Georgiaa vuodesta 2012 hallinneen Kartuli Otsneba puolueen (suom. Georgialainen unelma, myöhemmin tässä tekstissä lyhennettynä GD) valtakausi lähti liikkeelle teknokraattisena liikkeenä, jossa mallia valtion johtamiseen otettiin yritysmaailmasta. GD:n hallinnon aikana poliittinen kulttuuri ja retoriikka on maassa polarisoitunut äärimmilleen. Samalla liberaalidemokraattiselle ajattelulle tärkeät kysymykset oikeusvaltioperiaatteen kunnioittamisesta, instituutioiden tärkeydestä, ja parlamentaarisuuden korostamisesta ovat kadonneet taka-alalle.

Georgialaisen unelman johtamismallia voitaisiin nykyisellään kutsua teknokraattiseksi populismiksi. GD lupaa kaikille kansalaisille ideologioista vapaata kehitystä ja kaikkien vaurastumista vuoteen 2030 mennessä, jos sille vain annetaan poliittinen mandaatti toteuttaa tarvittavat ja ”välttämättömät” uudistukset. Vaikka monella tapaa teknokratia ja populismi ovat toisilleen käsitteellisesti vieraita, tässä mallissa valtiota johdetaan managerialistisesti ja mahdollisten poliittisten konfliktien syntyessä ja vaalien lähestyessä populistisilla avauksilla vedotaan etenkin uskonnolliseen ja perinteitä kunnioittavaan mielenmaisemaan.

Georgialainen unelma -puolue lupaa kaikille kansalaisille ideologioista vapaata kehitystä ja kaikkien vaurastumista vuoteen 2030 mennessä, jos sille vain annetaan poliittinen mandaatti toteuttaa tarvittavat ja ”välttämättömät” uudistukset.

Yhdysvalloilla ja EU:lla on omat toiveensa Georgian demokratian kehittymisestä liberaalin oikeusvaltion suuntaan, mutta näistä huolimatta poliittinen pluralismi ja opposition mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon ovat jääneet hyvin marginaaliseksi viimeisten vuosien aikana. Georgian tämänhetkinen sisäpoliittinen ilmapiiri on tulehtunut, koska Georgialainen unelma toimii verrattain omavaltaisesti. Valtapuolueen käyttämä retoriikka on myös voimakkaasti polarisoivaa. Kun GD:n puolue-eliitti valjastetaan hyökkäämään oppositiota vastaan, unohtuu usein myös puolueen ja valtion ero ja rajat.

Tässä artikkelissa käsitellään Georgian nykyistä poliittista tilannetta ja kallistumista EU:n ja Yhdysvaltojen toiveiden vastaisesti illiberaalin politiikan suuntaan.

Kauan odotetut parlamenttivaalit lähestyvät

Georgian vaalisyklissä vietettiin kaksien vaalien vuotta lokakuusta 2020 tämän vuoden lokakuuhun. Viime vuoden parlamenttivaalien tulosten varmistumisen jälkeen oppositio piti tämän vuoden paikallisvaaleja ”kansanäänestyksenä” siitä, pitäisikö maassa järjestää pikaiset uusintaparlamenttivaalit. Opposition suurin puolue on vuoden 2012 vaaleista lähtien ollut Georgian kolmannen presidentin Mikheil Saakashvilin perustama ”Yhdistynyt kansallinen liike” (georgiaksi Ertiani Natsionaluri Modzraoba, myöhemmin tekstissä lyhennettynä UNM). Valtapuolue kutsuu usein pääoppositiopuoluetta ja sen kannattajia natseiksi.

Jotta nykyisen sisäpoliittisen tilanteen hahmottaminen kävisi helpommaksi, on hyvä palauttaa mieliin tiivistetysti Georgian poliittisen lähihistorian pääkohdat. Saakashvili johti vuonna 2003 ruusuvallankumoukseksi kutsuttua liikettä, joka halusi eroon korruptiosta ja vaalivilpistä syytetyistä neuvostoaikaisista poliitikoista. Tämä johti Yhtenäisen kansanliikkeen pitkään valtakauteen (2004–2012) Georgian johdossa, jonka jälkipuolella nähtiin myös autoritäärisiä piirteitä, kuten esimerkiksi vankien kiduttamisen sallimista. Vuonna 2008 Georgia kävi lyhyen ja epäonnisen sodan Venäjää vastaan, joka vahvisti nationalistista retoriikkaa sisäpolitiikassa.

Suhde nyky-Venäjään määrittelee monella tapaa sisäpoliittista todellisuutta Georgiassa.

Vuonna 2012 UNM kärsi selvän tappion ensin parlamenttivaaleissa Bidzina Ivanishvilin johtamalle Unelma-oppositiokoalitiolle ja vuotta myöhemmin sama tapahtui presidentin vaaleissa. Unelma-kansanliike, josta myöhemmin kehittyi GD-puolue, lupasi parempaa terveydenhoitoa ja pragmaattisempaa Venäjä-politiikkaa unohtamatta euroatlanttista integraatiota.

Entinen presidentti Saakashvili on asunut Ukrainassa viime vuodet, eikä ole halunnut palata Georgiaan. Etenkin vuonna 2018 vallan väärinkäytöksistä saamiensa tuomioiden jälkeen . Hän on kuitenkin pyrkinyt säilyttämään näkyvyyttään georgialaisessa politiikassa, vaikka ei ole enää Georgian kansalainen. Sen jälkeen, kun hän vuonna 2013 lähti Georgiasta, hän toimi Ukrainassa Porosenkon hallinnossa siihen asti, kun syytti Porosenkoa korruptiosta ja hänet erotettiin. Saakashvili on myös ehtinyt toimia Odessan kuvernöörinä ja korkeassa asiantuntija-asemassa nykyisen presidentin hallinnossa.

Entinen presidentti Mikheil Saakashivili on pyrkinyt säilyttämään näkyvyyttään georgialaisessa politiikassa, vaikka ei ole enää Georgian kansalainen.

Georgian sisäpolitiikkaan vaikuttavat myös suhteet ja yhteistyökuviot Turkin, Armenian, Azerbaidzhanin ja Ukrainan kanssa ja luonnollisesti myös EU:n, Yhdysvaltojen ja Venäjän intressit Kaukasian alueella.

Suhde nyky-Venäjään määrittelee monella tapaa sisäpoliittista todellisuutta Georgiassa. GD syyttää entistä hallintoa ajautumisesta konfliktiin Venäjän kanssa, joka on katkaissut maiden välit ja estää Georgian taloudellista kehittymistä. Kaikki alueelliset yhteistyöhankkeet, joissa Venäjä olisi mukana, ovat Georgialle sisäpoliittisesti mahdottomia. Niin kauan, kun Venäjä miehittää osaa Georgiasta Abhasian ja Tskhinvalin alueilla minkäänlainen yhteistyö ei ole mahdollista. On myös erittäin epätodennäköistä, että Venäjä muuttaisi politiikkaansa näiden alueiden suhteen. Nykyinen poliittinen pattitilanne on haitallisin Georgialle.

Ja lopulta vaalivuosi 2020 saapuu

Keväällä 2020 alkanut koronaviruspandemia laimensi vaalivuoden kampanjointia. Vuoden 2019 poliittisia mielenosoituksia ja ensimmäisen Tbilisi Pride -kulkueen järjestämiseen liittyneitä levottomuuksia seurasi kiistely uuden vaalilain sisällöstä ja käyttöönotosta. Lopulta GD suostui muutoksiin äänikynnyksen madaltamisesta ja enemmistöehdokkaiden määrän laskemisesta vuoden 2020 lokakuun vaaleihin.

Tästä huolimatta parlamenttivaalien lopputulos oli kaikin puolin yllätyksetön. Georgialainen unelma saavutti 48,22 prosentin kannatuksen ja vahvan enemmistön parlamenttiin seuraavalle nelivuotiskaudelle. Oppositio kiisti tulosten oikeellisuuden ja boikotoi vaalien toista kierrosta, jolla valittiin loput enemmistöehdokkaista. Seurauksena toisen kierroksen äänestysprosentti jäi alle kolmenkymmenen, ja GD voitti kaikki jäljellä olleet paikat.

Vaalien jälkeen opposition edustajat eivät suostuneet ottamaan valtakirjojaan vastaan parlamentissa, vaan vaativat uusien vaalien järjestämistä uusien vaalilakien mukaan. Oppositio yhtenäisesti piti vaalien tulosta manipuloituna ja vaati vaalijärjestelmän uudistamista. Mikään vaatimuksista ei kuitenkaan toteutunut, ja lopulta Georgian parlamentissa istui vaalien jälkeen vain Georgialaisen unelman edustajia.

Garibashvilin aikakausi alkaa

Tammikuussa GD:n perustaja oligarkki Bidzina Ivanishvili (nyt 64-vuotias) ilmoitti ”lopettavansa politiikassa”, tosin tarkoittaen vain Georgialainen unelma -puolueen puheenjohtajana toimimista. Irakli Kobakhidze nousi puolueen sisäisessä kierrossa puheenjohtajan tehtävään. Pääministeri Giorgi Gakharia erotettiin helmikuussa, koska GD:n puolue-eliitti halusi pidättää UNM:n puheenjohtajan Nika Melian ”Gavrilovin yönä” tunnetun mielenosoituksen joukkoväkivallan organisoimisesta. Mielenosoitus sai alkunsa, kun Venäjän duuman kommunistipuolueen jäsen johti ortodoksimaiden yhteistyöelimen kokousta Georgian parlamentin puheenjohtajan paikalta. Tämä johti spontaaniin tyrmistymiseen ja kymmenien tuhansien ihmisten mielenosoitukseen.

Valtapuolueen sisäinen dynamiikka johti johtohahmojen siirtymiseen uusiin tehtäviin puolueen sisällä. Ivanishvilin läheinen perheystävä Irakli Garibashvili valittiin uudeksi pääministeriksi ja ensitöikseen hän pidätti Melian.

Valtapuolueen aseman sementoitumisesta huolestuneet EU ja Yhdysvallat tekivät esityksen kompromissista, joka tukisi demokratian ja oikeusvaltion kehitystä Georgiassa. Eurroopa-neuvoston puheenjohtaja Charles Michel onnistui huhtikuussa 2021 saamaan aikaan sopimuksen opposition ja GD:n välillä, joka sisälsi vaaliuudistuksen sekä yhteisymmärryksen oikeuslaitoksen uudistuksesta.

Valtapuolueen aseman sementoitumisesta huolestuneet EU ja Yhdysvallat tekivät esityksen kompromissista, joka tukisi demokratian ja oikeusvaltion kehitystä Georgiassa.

Aluksi UNM, toisin kuin muut oppositiopuolueet, ei suostunut allekirjoittamaan sopimusta, mutta ssen jälkeen kun heinäkuussa 2021 GD irtautui sopimuksesta todeten kuitenkin vielä ”kunnioittavan” sen sisältöä, UNM allekirjoittikin sopimuksen. Ulkomaiden ohjaama sopimus ei siis johtanut tulehtuneen tilanteen ratkaisemiseen, vaan se toimi väliaikaisena tiekarttana ulos akuutista kriisistä.

Tämän jälkeen uusi pääministeri Garibashvili alkoi hyödyntää populistisempaa otetta politiikassaan tukeutuen Georgian ortodoksiseen kirkkoon ja konservatiivisiin arvoihin. Retoriikassaan pääministeri teki myös selväksi, ettei pelkää konfliktia lännen kanssa. Siinä missä edelliset pääministerit Gakharia ja häntä edeltänyt Mamuka Bakhtadze olivat pikemminkin teknokraatteja, Garibashvili ei ole peitellyt populismiaan. Uusi pääministeri vastaa kaikkeen kritiikkiin syyttämällä Saakashvilia ja edellistä hallintoa.

Uusi pääministeri Garibashvili pyrkii esiintymään Turkin Erdoganin tapaan kansallismielisen ylpeänä ja samalla perinteitä kunnioittavana miehenä.

”Georgialainen unelma” tarkentui Garibashvilin myötä unelmaksi Georgian ortodoksikirkkoon tukeutuvasta arvomaailmasta, jossa esimerkiksi sukupuolivähemmistöt koetaan tavallisen kansan enemmistön perhearkea uhkaavina toimijoina ja ”radikaalin” opposition hallitusta vastaan kohdistamana epäjärjestyksenä. Opposition näkyvä eurooppalaismielisyys (”liberaalisuus”) siirtää GD:n poliittisia avauksia yhä enemmän konservatiivis-populistiseen suuntaan. Garibashvili pyrkii esiintymään Turkin Erdoganin tapaan kansallismielisen ylpeänä ja samalla perinteitä kunnioittavana miehenä.

EU:n välittämän huhtikuun kompromissisopimuksen aikeiden vastaisesti kesäkuussa 2021 GD valitsee ja nimittää itsenäisesti uusia Korkeimman oikeuden tuomareita. EU ja Yhdysvallat ovat esittäneett huolensa kehityksestä.

Tbilisi Priden uusi peruuntuminen ja Saakashvilin ”show”

Heinäkuussa 2021 Tbilisi Pride palasi Georgian sisäpoliittiseen keskusteluun. Vuonna 2019 kulkueen järjestäminen peruttiin sen jäätyä Gavrilovin yön tapahtumien jalkoihin. Vuonna 2021 kulkue haluttiin järjestää uudelleen, vaikka enemmistö georgialaisista suhtautuu tapahtumaan verrattain vihamielisesti.

Tapahtumapäivänä kansallismieliset ja oikeistolaiset sekä papit kokoontuivat kadulle lähinnä kohdatakseen vain oppositiomedian (”liberaalien”) edustajia, koska marssiin osallistujia ei vielä näkynyt. Seurauksena yksi oppositiomedian kameramies menehtyi, ja kymmeniä joutui sairaalaan pahoinpideltyinä. Tblisi Pride peruttiin siis jälleen. Garibashvilin hallinto pidätti väkivaltaisuuksiin syyllistyneitä tapahtuman vastustajia, mutta ketään ei ole vielä tähän päivään mennessä saatettu oikeuteen, saati tuomittu.

Vapaan ja liberaalin demokratian arvot ovat ajautuneet georgialaisessa valtapolitiikassa marginaaliin elleivät jo kokonaan valtapolitiikan ulkopuolelle.

Lehdistön väkivaltainen vaientamien sivuutetaan valtapuolueen retoriikassa opposition omana syynä sekä yrityksenä hyökätä ortodoksikirkkoa ja konservatiivisia arvoja vastaan. Voidaan siis sanoa, että Garibashvilin hallitus on valinnut tiensä, joka heijastelee myös Puolan, Turkin ja Unkarin mallia. Vapaan ja liberaalin demokratian arvot ovat ajautuneet georgialaisessa valtapolitiikassa marginaaliin elleivät jo kokonaan valtapolitiikan ulkopuolelle.

Viha- ja verijulisteet [kuva1] saapuivat syksyn 2021 tullen taas katukuvaan. Tämä valtapuoluetta lähellä olevien piirien mainoskampanja opposition mustamaalaamiseen kertoo poliittisesta ilmapiiristä mainiosti. Tbilisi täyttyi samaan aikaan GD:n sinikeltaisesta värimaailmasta, koska pääoppositiopuoluetta ei päästetty yhteenkään mainostauluun pääkaupungissa. Vaalien ensimmäistä kierrosta edelsi opposition esittäminen pahana, kirkonvastaisena ja epämoraalisena. Syyskuun lopussa Saakashvili ilmoitti taas palaavansa Georgiaan kaatamaan Bidzinan hallinnon, mikä varasti vaaliviikon huomion. Harva uskoi hänen paluuseensa, vaikka Saakashvili jatkoi aktiivisesti kampanjointia valtapuoluetta vastaan sosiaalisessa mediassa.

Vaalien alla Saakashvili pidätettiin yllättäen lähellä Tbilisiä kesken georgialaiselle kulttuurille tärkeää ruokajuhlaa, suprania. Valtapuolue GD kiirehti tiedottamaan, että se oli tietenkin ollut tietoinen Saakashvilin maahantulosta. Saakashivilin tapaus sai lähinnä television saippuaoopperasta tuttuja käänteitä, kun Saakashvili julkisesti ilmoitti uudesta parisuhteestaan ukrainalaiseen kansanedustajaan Liza Yaskoon. Ilmoitus tuli yllätyksenä myös Saakashvilin hollantilaisgeorgialaiselle vaimolle Sandra Roelofs-Saakashvilille.

Saakashvili vietiin käsiraudoissa vankilaan, jossa hän ryhtyi heti nälkälakkoon. Seuraavana aamuna äänestys alkoi.

Paikallisvaalien tulos ei tarjoa yllätystä ja valtapuolue ottaa etäisyyttä EU:hun

Kaoottisen ja Saakashvilin medianäkyvyyden hallitseman vaaliviikon jälkeen paikallisvaalien vaalitulos oli pettymys kaikille oppositioryhmille koko maassa. Vaikka väärinkäytöksistä raportoitiin taas, GD saavutti noin 47 prosentin äänisaaliin. GD voitti myös suurimman osan pormestaripaikoista suoraan ensimmäisellä kierroksella sekä varmisti enemmistön melkein kaikkiin paikallisvaltuustoihin. Kaikkien suurten kaupunkien pormestarivaalit menivät kuitenkin toiselle kierrokselle.

Toisen kierroksen kysymys oli, pystyisikö yhdistynyt oppositio voittamaan GD:n ehdokkaita missään suuressa kaupungissa ja etenkin, miten kävisi UNM:n puheenjohtajalle Nika Melialle Tbilisissä, jossa hän edusti neljää oppositiopuoluetta. Meliaa vastassa oli GD:n ehdokkaana suosittu nykyinen pormestari Kakha Kaladze, entinen jalkapallojoukkue AC Milanin pelaaja.

Lokakuun 21. päivänä Garibashvili ennusti tarkat prosentit GD:n äänimääristä eri kaupungeissa, ja että UNM häviäisi kaikki toisen kierroksen uusintavaalit. Tämän jälkeen Georgia voisi Garibashivilin mukaan jälleen jatkaa rauhaisaa ja ennustettavaa kehitystään.

Heti paikallisvaalien toisen kierroksen jälkeen GD miehitti Korkeinta oikeusneuvostoa uudelleen omien intressiensä mukaisesti.

GD voitti lopulta 63 64:stä pormestarinpaikasta mukaan lukien pääkaupungin Tbilisin. Kaladze onnistui käyttämään perhe-elämänsä kuvausta ja sosiaalisen median palvelua TikTokia taitavasti hyväkseen ja voitti Melian selvästi. Vaalilauantain jälkeen oppositio julisti vaalien tuloksen taas kerran väärennetyksi ja mitättömäksi.

Heti paikallisvaalien toisen kierroksen jälkeen GD miehitti Korkeinta oikeusneuvostoa uudelleen omien intressiensä mukaisesti. GD:n puheenjohtaja Irakli Kobakhidze on niin ikään ilmoittanut, että puolueella ei ole hänen nähdäkseen mitään velvollisuutta toteuttaa kompromissisopimuksen mukaisia uudistuksia vaalijärjestelmässä.

Puolan ja Unkarin esimerkki EU:n sisältä antaa Georgialaiselle unelmalle mallia siitä, miten EU:n kanssa voi toimia. Sanktioiden pelko ei ole päällimmäisenä mielessä.

Georgian EU:n suurlähettiläs Carl Hartzell laskee Garibashvilin hallituksen epäonnistuneen jo viidesti viimeisen neljän kuukauden aikana kompromissisopimuksen sisällön toteuttamisessa. Hartzell on ilmoittanut EU:n rahallisen tuen olevan ehdollista sovittujen uudistusten toteuttamiselle. Puolan ja Unkarin esimerkki EU:n sisältä antaa GD:lle mallia siitä, miten EU:ssa tai EU:n kanssa voi toimia. Sanktioiden pelko ei ole päällimmäisenä mielessä.

Marraskuun alussa opposition mielenosoitukset ovat jatkuneet. Saakashvili siirrettiin pahamaineiseen Gldanin vankilaan ja hän on lopettanut nälkälakon.

Georgian suhde EU:n kanssa on kriisiytynyt erityisesti Garibashvilin alle vuoden kestäneen hallituksen aikakaudella. EU:n itäisen kumppanuuspolitiikan arvomaailma ei ole laajasti jaettu GD:n nykyjohdossa. Garibashvilin johdolla Georgian liberaali eurooppalainen oikeusvaltioperiaatteen mukainen tulevaisuus näyttää siirtyvän yhä kauemmas tulevaisuuteen.

Korjattu 18.11. klo 14.06 Charles Michelin toimenkuva.

Mikko Mäki on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI:ssa, ja toimi tutkijavaihdossa Ilia State University:ssä Tbilisissä vuosina 2019-20.

Julkaisu Kääntääkö Georgian valtapuolue selkänsä eurooppalaiselle liberaalille tulevaisuudelle? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Samaan aikaan kun miljoonat ihmiset ympäri maailman siirtyivät etätöihin rajoittaakseen koronaviruksen leviämistä, Georgiassa vanginvartijat tekivät päinvastoin: he muuttivat työpaikalleen. Erikoisen järjestelyn takana oli Georgian oikeusministeri Tea Ts’uluk’iani. Ministeri esitti maaliskuussa 780 vapaaehtoisen vartijan siirtämistä asumaan vankilarakennuksiin pandemiahuipun ajaksi, jotta virus ei pääsisi vankiloihin. Vartijoille luvattiin kolme ateriaa päivässä sekä rahallinen kompensaatio, minkä lisäksi ministeri tähdensi, että vartijoilla on ei-vangittuina tietenkin oikeuksia, joita vangeilla ei ole. Lopuksi Ts’uluk’iani vetosi vankeihin ja kehotti heitä kohtelemaan hyvin näitä 780 vapaaehtoista asuintoveriaan.

Vanginvartijat muuttivat työpaikalleen.

Koronaviruspandemia on nostattanut kapinoita rangaistuslaitoksissa ympäri maailman. Vangit eivät koe voivansa suojautua virukselta. He vaativat parempia suojatoimenpiteitä, hygieniaa ja terveydenhoitoa. Huhtikuun loppuun mennessä kuolemaan johtaneita vankilamellakoita oli puhjennut viidessätoista maassa, ja vankilapakojen määrä oli kasvussa. Vastaukset ongelmiin vaihtelevat maasta toiseen. Toisaalla on rajoitettu vierailijoiden pääsyä vankiloihin, toisaalla muutettu vankilarangaistuksia kotiarestiksi, lykätty vangitsemista tai vapautettu vankeja ennenaikaisesti.

Georgian ratkaisu on mielenkiintoinen, sillä se herättää pohtimaan, mitä kaikkea vankilarangaistus ja vapauden menetys oikeastaan tarkoittavat.  Mikä erottaa vankilassa asuvan vartijan vangista?

Totaalinen instituutio vai totaalinen kontrolli?

Vankilat nähdään usein sosiologi Erwing Goffmanin määritelmän mukaan ’totaalisena instituutiona’, muusta yhteiskunnasta fyysisesti ja oikeudellisesti erotettuna sosiaalisena järjestelmänä, jota määrittävät tiukat aikataulut ja säännökset. Uudemmat vankilatutkimukset pitävät Goffmanin määritelmää kuitenkin liian suppeana.

Filosofi Michel Foucault’n ”tarkkaile ja rankaise”-ajatus tuntuu paremmin kuvaavan järjestelmää, jossa kontrolli ulottuu monella tapaa kauas vankilan seinien ulkopuolelle. Ajallisesti tämä tarkoittaa, että entiset vangit kantavat vangitsemisen psykologisia, fyysisiä ja sosiaalisia jälkiä pitkään vapautumisensa jälkeen. Teknologian kehittyessä yhä merkittävämmäksi nousee valvonnan ja kontrollin tilallinen aspekti: Foucault mainitsee koulun, armeijan ja työpaikan esimerkkeinä kontrollin tiloista. Valvontakameroiden, kasvojentunnistuksen ja biometriikan myötä valvonnan ja kontrollin piiriin ulottuu kuitenkin nykyisin lähes kaikki julkinen tila.

Vankiloihin päätyvät useimmiten alimpiin sosiaaliluokkiin ja vähemmistöihin kuuluvat. Vapaille, kunnon ihmisille, ne ovat näkymätön toinen todellisuus.

Mahdollisuus ulottaa valvonta ja kontrolli yli vankilan fyysisten rajojen ei ole vähentänyt vankeusrangaistuksen suosiota. Vankien määrät ovat kasvaneet 1970-luvulta saakka ja monelle hallinnolle vankilat ovat verraton ratkaisu hankalaksi koettujen ihmisryhmien säilömiseen. Vankiloihin päätyvät useimmiten alimpiin sosiaaliluokkiin ja vähemmistöihin kuuluvat. Vapaille, kunnon ihmisille, ne ovat näkymätön toinen todellisuus, joka suljetaan pois mielestä aina kun mahdollista.

Sisällä ja ulkona

Hallitusten erilaiset ratkaisumallit koronaviruksen leviämisen hidastamiseksi kertovat erilaisista tavoista vetää rajaa vapaan ja ei-vapaan välillä.  Samalla tulee näkyväksi sisä- ja ulkopuolen dynaaminen suhde: vankila ei olekaan absoluuttinen ’toinen’, vaan liikettä sen ja ympäröivän yhteiskunnan välillä on molempiin suuntiin.

Vankien vapauttaminen on konkreettisin sisältä ulos suuntautuvan liikkeen muoto, mutta tarkemmin ajatellen samaa suuntaa edustaa myös vankilamaisten tilojen tai tekniikoiden, kuten kotiarestin ja liikkumista monitoroivien elektronisten tunnisteiden valuminen yhteiskuntaan.

Vastakkaista liikettä edustaa vierailuoikeuksien rajoittaminen, joka näyttäisi olevan yleisin tapa torjua koronakriisiä vankiloissa. Tämä sisäänpäin kääntymisen malli eristää vankilat ja vangit entisestään muusta väestöstä ja korostaa sisäpuolen erityisyyttä. Se, että georgialaiset vartijat muuttavat asumaan vankilan seinien sisäpuolelle, on tämän mallin huipentuma: vankilasta, sisäpuolesta, tulee keskipiste, joka imee itseensä elementtejä ulkomaailmasta.

Vapaana vankilassa

Tekeekö vankilassa asuminen vartijoista vankeja? Oikeusministeri Ts’uluk’iani näki tarpeelliseksi alleviivata, että vankilassa eläminen ei riistä työntekijöiltä vapautta ja ’vapaan ihmisen’ oikeuksia. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Mistä vapaus tässä valossa koostuu ja mitä nämä oikeudet ovat?

Tutkimuksissa on huomattu, että vankilatilaan astuessa ulkopuolisenkin asema muuttuu. Vierailija jakaa vankien kokeman kontrollin ja rajoitukset: hänet tarkastetaan, häntä kuvataan ja häneltä takavarikoidaan vankilassa kielletyt esineet ja aineet. Hän kokee myös, miltä tuntuu olla suljettuna lukittuun tilaan tunneiksi tai jopa päiviksi. Ilmiötä kutsutaan toissijaiseksi vankeudeksi.

Vanginvartijat viettävät normaalisti paljon aikaa tarkasti vartioidussa ja eristetyssä tilassa eikä kontrolli, jonka kohteena he ovat, eroa kovin paljoa vankien kokemasta kontrollista. Vaikka työntekijät saavat liikkua ja käyttäytyä vapaammin kuin vangit, heillä ei ole mahdollisuutta yksityisyyteen. Valvonnan tarkoitus on estää haitallisten suhteiden muodostumista työntekijöiden ja vankien välille, mutta ne estävät luottamukseen, spontaaniuteen ja avoimuuteen perustuvat suhteet myös työyhteisön sisällä.

Vierailija jakaa vankien kokeman kontrollin ja rajoitukset. Ilmiötä kutsutaan toissijaiseksi vankeudeksi.

Georgian järjestely tuo esiin sen olennaisen eron, että normaalisti vartijat viettävät vankilassa vain työvuoron kerrallaan. Muuna aikana he saavat nauttia yksityisyydestä eikä heitä sido työn normisto tai käyttäytymismallit.

Oikeusministeri Ts’uluk’iani maalasi puheessaan sympaattisen kuvan vankien ja vartijoiden vapaaehtoisesta yhteisasumisesta, mutta miten sympaattinen todellisuus voi olla? Onko vartijoilla mahdollisuutta todelliseen vapaa-aikaan ja palautumiseen ja mitä he itse asiassa voivat vapaa-ajallaan tehdä ”asunnoissaan”, jotka rakennettiin muutamassa päivässä vankiselleistä? Vielä on liian aikaista tutkia vankila-asumisen vaikutuksia työntekijöihin, sillä georgialaiset viranomaiset eivät toistaiseksi kerro järjestelyn yksityiskohdista eikä järjestelyyn osallistuvia ole mahdollista haastatella.

Painetta ruutitynnyrissä

Järjestelyn tarkoitus oli paitsi välttää virusinfektiot, myös lisätä turvallisuuden tunnetta vankiloissa. Riippumatta siitä, miten tehokkaasti tällä ehkäistään epidemiaa, jälkimmäisen tavoitteen toteutuminen on epätodennäköistä.

Vankilan jo valmiiksi latautunut ja negatiivisten tunteiden – vihan, depression, pelon, häpeän ja apatian – täyttämä ilmapiiri joutuu poikkeukselliseen rasitukseen, kun vartijat joutuvat kontrolloimaan ja hallitsemaan myös omia tunteitaan ja käytöstään ympäri vuorokauden. On suuri riski, että ahdistuneet ja turhautuneet vartijat purkavat vihaansa vankeihin. Lisäpaineita tuo työkulttuuri, johon kuuluu virallisen protokollan lisäksi liuta epävirallisia normeja ja käytäntöjä. Ammatillisen pätemisen tarve saattaa ohjata vartijan kohtelemaan vankeja tarpeettoman ankarasti, mutta etenkin vankiloiden työyhteisöissä usein kukoistava epävirallinen aggressiivisen ja välinpitämättömän maskuliinisuuden ihanne voi johtaa väärinkäytöksiin.

On suuri riski, että ahdistuneet ja turhautuneet vartijat purkavat vihaansa vankeihin.

Georgialla on jo ennestään ikävä maine vankien kohtelussa. Mikheil Saak’ashvilin presidenttikaudella (2003-2012) julistettu rikollisuuden nollatoleranssi johti paitsi vankien määrän nelinkertaistumiseen, myös asenteiden jyrkkenemiseen. Hallituksen ideologisessa ja moraalisessa taistelussa kriminaaleja vastaan ei tehty eroa siinä, oliko henkilö syyllistynyt liikennerikkomukseen, varkauteen tai huumausainerikokseen, vai yksinkertaisesti ollut kyvytön maksamaan velkaansa. Rikkomuksen vakavuudesta riippumatta vangit esitettiin sosiaalisena jätteenä, joka piti poistaa yhteiskunnasta, ja joka ei ansainnut ihmisarvoista kohtelua. Hallituksen viesti tulkittiin vankilahenkilökunnan keskuudessa paikoitellen lupana nöyryyttää ja pahoinpidellä vankeja ilman seuraamuksia.

Kun Saak’ashvili joutui väistymään vallasta vuonna 2012, viimeinen niitti saattoi olla muutama päivä ennen vaaleja julkaistu video brutaalista väkivallasta vankeja kohtaan. Nykyinen hallitus on ottanut liberaalimman linjan ja korostaa sitoutumistaan Euroopan neuvoston suosituksiin. Vaihtoehtoisten rangaistuskeinojen ja massa-armahdusten myötä vankien määrä Georgiassa on laskenut, ja niin kansainväliset kuin paikallisetkin tarkkailijat ovat varovaisen optimistisia.

Kun Saak’ashvili joutui väistymään vallasta vuonna 2012, viimeinen niitti saattoi olla muutama päivä ennen vaaleja julkaistu video brutaalista väkivallasta vankeja kohtaan.

On silti helppo nähdä, miten vartijoiden asuttaminen vankilatiloihin voi herkästi herättää kymmenen vuoden takaiset käyttäytymismallit. Vankilahenkilökunta on Georgiassa edelleen alipalkattua, huonosti koulutettua ja ylikuormittunutta. Jos Ts’uluk’ianin lupaamat vartijoiden erityisoikeudet ja -vapaudet suhteessa vankeihin eivät toteudu odotusten mukaisesti vartijoiden laadukkaana vapaa-aikana ja mukavina oloina palkallisessa täyshoitolassa, ne saattavat hyvinkin toteutua vartijoiden kokemana kaikkivoipaisena fyysisenä ja psyykkisenä valtana vankeihin nähden.

Pysy sisällä, pysy turvassa

Reaktiot koronavirukseen tuovat esiin vankiloihin liittyviä jyrkkiä ja ristiriitaisia asenteita. Monessa maassa sekä viranomaisten että yleisen mielipiteen mukaan kansanterveys oli, ainakin epidemian alkuvaiheessa, ensisijainen – paitsi kun kyse oli rikollisista.

Terveyden eteen oltiin valmiita joustamaan perustavanlaatuisista asioista kuten liikkumisvapaudesta. Vapaille kansalaisille terotettiin suojautumisen ja eristäytymisen tärkeyttä, mutta vangeille ei suotu mahdollisuutta kumpaankaan. Paheksuimme ihmisiä, joiden koimme vaarantavan koko yhteiskunnan terveyden poistumalla kotoaan lyhyelle kävelylle, mutta emme juuri uhranneet ajatuksia sille, mitä tapahtuu, kun virus pääsee leviämään tuhansien vankien ylikansoittamissa vankiloissa. Eettisten ja moraalisten näkökulmien lisäksi silmien sulkeminen vankiloiden todellisuudelta on myös kansanterveydellinen uhka: jos virus pääsee riehumaan vankiloissa vapaasti, mitkään kalterit eivät voi estää sen leviämistä myös ulkomaailmaan.

Eettisten ja moraalisten näkökulmien lisäksi silmien sulkeminen vankiloiden todellisuudelta on myös kansanterveydellinen uhka.

Sisä- ja ulkotilan merkitykset rakentuivat pandemian myötä uudelleen. Sisätilasta – kodista –  tuli vahvasti turvapaikka, jossa olimme suojassa ulkona uhanneelta virukselta. Vaikka sisällä pysyttelemisestä puhuttiin negatiivisin termein karanteenina, eristäytymisenä ja jopa vankeutena, sitä pidettiin silti positiivisena ja vastuullisena toimena itsemme ja läheistemme suojelemiseksi.

Vankien tilanne on täysin eri. Heille sisätila edustaa vaaraa. Siksi on arveluttavaa, että ministeri Ts’uluk’ianin puheessa vankiloiden tiukempaan eristämiseen yhdistetään mielikuva turvallisesta, kotoisasta suljetusta tilasta, jossa vangit ja vartijat pysyttelevät yhteisen hyvän nimissä. Georgiassa toteutettu järjestely tuskin kohentaa vankien kokemaa turvallisuuden tunnetta. Sen sijaan se lisää epävarmuuden, avuttomuuden ja irrallisuuden tunnetta niin vankien kuin vartijoidenkin keskuudessa.

Vangeille sisätila edustaa vaaraa.

Vangit eivät tietenkään ole ainoita, joiden kannalta ”Pysy kotona” –mantra on ongelmallinen. Se jättää huomioimatta myös kodittomat, turvapaikanhakijat ja perheväkivaltaa kokevat. Heille, kuten vangeillekin, sisällä – ”kotona” – pysyminen ei ole turvallinen valinta tai valinta laisinkaan.  Koronaviruskriisi tuo tämän selvästi esiin, jos vain suostumme näkemään.

Costanza Curro (PhD) on tutkija Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin Gulag Echoes -hankkeessa. Curro pohtii, mitä Georgian rangaistusjärjestelmän ratkaisut COVID-19 epidemian suhteen kertovat vankilan ja ’ulkomaailman’ välisestä kuilusta.

Artikkelin suomentanut Niina Into (FM) toimii Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin viestintäpäällikkönä.

Julkaisu Muuttaisitko vankilaan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ukrainan kriisi eskaloitui nopeasti sodan partaalle maaliskuun alussa 2014, kun Venäjän asevoimiin kuuluviksi arvioidut joukot ottivat haltuunsa Ukrainalle kuuluvia alueita Krimin niemimaalla. Tätä edelsi Maidanin aukion mielenosoittajien voitto Ukrainan venäjämielisestä presidentistä Viktor Janukovitshista, joka erotettiin virastaan Ukrainan parlamentin päätöksellä. Mielenosoittajien ja presidentin välisen verisen voimainkoitoksen lopputuloksena Janukovitsh joutui lopulta pakenemaan Venäjälle.

Viimeaikaisessa Ukraina-keskustelussa ja Krimin kriisin uutisoinnissa sekä tutkijat että toimittajat ovat nähneet Venäjän retoriikassa ja toimissa analogian Georgian ja Venäjän viisipäiväiseen sotaan elokuussa 2008. Olli Kivinen nosti Helsingin Sanomissa 4. maaliskuuta 2014 julkaistussa kolumnissa esiin seikan, joka useissa analyyseissa on unohtunut: ”Ukrainan ja Georgian välinen ero on selvä”.

Tietyistä samankaltaisuuksistaan huolimatta näiden kahden kriisin sisä- ja ulkopoliittiset kontekstit ovat lähemmin tarkasteltuna hyvin erilaiset. Erilaiset ovat myös tavat, joilla Georgia ja Ukraina toimivat konfliktitilanteessa. Viiden päivän sota alkoi Georgian hyökkäyksellä Etelä-Ossetiaan, mihin Venäjä vastasi sotilaallisesti. Ukrainassa Venäjän toimet alkoivat yksipuolisesti ilman ukrainalaista provokaatiota.

Se, että Venäjä käyttää Krimin intervention yhteydessä samankaltaista omien kansalaistensa suojelemisen retoriikkaa kuin ”viiden päivän sodassa” vuonna 2008, ei tarkoita sitä, että Georgia-esimerkeissä olisi muita samankaltaisuuksia. Päinvastoin, erot kriisien välillä ovat huomattavasti suuremmat kuin yhtäläisyydet. Ukraina-keskustelussa Georgia-analogia on ongelmallinen useasta syystä.

Viittä vaille passikolonna

Monet Ukraina-keskusteluun osallistuneet ovat tehneet Georgia-analogiasta johtopäätöksen, että Venäjällä oli toimintasabluuna, jota se kokeili ensin viiden päivän sodassa Georgiaa vastaan, ja jota se monistaa nyt Krimillä. Samankaltaisuus jää kuitenkin yhtäläisyyksiin Venäjän käyttämissä retorisissa keinoissa, erityisesti Venäjän tapaan esittää toimillensa oikeutus.

Georgian sodan aikana Venäjän silloinen presidentti Dmitri Medvedev ja pääministeri Vladimir Putin julistivat Venäjän suojelevan kansalaisiaan Etelä-Ossetiassa ja ehkäisevän heihin kohdistuvaa väitettyä kansanmurhaa. Venäjä yritti piirtää kuvan Etelä-Ossetian sotilasoperaatiosta humanitaarisena interventiona ja rauhaan pakottamisena.

Kuitenkin jo aikaisemmin – viimeistään Beslanin koulukaappauksen jälkeen vuonna 2004 – Venäjä oli lanseerannut Yhdysvaltain esimerkkiä imitoivan ennaltaehkäisevän iskun opin. Venäjän asevoimien komentaja Juri Balujevski ilmoitti vuonna 2004, että Venäjän armeijalla olisi oikeus suorittaa ennaltaehkäiseviä iskuja missä tahansa maailmassa. Iskuilla viitattiin tuolloin terrorismin vastaisiin operaatioihin ulkomailla. Prosessi kulminoitui Georgian sodan päättymisen jälkeen. Syksyllä 2009 Venäjän duuma hyväksyi lain, jonka nojalla maan armeijaa voidaan käyttää sen rajojen ulkopuolella paitsi Venäjän kansalaisten tai sotilaiden suojelemiseen, myös tilanteissa, joissa ystävälliset suhteet Venäjään omaava valtio tarvitsee Venäjän asevoimien apua puolustuksessaan.

Venäjä käytti viiden päivän sodan aikaisessa retoriikassaan omien kansalaistensa suojelemista yhtenä sotilaallisen väliintulonsa perusteluista.  Tässä auttoi se seikka, että vuonna 2002 uudistetun Venäjän kansalaisuuslain nojalla Georgialle kuuluvien Etelä-Ossetian ja Abhasian alueiden asukkaat olivat usean vuoden ajan voineet hankkia Venäjän passeja. Venäjän passien myöntäminen toisen valtion alueella, toisen valtion kansalaisille ilman kyseisen valtion suostumusta loukkasi kuitenkin jo lähtökohtaisesti Georgian suvereniteettia ja oli siten sekaantumista Georgian sisäisiin asioihin.

Analogiahakuisuus tiedonsiirron vääristäjänä Ukrainan kriisissä?

Georgian sodan ja Ukrainan kriisin analogialla on viisi keskeistä heikkoutta.

Ensinnäkin Georgian joukot aloittivat viiden päivän sodan 7. elokuuta 2008 tulittamalla tykistöllä ja raskailla raketinheittimillä summittaisesti Etelä-Ossetian Tskhinvalia sekä hyökkäämällä maavoimin Etelä-Ossetian puolelle tarkoituksenaan ”palauttaa perustuslaillinen järjestys koko (Etelä-Ossetian) alueelle”, kuten Georgian rauhanturvajoukkojen komentaja Mamuka Kurashvili operaation tavoitetta tuolloin kuvaili. Kurashvilin tarkoituksena oli ilmeisesti mukailla Boris Jeltsinin vuonna 1994 antamaa määräystä, joka sysäsi liikkeelle ensimmäisen Tshetshenian sodan.

Toiseksi, sodan alkuvaiheessa Georgian tulituksen kohteiksi joutui myös Tshinkvaliin sijoitettu Venäjän rauhanturvaajapataljoona, joka kärsi tappioita.

Kolmanneksi, Georgia oli elokuun alkupäivinä 2008 keskittänyt huomattavan määrän joukkoja ja kalustoa Etelä-Ossetian rajan läheisyyteen.

Neljänneksi, sotaa edeltäneen vuoden aikana Saakashvilin hallinto käytti kovenevaa retoriikkaa, jossa se varoitteli Georgian kärsivällisyyden olevan loppumassa konfliktien ratkaisun suhteen.

Viidenneksi, Georgian sotilasmenot moninkertaistuivat vuoden 2003 ruusuvallankumouksen jälkeisinä vuosina, ja Georgian sotilaat keskittyivät harjoittelemaan lähinnä hyökkäyssodankäyntiä.

Georgia-analogia ontuu Krimin kriisissä pahasti, koska Ukraina ei ole syyllistynyt mihinkään näistä viidestä.

Verrattaessa Georgian sotaa Ukrainan kriisiin on toissijaista, oliko Venäjällä tuolloin ennalta laadittu suunnitelma Etelä-Ossetian miehittämiseksi. Tilanne olisi toinen ainoastaan mikäli pystyttäisiin yksiselitteisesti näyttämään toteen, että venäläisiä joukkoja oli siirtynyt Etelä-Ossetian puolelle ennen Georgian ensilaukauksia. Tätä kirjoittaessa Ukrainan asevoimat eivät ole avanneet tulta ”itsepuolustusjoukkoja” tai Venäjän kansalaisia vastaan Krimin niemimaalla tai muualla Ukrainassa.

Uusi konflikti Itä-Euroopan geopoliittiseen pakastimeen?

Georgian kontekstissa Abhaasia ja Etelä-Ossetia olivat vuonna 2008 ja ovat yhä toistakymmentä vuotta vanhoja ”pitkittyneitä” tai ”jäätyneitä” konflikteja. Krimille puolestaan ollaan tietoisesti luomassa uusi, separatistinen ja kaikella todennäköisyydellä pitkittyvä konflikti edellä mainittujen Abhasian ja Etelä-Ossetian, sekä Vuoristo-Karabakhin ja Transnistrian rinnalle.

Ottaen huomioon kuinka vaikeita jo olemassa olevien pitkittyneiden konfliktien ratkaisuyritykset ovat olleet, on vaikea käsittää sitä logiikkaa, joka Venäjän toimia ohjaa: Venäjän federaatio on multietninen, ja separatismipotentiaalia on myös muissa kuin edelleen kuohuvissa Pohjois-Kaukasian tasavalloissa. Ehkä Venäjän motiivina on Ukrainan Nato-jäsenyyden estäminen pitkälle tulevaisuuteen uuden alueellisen konfliktin avulla?

Jos Georgia-analogiaa kuitenkin halutaan soveltaa Krimin kontekstissa, samalla on tarkasteltava myös elokuun 2008 sotaan oleellisesti taustatekijänä kuulunutta Kosovon kriisiä. Pakottaako Venäjä Ukrainan polvilleen aseylivoimaa käyttämällä, kuten Nato pakotti Serbian Kosovon sodassa? Onko Kosovo ennakkotapaus, jota sovelletaan lopulta myös Krimin oikeudellisesta asemasta päätettäessä?

Jos tämä haluttaisiin sisällyttää Georgia-analogiaan, pitäisi Krimin aluehallinnon julistautua kansanäänestyksen jälkeen itsenäiseksi, ja Venäjän tulisi tunnustaa itsenäisyys. Olisi kuitenkin vaikea kuvitella Venäjän saavan muita valtioita tunnustamaan Krimin itsenäisyyden kuin saman kourallisen pikkuvaltioita, jotka ovat tunnustaneet Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäisyyden. Niidenkin tunnustukset on tehty lähinnä Venäjän talousavun houkuttelemina.

Miljoona, miljoona, miljoona ruusua (Ukraina-remix)

Entä analogia, jossa Ukrainan nykyistä kriisiä verrattaisiin laajempaan Georgian ruusuvallankumouksesta 2003 alkaneeseen kehitykseen? Siinä Georgian ulkopoliittinen kurssi käännettiin yksinomaan kohti länttä, Georgia haki jäsenyyttä sotilasliitto Natossa sekä läheisempää yhteistyötä EU:n kanssa, mutta ajautui lopulta sotaan Venäjän kanssa ilman, että Nato tai länsimaat tulivat sen avuksi.

Tällöin unohtuu Ukrainan oma vuoden 2004 oranssi vallankumous, joka toteutui Georgian ruusuvallankumouksen jälkeen. Analogia olisi osuvampi, jos Venäjä olisi puuttunut Georgian tilanteeseen heti ruusuvallankumouksen (tai Ukrainan oranssin vallankumouksen) jälkeen. Mutta näinhän se ei tehnyt, vaan pikemminkin päinvastoin. Venäjä vetäytyi Georgian alueella sijainneista tukikohdistaan Istanbulin sopimuksen mukaisesti vuonna 2007, luoden tosin samalla sotilaallisen tyhjiön yhdelle Etelä-Kaukasian räjähdysherkimmistä alueista.

Oranssin vallankumouksen jälkeen valtaan nousseen Viktor Jushenkon Ukrainalla ja Mihail Saakashvilin Georgialla oli toki tiettyjä yhtäläisyyksiä. Molemmat maat ovat jäseniä aikoinaan Venäjän vastapainoksi perustetussa GUAM/GUUAM -järjestössä, joka koostui valikoidusta joukosta Venäjän ympärysvaltoja entisen Neuvostoliiton alueella (Georgia, Ukraina, Uzbekistan, Azerbaidzhan ja Moldova). GUAM (ilman Uzbekistania) ei kuitenkaan ole ollut keskustelukerhoa kummempi organisaatio.

Lisäksi sekä Georgia että Ukraina ovat mukana Baltian maiden, Moldovan, Romanian sekä muutaman muun maan kanssa vieläkin löyhemmässä Demokraattisen valinnan yhteisö -maaliitossa (engl. Commonwealth of Democratic Choice, ven. Содружество демократического выбора), jota oli ehkä kaavailtu jonkinlaiseksi Naton odotushuoneeksi ja jonka nimessä tölvitään Venäjä-johtoisen Itsenäisten valtioiden yhteisön englanninkielistä nimeä Commonwealth of Independent States (CIS).

Sekä Saakashvilin Georgia että Jushenkon Ukraina hakivat sotilasliitto Naton jäsenyyttä. Nato-maat lupasivatkin Bukarestin huippukokouksessa 2008 Georgialle ja Ukrainalle Nato-jäsenyyden, kuitenkin ilman jäsenyyteen valmistelevaa MAP-ohjelmaa tai selkeää aikataulua puolustusliiton täysjäseneksi hyväksymisestä. Sittemmin Janukovitshin valtakaudella Ukrainan ja Georgian Nato-tiet erkanivat, kun Janukovitsh pisti vuonna 2010 jäihin Ukrainan Nato-jäsenyyden tavoittelun.

Entä millaista palkitsemispolitiikkaa länsi on harjoittanut Georgian sodan jälkeen? Käytännössä Saakashvilin hallinto palkittiin syksyllä 2008 uuden eurooppalaisen sodan aloittamisesta lähes viiden miljardin dollarin jälleenrakennus- ja avustuspaketilla. Vähättelemättä avuntarvetta Georgiassa sodan jälkeen, missä edelleen on vaikea maansisäisten pakolaisten ongelma, lännen apumiljardeilla ostettiin samalla Saakashvilin hallinnolle lisäaikaa vallankahvassa. Tämä on jyrkästi ristiriidassa entisen Jugoslavian maiden johtajien kohtaloihin, joista moni istuu Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa vastaamassa teoistaan. Nämäkään yksityiskohdat ovat tuskin jääneet Putinin hallinnolta huomaamatta sen ennakoidessa nykyisen Krimin konfliktin eskaloimisen seurauksia.

Analogy is What States Make of It

Ukrainan kriisiä koskevassa diskurssissa on noussut esiin väittämä, että Venäjä kokee tulleensa kaltoin kohdelluksi länsimaiden taholta ja ettei sen näkemyksiä ole ymmärretty tai haluttu ymmärtää lännessä. Osittain tämä varmasti pitää paikkansa. Kuitenkin esimerkiksi ns. toisessa Tshetshenian sodassa 1999 Venäjän sotatoimien perusteluille löytyi kriitikkojen ohella lännessä myös ymmärtäjiä.

Vaikka lopullista totuutta Buinakskin, Moskovan ja Volgogradin kerrostaloräjäytysten tekijöistä tai tilaajista ei saataisi ikinä selville, on kuitenkin kiistatonta, että tshetsheenikenttäkomentaja Shamil Basajevin joukkioiden iskut silloin de facto -itsenäisen Tshetshenian alueelta naapuritasavalta Dagestaniin olivat eräs merkittävä syy toisen Tshetshenian sodan syttymiselle. Samoin yllä käsitellyistä syistä johtuen Venäjän toimet Georgian sodassa olivat tiettyyn pisteeseen saakka ymmärrettäviä. Sen sijaan tämänhetkisessä Ukrainan tilanteessa ja Krimin kriisissä on helpompaa siteerata venäläisrunoilija Tjutshevia ja todeta, että ”Venäjää ei voi järjellä ymmärtää”.

Analogiapolitiikan vaarat

On tärkeää kysyä, miksi kahden erilaisen tapauksen yhdistäminen analogioiden kautta voi olla haitallista tai jopa vaarallista. Analogiat ovat kuin rikkinäinen puhelin. Viesti välittyy perille, mutta siitä puuttuu jotain olennaista tai siihen on lisätty jotain siihen alun perin kuulumatonta.

Kaukasian alueen tuhansia vuosia pitkä historia on ollut aivan erityisen otollista maaperään historiallisten analogioiden väärinkäytölle. Lähes kaikki alueen valtiot tai muut toimijat ovat voineet historiaa valikoidusti käyttäen perustella toimiensa oikeutusta.

Analogioissa piilee kuitenkin riski, että niiden muodostaminen sellaisten konfliktien välille, jotka ovat tapahtuneet eri maantieteellisessä, poliittisessa tai ajallisessa kontekstissa, pakottaa valikoimaan konflikteista enemmän tai vähemmän sattumanvaraisesti yksityiskohtia, jotka palvelevat poliittisia päämääriä. Mediasodankäynnin aikakaudella varsinaisen akuutin kriisin tiedotuksen taustalla käydäänkin usein analogioiden hegemoniakamppailua.

Analogioilla on myös oma ironiansa. Ukrainan kriisin keskellä on hyvä muistaa, että presidentti Putinin johtama valtio sai sekin alkunsa prosessissa, jossa Boris Jeltsin nousi panssarivaunun päälle vanhaan hallintoon kyllästyneiden mielenosoittajien hurratessa.

Artikkelikuva: jorono / Pixabay

Julkaisu Krimin kriisin ongelmalliset Georgia-analogiat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.