Puolueiden EU-politiikkaa voidaan arvioida niin ohjelmien kuin käytännön poliittisten valintojen kautta. Edellinen tarjoaa ikkunan puolueiden ideologisiin tavoitteisiin ja linjauksiin, jälkimmäinen puolestaan kertoo enemmän Eurooppa-ulottuvuuden merkityksestä puolueissa.

Hallitus-oppositio-dynamiikka vaikuttaa merkittävästi puolueiden EU-kantoihin. Tyypillisesti hallitusvastuuta kantavat puolueet puolustavat EU-tason kompromisseja, kun taas oppositio puolestaan arvostelee ratkaisuja. Kuitenkin kansallisten puolueiden EU-poliittiset linjat ovat yleensä varsin pysyviä ja heijastelevat niiden ideologisia suuntauksia ja kannattajien näkemyksiä.

Lisäksi puolueet joutuvat ottamaan kantaa isoihin integraatioratkaisuihin. Tällaiset ’kovat valinnat’ – liittyen esimerkiksi perussopimusten muutoksiin, eurokriisiin tai koronaelvytyspakettiin – ovat usein puolueille sisäisesti vaikeita, mutta samalla ne kertovat siitä, mitä puolueet priorisoivat. Puolueet ovat yleensä päätyneet tukemaan integraation tiivistämistä ennen kaikkea siksi, etteivät ne jäisi kotimaisen hallitusyhteistyön ulkopuolelle.

EU-jäsenyyden alusta lähtien aina eurokriisin alkuun asti Suomessa vallitsi verrattain laaja puoluepoliittinen konsensus integraatiosta. Paavo Lipposen sateenkaarihallitusten (1995–2003) muovaama integraatiomyönteinen linja nautti eduskuntapuolueiden tukea. Ainoastaan perussuomalaiset erottuivat EU-kriittisyydellään. Ennen kaikkea Suomi painotti rakentavaa osallistumista unionin päätöksentekoon ja vahvojen ylikansallisten instituutioiden merkitystä.

Kuitenkin tiedettiin, etteivät kansalaiset asennoituneet yhtä myönteisesti integraatioon kuin puolueet ja poliittinen johtomme. Täten integraation politisoituminen eurokriisin myötä ei ollut yllättävää. Tukipaketit ja Suomen vastuut eurokriisin hoidossa hallitsivat vuoden 2011 eduskuntavaaleja, joissa perussuomalaiset saavuttivat ”jytkynsä” osin EU:n kansallisen politisoitumisen ansiosta.

Eurokriisi muodostikin eräänlaisen käännekohdan Suomen Eurooppa-politiikassa, mutta muutoksen laajuutta ei pidä liioitella. Hallituskokoonpanojen vaihdokset ovat toki näkyneet entistä selvemmin. Petteri Orpon ja Juha Sipilän oikeistohallitukset ovat suhtautuneet nihkeämmin integraation tiivistämiseen, kun taas Antti Rinteen / Sanna Marinin hallitus oli avoimempi integraation syventämiselle.

Seuraavaksi tarkastelemme suomalaisten puolueiden EU-linjauksia painottaen niiden muutosta 1990-luvulta lähtien. Kirjoituksen viimeisessä osiossa pohdimme kotimaisen Eurooppa-keskustelun tilaa. Puolueiden EU-tavoitteet ansaitsevat näkyvyyttä lähestyvissä eurovaaleissa, sillä ne tarjoavat aidosti toisistaan poikkeavia vaihtoehtoja unionin kehittämiseksi. 

EU-myönteiset vasemmistopuolueet ja vihreät

Vertailevien tutkimusten mukaan vasemmisto–oikeisto-ulottuvuudella lähemmäs keskustaa sijoittuvat puolueet ovat harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta integraatiomyönteisiä. EU-vastaisuus rajoittuu siten ensisijaisesti ideologisesti radikaaleihin tai populistisiin puolueisiin. Sosiokulttuurisella jakolinjalla arvokonservatiiviset puolueet suhtautuvat integraatioon varauksellisesti, kun taas liberaalit tukevat sitä. Nämä havainnot pätevät hyvin myös Suomeen.

SDP on ollut varsin yhtenäinen EU-politiikassa ja Lipposen perintö näkyy edelleen puolueen linjauksissa. Puolue korostaa mielellään unionin solidaarisuutta ja sosiaalista ulottuvuutta, mutta varsinaiset aloitteet ovat jääneet vähiin. Tosin puolue teki maaliskuussa 2024 avauksen EU:n rahoitusvälineestä, jonka tarkoituksena olisi ennaltaehkäistä kilpailua valtiontuilla EU:n sisällä. Talousintegraation osalta SDP on painottanut maamme keskustaoikeiston tavoin jäsenvaltioiden vastuuta omista budjeteistaan.

EU-vastaisuus rajoittuu siten ensisijaisesti ideologisesti radikaaleihin tai populistisiin puolueisiin. Sosiokulttuurisella jakolinjalla arvokonservatiiviset puolueet suhtautuvat integraatioon varauksellisesti, kun taas liberaalit tukevat sitä.

Vasemmistoliiton ja vihreiden meno hallitukseen vuonna 1995 ja sitoutuminen Lipposen hallituksen EU-ohjelmaan olivat merkittäviä ratkaisuja kummankin puolueen Eurooppa-linjausten kannalta. Käytännössä molemmat puolueet joutuivat vain muutama kuukausi rivejään jakaneen EU-jäsenyyskansanäänestyksen jälkeen määrittelemään itsensä integraatiomyönteisiksi puolueiksi.

Vasemmistoliiton sisäinen vastustus integraatiota kohtaan on vaimentunut. Vielä vuoden 2014 eurovaaliohjelmassa puolue kritisoi voimakkaasti euroalueen talouspolitiikkaa, mutta sittemmin vasemmistoliitto on vihreiden tavoin painottanut enemmän EU-tason ilmastopolitiikan merkitystä ja unionin globaalia roolia. Puolueen vanhemmassa polvessa on tosin edelleen pieni, mutta jyrkän EU-kriittinen siipi.

Vihreät puolestaan ovat menestyneet vahvasti Euroopan parlamentin vaaleissa ja poikenneet muista puolueistamme osin liittovaltiohenkisillä linjanvedoillaan. 1990-luvun sisäinen hajaannus on tehnyt tilaa vahvalle EU-myönteisyydelle. Vihreät näkee EU:n ennen kaikkea välineenä ajaa kunnianhimoista ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaa. Samalla puolue suhtautuu hyvin myönteisesti Euroopan parlamentin valtaoikeuksien vahvistamiseen, EU:n budjetin kasvattamiseen ja esimerkiksi unionin verotusoikeuteen.

Hajaantunut keskustaoikeisto

Oikeistossa on nähtävissä enemmän puolueiden sisäistä hajaantumista. Varsinkin  kokoomuksessa mielipide-erot ovat tulleet pintaan. Konkreettisesti tämä tuli esiin puolueen suhtautumisessa EU:n koronaelpymisvälineeseen. Huhtikuussa 2021 kokoomuksen eduskuntaryhmä ilmoitti äänestävänsä tyhjää paketin osalta. Toukokuun ratkaisevassa äänestyksessä puolueen kolmestakymmenestäkahdeksasta kansanedustajasta kymmenen äänesti elvytyspakettia vastaan ja kaksi äänesti tyhjää.

Kokoomuksen sisäinen hajaannus on osa laajempaa eurooppalaisten keskustaoikeistolaisten puolueiden jakautumista EU-politiikassa. Keskustaoikeistolaiset puolueet ovat varsin samanmielisiä talouspolitiikasta, mutta niitä erottavat näkemykset ylikansallisen vallankäytön merkityksestä. Kokoomus, kuten muutkin eurooppalaiset keskustaoikeiston puolueet, on sisäisesti jakautunut liberaaliin ja konservatiiviseen leiriin. Aikaisemmin kokoomus alleviivasi yhteisen valuutan ja sisämarkkinoiden merkitystä, mutta mikä on puolueen EU-politiikan ydin Nato-Suomessa?

Oikeistossa on nähtävissä enemmän puolueiden sisäistä hajaantumista.

Keskusta oli pääministeripuolueena avainasemassa Suomen liittyessä unioniin. Keskusta omaksui kesällä 1994 EU-jäsenyyttä puoltaneen kannan vasta pääministeri Esko Ahon uhottua eroavansa, mikäli puolue asettuisi vastustamaan jäsenyyttä. Kaksi kolmannesta puolueen kannattajista äänesti jäsenyyttä vastaan.

Vaikka keskusta on sittemmin omaksunut EU-myönteisen linjan ja on pitkäaikaisena pääministeripuolueena ollut viemässä Suomea kohti tiiviimpää unionia, ei puolue ole ollut varsinaisesti innostunut kansainvälistymisestä. Maatalouden kohtalo vaikuttaa edelleen taustalla, ja puolueen tuoreissa eurovaaliteeseissä tasapainoillaan EU-jäsenyyden taloudellisten hyötyjen ja syvemmän integraation vastustamisen välillä. Keskustan linjaa kuvaa varsin osuvasti entisen pääministeri Juha Sipilän ”prosessikaavio”, jossa hän keväällä 2017 määritteli Suomen kulkevan unionissa ”keskitietä”.   

Ruotsalainen kansanpuolue on pysynyt johdonmukaisesti tiiviin integraation kannalla.  

EU-kriittiset perussuomalaiset  ja kristillisdemokraatit

EU-kriittisiksi oikeistopuolueiksi voidaan laskea perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit. Perussuomalaiset on koko EU-jäsenyyden ajan suhtautunut kielteisesti integraatioon. Samalla on huomattava, ettei puolue ole missään vaiheessa yksiselitteisesti vaatinut Suomen eroa unionista tai euroalueesta. Lisäksi puheenjohtajavaihdos näkyy: Timo Soinin EU-vastaisuus on vaihtunut Jussi Halla-ahon ja Riikka Purran maahanmuuttovastaisuuteen.

Perussuomalaiset on selkeästi vähentänyt julkista EU-kritiikkiään pois lukien koronaelvytyspaketin näkyvä vastustaminen. Vuoden 2019 eurovaaliohjelmassaan perussuomalaiset käsittelivät laajasti eri vaihtoehtoja, joilla yhteisvaluutta eurosta voisi erota.

EU-kriittisiksi oikeistopuolueiksi voidaan laskea perussuomalaiset ja kristillisdemokraatit.

Vielä tammikuussa 2023 Purra esitti, että ero EU:sta on edelleen puolueen pitkän aikavälin strategia. Syksyllä 2023 puolue oli Orpon hallituskoalitiossa ja otti puoluekokouksessaan etäisyyttä EU-eroon.

Puolue ei myöskään ole nostanut EU-teemoja eduskuntavaalikampanjoidensa keskiöön vuoden 2011 vaalien jälkeen. Taustalla on todennäköisesti puolueen tarve tehdä itsestään hallituskelpoinen.

Kristillisdemokraattien edeltäjä SKL vastusti EU-jäsenyyttä, mutta KD on suhtautunut varsin pragmaattisesti integraatioon. KD:n kohdalla on näkynyt hyvin hallitus-oppositio -dynamiikan vaikutus. Puolue esimerkiksi vastusti koronaelvytyspakettia, mutta on hallituksissa ollessaan tukenut integraatiota tiivistäviä ratkaisuja.

Puolueilla on vastuu EU-keskustelusta

Suomalaiset puolueet käsittelevät EU-teemoja eurovaaliohjelmissaan muiden eurooppalaisten puolueiden tavoin. Eurovaalien välillä keskustelu ja medianäkyvyys rajautuvat ensisijaisesti isoihin kriiseihin, kuten euroalueen ongelmiin, pakolaiskriisiin, Brexitiin, koronaelvytyspakettiin ja Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa. Samalla periaatteellisempi keskustelu suurista linjoista jää taustalle.

Puoluejohtajat tuntuvat turhan usein valitsevan vaikenemisen strategian. On turvallisempaa keskittyä puolueen ydinteemoihin kuin tehdä rohkeita EU-avauksia. Toinen strategia on keskustelun viivästyttäminen: sanotaan, ettei keskustelua kannata käydä, ennen kuin tiedetään esityksen tarkka sisältö. Kun esitys tulee, on se jo ehditty hioa Brysselissä niin pitkälle, että kyse on enää sopeutumisesta eikä aidosta valintatilanteesta.

Suomen EU-politiikasta ja integraation kehityksestä tulisikin keskustella aktiivisemmin eduskunnan täysistunnoissa. Puolueiden ja kansanedustajien tulee argumentoida julkisesti miksi he kannattavat tai vastustavat integraatiota. Vain siten kansalaiset oppivat tuntemaan puolueiden EU-tavoitteet.

Eurooppa-politiikasta kyllä väitellään, joskus kiivaastikin, mutta nämä keskustelut käydään ensisijaisesti suljettujen ovien takana. Kansallista EU-asioiden valmistelua ja erityisesti eduskunnan suuren valiokunnan toimintaa ovat ohjanneet luottamuksellisuus ja konsensushakuisuus. Nämä piirteet liitetään enemmän ulkosuhteisiin kuin sisäpolitiikkaan, jossa puoluepoliittiset ristiriidat ja julkinen keskustelu nähdään hyveinä.

Suomen EU-politiikasta ja integraation kehityksestä tulisikin keskustella aktiivisemmin eduskunnan täysistunnoissa. Puolueiden ja kansanedustajien tulee argumentoida julkisesti miksi he kannattavat tai vastustavat integraatiota. Vain siten kansalaiset oppivat tuntemaan puolueiden EU-tavoitteet. Varsinkin EU:n ilmasto- ja ympäristöpolitiikka tuntuu jakavan puolueita sekä Euroopan parlamentissa että Suomen eduskunnassa. Merkkejä tästä oli nähtävissä ennallistamisasetuksesta käydyssä keskustelussa.

Alkukesän europarlamenttivaalit tarjoavat hyvän tilaisuuden suomalaisille puolueille tuoda esiin omia EU-poliittisia kantojaan. Toisin kuin viisi vuotta sitten, eurovaaleja ei tällä kertaa käydä eduskuntavaalien varjossa.

Alustavat arviot puolueiden kampanjoista europarlamenttivaaleissa antavat aihetta varovaiseen optimismiin. Puolueiden EU-tavoitteissa on selkeitä eroja. Puolueet ovat tuoneet EU-poliittisia näkemyksiään eurovaaleissa esiin ennenkin ja tekevät niin toivottavasti myös tällä kertaa. Keskustelua olisi kuitenkin syytä jatkaa myös vaalien välillä.

YTM Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa ja Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Frederic Köberl / Unsplash

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Suomalaisten puolueiden EU-politiikka ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Arvot nousivat näkyvämmin EU:n agendalle sekä oikeuttamaan sen toimintaa kylmän sodan päättymisen jälkeen. Lissabonin sopimuksen (2009) eli uusimman Euroopan unionin perussopimuksen (SEU) toinen artikla määrittelee unionin perustana olevat arvot: ihmisarvon kunnioittaminen, vapaus, kansanvalta, tasa-arvo, oikeusvaltio ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen, vähemmistöihin kuuluvien oikeudet mukaan luettuina. Kaikki EU:n jäsenvaltiot ovat sitoutuneet noudattamaan näitä perusarvoja, mutta viime vuosina niitä on myös kyseenalaistettu.

EU:n eri instituutiot ovatkin kasvavassa määrin pyrkineet turvaamaan arvoja kehittämällä tehokkaampia välineitä niiden suojelemiseksi. Erityisesti kaudella 2019–24 monet EU:n arvoista ovat nousseet näkyvästi esiin ja poliittisten kamppailujen kohteeksi.

Tässä kirjoituksessa lähestyn kauden tapahtumia ja politiikkatoimia arvojen sekä niihin liittyvien haasteiden näkökulmasta. Tulkitsen arvot tärkeinä EU:n sisä- ja ulkopolitiikkaa ohjaavina periaatteina. Edellä lueteltujen perusarvojen ohella käsittelen integraation pääasiallista alkuperäistä tavoitetta eli rauhaa sekä laajempaa unionin kehitystä ohjaavaa periaatetta, kestävää kehitystä.

Koska arvot näyttäytyvät usein varsin abstrakteina asioina, tavoitteenani on tuoda näkyviin arvoihin liittyviä konkreettisia politiikan kysymyksiä. Lisäksi tuon esiin arvoihin liittyviä vastakkainasetteluja unionin sekä jäsenmaiden politiikan kehityksessä.

Unionin perusarvojen merkitys ja niistä käyty keskustelu tulee säilymään ajankohtaisena. Arvoja koskevat valinnat näkyvät myös EU-politiikan tulevassa kehityksessä.

Keskustelu oikeusvaltiosta on politisoitunut

Euroopan parlamentissa on jo vuosikymmenen ajan käyty tiivistä keskustelua joidenkin jäsenmaiden tarkoituksellisista pyrkimyksistä horjuttaa demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltioperiaatetta. Esimerkiksi tuomarien ja tiedotusvälineiden itsenäistä asemaa on kavennettu sekä vähemmistöjen asemaa heikennetty. Erityisesti valokeilassa ovat olleet Unkari ja Puola, mutta vastaavia haasteita on koettu muuallakin, erityisesti eteläisissä ja itäisissä jäsenmaissa.

Oikeusvaltioperiaatekeskustelu on politisoitunut eli noussut avoimen poliittisen keskustelun ja haastamisen ytimeen. Toisaalta kiistaa on pyritty epäpolitisoimaan ohjaamalla sitä EU:n tuomioistuimen ratkaistavaksi, pois poliittisten instituutioiden päätöksenteon piiristä.

Oikeusvaltioperiaatekeskustelu on politisoitunut eli noussut avoimen poliittisen keskustelun ja haastamisen ytimeen.

Eri EU-instituutiot ovat pyrkineet toimillaan puuttumaan oikeusvaltion rapauttamiseen. Esimerkiksi oikeusvaltiomekanismilla ja siihen sisältyvillä komission vuosittaisilla oikeusvaltiokertomuksilla pyritään käymään jatkuvaa vuoropuhelua jäsenvaltioiden oikeusvaltiokysymyksistä. Lisäksi vuonna 2021 päätettiin säännöistä, joiden mukaan EU:n on mahdollista pidättää koheesio- ja elvytysvaroja oikeusvaltioperiaatetta rikkovilta jäsenvaltioilta.

Suomi pyrki EU:n neuvoston puheenjohtajuuskaudellaan vuonna 2019 edistämään tehokkaampia toimia oikeusvaltion suojaamiseksi. Suomi edisti muitakin arvoja innovatiivisesti, yhdistäen politisoitunutta arvokeskustelua käytännön toimeenpanoon ja arvojen toteuttamiseen. Tästä yhtenä esimerkkinä oli sukupuolitietoisen budjetoinnin hyvien käytänteiden edistäminen EU-tasolla.

Koronakriisi heikensi useiden perusarvojen toteutumista

Keväällä 2020 alkaneen koronakriisin voidaan nähdä heikentäneen useamman EU:n perusarvon toteutumista jäsenmaissa. Esimerkiksi vapaa liikkuvuus perusarvona ja -oikeutena estettiin, kun jäsenvaltiot sulkivat rajansa yleisen turvallisuuden ja kansanterveyden nimissä. Monissa jäsenmaissa julistetut poikkeusolot heikensivät demokratiaa lisäämällä vallan keskittämistä.

Lisäksi ihmisarvon ja useiden ihmisoikeuksien toteutuminen heikentyi. Koronatoimet myös kasvattivat eriarvoisuutta eri väestöryhmien välillä. Esimerkiksi sukupuolten tasa-arvolle kriisillä oli sekä välittömiä että pidempikestoisia vaikutuksia Suomessa, Euroopan unionissa ja kansainvälisesti.

Euroopan parlamentti on kuluneella kaudellaan nostanut agendalleen useita tasa-arvoa ja vähemmistöjen oikeuksia koskevia kysymyksiä.

Ursula von der Leyenin komission yksi keskeistä painopisteistä on ollut erilaiset toimet tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden parantamiseksi. Tähän sisältyy sukupuolten tasa-arvon tavoittelun ohella erilaisten vähemmistöjen ja vammaisten yhdenvertaisen kohtelun toteuttaminen sekä syrjinnän ja vihapuheen ehkäiseminen. Sukupuolten tasa-arvostrategiassa (2020–25) tavoitteena on tasa-arvon unioni, jossa yksilöitä kohdellaan monimuotoisuudessaan tasa-arvoisina.

Euroopan parlamentti on kuluneella kaudellaan nostanut agendalleen useita tasa-arvoa ja vähemmistöjen oikeuksia koskevia kysymyksiä. Tasa-arvon puolustaminen on tärkeää, sillä populististen ja vanhoillisten liikkeiden vahvistuminen Euroopassa on johtanut esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeuksien rajoittamiseen ja syrjintään muun muassa Puolassa.

Ukrainan sota ja EU:n vahvemmat toimet rauhan turvaamiseksi

Euroopan unionin vuonna 2012 saama Nobelin rauhanpalkinto korosti unionin roolia maanosan rauhan takaajana. Venäjän aloittama hyökkäyssota on sittemmin murentanut ajatuksen Euroopasta rauhan tyyssijana. Rauha ei ole enää itsestään selvä arvo, vaan edellyttää unionilta aktiivisia toimia.

Ukrainan on todettu useammassa yhteydessä puolustavan itsenäisyytensä ohella eurooppalaisia arvoja ja vapauksia. Näin ollen ei ole EU:n näkökulmasta mahdollista, että sota päättyisi Ukrainan tappioon. EU on säilynyt varsin yhtenäisenä Ukrainan tukemisessa, joskin tukitoimien käynnistämisessä on jatkuvasti tasapainoteltu sodan laajenemisen uhan kanssa.

Rauhan turvaaminen on edellyttänyt tukeutumista aiempaa kovempiin keinoihin. Poliittisen, humanitaarisen ja taloudellisen tuen lisäksi EU päätti ensimmäistä kertaa käyttää konfliktien ehkäisyä vahvistamaan perustetun rauhanrahastonsa (EPF) varoja aseellisen tuen toimittamiseen Ukrainalle. Vaikka päätös herätti kritiikkiä erityisesti kansalaisjärjestökentällä, sen taakse löytyi EU:ssa laaja yhteisrintama.

Maahanmuuttopolitiikka kyseenalaistaa EU:n arvopohjaa

Koronakriisi ja Ukrainan sota ovat vaikuttaneet EU:n tulkintaan liikkumisen vapaudesta, ihmisarvosta ja -oikeuksista. Korona-ajan rajasulkujen poistuttua EU-maihin suuntautuva muuttoliike sekä turvapaikanhakijoiden määrä on kasvanut rajusti. Samalla EU on vastaanottanut miljoonia Ukrainan pakolaisia ja aktivoinut ensimmäistä kertaa tilapäisen suojelun direktiivinsä.

Kasvava muuttoliikkeen aiheuttama paine ja muuttoliikkeen välineellistämispyrkimykset ovat aktivoineet komission ja jäsenmaat yhteisen maahanmuutto- ja turvapaikkapolitiikan uudistamistyössä. Alustava sopu yhteisestä politiikasta saavutettiin loppuvuodesta 2023. 

On selvää, ettei EU voi tinkiä arvoistaan jäsenyyksien vauhdittamiseksi. Arvojen ja periaatteiden noudattaminen edellyttää ehdokasmailta merkittävien yhteiskunnallisten muutosprosessien läpikäymistä.

Uudistustyön kantavana ajatuksena on yhtäläisen suojelujärjestelmän luominen EU:n alueelle sekä turvapaikkaprosessien ja palautusten tehostaminen. Pyrkimyksenä on myös jakaa niiden maiden taakkaa, jotka vastaanottavat suuria tulijamääriä. Lisäksi uudistus huomioi esimerkiksi kriisitilanteita ja välineellistettyä maahantuloa.

Toisaalta joidenkin jäsenmaiden hallitusten edistämät toimet turvapaikkaprosessien ja jopa kansainvälisen suojelun ulkoistamisesta ovat kyseenalaistaneet EU:n arvoperustan uskottavuutta. Myös Suomen nykyinen hallitus on osaltaan edistämässä näitä ulkoistamispyrkimyksiä.

Laajentumisessa ei voi tinkiä arvoista

Ukrainan sota on vauhdittanut myös EU:n laajentumispolitiikkaa, jota on oikeutetusti pidetty unionin tärkeimpänä välineenä levittää sen perusarvoja laajemmin lähialueillaan. EU näkee arvojen kunnioittamisen edistävän hyvinvointia ja vakautta sen ympäristössä. Unionin arvojen kunnioittaminen onkin keskeisin jäsenyyden ehto.

Joulukuussa 2023 EU teki pitkän tauon jälkeen historiallisen päätöksen jäsenyysneuvottelujen avaamisesta Ukrainan ja Moldovan kanssa. Laajentumisneuvotteluilla halutaan erityisesti edistää demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen vahvistumista sekä parantaa perusoikeuksien toteutumista ehdokasmaissa.

Vaikka päätös laajentumisesta on poliittisesti tärkeä, on selvää, ettei EU voi tinkiä arvoistaan jäsenyyksien vauhdittamiseksi. Arvojen ja periaatteiden noudattaminen edellyttää ehdokasmailta merkittävien yhteiskunnallisten muutosprosessien läpikäymistä.

Kaksoissiirtymällä tulevaisuuden Eurooppaan

Euroopan unionin perussopimuksissa viitataan kestävään kehitykseen EU:n toimintaa ohjaavana perusperiaatteena ja se voidaan lukea osaksi unionin arvoperustaa. Kestävä kehitys voidaan nähdä myös laajemmin edellytyksenä vapaan, demokraattisen ja tasa-arvoisen oikeusvaltion olemassaololle ja siten muiden keskeisten arvojen toteutumiselle.

Vuonna 2019 julkaistu vihreän kehityksen ohjelma (Green Deal) on vauhdittanut EU:n vihreää siirtymää sekä edistänyt ilmastoneutraaliustavoitetta vuoteen 2050 mennessä. Venäjän hyökkäyssota ja irtautuminen sen toimittamista fossiilisista polttoaineista on osaltaan vauhdittanut ohjelman toimeenpanoa kuluneella kaudella.

Vaikka EU lukeutuu yhdeksi keskeisimmistä kestävän kehityksen toimijoista, on vihreän kehityksen ohjelma herättänyt myös voimakkaita vastareaktioita jäsenmaissa. Kestävä kehitys edellyttää merkittäviä investointeja. Tällä hetkellä EU kipuileekin vihreän ohjelman tavoitetasoa heikentävien vaatimusten kanssa. Unionin tavoitteena on turvata kestävyyssiirtymän hyväksyttävyys oikeudenmukaisuutta tukevin rahastoin.

Von der Leyenin komissio on edistänyt myös visiotaan ihmiskeskeisestä digitaalisesta siirtymästä. Perus- ja ihmisoikeuksien tarkempi huomioiminen osana digipolitikan hankkeita erottaa EU:n muista toimijoista, kuten Yhdysvalloista ja Kiinasta.

Arvoilla kohti tulevaa?

Kuten olen edellä osoittanut, arvot ovat olleet olennaisesti läsnä eurooppalaisessa politiikassa ja päätöksenteossa kaudella 2019–24. EU:n tulevan kehityksen ja valintojen näkökulmasta arvojen merkitys ei myöskään ole hiipumassa. Tässä mielessä arvopohjaista näkökulmaa politiikan tarkasteluun voidaan pitää perusteltuna.

EU:n sisäpolitiikassa monet arvokysymykset ovat politisoituneet ja toimijat hyödyntävät arvokeskustelua eri tarkoitusperiin. Esimerkiksi oikeusvaltiokysymykset, maahanmuutto, tasa-arvo ja ilmastoasiat ovat aktivoineet oikeistopopulisteja Euroopan laajuisesti. Toisaalta Ukrainan sota ja laajentuminen korostavat yhteisen arvoperustan tärkeyttä. Arvoilla on siis mahdollista sekä edistää ja vahvistaa yhtenäisyyttä, mutta lietsoa myös repiviä eroja ja jännitteitä EU:n keskuudessa.

Ukrainan sota ja laajentuminen korostavat yhteisen arvoperustan tärkeyttä. Arvoilla on siis mahdollista sekä edistää ja vahvistaa yhtenäisyyttä, mutta lietsoa myös repiviä eroja ja jännitteitä EU:n keskuudessa.

Ulkosuhteiden osalta globaalin järjestelmän muutokset sekä kiristynyt suurvaltakilpailu vaikuttavat EU:n arvoperustaisen politiikan mahdollisuuksiin. Liberaali kansainvälinen järjestelmä on ajautunut kriisiin ja sen myötä myös EU:lle tärkeät arvot, kuten sukupuolten tasa-arvo ja demokratia, ovat tulleet entistä vahvemmin kyseenalaistetuiksi.

Itsevaltaiset hallinnot eri puolilla maailmaa haastavat EU:lle keskeisiä arvoja vaikeuttaen unionin toimia. Kuluneella kaudella EU onkin korostanut aiempaa vahvemmin geopolitiikkaa, taloudellisia intressejä, käytännöllisyyttä ja strategista autonomiaa.

Tulevissa Euroopan parlamentin vaaleissa monet arvoja punnitsevat teemat tulevat nousemaan näkyvästi esille. Arvoista käytävä keskustelu on tärkeää ja voi teemana yhdistää usein kansallisesti eriytyviä vaalikeskusteluja. Vaalien lopputuloksen mukaan nähdään, minkälaisin arvopainotuksin EU suuntaa kohti tulevaa.

Dosentti Hanna Tuominen toimii yliopistonlehtorina Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa. Tuomisen toimittama teos Arvojen yhteisö. Näkökulmia Euroopan unionin perusarvoihin ilmestyy Gaudeamukselta syksyllä 2024.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: 12019 / Pixabay

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Arvot Euroopan unionin politiikkaa ohjaamassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kun Ursula von der Leyen aloitti Euroopan komission puheenjohtajana vuonna 2019, hän sanoi johtavansa geopoliittista komissiota. Tällä hän halusi vastata maailmanpolitiikan kehitykseen, jossa protektionismin nousu, monenvälisyyden rapautuminen sekä Yhdysvaltojen ja Kiinan välinen suurvaltakilpailu ovat olleet määrittäviä tekijöitä.

Geopoliittinen komissio merkitsee ennen kaikkea sitä, että EU:n on mukauduttava suurvaltojen maailmaan. Von der Leyenin komission strategisissa asiakirjoissa – taloudellisen turvallisuuden strategiassa, merellisessä turvallisuusstrategiassa ja strategisessa kompassissa – geopoliittisuutta ja suurvaltakilpailun realiteetteja on korostettu johdonmukaisesti. Tämä on näkynyt myös käytännössä reaktioissa viimeaikaisiin globaaleihin kriiseihin: komissio on toiminut ripeästi ja samalla laajentanut omaa liikkumatilaansa.

EU:n geopoliittinen identiteetti tuli erityisen hyvin näkyviin reagoinnissa Venäjän hyökkäyssotaan Ukrainassa. EU on vahvistanut kansainvälisen turvallisuustoimijan identiteettiään päättäväisellä toiminnallaan Ukrainan tukemiseksi yhdistämällä uudella tapaa turvallisuuspolitiikan instrumentteja, taloudellisia välineitä ja aloitteita puolustusteollisuuden yhteistyön vahvistamiseksi.

Erityisesti Euroopan rauhanrahaston käyttäminen ensimmäistä kertaa aseavun toimitusten tukemiseen Ukrainan asevoimille oli historiallinen päätös. Tätä ennen EU ei ollut tukenut kolmansia maita aseellisesti.

Josep Borrell, Unionin ulkoasioiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja, luonnehtikin EU:n yhtenäistä vastausta Venäjän hyökkäyssotaan ”geopoliittisen Euroopan syntymäksi”.

Tässä kirjoituksessa katsotaan ensin, mitä geopolitiikka oikeastaan tarkoittaa, ja tarkastellaan sen jälkeen geopoliittisuuden näkymistä viime aikojen merkittävissä ulkosuhdealoitteissa. Miten Euroopan parlamentin vaalit voivat vaikuttaa EU:n strategisuuteen?

Mitä geopolitiikka taas olikaan?

Perinteisesti geopolitiikalla on tarkoitettu sitä, että kansainvälisen politiikan toimijoiden, lähinnä valtioiden, toimintaa määrittävät ennen muuta maantieteelliset tekijät, yksinkertaisimmillaan esimerkiksi maan koko, pinta-ala, asukasluku ja sijainti.

Valtioiden väliset suhteet ovat ennen muuta voimapolitiikkaa, kilpailua resursseista, jotka ovat jakautuneet eri tavoin eri alueille. Globalisaatio ja taloudellisen keskinäisriippuvuuden hyvien puolien korostaminen 2000-luvulle tultaessa oli jo ajaa kokonaan tällaisen geopolitiikan yli. Sijainnilla ja resurssien jakautumisella näytti olevan entistä vähemmän merkitystä, kun kauppasuhteet toimivat.

Erityisesti Euroopan unioni tuntui olevan perinteisen geopolitiikan ulkopuolella. Sen kansainvälinen rooli ja merkittävyys perustui yhteistyöhön ja sopimuksiin sekä yhteisiin arvoihin ja normeihin – ei kilpailuun, eikä ainakaan viholliskuviin. Toisaalta EU on perinteisesti ollut luonteeltaan maantieteellinen aivan eri tavoin kuin muut kansainväliset järjestöt. Sillä on esimerkiksi oma naapuruuspolitiikkansa.

Turvallisuudesta on tullut entistä keskeisempää, ja se ymmärretään nyt ennen muuta oman talouden, omien kansalaisten ja oman alueen turvallisuutena.

Nyt geopoliittisuus näkyy myös uudenlaisessa kielenkäytössä. ’Vihollinen’-sanaa ei vuoden 2022 Strategisessa kompassissakaan käytetä, mutta valta ja kilpailu korostuvat. Geopoliittisuuteen sisältyy myös taloudellisen itsenäisyyden tai strategisen autonomian ajatus, varautuminen kiristyvään kilpailuun ja erilaisten riippuvaisuussuhteiden kriittinen tarkastelu.

Turvallisuudesta on tullut entistä keskeisempää, ja se ymmärretään nyt ennen muuta oman talouden, omien kansalaisten ja oman alueen turvallisuutena. Turvallisuuden ja talouden yhteys on siis jälleen korostunut.

Komissio käyttää taloudellista valtaansa osana EU:n turvallisuuden takaamista. Samalla myös komission turvallisuus- ja puolustuspoliittinen rooli vahvistuu. Maaliskuussa komissio julkaisi ehdotuksensa kaikkien aikojen ensimmäiseksi eurooppalaiseksi puolustusteollisuusstrategiaksi. Sitä voidaan pitää eräänlaisena geotaloudellisena strategiana.

Esimerkiksi kansainvälisten suhteiden ja kansainvälisen turvallisuuden tutkija Pierre Haroche katsoo, että tämäntyyppiset strategiat ja maailmanlaajuisen valtakilpailun voimistuminen ovat keskeisiä ulkoisia tekijöitä unionin geopoliittistumisen taustalla. Samalla Haroche näkee, että nousuun vaikuttavat myös sisäiset tekijät, erityisesti unionin toimielinten keskinäinen kilpailu.

Ovatko energia- ja laajentumispolitiikkakin nyt geopolitiikkaa?

Geopoliittisuus näkyy myös EU:n energia- ja laajentumispolitiikassa. Energiariippuvuutta on haluttu vähentää jo vuodesta 2014, jolloin Venäjän Krimin miehitys herätti huolta Venäjästä kumppanina. Hyvinkin ripeänä vastauksena Ukrainan sodan aiheuttamaan energiakriisiin komissio julkaisi alkuvuodesta 2022 REPowerEU-suunnitelman, jonka tavoitteena on vähentää riippuvuutta Venäjän fossiilisista polttoaineista ja edistää vihreää siirtymää.

Kun komission alkuperäinen tiedonanto Euroopan vihreän kehityksen ohjelmasta  (Green Deal) julkaistiin 2019, vihreää siirtymää haluttiin lähteä toteuttamaan monenkeskisen kansainvälisen yhteistyön avulla. Unionin energiapolitiikka on kuitenkin liikkunut geopoliittisempaan suuntaan koronapandemian ja Venäjän hyökkäyssodan seurauksena. Tämä näkökulman muutos tulee erityisesti esille komission vihreää siirtymää käsittelevistä asiakirjoista vuosien 2019 ja 2023 välillä. EU:n turvallisuus, omat intressit sekä yhteistyö samanmielisten länsimaiden kanssa ovat nousseet energiapolitiikassa entistä keskeisimmiksi.

Vahvempi EU pitää epäilemättä sisällään myös onnistuneen laajentumisen, jota nykyisessä maailmantilanteessa pidetään geopoliittisena välttämättömyytenä. Näin totesi myös pääministeri Petteri Orpo joulukuun 2023 Eurooppa-neuvoston kokouksen jälkeen. Kokouksessa tehtiin historiallinen päätös avata liittymisneuvottelut Ukrainan ja Moldovan kanssa. Samaisen Eurooppa-neuvoston kokouksen päätelmissä todetaan laajentumisen olevan geostrateginen investointi rauhaan, turvallisuuteen, vakauteen ja vaurauteen.

Unionin sisällä alkaa muodostua yhä vahvempi yksimielisyys siitä, että ellei naapurimaille anneta uskottavaa mahdollisuutta liittyä unioniin, Venäjän vaikutusvalta alueella kasvaa automaattisesti.

Komission viimeisimmän, marraskuussa 2023 julkaistun laajentumispaketin yhteydessä painotettiin geopoliittista laajentumista. Ukrainan ja Moldovan liittymisneuvotteluiden avaamisen lisäksi EU on myöntänyt ehdokasaseman Georgialle, esittänyt Länsi-Balkanin ”vanhoille” ehdokasmaille suunnitelman talouskasvun edistämiseksi, ja antanut ehdollisen tarjouksen liittymisneuvottelujen aloittamisesta Bosnia ja Hertsegovinan kanssa.

Puhetavan muutos laajentumisen ympärillä on erityisen mielenkiintoinen. Viime vuosikymmentä oli leimannut ajatus siitä, että laajentuminen oli mahdotonta. Se jäi jatkuvasti asialistojen häntäpäähän.

Nyt näkökulman muutoksen taustalla näyttäisivät olevan ensisijaisesti strategiset näkökulmat. Haastavassa maailmanpoliittisessa tilanteessa laajentuminen nähdään ensisijaisesti geopoliittisena välineenä. Unionin sisällä alkaa muodostua yhä vahvempi yksimielisyys siitä, että ellei naapurimaille anneta uskottavaa mahdollisuutta liittyä unioniin, Venäjän vaikutusvalta alueella kasvaa automaattisesti.

Laajentumisprosessiin liittyy kuitenkin haasteita. Unionin päätöksentekokyvyn pitäisi tehostua, budjetin pitäisi kasvaa, ja maatalouspolitiikka pitäisi tasapainottaa.

Ennusteiden mukaan populistiset ja nationalistiset liikkeet sekä laitaoikeistoryhmät tulevat kasvattamaan suosiotaan merkittävästi tulevissa EU-vaaleissa. Tämä uhkaa paitsi Ukrainalle suunnattua tukea, myös päätöksentekoa ilmastopolitiikassa ja vihreän siirtymän toteutuksessa. 

Yhtenäinen ja päätöksenteossaan tehokas EU on tärkeä myös laajentumisen kannalta. Kansalliseen etuun painottuva ajattelu Euroopan parlamentissa ei tätä suosi. Jos vaalikeskustelua hallitsevat laitaoikeiston määrittämät teemat, keskustelu EU:n roolista ja toiminnasta maailmassa yksipuolistuu.

Kohti strategista unionia?

EU:n geopolitiikassa on lopulta kysymys siitä, voiko unioni lopulta edes toimia strategisesti – mitä se edellyttäisi?

Keskeinen ongelma on siinä, ettei EU:n perinteinen toimintamalli lainkaan vastaa geopolitiikan ajan vaatimuksia, katsoo Stefan Lehne, EU:n neuvoston pääsihteeristössä työskennellyt tutkija.

Lehnen mukaan  EU:n ulkosuhteiden osa-alueet – kauppa, kehitys, liikkuvuus, kuljetus, naapuruuspolitiikka, laajentuminen – ovat kaikki kehittyneet omalla tavallaan. Niillä on oma poliittinen dynamiikkansa ja kehityksen taustalla ovat jäsenvaltioiden edut ja vaikutusvaltaiset ryhmät.

Toisaalta EU:n rahoitusta säädellään monivuotisilla suunnitelmilla. Joustavuutta siis ei juuri ole, eikä ole helppoa yhdistää eri politiikanlohkoja. Johdonmukainen, strateginen toiminta edellyttäisi sitä, että prioriteetteja voidaan muuttaa nopeastikin, ja että resursseja saadaan liikkeelle nopeasti. Tarvitaan johtajuutta sekä integraation syvenemistä esimerkiksi päätöksenteon tehostamisen kautta.

Olennaista onkin saada unionin eri toimielimet toimimaan yhteistyössä, ei toistensa kanssa kilpaillen. Strategisuus edellyttää instituutioiden yhteistyökykyä ja parlamenttia, joka on valmis viemään asioita eteenpäin ja tukemaan muita instituutioita.

Nopeatempoisenkin geopoliittisen kilpailun rinnalle tarvitaan kuitenkin myös pitkäjänteistä, monenkeskistä yhteistyötä. Siitä puhui myös von der Leyenin komissio: Sen vuosille 2019–24 asettamista prioriteeteistä keskeisimpiä on ”vahvempi Eurooppa”, joka perustuu monenkeskiseen yhteistyöhön ja sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen.

Vaaleissa on siis kysymys isoista asioista. Unionia tarvitaan uudella tavalla eurooppalaisten turvallisuuden takaamisessa. Lyhytjänteinen jäsenvaltioiden omien etujen ajaminen ei aina sovi yhteen Unionin pitkän tähtäimen strategisten tarpeiden kanssa. Nämä tarpeetkin pitäisi siis vaalikampanjoissa osata äänestäjille selittää ja perustella.

VTM Henna Kakko on väitöskirjatutkija LUT-yliopistossa.

VTT Hanna Ojanen on tutkimusjohtaja Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Alfonso Díaz Knörr / Pixabay

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Eurovaalien geopolitiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2023 Euroopassa nähtiin ennätysmäärä luvattomia rajanylityksiä sitten vuoden 2016, ja Välimerellä hukkui ja katosi 3 041 siirtolaista. Samalla siirtolaisuus nähdään yhä useammin turvallisuusuhkana, ja kritiikki EU:n turvapaikkajärjestelmää ja sen oikeudellisia reunaehtoja kohtaan on kiihtynyt.

Muuttoliikkeen hallinta on noussut EU-politiikan asialistalla yhä tärkeämmäksi teemaksi, ja sen on ennustettu olevan ratkaisevassa roolissa myös tulevissa eurovaaleissa. Keskeinen osa muuttoliikkeen hallintaa on EU:n turvapaikka- ja palautuspolitiikka, joita tämä kirjoitus käsittelee.

Arvioin kirjoituksessa turvapaikkapolitiikan uudistusta sekä yleistä suuntaa, jossa kriiseihin varautuminen ja ulkoistaminen korostuvat turvaa hakevien ihmisten oikeuksien kustannuksella. Pohdin myös turvapaikkapolitiikan tulevaisuutta ja Euroopan parlamentin roolia siinä.

Turvapaikkapolitiikan uudistus valmistui

EU:n turvapaikkapolitiikkaa on pyritty uudistamaan vuodesta 2016 alkaen. Uudistus takkuili monta vuotta, koska siihen kuuluvat säädökset haluttiin hyväksyä kokonaisuutena. Nykyinen Ursula von der Leyenin komissio esitteli uusi muuttoliike- ja turvapaikkasopimus -nimellä kulkevan uudistuspaketin syksyllä 2020.

Paketin hyväksyminen ei tapahtunut käden käänteessä. Uudistuspakettiin tehtiin muutoksia, mutta Euroopan parlamentti ja neuvosto pääsivät uudistuksesta sopuun joulukuussa 2023. Parlamentti hyväksyi uudistuksen lopullisesti huhtikuussa 2024, ja neuvoston virallisen hyväksynnän jälkeen uudistus on valmis.

Turvapaikkajärjestelmän uudistamisen tarkoituksena on yhtenäistää järjestelmää ja tiukentaa turvapaikkapolitiikkaa. Nykyisessä sääntelyssä jäsenvaltioilla on jonkin verran liikkumavaraa. Esimerkiksi turvapaikkamenettelydirektiiviin ja määritelmädirektiiviin sisältyy mahdollisuus säätää kansallisesti paremmasta suojan tasosta.

Uudistuksen jälkeen paremman suojan takaaminen ei pääsääntöisesti ole enää mahdollista, koska pakettiin kuuluu enimmäkseen asetuksia. Ne ovat sellaisenaan voimassa jäsenvaltioissa, kun taas direktiivit – kuten uusi vastaanottodirektiivi – pitää saattaa osaksi kansallista lainsäädäntöä. Asetuksetkin vaativat toteutuakseen toki käytännön toimia kansallisella tasolla.

Turvapaikkajärjestelmän uudistamisen tarkoituksena on yhtenäistää järjestelmää ja tiukentaa turvapaikkapolitiikkaa. Nykyisessä sääntelyssä jäsenvaltioilla on jonkin verran liikkumavaraa.

Hallinta-asetuksella perustetaan jäsenvaltioiden yhteisvastuumekanismi, joka korvaa vuonna 1990 perustetun Dublin-järjestelmän. Nykyisen, vuonna 2013 voimaan tulleen Dublin-asetuksen mukaan ensimmäinen turvapaikkahakemuksen vastaanottanut valtio on vastuussa hakemuksen käsittelystä, mikä on johtanut joidenkin EU:n rajavaltioiden kuormittumiseen.

Yhteisvastuumekanismilla on tarkoitus jakaa vastuuta tasaisemmin, ja valtioilla on valittavinaan useampia keinoja osallistua vastuunjakoon: jäsenvaltiot voivat joko vastaanottaa turvapaikanhakijoita, antaa rahallista tukea tai antaa operatiivista ja teknistä tukea. On kuitenkin kyseenalaista, onnistuuko yhteisvastuumekanismi todella uudistamaan vastuunjakoa tehokkaasti.

Yksi keskeisistä muutoksista on turvapaikkamenettelyasetukseen sisältyvä pakollinen rajamenettely, jossa hakijan lähtömaa määrittää sen, tutkitaanko hakemus nopeammassa menettelyssä eli rajamenettelyssä. Rajamenettelyyn joutuvat ne hakijat, joiden kotimaasta tulevat eivät yleensä saa turvapaikkaa. Rajamenettelyn aikana ihmisiä pidetään rajalla tai sen läheisyydessä. Uudistus siis lisää turvapaikanhakijoiden säilöönottoja.

EU:n turvapaikkapolitiikan uudistamista on pidetty tärkeänä sekä oikealla että vasemmalla. Saavutettua kompromissia on kuitenkin kritisoitu.

Useat järjestöt ovat ilmaisseet huolensa siitä, että uudistus johtaa käytännössä turvapaikanhakuoikeuden vesittymiseen ja palautuskiellon rikkomiseen eikä ratkaise turvapaikkajärjestelmän ongelmia. Rajamenettelyä on arvosteltu oikeusturvan vaarantumisen ja säilöönottojen yleistymisen takia, ja sen hyötyjä on kyseenalaistettu. Toisaalta Puola ja Unkari ovat ilmaisseet, ettei uudistus ole niiden mielestä tarpeeksi tiukka.

Kriisit ja välineellistäminen turvapaikkapolitiikan keskiöön

Nykyisen vaalikauden aikana EU:n turvapaikkapolitiikka on muuttunut yhä kriisivetoisemmaksi ja politisoitunut entisestään. Vuosien 2015–16 kriisin jälkeen turvapaikkapolitiikka turvallistui. Turvallistaminen tarkoittaa sitä, että ei-sotilaallisesta yhteiskunnallisesta kysymyksestä tehdään turvallisuuskysymys.

Kun turvapaikanhaku turvallistetaan, se esitetään julkisessa keskustelussa turvallisuusuhkana, joka oikeuttaa poikkeukselliset toimet.

Uudet käsitteet hybridivaikuttaminen ja välineellistetty maahantulo ovat vakiintuneet osaksi turvapaikkapolitiikasta käytyä keskustelua. Välineellistämisellä tarkoitetaan sitä, että EU:n ulkopuolinen valtio käyttää siirtolaisia painostuksen välineenä.

Toimintatapa on sinänsä tuttu, mutta viime vuosina se on kiihtynyt. Valko-Venäjä alkoi ohjata siirtolaisia Liettuan, Latvian ja Puolan rajoille syksyllä 2021, ja Venäjä aloitti saman Suomen rajoilla syksyllä 2023. EU-valtiot ovat reagoineet painostamiseen sulkemalla rajojaan ja käännyttämällä siirtolaisia tutkimatta heidän turvapaikkahakemuksiaan.

Kriisipuhe ja turvallistaminen näkyvät selvästi myös EU:n turvapaikkajärjestelmän uudistuksessa, jossa pyritään vastaamaan välineellistettyyn maahantuloon ja muihin muuttoliikkeen häiriötilanteisiin. Ehdotuksen keskeinen osa on uusi asetus, joka mahdollistaa useista turvapaikkalainsäädännön säännöksistä poikkeamisen siirtolaisten välineellistämistilanteissa. Nopeampaan rajamenettelyyn joutuisivat kaikki paitsi haavoittuvassa asemassa olevat hakijat.

Välineellistämisestä on siis tulossa juridinen termi. Käsitettä on kritisoitu laajuudesta ja siitä, että valtion osuutta siirtolaisten välineellistämiseen on vaikea todistaa.

Venäjän hyökkäyssodan aiheuttamaan Euroopan suurimpaan pakolaiskriisiin sitten toisen maailmansodan ei kuitenkaan ole suhtauduttu kriisinä. Ukrainan sota on osoittanut, että poliittisiin kompromisseihin voidaan tarvittaessa päästä nopeastikin eikä siirtolaisia hahmoteta automaattisesti turvallisuusuhaksi.

Välineellistämistilanteiden lisäksi turvapaikkalainsäädännöstä poikkeaminen olisi mahdollista myös laajamittaisen maahantulon olosuhteissa. Tämäkin käsite on väljä. Se voi johtaa tilanteeseen, jossa kynnys turvapaikkalainsäädännöstä poikkeamiseen madaltuu. Esimerkiksi ilmastonmuutos aiheuttaa jo nyt siirtolaisuutta, ja lähivuosina ilmastokriisi tulee olemaan yhä keskeisempi siirtolaisuuden syy.

Venäjän hyökkäyssodan aiheuttamaan Euroopan suurimpaan pakolaiskriisiin sitten toisen maailmansodan ei kuitenkaan ole suhtauduttu kriisinä. Ukrainan sota on osoittanut, että poliittisiin kompromisseihin voidaan tarvittaessa päästä nopeastikin eikä siirtolaisia hahmoteta automaattisesti turvallisuusuhaksi. Ukrainan sodan alettua tilapäisen suojelun direktiivi aktivoitiin ensimmäistä kertaa vain muutaman päivän kuluttua sodan alkamisesta. Direktiivi mahdollisti sen, että Ukrainasta pakenevat ovat saaneet automaattisesti suojelua jäsenvaltioista hakematta turvapaikkaa.

Tilapäinen suojelu ei silti ole pysyvä ratkaisu. Tilapäistä suojelua voidaan myöntää korkeintaan kolmeksi vuodeksi, joten se loppuu maaliskuussa 2025. Ilman EU:n laajuista ratkaisua riskinä on, että oikeuksien toteutuminen vaihtelee jäsenvaltioiden välillä ja turvapaikkajärjestelmät ylikuormittuvat. Riskinä voi myös olla, että ihmiset joutuvat palaamaan Ukrainaan liian aikaisin.

Ukrainasta paenneiden tulevaisuus on siis keskeinen turvapaikkapolitiikan kysymys, joka koskettaa noin neljää miljoonaa tilapäisen suojelun saajaa.

Tavoitteena pääsyn estäminen Eurooppaan

EU:n turvapaikkapolitiikkaa on aiemmassa tutkimuksessa luonnehdittu organisoiduksi tekopyhyydeksi: EU on paperilla sitoutunut arvoihin, joista se käytännön toimissaan kuitenkin joustaa. Turvapaikkapolitiikassa tämä näkyy siten, että EU:n sisällä oikeudet on turvattu kohtuullisen hyvin. EU pyrkiikin nykyään estämään ihmisten pääsyä rajoilleen, jolloin oikeudet eivät aktivoidu. Linnake-Eurooppa vahvistuu.

Ulkoistaminen on keskeinen keino pääsyn estämiseen, ja viime vuosina se on kiihtynyt EU:n turvapaikkapolitiikassa. Ulkoistamisen keinoja on useita: EU on esimerkiksi tehnyt epävirallisia palautusjärjestelyitä kolmansien maiden kanssa muodollisten sopimusten sijaan vuodesta 2016 alkaen. Palautusjärjestelyillä kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita pyritään palauttamaan lähtömaihinsa, mutta tutkimus on kyseenalaistanut niiden tehokkuutta.

Rajavalvonnan kasvanut merkitys ja ulkoistaminen EU:n ulkopuolisille maille näkyy myös Euroopan raja- ja merivartiovirasto Frontexin roolissa. Frontexin budjetti on moninkertaistunut viime vuosina, ja Frontexin on todistettu osallistuneen laittomiin käännytyksiin.

Myös palautuspolitiikan ehdollistuminen tähtää ulkoistamiseen. Vaalikaudella 2019–24 turvapaikkapolitiikka on kietoutunut entistä kiinteämmin muihin politiikan aloihin, ja tehokas palautuspolitiikka asetetaan yhä useammin kehitysyhteistyörahojen saamisen ehdoksi.

Kesällä 2023 EU solmi Tunisian kanssa kumppanuussopimuksen, joka linkittää talous- ja kauppasuhteet siirtolaisuuteen. Käytännössä EU maksaa Tunisialle yli miljardi euroa vastineeksi siitä, että Tunisia estää siirtolaisia ylittämästä Välimerta tai ottaa siirtolaisia Euroopasta takaisin. Vuonna 2019 viisumisäännöstöön lisättiin mekanismi, jolla voidaan hankaloittaa tietyn maan kansalaisten viisumin saamista, jos maa ei komission arvion mukaan tee riittävästi yhteistyötä palautuspolitiikassa.

Turvapaikkapolitiikan tulevaisuus ja parlamentin muuttuva rooli

Turvapaikkapolitiikan tulevaisuuden kannalta Euroopan parlamentilla on keskeinen rooli. Parlamentti on perinteisesti pyrkinyt pitämään huolta ihmisoikeuksista ja oikeusturvasta. Esimerkiksi vuoden 2021 palautusjärjestelyssä Afganistanin kanssa parlamentti sai jäsenvaltioiden vastustuksesta huolimatta sisällytettyä tekstiin haavoittuvien ryhmien asemaa koskevia takeita.

On kuitenkin todennäköistä, että parlamentin rooli maahanmuuttopolitiikassa muuttuu tulevien vaalien jälkeen, jos turvapaikkapolitiikan kiristämistä kannattavien puolueiden kannatus kasvaa. Parlamentin roolin muutoksesta on nähtävissä merkkejä jo nyt. Monet poliittiset ryhmät – keskustaoikeistolainen EPP, oikeistolainen ECR, laitaoikeistolainen ID sekä osa liberaalista Renew Europe -ryhmästä – ovat esimerkiksi vaatineet tehokasta palautuspolitiikkaa ja kannattaneet epävirallisia palautusjärjestelyjä, vaikka parlamentti ei voikaan juuri osallistua niiden laatimiseen eikä valvomiseen.

On kuitenkin todennäköistä, että parlamentin rooli maahanmuuttopolitiikassa muuttuu tulevien vaalien jälkeen, jos turvapaikkapolitiikan kiristämistä kannattavien puolueiden kannatus kasvaa.

Turvapaikkapolitiikan suuntaan vaikuttaa olennaisesti myös jäsenvaltioiden sitoutuminen turvapaikkajärjestelmään ja ylipäätään EU-oikeuden noudattamiseen. Jotkut jäsenvaltiot vastustavat saavutettua kompromissia turvapaikkajärjestelmän uudistamisesta, ja turvapaikkalainsäädännön rikkominen on ollut ongelma jo pidempään.

EU-tuomioistuin linjasi vuonna 2022 Liettuaa koskevassa tuomiossaan, että jäsenvaltio ei saa edes poikkeustilassa tai joukoittaisesta maahantulosta johtuvassa hätätilanteessa käännyttää turvapaikanhakijaa tutkimatta hänen hakemustaan. Komissio ei kuitenkaan ole aloittanut rikkomusmenettelyjä niitä jäsenvaltioita vastaan, jotka ovat käännyttäneet ihmisiä hakemuksia tutkimatta.

Turvapaikkapolitiikan suunta on koko EU:n kannalta kriittinen kysymys. Saavutettu sopu turvapaikkajärjestelmän uudistamisesta on hyvä asia lainsäädännön yhtenäisyyden kannalta, mutta perus- ja ihmisoikeuksien ja EU:n perusarvojen kannalta uudistuksessa tehtiin ongelmallisia heikennyksiä. Uudistus mahdollistaa lukuisia poikkeuksia turvapaikkalainsäädännöstä ja vaatii toteutuakseen kansallisia toimia, joten yhtenäistäminen tuskin toteutuu kovin hyvin. Kesäkuun vaalit näyttävät, tyydyttääkö uudistus laitaoikeistoon kuuluvia äänestäjiä.

OTT Milka Sormunen on EU-oikeuteen ja valtiosääntöoikeuteen erikoistunut julkisoikeuden tutkijatohtori Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan Erik Castrén -instituutissa. Sormunen on tutkinut EU:n turvapaikka- ja palautuspolitiikkaa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Christian Lue / Unsplash

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: EU:n turvapaikka­­politiikka – Uudistuksia, kriisejä ja ulkoistamista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unionin sosiaali- ja tasa-arvopoliittiset päätökset näkyvät ja tuntuvat ihmisten ja yritysten arjessa muun muassa syrjintään, vanhempainvapaaseen ja työaikaan liittyvänä sääntelynä. Kansalaiset myös haluavat sosiaalisempaa Eurooppaa. Silti sosiaaliset kysymykset ja tasa-arvo eivät ole eurovaalikeskustelun keskiössä.

Sosiaali- ja tasa-arvopolitiikka ovat tärkeitä teemoja eurovaalien alla myös siksi, että niihin liittyy paljon poliittisia vastakkainasetteluja ja jakolinjoja. Euroopan parlamentissa sosiaalisiin kysymyksiin ja tasa-arvoon liittyvät kiistat ovatkin viime vuosina lisääntyneet sekä poliittisten ryhmien välillä että niiden sisällä.

Lisäksi sosiaalipolitiikka ja tasa-arvopolitiikka liittyvät perustavanlaatuisiin kysymyksiin integraatiosta, EU:ta ohjaavista arvoista ja hierarkioista EU:n eri tavoitteiden välillä.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen Ursula von der Leyenin komission sosiaali- ja tasa-arvopolitiikkaa ja peilaan sitä pidempiaikaisiin kehityskulkuihin. Lisäksi arvioin eurovaalien mahdollisia vaikutuksia näiden politiikka-alueiden tulevaisuuteen ja suuntaan.

Kohti sosiaalisempaa Eurooppaa?

EU-tasolla sosiaali- ja tasa-arvopolitiikkaa on tehty talouspolitiikan varjossa. Yhtäältä EU:n integraatio on suuntautunut markkinoihin. Sosiaalipolitiikka ja monet tasa-arvokysymykset on perinteisesti nähty jäsenmaiden omana asiana, eikä integraatio ole ollut yhtä syvää kuin talouden piirissä.

Toisaalta EU:n sosiaali- ja tasa-arvopolitiikkaa on alusta lähtien tehty markkinoiden ehdoilla. Tavoitteena on ollut työllisyyden, tuottavuuden ja talouskasvun lisääminen, ei niinkään hyvinvoinnin ja tasa-arvon edistäminen.

Sosiaalisten tavoitteiden rooli EU:n agendalla on riippunut komissioiden poliittisista prioriteeteistä. EU:n enenevä keskittyminen talouskasvuun ja työllisyyteen 2000-luvun alussa sekä finanssi- ja eurokriisiä seurannut talouskuripolitiikka johtivat sosiaali- ja tasa-arvopoliittisten tavoitteiden asteittaiseen sivuuttamiseen.

EU:n sosiaali- ja tasa-arvopolitiikkaa on alusta lähtien tehty markkinoiden ehdoilla. Tavoitteena on ollut työllisyyden, tuottavuuden ja talouskasvun lisääminen, ei niinkään hyvinvoinnin ja tasa-arvon edistäminen.

Sosiaaliset tavoitteet palasivat agendalle 2010-luvun puolivälissä. Komission presidentti Jean-Claude Juncker julisti, että luottoluokittajien miellyttämisen lisäksi EU:n tulisi tavoitella myös ”sosiaalista tripla-A:ta.”

Junckerin komissio vahvisti rahaliiton ja talouspoliittisen ohjauksen sosiaalista ulottuvuutta. Lisäksi se julkisti Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilarin, eli aloitteen, jonka tarkoitus on antaa EU-kansalaisille uusia ja entistä vahvempia sosiaalisia oikeuksia.

Sosiaalipolitiikan kunnianpalautus ja taloudellisten ja sosiaalisten tavoitteiden tasapainottaminen on jatkunut von der Leyenin komission aikana. Von der Leyen lupasi poliittisessa ohjelmassaan, ettei taloudellisia päämääriä enää aseteta sosiaalisten tavoitteiden ja oikeuksien edelle: ”sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja hyvinvointi ovat etusijalla.” Von der Leyenin tavoite oli luoda ”talous, joka toimii ihmisten hyväksi”, ei edeltäjiensä tapaan muokata ihmisiä markkinoiden tarpeisiin.

Sosiaali- ja tasa-arvopolitiikan uudet välineet

Mitä von der Leyenin komissio sai sosiaali- ja tasa-arvopolitiikan kentällä aikaan? Jo pelkästään hyväksyttyjen välineiden ja aloitteiden määrä paljastaa, ettei sitoutuminen EU:n sosiaalisen ulottuvuuden vahvistamiseen jäänyt puheen tasolle.

Von der Leyenin kaudella on hyväksytty paljon uutta sosiaalipolitiikkaan liittyvää EU-lainsäädäntöä. Sukupuolten tasa-arvoa on edistetty muun muassa palkka-avoimuuteen, naisiin kohdistuvan väkivallan ja lähisuhdeväkivallan torjuntaan ja pörssiyhtiöiden hallitusten tasa-arvoon liittyvillä direktiiveillä. Sosiaalipolitiikan puolella keskeisiä saavutuksia olivat vähimmäispalkkoja ja alustatyötä koskevat direktiivit.

Komissio on edistänyt tasa-arvopoliittisia ja sosiaalisia tavoitteita myös pehmein keinoin. Yksi esimerkki on eurooppalainen hoito- ja hoivastrategia, joka sisältää suosituksen pitkäaikaishoivasta ja aiempaa tiukemmat tavoitteet varhaiskasvatukselle. Pehmeisiin välineisiin kuuluu myös muun muassa ylisukupolvista köyhyyttä katkova lapsitakuu, ja asunnottomuuden vähentämisen eurooppalainen foorumi.

Komissio on edistänyt tasa-arvopoliittisia ja sosiaalisia tavoitteita myös pehmein keinoin. Yksi esimerkki on eurooppalainen hoito- ja hoivastrategia, joka sisältää suosituksen pitkäaikaishoivasta ja aiempaa tiukemmat tavoitteet varhaiskasvatukselle.

Von der Leyenin komissio myös lisäsi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuuskysymysten näkyvyyttä EU:n agendalla tasa-arvon unioni -käsitteen avulla. Käsitteen alla julkaistiin sukupuolten tasa-arvoon, anti-rasismiin, vammaisten oikeuksiin, romaneiden asemaan ja sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen tasa-arvoon liittyvät monivuotiset strategiat. Komissio otti myös askeleita tasa-arvonäkökulman sisällyttämiseksi kaikkeen EU:n politiikkaan. Von der Leyenin komissio lisäsi siten merkittävästi EU:n välineitä edistää tasa-arvoa ja sosiaalisia tavoitteita jäsenmaissa.

Tasa-arvo- ja sosiaalipolitiikka irtautuivat myös jossain määrin niitä pitkään kahlinneesta markkinalogiikasta. Säätely ulotettiin naisiin kohdistuvan väkivallan vastustamisen kaltaisiin teemoihin, joilla ei ole välitöntä kytköstä markkinoihin. Myös poliittisen puheen tasolla tasa-arvon ja sosiaalisten oikeuksien itseisarvo korostui.

Omien haastattelujeni mukaan monissa jäsenmaissa osaan uusista aloitteista suhtaudutaan kuitenkin skeptisesti. Niiden nähdään lähinnä lisäävän raportointia ja byrokratiaa sen sijaan, että ne vaikuttaisivat kansalaisten elämään.

Sosiaaliset tavoitteet EU:n talouspoliittisessa ohjauksessa

EU edistää sosiaalisiin oikeuksiin ja tasa-arvoon liittyviä tavoitteita myös talouspoliittisen ohjauksen kautta, etenkin niin kutsutun eurooppalaisen ohjausjakson ja siihen liittyvien maakohtaisten suositusten välityksellä. Jotta EU:n sosiaalisten ja taloudellisten tavoitteiden tasapainoa ja sen mahdollisia muutoksia voisi ymmärtää, on tarkasteltava myös tätä puolta.

EU:n talouspoliittisen ohjauksen keskeiset viestit ovat usein ristiriidassa EU:n tasa-arvo- ja sosiaalipoliittisten tavoitteiden kanssa. Samalla kun sosiaalipoliittiset asiakirjat puhuvat oikeudesta terveydenhoitoon tai pitkäaikaishoivaan ja asettavat määrällisiä tavoitteita päivähoitopaikoille, komissio suosittelee jäsenmaille budjettikuria ja taloudellista kestävyyttä edistäviä uudistuksia sosiaali- ja terveyspalveluihin.

Osana talouspoliittista ohjausta joitain jäsenmaita on myös ohjeistettu vahvistamaan sote-palveluita ja parantamaan sosiaaliturvaa. Nämä suositukset eivät kuitenkaan velvoita jäsenmaita samassa mittakaavassa kuin finanssipolitiikkaan liittyvät suositukset, jotka saattavat vaatia päinvastaisia toimia.

EU edistää sosiaalisiin oikeuksiin ja tasa-arvoon liittyviä tavoitteita myös talouspoliittisen ohjauksen kautta, etenkin niin kutsutun eurooppalaisen ohjausjakson ja siihen liittyvien maakohtaisten suositusten välityksellä.

Koska koronapandemia vaikutti EU:n talouspoliittisen ohjauksen prosesseihin, on hankala arvioida, missä määrin von der Leyenin komissio lopulta korjasi sosiaalisten ja taloudellisten tavoitteiden epätasapainoa.

Finanssipoliittisten sääntöjen väliaikainen hyllyttäminen ja EU:n elpymisväline tarjosivat tilaa sosiaalisten tavoitteiden edistämiseen osana talouspoliittista ohjausta. Jäsenmaat ovatkin käyttämässä yli neljänneksen elpymisvälineeltä saamistaan varoista tähän tarkoitukseen. Komission esitys elpymisvälineeksi ei kuitenkaan huomioinut tasa-arvoa ja sosiaalisia kysymyksiä, vaan Euroopan parlamentti toi ne mukaan.

Tasa-arvo ja sosiaaliset kysymykset ovat myös olleet entistä näkyvämmin esillä monissa talouspoliittisen ohjauksen asiakirjoissa. Finanssi- ja sosiaalipoliittisten suositusten välinen hierarkia ei kuitenkaan ole muuttunut. Suositukset sote-palveluiden ja eläkkeiden taloudellisesta kestävyydestä ovat pandemian jälkeen palanneet.

Eurovaalit ja sosiaalisen ulottuvuuden tulevaisuus

Eurovaalit käydään tilanteessa, jossa tasa-arvo – ja sosiaalipoliittiset kysymykset ovat nousseet EU-agendalla näkyvämpään rooliin ja jossa sosiaalisten ja taloudellisten tavoitteiden välistä hierarkiaa on yritetty purkaa. Vaalien tulos vaikuttaa siihen, jatkuuko tämä kehitys.

Ensimmäinen avoin kysymys liittyy tasa-arvon ja sosiaalisten tavoitteiden rooliin tulevan komission agendalla. Von der Leyenin mahdollinen jatkokausi voi tarkoittaa positiivisen kehityksen jatkumista.

Komission puheenjohtaja tarvitsee kuitenkin parlamentin enemmistön tuen itselleen ja ohjelmalleen. Enemmistöön tarvittavan keskustaoikeiston riveissä on paljon meppejä, jotka eivät eri syistä halua vahvempaa sosiaalista Eurooppaa

Jos vahvempaa tasa-arvo- ja sosiaalipolitiikkaa kategorisesti vastustava laitaoikeisto kasvaa, saadaanko keskeltä ja vasemmalta tarpeeksi isoja enemmistöjä edistyksellisten neuvotteluasemien taakse?

Toinen kysymys liittyy siihen, millaisia kompromisseja ja enemmistöjä parlamentissa on mahdollista ensi kaudella saada sosiaalisen lainsäädännön tueksi. Euroopan parlamentti on perinteisesti asemoinut itsensä sosiaalisen Euroopan ja tasa-arvon puolustajaksi vastahankaista neuvostoa vastaan. Parlamentti ei kuitenkaan ole aina onnistunut saamaan vaatimuksiaan läpi instituutioiden välisissä neuvotteluissa.

Parlamentti on pystynyt löytämään laajoja poliittisia liittoutumia komission esityksiä tukevien ja vahvistavien kompromissien taakse, vaikka eri puolueryhmistä tuleva vastustus on välillä ollut äänekästä. Jos vahvempaa tasa-arvo- ja sosiaalipolitiikkaa kategorisesti vastustava laitaoikeisto kasvaa, saadaanko keskeltä ja vasemmalta tarpeeksi isoja enemmistöjä edistyksellisten neuvotteluasemien taakse?

Kolmas tulevaisuuteen liittyvä kysymys koskee tapaa, jolla EU:n sosiaalisesta ulottuvuudesta puhutaan, ja se koskee myös meitä tutkijoita. Kuten tässäkin kirjoituksessa, EU:n sosiaalisesta ulottuvuudesta on usein keskusteltu suhteessa EU:n taloudellisiin päämääriin.

Ilmastokriisiin vastaaminen ja vihreän siirtymän merkittävä rooli EU:n agendalla edellyttää kuitenkin näkökulman laajentamista. Tulevaisuudessa kyse ei ole vain EU:n talous- ja sosiaalipoliittisten tavoitteiden suhteesta ja kamppailusta, vaan talouden, sosiaalisen ja ekologisen ulottuvuuden suhteesta ja keskinäisriippuvuuksista. Ilmastonmuutoksen torjunnan ja vihreän siirtymän on oltava osa EU:n sosiaalipolitiikkaa ja sosiaaliset kysymykset on huomioitava EU:n ilmastopolitiikassa.

FT Anna Elomäki työskentelee akatemiatutkijana Tampereen yliopistossa. Elomäen nykyinen tutkimushanke käsittelee EU:n talouspoliittisen ohjauksen vaikutuksia ja prosesseja jäsenmaissa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Alexandre Lallemand / Unsplash

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Sosiaalinen Eurooppa pyrkii pois talouspolitiikan varjosta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

EU-budjetin uudistamisesta on puhuttu ikiajat, mutta budjettineuvotteluissa on korostunut lopulta vain se, mitä kukin jäsenvaltio saa ja mitä se maksaa. Viime vuosikymmeninä budjetin pääpaino on ollut maatalouspolitiikassa ja ’heikoimpien alueiden jälkeenjääneisyyteen’ keskittyvässä koheesiopolitiikassa. Jälkimmäisellä on perinteisesti pyritty tukemaan alueita, joiden kehitys on ollut jäljessä johtuen esimerkiksi teollisuudenalojen rakennemuutosprosesseista, luonnonolosuhteista, eristyneestä maantieteellisestä sijainnista tai harvasta asutuksesta.

Vain murto-osa budjetista on suunnattu niin kutsuttuihin eurooppalaisiin julkishyödykkeisiin, kuten ympäristöön, ilmastoon, eurooppalaisiin verkkoihin, turvallisuteen ja maahanmuuttopolitiikkaan. Esimerkiksi ympäristön alalla ensimmäinen nimenomainen rahoitusinstrumentti oli LIFE-asetus, vaikka ympäristötavoitteita sinänsä on rahoitettu myös koheesiopolitiikan tai EU:n vihertyneen maatalouspolitiikan kautta.

Pandemian varjossa neuvotellut nykyiset monivuotiset puitteet (2021–27) mukaan lukien elpymisväline veivät EU:n vielä kauemmaksi EU-julkishyödykkeistä. EU:n talousarvio vuosille 2021–27 on 1 824 miljardia. Varat jakautuvat eri politiikkalohkoille seuraavasti:

Luvut ilmentävät kehitystä, jossa EU:n lainsäädäntötoimivalta ja sen varojen käyttö ovat eriytyneet. EU rahoittaa toimintaa, jota säädellään kansallisessa lainsäädännössä. Koheesiopolitiikka on muodostunut elpymisvälineen kautta laajaksi toimivallaksi, joka ulottuu käytännössä kaikkeen mitä unioni rahoittaa, riippumatta siitä, kuuluuko kysymys unionin toimivaltaan vai ei.

Vaikka esimerkkejä tämänkaltaisesta toimintamallista on useita, elpymisväline on kehityksen selkein esimerkki ja se on vakiintumassa myös uusiin rahoitusinstrumentteihin. Artikkeli tarkastelee kehityksen vaikutuksia, huomioiden myös laajemmat kehityskulut, ja pohtii mihin EU-varoja kannattaisi käyttää.

Kansalliset suunnitelmat EU-hallinnan välineenä

Unionin toiminnan laajentumisen perustana on eurooppalaisesta ohjausjaksosta tuttu kansallisten suunnitelmien käyttö EU-hallinnan välineenä. Esimerkiksi sosiaalisessa ilmastorahastossa EU:n rahoitus kytketään jäsenvaltioiden laatimiin ilmastotoimien sosiaalisen tuen suunnitelmiin, joihin voi sisältyä myös kansalliseen toimivaltaan kuuluvaa suoraa tulotukea kotitalouksille.

Käytännössä komissio ohjaa jäsenvaltioiden päätöksentekoa esimerkiksi talouspolitiikan, koulutuksen ja sosiaalipolitiikan aloilla EU:ssa hyväksyttävien suositusten ja suunnitelmien avulla. Näiden sisältö pohjautuu kunkin jäsenvaltion hallituksen ja komission välisiin keskusteluihin, joiden tarkoituksena on sitoa kansallinen päätöksenteko etukäteen EU:ssa jo tehtyihin sitoumuksiin.

Kansallisten parlamenttien vaikutusmahdollisuudet tämänkaltaiseen vaikuttamiseen ovat heikompia kuin jos kyseessä olisi perinteisempien lainsäädäntökeinojen käyttö.  

Kuka EU-varojen käytöstä päättää?

Uuden toimintatavan lippulaiva on EU:n elpymisväline, jonka kautta jaettavan rahoituksen avulla EU ulottaa vaikutusvaltaansa kaikille kansallisille politiikanaloille. Tarkoituksena oli, että yhteisestä kukkarosta maksettavan rahan käyttöä valvottaisiin huolella myös muissa jäsenvaltioissa. Suomessa eurooppaministerinä edellisellä hallituskaudella toiminut Tytti Tuppurainen korosti pakettia hyväksyttäessä, kuinka EU-raha suunnataan eurooppalaisen ohjausjakson suositusten toteuttamiseen. Keskeinen instrumentti on kansallinen elpymissuunnitelma:   

”Neuvosto tulee käsittelemään jokaisen jäsenmaan elpymissuunnitelman, myös Suomen elpymissuunnitelman, tekee siitä päätöksen, ja jos käy niin, että varoja ei käytetäkään tämän yhdessä hyväksytyn elpymissuunnitelman mukaisesti, on hätäjarru, jonka mukaan yksikin jäsenmaa voi vaatia, että rahojen maksatus tuodaan Eurooppa-neuvostoon, jossa jäsenmaat yksimielisesti voivat todeta, että maksatus keskeytetään. ”

Menettely on kuitenkin jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Yhteys maakohtaisiin suosituksiin jää satunnaiseksi ja yleiseksi. Neuvottelut rahoitettavista kohteista käydään komission ja kunkin jäsenvaltion virkamiesten välillä luottamuksellisissa keskusteluissa. Kunkin jäsenvaltion kansallinen elpymisuunnitelma käsitellään jäsenvaltioiden välisissä elimissä (talous- ja rahoitusasioiden komitea ja komitologiamenettely) pikaisesti ja muodollisesti, mutta vailla varsinaisia sisältökeskusteluja.

Vallankäyttö on pitkälti näkymätöntä. Komissio on järjestelmällisesti kieltäytynyt kansallisia suunnitelmia koskevista asiakirjapyynnöistä vedoten menettelyn luottamuksellisuuteen.

Usein aineistoja ei ole saatavilla kuin kansallisella kielellä. Esimerkiksi Portugalin kolmannen ja neljännen maksuerän hyväksyminen joulukuussa tapahtui yhdeksässä päivässä, mikä kuvastaa hyvin sitä, ettei muilla jäsenvaltioilla ole käytännön edellytyksiä perehtyä rahoitettaviin kohteisiin ja maksuedellytysten täyttymiseen.

Ratkaisevimmalla pelipaikalla on komissio, jolla on harkintavaltaa siinä, mihin rahoitusta suunnataan. Sen vallankäyttö on pitkälti näkymätöntä. Komissio on järjestelmällisesti kieltäytynyt kansallisia suunnitelmia koskevista asiakirjapyynnöistä vedoten menettelyn luottamuksellisuuteen.

Keskeisintä lopulta on, että jäsenvaltiot kykenevät toteuttamaan niiden kanssa sovitut uudistukset ja investoinnit elokuuhun 2026 mennessä siten, että niille jyvitetty rahasumma kyetään maksamaan. Suunnitelmien hyväksyttävyydestä ei ole juuri käyty julkista keskustelua kuin Unkarin ja Puolan kohdalla, eikä tällöinkään liittyen niiden esittämien rahoituskohteiden hyödyllisyyteen. Kun määräaika elpymisvälineen rahoituksen käytölle lähestyy, kriteerit eivät ole ainakaan tiukentumassa.

Mihin raha menee?

Suomalaisessa keskustelussa on pyritty korostamaan elpymisvälineen rahoituskohteiden hyödyllisyyttä Suomen kannalta. Edellisen hallituksen valtiovarainministeri Matti Vanhasen mukaan ”Jokainen maa joutuu tekemään suunnitelmansa, joka unionin tasolla hyväksytään. Ei tätä rahaa mihin hyvänsä saa.” Silloinen pääministeri Sanna Marin korosti:

”Tärkein kysymys onkin, mitä elpymisvälineen kautta jaettavilla varoilla saadaan aikaiseksi. Kriteerit ovat selvät. Elpymisrahaa tulee käyttää yhteiskuntiemme modernisoimiseen investoimalla pääasiassa tutkimukseen ja innovaatioihin, oikeudenmukaiseen vihreään siirtymään sekä digitalisaatioon.”

Kun välineen soveltamisesta on nyt muutaman vuoden kokemus voidaan todeta, että melkein mihin tahansa rahaa kyllä saa. Kriteerit ovat kaikkea muuta kuin selvät. 

Digitalisaatio on ollut yksi Ursula von der Leyenin komission kärkiteemoista, ja EU onkin tällä vaalikaudella säädellyt laajasti digitaalisia sisämarkkinoita. Komission digitaalista vuosikymmentä koskeva, vuonna 2022 julkistettu ohjelma kuvaa hyvin teeman määrittelemättömyyttä. Sen tavoitteet liittyvät jäsenvaltioille kuuluvaan koulutuspolitiikaan, yksityissektorin vastuulla oleviin digitaalisiin infrastruktuureihin ja yritysten digitalisaatioon sekä jäsenvaltioiden hallinnon digitalisaatioon.

Digitalisaation tukemisella on perusteltu EU-varojen käyttöä muun muassa satojen tuhansien kannettavien tietokoneiden hankkimiseen koululaisille ja julkisen sektorin tietojärjestelmien uusimiseen lukuisissa jäsenvaltioissa. Euroopan parlamentin valiokunnissa on syystäkin kritisoitu komissiota siitä, ettei sen varainjaon taustalla ole selkeää digitalisaatiota koskevaa strategiaa.

Ympäristö- ja ilmastoasiat kuuluvat vahvasti unionin toimivaltaan, mutta näidenkin tavoitteiden toteutuminen herättää kysymyksiä. Vihreän siirtymän perusteella elpymisvälineestä rahoitetaan mittavasti jäsenvaltioiden julkisen sektorin autokannan ja liikennevälineiden uudistamista sähkökäyttöisiin.

Italiassa huomattava osa rahoitusta on suunnattu rakennusten energiatekniikan uudistamiseen. Kotitaloudet saavat 110 prosentin veronalennuksen energiatehokkuutta edistävistä remonteista. Vaikka nämä toimet eittämättä voivat vähentää päästöjä, on jokseenkin varmaa, että ilmastonäkökulmasta tarjolla olisi muita huomattavasti tehokkaampiakin toimia.  Eurooppalaisessa mediassa on viime viikkoina kohistu Euroopan syyttäjäviraston (EPPO) tiedoista, joiden mukaan Eurobonukseen suunnatuista varoista lähes 600 miljoonaa on valunut rikollisjengeille.

Digitalisaation tukemisella on perusteltu EU-varojen käyttöä muun muassa satojen tuhansien kannettavien tietokoneiden hankkimiseen koululaisille ja julkisen sektorin tietojärjestelmien uusimiseen lukuisissa jäsenvaltioissa.

Vaihtoehtoisia toimia ei kuitenkaan menettelyssä arvioida. Kun elpymisväline ulottuu syvälle kansalliseen toimivaltaan, kansallisen omistajuuden kannalta keskeistä on ollut jättää jäsenvaltioiden hallitukset käytännössä kirjoittamaan rahoitussuunnitelmansa itse.

Elpymisvälineen rahoituksessa ei edellytetä useiden jäsenvaltioiden välisiä hankkeita, kuten esimerkiksi eurooppalaisten junaverkkojen tai yhteiseurooppalaisten ja yhteentoimivien energiaverkkojen uudistamista. Uusiutuvien energialähteiden kohdalla painopiste on juuri jäsenvaltion omissa uusiutuvan energian ratkaisuissa, jotka todennäköisesti toimivat energian sisämarkkinoiden kehittymistä vastaan. Myös tutkimukseen suunnattu rahoitus jaetaan jäsenvaltioille osana niiden ennalta määriteltyä rahoituspottia, eikä siitä kilpailla eurooppalaisella tasolla.

Käytännössä laajasti määritellyt unionin tavoitteet kuten vihreä siirtymä, tutkimus tai digitalisaatio eivät ole ohjanneet unionin rahoituksen käyttöä tavalla, joka perustelisi hankkeiden rahoittamista juuri unionin varoista.

Rakenneuudistukset

Demokratian ja kansallisten parlamenttien aseman kannalta keskeisin kysymys liittyy EU-rahoituksen käyttöön rakenneuudistusten kannustamisessa – tavoite johon Suomi on suhtautunut syystäkin kriittisesti. Eurooppalaisessa keskustelussa yksi elpymispaketin keskeisimmistä perusteluista on kuitenkin liittynyt jäsenvaltioissa hitaasti edenneiden uudistusten kirittämiseen.

Jäsenvaltioiden suunnitelmiin sisältyy sekä lainsäädäntöuudistuksia että investointeja. Näiden joukossa on myös rakenteellisia uudistuksia, jotka ovat jo lähtökohtaisesti monimutkaisia poliittisia kokonaisuuksia. Uudistusten  kohtalo ratkeaa kansallisissa vaaleissa ja tulokset näkyvät vasta paljon myöhemmin.

Suomen kohdalla maakohtaiset suositukset ovat sisältäneet kehotuksen ”parantaa sosiaali- ja terveyspalvelujen kustannustehokkuutta ja yhdenvertaista saatavuutta”. Kun sote-uudistus nyt on toteutettu, voidaan pohtia, miten hyvin tavoite toteutui ja kuinka helppo sen onnistumista on arvioida. Vastaava esimerkki on Espanjan vuonna 2012 troikan johdolla tekemä työmarkkinauudistus, jonka purkamista EU tukee nyt elpymisvaroista.

Demokratian ja kansallisten parlamenttien aseman kannalta keskeisin kysymys liittyy EU-rahoituksen käyttöön rakenneuudistusten kannustamisessa – tavoite johon Suomi on suhtautunut syystäkin kriittisesti.

Komissio julistaa jo uuden lähestymistavan menestystä, eikä sen kärkihankkeella ole mahdollisuutta epäonnistua. Juhliminen on kuitenkin pahasti ennenaikaista. Tässä vaiheessa voidaan sanoa vain, että elpymisvälineellä rakenneuudistuksia on kyetty jossain määrin kirittämään erityisesti niissä jäsenvaltioissa, jotka saavat välineestä suurimman potin. Kokonaan toinen asia on, osoittautuvatko ne onnistuneiksi.

Useassa jäsenvaltiossa, kuten esimerkiksi Portugalissa ja Unkarissa, EU rahoittaa elpymissuunnitelmien kautta myös sote-sektorin perustoimintaa, kuten sairaaloita, sairaanhoitohenkilökunnan palkkaamista sekä asunnottomille ja vähävaraisille järjestettävää majoitusta. Nämä ovat terveydenhuollon ja sosiaaliturvan perustehtäviä, joista huolehtiminen kuuluu jäsenvaltioiden toimivaltaan ja on tähän asti rahoitettu kansallisista budjeteista. Olisi aiheellista pohtia, mitä syytä EU:lla on rahoittaa tai palkita jäsenvaltiota kansallisista toimista, joista nämä pääosin päättävät itse.

Palkintoja, ei kulukorvauksia

Merkittävällä tavalla unionin rahoituksen käyttöä muuttaa myös vuonna 2018 mahdollistettu ja elpymisvälineessä täysin omaksuttu suorituspohjainen (performance-based) rahoitustapa. Rahoitusta myönnetään palkintona tiettyjen etappien tai uudistusten hyväksymisestä riippumatta niiden kuluista. Etappina voi olla esimerkiksi, että hyväksytään määrittelemätön ‘laki koulutusuudistuksesta’, ‘jätelaki’, vaikutusarviointi tai jonkinlainen strategia.

Perinteisessä koheesiopolitiikassa jäsenvaltioiden osallistumista rahoitettujen toimenpiteiden  kustannuksiin on pidetty tärkeimpänä tapana varmistaa, että unionin rahoitusta käytetään vastuullisesti ja läpinäkyvästi. Elpymisvälineessä jäsenmaiden ei edellytetä osallistuvan hankkeiden kustannuksiin.

Euroopan tilintarkastustuomioistuin on kiinnittänyt toistuvasti huomiota siihen, että uudella tavalla määritellyt maksuperusteet heikentävät selkeästi EU:n varainkäytön valvontaa.

Kuitteja ei kysellä, sillä unionin rahoitus on eriytetty siitä, paljonko toimet tosiasiassa maksavat tai maksavatko mitään. Komissio päättää, minkälainen summa millekin toimelle hyvitetään. Kun komissio toteaa elpymissuunnitelmassa määritellyt tavoitteet saavutetuiksi, jäsenvaltio voi käyttää varat mihin tahansa tarkoitukseen kansallisen talousarvionsa puitteissa.

Euroopan tilintarkastustuomioistuin on kiinnittänyt toistuvasti huomiota siihen, että uudella tavalla määritellyt maksuperusteet heikentävät selkeästi EU:n varainkäytön valvontaa.

Komissiossa puolestaan pidetään kokemuksia elpymispaketista positiivisina ja niitä ollaan vakiinnuttamassa uusiinkin rahoitusinstrumentteihin. Vastaavaa menettelyä on nyt esitetty myös huomattavan korruptoitunutta Ukrainaa ja Länsi-Balkania koskeviin uusiin rahoitusvälineisiin, vaikka sen hyödyistä ja haitoista on käyty niukasti julkista keskustelua.

Mitä EU:n pitäisi rahoittaa?

Nykyisten rahoituskehysten väliarvio kertoo karua kieltä siitä, että EU:n olisi kiireellisesti mietittävä varainkäyttönsä periaatteet uudelleen. Elpymispakettiin liittyvien lainojen takaisinmaksu ja nousseet korkokulut rajoittavat jo nyt ja tulevaisuudessa EU:n mahdollisuuksia rahoittaa niitä eurooppalaisia julkishyödykkeitä, joiden rahoittaminen juuri EU-tasolla olisi ratkaisevan tärkeää. Tällaisia ovat esimerkiksi Ukrainan tilanne, muuttoliikkeen hallinta, turvallisuus ja strategiset kumppanuudet.

Neuvottelut uudesta rahoituskehyksestä alkavat lähivuosina. Kyse ei ole vain kehysten koosta ja prioriteeteista tai siitä, millä EU:n toimet jatkossa rahoitetaan (kuten velka tai uudet omat varat), vaan täysin uudenlaisesta toimintamallista, johon myös Suomen tulisi muodostaa kantansa.

OTT, professori Päivi Leino-Sandberg toimii eurooppaoikeuden professorina Helsingin yliopistossa ja tutkii EU:n valtarakenteita ja päätöksentekoa.

Kirjoitus pohjautuu osin Saksan valtiovarainministeriön pyynnöstä laadittuun selvitykseen, joka julkaistaan myöhemmin keväällä 2024.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Günther / Pixabay

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Rahan valta – mitä EU:n pitäisi rahoittaa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kulunut viisivuotiskausi oli mullistusten aikaa Euroopan unionin talouspolitiikassa. Eurooppa syöksyi vuonna 2020 koronapandemian etenemistä hidastaneiden sulkutoimien aiheuttamaan talouskriisiin, jota seurasivat nopealla tahdilla Venäjän laajamittainen hyökkäyssota Ukrainassa, energiakriisi, inflaation kiihtyminen ja korkotasojen nopea nousu.

Sekä EU että sen jäsenmaat tekivät rajuja toimenpiteitä kriisien taloudellisten vaikutusten lievittämiseksi. Kokonaisuutena toimenpiteet ilmensivät merkittävää suunnanmuutosta eurooppalaisessa talouspolitiikassa.

Tarkastelen tässä tekstissä eurooppalaisen talouspolitiikan viimeaikaisia muutoksia erityisesti suhteessa julkiseen velkaan, yritysten saamiin valtiontukiin ja valtioiden rooliin talouden ohjaamisessa. Kertaan myös EU:n alijäämä- ja velkasääntöihin tehtyä uudistusta ja katsastan, millaisia talouspoliittisia vaihtoehtoja eurooppalaiset puolueet esittävät eurovaalien alla.

Talouspolitiikan suunnanmuutos

Kriisivuodet käänsivät eurooppalaista talouspolitiikkaa uuteen asentoon. Yksi muutoksista koski suhtautumista julkiseen velkaan. Jo alkuvuonna 2020 Euroopan komissio hyllytti jäsenmaiden alijäämiä ja julkista velkaantumista rajoittavan sääntökehikon. Näin komissio salli mittavat julkiset tukitoimet, joilla hallitukset pehmensivät pandemian edellyttämien sulkutoimien aiheuttamaa taloudellista iskua.

EU-maat sopivat kesällä 2020 myös yhteiseen velanottoon perustuvasta elpymisrahastosta. Jäsenmaat ovat sittemmin voineet hakea rahastosta sekä lainoja että avustuksia muun muassa pandemian aiheuttamien haittojen lievittämiseen sekä talouden vihreää siirtymää ja digitaalista siirtymää edistäviin investointeihin. Rahastolla on ollut suuri rooli esimerkiksi Kreikan ja Espanjan taloudellisessa elpymisessä pandemian jälkeen.

Toinen merkittävä suunnanmuutos nähtiin suhtautumisessa valtiontukiin. Perinteisesti EU on keskittynyt sisämarkkinoiden edistämiseen, ja se on suhtautunut epäilevästi toimiin, joilla valtiot puuttuvat niillä käytävään kilpailuun yrityksiä tukemalla.

Kriisivuodet käänsivät eurooppalaista talouspolitiikkaa uuteen asentoon. Yksi muutoksista koski suhtautumista julkiseen velkaan.

Koronakriisin alettua komissio kuitenkin löyhensi valtiontukia koskevia rajoitteita. Venäjän hyökkäyssodan alettua komissio jatkoi valtiontukia koskevien sääntöjen lievennyksiä. Näin komissio on sallinut toimet, joilla jäsenmaat auttavat yrityksiään esimerkiksi pärjäämään kohonneiden energiakustannusten kanssa tai investoimaan vähäpäästöiseen teknologiaan.

Sittemmin valtiontukisääntöjen lievennyksiä on perusteltu myös tarpeella vastata Yhdysvalloissa toimeenpantuun lainsäädäntöön, jolla korkean teknologian tuotantoa on houkuteltu maahan yritystukien avulla. Lievennysten ansiosta jäsenmaat ovat tukeneet yrityksiään satojen miljardien eurojen arvosta. Ylivoimaisesti suurimmat yritystukien jakelijat ovat olleet Saksa ja Ranska.

Kolmas ja edelliseen kytkeytyvä suunnanmuutos koskee suhtautumista valtioiden rooliin talouden ohjaamisessa. Viime vuosina teollisuuspolitiikasta on tullut suosittu iskusana. EU:ssa on voimistunut halu lisätä teollisen tuotannon kapasiteettia esimerkiksi terveydenhoidon, ruoantuotannon, energian ja korkean teknologian sektoreilla.

Teollisuuspolitiikalla on haluttu vahvistaa eurooppalaista huoltovarmuutta ja omavaraisuutta. Myös tarve edistää vihreää siirtymää ja investointeja puolustusteollisuuteen on nostanut teollisuuspolitiikan kurssia eurooppalaisessa talouspolitiikassa.

Käänne talouskuriin

Siirtymä kohti ekologisesti kestävää taloutta ja sotilaallisen toimintakyvyn parantaminen vahvistavat myös jatkossa vaatimuksia julkisten investointien kasvattamisesta Euroopassa. Pelkästään EU:n tälle vuosikymmenelle asettamien ilmastotavoitteiden saavuttamisen on arvioitu edellyttävän nykyistä yli 400 miljardia euroa suurempia investointeja vuosittain.

Julkisten alijäämien ja velan kasvu, kiihtynyt inflaatio sekä rahapolitiikan kiristyminen ovat kuitenkin heittäneet kapuloita velkavetoisen teollisuuspolitiikan rattaisiin. Kovin vimma tukea yksityistä sektoria julkisia menoja kasvattamalla vaikuttaa olevan jo takana. Talouskuriajattelu ja ”fiskaalikonservatismi” ovat Suomen lisäksi nousussa myös monessa muussa Euroopan maassa.

Kiristyvä suhtautuminen julkiseen velkaan heijastuu EU:n tulevaan rahankäyttöön. Pandemian aikana perustettu EU:n elpymisrahasto on tulossa matkansa päähän lähivuosina. Viimeiset hakemukset jätettiin rahastoon elokuussa 2023, ja viimeiset rahat jaetaan vuonna 2026.

Taloudellisista hyödyistään huolimatta elpymisrahasto on ollut Eurooppaa jakava asia, ja vastustus yhteisvelkaa kohtaan on kasvanut monissa jäsenmaissa.

Samaan aikaan esitykset uusista yhteisvelkaan perustuvista rahastoista ovat vastatuulessa. Taloudellisista hyödyistään huolimatta elpymisrahasto on ollut Eurooppaa jakava asia, ja vastustus yhteisvelkaa kohtaan on kasvanut monissa jäsenmaissa.

Osoituksena tästä komission esitykset EU:n yhteisen puolustusteollisuuden vahvistamiseksi jäivät odotettua vaisummiksi. Euroopan sisämarkkinoista vastaava komissaari Thierry Breton oli puhunut ennakkoon jopa 100 miljardin euron yhteisen rahaston perustamisesta ja yhteisvelan ottamisesta asetuotannon ja ostojen kiihdyttämiseksi. Komission maaliskuussa 2024 julkistamassa esityksessä puhutaan kuitenkin vain yhteisten hankintojen vauhdittamisesta ja 1,5 miljardin euron menoerästä, joka rahoitetaan EU:n budjetista.

Myös halu rajoittaa yritysten saamia valtiontukia on kovaa erityisesti pienissä jäsenmaissa, kuten Suomessa. Onkin epäselvää, saavatko komission väliaikaisiksi tarkoittamat lievennykset valtiontukisääntöihin enää jatkoaikaa. Osa sallituista tukimuodoista päättyy jo vuoden 2024 aikana, ja loppujen on määrä päättyä vuoden 2025 loppuun mennessä.

Mikäli valtionavustukset ja EU:n yhteiset rahoitusvälineet ajetaan suunnitelmien mukaisesti alas lähivuosina, on mahdollista, että julkiset investoinnit tyrehtyvät ja talouskurin aika palaa jälleen Eurooppaan. Tämä merkitsisi, että EU:n päästövähennystavoitteet vaarantuvat. Myös työllisyystilanne ja kotitalouksien taloudellinen turvallisuus voisivat heikentyä.

Uudistettujen budjettisääntöjen vaikutus on kiistanalainen

Talouspolitiikan tulevan suunnan kannalta keskeinen hanke kuluneen viisivuotiskauden aikana oli jäsenmaiden julkisia alijäämiä ja velkaa koskevan sääntökehikon uudistaminen. Komissio käynnisti näiden vakaus- ja kasvusopimukseen kirjattujen budjettisääntöjen uudistamisen jo vuonna 2019. Tahmeasti edenneestä uudistuksesta päästiin sopuun vasta helmikuussa 2024, ja uusia sääntöjen soveltamisen on tarkoitus alkaa vuonna 2025.

Uusitut säännöt säilyttävät jo Maastrichtin sopimuksessa asetetut rajat, joiden mukaan jäsenmaiden julkinen alijäämä saa olla enintään kolme prosenttia bruttokansantuotteesta ja julkisen velan suhde BKT:hen saa olla enintään 60 prosenttia. Uudistuksella komissio kuitenkin haki joustoa sääntöjen tulkintaan.

Jatkossa jokainen sallitun velkasuhteen rajan ylittävä jäsenmaa neuvottelee komission kanssa itselleen räätälöidyn julkisten menojen sopeuttamispolun seuraavaksi neljäksi tai seitsemäksi vuodeksi. Sen tarkoitus on kutistaa alijäämiä ja saada julkinen velkasuhde pysyvästi laskevalle uralle.

Jatkossa jokainen sallitun velkasuhteen rajan ylittävä jäsenmaa neuvottelee komission kanssa itselleen räätälöidyn julkisten menojen sopeuttamispolun seuraavaksi neljäksi tai seitsemäksi vuodeksi.

Komissio seuraa jäsenmaan pysymistä sovitulla menouralla. Osa menoista jätetään kuitenkin huomioimatta, kun komissio arvioi sovitun politiikan noudattamista. Näitä ovat esimerkiksi julkiset korkomenot, suhdanteista riippuvat työttömyyskorvaukset sekä EU:n hyväksymät kertaluontoiset investoinnit.

Monimutkainen sääntöuudistus on kirvoittanut erisuuntaisia arvioita sen vaikutuksista. Optimistien mukaan uudet säännöt antavat jäsenmaille kaivattua talouspoliittista liikkumavaraa lähivuosien investointitarpeisiin vastaamiseksi.

Arvostelijat ovat kuitenkin varoittaneet, että uudistettuinakin budjettisäännöt voivat estää tärkeiden investointien toteuttamisen ja vaikeuttavat EU:n päästövähennystavoitteiden saavuttamista. Euroopan ammatillisen yhteisjärjestön EAY:n mukaan uudet säännöt voivat lisäksi laukaista vahingoittavan talouskurikierteen ja heijastua kielteisesti miljooniin työntekijöihin.

Uudistusta on myös arvosteltu siitä, että se ei edelleenkään tee EU:n yhteisistä alijäämä- ja velkasäännöistä uskottavia. Tästä näkökulmasta uudistuksen ongelma on siinä, että komissio käyttää jatkossakin merkittävää harkintavaltaa arvioidessaan, noudattavatko jäsenmaat sovittua menouraa. Komissiolla ei välttämättä ole valmiutta asettaa sanktioita etenkään suurille jäsenmaille, mikäli ne rikkovat sääntöjä.

Talouspolitiikan vaihtoehdot Euroopan parlamentissa

Kiistelty budjettisääntöjen uudistus jakoi Euroopan parlamenttia. Parlamentti hyväksyi uudet säännöt lopulta keskustaoikeistolaisen EPP-ryhmän, sosialistien ja demokraattien S&D-ryhmän, liberaalidemokraattisen Renew Europe -ryhmän sekä konservatiivis-kansallismielisen ECR-ryhmän muodostamalla enemmistöllä. Sen sijaan parlamentin vasemmistoryhmä ja vihreät vastustivat uusia velkasääntöjä.

Budjettisääntöjen uudistus heijasteli Euroopan jakautumista suhteessa julkiseen velkaan ja sillä rahoitettaviin investointeihin. Tämä näkyy myös selvinä eroina eurooppalaisten puolueiden välillä.

Tiukan taloudenpidon linja korostuu etenkin parlamentin suurimman ryhmän taustalla olevan Eurooppalaisen kansanpuolueen EPP:n esityksissä. Vaaliohjelmassaan EPP toki puhuu runsaasti investointitarpeesta sekä sotilaalliseen puolustukseen että uusiutuvaan energiaan.

Puolue kuitenkin kohdistaa toiveensa yksityiseen sektoriin niiden toteuttamisessa. Hallitusten ja EU:n vastuulla on rohkaista yksityisiä investointeja lähinnä keventämällä sääntelyä, vauhdittamalla luvituksia ja helpottamalla pankkien ja yritysten toimintaa sisämarkkinoilla. Uusille EU-tason rahastoille EPP ei näe tarvetta.

Budjettisääntöjen uudistus heijasteli Euroopan jakautumista suhteessa julkiseen velkaan ja sillä rahoitettaviin investointeihin. Tämä näkyy myös selvinä eroina eurooppalaisten puolueiden välillä.

EPP:n tavoin myös Euroopan konservatiivien ja reformistien puolue ECR suhtautuu kielteisesti uusiin yhteisvelkaan perustuviin rahastoihin. Sen sijaan Euroopan parlamentissa Renew Europe -ryhmän muodostavat Euroopan liberaalidemokraattiset puolueet ALDE, EDP ja Ranskan Renaissance ovat avoimia uuden investointirahaston perustamiselle. Ne näkevät sen keinona vahvistaa Euroopan omavaraisuutta etenkin strategisesti tärkeiden teknologioiden ja raaka-aineiden tuotannossa.

Myös Euroopan sosiaalidemokraattinen puolue PES korostaa tarvetta turvata julkisten investointien jatkuminen myös tulevina vuosina. PES ilmoittaa vaaliohjelmassaan vastustavansa paluuta talouskurin aikaan ja kannattaa pysyvän yhteisvelkaan nojaavan investointirahaston perustamista.

Voimakkaimmin julkisten investointien edistäminen korostuu Euroopan vihreän puolueen ohjelmassa ja Euroopan vasemmistopuolueen ohjelmassa. Pysyvän yhteisvelkaan perustuvan rahaston lisäksi vihreät ja vasemmisto haluavat uudistaa koko EU:n harjoittaman talousohjauksen tavalla, joka ohjaa jäsenmaita investoimaan sosiaaliseen ja ekologiseen jälleenrakennukseen.

Tämä sisältää vaatimuksen uudistaa alijäämä- ja velkasäännöt siten, että jäsenmaat saavat lisää liikkumavaraa rahoittaa vihreää siirtymää ja julkisia palveluja. Vihreät ja vasemmisto vaativat myös Euroopan keskuspankin valjastamista kestävyyssiirtymää edistäviin investointeihin muun muassa edullisten tai korottomien lainojen tarjoamisen muodossa.

Eurooppalaiset äänestävät talouspolitiikan suunnasta

Kesäkuisten eurovaalien alla Eurooppa on talouspoliittisessa tienhaarassa. Jatkaako EU kuluneen viisivuotiskauden tapaan talouden julkisia tukitoimia, vai korostuuko jatkossa julkisen velkaantumisen suitsiminen? Miten käy talouden kestävää siirtymää edistävien investointien?

Euroopassa vallitsee laaja yksimielisyys investointien tarpeesta etenkin vihreään siirtymään ja puolustukseen. Myös eurooppalaisen tuotannon ja teollisuuden kilpailukyvyn tukemiselle on laajaa kannatusta. Keinot näiden pyrkimysten rahoittamiseksi jakavat kuitenkin Eurooppaa.

On selvää, että monet EU:n julkista kulutusta ja velkavetoisia investointeja edistävät toimet ovat lähivuosina päättymässä. Samalla uudistettujen budjettisääntöjen vaikutus jäsenmaiden tekemiin julkisiin investointeihin on toistaiseksi hämärän peitossa.

Eurovaalien tuloksella tulee olemaan vaikutusta eurooppalaisen talouspolitiikan suunnalle. Eurooppalaisten puolueiden vaaliohjelmat osoittavat, että äänestäjillä on vaaleissa tarjolla merkittävästi toisistaan poikkeavia talouspolitiikan vaihtoehtoja.

VTT Markus Ojala on poliittisen viestinnän tutkija Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Tabrez Syed / Unsplash

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Valintoja investointitarpeiden ja talouskurin välillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kautensa alussa vuonna 2019 Euroopan komissio maalaili Ursula von der Leyenin johdolla Euroopan unionille vision kaksitahoisesta siirtymästä kohti tulevaisuuden Eurooppaa. Vihreän siirtymän lisäksi von der Leyen asetti komissionsa ydintavoitteeksi siirtymän kohti ”uutta digitaalista maailmaa”.

Digitalisaatio on myös ollut yksi toimikautensa päättävän komission näkyvimpiä politiikka-alueita. Unionin digipolitiikan hankkeet ovat näkyneet julkisessa keskustelussa niin Euroopan unionissa kuin myös Euroopan ulkopuolella. Suuri yleinen kiinnostus, digitalisaation merkitys taloudelle ja yhteiskunnalle sekä komission oma kunnianhimo ovat kasvattaneet painetta onnistua digipolitiikassa.

Tässä kirjoituksessa käyn läpi von der Leyenin komission digipolitiikan keskeisimpien osa-alueiden tavoitteita, keinoja ja mahdollisia vaikutuksia. Arvioin myös lyhyesti tulevan komission digipolitiikan suuntaa.

Ihmiskeskeinen digitalisaatio

Jo kautensa alussa nykyinen komissio muotoili uudelleen EU:n lähestymistavan digipolitiikkaan. Kaksi edellistä komissiota olivat lähestyneet digipolitiikkaa ensisijaisesti taloudellisesta tulokulmasta, niin sanottujen digitaalisten sisämarkkinoiden (Digital Single Market) rakentamisen kautta. Von der Leyenin komissio sen sijaan näki digitalisaation yhteiskuntaa kokonaisvaltaisemmin muokkaavana voimana. Komission tavoitteeksi tuli rakentaa yleisesti ”Euroopan digitaalista tulevaisuutta”, jonka ”moottorina ovat yhteisiin arvoihimme kiinnittyneet digitaaliset ratkaisut ja joka rikastuttaa meitä kaikkia”.

Toimikauden edetessä tämä lähestymistapa kiteytyi komission visioksi ihmiskeskeisestä digitalisaatiosta. Tämän varsin abstraktin tavoitteen käytännön merkitys ei ole ilmeinen. Yhtäältä ihmiskeskeisyys käsittää unionille jo pitkään tärkeitä tavoitteita muun muassa yksilön oikeuksista ja valinnanvapaudesta, digipalvelujen ja teknologioiden turvallisuudesta sekä toimivasta markkinakilpailusta.

Ihmiskeskeisyys erottaa EU:n strategian Yhdysvaltojen ja Kiinan digitalisaatiopolitiikasta.

Toisaalta ihmiskeskeisyys on tuonut digitalisaatiostrategiaan uusia piirteitä. Ihmiskeskeisyyden voidaan nähdä painottavan ihmiskontrollin ensisijaisuutta uusiin teknologioihin nähden. Yhä autonomisemmin toimivien teknologioiden tulee edistää ihmisten hyvinvointia ja olla viime kädessä ihmisten hallinnassa.

Ihmiskeskeisyys toimii myös EU:n strategian erottavana tekijänä uudessa kiristyneessä geopoliittisessa ajassa. Ihmiskeskeisyys erottaa EU:n strategian Yhdysvaltojen ja Kiinan digitalisaatiopolitiikasta. Geopoliittiseksi julistautunut komissio on korostanut, että ihmiskeskeinen digitalisaatio on nimenomaan eurooppalaisille arvoille perustuva vaihtoehto Euroopan digitaalisesta tulevaisuudesta – ”digitaalisen suvereniteetin” ilmentymä.

Strategian keskiössä oleva abstrakti ihminen mahdollistaa kuitenkin EU:n vision yleispätevyyden. Ihmiskeskeistä digitalisaatiota perus- ja ihmisoikeuksineen on periaatteessa mahdollista toteuttaa missä päin maailmaa tahansa, ja komissio onkin ollut avoin tavoitteestaan edistää eurooppalaista digitalisaatiostrategiaa maailmanlaajuisesti.

Verkkoalustojen suitset

Pääasiassa yhdysvaltalaisten ja kiinalaisten verkkoalustojen, kuten Facebookin, Googlen, Amazonin ja TikTokin hallitseva markkina-asema Euroopassa aiheutti ongelmia jo edelliselle Jean-Claude Junckerin johtamalle komissiolle muun muassa alustoilla vilisevien tekijänoikeusrikkomusten, vihapuheen ja disinformaation vuoksi.

Nykyinen komissio jatkoi perusoikeuksien nimissä näiden ongelmien ratkomista entistä ponnekkaammin digipalvelusäädöksellä (DSA). Lisäksi verkkoalustoille keskittynyt markkinavoima nousi ihmiskeskeisessä digitalisaatiovisiossa ongelmaksi itsessään, mitä unioni pyrkii nyt hillitsemään digimarkkinasäädöksellä (DMA).

On epäselvää, ovatko verkkoalustat unionin suitsissa vai ovatko ne sittenkin itse entistä tiukemmin suitsia pitelemässä. Sen määrittää lopulta säännösten eri toimeenpanoelinten tuleva toiminta.

DSA:n säännösten tavoitteena on lisätä alustayhtiöiden vastuuta esimerkiksi laittoman vihapuheen ja yhteiskuntaa rapauttavan disinformaation torjumisesta. Uudet säännöt edellyttävät kuitenkin jatkuvaa tulkintaa. On epäselvää, mitä esimerkiksi velvollisuudet hillitä perusoikeuksia uhkaavia riskejä käytännössä vaativat alustayhtiöiltä.

Vaikka DSA antaa julkisille viranomaisille viimeisen sanan sääntelyn tulkinnassa, on ensisijainen vastuu uusien varsin yleisluontoisten sääntöjen konkretisoinnista yhtiöillä itsellään. Tutkijat ovatkin kritisoineet DSA:ta siitä, että se antaa alustayhtiölle myös vallan määrittää ensi kädessä säännösten konkreettisen sisällön ja merkityksen. On epäselvää, ovatko verkkoalustat unionin suitsissa vai ovatko ne sittenkin itse entistä tiukemmin suitsia pitelemässä. Sen määrittää lopulta säännösten eri toimeenpanoelinten tuleva toiminta.

Data liikkeelle

Lisäksi von der Leyenin komissio on pyrkinyt luomaan uudenlaista digitaalisen datan vapaaseen liikkuvuuteen ja hyödyntämiseen perustuvaa datataloutta. Nykyisellään datan hyödyntäminen tuotteiden ja palveluiden kehityksessä on vaikeaa ilman runsaita omia datavarantoja. Ihmiskeskeisen digitalisaation on reilun markkinatalouden hengessä katsottu edellyttävän nykyistä avoimempaa pääsyä dataan. Jo hyväksytyt datasäädös (Data Act) ja datahallintasäädös (Data Governance Act) pyrkivät sääntelyn kautta vapauttamaan eri toimijoiden pääsyä sekä julkisten että yksityisten toimijoiden datavarantoihin.

Nykykomission tavoitetta datan vapaasta liikkuvuudesta voidaan peilata EU:n toiseen datanhallintaan liittyvään tärkeään arvoon – tietosuojaan. Datan vapaan virtaamisen edistäminen on ensinäkemältä ristiriidassa unionin perinteisesti vahvan tietosuojapolitiikan ja -sääntelyn kanssa.

Nykykomission tavoitetta datan vapaasta liikkuvuudesta voidaan peilata EU:n toiseen datanhallintaan liittyvään tärkeään arvoon – tietosuojaan.

Edellisen Junckerin komission yhtenä merkittävimmistä saavutuksista onkin pidetty yleistä tietosuoja-asetusta (GDPR). Vaikka tätä asetusta lähestytään usein tietosuojaa turvaavana säädöksenä, sen tavoitteena ei ole ollut niinkään estää datan käsittelyä kokonaan vaan tehdä siitä huolellista, lainmukaista ja läpinäkyvää. Uusien data- ja datahallintasäädösten on ajateltu sointuvan yhteen tietosuoja-asetuksen kanssa siten, että ensimmäiset kaksi säädöstä mahdollistavat, että dataa ylipäätään jaetaan huolellisesti eri toimijoiden kesken. Tietosuoja-asetus taas takaa, että tietoa kerätään, jaetaan ja käsitellään tietosuojanäkökohdat huomioiden.

Datan käsittelyn sääntöjen pyritään takaavan luottamuksen siihen, että dataa käsittelevät tahot tekevät käsittelyn huolellisesti ja kansalaisten tarpeet huomioiden. Ilman sääntelyyn perustuvaa luottamusta kansalaiset eivät esimerkiksi olisi valmiita jakamaan dataansa eurooppalaisen datatalouden tarpeisiin. Tällöin myöskään datatalous ei kukoistaisi. Luottamuksen luominen sääntelyn avulla on ollut siten keskeinen elementti komission ihmiskeskeisessä visiossa digitaalisesta taloudesta.

Tekoälyn pelisäännöt

Kolmas ihmiskeskeisen digitalisaatiostrategian osa-alue on tekoälyn sääntely. Erilaisten automaattisten päätöksentekojärjestelmien hyödyntäminen muun muassa etuuksien, lainojen ja työhakemusten käsittelyssä sekä rajavalvonta- ja poliisitoiminnassa johtaa usein syrjintään ja virheisiin.  EU-toimielimissä tämän katsottiin vaarantavan yksilöiden oikeuksia ja eurooppalaisia arvoja, mikä johti esitykseen aivan hiljattain hyväksytystä unionin uudesta tekoälysäädöksestä (AI Act).

Vain kaikista radikaaleimmat tekoälysovellutukset, kuten Kiinassa käytössä oleva sosiaalinen pisteytysjärjestelmä, ovat kokonaan kiellettyjä tekoälysäädöksessä. Muiden tekoälysovellutusten osalta säädöksen tavoitteena on datatalouden säädösten tavoin varmistaa, että tekoälyn kehittäminen ja käyttö tehdään huolellisesti, läpinäkyvästi ja ihmisvalvonnan alla.

Sääntelyn tarkoituksena on luoda kansalaisissa luottamusta tekoälyn asteittaiseen käyttöönottoon Euroopassa. Ajatuksena on, että tekoälyn säännöt takaavan sekä yksilön oikeuksien ja yhteisten arvojen turvan että kukoistavan tekoälytalouden Euroopassa.

Seuraavat askeleet

Vaikka unionin lainsäätäjät ovat hyväksyneet kaikki tässä tekstissä mainitut säädökset, ovat niiden toimeenpano ja lopulliset vaikutukset vielä hämärän peitossa. Komissio on esimerkiksi vasta käynnistänyt ensimmäisiä tutkintojaan DSA:n sääntöjen noudattamisesta. Tekoälysäädöksen hyväksymisen yhteydessä eräs yritysten edustaja puolestaan totesi hyväksytyn ”spagettikulhon” selvittämisen jäävän seuraavan komission tehtäväksi.

Mikäli von der Leyen jatkaa komission johdossa, on todennäköistä, että tällä kaudella hyväksyttyjen säädösten toimeenpano ja noudattamisen valvonta ovat uuden komission prioriteetteja. Uusia sääntöjä ja siten ihmiskeskeistä digitalisaatiota ei nimittäin voi pitää onnistumisena ilman toimivaa valvontajärjestelmää.

Jo olemassa olevien sääntöjen toimivuuden lisäksi uuden sääntelyn esittäminen on komissiolle selkeä tapa osoittaa, että uusiin haasteisiin tartutaan.

Sääntöjen toimeenpano tarkoittaa samalla kamppailujen jatkumista siitä, mitä onnistumisella lopulta tarkoitetaan. Ovatko säännöt onnistuneet, mikäli niiden löyhempi toimeenpano edistää eurooppalaisten yritysten menestystä? Vai tarkoittaako onnistuminen sitä, että tiukka toimeenpano minimoi digitaalisesta taloudesta yhteiskunnalle aiheutuvat haitat, tarvittaessa suuremmillakin kustannuksilla yrityksille?

Jo olemassa olevien sääntöjen toimivuuden lisäksi uuden sääntelyn esittäminen on komissiolle selkeä tapa osoittaa, että uusiin haasteisiin tartutaan. Siten tämän kauden hurjasta sääntelymäärästä huolimatta on odotettavissa, että tuleva komissio tulee esittämään uutta digisääntelyä. Tämä voisi kohdistua pienempien sääntelyaukkojen paikkaamiseen tai esimerkiksi tietoturvan parantamiseen ja ulkomaisen propagandan hillitsemiseen. Varmaa kuitenkin on, että digitalisaatio tulee säilymään seuraavankin komission politiikan keskiössä.

OTM Miikka Hiltunen on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: torstensimon / Pixabay

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Ihmiskeskeinen digitalisaatio ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ympäristökysymykset nousivat edellisten eurovaalien teemaksi Euroopan laajuisten ilmastomobilisaatioiden, kuten ilmastolakkojen ja nuorten ilmastoprotestien seurauksena. Painotus näkyi myös vaalien jälkeen valitun Euroopan komission (2019–24) laaja-alaisessa vihreän kehityksen ohjelmassa.

Viime aikoina laitaoikeisto on halunnut perua epäoikeudenmukaiseksi koettuja ilmastotoimia ja myös laajat maanviljelijöiden mielenosoitukset on tulkittu protestiksi ympäristötoimia vastaan. Tarkastelemme tässä artikkelissa näkemyksiä ilmastopolitiikan ja sen oikeudenmukaisuuden tulevaisuudesta EU:ssa.

Green Deal

Ursula von der Leyenin komission laaja-alainen EU:n vihreän kehityksen ohjelma (European Green Deal) merkitsi ilmastopolitiikan tavoitteiden, keinojen ja tahdin vahvistamista. Ohjelmaan sisältynyt vuoden 2050 hiilineutraalisuustavoite ja vuoden 2030 välitavoite 55 prosentin päästövähennyksistä vuoteen 1990 nähden kirjattiin oikeudellisesti sitoviksi tavoitteiksi EU:n uuteen ilmastolakiin. Green Deal edustaa aiempaa laaja-alaisempaa ympäristöpoliittista otetta kytkemällä uusilla lakialoitteilla rahoituksen ja sosiaalipolitiikan osaksi kestävyyssiirtymää.

Päästövähennyksiä tavoitellaan uudistamalla EU:n päästökauppaa ja kiristämällä eri sektorien päästötavoitteita. Green Deal kurottaa myös EU:n rajojen yli. Esimerkiksi teollisuustuotteiden hiilirajamekanismi ja EU:n metsäkatoasetus vaikeuttavat korkeapäästöisten tuotteiden pääsyä sisämarkkinoille. Sääntely suojaa EU-tuottajia saastuttavalta kilpailulta ja ohjaa EU:n ulkopuolisia maita päästövähennyksiin.

Green Deal edustaa aiempaa laaja-alaisempaa ympäristöpoliittista otetta kytkemällä uusilla lakialoitteilla rahoituksen ja sosiaalipolitiikan osaksi kestävyyssiirtymää.

Vaikka EU:n uudet ilmastotavoitteet ovatkin aiempaa ja geopoliittisia verrokkeja kunniahimoisempia, Green Deal ei kuro kokonaan umpeen kuilua EU:n päästöjen ja Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteiden välillä. Maailmanlaajuisesti tarkastellen radikaalit päästövähennykset EU:ssa ovat Euroopan tieteellisen ilmastopaneelin mukaan ainoa oikeudenmukainen vaihtoehto. Lasin voi siis nähdä olevan joko puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä.

Ilmastotoimien arvioidaan tuovan EU:n sisällä pitkäjänteisiä hyötyjä kuten edullisempia energiakustannuksia, taloudellista kilpailukykyä ja parempaa ilmanlaatua. Samalla toimimatta jättämisen seuraukset – siis ilmastokriisin valtavat taloudelliset ja sosiaaliset kustannukset – pienenevät.  Siksi Green Deal voidaan perustellusti nähdä oikeudenmukaisena myös Euroopan sisällä.

Tästä huolimatta, osa konservatiivisesta oikeistosta ja radikaali- ja äärioikeisto ovat europarlamenttivaalien lähestyessä kyseenalaistaneet Green Dealin hintalappua. Myös Euroopan laajuiset maanviljelijöiden mielenosoitukset ovat vaalikeskustelun teema. Vaikka protestien syyt ovat moninaisia, viljelijöiden on tulkittu vastustavan uusia ympäristövaatimuksia. Komission reaktio oli lykätä tai perua joukko maanviljelijöitä koskettavia ympäristösäädöksiä.

Lupaus oikeudenmukaisesta siirtymästä

Keskeinen keino vastata kriitikoiden huolenaiheisiin ja turvata kestävyyssiirtymän laajempi hyväksyttävyys on ollut edistää siirtymän oikeudenmukaisuutta. Green Deal julistaakin, että kestävyyssiirtymä tulee toteuttaa tavalla, jossa “ketään ei jätetä”. Tämä lupaus heijastaa tietoisuutta siirtymän eriarvoistavista vaikutuksista, jossa hyödyt, seuraukset ja kustannukset jakautuvat osin epätasaisesti alueiden ja ihmisryhmien kesken.

Oikeudenmukaisuutta on edistetty ensisijaisesti uusilla tukirahastoilla. EU on perustanut oikeudenmukaisen siirtymän mekanismin, jonka lippulaivahanke on oikeudenmukaisen siirtymän rahasto. Rahasto tukee fossiilisesta energiasta riippuvaisia alueita, joihin siirtymän sosioekonomiset vaikutukset kohdistuvat kielteisimmin. Jäsenmaat voivat suunnata tuet esimerkiksi elinkeinorakenteen monipuolistamiseen ja työntekijöiden uudelleenkouluttamiseen.

Keskeinen keino vastata kriitikoiden huolenaiheisiin ja turvata kestävyyssiirtymän laajempi hyväksyttävyys on ollut edistää siirtymän oikeudenmukaisuutta. Green Deal julistaakin, että kestävyyssiirtymä tulee toteuttaa tavalla, jossa “ketään ei jätetä”.

Lisäksi EU on perustanut uuden sosiaalisen ilmastorahaston. Rahasto tukee haavoittuvia kotitalouksia, liikenteen käyttäjiä ja mikroyrityksiä, joiden oletetaan kärsivän suhteellisesti eniten EU:n laajennetun päästökauppajärjestelmän aiheuttamasta liikkumisen ja lämmityksen kustannusten noususta. Jäsenmaat voivat rahaston varoilla investoida toimiin, jotka pysyvästi vähentävät energia- tai liikenneköyhyyttä. Investointien lisäksi rahaston varoista voidaan tilapäisesti myöntää suoria tulotukia haavoittuville ryhmille.

Tukitoimien lisäksi EU kannustaa jäsenmaitaan toteuttamaan ilmastotoimiaan oikeudenmukaisesti suosituksilla työllisyys-, koulutus-, verotus- ja sosiaalipolitiikan saralla. Nämä politiikka-alat kuuluvat pääosin jäsenmaiden toimivallan piiriin, eikä näillä aloilla perinteisesti ole toteutettu velvoittavaa EU-lainsäädäntöä.

Toimenpiteistä huolimatta railo ‘ketään ei jätetä’ -lupausten ja ilmastopolitiikan oikeudenmukaisuuden välillä on koettu suureksi. Toteutetut tukitoimet on nähty pistemäisinä niukan budjetin ja tiukasti rajatun kohderyhmän vuoksi. Suomessa oikeudenmukaisen siirtymän rahaston varat ohjattiin ainoastaan turpeen energiakäytön vähentämisestä kärsiville alueille. Green Dealiä on myös kritisoitu markkinalähtöisenä kilpailukykyyn keskittyvänä kasvuohjelmana, joka ei merkittävästi vähennä sosiaalista eriarvoisuutta.

EU:n ilmastopolitiikan tulevaisuus

Konkreettisen keskustelun tulevaisuudesta avasi komission suositus 90 prosentin päästövähennystavoitteesta vuodelle 2040, joka nojaa EU:n ilmastopaneelin arvioon. Seuraavalla vaalikaudella asetettava tavoite tuo puuttuvan palasen vuosien 2030 ja 2050 tavoitteiden välille, kirittää kansainvälistä ilmastopolitiikkaa ja luo ennakoitavuutta.

EU:n ilmastopaneelin mukaan ilmastolakiin kirjattujen tavoitteiden saavuttaminen vaatisi sekä sovittujen ilmastopoliittisten toimien ripeää täytäntöönpanoa että uusia toimia monella alueella, kuten Suomessa keskustelua herättäneellä maankäyttösektorilla.

Ilmastopolitiikan keinot ja suunta ovat poliittisen kiistelyn kohteita. Keskustelua jäsentämään esittelemme kolme skenaariota, jotka ilmentävät eri visioita EU:n ilmastopolitiikasta ja sen oikeudenmukaisuudesta.

Skenaario 1: Teollinen vihreä siirtymä

Esimerkiksi komission keskeiset virkamiehet ja teolliset intressiryhmät toivovat kapeammin kilpailukykyyn ja aktiiviseen teollisuuspolitiikkaan painottuvaa EU-tason ohjelmaa, joka keventäisi sääntelyä ilmastoon liittyvien investointien vauhdittamiseksi. Myös EU-maiden geopoliittinen kilpailukyky näyttää edellyttävän uusia teollisia tukia ja rahoitusta. Saksa ja Ranska ovat viime vuosina luoneet omia kansallisia teollisuuden tukia komission luvalla. Aiemmin tukiin nihkeästi suhtautunut Elinkeinoelämän keskusliitto on tunnistanut, että kansallisia tukia korvaavat EU-tason tuet parantaisivat suomalaisyritysten asemaa sisämarkkinoilla.

Teollisiin panostuksiin yhdistyy tässä tulevaisuusnäkymässä unionin ja jäsenmaiden muun julkisen talouden koon rajoittaminen budjettikurin avulla. Talouskasvun vahvistamisen nähdään olevan avainasemassa kestävyyssiirtymän toteutuksessa ja teollisten investointien pystyvän toimimaan riittävänä talouden kasvun veturina. Sen sijaan tulonsiirtoja ja julkisia palveluita kavennettaisiin.

On epäselvää, voidaanko EU:ssa budjettikurista huolimatta luoda julkisia investointitukia  tarvittavien, jopa satojen miljardien dollarien, yksityisten investointien käynnistämiseksi, kun myös puolustusteollisuuteen panostetaan.

Skenaario 2: Oikeudenmukaisen siirtymän syventäminen

Toinen skenaario on sosiaalinen visio eurooppalaisesta ilmastopolitiikasta. Kun vihreä siirtymä muokkaa EU:ta taloudellisesti, herää kysymys, pitäisikö tämän näkyä myös EU:n sosiaalisessa ulottuvuudessa.

Skenaarion lähtökohtana on oikeudenmukaisen siirtymän syventäminen, joka edellyttäisi ilmastopolitiikan sosiaalisten vaikutusten huomioimista aiempaa kattavammin.

Esimerkiksi eurooppalainen ammattiyhdistysliike esittää, että kestävyyssiirtymän vastineeksi tarvitaan sosiaalista vakautta ja turvallisuutta edistäviä prosesseja ja instituutioita. Osaamisen ja inkluusion nähdään tässä visiossa vahvistavan talouden kestävyyssiirtymää ja sen hyväksyttävyyttä.

Myös jotkin ilmastopolitiikkaan kriittisesti suhtautuvat tahot, kuten osa laitaoikeistosta, ovat yllättäen vahvasti sitoutuneet alueiden väliseen oikeudenmukaisuuteen ja tukeen hiilikaivosalueille.

Ilmastopolitiikan oikeudenmukaisuuden vahvistamiseksi on ehdotettu nykyisten tukien kohderyhmien ja budjettien laajentamista. EU:n ilmastopaneeli esittää ilmastopolitiikan sosiaalisten vaikutusten parempaa arviointia ja EU:n ohjelmaa maatalouden oikeudenmukaisen siirtymän tukemiseksi. Kattavammat ehdotukset vahvistaisivat EU:n sosiaalista ulottuvuutta kaikessa talousohjauksessa.

Skenaario 3: Ilmastopolitiikassa jarruttaminen

Laitaoikeiston ECR-ryhmän puheenjohtajistoon kuuluva Nicola Procaccini sanoitti kolmatta skenaariota: ”[y]ksi vaalikauden suurimpia virheitä oli energiasiirtymä, liian nopea luopuminen fossiilisista polttoaineista.”. Tässä visiossa ilmastopolitiikka nähdään epäoikeudenmukaisena bensan korkean hinnan ja päästöverojen vuoksi, mutta se kuvataan myös haitallisena kilpailukyvylle.

Ääri- ja radikaalioikeiston nouseva kannatus on saanut myös jotkin kannatuksestaan huolestuneet maltillisempaa oikeistoa edustavan Euroopan kansanpuolueen (EPP) konservatiivipoliitikot kampanjoimaan liian kalliin bensan kaltaisilla vaaliteemoilla ja kyseenalaistamaan ilmastosiirtymän suuntaa ja vauhtia. Tässä skenaariossa seuraavan komission ja parlamentin ykköstehtävä olisi vesittää ja hidastaa sovittuja ilmasto- ja ympäristötavoitteita.

Jatkuvuus vai vastareaktio?

Yllä kuvatut skenaariot ilmentävät joitakin tulevan parlamenttikauden tulevaisuudenkuvia, mutta ne eivät edusta selväpiirteistä lopputulosta. Kolmas skenaario sähköistää EU-vaaleja kenties eniten.

Monet tutkijat ja toimittajat ovat puhuneet europarlamenttivaaleissa ilmastopolitiikkaa odottavasta jytkystä, joka mullistaisi parlamentin valtasuhteet ja heikentäisi ilmastosääntelyä. Vastareaktion vaaraa ilmastoagendalle saatetaan kuitenkin liioitella. Kansalaiset EU-maissa kannattavat edelleen laajasti ilmastotoimia ja se tullee heijastumaan myös tulevan Euroopan parlamentin voimasuhteisiin.

Kansalaiset EU-maissa kannattavat edelleen laajasti ilmastotoimia ja se tullee heijastumaan myös tulevan Euroopan parlamentin voimasuhteisiin.

Toimeenpanoa edellyttävät lukuisat oikeudellisesti sitovat ilmastotavoitteet tuskin ovat muuttumassa. Muutokset saattavat muutenkin olla maltillisia koska EU-lainsäädäntö on paitsi parlamentin, myös jäsenmaiden ja ennen kaikkea komission muovaamaa. Mikäli EU:ssa ei löydetä yksimielisyyttä uusista keinoista tavoitteiden saavuttamiseksi ja rahoittamiseksi, vastuu ilmastotoimista ja investoinneista siirtyy kuitenkin entistäkin selvemmin jäsenmaille.

Vastaiskun pelossa muut kysymykset kestävyyssiirtymän suunnasta ja hyväksyttävyydestä saattavat jäädä vaalikeskustelussa varjoon. Ilmastotavoitteiden sijaan uhattuna saattaa pikemminkin olla EU:n luontokatoa torjuva sääntely, kuten EU:n ennallistamisasetuksen kohtaama vastatuuli ennakoi. Jos ilmastoinvestointeja edistetään biodiversiteettisääntelyä keventämällä, seurauksena voisi olla lisääntyvät jännitteet ilmasto- ja muun ympäristöpolitiikan välillä.

Myös oikeudenmukaisen siirtymän tulevaisuus on kysymysmerkki. Jos oikeudenmukaisen siirtymän painotuksia ja turvaverkkoja heikennetään EU:ssa sekä jäsenmaissa samanaikaisesti, ilmastopolitiikkaan liitetyt sosiaaliset jännitteet saattavat voimistua.

VTM Otto Bruun on väitöskirjatukija Itä-Suomen yliopiston Ilmasto-, energia- ja ympäristöoikeuden keskuksessa (CCEEL). Bruun tutkii maankäyttösektorin kestävyyssiirtymiä EU:ssa.

YTM Vilja Johansson on väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopiston Ilmasto-, energia- ja ympäristöoikeuden keskuksessa (CCEEL). Johansson tutkii oikeudenmukaisen siirtymän kehitystä ilmasto-oikeudessa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Markus Spiske / Unsplash
Kuvanmuokkaus: Hanne Vuorela

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Kiistelty ilmastopolitiikka ja sen oikeudenmukaisuus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lähestyvät Euroopan parlamentin (EP) vaalit tuovat ainakin hetkellisesti medianäkyvyyttä europuolueille. Europuolueilla tarkoitetaan Euroopan tasolla toimivia puolueita, jotka koordinoivat jäsenpuolueidensa kantoja vaikuttaakseen unionin politiikkaan. Keskeisillä europuolueilla on Euroopan parlamentissa omat poliittiset ryhmänsä, jotka puolestaan vaikuttavat unionin lainsäädäntöön ja muuhun politiikkaan EP:n lisääntyneen toimivallan kautta. 

Eurooppalaisen puolueyhteistyön tiivistyminen on looginen seuraus unionin vallan kasvusta. Mitä enemmän jäsenmaat siirtävät valtaa Brysseliin, sitä tärkeämpää kansallisille puolueille on yhteistyö eurooppalaisten sisarpuolueidensa kanssa. Vuonna 1992 allekirjoitetun Maastrichtin sopimuksen artikla 138a tunnusti virallisesti europuolueiden aseman yhdentymisessä: ”Euroopan tason poliittiset puolueet ovat tärkeä yhdentymistä edistävä tekijä unionissa. Ne myötävaikuttavat eurooppalaisen tietoisuuden muodostumiseen ja unionin kansalaisten poliittisen tahdon ilmaisemiseen.”

Europuolueilla on yhtäältä todellista valtaa ja merkitystä EU:ssa, mutta toisaalta niiden päätöksenteko nojaa edelleen jäsenpuolueiden konsensukseen.

Kirjoituksessa tarkastellaan europuolueiden toimintaa ja vaikutuskanavia sekä roolia alkukesän eurovaaleissa.

Laaja kirjo europuolueita  

Vanhin europuolue on kristillisdemokraattien ja konservatiivien vuonna 1976 perustama Euroopan kansanpuolue (EPP), johon Suomesta kuuluvat kokoomus ja kristillisdemokraatit. Sosiaalidemokraatit ovat Euroopan sosiaalidemokraattisen puolueen (PES) jäsen. Keskusta ja RKP kuuluvat Euroopan liberaalidemokraattien liittoon (ALDE). Vihreät lukeutuvat Euroopan vihreään puolueeseen (EGP).

Muita europuolueita ovat parlamentin liberaaliryhmässä istuva Euroopan demokraattinen puolue (EDP); vihreiden kanssa parlamenttiryhmän muodostava alueellisten puolueiden Euroopan vapaa allianssi (EFA), johon Suomesta kuuluu Ålands Framtid; kansallismielinen Identiteetti ja demokratia -puolue (ID); arvokonservatiivinen Euroopan konservatiivien ja reformistien puolue (ECR); vasemmiston Euroopan vasemmistopuolue (PEL), jonka jäsen on Suomen Kommunistinen Puolue ja tarkkailijajäsen on vasemmistoliitto; sekä oikeistolainen Euroopan kristillinen poliittinen liike (ECPM). Oma mielenkiintoinen lukunsa on Volt, liittovaltiohenkinen, paneurooppalainen liike, jonka ainoa europarlamentaarikko istuu vihreiden ryhmässä.

Mitä europuolueet tekevät?

Europuolueiden rakenne vastaa kansallisten puolueiden organisaatioita: niillä on puheenjohtaja, puoluehallitus ja/tai puoluevaltuusto, puoluekokous, Brysselissä sijaitseva puoluetoimisto sekä poliittinen ryhmä Euroopan parlamentissa. Europuolueen ja EP-ryhmän yhteistyö on tiivistä, ainakin vakiintuneempien europuolueiden kohdalla. Europuolueilla on myös alakohtaisia työryhmiä sekä erilaisia liitännäisjärjestöjä, kuten nuorten ja naisten järjestöt.

Europuolueet ovat enemmän jäsenpuolueidensa yhteistyöelimiä tai kattojärjestöjä kuin kansallisiin puolueisiin rinnastettavia, keskitetysti toimivia puolueita.

Kansallisten puolueiden tavoin europuolueet omaksuvat niin kannanottoja ajankohtaisista asioista kuin erilaisia ohjelmia, eurovaaliohjelmat mukaan lukien. Eurovaaleissa europuolueet kampanjoivat aktiivisesti, mutta kansalliset puolueet ja niiden ehdokkaat ovat Suomessa ja muissa jäsenvaltioissa kuitenkin kampanjoineet lähes poikkeuksetta omien ohjelmiensa pohjalta.

Europuolueiden päätöksenteko on konsensushakuista. Europuolueet ovat enemmän jäsenpuolueidensa yhteistyöelimiä tai kattojärjestöjä kuin kansallisiin puolueisiin rinnastettavia, keskitetysti toimivia puolueita. Ei myöskään pidä väheksyä käytännön esteiden, kuten kielimuurin ja maantieteellisen etäisyyden, merkitystä.

Puoluetukea ja Euroopan laajuisia verkostoja

Vuodesta 2004 europuolueet ovat saaneet puoluetukea Euroopan parlamentilta ja se on myötävaikuttanut uudempien europuolueiden syntyyn. Puoluetukea saavat myös Euroopan tason poliittiset säätiöt, jotka järjestävät erilaisia tilaisuuksia ja tuottavat taustaselvityksiä europuolueidensa käyttöön.

Europuolueet eivät ainoastaan tuo yhteen samanmielisiä poliitikkoja eri jäsenmaista. Ne tarjoavat luontevan foorumin yhteistyölle unionin ulkopuolisten eurooppalaisten maiden puolueiden kanssa. Ajankohtainen esimerkki on Ukraina: presidentti Volodymyr Zelenskyin Sluga Narodu -puolue on ALDE:n täysjäsen. Näin europuolueet osaltaan madaltavat EU:n ja muun Euroopan välistä kuilua ja myötävaikuttavat sekä unionin laajentumiseen että demokratian vakiintumiseen unionin ulkopuolisissa Euroopan valtioissa.

Europuolueet eivät ainoastaan tuo yhteen samanmielisiä poliitikkoja eri jäsenmaista. Ne tarjoavat luontevan foorumin yhteistyölle unionin ulkopuolisten eurooppalaisten maiden puolueiden kanssa.

Kansalaisten ja europuolueiden suhde on toistaiseksi jäänyt heikoksi. Europuolueissa on henkilöjäseniä, mutta puolueaktiivien verkosto on ohut. Europuolueet voisivat osallistaa jäsenistöään esimerkiksi antamalla heille mahdollisuuksia vaikuttaa europuolueiden vaaliohjelmiin. Mutta tässäkin portinvartijan roolissa ovat kansalliset puolueet, jotka eivät ole tuoneet jäseniään mukaan ohjelmien laadintaan.

Tiiviimmän integraation asialla

Keskeiset europuolueet ovat johdonmukaisesti tavoitelleet tiiviimpää integraatiota ja ylikansallisempaa unionia. Ehkä suorimmin europuolueiden merkityksen voi hahmottaa niiden parlamenttiryhmien kautta.

Yhteispäätösmenettelyssä (tavanomainen lainsäätämisjärjestys perussopimuksen mukaan) lakiesityksen hyväksymiseen vaaditaan sekä parlamentin että neuvoston hyväksyntä. Neuvostossa on 27 jäsenmaata kun taas parlamentin kannanmuodostus tapahtuu enimmäkseen kahden suurimman ryhmän EPP:n ja S&D:n johdolla. Täten unionin arkisessa lainsäädäntötyössä suurimmilla europuolueilla on ainakin numeroilla mitattuna selkeästi enemmän valtaa kuin yhdelläkään jäsenmaalla.

Poliittiselta painoarvoltaan merkittävä vaikutuskanava on varsinkin EPP:n ja PES:n kohdalla puheenjohtajien kokous, joita järjestetään yleensä Eurooppa-neuvoston kokousten yhteydessä. Kokouksiin osallistuvat tavallisesti europuolueen puheenjohtajisto, kansallisten jäsenpuolueiden puheenjohtajat sekä edustajia unionin instituutioista.

Unionin arkisessa lainsäädäntötyössä suurimmilla europuolueilla on ainakin numeroilla mitattuna selkeästi enemmän valtaa kuin yhdelläkään jäsenmaalla.

Suomesta esimerkiksi sekä nykyinen pääministeri Petteri Orpo että edeltävä pääministeri Sanna Marin ovat osallistuneet europuolueidensa kokouksiin ennen Eurooppa-neuvoston kokouksia. Puheenjohtajien kokoukset tarjoavat lisäksi jäsenvaltioissaan oppositiossa oleville puolueille Eurooppa-poliittisen vaikutuskanavan.

Europuolueet koordinoivat jäsenpuolueidensa kantoja myös hallitustenvälisissä konferensseissa. Tutkimusten mukaan europuolueet ovat vaikuttaneet ratkaisevastikin perussopimusten sisältöön. Europuolueiden vaikutusvalta on kuitenkin riippuvaista niiden sisäisestä yhtenäisyydestä ja edustuksesta Eurooppa-neuvostossa. Täten nimenomaan EPP on suurimpana europuolueena vaikuttanut vahvasti integraation syventymiseen.

Kriisien myötä huippukokousten merkitys EU:ssa on korostunut. Media mieltää Eurooppa-neuvoston jäsenvaltioiden kamppailuareenaksi, vaikka jäsenmaiden pääministerit ja presidentit ovat samalla europuolueidensa edustajia.

Komission puoluepoliittisuus

Samoin unohtuu komission puoluepoliittisuus: esimerkiksi vuonna 2019 aloittaneessa Ursula von der Leyenin (EPP) johtamassa komissiossa oli kymmenen EPP:n, yhdeksän PES:n ja viisi ALDE:n komissaaria. Komissaarit osallistuvat yleensä aktiivisesti europuolueidensa toimintaan. Europuolueet ja parlamentin poliittiset ryhmät ovatkin keskeisiä toimijoita komission valintaprosessissa.

Vuoden 2014 eurovaaleissa sovellettiin ensimmäistä kertaa varsinaista kärkiehdokasmenettelyä. Mediassa käytetään yleensä saksankielistä termiä Spitzenkandidat tai englanniksi lead candidate. Taustalla oli tavoite lisätä EU-poliittista keskustelua ja luoda suorempi yhteys kansalaisten ja komission välille, mutta toki europuolueet ja parlamentti tavoittelivat samalla oman asemansa vahvistamista. Suurimman puolueryhmän EPP:n kärkiehdokas Jean-Claude Junckerista valittiinkin komission puheenjohtajaksi.

Vuoden 2019 eurovaaleissa europuolueet asettivat jälleen kärkiehdokkaat, jotka kampanjoivat varsin näkyvästi ympäri unionia. Eurooppa-neuvosto kuitenkin ohitti kärkiehdokkaat ja valitsi komission johtoon Ursula von der Leyenin. Suurimman ryhmän EPP:n kärkiehdokas Manfred Weber ei saanut riittävää tukea muilta europuolueilta ja lisäksi erityisesti Ranskan presidentti Emmanuel Macron vastusti hänen ehdokkuuttaan. PES:n ja ALDE:n kärkiehdokkaat Frans Timmermans ja Margrethe Vestager valittiin kuitenkin von der Leyenin komission varapuheenjohtajiksi.

Kärkiehdokasmenettelystä epävarmuutta

Europuolueet ovat nimenneet kärkiehdokkaitaan myös vuoden 2024 eurovaaleissa. Kokoomuksen puheenjohtaja Orpo osallistui EPP:n kärkiehdokkaan, nykyisen komission puheenjohtajan, von der Leyenin kampanjanavaustilaisuuteen Bukarestissa maaliskuun alussa. Vastaavasti SDP:n puheenjohtaja Antti Lindtman oli mukana PES:n kampanjastartissa Roomassa, jossa sosialidemokraattien kärkiehdokkaaksi nimitettiin luxemburgilainen Nicolas Schmit. Hän on istuvan komission työllisyydestä ja sosiaalisista oikeuksista vastaava komissaari.

Liberaalilla puolueperheellä on peräti kolme kärkiehdokasta: Saksan liittoparlamentin alahuoneen eli Bundestagin puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Marie-Agnes Strack-Zimmermann (ALDE) sekä Euroopan parlamentin jäsenet Sandro Gozi (Italia, EDP:n kärkiehdokas) ja Valérie Hayer (Ranska, Macronin puolueen kärkiehdokas).

Median päähuomio on kotimaan vaalikamppailussa. Tämä osaltaan ylläpitää EU-päätöksenteon ja kansallisen politiikan välistä kuilua.

Vihreillä on kaksi kärkiehdokasta, Euroopan parlamentin jäsenet saksalainen Terry Reintke ja alankomaalainen Bas Eickhout. PEL on nimennyt kärkiehdokkaakseen puheenjohtajansa itävaltalaisen Walter Baierin. EFA:n kärkiehdokasduo on katalonialainen Raül Romeva ja Saksan tanskalaiseen vähemmistöön lukeutuva Maylis Roßberg. ECPM:n kärkiehdokas on puolueen puheenjohtaja, moldovalainen Valeriu Ghilețchi. Tätä kirjoitettaessa ECR ja ID eivät ole nimenneet kärkiehdokkaita. Sisäisistä riidoista kärsivä ID ei välttämättä tuota myöskään omaa vaaliohjelmaa.

Kärkiehdokasmenettelyn tulevaisuus on epävarma. Ennen kaikkea paljon riippuu jäsenvaltioista. Istuvan komission puheenjohtajan von der Leyenin ehdokkuus nostaa menettelyn painoarvoa, mutta Eurooppa-neuvosto tekee lopullisen valinnan.

Suomalaiset puolueet ovat kuitenkin olleet varsin haluttomia nostamaan kärkiehdokkaita ja laajemmin eurooppalaisia viiteryhmiään esille vaalikampanjoissaan. Myös median päähuomio on kotimaan vaalikamppailussa. Tämä osaltaan ylläpitää EU-päätöksenteon ja kansallisen politiikan välistä kuilua.    

YTM Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa ja Politiikasta -lehden toimituskunnan jäsen.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa EU-vaalit ja unionin suunta -juttusarjaa.

Artikkelikuva: Carl Campbell / Unsplash

Tästä Kysy Politiikasta -artikkelista on julkaistu kesäkuussa 2025 selkomukautettu versio, joka on saanut Selkokeskuksen selkotunnuksen.

Julkaisu EU-vaalit ja unionin suunta: Europuolueet ja kärkiehdokkaat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.