Rebellion on katsottavissa verkossa DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalien ajan 31.1.-6.2.2022.

Maia Kenworthyn ja Elena Sánchez Bellotin dokumenttielokuva Rebellion kuvaa Elokapinana Suomessa tunnetun Extinction Rebellionin (XR) synnyn alkuvaiheita Iso-Britanniassa. Elokuva kertoo liikkeen radikaalien taktiikoiden vaikutusvallasta mutta myös valtion väkivaltaisista tukahduttamispyrkimyksistä. Samalla se valottaa intiimisti uuden ympäristöliikkeen myrskyistä alkua ja sisäisiä jännitteitä.

Valtioiden ja teollisuuden toimet ilmastonmuutosta ja kuudennetta massasukupuuttoa vastaan näyttävät kutistuneen päästökauppaan, hamassa tulevaisuudessa siintävään hiilineutraaliuteen ja päästökompensaatioilla kikkailuun.

 Elokuva valottaa intiimisti uuden ympäristöliikkeen myrskyistä alkua ja sisäisiä jännitteitä.

Tyytymättömyydestä näennäisratkaisuihin ilmasto- ja ympäristökatastrofin syventyessä joukko aktivisteja perusti lokakuussa 2018 uuden toimintaryhmän, jolle he antoivat nimen Extinction Rebellion – kapina sukupuuttoa vastaan. Heidän tavoitteenaan oli herätellä ihmisiä huomaamaan nykyisten toimien riittämättömyys ja synnyttää uusi liike, joka kamppailee kaikin keinoin elollisen elämän tuhoutumista vastaan.

Dokumentintekijät Kenworth ja Bellot pääsivät kuvaamaan läheltä tämän aktivistiryhmän vimmaista syntyä ja laajenemista globaaliksi liikkeeksi vuoden 2019 aikana.

Ilmastoapatiaa vastaan

Extinction Rebellionin vaatimuksena on ollut alusta alkaen se, että vallanpitäjien tulisi julistaa ilmastohätätila. Jotta viesti menisi perille, he pyrkivät mahdollisimman suureen mediahuomioon. Huomion ja sen luoman poliittisen paineen vuoksi isot mielenosoitukset keskustojen ytimissä ja väkivallaton kansalaistottelemattomuus ovat aktivismin keskeiset työkalut.

Dokumentti seuraa XR:n ensimmäisen massatapahtuman – ”Huhtikuun kapinan” (The April Rebellion) – järjestämistä Lontoossa huhtikuun 2019 aikana, jolloin aktivistit valtaavat tärkeitä kaupallisia ja poliittisia alueita, kuten Oxford Circus’in, Waterloon sillan ja Parliament Squaren.

Yksitoista päivää kestävässä suurmielenosoituksessa aktivistit pitävät puheita rekan lavoilta, istuttavat puita, huutavat iskulauseita kylttien kanssa, skeittaavat kaduille tuoduilla rampeilla ja tanssivat karnevalistisissa tunnelmissa. Päättäväinen mutta riehakas henki välittyy käsin kosketeltavana: ilmassa on toivoa.

Dokumentti seuraa myös läheltä, miten XR:n aktivistit kiinnittävät itsensä ketjuilla tai liimalla fossiilikapitalismia edustavien yritysten, kuten Shellin, pääkonttoreiden oviin. Näin poliiseilta vie aikaa pidättää ja viedä protestoijia putkaan – sillä välin media ehtii paikalle raportoimaan aktivistien viestin.

Päättäväinen mutta riehakas henki välittyy käsin kosketeltavana: ilmassa on toivoa.

Kuten eräs aktivistiryhmän ydinjoukosta huomauttaa, XR:n harjoittama väkivallaton suora toiminta ja kansalaistottelemattomuus ovat saaneet vaikutteita muun muassa 1900-luvun alun suffragetti- eli äänioikeusliikkeestä ja etenkin sen radikaalista siivestä. Työläisnaiset taistelivat Britanniassa naisten äänioikeuden puolesta niin mielenosoituksilla ja nälkälakoilla kuin parlamenttitalon kaiteisiin kahliutumalla.

Suffragettiliikkeen keskeisin iskulause ”Tekoja, ei sanoja!” (engl. Deeds not words!) saa uuden ja kiinnostavan tulkinnan elokapinallisilla, joiden ydinviesti maiden hallituksille kuuluu ”Kertokaa totuus!” (Tell the truth!). Totuuden kertomista voidaan pitää myös radikaalina tekona eikä vain sanahelinänä. Ajatuksena on, että tosiasioiden paljastaminen ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta pakottaisi toimimaan.

Paine kasvaa

”Huhtikuun kapina” on tehokas. Aktivistiryhmän keskushahmot iloitsevat siitä, että poliisi on pidättänyt kahdeksan päivän aikana yhteensä 1130 aktivistia. Eli hiukan enemmän kuin suffragettien vuosien mittaisessa suorassa toiminnassa yhteensä. Juhlan aiheena eivät kuitenkaan ole pelkät pidätykset vaan se, että protestoijien ääni on kuultu.

Toukokuussa brittiparlamentti julistaa ilmastohätätilan ensimmäisenä valtiona maailmassa.

Aktivistien mielenosoitukset ja muut painostustaktiikat tuottavat tulosta, sillä Britannian vanavedessä ilmastohätätilan julistavat myös muuan muassa New Yorkin ja Pariisin kaupungit sekä Japanin valtio. Liike kasvaa globaaliksi ja sen tuttuja, massasukupuuton kiihtymiseen viittavia tiimalasisymboleja nähdään mielenosoittajien kylteissä ympäri maailmaa.

Jotta pelkistä ilmastojulistuksista ryhdyttäisiin myös ilmastotekoihin, XR kasvattaa painetta jatkamalla Lontoossa mielenosoituksia ja kansalaistottelemattomuutta. Dokumentin perusteella on selvää, että painetta lisää myös Lontoon poliisi.

Aktivistien mielenosoitukset ja muut painostustaktiikat tuottavat tulosta, sillä Britannian vanavedessä ilmastohätätilan julistavat myös muuan muassa New Yorkin ja Pariisin kaupungit sekä Japanin valtio.

Oikeistohallituksen mandaatilla poliisi kieltää kaikki Extinction Rebellionin mielenosoitukset ja muut ”melua” aiheuttavat tempaukset syksyllä 2019, tekee ”ennaltaehkäisevän” iskun XR:n päämajaan ja varastoon sekä häätää väkivaltaisin ottein rauhanomaiset mielenosoittajat kaduilta ja puistoista.

XR:n mielenosoitusten kieltäminen Lontoon alueelta kytkeytyy Britannian hallituksen ehdotukseen uudesta rikoslaista, joka pyrkii muun muassa rajoittamaan yhteiskuntaa ”häiritseviä” protesteja ja lisäämään poliisin valtuuksia niiden kitkemisessä. Kenet tahansa, jonka katsotaan rikkovan lakia, voitaisiin pidättää ja tuomita jopa kymmeneksi vuodeksi vankilaan.

Oikeistohallituksen mandaatilla poliisi kieltää kaikki Extinction Rebellionin mielenosoitukset ja muut ”melua” aiheuttavat tempaukset.

Viranomaisten otteiden koventuminen sanan- ja kokoontumisenvapautta käyttäviä aktivisteja vastaan tuo mieleen Elokapinan rauhanomaisen mielenosoituksen Suomessa lokakuussa 2020, jonka poliisi keskeytti suihkuttamalla mielenosoittajia kaasusumutteella. Poliisi perusteli voimatoimiaan sillä, että mielenilmaus aiheutti haittaa liikenteelle.

Britanniassa korkein oikeus lopulta kumosi XR:n mielenosoituskiellon lainvastaisena, mutta ehdotus uudeksi rikoslaiksi on edelleen käsiteltävänä. Suomessa puolestaan mielenosoittajien kaasusumutukseen osallistuneita poliiseja epäillään pahoinpitelystä ja virkarikoksista.

Sisäiset jännitteet

Dokumentti rajaa aktivistien tarkastelun muutamaan avainhahmoon, jotka ovat olleet perustamassa Extinction Rebellionia. Vaikka liike on pyrkinyt toimimaan demokraattisesti ilman hierarkiaa ja johtajia, entinen luomuviljelijä Roger Hallam Walesista näyttäytyy elokuvassa johtohahmona. Satojen jatkuva epäonnistuminen poikkeuksellisen runsaiden sateiden vuoksi pakotti hänet omien sanojensa mukaan perustamaan XR:n.

Hallam on ristiriitainen henkilö. Hän puhuu kärjistäen, pilke silmäkulmassa ja nauraa räiskyvästi heitoilleen. Hallam näkee, että yhteiskunnan halvaannuttaminen ja pidätykset suffragettien hengessä ovat XR:n tärkein tapa saada asialleen näkyvyyttä. Hän pitäytyy jääräpäisesti omissa näkemyksissään, vaikka muut aktivistit olisivat eri mieltä paitsi keinoista ja kohteista, myös liikkeen sisäisistä neuvottelustrategioista.

Dokumentissa Hallamin suoran toiminnan ryhmä esimerkiksi kiipeää junavaunujen katoille Lontoon aamuruuhkassa. Huonoa harkintaa osoittaa se, että liikenteen pysäyttäminen ei kohdistunut rikkaaseen eliittiin vaan työväenluokkaisiin matkustajiin.

Hallamin dominoiva ja kompromisseihin taipumaton tyyli yhdistettynä poliisin koviin otteisiin liikettä kohtaan ajaa ydinjoukon erimielisyyksiin. Monet aktivistit haluavat laajentaa huomiota ympäristöasioista sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, antirasismiin ja ihmisoikeuksiin. Hallam puolestaan kokee tämän sivupoluille poukkoiluna.

Liikenteen pysäyttäminen ei kohdistunut rikkaaseen eliittiin vaan työväenluokkaisiin matkustajiin.

Esimerkiksi aurinkopaneelien ja sähköautojen akkujen valmistukseen tarvittavan koboltin louhinnassa Kongon demokraattisessa tasavallassa on käytetty lapsityövoimaa. Rikkaiden maiden vihreä siirtymä uhkaa siis vahvistaa kolonialistisen kapitalismin valtarakenteita, jos ympäristökriisiä ratkaistaan välittämättä tasa-arvosta ja globaalista oikeudenmukaisuudesta.

Jännite tavoitteiden välillä henkilöityy Hallamin ja hänen tyttärensä, nuorempaa aktivistipolvea edustavan Savannah Lovelockin väliseksi kiistaksi aktivistien kokouksessa. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään mehevästä sukupolviriidasta, kuten dokumentti näyttää vihjaavan tunnepurkausta tallentaessaan.

Kokenut juristi ja entinen hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) raporttien pääkirjoittaja Farhana Yamin – joka liimasi itsensä ”Huhtikuun kapinan” aikana Shellin pääkonttorin ulkolaatoitukseen – korostaa jo elokuvan alkumetreillä, että ympäristökriisin ratkaisu edellyttää globaalia oikeudenmukaisuutta.

Epädemokraattinen toiminta koituu lopulta Hallamin syrjäyttämiseksi XR:stä.

Kapina jatkuu

Ympäristöliikkeen uuden tulemisen ohella Kenworthyn ja Bellotin dokumentti kuvaa oivallisesti nykyajan aktivismin haasteita. Kuten elokuva näyttää, ne eivät lopu passiivisten mutta ilmastotoimien vaatimattomuuden havahduttamien joukkojen herättelyyn. Tai sisäisiin erimielisyyksiin toiminnan tavoitteista ja keinoista.

Uhkana ovat myös poliisiväkivalta ja oikeistohallitusten pyrkimykset rajoittaa demokratian peruspilareita, sanan- ja kokoontumisvapautta. Toisaalta mediakeskustelukin on toisinaan vääristänyt ilmastoaktivismia: kohteena on usein protestoijien toiminta eikä heidän viestinsä.

Seuraava kapina siintää jo horisontissa.

Siinä missä dokumentti valaa uutta uskoa joukkovoimaan ilmastonmuutoksen ja lajituhon vastustamisessa, globaali pandemia varjostaa sen tulevaisuutta. Koronarajoitusten takia ympäristöaktivismin kohtalona on viime vuosina ollut isojen mielenosoitusten välttäminen ja toiminnan siirtäminen virtuaaliseksi.

Tämä tuskin on kapinan loppu. Seuraava ”Huhtikuun kapina” siintää jo horisontissa.

Filosofi Sanna Karhu (FT, VTM) työskentelee tutkijatohtorina sukupuolentutkimuksessa Helsingin yliopistossa. Hän on erikoistunut feministiseen filosofiaan, poliittiseen filosofiaan, queer- ja transteoriaan, ekofeminismiin ja kriittiseen eläintutkimukseen.

Julkaisu DocPoint-arvio: Kapina elonkirjon puolesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaista mediatilaa jälleen kerran kuohuttaneen Elokapinan kesäkuinen protestointi on saanut osakseen laajaa julkisuutta. Ryhmä itse kuvailee toimintaansa ”kansalaistottelemattomuus”-sanan avulla omassa viestinnässään. Elokapinaa käsittelevässä uutisoinnissa kansalaistottelemattomuuden käsitteen läpivalaisu on kuitenkin jäänyt sivuun siitä huolimatta, että juuri protestoinnin muoto on herättänyt mitä suurinta huomiota ja ärsyyntymistä.

Uutisointi on rakentanut korostuneen lakiteknisen näkökulman. On puhuttu paljon poliisin toimivallasta ja tarpeesta hahmottaa välimaastoa mielenosoittajien oikeuksien ja yleisön oikeuksien välillä. Tässä retoriikassa muut kansalaistottelemattomuuteen liittyvät näkökulmat ovat jääneet vähemmälle huomiolle, ja Elokapinan toimintaa on käsitelty lähinnä tavanomaisen mielenosoittamisen kehyksen sisällä. Tällöin näkyvyyden saavuttamisen tematiikka on hallinnut sitä, miten kansalaistottelemattomuus nähdään.

Uutisointi Elokapinasta on rakentanut kansalaistottelemattomuudesta korostuneen lakiteknisen näkökulman. On puhuttu paljon poliisin toimivallasta ja tarpeesta hahmottaa välimaastoa mielenosoittajien oikeuksien ja yleisön oikeuksien välillä.

Asiaa ei auta myöskään se, että Elokapinan toimijat ovat haastatteluissa korostaneet kansalaistottelemattomuutta toimintakeinona, jossa luodaan häiriötä julkisen huomion saamiseksi. Koska Elokapina ei ole avannut kansalaistottelemattomuuden käsitettä haastattelutilanteessa yksityiskohtaisemmin, se on ollut mukana luomassa itsestään haitan ja häiriön arviointiin keskittyvää puhetapaa. Näin myöskään vakiintuneen median ei ole tarvinnut avata kansalaistottelemattomuuden käsitettä, vaan se on voinut nojata arkiymmärrykseen asiasta.

Tällainen yleinen näkemys kansalaistottelemattomuudesta, jossa lain rikkominen nähdään pelkkänä julkisuuden strategiana, on turhan yksinkertaistava. Se sivuuttaa käsitteen yli satavuotiaasta historiasta nousevat rajaukset ja ymmärtämisen tavat, jotka tekevät kansalaistottelemattomuudesta tietynlaisen demokraattisen poliittisen toiminnan muodon. Kansalaistottelemattomuudella on erityinen kulttuurillinen tehtävä, minkä vuoksi meidän tulisi perustuslaillisessa demokratiassa sietää sitä.

Kansalaistottelemattomuuden hyvin lyhyt historia

Sana ”kansalaistottelemattomuus” on suora käännös englannin kielen termistä civil disobedience. Termi tulee Henry David Thoreaun (1817–1862) esseen ”Resistance to Civil Government” postuumin uudelleenjulkaisun nimestä “Civil Disobedience” (1866). Itse esseessä termi ei kuitenkaan esiinny, vaikka anakronisesti sitä luetaankin kansalaistottelemattomuuden klassikkona. Esseessä Thoreau selittää päätöstään kieltäytyä maksamasta verojaan, joiden hän katsoo tukevan orjuuden sekä Meksikon ja Yhdysvaltain välisen sodan tapauksissa moraalitonta toimintaa.

Tietynlaista poliittista toimintaa kuvaavaksi käsitteeksi civil disobedience muuttui Mahatma Gandhin (1869–1948) myötä, kun tämä käytti termiä kuvatakseen ja kääntääkseen kehittämäänsä toimintaideologiaa satyagrahaa englanninkielisille toimittajille. Näiden uutisten mukana termi levisi ympäri maailmaa yhdistettynä protestoinnin merkityskontekstiin.

Koska Elokapina ei ole avannut kansalaistottelemattomuuden käsitettä haastattelutilanteessa yksityiskohtaisemmin, se on ollut mukana luomassa itsestään haitan ja häiriön arviointiin keskittyvää puhetapaa.

Satyagraha (Sanskrit: सत्याग्रह; satya: ”totuus”, āgraha: ”vaatiminen” tai ”kiinnipitäminen”) voidaan ymmärtää kansalaistottelemattomuuden esiasteeksi, jossa Gandhi yhdisti jo vakiintuneeseen passiivisen vastarinnan käsitteeseen erilaisia hindulaisesta ja jainalaisesta filosofiasta sekä Leo Tolstoin välittämästä kristillisen anarkismin traditiosta saamiaan vaikutteita.

Yksinkertaistetusti lopputuloksena oli protestointimuoto, jossa korostettiin väkivallattomuuden, uhrautuvaisuuden, rangaistuksen hyväksymisen ja julkisuuden ideaaleja yhdistettynä oikeudenmukaisuuden ja totuuden vaatimiseen.  Satyagrahan kautta intialaiset itsenäisyysaktiivit pyrkivät symbolisen lainrikkomisen ja viranomaisten kanssa yhteistyöstä kieltäytymisen kautta osoittamaan samanaikaisesti brittiläiselle kolonialistivallalle sekä intialaiselle väestölle, ettei heitä voida hallita, jos he eivät suostu alistumaan.

Tässä imperialistisessa kontekstissa kansalaistottelemattomuus liittyi siis korostuneesti itsemääräämisoikeuden vaatimiseen.  Näin nykyaikaisen kansalaistottelemattomuuden keskeisimmät ominaispiirteet muodostuivat.

Intialaiset itsenäisyysaktiivit pyrkivät symbolisen lainrikkomisen ja viranomaisten kanssa yhteistyöstä kieltäytymisen kautta osoittamaan samanaikaisesti brittiläiselle kolonialistivallalle sekä intialaiselle väestölle, ettei heitä voida hallita, jos he eivät suostu alistumaan.

Kansalaistottelemattomuuden käsite olisi voinut jäädä pelkäksi historialliseksi kuriositeetiksi, elleivät Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeen aktiivit James Bewel, James Lawson ja Martin Luther King Jr. olisi kiinnostuneet Intian esimerkistä ja perehtyneet satyagrahaan. Heidän myötävaikutuksestaan kansalaistottelemattomuudesta tuli liikkeen keskeinen vaikuttamisen keino ja käsite iskostui lopullisesti globaaliin tietoisuuteen aktivistipiireistä akatemiaan.

Tärkeä ero Intian ja Yhdysvaltojen kontekstien välillä oli, että Yhdysvaltain kansalaisoikeusliike käytti kansalaistottelemattomuutta vaatiakseen oikeuksia, jotka se näki perustuslaillisiksi oikeuksikseen. Kansalaistottelemattomuus ei vedonnut itsemääräämisoikeuden puutteen aiheuttamaan legitimaatiokriisiin, eli siihen, että Brittien valtaa Intiassa ei voitu pitää hyväksyttävänä ja velvoittavana, sillä alistettujen intialaisten näkökulmasta he eivät saaneet määrätä itsensä hallitsemisesta.

Yhdysvaltain kansalaisoikeusliike käytti kansalaistottelemattomuutta vaatiakseen oikeuksia, jotka se näki perustuslaillisiksi oikeuksikseen.

Sen sijaan Yhdysvalloissa kansalaistottelemattomuus vetosi ristiriitaan osavaltioiden lainsäädännön, kansallisen lainsäädännön, perustuslain ja perustuslakia edeltävien moraalisten periaatteiden, kuten vapauden ja tasa-arvon välillä.

Tässä kontekstissa kansalaistottelemattomuus erosi lopullisesti anarkismin ja voimassa olevien lakien auktoriteetin kieltämisen merkityshorisonteista. King pyrki argumentoimaan, että kansalaistottelemattomuus ”ilmaisee korkeinta kunnioitusta lakia kohtaan”, kun sen avulla pyritään osoittamaan rakentavaa kritiikkiä lakia ja sen soveltamista kohtaan sekä herättämään yhteisön oikeudenmukaisuuden tajua.

Kansalaistottelemattomuus lainsäädäntöä kannattelevan legitimiteetin tarkasteluna

Historiallinen näkökulma näyttää, miten kansalaistottelemattomuuden ideana on symbolisen lainrikkomisen kautta esitetty haaste voimassa olevan yhteiskunnallisen järjestyksen hyväksyttävyydelle. Kansalaistottelemattomuuden ymmärrettävyyden kannalta onkin aina keskeistä kysyä, miksi voimassa oleva järjestelmä on epäoikeudenmukainen tavalla, joka tekee sen sietämisen mahdottomaksi. Kansalaistottelemattomien pitäisi puolestaan avoimesti viestiä vastaus tähän kysymykseen.

Kansalaisoikeusliikkeen inspiroima kansalaistottelemattomuutta käsittelevä akateeminen keskustelu on tuottanut jokseenkin erilaisia, mutta toisiaan täydentäviä tapoja hahmottaa, mistä kansalaistottelemattomuuden ja lain välisessä suhteessa on kyse, ja miksi kansalaistottelemattomuus voi olla oikeutettua.

Yhdysvaltalainen filosofi John Rawls (1921–2002) korostaa ajatusta, jonka mukaan kansalaistottelemattomuus kohdistuu erilaisten oikeuden tasojen, kuten perustuslain ja tavallisten säädösten tai niiden tulkinnan, välisten ristiriitojen ja niistä nousevien epäoikeudenmukaisuuksien poistamiseen. Sen voikin nähdä yhteiskunnallisten instituutioiden vakauden ylläpitäjänä ja vahvistajana, sikäli kun sen avulla voidaan kiinnittää huomio törkeisiin epäoikeudenmukaisuuden tilanteisiin.

Rawls sanoo, että koska ”kansalaistottelemattomuutta oikeutettaessa […] vedotaan yleisesti jaettuun oikeudenmukaisuuden käsitykseen, joka on poliittisen järjestyksen perustana”, se palvelee näitä periaatteita koskevaa keskustelua ja niiden yleistä tunnettavuutta.

Kansalaistottelemattomuuden ymmärrettävyyden kannalta onkin aina keskeistä kysyä, miksi voimassa oleva järjestelmä on epäoikeudenmukainen tavalla, joka tekee sen sietämisen mahdottomaksi. Kansalaistottelemattomien pitäisi puolestaan avoimesti viestiä vastaus tähän kysymykseen.

Saksalaisen filosofin Jürgen Habermasin (s. 1929) mukaan kansalaistottelemattomuus viittaa kohti yleisiä ja jaettuja periaatteita, jotka ylipäätään mahdollistavat perustuslaillisen demokratian moraalisen hyväksyttävyyden ja joihin kansalaisten lakia kohtaan tunteva tottelevaisuus lopulta nojaa. Näiden periaatteiden oikeellisuus ei synny säädetystä positiivisesta oikeudesta.

Sen sijaan kyse on sellaisista prosessioikeutta edeltävistä ”tunnustamisen arvoisista periaatteista, joiden valossa se mikä on laillista, voidaan oikeuttaa legitiimiksi – ja, mikäli tarpeellista, voidaan hylätä ei-legitiiminä”. Legitimiteetti tarkoittaa vallan oikeutusta. Habermas viittaa kansallissosialistiseen Saksaan varoittavana esimerkkinä siitä, ettei laillisuuden ja hyväksyttävyyden välille voida koskaan vetää absoluuttista yhtäläisyyttä.

Kansalaistottelemattomuus tukee demokratian eetosta

On syytä painottaa, että kansalaistottelemattomuuden merkitys ei tyhjene viestintään epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista. Sillä on perustuslaillisissa demokratioissa merkittävä kulttuurillinen tehtävä, koska se ohjaa havaitsemaan legitimiteetin ja lainmukaisuuden välisen jännittyneisyyden, joka arkielämässämme usein katoaa valtion virallisen muotokielen alle. Tehdessään jännittyneisyyden havaittavaksi se mahdollistaa laajemman julkisen keskustelun niistä periaatteista, jotka elävöittävät demokraattista perustuslaillista järjestelmää.

Kansalaistottelemattomuuden sietäminen toimiikin Habermasia ja Rawlsia mukaillen ”lakmustestinä”, eli suuntaa antavana merkkinä, jonka kautta voidaan havaita valtion olemus ”kypsän demokraattisuuden” ja ”autoritaarisen legalismin” välillä.

On mielenkiintoista, kuinka vastahakoisesti vakiintunut media on antanut Elokapinalle mahdollisuuksia todella selittää toimintansa taustaa ja pikemminkin pyrkinyt määrittelemään kesäkuun tapahtumat ulkopuolelta.

Kypsä demokraattinen kulttuuri ei viittaa enemmistön ylivoimaiseen valta-asemaan ja sen turvin rakennettuun erehtymättömään lakiin oikeuttaessaan itseään. Sen sijaan sen ytimessä tulee olla rehellinen yritys ylläpitää sellaista kulttuurillista ilmapiiriä, jossa niin enemmistöt kuin vähemmistöt voivat tunnustaa ja keskustella jaetuista arvoista, joiden takia he valitsevat demokraattisen prosessin vapaasta tahdostaan.

Kansalaistottelemattomuudelle on keskeistä, että tottelemattomat pyrkivät puolustamaan näkökulmaansa tarkoin ja harkituin argumentein julkisuudessa. Tästä näkökulmasta onkin mielenkiintoista, kuinka vastahakoisesti vakiintunut media on antanut Elokapinalle mahdollisuuksia todella selittää toimintansa taustaa ja pikemminkin pyrkinyt määrittelemään kesäkuun tapahtumat ulkopuolelta.

Olisi yhteiskunnallistesti merkittävää saada kuulla juuri protestoijien itsensä kertomana, miksi heidän mielestään ”yhteiskuntasopimus on rikki”. Tällaisen mahdollisuuden antaminen olisi kansalaistottelemattomuuden sietämistä ja merkki siitä, että Suomi on terve kansalaisyhteiskunta.

Elmo Kalvas on yhteiskuntatieteiden maisteri ja valtio-opin jatko-opiskelija Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Kansalaistottele­mattomuus: julkisuuden strategiasta legitimiteetin kritiikkiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.