Keltaliivit ovat tuoneet näkyväksi sen, että presidentti Emmanuel Macronin heikko kohta on kyvyttömyys kuunnella. Presidentti juhli puolueensa kunniallista eurovaalitulosta ja aikoo jatkaa aloittamiaan uudistuksia, vaikka ranskalaista oikeistopopulismia edustava Kansallinen liittouma (Rassemblement National, entinen Front National) sai EU-vaaleissa hienoisesti eli 0,9 prosenttiyksikköä enemmän ääniä kuin Macronin La Republique en Marche.

Ranskan keltaliivit on liike, joka lähti liikkeelle kritiikkinä ostovoiman alentumiselle ja bensiiniveron vastustamisena. Liikkeen tunnus on keltaiset liivit, jotka löytyvät ranskalaisten autojen takakontista onnettomuuden varalta. Liikettä on pidetty maaseudun ja kaupungin välisen vastakkainasettelun ilmentymänä ja unohdettujen äänenä.

Lauantaina 8.6 2019 30:nnen mielenosoituksensa Pariisissa järjestäneet keltaliivit ovat koetelleet presidentti Macronin hallintoa. Useat avustajat ovat vaihtuneet ja viestintäpäällikkö eronnut.

Eurovaaleissa keltaliivit asettivat entistä selkeämmän kiilan Macronin ja keltaliivien edustaman kansanosan väliin.

Eurovaaleissa keltaliivit asettivat entistä selkeämmän kiilan Macronin ja keltaliivien edustaman kansanosan väliin. Macronin kommunikaatiota on pidetty ylimielisenä, ja hänen presidentinvaalien aikaan osoittamasta karismastaan on jäljellä vain rippeet.

Keltaliivit on ottanut kohteekseen yhtälailla ranskalaisen valtavirtamedian kuin valtavirtapolitiikan. Kuvioon sopii, että liike on saanut tukea Russia Today France –lehdeltä sekä Macronin vastustajilta, Kansallisen rintaman Marine Le Peniltä ja Ranskan vasemmistopuolueen Jean-Luc Mélenchonilta. Macronia haastetaan sekä oikealta että vasemmalta, mutta myös keskusta-oikeistolainen Les Republicains -puolue on arvostellut häntä.

Vanhojen puolueiden kriisi

Ranskan puoluekartta on kokenut useita mullistuksia sitten vuoden 2017 presidentivaalien. Pitkään maata hallinneen Sosialistisen puolueen kannatus romahti vuonna 2017. Nyt EU-vaaleissa puolueen ”elefanttien” tilalle nostettiin kärkiehdokkaaksi esseisti Raphaël Glucksmann, joka sai 6,1 prosenttia äänistä ja lopulta toi puolueelle 5 paikkaa.

Ranskan puoluekartta on kokenut useita mullistuksia sitten vuoden 2017 presidentivaalien.

Niin ikään valtapuoleena tunnettu Les Républicains menestyi huonosti. Se sai vain 8,1 prosenttia äänistä ja menetti katolisia äänestäjiä Macronille, mikä johti puoluejohtaja Laurent Wauquiezin eroon. Nyt Kansallisen rintaman poliitikko Marion Maréchal-Le Pen yrittää kalastella Les Républicaines -puolueen äänestäjiä arvokonservatiivisella strategialla.

Yllätyksenä EU-vaaleissa nousivat Les Verts eli vihreät. Macron on yrittänyt profiloitua erityisesti ilmastoasioissa, mutta äänestäjät halusivat alkuperäisen puolueen.

Vanhojen puolueiden kriisin taustalla on näiden kyvyttömyys kuunnella ja edustaa kansaa. Tähän saumaan nousee keltaliivien liikehdintä. Useat tutkijat ovat yrittäneet pohtia, keitä keltaliivit ovat ja edustavat. Liike on pohjimmiltaan epäpoliittinen ja sen sanotaan edustavan ”näkymättömiä” eli työtätekevää kansaa. Se on protestiliike, jolla ei ole järjestäytynyttä organisaatiota.

Eurovaaleissa keltaliiveistä hyötyivät ennen kaikkea Macronin vastustajat ja populistiset liikkeet. Kansallisen rintaman Marine Le Pen kuvasi eurovaalikampanjansa avaustilaisuudessa tammikuussa 2019 ”puhuneensa unohdetuille jo vuodesta 2012”.

Protestipopulismista internet-ajan unohdettuun kansaan

Useat historioitsijat ja sosiologit, kuten Bruno Latour, ovat luonnehtineet keltaliivejä 2000-luvun unohdetuksi kansaksi, joka on tehnyt maaseutujen ja taajamien pienyrittäjät ja näkymättömät työntekijät näkyviksi. Erilaiset verokapinat ja protestiliikkeet ovat vaikuttaneet historiallisesti Ranskassa.

Tällainen protestiliike oli esimerkiksi Ranskassa 1950-luvulla vaikuttanut poujadismi, joka oli vennamolaisuuden ohella ensimmäisiä protestipopulistisia liikkeitä sodanjälkeisessä Euroopassa. Verokapinana lähtenyt poujadismi oli “pienten” ihmisten kapinaa koneistoa vastaan, ja se tyrehtyi nopeasti Charles de Gaullen valtaantuloon.

Toisin kuin johtajansa Pierre Poujaden mukaan nimetyllä poujadismilla ei keltaliiveillä ole selkeää johtajaa. Sen kannattajilla ei ole välttämättä vahvaa taustaa politiikassa tai aktivismissa. Siten sitä on vaikea kuvata populistiseksi poliittiseksi liikkeeksi, vaan se täyttää pikemminkin protestipopulistisen liikkeen tunnusmerkit.

Keltaliiviliike on 2010-luvun liike myös siinä mielessä, että se on lähtenyt liikkeelle internetistä – nimenomaisesti sosiaalisesta mediasta. Pariisiin on lähtenyt marssimaan kokonaisia kyliä Facebook-tuttujen myötä.

Keltaliivien vihollinen on presidentti Macron ja tämän edustama politiikka.

Keltaliivien vihollinen on presidentti Macron ja tämän edustama politiikka. Macronia syytetään opportunismista, rikkaiden suosimisesta ja ylimielisyydestä. Presidentin ongelmana on hänen käyttämänsä kieli: hän puhuu startup-kansakunnasta ja ilmastonmuutoksesta, kun keltaliivit kaipaavat konkreettista puhetta ostovoimsta ja arkipäivästä. Macron jäi etäiseksi puhuessaan Euroopasta ja visoidessaan maanosan tulevaisuutta.

Poliittiseen kieleen perehtyneen tutkija Damon Mayaffren mukaan presidentin kieli on kaunopuheista ja rikasta kuin presidentti Georges Pompidoun, kun taas esimerkiksi Macronin edeltäjä François Hollande pyrki puhumaan kansanläheisemmin. Niin ikään presidentit Nicolas Sarkozy ja Jacques Chirac puhuivat suoraan ja kansanomaisesti.

Presidentti Macronin tammikuussa 2019 pitämä puhe ei onnistunut vakuuttamaan keltaliivejä, jonka seurauksena Macronin esikunnan viestinnän neuvonantaja Sylvain Fort irtisanoutui. Macron kirjoitti sittemmin kirjeen kansalaisille.

Tällaisen ”kirjeen kansalle” ovat kirjoittaneet aiemmin esimerkiksi presidentit Sarkozy ja François Mitterrand. Kirje on viestinnällinen uhkapeli, sillä esimerkiksi Sarkozyn kohdalla suorempi viestintä kansalaisille ei onnistunut varmistamaan tämän uudelleenvalintaa.

Keltaliivit, media ja eurovaalit

Keltaliivit ovat voimakkaasti hyökänneet Ranskan mediaa vastaan. Toimittajia on jopa jahdattu mielenosoituksissa.

Poikkeuksiakin on. Esimerkiksi Kremliä lähellä oleva Russia Today France -lehti on raportoinut keltaliiveistä myönteiseen sävyyn ja ollut vieraana paikalla raportoimassa tapahtumista. Lehti on esittänyt viime marraskuusta toimineen liikkeen etabloituneena poliittisena voimana ja Macronin aidon kansan vihollisena.

Venäjään perehtyneen Ranskan ulkopoliittisen instituutin IFRIn tutkija Maxime Audinetin mukaan kysymys on eräänlaisesta Venäjän epäsuorasta vaikuttamisesta, jolla osoitetaan samalla länsimaisten yhteiskuntien heikkous.

Eurovaalien alla presidentti Macron oli nimennyt vihollisekseen erityisesti populismin, jota hän on verrannut spitaaliin. Eurovaaleissa Macron halusi ennen kaikkea puolustaa Eurooppaa ja eurooppalaisia liberaalidemokratian arvoja, joita itse katsoo esimerkillisesti edustavansa.

Liikkeen oma kannatus ei yltänyt eurovaaleissa yhtä prosenttia korkeammalle.

Keltaliivit yrittivät kohottaa liikkeen poliittista profiilia eurovaaleissa, mutta liikkeen oma kannatus ei yltänyt yhtä prosenttia korkeammalle. Voidaan olettaa, että keltaliivien kannatus äänissä mitattuna knavoitui Macronin päävastustajille eli Mélenchonille ja Le Penille – tosin suhteessa enemmän jälkimmäiselle, jonka Kansallisen rintaman kannatus oli 23,3 prosenttia, Mélenchonin La France Insoumisen 6,1 prosenttia.

EU-vaaleissa Kansallinen rintama käytti kahden kärkiehdokkaan taktiikkaa, jolloin esiin nostettiin Le Penin ohella nuori Jordan Bardella. Puolue halusi näin lähestyä nuoria, Berliinin muurin murtumisen jälkeen syntyneitä äänestäjiä. Isä Jean Marie Le Penin kannattajat, joista osa oli Algerian sodan veteraaneja, häivytettiin näkyvistä.

Eurovaalivoitto oli Le Penille ennen kaikkea symbolinen ja vahvisti tämän asemaa presidentin päävastustajana.

Eurovaaleista eteenpäin

Macron käynnisti kansallisen debatin vastauksena keltaliivien tilanteeseen. Kansallinen debatti, joka hahmottuu 35 kysymyksen ympärille ja johon kuuluu keskustelut, erilaiset kokoontumiset sekä vastausten etsiminen kysymyksiin, ei ole ottanut onnistuakseen. Sitä on luonnehdittu toivottomaksi historiaksi.

EU-vaalit polarisoivat ennestään tilannetta Ranskassa. Keltaliivien protestien voi tuskin odottaa laantuvan eurovaalien tuloksesta huolimatta. Muutosta peräänkuulutetaan politiikkaan, mutta onko sellaista syytä odottaa?

Keltaliivien protestit näyttivät myös sen, että presidentti osaa hurmata, mutta ei kuunnella. Macron vaikuttaa ympäröineen itsensä samanmielisten ryhmällä, mikä luultavasti entisestään lisää presidentin vaikeuksia viestiä suoraan keltaliivien kanssa näiden omalla kielellä.

Macron näkee itsensä liberaalidemokraattien ryhmän keskeisenä koordinoijana siinä, missä Le Pen taas kansallismielisten.

Macronin La Republique En Marche ei saanut eurovaalikampanjaansa dynaamisesti liikkeelle eikä kyennyt mobilisoimaan muita korkean profiilin ehdokkaitaan onnistuneesti. Esimerkiksi kärkiehdokas Nathalie Loiseau kompasteli sanavalinoissaan, kuten käyttämällä saksankielistä sanaa Blitzkrieg, joka yhdistetään toiseen maailmansotaan ja natsien käyttämään sotataktiikkaan.

Macronin sitoutuminen Eurooppaan on kuitenkin selvää. Macron näkee itsensä liberaalidemokraattien ryhmän keskeisenä koordinoijana siinä, missä Le Pen taas kansallismielisten. Ranskassa sisäistä kamppailua käydään jo nyt presidentinvaaleista 2022. Kuka esimerkiksi edustaa Les Républicaines -puolueen arvokonservatiiveja, joille Macron on liian arvoliberaali? Onko Sarkozy palaamassa?

Toisaalta Macron tähyilee jo eräiden lähteiden mukaan vuoteen 2022, jolloin ovat uudet presidentinvaalit. Nähtäväksi jää, pystyykö presidentti tasapainottelemaan näiden kaikkien haasteiden välissä yhtäältä kotimaassaan ja toisaalta Euroopassa.

VTM, FM Laura Parkkinen valmistelee väitöskirjaa populismista Jyväskylän yliopistoon ja toimii Ranskassa Sorbonnen yliopistossa suomen kielen opettajana sekä vapaana toimittajana.

Julkaisu Ranskan keltaliivit ja eurovaalit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuuntele artikkeli Johannes Lehtisen lukemana:

Eduskuntavaalien yhteydessä esiin nousi ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun näkymättömyys vaalikeskusteluissa. Näkymättömyyden on katsottu johtuvan pitkälti siitä, että turvallisuuspolitiikka ei ole äänestäjille keskeinen vaaliteema.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisten aiheiden painoarvoa vaaliteemana olisi syytä kuitenkin tarkastella kriittisemmin, sillä ulko- ja sisäpolitiikan välinen rajapinta on nykyisellään häilyvä ja monet ulkopolitiikan aiheet näkyvät sisäpoliittisessa päätöksenteossa. Lisäksi monet globaalit kysymykset kuten terrorismin torjunta sekä ilmastonmuutoksen ehkäisy vaativat monenkeskistä kansainvälistä yhteistyötä.

Näistä syistä nyt eurovaalien kohdalla on syytä pohtia tarkemmin, minkälainen rooli EU:lla ja erityisesti sen parlamentilla on muuttuvassa maailmassa.

Euroopan parlamentin rooli ulkopolitiikassa muistuttaa yleisesti parlamentteja ulkosuhteissa: valta on usein suhteellista eikä aina niin näkyvää.

Euroopan parlamentin rooli ulkopolitiikassa muistuttaa yleisesti parlamentteja ulkosuhteissa: valta on usein suhteellista eikä aina niin näkyvää. Europarlamentilla on silti sanavaltaa erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuntaviivojen päättämisessä.

EU:n tavoitteena on selkeästi ollut kansainvälisen järjestelmän ja normien ylläpitäminen. Samalla se on pyrkinyt kehittämään ”omaa suurvaltapoliittista identiteettiään”.

Jännitteitä yhteisten ulko- ja turvallisuuspolitiikan suuntaviivojen muodostamiseen on tuonut se, että EU:n jäsenmaiden ulko- ja turvallisuuspoliittiset intressit sekä kansalliset traditiot eroavat toisistaan.

Transatlanttisten suhteiden nykytila ja tulevaisuus

Tutkimuskeskus Pew Research Center teki vuonna 2018 kyselyn transatlanttisille vaikuttajille. Sen mukaan suurin haaste transatlanttisille suhteille tulee olemaan talous. Amerikkalaiset vastaajat näkivät transatlanttisten suhteiden ensisijaisena hyötynä turvallisuuden (ei-terrorismin), kun taas eurooppalaisilla vastaajilla ensisijaisina hyötyinä korostuivat talous ja kauppa.

Transatlanttisten suhteiden nykytila on herättänyt keskustelua myös EU:n parlamentissa, jossa ulkoasiainvaliokunta on selvittänyt asiaa. Vuonna 2018 Federica Mogherini, EU:n ulkosuhteiden ja turvallisuuspolitiikan korkea edustaja, kuvaili nykyistä tilannetta toteamalla parlamentissa, miten ”ei ole salaisuus, että meillä (EU:lla ja Yhdysvalloilla) on yksi keskeinen ristiriita, joka koskee multilateralismia ja koko ideaa globaalin hallinnan järjestelmästä.”

EU:n on nähty olevan tilanteessa, jossa sen tulee seistä vahvemmin omilla jaloillaan.

Jo transatlanttisen suhteen kannalta katsottuna EU:n onkin nähty olevan tilanteessa, jossa sen tulee seistä vahvemmin omilla jaloillaan. Monet jäsenmaat tai erilaiset yhteisöt ovat toivoneet EU:sta myös kansainvälisen ilmastopolitiikan veturia, kansainvälisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen ja siihen liittyvien arvojen puolestapuhujaa sekä diplomatian ja kehitysavun esimerkin näyttäjää. ”Pehmeän vallan” lisäksi unioni on kehittänyt ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa muun muassa PESCO-yhteistyön ja EU:n ja Naton välisten suhteiden kautta.

Mogherini on viitannut myös Euroopan parlamentin tärkeään rooliin Yhdysvaltojen ja EU:n suhteiden ylläpitämisessä, mikä ilmenee Yhdysvaltojen kongressin ja Euroopan parlamentin keskinäisenä dialogina. EU:n ja Yhdysvaltojen kannat ovat eronneet toisistaan viime aikoina esimerkiksi Pariisin ilmastosopimuksen ja Iranin ydinasesopimuksen suhteen.

EU:n parlamentin mukaan EU:n suhde Yhdysvaltoihin edelleen perustuu yhteisiin, jaettuihin arvoihin, kuten demokratiaan, oikeusvaltioperiaatteeseen ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen. Samaan aikaan nostetaan esille kysymys, onko transatlanttisilla suhteilla yhä samanlainen merkitys Yhdysvalloille kuin historiallisesti on ollut. Lisäksi korostetaan konkreettisesti alueita, joilla yhteistyötä voitaisiin lisätä, ja että monimutkaisessa ja moninapaisessa maailmassa sekä EU:lla että Yhdysvalloilla on edelleen roolinsa yhteisten arvojen ylläpitäjänä.

Niin historiallisessa kuin nykyisessä keskustelussa transatlanttisista suhteista Yhdysvaltojen ja EU:n välillä on nähtävissä eri sävyjä. Niitä ilmentävät niin liittolaissuusuhteet kuin näkemyserot ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, Natosta, taloudesta ja kaupasta, kansainvälisten sopimusten ja instituutioiden arvosta ja roolista sekä esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeisen liberaalin maailmanjärjestyksen tulevaisuudesta.

Brexitin vaikutus ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan?

Brexit ei kyseenalaista kansainvälistä sääntöpohjaista yhteistyötä. Kaikki muu onkin sitten edelleen epäselvää.

Britannian EU-eroa on siirretty eteenpäin, eikä tällä hetkellä ole edelleenkään näkyvissä poliittista konsensusta, joka riittäisi erosopimuksen saavuttamiseen. Jäsenyyden pitkittyminen tarkoittaa myös Britanniassa eurovaaleja, joissa Nigel Faragen uusi brexit-puolue tulee galluptutkimusten perusteella olemaan selvä voittaja.

Nationalistisiin tavoitteisiin nojaavien populistien ennakoitu rynnistys parlamenttiin eurovaaleissa kuitenkin hankaloittaa sen kykyä seisoa omilla jaloillaan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Parlamentaarisen ulkopolitiikan potentiaalisiksi heikkouksiksi voidaan luetella esimerkiksi päätöksenteon hitaus ja kyvyttömyys saavuttaa sopu hankalissa aiheissa.

Jatkossa EU:n parlamentissa erottuu todennäköisesti kolme keskeistä poliittista ryhmää, joiden voimasuhteet selviävät toukokuun lopussa. Nämä poliittiset ryhmät, siis vasemmisto, keskustaoikeisto ja oikeistopopulistit saattavat myös jäädä toisiaan tasapainottavaan valtatilanteeseen, jossa erityisesti keskustaoikeiston ja oikeistopopulistien välinen yhteys saattaa vahvistua.

Brexitin jälkeiselle yhteistyölle on löydettävissä luontevia yhteisiä säveliä mutta myös jakavia kysymyksiä.

Monet EU:n kannalta keskeiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset teemat ovat keskeisiä myös Britannialle. Brexitin jälkeiselle yhteistyölle on löydettävissä luontevia yhteisiä säveliä mutta myös jakavia kysymyksiä.

Brexit ja sen jälkiseuraukset tulevat jatkossakin työllistämään EU:n virkamiesten ja poliittisten päättäjien toimintaa enemmän kuin olisi suotavaa. Ehkä olennaisimmat kysymykset jatkossa ovatkin, mihin kaikkeen on aikaa ja poliittista pääomaa ryhtyä ja miten Euroopan parlamentin ja toisaalta Euroopan komission suhde voi kehittyä.

Carnegie Europe -ajatushautomon tutkija Stefan Lehnen mukaan Euroopan parlamentin vahvistunut päätöksenteko on edelleen sidoksissa kansallisten vaalien tuloksiin. Siten parlamenttiin ei ole kyennyt muodostumaan todellista ylikansallista paneurooppalaista demokratian foorumia.

Kansallisten vaalien vaikutuksesta on vaikea päästä irti, ja nyt käytävät eurovaalit alleviivaavat tätä tilannetta. Monet kansalliset populistipuolueet eivät niinkään halua maansa eroavan EU:sta tai hajottaa EU:ta, vaan ne painottavat kansallisen roolin vahvistamista.

Myös jäsenmaiden hallituksilla on jatkossakin intressi vahvistaa yhtä aikaa niin kansallisista tarpeista ponnistavaa politiikkaa kuin pyrkiä säilyttämään ja luomaan EU:sta mahdollisimman yhtenäistä toimijaa. Ulko- ja turvallisuuspoliittisten teemojen ja kansallismielisyyden vahvistumisen suhdetta kuvaa Itävallan vapauspuolueen FPÖ:n johtajiston äskettäinen Venäjään liittynyt skandaali, joka on nostanut populistien suopeat Venäjä-suhteet uudelleen tikunnokkaan.

Europarlamentissa populistiryhmillä saattaa silti olla houkutusta yhtäältä kansallisen suvereenisuuden painottamisen ja toisaalta taloudellisten intressien vuoksi ajaa jatkossakin suopeaa suhtautumista Venäjään.

Europarlamentin vastuu ilmastotoimista

Tulevan europarlamentin aikana unionin ulkopolitiikkaan liittyvät keskeiset haasteet tulevat varmasti konkretisoitumaan erityisesti ilmastopolitiikassa. EU:lla ei ole varaa pakoilla vastuutaan ilmastonmuutoksen hillitsemisessä, sillä se kuuluu maailman suurimpien saastuttajien joukkoon Yhdysvaltojen ja Kiinan ohella. Kansalliset intressit näkyvät kuitenkin tässäkin.

Euroopan parlamentti on tärkeä ilmastopoliittinen areena ja toimija, koska kaikki lainsäädäntö unionissa sekä EU:n kansainväliset sitoumukset edellyttävät parlamentin hyväksynnän. Europarlamentin tehtävänä lähivuosina onkin jämäkästi määrittää niin unionin asema kansainvälisessä ilmastoregiimissä kuin konkreettiset toimiet päästöjen vähentämiseksi omalla alueellaan.

Europarlamentti on tärkeä ilmastopoliittinen toimija, koska kaikki lainsäädäntö unionissa sekä EU:n kansainväliset sitoumukset edellyttävät parlamentin hyväksynnän.

Erityisesti nuorempi äänestäjäkunta kohdistaa ehdokkaisiin huomattavia odotuksia ilmastoasioissa. Äänestyspäätöksissä europarlamentaarikoilla on väljemmän ryhmäkurin ansiosta jossakin määrin enemmän liikkumavaraa kuin kansallisen tason parlamenteissa. Tulevan parlamentin asemoitumiseen ilmastoasioissa vaikuttaa kuitenkin suuresti se, millaisiksi parlamentin poliittisten ryhmittymien voimasuhteet muodostuvat.

Voimasuhteet näkyvät todennäköisesti esimerkiksi siinä, millaiseen asemaan erityisesti poliittista vasemmistoa puhuttelevat ajatukset eurooppalaisesta Green New Dealista nousevat.

Globaalin johtajuuden näkökulmasta merkittävää on, miten parlamentti tulee asemoitumaan siihen, tulisiko EU:n kiristää päästövähennystavoitteitaan, vaikka Kiina ja Yhdysvallat eivät toimisi samoin. Kielteinen kanta on saanut kannatusta esimerkiksi Suomessa perussuomalaisilta, mutta linjauksen noudattaminen sotii samalla vastaan EU:n tavoitetta olla kansainvälinen ilmastojohtaja. Globaalin johtajan olisi kyettävä näyttämään esimerkkiä ja asettamaan rimansa korkealle.

Globaalin johtajan olisi kyettävä näyttämään esimerkkiä ja asettamaan rimansa korkealle.

EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan kuuluva yksiäänisyyden ideaali joutuu koetukselle tulevissa kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa. Siksi parlamentin ilmastopoliittisilla päätöksillä ja linjauksilla on merkitystä EU:n uskottavuuden kannalta.

EU:n parlamentti joutuu myös ottamaan kantaa konkreettisiin, kansalaisten arkielämään vaikuttaviin kysymyksiin. Esimerkiksi unionin laajuinen lentovero ja polttomoottoriautojen myyntikielto seuraavan vuosikymmenen kuluessa ovat puhututtaneet eurovaaliehdokkaita.

Ristiriitaisia näkemyksiä on aiheuttanut myös kysymys siitä, pitäisikö EU:n maataloustuissa huomioida maatalouden ilmastovaikutukset. Lisäksi vaalikeskusteluissa on kiistelty EU:lle kaavaillusta ympäristöperusteisesta tullijärjestelmästä, jossa suuripäästöisille tuontitavaroille pantaisiin korkeammat tullit.

Parlamentin merkitys korostuu siinäkin, että se toimii foorumina Euroopan laajuiselle debatille ilmastoasioissa ja tuo yhteen eri jäsenmaiden ja poliittisten ryhmittymien intressit. Poliittinen kielenkäyttö on keskiössä päätöksistä ja linjauksista keskusteltaessa, ja siitä voisi avautua parlamentaarikoille mahdollisuus edelleen korostaa ilmastoasioiden tärkeyttä.

Mediassa on ilmennyt pyrkimyksiä arvioida uudelleen terminologiaa, jolla ilmastoasioista kirjoitetaan ja viestitään. Esimerkiksi The Guardian teki vastikään linjauksen suosia selvästi ilmastotoimien kiireellisyyttä ja kohtalokkuutta painottavia käsitteitä, kuten ilmastokriisiä ilmastonmuutoksen sijaan. Tulevalla europarlamentilla on myös käsitteellisen määrittelyn kautta mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaiseksi EU:n ilmastopoliittinen toimijuus lähitulevaisuudessa tulee asettumaan.

Kaiken kaikkiaan uudelle europarlamentin kokoonpanolle asettuu hurjia paineita, joihin ei ole helppoa vastata. Se on kuitenkin selvää, että parlamentin ulko- ja turvallisuuspolitiikalla tulee olemaan huomattavaa merkitystä jo lähivuosina.

Suomen tulevalle EU:n puheenjohtajuuskaudelle osuu seuraava YK:n ilmastokokous, jolloin EU:lla on tilaisuus profiloitua ilmastopoliittiseksi toimijaksi. Puheenjohtajana Suomi huolehtii myös EU:n agendan toteutumisesta ja jäsenmaiden välisestä yhteistyöstä.

Kun hallitusneuvottelut ovat kesken, Suomi ei ole vielä julkaissut omia prioriteettejaan puheenjohtajuuskaudelleen. Suomen puheenjohtajuuskauden sivuilla korostetaan kuitenkin puheenjohtajamaan roolia yhtenäisyyden luomisessa. Suomi pääsee ensimmäisenä toteuttamaan parhaillaan valmisteilla olevaa EU:n strategista agendaa vuosille 2019–2024.

YTT Anna Kronlund on tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa. FT Teemu Häkkinen on tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa. FT Miina Kaarkoski on tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa

Julkaisu Mitä odottaa uuden europarlamentin ulkopolitiikalta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Euroopan parlamentin vaalit huipentuvat sunnuntaina, 26. toukokuuta 2019, jolloin kymmenillä miljoonilla äänioikeutetuilla on mahdollisuus valita edustajansa vaalikauden 2019–2024 parlamenttiin.

Kokonaiseurooppalainen asetelma tekee vaaleista kiinnostavat myös digitaalisen politiikan (digital politics) näkökulmasta. Niin Facebook kuin Twitter ovat olleet viime vuosina toistuvasti vilkkaan julkisen keskustelun kohteena muun muassa vaalivaikuttamisen takia.

Sosiaalisen median vaikutus perustuu ensisijaisesti sen kykyyn tavoittaa nopeasti, jopa reaaliaikaisesti, suuria kohderyhmiä. Tämä ”viraalisuudeksi” nimetty ilmiö on kiinnostanut tutkijoita, koska sillä on nähty olevan koko poliittista viestintää muuttava luonne. Viestinnän tutkijoiden mukaan erityisesti Twitteristä näyttäisi muodostuneen reaaliaikainen yhteiskunnallisten tapahtumien kommentointipaikka.

Kokonaiseurooppalainen asetelma tekee vaaleista kiinnostavat myös digitaalisen politiikan näkökulmasta.

Vaalikamppailujen viimeiset viikot ovat yleensä viestinnällisesti intensiivisintä aikaa, koska etenkin epävarmat äänestäjät toivovat saavansa viestinnästä tukea ja apua äänestyspäätökselleen.

Tarkastelenkin tämän ajatuksen pohjalta englanninkielistä, eurovaaleihin liittyvää Twitter-viestintää aikavälillä 22.4.–17.5.2019. Aikaikkuna päättyy noin viikkoa ennen virallista vaalipäivää. Kyseiselle ajanjaksolle osuvat kuitenkin Eurooppa-päivä ja Brysselissä 15.5. järjestetty Euroopan komission puheenjohtajaehdokkaiden eli kärkiehdokkaiden vaaliväittely. Se televisioitiin kaikkiin Euroopan unionin maihin, ja esimerkiksi Suomen eduskuntavaaleista jo tiedetään, että televisioidut vaaliväittelyt näkyivät merkittävinä piikkeinä Twitter-keskusteluissa.

Lyhyeen artikkeliin on mahdutettu kolme datapohjaista analyysiä, joista ensimmäinen tarkastelee yleistä tviittausaktiivisuutta ja toinen keskittyy aihetunnisteiden (hashtag) käyttöön tarkastelujakson eri viikkoina. Viimeinen analyysi perustuu viikoittaisten teemojen tarkempaan analysointiin tekstinlouhintamenetelmää soveltamalla.

Twitter-pöhinän tematiikan esiin nostamisen lisäksi artikkeli toimii myös ikkunana datapohjaiseen digitaalisen politiikan tutkimukseen.

Tutkimusdataa Twitteristä

Artikkelissa analysoitu data on kerätty osana laajempaa, kevään 2019 eduskunta- ja eurovaaleihin liittyvää tutkimushanketta. Eurovaalidataa olen striimannut Twitterin ohjelmointirajapinnan (API) kautta maaliskuun alusta lähtien, ja keruuprosessi on tarkoitus päättää 2–3 viikkoa vaalien jälkeen, hieman vaalituloksesta riippuen.

Itse keruu tapahtuu Python-ohjelmointikielellä toteutetun pienen ohjelman avulla, joka striimaa Twitteriä suodattaen sieltä tutkimustietokantaan tviitit, joissa esiintyy jokin seuraavista aihetunnisteista: #epelections2019, #euelections2019, #ep2019, #euvaalit2019, #euvaalit19 tai #thistimeimvoting.

Suomalaiset versiot aihetunnisteista otin mukaan striimaukseen, koska yksi osa hanketta keskittyy juuri kotimaiseen EU-keskusteluun Twitterissä. Muun keskustelun osalta päätin rajautua käyttämään EU-tasolla virallisesti käytettyjä tunnisteita.

Toki on selvää, että valituilla aihetunnisteilla osa kansallisin kielin ja aihetunnistein käydystä keskusteluista jää aineiston ulkopuolelle. Mutta koska kiinnostus kohdistuu ensisijaisesti yleiseurooppalaiseen debattiin, katsoin Euroopan lingua francan eli englannin olevan tässä suhteessa neutraalein vaihtoehto.

Eurovaalien alhainen tviittausaktiivisuus heijastelee mahdollisesti sekä vaaliväsymystä että julkisen eurovaalikeskustelun laimeutta.

Suomen osalta on todettava, että suomenkielisiä tai suomalaisille aihetunnisteille kohdistettuja tviittejä on vain noin 15 000, mihin sisältyvät myös uudelleentviittaukset, eivät vain alkuperäiset tviitit. Kun eduskuntavaalien osalta kerätyssä datassa oli noin puoli miljoonaa tviittiä, eurovaalien alhainen tviittausaktiivisuus heijastelee mahdollisesti sekä vaaliväsymystä että julkisen eurovaalikeskustelun laimeutta.

Analyysiä varten aineistosta suodatettiin englanninkieliset tviitit Twitter-dataan sisältyvän ”language”-muuttujan avulla. Data, kaikkiaan reilut 530 000 tviittiä – joista tosin vain reilut 83 000 alkuperäisiä – yhteensä rapialta 144 000 Twitter-käyttäjältä, siirrettiin taulukkomuotoisena R-tilasto-ohjelmistoon. Uudelleentviittausaktiivisuus osoittaa aiempien tutkimusten tuloksia vahvistaen, ettei eurovaalien tiimoilta juurikaan keskusteltu vaan lähinnä jaettiin informaatiota.

Mitä tviittausaktiivisuus paljastaa?

Tviittausaktiivisuus eurovaalien kohdalla noudattelee varsin hyvin muissa tutkimuksissa saatuja tuloksia. Kuvassa 1 näkyy, kuinka vaalipäivän lähestyminen korreloi hyvin tviittausaktiivisuuden lisääntymisen kanssa.

Samalla kuvaajaan merkityt pystyviivat vahvistavat näkemystä, että aiheen kannalta merkittävät tapahtumat tai muut sellaiset aiheuttavat jonkinlaisia piikkejä aktiivisuuteen. Vasemmalta katsoen ensimmäinen pystyviiva on Eurooppa-päivä, jälkimmäinen puolestaan televisioitu kärkiehdokkaiden väittely.

Twitterissä aktiivisuuden vaihtelut ovat nopeita molempiin suuntiin.

Oletukseen piikistä liittyy myös se kuviossakin selvästi havaittava seikka, että Twitterissä aktiivisuuden vaihtelut ovat nopeita molempiin suuntiin. Sekä Eurooppa-päivän että televisioidun vaaliväittelyn jälkeen tviittausmäärät putosivat nopeasti.

Erityisen nopeasti putosi alkuperäisten tviittien määrä. Uudelleentviittausten kohdalla havaittava pieni viive on aivan normaali ”Twitter-kaiku”. Kärkiehdokkaiden väittely sijoittui lisäksi niin myöhäiseen iltaan, että uudelleentviittausten sijoittuminen seuraavalle päivälle on täysin luonnollinen asia.

Digitaalisen politiikan kannalta kiinnostava kysymys liittyy siihen, voidaanko aihetunnisteiden avulla saada käsitystä keskustelun teemojen vaihtelusta. Tässä lähtökohtana on ajatus aihetunnisteiden hierarkkisuudesta, joka samalla korreloisi aihetunnisteen temaattisen kattavuuden kanssa.

Striimauksessa käytetyt aihetunnisteet ovat catch all -aihetunnisteita, eli ne pyrkivät tavoittamaan laajasti vaaleihin liittyvää Twitter-viestintää. Samassa tviitissä mahdollisesti esiintyvien muiden aihetunnisteiden oletetaan täsmentävän tviitin tematiikkaa.

Yleispoliittisten teemojen alla käydään aina myös rajatumpia keskusteluja.

Koska Twitter on perusluonteeltaan ”anarkistinen” media, jossa aihetunnisteet luovat rakenteita kiinnittämällä tviittejä jo aiemmin sanottuun, käyttäjät de facto luovat politiikan tiloja käyttämällä poliittisesti latautuneita aihetunnisteita.

Tätä taustaa vasten voidaan ajatella, että varustamalla – tietoisesti – tviittinsä eurovaaleihin liittyvällä aihetunnisteella käyttäjä haluaa tuoda viestinsä juuri tähän politiikan tilaan. Mutta kuten muillakin politiikan foorumeilla, yleispoliittisten teemojen alla käydään aina myös rajatumpia keskusteluja. Jos tulkinnan apuna käytetään Kari Palosen politisointi-käsitettä, kertoo poliittisesti tägätty tviittaus samalla käyttäjän päätöksestä tuoda tviitti osaksi Twitterin poliittista keskustelua.

Kattavat ja kapeammat aihetunnisteet

Tägäyksen tulkitseminen poliittiseksi teoksi johtaa kaksiportaiseen tulkintaan aihetunnisteiden käytöstä. Catch all -aihetunniste määrittää poliittisen yleiskeskustelun tilan – tässä siis eurovaalit – ja muut käytetyt aihetunnisteet täsmentävät, mihin alateemaan tai -teemoihin tviitti ensisijaisesti kontribuoi.

Tukea tämä lähestymistapa saa myös viimeaikaisista tutkimuksista, joissa aihetunnisteiden yhteisesiintymien perusteella on vähintäänkin kohtuullisen luotettavasti pystytty kaivamaan esiin tietyn yleisen aihetunnisteen alle syntyneitä, temaattisesti toisistaan poikkeavia alakeskusteluja.

Kuvassa 2 on esitetty viisitoista catch all -tunnisteiden kanssa eniten käytettyä muuta aihetunnistetta jaoteltuna tarkastelujakson eri viikoille. Kuvaaja siis esittää, mitkä aihetunnisteet olivat kullakin viikolla yleisimmin käytössä vaalit-aihetunnisteiden rinnalla.

Jo näinkin suppea, viidentoista yleisimmän aihetunnisteen tarkastelu antaa hämmästyttävän selkeän kuvan niistä teemoista, jotka ovat hallinneet Twitter-viestintää, mutta myös keskustelun temaattisesta muutoksesta tarkastelujaksolla.

Brexit näyttää viikosta toiseen dominoivan Twitter-keskustelun tematiikkaa.

Ainakin itselleni hieman yllättäen brexit näyttää viikosta toiseen dominoivan Twitter-keskustelun tematiikkaa. Osin tätä saattaa selittää rajautuminen englanninkielisiin tviitteihin – joskin myös tarkastelujaksolle osunut päätös, että Britannian tulee osallistua eurovaaleihin horisontissa odottavasta EU-erostaan huolimatta, lienee merkittävä selittäjä.

Tästä huolimatta varsinaisten EU-teemojen puuttuminen on hämmentävää. Itse vaalien asiakysymyksistä kärkijoukkoon murtautuvat vain Maastrichtissa viikolla 18 käyty vaaliväittely (#maastrichtdebate) sekä Eurooppa-päivä (#europeday) ja ilmastoteemaan liittyvä #votegreen2019 viikolla 19.

Jälkimmäisen kohdalla kyse näyttää olevan viesteistä, joissa kannustetaan äänestämään eurovaaleissa vihreiden edustajia, jos haluaa vaikuttaa ilmastonmuutokseen. Havainto kertoo viestittelijöiden luottamuksesta mahdollisuuksiin vaikuttaa EU-politiikan suuntaan juuri äänestämisen kautta.

Vaikka #votegreen2019-aihetunniste kytkee keskusteluja ilmastoteemaan, muita Euroopan laajuista ilmastokeskustelua tägääviä aihetunnisteita ei kärkijoukosta löydy. Vertailtuna Suomen eduskuntavaalien Twitter-viestintään havainto on hieman yllättävä: #ilmastovaalit-aihetunnisteesta muodostui yksi eduskuntavaalikeskustelun kestoteemoista Twitterissä.

Kohinan peittämät teemat

Koska brexit-kohina näyttää peittävän alleen muut teemat, kokeilin myös vaihtoehtoista tf-idf-menetelmää (term frequency, inverse document frequency), jota käytetään laajasti tekstianalyysissä. Dataamme sovellettuna ajatus oli lisätä sellaisten aihetunnisteiden painoarvoa, jotka olivat tyypillisiä tietyn viikon Twitter-viestinnälle, ja vastaavasti vähentää tarkasteluaikaa läpilyövästi dominoivien aihetunnisteiden painoarvoa.

Kuten kuva 3 osoittaa, näin kustomoitu analyysi onnistuu kaivamaan esiin brexit-kohinan taakse peittyviä teemoja.

Viikolla 17 keltaliivi-tematiikka näyttää olleen korostuneesti esillä (#yellowjacket, #yellowshirt). Maastrichtin vaaliväittely puhutti jo edeltävällä viikolla, mutta nousi kärkiteemojen joukkoon viikolla 18 (#maastrichtdebate). Samalle viikolle osuneet vappu (#internationalworkersday) ja lehdistönvapauden päivä (3.5., #worldpressfreedomday) nousevat myös viikon 18 kärkiteemojen joukkoon.

Viikolla 19 Eurooppa-päivä (#europeday) nousee itseoikeutetusti kärkiteemaksi. Samalle viikolle osunut uutisointi Nigel Faragen perustaman brexit-puolueen suuresta kannatuksesta näkyy kyseisten viikkojen keskustelutematiikassa (#voteukip, #imvotingukip, #bxp).

Viikolla 19 järjestetty tv-väittely onnistuu myös kipuamaan kyseisen viikon kärkiteemojen joukkoon, joskin hieman yllättäen saksalaisperäisellä #tvduell-aihetunnisteella.

Mitä koeporauksista voidaan päätellä?

Euroopan unionin kannalta historialliseksi määritellyt eurovaalit ovat odotetusti näkyneet myös Twitter-viestinnässä. Tätä kirjoitettaessa kerätyn datan määrä on rikkonut jo miljoonan tviitin rajan, jos huomioidaan koko aika maaliskuun alusta toukokuun puoliväliin.

Datamäärä on suuri verrattuna eduskuntavaalien vastaavaan määrään. Jos sen kuitenkin suhteuttaa yhtäältä EU:n väestöpohjaan ja toisaalta keskusteluilmapiirin polarisoitumiseen, ei tviittausaktiivisuutta voi pitää mitenkään poikkeuksellisena. Vastaavan määrän tviittejä keräsin Saksan liittopäivävaalien yhteydessä vuonna 2017. Niiden Twitter-vuorovaikutusta analysoiva tutkimusartikkeli on tällä hetkellä työn alla.

Twitteriä tarkoituksenmukaisesti louhimalla on mahdollista havainnoida poliittisen keskustelun hienovireisiä ja piileviä rakenteita sekä näissä tapahtuvia muutoksia.

Twitteriä tarkoituksenmukaisesti louhimalla on mahdollista havainnoida poliittisen keskustelun hienovireisiä ja piileviä rakenteita sekä näissä tapahtuvia muutoksia. Itse näen tämän tulevan korostuneesti esille juuri brexit-kohinan alle jäävien teemojen esiin louhinnassa. Vaikka brexit on varsin läpileikkaava teema myös eurovaaleissa, viikoittaisiin teemoihin on mahdollista päästä kiinni oikeilla työkaluilla.

Tutkijana alleviivaan kuitenkin lopuksi, että melko laajasta data-aineistosta huolimatta artikkeli tarjoaa vain yhden näkökulman eurovaaleihin. Lisäksi kehotan suhtautumaan Twitter-keskustelujen edustavuuteen eurooppalaisen mielipideilmaston suhteen terveellä skeptisyydellä – yksinomaan jo siksi, että Twitterin käyttäjäkunta ei edusta koko väestöä kattavasti.

Kuitenkin on ilmeistä, että nyt esitetyn tyyppisillä datalähtöisillä menetelmillä on mahdollista nostaa esille politiikan tutkimuksen ja politiikan ilmiöiden kannalta kiinnostavia havaintoja, jotka osaltaan tarkentavat kuvaamme digitaalisesta politiikasta.

Dosentti Kimmo Elo on Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen Eurooppa-tutkimuksen erikoistutkija. Hän toimii tällä hetkellä myös Tarton yliopiston digitaalisten tutkimusmenetelmien vierailevana opettajana.

Julkaisu Koeporauksia eurovaaliteemoihin Twitter-datan avulla ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2019 eduskuntavaalien ja europarlamenttivaalien välissä on 42 päivää. Tiivis vaaliaikataulu on herättänyt huolta vaaliväsymyksestä ja puolueiden ehdokasasettelun demokraattisuudesta.

Työllistymisestään välittävän poliitikon kannalta vaalikeväässä on silti hyvät puolensa. Eurovaalien ehdokashakemusten jättö lukkiutui neljä päivää eduskuntavaalien jälkeen. Tarjolla on harvinaisen sopivasti ajoitettu uusi työllistymismahdollisuus eduskunnasta pudonneille poliitikoille.

Lisäksi poliitikkojen on tänä keväänä helppoa siirtyä eduskunnasta Euroopan parlamenttiin tai toisin päin ilman pitkää työttömyysjaksoa välissä tai tarvetta jättää töitä täysin kesken. Tuplaehdokkuus vaaleissa tarjoaa kaksi mahdollisuutta työllistyä – joillekin jopa vapauden valita työpaikkansa.

Vaaliaikataulu ei suinkaan kohtele eduskuntapudokkaita ja parlamentista toiseen ponnistavia aina yhtä suotuisasti. Suomen EU-jäsenyyden aikana eurovaalit ovat sattuneet samalle vuodelle eduskuntavaalien kanssa kerran aikaisemmin, vuonna 1999. Muulloin poliitikkojen on täytynyt joko etsiä uudet työpaikkansa muualta tai jättää kausi pahasti kesken uran suuntaa vaihtaessa.

Parlamentaarisella uralla epävarmuutta täytyy sietää

Edustuksellinen demokratia tuo poliitikkojen uraan tiettyä epävarmuutta: perustuuhan edustajan mandaatti vaaleissa määräajoin ilmaistuun luottamukseen.

Edustaminen on demokraattinen etuoikeus, mutta se on samalla parlamenttiin valitun poliitikon työtä. Varsinaisesti kansanedustajat ja euroedustajat ovat kuitenkin luottamushenkilöitä, eikä edustustyöhön sovelleta työsopimuslakia. Poliitikoille ketjutetut 4–5 vuoden mittaiset määräaikaisuudet ovat arkipäivää.

Kansanedustajat ja euroedustajat ovat luottamushenkilöitä, eikä edustustyöhön sovelleta työsopimuslakia.

Kauden päätteessä poliitikon uudelleenvalinnasta ei ole takeita. Jatkokaudelle on tilastollisesti jonkin verran helpompaa päästä kuin ensimmäisen kauden edustajaksi, mutta konkariedustajankin ohi voi kiilata kuka tahansa.

Poliitikko voi toki työllistyä puoluekoneistoon tai vaikka politiikan ulkopuolelle. Mutta jos poliitikko tahtoo jatkaa edustustehtävissä, Euroopan parlamentin ja eduskunnan eripariset vaalisyklit tarjoavat eräänlaisen turvaverkon. Tältä kannalta on siis ymmärrettävää, että osa poliitikoista etsii kevään vaaleissa vaihtoehtoja sekä Euroopan unionin että Suomen politiikasta.

”Tarttis löytää töitä” – eduskunnasta putosi vaaleissa 48 kansanedustajaa

Lähes neljäsosa istuvista kansanedustajista joutui eduskuntavaaleissa jättämään eduskunnan vastoin toiveitaan. Valitsematta jäi 48 ehdolla ollutta kansanedustajaa. Heistä seitsemän on ehdolla eurovaaleissa.

Eurovaaleissa ehdolle asettuneista ainakin Silvia Modig (vas.), Satu Taavitsainen (sd.) ja Olli-Poika Parviainen (vihr.) ovat kommentoineet julkisesti vaalitulostaan työllistymisnäkökulman kautta. Heidän lisäkseen Euroopan parlamenttiin pyrkivät entiset kansanedustajat Mika Raatikainen (ps.), Ari Jalonen (sin.), Kari Kulmala (sin.) ja Paavo Väyrynen (stl). Euroopan parlamentti lienee heistä useimmalle kakkosvaihtoehto.

Osalla heistä on vakituinen työpaikka odottamassa, kävi eurovaaleissa miten kävi. Työtöntä edustajaa odottaa sopeutumisraha, eli kansanedustajien oma työttömyysturva – ja tietysti työnhaku.

Ehdokkaiden urasuunnittelua vai puolueiden vaalikikkailua?

Poliittisten urien tutkimus nojaa historiallisesti yhtäältä weberiläiseen käsitykseen urapoliitikoista taloudellisesti riippuvaisina ja toisaalta Joseph Schlesingerin mukaisesti urasuunnitelmiltaan kunnianhimoisina olentoina. Kunnianhimon on perinteisesti ajateltu ajavan poliitikkoja aluetasoilta kohti keskusvaltaa ja riviedustajuudesta kohti hallitusvaltaa.

Euroopassa tilannetta on viime vuosikymmeninä mutkistanut Euroopan parlamentin kasvanut valta ja alueiden nousu monissa Euroopan maissa. Muun muassa Jens Borchertin, Klaus Stolzin, Richard Whitakerin sekä Ine Vanlangenakkerin, Bart Maddensin ja Gert-Jan Putin tutkimustulokset osoittavat, että valtion politiikan vahvaa ja yksimielistä ensisijaisuutta ei voida Euroopassa pitää itsestäänselvyytenä. Erikoistuminen aluehallintoon tai EU-politiikkaan samoin kuin useammalle aluetasolle vaihtelevasti suuntautuvat urat ovat yleistyneet.

Joku suomalainenkin poliitikko saattaa siis kevään vaaleissa ensisijaisesti toivoa pääsevänsä edustamaan suomalaisia Euroopan unionissa. Mutta millainen on euroedustajaksi pyrkivän turvaverkko vaalitappion varalta?

Meppitoiveikas voi asettua varmuuden vuoksi ehdolle myös eduskuntavaaleissa ja loikata tarpeen tullen eduskunnasta Euroopan parlamenttiin. Samalla puolue saa täytettä listoilleen molemmissa vaaleissa.

Ehdokkuuksissa on kyse sekä puolueen eteen tehdyistä taktisista valinnoista että poliitikkojen omista suunnitelmista.

Oman erityispiirteensä vaalikevääseen tuo Suomen vaalijärjestelmä. Avoimessa listavaalissa puolueet saavat kätevästi tarkan mittaustuloksen ehdokkaidensa suosituimmuudesta. Eduskuntavaalien ääniharavat todennäköisesti vetävät äänestäjiä puolueelle myös eurovaaleissa.

Eurovaaleissa on tänä vuonna ehdolla 14 vastavalittua kansanedustajaa. Oikeusministeriön tieto- ja tulospalvelun luvuista selviää, että heille annettiin eduskuntavaaleissa keskimäärin yli 7 500 ääntä per henki, mikä on noin 500 ääntä enemmän kuin kaikkien eduskuntaan valittujen äänisaaliin keskiarvo.

Valituksi tuleminenkaan ei takaa, että poliitikko lähtee Brysseliin. Mepiksi valittu kansanedustaja voi halutessaan kieltäytyä Euroopan parlamentin mandaatistaan ja jäädä eduskuntaan.

Tuore kansanedustaja Merja Kyllönen (vas.) on kertonut ensimmäisenä eurovaaliehdokkaista jo etukäteen, ettei tule ottamaan euroedustajan paikkaa vastaan, vaikka tulisi valituksi Euroopan parlamenttiin. Perusteluksi valinnalleen Kyllönen nostaa perhesyyt.

Kyllösen paljastus henkilöi laajempaa tuplaehdokkuuden ilmiötä. Ehdokkuuksissa on selvästikin kyse sekä puolueen eteen tehdyistä taktisista valinnoista että poliitikkojen omista suunnitelmista, oli niiden taustalla sitten ammatillinen kunnianhimo tai vielä henkilökohtaisemmat syyt.

Moni poliitikko vaihtaa parlamenttia myös kesken kauden

Kevään 2019 eurovaaleissa joku vastavalituista kansanedustajista saattaa ansaita suomalaisten luottamuksen jo toisen kerran alle kahdessa kuukaudessa. Kenties joku heistä valitsee loikata eduskunnasta ja käyttää mandaattiaan Euroopan parlamentissa.

Loikkia on tapahtunut ennenkin Suomen EU-jäsenyyden aikana. Pro gradu -tutkielmassani selvitin, että vuosina 1995–2016 suomalaiset poliitikot vaihtoivat parlamenttia EU:n ja eduskunnan välillä yhteensä 17 kertaa kesken vaalikauden.

Tämän lisäksi kolme meppiä – Carl Haglund (r.), Heidi Hautala (vihr.) ja Alexander Stubb (kok.) – keskeytti edustajankautensa Euroopan parlamentissa ministerinsalkun vuoksi. Kokoomuksen Jyrki Katainen taas siirtyi pääministeristä Suomen EU-komissaariksi vuoden 2014 eurovaalien jälkeen vaikean hallituskauden loppupuolella.

Kiinnostava oli Timo Soinin (ps.) tuplaloikkaus vuosina 2009 ja 2011. Soini toimi kansanedustajana ennen vuoden 2009 eurovaaleja. Vaalien jälkeen Soini lähti eduskunnasta Euroopan parlamenttiin eduskuntakauden puolivälissä. Vuoden 2011 jytkyvaalien jälkeen Soini jätti taas Euroopan parlamentin, jälleen kahden vuoden edustajuuden jälkeen.

Kahden vuoden väli edellisiin vaaleihin toi oletettavasti Soinille turvaa kritiikiltä edustuksellisen mandaatin keskeytyessä.

Myös nykyisellä perussuomalaisten puheenjohtajalla on omanlaisensa ratkaisu monitasoisen EU-järjestelmän epäsynkronisiin vaalikausiin. Jussi Halla-Aho on ilmoittanut vuoden 2019 eduskuntavaalien jälkeen, että hän ei keskeytä kauttaan Euroopan parlamentissa, vaan jatkaa meppinä jäljelle jäävät kaksi kuukautta EP-kauden loppuun asti.

Eduskuntaan nousee täksi ajaksi varaedustaja Raatikainen, joka putosi juuri eduskunnasta ja on itse ehdolla Euroopan parlamentin vaaleissa.

Järjestelmä mahdollistaa poliitikoille ja puolueille monimutkaisia kuvioita. Toisinaan järjestelmä pakottaa monipuolista uraa tekevän ammattipoliitikon jättämään mandaattinsa kesken kauden.

Suomalaispoliitikot ovat EU-tasolla aktiivisia loikkareita

Euroopan unionin 15 ensimmäisen jäsenmaan eli niin kutsuttujen EU15-maiden välillä on suuria eroja poliitikkojen loikkauskäyttäytymisessä. Vuosina 1994–2016 ainoastaan italialaiset (55), portugalilaiset (39) ja espanjalaiset (35) ovat hypelleet parlamenttien välillä suomalaisia useammin kesken kauden. Kansallisen parlamenttinsa ja EP-ryhmänsä kokoon suhteutettuna Suomi sijoittuu niin ikään kunnialtaan kyseenalaiseen neljän kärkeen.

Vuosina 1994–2016 ainoastaan italialaiset, portugalilaiset ja espanjalaiset ovat hypelleet parlamenttien välillä suomalaisia useammin kesken kauden.

Britanniassa ja Luxemburgissa loikkaaminen kesken kauden parlamentista toiseen on kaikkein harvinaisinta. EU-maista ainoastaan Luxemburgissa kansallisen parlamentin ja EU-parlamentin vaalit olivat pitkään synkronoitu samaan vaalisykliin. Luxemburgin euroedustajat ja kansallisen parlamentin jäsenet valittiin siis vuoteen 2009 asti yhtä aikaa, mikä tehokkaasti vähentää mahdollisuuksia ja tarvetta loikkiin kesken kauden.

Brittiparlamentti taas on EU15-maiden ainoa, joka muodollisesti kieltää edustajiensa eron ja tehtävien keskeyttämisen kesken kauden.

Suomessa vuoden 1999 tuplavaalikeväänä loikkareita ei ilmaantunut. Tuolloin eduskunta- ja eurovaalien välissä oli vajaa kolme kuukautta. Vaalien tiukka läheisyys saattoi toimia esteenä välittömille loikille, vaikka vaaleja ei pidettykään tismalleen samaan aikaan.

Vaalisyklin merkitys edustajien uravalintoihin ja puolueiden ehdokasasetteluun jäi monimutkaisuudessaan gradussani avoimeksi. Samanaikaiset vaalit ymmärrettävästi vähentävät tarvetta keskeyttää edustajantoimi uusien parlamentaaristen uramahdollisuuksien vuoksi: tähän viittaavat orastavasti niin graduni tulokset kuin esimerkiksi tutkimus Belgian aluetason vetovoimasta poliitikoille.

Mutta miten vaikuttaa vuosi vaalien välissä? Entä kaksi kuukautta? Näiden kysymysten analysointiin on tarjolla erinomaista materiaalia EU-maiden vaalituloksissa, Suomen vaalikevät 2019 mukaan lukien.

Ovatko kauden keskeyttäminen ja tuplaehdokkuudet ongelmia demokratian kannalta?

Urasuunnitelmia tekevän poliitikon, äänisaalistaan optimoivan puolueen ja demokraattisen vastuunkannon välillä on tiettyjä ristiriitoja. Vaaleilla valitun edustajan jättäessä mandaattinsa on tarpeen kysyä, mitä seurauksia valinnalla on äänestäjien ja edustajan luottamussuhteelle.

Kysymys pureutuu pohjimmiltaan puolueiden rooliin suomalaisessa demokratiassa. Vaikka Suomessa ääni annetaan vaaleissa edustajakohtaisesti, vähintään yhtä suuren hyödyn äänestä saa puolue.

Kauden keskeyttäminen johtaa Suomessa varaedustajan eli vaaleissa lähes valituksi tulleen edustajan sijaisuuteen. Puolueiden valtasuhteet säilyvät. Edustajien päätöksistä riippumatta puolueelle annettu ääni ei katoa.

Entä läpinäkyvyys? Kyllösen paljastuksen jälkeen kävi ilmi, että hän ei suinkaan ole ainoa eurovaaleissa ehdolle asettuneesta neljästätoista vastavalitusta kansanedustajasta, jolla ei ole aitoja pyrkimyksiä Euroopan parlamentin jäseneksi. Äänten kalastelu tunnetuilla nimillä on omiaan ruokkimaan äänestäjien skeptisyyttä puoluedemokratiaa kohtaan.

Toisaalta kauden keskeytyksissä ja tuplaehdokkuuksissa on tavallaan kyse myös demokratian vaalimisesta. Poliitikkojen uran sujuvoittaminen voi olla päättäjien edustavuuden kannalta tärkeää.

Keskeytysten ja tuplaehdokkuuksien yksioikoinen demonisointi ei liene hyvä vaihtoehto.

Suomen eduskunnassa tai Euroopan parlamentissa edustaminen on kokopäivätyö. Poliitikon on saatava edustamisesta elantonsa, jotta edustajuus olisi mahdollista tasavertaisesti taustasta ja aiemmasta tulotasosta riippumatta. Mitä epävarmemmaksi elannon jatkuvuus käy, sitä vaikeampaa edustajan on suunnitella tulevaisuutta politiikassa.

Keskeytysten ja tuplaehdokkuuksien yksioikoinen demonisointi ei siis liene hyvä vaihtoehto. Ilmiöiden tunnistaminen sen sijaan on tärkeää, ja vuoden 2019 poikkeuksellisen vaalisuman reportaaseissa on onnistuttu hyvin tuomaan niitä julkiseen keskusteluun.

Vaalikeväässä riittää aurinkoa.

Laura Lamberg on valtiotieteiden maisteri ja Helsingin yliopiston valtio-opin oppiaineessa palkitun pro gradu -tutkielman Level-Hopping Legislators kirjoittaja.

Julkaisu Politiikan rekrytointiviikot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuosi 2019 on Euroopalle poliittisesti merkittävä. Eurovaalien lisäksi valitaan Euroopan komissio sekä Eurooppa-neuvoston ja Euroopan keskuspankin johtajat. Koska lokakuun lopussa Britannian pitäisi jättää Euroopan unioni, johtajanimitykset ilmentävät EU:n brexitin jälkeistä voimatasapainoa. Brexitin venyminen voi kuitenkin ulottaa Britannian sisäpoliittisen kriisin manner-Eurooppaan ja puurouttaa EU:n päätöksenteon.

Sekä EU että suurimmat EU-maat käyvät läpi syviä poliittisia murroksia.

Europarlamenttivaalien asetelmien ohella EU:n kevääseen vaikuttavat myös suurimpien EU-maiden sisäpoliittiset tilanteet. Eurovaalien alla puolueiden ja ehdokkaiden tulisi uskaltaa ajatella suuresti Euroopan tulevaisuudesta, sillä sekä EU että suurimmat EU-maat käyvät läpi syviä poliittisia murroksia.

Brexit sotkee eurovaalit

Eurovaaleja mutkistaa se, että Britannia osallistuu parlamenttivaaleihin, jos se ei saa vaalien alkuun eli 23. toukokuuta mennessä erottua Euroopan unionista. Näin on siksi, että jokaisen EU-maan tulee valita edustajat europarlamenttiin demokraattisesti vaaleilla.

Brexitin vuoksi suunniteltiin, että parlamentin koko laskisi 751 mepistä 705 meppiin ja osa Britannian paikoista jaettaisiin jäljelle jäävien EU-maiden kesken. Toistaiseksi näyttää kuitenkin siltä, että Britannia valitsee vaaleilla 73 meppiä Euroopan parlamenttiin ja Suomi saa yhden lisäpaikkansa vasta, jos Britannia saa hyväksyttyä erosopimuksen.

Tilanteen tekee mielenkiintoiseksi se, että Nigel Faragen tammikuussa perustama Brexit-puolue on gallup-kärjessä. Se on ohittanut oppositiossa olevan työväenpuolueen, ja Theresa Mayn johtama vuonna 1834 perustettu konservatiivipuolue on saamassa koko historiansa heikoimman tuloksen vaivaisella 13 prosentin kannatuksella.

Britannian osallistuminen eurovaaleihin aiheuttaa käytännöllisen ongelman.

Britannian mepit vaikeuttavat uuden EU-parlamentin järjestäytymistä, valiokuntien puheenjohtajien valintaa ja koalitioiden muodostamista.

Parlamentissa ei ole käytäntöä ”väliaikaisista” mepeistä, eikä kukaan ylipäätään tiedä, kauanko Britannian uudet mepit tulevat istumaan. Kun brexit muuttuu koko ajan epävarmemmaksi, Britannian 73 meppiä vaikeuttavat uuden EU-parlamentin järjestäytymistä, valiokuntien puheenjohtajien valintaa ja koalitioiden muodostamista.

Pahimmassa tapauksessa Britannian sisäpoliittinen kriisi leviää manner-Eurooppaan halvaannuttaen myös EU-instituutiot. Mitä tapahtuu esimerkiksi, jos Britannia päättää peruuttaa artikla 50:n mukaisen eroprosessin? Entä osallistuuko Britannia mitenkään tulevien Euroopan komission, Eurooppa-neuvoston ja Euroopan keskuspankin johtajien valintaan?

Uudet voimasuhteet

Parlamentin voimasuhteet tulevat joka tapauksessa muuttumaan.

Nykyisillä projektioilla Euroopan kansanpuolue (EPP) olisi ottamassa 180 paikkaa ja sosiaalidemokraatit (S&D) reilut 160 paikkaa. Tämä tarkoittaa, että Euroopan integraatiota vuosikymmeniä ajaneet kansanpuolueiden ja sosiaalidemokraattien puolueperheet ovat menettämässä ensimmäistä kertaa Euroopan parlamentin enemmistön.

Britannian konservatiivit eivät kuulu EPP:hen, joten työväenpuolueen nykyinen suosio kaventaa EPP:n ja S&D:n välistä eroa 20 mepillä. Koska kisa voi mennä tiukaksi, EPP ei ymmärrettävästi halua erottaa Unkarin Viktor Orbanin Fidesz-puoluetta, joka on saamassa yli 10 meppiä.

Euroopan integraatiota ajaneet kansanpuolueiden ja sosiaalidemokraattien puolueperheet ovat menettämässä ensimmäistä kertaa parlamentin enemmistön.

Kansallismieliset ryhmät olisivat saamassa noin 150 paikkaa. Vaikka luku kolkuttelee sosiaalidemokraattien paikkamäärää, kansallismieliset ovat nykyisessä parlamentissa jakaantuneet kolmeen eri ryhmään (ECR, ENF ja EFDD). Kaikkien kansallismielisten puolueiden on mahdotonta mahtua samaan ryhmään, mutta kansallismielisten vaikutusvallan kasvu onkin kiinni siitä, kuinka isoksi ryhmäksi puolueet kykenevät yhdistymään.

Tällä hetkellä Euroopan äärioikeiston henkiset johtajat Marine Le Pen ja Matteo Salvini keräävät puolueita vaalien jälkeen perustettavaan Kansojen ja kansakuntien eurooppalaisen liiton (EAPN) parlamenttiryhmään. Oman parlamenttiryhmän perustamiseksi tarvitaan puolueita vähintään 7 eri maasta.

Kansallismielisten vaikutusvallan kasvu on kiinni siitä, kuinka isoksi ryhmäksi puolueet kykenevät yhdistymään.

Italian Legan ja Ranskan Kansallisen liittouman lisäksi EAPN:ssä ovat mukana jo ainakin Saksan Vaihtoehto Saksalle -puolue (AfD), Itävallan Vapauspuolue (FPÖ), Tanskan Kansanpuolue, Viron EKRE ja Suomesta perussuomalaiset.

Euroskeptisyydestään huolimatta perussuomalaiset tekevätkin määrätietoista EU-politiikkaa yhdessä muiden kansallismielisten puolueiden kanssa. Eduskuntavaalien ääniharava Jussi Halla-aho ottaa kansanedustajan paikan vastaan vasta nykyisen europarlamenttikauden päätyttyä, sillä hän haluaa olla mukana EAPN:n järjestelyissä.

Perussuomalaisten kärkiehdokas eurovaaleissa on Laura Huhtasaari, jota varmasti kiinnostaa antaa kasvonsa Euroopan parlamentin uudelle ja kasvavalle radikaalille oikeistolle.

Vaikka eurovaaleissa puhutaan paljon uudesta jytkystä, nykyisillä gallupeilla uusi radikaalioikeiston parlamenttiryhmä kilpailee korkeintaan parlamentin kolmanneksi suurimmasta paikasta. Tällä tuloksella se ei vielä saa aikaan vallankumousta, joskin se voi hidastaa ja nuiventaa parlamentin päiväjärjestystä.

Äärioikeiston nousun poliittinen seuraus lienee liberaalien vaikutusvallan kasvu.

Hieman ristiriitaisesti äärioikeiston nousun poliittinen seuraus lieneekin liberaalien (Alde) vaikutusvallan kasvu, sillä EPP ja S&D tarvitsevat liberaalit muodostaakseen enemmistön ja taatakseen suhteellisen normaalin päiväjärjestyksen.

Huomioi myös suurten maiden vaalitulokset

Brexit-farssi on peittänyt alleen sen epämieluisan tosiasian, että kaikki suuret EU-maat ovat poliittisessa kriisissä. Saksassa, Ranskassa ja Italiassa eurovaaleilla on myös suuri sisäpoliittinen merkitys.

Saksassa kristillisdemokraattien (CDU/CSU) ja sosiaalidemokraattien (SPD) hallitus on historiallisen epäsuosittu. Lisäksi Saksa luiskahti viime vuoden lopulla melkein taantumaan, maan talouslukuja on toistuvasti korjattu alaspäin ja huhuttu Deutsche Bankin ja Commerzbankin fuusio kariutui.

Jos eurovaalit menevät SPD:n osalta penkin alle, halut hallituksesta lähtemiseen voivat kasvaa. Angela Merkelin väistymistä on myös ennakoitu tapahtuvaksi eurovaalien jälkeen, mikä voi entisestään keikuttaa hallitusta. Merkelin seuraaja Annegret Kramp-Karrenbauer on ottanut Merkeliä oikeistolaisemman linjan, mikä voi olla sosiaalidemokraateille vaikea niellä.

Britannian, Saksan ja Ranskan lisäksi eurovaalit ovat erittäin kiinnostavat myös Italiassa.

Saksan tilanne hyödyttää Ranskan presidentti Emmanuel Macronia. Notre Damen tulipalo tarjosi Macronille poliittisen momentin keltaliivien kapinaa vastaan, joka hänen tulee pelata oikein. Macron on kiertänyt keskustelemassa ranskalaisten kanssa ja julkaissut lisää keskiluokkaa ja eläkeläisiä hyödyntäviä uudistuksia.

Keltaliivien suosio on romahtanut, mutta toisaalta Notre Damen uudelleenrakennukseen tulvinut miljardin suuruinen avustus on herättänyt kysymyksiä sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Macronin presidenttiyden kannalta on elintärkeää, että hänen perustamansa La République En Marche -puolue on eurovaalien suurin puolue Ranskassa.

Britannian, Saksan ja Ranskan lisäksi eurovaalit ovat erittäin kiinnostavat myös Italiassa.

Italiassa on toiminut uusi populistihallitus reilun vuoden, jona aikana hallituspuolueiden kannatukset ovat eläneet merkittävästi. Populistisen Viiden tähden liikkeen kannatus on sulanut yli 30 prosentista reiluun 20 prosenttiin samalla kun Salvinin johtaman Legan kannatus on melkein tuplaantunut 17 prosentista yli 30 prosenttiin.

Aika ajoin on huhuttu, että Salvini haluaisi realisoida kasvaneen kannatuksen ennenaikaisissa vaaleissa. Legan kannatus on kuitenkin vielä kaukana 40 prosentista, jonka jälkeen uuden vaalilain myötä puolue voisi perustaa yksin enemmistöhallituksen.

Jos Legan kannatus nousisi lähelle 40 prosenttia, riski Italian hallituksen kaatumiseen voisi kasvaa oleellisesti. Ilman 40 prosentin hillotolppaa Salvini olisi kuitenkin edelleen riippuvainen joko Viiden tähden liikkeestä tai Silvio Berlusconista.

Barnier komission johtoon?

Eurovaalien myötä on todennäköistä, että Saksa on liian kiinni omissa sisäpoliittisissa kiemuroissaan, jolloin Macronista ja Salvinista tulee Euroopan unionin agendanmäärittäjät ja ääripäät. Vastakkain ovat silloin liberaali federalismi ja kansallismielinen konservatismi.

Vaikka EPP on asettanut kärkiehdokkaaksi (Spitzenkandidat) Euroopan komission johtajaksi EPP:n europarlamenttiryhmän johtaja Manfred Weberin, hänen valintansa ei ole kirkossa kuulutettu. Weberiä vastaan puhuu se, että hänellä ei ole aiempaa johtajakokemusta ja hänen kielitaitonsa on rajallinen.

Hieman yllättäen EU:n brexit-neuvottelija Michel Barnier ehdotti huhtikuun puolessavälissä Euroopalle omaa New Green Dealia. Kyseessä olisi päästötavoitteiden ja luonnon monimuotoisuuden suojelun lisäksi esimerkiksi 180 miljardin suuruiset vuotuiset investoinnit Pariisin ilmastosopimuksen saavuttamiseksi sekä vakaussopimukseen verrattavissa olevan ilmastosopimuksen allekirjoittaminen.

Aloite voidaan tulkita hyvin Barnierin kampanjastartiksi Euroopan komissioon. Huomioiden, että EPP ja S&D tarvitsevat Alden tukea, Weber saatetaankin heittää vaalien jälkeen nopeasti mäkeen. Macronin LREM on myös oletettavasti liittymässä vaalien jälkeen Aldeen, joten hän voi hyvin pelata jo tässä vaiheessa ranskalaisen komissaarin puolesta.

Suomalainen vaalikeskustelu

Yhteenvetona voidaan todeta, että uusia eroja unionista tuskin tapahtuu lähiaikoina.

EU ja johtavat EU-maat ovat kuitenkin kriisissä, minkä seurauksena EU:n integraatio tuskin etenee muuta kuin pakon edessä. Tällä hetkellä maat ottavat kaiken aikaa etäisyyttä EU:n perusarvoihin, eivät kunnioita EU-tuomioistuimen päätöksiä, Schengen-alue on ollut katkolla vuoden 2015 niin kutsutusta pakolaiskriisistä lähtien eikä EU-maiden välillä ollut suurtakaan solidaarisuutta eurokriisin ja pakolaiskriisin aikana.

Huomioiden EU:n mullistukset olisi toivottavaa, että Suomessa puolueet ja ehdokkaat kävisivät visionääristä keskustelua Euroopan tulevaisuudesta.

Eduskuntavaaleissa sivuutettiin EU-asiat, mikä viestii puolueiden laajasta EU-konsensuksesta. Huomioiden EU:n mullistukset olisi toivottavaa, että Suomessa puolueet ja ehdokkaat kävisivät visionääristä keskustelua Euroopan tulevaisuudesta.

Keskustelua ei tulisi käydä pelkästään EU-utopioista vaan realismin hengessä niistä prioriteeteista, joiden mukaan Euroopan unionia tulisi kehittää. Keskustelussa ei tarvitsisi olla lähtökohtana integraation syventäminen vaan niiden asioiden nimeäminen, joissa yhteistyötä halutaan purkaa.

Antti Ronkainen on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Väitöskirjassaan hän tutkii keskuspankkien poliittista muutosta finanssikriisin jälkeen. Ronkainen kommentoi poliittisen talouden ilmiöitä myös Vallan mahotonta -blogissaan.

Julkaisu Eurovaaliextra: brexit, äärioikeiston nousu ja sinipunan romahdus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Neuvottelut Euroopan unionin monivuotisesta rahoituskehyksestä (engl. Multiannual Financial Framework) käynnistyivät virallisesti toukokuussa 2018 komission tiedonannolla. Komissio ei aloittanut työtään tyhjästä, vaan se on kuullut keskeisiä sidosryhmiä kuten Euroopan parlamenttia, jäsenvaltioita, kansallisia parlamentteja sekä EU:n rahoituksen saajia.

Rahoituskehyksen hyväksyminen on pitkä prosessi, joka vaatii sekä Eurooppa-neuvoston yksimielisen tuen että EU-parlamentin yksinkertaisen enemmistön. Uuden parlamentin kokoonpano voi vaikuttaa myös rahoituskehyksen sisältöön.

Komissio nimesi uuden ehdotuksen vuosien 2021–2027 kehykseksi ”nykyaikaiseksi talousarvioksi unionille, joka suojelee, puolustaa ja tarjoaa mahdollisuuksia”. Sen julkilausuttuja tavoitteita ovat EU-tason lisäarvon kasvattaminen, selkeys, byrokratian vähentäminen sekä tuloksellisuus. Keskeisenä tavoitteena on keskittyä kaikkein vaikuttavimpiin politiikkatoimenpiteisiin.

Taustalla on EU:n muuttunut toimintaympäristö viimeisen kymmenen vuoden aikana: kiristynyt geopoliittinen tilanne, vuoden 2015 niin kutsuttu pakolaiskriisi, Itä-Euroopan oikeusvaltiokehitys sekä tietenkin Britannian päätös lähteä EU:sta. Komission ehdotuksessa näkyvät vahvasti uudet painopisteet kuten muuttoliikkeiden hallinta, rajaturvallisuus sekä digitalisaation edistäminen.

Reaaliarvoilla mitattuna leikkauksia on luvassa maatalouspolitiikkaan ja koheesiopolitiikkaan. Lisäpanostuksia halutaan taloudellisen kasvun lähteisiin kuten tutkimukseen ja innovaatiotoimintaan.

EU-budjetti syntyy uuteen toimintaympäristöön

EU:n rahankäytön uudistamisesta on puhuttu vuosia. Jo vuonna 2003 ilmestynyt Sapirin raportti piti EU-budjettia ”historiallisena jäänteenä” ja ehdotti merkittäviä uudistuksia EU-budjettiin.

Uudistustyö on ollut kuitenkin hidasta, sillä budjetin keskeiset painopisteet kuten maatalous- ja rakennepolitiikka tulevat vuosikymmenten takaa ja niiden äkillinen muuttaminen on koettu vaikeaksi.

EU-budjetin koko suhteessa maiden bruttokansantuotteeseen (noin 1 prosentti) on pysynyt vakiona 1980-luvulta lähtien. Vuoden 2018 budjetin koko oli noin 160 miljardia euroa. Suurimmat menoerät muodostuvat maatalous- ja kalastustuista sekä aluekehitykseen liittyvistä tuista, jotka muodostavat unionin budjetista noin 80 prosenttia.

Budjetin keskeiset painopisteet kuten maatalous- ja rakennepolitiikka tulevat vuosikymmenten takaa ja niiden äkillinen muuttaminen on koettu vaikeaksi.

Maataloustukien määrä on tosin tippunut 2000-luvun alun tasosta, jolloin niiden osuus oli puolet EU-budjetista. Uudessa ehdotuksessa määrä on tippumassa noin kolmasosaan koko rahoituksesta.

Brexit jättää toteutuessaan budjettiin vuosittain noin 17 miljardin euron loven, joka vastaa noin 12 prosenttia koko EU-budjetista. Vaikka Britannia on onnistunut neuvottelemaan helpotuksia jäsenmaksuista, on se edelleen suurimpia nettomaksajia. Tästä syystä brexit aiheuttaa paineita myös uuden rahoituskehyksen läpiviennille. Monien maiden mielestä maksuosuudet eivät saisi kasvaa, mutta varoja tarvitaan uusien haasteiden kohtaamiseen.

Miten budjettia pitäisi arvioida?

EU:n rahoituskehys heijastaa jäsenmaiden ja Euroopan parlamentin arvovalintoja. Komissio on kuitenkin viime vuosina painottanut lähestymistavassaan entistä enemmän yleisiä periaatteita, joiden valossa budjettia tulisi arvioida. Näitä kriteereitä on ainakin kolme.

Ensimmäisen kriteerin mukaan EU-budjetista tehtävien investointien on oltava vaikuttavia. Yksinkertaisesti tulkittuna kriteeri tarkoittaa sitä, että investoinnin tuoton tulisi ylittää siihen suunnatut panostukset.

Yleensä kriteerin tulkitaan tarkoittavan rahoitusinstrumenttien suuntaamista kohteisiin, joiden vaikutus pitkän aikavälin kilpailukykyyn on merkittävin. Tällaisia ovat esimerkiksi tutkimus- ja innovaatiotoiminta, koulutus ja infrastruktuurihankkeet.

Kriteerin tulkintaan vaikuttaa kuitenkin budjetin tarkoitus. Esimerkiksi rakennerahastojen vaikuttavuuden analyysi riippuu siitä, tarkastellaanko asiaa kilpailupolitiikan vai sosiaalipolitiikan näkökulmasta.

Rahastojen käyttöä on pitkään ohjannut periaate, jonka mukaan tulonsiirrot eivät saisi muodostua pysyviksi, vaan rahoituksen tulisi olla lähtökohtaisesti projektiluontoista.

Rahoituksen tuottama lisäarvo on yleensä korkeampi, jos alueella harjoitettava tuotanto on kehittynyttä ja koulutuksen edellytykset edes tyydyttävällä tasolla.

Komissio on viime vuosina painottanut lähestymistavassaan entistä enemmän yleisiä periaatteita, joiden valossa budjettia tulisi arvioida.

Toisen kriteerin mukaan EU-budjetissa pitäisi keskittyä asioihin, joissa unioni voi tuoda eniten ”lisäarvoa” (added value). Komissio omaksui lisäarvon käsitteen keskeiseksi arviointikriteeriksi ennen vuoden 2014 rahoituskehystä.

Komission oman määritelmän mukaan tämä tarkoittaa ”sellaisten hankkeiden tai investointien tukemista, jotka eivät olisi syntyneet ilman EU:n mukanaoloa”. Kyse voi olla siis hankkeista, jotka ovat liian suuria yksittäisen valtion toteutettaviksi, niin kuin EU:n satelliittihanke.

Toisaalta ”lisäarvolla” voidaan viitata hankkeisiin, joissa vaikuttavin lopputulos saadaan nimenomaan yhteistyöllä. Puhutaan rajat ylittävien hankkeiden skaalaeduista. Tällaisia hankkeita ovat esimerkiksi EU:n ulkosuhteisiin liittyvät kehityshankkeet tai vaikkapa kyberuhkien torjunta, jossa parhaaseen lopputulokseen päästään keskitetyillä instituutioilla ja valtioiden välisellä tiedonvaihdolla.

Kolmannen kriteerin mukaan EU-budjettia tulisi käyttää myös hyvän hallintotavan (good governance) edistämiseen. Ajatus ”eurooppalaisen hallintotavan” edistämisestä nousi komission tavoiteohjelmiin 2000-luvun alussa. Sen keskeisiä periaatteita oli viisi: avoimuus, osallisuus, vastuullisuus, vaikuttavuus ja johdonmukaisuus.

Hyvän hallintotavan edistäminen on ollut keskeinen osa EU:n kehitys-, naapuruus- ja jäsenhakemuspolitiikkaa (accession policy), ja siihen on kiinnitetty yhä enemmän huomiota myös EU:n oman rahoituskehyksen ja rakennerahastojen puitteissa.

Ajatuksena on, että taloudellisen kilpailukyvyn ohella EU:n investointien pitäisi edistää vastuullista hallintotapaa ja laajemmin demokraattista kulttuuria. Konkreettisesti tämä tarkoittaa esimerkiksi rakennerahastojen kautta myönnettävän rahoituksen parempaa valvomista. Se voi tarkoittaa myös rahoituksen ehdollistamista suhteessa demokratia- ja oikeusvaltiokehitykseen.

Miten näitä kriteerejä voidaan soveltaa käsiteltävissä olevaan ehdotukseen?

Komission ehdotus EU:n monivuotiseksi rahoituskehykseksi vuosille 2021–2027 heijastaa yleisellä tasolla myös edellä mainittuja kriteerejä. Rahoituskehyksen vertailua tosin hankaloittaa hieman budjetin rakenteen muuttuminen, sillä osa menoista on siirtynyt eri momenteille.

Taustalla on yleinen siirtymä maatalouteen ja alueille annetusta tuesta EU-tason julkishyödykkeisiin kuten yhteisen rajaturvallisuuden edistämiseen. Bruegel-ajatushautomon laskelmien mukaan esimerkiksi koheesiorahaston nominaalinen arvo on 6 prosenttia edellistä rakennekehystä suurempi, mutta inflaatiokorjattu reaaliarvo 7 prosenttia pienempi. Maatalouspolitiikassa leikkaus on reaalisesti 15 prosenttia.

Toukokuussa valittava Euroopan parlamentti joutuu käymään keskustelua maatalouspolitiikan kokonaisvaltaisesta uudistamisesta.

Yhteisen maatalouspolitiikan eli niin sanotun CAP-järjestelmän tulevaisuus nousee aika ajoin keskusteluun. On yleisesti tunnettua, että maataloustukeen liittyy ruokaturvan ja biodiversiteetin edistämisen lisäksi selkeitä sosiaalipoliittisia tavoitteita. Yleinen ongelma on, että sektorikohtainen tuki ei ole erityisen tehokas instrumentti. 80 prosenttia tuesta menee 20 prosentille viljelijöitä.

Komission teettämät tutkimukset viittaavat tehottomuuksiin erityisesti niissä toimenpiteissä, jotka liittyvät ympäristövaikutuksiin ja biodiversiteetin ylläpitoon. Euroopan tilintarkastustuomioistuimen vuonna 2017 ilmestynyt selvitys osoitti, että vuodesta 2013 käynnistetyt ”vihreään” maatalouteen liittyneet hankkeet eivät ole olleet erityisen tehokkaita.

Myös toukokuussa valittava Euroopan parlamentti joutuu käymään keskustelua maatalouspolitiikan kokonaisvaltaisesta uudistamisesta. Uudistamista voitaisiin tehdä asteittain esimerkiksi 1–2 rahoituskehyskauden puitteissa.

Yksi vaihtoehto olisi soveltaa yhteisrahoitusmenettelyä (co-financing) myös ”ensimmäisen pilarin” maataloustukiin Osa tuesta tulisi näin kansallisesta budjetista.

Rakenne- ja aluepolitiikan vaikuttavuutta on arvioitu useissa selvityksissä ja akateemisissa tutkimuksissa. Yleisellä tasolla rakennepolitiikka on todettu vaikuttavaksi, mutta sen teho vaihtelee alueittain.

Yleisellä tasolla rakennepolitiikka on todettu vaikuttavaksi, mutta sen teho vaihtelee alueittain.

Ongelmia on ainakin kolme. Ensiksi rakennepolitiikan teho riippuu usein poliittisten instituutioiden toimintakyvystä: rakennepolitiikka on heikointa siellä, missä sille olisi eniten tarvetta. Toiseksi rakennepolitiikan teho on todettu valitettavan lyhytaikaiseksi, sillä rahoitus koostuu pääosin rajatuista projekteista. Kolmanneksi EU-maat lähentyvät taloudellisesti toisiaan, mutta maiden sisällä alueelliset erot kasvavat.

Tutkimuskirjallisuudessa on esitetty ainakin kahta ratkaisua. Alue- ja kehitysrahastoista maksettavan tuen tulisi suuntautua nykyistä pitkäkestoisempiin hankkeisiin, jotka tukisivat paremmin kasvun edellytyksiä pitkällä aikavälillä. Tämä voisi toteutua esimerkiksi lisäämällä maiden omaa rahoitusosuutta.

Toiseksi rahastoja tulisi käyttää entistä tehokkaammin hyvän hallintotavan edistämiseen. Tämä tarkoittaisi ehdollisuuden kasvattamista EU:n budjetissa.

Tukea oikeusvaltiokehitykseen ja tutkimukseen

Osana hyvän hallintotavan edistämistä komissio on sisällyttänyt ehdotukseensa mekanismin, jonka tarkoituksena on edistää oikeusvaltioperiaatteen toteutumista. Konkreettisesti mekanismi mahdollistaisi EU-budjetin suojaamisen tilanteessa, jossa jäsenmaa rikkoo oikeusvaltioperiaatteen toteutumista.

Vaikka ehdotus ei ole suoraan suunnattu yksittäistä maata vastaan, on se nähty kiristysruuvina erityisesti nettosaajamaiden kuten Unkarin, Puolan ja Romanian suuntaan. 

Komissio on sisällyttänyt ehdotukseensa mekanismin, jonka tarkoituksena on edistää oikeusvaltioperiaatteen toteutumista.

Myös tutkimus- ja innovaatiotoimintaan ehdotetaan lisärahoitusta. Taustalla on yleinen huoli Euroopan t&i-rahoituksen kehityksestä, joka on jäämässä jälkeen Yhdysvalloista.

Horizon Europe -nimen alla kulkevaan tutkimusrahoitukseen liittyy myös aito eurooppalaisen tason lisäarvo. Yliopistot ja tutkijat joutuvat kilpailemaan rahoituksesta eurooppalaisessa kontekstissa, mikä on edistänyt tieteen kansainvälistymistä. Ohjelma on myös lisännyt tutkijoiden liikkuvuutta.

Kritiikkiä on kuitenkin esitetty siitä, että perustutkimuksen lisäpanostukset ovat melko vaatimattomia. Komission ajattelua ohjaa eurooppalaisen tutkimusrahoituksen suuntaaminen vahvemmin soveltavaan tutkimukseen. Rahoitus myös keskittyy vahvasti jo valmiiksi vahvoille yliopistoille ja tutkimusinstituuteille.

Uusi rahoituskehys toisi merkittäviä lisäyksiä rajaturvallisuuteen sekä maltillisen lisäyksen muuttoliikkeiden hallintaan. Ehdotuksia on pidetty pääosin perusteltuina, sillä kyse on aidosti EU-tason julkishyödykkeistä. Vahvistettavia instituutioita olisivat ennen kaikkea Frontex, Euroopan turvapaikka-asioiden tukivirasto, Europol ja tietojärjestelmien koordinointiin keskittyvä eu-LISA.

Rajaturvallisuus ja maahanmuuton hallitseminen on keskeinen osa esimerkiksi Schengen-järjestelmää, jonka romahtaminen tarkoittaisi merkittäviä taloudellisia menetyksiä: Bertelsmann-ajatushautomon mukaan vuosittaiset kustannukset voisivat nousta jopa 50 miljardiin euroon.

Toisaalta muuttoliikkeiden hallintaan liittyy monia kyseenalaisia piirteitä kuten suunnitelmat ”maihinnousuleirien” perustamisesta Pohjois-Afrikan maihin. On ilmeistä, että nykyistä turvapaikkapolitiikkaa määrittävä Dublin-järjestelmä ei ole yksinään riittävä, vaan EU:n olisi kehitettävä myös pysyvää taakanjakomekanismia.

Parlamentin vaihtuminen voi monimutkaistaa tilannetta

Koska rahoituskehyksen hyväksyntä vaatii sekä EU-parlamentin siunauksen että jäsenmaiden yksimielisen tuen, on lopputulos väistämättä jonkinasteinen kompromissi.

Tähän asti neuvottelut Eurooppa-neuvoston, Euroopan komission ja EU-parlamentin välillä ovat edenneet hyvässä järjestyksessä. Europarlamenttivaalien läheisyys asettaa kuitenkin haasteen, sillä edellisen EU-parlamentin päätökset eivät sido nyt toukokuussa valittavaa parlamenttia.

EU:n rahoituskehyksen eteenpäin vieminen on myös yksi Suomen puheenjohtajakauden haasteista.

Todennäköisintä kuitenkin on, että uusi EU-parlamentti tulee jatkamaan sovitun esityksen puitteissa. Merkittävä muutos parlamentin voimatasapainossa voi kuitenkin heijastua budjetin sektorikohtaisiin esityksiin. EU:n rahoituskehyksen eteenpäin vieminen on myös yksi Suomen puheenjohtajakauden haasteista.

Myös brexitin venymisen on pelätty aiheuttavan riskejä rahoituskehyksen läpiviennille. Jos Britannia olisi vielä jäsen vuoden 2020 huhtikuussa, voisi se estää rahoituskehyksen hyväksymisen Eurooppa-neuvostossa – tai kiristää tällä neuvotteluetuja itselleen.

Britannia ei voi kuitenkaan estää neuvottelujen etenemistä. Huhtikuun huippukokouksessa sovittu lisäaika lokakuun 2019 loppuun heijasteleekin pyrkimystä viedä brexit maaliin ennen uuden komission aloittamista.

EU on käyttänyt viimeiset 10 vuotta sisäisten kriisien ratkaisemiseen. Samalla Eurooppaa ympäröivä geopoliittinen todellisuus on muuttunut perustavasti Venäjän uuden voimapolitiikan, Yhdysvaltojen kasvavan protektionismin ja Kiinan taloudellis-poliittisen vallankäytön myötä.

EU:n seuraava budjetti ei muuta tätä tilannetta, mutta se pyrkii kiinnittämään huomion entistä paremmin ympäröivän maailman muuttumiseen. Olisikin toivottavaa, että EU:n globaali toimintaympäristö nousisi EU-vaalikeskusteluun myös muutenkin kuin vaalihäirinnän kaltaisten teemojen kautta.

Timo Miettinen toimii tiiminvetäjänä Suomen Akatemian huippuyksikössä Law, Identity and the European Narratives. Hän johtaa myös tutkimushanketta Between Law and Politics, joka tutkii eurooppalaista talousliberalismia.

Julkaisu EU:n seuraava rahoituskehys syntyy uuteen toimintaympäristöön ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.