, taustalla kummittelee myös vuoden 2015 ”pakolaiskriisi”, joka on jäänyt elämään vahvasti poliittiseen muistiin.

Historialliset rinnastukset ovat hyvin tyypillisiä historian käytön muotoja, mutta väitämme, että niihin liittyy myös ongelmia. Esimerkiksi Thukydideen Peloponnesolaissodan klassista poliittista realismia ja liberalismia luotaavaa Melos-dialogia on usein käytetty kansainvälisen politiikan turvallisuusdilemman toistuvuuden perusteluun ajasta riippumatta. Kriitikot ovat jopa arvioineet, että kansainvälisen politiikan valtavirtatutkimus on takertunut ajatukseen kansainvälisten suhteiden toistuvuudesta, ajattomuudesta ja syklisyydestä.

Historialliset rinnastukset ovat hyvin tyypillisiä historian käytön muotoja, mutta väitämme, että niihin liittyy myös ongelmia.

Kyse ei kuitenkaan ole siitä, että asioita muistamaton olisi pakotettu toistamaan samat virheet. Sen sijaan viisas politiikka purkaa ja pilkkoo historialliset rinnastukset kysymällä, miten samaltakin näyttävä tilanne eroaa aiemmasta.

Tässä artikkelissa tarkastelemme Valko-Venäjän hybridihyökkäyksenä tunnettua tapahtumasarjaa ja suhteutamme sen vuoden 2015 tapahtumiin. Aluksi tarkastelemme, mitä Euroopan unionin ja Valko-Venäjän konfliktista tiedetään nyt ja sen jälkeen pohdimme sille sekä sopivaa vertailukohdetta että toimijoita.

Nykyisen rajakriisin taustaa

Vuonna 2016 Valko-Venäjän ja Euroopan unionin suhteet olivat lämpenemässä. Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukašenka vapautti maan viimeiset poliittiset vangit, ja EU:n neuvosto poisti helmikuussa suurimman osan Valko-Venäjää koskevista pakotteista. Vaikka syksyn parlamenttivaalit olivat räikeän vilpilliset, EU:ssa arvostettiin Lukašenkan hallinnon vakautta ja presidentin pyrkimystä ottaa etäisyyttä liittolaisestaan Venäjästä, joka oli juuri vallannut Krimin ja kävi sotaa Itä-Ukrainassa.

Lokakuussa 2016 EU solmi Valko-Venäjän kanssa liikkuvuuskumppanuuden, joita EU on solminut naapurimaidensa kanssa muuttoliikkeen hallitsemiseksi. EU:n muuttoliike-, sisä- ja kansalaisasioista vastaava komissaari Dimitris Avramopoulos luonnehti kumppanuutta tärkeäksi askeleeksi EU:n ja Valko-Venäjän välisen yhteistyön vahvistamisessa muuttoliike-, turvapaikka- ja rajahallinnon alalla korostaen kuinka tärkeää EU:n olisi tehdä yhteistyötä Valko-Venäjän kanssa.

Vaikka syksyn 2016 parlamenttivaalit olivat räikeän vilpilliset, EU:ssa arvostettiin Lukašenkan hallinnon vakautta ja presidentin pyrkimystä ottaa etäisyyttä liittolaisestaan Venäjästä, joka oli juuri vallannut Krimin ja kävi sotaa Itä-Ukrainassa.

EU-komissaari Avramopoulosin kommentti kertoo tilanteesta vuoden 2015 kriisin jälkeen: potentiaalinen ongelma ei ollut vain lähtö- tai määränpäämaissa, vaan myös EU:n rajanaapureissa ja niiden reaktioissa. EU:n alueelle oli tullut 1,26 miljoonaa turvapaikanhakijaa vuonna 2015, eli kyse oli siitä, miten unioni valmistautuisi vastaaviin liikkeisiin tulevaisuudessa.

Tilanteen moninaisuudesta kertoo jo se, että tällä aiemmalla tapahtumasarjalla on monta nimeä, kuten turvapaikka-, pakolais- siirtolais- tai maahanmuuttokriisi. Kokonaisuutena kysymys oli todennäköisesti Euroopan merkittävimmästä muuttoaallosta sitten toisen maailmansodan, sodanjälkeiset väestönsiirrot itäisessä Keski-Euroopassa mukaan luettuina.

Kokonaisuutena kysymys oli todennäköisesti Euroopan merkittävimmästä muuttoaallosta sitten toisen maailmansodan, sodanjälkeiset väestönsiirrot itäisessä Keski-Euroopassa mukaan luettuina.

Suhtautuminen kriisiin jakoi sekä yksittäisiä EU-kansalaisia että valtioita, joista erityisesti Italia, Kreikka ja Unkari nousivat otsikoihin liikkuvuutta rajoittavien poliittisten toimien vuoksi. Lähtömaista tärkein oli sisällissotaan ajautunut Syyria jopa siinä määrin, että tutkimuksessa se määriteltiin Syyrian kriisiksi.

Suomeen turvapaikanhakijoita tuli vajaa 32 500 pääosin Ruotsin ja Pohjois-Suomen kautta. Oman sivujuonensa toivat 1756 maahantulijaa, jotka saapuivat Suomeen Venäjältä loka-helmikuussa 2015–2016, kun Venäjä höllensi hetkellisesti rajanylityksen vaatimuksia.

Rajapolitiikka kiristyksenä?

EU solmi Turkin kanssa kiireessä sopimuksen, joka vähensi maan läpi kulkevaa liikettä. Näin Euroopan rajoille saapuvien turvapaikanhakijoiden määrät saatiin romahtamaan. EU ei siis ratkaissut kriisiä sinällään, vaan ainoastaan osti itselleen lisäaikaa.

On hyvin mahdollista, että Turkin kanssa solmittu sopimus, joka paransi autoritaarisen presidentti Recep Erdoğanin asemaa Euroopan johtajien keskuudessa, toimi esikuvana Lukašenkan toimille.

Lukašenka pyrkii painostamaan EU:ta poistamaan maansa vastaiset pakotteet, jotka asetettiin vastauksena Valko-Venäjän vilpillisille presidentinvaaleille ja laajoille ihmisoikeusrikkomuksille. Kesäkuussa 2021 asetetut uusimmat pakotteet oppositioaktivisti Raman Pratasevitšin erittäin julkisesta pidätyksestä tulevat voimaan täysimittaisesti vasta ensi vuoden loppuun mennessä, ja niillä tulee olemaan kauaskantoisia vaikutuksia Valko-Venäjän taloudelle. Pakotteita oli asetettu jo tätä ennen, mutta niiden vaikutus oli henkilöpakotteina rajattu.

On hyvin mahdollista, että Turkin kanssa solmittu sopimus, joka paransi autoritaarisen presidentti Recep Erdoğanin asemaa Euroopan johtajien keskuudessa, toimi esikuvana Lukašenkan toimille.

Toinen aiempi esimerkki EU:n haastamisesta voidaan löytää yhä autoritaarisemman Unkarin toiminnasta, jonka hallitseva Fidesz-puolue ei vuonna 2015 yhtäältä noudattanut Dublinin sopimusta ja toisaalta rakennutti raja-aidan Serbian vastaiselle rajalleen. Tarkasteltaessa Viktor Orbánin ja Angela Merkelin reaktioita kriisin aikana esiin nousi kaksi erilaista toimintatapaa, joista edellinen painotti kansallista ja jälkimmäinen eurooppalaista toimintatapaa.

Unkarin johto halusi toimia yksin, syytti Brysseliä maahanmuuton suosimisesta ja sulki yksipuolisesti rajansa siirtolaisilta ja turvapaikan hakijoilta, ilmenee Heino Nyyssösen kirjoittamasta Unkaria käsittelevästä artikkelista Clarke Rountreen ja Jouni Tillin toimittamassa National Rhetorics in the Syrian Immigration Crisis (2019).

Euroopan itäraja hahmotetaan nyt Puolassa ja Liettuassa, mutta myös Suomessa vuoden 2015 tapahtumiin peilaten, haavoittuvana.

Unkari 2015 ja Puola 2021 ovat siinä mielessä verrattavissa, että kriisi tuli molemmille kuin tilauksesta helpottamaan kummankin juuri meneillään olevaa oikeusvaltiokiistaa EU:n kanssa.

Euroopan itäraja hahmotetaan nyt Puolassa ja Liettuassa, mutta myös Suomessa vuoden 2015 tapahtumiin peilaten, haavoittuvana. Vuonna 2015 sisäministerinä toiminut Petteri Orpo arvioi jälkikäteen, että Venäjä toimi organisoidusti ja hallitusti, kun Suomen Venäjän-vastainen raja alkoi vuotaa yllättäen vuoden 2015 lopulla. Pyrkimyksenä oli neuvotella poliittisia myönnytyksiä, joita Orpon mukaan Venäjä ei tuolloin kuitenkaan saavuttanut.

Välit viilenevät jälleen

Vain kuukausi ennen Valko-Venäjän elokuun 2020 presidentinvaaleja EU:n ja Valko-Venäjän välinen viisumihelpotussopimus ja takaisinottosopimus astuivat voimaan. Pienen särön rauhalliselle rajalle loivat vuoden 2016 jälkeen ainoastaan tsetseenipakolaiset, jotka pyrkivät säännöllisesti paikallisjunalla rajan yli Puolaan. Ihmisoikeusjärjestöt syyttivät Puolan rajaviranomaisia jo silloin siitä, että ne rikkoivat kansainvälistä pakolaissopimusta kieltäytyessään turvapaikkapyynnöistä ja kyyditsemällä pakolaiset takaisin Valko-Venäjän puolelle, mutta aihe ei noussut kiistakapulaksi koko EU:n tasolla.

Pakettimatkan ostaneille myönnettiin turistiviisumit ja heidät lennätettiin suoraan Minskiin.

Valko-Venäjän presidentinvaalien ja niitä seuranneiden ihmisoikeusrikkomusten jälkeen Valko-Venäjän ja EU:n lämmenneet välit viilenivät jälleen. Myös Valko-Venäjän rajalla kuohui, kun maa päätti sulkea maarajansa joulukuussa 2020. Päätös tulkittiin neuvostohenkisenä yrityksenä tukahduttaa maata ravistuttava protestiliike ja aivovuoto, jota hallinnon sorto oli kiihdyttänyt.

Lukašenkan hallinnon sortoa paenneille valkovenäläisille myönnettiin runsaasti turvapaikkoja Euroopasta, etenkin Liettuasta ja Puolasta. Vaikka Puola on ollut jo aiemmin kriittinen EU:n turvapaikkapolitiikkaan kohtaan, vähemmän tunnettua on, että Puolaan on saapunut joko opiskelemaan tai työskentelemään jopa miljoona tulijaa entisen Neuvostoliiton alueelta, lähinnä Ukrainasta. Tämä käy ilmi Jarosław Jańzakin kirjoittamasta Puolaa koskevasta artikkelista edellä mainitussa Rountreen ja Tillin toimittamassa kirjassa.

Lukašenka kutsui hallintonsa autoritaarisia toimia seuranneita, etenkin Pratasevitšin pidätyksen jälkeisiä EU:n pakotteita hybridihyökkäykseksi ja uhkasi päästävänsä ”huumeet ja siirtolaiset valloilleen” Euroopassa.

Saksalaisen Der Spiegel-lehden mukaan turvapaikanhakijoiden rekrytointi Irakissa alkoi heti toukokuussa 2021. Valko-Venäjän valtion omistama matkailuyritys Tsentrkurort alkoi markkinoida maassa pakettimatkoja, joiden tarkoituksena oli nostaa Valko-Venäjän profiilia turvallisena, nopeana ja helppona reittinä Eurooppaan. Pakettimatkan ostaneille myönnettiin turistiviisumit ja heidät lennätettiin suoraan Minskiin.

Puola ja Liettua etulinjassa

Valko-Venäjän viranomaiset ohjasivat turvapaikanhakijoita etenkin Liettuaan, joka syytti Valko-Venäjää laittomien rajanylitysten organisoimisesta. Liettua ja Latvia pyysivät Frontexilta tukea rajavalvontaan, johon vastattiin myöntävästi heinäkuun alussa.

Frontexin saapuminen rajalle ei kuitenkaan tarkoittanut turvapaikanhakijoiden toivottamista tervetulleiksi. Frontexin perusoikeusvalvoja syytti Liettuaa turvapaikanhakijoiden joukkopakkopalautuksista Valko-Venäjän puolelle, ja maan parlamentti hyväksyi kiireessä uuden lain, jonka perusteella maahan laittomasti tulleen siirtolaisen voi pidättää jopa kuuden kuukauden ajaksi. Käytännössä rajan ylittäneet suljettiin aidatuille telttaleireille ja heidän turvapaikkahakemuksensa evättiin. Marraskuun alussa uutisoitiin, että 4200 turvapaikkahakemuksesta vain kuudelle oli tarjottu turvapaikkaa.

Rajan ylittäneet suljettiin aidatuille telttaleireille ja heidän turvapaikkahakemuksensa evättiin.

Turvapaikanhakijoiden ilmestyessä Puolan vastaiselle rajalle Puola julisti raja-alueelle hätätilan syyskuun alussa. Hätätila esti myös kansalaisjärjestöjen ja median pääsyn rajalle. Toisin kuin Latvia ja Liettua, Puola toimi kuten Unkari vuonna 2015 eikä pyytänyt tukea Frontexilta.

Liettuan tavoin myös Puolassa kiirehdittiin lainmuutos vastauksena kriisiin. Uusi laki sallii turvapaikanhakijoiden välittömän käännyttämisen maan rajojen ulkopuolelle EU:n ja kansainvälisen pakolaissopimuksen vastaisesti.

Ihmisoikeusjärjestöt sekä YK arvostelivat Puolaa Valko-Venäjän ja Puolan väliselle rajalle loukkuun jääneiden ihmisten jättämisestä oman onnensa nojaan. Jopa Puolan konservatiivisen katolisen kirkon johto vetosi maan hallitukseen, jotta turvapaikanhakijoita kohdeltaisiin inhimillisesti. Turvapaikanhakijat ovat syyttäneet sekä Valko-Venäjän että Puolan hallituksen joukkoja siitä, että heitä työnnettiin kerta toisensa jälkeen rajan yli.

Jopa Puolan konservatiivisen katolisen kirkon johto vetosi maan hallitukseen, jotta turvapaikanhakijoita kohdeltaisiin inhimillisesti.

Toisin kuin Unkarin kohdalla vuonna 2015, EU on nyt ollut yhtenäisempi: sen sijaan, että EU olisi tuominnut Puolan toimet, se vahvisti Puolalla olevan oikeus rajojensa turvaamiseen. Kun Valko-Venäjä hylkäsi EU:n kanssa aiemmin solmitun takaisottosopimuksen, Euroopan komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen arvioi Valko-Venäjän tavoitteena olevan horjuttaa Eurooppaa. Hybridihyökkäyksen syytös esitettiin nyt Euroopasta Valko-Venäjää vastaan.

Mitä seuraavaksi?

Vaikka EU ja jopa Valko-Venäjä itsekin ovat pyrkineet hidastamaan tulijoiden virtaa, sana avoimesta ovesta Eurooppaan on jo kirinyt.

Lukašenka on ilmaissut voivansa päättää kriisin, jos EU tunnustaa hänen hallintonsa sekä lopettaa talouspakotteet. EU vaikuttaa tällä hetkellä vastaavan Lukašenkan valtapoliittiseen neuvotteluun, jonka voisi myös rinnastaa kiristykseen, sekä viestimällä kiinnostuksesta myönnytyksiin että koventamalla pakotteita.

EU vaikuttaa tällä hetkellä vastaavan Lukašenkan valtapoliittiseen neuvotteluun sekä viestimällä kiinnostuksesta myönnytyksiin että koventamalla pakotteita.

Kriisiin aikana on myös spekuloitu sillä, missä määrin Venäjän presidentti Vladimir Putin on koko kriisin takana tai Lukashenka ja Putin osoittautuneet kriisin ”voittajiksi”. Vaikka Merkelin ja Lukashenkan keskustelujen lopputuloksesta ei ole kerrottu julkisuuteen, jonkinlainen sopimus näyttää olevan tekeillä, sillä Valko-Venäjä on siirtänyt osan turvapaikanhakijoista rajan läheisyydessä sijaitsevaan hätämajoitukseen ja jopa sallinut palautuslennot Irakiin.

Olisi kuitenkin ennenaikaista väittää kriisin olevan ohi. Valko-Venäjällä on edelleen arviolta jopa 10 000 turvapaikanhakijaa, mikä on kaukana vuoden 2015 lukemista, mutta ennennäkemätöntä Valko-Venäjällä. Puolan viranomaisten mukaan joka yö sadat turvapaikanhakijat yrittävät edelleen ylittää rajan Valko-Venäjän joukkojen avustuksella.

Historian tragediaa on siinä, että Valko-Venäjän reitti Eurooppaan esitettiin helppona ja turvallisena, ja matkaan lähti paljon erityisesti haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä. Viimeisin kuolonuhri olikin sikiö, joka menehtyi viimeisillään raskaana olleen naisen pyrkiessä rajan yli mitä ilmeisimmin tiistain vastaisena yönä.

Haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä käytetään valtapoliittisina pelinappuloina, eivätkä EU:n arvot näytä kestävän.

Traagista on myös se, että turvapaikanhakijat ovat Valko-Venäjällä täysin hallinnon armoilla, sillä maan poliittinen oppositio ja kansalaisyhteiskunta on kukistettu syksyn 2020 mielenosoituksien jälkimainingeissa, eivätkä ihmiset uskalla auttaa maahan saapuneita rangaistuksen pelossa.

Nykyinen kriisi kuvaa hätkähdyttävästi, kuinka rajapolitiikka on onnistunut kaappaamaan niin poliittisen mielikuvituksen kuin julkisen keskustelummekin. Haavoittuvassa asemassa olevia ihmisiä käytetään valtapoliittisina pelinappuloina, eivätkä EU:n arvot näytä kestävän. Historian klassikoiden mukaan maailmanhistorian tapahtumat monesti toistuvat farssina, mutta tilannetta Puolan, Liettuan ja Valko-Venäjän rajalla on vaikea nähdä nyt minään muuna kuin tragediana.

Kristiina Silvan on tutkija Ulkopoliittisen instituution Venäjä ja EU:n itäinen naapurusto -ohjelmassa ja poliittisen historian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. Hän tutkii autoritääristä hallintoa ja yhteiskunnallisia liikkeitä entisen Neuvostoliiton alueella.

YTT, dosentti Heino Nyyssönen on politiikan tutkija ja Turun yliopiston valtio-opin yliopistonlehtori. Hänen tutkimuksiinsa kuuluvat muun muassa sekä kansainvälinen politiikka että historian käyttö erityisesti itäisessä Euroopassa.

Silvan, Kristiina ja Nyyssönen, Heino 2021. ”Vuoden 2015 ”pakolaiskriisistä” vuoden 2021 ”hybridihyökkäykseen”” Politiikasta, 26.11.2021, https://politiikasta.fi/vuoden-2015-pakolaiskriisista-vuoden-2021-hybridihyokkaykseen

Julkaisu Vuoden 2015 ”pakolaiskriisistä” vuoden 2021 ”hybridihyökkäykseen” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Israel –Palestiina-konflikti erottuu kaikista maailman aseellisista ja poliittisista selkkauksista muun muassa siinä, että palestiinalaisten pakolaisten asema on maailman pitkitetyin pakolaiskysymys ja Israelin ylläpitämä palestiinalaisalueiden miehitys on toisen maailmansodan jälkeisen ajan pisin sotilasmiehitys.

Israel on rakentanut Israeliin ja miehittämilleen palestiinalaisalueille poliittis-oikeudellisen järjestelmän, jossa yksilön nauttimat poliittiset ja kansalaisoikeudet määrittyvät hänen etnis-uskonnollisen taustansa mukaan. Maailman arvovaltaisimpiin ihmisoikeusjärjestöihin lukeutuva yhdysvaltalainen Human Rights Watch (HRW) on dokumentoinut raportissaan “A Threshold Crossed: Israeli Authorities and the Crimes of Apartheid and Persecution”, miten Israelin luoma järjestelmä ”suosii järjestelmällisesti Israelin juutalaistaustaisia kansalaisia ja syrjii palestiinalaisia.” HRW edelleen toteaa, että Israelin lainsäädännön ja politiikan tavoitteena on ylläpitää tilannetta, jossa ”väestörakenteen hallitseminen, poliittinen valta ja maa-alueiden käyttö kuuluvat israelinjuutalaisille.”

Palestiinalaisten pakolaisten asema on maailman pitkitetyin pakolaiskysymys ja Israelin ylläpitämä palestiinalaisalueiden miehitys on toisen maailmansodan jälkeisen ajan pisin sotilasmiehitys.

HRW osoittaa raportissaan, että Israel edistää näitä tavoitteita ”riistämällä palestiinalaisilta heidän asumisoikeutensa, eristämällä ja erottamalla palestiinalaisia toinen toisistaan ja alistamalla palestiinalaisia heidän identiteettinsä nojalla”. Yksityiskohtaisessa raportissaan HRW todistaa, että Israel evää palestiinalaisten oikeuksia toimenpiteillä, jotka ”ovat niin vakavia, että ne täyttävät apartheidin ja vainoamisen rikosten tunnusmerkit.”

Israelin tunnetuin ihmisoikeusjärjestö B’Tselem vuorostaan kuvailee selvityksessään ”A regime of Jewish supremacy from the Jordan River to the Mediterranean Sea: This is apartheid” Israelin rakentamaa poliittis-oikeudellista kokonaisuutta ”juutalaisen ylivallan järjestelmäksi, joka ulottuu Jordan-joelta Välimerelle.” B’Tselem tarkentaa selvityksessään, että ”koko Välimeren ja Jordan-joen väliselle alueelle on asetettu voimaan yksi periaate: yhden ryhmän – juutalaisten – ylivallan edistäminen ja lujittaminen toisen ryhmän – palestiinalaisten – kustannuksella.”

Äärimmäisen mutkikkuuden myytti

Israel –Palestiina-konfliktista vallitsee syvälle juurtuneita myyttejä, joista sitkeimpiä on tulkinta, jonka mukaan konfliktin ratkaiseminen ja jopa sen ymmärtäminen on jossain mahdottoman ja äärimmäisen mutkikkaan välimaastossa. Konflikti näin ollen jatkuu jatkumistaan, sillä sen ratkaiseminen vain on tuskallisen mutkikasta.

Todellisuudessa Israel –Palestiina-konflikti on akateemisesti tutkituimpia selkkauksia maailmanpolitiikan näyttämöllä. Arabian- ja hepreankielisen primääri- ja sekundaariaineiston lisäksi alueen poliittista historiaa dokumentoivaa aineistoa on poikkeuksellisen runsaasti myös muilla kielillä.

Aiheeseen erikoistuneiden politiikan tutkijoiden, historioitsijoiden ja juristien johtopäätökset konfliktin poliittisesta ja sotahistoriasta sekä alueen ihmisoikeustilanteesta ovat yleensä yhteensopivia ja monesti yksimielisiä.

Ajatus konfliktin loputtomasta monitulkintaisuudesta ja vaikeaselkoisuudesta on erikoinen, sillä aiheeseen erikoistuneiden politiikan tutkijoiden, historioitsijoiden ja juristien johtopäätökset konfliktin poliittisesta ja sotahistoriasta sekä alueen ihmisoikeustilanteesta ovat yleensä yhteensopivia ja monesti yksimielisiä. Esimerkiksi Oxfordin yliopiston emeritusprofessori Avi Shlaimin 20 vuotta sitten julkaistu The Iron Wall: Israel and the Arab World on esimerkki konfliktin historiaa avaavasta perusteoksesta, jonka analyysin ja johtopäätösten suuret linjat kuvaavat politiikan tutkijoiden ja historioitsijoiden keskuudessa vallitsevaa konsensusta.

Näin ollen uskomukset konfliktin ylitsepääsemättömästä mutkikkuudesta tai siitä, miten aiheen asiantuntijoiden tulkinnat ovat vain harvoin keskenään yhdenmukaisia, eivät vastaa todellisuutta.

Ihmisoikeusjärjestöt johtopäätöksissään yhteneväisiä

Ihmisoikeuksien asiantuntijajärjestöjen keskuudessa vallitsee vielä vankempi konsensus alueen ihmisoikeustilanteesta. Ihmisoikeuksien toteutumista Israel-Palestiinassa arvioi suuri määrä palestiinalaisia, israelilaisia ja kansainvälisiä ihmisoikeusjärjestöjä. Näistä tunnetuimmat ovat palestiinalainen Al-Haq, israelilainen B’Tselem, yhdysvaltalainen Human Rights Watch ja brittiläinen Amnesty International. Näiden organisaatioiden lisäksi suuri joukko pienempiä ihmisoikeusjärjestöjä tekee alueella ympärivuotista ihmisoikeustutkimusta.

Onkin huomionarvoista, että näiden organisaatioiden havainnot Israel-Palestiinan ihmisoikeustilanteesta ovat lähellä toisiaan ja usein samoja, vaikkei organisaatioilla ole niiden taustan osalta mitään yhteistä. Yllä eritellyt HRW:n ja B’Tselemin johtopäätökset antavat kuvan ihmisoikeusjärjestöjen kesken vallitsevan konsensuksen sisällöstä.

Israel-Palestiinaan syventyneiden politiikan ja historian tutkijoiden ja alueen ihmisoikeustilannetta kartoittavien ihmisoikeuksien asiantuntijajärjestöjen keskuudessa vallitsevan konsensuksen muodostamaa taustaa vasten on epäselvää, mikä konfliktissa tarkalleen on ylitsepääsemättömän mutkikasta tai monitulkintaista.

Itsenäinen ja suvereeni palestiinalaisvaltio edellyttäisi Israelin sotilasmiehityksen lakkauttamista ja kansainvälisen oikeuden vastaisten siirtokuntien purkamista tai järjestelyä, jossa Israel korvaa osan siirtokunnista antamalla Israelista pinta-alaltaan ja käyttöarvoltaan vastaavia alueita suvereenille palestiinalaisvaltiolle.

Avainkysymys konfliktin ratkaisemisessa on HRW:n ja B’Tselemin dokumentoiman Israelin nykyisen järjestelmän purkaminen ja palestiinalaisten itsemääräämisoikeuden sekä poliittisten ja kansalaisoikeuksien toteutuminen. Itsenäinen ja suvereeni palestiinalaisvaltio edellyttäisi Israelin sotilasmiehityksen lakkauttamista ja kansainvälisen oikeuden vastaisten siirtokuntien purkamista tai järjestelyä, jossa Israel korvaa osan siirtokunnista antamalla Israelista pinta-alaltaan ja käyttöarvoltaan vastaavia alueita suvereenille palestiinalaisvaltiolle.

Itsenäistä ja suvereenia palestiinalaisvaltiota ei kuitenkaan ole mahdollista perustaa ilman siirtokuntien purkamista tai rajojen vetämistä uudelleen siten, että Israel korvaa siirtokuntien viemän maa-alueen samansuuruisilla ja -arvoisilla maa-alueilla Israelista. Vaihtoehtoisesti konflikti voidaan ratkaista muuttamalla nykyinen Israelin rakentama järjestelmä demokratiaksi, joka ei suosi tai sorra väestöryhmiä heidän etnis-uskonnollisen taustansa perusteella.

Mikä on kansainvälisen yhteisön rooli?

1990-luvun alusta lähtien kansainvälisen yhteisön tukema ratkaisu konfliktiin on perustunut ajatukselle vuoden 1967 sodassa Israelin valloittamien Länsirannan ja Gazan jakamisesta palestiinalaisten ja Israelin kesken. Usein Oslon prosessiksi kutsuttu rauhanprosessi Israelin ja palestiinalaisia edustavan PLO:n välillä alkoi 1990-luvun alussa salaisilla neuvotteluilla ja johti palestiinalaisten itsehallintoelimen (Palestinian Authority tai Palestinian National Authority) perustamiseen Jordan-joen länsirannalle ja Gazaan.

Palestiinalaishallinto sai eräänlaisen puoliautonomisen aseman Gazassa ja pienessä osassa Länsirantaa. Itsehallinnon kestoksi suunniteltiin viisi vuotta, jona aikana piti käydä ratkaisevat neuvottelut pysyvästä ratkaisusta osapuolien välillä. Kansainvälisessä yhteisössä Palestiinalaishallinnon ajateltiin yleisesti olevan tulevan itsenäisen valtion alku.

Vuonna 1993 PLO tunnusti virallisesti Israelin oikeuden olemassaoloon sekä luopui vaateistaan Israelin tuhoamiseksi. Israel puolestaan hyväksyi PLO:n palestiinalaisten virallisena edustajana, muttei ole koskaan virallisesti tunnustanut palestiinalaisvaltion olemassaolon oikeutusta.

Juuri ne vuosikymmenet, kun rauhanprosessista on puhuttu, ovat olleet Israelin uuskolonialismin kaikkein kiivainta aikaa.

Israelin suhde mahdollisen palestiinalaisvaltion toteutumiseen on vaihdellut eri aikoina lähinnä sen mukaisesti, onko maassa ollut oikeisto- vaiko vasemmistohallitus. Huomattakoon kuitenkin, ettei työväenpuoluetta edustanut pääministeri Yitzhak Rabin, jonka kaudella rauhanprosessi alkoi, koskaan ainakaan julkisesti tukenut ajatusta itsenäisestä palestiinalaisvaltiosta, vaan vastusti sitä. Nykyinen oikeistolainen pääministeri Naftali Bennett on selvin sanoin torjunut ajatuksen palestiinalaisvaltiosta.

Erityisesti Euroopan unioni on satsannut huomattavia summia palestiinalaishallinnon tukemiseen. EU ja sen jäsenvaltiot ovat olleet palestiinalaisten selvästi merkittävin taloudellinen tukija. Kuten tutkija Anne Le More kirjoittaa kansainvälisen yhteisön roolista palestiinalaisten taloudellisessa tukemisessa: ”Yhdysvallat päättää, Maailmanpankki johtaa, EU maksaa ja YK ruokkii”.

Huolimatta sen määräaikaiseksi ajatellusta luonteesta pian 30 vuotta myöhemmin palestiinalaishallinto on edelleen olemassa Israelin miehitys jatkuu ja sen siirtokuntaverkosto on kasvanut 1990-luvun alun jälkeen enemmän kuin koskaan miehityksen pitkän historian aikana. Toisin sanoen juuri ne vuosikymmenet, kun rauhanprosessista on puhuttu, ovat olleet Israelin uuskolonialismin kaikkein kiivainta aikaa.

Koska Israel on huomattavasti vahvemmassa asemassa ja koska status quo suosii Israelia, sillä ei ole ollut halua eikä tarvetta vetäytyä palestiinalaisalueilta tai ryhtyä muihin toimenpiteisiin, joita YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ja kansainvälinen humanitaarinen oikeus sekä erityisesti Geneven sopimukset vuodelta 1949 siltä edellyttävät.

Olennainen syy rauhanprosessin jäätymiselle on se, että prosessi perustui ajatukselle osapuolten keskenään neuvottelemasta sopimuksesta. Koska Israel on huomattavasti vahvemmassa asemassa ja koska status quo suosii Israelia, sillä ei ole ollut halua eikä tarvetta vetäytyä palestiinalaisalueilta tai ryhtyä muihin toimenpiteisiin, joita YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ja kansainvälinen humanitaarinen oikeus sekä erityisesti Geneven sopimukset vuodelta 1949 siltä edellyttävät.

Tämä haluttomuus ryhtyä kansainvälisen oikeuden edellyttämiin toimiin on seurausta siitä, että kansainvälinen yhteisö, mukaan lukien Euroopan unioni, on päättänyt olla painostamatta Israelia. Yhdysvaltojen johdolla kansainvälinen yhteisö on asettanut Israelin turvaamisen tärkeimmäksi prosessia määritteleväksi periaatteeksi palestiinalaisten oikeuksien sijaan. Niinpä palestiinalaishallinnon keskeiseksi tehtäväksi on tullut huolehtia siitä, että Israelin politiikka voi jatkua ja Israelin turvallisuus toteutuu Israelin itsensä edellyttämällä tavalla.

Prosessi ilman lopputulosta

Aidon valtiomuodostusprosessin sijaan alun perin hyvää tarkoittanut rauhanprosessi on kehittynyt pysyväksi olotilaksi, jossa kansainvälinen yhteisö rahoittaa Israelin turvallisuutta ja maksaa miehityksen kustannukset miehittäjän puolesta. Tilanne on johtanut siihen, että palestiinalaishallinto on käytännössä menettänyt legitimiteettinsä palestiinalaisten keskuudessa.

Enemmän kuin koskaan presidentti Mahmud Abbasin johtama hallinto ymmärretään Israelin miehityksen alihankkijaksi. Turvallisuuskoneiston osuus palestiinalaishallinnon budjetista on tyypillisesti noin kolmannes. Viime aikoina presidentti Abbasin johtama hallinto onkin lisääntyvässä määrin perustanut rajoitetun valtansa opposition kovakouraiseen tukahduttamiseen, usein yhteistyössä Israelin kanssa. Abbasin asemaa kuvaa hyvin se, että tuoreen mielipidetiedustelun mukaan lähes 80 prosenttia palestiinalaisista haluaisi hänen eroavan.

Alun perin hyvää tarkoittanut rauhanprosessi on kehittynyt pysyväksi olotilaksi, jossa kansainvälinen yhteisö rahoittaa Israelin turvallisuutta ja maksaa miehityksen kustannukset miehittäjän puolesta.

Kansainvälisen yhteisön roolia rauhanprosessin aikana kuvaavat hyvin tapahtumat, jotka liittyvät Hamasin vaalivoittoon vuoden 2006 itsehallintoparlamentin vaaleissa. Hamas ei ollut koskaan hyväksynyt Oslon sopimuksia, joilla PLO tunnusti Israelin, vaan se piti periaatteessa kiinni oikeudesta aseelliseen vastarintaan.

Demokraattisissa vaaleissa Hamas voitti 76 parlamentin 132:sta paikasta. Eurooppalaiset tukivat aluksi menettelyä, jolla Hamas olisi pyritty integroimaan osaksi poliittista järjestelmää, mutta taipuivat lopulta Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin politiikkaan. Bushin hallinto pyrki vahvistamaan presidentti Abbasin Fatah-puolueen asemaa, vaikka se oli hävinnyt vaalit.

Vaalien jälkeen Yhdysvallat alkoi salaa kouluttaa ja aseistaa Fatahia Hamasia vastaan. Tutkija Tareq Baconi kuvaa tätä hyvin vuoden 2018 teoksessaan Hamas contained.

Yhdysvallat ja Israel rankaisivat palestiinalaishallintoa taloudellisesti ja painostivat myös muita tekemään samoin. Israelin pääministerin avustaja Dov Weisglass ilmoitti, että ”ajatuksena on panna palestiinalaiset dieetille, muttei tappaa heitä nälkään”. Israel myös kielsi Gazassa asuvien parlamentin jäsenten matkat Länsirannalle estäen näin parlamentin kokoontumisen täydessä kokoonpanossaan Länsirannalla Ramallahin kaupungissa.

Yhdysvallat ja Israel rankaisivat palestiinalaishallintoa taloudellisesti ja painostivat myös muita tekemään samoin.

Samanaikaisesti väistyvä parlamentti, jossa Fatahilla oli vielä enemmistö, siirsi viime metreillä parlamentin valtaa samaa puoluetta edustavalle presidentille, jonka ympärille muodostui eräänlainen rinnakkaishallitus. Vain jonkin aikaa aikaisemmin valtaa taas oli amerikkalaisten painostuksesta siirretty parlamentille, koska näin haluttiin heikentää silloisen presidentin Jasser Arafatin asemaa.

Hamas taipui yhteishallitukseen, joka sitoutuisi noudattamaan aikaisempia sopimuksia. Yhteishallituksen kanta ei kuitenkaan riittänyt, vaan Hamasia puolueena vaadittiin yksiselitteisesti tunnustamaan Israel, vaikka esimerkiksi valtapuolue Likud Israelissa ei ollut koskaan hyväksynyt itsenäisen palestiinalaisvaltion ajatusta.

Viime aikoina Euroopassa ja jopa Yhdysvalloissa on herännyt kasvavaa kritiikkiä sitä kohtaan, kuinka kansainvälinen yhteisö pitää yllä prosessia sen sijaan, että se aidosti pyrkisi rauhan saavuttamiseen ja palestiinalaistenkin oikeuksien toteuttamiseen.

Lopulta tilanne kehittyi palestiinalaisryhmien väliseksi lyhyeksi sisällissodaksi, joka johti Hamasin valtaannousuun Gazassa. Sen jälkeen pakotteet kohdistettiin pelkästään Gazaan. Gazasta on tullut konfliktin aktiivisin näyttämö, jonne Israelin sotilaalliset iskutkin ovat keskittyneet.

Tapahtumaketju kuvaa hyvin, kuinka perinteisiä kolonialistisia malleja muistuttava järjestelmä on kehittynyt presidentti Abbasin, Israelin ja Yhdysvaltojen sekä EU:n välille. Viime aikoina Euroopassa ja jopa Yhdysvalloissa on herännyt kasvavaa kritiikkiä sitä kohtaan, kuinka kansainvälinen yhteisö pitää yllä prosessia sen sijaan, että se aidosti pyrkisi rauhan saavuttamiseen ja palestiinalaistenkin oikeuksien toteuttamiseen. Yhdessä viimeaikaisten ihmisoikeusraporttien kanssa kritiikki luo toivoa edessä olevasta Palestiinan konfliktin paradigman muutoksesta. Konkreettiset poliittiset muutokset ovat kuitenkin vielä näkemättä.

Hannu Juusola on Helsingin yliopiston Lähi-idän tutkimuksen professori.

Bruno Jäntti on Chicagon yliopistosta valmistunut yhteiskuntatieteilijä ja Fulbright-stipendiaatti, joka on erikoistunut poliittiseen historiaan, aseellisiin konflikteihin ja ihmisoikeustutkimukseen.

Juusola, Hannu ja Jäntti, Bruno 2021. ”Israel–Palestiina-konflikti on ratkaistavissa.” Politiikasta, 25.11.2021,

Israel–Palestiina-konflikti on ratkaistavissa

Julkaisu Israel–Palestiina-konflikti on ratkaistavissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Georgiaa vuodesta 2012 hallinneen Kartuli Otsneba puolueen (suom. Georgialainen unelma, myöhemmin tässä tekstissä lyhennettynä GD) valtakausi lähti liikkeelle teknokraattisena liikkeenä, jossa mallia valtion johtamiseen otettiin yritysmaailmasta. GD:n hallinnon aikana poliittinen kulttuuri ja retoriikka on maassa polarisoitunut äärimmilleen. Samalla liberaalidemokraattiselle ajattelulle tärkeät kysymykset oikeusvaltioperiaatteen kunnioittamisesta, instituutioiden tärkeydestä, ja parlamentaarisuuden korostamisesta ovat kadonneet taka-alalle.

Georgialaisen unelman johtamismallia voitaisiin nykyisellään kutsua teknokraattiseksi populismiksi. GD lupaa kaikille kansalaisille ideologioista vapaata kehitystä ja kaikkien vaurastumista vuoteen 2030 mennessä, jos sille vain annetaan poliittinen mandaatti toteuttaa tarvittavat ja ”välttämättömät” uudistukset. Vaikka monella tapaa teknokratia ja populismi ovat toisilleen käsitteellisesti vieraita, tässä mallissa valtiota johdetaan managerialistisesti ja mahdollisten poliittisten konfliktien syntyessä ja vaalien lähestyessä populistisilla avauksilla vedotaan etenkin uskonnolliseen ja perinteitä kunnioittavaan mielenmaisemaan.

Georgialainen unelma -puolue lupaa kaikille kansalaisille ideologioista vapaata kehitystä ja kaikkien vaurastumista vuoteen 2030 mennessä, jos sille vain annetaan poliittinen mandaatti toteuttaa tarvittavat ja ”välttämättömät” uudistukset.

Yhdysvalloilla ja EU:lla on omat toiveensa Georgian demokratian kehittymisestä liberaalin oikeusvaltion suuntaan, mutta näistä huolimatta poliittinen pluralismi ja opposition mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon ovat jääneet hyvin marginaaliseksi viimeisten vuosien aikana. Georgian tämänhetkinen sisäpoliittinen ilmapiiri on tulehtunut, koska Georgialainen unelma toimii verrattain omavaltaisesti. Valtapuolueen käyttämä retoriikka on myös voimakkaasti polarisoivaa. Kun GD:n puolue-eliitti valjastetaan hyökkäämään oppositiota vastaan, unohtuu usein myös puolueen ja valtion ero ja rajat.

Tässä artikkelissa käsitellään Georgian nykyistä poliittista tilannetta ja kallistumista EU:n ja Yhdysvaltojen toiveiden vastaisesti illiberaalin politiikan suuntaan.

Kauan odotetut parlamenttivaalit lähestyvät

Georgian vaalisyklissä vietettiin kaksien vaalien vuotta lokakuusta 2020 tämän vuoden lokakuuhun. Viime vuoden parlamenttivaalien tulosten varmistumisen jälkeen oppositio piti tämän vuoden paikallisvaaleja ”kansanäänestyksenä” siitä, pitäisikö maassa järjestää pikaiset uusintaparlamenttivaalit. Opposition suurin puolue on vuoden 2012 vaaleista lähtien ollut Georgian kolmannen presidentin Mikheil Saakashvilin perustama ”Yhdistynyt kansallinen liike” (georgiaksi Ertiani Natsionaluri Modzraoba, myöhemmin tekstissä lyhennettynä UNM). Valtapuolue kutsuu usein pääoppositiopuoluetta ja sen kannattajia natseiksi.

Jotta nykyisen sisäpoliittisen tilanteen hahmottaminen kävisi helpommaksi, on hyvä palauttaa mieliin tiivistetysti Georgian poliittisen lähihistorian pääkohdat. Saakashvili johti vuonna 2003 ruusuvallankumoukseksi kutsuttua liikettä, joka halusi eroon korruptiosta ja vaalivilpistä syytetyistä neuvostoaikaisista poliitikoista. Tämä johti Yhtenäisen kansanliikkeen pitkään valtakauteen (2004–2012) Georgian johdossa, jonka jälkipuolella nähtiin myös autoritäärisiä piirteitä, kuten esimerkiksi vankien kiduttamisen sallimista. Vuonna 2008 Georgia kävi lyhyen ja epäonnisen sodan Venäjää vastaan, joka vahvisti nationalistista retoriikkaa sisäpolitiikassa.

Suhde nyky-Venäjään määrittelee monella tapaa sisäpoliittista todellisuutta Georgiassa.

Vuonna 2012 UNM kärsi selvän tappion ensin parlamenttivaaleissa Bidzina Ivanishvilin johtamalle Unelma-oppositiokoalitiolle ja vuotta myöhemmin sama tapahtui presidentin vaaleissa. Unelma-kansanliike, josta myöhemmin kehittyi GD-puolue, lupasi parempaa terveydenhoitoa ja pragmaattisempaa Venäjä-politiikkaa unohtamatta euroatlanttista integraatiota.

Entinen presidentti Saakashvili on asunut Ukrainassa viime vuodet, eikä ole halunnut palata Georgiaan. Etenkin vuonna 2018 vallan väärinkäytöksistä saamiensa tuomioiden jälkeen . Hän on kuitenkin pyrkinyt säilyttämään näkyvyyttään georgialaisessa politiikassa, vaikka ei ole enää Georgian kansalainen. Sen jälkeen, kun hän vuonna 2013 lähti Georgiasta, hän toimi Ukrainassa Porosenkon hallinnossa siihen asti, kun syytti Porosenkoa korruptiosta ja hänet erotettiin. Saakashvili on myös ehtinyt toimia Odessan kuvernöörinä ja korkeassa asiantuntija-asemassa nykyisen presidentin hallinnossa.

Entinen presidentti Mikheil Saakashivili on pyrkinyt säilyttämään näkyvyyttään georgialaisessa politiikassa, vaikka ei ole enää Georgian kansalainen.

Georgian sisäpolitiikkaan vaikuttavat myös suhteet ja yhteistyökuviot Turkin, Armenian, Azerbaidzhanin ja Ukrainan kanssa ja luonnollisesti myös EU:n, Yhdysvaltojen ja Venäjän intressit Kaukasian alueella.

Suhde nyky-Venäjään määrittelee monella tapaa sisäpoliittista todellisuutta Georgiassa. GD syyttää entistä hallintoa ajautumisesta konfliktiin Venäjän kanssa, joka on katkaissut maiden välit ja estää Georgian taloudellista kehittymistä. Kaikki alueelliset yhteistyöhankkeet, joissa Venäjä olisi mukana, ovat Georgialle sisäpoliittisesti mahdottomia. Niin kauan, kun Venäjä miehittää osaa Georgiasta Abhasian ja Tskhinvalin alueilla minkäänlainen yhteistyö ei ole mahdollista. On myös erittäin epätodennäköistä, että Venäjä muuttaisi politiikkaansa näiden alueiden suhteen. Nykyinen poliittinen pattitilanne on haitallisin Georgialle.

Ja lopulta vaalivuosi 2020 saapuu

Keväällä 2020 alkanut koronaviruspandemia laimensi vaalivuoden kampanjointia. Vuoden 2019 poliittisia mielenosoituksia ja ensimmäisen Tbilisi Pride -kulkueen järjestämiseen liittyneitä levottomuuksia seurasi kiistely uuden vaalilain sisällöstä ja käyttöönotosta. Lopulta GD suostui muutoksiin äänikynnyksen madaltamisesta ja enemmistöehdokkaiden määrän laskemisesta vuoden 2020 lokakuun vaaleihin.

Tästä huolimatta parlamenttivaalien lopputulos oli kaikin puolin yllätyksetön. Georgialainen unelma saavutti 48,22 prosentin kannatuksen ja vahvan enemmistön parlamenttiin seuraavalle nelivuotiskaudelle. Oppositio kiisti tulosten oikeellisuuden ja boikotoi vaalien toista kierrosta, jolla valittiin loput enemmistöehdokkaista. Seurauksena toisen kierroksen äänestysprosentti jäi alle kolmenkymmenen, ja GD voitti kaikki jäljellä olleet paikat.

Vaalien jälkeen opposition edustajat eivät suostuneet ottamaan valtakirjojaan vastaan parlamentissa, vaan vaativat uusien vaalien järjestämistä uusien vaalilakien mukaan. Oppositio yhtenäisesti piti vaalien tulosta manipuloituna ja vaati vaalijärjestelmän uudistamista. Mikään vaatimuksista ei kuitenkaan toteutunut, ja lopulta Georgian parlamentissa istui vaalien jälkeen vain Georgialaisen unelman edustajia.

Garibashvilin aikakausi alkaa

Tammikuussa GD:n perustaja oligarkki Bidzina Ivanishvili (nyt 64-vuotias) ilmoitti ”lopettavansa politiikassa”, tosin tarkoittaen vain Georgialainen unelma -puolueen puheenjohtajana toimimista. Irakli Kobakhidze nousi puolueen sisäisessä kierrossa puheenjohtajan tehtävään. Pääministeri Giorgi Gakharia erotettiin helmikuussa, koska GD:n puolue-eliitti halusi pidättää UNM:n puheenjohtajan Nika Melian ”Gavrilovin yönä” tunnetun mielenosoituksen joukkoväkivallan organisoimisesta. Mielenosoitus sai alkunsa, kun Venäjän duuman kommunistipuolueen jäsen johti ortodoksimaiden yhteistyöelimen kokousta Georgian parlamentin puheenjohtajan paikalta. Tämä johti spontaaniin tyrmistymiseen ja kymmenien tuhansien ihmisten mielenosoitukseen.

Valtapuolueen sisäinen dynamiikka johti johtohahmojen siirtymiseen uusiin tehtäviin puolueen sisällä. Ivanishvilin läheinen perheystävä Irakli Garibashvili valittiin uudeksi pääministeriksi ja ensitöikseen hän pidätti Melian.

Valtapuolueen aseman sementoitumisesta huolestuneet EU ja Yhdysvallat tekivät esityksen kompromissista, joka tukisi demokratian ja oikeusvaltion kehitystä Georgiassa. Eurroopa-neuvoston puheenjohtaja Charles Michel onnistui huhtikuussa 2021 saamaan aikaan sopimuksen opposition ja GD:n välillä, joka sisälsi vaaliuudistuksen sekä yhteisymmärryksen oikeuslaitoksen uudistuksesta.

Valtapuolueen aseman sementoitumisesta huolestuneet EU ja Yhdysvallat tekivät esityksen kompromissista, joka tukisi demokratian ja oikeusvaltion kehitystä Georgiassa.

Aluksi UNM, toisin kuin muut oppositiopuolueet, ei suostunut allekirjoittamaan sopimusta, mutta ssen jälkeen kun heinäkuussa 2021 GD irtautui sopimuksesta todeten kuitenkin vielä ”kunnioittavan” sen sisältöä, UNM allekirjoittikin sopimuksen. Ulkomaiden ohjaama sopimus ei siis johtanut tulehtuneen tilanteen ratkaisemiseen, vaan se toimi väliaikaisena tiekarttana ulos akuutista kriisistä.

Tämän jälkeen uusi pääministeri Garibashvili alkoi hyödyntää populistisempaa otetta politiikassaan tukeutuen Georgian ortodoksiseen kirkkoon ja konservatiivisiin arvoihin. Retoriikassaan pääministeri teki myös selväksi, ettei pelkää konfliktia lännen kanssa. Siinä missä edelliset pääministerit Gakharia ja häntä edeltänyt Mamuka Bakhtadze olivat pikemminkin teknokraatteja, Garibashvili ei ole peitellyt populismiaan. Uusi pääministeri vastaa kaikkeen kritiikkiin syyttämällä Saakashvilia ja edellistä hallintoa.

Uusi pääministeri Garibashvili pyrkii esiintymään Turkin Erdoganin tapaan kansallismielisen ylpeänä ja samalla perinteitä kunnioittavana miehenä.

”Georgialainen unelma” tarkentui Garibashvilin myötä unelmaksi Georgian ortodoksikirkkoon tukeutuvasta arvomaailmasta, jossa esimerkiksi sukupuolivähemmistöt koetaan tavallisen kansan enemmistön perhearkea uhkaavina toimijoina ja ”radikaalin” opposition hallitusta vastaan kohdistamana epäjärjestyksenä. Opposition näkyvä eurooppalaismielisyys (”liberaalisuus”) siirtää GD:n poliittisia avauksia yhä enemmän konservatiivis-populistiseen suuntaan. Garibashvili pyrkii esiintymään Turkin Erdoganin tapaan kansallismielisen ylpeänä ja samalla perinteitä kunnioittavana miehenä.

EU:n välittämän huhtikuun kompromissisopimuksen aikeiden vastaisesti kesäkuussa 2021 GD valitsee ja nimittää itsenäisesti uusia Korkeimman oikeuden tuomareita. EU ja Yhdysvallat ovat esittäneett huolensa kehityksestä.

Tbilisi Priden uusi peruuntuminen ja Saakashvilin ”show”

Heinäkuussa 2021 Tbilisi Pride palasi Georgian sisäpoliittiseen keskusteluun. Vuonna 2019 kulkueen järjestäminen peruttiin sen jäätyä Gavrilovin yön tapahtumien jalkoihin. Vuonna 2021 kulkue haluttiin järjestää uudelleen, vaikka enemmistö georgialaisista suhtautuu tapahtumaan verrattain vihamielisesti.

Tapahtumapäivänä kansallismieliset ja oikeistolaiset sekä papit kokoontuivat kadulle lähinnä kohdatakseen vain oppositiomedian (”liberaalien”) edustajia, koska marssiin osallistujia ei vielä näkynyt. Seurauksena yksi oppositiomedian kameramies menehtyi, ja kymmeniä joutui sairaalaan pahoinpideltyinä. Tblisi Pride peruttiin siis jälleen. Garibashvilin hallinto pidätti väkivaltaisuuksiin syyllistyneitä tapahtuman vastustajia, mutta ketään ei ole vielä tähän päivään mennessä saatettu oikeuteen, saati tuomittu.

Vapaan ja liberaalin demokratian arvot ovat ajautuneet georgialaisessa valtapolitiikassa marginaaliin elleivät jo kokonaan valtapolitiikan ulkopuolelle.

Lehdistön väkivaltainen vaientamien sivuutetaan valtapuolueen retoriikassa opposition omana syynä sekä yrityksenä hyökätä ortodoksikirkkoa ja konservatiivisia arvoja vastaan. Voidaan siis sanoa, että Garibashvilin hallitus on valinnut tiensä, joka heijastelee myös Puolan, Turkin ja Unkarin mallia. Vapaan ja liberaalin demokratian arvot ovat ajautuneet georgialaisessa valtapolitiikassa marginaaliin elleivät jo kokonaan valtapolitiikan ulkopuolelle.

Viha- ja verijulisteet [kuva1] saapuivat syksyn 2021 tullen taas katukuvaan. Tämä valtapuoluetta lähellä olevien piirien mainoskampanja opposition mustamaalaamiseen kertoo poliittisesta ilmapiiristä mainiosti. Tbilisi täyttyi samaan aikaan GD:n sinikeltaisesta värimaailmasta, koska pääoppositiopuoluetta ei päästetty yhteenkään mainostauluun pääkaupungissa. Vaalien ensimmäistä kierrosta edelsi opposition esittäminen pahana, kirkonvastaisena ja epämoraalisena. Syyskuun lopussa Saakashvili ilmoitti taas palaavansa Georgiaan kaatamaan Bidzinan hallinnon, mikä varasti vaaliviikon huomion. Harva uskoi hänen paluuseensa, vaikka Saakashvili jatkoi aktiivisesti kampanjointia valtapuoluetta vastaan sosiaalisessa mediassa.

Vaalien alla Saakashvili pidätettiin yllättäen lähellä Tbilisiä kesken georgialaiselle kulttuurille tärkeää ruokajuhlaa, suprania. Valtapuolue GD kiirehti tiedottamaan, että se oli tietenkin ollut tietoinen Saakashvilin maahantulosta. Saakashivilin tapaus sai lähinnä television saippuaoopperasta tuttuja käänteitä, kun Saakashvili julkisesti ilmoitti uudesta parisuhteestaan ukrainalaiseen kansanedustajaan Liza Yaskoon. Ilmoitus tuli yllätyksenä myös Saakashvilin hollantilaisgeorgialaiselle vaimolle Sandra Roelofs-Saakashvilille.

Saakashvili vietiin käsiraudoissa vankilaan, jossa hän ryhtyi heti nälkälakkoon. Seuraavana aamuna äänestys alkoi.

Paikallisvaalien tulos ei tarjoa yllätystä ja valtapuolue ottaa etäisyyttä EU:hun

Kaoottisen ja Saakashvilin medianäkyvyyden hallitseman vaaliviikon jälkeen paikallisvaalien vaalitulos oli pettymys kaikille oppositioryhmille koko maassa. Vaikka väärinkäytöksistä raportoitiin taas, GD saavutti noin 47 prosentin äänisaaliin. GD voitti myös suurimman osan pormestaripaikoista suoraan ensimmäisellä kierroksella sekä varmisti enemmistön melkein kaikkiin paikallisvaltuustoihin. Kaikkien suurten kaupunkien pormestarivaalit menivät kuitenkin toiselle kierrokselle.

Toisen kierroksen kysymys oli, pystyisikö yhdistynyt oppositio voittamaan GD:n ehdokkaita missään suuressa kaupungissa ja etenkin, miten kävisi UNM:n puheenjohtajalle Nika Melialle Tbilisissä, jossa hän edusti neljää oppositiopuoluetta. Meliaa vastassa oli GD:n ehdokkaana suosittu nykyinen pormestari Kakha Kaladze, entinen jalkapallojoukkue AC Milanin pelaaja.

Lokakuun 21. päivänä Garibashvili ennusti tarkat prosentit GD:n äänimääristä eri kaupungeissa, ja että UNM häviäisi kaikki toisen kierroksen uusintavaalit. Tämän jälkeen Georgia voisi Garibashivilin mukaan jälleen jatkaa rauhaisaa ja ennustettavaa kehitystään.

Heti paikallisvaalien toisen kierroksen jälkeen GD miehitti Korkeinta oikeusneuvostoa uudelleen omien intressiensä mukaisesti.

GD voitti lopulta 63 64:stä pormestarinpaikasta mukaan lukien pääkaupungin Tbilisin. Kaladze onnistui käyttämään perhe-elämänsä kuvausta ja sosiaalisen median palvelua TikTokia taitavasti hyväkseen ja voitti Melian selvästi. Vaalilauantain jälkeen oppositio julisti vaalien tuloksen taas kerran väärennetyksi ja mitättömäksi.

Heti paikallisvaalien toisen kierroksen jälkeen GD miehitti Korkeinta oikeusneuvostoa uudelleen omien intressiensä mukaisesti. GD:n puheenjohtaja Irakli Kobakhidze on niin ikään ilmoittanut, että puolueella ei ole hänen nähdäkseen mitään velvollisuutta toteuttaa kompromissisopimuksen mukaisia uudistuksia vaalijärjestelmässä.

Puolan ja Unkarin esimerkki EU:n sisältä antaa Georgialaiselle unelmalle mallia siitä, miten EU:n kanssa voi toimia. Sanktioiden pelko ei ole päällimmäisenä mielessä.

Georgian EU:n suurlähettiläs Carl Hartzell laskee Garibashvilin hallituksen epäonnistuneen jo viidesti viimeisen neljän kuukauden aikana kompromissisopimuksen sisällön toteuttamisessa. Hartzell on ilmoittanut EU:n rahallisen tuen olevan ehdollista sovittujen uudistusten toteuttamiselle. Puolan ja Unkarin esimerkki EU:n sisältä antaa GD:lle mallia siitä, miten EU:ssa tai EU:n kanssa voi toimia. Sanktioiden pelko ei ole päällimmäisenä mielessä.

Marraskuun alussa opposition mielenosoitukset ovat jatkuneet. Saakashvili siirrettiin pahamaineiseen Gldanin vankilaan ja hän on lopettanut nälkälakon.

Georgian suhde EU:n kanssa on kriisiytynyt erityisesti Garibashvilin alle vuoden kestäneen hallituksen aikakaudella. EU:n itäisen kumppanuuspolitiikan arvomaailma ei ole laajasti jaettu GD:n nykyjohdossa. Garibashvilin johdolla Georgian liberaali eurooppalainen oikeusvaltioperiaatteen mukainen tulevaisuus näyttää siirtyvän yhä kauemmas tulevaisuuteen.

Korjattu 18.11. klo 14.06 Charles Michelin toimenkuva.

Mikko Mäki on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI:ssa, ja toimi tutkijavaihdossa Ilia State University:ssä Tbilisissä vuosina 2019-20.

Julkaisu Kääntääkö Georgian valtapuolue selkänsä eurooppalaiselle liberaalille tulevaisuudelle? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Poliittinen taloustiede on ollut paljon esillä käsiteltäessä unionin kehittämistä. Tieteenalan edustajat ovat viitanneet erityisesti uusliberalismiin ja EU-sääntöjen sisältämään talouskuriin. On nähty, että EU-sääntöjen taustalla olevaa talousajattelua on muutettava, jos halutaan vastata edessä oleviin haasteisiin.

On helppo asettaa vaateita ja tavoitteita, mutta on vaikea osoittaa, miten ne saavutetaan. Tähän poliittinen taloustiede ei ole vastannut, vaikka EU-instituutioiden ja -oikeuden tuntemuksen pitäisi olla sen leipälaji.

Monesti on todettu: ”Ei kahta ilman kolmatta”, kun on ennakoitu uutta kriisiä. Tämä on erikoinen ajatus. Euroopan unionia kohdanneet häiriöt ovat erillisiä. Niitä yhdistää kysymys, onko unionilla oikeudellisia välineitä ja taloudellista kapasiteettia kriisien varalta ja niiden ehkäisemiseen. Otsikossa Timo Soinin tunnettu iskulause on käännetty toisinpäin. Kysymys kuuluukin, millaista lisäarvoa unioni voi tuottaa erilaisessa ongelmatilanteissa.

On helppo asettaa vaateita ja tavoitteita, mutta on vaikea osoittaa, miten ne saavutetaan

Melko heikoin perustein on tehty pitkälle meneviä johtopäätöksiä liittovaltiokehityksestä. Edessä voi olla monia vaihtoehtoisia kehityskulkuja ja kompastuskiviä, kuten esimerkiksi unionialueen kehityserot ja kansallisen suvereniteetin korostaminen.

Onko totta, että finanssikriisin jälkeistä kehitystä on leimannut ”uusliberalismi” ja ”talouskuri”, joiden seurauksena unionin talous on ajautunut kurimukseen? Onko tarpeen arvioida unionin sääntöjen taustalla oleva talousajattelu kokonaisuudessaan uudelleen? Tätä on syytä miettiä.

Uusliberalismia ja talouskuria

Euroopan unionin talousajattelua on syytetty esimerkiksi uusliberalismin edistämisestä, eli EU:n altistamisesta markkinoiden ylivallan piiriin, kuten esimerkiksi Timo Miettinen esittää luvussaan ”Liberalismin kriisi ja eurooppalaisen talouspolitiikan tulevaisuus” vuoden 2019 teoksessa Vapiseva Eurooppa. Tosiasiassa EU-säännöt eivät altista unionia markkinapaineille, vaan suojelevat taloutta markkinoiden vaihteluilta.

EU-säännöt – kehykset – eivät ole pakkopaita, koska niissä otetaan huomioon olosuhteiden muutokset. Olisi outoa, jos julkista taloutta ei suunniteltaisi vuosiksi eteenpäin, kuten tehdään puolustushankinnoissa tai liikennehankkeissa. Jos olosuhteet ovat muuttuneet, on tehty lisäbudjetteja.

Erillisiä päätöksiä, päätösperäisiä toimia ei tarvita, koska tulosidonnainen sosiaaliturva – niin sanotut automaattiset vakauttajat – tasoittaa talouden suhdanteiden vaihteluja. Esimerkiksi ehdotettu ylikansallinen suhdannetasaus, joka perustuisi jäsenvaltioiden välisiin tulonsiirtoihin olisi aikaviipeiden ja ennuste-epävarmuuksien vuoksi kömpelö vaihtoehto. Yleisemminkin olisi hyvä punnita tarjottujen järjestelmämuutosten vaikutuksia jäsenvaltioissa, esimerkiksi pohjoismaisiin sosiaaliturvajärjestelmiin.

EU:n yhteiset säännöt ovat ottaneet huomioon kriisiolosuhteet ja ovat joustaneet, kuten myös tilastoista on voitu havaita.

EU:n sääntöjen ja talouskurin on väitetty johtaneen finanssikriisin jälkeistä toipumista pitkittäneeseen taantumaan. Tosiasiassa yhteiset säännöt ovat ottaneet huomioon kriisiolosuhteet ja ovat joustaneet, kuten myös tilastoista on voitu havaita. Valtaosa maista sai alijäämäsopeutukselle useita vuosia jatkoaikaa.

Esimerkiksi Ranskan ja Espanjan alijäämät alittivat finanssikriisin jälkeen 3 prosentin viitearvon vasta 2016. Alijäämämenettelystä on raportoitu sekä kansallisesti monenkeskisen valvonnan puitteissa että kunkin maan osalta yksityiskohtaisesti komission talous- ja rahoituspääosaston sivuilla. Mitään jäsenvaltiota ei sääntöjen seurauksena saatettu ahdinkoon kuten voidaan havaita käymällä läpi komission tuottamaa yksityiskohtaista aineistoa.

Sama koskee velkatavoitteita, jotka liittyvät julkisen talouden kestävyyteen. EU-alueella väestön ikääntyessä kasvu heikkenee ja eläke- ja hoivamenot kasvavat. Tämän vuoksi velka on kasvava ongelma. Samalla onkin käynnistetty julkisen talouden kestävyysriskien seuranta.

Velka on kasvava ongelma.

Sääntökehikkoa koskevaan lainsäädäntöön on matkan varrella tuotu joustavuuselementtejä, joilla on haluttu muun muassa vauhdittaa rakennemuutosta ja kasvua. Ne sisältävät välineitä esimerkiksi vakavan taloudellisen taantuman torjuntaan kuten keväällä 2020, jolloin alijäämä- ja velkarajoitteet eivät estäneet toimia koronapandemian johdosta ja talouden elvyttämiseksi. Finanssikriisin jälkeen samanlaisia poikkeuksia on myönnetty maakohtaiseksi. Sääntökehikkoon on tuotu poikkeuksia, joiden mukaan muun muassa julkisten investoinnit, rakenneuudistukset ja solidaarisuusmenot voidaan ottaa huomioon.

Monesti on väitetty, että unionin alijäämä- ja velkakriteerit ovat hihasta vedettyjä. Saattaa olla, että arviot kasvusta ja inflaatiosta ovat ajan myötä muuttuneet, mutta on virhe väittää kriteerien olleen mielivaltaisia. Normaaliaikoina ne ovat terveen talouspolitiikan indikaattoreita.

Usein euroalueelle on kaivattu esimerkiksi ”keynesiläistä”, talouden suhdanteisiin vastaavaa finanssipolitiikkaa. Juuri tästä on jo nykytilanteesssa kysymys, kun nimellinen tasapaino voi vaihdella suhdannetilanteen mukaan.

Yhtäläinen kohtelu

Alijäämä- ja velkaluvut osoittavat, kuinka kaksijakoinen EU-alue on. Vuonna 2019 – eli ennen koronakriisiä – valtaosassa jäsenvaltioista (16) velkasuhde alitti 60 prosentin viitearvon. Korkean velan maat Ranska, Italia ja Espanja kohottivat keskiarvoa, joka oli lähes 80 prosenttia. Nyt koronakriisin yhteydessä lähestytään sataa prosenttia ja velkaongelma uhkaa kärjistyä.

Voidaan osoittaa, että suurilta mailta ei ole edellytetty yhtä jyrkkää sopeutusta, koska se olisi vaikuttanut kielteisesti alueen kokonaiskysyntään kriisin jälkeen. Tätä on voitu perustella yhteisellä edulla, mutta varjopuolena on suurten maiden velkataakan kasautuminen. Sääntöjen joustavuuden vuoksi komission tulkinnoilla on keskeinen rooli.

Pienemmät maat ovat korostaneet kansallista vastuuta ja kurinalaista taloudenpitoa. Muistissa on finanssikriisi, jolloin esiin nousivat velkaantumiseen liittyvät maakohtaiset riskit markkinakurin muodossa. Yhteisten sääntöjen, joita liioitellen kutsutaan talouskuriksi, katsotaan vähentävän rahoitusmarkkinoiden jäsenvaltioihin kohdistamia sopeutuspaineita, koska säännöt suojelevat markkinakurilta.

Suurilta mailta ei ole edellytetty yhtä jyrkkää sopeutusta, koska se olisi vaikuttanut kielteisesti alueen kokonaiskysyntään kriisin jälkeen.

Oman lukunsa muodostivat kriisimaat eli Kreikka, Espanja, Irlanti, Portugali ja Kypros, joihin ei sovellettu EU-sääntöjä, vaan joiden talousohjaus siirtyi niin kutsutulle troikalle eli komissiolle, Euroopan keskuspankille (EKP) sekä Kansainväliselle valuuttarahastolle (IMF). Näihin maihin kohdalla kyse oli eräänlaisesta ”talouskurista”, mutta tällöin poikettiinkin EU-säännöistä.

Toisaalta myös Saksa, jonka alijäämät ja velkataakka ovat hallinnassa, on komission talousohjauksen kannalta yllättäen ongelmallinen. Saksa on ollut komission kannalta ongelma siksi, että se ei halunnut ottaa vetovastuuta unionialueen kokonaiskysynnästä vaan painotti kansallisen talouden tasapainoa ja pitemmän ajan kestävyysongelman ratkaisua.

Pienemmät maat ovat korostaneet kansallista vastuuta ja kurinalaista taloudenpitoa.

Jos ollaan sitä mieltä, että euroalueella tulisi olla yhteinen finanssipoliittinen linja suhteessa EKP:n toimiin, voisivat neljä suurta maata – Saksa, Ranska, Italia ja Espanja – sovittaa politiikkansa yhteen. Nämä maat muodostavat kaksi kolmasosaa euroalueen taloudesta. Pienten maiden tulisi varautua kuten sopimukset edellyttävät epäsymmetrisiin häiriöihin.

Kokemuksista kehittämiseen

Yhdentymiskehitystä voidaan tarkastella markkinaintegraation näkökulmasta. Ei ole kysymys vain poliittisesta prosessista ja sopimuksista, vaan kehityksestä, jonka aikana Euroopan reaali- ja rahataloudet ovat yhdentyneet. Vuosien aikana Euroopan alueella keskinäinen taloudellinen yhteistyö ja kauppa sen eri muodoissa ovat johtaneet integroitumiseen markkinoiden tasolla.

Markkinaintegraatio puolestaan on johtanut poliittisen tason ratkaisuihin, sisämarkkinoihin, yhteisiin sääntöihin ja valvontaan. Talous- ja rahaliitto – yhteinen valuutta euron muodossa – kuuluvat tähän kokonaisuuteen. Tiiviimpi markkinaintegraatio näkyy esimerkiksi saksalaisen autoteollisuuden vaikutuksen välittymisenä Keski- ja Itä-Euroopan maihin. On vaikea kuvitella, että poliittisen tason integraatio voisi edetä pitkälle ilman jäsenvaltioiden yhdenmukaistumista, esimerkiksi suhdannevaihtelujen samanaikaistumista.

Integraation tulevaisuus liittyy tarpeeseen hallita lisääntyviä taloudellisia ja sosiaalisia, rajat ylittäviä vaikutuksia jäsenvaltioiden kesken.

Myös pankkiunioni ja pääomamarkkinaunioni liittyvät kiinteästi sisämarkkinoihin. Pankki- ja rahoitusmarkkinoiden rajat ylittävä integraatio on ollut tosiasia jo pitkään ja Euroopan pankkiunionin tarve todettiin jo varhain. Pankkiunioni olisi valvonut euroalueen pankkeja ja tarjonnut kriisinratkaisumekanismin, jolla vaikeuksissa olevien pankkien tilanteeseen voidaan puuttua. Olisi syytä pohtia olisiko pankkiunioni, joka olisi jakanut laajemmin tiedot eurooppalaisten pankkien tilasta ja antanut viranomaisille välineitä, voinut lieventää finanssikriisin vaikutuksia.

Integraation tulevaisuus liittyy tarpeeseen hallita lisääntyviä taloudellisia ja sosiaalisia, rajat ylittäviä vaikutuksia jäsenvaltioiden kesken. Tämä on kriteeri, joka tulisi asettaa integraation syventämiselle. Yhteiset arvot ovat olennainen osa unionia, mutta tuskin riittävän konkreettisia ja yksiselitteisiä, kun on kysymys oikeusyhteisön kehittämisestä. Aika paljon on saatu aikaan hallitusten välisellä yhteistyöllä, mutta monet asiat ovat jääneet odottamaan yhteistä unionilainsäädäntöä.

On vaikea kuvitella, että poliittisen tason integraatio voisi edetä pitkälle ilman jäsenvaltioiden yhdenmukaistumista, esimerkiksi suhdannevaihtelujen samanaikaistumista.

Pandemian aikaisista toimista ja elvytyspaketista on päätetty siten, että oikeusperustat ovat osin horjuvia. Poliittiset ratkaisut saatiin aikaan, koska tilanne oli vakava. Oikeusperustan ja toimivaltajaon selkeys on avainkysymys. Talouspolitiikan koordinaatiota koskevan keskustelun kannalta ongelma on, että kysymys ei ole selkeästä jaetusta toimivallasta vaan erityisjärjestelystä, jonka yksityiskohdat voidaan kyseenalaistaa. Vastuusuhteet ovat tästä syystä epäselvät.

Jos voidaan osoittaa, että yhteinen etu edellyttää uusia askeleita, sääntöjä ja instituutioita, on komission velvollisuus tehdä aloitteita. Hyvä esimerkki tästä on viiden puheenjohtajan EMU-ohjelma vuodelta 2015, jossa esitettiin useita toimia, joilla euroalueen yhdentymistä tulisi asteittaan syventää. Se tuskin toteutuu, eikä ainakaan vuoteen 2025 mennessä. Syynä tähän ei liene vain rahaliittoa koskevan oikeusperustan epämääräisyys, vaan myös se, että riittävää lähentymistä ei ole tapahtunut.

Vähiten huono vaihtoehto

Jo 25 vuotta sitten todettiin, että euroalue ei ole optimaalinen, koska jäsenvaltiot ovat yksinkertaisesti liian erilaisia ja yhteinen politiikka ei sovi kaikilla. Tästä syystä nähtiin tärkeänä, että yksittäisillä jäsenvaltioilla on omaa liikkumavaraa taloudessaan ja päätöksenteossaan. Kansallisella budjetilla on keskeinen merkitys ei vain finanssipolitiikan vaan myös rakennepolitiikan kannalta. Rakenteet ovat valtaosin maakohtaisia, joten talouspoliittisen päätöksenteon keskittäminen ei ole tehokas ratkaisu. Politiikkakoordinaation kautta on voitu kuitenkin oppia hyvistä kokemuksista.

Eri asia on, millä tavoin yhteisiä sääntöjä tulisi säätää. Tarve uudistaa unionialueen talousajattelua ei ole mitenkään ilmeinen, vaikka toisaalta on ennakoitu myös unionin ja jäsenvaltioiden välisen suhteen – institutionaalisen tasapainon – muuttumista. Tämä on erittäin vaikea kysymys.

Julkisen talouden tasapainon palauttamiseksi olisi tehtävä jotakin niin kauan kuin olosuhteet ovat suotuisat.  Jo vuodesta 2001 lähtien unionilla on ollut ikääntymisstrategia, joka koostui kolmesta osasta: velasta, kasvusta ja rakenteellisista uudistuksista. Vaikka moni ekonomisti on kritisoinut velkarajoitusta, avainkysymys on kestävyysriskien hallinta.

Raskaasti velkaantuneiden maiden tulisi joko karsia velkaa tai toteuttaa uudistuksia, jotka poistaisivat kasvun esteitä tehostamalla työmarkkinoiden toimintaa tai vahvistaisivat kestävyyttä esimerkiksi uudistamalla eläkejärjestelmiä.

Paineet kohdistuisivat samoihin raskaasti velkaantuneisiin maihin. Niiden tulisi joko karsia velkaa tai toteuttaa uudistuksia, jotka poistaisivat kasvun esteitä tehostamalla työmarkkinoiden toimintaa tai vahvistaisivat kestävyyttä esimerkiksi uudistamalla eläkejärjestelmiä. Uudistukset ovat poliittisesti vaikeampia kuin budjettitoimet, mutta ne ovat pitkävaikutteisia. Onkin ongelma, että koordinaation huomio rajoittuu julkiseen talouteen.

Keskustelu ajasta koronaepidemian jälkeen on jo alkanut. Kun poikkeustila päättyy, havaitaan, että kansallisella tasolla velka on kohonnut tuntuvasti, oletettavasti ainakin 20 prosenttiyksikköä. Unioni on myös kasvattamassa yhteistä velkaa elvytystoimien seurauksena.

Komissio on hakemassa tätä kautta lisää omia varoja, koska yhteisöbudjetissa ei ole kovinkaan paljon joustovaraa. Varat on jo etukäteen kohdennettuja. Lisäpanostuksille löytynee perusteluja, mutta järjestelyt ovat oikeudellisesti ja institutionaalisesti horjuvia. Tämä on tuskin oikea tapa kehittää unionin toimintaa. Jälkipuheita ei voida välttää.

Uudistuksen suunta

Joskus näyttää siltä, että vain suurten jäsenvaltioiden sana painaa unionia kehitettäessä. Tästä syystä on ollut hyvä, että myös pienemmät maat ryhdistäytyvät. Komissio ei voi ajaa syventävää integraatiota toimin, joihin suuri osa maista ei ole valmis osallistumaan ja joiden toteuttaminen voisi johtaa unionin sirpaloitumiseen tai ainakin jäsenvaltioiden välisen kuilun kasvamiseen lähentymisen sijasta.

Vaikka pelisääntöjä haluttaisiinkin uudistaa, suuria mullistuksia tuskin on näköpiirissä. Talouspolitiikkaa koskevat säädökset tulevat perussopimuksista, joiden avaamista on selvästi haluttu välttää. Tämä koskee myös kolmen prosentin kasvun ja 60:n prosentin velkaantumisen viitearvoja , jotka sisältyvät perussopimuksen pöytäkirjaan 12. Asian toinen puoli on, että toissijaiseen lainsäädäntöön ja sitä koskeviin käytännesääntöihin sisältyy tulkinnanvaraa, jota komissio on voinut hyödyntää täytäntöönpanossa.

Nykyinen järjestelmä ei ole paras mahdollinen, mutta se on kestävämpi ja joustavampi kuin on esitetty.

Tässä suhteessa on harmi, ettei poliittinen taloustiede ole kyennyt tuomaan keskusteluun laajempaa näkemystä etenkään EU:lle keskeisestä institutionaalisesta näkökulmasta. EU:n toiminnan ymmärtäminen edellyttää paitsi talouden ja politiikan,  myös EU-instituutioiden ja -oikeuden tuntemista.

Tilastojen valossa voidaan kyseenalaistaa monet väittämät EU:n sääntöjen kestämättömyydestä. Nykyinen järjestelmä ei ole paras mahdollinen, mutta se on kestävämpi ja joustavampi kuin on esitetty.

Periaatteessa sääntökehikkoa voidaan arvostella kahdesta eri suunnasta. Yhtäältä voidaan todeta, että säännöt ovat haitallisia, koska ne rajoittavat finanssipolitiikkaa. Tätä on arvioitu edellä. Toisaalta voidaan sanoa, että sääntöjä on rikottu, joten niillä ei ole ollut merkitystä. Tässäkin jätetään huomiotta lainsäädäntö, joka sisältää poikkeuksia, joita arvioivat neuvosto ja komissio. Toisin sanoen ei ole selvää, missä määrin sääntöjä on oikeasti rikottu.

Sääntöpohjaisen valvonnan tarkoitus on estää, että yhteisen rahan oloissa jokin jäsenvaltio asettuisi vapaamatkustajaksi.

Sääntöpohjaisen valvonnan tarkoitus on estää, että yhteisen rahan oloissa jokin jäsenvaltio asettuisi vapaamatkustajaksi. Jos EU-sääntöjä on rikottu ja unioni olisi näin epäonnistunut sääntöjen valvonnassa, on epäselvää, miksi unionille annettaisiin lisää poliittista toimivaltaa.

Keskustelussa ei myöskään ole sivuttu yhä akuutimpaa unionin ja euroalueen ulkosuhteisiin liittyvää ongelmaa. EU:n olisi oltava näkyvämpi ja tehokkaampi vaikuttaja. Tehokas vaikuttaminen edellyttää, että unioni saa rivinsä suoriksi. Tämäkin liittyy osin suurten maiden asemaan, joskin Brexitin jälkeen tilanne voi muuttua.

Ilkka Kajaste on eläkkeellä oleva finanssineuvos ja apulaisosastopäällikkö valtiovarainministeriössä.

Julkaisu Missä ongelma, siellä EU? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kansainvälisen politiikan tutkija Hans Rusinekin mukaan taannoiseen eurokriisiin liittyvä sanasto vaihteli kielialueesta ja maasta toiseen. Kielikuvien eli metaforien avulla on mahdollista tehdä abstrakteja ja monimutkaisia asioita helpommin ymmärrettäviksi. Esimerkiksi Saksan kielessä velkaa tarkoittava sana Schuld viittaa myös syyllisyyteen, tuoden termiin mukaan vahvan moraalisen ulottuvuuden. Sen sijaan englannin kielen sanaan debt tai suomen sanaan velka ei liity näitä samoja suoria mielleyhtymiä.

Flows of Power -hankkeessa tutkimme median valtaa suurten journalististen tekstiaineistojen kautta. Hankkeessa olemme tarkastelleet muun muassa journalistisessa kielessä esiintyviä metaforia.

Esittelen tässä artikkelissa erään tapausesimerkin avulla, miten yhden sanan kautta voidaan saada suuresta tutkimusaineistosta esiin siihen liittyvä keskustelu. Tapaukseni esimerkkisanana on ”talouskuri”, jonka esiintymät on haettu Helsingin Sanomien, YLE:n, Iltalehden ja STT:n jutuista noin kahdenkymmenen vuoden ajalta (HS kaikki jutut 1998–2020, YLE 1998–2018, josta verkkouutiset 2009 eteenpäin, STT kaikki jutut 1992–2018, IL verkkouutiset 2006–2019).

Flows of Power -hankkeessa tutkimme median valtaa suurten journalististen tekstiaineistojen kautta.

Samanlainen haku tehtiin lisäksi vertailun vuoksi myös sanoilla “budjettikuri”, “menokuri” ja “kulukuri”. Näiden sanahakujen vuosittaiset esiintymät neljässä eri mediassa on esitetty alla olevissa kuvioissa. Kuvioissa on syytä ottaa huomioon, etteivät niiden aikajanat ole täysin vertailukelpoiset, vaan STT:n ja Helsingin Sanomien aineiston aikajaksot ovat pidemmät kuin YLE:n ja Iltalehden.

Talouskuri eurokriisin sanastossa

Talouskurista kriittisesti kirjoittaneen politiikan tutkijan Mark Blythin mukaan Suomi siirtyi talouskuripolitiikkaan vuoden 2010 tienoilla. Tekemämme kuviot kertovat samaa. Ne näyttävät, miltä talouskurin ja muiden talouteen liittyvien ”kurisanojen” esiintyminen journalismissa näyttää graafiseen muotoon puettuna.

Talouskuri-termin esiintyminen lisääntyy vuodesta 2010 lähtien merkittävästi huipentuen eurokriisin aikana suurimpiin piikkeihin vuosina 2011 ja 2012. Talouskurin lisäksi myös budjettikuri-sana on yleinen vuosien 2011 ja 2012 ajalla. Talouskuri-sanan esiintyminen lisääntyi eurokriisiin liittyvässä julkisessa keskustelussa ja siitä tuli keskeinen osa eurokriisiin liittyvää sanastoa. Talouskuri-sanalla hakemalla saimme toisin sanoen aineistosta esiin myös eurokriisikeskustelun.

Viestinnän ja talouspolitiikan tutkija Timo Harjuniemi on eurokriisiä käsittelevissä tutkimuksissaan todennut journalismin legitimoineen eli oikeuttaneen talouskuria ainoana järkevänä ratkaisuna talouskriisiin. Sanatasolla talouskuri liittyy kuriin ja rangaistuksiin. Eurokriisiuutisoinnissa talouskurista lipsuville tai talouskurisääntöjä rikkoville maille esimerkiksi vaaditaan rangaistuksia.

Kuisma Keskinen ja Matias Moisio ovat näyttäneet, miten kuriajattelua on luonnollistettu suomalaisten poliitikkojen puheissa. Jo talouskurin vaatiminen tai sen kohteena oleminen liittyvät tiiviisti vallankäyttöön ja valta-asetelmiin.

Mitä kuviot kertovat talouden kurisanastosta?

Helsingin Sanomien ja STT:n kuvioista nähdään, että niin menokuri, kulukuri, budjettikuri kuin talouskurikin ovat olleet esiintymiseltään harvinaisempia ennen vuotta 2010. Esimerkiksi kulukuri-sanaa käytetään varsin vähän ja tarkemmin katsottuna kulukuria on käytetty melko lailla talouskuri-sanan synonyyminä.

Ennen eurokriisiä talouskuri-sana ei kytkeytynyt niin leimallisesti eurooppalaiseen talouspolitiikkaan, vaan se liittyi erityisesti myös suomalaiseen kuntatalouteen, talouskriisien runtelemiin Argentiinan ja Venäjän kaltaisiin maihin tai heikossa taloustilanteessa oleviin urheiluseuroihin ja kulttuuritapahtumiin. Kuntauutisissa talouskuri esiintyi olosuhteena (”Vantaan tiukka talouskuri jatkuu”) tai työkaluna, jonka avulla taloustilannetta tasapainotettiin (”tiukalla talouskurilla kaupunki pääsi parempaan vuositulokseen”).

Ennen eurokriisiä talouskuri-sana ei kytkeytynyt niin leimallisesti eurooppalaiseen talouspolitiikkaan.

Vuoden 2005 kohdalla nähdään STT:n aineistossa budjettikuri-sanan tuottama piikki. Tuolloin journalismissa käsiteltiin runsaasti eurooppalaista kasvu- ja vakaussopimusta, jonka avulla pyrittiin hallitsemaan euroalueen taloutta. Näiden keskustelujen yhteydessä käsiteltiin myös EU-maiden budjettikuria.

Talouskuriuutisoinnissa on erityisen mielenkiintoista suomalaisten itsemäärittely suhteessa muihin eurooppalaisiin, erityisesti Etelä-Euroopan talouskriisistä pahoin kärsineisiin maihin. Eurokriisiuutisoinnissa kärjistyi Pohjoinen–Etelä-jakolinja, jonka mukaisesti euromaat jakautuivat vauraisiin pohjoisen ja talousvaikeuksissa kamppaileviin etelän maihin.

Pohjoisen kuritoimet ja uhkaukset kohdistuivatkin erityisesti Etelä-Euroopan ”heikoiksi” leimattuihin maihin (esim. ”Heikkojen ja vahvojen euromaiden nokittelu jatkuu” Helsingin Sanomat 12.3.2011). Iltalehden jutussa 27.3.2013 kerrottiin italialaisten näkemyksiä Suomesta ja todettiin Suomen nousseen ”Saksan rinnalle ja jopa sen ohi ”Pohjoisen haukoiksi” ristityn, talouskuria vaativan kivisydämisen maaryhmän keulakuvaksi”.

Niin sanotusti vahvat maat pyrkivät kovalla kielenkäytöllä käyttämään valtaa taloudellisesti heikompiin maihin nähden ja sitä kautta pakottamaan heidät omaksumaan talouskuripolitiikan. Voimakkaan vallankäytön lisäksi journalismissa esiintyi myös moraalidiskursseja, joissa Pohjois-Eurooppa kollektiivisesti paheksui Etelä-Euroopan maita, joiden katsottiin hoitaneen asiansa huonosti.

Esimerkiksi YLE:n jutussa 12.9.2012 OP-Pohjola-ryhmän tuolloinen pääjohtaja Reijo Karhinen totesi, että kreikkalaisten opettaminen talouskuriin on yhtä suuri muutos kuin jos savolaiset pakotettaisiin puhumaan äidinkielenään ruotsia.

Vahvat maat pyrkivät kovalla kielenkäytöllä käyttämään valtaa taloudellisesti heikompiin maihin nähden ja sitä kautta pakottamaan heidät omaksumaan talouskuripolitiikan.

Sanana talouskuri on voimakas sekä viittaa niin järjestyksen ylläpitämiseen kuin rankaisemiseenkin. Talouskuri-sanan kanssa esiintyvistä adjektiiveista yleisiä ovat esimerkiksi tiukka ja kova.

Tutkimuksemme aineistosta huomattiin myös kielenkäytön koventuneen eurokriisin edetessä. Siinä missä eurokriisiä edeltävällä ajalla, kuten kasvu- ja vakaussopimuksesta ja budjettikurista puhuttaessa, rangaistusten sijaan puhuttiin sanktioista, sakoista ja varoituksista, korostuivat kriisin ollessa käynnissä rangaistuksiin, kuriin ja kovuuteen liittyvät sanavalinnat, kuten alla olevissa lainauksissa kolmesta eri mediasta:

EU-komission puheenjohtaja José Manuel Barroso ja valtiovarainministeri Jyrki Katainen haluavat kovempaa talouskuria euroalueen talousongelmien ratkaisemiseksi. Heidän mielestään EU-maissa tarvittaisiin kurinpalautus sääntöjen noudattamiseksi. (YLE 4.3.2011)

Stubbin mukaan ehdotukset ovat oikeansuuntaisia, kun ne lisäävät talouskuria ja rangaistusten automaattisuutta. (STT 5.12.2011)

Kaksikko ilmoitti haluavansa tiukempaa talouskuria ja siitä lipsujille automaattiset rankaisumekanismit. (HS 6.12.2011)

Lopuksi: talouden kurisanojen jatkumo ja vallankäyttö

Suomi asemoitui talouskriisin uutisoinnissa vankasti ”vahvojen” Pohjois-Euroopan maiden joukkoon ja esiintyi esimerkiksi Saksan hyvänä ystävänä sekä talousvaikeuksissa olevia Etelän maita moraalisesti ylempänä. Käänne kuitenkin tapahtui toukokuussa 2015, kun talouslaman iskettyä Suomeen viiveellä ja maan kilpailukyvyn heiketessä Suomi sai vakavan varoituksen euroalueen budjettisääntöjen rikkomisesta.

Sipilän hallitus pyrki korjaamaan taloustilannetta kilpailukykysopimuksellaan.

Usein talous näyttäytyy faktapohjaisena argumentointina, jossa ”luvut puhuvat puolestaan”. Tässä olen pyrkinyt kuitenkin näyttämään, miten talouden kielenkäytössä lukujen lisäksi myös sanavalinnoilla on suuri merkitys.

Talouden kielenkäytössä lukujen lisäksi myös sanavalinnoilla on suuri merkitys.

Voidaan spekuloida, näyttäytyykö talouskuriin ja tiukkaan taloudenpitoon turvautuminen suomalaisille erityisen turvallisena talouspoliittisena vaihtoehtona. Julkiseen velkaan liittyvää talouden mielikuvastoa analysoineet Ella Lillqvist, Ilja Kristian Kavonius ja Mika Pantzar ainakin ovat näyttäneet, miten kansalaisten, median ja poliitikkojen arkidiskurssissa näkyvät pessimistinen sävy, Suomen julkisen velan oletettu suuruus sekä huoli ”Kreikan tielle” eli liian suureen julkiseen velkaan joutumisesta.

Media käyttää valtaa esimerkiksi sanavalintojen kautta, minkä vuoksi kovenevalla kurisanastolla on merkitystä myös sille, millaisena talous näyttäytyy kansalaisten suuntaan ja miten valtaa käytetään taloudesta puhuttaessa.

Talouskurin moralisoiva kuridiskurssi herättää vihamielisyyttä ja siltä osin nakertaa Euroopan sisäistä solidaarisuutta.

Tässä tarkasteltujen talouden kurisanojen jatkumon noin kahdenkymmenen vuoden ajalta voisi tiivistää niin, että taloudellisten vaikeuksien myötä myös kurisanasto koveni. Aluksi kasvu- ja vakaussopimus ”vahti euroalueen talouskuria” (STT 22.3.2005) yleisellä tasolla, mutta eurokriisin kärjistyttyä kurikielenkäyttö koveni. Eri euromaat asetettiin toisiaan vastaan journalismissa yleensä niin, että pohjoisen maat vaativat talouskuria etelän maille ja käyttivät sitä kautta valtaansa. Myös Etelä-Euroopan maat ilmaisivat negatiivisia näkemyksiään Pohjois-Euroopan maista ja erityisesti niiden johtajista. Talouskurin moralisoiva kuridiskurssi herättää vihamielisyyttä ja siltä osin nakertaa Euroopan sisäistä solidaarisuutta. Talouskurin kielenkäyttö onkin tehnyt paluun myös EU:n koronaelvytyspakettiin liittyvässä keskustelussa, jossa jälleen saatiin kuulla leimaavia käsityksiä muiden Euroopan maiden taloudenpidosta.

YTT Eliisa Vainikka työskentelee tutkijana Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa Flows of Power -hankkeessa, jossa tutkitaan journalistisen median toimijuutta informaation, julkisen mielipiteen ja vallan virroissa. Väitöskirjassaan ”Prekarisaation tunnemaisema – Vastustavat taktiikat, tunnelmat ja elämänpolitiikka verkon julkisuudessa” hän tarkasteli sosiaalisen median alustojen ja nimettömästi käytettävien keskustelufoorumien erilaisia toimintalogiikoita ja niissä muodostuvia julkisuuksia.

Artikkelin analyysit on tehty yhteistyössä Pihla Toivasen kanssa, joka myös toteutti artikkelissa esiintyvät kuviot.

FM Pihla Toivanen työskentelee tohtorikoulutettavana Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa digitaalisten ihmistieteiden osastolla. Väitöskirjassaan hän tutkii kieliteknologian menetelmien soveltamista mediatutkimuksessa osana Flows of Power -hanketta.

Julkaisu Talouskurin kieli suomalaisessa journalismissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen liittyminen EU:n jäseneksi vuonna 1995 merkitsi muutosta myös politiikan tekemisen tavoissa. Vaikka Suomi ei ennen jäsenyyttäkään ollut toiminnassaan täysin autonominen toimija, vaan joutui sopeuttamaan intressejään kulloisenkin kansainvälisen tilanteen mukaisesti, EU-jäsenyys merkitsi monitasoisen politiikanteon vahvistumista. Jos aiemmin oli – hieman yksinkertaistaen ilmaistuna – voitu tehdä asioita kansallinen näkökulma edellä, EU-jäsenyys tarkoitti kansallisen ja eurooppalaisen yhteensovittamista.

Taannoinen keskustelu EU:n elvytyspaketin eduskuntakäsittelyn yhteydessä osoitti karulla tavalla, että monitasoisen politiikanteon keskeiset periaatteet ovat Suomessa edelleen varsin vieraita. Perussuomalaisten sekä tietyin varauksin keskustan kohdalla kansallisen näkökulman korostamista voidaan pitää loogisena.

Sen sijaan yllättävänä voi pitää sitä, että itseään eurooppalaisena pitävien puolueiden argumentaatiossa Eurooppa-ulottuvuus loisti pitkälti poissaolollaan. Vaikka kokoomus nostettiin mediassa tikun nokkaan, eivät muutkaan EU-myönteiset puolueet saaneet juurikaan nostettua EU-kehystä keskustelun ytimeen.

Taannoinen keskustelu EU:n elvytyspaketin eduskuntakäsittelyn yhteydessä osoitti karulla tavalla, että monitasoisen politiikanteon keskeiset periaatteet ovat Suomessa edelleen varsin vieraita.

Toinen piirre oli legalistinen eli sopimusoikeudellinen argumentaatiomalli, jossa korostettiin voimassa olevia sopimuksia ja niiden asettamia reunaehtoja. Tässä Suomi erottui omaksi saarekkeekseen pitäessään kiinni näistä tulkinnoista myös sen jälkeen, kun EU:n lainsäädännön valvojat ja tuntijat olivat todenneet paketin noudattavan EU:n nykyistä sopimuspohjaa.

Kolmas erikoisuus, joka tosin on ollut tyypillistä kotimaiselle EU-keskustelullemme koko jäsenyysajan, kuten selviää vastajulkaistusta kirjastamme, oli sen nykyhetkeen varsin tiukasti sidottu asetelma. Monissa EU-maissa pakettia katsottiin investointina tulevaisuuteen, verrattiin aiempiin isoihin uudistuksiin ja sitä kautta väiteltiin myös integraation tulevaisuudesta. Suomessa poliittisen keskustelun lähes ainoa tulevaisuusargumentti koski Suomen maksuosuuden realisoitumista.

Keskustelu osoitti, miten vaikeata poliitikoillemme on hahmottaa Euroopan suuria kehityslinjoja ja miten helposti he tilanteen salliessa turvautuvat impivaaralaiseen argumentaatioon, jossa Suomi nähdään ja esitetään Euroopasta erillisenä saarekkeena.

Keskustelu osoitti, miten vaikeata poliitikoillemme on hahmottaa Euroopan suuria kehityslinjoja ja miten helposti he tilanteen salliessa turvautuvat impivaaralaiseen argumentaatioon, jossa Suomi nähdään ja esitetään Euroopasta erillisenä saarekkeena.

Viimeinen huomionarvoinen seikka elvytyspaketin osalta oli sen keskittyminen muutamiin aiheisiin. Elvytyspaketin yhteys nykyisen EU:n komission vihreän kehityksen ohjelmaan ei käytännössä juurikaan näkynyt debateissa. Kun huomioidaan yleiseurooppalainen ympäristötietoisuuden nousu – minkä osoittaa  selkeimmin Saksan vihreiden nousu kamppailemaan suurimman puolueen paikasta – ympäristöteeman loistaminen poissaolollaan suomalaisesta keskustelusta näyttäytyy kansallisena erityispiirteenä.

Saattaa olla, että teemaa haluttiin pitää tietoisesti ”vakan alla”, koska muut puolueet pelkäsivät tällaisen keskustelun satavan EU- ja ilmastonmuutoskriittisten perussuomalaisten laariin.

Kansallisen katseen katveessa

Suomalaisten puolueiden toiminta ja intressit ovat aina kytkeytyneet voimakkaammin kansallisiin kuin kansainvälisiin teemoihin ja siksi eurooppapoliittisten kysymysten liittäminen osaksi puolueiden laajempaa poliittista agendaa on ollut vaikeaa. Valtio-opin professorit Tapio Raunio ja Mikko Mattila toteavatkin, että matala profiili EU-asioissa ja kotimaisten teemojen korostaminen on ollut luontevaa, koska ne ovat valitsijoille tutumpia ja niistä vallitsee puolueiden sisällä yhtenäisempi näkemys. Poliittista kulttuuria pitkään hallinnut konsensushakuisuus, hallituskelpoisuuden tavoittelu ja sen säilyttäminen ovat johtaneet eurooppapoliittisen linjan pysyvyyteen hallituskoalitiosta riippumatta.

Kansallinen yhtenäisyys on koettu edellytyksenä, joka takaa pienen maan vaikutusvallan unionissa.

Suomalaiseen EU-keskusteluun pinttynyt sanonta, jonka mukaan Suomen linjaa määrittää konsensushakuisuus ja puolueiden pääsääntöinen tuki integraatiolle, pitääkin pitkää linjaa ja isoa kuvaa tarkasteltaessa pitkälti paikkansa. Kansallinen yhtenäisyys on koettu edellytyksenä, joka takaa pienen maan vaikutusvallan unionissa.

Etenkin 1990-luvulla ja 2000-luvun alkupuolella vallinnut kaikkiin ytimiin ja päätöksenteon pöytiin aktiivisesti pyrkivä suomalainen EU-linja oli kuitenkin ensi sijassa puolueiden, elinkeinoelämän ja työmarkkinajärjestöjen eli monessa suhteessa yhteiskunnallisen eliitin tahtotila, jota kansalaiset eivät ole kokonaisuudessaan koskaan omaksuneet. Länsi-integraatio ei tuntunut yhtä välttämättömältä sille yli 40 prosentille kansasta, joka äänesti jäsenyyttä vastaan vuonna 1995.

Politisoitumisen ja polarisaation taustalla vaikutti kokemus kansallisen suvereniteetin rapautumisesta, sosiaalisen eriarvoisuuden kasvusta ja monikulttuurisuuden lisääntymisestä.

Jäsenyysäänestyksen luoma asetelma loi pohjan etenkin puolueiden sisäisille ristiriidoille eurooppapolitiikassa. Kriittisyyden käyttövoima kuitenkin kanavoitui ensi sijassa esimerkiksi vasemmistoliiton ja keskustan EU-kriittisten kansanedustajien ja europarlamentaarikkojen kautta. Vasta perussuomalaisten vaalivoitto vuoden 2011 eduskuntavaaleissa avasi poliittisen kilpailun ulkopuoliseksi ja ulkopolitiikkaan kuuluvaksi mielletyn eurooppapolitiikan osaksi sisäpoliittisen kilpailun areenaa, kuten dosentti Ville Pernaa vuoden 2011 eduskuntavaalien jytkyä taustoittaessaan toteaa.

Politisoitumisen ja polarisaation taustalla vaikutti kokemus kansallisen suvereniteetin rapautumisesta, sosiaalisen eriarvoisuuden kasvusta ja monikulttuurisuuden lisääntymisestä. Erikoistutkija Pasi Saukkosen mukaan osa väestöstä hyväksyi alueelliset ja elintasoerot, mutta osalle kehitys lisäsi osattomuuden kokemusta.

25 vuotta Euroopan unionia

Eurooppapolitiikan näkökulmasta perussuomalaisten nousu olikin ennemmin seuraus rakoilevasta EU-konsensuksesta ja kansan piilevästä kriittisyydestä kuin syy tälle kehitykselle. Tämä kriittisyys onkin käyttövoima esimerkiksi EU:n koronaelpymispaketista keskusteltaessa, ja Suomen kannalta toivottava EU on edelleen kiistanalainen kysymys 25 vuoden EU-jäsenyyden ja sitä leimanneen voimakkaan kansallisen konsensuksen aikakauden jälkeenkin.

Koska eurooppapolitiikka on alisteista kotimaisen politiikan suhdanteille, poliittisen tilanteen muutokset, vallan tavoittelun logiikka ja ideologiasta kumpuavat painotukset ohjaavat puolueiden kannanmuodostusta etenkin oppositioasemassa. EU-kriittiset ulostulot kumpuavat periaatteista ja poliittisen kilpailun asetelmista eikä niiden merkitystä puolueiden sisäisiä tuntoja heijastavina ilmauksina voi kiistää.

Eurooppapolitiikan näkökulmasta perussuomalaisten nousu oli ennemmin seuraus rakoilevasta EU-konsensuksesta ja kansan piilevästä kriittisyydestä kuin syy tälle kehitykselle.

Oppositioaseman mahdollisuuksia eurooppapoliittisen konsensuksen haastamiseen ovat hyödyntäneet esimerkiksi eurokriisin aikana jäsenyyden kanssa alun perin kipuilleet keskusta ja vasemmistoliitto, kuten erikoistutkija Jenni Karimäki vastikään julkaistussa Suomen EU-jäsenyyttä tarkastelevassa teoksessa osoittaa tai nyt perussuomalaisten kanssa kannatuksesta kilpaileva kokoomus. Elpymispakettiin kriittisesti suhtautuvat voivat oppositiossa helpommin haastaa puolueen perinteisesti integraatiomyönteisen linjan.

Tähän mennessä kriittisyyden takaporttia on kuitenkin pidetty auki ennemmin sisäpolitiikkaa ja puolueiden kannatuskehitystä silmällä pitäen kuin vakavasti otettavana pyrkimyksenä muuttaa Suomen eurooppapoliittista konsensusta.

Puolueiden eurooppapolitiikan pitkä linja heijastaakin niiden laajempaa suhtautumista kansainvälisyyteen ja globalisaatioon. Luokkakonfliktista alkunsa saaneet perinteiset puolueet ja globalisaation ja postmaterialistisen arvokumouksen seurauksena syntyneet vihreät ja perussuomalaiset tulkitsevat kansallisen ja kansainvälisen rajapintaa eri tavoin.

Kansallisesta katseesta käsin rakentuva maailmankuva ja ideologia on vaikea, vaikkei mahdoton sovittaa yhteen ylikansallisen ulottuvuuden kanssa.

Vihreille EU-taso on luonteva osa ylikansallisia ongelmia korostavaa ideologiaa. Sen sijaan perussuomalaisten lähestymistapa korostaa voimakkaasti kansallista suvereniteettia. Perinteisten puolueiden kansallisesta katseesta kumpuava ja kansojen välisen liiton ajatukseen kytkeytyvä integraatiotulkinta on ristiriidassa moninaisuuden sietämisen edellytysten kanssa. Kansallisesta katseesta käsin rakentuva maailmankuva ja ideologia on vaikea, vaikkei mahdoton sovittaa yhteen ylikansallisen ulottuvuuden kanssa.

Koronakriisin ylikansallinen luonne ja etenkin elvytyspaketin pitkän aikavälin merkityksestä käyty keskustelu on vauhdittanut puolueiden pohdintoja EU:n tulevaisuudesta. Kriitikoiden mielestä korona on elvytyspaketin yhteisen velan muodossa tuonut pelätyn liittovaltiokehityksen askeleen lähemmäksi, kun taas integraatioon myönteisesti suhtautuville koronakriisi on osoitus syvemmän yhteistyön tarpeesta globaalien ongelmien selättämiseksi.

Hidasta muutosta

Suomalaiset puolueet ovat varsin hitaasti ja osin haluttomasti sopeutuneet monitasoisen eurooppalaisen politiikanteon vaatimuksiin. Puoluetaustasta riippuen kritiikki on kohdistunut esimerkiksi vasemmistossa unionin oikeistolaiseksi miellettyyn talouspoliittiseen luonteeseen, vihreissä alkujaan EU:n jatkuvaan talouskasvuun perustuvaan eetokseen, keskustassa hajauttamisen heikkenemiseen ja perussuomalaisissa kansallisen päätäntävallan menettämiseen.

Kansallinen näkökulma on edelleen monille hallitseva ja ensisijainen näkökulma eikä yleiseurooppalaisen politiikanteon vaikutusta suomalaiseen poliittiseen prosessiin edelleenkään täysipainoisesti ymmärretä. Erityisen selvästi tämä on tullut esille tilanteissa, jossa EU-tasolla on tapahtunut tai suunnitellaan integraatiolinjan suuria muutoksia. Tuorein esimerkki on äskettäinen keskustelu EU:n elvytyspaketin ympärillä, mutta saman tyyppinen kansallisesti painottunut keskustelu käytiin myös Kreikan tukipaketin ympärillä 2010-luvun alussa.

Suomalaisena erikoisena voi pitää sitä, että politiikanteossa kansallisen vetovoima on vahvempi myös niissä puolueissa, jotka näyttäisivät varsin hyvin tiedostavan EU-jäsenyyden edellyttämän monitasoisen politiikanteon vaatimuksen.

Sinänsä havaittu jännite EU- ja kansallisen tason välillä ei ole suomalainen ilmiö, sillä vastaavaa voidaan havaita monissa muissakin EU-maissa. Erikoisena voi sen sijaan pitää sitä, että suomalaisessa politiikanteossa kansallisen vetovoima on vahvempi myös niissä puolueissa, jotka näyttäisivät varsin hyvin tiedostavan EU-jäsenyyden edellyttämän monitasoisen politiikanteon vaatimuksen.

Kansallisen ja ylikansallisen rajapinta näyttäisi voimistuvan erityisesti silloin, kun kansalaisten näkemykset muuttuvat kriittisemmiksi. Tätä voi pitää ainakin osin loogisena, jos puolueiden ajatellaan pyrkivän maksimoimaan kannatuksensa myös vaalien välillä. Tästä näkökulmasta perussuomalaisten nousua voi pitää ongelmallisena Suomen EU-politiikan pitkän linjan kontekstissa, näyttäisihän se saavan myös muut puolueet vahvistamaan kansallista ja liudentamaan eurooppalaista painotusta omassa politiikassaan.

Pitkään jatkuessaan tämä voi johtaa myös Suomen EU-politiikan muuttumiseen aiempaa kriittisemmäksi, mikä ei pienen maan kannalta ole välttämättä myönteinen muutos, kun otetaan huomioon käynnissä oleva laaja muutos.

Kimmo Elo työskentelee erikoistutkijana Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa. Hänen päätutkimusalueitaan ovat Saksan ja Euroopan politiikka ja lähihistoria sekä digitaaliset ihmistieteet.

Jenni Karimäki on puolue- ja aatehistoriaan erikoistunut erikoistutkija eduskuntatutkimuksen keskuksessa Turun yliopistossa.

Artikkelin tausta on Kimmo Elon toimittamassa Suomi 25 vuotta Euroopan unionissa (2021, Sigillum) teoksessa, jossa suomalaiset EU- ja Eurooppa-tutkijat tarkastelevat EU:n kehitystä ja pitkää linjaa aina 1980-luvun murroksesta 2020-luvun alkuun. Teos auttaa asettamaan Suomen EU-jäsenyyteen liittyviä ilmiöitä, ratkaisuja ja kehityskulkuja osaksi laajempaa integraatiohistorian kaarta ja kontekstia.

Julkaisu EU-jäsenyys vaatii monitasoisen politiikanteon hallitsemista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.