Pohjoismainen yhteistyö kylmän sodan ajasta aina 2020-luvulle on keskittynyt hyvinvointivaltioidean pohjalle, ja maat ovat pyrkineet vahvistamaan ja vaalimaan yhteistyötään eri aloilla. COVID-19-pandemian puhjettua pohjoismainen yhteistyö jäi kuitenkin konkreettisemman Euroopan unionin yhteistyön jalkoihin.  

Kansainvälisen politiikan apulaisprofessori Laust Schouenborg esittää vuonna 2012 julkaistussa kirjassaan The Scandinavian International Society arvion, jonka mukaan koko pohjoismaisen yhteisön perustana on hyvinvointivaltioidea. Vaikka yhteiseurooppalainen integraatio on EU:n myötä levinnyt erityisesti työvoima- ja kulttuurialoille, hyvinvointivaltioideaan perustuva pohjoismainen yhteisö on pitänyt pintansa EU:n rinnalla.

Pohjoismaisen yhteisön erityispiirteisiin kuuluu esimerkiksi kansalaisten tasa-arvo, laaja liikkuvuus sekä edullinen terveydenhuolto. Näitä piirteitä on pyritty vahvistamaan vielä 2000-luvullakin erilaisilla yhteistyösopimuksilla.

Huolimatta yhteispohjoismaisesta hyvinvointivaltion ideasta, pandemiakriisin hallinta osoitti, että suomalainen ja pohjoismainen sosiaali- ja terveysala oli ”eurooppalaistunut” ja pohjoismainen yhteistyö ohentunut. Väitteellä ei tarkoiteta, että yhteistyön merkitys on kadonnut kokonaan.

Politiikan keskeiset päätöksentekijät kaikissa Pohjoismaissa painottivat kuitenkin enemmän EU-politikkaan liittyvää yhteistyötä. Näin kävi niin muista Pohjoismaista politiikallaan poikkeavan Ruotsin, kuin Euroopan unioniin kuulumattomien Norjan ja Islannin politiikassa.

Tämä kirjoitus tarkastelee Pohjoismaisen yhteistyön sekä yhteisön muutosta koronakriisinhallinnassa pandemian ensimmäisen vaiheen aikana tammikuusta 2020 saman vuoden elokuuhun asti. Pohjoismaiden välistä yhteistyötä tarkastellaan kahdesta keskeisestä pandemiakriisinhallinnan ja pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan näkökulmasta: ihmisten liikkuvuudesta sekä hoitotarvikehankintoihin liittyvästä näkökulmasta.

Rajojen sulku ja vapaan liikkuvuuden rajoitukset

Pohjoismainen passivapaus astui voimaan jo vuonna 1952, ja Suomi liittyi siihen kaksi vuotta myöhemmin. Passivapaus, eli mahdollisuus liikkua Pohjoismaissa ilman matkustusasiakirjoja, on oleellisesti linkittynyt alueen hyvinvointivaltioideaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kansalaiset nähdään pohjoismaisessa yhteisössä tasavertaisina, ja he voivat vapaasti muuttaa toiseen valtioon ja nauttia toisen valtion julkisista palveluista.

Passivapaus mahdollisti liikkuvuuden ja vapaan asettumisen mihin tahansa Pohjoismaahan jo yli 20 vuotta ennen eurooppalaisen Schengen-alueen perustamista. Pohjoismainen passivapaus käytännössä sisällytettiin Schengen-sopimukseen Pohjoismaissa vuonna 2001.

Koronapandemian levitessä Eurooppaan EU-maat ryhtyivät rajoittamaan vapaata liikkuvuutta, ja maaliskuun 17. päivänä 2020 EU-johtajat sopivat rajojen sulkemisesta kuukaudeksi. Jo tätä ennen, maaliskuun 14. päivänä Tanska sulki rajansa, koskien myös Ruotsia, mutta ei muita Pohjoismaita.

Suomessa passin tarkastukset ja sitä seuraavat rajasulut alkoivat päätöksestä ottaa käyttöön valmiuslaki (16.3.). Rajavalvonta alkoi maaliskuun 19. päivänä, ja tilannetta päivitettiin syyskuun 18. päivään saakka kolmen viikon jaksoissa. Sen jälkeen rajavalvontaa jatkettiin puolen vuoden jaksoin Schengen-sopimuksen sallimissa rajoissa. Lopullisesti maahantulorajoitukset ja rajavalvonta päättyivät heinäkuun alussa 2022.

Kansalaiset nähdään pohjoismaisessa yhteisössä tasavertaisina, ja he voivat vapaasti muuttaa toiseen valtioon ja nauttia toisen valtion julkisista palveluista.

Suomessa, kuten Tanskassa ja Norjassa, maahantulorajoitukset määriteltiin maahantulon ehdot sen perusteella, kuinka vakava epidemiatilanne matkustajan lähtömaassa oli. Käytännössä se merkitsi sitä, että muiden Pohjoismaiden kuin Ruotsin välillä liikkuvuutta ei rajoitettu, mutta Ruotsin epidemiologisen tilanteen vuoksi sitä kohdeltiin yhteisössä eri tavalla kuin muita Pohjoismaita.

Tanskan ja Ruotsin välistä työ- ja vapaa-ajan matkustamista sekä Suomesta Pohjois-Ruotsiin suuntautuvaa työmatkustamista rajoitettiin. Ruotsiin kohdistuvat rajoitteet eivät selvästikään vastanneet pohjoismaista ideaa kansalaisten tasavertaisuudesta ja vapaasta liikkuvuudesta.

Suomen ja Ruotsin välinen jännite kasvoi, kun Lapin sairaanhoitopiiri suositti tiukkoja karanteenimääräyksiä Suomesta Pohjois-Ruotsiin suuntautuvaan työmatkaliikenteeseen. Tämä johti ruotsalaisten terveysviranomaisten vetoomuksiin Pohjois-Ruotsin sosiaali- ja terveysalan toiminnan turvaamiseksi. Ruotsalaisten terveysviranomaisten vetoomuksiin vastaisi lopulta Suomen sisäasianministeriö, joka höllensi Pohjois-Ruotsiin suuntautuvan työmatkaliikenteen koronarajoituksia.

Keväällä 2020 Ruotsin hallitus vetosi Suomen lisäksi Tanskaan, jotta vapaa liikkuvuus Ruotsin ja Tanskan välillä jatkuisi. Pohjoismainen vapaa liikkuvuus ei pandemian ensimmäisen vaiheen aikana kokonaan hävinnyt, vaan liikkuvuuden rajoituksiin tehtiin Ruotsin osalta useita lievennyksiä, kuten myös Suomen pohjoisrajan työvoimaliikkuvuuden salliminen osoittaa.

Suomen pohjoisrajoilla työmatkaliikennettä sallittiin laajemmin kuin esimerkiksi Suomen ja Viron välillä. Suomen ja Viron välillä sallittiin vain välttämätön työmatkaliikenne, mutta Ruotsin ja Norjan vastaisilla raja-alueilla sallittiin myös muu pysyvään työsuhteeseen perustuva työmatkaliikenne.

Vaikeudet yhteisissä suojavarustehankinnoissa

Mielenkiintoinen havainto pandemian kriisinhallinnassa oli se, että viranomaiset ja poliittiset johtajat Pohjoismaissa eivät vedonneet yhteispohjoismaisiin sopimuksiin. Erityisesti yhteispohjoismaista terveydenhuollon valmiussopimusta olisi voitu aktiivisesti hyödyntää pandemiassa.

Ilmeistä on, että sopimuksiin perustuva sosiaali- ja terveysalojen välinen pohjoismainen yhteistyö oli jo jäämässä taka-alalle. Vielä vuoden 2006 Suomen influenssapandemiasuunnitelmassa sopimus mainittiin, mutta vuoden 2012 varautumissuunnitelmassa sopimuksesta ja pohjoismaisesta yhteistyöstä ei ole sanaakaan.

Yhteispohjoismainen terveydenhuollon valmiussopimus olisi voinut olla aiheellinen myös suojavarusteiden ja lääkinnällisten laitteiden yhteishankinnassa. Pohjoismaissa terveydenhuoltojärjestelmät muistuttavat suuresti toisiaan: ne perustuvat julkiseen rahoitukseen, pyrkimykseen tasa-arvoisiin terveyspalveluihin ja perusterveydenhuoltoon keskittymiseen.

Viranomaiset ja poliittiset johtajat Pohjoismaissa eivät vedonneet yhteispohjoismaisiin sopimuksiin. Erityisesti yhteispohjoismaista terveydenhuollon valmiussopimusta olisi voitu aktiivisesti hyödyntää pandemiassa.

Huolimatta valmiussopimuksesta, yhteispohjoismainen hoitohenkilöstön suojavälineiden ja lääkinnällisten laitteiden koordinointi ei näytellyt käytännössä minkäänlaista osaa koronapandemian puhjetessa. Poikkeuksena maiden viranomaisten itselliselle politiikalle, ruotsalaiset viranomaiset tarjosivat Suomelle hengityskoneita, jotta suomalaisten terveydenhuollon henkilöstön vapaa liikkuminen Pohjois-Ruotsiin turvattaisiin.

Vakuuttavampi pohjoismainen toimi oli Ruotsin myöhemmin antama apu liittää Norja ja Islanti EU:n rokotehankintoihin. Muuten pohjoismaiset EU-jäsenmaat keskittyivät EU-tasolla suojavälineiden sekä myöhemmin rokotehankintojen koordinointiin. Tosin sekin takkuili, kuten Suomen viivyttely EU:n suojavälineiden yhteishankinnassa kevättalvella 2020 osoitti.

Joka tapauksessa Pohjoismaat, myös Norja, tukeutuivat EU:n yhteishankintoihin, eivätkä laajassa mitassa pohjoismaiseen yhteistyöhön. Todennäköinen syy tälle on, että EU:n yhteishankintasopimus (EU Joint Procurement Agreement, JPA) tarjosi konkreettisemman mahdollisuuden suojavarusteiden hankintoihin kuin yhteispohjoismainen valmiussopimus.

Pohjoismaisen yhteistyön ja EU:n rooli kriisinhallinnassa

Viimeistään koronapandemia osoitti, että Pohjoismaiden neuvoston alaisuudessa toimivan Pohjoismaisen sosiaali- ja terveyspolitiikan ministerineuvoston toiminta ei ratkonut aktiivisesti konkreettisia yhteisiä terveydenhuollon kysymyksiä. Se keskittyi enemmänkin yleisellä tasolla hyvinvointikysymyksiin, kuten tasa-arvoon, inkluusion ja yhteiskunnalliseen solidaarisuuteen. 

Liikkuvuuden rajoituksia ja lääkinnällisten laitteiden ja suojavarusteiden hankintoja ei koordinoitu Pohjoismaiden kesken, vaan yhteiset toimet olivat enimmäkseen sattumanvaraisia. Koronakriisi osoitti, että yhteispohjoismaista pandemiakriisin hallintaa ei yksinkertaisesti ollut, vaan kansainväliset toimet koordinoitiin EU:n kautta.

Pohjoismainen yhteisö ei ole sammunut, mutta EU:n tarjoamat vaihtoehdot ovat jokseenkin syrjäyttäneet osia siitä.

Ruotsin työvoiman liikkuvuuden liennytykset sekä EU:n ulkopuolisten Pohjoismaiden Norjan ja Islannin ottaminen mukaan rokotehankintoihin todistavat pohjoismaisen yhteistyön olevan edelleen olemassa. Kuitenkin keskeiset kansainväliseen kriisinhallintaan liittyvät asiat, jotka aikaisemmin olivat pohjoismaisen yhteistyön prioriteetteja, kulkivat nyt EU-instituutioiden kautta.

Tästä voidaan todeta, että Euroopan unioni määrittää nykyään ne kehykset, jossa pohjoismainen yhteistyö tapahtuu. Pohjoismainen yhteisö ei ole sammunut, mutta EU:n tarjoamat vaihtoehdot ovat jokseenkin syrjäyttäneet osia siitä. Jotta pohjoismainen yhteistyö voidaan jatkossakin säilyttää, se tarvitsee konkreettisempia työkaluja yleisten yhteistyöjulistusten sijaan.

YTK Nina Hokkala on tutkija Tampereen yliopistossa CMC-19-hankkeessa.

YTT, dosentti Eero Palmujoki toimii CMC-19-hankkeen koordinaattorina Tampereen yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Markus Winkler / Unsplash

Julkaisu Koronapandemia paljasti heikkouksia pohjoismaisessa yhteistyössä  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maanantaina 14.9.2026 Skotlannin, Walesin ja Pohjois-Irlannin johtajat allekirjoittivat yhteistyösopimuksen, jossa muun muassa todettiin, että Westminsterin, eli Yhdistyneen kuningaskunnan keskushallinnon aika on ohi. Johtajat vaativat perustuslaillisia muutoksia, jotta maat saisivat enemmän valtaa päättää omista asioistaan. Heidän mukaansa keskushallinnon ei pitäisi rajoittaa maiden oikeutta järjestää kansanäänestys itsenäistymisestä.

Yhdistynyt kuningaskunta (eli Britannia) on suvereeni valtio, johon kuuluu neljä maata: Englanti, Wales, Skotlanti ja Pohjois-Irlanti. Englanti on näistä maista selvästi suurin niin väkiluvultaan kuin bruttokansantuotteeltaan: Englannin osuus koko Britannian bruttokansantuotteesta on yli 85 prosenttia, ja noin 85 prosenttia Britannian väestöstä asuu Englannissa.

Skotlannilla, Walesilla ja Pohjois-Irlannilla on omat paikalliset hallitukset ja parlamentit, joilla on lainsäädäntövaltaa. Englannissa ei ole vastaavaa omaa paikallishallintoa, mutta siellä toimii koko valtiota johtava keskushallinto.

Itsenäisyys nousee Britannian maissa aina aika ajoin esiin. Vaikka itsenäisyyttä kannattaakin suuri joukko, on sen vastustajia tai vähintään epäröiviä myös merkittävät määrät. Maiden sisällä ei siis vallitse yksimielisyyttä siitä, onko itsenäisyys tavoiteltava asia.

Irtaantuminen Britanniasta jälleen esillä

Keväästä 2026 alkaen Skotlannissa, Pohjois-Irlannissa ja Walesissa ovat olleet yhtä aikaa vallassa kansallismieliset puolueet: Skotlannin kansallispuolue Skotlannissa, Sinn Féin Pohjois-Irlannissa ja Plaid Cymru Walesissa. Maiden pääministerit tavoittelevat kansanäänestystä itsenäisyydestä.

Vaikka maiden pääministerit nyt allekirjoittivatkin yhteisen sopimuksen, jossa pitkän aikavälin tavoitteeksi asetettiin irtaantuminen Britanniasta, on näiden maiden välillä suuria eroja siinä, missä tahdissa mahdollinen itsenäistyminen voisi tapahtua.

Walesin itsenäistyminen vaikuttaa vielä kaukaiselta, sillä se on poliittisesti lähellä Englantia. Pohjois-Irlannissa paikallinen hallinto perustuu Good Friday -sopimukseen, joka allekirjoitettiin vuonna 1998. Sopimuksen mukaan Pohjois-Irlanti pysyy osana Britanniaa niin kauan, kunnes enemmistö irlantilaisista ja pohjoisirlantilaisista kannattaa yhteen liittymistä.

Pieni enemmistö brittiläisiä äänesti eron puolesta, mutta Skotlannissa enemmistö äänesti EU:ssa pysymisen puolesta.

Skotlannissa on jo kerran järjestetty äänestys itsenäisyydestä. Vuoden 2014 äänestyksessä valtaosa skotlantilaisista kuitenkin vastusti itsenäistymistä. Silloinen Britannian pääministeri David Cameron ilmoitti, että äänestyksen tulos olisi lopullinen eikä asiaa käsiteltäisi enää sen jälkeen, on tulos mikä tahansa.

Vuonna 2016, vain kaksi vuotta Skotlannin itsenäisyysäänestyksen jälkeen, Britanniassa äänestettiin Brexitistä eli eroamisesta Euroopan unionista. Pieni enemmistö brittiläisiä äänesti eron puolesta, mutta Skotlannissa enemmistö äänesti EU:ssa pysymisen puolesta.

Tämä nosti Skotlannin itsenäistymisen jälleen keskusteluun. EU:sta eroaminen koettiin päätöksenä liian merkittäväksi, jotta se olisi voitu tehdä muualla kuin Skotlannissa. Ajateltiin, että pääministeri Cameronin puheet edellisen äänestyksen lopullisuudesta eivät enää päteneet.

Millaisena brittiläiset näkevät itsensä ja maansa?

Niin Britannian EU-erossa kuin sen eri maiden itsenäistymispyrkimyksissäkin kansallisidentiteetillä voi olla merkittävä rooli. Se, millaisena maa näkee itsensä ja kansainvälisen roolinsa, vaikuttaa päätöksiin esimerkiksi kansainvälisistä suhteista.

Kansallisidentiteettiä voi tarkastella vähintään kahdesta eri näkökulmasta. Ensimmäinen näistä koskee yksilöä ja sitä, mihin maahan tai kansaan hän kokee ensisijaisesti kuuluvansa. Tätä kartoitetaan Britanniassa noin kymmenen vuoden välein väestönlaskennan yhteydessä tehtävillä kyselyillä, joissa brittiläisiltä kysytään mm. heidän etnisestä taustastaan, kansallisidentiteetistä ja kielestä.

Vuosina 2021–22 tehtyjen kyselyiden mukaan valtaosa, yli 60 prosenttia, Skotlannin väestöstä koki olevansa ensisijaisesti skotlantilaisia, kun vain noin viidennes koki olevansa myös tai ainoastaan brittiläisiä. Walesissakin yli puolet vastanneista ilmoitti olevansa ensisijaisesti walesilaisia. Pohjoisirlantilaisista noin kolmannes koki olevansa brittiläisiä, kolmannes irlantilaisia ja noin viidennes pohjoisirlantilaisia. Englantilaisten vastauksissa ero brittiläisen ja englantilaisen identiteetin välillä ei ole selvä.

Yksilön identifioituminen kansaan voi vaihdella esimerkiksi muuton tai maailmanpoliittisen tilanteen mukaan tai sen mukaan, missä tilanteessa häneltä asiasta kysytään.

Kansallisidentiteettiä voidaan tarkastella myös koko maan näkökulmasta. Silloin keskeistä on se, millaisena kansa näkee itsensä ja oman maansa, ja millaisia tarinoita kansaan liitetään. Tätä kansallisidentiteettiä rakennetaan teksteissä ja puheissa ja esimerkiksi historian, kulttuurin ja maailmankatsomuksen kautta. Lisäksi siihen kuuluvat ajatukset siitä, millaisiin kansainvälisiin ryhmiin me kuulumme tai emme kuulu.

Kumpikaan näistä kansallisidentiteetin tyypeistä ei ole pysyvä. Yksilön identifioituminen kansaan voi vaihdella esimerkiksi muuton tai maailmanpoliittisen tilanteen mukaan tai sen mukaan, missä tilanteessa häneltä asiasta kysytään. Amerikassa tai Afrikassa asuessaan suomalainen voi ensisijaisesti kokea olevansa eurooppalainen ja vasta sen jälkeen suomalainen. Keski-Euroopassa asuessaan hän saattaa identifioitua suomalaiseksi erottuakseen ympärillään olevasta ryhmästä.

Epävarmuus ja erimielisyydet kansainvälisestä roolista heikentävät yhtenäisyyttä

Kertomuksiin ja historiaan perustuvaan Britannian kansallisidentiteettiin kuuluvat vahvasti tarinat imperiumista ja sen menetyksestä. Vaikka brittiläiset saattavat kokea jopa häpeää kolonialismista, ovat tarinat maailmanlaajuisesti merkittävästä ja vaikutusvaltaisesta mahtimaasta edelleen osa maan kansallisidentiteettiä. Britannia on perinteisesti nähnyt itsensä erityisenä maana, jolla on suuri globaali vastuu.

Maan erityisyyttä on korostettu esimerkiksi poliittisissa puheissa. Niissä on nostettu esiin saarivaltion identiteettiä, joka katselee manner-Euroopan politiikkaa hieman etäältä. Toisaalta Britannia on halunnut olla eurooppalaisen päätöksenteon ytimessä päättämässä siitä, mihin suuntaan Eurooppaa viedään.

Ajatusta Britannian erityisyydestä on nostattanut myös sen suhde Yhdysvaltoihin. Britannia on usein toiminut välikätenä Euroopan ja Pohjois-Amerikan välillä, luoden ja vahvistaen transatlanttisia suhteita. Ero EU:sta vuonna 2020 ja lopulta Donald Trumpin uudelleenvalinta Yhdysvaltain presidentiksi vuonna 2024 ovat kuitenkin siirtäneet Britanniaa enemmän sivustakatsojan rooliin.

Jäsenyyden aikana Britannia näki itsensä yhtenä Euroopan keskeisistä maista Saksan ja Ranskan rinnalla.

Imperiumin hajottua Britanniassa on ollut epävarmuutta ja erimielisyyttä sen globaalista asemasta, mikä on osaltaan heikentänyt maan yhtenäisyyttä. Erityisesti suhde EU:hun on hiertänyt Britannian maiden välejä. Jo EU-jäsenyyden aikana Britanniassa oli sisäisiä erimielisyyksiä siitä, miten paljon Britannian pitäisi osallistua eurooppalaiseen yhteistyöhön. EU-jäsenyyden koettiin yhtäältä uhkaavan maan suvereniteettia. Toisaalta jäsenyyden aikana Britannia näki itsensä yhtenä Euroopan keskeisistä maista Saksan ja Ranskan rinnalla.

Suhtautuminen Euroopan unioniin onkin yksi merkittävä erottava tekijä Britannian maiden välillä. Ero EU:sta ei lupauksista huolimatta parantanut Britannian tai brittiläisten taloudellista tilannetta. Erityisesti Skotlannissa, jossa EU-eron nähtiin muun muassa heikentävän merkittävästi maan taloutta, toive paluusta EU:n jäseneksi motivoi osaltaan itsenäistymishaaveita.

Pohjois-Irlannissa Brexit nosti jälleen pintaan keskustelut Pohjois-Irlannin ja Irlannin välisestä rajasta. Neuvotteluissa päädyttiin lopulta siihen, että näiden maiden välille ei nouse kovaa rajaa, joka olisi estänyt vapaan liikkuvuuden. Sen sijaan EU:n ulkoraja rajamuodollisuuksineen nostettiin Irlannin ja Iso-Britannian saarten väliin.

Hajoaako Britannia?

Myös keskushallinnon vaikeudet ovat vauhdittaneet Britannian maiden itsenäistymispyrkimyksiä. Tavallisia kansalaisia koskettavat erityisesti taloushuolet. Tällä hetkellä elämisen kustannukset ovat korkealla muun muassa energian hinnan nousun vuoksi, ja kohtuuhintaisista asunnoista on huutava pula.

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Britanniassa on ollut yhteensä kuusi pääministeriä, mikä kertoo siitä, miten vaikeaa maan johtaminen on. Sisäisten poliittisten ristiriitojen lisäksi johtamista vaikeuttaa merkittäväksi journalistinen media, joka on pääministereitä kohtaan armoton. Britanniassa media ei pyri olemaan poliittisesti sitoutumaton, vaan lehdet kannattavat avoimesti joko poliittista oikeistoa tai vasemmistoa.

Nykyinen Britannian pääministeri, Labour-puolueen Andy Burnham on luvannut paikallishallinnoille enemmän valtaa. Nähtäväksi jää, riittääkö se tukahduttamaan itsenäistymishaaveet. Kansanäänestyksen järjestäminen itsenäisyydestä vaatisi luvan keskushallinnolta. Sitä ei anneta, ellei merkittävä enemmistö ole itsenäistymisen kannalla.

On kuitenkin eri asia haaveilla itsenäisyydestä kaukaisena ajatuksena kuin lopulta äänestää sen puolesta.

Maiden tilanteet ovat hyvin erilaisia. Skotlannissa ero Britanniasta on lähempänä kuin muualla. Siellä kannatus liikkuu noin 50 prosentissa. On kuitenkin eri asia haaveilla itsenäisyydestä kaukaisena ajatuksena kuin lopulta äänestää sen puolesta.

Yhtenäisyydellä on etunsa, ja itsenäisen maan järjestäytyminen olisi monimutkainen prosessi. Ovatko edes skotlantilaiset valmiita ottamaan tässä epävarmassa maailmantilanteessa riskin, jonka lopputuloksesta ja vaikutuksista esimerkiksi talouteen ei ole varmuutta?

FT Jenni Räikkönen työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston Kielten osastolla. Räikkösen vuonna 2024 valmistuneen väitöskirjan osajulkaisu käsittelee Britannian kansallisidentiteettiä suhteessa Euroopan unioniin.

Artikkelin kuvituskuva: Ian Taylor / Unsplash

Julkaisu Miten yhtenäinen Iso-Britannia on? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuosittainen Unionin tila -puhe linjaa Euroopan unionin maailmanpoliittista toimijuutta ja sen keskeisiä strategisia prioriteetteja. Erityisesti se ilmentää EU:n ja sen johtajan itseymmärrystä roolistaan maailmassa. Puhe on aiempaa merkittävämpi, koska Euroopan komission rooli on kasvanut erilaisten kriisien ratkaisijana.

Puheen valmistelusta onkin tullut tärkeä prosessi, johon käytetään paljon aikaa ja osallistetaan useita tahoja, kuten poliittisia puolueita ja eturyhmiä. Lopputuloksena puheen tulisi tarjota kaikille jotain, mutta samalla kuvastaa myös antajansa persoonaa ja johtajuutta.

Puhe pidetään Euroopan parlamentissa, mikä korostaa komission poliittista vastuuta parlamentille. Parlamentin poliittiset ryhmät kuuntelevat puheen painotuksia herkällä korvalla ja reagoivat toisinaan voimakkaasti. Lisäpainetta tuovat vuosittain vaihtuvat arvovaltaiset vieraat, joille puheessa yleensä luvataan merkittäviä asioita. Tänä vuonna (16.9.2026) pidettyyn Unionin tila -puhetilaisuuteen oli kutsuttu paikalle Kanadan pääministeri Mark Carney ja hän puhui myös itse torstaina (17.9.2026) Euroopan parlamentille.

Ursula von der Leyenin tämänvuotisen puheen varsin hengästyttävään asialistaan sisältyi muun muassa tekoälyasioita, kilpailukykyteemoja, turvallisuus- ja puolustuskysymyksiä, taloutta, kumppanuuksia sekä ilmastonmuutoksen haasteita. Konkretiaa laajoihin teemoihin haettiin yksittäisten kutsuvieraiden, kuten avaruusteknologiayritys Iceyen perustajien tarinoiden kautta.

Rauha ja turvallisuus puheen keskiössä

Euroopan komission puheenjohtaja von der Leyen korosti puheessaan rauhaa EU:n olemassaolon perustana ja yhteistyön motiivina. Eurooppalaisen rauhan suurimmaksi haasteeksi hän asemoi Venäjän hyökkäyssodan Ukrainassa. Huomiota saivat myös muut uhkakuvat, kuten drooni-iskut, sabotaasit ja kyberhyökkäykset Euroopan maaperällä.

EU:n pidemmän aikavälin varautumisesta näihin uhkakuviin linjataan uudessa turvallisuusstrategiassa, joka julkaistaan myöhemmin syksyllä 2026. Strategiassa tarkastellaan turvallisuutta laaja-alaisesti sekä esitetään toimenpiteitä sen parantamiseksi.

Rauhan ja turvallisuuden tukemiseksi von der Leyen ehdotti uuden Euroopan turvallisuusneuvoston perustamista, jonka jäseniä olisivat myös EU:n läheiset kumppanit kuten Kanada, Britannia, Norja ja Ukraina.

Rauhan ja turvallisuuden tukemiseksi von der Leyen ehdotti uuden Euroopan turvallisuusneuvoston perustamista, jonka jäseniä olisivat myös EU:n läheiset kumppanit kuten Kanada, Britannia, Norja ja Ukraina. Turvallisuusneuvoston perusideana olisi tarjota pysyvämpi vaihtoehto nykyisille halukkaiden liittoumille ja muille tapauskohtaisille ryhmille, joita on syntynyt Euroopan turvallisuushaasteiden ratkaisemiseksi. Ajatus ei ole uusi, mutta se on saanut kannatusta erityisesti Brexitin jälkimainingeissa.

Rauha yhdistyi puheessa myös Israelin ja Palestiinan tilanteeseen, jonka osalta von der Leyen toisti kahden valtion mallia EU:n tarjoamana ratkaisuna ja parhaana tienä rauhaan. Valitettavasti EU:n jäsenmaat ovat monissa tilanteeseen liittyvissä kysymyksissä historiallisista ja poliittisista syistä jakautuneita, mikä on estänyt yhteiset toimet. Esimerkiksi käsittelyssä on ollut Israelin siirtokunnille asetettavat kaupparajoitukset, joita yksittäiset jäsenmaat ovat jo toimeenpanneet.

Kasvavissa puolustushankinnoissa Israelista on tullut EU:lle ja sen yksittäisille jäsenmaille yhä tärkeämpi kumppani. Selvät jännitteet turvallisuusintressien ja kansainvälisen oikeuden puolustamisen välillä heikentävät EU:n uskottavuutta.

Vastauksia demokratian uhkiin

Demokratia oli eniten esillä von der Leyenin puheessa. Hän huomioi eurooppalaiseen demokratiaan kohdistuvia uhkia sekä EU:n ulko- että sisäpuolelta. Erityisesti disinformaatio, kansallismielisyys sekä äärimielipiteiden aktivoituminen murentavat luottamusta ja yhtenäisyyttä.

Vastauksena demokratiaan kohdistuviin uhkiin EU on kehittänyt eurooppalaista Demokratian kilpi -hanketta, ja työnsä on aloittanut myös demokratioiden selviytymiskyvyn eurooppalainen keskus.

Demokratia oli eniten esillä von der Leyenin puheessa. Hän huomioi eurooppalaiseen demokratiaan kohdistuvia uhkia sekä EU:n ulko- että sisäpuolelta.

Positiivisena esimerkkinä von der Leyen nosti esiin Unkarin muutoksen kevään 2026 vaalien jälkeen. Toisaalta hän korosti vuosittaisten jäsenmaiden oikeusvaltion tilaa koskevien raporttien eli oikeusvaltiokertomusten tärkeää asemaa yhteiskunnallisen muutoksen korjaamisessa sekä budjettivarojen sitomista arvojen kunnioittamiseen. On tärkeää, että tätä ehdollisuutta vahvistetaan tulevassa monivuotisessa rahoituskehyksessä.

Demokratia yhdistyi myös odotettuun linjaukseen lasten sosiaalisen median käytön rajoituksista (EU Kids Act). Von der Leyen korosti velvollisuutta suojella lapsia digitaalisen ympäristön haitoilta, vahingolliselta sisällöltä sekä algoritmien vaikutukselta. Olennaista on, että EU määrittelee käytön säännöt ja valta ei ole vain suurilla teknologia-alan yrityksillä.

Tasa-arvo ja sosiaaliset oikeudet – kohti reilumpaa unionia

Ehkä suurimmat suosionosoitukset von der Leyen sai puhuessaan tasa-arvosta ja naisten oikeuksista. Hän toi esiin, kuinka naiset ovat nousseet EU:ssa johtotehtäviin ja ovat valmiina puolustamaan naisten oikeuksia väsymättömästi globaalin vastarinnan voimistuessa.

Von der Leyenin komissio on sitoutunut edistämään myös tasa-arvon unionia, jossa syrjintää torjutaan aktiivisin toimin ja kaikille tarjotaan yhtäläiset osallistumismahdollisuudet. Viime vuosina nämä tavoitteet ovat kuitenkin jääneet muiden teemojen takia taka-alalle.

Kilpailukyky- ja tekoälypuheiden vastapainona von der Leyen otti esiin Euroopan sosiaalisten oikeuksien pilarin tulevan 10-vuotisjuhlavuoden. Sosiaalisista oikeuksista on puhuttu viime vuosina etenkin nousseiden asuin- ja elinkustannusten takia. Ihmisten elin- ja työolojen parantamisella EU sitoutuu syrjimättömyyteen ja yhtäläisten mahdollisuuksien sekä yhdenvertaisen kohtelun periaatteisiin. EU:n aloitteissa keskitytään luomaan laadukkaita työpaikkoja, korkeaa työllisyysastetta sekä osaavaa työvoimaa. Von der Leyen korosti erityisesti nuorten mahdollisuuksia sekä pääsyä työmarkkinoille niin EU:n alueella kuin Välimeren naapurustossa.

Sosiaalisen Euroopan ohjelmassa on silti havaittavissa jatkuva jännite kapeamman kilpailukykyyn keskittymisen ja reilumman unionin rakentamisen välillä. Viime aikoina erityisesti sääntelyn keventäminen ja työmarkkinoiden joustavuuden lisääminen ovat herättäneet huolen sosiaalisten oikeuksien toteutumisesta. Onkin muistettava, että perusoikeuksien kunnioittaminen on lähtökohta eikä vain väline EU:n kilpailukyvyn, tuottavuuden ja investointivarmuuden parantamisessa. Sosiaalipoliittisilla aloitteilla voidaan pyrkiä myös palvelemaan EU:n muita tavoitteita, kuten siirtolaisuuden hallintaa.

Kumppanuuksia tositarkoituksella?

Von der Leyenin mukaan EU:n tehtävänä on johtaa kansainvälisen sääntöpohjaisen järjestelmän puolustamista. Järjestelmä ei kuitenkaan enää yksin riitä suojaamaan Eurooppaa, joten EU:n tulee rakentaa liittoumia ja pohtia uudelleen kumppanuuksiaan maailmassa.

EU:n kumppanuudet rakentuvat sekä yhteisten arvojen että intressien varaan. Puheessa esiin nostetut esimerkit ilmentävät, kuinka EU joutuu kumppanuuksissaan tasapainottelemaan aiempaa enemmän arvojen ja intressiensä välillä.

Puheen ehkä suurin yllätys oli Kanadalle soviteltu uudenlainen liitännäisjäsenen asema, jonka tarkempi sisältö ei tunnu olevan kenenkään tiedossa. Von der Leyenin mukaan EU:n ja Kanadan keskeisin side on usko demokratiaan, yhteisiin arvoihin ja valtioiden vapauteen valita omat yhteistyökumppaninsa.

Erityisen tärkeää kumppanuudessa on monenvälisen yhteistyön ja kansainvälisen oikeuden tukeminen esimerkiksi 21. syyskuuta 2026 alkavalla YK:n korkean tason viikolla. Arvojen ohella Kanadaa ja EU:ta yhdistää kiinnostus ilmastonmuutoksen torjuntaan, arktisen alueen tulevaisuuteen, puolustukseen, Ukrainan tukemiseen, tekoälyyn, raaka-aineisiin ja toimiviin kuljetusketjuihin.

Vaikka tätä ”korkeimman mahdollisen tason” suhdetta ei von der Leyenin mukaan ole suunnattu ketään vastaan, on selvää, että Yhdysvaltojen Trumpin hallinnon toimet ovat vahvistaneet EU:n ja Kanadan syvenevää kumppanuutta.

Tasapainon vaaliminen arvojen ja intressien välillä on kuitenkin EU:n identiteetille tärkeä harjoitus, joka näkyy erityisesti Unionin tila -puheen kaltaisissa strategisissa linjauksissa.

Liitännäisjäsenyys olisi houkutteleva ajatus myös muille läheisille kumppaneille, kuten Britannialle tai Ukrainalle. Tätä kategoriaa ei kuitenkaan ole ilmeisesti tarkoitettu niille eurooppalaisille maille, joille varsinainen EU-jäsenyys on mahdollinen. Näin ollen se ei ole myöskään oikotie jäsenyyden etuihin monille ehdokasmaille, vaan keskeistä on edelleen jäsenyyskriteerien täyttäminen sekä sitoutuminen EU:n arvojen kunnioittamiseen. Erityisesti von der Leyen paheksui sotarikoksista tuomitun Bosnian serbiarmeijan komentaja Ratko Mladicin hautajaisjuhlallisuuksia Serbiassa ja totesi ne täysin EU:n arvojen vastaisiksi.

Esimerkkeinä vahvistuneista kumppanuuksista von der Leyen nosti esiin EU:n vapaakauppasopimukset Mercosurin sekä Intian, Meksikon, Australian ja Indonesian kanssa. Hän viittasi uuteen yhteyksien kehittämishankkeeseen Etelä-Kaukasian ja Keski-Aasian maiden kanssa (Middle Corridor) osana EU:n Global Gateway -hanketta. Hankkeen avulla EU pyrkii vahvistamaan strategista autonomiaansa edistämällä infrastruktuuri-, energia- ja digitaaliprojekteja eri puolilla maailmaa.

Uusiin kumppanuuksiin sisältyy kuitenkin aina riskinsä, kuten poliittisesti vaikea kumppanuus Georgian kanssa. Lisäksi on seurattava, minkälaisen painoarvon EU:n ihmisoikeuslausekkeet saavat osana uusia kumppanuuksia.

Kuten analyysi osoittaa, arvoilla on keskeinen asema EU:n itseymmärryksessä. Arvojen avulla suunnitellaan ja perustellaan erilaisia politiikka-aloitteita sekä rakennetaan kumppanuuksia. Aloitteita toteutettaessa arvot törmäävät usein muihin intresseihin ja luovat jännitteitä EU:n toimintaan. Tasapainon vaaliminen arvojen ja intressien välillä on kuitenkin EU:n identiteetille tärkeä harjoitus, joka näkyy erityisesti Unionin tila -puheen kaltaisissa strategisissa linjauksissa.

VTT Hanna Tuominen toimii Jean Monnet -professorina Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa Helsingin yliopistossa.

Artikkelin kuva: Ursula von der Leyen puhumassa Euroopan parlamentissa 16.9.2026. CC-BY-4.0 © European Union 2026– Source EP.

Julkaisu Unionin tila -puhe heijastaa arvojännitteitä Euroopan unionin toiminnassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Rekrytointi, eli uuden työntekijän etsiminen ja valinta, rakentuu tyypillisesti useista toisiinsa kytkeytyvistä vaiheista, joissa tavoitetaan potentiaalisia hakijoita, kootaan ja arvioidaan tietoa heidän osaamisestaan sekä tehdään päätöksiä siitä, ketkä etenevät prosessissa. Tekoälyä hyödynnetään näissä vaiheissa monin tavoin ChatGPT:n kaltaisten yleiskäyttöisten generatiivisen tekoälyn palvelujen avulla sekä digitaalisiin rekrytointipalveluihin sisäänrakennetuilla toiminnoilla.

Tekoälyn käyttö rekrytoinnissa voi vaikuttaa huomattavasti ihmisten uramahdollisuuksiin ja toimeentuloon. Tämän vuoksi Euroopan unionin tekoälyasetus luokittelee osan rekrytointiin tarkoitetusta tekoälystä suuririskiseksi.

Generatiivinen tekoäly muuttaa työnhakua

Kotimaisten kyselyiden perusteella tekoälyä käytetään työnhaussa yhä enemmän, mutta siihen ei suhtauduta yksiselitteisen myönteisesti. Työnhakijat hyödyntävät generatiivista tekoälyä esimerkiksi työhakemusten muokkaamiseen, oman osaamisen sanoittamiseen, ansioluettelon viimeistelyyn ja hakemusten kohdentamiseen tiettyihin tehtäviin.

Generatiivisen tekoälyn käytön yleistyminen voi muuttaa työnhakua monella tavalla. Tekoäly voi auttaa työnhakijoita ilmaisemaan osaamistaan aiempaa selkeämmin ja laatimaan hakemuksia, jotka vastaavat paremmin haetun työn vaatimuksia. Samalla se saattaa lisätä hakemusten määrää ja tehdä niiden rakenteesta tai ilmaisusta aiempaa yhdenmukaisempaa.

Rekrytoijan näkökulmasta osa hakemuksista voi näyttää huolellisesti viimeistellyiltä, mutta jäädä sisällöltään ylimalkaisiksi tai mukailla organisaation verkkosivuilta löytyviä ilmaisuja.

Jos tekoälyn käyttö hakemuksissa yleistyy, rekrytoijan on aiempaa vaikeampi päätellä, mitä hakemuksen tyyli kertoo hakijan omasta ilmaisusta tai motivaatiosta.

Vaikutukset eivät jakaudu tasaisesti työntekijöiden kesken. Joillekin tekoäly tarjoaa tukea kielelliseen ilmaisuun ja oman osaamisen jäsentämiseen. Toisille tekoälyn käyttö on vierasta tai epäluontevaa, ja puutteelliset digitaidot tai sopivien laitteiden ja palvelujen saavutettavuusongelmat voivat vaikeuttaa sen hyödyntämistä. Tekoäly voi helpottaa vakuuttavien hakemustekstien tuottamista, mutta sen hyödyt saattavat painottua niille, joille sen käyttö on mahdollista ja luontevaa.

Myös työnantajien odotukset voivat muuttua. Jos tekoälyn käyttö hakemuksissa yleistyy, rekrytoijan on aiempaa vaikeampi päätellä, mitä hakemuksen tyyli kertoo hakijan omasta ilmaisusta tai motivaatiosta. Samalla asenteet ja odotukset voivat muuttua niin, että vaikutelma tekoälyn käytöstä vaikuttaa arvosteluun vähemmän.

Työnantajien tekoälyn käyttö ei aina tunnisteta

Työnantajaorganisaatioille suunnatuiden kyselyiden mukaan tekoälyn käyttö rekrytoinnissa on ollut melko varovaista. Käyttö näyttää painottuvan avustaviin tehtäviin, kuten ilmoitusten ja viestipohjien laatimiseen. 

Kyselyt eivät välttämättä kuitenkaan kerro tekoälyn käytön todellista laajuutta. Reilu Rekrytointi -hankkeessa olemme Matti Laukkarisen ja Heidi Lehtovaaran kanssa tuoneet esiin, että tekoäly on rekrytoinnissa usein sisäänrakennettuna työnhakusivustoihin, rekrytointijärjestelmiin ja suorahaun työkaluihin, eikä sen käyttöä aina tunnisteta tekoälyksi.

Käytännössä tekoäly voi näkyä rekrytoinnissa hyvin erilaisina toimintoina. Generatiivista tekoälyä hyödynnetään esimerkiksi työpaikkailmoitusten muotoilussa, hakijaviestinnässä, haastattelukysymysten valmistelussa sekä muistioiden ja yhteenvetojen laatimisessa. Muu tekoälypohjainen tai automatisoitu käsittely voi puolestaan liittyä esimerkiksi työpaikkamainonnan kohdentamiseen ja osaajien suorahakuun.

Tekoäly on rekrytoinnissa usein sisäänrakennettuna työnhakusivustoihin, rekrytointijärjestelmiin ja suorahaun työkaluihin, eikä sen käyttöä aina tunnisteta tekoälyksi.

Monet rekrytointijärjestelmät ja -palvelut markkinoivat tekoälyominaisuuksiaan aktiivisesti ja tarjoavat niitä myös suomalaisille organisaatioille. Työnantajat voivat silti olla varovaisia siinä, miten uusia järjestelmiä tai ominaisuuksia otetaan käyttöön ja miten niiden käytöstä kerrotaan.

Tekoälyä ei useinkaan käytetä yhtenä selvästi erottuvana työkaluna, vaan osana järjestelmiä, jotka voivat asettaa hakijoita järjestykseen, arvioida heidän sopivuuttaan, tuottaa suosituksia tai tiivistää hakemusmateriaaleja.

Vaikka tekoälyä kuvattaisiin ”avustavaksi”, ihmisen tekemä lopullinen päätös ei vielä kerro, miten järjestelmä on ohjannut rekrytoijan huomiota, hakijoiden järjestystä tai osaamisen esittämistä. Rekrytointijärjestelmä saattaa esimerkiksi hyödyntää työnkuvan ja hakemusmateriaalin vastaavuutta ehdokkaiden esiin nostamisessa, ja työpaikkamainonta voi rajautua käyttäjiin, jotka tunnistetaan tiettyjen työnimikkeiden, taitojen tai toimialojen perusteella.

Milloin rekrytoinnin tekoäly on suuririskistä?

EU:n tekoälyasetus ei kohtele kaikkea rekrytoinnissa käytettävää tekoälyä samalla tavalla. Ratkaisevaa on järjestelmän käyttötarkoitus ja se, millainen vaikutus sen käytöllä voi olla hakijan asemaan.

Asetuksen mukaan suuririskisiä ovat erityisesti tekoälyjärjestelmät, joita käytetään työpaikkailmoitusten kohdentamiseen, hakemusten analysointiin ja suodattamiseen sekä ehdokkaiden arviointiin. Riskit liittyvät hakijoiden näkyvyyteen, yhdenvertaiseen arviointiin ja mahdollisuuksiin edetä rekrytointiprosessissa.

Kyse ei ole vain näkyvästä automaattisesta päätöksenteosta, vaan myös järjestelmistä, jotka tuottavat rekrytoijan käyttöön hakijalistoja, suosituksia tai pisteytyksiä ja näin vaikuttavat hakijoiden seulontaan, vertailuun tai etenemiseen.

Ratkaisevaa on järjestelmän käyttötarkoitus ja se, millainen vaikutus sen käytöllä voi olla hakijan asemaan.

Rekrytoinnissa käytettäviä suuririskisiä tekoälyjärjestelmiä koskevia velvoitteita sovelletaan 2. joulukuuta 2027 alkaen. Järjestelmien tarjoajilta edellytetään muun muassa riskienhallintaa, dokumentointia, toiminnan jäljitettävyyttä, ihmisen valvonnan mahdollistamista sekä järjestelmien tarkkuudesta ja tietoturvasta huolehtimista.

Järjestelmiä käyttävien työnantajien on puolestaan noudatettava käyttöohjeita, nimettävä valvontaan riittävän osaavat henkilöt, seurattava järjestelmien toimintaa ja säilytettävä hallinnassaan olevat lokitiedot. Aiempien kokemusten perusteella aikataulumuutokset ja tarkennukset asetuksen sisältöön ovat mahdollisia.

Käytännössä järjestelmiä kehittävät ja tarjoavat yritykset voivat ohjeistaa työnantajia tekoälyominaisuuksien käyttöönotossa ja käytössä. Ohjeistuksesta huolimatta työnantajan saattaa kuitenkin olla vaikea hahmottaa, miten hakijalistaukset, suositukset tai pisteytykset tarkalleen ottaen muodostuvat ja miten niiden vaikutuksia rekrytointiprosessissa voidaan arvioida. Tilannetta vaikeuttaa se, että rekrytoinnissa käytetään usein monenlaisia palveluja, joiden teknisten toimintaperiaatteiden läpinäkyvyys vaihtelee.

Rekrytointityökaluissa voi olla sisäänrakennettuja oletuksia

Monet keskeiset rekrytoinnissa käytettävät järjestelmät ja palvelut, kuten LinkedIn, Workday ja Oracle, ovat yhdysvaltalaisten teknologiayritysten kehittämiä. Varsinkin Microsoftin omistamalla LinkedInillä on asiantuntijoiden suorahaussa todella merkittävä valta-asema.

Kansainväliset työkalut voivat mukailla toisen työmarkkinan, kulttuurin, kieliympäristön ja sääntelykontekstin oletuksia. Rekrytointiprosessi voi myös rakentua useiden palveluntarjoajien järjestelmistä ja palveluista, joihin voi kuulua rekrytointijärjestelmä, erilaisia työnhakusivustoja, ammatillisia verkostoalustoja sekä erillisiä tekoälytyökaluja.

Mitä useammasta työkalusta kokonaisuus muodostuu, sitä vaikeampi on hahmottaa, missä hakijatietoja käsitellään, miten suosituksia muodostetaan ja mihin työnantaja voi käytännössä vaikuttaa.

Mitä useammasta työkalusta kokonaisuus muodostuu, sitä vaikeampi on hahmottaa, missä hakijatietoja käsitellään, miten suosituksia muodostetaan ja mihin työnantaja voi käytännössä vaikuttaa.

Rekrytointityökaluja kehittävät yritykset ja toisinaan myös työnantajat perustelevat tekoälyn käyttöönottoa rekrytoinnissa tehokkuuden parantamisella ja vinoumien vähentämisellä. Näiden lupausten toteutuminen riippuu kuitenkin siitä, miten järjestelmää käytetään, millaista osaamista organisaatiolla on ja kuinka paljon se pystyy vaikuttamaan järjestelmän toimintaan.

Rekrytoinnissa vaaditaan tekoälylukutaitoa eli kykyä tunnistaa järjestelmän käyttötarkoitus ja rajoitukset, tulkita käyttöohjeita ja sopimusehtoja sekä arvioida tuloksia osana ammatillista harkintaa. Alustava tutkimustieto viittaa siihen, että järjestelmiin lisätyt selitykset eivät yksinään riitä varmistamaan käyttäjän ymmärrystä.

Tekoäly muuttaa rekrytoinnin parissa tehtävää työtä

Rekrytoinnin tekoälystä keskustellaan usein hyötyjen ja riskien kautta. Myönteisissä puheenvuoroissa voi korostua työn nopeutuminen, viestinnän sujuvoittaminen ja rekrytoijan arjen tukeminen, kun taas kriittisissä näkökulmissa voivat painottua algoritmien vinoumat ja tekoälyasetuksen tuomat velvoitteet.

Hyötyjen ja riskien puntarointi on tarpeellista, mutta samalla on tärkeää tarkastella, miten teknologinen muutos muuttaa käytännössä rekrytoijan työtä, työnantajan vastuuta ja hakijan mahdollisuuksia tulla arvioiduksi.

Rekrytoijan arvioitavaksi tulee yhä useammin järjestelmän tuottamia hakija- ja osaajalistauksia, tiivistelmiä ja suosituksia.

Rekrytointi on perinteisestikin perustunut erilaisten tietojen tulkintaan. Kun tekoälyä on jo rekrytoinnin järjestelmissä ja sen käyttö laajenee, rekrytoijan arvioitavaksi tulee yhä useammin järjestelmän tuottamia hakija- ja osaajalistauksia, tiivistelmiä ja suosituksia.

Työnantajan vastuu ei rajoitu lopulliseen valintapäätökseen, vaan siihen kuuluu myös ymmärrys siitä, miten järjestelmä on vaikuttanut hakijoiden näkyvyyteen, vertailuun ja osaamisen esittämiseen. Esimerkiksi kohdennetut työpaikkailmoitukset voivat jättää potentiaalisia osaajia huomioimatta, ja tekoälyn tuottamat tiivistelmät ja suositukset saattavat vaikuttaa siihen, ketkä tunnistetaan sopiviksi ja ketkä jäävät vähemmälle huomiolle.

FT Sami Koivunen työskentelee tutkijana Tampereen yliopistossa Työsuojelurahaston apurahalla. Hän tutkii rekrytoinnin digitalisaatiota ja tekoälyn käyttöä rekrytoinnissa.

Artikkelin kuvituskuva: Amina Atar / Unsplash

Julkaisu Tekoäly muuttaa rekrytoinnin ja työnhaun tapoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Helmikuussa 2025 Yhdysvaltain varapresidentti J.D. Vance yllätti Münchenin turvallisuuskonferenssissa puheella, jossa hän väitti, että sananvapaus on vaarassa Euroopassa. Vance syytti Euroopan unionia ja yksittäisiä maita, kuten Saksaa ja Britanniaa, sananvapauden tukahduttamisesta.

Hyökkäys väitettyä eurooppalaista sensuuria vastaan kohdistuu erityisesti EU:n sääntelyyn, joka koskee esimerkiksi suuria verkkoalustoja, mutta myös eurooppalaisten maiden toimiin kansallisella tasolla lainvastaisen verkkosisällön leviämisen estämiseksi. Etenkin EU:n digipalvelusäädöksestä on tullut Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin hallinnon silmätikku.

Trumpin kampanjan Eurooppaa vastaan voidaan odottaa jatkuvan. Vuoden 2025 lopussa hallinto julkaisi uuden kansallisen turvallisuuden strategian, jota tutkija Rick Landgraf on kuvannut järkytyksenä. Analyysissaan hän muun muassa toteaa, että strategia nostaa kulttuurisodat keskeiseen asemaan sekä käsittelee ideologisia ja kulttuurisia kiistoja strategisina kysymyksiä.

Landgraf nostaa esille, että amerikkalainen kulttuuri, ”hengellinen terveys” ja perinteiset perheet kehystetään strategiassa olennaisina kansallisen turvallisuuden edellytyksinä. Landgrafin mukaan kristillisen nationalismin ja varapresidentti J. D. Vancen vaikutus näkyy tässä kohdassa strategiaa erityisen selvästi.

Sananvapaus hyökkäyksen kohteena Yhdysvalloissa

Samaan aikaan kun Trumpin hallinto syyttää Eurooppaa sensuurista, se on ennennäkemättömällä tavalla käynyt sananvapauden kimppuun Yhdysvalloissa. Hallinto on uhkaillut mielenosoittajia, lakifirmoja ja medioita, pidättänyt toimittajia ja painostanut yliopistoja. Trump on myös esimerkiksi väittänyt, että häntä kritisoiva mediahuomio on ”laitonta”.

Tilannetta kuvaa, että maineikas sananvapautta puolustava Knight First Amendment Institute lanseerasi helmikuussa 2026 uuden hankkeen, jonka tarkoituksena on sananvapauden ”jälleenrakentaminen” Trumpin hallintokauden jälkeen. Tällaisia kehityskulkuja ajavat voimakkaasti yhdysvaltalaiset kristilliskonservatiiviset tahot ja heidän yhteistyökumppaninsa Euroopassa. Itse ilmiö ei ole uusi, mutta sen nopea vahvistuminen on.

Keskeisimpiin toimijoihin kuuluu erittäin suuri ja vaikutusvaltainen kristilliskonservatiivinen järjestö Alliance Defending Freedom (ADF), joka on jo vuosia toiminut  aktiivisesti Euroopassa ADF Internationalin kautta. Suomessa ADF tukee kansanedustaja Päivi Räsästä (kd.) oikeudenkäynnissä, jossa Räsästä syytetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Tutkija Dean Jacksonin mukaan varapresidentti Vancen kommentit heijastavat usein ADF:n linjaa.

Trumpin hallinnon tavoitteena eurooppalaisen laitaoikeiston tukeminen

Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden strategiassa Eurooppaa uhkaa sivilisaation tuho, ja siinä esitetään, että ”isänmaallisten” eurooppalaisten puolueiden kasvava vaikutusvalta antaa Yhdysvalloille syytä optimismiin. Strategia myös julistaa, että ”massamaahanmuuton” aikakauden tulee päättyä. Lisäksi tämän vuoden Münchenin turvallisuuskokouksessa ulkoministeri Marco Rubio puhui länsimaisen sivilisaation puolustamisesta ja kuvasi maahanmuuttoa kriisinä, joka horjuttaa yhteiskuntia länsimaissa.

Ivan Krastev ja Mark Leonard esittävät vuonna 2025 julkaistussa tutkimuksessa, että Trumpin toisella kaudella hallinto näkee eurooppalaisen laitaoikeiston osana yhteistä kansainvälistä hanketta, jonka tavoitteena on kumota nykyinen maailmanjärjestys. Krastevin ja Leonardin mukaan eurooppalainen laitaoikeisto on siirtymässä kansallisen suvereniteetin puolustajista kansainvälisen kumouksellisen liikkeen etujoukoiksi. 

Yhdysvaltain kansallisen turvallisuuden strategiassa Eurooppaa uhkaa sivilisaation tuho.

Professori David Kaye, entinen YK:n sananvapauden erityisraportoija, kuvasi Yhdysvaltojen tilannetta tammikuussa 2026 julkaistussa analyysissa. Kaye kirjoittaa, että presidentti Trumpin hallinnon väitteillä eurooppalaisesta sensuurista ei ole mitään perusteita, ja se pikemminkin levittää disinformaatiota sekä eurooppalaisesta lainsäädännöstä että politiikasta.

Kayen analyysin mukaan yli kymmenen vuoden ajan niin uusnatsit, laitaoikeistopuolueet kuin venäläiset toimijatkin ovat levittäneet sosiaalisissa medioissa Euroopassa kaikentyyppistä disinformaatiota sekä sisältöä, joka yllyttää vihaan ja väkivaltaan maahanmuuttajia ja muita vähemmistöjä kohtaan. Alkuvaiheessa Euroopan komissio ja jäsenvaltiot yrittivät saada suuret alustayritykset puuttumaan ongelmiin, mutta digijättien toimet olivat riittämättömiä. Jäsenmaat ja EU ovat siksi kehittäneet uutta lainsäädäntöä.

Kayen mukaan Yhdysvaltojen hallinto vastustaa verkkoalustojen sääntelyä, koska se vaikeuttaa maahanmuuttoon ja vähemmistöihin kohdistuvan vihapuheen ja disinformaation levittämistä. Hallinnon liittolaisia, sääntelyä vastustavia digijättejä, löytyy myös Piilaaksosta. Muun muassa tutkija Mariya Yurukova onkin esittänyt, että Trumpin hallinnon väitteet EU:n sensuurista perustuvat sääntelyn vastustamiseen.

EU:n sääntelytoimien tarkoituksena on avata verkkoalustojen toimintaa, mikä tekee näkyväksi laitaoikeistopuolueiden toiminnan sosiaalisessa mediassa. Kaye katsoo, että Euroopan syyttäminen sensuurista pyrkii siirtämään huomion pois hallinnon sananvapautta rajoittavista toimista Yhdysvalloissa. 

EU:n digipalvelusäädös Trumpin hallinnon silmätikkuna

Vuonna 2022 EU hyväksyi digipalvelusäädöksen, joka asetti uusia velvoitteita verkkoalustoille. Trumpin hallinto väittää, että digipalvelusäädös on eurooppalaisen sensuurin väline ja tästä syystä vastustaa sitä aktiivisesti.

Kuten David Kaye toteaa analyysissaan, digipalvelusäädös on innovatiivinen ja tasapainoinen laki. Sen tarkoitus on vahvistaa käyttäjien oikeuksia, lisätä verkkoalustojen avoimuutta ja puuttua erilaisiin ongelmiin, kuten lainvastaiseen sisältöön ja disinformaation leviämiseen.

Digipalvelusäädös keskittyy järjestelmiin ja prosesseihin. Se muun muassa velvoittaa erittäin suuret verkkoalustat ja hakukoneet – esimerkiksi Metan ja Googlen – arvioimaan niin sanottuja järjestelmäriskejä. Arvioissa on huomioitava erityyppisiä riskejä: esimerkiksi laittoman sisällön leviäminen palvelun kautta, mahdolliset kielteiset vaikutukset sananvapauteen ja tiedonvälitykseen sekä mahdolliset kielteiset vaikutukset kansalaiskeskusteluun, vaalimenettelyihin ja yleiseen turvallisuuteen. Muun muassa palvelun suosittelu- ja moderointijärjestelmien mahdolliset vaikutukset on myös otettava huomioon.

Digipalvelusäädös vahvistaa käyttäjien oikeuksia. Palvelujen on muun muassa annettava selkeät ja täsmälliset perustelut, jos esimerkiksi käyttäjän jakama sisältö poistetaan.

Digipalvelusäädös vahvistaa käyttäjien oikeuksia. Palvelujen on muun muassa annettava selkeät ja täsmälliset perustelut, jos esimerkiksi käyttäjän jakama sisältö poistetaan. Palvelujen on myös tarjottava järjestelmä valitusten käsittelyä varten käyttäjille, jotka eivät hyväksy sisällön poistamista.

Syyskuussa 2025 useat alansa johtavat tutkijat allekirjoittivat avoimen kirjeen Yhdysvaltojen edustajainhuoneen oikeusvaliokunnan puheenjohtajalle Jim Jordanille sekä asiaan liittyvän lyhyemmän kirjeen EU:n digikomissaari Henna Virkkuselle. Tutkijat täsmensivät kirjeessään, mitä digipalvelusäädöksen velvoitteet tarkoittavat, missä kohdissa voi olla epäselvyyttä ja mihin Euroopan komissio tosiasiallisesti pystyy puuttumaan digipalvelusäädöksen nojalla. Tutkijat korostivat, että Jordanin väitteellä digipalvelusäädöksen johtamisesta konservatiivisten näkökulmien sensuroimiseen ei ole mitään perusteita.

Myös aiemmin mainittu kristilliskonservatiivinen järjestö Alliance Defending Freedom vastustaa aktiivisesti digipalvelusäädöstä, väittäen sen uhkaavan sananvapautta.

Huolta herättävät kytkökset Suomeen

ADF:in vaikutus näkyy selvästi Trumpin hallinnon hyökkäyksessä väitettyä eurooppalaista sensuuria vastaan. Esimerkiksi puheessaan Münchenin turvallisuuskonferenssissa varapresidentti J. D. Vance nosti esille aborttioikeuksien vastustajaa koskevan tapauksen Britanniassa, jossa ADF on tukenut syytettyä. Brittiläinen Adam Smith-Connor kieltäytyi poistumasta vyöhykkeeltä, jossa mielenosoitukset aborttioikeuksia vastaan tai niiden puolesta olivat kiellettyjä. 

Suomessa ADF pyrkii edistämään tavoitteitansa oikeudenkäynnissä, jossa kansanedustaja Päivi Räsästä ja piispa Juhana Pohjolaa syytetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan homoseksuaaleja koskevien kirjoitusten perusteella. Molemmat kiistävät syytteet. Räsästä avustaa oikeudenkäynnissä ADF Internationalin johtaja Paul Coleman.

ADF on suuri, varakas ja tehokas vaikuttaja, joka käyttää oikeustapauksia strategisesti eri maissa edistääkseen tavoitteitaan. Kuten olen aiemmassa kirjoituksessani huomauttanut, suuren ulkomaalaisen vaikuttajajärjestön rooli Räsäsen oikeusprosessissa herättää kysymyksiä.

ADF asemoi itsensä sananvapauden puolustajaksi, mutta se on jyrkästi kristilliskonservatiivinen järjestö, jonka tavoitteisiin kuuluu esimerkiksi parental rights -agendan edistäminen. Parental rights -liike on usein muun muassa kirjojen kieltämisen takana yhdysvaltalaisissa kouluissa.

Edistävätkö Suomen etuja tällaiset toimet, joissa Räsästä edustaa suomalaisessa oikeudenkäynnissä amerikkalainen ADF, minkä lisäksi hän käy Yhdysvaltojen edustajainhuoneessa esiintymässä ”eurooppalaisen sensuurin uhrina”?

Joy Hyvärinen on Suomen PENin puheenjohtaja. Mielipiteet tässä artikkelissa ovat kirjoittajan omia.

Artikkelin kuvituskuva: Jenny Marvin / Unsplash

Julkaisu Sananvapauden kaksiteräinen miekka – Yhdysvallat ja EU:n digipalvelusäädös ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Liiallinen, kestämätön kulutus on merkittävä ympäristöongelmien aiheuttaja niin Euroopan unionissa kuin globaalisti, mikä on poliittisesti jo varsin yleisesti hyväksytty tosiasia. Kestävä kulutus ja tuotanto on yksi Yhdistyneiden kansakuntien kestävän kehityksen tavoitteista. Myös Pariisin ilmastosopimuksessa tunnistetaan, että kestävät tottumukset kulutuksessa sekä tuotannossa ovat merkittävässä roolissa ilmastonmuutokseen vaikuttamisessa. 

Samoin EU:ssa on havaittu kestämättömän kulutuksen ongelmallisuus ympäristön näkökulmasta jo vuosikymmeniä sitten. Siitä huolimatta EU:n kulutuspäästöt ovat edelleen liian korkealla tasolla, ja jopa nousseet vuodesta 2010.

Kestävämpi kulutus EU:n tavoitteena

EU:n ympäristön toimintaohjelmissa on käsitelty kestävän kulutuksen edistämistä viimeistään 1980-luvulta lähtien: jo vuosien 1986–1992 ympäristön toimintaohjelmassa viitattiin kuluttajien merkitykseen ympäristöpolitiikan tukena.

Myöhemmin ympäristön toimintaohjelmissa on nostettu esille kulutustottumusten muuttamista, kiertotaloutta sekä tiedon ja ympäristömerkintöjen merkitystä sekä vaadittu edistettäväksi ympäristöväittämien harhaanjohtamattomuutta. Edelleen nykyisessä ohjelmassa 2022–2030 todetaan, että kulutuksen ympäristövaikutuksia tulee minimoida ja unionin materiaali- ja kulutusjalanjälkeä pienentää.

Ympäristöpoliittisten asiakirjojen lisäksi komissio on muun muassa laatinut vuonna 2008 kestävän kulutuksen ja tuotannon ja kestävän teollisuuspolitiikan toimintaohjelman ja vuonna 2013 tiedonannon sisämarkkinoiden luomisesta vihreille tuotteille. Kestävä kulutus on myös osa kiertotalouden toimintasuunnitelmia.

Kestävän kuluttamisen edistäminen on siis ollut EU:n tavoitteena jo pitkään osana niin ympäristö-, tuote- kuin kuluttajapolitiikkaakin.

Kestävän kulutusvalinnan oikeudelliset sääntelyinstrumentit EU:ssa

EU:ssa on pyritty edistämään kuluttajien kestävämpiä kulutusvalintoja oikeudellisella sääntelyllä 1990-luvulta lähtien. Merkinnät, kuten rengasmerkintä, energiamerkintä ja automerkintä ovat EU-oikeudessa pakottavia tiedonantovelvoitteita. Niiden tarkoituksena on tiedottaa kuluttajia tai asiakkaita tuotteen ympäristövaikutuksista, kuten energiatehokkuudesta, tuotteeseen ja esimerkiksi sen markkinointimateriaaliin liitettävällä visuaalisella merkillä. Lisäksi EU on säätänyt vapaaehtoisesti käytettävästä EU-ympäristömerkistä sekä luomutuotantomerkinnästä, joka kertoo kuluttajille luotettavasti, mikä tuote on luomua.

Yleisemmällä tasolla kuluttajille annettavaa ympäristöinformaatiota säännellään myös markkinointioikeudellisesti. Harhaanjohtavat ympäristöväittämät ovat olleet kiellettyjä EU-oikeudessa jo pitkään, ja sääntelyä on tarkennettu vuonna 2024 annetulla direktiivillä kuluttajien vaikutusmahdollisuuksien lisäämisestä vihreässä siirtymässä. Direktiivillä vahvistetaan jo aiemmin voimassa olleita tulkintoja ja oikeusohjeita harhaanjohtavista ympäristöväittämistä sekä tuodaan sääntelyn piiriin joitakin uusia harhaanjohtavien kestävyys- ja ympäristöväittämien kieltoja.

Sääntelyllä pyritään mahdollistamaan kestävämpää kulutusta antamalla kuluttajille enemmän tietoa, mutta ei kielletä tai rajoiteta ympäristölle haitallista kulutuskäyttäytymistä.

Direktiivin ohella voimaan piti tulla myös niin sanotun viherväittämädirektiivin, jolla olisi tarkennettu sääntelyä ympäristöväittämistä ja asetettu sanktioita. Komissio kuitenkin vetäytyi ehdotuksesta heinäkuussa 2025 eikä ehdotuksen tulevaisuudesta ole varmuutta.

EU on lisäksi lanseerannut digitaalisen tuotepassin, josta on säädetty paitsi ekosuunnitteluasetuksessa myös tuoreessa akku- ja paristoasetuksessa sekä rakennustuoteasetuksessa. Digitaalisen tuotepassin keskeisenä ajatuksena on tarjota tietoa tuotteen ominaisuuksista, mukaan lukien ympäristö- ja kestävyysominaisuudet, QR-koodista tai vastaavasta tietovälineestä luettavalla tavalla.

EU:n kestävämpiin kulutusvalintoihin ohjaavassa sääntelyssä keskitytään kestävyys- ja ympäristöinformaation tarjoamiseen, sen luotettavuuden takaamiseen ja informaation eri muotoihin, joita ovat muun muassa jo mainitut merkinnät ja tuotepassi. Sääntelyllä pyritään mahdollistamaan kestävämpää kulutusta antamalla kuluttajille enemmän tietoa, mutta ei kielletä tai rajoiteta ympäristölle haitallista kulutuskäyttäytymistä. Informaatio onkin niin sanotusti pehmeä ohjauskeino kestämättömän kulutuksen ongelmaan puuttumisessa.

Kestävä kulutus ja tuotanto mainitaan usein yhdessä ja ne ovat monin tavoin rinnakkaisia ja ristikkäisiä ilmiöitä. Kuluttaja ei voi valita vaikkapa energiatehokkaampaa tuotetta, jos sellaista ei ole tarjolla markkinoilla. Kestävän tuotannon sääntelyn puolella olennaista on sääntely, joka asettaa tuotteille vaatimuksia ja rajoittaa sitä, mitä EU:ssa voi tuoda markkinoille.

Ekosuunnitteluasetus on merkittävä tuotantopuolen säädös, jonka tarkoituksena on parantaa tuotteiden ympäristökestävyyttä. Sen perusajatuksena on, että tuotteita saa saattaa EU:ssa markkinoille tai ottaa käyttöön vain, jos ne täyttävät kyseisiin tuotteisiin vahvistetut ekologisen suunnittelun vaatimukset, jotka voivat olla suoritustaso- tai tietovaatimuksia.

Kestävämpi kulutus yksilön valintana

EU on tilanteessa, jossa kulutuspäästöt nousevat, vaikka kestävä kulutus on ollut agendalla yli 30 vuotta. Nykyinen yhteiskunnallinen kehitys ultrapikamuoteineen ja ”temutuksineen” ei valitettavasti viittaa siihen suuntaan, että kulutuspäästöt tulisivat laskemaan.

Olennainen kysymys on, miten kestämätöntä kulutusta voitaisiin vähentää siten, että ympäristökatastrofi saataisiin pysäytettyä tai sen etenemistä edes hidastettua. Minkälaisilla sääntelytavoilla kestämättömän kulutuksen ongelmaan olisi mahdollista puuttua vaikuttavasti?

EU:ssa ajatellaan, että yksittäisten kuluttajien käyttäytymistä voitaisiin ohjata kestävämpään suuntaan informaatiota antamalla. Kun kuluttajia tiedotetaan esimerkiksi kestävyysmerkinnöillä tuotteiden ympäristövaikutuksista, kuluttajia yksilöinä voimaannutetaan valitsemaan kahden tuotteen väliltä kestävämpi. Tämä sama logiikka on ollut ajatuksena niin 1990-luvun alussa energiamerkintää säädettäessä kuin viime vuosina esimerkiksi digitaalisen tuotepassin laatimisessa.

Kun kuluttajia tiedotetaan esimerkiksi kestävyysmerkinnöillä tuotteiden ympäristövaikutuksista, kuluttajia yksilöinä voimaannutetaan valitsemaan kahden tuotteen väliltä kestävämpi.

Asiaa voisi analysoida niinkin, että kun kuluttajille annetaan riittävästi tietoa, vastuu kestävän kulutuksen edistämisestä ei ole enää poliitikoilla, vaan kuluttajilla – eli kansalaisilla.  Kuluttajilla on ikään kuin vapaus äänestää markkinoilla kestävämpää tuotetta, jos he haluavat pysäyttää ympäristökriisin. Ajatusta siitä, että kuluttajat käyttävät markkinoita poliittiseen vaikuttamiseen esimerkiksi ympäristöystävällisiä tuotteita valitsemalla voidaan kutsua poliittiseksi konsumerismiksi.

EU:n sääntelyn perusteluissa kestävän kulutusvalinnan esteenä nähdään usein kuluttajien epäluottamus ympäristöväittämiin, tahallinen viherpesu sekä liian vähäinen tiedonsaanti.  Olisi kuitenkin syytä astua askel taaksepäin ja kysyä, laskisivatko kulutuspäästöt riittävästi, vaikka kaikki tuotteiden ympäristövaikutuksiin liittyvät tiedot olisivat jokaisen kuluttajan saatavilla eikä viherpesua ilmenisi lainkaan?

Kuluttamisen tutkimus on kuitenkin osoittanut kulutuskäyttäytymisen olevan monitahoinen ilmiö, johon vaikuttavat lukuisat rakenteelliset, taloudelliset, sosiaaliset, teknologiset, psykologiset ja poliittiset seikat – joista ympäristöystävällisyys on vain yksi. 

Kansalaisjärjestöt vaativat mainonnan rajoittamista

Kansalaiset ja kansalaisjärjestöt ovat olleet viime vuosina aktiivisia keskustelussa kulutuspäästöistä. Vuonna 2021 tehty EU-kansalaisaloite fossiilimainonnan kieltämisestä ei kerännyt riittävästi kannatusta edetäkseen. Sen sijaan Haagissa otettiin vuonna 2024 käyttöön fossiilimainonnan kielto – joka on pitänyt myös ensimmäisen asteen oikeusistuimessa.  

Suomessa eduskunnalle lokakuussa 2025 luovutettu kansalaisaloite Krääsätalous kuriin vaatii ultrapikamuodin ja krääsäkaupan eli kiinalaisten Temun ja Sheinin mainonnan ja markkinoinnin kieltämistä. Aloitteessa vaaditaan myös selvittämään mahdollisuutta vaikuttaa krääsäkaupan kasvuun verotuksen keinoin.

Luontoliitto on vetoomuksessaan vaatinut Suomea laatimaan lainsäädäntöä pikamuodin haittojen vähentämiseksi ja nuorten kestävän ja terveen kulttuurin luomiseksi. Vaadittuihin toimenpiteisiin kuuluu muun muassa pikamuodin mainontakielto, jonka halutaan kattavan sekä fyysiset että verkossa näkyvät mainokset, mukaan lukien vaikuttajien mainokset sosiaalisessa mediassa.  

Lisäksi vetoomuksessa vaaditaan läpinäkyvyyttä vaatetuotantoon, sanktio- ja ympäristömaksuja pikamuodille, kiertotalouden ja kierrätysasteen parantamista sekä alempaa arvonlisäverokantaa korjauspalveluille. Vetoomuksessa viitataan äskettäin Ranskassa hyväksyttyyn lakiin ultrapikamuodin mainonnan rajoittamisesta.  

Kansalaiset ja kansalaisjärjestöt ovat olleet viime vuosina aktiivisia keskustelussa kulutuspäästöistä.

Kiinnostavaa on, että vaaditun sääntelyn logiikka on tietyllä tapaa vastakkainen kuin nykyisen kestävää kulutusvalintaa edistävän EU-sääntelyn logiikka. EU-sääntely pyrkii edistämään kestävämpää kulutusta tarjoamalla kuluttajille lisää tietoa tuotteiden ympäristövaikutuksista. Ympäristövaikutuksista annetaan esimerkiksi vertailevaa informaatiota (energiamerkintä) tai suosittelevaa informaatiota (EU-ympäristömerkintä, luomutuotantomerkintä), jolla kannustetaan kuluttajia valitsemaan tietyt standardit täyttävä tuote. Sääntelyllä halutaan myös ehkäistä kuluttajien harhaanjohtamista.​

Pääasiallisesti EU:n informaatiosääntelyllä pyritään siis lisäämään kestävämpien tuotteiden kulutusta puuttumatta varsinaisesti kestämättömien tuotteiden kuluttamiseen. Kansalaisten ja järjestöjen aloitteissa sen sijaan lähdetään liikkeelle päinvastaisesta suunnasta – tunnistetaan ympäristölle haitallisimpia kulutuksen muotoja ja vaaditaan rajoituksia niiden mainontaan. Tämäkin vaihtoehto on informaatiosääntelyä, mutta sääntelyn keinona on informaation lisäämisen sijasta informaation vähentäminen.

Kestävä kulutus kulutusyhteiskunnassa?

Kestämättömän kulutuksen kysymys koetaan poliittisesti vaikeaksi, koska jatkuvaan talouskasvuun perustuva järjestelmä tuntuisi rakentuvan kulutuksen ja tuotannon kasvulle. Kulutuksen ympäristöllisen kestämättömyyden äärellä osutaankin länsimaisen kulutusyhteiskunnan kipupisteeseen. Lienee poliittisesti helpointa pyrkiä toimimaan nykyisen järjestelmän sisällä ja edistää lähinnä kestävämpien vaihtoehtojen kulutuksen kasvattamista.

Ympäristön näkökulmasta tulisi kuitenkin edistää myös kulutuksen määrän vähentämistä, ympäristölle haitallisen kuluttamisen lopettamista ja kulutustapojen muuttamista. Tähän jälkimmäiseen ongelmaan on herätty vaatimuksilla, joita on joissakin Euroopan valtioissa pantu jo täytäntöönkin.

EU:ssa ja sen jäsenvaltioissa on toki rajoitettu haitalliseksi koettua kuluttamista ja mainontaa sääntelyllä jo aiemminkin – oli kyse sitten tupakasta, alkoholista tai esimerkiksi luonnonvaraisten eläinten myymisestä EU-alueella. Näin ollen kansalaisjärjestöjen vaatimukset mainonnan rajoittamiseksi eivät lopulta tässä ajassa ole kovin yllättäviä.

OTM, FM Salla Viitanen on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

Artikkelin kuvituskuva: Iuliia Pilipeichenko / Unsplash

Julkaisu Kestävämpien kulutusvalintojen politiikkaa ja oikeutta Euroopan unionissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän aggressiivisen lähialuepolitiikan sekä kiristyvän geopoliittisen kilpailun on odotettu pakottavan Euroopan unionin uudelleenarvioimaan ulkopolitiikkansa vakiintuneita toimintatapoja. Strategisen kilpailun ja voimapolitiikankin paluu on asettanut kyseenalaiseksi EU:n perinteisen roolin ennen muuta sääntöperusteiseen ja monenkeskiseen yhteistyöhön tukeutuvana kansainvälisenä toimijana. Kykeneekö unioni muotoilemaan ja toteuttamaan yhteistä ulkopolitiikkaa myös tässä uudessa ympäristössä?

Kuten artikkelin ensimmäisessä osassa totesin, EU:n ulkopolitiikan strategiseen ajatteluun on vuosituhannen vaihteessa muodostunut niin sanottu operationaalisen koodiston uskomusjärjestelmä, josta vakiintuneena ja yhdenmukaisena kokonaisuutena voidaan puhua myös strategisena kulttuurina.

Miten tämä ulkopolitiikan strateginen kulttuuri sitten vaikuttaa unionin kykyyn vastata muuttuvan maailmanpoliittisen tilanteen haasteisiin? 2020-luvulle tultaessa kansainvälispoliittisen identiteettinsä sääntöperusteiseen maailmanjärjestykseen, yhteisten normien määrittelyn kautta vaikuttamiseen ja yhteistyön ensisijaisuuteen rakentanut unioni on joutunut kohtaamaan maailman, jota määrittävät aggressiivinen geopolitiikka ja kiristyvä suurvaltakilpailu. On selvää, että unionin ulkopolitiikan on mukauduttava kyetäkseen vastaamaan muuttuneen toimintaympäristönsä haasteisiin.

Strategisen kulttuurin muutoskohta

Unionin ulkopolitiikan strategisten uskomusten muutoksesta on nähty jo merkkejä: on puhuttu unionin ulkopolitiikan geopoliittisesta käänteestä, jonka nähtiin lyöneen leimansa myös viimeisimpiin eurovaaleihin.

Tämä muutos vaikuttaisi kuitenkin olleen käynnissä ja edenneen hiljalleen jo jonkin aikaa: Jo vuonna 2016 EU:lle hyväksytyn globaalistrategian maininta periaatteellisen pragmatismin ottamisesta unionin ulkopolitiikan ohjenuoraksi nähtiin aikanaan sopeutumisena kiristyvän toimintaympäristön realiteetteihin. Vakiintuneet uskomusjärjestelmät muuttuvatkin yleensä ennemminkin vaiheittain kuin dramaattisen äkillisesti. Tämä saattaa pitää paikkansa myös EU:n ulkopolitiikan strategisten lähtökohtien suhteen.

EU:n, ja laajemmin eurooppalaisten valtioiden, koventuva ulkopolitiikan linja on julkisuudessa kytketty helposti Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan. Unionin ulkopoliittisen ajattelun lähtökohtien muutoksen taustalla voidaankin nähdä ennen muuta Venäjän kasvavassa määrin vihamielinen toiminta, mutta myös epävarmuus Yhdysvaltojen sitoutumisesta Euroopan turvallisuuteen sekä koko sääntöperusteisen maailmanjärjestyksen yleistynyt kyseenalaistaminen. Kaikkien kolmen muutoksen unionin toimintaympäristössä juuret ulottuvat kuitenkin kauemmas kuin Venäjän vuoden 2022 hyökkäykseen, vaikka sitä voidaankin pitää merkittävänä kulminaatiopisteenä.

Unionin ulkopoliittisen ajattelun lähtökohtien muutoksen taustalla voidaan nähdä ennen muuta Venäjän kasvavassa määrin vihamielinen toiminta, mutta myös epävarmuus Yhdysvaltojen sitoutumisesta Euroopan turvallisuuteen sekä koko sääntöperusteisen maailmanjärjestyksen yleistynyt kyseenalaistaminen.

Muutos näkyy selkeänä esimerkiksi EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan strategioissa. Jo vuoden 2016 Globaalistrategiasta on mahdollista huomata EU:lle tyypillisen periaatteellisuuteen vetoavan retoriikan mukautumista kilpailullisempaan kansainväliseen ympäristöön pragmatismia korostamalla. Pragmatismilla viitataan tässä ensisijaisesti arvopohjaisen politiikan rinnalle reaalipoliittisempien näkökohtien nostamiseen. Tutkimuskirjallisuudessa EU:n ulkopolitiikan strategioiden kielen muutoksen on havainnut esimerkiksi politiikan tutkija Caterina Carta.

Vuoden 2022 Strategisessa kompassissa muutos on vielä voimakkaampi. Strateginen kompassi on Globaalistrategiaa päivittänyt EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan yleisstrategia, joka tosin keskittyi pääosin turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehityssuuntien määrittämiseen. Strategisessa kompassissa puhutaan jo suoraan vihamielisistä kilpailijoista ja vaaditaan unionin oman geopoliittisen aseman vahvistamista.

Viimeistään Strateginen kompassi suuntaakin unionin kehitystavoitteet nimenomaan turvallisuus- ja puolustuspolitiikan suuntaan, kohti myös Euroopan sotilaallisen kykenevyyden vahvistamisen EU:n piirissä sisältävää strategista autonomiaa.

Geopoliittisen käänteen suhde unionin vakiintuneeseen strategiaan

Täydellistä irtautumista ulkopolitiikan aikaisemmista lähtökohdista tämä muutos ei kuitenkaan tarkoita, vaan vakiintuneen strategisen kulttuurin elementit ovat edelleen läsnä nykyisessä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa diskurssissa. Esimerkiksi sääntöpohjainen, monenväliseen yhteistyöhön perustuva kansainvälispoliittinen rakenne on edelleen unionin kannalta edullinen ympäristö, eikä unionin ulkopolitiikassa varsinaisesti olla luopumassa sen tukemisesta.

Luottamus monenvälisen yhteistyön rakenteisiin on kuitenkin selvästi heikentynyt, ja EU:n ulkopoliittisessa puheessa on viime vuosina painotettu entistä enemmän unionin itsenäisen toimintakyvyn vahvistamisen tarvetta. Myös puolustukseen liittyvän strategisen autonomian vahvistaminen on noussut keskeiseksi teemaksi. Viimeksi mainitun taustalla voidaan nähdä erityisesti huoli Yhdysvaltojen sitoutumisesta Euroopan sotilaalliseen puolustamiseen. Huolen juuret ulottuvat vähintään Donald Trumpin ensimmäiseen kauteen Yhdysvaltain presidenttinä, jos ei jo kauemmaskin.

Unionin ulkopoliittinen puhe on myös vähitellen luopunut yhteistyölähtöisyyden kokonaisvaltaisuudesta. Venäjän kohdalla puhetapa on kääntynyt hankalasta mutta pohjimmiltaan tarpeellisesta kumppanista kohti selkeästi vihamielisen toimijan kuvailua. Myös muita kansainvälisen politiikan toimijoita on alettu tunnistaa kilpailijoiksi.

Samalla aikaisemmin myönteiseksi nähtyä keskinäisriippuvuutta on alettu käsitellä myös ongelmallisena, uhkia luovana ilmiönä: Esimerkiksi unionin ulkopoliittinen edustaja (toimikaudella 2019–24) Josep Borrell mainitsee Strategisen kompassin esipuheessaan unionin kohtaaman laajemman keskinäisriippuvuuden valjastamisen vihamielisiin tarkoituksiin, viitaten esimerkiksi Venäjän tapaan käyttää energiaa poliittisena aseena. Kun aikaisemmin taloudellinen keskinäisriippuvuus nähtiin unionin ulkopoliittisessa ajattelussa jännitteitä vähentävänä tekijänä, käsitellään sitä nyt myös potentiaalisena riskinä, jota vihamielinen toimija voi käyttää painostukseen.

Vakiintuneet uskomusjärjestelmät muuttuvat yleensä verraten maltillisesti, ja niiden keskeiset uskomukset vaikuttavat myös uusien toimintamallien omaksumiseen. Euroopan unionin ulkopolitiikan strategisen kulttuurin kohdalla tällainen vaiheittainen muutos vaikuttaisi olevan jo käynnissä, vaikka vielä onkin melko aikaista sanoa millaisen muodon se lopulta ottaa.

Euroopan unionin ulkopolitiikan strategisen kulttuurin kohdalla vaiheittainen muutos vaikuttaisi olevan jo käynnissä, vaikka vielä onkin melko aikaista sanoa millaisen muodon se lopulta ottaa.

Väitöskirjatutkimuksessani tarkastelemani ajanjakso 2000–18 edusti unionille ennen muuta ulkopoliittisen päätöksenteon vakiintumisen aikaa. Samalla se kuitenkin sijoittui historialliseen kauteen, joka päättyi merkittäviin muutoksiin unionin kansainvälispoliittisessa ympäristössä.

Keskeiset vakiintuneet uskomukset voivat antaa vakaan pohjan mukauttaa strategista kulttuuria uudenlaiseen toimintaympäristöön, mutta ne voivat muodostaa myös esteitä omaksua uusia tarpeellisia toimintatapoja. Selvää on, että unionin täytyy uudelleenarvioida toimintamallejaan suurvaltakilpailun maailmassa, mikäli Euroopan halutaan jatkossakin vaikuttavan maailmanpolitiikan kysymysten ratkaisuihin. Samaan aikaan unionin ulkopolitiikan strategisessa kulttuurissa on kuitenkin myös paljon toimintamalleja, joiden käytössä unioni on harjaantunut ja joilla voi olla tarjottavaa myös suurvaltakilpailun maailmassa.

Muuttuva maailmanpoliittinen tilanne vaatii mukautumista myös Euroopan unionilta. Tässä vakiintunut ulkopolitiikan strateginen kulttuuri voi olla sekä vahvuus että heikkous. Unionin ulkopolitiikan strateginen ajattelu vaikuttaisi ottaneen jo askeleita vaiheittaiseen mukautumiseen. Varsinainen suunnitelmallinen strategiatyö, joka selkeyttäisi ja ohjaisi tätä muutosta, on kuitenkin antanut vielä odottaa itseään.

Keskustelu unionin ulko- ja erityisesti turvallisuuspolitiikan kehittymisestä vastaamaan nykytilanteen haasteisiin on jo käynnissä, mutta aika näyttää miten siinä onnistutaan, ja millaisen roolin EU jatkossa maailmanpolitiikassa onnistuu ottamaan. 

VTT Teemu Rantanen toimii yliopisto-opettajana Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Artikkelin kuvituskuva: Waldemar Brandt / Unsplash

Julkaisu EU:n ulkopolitiikan strateginen kulttuuri muutoksessa – Osa 2: Muutoskohta ja geopoliittinen käänne ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suurvaltakilpailun kiristyminen on nostanut pinnalle vanhan kysymyksen Euroopan unionin (EU) kyvystä toimia relevanttina kansainvälispoliittisena toimijana. Yhtenä unionin haasteista on nähty pitkäjänteisen, strategisen linjan muodostaminen yhteiselle ulkopolitiikalle.

Ulkopolitiikan muotoilua ohjaavat käsitykset, tai uskomukset, siitä mitä ulkopolitiikan tulisi tavoitella ja millaisista lähtökohdista sitä voidaan tehdä: Millainen strateginen ajattelu ohjaa unionin ulkopolitiikkaa, kun mietitään Euroopan kykyä reagoida sekä lähialueidensa turvallisuusympäristön että laajemman kansainvälispoliittisen tilanteenkin muutoksiin. Olennaista on myös tällaisten käsitysten vakiintuminen laajemmiksi ja pysyvämmiksi linjoiksi, jotka ohjaavat ulkopolitiikan päätöksentekoa.

EU:n ulkopolitiikan ns. ideationaalista puolta, johon ulkopolitiikkaa ohjaavat uskomukset ja näiden muodostamat uskomusjärjestelmät kuuluvat, on tutkittu verraten runsaasti. Tutkimuskirjallisuudessa uskomustyyppejä on usein jaoteltu normatiivisiin ja kausaalisiin uskomuksiin, kuten esimerkiksi politiikan tutkijat Judith Goldstein ja Robert O. Keohane toimittamassaan teoksessa Ideas and Foreign Policy sekä Nina Tannenwald artikkelissaan Ideas and Explanation hyvin avaavat.

EU:n ulkopolitiikan tutkimuksessa päähuomio on tyypillisesti kohdistunut normatiivisiin uskomuksiin, esimerkiksi politiikan tavoitteenasettelua määrittävien arvojen tunnistamiseen ja niiden politiikan toimeenpanossa toteutumisen arviointiin. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet kausaaliset uskomukset, eli käsitykset esimerkiksi siitä mitkä ovat unionille tehokkaimpia keinoja ajaa tavoitteitaan kansainvälisessä politiikassa ja miten kansainvälisen järjestelmän muiden toimijoiden voidaan odottaa reagoivan unionin toimintaan. Kuitenkin juuri tällaiset käsitykset vaikkapa eri vallankäytön tapojen toimivuudesta ovat keskeisiä kiristyvän geopoliittisen kilpailun haasteisiin vastaamisen suhteen.

Tässä kaksiosaisessa artikkelissa tarkastelen unionin toimintakyvylle olennaisen tärkeää strategista ajattelua ulkopolitiikan taustalla. Ensimmäinen osa keskittyy unionin ulkopolitiikan strategisen ajattelun vakiintumiseen, kun taas artikkelin toinen osa käsittelee strategisen ajattelun 2020-luvulla kohtaamia haasteita ja unionin lähtökohtien vaiheittaista muutosta.

EU:n ulkopolitiikan strategisen ajattelun vakiintuminen

Keväällä 2025 tarkastetussa väitöskirjatutkimuksessani tarkastelin Euroopan unionin ulkopolitiikan keskeisten kausaalisten uskomusten vakiintumista kuluvan vuosituhannen ensimmäisinä vuosikymmeninä. Tutkimuksessani hyödynsin operationaalisen koodin analyysiä, joka tarjoaa ulkopolitiikan uskomusjärjestelmien tarkasteluun nimenomaan kausaalisiin uskomuksiin keskittyvän analyyttisen kehikon.

Tämä analyysimalli nostaa esiin tutkimuskohteen käsityksiä kansainvälisen poliittisen toimintaympäristön luonteesta ja parhaiksi koetuista keinoista edistää tavoitteita tässä ympäristössä. Näistä käsityksistä muodostuvasta uskomusjärjestelmästä käytetään nimitystä operationaalinen koodi tai koodisto.

Kartoitin näitä ulkopolitiikan linjaa määrittäviä uskomuksia ja niiden pysyväisyyttä analysoimalla kolmen unionin ulkopoliittisen edustajan, Javier Solanan (toimikausi: 1999–2009), Catherine Ashtonin (toimikausi: 2009–14) ja Federica Mogherinin (toimikausi: 2014–19), virallisia puheita vuosilta 2000–18. Analyysini osoitti, että unionin ulkopolitiikkaa ohjaa vakiintunut yhtenäinen käsitys unionille parhaista toimintatavoista ja toimintaympäristön luonteesta. Tämä kaikkien kolmen edustajan puheista hyvin samankaltaisena ilmenevä operationaalinen koodi on niin vakiintunut, että voidaan perustellusti puhua unionin ulkopolitiikkaa ohjaavasta strategisesta kulttuurista.

Strategisella kulttuurilla viitataan usein vakiintuneisiin käsityksiin nimenomaan puolustuspolitiikasta ja sotilasstrategiasta, kuten esimerkiksi politiikan tutkija Christoph Meyer kirjassaan The Quest for a European Strategic Culture tekee. Käsitettä voidaan kuitenkin soveltaa myös laajemmin ulkopolitiikkaan. Tällöin puhumme ulkopolitiikan strategista päätöksentekoa ohjaamaan vakiintuneista uskomusjärjestelmistä.

EU:n ulkopolitiikan vakiintuneella strategisella kulttuurilla on keskeisiä elementtejä, jotka leimaavat unionia kansainvälispoliittisena toimijana.

Monet arviot ovat nostaneet unionin ulkopolitiikkaa ohjaavan strategian yhtenäisyyden ja selkeyden keskeiseksi tekijäksi, joka määrittää unionin kykyä vastata globaalipolitiikan haasteisiin. Vakiintunut strateginen kulttuuri kertoo tällaisesta ulkopolitiikan strategisen perustan yhtenäisyydestä.

EU:n ulkopoliittisten edustajien Solanan, Ashtonin ja Mogherinin puheiden analysointi operationaalisen koodin analyyttisen kehikon avulla osoitti unionin ulkopoliittisen strategian pohjaavan selkeästi institutionalisoituneeseen uskomusjärjestelmään, joka määrittää lähtökohdat unionin ulkopoliittiselle toiminnalle.

Tällä EU:n ulkopolitiikan vakiintuneella strategisella kulttuurilla on keskeisiä elementtejä, jotka leimaavat unionia kansainvälispoliittisena toimijana. Samalla kuitenkin monet tämän vakiintuneen ulkopolitiikan uskomusjärjestelmän keskeisistä elementeistä ovat sellaisia, että niihin kohdistuu juuri tällä hetkellä merkittäviä muutospaineita.

Vakiintuneen strategisen kulttuurin elementit

Unionin vakiintunut operationaalinen koodisto on peruslähtökohdiltaan vahvasti yhteistyöorientoitunut. Yhteistyön arvo unionin ulkopolitiikkaa ohjaavassa ajattelussa perustuu osaltaan kausaaliseen uskomukseen yhteistyöstä unionille tehokkaana keinona vaikuttaa toisiin toimijoihin. Tämä näkyy erityisen selkeästi siinä, miten unioni pyrkii yhteistyöhön jopa ongelmallisiksi katsomiensa toimijoiden kanssa.

Yhteistyölähtöisyys tarjoaa myös yhden selityksen unionin haasteille reagoida esimerkiksi Venäjän aggressioihin nopeasti ja määrätietoisesti: Unionin ulkopolitiikkaa leimaa voimakas luottamus sen omiin kykyihin muuttaa ongelmallisia valtioita yhteistyön kautta, ja unionin operationaalinen koodisto vaikuttaisikin ohjanneen sitä pitäytymään yhteistyössä aivan viimeiseen asti monessa tilanteessa.

Yhteistyölähtöisyyteen kytkeytyy unionin operationaalisessa koodistossa myös pyrkimys riskien välttämiseen. Kansainvälisessä politiikassa unioni näyttäytyy usein riskejä välttävänä toimijana, joka pyrkii myös lisäämään ympäristönsä ennakoitavuutta erilaisia institutionaalisia ja normatiivisia rakenteita vahvistamalla.

Ulkopoliittisten edustajien puheiden analyysi viittaa siihen, että tämä riskejä karttava toimintamalli liittyisi vahvimmin nimenomaan provokaatioihin ja konfliktien eskalaatioon liittyvien riskien välttämiseen. Vastaavasti unioni vaikuttaa mieluummin olevan valmis hyväksymään niitä riskejä, jotka liittyvät eskalaation uhan edessä perääntymiseen. Tämä voi myös osaltaan selittää unionin taipumusta pitää kiinni yhteistyöstä ongelmallistenkin toimijoiden kanssa.

Yhteistyölähtöisyys tarjoaa myös yhden selityksen unionin haasteille reagoida esimerkiksi Venäjän aggressioihin nopeasti ja määrätietoisesti: Unionin ulkopolitiikkaa leimaa voimakas luottamus sen omiin kykyihin muuttaa ongelmallisia valtioita yhteistyön kautta

Unionin hahmottaminen yksipuolisesti yhteistyölähtöiseksi toimijaksi ei kuitenkaan anna kattavaa kokonaiskuvaa unionin ulkopolitiikan toimintamalleista. Unionin ulkopoliittinen keinovalikoima on todellisuudessa moniulotteinen, ja konfliktiset keinot kuten sanktiot ja erityisesti tuomitsemiseen ja painostukseen käytetty auktoriteettivalta sisältyvät myös unionin strategiseen ajatteluun käyttökelpoisina vaikuttamisen muotoina.

Unionin ulkopolitiikan operationaaliselle koodistolle onkin tyypillistä erityisesti eri keinojen yhdistäminen monipuolisiksi kokonaisuuksiksi. Tämä näkyy myös tavassa, jossa unionin tarjoama yhteistyö on usein leimallisesti ehdollista: esimerkiksi naapurustopolitiikassaan EU on kytkenyt taloudellisen tuen toivottujen reformien toteuttamiseen, palkiten niissä paremmin suoriutumisen suuremmalla tuella ja tiiviimmällä yhteistyöllä, mutta myös asettaen reformien toteutuksen tuen jatkamisen ehdoksi.

Sääntöpohjaisella maailmanjärjestyksellä on myös keskeinen rooli unionin vakiintuneessa ulkopoliittisessa ajattelussa. Monenvälisen yhteistyön rakenteet, joista Yhdistyneet Kansakunnat (YK) on keskeisimpiä, kytkeytyvät paitsi unionin yhteistyöorientoituneeseen strategiaan, myös tapaan, jolla unioni käyttää valtaa epäsuorasti.

Erityisesti politiikan tutkijat Stephan Keukeleire ja Tom Delreux ovat kirjoittaneet tästä unionin ulkopolitiikalle leimallisesta niin sanotun rakenteellisen vallan käytöstä, jossa unioni hyödyntää institutionaalisia ja normatiivisia rakenteita kansainväliseen politiikkaan vaikuttamisen väylinä. Suoraan toiseen toimijaan vaikuttamisen rinnalla unionin rakenteellinen ulkopolitiikka muokkaa sekä kansainvälisiä että valtioiden yhteiskunnallisia rakenteita sellaisiksi, että ne ohjaavat muita toimijoita unionin tavoittelemilla tavoilla.

Euroopan unionin ulkopolitiikkaa ohjaavat strategiset lähtökohdat vaikuttaisivatkin, ehkä mainettaan paremmin, muodostavan koherentin ja vakiintuneen kokonaisuuden. Tämän operationaalisen koodiston keskeiset elementit ovat tunnistettavissa myös unionin toiminnasta maailmanpolitiikan areenoilla.

Viime vuosien dramaattiset muutokset sekä unionin lähialueilla että laajemmin kansainvälisessä politiikassa asettavat näille lähtökohdille kuitenkin muutospaineita. Näiden vaikutuksiin unionin ulkopolitiikan strategisessa ajattelussa paneudun artikkelin toisessa osassa.

VTT Teemu Rantanen toimii yliopisto-opettajana Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksessa.

Artikkelin kuvituskuva: Waldemar Brandt / Unsplash

Julkaisu EU:n ulkopolitiikan strateginen kulttuuri muutoksessa – Osa 1: Vakiintunut strateginen ajattelu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan unionissa eli EU:ssa on 27 jäsenmaata. EU:lla on oma parlamentti ja komissio. Ne ovat kuin eduskunta ja hallitus Suomessa. Parlamentti ja komissio tekevät päätöksiä, joita noudatetaan jokaisessa jäsenmaassa. Suomi on ollut EU-maa eli EU:n jäsen vuodesta 1995.

Jokaisessa EU-maassa on omia, kansallisia puolueita. Ne tekevät yhteistyötä muiden EU-maiden puolueiden kanssa. Lisäksi Euroopassa on monta europuoluetta. Europuolue toimii useassa EU-maassa. Kansalliset puolueet voivat olla europuoleen jäseniä.

Europuolue haluaa vaikuttaa sen jäsenpuolueiden mielipiteisiin. Se haluaa vaikuttaa myös siihen, millaisia päätöksiä EU tekee.

Europuolueita on ollut jo kauan. Vuonna 1993 tehtiin kansainvälinen Maastrichtin sopimus.

Sen mukaan europuolueet lisäävät yhteistyötä EU:ssa, antavat EU-maiden kansalaisille tietoa ja edistävät sitä, että kansalaiset voivat kertoa mielipiteensä politiikasta.

Miten europuolue toimii?

Europuolueet ovat samanlaisia kuin puolueet, jotka toimivat vain yhdessä maassa. Europuolueella on puheenjohtaja, puoluehallitus ja puoluevaltuusto. Sillä on myös puoluekokous, joka edustaa puolueen jäseniä ja tekee päätöksiä.

Europuolueilla on toimistot Belgian Brysselissä ja omat poliittiset ryhmät Euroopan parlamentissa eli EU:n parlamentissa. Europuolueella voi olla myös erilaisia työryhmiä ja alajärjestöjä, kuten nuorten ja naisten järjestöt.

Miten europuolue käyttää valtaa?

Useimmilla europuolueilla on selkeä tavoite: EU:n täytyy olla yhtenäinen. Yhtenäisyyttä on esimerkiksi se, että tietyt lait ja säännöt ovat samat kaikissa EU-maissa.

Europuolue voi vaikuttaa EU:hun ja EU-maiden asioihin monella tavalla. Esimerkiksi:

• Europuolue voi järjestää kokouksia, joihin se kutsuu EU:n päättäjiä ja asiantuntijoita.
  Näin se pyrkii vaikuttamaan päättäjien mielipiteisiin.
  
  Europuolueiden valta näkyy myös EU:n omissa kokouksissa, kuten huippukokouksessa. Se on EU-maiden johtajien kokous. Johtajat edustavat kokouksessa kotimaataan, omaa puoluettaan ja sitä europuoluetta, johon heidän oma puolueensa kuuluu. Huippukokouksista on tullut tärkeitä viime vuosina, kun maailmassa on ollut paljon kriisejä.

• Europuolue voi vaikuttaa lakeihin EU:n alueella.
  
  Euroopan parlamentti ja EU:n neuvosto voivat määrätä uusia lakeja EU-maihin. Parlamentin jäsenet ovat EU:n kansanedustajia. He tekevät päätöksiä yhdessä EU:n neuvoston kanssa. Moni parlamentin jäsen kuuluu kansalliseen puolueeseen, joka on europuolueen jäsen. Näin europuolueet vaikuttavat mielipiteisiin ja päätöksiin Euroopan parlamentissa.
  
  Erityisesti europuolueilla Euroopan kansanpuolue ja Euroopan sosiaalidemokraattinen puolue on paljon jäseniä parlamentissa. Siksi voidaan sanoa, että näillä puolueilla on EU:ssa enemmän valtaa kuin yhdelläkään EU-maalla yksin.

• Europuolue voi vaikuttaa siihen, ketkä päättävät asioista EU:ssa.
  
  EU:ssa jokainen jäsenmaa valitsee oman komissaarin Euroopan komissioon. Komissio on vastuussa esimerkiksi laki- ja raha-asioista EU:ssa. Komissaarit ovat yleensä mukana jonkin europuolueen toiminnassa. Näin europuolueet saavat komissaarien kautta valtaa Euroopan komissiossa.
  
  Jäsenmaa ehdottaa EU:lle komissaariehdokkaita. EU:n parlamentti valitsee komissaarit vaalien avulla. Näissä vaaleissa europuolueella voi olla kärkiehdokas eli ehdokas, jota se kannattaa näkyvästi.

• Europuolue voi vaikuttaa asioihin myös EU:n ulkopuolella.
  
  Europuolueilla on yhteistyökumppaneita, jotka eivät ole EU-maasta. Esimerkiksi Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyin Sluga Narodu -puolue on europuolue Euroopan liberaalidemokraattisen puolueen jäsen.
  
  Europuolueet haluavat vaikuttaa siihen, että EU voi laajentua. Lisäksi niille on tärkeää, että demokratia eli kansanvalta vahvistuu myös niissä Euroopan maissa, jotka eivät ole EU:n jäseniä.

Miten Euroopan parlamentti tukee europuolueita?

Europuolue voi vaikuttaa EU-asioihin monella tavalla. Myös Euroopan parlamentti voi vaikuttaa europuolueeseen.

Parlamentti antaa europuolueille puoluetukea eli rahaa. Eurooppaan on perustettu uusia europuolueita sen jälkeen, kun tukea alettiin antaa.

Parlamentti antaa tukea myös poliittisille säätiöille. Säätiöt hankkivat tietoa ja järjestävät erilaisia tilaisuuksia europuolueille.

Millaisia europuolueet ovat?

Europuolue toimii Euroopan unionin alueella. Yksittäinen henkilö ei yleensä voi kuulua europuolueeseen. Europuolueen jäseniä ovat eri maiden kansalliset puolueet. Myös monet suomalaiset puolueet kuuluvat europuolueeseen.

Europuolueita ovat:

• Euroopan kansanpuolue
  Tämä on vanhin europuolue. Kristillisdemokraattiset ja konservatiiviset puolueet perustivat sen vuonna 1976. Suomesta tämän europuolueen jäseniä ovat Kokoomus ja Kristillisdemokraatit.

• Euroopan sosialidemokraattinen puolue
  Suomen sosialidemokraattinen puolue on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan liberaalidemokraattinen puolue
  Suomesta Keskusta ja Ruotsalainen kansanpuolue ovat tämän europuolueen jäseniä.

• Euroopan vihreä puolue
  Suomesta Vihreät on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan demokraattinen puolue
  Tämä europuolue kuuluu Euroopan parlamentin liberaaliin ryhmään. Puolueella on liberaalit eli vapaat arvot.

• Euroopan vapaa allianssi
  Tämä europuolue tekee Euroopan parlamentissa yhteistyötä vihreiden kanssa. Suomesta Ålands Framtid on puolueen jäsen.

• Euroopan patriootit
  Tämä europuolue on kansallismielinen. Se korostaa oman kansan, kielen ja kulttuurin tärkeyttä.

• Suvereenien kansakuntien Eurooppa
  Myös tämä europuolue korostaa kansan, kielen ja kulttuurin merkitystä.

• Euroopan konservatiivien ja reformistien puolue
  Tällä europuolueella on konservatiiviset arvot. Se korostaa paljon esimerkiksi naisen ja miehen perinteisiä rooleja. Suomalaisista puolueista Perussuomalaiset on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan vasemmistopuolue
  Suomalaisista puolueista Suomen Kommunistinen Puolue on tämän europuolueen jäsen. Tarkkailijajäsen voi osallistua puolueen kokouksiin, mutta ei voi äänestää.

• Euroopan vasemmistoliitto planeetan ja ihmisten puolesta
  Suomesta Vasemmistoliitto on tämän europuolueen jäsen.

• Euroopan kristillinen poliittinen liike
  Tämä puolue korostaa kristillisiä arvoja politiikassa.

Suomi ja europuolueet

Europuolueet vaikuttavat monella tavalla EU-maiden asioihin, myös Suomeen. Lisäksi moni suomalainen poliitikko osallistuu oman europuolueensa kokouksiin.

Silti suomalaiset eivät tiedä paljon europuolueista. Suomen media tai suomalaiset puolueet eivät kerro europuolueista tai EU-komissiovaalien kärkiehdokkaista. Tavallinen ihminen ei usein tiedä, mikä europuolue on ja miten europuolueiden valta näkyy EU:n päätöksisissä.

Johannes Lehtinen on yhteiskuntatieteiden maisteri. Hän tekee väitöskirjaa Tampereen yliopistossa ja on Politiikasta-lehden toimittaja.

Tapio Raunio on valtio-opin professori Tampereen yliopistossa.

Tämä teksti on saanut Selkokeskuksen myöntämän selkotunnuksen.
Teksti on selkomukautettu Johannes Lehtisen ja Tapio Raunion artikkelista, joka on julkaistu huhtikuussa 2024. Lue artikkeli yleiskielellä.

Selkomukautuksen teki Jenni Saarilahti

Artikkelikuva: Alexander / Pixabay

Julkaisu Politiikasta selkokielellä -sarja: Mikä on europuolue? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Saksan tuoreimman vaalijärjestelmäuudistuksen yhtenä keskeisenä tavoitteena oli jollakin tavoin pysäyttää parlamentin koon kasvu tilanteessa, jossa lainsäädäntö asetti vain minimirajan parlamentin koolle. Uudistuksen ei kuitenkaan haluttu vaarantavan vaalijärjestelmän tuloksena saavutettua korkeaa edustavuutta.

Toteutunut ratkaisu, joka lukitsee parlamentin paikkamäärän 630 paikkaan, säilyttäen samalla 299 vaalipiirin järjestelmän, on ensiarvoissa nähty varsin hyvänä ratkaisuna. Laskennallisesti muutos merkitsee vaalipiirien osuuden hienoista laskua: aiemmin puolet minimikoon paikoista täytettiin vaalipiireistä, uudistuksen jälkeen osuus on 47,5 prosenttia. Kuitenkin ylijäämä- ja tasauspaikkojen myötä esimerkiksi vaalikauden 2021–25 parlamentissa suoraan vaalipiiristä valittujen edustajien osuus on 40,6 prosenttia, mihin suhteutettuna uudistus on myös parannus.

Ainakin omasta mielestäni jonkin verran yllättäen vaalilain uudistukseen liittyvä keskustelu on kiertynyt vahvasti vaalipiiritason vaikutuksiin. Tämä oli ymmärrettävä reaktio aivan alkuvaiheessa, koska alkuperäinen, hyväksytty uudistus olisi sulkenut parlamentin ulkopuolelle kaikki puolueet, joiden ääniosuus jää alle viiden prosentin.

Aiemmin äänikynnystä ei ole huomioitu niiltä puolueilta, jotka voittavat vähintään kolme vaalipiiriä. Saksan perustuslakituomioistuin kuitenkin palautti aiemman säännön 30.7.2024 tekemällään ratkaisulla, eli jatkossakin kaikki vähintään kolme vaalipiiriä voittaneet puolueet saavat kakkosäänten mukaisen osuuden parlamentin paikoista. Vaalilain uudistus itse asiassa palauttaa etusijalle puolueiden osavaltiokohtaisen kannatuksen edustuksellisuuden perustana. Uudistuksen jälkeen suhteellisen vaalitavan periaate on hallitseva sekä parlamentin paikkajaossa yleisesti että puolueen paikkamäärässä osavaltiotasolla.

Jatkossa kukin puolue saa kunkin osavaltion edustajapaikoista osavaltiokohtaisten kakkosääntensä mukaisen osuuden. Tämän voidaan odottaa johtavan kakkosäänten painoarvon lisääntymiseen. Aiemminhan tietyissä tilanteissa puolueen jopa kannatti tavoitella mahdollisimman pientä kakkosäänten määrä, mikäli se saattoi olla varma useiden vaalipiirien voittamisesta. Tämä siksi, koska puolue sai itselleen kaikki voittamansa vaalipiiripaikat, jolloin jokainen vaalipiiri yli kakkosäänten perusteella lasketun paikkamäärän oli ylimääräinen paikka parlamentissa.

Vaalijärjestelmäuudistus ohjelmallisena uudistussysäyksenä

Ensimmäisessä osassa esitin teesin, että Saksan poliittisen järjestelmän alaisuudessa joudutaan ratkomaan hyvin samantapaista haastetta kuin laajemmin EU:n piirissä. Tämä ajatus kytkeytyy kahteen teemaan, joista ensimmäinen liittyy alueellisesta eriytymisestä ammentavaan oikeistopopulismiin, toinen puolestaan yhtenäisen vaalijärjestelmän edellyttämään ohjelmalliseen uudistumiseen.

Vaikka Saksojen yhdistymisestä vuonna 1990 tulee vuoden 2025 lokakuussa kuluneeksi 35 vuotta, erityisesti itäisen Saksan – joka maantieteellisesti viittaa tässä entisen DDR:n alueeseen – viime vuosien kehitys on osoittanut, miten helposti sekä yhdistymisprosessi että yhdistymistä edeltäneen sosialistisen yhteiskunnan eri piirteet ovat politisoitavissa negatiivisen politiikanteon välineeksi.

Erityisen selkeästi tämä näkyy talouteen ja identiteettiin liittyvissä teemoissa. AfD on varsin onnistuneesti nostanut itsensä itäisen Saksan ”asianajajaksi”, työntäen poliittisen kentän vastakkaiselle, vasemmalle laidalle sijoittuvan Die Linken sivuun tästä roolista.

AfD jatkaa ja vahvistaa narratiivia, jonka mukaan itäisen Saksan heikentyneen talouskehityksen syy on ”väärin” toteutetussa yhdistymisprosessissa, johon syyllisiä ovat luonnollisesti ”Berliinin vallanpitäjät”. Itäinen Saksa on AfD:n retoriikassa myös lännestä tulevan halveksunnan ja vähättelyn kohde, jossa olevaa osaamista ei arvostettaisi ja jonka asukkaita edelleen mitattaisiin ”lännen” asettamin kriteerein.

Kyseenalaista sivustatukea AfD on saanut myös sellaisilta tutkijoilta, joiden tutkimuksissa yhdistymisen vaikutuksia on tarkasteltu yksipuolisesti tai puutteellisin faktoin. Suomessakin julkisuutta saanutta Isossa-Britanniassa työskentelevän saksalaishistorioitsija Katja Hoyerin DDR-historiateosta arvosteltiin kovin sanoin historiarevisionismista. Myös Leipzigin yliopiston uudemman saksalaisen kirjallisuuden professorin Dirk Oschmannin identiteettipoliittinen teos, jossa hän syyttää läntistä Saksaa itäisen Saksan ”toiseuttamisesta” ja rasistisesta leimaamisesta, johti ankaraan kritiikkiin faktojen valikoivasta ja tarkoituksenhakuisesta käytöstä.

Kuten useimmat eurooppalaiset laitapopulistisen puolueet, myös AfD käyttää maahanmuuttoa identiteettipolitiikkansa välineenä. Itäisen Saksan alueella tämä viesti puree erityisen tehokkaasti, koska AfD voi nojata alueen läntistä Saksaa ohuempaan ja negatiivisempaan kokemukseen maahanmuutosta.

AfD jatkaa ja vahvistaa narratiivia, jonka mukaan itäisen Saksan heikentyneen talouskehityksen syy on ”väärin” toteutetussa yhdistymisprosessissa, johon syyllisiä ovat luonnollisesti ”Berliinin vallanpitäjät”.

Erityisen voimakkaasti maahanmuuttoa hyödyntävä identiteettipolitiikka näyttäisi vaikuttavan sellaiseen osaan väestöstä, jotka kantavat huolta varsin abstraktisti määritellyn ”saksalaisuuden” rappiosta tai katoamisesta. Pitämällä tietoisesti ”saksalaisuuden” määritelmän notkeana ja sopivan sumeana, AfD kykenee luomaan siihen kohdistuvia uhkakuvia hyvinkin erilaisissa asiayhteyksissä ja hyvin erilaisille kohderyhmille.

Huomionarvoista on, että vastaavan tyyppinen kerrostunut narratiivi on löydettävissä useimmista Euroopan unionin jäsenmaista. Itäisen Saksan alueella käytettävä muutosvastainen narratiivi toistuu monissa entisissä sosialistimaissa, joissa kritiikin kärki kohdistuu ensisijaisesti ”Brysselin koneeseen” ja sen pakottamaan ”läntisen Euroopan malliin”.

Maahanmuuttoa hyödyntävä narratiivi sen sijaan on, jos ilmaisu sallitaan, ”eurooppalaistunut” varsin tehokkaasti ja kykenee rakentamaan varsin yhtenevän uhkakuvan ulkopuolisen uhkan kohteena olevasta eurooppalaisesta identiteetistä.

Vaikka Saksan vaalijärjestelmään tällä hetkellä liittyvät ongelmat tulevat näkyviksi juuri AfD:n kautta, on niiden juurisyy perinteisten puolueiden kyvyttömyydessä ohjelmalliseen uudistumiseen. Saksalainen yhteiskunta on tänään hyvin erilainen kuin kansanpuolueiden mahtikaudella

Puoluekentän epävakautuminen, vaalitulosten arvaamattomuus ja epäkonventionaaliset hallituskoalitiot ovat ilmiöitä, jotka leviävät yhä laajemmin ympäri demokraattista Eurooppaa. Yhdistävänä tekijänä näyttäisi kuitenkin olevan kasvava tyytymättömyys demokraattisten puolueiden kykyyn esittää ratkaisuja ajankohtaisiin ongelmiin.

Yhteiskunnalliset jakolinjat painottuvat tänään eri tavalla ja vanhojen rinnalle on myös noussut uusia jakolinjoja, joita ei ollut olemassa 40 tai 50 vuotta sitten. Perinteisten, demokraattisten puolueperheiden heikko kiinnittyminen niin itäisen Saksan kuin itäisen Keski-Euroopan entisten sosialistimaiden yhteiskunnissa kertoo osaltaan siitä, etteivät nämä puolueet ole onnistuneet rakentamaan itsestään todellista, ohjelmallista vaihtoehtoa jälkisosialistiselle äänestäjälle.

Pikemminkin vaikuttaa siltä, että puoluekentän epävakautuminen, vaalitulosten arvaamattomuus ja epäkonventionaaliset hallituskoalitiot ovat ilmiöitä, jotka leviävät yhä laajemmin ympäri demokraattista Eurooppaa. Yhdistävänä tekijänä näyttäisi kuitenkin olevan kasvava tyytymättömyys demokraattisten puolueiden kykyyn esittää ratkaisuja ajankohtaisiin ongelmiin.

Positiivisessa skenaariossa nyt tehty uudistus johtaisi kehitykseen, jossa puolueet pyrkivät uudistumaan ohjelmallisesti maksimaalisen kakkosääniosuuden saamiseksi, palauttaahan uudistus kakkosäänet paikkajakoa määrittävään asemaan. Vuoden 2013 uudistus käytännössä hävitti tämän kannustimen. Etenkin suurimpien puolueiden oli ehkä helpompaa panostaa vahvoihin vaalipiiriehdokkaisiin ja välttää raskas ja vaikeaksi koettu ohjelmatyö.

Nyt asetelma kääntyy ainakin osin päälaelleen: vahvat ehdokkaat vaalipiireissä eivät hyödytä, jos puolue ei kykene mobilisoimaan myös kakkosääniä itselleen. Pitää myös muistaa, että lähes kaikki vaalipiiripaikasta kilpailevat ehdokkaat ovat myös puolueidensa osavaltiolistojen kärkipaikoilla. Tämän on katsottu vähentävän riskiä siitä, että uudistus merkittävästi heikentäisi vaalipiirienkään edustusta.

Vähäinen julkinen keskustelu uudistuksen osalta voi johtaa siihen, että uudistuksen heikoin lenkki onkin äänestäjä, joka ei välttämättä toimikaan odotetun rationaalisesti. Kun mukaan otetaan myös Saksassa heikkenevät puolueuskollisuus ja puolueiden jäsenmäärien lasku, äänestäjien mobilisointi puolueen taakse voi jatkossakin olla vaikeampaa kuin heidän mobilisointinsa vaalipiirin ehdokkaan taakse. Kuitenkin myös tässä selkeä ohjelmallinen konsepti voi olla avaintekijä, johon vaalijärjestelmäuudistuksen jälkeen näyttäisi olevan vahvemmat kannusteet.

Saksa integraation laboratoriona

Saksan vaalijärjestelmäuudistus voidaan nähdä mielenkiintoisena myös EU:n demokratiakehitykselle. Sekä poliitikot että tutkijat ovat pohtineet siirtymistä yhtenäiseen vaalijärjestelmään Euroopan parlamentin vaaleissa. Tällainen muutos on nähty myös keinona vahvistaa EU:n demokraattisuutta. Jos lähtökohdaksi otetaan ajatus yhdistyneestä Saksasta Euroopan integraation laboratoriona, Saksan poliittisen järjestelmän kehitys yhdistymisen jälkeen tarjoaa kiinnostavan kurkistusikkunan mahdolliseen tulevaisuuteen.

Vaalijärjestelmällä on kiistaton vaikutus koko vaaliprosessiin, ja vaalijärjestelmän periaatteita muuttamalla voidaan merkittävällä tavalla vaikuttaa siihen, kuinka hyvin – tai huonosti – parlamentin voimasuhteet lopulta toteuttavat äänestäjien tahtoa. On kiinnostava kysyä, millä tavoin vaalidynamiikkaan vaikuttaisi, jos joskus tulevaisuudessa puolet Euroopan parlamentin edustajista valittaisiin yhden edustajan vaalipiireistä, toinen puoli kustakin jäsenmaasta suhteellisen listavaalin tapaan.

Kun voimasuhteet parlamentissa määrittyvät valtakunnallisen kannatuksen perusteella ja mahdollisuus hyödyntää vaalipiirien ylisuurta tulosta poistuu, puolueet joutuvat suuntaamaan katseensa sellaisiin vahvemmin kysymyksiin, joilla äänestäjiä voidaan mobilisoida koko Saksan alueella.

Ehdokasasettelu tapahtuisi pääosin eurooppalaisten puolueiden kautta. Ainakin voisi ajatella, että tämä pakottaisi eurooppalaiset puolueet kirkastamaan ohjelmallisia tavoitteitaan, mutta myös toisi – vaalipiirien kautta – nykyistä vahvemman yhteyden edustajien ja alueiden äänestäjien välille.

Saksan vaalijärjestelmän uudistuksen ensimmäinen koetinkivi on 23.2.2025, kun saksalaiset suuntaavat ennenaikaisissa liittopäivävaaleissa vaaliuurnille. Tähänastisen, kaikkiaan varsin lyhyeksi jäävän vaalikamppailun perusteella en ole kovinkaan toiveikas sen suhteen, että edellä optimistisesti peräänkuuluttamani ohjelmallinen uudistus näkyy vielä vaalikamppailun aikana. Optimistisempi olen sen sijaan siitä, miten vaalitulos tulee katalysoimaan ohjelmallista uudistumista. Erityisesti perinteisten kansanpuolueiden voisi olettaa pyrkivän ”luomaan ohjelmallisen nahkansa” uudelleen niin, että ne puhuttelisivat ohjelmallisesti laajasti erilaisia yhteiskunnallisia ryhmiä.

Kun voimasuhteet parlamentissa määrittyvät valtakunnallisen kannatuksen perusteella ja mahdollisuus hyödyntää vaalipiirien ylisuurta tulosta poistuu, puolueet joutuvat suuntaamaan katseensa sellaisiin vahvemmin kysymyksiin, joilla äänestäjiä voidaan mobilisoida koko Saksan alueella. Juuri tämä on myös se tekijä, joka tekee Saksan vaalijärjestelmän uudistuksesta kiinnostavan myös keskusteluille EU:n demokratian tulevaisuudesta.

Kimmo Elo työskentelee yliopistonlehtorina Itä-Suomen yliopiston historia- ja maantieteiden laitoksella. Hänen tutkimusalueitaan ovat Saksan ja Euroopan politiikka ja historia, parlamentarismi sekä dataintensiiviset ihmistieteet. Elo johtaa vuosina 2023–25 parlamenttitutkimuksen digitaalista infrastruktuuria vuosina kehittävää osahanketta osana LAWPOL-konsortiota sekä vuosina 2024–27 demokratian rapautumista dataintensiivisin menetelmin tutkivaa osahanketta osana STN-rahoitettua The resilience of liberal democracy in Finland -konsortiota.

Artikkelin kuvituskiva: Pexels / Pixabay

Julkaisu Saksan vuoden 2023 vaalijärjestelmäuudistus eurooppalaisena laboratoriona: Osa 2 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.