Europarlamenttivaalien osallistumisaste on laskenut yhtäjaksoisesti
ensimmäisistä vuoden 1979 vaaleista lähtien. Vuoden 1979 vaaleissa
jäsenmaiden koon mukaan painotettu äänestysprosentti oli 62, mutta
vuonna 2009 enää 43 prosenttia. Äänestäjien vähäinen kiinnostus
europarlamenttivaaleja kohtaan heijastaa myös yleistä asennoitumista
integraatioprosessiin, sillä tutkimuksissa on havaittu EU:hun
varauksellisesti suhtautuvien kansalaisten jättävän muita useammin
äänestämättä.

Europarlamenttivaalien matala äänestysaktiivisuus on nähty osana
niiden luonnetta toisen asteen vaaleina, joiden saama huomio on ollut
alisteinen kansallisille parlamenttivaaleille. Kansalaisten
osallistumismotivaatiota on katsottu laskevan erityisesti se, että
europarlamenttivaalien tulos ei suoraan ole vaikuttanut
hallitusvastuun jakautumiseen ja vaaleissa on näin ollen ollut
”vähemmän pelissä”.

Toisen asteen kansallisten vaalien logiikan mukaisesti
europarlamenttivaaleissa kansalliset teemat ovat perinteisesti
korostuneet EU-asiakysymysten sijaan. Tätä seikkaa on vielä tehostanut
se, että europarlamenttivaaleissa kilpailleet puolueet ovat pääosin
olleet samoja kuin kansallisissa vaaleissa. Puolueiden EU-linjausten
erot ovat näin voineet jäädä äänestäjille pitkälti epäselviksi.

Christoffer Green-Pedersen on Tanskaa koskevassa analyysissaan
esittänyt, että suurten puolueiden halukkuutta politisoida vaaleissa
EU-kysymyksiä on vähentänyt se, että puolueiden suhtautuminen unioniin
ei EU-maissa ole jakautunut perinteisen
vasemmisto–oikeisto-ulottuvuuden mukaisesti. Siinä missä EU-kriittiset
puolueet sijoittuvat puoluekentän sekä vasemmalle että oikealle
laidalle, keskialueen suuret puolueet ovat EU-myönteisiä. Mikäli jokin
suurista puolueista haluaisi haastaa kilpailijansa muuttamalla omaa
suhtautumistaan unioniin aikaisempaa varauksellisemmaksi,
koalitionmuodostus edellyttäisi liittoutumista epätyypillisten
partnereiden kanssa. EU-kriittisellä asennoitumisella on lisäksi
vaikea saada taakseen äänestäjien enemmistöä.

Kansallisten ja EU-teemojen sekoittumisesta johtuen osa äänestäjistä
on europarlamenttivaaleissa ottanut äänellään kantaa ennen kaikkea
kotimaan politiikkaan. Toisen asteen kansallisten vaalien näkökulmasta
europarlamenttivaalien merkitys onkin typistynyt pitkälti puolueiden
kannatusmittaukseksi. Tämä on näkynyt hallituspuolueiden heikompana
menestymisenä silloin kun vaalit ovat osuneet kansallisen vaalisyklin
keskivaiheille tai loppuun.

Kansalaisten mahdollisuutta äänestää puolueiden EU-kannanottojen
pohjalta on vaikeuttanut myös vaihtoehtojen puute. Tämä on erityisen
ongelmallista siinä suhteessa, että eri tutkimuksissa puolueiden
suhtautumisen integraatiokehityksen on havaittu olevan huomattavasti
kansalaisia myönteisempää. Verratessaan puolueiden ja äänestäjien
sijoittumista suhtautumisessa unioniin, van der Eijk ja Franklin
(2007) ovat todenneet, että äänestäjän on täytynyt valita
europarlamenttivaaleissa, äänestääkö hän ideologisen
vasemmisto–oikeisto-ulottuvuuden pohjalta itselleen sopivaa puoluetta,
joka ei välttämättä edusta hänen näkemystään integraation suhteen, vai
päinvastoin.

Vuoden 2014 europarlamenttivaaleissa tilanne on monelta osin
erilainen. Vuonna 2009 voimaan astuneen Lissabonin sopimuksen myötä
Euroopan parlamentti hyväksyy Eurooppa-neuvoston ehdotuksesta
komission puheenjohtajan ja Eurooppa-neuvoston ehdotuksessa tulee
huomioida europarlamenttivaalien tulos. Euroopan komissio myös
suositti maaliskuussa 2013 muun muassa, että eurooppalaiset puolueet
esittäisivät, ketä henkilöä ne kannattavat komission
puheenjohtajaehdokkaaksi ja että kansalliset puolueet kertoisivat
kampanjan aikana äänestäjille oman ehdokkaansa komission
puheenjohtajaksi. Näiltä osin ”vähemmän pelissä” -väite ei enää ole
ajankohtainen.

EU-kriittiset haastajapuolueet tuovat vaalikamppailuun selvästi
unioniin liittyviä painotuksia. Myös yhteisvaluutta euron kriisi on
lisännyt EU-asioiden näkyvyyttä jopa siinä määrin, että tunnetun
EU-tutkija Simon Hixin mukaan myös kansallisista vaaleista on alkanut
tulla Eurooppa-vaaleja. Tämä oli nähtävissä myös Suomen vuoden 2011
eduskuntavaaleissa, joissa puolueet kävivät vaaliväittelyissä
runsaasti keskustelua Portugalin avustuspaketista. Alkuperäinen
tilanne, jossa kansalliset teemat hallitsivat europarlamenttivaalien
kampanjointia, on kääntynyt lähes päälaelleen.

Europarlamenttivaalit vaikuttaisivat siis paitsi eurooppalaistuneen,
myös muuttuneen äänestäjän vaikutusmahdollisuuksien kannalta
mielekkäimmiksi. Äänestäjien motivoimisen kannalta on olennaista,
miten tämä välittyy vaalijulkisuudessa. Nyt vilkkaana käytävä
keskustelu europuolueiden kärkiehdokkaista (komission
puheenjohtajaksi) voi olla lähinnä hämmentävää, koska yleensä
vaaleissa ehdokas on ehdolla valittavaan elimeen. Puntaroidun äänen
antamiseen ei kuitenkaan tarvita tietokilpailua siitä, kuka ymmärtää
parhaiten unionin päätöksentekorakenteita vaan riittää, että kukin
puolue kykenee esittämään selkeän ja toisista erottuvan EU-linjansa.

Julkaisu Eurooppalaistuneet europarlamenttivaalit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Säröilevä kansallinen EU-konsensus

Suomi on mielenkiintoinen esimerkki tämän tyyppisestä kehityksestä, sillä muutamassa vuodessa maan kolmen ison puolueen puoluekentästä on tullut neljän ison puolueen peliareena. Muutoksen seurauksena kansallinen EU-poliittinen konsensus on säröillyt.

Varsinkin jäsenyytensä alkuaikoina Suomi pyrki aktiivisesti syventyvän integraation kautta syntyviin ytimiin EU:ssa. Aktiivisesta lähestymistavasta vallitsi verrattain vahva sisäpoliittinen konsensus. EU-politiikkaa lähestyttiin kuin ulkopolitiikkaa ja euroskeptikkojen protesti oli pääosin säröääni julkisen keskustelun marginaalissa. Poikkeus vahvistaa säännön: vuonna 1998 Suomen Keskusta äänesti Euroon liittymistä vastaan.

Euroskeptisyyden nousu eduskuntavaaleissa 2011

Huhtikuussa 2011 pieneen tilaan ahtautunut euroskeptisyys purkautui Suomessa voimalla. Vaikka ensimmäiset merkit mielipideilmapiirin muutoksesta nähtiin jo Euroopan parlamentin vaaleissa 2009, eduskuntavaalitulokset olivat historialliset useiden puolueiden kannatuslukujen osalta. Draaman keskiössä oli ennen kaikkea euroskeptisten perussuomalaisten huima nousu, jonka odotettiin johtavan Suomen EU-politiikan suunnan muutokseen.

Kuten olen toisaalla kollegani kanssa argumentoinut, nykyhallituksen EU-politiikka onkin ollut aikaisempaa varautuneempaa, mutta muutoksen voimaa yliarviointiin vaalien jälkimainingeissa. Suomen EU-politiikan muutos on ollut verrattain rauhallinen, mikä kertoo poliittisen kulttuurimme konsensushakuisuudesta: protestiliike vesitetään sulauttamalla osa liikkeen esittämästä kritiikistä poliittiseen valtavirtaan.

Perussuomalaiset ovat vaikuttaneet Suomen kansalliseen EU-politiikkaan erityisesti retoriikkansa avulla oppositiossa. Sisäpoliittinen EU-konsensus, joka perustui ainakin osittain kansalaisten välinpitämättömyydelle EU-politiikkaa kohtaan, on toistaiseksi ohi. EU on noussut vaalien asialistan kärkeen ja oppositiopolitiikan aseeksi. Kataisen hallitukselle on elintärkeää huolehtia valtioneuvoston sisäisestä yhtenäisyydestä, sillä hallituksen liikkumatila Suomen virallisia neuvottelukantoja muodostettaessa on kansallismielisemmässä sisäpoliittisessa ympäristössä aikaisempaa kapeampi.

EU-kriittisyys politiikan nykytrendi

Euroskeptinen jäsenmaa Suomi ei ole. Nykyhallituksen lähestymistapaa voisi kutsua EU-kriittisyydeksi. EU:sta tulevia politiikkaehdotuksia ei oteta annettuna, vaan niitä tarkastellaan kriittisesti, vaikka se tarkoittaisikin poikkiteloin heittäytymistä EU-jäsenmaiden enemmistön näkemystä vastaan. Kansallisen demokratian näkökulmasta poliittinen liikehdintä tähän suuntaan ei ole ongelmallinen, sillä varovaisempi kansallinen EU-politiikka kertoo siitä, että Suomessa voi yhä vaikuttaa äänestämällä vaaleissa. Tämä kuulostaa ehkä itsestäänselvyydeltä, mutta sitä se ei ole kaikissa EU-maissakaan.

Sisäpoliittisten muutosten ohella Suomen lähestymistavan muutosta selittää tietysti myös Euroopan taloudellinen tilanne ja EU:ssa vallitseva pyrkimys ratkaista tilanne talousintegraatiota syventämällä. EU:n poliittisen järjestelmän kehitys on tuonut esille sellaisia Suomen EU-politiikan linjauksia, joita ei ole aikaisemmin tarvinnut korostaa, kuten esimerkiksi skeptisyyden liittovaltiokehityksen edessä. Yksi Suomen suurimmista sisäpoliittisista haasteista onkin nyt etsiä kestävä EU-politiikan kansallinen kompromissi eri suuntiin vetävien voimien väliltä.

Julkaisu EU-politiikka on nyt sisäpolitiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.