Helmikuussa 2025 Yhdysvaltain varapresidentti J.D. Vance yllätti Münchenin turvallisuuskonferenssissa puheella, jossa hän väitti, että sananvapaus on vaarassa Euroopassa. Vance syytti Euroopan unionia ja yksittäisiä maita, kuten Saksaa ja Britanniaa, sananvapauden tukahduttamisesta.

Hyökkäys väitettyä eurooppalaista sensuuria vastaan kohdistuu erityisesti EU:n sääntelyyn, joka koskee esimerkiksi suuria verkkoalustoja, mutta myös eurooppalaisten maiden toimiin kansallisella tasolla lainvastaisen verkkosisällön leviämisen estämiseksi. Etenkin EU:n digipalvelusäädöksestä on tullut Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin hallinnon silmätikku.

Trumpin kampanjan Eurooppaa vastaan voidaan odottaa jatkuvan. Vuoden 2025 lopussa hallinto julkaisi uuden kansallisen turvallisuuden strategian, jota tutkija Rick Landgraf on kuvannut järkytyksenä. Analyysissaan hän muun muassa toteaa, että strategia nostaa kulttuurisodat keskeiseen asemaan sekä käsittelee ideologisia ja kulttuurisia kiistoja strategisina kysymyksiä.

Landgraf nostaa esille, että amerikkalainen kulttuuri, ”hengellinen terveys” ja perinteiset perheet kehystetään strategiassa olennaisina kansallisen turvallisuuden edellytyksinä. Landgrafin mukaan kristillisen nationalismin ja varapresidentti J. D. Vancen vaikutus näkyy tässä kohdassa strategiaa erityisen selvästi.

Sananvapaus hyökkäyksen kohteena Yhdysvalloissa

Samaan aikaan kun Trumpin hallinto syyttää Eurooppaa sensuurista, se on ennennäkemättömällä tavalla käynyt sananvapauden kimppuun Yhdysvalloissa. Hallinto on uhkaillut mielenosoittajia, lakifirmoja ja medioita, pidättänyt toimittajia ja painostanut yliopistoja. Trump on myös esimerkiksi väittänyt, että häntä kritisoiva mediahuomio on ”laitonta”.

Tilannetta kuvaa, että maineikas sananvapautta puolustava Knight First Amendment Institute lanseerasi helmikuussa 2026 uuden hankkeen, jonka tarkoituksena on sananvapauden ”jälleenrakentaminen” Trumpin hallintokauden jälkeen. Tällaisia kehityskulkuja ajavat voimakkaasti yhdysvaltalaiset kristilliskonservatiiviset tahot ja heidän yhteistyökumppaninsa Euroopassa. Itse ilmiö ei ole uusi, mutta sen nopea vahvistuminen on.

Keskeisimpiin toimijoihin kuuluu erittäin suuri ja vaikutusvaltainen kristilliskonservatiivinen järjestö Alliance Defending Freedom (ADF), joka on jo vuosia toiminut  aktiivisesti Euroopassa ADF Internationalin kautta. Suomessa ADF tukee kansanedustaja Päivi Räsästä (kd.) oikeudenkäynnissä, jossa Räsästä syytetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tutkija Dean Jacksonin mukaan varapresidentti Vancen kommentit heijastavat usein ADF:n linjaa.

Trumpin hallinnon tavoitteena eurooppalaisen laitaoikeiston tukeminen

Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden strategiassa Eurooppaa uhkaa sivilisaation tuho, ja siinä esitetään, että ”isänmaallisten” eurooppalaisten puolueiden kasvava vaikutusvalta antaa Yhdysvalloille syytä optimismiin. Strategia myös julistaa, että ”massamaahanmuuton” aikakauden tulee päättyä. Lisäksi tämän vuoden Münchenin turvallisuuskokouksessa ulkoministeri Marco Rubio puhui länsimaisen sivilisaation puolustamisesta ja kuvasi maahanmuuttoa kriisinä, joka horjuttaa yhteiskuntia länsimaissa.

Ivan Krastev ja Mark Leonard esittävät vuonna 2025 julkaistussa tutkimuksessa, että Trumpin toisella kaudella hallinto näkee eurooppalaisen laitaoikeiston osana yhteistä kansainvälistä hanketta, jonka tavoitteena on kumota nykyinen maailmanjärjestys. Krastevin ja Leonardin mukaan eurooppalainen laitaoikeisto on siirtymässä kansallisen suvereniteetin puolustajista kansainvälisen kumouksellisen liikkeen etujoukoiksi. 

Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden strategiassa Eurooppaa uhkaa sivilisaation tuho.

Professori David Kaye, entinen YK:n sananvapauden erityisraportoija, kuvasi Yhdysvaltojen tilannetta tammikuussa 2026 julkaistussa analyysissa. Kaye kirjoittaa, että presidentti Trumpin hallinnon väitteillä eurooppalaisesta sensuurista ei ole mitään perusteita, ja se pikemminkin levittää disinformaatiota sekä eurooppalaisesta lainsäädännöstä että politiikasta.

Kayen analyysin mukaan yli kymmenen vuoden ajan niin uusnatsit, laitaoikeistopuolueet kuin venäläiset toimijatkin ovat levittäneet sosiaalisissa medioissa Euroopassa kaikentyyppistä disinformaatiota sekä sisältöä, joka yllyttää vihaan ja väkivaltaan maahanmuuttajia ja muita vähemmistöjä kohtaan. Alkuvaiheessa Euroopan komissio ja jäsenvaltiot yrittivät saada suuret alustayritykset puuttumaan ongelmiin, mutta digijättien toimet olivat riittämättömiä. Jäsenmaat ja EU ovat siksi kehittäneet uutta lainsäädäntöä.

Kayen mukaan Yhdysvaltojen hallinto vastustaa verkkoalustojen sääntelyä, koska se vaikeuttaa maahanmuuttoon ja vähemmistöihin kohdistuvan vihapuheen ja disinformaation levittämistä. Hallinnon liittolaisia, sääntelyä vastustavia digijättejä, löytyy myös Piilaaksosta. Muun muassa tutkija Mariya Yurukova onkin esittänyt, että Trumpin hallinnon väitteet EU:n sensuurista perustuvat sääntelyn vastustamiseen.

EU:n sääntelytoimien tarkoituksena on avata verkkoalustojen toimintaa, mikä tekee näkyväksi laitaoikeistopuolueiden toiminnan sosiaalisessa mediassa. Kaye katsoo, että Euroopan syyttäminen sensuurista pyrkii siirtämään huomion pois hallinnon sananvapautta rajoittavista toimista Yhdysvalloissa. 

EU:n digipalvelusäädös Trumpin hallinnon silmätikkuna

Vuonna 2022 EU hyväksyi digipalvelusäädöksen, joka asetti uusia velvoitteita verkkoalustoille. Trumpin hallinto väittää, että digipalvelusäädös on eurooppalaisen sensuurin väline ja tästä syystä vastustaa sitä aktiivisesti.

Kuten David Kaye toteaa analyysissaan, digipalvelusäädös on innovatiivinen ja tasapainoinen laki. Sen tarkoitus on vahvistaa käyttäjien oikeuksia, lisätä verkkoalustojen avoimuutta ja puuttua erilaisiin ongelmiin, kuten lainvastaiseen sisältöön ja disinformaation leviämiseen.

Digipalvelusäädös keskittyy järjestelmiin ja prosesseihin. Se muun muassa velvoittaa erittäin suuret verkkoalustat ja hakukoneet – esimerkiksi Metan ja Googlen – arvioimaan niin sanottuja järjestelmäriskejä. Arvioissa on huomioitava erityyppisiä riskejä: esimerkiksi laittoman sisällön leviäminen palvelun kautta, mahdolliset kielteiset vaikutukset sananvapauteen ja tiedonvälitykseen sekä mahdolliset kielteiset vaikutukset kansalaiskeskusteluun, vaalimenettelyihin ja yleiseen turvallisuuteen. Muun muassa palvelun suosittelu- ja moderointijärjestelmien mahdolliset vaikutukset on myös otettava huomioon.

Digipalvelusäädös vahvistaa käyttäjien oikeuksia. Palvelujen on muun muassa annettava selkeät ja täsmälliset perustelut, jos esimerkiksi käyttäjän jakama sisältö poistetaan.

Digipalvelusäädös vahvistaa käyttäjien oikeuksia. Palvelujen on muun muassa annettava selkeät ja täsmälliset perustelut, jos esimerkiksi käyttäjän jakama sisältö poistetaan. Palvelujen on myös tarjottava järjestelmä valitusten käsittelyä varten käyttäjille, jotka eivät hyväksy sisällön poistamista.

Syyskuussa 2025 useat alansa johtavat tutkijat allekirjoittivat avoimen kirjeen Yhdysvaltojen edustajainhuoneen oikeusvaliokunnan puheenjohtajalle Jim Jordanille sekä asiaan liittyvän lyhyemmän kirjeen EU:n digikomissaari Henna Virkkuselle. Tutkijat täsmensivät kirjeessään, mitä digipalvelusäädöksen velvoitteet tarkoittavat, missä kohdissa voi olla epäselvyyttä ja mihin Euroopan komissio tosiasiallisesti pystyy puuttumaan digipalvelusäädöksen nojalla. Tutkijat korostivat, että Jordanin väitteellä digipalvelusäädöksen johtamisesta konservatiivisten näkökulmien sensuroimiseen ei ole mitään perusteita.

Myös aiemmin mainittu kristilliskonservatiivinen järjestö Alliance Defending Freedom vastustaa aktiivisesti digipalvelusäädöstä, väittäen sen uhkaavan sananvapautta.

Huolta herättävät kytkökset Suomeen

ADF:in vaikutus näkyy selvästi Trumpin hallinnon hyökkäyksessä väitettyä eurooppalaista sensuuria vastaan. Esimerkiksi puheessaan Münchenin turvallisuuskonferenssissa varapresidentti J. D. Vance nosti esille aborttioikeuksien vastustajaa koskevan tapauksen Britanniassa, jossa ADF on tukenut syytettyä. Brittiläinen Adam Smith-Connor kieltäytyi poistumasta vyöhykkeeltä, jossa mielenosoitukset aborttioikeuksia vastaan tai niiden puolesta olivat kiellettyjä. 

Suomessa ADF pyrkii edistämään tavoitteitansa oikeudenkäynnissä, jossa kansanedustaja Päivi Räsästä ja piispa Juhana Pohjolaa syytetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan homoseksuaaleja koskevien kirjoitusten perusteella. Molemmat kiistävät syytteet. Räsästä avustaa oikeudenkäynnissä ADF Internationalin johtaja Paul Coleman.

ADF on suuri, varakas ja tehokas vaikuttaja, joka käyttää oikeustapauksia strategisesti eri maissa edistääkseen tavoitteitaan. Kuten olen aiemmassa kirjoituksessani huomauttanut, suuren ulkomaalaisen vaikuttajajärjestön rooli Räsäsen oikeusprosessissa herättää kysymyksiä.

ADF asemoi itsensä sananvapauden puolustajaksi, mutta se on jyrkästi kristilliskonservatiivinen järjestö, jonka tavoitteisiin kuuluu esimerkiksi parental rights -agendan edistäminen. Parental rights -liike on usein muun muassa kirjojen kieltämisen takana yhdysvaltalaisissa kouluissa.

Edistävätkö Suomen etuja tällaiset toimet, joissa Räsästä edustaa suomalaisessa oikeudenkäynnissä amerikkalainen ADF, minkä lisäksi hän käy Yhdysvaltojen edustajainhuoneessa esiintymässä ”eurooppalaisen sensuurin uhrina”?

Joy Hyvärinen on Suomen PENin puheenjohtaja. Mielipiteet tässä artikkelissa ovat kirjoittajan omia.

Artikkelin kuvituskuva: Jenny Marvin / Unsplash

Julkaisu Sananvapauden kaksiteräinen miekka – Yhdysvallat ja EU:n digipalvelusäädös ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Liiallinen, kestämätön kulutus on merkittävä ympäristöongelmien aiheuttaja niin Euroopan unionissa kuin globaalisti, mikä on poliittisesti jo varsin yleisesti hyväksytty tosiasia. Kestävä kulutus ja tuotanto on yksi Yhdistyneiden kansakuntien kestävän kehityksen tavoitteista. Myös Pariisin ilmastosopimuksessa tunnistetaan, että kestävät tottumukset kulutuksessa sekä tuotannossa ovat merkittävässä roolissa ilmastonmuutokseen vaikuttamisessa. 

Samoin EU:ssa on havaittu kestämättömän kulutuksen ongelmallisuus ympäristön näkökulmasta jo vuosikymmeniä sitten. Siitä huolimatta EU:n kulutuspäästöt ovat edelleen liian korkealla tasolla, ja jopa nousseet vuodesta 2010.

Kestävämpi kulutus EU:n tavoitteena

EU:n ympäristön toimintaohjelmissa on käsitelty kestävän kulutuksen edistämistä viimeistään 1980-luvulta lähtien: jo vuosien 1986–1992 ympäristön toimintaohjelmassa viitattiin kuluttajien merkitykseen ympäristöpolitiikan tukena.

Myöhemmin ympäristön toimintaohjelmissa on nostettu esille kulutustottumusten muuttamista, kiertotaloutta sekä tiedon ja ympäristömerkintöjen merkitystä sekä vaadittu edistettäväksi ympäristöväittämien harhaanjohtamattomuutta. Edelleen nykyisessä ohjelmassa 2022–2030 todetaan, että kulutuksen ympäristövaikutuksia tulee minimoida ja unionin materiaali- ja kulutusjalanjälkeä pienentää.

Ympäristöpoliittisten asiakirjojen lisäksi komissio on muun muassa laatinut vuonna 2008 kestävän kulutuksen ja tuotannon ja kestävän teollisuuspolitiikan toimintaohjelman ja vuonna 2013 tiedonannon sisämarkkinoiden luomisesta vihreille tuotteille. Kestävä kulutus on myös osa kiertotalouden toimintasuunnitelmia.

Kestävän kuluttamisen edistäminen on siis ollut EU:n tavoitteena jo pitkään osana niin ympäristö-, tuote- kuin kuluttajapolitiikkaakin.

Kestävän kulutusvalinnan oikeudelliset sääntelyinstrumentit EU:ssa

EU:ssa on pyritty edistämään kuluttajien kestävämpiä kulutusvalintoja oikeudellisella sääntelyllä 1990-luvulta lähtien. Merkinnät, kuten rengasmerkintä, energiamerkintä ja automerkintä ovat EU-oikeudessa pakottavia tiedonantovelvoitteita. Niiden tarkoituksena on tiedottaa kuluttajia tai asiakkaita tuotteen ympäristövaikutuksista, kuten energiatehokkuudesta, tuotteeseen ja esimerkiksi sen markkinointimateriaaliin liitettävällä visuaalisella merkillä. Lisäksi EU on säätänyt vapaaehtoisesti käytettävästä EU-ympäristömerkistä sekä luomutuotantomerkinnästä, joka kertoo kuluttajille luotettavasti, mikä tuote on luomua.

Yleisemmällä tasolla kuluttajille annettavaa ympäristöinformaatiota säännellään myös markkinointioikeudellisesti. Harhaanjohtavat ympäristöväittämät ovat olleet kiellettyjä EU-oikeudessa jo pitkään, ja sääntelyä on tarkennettu vuonna 2024 annetulla direktiivillä kuluttajien vaikutusmahdollisuuksien lisäämisestä vihreässä siirtymässä. Direktiivillä vahvistetaan jo aiemmin voimassa olleita tulkintoja ja oikeusohjeita harhaanjohtavista ympäristöväittämistä sekä tuodaan sääntelyn piiriin joitakin uusia harhaanjohtavien kestävyys- ja ympäristöväittämien kieltoja.

Sääntelyllä pyritään mahdollistamaan kestävämpää kulutusta antamalla kuluttajille enemmän tietoa, mutta ei kielletä tai rajoiteta ympäristölle haitallista kulutuskäyttäytymistä.

Direktiivin ohella voimaan piti tulla myös niin sanotun viherväittämädirektiivin, jolla olisi tarkennettu sääntelyä ympäristöväittämistä ja asetettu sanktioita. Komissio kuitenkin vetäytyi ehdotuksesta heinäkuussa 2025 eikä ehdotuksen tulevaisuudesta ole varmuutta.

EU on lisäksi lanseerannut digitaalisen tuotepassin, josta on säädetty paitsi ekosuunnitteluasetuksessa myös tuoreessa akku- ja paristoasetuksessa sekä rakennustuoteasetuksessa. Digitaalisen tuotepassin keskeisenä ajatuksena on tarjota tietoa tuotteen ominaisuuksista, mukaan lukien ympäristö- ja kestävyysominaisuudet, QR-koodista tai vastaavasta tietovälineestä luettavalla tavalla.

EU:n kestävämpiin kulutusvalintoihin ohjaavassa sääntelyssä keskitytään kestävyys- ja ympäristöinformaation tarjoamiseen, sen luotettavuuden takaamiseen ja informaation eri muotoihin, joita ovat muun muassa jo mainitut merkinnät ja tuotepassi. Sääntelyllä pyritään mahdollistamaan kestävämpää kulutusta antamalla kuluttajille enemmän tietoa, mutta ei kielletä tai rajoiteta ympäristölle haitallista kulutuskäyttäytymistä. Informaatio onkin niin sanotusti pehmeä ohjauskeino kestämättömän kulutuksen ongelmaan puuttumisessa.

Kestävä kulutus ja tuotanto mainitaan usein yhdessä ja ne ovat monin tavoin rinnakkaisia ja ristikkäisiä ilmiöitä. Kuluttaja ei voi valita vaikkapa energiatehokkaampaa tuotetta, jos sellaista ei ole tarjolla markkinoilla. Kestävän tuotannon sääntelyn puolella olennaista on sääntely, joka asettaa tuotteille vaatimuksia ja rajoittaa sitä, mitä EU:ssa voi tuoda markkinoille.

Ekosuunnitteluasetus on merkittävä tuotantopuolen säädös, jonka tarkoituksena on parantaa tuotteiden ympäristökestävyyttä. Sen perusajatuksena on, että tuotteita saa saattaa EU:ssa markkinoille tai ottaa käyttöön vain, jos ne täyttävät kyseisiin tuotteisiin vahvistetut ekologisen suunnittelun vaatimukset, jotka voivat olla suoritustaso- tai tietovaatimuksia.

Kestävämpi kulutus yksilön valintana

EU on tilanteessa, jossa kulutuspäästöt nousevat, vaikka kestävä kulutus on ollut agendalla yli 30 vuotta. Nykyinen yhteiskunnallinen kehitys ultrapikamuoteineen ja ”temutuksineen” ei valitettavasti viittaa siihen suuntaan, että kulutuspäästöt tulisivat laskemaan.

Olennainen kysymys on, miten kestämätöntä kulutusta voitaisiin vähentää siten, että ympäristökatastrofi saataisiin pysäytettyä tai sen etenemistä edes hidastettua. Minkälaisilla sääntelytavoilla kestämättömän kulutuksen ongelmaan olisi mahdollista puuttua vaikuttavasti?

EU:ssa ajatellaan, että yksittäisten kuluttajien käyttäytymistä voitaisiin ohjata kestävämpään suuntaan informaatiota antamalla. Kun kuluttajia tiedotetaan esimerkiksi kestävyysmerkinnöillä tuotteiden ympäristövaikutuksista, kuluttajia yksilöinä voimaannutetaan valitsemaan kahden tuotteen väliltä kestävämpi. Tämä sama logiikka on ollut ajatuksena niin 1990-luvun alussa energiamerkintää säädettäessä kuin viime vuosina esimerkiksi digitaalisen tuotepassin laatimisessa.

Kun kuluttajia tiedotetaan esimerkiksi kestävyysmerkinnöillä tuotteiden ympäristövaikutuksista, kuluttajia yksilöinä voimaannutetaan valitsemaan kahden tuotteen väliltä kestävämpi.

Asiaa voisi analysoida niinkin, että kun kuluttajille annetaan riittävästi tietoa, vastuu kestävän kulutuksen edistämisestä ei ole enää poliitikoilla, vaan kuluttajilla – eli kansalaisilla.  Kuluttajilla on ikään kuin vapaus äänestää markkinoilla kestävämpää tuotetta, jos he haluavat pysäyttää ympäristökriisin. Ajatusta siitä, että kuluttajat käyttävät markkinoita poliittiseen vaikuttamiseen esimerkiksi ympäristöystävällisiä tuotteita valitsemalla voidaan kutsua poliittiseksi konsumerismiksi.

EU:n sääntelyn perusteluissa kestävän kulutusvalinnan esteenä nähdään usein kuluttajien epäluottamus ympäristöväittämiin, tahallinen viherpesu sekä liian vähäinen tiedonsaanti.  Olisi kuitenkin syytä astua askel taaksepäin ja kysyä, laskisivatko kulutuspäästöt riittävästi, vaikka kaikki tuotteiden ympäristövaikutuksiin liittyvät tiedot olisivat jokaisen kuluttajan saatavilla eikä viherpesua ilmenisi lainkaan?

Kuluttamisen tutkimus on kuitenkin osoittanut kulutuskäyttäytymisen olevan monitahoinen ilmiö, johon vaikuttavat lukuisat rakenteelliset, taloudelliset, sosiaaliset, teknologiset, psykologiset ja poliittiset seikat – joista ympäristöystävällisyys on vain yksi. 

Kansalaisjärjestöt vaativat mainonnan rajoittamista

Kansalaiset ja kansalaisjärjestöt ovat olleet viime vuosina aktiivisia keskustelussa kulutuspäästöistä. Vuonna 2021 tehty EU-kansalaisaloite fossiilimainonnan kieltämisestä ei kerännyt riittävästi kannatusta edetäkseen. Sen sijaan Haagissa otettiin vuonna 2024 käyttöön fossiilimainonnan kielto – joka on pitänyt myös ensimmäisen asteen oikeusistuimessa.  

Suomessa eduskunnalle lokakuussa 2025 luovutettu kansalaisaloite Krääsätalous kuriin vaatii ultrapikamuodin ja krääsäkaupan eli kiinalaisten Temun ja Sheinin mainonnan ja markkinoinnin kieltämistä. Aloitteessa vaaditaan myös selvittämään mahdollisuutta vaikuttaa krääsäkaupan kasvuun verotuksen keinoin.

Luontoliitto on vetoomuksessaan vaatinut Suomea laatimaan lainsäädäntöä pikamuodin haittojen vähentämiseksi ja nuorten kestävän ja terveen kulttuurin luomiseksi. Vaadittuihin toimenpiteisiin kuuluu muun muassa pikamuodin mainontakielto, jonka halutaan kattavan sekä fyysiset että verkossa näkyvät mainokset, mukaan lukien vaikuttajien mainokset sosiaalisessa mediassa.  

Lisäksi vetoomuksessa vaaditaan läpinäkyvyyttä vaatetuotantoon, sanktio- ja ympäristömaksuja pikamuodille, kiertotalouden ja kierrätysasteen parantamista sekä alempaa arvonlisäverokantaa korjauspalveluille. Vetoomuksessa viitataan äskettäin Ranskassa hyväksyttyyn lakiin ultrapikamuodin mainonnan rajoittamisesta.  

Kansalaiset ja kansalaisjärjestöt ovat olleet viime vuosina aktiivisia keskustelussa kulutuspäästöistä.

Kiinnostavaa on, että vaaditun sääntelyn logiikka on tietyllä tapaa vastakkainen kuin nykyisen kestävää kulutusvalintaa edistävän EU-sääntelyn logiikka. EU-sääntely pyrkii edistämään kestävämpää kulutusta tarjoamalla kuluttajille lisää tietoa tuotteiden ympäristövaikutuksista. Ympäristövaikutuksista annetaan esimerkiksi vertailevaa informaatiota (energiamerkintä) tai suosittelevaa informaatiota (EU-ympäristömerkintä, luomutuotantomerkintä), jolla kannustetaan kuluttajia valitsemaan tietyt standardit täyttävä tuote. Sääntelyllä halutaan myös ehkäistä kuluttajien harhaanjohtamista.​

Pääasiallisesti EU:n informaatiosääntelyllä pyritään siis lisäämään kestävämpien tuotteiden kulutusta puuttumatta varsinaisesti kestämättömien tuotteiden kuluttamiseen. Kansalaisten ja järjestöjen aloitteissa sen sijaan lähdetään liikkeelle päinvastaisesta suunnasta – tunnistetaan ympäristölle haitallisimpia kulutuksen muotoja ja vaaditaan rajoituksia niiden mainontaan. Tämäkin vaihtoehto on informaatiosääntelyä, mutta sääntelyn keinona on informaation lisäämisen sijasta informaation vähentäminen.

Kestävä kulutus kulutusyhteiskunnassa?

Kestämättömän kulutuksen kysymys koetaan poliittisesti vaikeaksi, koska jatkuvaan talouskasvuun perustuva järjestelmä tuntuisi rakentuvan kulutuksen ja tuotannon kasvulle. Kulutuksen ympäristöllisen kestämättömyyden äärellä osutaankin länsimaisen kulutusyhteiskunnan kipupisteeseen. Lienee poliittisesti helpointa pyrkiä toimimaan nykyisen järjestelmän sisällä ja edistää lähinnä kestävämpien vaihtoehtojen kulutuksen kasvattamista.

Ympäristön näkökulmasta tulisi kuitenkin edistää myös kulutuksen määrän vähentämistä, ympäristölle haitallisen kuluttamisen lopettamista ja kulutustapojen muuttamista. Tähän jälkimmäiseen ongelmaan on herätty vaatimuksilla, joita on joissakin Euroopan valtioissa pantu jo täytäntöönkin.

EU:ssa ja sen jäsenvaltioissa on toki rajoitettu haitalliseksi koettua kuluttamista ja mainontaa sääntelyllä jo aiemminkin – oli kyse sitten tupakasta, alkoholista tai esimerkiksi luonnonvaraisten eläinten myymisestä EU-alueella. Näin ollen kansalaisjärjestöjen vaatimukset mainonnan rajoittamiseksi eivät lopulta tässä ajassa ole kovin yllättäviä.

OTM, FM Salla Viitanen on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Artikkelin kuvituskuva: Iuliia Pilipeichenko / Unsplash

Julkaisu Kestävämpien kulutusvalintojen politiikkaa ja oikeutta Euroopan unionissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän aggressiivisen lähialuepolitiikan sekä kiristyvän geopoliittisen kilpailun on odotettu pakottavan Euroopan unionin uudelleenarvioimaan ulkopolitiikkansa vakiintuneita toimintatapoja. Strategisen kilpailun ja voimapolitiikankin paluu on asettanut kyseenalaiseksi EU:n perinteisen roolin ennen muuta sääntöperusteiseen ja monenkeskiseen yhteistyöhön tukeutuvana kansainvälisenä toimijana. Kykeneekö unioni muotoilemaan ja toteuttamaan yhteistä ulkopolitiikkaa myös tässä uudessa ympäristössä?

Kuten artikkelin ensimmäisessä osassa totesin, EU:n ulkopolitiikan strategiseen ajatteluun on vuosituhannen vaihteessa muodostunut niin sanottu operationaalisen koodiston uskomusjärjestelmä, josta vakiintuneena ja yhdenmukaisena kokonaisuutena voidaan puhua myös strategisena kulttuurina.

Miten tämä ulkopolitiikan strateginen kulttuuri sitten vaikuttaa unionin kykyyn vastata muuttuvan maailmanpoliittisen tilanteen haasteisiin? 2020-luvulle tultaessa kansainvälispoliittisen identiteettinsä sääntöperusteiseen maailmanjärjestykseen, yhteisten normien määrittelyn kautta vaikuttamiseen ja yhteistyön ensisijaisuuteen rakentanut unioni on joutunut kohtaamaan maailman, jota määrittävät aggressiivinen geopolitiikka ja kiristyvä suurvaltakilpailu. On selvää, että unionin ulkopolitiikan on mukauduttava kyetäkseen vastaamaan muuttuneen toimintaympäristönsä haasteisiin.

Strategisen kulttuurin muutoskohta

Unionin ulkopolitiikan strategisten uskomusten muutoksesta on nähty jo merkkejä: on puhuttu unionin ulkopolitiikan geopoliittisesta käänteestä, jonka nähtiin lyöneen leimansa myös viimeisimpiin eurovaaleihin.

Tämä muutos vaikuttaisi kuitenkin olleen käynnissä ja edenneen hiljalleen jo jonkin aikaa: Jo vuonna 2016 EU:lle hyväksytyn globaalistrategian maininta periaatteellisen pragmatismin ottamisesta unionin ulkopolitiikan ohjenuoraksi nähtiin aikanaan sopeutumisena kiristyvän toimintaympäristön realiteetteihin. Vakiintuneet uskomusjärjestelmät muuttuvatkin yleensä ennemminkin vaiheittain kuin dramaattisen äkillisesti. Tämä saattaa pitää paikkansa myös EU:n ulkopolitiikan strategisten lähtökohtien suhteen.

EU:n, ja laajemmin eurooppalaisten valtioiden, koventuva ulkopolitiikan linja on julkisuudessa kytketty helposti Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan. Unionin ulkopoliittisen ajattelun lähtökohtien muutoksen taustalla voidaankin nähdä ennen muuta Venäjän kasvavassa määrin vihamielinen toiminta, mutta myös epävarmuus Yhdysvaltojen sitoutumisesta Euroopan turvallisuuteen sekä koko sääntöperusteisen maailmanjärjestyksen yleistynyt kyseenalaistaminen. Kaikkien kolmen muutoksen unionin toimintaympäristössä juuret ulottuvat kuitenkin kauemmas kuin Venäjän vuoden 2022 hyökkäykseen, vaikka sitä voidaankin pitää merkittävänä kulminaatiopisteenä.

Unionin ulkopoliittisen ajattelun lähtökohtien muutoksen taustalla voidaan nähdä ennen muuta Venäjän kasvavassa määrin vihamielinen toiminta, mutta myös epävarmuus Yhdysvaltojen sitoutumisesta Euroopan turvallisuuteen sekä koko sääntöperusteisen maailmanjärjestyksen yleistynyt kyseenalaistaminen.

Muutos näkyy selkeänä esimerkiksi EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan strategioissa. Jo vuoden 2016 Globaalistrategiasta on mahdollista huomata EU:lle tyypillisen periaatteellisuuteen vetoavan retoriikan mukautumista kilpailullisempaan kansainväliseen ympäristöön pragmatismia korostamalla. Pragmatismilla viitataan tässä ensisijaisesti arvopohjaisen politiikan rinnalle reaalipoliittisempien näkökohtien nostamiseen. Tutkimuskirjallisuudessa EU:n ulkopolitiikan strategioiden kielen muutoksen on havainnut esimerkiksi politiikan tutkija Caterina Carta.

Vuoden 2022 Strategisessa kompassissa muutos on vielä voimakkaampi. Strateginen kompassi on Globaalistrategiaa päivittänyt EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan yleisstrategia, joka tosin keskittyi pääosin turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehityssuuntien määrittämiseen. Strategisessa kompassissa puhutaan jo suoraan vihamielisistä kilpailijoista ja vaaditaan unionin oman geopoliittisen aseman vahvistamista.

Viimeistään Strateginen kompassi suuntaakin unionin kehitystavoitteet nimenomaan turvallisuus- ja puolustuspolitiikan suuntaan, kohti myös Euroopan sotilaallisen kykenevyyden vahvistamisen EU:n piirissä sisältävää strategista autonomiaa.

Geopoliittisen käänteen suhde unionin vakiintuneeseen strategiaan

Täydellistä irtautumista ulkopolitiikan aikaisemmista lähtökohdista tämä muutos ei kuitenkaan tarkoita, vaan vakiintuneen strategisen kulttuurin elementit ovat edelleen läsnä nykyisessä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa diskurssissa. Esimerkiksi sääntöpohjainen, monenväliseen yhteistyöhön perustuva kansainvälispoliittinen rakenne on edelleen unionin kannalta edullinen ympäristö, eikä unionin ulkopolitiikassa varsinaisesti olla luopumassa sen tukemisesta.

Luottamus monenvälisen yhteistyön rakenteisiin on kuitenkin selvästi heikentynyt, ja EU:n ulkopoliittisessa puheessa on viime vuosina painotettu entistä enemmän unionin itsenäisen toimintakyvyn vahvistamisen tarvetta. Myös puolustukseen liittyvän strategisen autonomian vahvistaminen on noussut keskeiseksi teemaksi. Viimeksi mainitun taustalla voidaan nähdä erityisesti huoli Yhdysvaltojen sitoutumisesta Euroopan sotilaalliseen puolustamiseen. Huolen juuret ulottuvat vähintään Donald Trumpin ensimmäiseen kauteen Yhdysvaltain presidenttinä, jos ei jo kauemmaskin.

Unionin ulkopoliittinen puhe on myös vähitellen luopunut yhteistyölähtöisyyden kokonaisvaltaisuudesta. Venäjän kohdalla puhetapa on kääntynyt hankalasta mutta pohjimmiltaan tarpeellisesta kumppanista kohti selkeästi vihamielisen toimijan kuvailua. Myös muita kansainvälisen politiikan toimijoita on alettu tunnistaa kilpailijoiksi.

Samalla aikaisemmin myönteiseksi nähtyä keskinäisriippuvuutta on alettu käsitellä myös ongelmallisena, uhkia luovana ilmiönä: Esimerkiksi unionin ulkopoliittinen edustaja (toimikaudella 2019–24) Josep Borrell mainitsee Strategisen kompassin esipuheessaan unionin kohtaaman laajemman keskinäisriippuvuuden valjastamisen vihamielisiin tarkoituksiin, viitaten esimerkiksi Venäjän tapaan käyttää energiaa poliittisena aseena. Kun aikaisemmin taloudellinen keskinäisriippuvuus nähtiin unionin ulkopoliittisessa ajattelussa jännitteitä vähentävänä tekijänä, käsitellään sitä nyt myös potentiaalisena riskinä, jota vihamielinen toimija voi käyttää painostukseen.

Vakiintuneet uskomusjärjestelmät muuttuvat yleensä verraten maltillisesti, ja niiden keskeiset uskomukset vaikuttavat myös uusien toimintamallien omaksumiseen. Euroopan unionin ulkopolitiikan strategisen kulttuurin kohdalla tällainen vaiheittainen muutos vaikuttaisi olevan jo käynnissä, vaikka vielä onkin melko aikaista sanoa millaisen muodon se lopulta ottaa.

Euroopan unionin ulkopolitiikan strategisen kulttuurin kohdalla vaiheittainen muutos vaikuttaisi olevan jo käynnissä, vaikka vielä onkin melko aikaista sanoa millaisen muodon se lopulta ottaa.

Väitöskirjatutkimuksessani tarkastelemani ajanjakso 2000–18 edusti unionille ennen muuta ulkopoliittisen päätöksenteon vakiintumisen aikaa. Samalla se kuitenkin sijoittui historialliseen kauteen, joka päättyi merkittäviin muutoksiin unionin kansainvälispoliittisessa ympäristössä.

Keskeiset vakiintuneet uskomukset voivat antaa vakaan pohjan mukauttaa strategista kulttuuria uudenlaiseen toimintaympäristöön, mutta ne voivat muodostaa myös esteitä omaksua uusia tarpeellisia toimintatapoja. Selvää on, että unionin täytyy uudelleenarvioida toimintamallejaan suurvaltakilpailun maailmassa, mikäli Euroopan halutaan jatkossakin vaikuttavan maailmanpolitiikan kysymysten ratkaisuihin. Samaan aikaan unionin ulkopolitiikan strategisessa kulttuurissa on kuitenkin myös paljon toimintamalleja, joiden käytössä unioni on harjaantunut ja joilla voi olla tarjottavaa myös suurvaltakilpailun maailmassa.

Muuttuva maailmanpoliittinen tilanne vaatii mukautumista myös Euroopan unionilta. Tässä vakiintunut ulkopolitiikan strateginen kulttuuri voi olla sekä vahvuus että heikkous. Unionin ulkopolitiikan strateginen ajattelu vaikuttaisi ottaneen jo askeleita vaiheittaiseen mukautumiseen. Varsinainen suunnitelmallinen strategiatyö, joka selkeyttäisi ja ohjaisi tätä muutosta, on kuitenkin antanut vielä odottaa itseään.

Keskustelu unionin ulko- ja erityisesti turvallisuuspolitiikan kehittymisestä vastaamaan nykytilanteen haasteisiin on jo käynnissä, mutta aika näyttää miten siinä onnistutaan, ja millaisen roolin EU jatkossa maailmanpolitiikassa onnistuu ottamaan. 

VTT Teemu Rantanen toimii yliopisto-opettajana Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Artikkelin kuvituskuva: Waldemar Brandt / Unsplash

Julkaisu EU:n ulkopolitiikan strateginen kulttuuri muutoksessa – Osa 2: Muutoskohta ja geopoliittinen käänne ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suurvaltakilpailun kiristyminen on nostanut pinnalle vanhan kysymyksen Euroopan unionin (EU) kyvystä toimia relevanttina kansainvälispoliittisena toimijana. Yhtenä unionin haasteista on nähty pitkäjänteisen, strategisen linjan muodostaminen yhteiselle ulkopolitiikalle.

Ulkopolitiikan muotoilua ohjaavat käsitykset, tai uskomukset, siitä mitä ulkopolitiikan tulisi tavoitella ja millaisista lähtökohdista sitä voidaan tehdä: Millainen strateginen ajattelu ohjaa unionin ulkopolitiikkaa, kun mietitään Euroopan kykyä reagoida sekä lähialueidensa turvallisuusympäristön että laajemman kansainvälispoliittisen tilanteenkin muutoksiin. Olennaista on myös tällaisten käsitysten vakiintuminen laajemmiksi ja pysyvämmiksi linjoiksi, jotka ohjaavat ulkopolitiikan päätöksentekoa.

EU:n ulkopolitiikan ns. ideationaalista puolta, johon ulkopolitiikkaa ohjaavat uskomukset ja näiden muodostamat uskomusjärjestelmät kuuluvat, on tutkittu verraten runsaasti. Tutkimuskirjallisuudessa uskomustyyppejä on usein jaoteltu normatiivisiin ja kausaalisiin uskomuksiin, kuten esimerkiksi politiikan tutkijat Judith Goldstein ja Robert O. Keohane toimittamassaan teoksessa Ideas and Foreign Policy sekä Nina Tannenwald artikkelissaan Ideas and Explanation hyvin avaavat.

EU:n ulkopolitiikan tutkimuksessa päähuomio on tyypillisesti kohdistunut normatiivisiin uskomuksiin, esimerkiksi politiikan tavoitteenasettelua määrittävien arvojen tunnistamiseen ja niiden politiikan toimeenpanossa toteutumisen arviointiin. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet kausaaliset uskomukset, eli käsitykset esimerkiksi siitä mitkä ovat unionille tehokkaimpia keinoja ajaa tavoitteitaan kansainvälisessä politiikassa ja miten kansainvälisen järjestelmän muiden toimijoiden voidaan odottaa reagoivan unionin toimintaan. Kuitenkin juuri tällaiset käsitykset vaikkapa eri vallankäytön tapojen toimivuudesta ovat keskeisiä kiristyvän geopoliittisen kilpailun haasteisiin vastaamisen suhteen.

Tässä kaksiosaisessa artikkelissa tarkastelen unionin toimintakyvylle olennaisen tärkeää strategista ajattelua ulkopolitiikan taustalla. Ensimmäinen osa keskittyy unionin ulkopolitiikan strategisen ajattelun vakiintumiseen, kun taas artikkelin toinen osa käsittelee strategisen ajattelun 2020-luvulla kohtaamia haasteita ja unionin lähtökohtien vaiheittaista muutosta.

EU:n ulkopolitiikan strategisen ajattelun vakiintuminen

Keväällä 2025 tarkastetussa väitöskirjatutkimuksessani tarkastelin Euroopan unionin ulkopolitiikan keskeisten kausaalisten uskomusten vakiintumista kuluvan vuosituhannen ensimmäisinä vuosikymmeninä. Tutkimuksessani hyödynsin operationaalisen koodin analyysiä, joka tarjoaa ulkopolitiikan uskomusjärjestelmien tarkasteluun nimenomaan kausaalisiin uskomuksiin keskittyvän analyyttisen kehikon.

Tämä analyysimalli nostaa esiin tutkimuskohteen käsityksiä kansainvälisen poliittisen toimintaympäristön luonteesta ja parhaiksi koetuista keinoista edistää tavoitteita tässä ympäristössä. Näistä käsityksistä muodostuvasta uskomusjärjestelmästä käytetään nimitystä operationaalinen koodi tai koodisto.

Kartoitin näitä ulkopolitiikan linjaa määrittäviä uskomuksia ja niiden pysyväisyyttä analysoimalla kolmen unionin ulkopoliittisen edustajan, Javier Solanan (toimikausi: 1999–2009), Catherine Ashtonin (toimikausi: 2009–14) ja Federica Mogherinin (toimikausi: 2014–19), virallisia puheita vuosilta 2000–18. Analyysini osoitti, että unionin ulkopolitiikkaa ohjaa vakiintunut yhtenäinen käsitys unionille parhaista toimintatavoista ja toimintaympäristön luonteesta. Tämä kaikkien kolmen edustajan puheista hyvin samankaltaisena ilmenevä operationaalinen koodi on niin vakiintunut, että voidaan perustellusti puhua unionin ulkopolitiikkaa ohjaavasta strategisesta kulttuurista.

Strategisella kulttuurilla viitataan usein vakiintuneisiin käsityksiin nimenomaan puolustuspolitiikasta ja sotilasstrategiasta, kuten esimerkiksi politiikan tutkija Christoph Meyer kirjassaan The Quest for a European Strategic Culture tekee. Käsitettä voidaan kuitenkin soveltaa myös laajemmin ulkopolitiikkaan. Tällöin puhumme ulkopolitiikan strategista päätöksentekoa ohjaamaan vakiintuneista uskomusjärjestelmistä.

EU:n ulkopolitiikan vakiintuneella strategisella kulttuurilla on keskeisiä elementtejä, jotka leimaavat unionia kansainvälispoliittisena toimijana.

Monet arviot ovat nostaneet unionin ulkopolitiikkaa ohjaavan strategian yhtenäisyyden ja selkeyden keskeiseksi tekijäksi, joka määrittää unionin kykyä vastata globaalipolitiikan haasteisiin. Vakiintunut strateginen kulttuuri kertoo tällaisesta ulkopolitiikan strategisen perustan yhtenäisyydestä.

EU:n ulkopoliittisten edustajien Solanan, Ashtonin ja Mogherinin puheiden analysointi operationaalisen koodin analyyttisen kehikon avulla osoitti unionin ulkopoliittisen strategian pohjaavan selkeästi institutionalisoituneeseen uskomusjärjestelmään, joka määrittää lähtökohdat unionin ulkopoliittiselle toiminnalle.

Tällä EU:n ulkopolitiikan vakiintuneella strategisella kulttuurilla on keskeisiä elementtejä, jotka leimaavat unionia kansainvälispoliittisena toimijana. Samalla kuitenkin monet tämän vakiintuneen ulkopolitiikan uskomusjärjestelmän keskeisistä elementeistä ovat sellaisia, että niihin kohdistuu juuri tällä hetkellä merkittäviä muutospaineita.

Vakiintuneen strategisen kulttuurin elementit

Unionin vakiintunut operationaalinen koodisto on peruslähtökohdiltaan vahvasti yhteistyöorientoitunut. Yhteistyön arvo unionin ulkopolitiikkaa ohjaavassa ajattelussa perustuu osaltaan kausaaliseen uskomukseen yhteistyöstä unionille tehokkaana keinona vaikuttaa toisiin toimijoihin. Tämä näkyy erityisen selkeästi siinä, miten unioni pyrkii yhteistyöhön jopa ongelmallisiksi katsomiensa toimijoiden kanssa.

Yhteistyölähtöisyys tarjoaa myös yhden selityksen unionin haasteille reagoida esimerkiksi Venäjän aggressioihin nopeasti ja määrätietoisesti: Unionin ulkopolitiikkaa leimaa voimakas luottamus sen omiin kykyihin muuttaa ongelmallisia valtioita yhteistyön kautta, ja unionin operationaalinen koodisto vaikuttaisikin ohjanneen sitä pitäytymään yhteistyössä aivan viimeiseen asti monessa tilanteessa.

Yhteistyölähtöisyyteen kytkeytyy unionin operationaalisessa koodistossa myös pyrkimys riskien välttämiseen. Kansainvälisessä politiikassa unioni näyttäytyy usein riskejä välttävänä toimijana, joka pyrkii myös lisäämään ympäristönsä ennakoitavuutta erilaisia institutionaalisia ja normatiivisia rakenteita vahvistamalla.

Ulkopoliittisten edustajien puheiden analyysi viittaa siihen, että tämä riskejä karttava toimintamalli liittyisi vahvimmin nimenomaan provokaatioihin ja konfliktien eskalaatioon liittyvien riskien välttämiseen. Vastaavasti unioni vaikuttaa mieluummin olevan valmis hyväksymään niitä riskejä, jotka liittyvät eskalaation uhan edessä perääntymiseen. Tämä voi myös osaltaan selittää unionin taipumusta pitää kiinni yhteistyöstä ongelmallistenkin toimijoiden kanssa.

Yhteistyölähtöisyys tarjoaa myös yhden selityksen unionin haasteille reagoida esimerkiksi Venäjän aggressioihin nopeasti ja määrätietoisesti: Unionin ulkopolitiikkaa leimaa voimakas luottamus sen omiin kykyihin muuttaa ongelmallisia valtioita yhteistyön kautta

Unionin hahmottaminen yksipuolisesti yhteistyölähtöiseksi toimijaksi ei kuitenkaan anna kattavaa kokonaiskuvaa unionin ulkopolitiikan toimintamalleista. Unionin ulkopoliittinen keinovalikoima on todellisuudessa moniulotteinen, ja konfliktiset keinot kuten sanktiot ja erityisesti tuomitsemiseen ja painostukseen käytetty auktoriteettivalta sisältyvät myös unionin strategiseen ajatteluun käyttökelpoisina vaikuttamisen muotoina.

Unionin ulkopolitiikan operationaaliselle koodistolle onkin tyypillistä erityisesti eri keinojen yhdistäminen monipuolisiksi kokonaisuuksiksi. Tämä näkyy myös tavassa, jossa unionin tarjoama yhteistyö on usein leimallisesti ehdollista: esimerkiksi naapurustopolitiikassaan EU on kytkenyt taloudellisen tuen toivottujen reformien toteuttamiseen, palkiten niissä paremmin suoriutumisen suuremmalla tuella ja tiiviimmällä yhteistyöllä, mutta myös asettaen reformien toteutuksen tuen jatkamisen ehdoksi.

Sääntöpohjaisella maailmanjärjestyksellä on myös keskeinen rooli unionin vakiintuneessa ulkopoliittisessa ajattelussa. Monenvälisen yhteistyön rakenteet, joista Yhdistyneet Kansakunnat (YK) on keskeisimpiä, kytkeytyvät paitsi unionin yhteistyöorientoituneeseen strategiaan, myös tapaan, jolla unioni käyttää valtaa epäsuorasti.

Erityisesti politiikan tutkijat Stephan Keukeleire ja Tom Delreux ovat kirjoittaneet tästä unionin ulkopolitiikalle leimallisesta niin sanotun rakenteellisen vallan käytöstä, jossa unioni hyödyntää institutionaalisia ja normatiivisia rakenteita kansainväliseen politiikkaan vaikuttamisen väylinä. Suoraan toiseen toimijaan vaikuttamisen rinnalla unionin rakenteellinen ulkopolitiikka muokkaa sekä kansainvälisiä että valtioiden yhteiskunnallisia rakenteita sellaisiksi, että ne ohjaavat muita toimijoita unionin tavoittelemilla tavoilla.

Euroopan unionin ulkopolitiikkaa ohjaavat strategiset lähtökohdat vaikuttaisivatkin, ehkä mainettaan paremmin, muodostavan koherentin ja vakiintuneen kokonaisuuden. Tämän operationaalisen koodiston keskeiset elementit ovat tunnistettavissa myös unionin toiminnasta maailmanpolitiikan areenoilla.

Viime vuosien dramaattiset muutokset sekä unionin lähialueilla että laajemmin kansainvälisessä politiikassa asettavat näille lähtökohdille kuitenkin muutospaineita. Näiden vaikutuksiin unionin ulkopolitiikan strategisessa ajattelussa paneudun artikkelin toisessa osassa.

VTT Teemu Rantanen toimii yliopisto-opettajana Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Artikkelin kuvituskuva: Waldemar Brandt / Unsplash

Julkaisu EU:n ulkopolitiikan strateginen kulttuuri muutoksessa – Osa 1: Vakiintunut strateginen ajattelu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unionissa eli EU:ssa on 27 jäsenmaata. EU:lla on oma parlamentti ja komissio. Ne ovat kuin eduskunta ja hallitus Suomessa. Parlamentti ja komissio tekevät päätöksiä, joita noudatetaan jokaisessa jäsenmaassa. Suomi on ollut EU-maa eli EU:n jäsen vuodesta 1995.

Jokaisessa EU-maassa on omia, kansallisia puolueita. Ne tekevät yhteistyötä muiden EU-maiden puolueiden kanssa. Lisäksi Euroopassa on monta europuoluetta. Europuolue toimii useassa EU-maassa. Kansalliset puolueet voivat olla europuoleen jäseniä.

Europuolue haluaa vaikuttaa sen jäsenpuolueiden mielipiteisiin. Se haluaa vaikuttaa myös siihen, millaisia päätöksiä EU tekee.

Europuolueita on ollut jo kauan. Vuonna 1993 tehtiin kansainvälinen Maastrichtin sopimus.

Sen mukaan europuolueet lisäävät yhteistyötä EU:ssa, antavat EU-maiden kansalaisille tietoa ja edistävät sitä, että kansalaiset voivat kertoa mielipiteensä politiikasta.

Miten europuolue toimii?

Europuolueet ovat samanlaisia kuin puolueet, jotka toimivat vain yhdessä maassa. Europuolueella on puheenjohtaja, puoluehallitus ja puoluevaltuusto. Sillä on myös puoluekokous, joka edustaa puolueen jäseniä ja tekee päätöksiä.

Europuolueilla on toimistot Belgian Brysselissä ja omat poliittiset ryhmät Euroopan parlamentissa eli EU:n parlamentissa. Europuolueella voi olla myös erilaisia työryhmiä ja alajärjestöjä, kuten nuorten ja naisten järjestöt.

Miten europuolue käyttää valtaa?

Useimmilla europuolueilla on selkeä tavoite: EU:n täytyy olla yhtenäinen. Yhtenäisyyttä on esimerkiksi se, että tietyt lait ja säännöt ovat samat kaikissa EU-maissa.

Europuolue voi vaikuttaa EU:hun ja EU-maiden asioihin monella tavalla. Esimerkiksi:

• Europuolue voi järjestää kokouksia, joihin se kutsuu EU:n päättäjiä ja asiantuntijoita.
  Näin se pyrkii vaikuttamaan päättäjien mielipiteisiin.
  
  Europuolueiden valta näkyy myös EU:n omissa kokouksissa, kuten huippukokouksessa. Se on EU-maiden johtajien kokous. Johtajat edustavat kokouksessa kotimaataan, omaa puoluettaan ja sitä europuoluetta, johon heidän oma puolueensa kuuluu. Huippukokouksista on tullut tärkeitä viime vuosina, kun maailmassa on ollut paljon kriisejä.

• Europuolue voi vaikuttaa lakeihin EU:n alueella.
  
  Euroopan parlamentti ja EU:n neuvosto voivat määrätä uusia lakeja EU-maihin. Parlamentin jäsenet ovat EU:n kansanedustajia. He tekevät päätöksiä yhdessä EU:n neuvoston kanssa. Moni parlamentin jäsen kuuluu kansalliseen puolueeseen, joka on europuolueen jäsen. Näin europuolueet vaikuttavat mielipiteisiin ja päätöksiin Euroopan parlamentissa.
  
  Erityisesti europuolueilla Euroopan kansanpuolue ja Euroopan sosiaalidemokraattinen puolue on paljon jäseniä parlamentissa. Siksi voidaan sanoa, että näillä puolueilla on EU:ssa enemmän valtaa kuin yhdelläkään EU-maalla yksin.

• Europuolue voi vaikuttaa siihen, ketkä päättävät asioista EU:ssa.
  
  EU:ssa jokainen jäsenmaa valitsee oman komissaarin Euroopan komissioon. Komissio on vastuussa esimerkiksi laki- ja raha-asioista EU:ssa. Komissaarit ovat yleensä mukana jonkin europuolueen toiminnassa. Näin europuolueet saavat komissaarien kautta valtaa Euroopan komissiossa.
  
  Jäsenmaa ehdottaa EU:lle komissaariehdokkaita. EU:n parlamentti valitsee komissaarit vaalien avulla. Näissä vaaleissa europuolueella voi olla kärkiehdokas eli ehdokas, jota se kannattaa näkyvästi.

• Europuolue voi vaikuttaa asioihin myös EU:n ulkopuolella.
  
  Europuolueilla on yhteistyökumppaneita, jotka eivät ole EU-maasta. Esimerkiksi Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin Sluga Narodu -puolue on europuolue Euroopan liberaalidemokraattisen puolueen jäsen.
  
  Europuolueet haluavat vaikuttaa siihen, että EU voi laajentua. Lisäksi niille on tärkeää, että demokratia eli kansanvalta vahvistuu myös niissä Euroopan maissa, jotka eivät ole EU:n jäseniä.

Miten Euroopan parlamentti tukee europuolueita?

Europuolue voi vaikuttaa EU-asioihin monella tavalla. Myös Euroopan parlamentti voi vaikuttaa europuolueeseen.

Parlamentti antaa europuolueille puoluetukea eli rahaa. Eurooppaan on perustettu uusia europuolueita sen jälkeen, kun tukea alettiin antaa.

Parlamentti antaa tukea myös poliittisille säätiöille. Säätiöt hankkivat tietoa ja järjestävät erilaisia tilaisuuksia europuolueille.

Millaisia europuolueet ovat?

Europuolue toimii Euroopan unionin alueella. Yksittäinen henkilö ei yleensä voi kuulua europuolueeseen. Europuolueen jäseniä ovat eri maiden kansalliset puolueet. Myös monet suomalaiset puolueet kuuluvat europuolueeseen.

Europuolueita ovat:

• Euroopan kansanpuolue
  Tämä on vanhin europuolue. Kristillisdemokraattiset ja konservatiiviset puolueet perustivat sen vuonna 1976. Suomesta tämän europuolueen jäseniä ovat Kokoomus ja Kristillisdemokraatit.

• Euroopan sosialidemokraattinen puolue
  Suomen sosialidemokraattinen puolue on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan liberaalidemokraattinen puolue
  Suomesta Keskusta ja Ruotsalainen kansanpuolue ovat tämän europuolueen jäseniä.

• Euroopan vihreä puolue
  Suomesta Vihreät on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan demokraattinen puolue
  Tämä europuolue kuuluu Euroopan parlamentin liberaaliin ryhmään. Puolueella on liberaalit eli vapaat arvot.

• Euroopan vapaa allianssi
  Tämä europuolue tekee Euroopan parlamentissa yhteistyötä vihreiden kanssa. Suomesta Ålands Framtid on puolueen jäsen.

• Euroopan patriootit
  Tämä europuolue on kansallismielinen. Se korostaa oman kansan, kielen ja kulttuurin tärkeyttä.

• Suvereenien kansakuntien Eurooppa
  Myös tämä europuolue korostaa kansan, kielen ja kulttuurin merkitystä.

• Euroopan konservatiivien ja reformistien puolue
  Tällä europuolueella on konservatiiviset arvot. Se korostaa paljon esimerkiksi naisen ja miehen perinteisiä rooleja. Suomalaisista puolueista Perussuomalaiset on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan vasemmistopuolue
  Suomalaisista puolueista Suomen Kommunistinen Puolue on tämän europuolueen jäsen. Tarkkailijajäsen voi osallistua puolueen kokouksiin, mutta ei voi äänestää.

• Euroopan vasemmistoliitto planeetan ja ihmisten puolesta
  Suomesta Vasemmistoliitto on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan kristillinen poliittinen liike
  Tämä puolue korostaa kristillisiä arvoja politiikassa.

Suomi ja europuolueet

Europuolueet vaikuttavat monella tavalla EU-maiden asioihin, myös Suomeen. Lisäksi moni suomalainen poliitikko osallistuu oman europuolueensa kokouksiin.

Silti suomalaiset eivät tiedä paljon europuolueista. Suomen media tai suomalaiset puolueet eivät kerro europuolueista tai EU-komissiovaalien kärkiehdokkaista. Tavallinen ihminen ei usein tiedä, mikä europuolue on ja miten europuolueiden valta näkyy EU:n päätöksisissä.

Johannes Lehtinen on yhteiskuntatieteiden maisteri. Hän tekee väitöskirjaa Tampereen yliopistossa ja on Politiikasta-lehden toimittaja.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen.
Teksti on selkomukautettu Johannes Lehtisen ja Tapio Raunion artikkelista, joka on julkaistu huhtikuussa 2024. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Mikä on europuolue? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Saksan tuoreimman vaalijärjestelmäuudistuksen yhtenä keskeisenä tavoitteena oli jollakin tavoin pysäyttää parlamentin koon kasvu tilanteessa, jossa lainsäädäntö asetti vain minimirajan parlamentin koolle. Uudistuksen ei kuitenkaan haluttu vaarantavan vaalijärjestelmän tuloksena saavutettua korkeaa edustavuutta.

Toteutunut ratkaisu, joka lukitsee parlamentin paikkamäärän 630 paikkaan, säilyttäen samalla 299 vaalipiirin järjestelmän, on ensiarvoissa nähty varsin hyvänä ratkaisuna. Laskennallisesti muutos merkitsee vaalipiirien osuuden hienoista laskua: aiemmin puolet minimikoon paikoista täytettiin vaalipiireistä, uudistuksen jälkeen osuus on 47,5 prosenttia. Kuitenkin ylijäämä- ja tasauspaikkojen myötä esimerkiksi vaalikauden 2021–25 parlamentissa suoraan vaalipiiristä valittujen edustajien osuus on 40,6 prosenttia, mihin suhteutettuna uudistus on myös parannus.

Ainakin omasta mielestäni jonkin verran yllättäen vaalilain uudistukseen liittyvä keskustelu on kiertynyt vahvasti vaalipiiritason vaikutuksiin. Tämä oli ymmärrettävä reaktio aivan alkuvaiheessa, koska alkuperäinen, hyväksytty uudistus olisi sulkenut parlamentin ulkopuolelle kaikki puolueet, joiden ääniosuus jää alle viiden prosentin.

Aiemmin äänikynnystä ei ole huomioitu niiltä puolueilta, jotka voittavat vähintään kolme vaalipiiriä. Saksan perustuslakituomioistuin kuitenkin palautti aiemman säännön 30.7.2024 tekemällään ratkaisulla, eli jatkossakin kaikki vähintään kolme vaalipiiriä voittaneet puolueet saavat kakkosäänten mukaisen osuuden parlamentin paikoista. Vaalilain uudistus itse asiassa palauttaa etusijalle puolueiden osavaltiokohtaisen kannatuksen edustuksellisuuden perustana. Uudistuksen jälkeen suhteellisen vaalitavan periaate on hallitseva sekä parlamentin paikkajaossa yleisesti että puolueen paikkamäärässä osavaltiotasolla.

Jatkossa kukin puolue saa kunkin osavaltion edustajapaikoista osavaltiokohtaisten kakkosääntensä mukaisen osuuden. Tämän voidaan odottaa johtavan kakkosäänten painoarvon lisääntymiseen. Aiemminhan tietyissä tilanteissa puolueen jopa kannatti tavoitella mahdollisimman pientä kakkosäänten määrä, mikäli se saattoi olla varma useiden vaalipiirien voittamisesta. Tämä siksi, koska puolue sai itselleen kaikki voittamansa vaalipiiripaikat, jolloin jokainen vaalipiiri yli kakkosäänten perusteella lasketun paikkamäärän oli ylimääräinen paikka parlamentissa.

Vaalijärjestelmäuudistus ohjelmallisena uudistussysäyksenä

Ensimmäisessä osassa esitin teesin, että Saksan poliittisen järjestelmän alaisuudessa joudutaan ratkomaan hyvin samantapaista haastetta kuin laajemmin EU:n piirissä. Tämä ajatus kytkeytyy kahteen teemaan, joista ensimmäinen liittyy alueellisesta eriytymisestä ammentavaan oikeistopopulismiin, toinen puolestaan yhtenäisen vaalijärjestelmän edellyttämään ohjelmalliseen uudistumiseen.

Vaikka Saksojen yhdistymisestä vuonna 1990 tulee vuoden 2025 lokakuussa kuluneeksi 35 vuotta, erityisesti itäisen Saksan – joka maantieteellisesti viittaa tässä entisen DDR:n alueeseen – viime vuosien kehitys on osoittanut, miten helposti sekä yhdistymisprosessi että yhdistymistä edeltäneen sosialistisen yhteiskunnan eri piirteet ovat politisoitavissa negatiivisen politiikanteon välineeksi.

Erityisen selkeästi tämä näkyy talouteen ja identiteettiin liittyvissä teemoissa. AfD on varsin onnistuneesti nostanut itsensä itäisen Saksan ”asianajajaksi”, työntäen poliittisen kentän vastakkaiselle, vasemmalle laidalle sijoittuvan Die Linken sivuun tästä roolista.

AfD jatkaa ja vahvistaa narratiivia, jonka mukaan itäisen Saksan heikentyneen talouskehityksen syy on ”väärin” toteutetussa yhdistymisprosessissa, johon syyllisiä ovat luonnollisesti ”Berliinin vallanpitäjät”. Itäinen Saksa on AfD:n retoriikassa myös lännestä tulevan halveksunnan ja vähättelyn kohde, jossa olevaa osaamista ei arvostettaisi ja jonka asukkaita edelleen mitattaisiin ”lännen” asettamin kriteerein.

Kyseenalaista sivustatukea AfD on saanut myös sellaisilta tutkijoilta, joiden tutkimuksissa yhdistymisen vaikutuksia on tarkasteltu yksipuolisesti tai puutteellisin faktoin. Suomessakin julkisuutta saanutta Isossa-Britanniassa työskentelevän saksalaishistorioitsija Katja Hoyerin DDR-historiateosta arvosteltiin kovin sanoin historiarevisionismista. Myös Leipzigin yliopiston uudemman saksalaisen kirjallisuuden professorin Dirk Oschmannin identiteettipoliittinen teos, jossa hän syyttää läntistä Saksaa itäisen Saksan ”toiseuttamisesta” ja rasistisesta leimaamisesta, johti ankaraan kritiikkiin faktojen valikoivasta ja tarkoituksenhakuisesta käytöstä.

Kuten useimmat eurooppalaiset laitapopulistisen puolueet, myös AfD käyttää maahanmuuttoa identiteettipolitiikkansa välineenä. Itäisen Saksan alueella tämä viesti puree erityisen tehokkaasti, koska AfD voi nojata alueen läntistä Saksaa ohuempaan ja negatiivisempaan kokemukseen maahanmuutosta.

AfD jatkaa ja vahvistaa narratiivia, jonka mukaan itäisen Saksan heikentyneen talouskehityksen syy on ”väärin” toteutetussa yhdistymisprosessissa, johon syyllisiä ovat luonnollisesti ”Berliinin vallanpitäjät”.

Erityisen voimakkaasti maahanmuuttoa hyödyntävä identiteettipolitiikka näyttäisi vaikuttavan sellaiseen osaan väestöstä, jotka kantavat huolta varsin abstraktisti määritellyn ”saksalaisuuden” rappiosta tai katoamisesta. Pitämällä tietoisesti ”saksalaisuuden” määritelmän notkeana ja sopivan sumeana, AfD kykenee luomaan siihen kohdistuvia uhkakuvia hyvinkin erilaisissa asiayhteyksissä ja hyvin erilaisille kohderyhmille.

Huomionarvoista on, että vastaavan tyyppinen kerrostunut narratiivi on löydettävissä useimmista Euroopan unionin jäsenmaista. Itäisen Saksan alueella käytettävä muutosvastainen narratiivi toistuu monissa entisissä sosialistimaissa, joissa kritiikin kärki kohdistuu ensisijaisesti ”Brysselin koneeseen” ja sen pakottamaan ”läntisen Euroopan malliin”.

Maahanmuuttoa hyödyntävä narratiivi sen sijaan on, jos ilmaisu sallitaan, ”eurooppalaistunut” varsin tehokkaasti ja kykenee rakentamaan varsin yhtenevän uhkakuvan ulkopuolisen uhkan kohteena olevasta eurooppalaisesta identiteetistä.

Vaikka Saksan vaalijärjestelmään tällä hetkellä liittyvät ongelmat tulevat näkyviksi juuri AfD:n kautta, on niiden juurisyy perinteisten puolueiden kyvyttömyydessä ohjelmalliseen uudistumiseen. Saksalainen yhteiskunta on tänään hyvin erilainen kuin kansanpuolueiden mahtikaudella

Puoluekentän epävakautuminen, vaalitulosten arvaamattomuus ja epäkonventionaaliset hallituskoalitiot ovat ilmiöitä, jotka leviävät yhä laajemmin ympäri demokraattista Eurooppaa. Yhdistävänä tekijänä näyttäisi kuitenkin olevan kasvava tyytymättömyys demokraattisten puolueiden kykyyn esittää ratkaisuja ajankohtaisiin ongelmiin.

Yhteiskunnalliset jakolinjat painottuvat tänään eri tavalla ja vanhojen rinnalle on myös noussut uusia jakolinjoja, joita ei ollut olemassa 40 tai 50 vuotta sitten. Perinteisten, demokraattisten puolueperheiden heikko kiinnittyminen niin itäisen Saksan kuin itäisen Keski-Euroopan entisten sosialistimaiden yhteiskunnissa kertoo osaltaan siitä, etteivät nämä puolueet ole onnistuneet rakentamaan itsestään todellista, ohjelmallista vaihtoehtoa jälkisosialistiselle äänestäjälle.

Pikemminkin vaikuttaa siltä, että puoluekentän epävakautuminen, vaalitulosten arvaamattomuus ja epäkonventionaaliset hallituskoalitiot ovat ilmiöitä, jotka leviävät yhä laajemmin ympäri demokraattista Eurooppaa. Yhdistävänä tekijänä näyttäisi kuitenkin olevan kasvava tyytymättömyys demokraattisten puolueiden kykyyn esittää ratkaisuja ajankohtaisiin ongelmiin.

Positiivisessa skenaariossa nyt tehty uudistus johtaisi kehitykseen, jossa puolueet pyrkivät uudistumaan ohjelmallisesti maksimaalisen kakkosääniosuuden saamiseksi, palauttaahan uudistus kakkosäänet paikkajakoa määrittävään asemaan. Vuoden 2013 uudistus käytännössä hävitti tämän kannustimen. Etenkin suurimpien puolueiden oli ehkä helpompaa panostaa vahvoihin vaalipiiriehdokkaisiin ja välttää raskas ja vaikeaksi koettu ohjelmatyö.

Nyt asetelma kääntyy ainakin osin päälaelleen: vahvat ehdokkaat vaalipiireissä eivät hyödytä, jos puolue ei kykene mobilisoimaan myös kakkosääniä itselleen. Pitää myös muistaa, että lähes kaikki vaalipiiripaikasta kilpailevat ehdokkaat ovat myös puolueidensa osavaltiolistojen kärkipaikoilla. Tämän on katsottu vähentävän riskiä siitä, että uudistus merkittävästi heikentäisi vaalipiirienkään edustusta.

Vähäinen julkinen keskustelu uudistuksen osalta voi johtaa siihen, että uudistuksen heikoin lenkki onkin äänestäjä, joka ei välttämättä toimikaan odotetun rationaalisesti. Kun mukaan otetaan myös Saksassa heikkenevät puolueuskollisuus ja puolueiden jäsenmäärien lasku, äänestäjien mobilisointi puolueen taakse voi jatkossakin olla vaikeampaa kuin heidän mobilisointinsa vaalipiirin ehdokkaan taakse. Kuitenkin myös tässä selkeä ohjelmallinen konsepti voi olla avaintekijä, johon vaalijärjestelmäuudistuksen jälkeen näyttäisi olevan vahvemmat kannusteet.

Saksa integraation laboratoriona

Saksan vaalijärjestelmäuudistus voidaan nähdä mielenkiintoisena myös EU:n demokratiakehitykselle. Sekä poliitikot että tutkijat ovat pohtineet siirtymistä yhtenäiseen vaalijärjestelmään Euroopan parlamentin vaaleissa. Tällainen muutos on nähty myös keinona vahvistaa EU:n demokraattisuutta. Jos lähtökohdaksi otetaan ajatus yhdistyneestä Saksasta Euroopan integraation laboratoriona, Saksan poliittisen järjestelmän kehitys yhdistymisen jälkeen tarjoaa kiinnostavan kurkistusikkunan mahdolliseen tulevaisuuteen.

Vaalijärjestelmällä on kiistaton vaikutus koko vaaliprosessiin, ja vaalijärjestelmän periaatteita muuttamalla voidaan merkittävällä tavalla vaikuttaa siihen, kuinka hyvin – tai huonosti – parlamentin voimasuhteet lopulta toteuttavat äänestäjien tahtoa. On kiinnostava kysyä, millä tavoin vaalidynamiikkaan vaikuttaisi, jos joskus tulevaisuudessa puolet Euroopan parlamentin edustajista valittaisiin yhden edustajan vaalipiireistä, toinen puoli kustakin jäsenmaasta suhteellisen listavaalin tapaan.

Kun voimasuhteet parlamentissa määrittyvät valtakunnallisen kannatuksen perusteella ja mahdollisuus hyödyntää vaalipiirien ylisuurta tulosta poistuu, puolueet joutuvat suuntaamaan katseensa sellaisiin vahvemmin kysymyksiin, joilla äänestäjiä voidaan mobilisoida koko Saksan alueella.

Ehdokasasettelu tapahtuisi pääosin eurooppalaisten puolueiden kautta. Ainakin voisi ajatella, että tämä pakottaisi eurooppalaiset puolueet kirkastamaan ohjelmallisia tavoitteitaan, mutta myös toisi – vaalipiirien kautta – nykyistä vahvemman yhteyden edustajien ja alueiden äänestäjien välille.

Saksan vaalijärjestelmän uudistuksen ensimmäinen koetinkivi on 23.2.2025, kun saksalaiset suuntaavat ennenaikaisissa liittopäivävaaleissa vaaliuurnille. Tähänastisen, kaikkiaan varsin lyhyeksi jäävän vaalikamppailun perusteella en ole kovinkaan toiveikas sen suhteen, että edellä optimistisesti peräänkuuluttamani ohjelmallinen uudistus näkyy vielä vaalikamppailun aikana. Optimistisempi olen sen sijaan siitä, miten vaalitulos tulee katalysoimaan ohjelmallista uudistumista. Erityisesti perinteisten kansanpuolueiden voisi olettaa pyrkivän ”luomaan ohjelmallisen nahkansa” uudelleen niin, että ne puhuttelisivat ohjelmallisesti laajasti erilaisia yhteiskunnallisia ryhmiä.

Kun voimasuhteet parlamentissa määrittyvät valtakunnallisen kannatuksen perusteella ja mahdollisuus hyödyntää vaalipiirien ylisuurta tulosta poistuu, puolueet joutuvat suuntaamaan katseensa sellaisiin vahvemmin kysymyksiin, joilla äänestäjiä voidaan mobilisoida koko Saksan alueella. Juuri tämä on myös se tekijä, joka tekee Saksan vaalijärjestelmän uudistuksesta kiinnostavan myös keskusteluille EU:n demokratian tulevaisuudesta.

Kimmo Elo työskentelee yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella. Hänen tutkimusalueitaan ovat Saksan ja Euroopan politiikka ja historia, parlamentarismi sekä dataintensiiviset ihmistieteet. Elo johtaa vuosina 2023–25 parlamenttitutkimuksen digitaalista infrastruktuuria vuosina kehittävää osahanketta osana LAWPOL-konsortiota sekä vuosina 2024–27 demokratian rapautumista dataintensiivisin menetelmin tutkivaa osahanketta osana STN-rahoitettua The resilience of liberal democracy in Finland -konsortiota.

Artikkelin kuvituskiva: Pexels / Pixabay

Julkaisu Saksan vuoden 2023 vaalijärjestelmäuudistus eurooppalaisena laboratoriona: Osa 2 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Saksan parlamentti, liittopäivät (Bundestag), hyväksyi vuonna 2023 vaalilain uudistuksen, joka ensimmäistä kertaa Saksan liittotasavallan parlamentin historiassa lukitsee paikkamäärän 630 edustajaan. Väitän, että tämän uudistuksen suurimmat vaikutukset tulevat olemaan muualla kuin vaalimatematiikassa. Vaalijärjestelmä pääsee testiin jo 23. helmikuuta 2025, kun saksalaiset suuntaavat uurnille ennenaikaisissa liittopäivävaaleissa.

Saksan poliittista järjestelmää on usein kuvattu yhdeksi maailman vakaimmista demokratioista, jonka vaalijärjestelmässä olisi kyetty yhdistämään parhaat puolet enemmistö- ja suhteellisesta vaalitavasta. Saksan vaalijärjestelmän yhdeksi vahvuudeksi onkin nähty sen kyky taata sekä riittävä edustus tärkeimmille ohjelmallisille vaihtoehdoille että rakentaa vahva yhteys äänestäjien ja heidän edustajiensa välille.

Vuonna 1949 voimaan astunut peruslaki (Grundgesetz) näyttikin pitkään onnistuvan tavoitteessaan korjata esikuvana toimineen Weimarin tasavallan (1919–33) perustuslain keskeisimmät puutteet. Yhtenä osoituksena saavutetusta vakaudesta ovat eurooppalaisittain poikkeuksellisen pitkäikäiset ja vakaat hallitukset, toisena voidaan nostaa esille parlamentin paikkajaon vahva yhteys vaalitulokseen. Yhdistymisen jälkeen poliittista järjestelmää on kuitenkin jouduttu sopeuttamaan samantyyppiseen fragmentaatioon ja polarisaatioon, joka on havaittavissa koko Euroopan unionissa.

Saksassa puolueilla on tunnustettu ja vakiintunut asema kansalaisten intressien kanavoijina ja näkyviksi tekijöinä parlamentaarisessa järjestelmässä. Nykyisen peruslain isät ja äidit asettuivat selkeästi tukemaan vahvaa edustuksellisuutta. Ratkaisussa heijastuu Weimarin tasavallan kokemus: Weimarin vaalijärjestelmän katsottiin mahdollistaneen laajojen kansankerrosten tyytymättömyyden mobilisoinnin, poliittisen hyväksikäytön ja siten osaltaan lisänneen poliittisen järjestelmän epävakautta ja edistäneen Hitlerin pyrkimyksiä nousta valtaan demokratian omin keinoin.

Järjestelmän tasolla tämä historia näkyy erityisesti suoran demokratian elementtien marginaalisena asemana liittovaltion tasolla, mutta myös liittopresidentin varsin muodolliseksi jäävässä roolissa.

Tässä kaksiosaisessa artikkelissa tarkastelemani vaalilain uudistus on jo toinen lyhyen ajan sisään. Edellinen uudistus hyväksyttiin 2011 ja se on ollut käytössä vuoden 2013 liittopäivävaaleista alkaen. Artikkelini käy vuoropuhelua Saksan ja Euroopan välillä, koska pidän Saksaa kiinnostavana ”poliittisena laboratoriona” ja kurkistusikkunana myös Euroopan integraatioon.

Siinä missä EU:n sisällä jäsenmaiden väliset erot kanavoituvat parlamenttivaaleissa kansallisten järjestelmien suodattamana, Saksassa liittovaltion poliittinen järjestelmä on liittopäivävaaleissa joka osavaltiossa sama. Saksa on siis paitsi kiinnostava laboratorio, myös miniatyyri EU:sta, jota tutkimalla voidaan saada tietoa myös EU-tason edustuksellisen demokratian kehittämisen tueksi.

Saksan puolue- ja vaalijärjestelmän kehityksen päävaiheet

Saksan nykymuotoinen, suhteellista ja enemmistövaalitapaa yhdistävä vaalijärjestelmä otettiin käyttöön vuonna 1953. Aina vuoden 2023 uudistukseen saakka parlamentille oli määritelty vain minimikoko. Puolet minimikoon määrittämistä edustajista valittiin yhden edustajan vaalipiireistä, puolet taas kakkosäänten perusteella osavaltiokohtaisilta listoilta.

Myöhemmin kuvattavista syistä parlamentin koko saattoi olla tätä suurempi ilman, että vaalilakia olisi rikottu. Vuoteen 1990 saakka vaalilain mukainen minimipaikkamäärä oli 498 paikkaa, yhden edustajan vaalipiirejä puolestaan 249. Vuosina 1991–2001 paikkoja oli 656 (328) ja vuosina 2002–23 paikkamäärä oli 598 (299) paikkaa. Siinä missä yhden edustajan vaalipiirit pyrkivät luomaan vahvan sidoksen edustajan ja vaalipiirin välillä, on osavaltiolistojen tehtävänä varmistaa alueellisen edustuksen toteutuminen.

Jokaisella äänestäjällä on käytössään kaksi ääntä, ykkösääni (Erststimme) ja kakkosääni (Zweitstimme). Ykkösäänellä äänestäjä äänestää oman vaalipiirinsä ehdokasta eli kyseessä on puhdas henkilövaali. Vaalipiirin niin kutsutun suoramandaatin (Direktmandat) saa pluraliteettijärjestelmän mukaisesti eniten ääniä saanut ehdokas. Kakkosääni on ääni puolueelle, käytännössä puolueen äänestäjän kotiosavaltiossa asettamalle ehdokaslistalle.

Kyseessä on suljettu listavaali eli äänestäjä ei voi muuttaa puolueen asettamaa ehdokasjärjestelyä. Olennaista on, että puolueen paikkamäärä liittopäivillä määrittyy puolueen valtakunnallisesti saamien kakkosäänten osuuden perusteella. Laskennassa tosin huomioidaan vain niiden puolueiden äänet, joiden valtakunnallinen osuus kakkosäänistä on vähintään viisi prosenttia tai jotka ovat voittaneet suoraan vähintään kolme vaalipiiriä.

Kahden äänen järjestelmä on yksi keskeinen syy sille, että Saksassa edustuksellisuus toteutui pitkään erittäin hyvin eli parlamentin voimasuhteet vastasivat poikkeuksellisen hyvin äänten jakautumista. Vaalijärjestelmä siis tuotti erittäin hyvän vastineen äänestäjien äänestyskäyttäytymiselle.

Vaalijärjestelmän tavoite on ollut estää parlamentin sirpaloitumista, mikä nähtiin yhdeksi Weimarin tasavallan keskeiseksi ongelmaksi, kun puolueiden suuri määrä yhdessä puolueiden ideologisen jäykkyyden kanssa johti nopeaan tahtiin vaihtuneisiin vähemmistöhallituksiin ja puolueiden peluuttamiseen toisiaan vastaan.

Edellä kuvattu kahden äänen järjestelmä on yksi keskeinen syy sille, että Saksassa edustuksellisuus toteutui pitkään erittäin hyvin eli parlamentin voimasuhteet vastasivat poikkeuksellisen hyvin äänten jakautumista. Vaalijärjestelmä siis tuotti erittäin hyvän vastineen äänestäjien äänestyskäyttäytymiselle aikana, jolloin puolueuskollisuus oli vahvaa ja puolueet tavoittivat ohjelmallisesti ison osan äänestäjäkunnasta.

Käytännössä tämä näkyi siinä, että äänestäjät äänestivät kummallakin äänellään samaa puoluetta, jolloin puolueiden osavaltiokohtaisesti voittamien vaalipiirien määrä vain harvoin ylitti sen paikkamäärän, joka puolueelle kuului sen osavaltiokohtaisten kakkosäänien perusteella.

Ykkös- ja kakkosäänien synkroninen käyttö johti myös siihen, 1960-luvulla vakiintuneeseen kahden kansanpuolueen – sosialidemokraattien (SPD) ja kristillisdemokraattien (CDU, Baijerissa CSU) – dominoimaan malliin, jossa poliittisesti notkea pienpuolue liberaalit (FDP) toimi vaihtelevasti kummankin hallituskumppanina.

Tilanne alkoi muuttua 1980-luvun alussa, kun vihreä liike järjestyi puolueeksi ja vakiinnutti asemansa liittopäivillä. Seuraava murros tapahtui Saksojen yhdistymisen jälkeen, kun entisen DDR:n valtapuolue nousi liittopäiville ensin ”Demokraattisen sosialismin puolueena” (PDS), myöhemmin Die Linke -nimellä. Poliittisen kentän oikealle laidalle asemansa vakiinnutti ensin eurokriittisenä, vuoden 2015 jälkeen avoimen maahanmuuttovastaisena puolueena ”Vaihtoehto Saksalle” (AfD).

Eriytyvä alueellinen kannatus nakertaa edustuksellisuutta

Vaikka nämä puoluekentän uudet tulokkaat eivät ole merkittävästi kyenneet murtamaan kansanpuolueiden valta-asemaa vaalipiirien tasolla, niiden vahvistuminen on johtanut kasvavaan hajontaan ykkös- ja kakkosäänten kohdalla – äänestäjät siis yhä useammin käyttävät ykkös- ja kakkosäänensä eri puolueille.

Ennen vuotta 2023 vaalipiirin voittaminen tarkoitti automaattisesti edustajanpaikkaa liittopäivillä. Jos puolue voitti osavaltiossa enemmän vaalipiirejä kuin sille kakkosäänten osuuden perusteella kuului paikkoja, ”ylimääräiset” vaalipiirit siirtyivät ylijäämämandaateiksi (Überhangmandat). Liittopäivien lopullinen koko määrittyi kaavalla minimikoko + ylijäämämandaattien kokonaismäärä. Saksan tilastokeskus pitää analyysissään juuri äänten jakamista suurimpana yksittäisenä syynä ylijäämämandaattien voimakkaalle kasvulle ja siitä seuranneelle edustuksellisuuden vinoutumiselle. Tätä ongelmaa kaikki 2000-luvun vaalilain uudistukset ovat pyrkineet korjaamaan.

Ylijäämä- ja tasauspaikkojen määrä (ylempi), SPD:n ja CDU/CSU:n kannatus ja voittamat vaalipiirit (alempi) liittopäivävaaleissa 1949–2021. (Datan lähde: Bundestag, Bundeswahlleiter).

Kuten yllä olevasta kuviosta voidaan nähdä, parlamentin kokoa kasvattavien ylijäämämandaattien määrä alkoi kasvaa Saksojen yhdistymisen jälkeen. Erityisen voimakkaasti koko alkoi kasvaa tasauspaikkajärjestelmän käyttöönoton jälkeen, joka sisältyi vuoden 2011 vaalilain uudistukseen.

Uudistustarvetta on perusteltu ylijäämämandaattien keskittymisellä kahdelle suurimmalle puolueelle, etenkin CDU:lle. Syy tähän on varsin yksinkertainen ja näkyy kuvan alemmasta pylväsdiagrammista: samaan aikaan kun sekä SPD:n että CDU/CSU:n kokonaissaksalainen kannatus on tasaisesti laskenut, ovat ne kyenneet säilyttämään vaalipiiriherruuden, voittaen lähes kaikki vaalipiirit vaalista toiseen. Vuoden 2021 vaalit ovat ainoa merkittävä poikkeus, kun AfD ja vihreät voittivat kumpikin 16 vaalipiiriä.

Kehityksen seurauksena suurten puolueiden paikkamäärä kasvoi suuremmaksi kuin niille suhteellisen kannatuksen perusteella kuuluisi. Koska puolueen paikkamäärä lasketaan parlamentin minimikoon mukaan, jäi muiden puolueiden osuus parlamenttipaikoista pienemmäksi kuin mihin niiden suhteellinen ääniosuus olisi ne oikeuttanut. Tästä seurasi se teoreettinen mahdollisuus – mitä tilannetta ei Saksassa vielä koskaan ole syntynyt – että ylijäämämandaatit ratkaisisivat hallitusenemmistön.

Ongelmaa pyrittiin korjaamaan vuoden 2011 vaalilaissa, joka säilytti ylijäämämandaatit, mutta kompensoi näiden negatiivisia vaikutuksia tasauspaikkojen kautta. Yksinkertaistettuna ylijäämämandaattien aiheuttamaan vinoumaa korjattiin jakamalla tasauspaikkoja siihen asti, kunnes puolueiden paikkamäärät vastasivat niiden suhteellista kannatusta valtakunnallisten kakkosäänten perusteella.

Mutta: koska sekä ylijäämämandaatit että tasauspaikat olivat ”ylimääräisiä”, lopullisen parlamentin koko muodostui uudistuksen jälkeen kaavalla minimikoko + ylijäämämandaatit + tasauspaikat. Vuoden 2013 vaaleissa näitä lisäpaikkoja jaettiin ”vain” 33 eli liittopäivillä edustajia istui 631. Vaalikaudella 2017–21 liittopäiväedustajien määrä nousi jo 709:ään (598+111).

Keskeisin syy aiemmin edustuksellisuuden näkökulmasta lähes optimaalisesti toimineen vaalijärjestelmän ongelmiin on löydettävissä puoluekannatuksen alueellisen segregaation eli eriytymisen voimistumisesta.

Maailman suurimmaksi parlamentiksi Saksan liittopäivät nousivat päättyvällä vaalikaudella 2021–2025, kun lisäpaikkoja jaettiin vaalien jälkeen kaikkiaan 138 ja liittopäivien koko kasvoi 736 edustajaan. Tapahtui siis juuri se kehitys, josta vaalijärjestelmätutkijat olivat etukäteen varoittaneet erilaisten simulaatioiden perusteella.

Keskeisin syy aiemmin edustuksellisuuden näkökulmasta lähes optimaalisesti toimineen vaalijärjestelmän ongelmiin on löydettävissä puoluekannatuksen alueellisen segregaation eli eriytymisen voimistumisesta. Kun kakkosäänten kokonaissaksalainen osuus määrittää puolueen paikkamäärän tilanteessa, jossa vaalipiirien voitot edelleen menevät – toki aiempaa pienemmin marginaalein – valtaosin CDU/CSU:lle ja SPD:lle, lopputulos ei oikeastaan voi olla muuta kuin kasvava ylijäämämandaattien määrä.

Vaikka tasauspaikkamekanismi palauttikin vastaavuuden vaalituloksen ja parlamentin voimasuhteiden välille, liittopäivien koon voimakas kasvu kääntää uudistuksen kokonaisarvion negatiiviseksi.

Vinoumaa lisäsi se, että ainakin vihreät ja AfD näyttivät tehneen sen strategisen valinnan, että niiden kannattaa tasauspaikkajärjestelmän oloissa panostaa juuri kakkosäänten maksimoimiseen ykkösäänten kustannuksella, koska tasauspaikkajärjestelmä kompensoi vaalipiirien ”hylkäämisen” lähes täysimääräisesti. Kummallekin puolueelle on edullista pyrkiä voittamaan vaalipiirejä ainoastaan vahvimmilla kannatusalueillaan ja pyrkiä maksimoimaan kokonaissaksalainen kannatus.

Siinä missä vihreillä tämä strategia pyrkii tekemään niistä vaa’ankielipuolueen hallitusneuvotteluille, hakee AfD ”hallituskelvottomana” puolueena mahdollisimman suurta haittavaikutusta vaalien jälkeen edessä oleville hallitusneuvotteluille ja työnsä aloittavalle parlamentille. Hallituksenmuodostus onkin Saksassa vaali vaalilta vaikeutunut, eikä tähän mennessä ole liittovaltiotasolla kyetty kovinkaan onnistuneesti murtamaan tai ylittämään perinteisiä ohjelmallisia jakolinjoja. Osavaltiohallituksissa erilaisia kokeiluja epäkonventionaalisista hallituskoalitioista on jonkin verran ollut, mutta puolueet eivät ole kovinkaan aktiivisesti olleet siirtämässä näitä liittovaltion tasolle.

Kimmo Elo työskentelee yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella. Hänen tutkimusalueitaan ovat Saksan ja Euroopan politiikka ja historia, parlamentarismi sekä dataintensiiviset ihmistieteet. Elo johtaa vuosina 2023–25 parlamenttitutkimuksen digitaalista infrastruktuuria vuosina kehittävää osahanketta osana LAWPOL-konsortiota sekä vuosina 2024–27 demokratian rapautumista dataintensiivisin menetelmin tutkivaa osahanketta osana STN-rahoitettua The resilience of liberal democracy in Finland -konsortiota.

Artikkelin kuvituskuva: Pexels / Pixabay

Julkaisu Saksan vuoden 2023 vaalijärjestelmäuudistus eurooppalaisena laboratoriona: Osa 1 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime presidentinvaalikamppailussa ehdokkaat kautta linjan sanoivat presidenttinä ajavansa ”Suomen etua”. Se, että vaaleissa valittiin ”Suomen” presidenttiä, tekee puhetavan ymmärrettäväksi. Silti se on kyseenalaista provinsialismia, paikallisen näkökulman nostamista mittapuuksi Euroopan politiikalle. Miksi ”Suomi” olisi tärkeämpi kuin EU, jonka jäsen Suomi on?

Euroopan parlamentin (EP) vaaleissa on helpompi ymmärtää, että valitut edustajat eivät voi tyytyä ajamaan jäsenmaansa etua, miten se sitten ymmärretäänkään. Parlamentaarinen politiikka nojaa käsitykseen edustajan vapaudesta vastakohtana riippuvuudelle. Tämä Quentin Skinnerin teoksessa Liberty before Liberalism uusroomalaiseksi kutsuma vapauskäsitys on tänä päivänä yhtä ajankohtainen kuin ennenkin. Parlamentaarisen vapauden historialliset muodot ovat puhevapaus, vapaat ja reilut vaalit, parlamentaarinen koskemattomuus sekä ennen muuta vapaa mandaatti, jotka ovat edustajien itsenäisen kannanmuodostuksen edellytyksiä.

Vapaa mandaatti ei ole vain juridinen periaate, vaan myös debatoivan parlamentin edellytys. Se tarkoittaa myös edustajien sitoutumattomuutta heitä äänestäneiden, heidän puolueidensa ja niiden ohjelmien sekä heidän vaalipiiriensä – siis toistaiseksi EU:n jäsenvaltioiden – kantoihin. Ohjelmat ja lupaukset kattavat vain pienen osan niistä kysymyksistä, joita parlamentin jäsenet kohtaavat. Parlamentin asialistalle tulee kysymyksiä, joihin heillä ei voi olla valmiita mielipiteitä ja he joutuvat tekemään yksilöllistä harkintaa vaativia poliittisia valintoja, vaikka heidät onkin valittu puolueiden listoilta ja EP:n puolueryhmien ”piiskurit” (whips) antavat ohjeita äänestyksiin.

EU:ssa parlamentin jäsenten vapaus on myös olennainen osa parlamentin ylivaltiollista luonnetta. Parlamentti debatoi EU:n politiikan suunnasta, sisällöstä ja muodoista, deliberoivan retoriikan tyylin mukaisesti. Se ei käy diplomaattisia neuvotteluja jäsenmaiden delegaattien kesken ja puolueryhmittymien merkitys on rajoitetumpi kuin jäsenmaiden parlamenteissa. Tässä mielessä europarlamentaarikot eivät voi ajaa mitään kansallista etua, vaan heidän on laajennettava näköalaansa koskemaan eurooppalaisen politiikan suuntaa ja muotoja.

Esitys eurooppalaisesta parlamentaarisesta hallituksesta

Ylivaltiollinen eurooppalaisuus ymmärrettiin jo EP:n alkulähteenä pidettävän hiili- ja teräsunionin yhteisessä edustajakokouksessa (Assemblée commune), jonka edustajat ryhmittyivät puolueblokkeina, eivät kansallisina valtuuskuntina. Syyskuussa 1952 hiili- ja teräsunionin ministerien aloitteesta asetettiin Euroopan poliittisen yhteisön perustuslakia valmistellut niin sanottu Ad Hoc Assembly, jonka muodostivat yhteisön jäsenmaiden (Alankomaat, Belgia, Italia, Luxemburg, Länsi-Saksa ja Ranska) parlamentaarikkojen keskuudesta valitut edustajat.

Ad Hoc Assembly esitti perusteellisten debattien jälkeen maaliskuussa 1953 yhteisölle parlamentaarista järjestelmää. Luonnoksen (Draft Treaty) mukaan Euroopan hallituksen (European Executive Council) puheenjohtajan olisi valinnut Euroopan parlamentin ylähuone eli jäsenvaltioiden parlamenttien valitsema senaatti. Euroopan hallitus olisi ollut vastuussa Euroopan parlamentin molemmille kamareille, joista toinen olisi ollut yleisillä ja suorilla valittu Kansojen kamari.

Suomalaisessa EU-keskustelussa loistavat poissaolollaan sellaiset keskeiset eurooppapoliittiset teemat kuin Euroopan parlamentin aloiteoikeuden ja budjettivallan vahvistaminen tai eurovaalien vaalipiirien osittainen irrottaminen jäsenvaltioista.

Olen käsitellyt Ad Hoc Assemblyn valiokunta- ja täysistuntodebatteja tulevassa tulevassa kirjassani At the Origins of Parliamentary Europe. Supranational parliamentary government in debates of the Ad Hoc Assembly for the European Political Community in 1952–1953. Ranskan kansalliskokous kuitenkin hylkäsi suunnitelman vuonna 1954, eikä Euroopan integraatiossa ole sen jälkeen erilaisista yrityksistä huolimatta päästy lähellekään parlamentaarista hallitusta.

Parlamentaarinen hallitus vaatisi EU:ssa uutta ajatustapaa, mutta realistista olisi vahvistaa Euroopan parlamenttia ”neuvostodiplomatian” elimien kustannuksella, siis suhteessa Euroopan unionin neuvostoon ja Eurooppa-neuvostoon, joissa jäsenmaiden hallitukset ovat edustettuna. Parlamentaarisen ja diplomaattisen edustuksen ero on politiikan teoreetikko Max Weberin Wahlrecht-pamfletin mukaan siinä, että parlamentissa äänet lasketaan eikä punnita. Kun neuvostoissa äänestetään, niiden päätöksentekoon sisältyy tämä parlamentaarinen ulottuvuus.

EU:n parlamentaarinen heikkous on kuitenkin yksimielisyyden vaatiminen neuvostoissa, siis jokaisen jäsenmaan veto-oikeus. Se on hiili- ja teräsyhteisön perintöä. Alkuperäisen kuuden jäsenmaan yhteisössä tällä ei ollut kovin ratkaisevaa merkitystä, mutta 27 jäsenmaan unionissa veto-oikeus lamaannuttaa koko unionin toimintaa, kuten on nähty viime aikoina etenkin Unkarin kannanotoissa. Ad Hoc Assemblyn esittämässä kaksikamarijärjestelmässä jäsenmaiden ministerineuvostoa nimenomaan ei kelpuutettu senaatiksi, mutta se olisi säilytetty neuvoa-antavana toimielimenä Euroopan hallitukselle.

Politiikkaa ajateltava eurooppalaisesti

En ole voinut välttyä vaikutelmalta, että suomalaiset poliitikot ja toimittajat 30 EU-jäsenvuoden jälkeen valtaosin edelleen käsittelevät EU:ta ikään kuin se olisi yksi Suomen politiikan välikappale muiden joukossa. Tällä en tarkoita vain EU:n polttoaine-, metsä-, suo- ja turve- ym. politiikan torjuntaa ikään kuin selkäytimellä, ilman valmiutta tarkistaa omia käsityksiä. Myös liittymistä euro- ja Schengen-alueisiin on perusteltu suomalaisittain, eikä Euroopan kannalta, eikä myöskään annettu parlamentaariselle debatille valtaa muodostaa EU:n poliittinen linja. Toki ainakin europarlamentaarikkoina toimineet Heidi Hautala ja Satu Hassi näkevät ”kansallinen etu”-puheen läpi, ja ovat valmiita vähintäänkin kyseenalaistamaan koko käsitteen.

Sekä parlamentaarinen menettely että EU:n ylivaltiollinen luonne edellyttävät eurooppalaista ajattelua politiikasta. Kuitenkin suomalaisessa EU-keskustelussa loistavat poissaolollaan sellaiset keskeiset eurooppapoliittiset teemat kuin Euroopan parlamentin aloiteoikeuden ja budjettivallan vahvistaminen tai eurovaalien vaalipiirien osittainen irrottaminen jäsenvaltioista. Jälkimmäinen ajatus esitettiin jo Ad Hoc Assemblyn debateissa, mutta sitä pidettiin 1950-luvun alussa hieman ennenaikaisena.

Valtioiden välinen diplomatia eli neuvottelut kiinteiden osapuolten välillä, on klassinen malliesimerkki ”meikäläisyyspolitiikasta”. Historiallisesti erilaisten ryhmien omien etujen ajaminen on tietysti ymmärrettävää ja se on aikanaan vetänyt ihmisiä mukaan poliittiseen toimintaan erilaisiin ”me”-käsityksiin vedoten.

Politiikka etäisyydenottona

Meikäläisyyspolitiikasta puuttuu politiikalle yleisemmin tunnusomainen ”etäisyys asioihin ja ihmisiin”, kuten Max Weber ilmaisi Politik als Berufissa vuonna 1919, sekä pelkän sääntöjen noudattamisen riittämättömyyden tunnustava ”laajennettu ajatustapa”, josta Hannah Arendt postuumisti vuonna 1978 julkaistuissa Kant-luennoissaan puhui. Toisin sanoen politiikka on jotakin, mikä edellyttää irtiottoa, irrottautumista välittömistä – tai sellaisilta näyttävistä – omista eduista. Siitä mitä joku on, ei voida päätellä sitä, mitä voi ja mitä tulee tehdä, vaan nämä on ymmärrettävä avoimen debatin ja kiisteltyjen valintojen kysymyksiksi.

Jo Ad Hoc Assemblyn debateissa korostui edellä mainitsemani vapaus riippuvuudesta siten, että eurooppalaistamiseen sisällytettiin myös yksilöiden itsenäisyyden vahvistamisessa heidän ”omia” valtioitaan vastaan sekä demokratian ja ihmisoikeuden turvaaminen jäsenvaltioissa ylivaltiollisen kontrollin kautta. Tänä päivänä Schengen-alue, yhteisvaluutta euro ja Interrail-järjestelmä ovat esimerkkejä eurooppalaisesta ajattelusta, jota on tärkeä puolustaa ”rajat kiinni”-linjaa vastaan.

Suoranaisen vastakohdan meikäläisyyspolitiikalle formuloi Jean-Paul Sartre, joka katsoi pamfletissaan Plaidoyer pour les intellectuels, että ”intellektuelli on henkilö, joka sekaantuu asioihin, jotka eivät hänelle kuulu”. Intellektuellin käsite muodostui 1800-luvun lopulla Ranskassa, kun kokonainen joukko toimittajia, taiteilijoita ja tutkijoita asettui julkisesti vaatimaan juutalaisen kapteenin Alfred Dreyfusin vakoilutuomion purkamista.

Toisin sanoen kysymys ei ole omien periaatteiden tyrkyttämisestä toisille. Kysymys on politiikan arvioinnin periaatteista, kuten ihmisoikeuksista tai reilusta debatista, jotka koskevat parlamentaarisen tyylin mukaista vaihtoehtojen punnintaa ja valintaa, vastakohtana meikäläisyyteen nojaavalle diplomatialle ja etupolitiikalle. Näissä kysymyksissä joudutaan tekemään valintoja myös sinänsä toivottavina pidettävien tavoitteiden kesken. Tuleeko esimerkiksi EU:ta vahvistaa pikemminkin laajentamalla sitä uusiin jäsenmaihin, vai syventämällä ylikansallista päätösvaltaa? Vai onko luontokato suurempi vaara, kuin mahdollisuus korvata auto- ja lentokonematkustusta rautatiesilloilla tai -tunneleilla?

Toisin sanoen kysymys ei ole omien periaatteiden tyrkyttämisestä toisille. Kysymys on politiikan arvioinnin periaatteista, kuten ihmisoikeuksista tai reilusta debatista, jotka koskevat parlamentaarisen tyylin mukaista vaihtoehtojen punnintaa ja valintaa, vastakohtana meikäläisyyteen nojaavalle diplomatialle ja etupolitiikalle.

Nykyisin poliitikon – niin ammatti-, osa-aikaisen kuin tilapäispoliitikon, Weberin termejä käyttääkseni – on toimittava sartrelaisen intellektuellin tavoin. On välitettävä asioista, jotka eivät itselle kuulu, on arvioitava tilanteita riittävältä etäisyydeltä ja parlamentin jäsenenä on tutustuttava teemoihin, joista ei ole aikaisemmin kuullutkaan. Tämä kaikki edellyttää valmiutta käyttää poliittista mielikuvitusta ja arvostelukykyä ennen kuin ottaa kantaa. Parlamentaarinen debatti on paras tilaisuus tällaiseen näköalojen laajentamiseen.

Esimerkkini 1950-luvun debateista havainnollistaa sitä, että puntarointi vaihtoehdoilla koskee sekä poliittista linjaa että poliittisesti käytettävissä olevia pelivaroja. EU ylivaltiollisena pelikenttänä operoi erilaisella agendalla ja edellyttää erilaista poliittista ajattelua kuin jäsenvaltioiden sisäpolitiikka, johon Eurooppa-teema on samalla tuonut uuden ulottuvuuden. Ad Hoc Assemblylla oli Eurooppa-visio, jossa hallitustenvälinen diplomatia oli korvattu ylivaltiollisella parlamentarismilla, jotta päästään debatoimaan eurooppalaisen politiikan vaihtoehdoista. Olisi korkea aika nostaa tämä esiin niin vaaleissa, parlamenteissa kuin muullakin käytävissä Eurooppa-debateissa.

Kari Palonen on Jyväskylän yliopiston valtio-opin emeritusprofessori.

Artikkelikuva: Carl Campbell / Unsplash

Julkaisu Irti provinsialismista Eurooppa-politiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unionin noin 400 miljoonaa kansalaista valmistautuu äänestämään unionin parlamenttivaaleissa kesäkuussa 2024. Tarkoituksena on valita 720 edustajaa maanosan ainoaan parlamenttiin, jolla ei ole oikeutta tehdä lakialoitteita. Tällä hetkellä kyselytutkimukset viittaavat siihen, että euroskeptinen äärioikeisto olisi ottamassa vaalivoiton.

Ennustusten valossa äärioikeistoryhmät voisivat saada yhteenlaskettuna neljänneksen parlamentin paikoista. Tämä on herättänyt kommentoijissa huolta siitä, että vaalitulos voisi toteutuessaan muuttaa olennaisella tavalla Euroopan suuntaa.

Äärioikeiston gallupsuosiota koskeva keskustelu näyttää uudessa valossa sen, että Euroopan parlamentilla on edelleen vähän vaikutusvaltaa verrattuna tavanomaisiin parlamentteihin. Euroopan unionin kontekstissa onkin keskusteltu paljon unionin niin sanotusta demokratiavajeesta.

Usein esitetyn kritiikin mukaan päätöksenteko unionissa on siirretty etäälle demokraattisesti valituista poliitikoista, ja maanosan kannalta merkittävimmät päätökset tehdään suljettujen ovien takana. Kriittinen keskustelu parlamentin valtaoikeuksista muuttuu uudella tavalla kiinnostavaksi nyt, kun näyttää ensimmäistä kertaa siltä, että olennainen osa parlamentaarikoista voi pian edustaa euroskeptistä äärioikeistoa. Käsillä oleva tilanne auttaa ehkä hahmottamaan yhden näkökulman siihen, miksi unionin tosiasiallinen päätöksenteko on haluttu eristääparlamentarismista.

Nykykeskustelun ymmärtämiseksi on olennaista hahmottaa, että koko unionin järjestelmä on luotu toimimaan demokraattisen päätöksenteon ulkopuolella. Kun nykyisen unionin esiaste perustettiin vuonna 1957, kokonaisuuteen ei edes sisältynyt toimivaksi parlamentiksi miellettävää instituutiota. Alkuperäiseen järjestelmään kuului jäsenvaltioiden parlamentaarikoista muodostuva keskustelukokous, jolla ei ollut yhteisön toimintaa koskevaa päätösvaltaa.

Kuvaavaa on, että 1980-luvulla havahduttiin kesken oikeusprosessin siihen, ettei unionin tuomioistuimelle ollut perustettu toimivaltaa käsitellä parlamentin tekemiä päätöksiä. Syynä oli se, ettei parlamentin ollut ajateltu tekevän päätöksiä.

Miksi Euroopassa päädyttiin tällaiseen malliin 1950-luvulla? Eikö liberaalin demokratian vahvistaminen ja tukeminen ollut tärkeää, kun Länsi-Euroopassa juuri oli päästy eroon totalitaristisista hallinnoista?  

Yritykset demokraattisen yhteisön perustamiseksi epäonnistuivat

Euroopassa kokeiltiin 1940-luvulta alkaen useita erilaisia strategioita maanosan poliittiseksi yhdistämiseksi. Yrityksistä jokainen, johon liittyi demokratia, epäonnistui. Eräs ensimmäisistä integraatioyrityksistä oli eurooppalaisten federalistien pyrkimys käynnistää Euroopan kansojen poliittinen yhdentyminen alhaalta ylöspäin.

Projektia veivät eteenpäin etenkin italialaiset, Yhdysvalloista vertailukohtaa hakeneet federalistit, heistä tunnetuimpana Altiero Spinelli. Ajatuksena oli kerätä eri Euroopan valtioista kansalaisten tuki adressille, josta olisi muodostunut eräänlainen itsenäisyysjulistusta muistuttava paneurooppalainen demokraattinen momentti, ”perustuslaillinen hetki”. Ideana oli, että Länsi-Euroopan valtiot muodostaisivat poliittisen yhteisön, jonka legitimiteetti olisi tullut suoraan eurooppalaisilta ihmisiltä. Kansalaiset olisivat edustajiensa välityksellä muodostaneet Euroopan Yhdysvallat.

Hanke epäonnistui. Kansalaisilta ei saatu kerättyä projektille riittävää kannatusta, ja lopulta federalistisesta ideasta ei tullut sitä mallia, jonka pohjalta integraatioprojektia olisi lähdetty edistämään. Samalla kun tämä yritys kuopattiin, kuopattiin myös ajatus sellaisesta integraatiomallista, jonka taustalla olisi selvä eurooppalaisten kansalaisten tuki.

Valtiosääntöteorian näkökulmasta tällöin hylättiin se liberaaliin valtiosääntöajatteluun kuuluva oppi, että poliittisen järjestyksen oikeuttavana tekijänä olisi demokraattinen tahdonilmaus. Kokeilemalla oli selvitetty, ettei riittävän laajaa kansalaisten tukea hankkeelle ollut osoitettavissa.

Mallin toteutuminen epäonnistui tavalla, joka selittää paljon nykyisen unionin toimintalogiikasta. Kysymys perussopimusten kokonaisuudesta politisoitui ranskalaisessa yhteiskunnassa avoimeksi konfliktiksi, joka repi kansakuntaa ja poliittista järjestelmää.

Seuraavaksi yritettiin jotain muuta. Uudessa mallissa tarkoituksena oli luoda ”Euroopan poliittinen yhteisö” (Communauté politique européenne), joka edelleen muistutti rakenteeltaan ja idealtaan liittovaltiota. Uudessa mallissa kuuden Länsi-Euroopan valtion (Ranska, Italia, Alankomaat, Belgia, Luxemburg, Länsi-Saksa) edustajat kävivät neuvotteluita kansainvälisen diplomatian hengessä, ja kansalaisten suorasta edustuksesta perustamisvaiheessa oli luovuttu.

Ehdotettu perustamissopimus oli kuitenkin selvän parlamentaarinen: malliin sisältyi kaksikamarinen parlamentti, joka olisi toiminut yhteisön lainsäätäjänä. Parlamentin alahuone olisi edustanut suoraan eurooppalaisia ihmisiä ja sen edustajat olisi valittu suorilla yleiseurooppalaisilla vaaleilla.

Mallin toteutuminen epäonnistui tavalla, joka selittää paljon nykyisen unionin toimintalogiikasta. Kysymys perussopimusten kokonaisuudesta politisoitui ranskalaisessa yhteiskunnassa avoimeksi konfliktiksi, joka repi kansakuntaa ja poliittista järjestelmää. Etenkin tietyt eurooppalaisiin asevoimiin liittyvät kysymykset kärjistyivät Ranskassa yhteenotoiksi, jotka jakoivat perheitä ja räjäyttivät pintaan historiallisia traumoja. Lopulta Ranska kieltäytyi ratifioimasta Euroopan poliittisen yhteisön perustamissopimusta ja romutti näin vuosien työn, jossa oli itse ollut keskeisessä roolissa.

Integraatioprojektin uusi vihollinen: Julkinen poliittinen keskustelu

Neuvottelut Euroopan yhdistämiseksi alkoivat alusta, mutta tällä kertaa hankkeella oli kaksi uutta hengenvaaralliseksi osoittautunutta vihollista: politiikka ja julkinen keskustelu. Uusissa neuvotteluissa Euroopan yhdentymiskehitystä päätettiin edistää olennaisesti uudenlaisella lähestymistavalla. Uusi strategia oli saanut inspiraationsa varsinkin niin sanotulta neofunktionalistiselta koulukunnalta kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa.

Neofunktionalismin oppi-isien, kuten David Mittranyn ja Ernst B. Haasin, ajattelussa korostui oppi, jonka mukaan toimiva kansainvälinen yhteistyö on luonteeltaan teknokraattista ja välttää viimeiseen asti repimästä auki tulehtuneita kysymyksiä politiikasta ja identiteetistä.

Samaan aikaan nähtiin, että Euroopan tuhonneet totalitaristiset järjestelmät olivat saaneet alkunsa nimenomaan politiikasta ja ennen kaikkea massojen poliittisesta osallistumisesta. Ernst B. Haasin luonnehdinnan mukaan politiikka rinnastui ”infantiileihin käyttäytymisen piirteisiin”, kun taas teknokraattinen hallinnointi edusti ”kypsää mieltä ja tervettä yhteiskuntaa”. Hypoteesina oli, että ajan myötä yleisesti hyväksyttyjen, itsestään selvien asioiden joukko laajenisi vieden samalla yhä enemmän asioita pois poliittisen keskustelun piiristä.             

Neuvottelut Euroopan yhdistämiseksi alkoivat alusta, mutta tällä kertaa hankkeella oli kaksi uutta hengenvaaralliseksi osoittautunutta vihollista: politiikka ja julkinen keskustelu.

Uusiin neuvotteluihin lähdettiin toisin sanoen aiempiin yrityksiin nähden päinvastaisella linjalla. Sen sijaan, että asialistalla olisi ollut poliittinen liittovaltio tai edes viittauksia politiikkaan, päätettiin edistää tulliyhteistyötä. Uudessa integraatioprojektissa oli tarkoitus sopia niin pitkäveteisistä asioista, ettei julkinen mielenkiinto varmasti kirvoittaisi Ranskan kaltaista katastrofia ja näin vaarantaisi toistamiseen koko hanketta.

Poliittisen euforian sijaan neuvottelijat tulivat ulos puuduttavan Rooman sopimuksen kanssa. Hankkeen kulmakiven muodostivat pikkutarkka sääntely tulliyhteistyöstä sekä typerryttävän tekniset askelmerkit kohti yhteisiä hyödykemarkkinoita. Uudessa ”Euroopan talousyhteisön” perustavassa Rooman sopimuksessa kaksikamarinen parlamentti oli vaihtunut alussa mainittuun ”parlamentaariseen kokoukseen”, joka oli niin merkityksetön, ettei ollut aihetta edes perustaa tuomioistuimelle toimivaltaa arvioida sen toimia.

Lähestymistapa toimi. Paitsi että poliittisesti lähes mahdoton hanke saatiin toteutumaan, se on olemassa yhä tänä keväänä.   

Demokratiavaje – Ei ongelma, vaan ratkaisu

Unionin demokratiavajetta koskevan kritiikin osalta on siis tärkeää hahmottaa, että poliittinen apatia ja puuttuva demokraattinen legitimiteetti eivät ole olleet unionille ongelmia, vaan ratkaisuja Euroopan kansalaisten kollektiivista tukea ei ole koskaan onnistuttu osoittamaan vaaleissa, ja julkisella poliittisella keskustelulla on maine pikemminkin integraatioprojektin vaarantajana kuin sen kehittäjänä.

Unionin demokratiavajeesta keskustellessa valitellaan usein puuttuvaa yhteiseurooppalaista julkista tilaa, jonka nähdään olevan osasyynä eurooppalaisen poliittisen keskustelun puuttumiseen. Tilaa on kyllä rakennettu, mutta sitä pönkittävissä hankkeissa, kuten Euroviisuissa ja eri urheilulajien Euroopan mestaruuskilpailuissa, kaikki poliittinen on nimenomaisesti kielletty.

Parlamentilla on tärkeä symbolinen ja myös poliittinen roolinsa, mutta se ei ole ollut missään vaiheessa välttämätön integraatioprojektin toteutumiselle tai jatkumiselle.

Euroopan parlamentin valtaoikeuksia on sittemmin laajennettu ja se on 1970-luvulta alkaen valittu suorilla vaaleilla. Myöhemmillä muutoksilla on oma olennainen merkityksensä, mutta se ei muuta valitun integraatiomallin peruslogiikkaa. Olennainen yhdentymiskehitys on toteutettu syvällä taloussääntelyn teknisessä ytimessä, ja merkittävimmät edistysaskeleet on otettu muualla kuin Euroopan parlamentissa.

Projektia viedään eteenpäin unionin tuomioistuimen ratkaisuilla, Euroopan keskuspankin ja euroryhmän kokouksilla, unionin toimielinten palveluksessa olevan juristikunnan oikeudellisilla tulkinnoilla sekä ennen kaikkea jäsenvaltioiden johtajien neuvotteluissa suljettujen ovien takana. Parlamentilla on tärkeä symbolinen ja myös poliittinen roolinsa, mutta se ei ole ollut missään vaiheessa välttämätön integraatioprojektin toteutumiselle tai jatkumiselle.

Merkittävimmät päätökset ovat edelleen parlamentin ulottumattomissa

Palataan spekulaatioihin Euroopan parlamentista, jossa tosiasiallista päätösvaltaa käyttäisi äärioikeisto. Minkälaista vahinkoa se voisi valituksi tullessaan aiheuttaa unionin toiminnalle? Parlamentti voisi painostaa unionia kieltäytymällä kategorisesti hyväksymästä uutta lainsäädäntöä ja unionin budjettia. Lisäksi parlamentti voisi erottaa komission puheenjohtajan ja vaatia komissiota eroamaan – jolloin jäsenvaltiot nimeäisivät tilalle uudet komissaarit.

Tällaisilla poliittisella painostuksella parlamentti voisi tosiasiallisesti saattaa unionin kaoottiseen ja hankalaan lukkotilanteeseen. Toisaalta parlamentilta puuttuisivat oma-aloitteiset keinot rapauttaa unionin toimintaa. Se ei voisi esimerkiksi tehdä itsenäisesti aloitteita uudesta lainsäädännöstä, eikä myöskään saattaa lainsäädäntöä voimaan ilman komission ja neuvoston myötävaikutusta.

Kaikkein olennaisinta kuitenkin on, että monet kuluneiden vuosien merkittävimmistä valtiosääntöoikeudellisista ratkaisuista on periaatteessa tehty ilman parlamentin osallistumista. Esimerkiksi koronakriisin jälkimainingeissa luotu NextGenEU-elpymispaketti, jonka myötä unioni loi itselleen oikeuden lainata markkinoilta 750 miljardia euroa, perustuu perussopimusten poikkeusartiklaan, joka ei edellytä parlamentin hyväksyntää. Rahojen käyttöä koskevassa päätöksenteossa parlamentilla on muodollinen rooli, mutta ei mitään todellista vaikutusvaltaa.

Sama koskee vuonna 2008 alkaneen eurokriisin aikana luotuja rahoitusjärjestelyitä, joiden merkitys unionille ja sen jäsenmaille on ollut valtava. Viime kuukausina on aloitettu keskustelu siitä, voisiko eurokriisissä luoduilla mekanismeilla rahoittaa unionin yhteistä puolustusta. Tähän parlamentilla ei voisi edes teoriassa olla kommentoitavaa, sillä koko järjestely on toteutettu näennäisesti unionin perussopimusten ulkopuolisella sopimuksella.

Unionin parjattu demokratiavaje ja teknokraattisuus ovat tavallaan rattilukkoja, joilla on varauduttu juuri sellaiseen tilanteeseen, johon 2024 vaalitulos saattaisi äärimmillään johtaa.

Kokemustieto toisin sanoen osoittaa, että kriiseihin vastaaminen ei edellytä parlamentin myötävaikutusta. Mikään ei myöskään viittaa siihen, että parlamentti voisi halutessaan estää unionin muita toimielimiä tai jäsenvaltioita viemästä integraatiota eteenpäin. Viime vuosien kuluessa parlamentin jo lähtökohtaisesti vähäistä valtaa on kavennettu entisestään, kun yhä suurempi osa merkittävistä taloudellisista päätöksistä on siirretty unionin budjetin ulkopuolelle.

Euroopan unionin epädemokraattisuutta voi vastustaa, samoin äärioikeiston nousua. Kokonaiskuvaa tarkastellessa on kuitenkin olennaista ymmärtää, että unionin parjattu demokratiavaje ja teknokraattisuus ovat tavallaan rattilukkoja, joilla on varauduttu juuri sellaiseen tilanteeseen, johon 2024 vaalitulos saattaisi äärimmillään johtaa. Unionin todellisuudessa on mahdotonta arvioida, minkälaista konkreettista valtaa Euroopan parlamentti voisi lopulta käyttää.

Historioitsija Luuk van Middelaar on kuvannut Rooman sopimuksen järjestelmää eräänlaiseksi aikatunneliksi, jonka lupaus kohdistui laatimishetken sijaan tulevaisuuteen. Jäsenvaltiot astuisivat yhdessä tunneliin, suorittaisivat banaaleja toimia, ja astuisivat lopulta toisessa päässä ulos yhteisönä. Sama aikamatkailu näkyy unionin suhteessa demokratiaan.

Kun kansalaisten tukea laajalle poliittiselle integraatiolle ei onnistuttu 1950-luvulla saavuttamaan, ongelma ratkaistiin rakentamalla pitkäpiimäinen aikakone, joka viivyttäisi hankkeen pintautumista poliittisena kysymyksenä. Kansalaisten aktiivista kannatusta ei tarvittu – apatia oli itse asiassa parempi.

Jos kevään 2024 vaaleja koskevat skenaariot toteutuvat, pääsemme ehkä seuraavalla vaalikaudella katsomaan aikakonetta tarkemmin. Olemmeko ehtineet niin kauas tulevaisuuteen, ettei järjestelmää huojuta enää edes aktiivinen vastustus?          

OTM Tuuli Talvinko on väitöskirjatutkija eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa Eurostorie-juttusarjaa.

Eurostorie articles in english.
Eurostorie artiklar på svenska.

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu Eurostorie: Äärioikeiston nousu voi auttaa ymmärtämään, miksi EU ei ole demokraattinen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eurooppalainen projekti on kriisissä. Pitkään jatkuneiden sisäisten vaikeuksien lisäksi muun muassa Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja koronaviruspandemia ovat viime vuosina pakottaneet pysähtymään ja pohtimaan eurooppalaisia arvoja sekä niiden toteutumista. Tässä keväällä 2024 julkaistavassa Eurostorie-artikkelisarjassa eurooppalaista jaettua arvopohjaa tarkastellaan kriittisesti monitieteisistä näkökulmista.

Euroopan unionin perustaviksi arvoiksi on nimetty muun muassa ihmisoikeudet, tasa-arvo ja demokratia. Näiden arvojen toteutuminen on aiempaa heikommissa kantimissa niin Euroopassa kuin muuallakin maailmassa. Voidaan myös kysyä, onko niiden korostaminen unionin tukipilareina historiallisesti tarkasteltuna perusteltua. Puhetta esimerkiksi oikeusvaltioperiaatteesta ja demokratiasta unionin perustavina arvoina voidaan pitää, ellei harhaanjohtavana, ainakin rajuna yksinkertaistuksena.

Artikkelisarjan seitsemän artikkelia avaavat ikkunoita eurooppalaisen politiikan kriiseihin oikeuden tutkimuksen, historian, aatehistorian ja politiikan tutkimuksen näkökulmista.

Historiallisesti Suomi on usein nähty saarekkeena, jonka historialla ei ole yhtymäkohtia esimerkiksi Itä-Euroopan entisiin valtiososialistisiin maihin. Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan myötä Suomen aseman yhteys ja samankaltaisuus Itä-Eurooppaan on kuitenkin korostunut uudella tavalla. Tämä avaa uusia mahdollisuuksia vertailevalle tutkimukselle Suomen ja niin kutsuttujen Visegrád-maiden historioista. Samalla avautuu uusia yllättäviäkin horisontteja tulevaan: esimerkiksi maankäyttöä koskevien uudistusten historia voi auttaa hahmottamaan tulevia ekologisia haasteita uudesta näkökulmasta.

Artikkelit ammentavat myös eurooppalaisesta aatehistoriasta, ja pohtivat sen kykyä valottaa nykyhetken poliittisia kriisejä kuten polarisaatiota ja totuudenjälkeisyyttä. Aristoteleen ja Machiavellin kaltaiset ajattelijat pitivät sisäisiä konflikteja keskeisenä osana hyvin toimivaa demokratiaa. Tästä näkökulmasta viimeaikaista konsensuksen murenemista ja polarisaatiota voitaisiin pitää myös mahdollisuutena, ei pelkkänä uhkana. Samalla kuitenkin muun muassa tasa-arvon ja vapauden toteutuminen on monella tapaa uhattuna.

Sen sijaan, että sosiaalinen media olisi kumonnut eliitin merkityksen julkisessa keskustelussa, se vaikuttaa luoneen uuden eliitin, jolla on yhä vahvempi rooli julkisen keskustelun suunnannäyttäjänä. Esimerkiksi pakolaisten kohtelu ja pakolaisuudesta käyty keskustelu tuottaa poliittisia hierarkioita, jotka asettuvat ristiriitaan poliittisen tasa-arvon kanssa.

Artikkelisarjan seitsemän artikkelia avaavat ikkunoita eurooppalaisen politiikan kriiseihin oikeuden tutkimuksen, historian, aatehistorian ja politiikan tutkimuksen näkökulmista. Kirjoittajat työskentelevät Suomen Akatemian huippuyksikössä Law, Identity and the European Narratives (Eurostorie). Sarjan on toimittanut yhdessä lehden päätoimittajien kanssa Eurostoriessa tutkijatohtorina vuosina 2022–23 työskennellyt Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen Ari-Elmeri Hyvönen jahuippuyksikön johtaja Kaius Tuori.

Ari-Elmeri Hyvönen on yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Hyvösen tutkimusintressejä ovat muun muassa politiikan ja kansainvälisten suhteiden teoria, totuuden rooli demokratiassa ja turvallisuuspolitiikka. Hyvönen on Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen.

Artikkeli on johdanto Eurostorie-juttusarjaan.
Eurostorie-articles in english

Artikkelikuva: 652234 / Pixabay

Julkaisu Eurostorie: Näkökulmia eurooppalaisen projektin arvopohjaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.