Stanley, Jason: (2022) Näin toimii fasismi. Vastakkainasettelun politiikka. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. niin & näin. 187 s.

Ukrainan sodan yhteydessä Venäjän hallinto on sotapropagandassaan puhunut paljon fasismista ja natsismista aitoon neuvostohenkeen. Se on jossain määrin vaimentanut keskustelua siitä, mitä fasismi tällä hetkellä on ja miksi siitä täytyy olla huolissaan. 

Fasismista useimmille tulevat ensimmäisenä mieleen maailmansotien välillä vaikuttaneet Italian fasistinen hallitsija Benito Mussolini ja hänen aatteellinen pikkuserkkunsa, Saksan kansallissosialistien eli natsien johtaja Adolf Hitler. Kuten historioitsija Stanley G. Payne vuonna 1995 julkaistussa klassisessa tutkimuksessaan A History of Fascism  osoitti, fasistisia liikkeitä löytyi maailmasotien välisestä Euroopasta kaikista valtioista; suomalainen fasistinen liike on sekin asetettu osaksi eurooppalaista fasistista liikehdintää.

Ukrainan sodan yhteydessä Venäjän hallinto on sotapropagandassaan puhunut paljon fasismista ja natsismista aitoon neuvostohenkeen.

Fasismin analysointi vaikuttaa monista epäajankohtaiselta ajassa, jossa esimerkiksi Venäjän presidentti Vladimir Putin on sotapropagandassaan leimannut fasisteiksi lähes koko demokraattisen maailman. Tästä sakkapuheesta päästään hyvin yli toteamalla, että Venäjällä ja Neuvostoliitossa on ollut ja on yhä aivan omanlaisensa käsitys fasismista – erityisesti nyt, kun Putinin hallinto näyttäytyy totalitaristisena ja myös fasistisena. 

Valitettavasti fasismi elää ja voi hyvin myös 2020-luvulla, vaikkakin hieman toisella tavalla kuin mitä venäläinen sotapropaganda antaa ymmärtää. Tähän todellisempaan fasismin kokokuvaan juuri ilmestynyt suomenkielinen käännös fasismia käsittelevästä teoksesta pureutuu kiinnostavalla tavalla. 

Fasismi nyt 

Yalen yliopiston professori ja filosofi Jason Stanleyn suomeksi käännetty kirja Näin toimii fasismi on poleeminen johdatus fasismiin modernina politiikkana. Teos kuvaa esimerkkien avulla, miten fasistinen politiikka on hivuttautunut demokraattisiin järjestelmiin 2000-luvulla ja mitä vaikutuksia sillä on kansalaisyhteiskunnalle.

Erityisen paljon havaintoja tehdään Yhdysvaltojen politiikasta, mutta Stanley antaa lukuisia esimerkkejä myös Unkarin, Venäjän, Puolan ja Turkin kehityksestä kohti etujoukkoista yksinvaltiutta, jossa fasistisen politiikan tunnusmerkistö täyttyy.

Kirjan tärkeä ajatus on, että fasismi on keskuudessamme, ja sen aiheuttamista vaurioista demokratialle on syytä olla huolissaan.

Kun Unkari vie vähemmistöiltä oikeudet perustuslaissa, Puola kieltää rangaistuksen uhalla väittämästä historiankirjoituksessa, että puolalaiset olisivat osallistuneet holokaustiin, tai kun Yhdysvalloissa osavaltiot saavat oikeuden puuttua naisen oikeuksiin päättää omasta ruumiistaan, fasistisen politiikan tunnusmerkit täyttyvät. 

Kirjan tärkeä ajatus on, että fasismi on keskuudessamme, ja sen aiheuttamista vaurioista demokratialle on syytä olla huolissaan. Stanley vetää hyvin yhteen populististen, äärinationalististen ja äärikonservatiivisten liikkeiden muutosta, jossa on aistittavissa uuden suvaitsemattomuuden ja kansallisen sisäänpäin käpertymisen piirteitä. 

Demokratian hyväksikäyttäjät

Verrattuna niihin poliittisiin liikkeisiin, jotka toimivat demokraattisella poliittisella kentällä, fasististen liikkeiden tavoitteena on vain ja ainoastaan käyttää demokratiaa hyväkseen ja saavuttaa näin ehdoton valta. 

Saavutettuaan sen nämä liikkeet ryhtyvät tuhoamaan kansalaisyhteiskuntaa: poliittisia oikeuksia, vähemmistöjen ja maahanmuuttajien oikeuksia sekä yksilönvapauteen liittyviä oikeuksia. Stanleyn tulkinta on johdonmukainen: tällainen politiikka on fasismia – kääriytyy se sitten uskonnolliseen fanatismiin, propagandistisesti hyödynnettyyn kansallistunteeseen tai vain yhden poliittisen ryhmän vallanhaluun.

Fasismille on olennaista voimakas, valehteluun perustuva yhteiskunnan polarisointi ja viholliskuvien luominen kansakunnan sisälle: joukossamme on tämän ajattelun mukaan kunnon ihmisiä ja eri tavalla omia vapauksia ottavia loisijoita. Menneisyydessä asiat olivat paremmin: miehen, naisen ja perheen paikka määritelty ja ”ikiaikainen”, mutta globalisaatio ja vääränlainen yksilöllistyminen ja yksilönvapaus ovat uhka näille perinteisille arvoille. 

Kansakunta selviytyy näistä uhkakuvista fasistien mukaan vain yksinvaltiaan johtajan ja hänen poliittisen etujoukkonsa rakentaman kurin avulla ja ”vääränlaisten” ihmisryhmien oikeuksien tuhoamisella.

Fasismille on olennaista voimakas, valehteluun perustuva yhteiskunnan polarisointi ja viholliskuvien luominen kansakunnan sisälle.

Stanleyn kirja on monella tapaa amerikkalainen: se jäsentää fasismia rautalankamallilla ja osoittaa puheiden ja tekojen seuraukset hyvin konkreettisesti. Lukuisat viittaukset Yhdysvaltain entiseen presidenttiin Donald Trumpiin selittyvät sillä, että teos on kirjoitettu yhdysvaltalaiselle yleisölle. Samasta syystä rasismi, rotukysymykset ja aborttikeskustelu nousevat kirjassa tehokkain esimerkein kerta toisensa jälkeen esiin. 

Stanley kirjoittaa paikka paikoin melko poleemisesti ja jopa raivokkaasti: eipä sillä, esimerkit ovat kieltämättä valaisevia. Hän tuo esiin hyvin konkreettisesti sen, miten fasismi on käyttänyt demokraattista järjestelmää kasvualustanaan nykyajassa.

Historian vaaroja

Historiantutkijana kirjaa lukiessa minua vaivasi jonkin verran sellaisten historiallisten esimerkkien viljely, joista osassa on aistittavissa anakronismia. Toisin sanoen, kaikki erilaisten väestöryhmien syrjintä ja rasismi historiassa, josta Stanley tuo esimerkkejä, ei edusta vielä fasistista ajattelua. 

Vastavalistuksesta 1800-luvun mittaan noussut fasismi alkoi kehittyä poliittisiksi liikkeiksi 1900-luvun alussa yhteiskunnissa, joissa poliittinen järjestelmä oli kehittynyt demokraattiseksi. Kuten Stanleykin toisaalla toteaa, fasismin edellytys on yhteiskunnan demokraattisuus. Tästä syystä Yhdysvaltojen 1800-luku, jota tuskin voi pitää erityisen demokraattisena ja josta Stanley nostaa erityisesti rotukysymyksissä esimerkkejä, on fasismin määritelmän kannalta ongelmallinen valinta. 

Fasismin edellytys on yhteiskunnan demokraattisuus.

Vaikka yhdysvaltalaisilla on tapana korostaa vapautta ja demokraattisuutta, Yhdysvallat sulki kuitenkin vielä pitkälti 1900-luvun ajan valtavia väestöryhmiä poliittisen järjestelmän ulkopuolelle. Sinänsä syrjivä tai rasistinen politiikka ei tietenkään muutu yhtään sen paremmaksi, määritellään se sitten fasistiseksi tai ei. Kyse on käsitteellisestä tarkkuudesta.

Tapani Kilpeläisen suomennos on vetävä eikä aiheuta uudelleenlukemisen tarvetta. 

Fasismi on modernin yhteiskunnan vitsaus, kuten sen sisar kommunismikin. Kun valtiokommunismi on pitkälti historiaa ja sen nykyisiä edustajia voinee pitää pikemminkin filosofi Hannah Arendtin sanoin totalitaristisina ja itse asiassa fasistisina järjestelminä, nähtäväksi jää, millä tavalla fasismin romahdus tapahtuu. 

Marko Tikka on Suomen historian dosentti, tutkija ja yliopistonlehtori ma Tampereen yliopistossa. Hän on kirjoittanut yhdessä Oula Silvennoisen ja Aapo Roseliuksen kanssa teoksen Suomalaiset fasistit, Mustan sarastuksen airuet (WSOY 2016).

Julkaisu Kirja-arvio: Siitä oikeasta fasismista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Italia voidaan nähdä Euroopan yhdentymisen synnyinpaikkana: vuonna 1941 annettua Ventotenen julistusta pidetään Euroopan yhdentymisen perustusasiakirjana, minkä lisäksi sekä Euroopan ihmisoikeussopimus että Euroopan talousalueen perustussopimus on allekirjoitettu Roomassa. Siitä huolimatta liian moni italialainen ajattelee tänä päivänä, että Eurooppaa pitää vastustaa.

Näin kuullaan kerta toisensa jälkeen uutisissa Italian sisäministeri Matteo Salvinin vihamielisen kritiikin muodossa, kun hän jatkuvasti suomii eurooppalaisia instituutioita niiden maahanmuuttopolitiikan, euron puutteiden ja budjettikurin takia.

Olisi kuitenkin virhe syyttää yksinomaan tämänhetkisessä hallituksessa olevia valtajärjestelmän vastustajia tämän Eurooppa-vastaisen näkökannan valtavirtaan tuomisesta. Aiempien koalitiohallitusten jäsenet ovat tavanneet käyttää Eurooppaa ukkosenjohdattimena, jolla vastuuta eläkejärjestelmän uudistamisen ja sosiaalityön leikkausten kaltaisista muutoksista on hivutettu Brysselin suuntaan.

Eurooppa-vastainen keskustelu sikiää heikkenevistä taloudellisista olosuhteista.

Eurooppa-vastainen keskustelu sikiää heikkenevistä taloudellisista olosuhteista. Vaikka Italian bruttokansantuote on lähtenyt hienoiseen nousuun vuosikausien taantuman jälkeen, tuoreimpien lukujen mukaan maan asukkaista yli viisi miljoonaa elää absoluuttisessa köyhyydessä. Luku on suurin vuonna 2005 aloitettujen mittausten.

Synkän nykytilanteen vertailukohtana käytetään entistä useammin nostalgisen myyttistä menneisyyttä, jolloin valtion väitetään pitäneen huolta kansalaisistaan. Jos Facebook-ystävien joukossa on tarpeeksi monta italialaista, saa uutisvirrassaan nähdä Benito Mussolinin kuvia sekä kuvatekstejä, joissa perättömästi ja naurettavasti liioitellen luetaan erinäisiä hyvinvointi-innovaatioita ja talouselämän menestystarinoita fasistihallinnon ansioksi.

Tällaisia kirjoituksia eivät jaa ainoastaan Casapoundin, Forza Nuovan ja muiden uusnatsijärjestöjen jäsenet, vaan naapurit, ystävät ja vanhat luokkatoverit.

Toisen yleisen hokeman mukaan fasistihallinnon tarkoitusperissä ei ollut mitään rasistista, ja sen juutalaisvastaisen toiminnan selitetään johtuneen yksinomaan natsiliittolaisten pakotuksesta. Väitteen dramaattisuutta lisää entisestään se, että äskettäin tuli kuluneeksi 80 vuotta Italian rotumanifestin julkaisusta. Manifesti on lähes varmasti Mussolinin itsensä käsialaa, ja se pani alulle rotulainsäädännön, joka riisti Italian juutalaisilta perusoikeudet ja mahdollisti heidän karkoituksensa ja murhaamisensa natsien keskitysleireillä.

Italia yhdentyvän Euroopan rakentajana

Fasistien kultakaudesta kertova narratiivi ja näkemys Italiasta Euroopan hankalana syrjäseutuna ovat molemmat epätäydellisiä ja historiallisesti virheellisiä katsantokantoja. Italialaiset ovat olleet Euroopan yhdentymisen etulinjassa niin ajatuksen kuin toiminnankin tasolla sen alkuvaiheista lähtien. Euroopan mantereen integraatio oli näille yhtenäisen Euroopan ensimmäisille puolestapuhujille paras tie oikeudenmukaisempaan yhteiskuntajärjestelmään, jota moni Italiassa tänäkin päivänä toivoo.

Fasistien kultakaudesta kertova narratiivi ja näkemys Italiasta Euroopan hankalana syrjäseutuna ovat molemmat epätäydellisiä ja historiallisesti virheellisiä katsantokantoja.

Altiero Spinelli laati Ventotenen julistuksen yhdessä Ernesto Rossin kanssa ollessaan fasistihallinnon poliittisena vankina. Myöhemmin hän omisti koko elämänsä Euroopan laajuisen poliittisen yhteisön rakentamiselle.

Spinellin mielestä suvereniteetti sulki valtiot suljettuihin taloudellisiin lokeroihin, mikä aiheutti luonnostaan vihamielistä kilpailua ja maailmansotiin johtaneita itsetuhoisia malleja. Avoimessa ja yhtenäisessä Euroopassa vallitsisi rauha, minkä lisäksi työläisille suotu taloudellinen vapaus loisi entistä tasa-arvoisemman taloudellisen ja poliittisen järjestelmän.

Spinellin yhteistyökumppani Piero Calamandrei, joka oli yksi Italian sodanjälkeisen perustuslain laatijoista ja fasisminvastaisen vastarintaliikkeen jäsen, paneutui niihin insitutionaalisiin järjestelyihin, jotka takaisivat toimivat sosiaaliset oikeudet. Se oli Calamandrein näkemyksen mukaan ainoa keino demokratian säilyttämiseen.

Calamandreilla oli visio Euroopasta liittovaltiona, jossa kansallisvaltioiden perustuslait yhdessä eurooppalaisen perustuslain kanssa turvaisivat sekä virallisen että todellisen tasa-arvon vahvojen tuomioistuinten kautta.

Spinellin perintö vastatuulessa

Spinellin perintö elää yhä. Muutama viikko vuoden 2016 kesäkuussa Britanniassa järjestetyn brexit-kansanäänestyksen jälkeen Italian, Saksan ja Ranskan eli Euroalueen kolmen suurimman maan johtajat valitsivat Ventotenen paikaksi kolmenkeskisille neuvotteluilleen, joissa he vahvistivat sitoutumisensa Euroopan yhteisiiin arvoihin ja instituutioihin.

Angela Merkel, François Hollande ja Matteo Renzi eivät kuitenkaan olleet kaikkein uskottavimpia Ventotenen hengen sanansaattajia osallistuttuaan EU:n ankarimman talouskuurin toteuttamiseen.

Sittemmin samat valtionpäämiehet ovat joutuneet seuraamaan maidensa äärioikeiston merkittävää kasvua ja vaalimenestystä. Heistä kahden virkakausi on jo päättynyt ennen niin merkittävän poliittisen vaikutusvallan lähes täydelliseen menettämiseen.

Saatuaan vuoden 2014 eurovaaleissa 40 prosentin ääniosuuden Renzin demokraattisen puolueen osuus kutistui Italiassa viime maaliskuussa järjestetyissä parlamenttivaaleissa 18 prosenttiin. Perinteiset keskustavasemmistoäänestäjät ovat hylänneet puolueen katsottuaan sen ajavan pikemminkin yritysten kuin työväen ja keskiluokan etuja.

Oikeisto syyttää Italian demokraattista puoluetta ajoittamattoman maahanmuuton suosimisesta yhdessä EU:n kanssa. Tämän väitteen ansiosta Salvinin Lega-puolue nousi valtaan, minkä lisäksi puolue on tuoreiden mielipidetutkimusten mukaan ensimmäistä kertaa maan suurin puolue.

Vastarinnan pitkät perinteet – entä tulevaisuus?

Italiasta tuntuu puuttuvan uskottava vasemmisto, joka kykenisi innostamaan talouskriisien häviäjiä omaksumaan oikeudenmukaisuuden ja koko mantereen kattavan solidaarisuuden myönteisen narratiivin, joka johdattaisi heidät pois Legan rasistisen ja fasistisen vihjailun ääreltä. Tässä pyrkimyksessä Ventotenen ja Euroopan antifasistien perintö voisi olla tehokas työkalu.

Jos fasismin ote Italian kollektiivisesta muistista onkin luja, niin samoin on siihen kohdistuvan vastarinnan.

Jos fasismin ote Italian kollektiivisesta muistista onkin luja, niin samoin on siihen kohdistuvan vastarinnan. Mussolinin kuvia ehkä näkyy pitkin poikin sosiaalista mediaa sekä pikkukaupunkien baareja ja kirpputoreja, mutta toisaalta partisaanilaulu ”Bella Ciao” kaikuu edelleen kaduilla monenlaisissa kansalaisoikeuksia ja sosiaalisia oikeuksia puolustavissa mielenosoituksissa. Ympäri Italiaa seisoo partisaanien uhrausten muistoksi pystytettyjä sotamuistomerkkejä, joiden merkityksen kollektiiviselle muistille ja identiteetille moni historiantutkija on osoittanut.

Jos tämä ajatusmaailma elvytettäisiin ja Spinellin, Rossin, Calamandrein ja monen muun fasisminvastaisuudellaan Euroopan integraatiolle alkusysäyksen antaneen tahon tarinoita palautettaisiin mieliin ja popularisoitaisiin, voisi syntyä uudenlainen ajatusmaailma, jossa Italia ottaa roolikseen eurooppalaisten instituutioiden parantamisen eikä pidä niitä vihollisena. Se puhuisi autoritarismia vastustavan, solidaarisuuteen ja yhdenvertaisuuteen pohjautuvan Euroopan puolesta. Euroopan, johon Italiassa oman onnensa nojaan jätetyt voisivat toivottavasti ajan myötä uskoa.

Paolo Amorosa on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Kirjoitus on osa Euroopan muuttuvat kertomukset -sarjaa.

Julkaisu Eurooppa ja Italian historiallinen muisti ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toisen maailmansodan jälkeen ilmestyi merkittäviä syväanalyysejä kansallissosialismiin johtaneesta kehityksestä. Karl Polanyin Suuri murros (1944), Theodor Adornon ja Max Horkheimerin Valistuksen dialektiikka (1947) ja Hannah Arendtin Totalitarismin synty (1951) väittivät, ettei natsismi merkinnyt vain yhden sivistyskansan taantumista barbariaan, vaan eurooppalaista modernisaatiota leimanneen laajemman esineellistymiskehityksen huipentumaa.

Samansuuntaisen diagnoosin tarjosi Martin Heideggerin (1889–1976) essee Kirje humanismista (Brief über den ”Humanismus”, 1946, ilm. 1947). Esseen ominaispiirteenä oli väite, ettei kansallissosialismin tai esineellistymiskehityksen juuria tullut etsiä taloudesta tai kulttuurista vaan modernin filosofian välineellisyydestä. Kirje humanismista oli vuonna 1933 natsismista hullaantuneen Heideggerin välienselvittely paitsi filosofisen myös poliittisen menneisyytensä kanssa.

Esseen ajattelu on edelleen ajankohtaista, kun uusliberalistinen globalisaatio esineellistää uusia elämänalueita taloudellisen tuotteistamisen kohteiksi. Teoksen suosio on kuitenkin ongelmallista. Kun se painottaaa filosofisen kritiikin ensisijaisuutta, on sen avulla vaikeaa hahmottaa sen paremmin vuonna 2008 kriisiin ajautuneen uusiliberalismin kuin 1930-luvun maailmanpalon takaa löytyviä mekanismeja.

Maineen puhdistus

Heidegger nousi maailmanmaineeseen teoksellaan Oleminen ja aika (Sein und Zeit, 1927), joka vastoin länsimaisen filosofian universalistisia pyrkimyksiä asetti filosofian keskiöön aikaan ja paikkaan sidotun inhimillisen olemassaolon.

Vuonna 1933 Heideggerin maine kuitenkin tahriintui hänen julistautuessaan Freiburgin yliopiston lehtorina Adolf Hitlerin kannattajaksi. Sodan jälkeen Heidegger painotti etääntyneensä kansallissosialismista jo vuonna 1934 tajutessaan, ettei se ollut vastavoima esineellistymiskehitykselle, vaan sen huipentuma.

Vuonna 1933 Heideggerin maine tahriintui hänen julistautuessaan Hitlerin kannattajaksi.

Kirje humanismista oli Heideggerin ensimmäinen ulostulo sodan jälkeen. Se oli kommentti Ranskassa, jonka miehitysvyöhykkeeseen Freiburg kuului, pohdittuun kysymykseen: miten palauttaa usko ihmiseen sodan kauheuksien jälkeen? Niin katolinen kristillisyys, ihmiskasvoinen marxismi kuin ranskalaisfilosofi Jean-Paul Sartren eksistentialismi pyrkivät esiintymään ihmisarvon puolustajina.

Heidegger kuitenkin kysyi, eivätkö sodan kauheudet olleet seurausta juuri modernin maailman liiallisesta ihmiskeskeisyydestä. Nojatessaan ajatukseen ihmisestä maailman keskipisteenä – joko Jumalan kuvana, historian subjektina tai nietzscheläisenä nihilistinä – kristinusko, marxilaisuus ja eksistentialismi olivat ”humanismeina” osa ongelmaa, eivät ratkaisu. Viitaten natsismiin Heidegger totesi saman koskevan myös biologistista ja nationalistista ihmiskuvaa.

Kirje humanismista kertoi tarinan ”olemisen historiasta” (Seinsgeschichte), jonka alun muodosti antiikin filosofi Platonin näkemys totuudesta ikuisesti muuttumattomana ideana. Tätä seurasi länsimaisen filosofian vähittäinen etääntyminen platonismista sen muuttumattomuuden ihanteesta kuitenkaan tinkimättä.

Kohtalokkain käänne tapahtui uuden ajan kynnyksellä, kun filosofi René Descartes siirsi huomion Platonin ideoista ihmiseen itseensä. Lopputulemana tästä yli kahden vuosituhannen kehityksestä oli modernin aikakauden instrumentaalinen käsitys ajattelusta. Karl Marx tarkasteli todellisuutta yksinomaan inhimillisen työn kautta, Friedrich Nietzsche taas vallantahdon kohteena. Heidegger myönsi, ettei Oleminen ja aika ollut kyennyt täysin irrottautumaan modernista ihmiskeskeisyydestä.

Uskonnollista nöyryyttä säteilevä Kirje humanismista kannustaa ihmistä löytämään arvokkuutensa roolistaan ”olemisen paimenena”. Toisin kuin humanismit, tämä ei pyrkisi enää kohtalonsa herraksi eikä näkisi historiaa ihmisen vaan Olemisen itsensä aikaansaannoksena. Teos kehottaa etsimään ”toista alkua” kreikkalaisen filosofian esisokraattisesta alkuhämärästä.

Ranskalaisen postmodernismin raamattu

Heideggerin esseestä olisi tuskin koskaan tullut klassikkoa, jollei osa ranskalaista vasemmistoälymystöä olisi löytänyt siitä suurta innoittajaansa. Teoksen ansiosta Heideggerista tuli 1900-luvun jälkipuolen ranskalaisen filosofian avainhahmo.

Eksistentialismiin ja marxismiin pettyneet ja vuoden 1968 radikalismin jälkioireista kärsineet ”postmodernistit” näkivät esseen anti-humanismissa uuden filosofisen paradigman. Mikä vuonna 1946 oli oikeuttanut Heideggerin vetäytyä politiikasta esoteeriseen pohdiskeluun, oikeutti filosofi Jacques Derridan kaltaisille vasemmisto-heideggerilaisille siirtymisen kapitalismin kritiikistä epäpersoonallisten kielellisten valtarakenteiden purkamiseen.

Ranskalaiset näkivät teoksen paljastaneen eurooppalaisen valistustradition piilevät herruusvaatimukset. Niin marxilaisen emansipaatiokertomuksen kuin universaaleja ihmisoikeuksia ajavan liberalismin takaa paljastui yksi ja sama eurosentrisyys.

Heideggerin metafysiikan kritiikki resonoi myös nykyisellä uusliberalismin aikakaudella.

Heideggerin metafysiikan kritiikki resonoi myös nykyisellä uusliberalismin aikakaudella. Mitatessaan todellisuutta yhdellä ainoalla nimittäjällä – markkinaperustaisella tuotteistamisen ideaalilla – uusliberalismi ei näyttäydy vain taloustieteenä vaan platonismin viimeisimpänä muunnelmana.

Postmodernistit kritisoivat Heideggerin natsimenneisyyttä. Silti he näkivät Kirjeen humanismista oivaltavana, usein jopa etuoikeutettuna natsismin kritiikkinä, koska Heidegger oli oppinut nietzscheläisen vallantahdon petollisuuden vasta kantapään kautta.

Kirje humanismista ei kuitenkaan ole niin viaton kuin miltä näyttää. Ranskalaisten epähistorialliset lukutavat ovat olleet omiaan peittämään sen tosiasian, että essee oli paitsi filosofinen myös opportunistinen teos tilanteessa, jossa Heideggeria uhkasi hänen ajattelunsa samaistaminen natsibarbariaan ja pysyvä opetuskielto.

Mustat vihkot

Kirjeen humanismista onnistui suunnata huomio pois Heideggerin natsismin ympärillä virinneestä keskustelusta. Se maalasi kuvan filosofisille kysymyksille omistautuneesta ajattelijasta, jonka poliittinen virhearvio oli etäinen ja vähäpätöinen asia. Teos aloittaa Heideggerin henkilökohtaisen menneisyyden kaunistelun sekä osoittaa hänen tapansa asettaa mystiset epäpersoonalliset voimat vastuuseen kansallissosialismista.

Osin samaan aikaan kirjoitetut Mustat vihkot (Schwarze Hefte, 1931–1948) heittävät esseen ylle aiempaa synkemmän varjon.

Heidegger ei nähnyt esineellistymiskehitystä yksiselitteisen epäpersoonallisena voimana vielä vuonna 1934, kun hän kertoi etääntyneensä natsipuolueesta. Maailmansodan aikana, vuosia väitetyn etääntymisensä jälkeen, Heidegger sälyttää ”maailmanjuutalaisuudelle” merkittävän roolin tässä kehityksessä.

Mustat vihkot osoittaa Heideggerin antisemitismin olleen läpi kolmannen valtakunnan enemmän kuin provinsiaalista ennakkoluuloa.

Mustat vihkot luonnehti juutalaisia laskelmointiin, abstraktiin järkeilyyn ja masinointiin taipuvaiseksi maailmattomaksi kansaksi ja näkevät heidät, amerikkalaisuuden ja bolsevismin ohella, ”toista alkua” tavoittelevan Saksan suurena vihollisena.

Mustat vihkot osoittaa Heideggerin antisemitismin olleen läpi kolmannen valtakunnan enemmän kuin provinsiaalista ennakkoluuloa. Se oli intiimissä suhteessa hänen filosofiaansa.

Ajatus ”olemisen historiasta” kiteytyi 1930-luvun lopulla samaan aikaan, kun Heideggerin antisemitismi leimahtaa liekkiin. Saman niminen luento vuodelta 1938 sisälsi maininnan juutalaisten ”planetaarisesta rikollisuudesta”. Maininta kuitenkin sensuroitiin vuonna 1998 julkaistusta versiosta.

Heidegger saattoi omaksua antisemiittiset ajatuksensa Sionin viisaiden pöytäkirjoina tunnetuista surullisenkuuluisista väärennöksistä. On kuitenkin mahdollista, että häntä inspiroi Hitlerin Mein Kampf, jonka hän antoi veljelleen joululahjaksi vuonna 1931.

Kirjeen humanismista piirtämä kuva Heideggerista virheistään oppineena totalitarismin kriitikkona on harhaanjohtava. Jo kauan ennen Mustien vihkojen ilmestymistä Kirjettä humanismista”kuvattiin muun muassa ”nöyryyden kaapuun pukeutuneeksi uhmakkuudeksi”.

Mustat vihkot tukee tätä kuvausta. Liittoutuneiden vaatiessa saksalaisia vastuuseen rikoksistaan, Heidegger kommentoi tyrmistyttävästi, että Saksan suurin syyllisyys oli ollut sen kyvyttömyys uudistaa länsimainen kulttuuri. Tämä oli ”’kollektiivinen syyllisyys’, jonka suuruus ei olemukseltaan ole mitattavissa edes ’kaasukammioiden’ kammottavuudella”.

Heidegger kommentoi, että Saksan suurin syyllisyys oli ollut sen kyvyttömyys uudistaa länsimainen kulttuuri.

Tällaiset kommentit eivät ole omiaan vakuuttamaan, että Heidegger olisi luopunut antisemitismistään sodan jälkeen. Mustien vihkojen antisemitismi ja täydellinen empatian puute juutalaisten kärsimyksiä kohtaan asettavat Kirjeen humanismista itsekritiikin täysin uuteen valoon.

Sama koskee Kirjeen humanismista yhteydessä suomennettua esitelmää Maailmankuvan aika (1938), jonka alkuperäinen versio, toisin kuin vuonna 1950 julkaistu versio, on osoittautunut pikemminkin natsimyönteiseksi kuin -kielteiseksi.

Vaihtoehto Saksalle -puolue

Heideggerin ajattelu ja revisionistinen historiantulkinta on löytänyt kaikupohjaa viime syyskuussa Saksan parlamenttiin 13 prosentin kannatuksella nousseessa Vaihtoehto Saksalle -puolueessa.

Eurokriittisenä puolueena vuonna 2013 perustettu Vaihtoehto Saksalle on sittemmin profiloitunut äärikansallisena, islamofobisena puolueena. Muiden populistipuolueiden tavoin se leimaa pakolaiset ja siirtolaiset syyllisiksi uusliberalistisen globalisaation aiheuttamaan taloudelliseen ja henkiseen hätään.

Heideggerin ajattelu ja revisionistinen historiantulkinta on löytänyt kaikupohjaa Vaihtoehto Saksalle -puolueessa.

Puolueen erityispiirteenä on positiivisen saksalaisen identiteetin nimissä käyty ”kulttuurisota” oletettua islamisaatiota ja holokaustiin viittaavaa ”syyllisyyskulttia” vastaan. Sen nykyisiin taustavaikuttajiin kuuluu ”uuden oikeiston” (Neue Rechte) keskeinen ideologi Götz Kubitschek. Kubitschek ihannoi kansallissosialismille tietä tasoittanutta radikaalikonservatismia, jonka avainhahmoihin lukeutuivat Heideggerin lisäksi oikeusteoreetikko Carl Schmitt, militantti kirjailija Ernst Jünger ja kulttuurifilosofi Oswald Spengler.

Puolueen ideologeille Heideggerin merkitys on hänen ”metapoliittisessa” näkemyksessään inhimillisestä elämästä paikkaan ja aikaan sidottuna yhteisöllisenä (etnisenä) olemassaolona. Tätä näkemystä juurruttamalla he tavoittelevat päivänpoliittisia pyrkimyksiä perustavampaa muutosta Saksan henkiseen ilmastoon, jota vuodesta 1945 lähtien ovat hallinneet ”vieraat” elementit: liittoutuneiden tuputtama länsisuuntautuminen, 1960-luvun ”kulttuurimarxilaisuus” ja nykyinen kosmopoliittinen monikulttuurisuus.

Samassa tarkoituksessa ovat Heideggeriin tukeutuneet myös identitaareina tunnetun oikeistoradikaalin nuorisoliikkeen johtohahmot Martin Sellner ja Walter Spatz, joiden ylistävän kirjan Heideggerista julkaisi juuri Kubitschekin kustantamo.

Keskeinen osa Vaihtoehto Saksalle -puolueen identiteettipolitiikkaa on taistelu menneisyydestä. Sen tavoite on kyseenalaistaa 1960-luvulla alkuun saatu ja vuosikymmenien saatossa ansiokkaasti toteutettu natsimenneisyyden kriittinen läpityöstäminen.

Puolueen revisionistisesta suhtautumisesta kertoo aluejohtaja Björn Höcken – oletettavasti Kubitschekin inspiroima – hyökkäys Berliinin holokaustimuistomerkkiä vastaan. Ei ole yllättävää, että Kubitschekin historiantulkinta nojaa Heideggerin entisen oppilaan ja 1980-luvulla otsikoissa esiintyneen revisionistisen historioitsijan, Ernst Nolten, ajatuksiin.

Heidegger tänään

Heidegger oli vannoutunut natsi ja antisemiitti, jonka empatiakyky ja todellisuudentaju ovat osoittautuneet pelottavan rajallisiksi. Tässä hän ei eronnut monista aikalaisistaan. Mutta toisin kuin 1930-luvun rivinatsien hengentuotteita, Heideggerin filosofiaa käytetään tänään legitimoimaan Vaihtoehto Saksalle -puolueen islamofobista politiikkaa. Miten tähän filosofiaan tulee suhtautua?

Tuleeko Heideggerin teokset siirtää, kuten radikaalein kriitikko Emmanuel Faye vaatii, filosofian hyllystä otsakkeen ”fasismi” alle? Ei.

Heideggeria on luettava äärimmäisten kriittisesti pitäen silmällä hänen anti-humanisminsa poliittisia ja maailmankuvallisia ulottuvuuksia.

Mutta Heideggeria on luettava äärimmäisten kriittisesti pitäen silmällä hänen anti-humanisminsa poliittisia ja maailmankuvallisia ulottuvuuksia. Heideggerin tapa leimata koko valistustraditio yhdeksi isoksi virheeksi on hänen ajattelunsa latteimpia ja kielteisimpiä puolia.

Lukuisat 1900-luvun merkittävimmistä ajattelijoista Arendtista Charles Tayloriin ovat pyrkineet terveemmistä maailmankuvallisista lähtökohdista käsin kehittämään eteenpäin Heideggerin ajatuksia ihmisen historiallisuudesta. He ovat pyrkineet Jürgen Habermasin sanoin ajattelemaan ”Heideggerin avulla Heideggeria vastaan”.

Tulevaisuudessa länsimaisen kulttuurin itsetutkiskelun suurena linjana tulee kuitenkin olla ajatteleminen ”ilman Heideggeria”. Häntä ei tule enää nähdä johtotähtenä vaan ainoastaan ajoittaisten oivallusten antajana.

Syyt tähän eivät ole vain poliittisia. Vaikka heideggerilaiset tavoittavat jotain oleellista nähdessään uusliberalismin noudattavan metafyysistä logiikkaa, syyt uusliberalismin nousuun eivät löydy ensisijaisesti filosofian historiasta tai kielen sisäisistä valtapyyteistä vaan laajemmasta yhteiskunnallisesta kehityksestä. Tästä kehityksestä ei saa kiinni Heideggerin avulla.

Vaihtoehtoja

Polanyi ja Frankfurtin koulu kantoivat Heideggerin lailla huolta modernin länsimaisen yhteiskunnan tavasta tuotteistaa yhä uusia inhimillisen elämän alueita ja luontoa. He selittivät tämän ilmiön kuitenkin paljon uskottavammin.

Polanyin Suuri murros näki 1900-luvun inhimillisten ja ekologisten katastrofien juuret 1800-luvun alun itsesäätelevien markkinoiden utopiassa. Tämän kansainväliseen valtatasapainojärjestelmään, kultakantaan ja minimalistiseen valtioon tukeutunut kapitalistinen utopia (”saatanallinen mylly”) hajosi vuoden 1929 pörssiromahdusta seuranneeseen fasistiseen vastareaktioon.

Polanyin ja varhaisen Frankfurtin koulun avulla saa Heideggeria paremmin kiinni 1930-luvun fasismiin johtaneen eurooppalaisen modernisaation valuvioista.

Adornon ja Horkheimerin Valistuksen dialektiikka tuli synkällä tarinallaan antiikista alkaneesta “välineellisestä järjestä” turhan lähelle Heideggeria. Nuori Horkheimer pyrki sen sijaan vielä 1930-luvulla hahmottamaan liberalismin kriisiä ja fasismin psykologista vetovoimaa uraauurtavalla synteesillään kriittisestä taloustieteestä ja psykoanalyysistä.

Polanyin ja varhaisen Frankfurtin koulun avulla saa Heideggeria paremmin kiinni 1930-luvun fasismiin johtaneen eurooppalaisen modernisaation valuvioista. He antavat myös parempia eväitä hahmottaa 1970-luvulta alkaneen uusliberalistisen finanssikapitalismin haaksirikkoa vuonna 2008 ja sitä seurannutta oikeistopopulistista vastareaktiota.

Kirjoitus on osa Klassikot ajankohtaiskeskustelussa -sarjaa.

Mikko Immanen on yleisen historian post doc -tutkija Helsingin yliopistossa. Immanen väitteli vuonna 2017 Heideggerin ja Frankfurtin koulun varhaisesta suhteesta.

Artikkelia päivitetty 10.11.2025: Päivitetty videon linkkaus Youtube-alustalle.

Julkaisu Eurooppalaisen äärioikeiston filosofiset virtaukset johtavat 1930-luvun Saksaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Perussuomalaisten presidenttiehdokas Laura Huhtasaari käy kampanjaansa iskulauseen ”Suomi takaisin!” alla. Huhtasaarta ja hänen puoluettaan ei juuri ole haastettu selittämään, mitä lause tarkoittaa. Marraskuussa 2017 sosiaalisessa mediassa levisi tämä tarkennus:

”Suomi takaisin tarkoittaa paluuta perusasioihin. Sellaisiin asioihin, jotka vielä jokin aika sitten olivat itsestään selviä, mutta joita tänä päivänä valitettavasti vain harvat uskaltavat puolustaa.”

Selvisikö? Ei ollut tarkoituskaan. Puolue ei selitä vaalilausettaan, mutta sosiaalisen median perussuomalaisia kannattavat tai puolustelevat keskustelijat ovat huomattavasti auliimpia. Heille ”Suomi takaisin” ei ole jäänyt epäselväksi.

Erään heistä mukaan Suomen on vienyt ”[e]nsin puolue eliitti, ja heidän avustuksellaan Eu- eliitti, ja heidän avustuksellaan arabivalloittaja. Kaikkien näiden suo tulee kuivattaa”.

Aiheet ovat tuttuja kaikkien läntisten oikeistopopulistien puheista, ja perussuomalaiset on oikeistopopulistinen puolue. ”Suomi takaisin” viittaa kuitenkin myös paluuseen ajassa taaksepäin, parempaan, ristiriidattomampaan asiaintilaan. Vaalitilaisuudessaan Keravalla marraskuussa 2017 Huhtasaari ilmaisi tämän aikaregression näin:

”Koska ennen, jos me ajatellaan 80-lukua, me tehtiin monipuolisemmin vientikauppaa kuin tänä päivänä, terveyskeskukseen pääsi, kunnat oli velattomia, kansa oli aika harmoninen, ja tääl oli turvallista. Mäkin olen saanu elää lapsuuteni lintukodossa.”

Nyt lintukotoa kuitenkin Huhtasaaren mukaan uhkaavat ”globalismi”, ”EU”, ja ”kasvoton päätöksenteko”, jotka johtavat ”korporatismiin”. Päätösvalta on saatava takaisin, samoin kuin oma raha, joka elvyttäisi myös kilpailukyvyn: ”Suomi takaisin, turvallisuus takaisin”.

Palingeneettisen myytin suomalainen ilmentymä

Tämä nostalgian politiikka, ajatus paluusta johonkin turvallisempaan aikaan, on osa monen muunkin populistisen liikkeen retoriikkaa. Mutta iskulauseella on syvempi kaikupohja. ”Suomi takaisin” on yksi tapa ilmaista niin kutsuttua palingeneettistä myyttiä. Se tarkoittaa ajatusta, että yhteisöllä – suomalaisella kansalla – on määriteltävissä ja saavutettavissa oleva ihannetila (kr. παλιγγενεσία tarkoittaa uudestisyntymistä).

Ihannetila saatetaan kuvitella joskus menneisyydessä vallinneeksi tai vasta tulevaisuudessa saavutettavaksi. Oleellista on, että sinne pääseminen edellyttää yhteisön määrittelemistä tai rajaamista uudelleen – monokulttuuriseen kansalliseen yhteisöön johtavaa kansallista vallankumousta.

Ihannetilaan pääseminen edellyttää yhteisön määrittelemistä tai rajaamista uudelleen.

Palingeneettisen myytin käsitteen on tuonut esiin fasismin tutkija Roger Griffin, jonka fasismin määritelmä on 1990-luvulta lähtien saavuttanut tutkijoiden keskuudessa laajaa hyväksyntää. Griffinin mukaan juuri palingeneettinen myytti on fasismin erottamattoman tärkeä tunnusmerkki: poliittisena ideologiana fasismin ”mytologinen ydin sen eri ilmenemismuodoissa on populistisen äärikansallismielisyyden palingeneettinen muoto”.

Populistien ja fasistien läheinen yhteys kumpuaa siitä, että molemmat näkevät yksin itsensä kykeneviksi johdattamaan kansakunnan välttämättömään muutokseen. Antielitistinen populismi on fasisteille politiikanteon tekniikka erityisesti silloin, kun vallasta joudutaan taistelemaan edustuksellisen demokratian ympäristössä.

Fasismille keskeinen monokulttuurisen yhteisön tavoite vetoaa myös populisteihin moniarvoisuuden vastustajina. Populistit uskovat edustavansa yksinoikeudella myyttistä ”kansaa”, fasistit katsovat sen lisäksi yksin olevansa riittävän vallankumouksellisen tietoisuuden haltijoita.

Politiikan tutkija Jan-Werner Müller muistuttaa äskettäin suomennetussa teoksessaan Mitä on populismi? tästä populismin ja fasismin kohtalokkaasta yhteydestä. Müller korostaa, että vallassa populisteista tekee vaarallisia heidän uskonsa yksinoikeuteensa ”kansan” tahdon ja edun määrittelijöinä ja vihamielisyytensä moniarvoisuutta kohtaan.

Jo tavallistenkin populistiliikkeiden valtaannousu merkitsee vähintään demokratian horjumista.

Jo tavallistenkin populistiliikkeiden valtaannousu merkitsee siksi vähintään demokratian horjumista: kansalaisyhteiskunnan tukahduttamista ja yrityksiä betonoida sopivilla lainmuutoksilla populistien asema vallassa.

Populistihallinnot myös turvaavat kannatuspohjaansa tyypillisesti massaklientismillä ja kätyrikapitalismilla, jotka ovat suora tie korruptioon. Yhden kuvauksen tästä prosessista voi lukea Heino Nyyssösen tuoreesta Viktor Orbánin Unkaria käsittelevästä teoksesta Tasavallan loppu? Suomalaiset populistitkaan eivät peittele ihailuaan Orbánia, Puolan PiS-hallitusta tai Donald Trumpia kohtaan.

Kansa ja kansallisvaltio

Perussuomalaisten jäsenet ja tiukemmin tai väljemmin heidän ympärilleen ryhmittyneet kannattajat kuvaavat itseään tyypillisimmin sanalla ”kansallismielinen”. Sitä ei kaikkien kohdalla pidä ottaa sellaisenaan todesta, sillä se ei tarkoita kansallismielisyyttä missään perinteisessä mielessä. Tavoitteena oleva ”kansan” edun mukainen ”kansallisvaltio” ei ole mikään olemassa oleva rakenne vaan tuleva ihannetila, palingeneettinen myytti.

Tällainen kansallisvaltio on monokulttuurinen yhteisö. Se voidaan toteuttaa vain kansallisen vallankumouksen kautta, palaamalla epämääräisesti määriteltyyn ”kansallisvaltioiden Eurooppaan” ja sulkemalla yhteisöön kuulumattomiksi uskotut sen ulkopuolelle.

Perussuomalaisten sisällä vaikuttava fasistinen Suomen Sisu -järjestö on nähnyt juuri tästä syystä vaivaa laatiakseen pitkän ja polveilevan ”suomalaisuuden” määritelmän. Määritelmä on manifesti siitä, kuka kansakuntaan voi kuulua ja kuka ei, ja samalla sisulaisten pelkojen kuvaus ja luettelo.

Populismin ja fasismin oleelliset yhteydet syntyvät myös salaliittoteorioiden kyllästämästä jaetusta maailmankuvasta. Jatkuva, ulkopuolisille hämärin termein käytävä keskustelu ”kulttuurimarxilaisuudesta”, ”globalismista” ja ”mädättäjistä” on yhteistä juurta: pelkoa yhteisön oletetun moraalisen ytimen rapautumisesta ulkopuolisten, ylikansallisten salaliittojen paineessa.

”Globalismi” toimii alan kielenkäytössä myös perinteisen antisemitismin peiteterminä. Juutalaisuuden kuvaamisella kosmopoliittiseksi ja ylikansalliseksi voimaksi, joka vehkeilee yhtenäisiä kansakuntia vastaan, on vuosisataiset perinteet. Unkarin hallitusvetoinen, demokratian ja ihmisoikeuksien lujittamiseen keskittyvän Open Society Foundationsin perustajaan George Sorosiin kohdistuva kampanja on tästä ehkä selkein ilmaus.

”Systeemiä” kaatamassa

Salaliittojen maailmassa eliitti pitää käsissään yhteiskunnan koko koneistoa, ja sen ”systeemimedia” syöttää ”kansalle” valheita. ”Systeemipuolueet” taas ovat toisistaan erottamattomia eliitin työkaluja, joilla kansa pidetään tottelevaisena.

Puhe ”systeemistä” on peräisin Saksan kansallissosialistien kielenkäytöstä. Sillä viitattiin epälegitiimiksi kuvattuun Saksan tasavaltaan, jonka Systemparteien väitetysti myös olivat yhtä ja samaa massaa.

Niputtaminen on tyypillistä populistiselle retoriikalle. Ranskassa Marine Le Pen on pitänyt tapanaan niputtaa oikeisto ja vasemmisto yhteen. Samoin tekee Saksan AfD, joka jatkaa puhetta ”systeemipuolueista”. Sama retoriikka on kelvannut myös perussuomalaisten edelliselle johtajalle Timo Soinille, joka nimitti Helsingin Sanomia ”systeemin oksennukseksi”.

Kansallisen vallankumouksen välttämättömyys on syy, jonka vuoksi perussuomalaisten keskuudessa puhutaan niin paljon olemassa olevan valtion ja yhteiskunnan instituutioiden mädännäisyydestä. Teema on välttämätön osa kumouksellista retoriikkaa sekä antielitismille ja moniarvoisuuden vastustamiselle rakentuvalle populismille että fasismille.

Sen ydin on olemassa olevan kansallisvaltion, Suomen tasavallan, kuvaaminen perustaltaan epälegitiimiksi rakennelmaksi, jonka instituutiot ja hallinto eivät aja kansan etua ja joiden syrjäyttäminen on siksi välttämätöntä.

 Tämä teema toistui itsenäisyyspäivän 2017 mielenosoituspuheissa laajapohjaisemmin ”kansallismielisestä” 612-marssista kansallissosialistiseen Pohjoismaiseen Vastarintaliikkeeseen:

”Itsenäiseksi ja vapaaksi väitetyssä maassa ei ole oikeutta edes puhua asioista, jotka lain kirjaimen mukaan ovat sallittuja. Et saa esimerkiksi kyseenalaistaa niin kutsuttua holokaustia, puhua maahanmuutosta väärään sävyyn, tai perustella tilastojen kanssa, miksi homokulttuuri ei ole tervettä.” (Kohdissa 1:47:23 alkaen ja 3:07:17 alkaen. Huomioida kannattaa myös Suomen Kansa Ensin -liikkeen muotoilu kohdassa 0:0:35 alkaen.)

Modernin fasismin kasvot

Palingeneettinen myytti on ollut helpompi tunnistaa historiallisista fasistisista liikkeistä. Niiden tavoitteena oli – poikkeuksetta – kansakuntiensa uudelleen synnyttäminen, harmonisen yhteiskunnan ja viime kädessä uuden ihmisen luominen.

Tämän päivän poliittisista liikkeistä samaa on ollut vaikeampi huomata, tunnistaa tai myöntää. Historiallisen fasismin taustakangasta vasten on vaikea ymmärtää omassa yhteiskunnassamme liikkuvan samoja teemoja toistelevia toimijoita. Eiväthän he edes näytä siltä, miltä fasistien kuuluisi näyttää.

Hajoamisensa jälkeen perussuomalaiset on yhä läntisten äärinationalististen ja oikeistokonservatiivisten suuntausten väljähkö mutta aiempaa tiiviimpi liittouma. Aatemaailman ytimessä on liberaalien demokratioiden perusarvojen radikaali torjunta. Se ammentaa voimansa turvattomuuden tunnetta synnyttävästä yhteisöjen ja arvojen rappeutumisen kokemuksesta.

Perussuomalaiset on kumouksellinen puolue. Kumouksellisen puolueesta tekee jo yksin sen populistisuus, mutta sitä korostaa entisestään puolueen sisään Jussi Halla-ahon johdolla ryhmittynyt ja vaikutusvaltaansa vain kasvattanut fasistinen ydin. Populistisen äärinationalismin palingeneettisen muodon omaksuneet nyky-perussuomalaiset voi tunnistaa myös fasistiseksi puolueeksi.

Hajoamisensa jälkeen perussuomalaiset on yhä läntisten äärinationalististen ja oikeistokonservatiivisten suuntausten väljähkö mutta aiempaa tiiviimpi liittouma.

Kumouksellisten puolueiden läsnäolo valtiopäivillä ei Suomen itsenäisyyden ajan historiassa ole ollut mitenkään harvinaista. Haasteita suomalaiselle demokratialle on tullut yhtä hyvin fasistien kuin kommunistienkin suunnilta.

Tasavallan ja demokratian tulevaisuudesta vastuuta kantavien puolueiden ja poliitikkojen on kuitenkin tehtävä ajoissa selväksi linjansa perussuomalaisten suhteen. Vastuullisten puolueiden on havahduttava kumouksellisen ja fasistisen populismin uuteen ja todennäköisesti pitempiaikaiseksi muodostuvaan läsnäoloon suomalaisessa politiikassa. He ovat täällä taas, ja he haluavat Suomen takaisin.

Oula Silvennoinen on dosentti ja akatemiatutkija

Artikkelia päivitetty 21.9.2023: Poistettu kuvakaappauskuvitus tekijänoikeusyistä.

Julkaisu Suomi takaisin! Perussuomalaiset, populismi ja moderni fasismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kreikan parlamenttivaalien tuloksesta on Euroopassa liikkunut kaksi vallitsevaa tulkintaa. Yhdessä iloitaan säästöpolitiikkaa vastustavan Syriza-puolueen voitosta ja esitetään sen tuovan toivoa (talous)poliittisen muutoksen mahdollisuudesta muuallakin Euroopassa. Toisessa tulkinnassa Syrizan voitto vaarantaa yhteisen valuutan ja Euroopan taloudellisen hyvinvoinnin.

Poliittisen tilanteen tulehtuneisuuden vuoksi on keskusteltu vähemmän siitä, että Syrizan voitto on – toistaiseksi – tappio myös kreikkalaiselle fasismille. Tässä mielessä Syrizan vaalimenestys on voitto demokraattiselle yhteiskunnalle.

Myös Suomessa fasismi on herättänyt keskustelua viime viikkoina. Helsingin Sanomat julkaisi artikkelin, joka paljasti suomalaisen uusnatsijärjestön Suomen Vastarintaliikkeen sisäisen foorumin salaisia keskusteluja. Pari päivää myöhemmin kaupunginvaltuutettu Veronika Honkasalo joutui satojen vihamielisten kommenttien kohteeksi kutsuttuaan Facebook-sivullaan perussuomalaisten tuoretta maahanmuuttopoliittista ohjelmaa fasistiseksi.

Nämä tapahtumat herättävät kysymyksen, mitä fasismi ylipäätään on. Miten sitä pitäisi lähestyä yhteiskunnallisena ilmiönä ja kuinka vakava uhka se on nyky-Euroopassa?

Fasismi ei ole vain ideologia

Toisen maailmansodan hiipuessa muistista fasismista on tullut monelle historiantutkijalle poikkeuksellinen historiallinen ilmiö. Sitä ei pidetä merkityksellisenä tämän päivän politiikalle.

Fasismin tutkimuksessa fasismi ymmärretään nykyään usein ideologiaksi. Sitä lähestytään jonkinlaisena ideoiden kokoelmana, jonka sisältöä tutkimalla fasismin perusluonne paljastuu.

Tunnetun fasismintutkijan Roger Griffinin (1991: 32–36) edelleen vaikutusvaltaisen tulkinnan mukaan fasismin ytimessä on uudelleensyntymisen myytti, jota tukee vallankumouksellinen diskurssi sekä poliittisesta että yhteiskunnallisesta muutoksesta.

On kuitenkin kyseenalaista, kuinka perusteellisesti tämä määritelmä auttaa ymmärtämään äärioikeistolaisten ja fasististen liikkeiden nousua.

Fasististen ryhmien tuottama minäkuva on Griffinin teoriassa tärkein tekijä ilmiön ymmärtämiseksi. Fasismia ei tässä teoriassa kytketä mihinkään erityiseen yhteiskuntateoriaan eikä sen poliittisia funktioita, strategioita ja käytäntöjä oteta juurikaan huomioon. Kun fasismin määritelmää sidotaan (ainoastaan) tiettyyn ideologiseen ytimeen, tutkimus keskittyy siihen mitä tutkimuskohde on sen sijaan että se tutkisi mitä tutkimuskohde tekee.

Fasismin määrittely sen ideologiaan nojaamalla johtaa myös helposti moralismiin eli niin sanotun natsikortin heilutteluun. Tällaisissa lähestymistavoissa keskitytään tutkimaan sitä, voidaanko henkilö, ryhmä tai puolue määritellä fasistiseksi sen sijaan että analysoitaisiin niiden roolia laajemmassa yhteiskunnallisessa ja poliittisessa kontekstissa.

Tämän tyyppinen määrittely suuntaa helposti huomion pois liikkeistä, jotka ehkä eivät ole ideologialtaan varsinaisesti fasistisia mutta jotka monessa muussa mielessä täyttävät saman yhteiskunnallisen funktion kuin perinteiset fasistipuolueet aikoinaan.

Fasismi ei kyseenalaista kapitalismia

Utopistiseen minäkuvaan keskittyvä tutkimus myöntää, että fasismi kyseenalaistaa sellaiset liberaalin yhteiskunnan pääaatteet kuten demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeudet sekä kapitalistisisten yhteiskuntien individualismin ja materialismin. Se ei sen sijaan huomioi tarpeeksi sitä, ettei fasismi lopulta kyseenalaista itse kapitalismia.

Fasismi reagoi kapitalismin kriisin tuottamiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Sen kritiikki kuitenkin kohdistuu kansainvälisyyteen ja liberaaliin demokratiaan sekä niiden aiheuttamaan ’kansalliseen rappioon’ kapitalistisen talousjärjestelmän kestämättömyyden sijaan.

Marxilaisille fasismin kriitikoille tämä huomio on ollut 1930-luvulta saakka olennainen osa fasismin ristiriitaisuuksien ymmärtämistä. He lähestyvät fasismia nimenomaan kriisialttiiseen kapitalistiseen yhteiskuntaan liittyvänä ilmiönä: niin kauan kuin kriisejä syntyy on myös fasismin nousun uhka.

Suurpääoman puolustaja vai pikkuporvariston liike?

Historiantutkija David Renton (1999) on jakanut fasismia käsittelevät sotien väliset marxilaiset teoriat ‘vasemmistolaiseen’ ja ‘oikeistolaiseen’ suuntaukseen (engl. left and right theory of fascism). Vasemmistomarxilaiset uskoivat fasismin olevan monopolikapitalismin vallankäyttöä puhtaimmillaan.

Oikeistomarxilainen määritelmä fasismista syyllistyi Rentonin mukaan toiseen äärimmäisyyteen. Fasismi nähtiin puhtaasti pikkuporvariston liikkeenä, vallankumouksellisena ‘kolmantena voimana’, joka haastoi paitsi työväenluokan liikkeet myös kapitalismin.

Vasemmistomarxilaiset tutkijat kiinnittävät huomiota siihen, että sodan välisiä fasistipuolueita rahoitti suurpääoma sekä Italiassa että Saksassa. Suurpääoman edunajajan ominaisuudessa fasistihallitukset pyrkivät tuhoamaan kaikki työväenluokan organisaatiot ja työväenluokan demokraattiset oikeudet.

Työväenluokan vaientaminen tapahtui usein väkivalloin: palkkoja alennettiin, työpäiviä pidennettiin ja ammattiliitot sekä kommunistiset ja sosialistiset puolueet kiellettiin. Saksassa ensimmäiset keskitysleirit pystytettiin vuonna 1933 vasemmistolaisia puoluejäseniä ja aktivisteja varten. Vakuutus-, telekommunikaatio- ja voimayhtiöt yksityistettiin, isojen yritysten veroja kevennettiin tai poistettiin kokonaan, ja valtion rahoja käytettiin pelastamaan kaatuvia pankkeja ja suuryrityksiä.

Brittitutkija Ralph Miliband (1969) väittääkin, että fasistinen valtio säilytti kapitalistisen luokkapyramidin kärjistäen työläisten riistoa ja kasvattaen suurpääoman voittoja. Vasemmistomarxilaisen analyysin mukaan fasismi oli siis pääoman vallan alaston ilmentymä. Se oli puhdasta ja peittelemätöntä väkivaltaa työväenliikettä vastaan.

Oikeistomarxilainen näkökulma sen sijaan lähestyy fasistisia liikkeitä niiden tukijoiden luokkataustan kautta. Vaikka fasismin tukijat tulivat kaikista yhteiskunnallisista luokista, suurimmalla osalla oli keskiluokkainen tausta. Italiassa vain 15–20 prosenttia fasistipuolueen jäsenistä oli taustaltaan työväenluokkaisia. Luku oli vielä pienempi maan teollisissa keskuksissa, joissa valtaosa työläisistä asui. Roomassa ja Milanossa vain 10–12 prosenttia puolueen jäsenistä kuului työväenluokkaan (Renton 1999: 32).

Oikeistomarxilaisen näkemyksen mukaan fasismi oli siis pikkuporvariston tai keskiluokan taisteluorganisaatio. Tämä määritelmä on lähellä nykyisten fasistien itsemäärittelyä.

Keskiluokan tuen fasismille ajateltiin oikeistomarxilaisten keskuudessa johtuvan keskiluokan talouskriisin aikana heikentyneestä asemasta. Keskiluokan palkat jäädytettiin ja sen säästöt muuttuivat arvottomiksi 1920- ja 1930-lukujen finanssikriisien iskiessä.

Daniel Guerinin (1973) mukaan fasistipuolueet keräsivät ääniä nimenomaan lupaamalla palauttaa keskiluokan ostovoiman ja luokka-aseman. Rasismi ja antisemitismi taas mahdollistivat kansan vihan kohteen siirtämisen omista talouseliiteistä eli fasistipuolueiden rahoittajista kansakunnan ’ulkopuolisiin’.

Fasismi ja pääoma nyky-Euroopassa

Harvan eurooppalaisen oikeistopopulistisen puolueen voi ongelmitta määritellä fasistiseksi. Fasististen liikkeiden luokkapohja on tänään myös kulttuurisesti paljon heterogeenisempi kuin maailmansotien välisenä aikana.

Useat puolueet ovat kuitenkin selvästi omaksuneet fasismille ominaisia poliittisia rooleja. Esimerkiksi ruotsidemokraatit on Ruotsin poliittista eliittiä vastaan oikealta vasemmalle samalla kun se, marxilaisesta näkökulmasta, kuitenkin selvästi ajaa pääoman etuja.

Aivan kuten fasistiset liikkeet Saksassa ja Italiassa ruotsidemokraatit hakee tukensa keskiluokalta, jonka taloudellisia intressejä puolue ei kuitenkaan oikeastaan aja. Esimerkiksi vasemmistolaisen Vänsterekonomerna-ryhmän vuonna 2010 tekemässä katsauksessa ruotsidemokraatit kannattivat oikeistohallituksen talouspolitiikkaa 15 kysymyksessä 20:stä.

Oikeistopopulistit ympäri Eurooppaa esiintyvät pienen ihmisen puolustajina samalla kun ne ajavat samaa työntekijöiden oikeuksia kurjistavaa workfare-politiikkaa kuin kokoomuksen tai Saksan kristillisdemokraattien tapaiset porvaripuolueet.

Kreikassa avoimesti fasistista Kultaista aamunkoittoa vastustavien suhtautuminen puolueeseen tuntuu jakautuvan oikeisto- ja vasemmistomarxilaisia linjoja pitkin. Vielä pari vuotta sitten useat toimittajat ja aktivistit näkivät liikkeen olevan kapitalismin viimeinen rintama talouskurimusta vastustavien voimien tiellä. Tätä teoriaa tukivat Kreikan poliisivoimien todistettavasti tiiviit kytkökset puolueeseen sekä Kultaisen aamunkoiton äärimmäisen taantumuksellinen talouspolitiikka.

Kun mansikkaviljelmän esimiehet ampuivat kohti ja haavoittivat 28 bangladeshilaista työntekijää, Kultainen aamunkoitto ei ottanut kantaa ampumisiin vaan siihen, että viljelijä oli palkannut ulkomaalaista työvoimaa.

Tapaus kuvastaa sitä, miten fasismi suuntaa huomiota pois kapitalistisen talouden rakenteellisista ongelmista. Se rodullistaa kapitalismin luomia ongelmia esimerkiksi syyttämällä maahanmuuttajia hyvinvointivaltion rappeutumisesta ja työvoiman prekarisaatiosta.

Fasisteille ongelma ei yleensä ole kurjat työpaikat vaan se, että nämä työpaikat tarjotaan ulkomaalaisille omaksi mielletyn etnisen ryhmän sijaan. Kultainen aamunkoitto on myös syyllistynyt väkivaltaisiin hyökkäyksiin kreikkalaista ammattiyhdistysliikettä vastaan.

Antifasistien piirissä liikkuu toinenkin käsitys Kultaisesta aamunkoitosta yhteiskunnallisena liikkeenä ja vasemmiston taantumuksellisena haastajana. Kultainen aamunkoitto on onnistunut tuomaan kaduille kymmeniä tuhansia ihmisiä, ja useat kreikkalaiset näkevät sen selvästi heitä edustavana liikkeenä. Tämä tukee marxilaista havaintoa fasismin ristiriitaisuudesta. Sen mukaan fasismi nousee ratkaisemaan työväenluokan vihamielisyyden kapitalismia vastaan.

Jos David Rentonia on uskominen, vastaus löytyy näiden teorioiden välimaastosta. On merkittävää, että Kreikan Uusi demokratia -puolueen johtama hallitus antoi järjestäytynyttä rikollisuutta edustavan ja väkivaltaiseen vallankumoukseen pyrkineen Kultaisen aamunkoiton murhata ja pahoinpidellä ihmisiä yli kolme vuotta puuttumatta juurikaan puolueen toimintaan.

Kreikan hallitus kääntyi puoluetta vastaan vasta, kun Kultaisen aamunkoiton aktivisti oli murhannut vasemmistolaisräppäri Pavlos Fyssasin ja Ateena räjähti protesteihin. Myöhemmin kävikin ilmi, että Uuden demokratian avustajan Takis Baltakosin ja Kultaisen aamunkoiton välillä oli hyvin läheiset välit. Kultaista aamunkoittoa vuosikymmeniä tutkinut Dimitris Psarras onkin painottanut, miten vastahakoisesti Kreikan hallitus lopulta vei Kultaisen aamunkoiton johdon oikeuteen.

Lopuksi

Olemme pyrkineet osoittamaan, miten marxilaisen teorian näkemys fasismista dynaamisena ja ristiriitaisena voimana avaa uudenlaisia näkökulmia taantumuksellisten liikkeiden tarkasteluun.

Kiinnostavimmassa tulkinnassa fasismia ei pidetä keskiluokkaa tai suurpääomaa edustavana poliittisena edunajajana. Se ymmärretään kapitalismin kriisiytymisen herättämänä poliittisen liikkeenä, joka vaientaa antikapitalistisen vastarinnan ja sosiaalidemokratian puolustuksen siitä huolimatta, että se suhtautuu kriittisesti pääoman juurettomaan kosmopoliittiseen kiertokulkuun.

Koska äärioikeisto luonnollistaa kapitalistisen omistajuussuhteen ja tuotantotalouden, tämän tyyppiselle marxilaiselle luennalle ei ole yllätys, että fasistipuolueet aikoinaan pyrkivät ratkaisemaan talouskriisin luomat tuotanto-ongelmat tukemalla suuryrityksiä, palauttamalla yhteiskunnallisen järjestyksen sotilaallisen kurin kautta työpaikoilla, perheessä ja julkisessa tilassa sekä – ainakin toisen maailmansodan aikana – ulkoistamalla kapitalismin ongelmat hyökkäyssotia aloittamalla. Näistä syistä fasismi ja suurpääoma ovat historiallisesti turvautuneet toisiinsa hyödyllisinä liittolaisina.

Hallitsevalle luokalle fasismi on kuitenkin vastahakoinen ratkaisu – peto joka vapautetaan vain äärimmäisen hädän hetkellä. Tämä ristiriita muodostaa marxilaisille tulkitsijoille fasismin ytimen: joukkoliikkeenä fasismi lupaa hillitä pääoman intressejä, mutta reaktionäärisenä voimana se ei kuitenkaan pysty lunastamaan lupausta, vaan päätyy aina lopulta toimimaan omien kannattajiensa etuja vastaan (Renton 1999: 104).

Järjestyksen laajentamisen ja tiukentamisen ohessa äärioikeistopuolueet tosiaan tuntuvat tukahduttavan keskustelua uusliberalismin jälkeisestä mahdollisuuksista. Tässä kontekstissa marxilaisen teorian uudella luennalla olisi paljon annettavaa oikeistopopulismin ja fasismin nykytutkimukselle.

Mikael Brunila on tutkiva toimittaja ja yksi Äärioikeisto Suomessa -kirjan kirjoittajista. Kevään 2015 Brunila asuu New Yorkissa, jossa hän työskentelee paikallista asumisoikeusliikettä tutkivan hankkeen parissa ja kerää aineistoa valtiotieteen pro gradu -tutkielmaansa.

VTT Jemima Repo on sukupuoleen ja poliittiseen teoriaan erikoistunut tutkijatohtori, joka työskentelee Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Helsingin yliopistossa ja Birkbeck Collegessa Lontoossa. Revon väitöskirjatutkimukseen perustuva kirja The Biopolitics of Gender ilmestyy Oxford University Pressin kustantamana vuonna 2015.

Kirjoitusta on muokattu 18.3.2015 klo 20:43. Jutusta korjattiin väite, jonka mukaan bangladeshiläiset mansikanpoimijat olisivat kuolleet heitä kohti ammuttaessa.

Lähteet

Griffin, Roger 1991. The Nature of Fascism. London: Pinter Publishers.

Guerin, Daniel 1973 (1939). Fascism and Big Business. New York, NY: Pathfinder Press.

Miliband, Ralph 1969. The State in Capitalist Society. London: Weidenfeld and Nicolson.

Renton, Dave 1999. Fascism: Theory and Practice. London: Pluto Press.

Artikkelikuva: nonbirinonko / Pixabay

Julkaisu Fasismi ja kapitalismi: marxilaisia näkökulmia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.