Stubb, Alexander. 2025. Vallan kolmio – Murroksen aikakausi ja maailmanjärjestyksen tulevaisuus. Englanninkielisestä alkuteoksesta kääntänyt: Kyösti Karvonen. Otava. 317 s.

Media on ehtinyt kirjoittaa jo paljon elokuussa 2025 julkaistusta presidentti Alexander Stubbin Vallan kolmio: Murroksen aikakausi ja maailmanjärjestyksen tulevaisuus -kirjasta ja esimerkiksi Suomen Kuvalehdessä on ilmestynyt kirjasta arviokin.

Media on enemmän keskittynyt teoksen poliittisiin linjauksiin sekä Stubbin henkilöhistoriaan. Tämä on ymmärrettävää, sillä kirjassa Stubb tarkastelee maailmanjärjestystä oman poliittisen uran kokemuksien kautta. Teos myös tarjoaa harvinaislaatuisen mahdollisuuden tutustua istuvan presidentin poliittiseen ajatteluun täyden kirjan mitassa. Viimeksi Mauno Koivisto julkaisi presidenttikaudellaan omaa poliittista ajattelua käsittelevät kirjat – kauden alussa Linjaviitat (1983) ja kauden lopussa Maantiede ja historiallinen kokemus (1992).

Tässä kirja-arviossa tarkoituksenani on käsitellä teosta ensisijaisesti kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta – tutkimusalan, johon kirja ylimalkaisesti asettuu sen hahmotellessa maailmanjärjestystä ja kommentoimalla sen tilaa ja tulevaisuutta normatiivisesti, eli hahmotellen järjestykselle ideaalia muotoa. Stubb myös aloitti kirjan kirjoittamisen EUI-yliopiston Transnational Governance -koulun johtajana ja yleisesti Stubbin akateeminen ura on keskittynyt kansainvälisen politiikan tutkimukseen.

Globaali länsi, -etelä ja -itä

Vallan kolmio muodostuu Stubbin tyylin mukaisesti erinäisten kolmijakoisten tematisointien pohjalta. Stubbin pääpointtina on nykyisen maailmanjärjestyksen geopoliittinen kolmijako: globaali länsi, globaali itä ja globaali etelä. Erityisen problematiikan muodostaa globaalin lännen ja globaalin idän kilpailu globaalin etelän sijoittumisesta, mikä Stubbin mukaan määrää tulevan maailmanjärjestyksen suunnan.

Stubb kieltää käsittelevänsä perinteisen kansainvälisen politiikan tutkimuksen mukaisesti napoja tai blokkeja, vaan kolmella ”voimalla” on tietty oma lavea arvopohjansa, joka määrittää sen asemaa kansainvälisessä politiikassa. Globaalin lännen ja globaalin idän vastakkainasettelu globaalin etelän suhteen muodostuu geostrategiseksi kilpailuksi ”kahden hallintajärjestelmän, demokratian ja autokratian, tai vapauden ja valvonnan välillä”.

Stubb kieltää käsittelevänsä perinteisen kansainvälisen politiikan tutkimuksen mukaisesti napoja tai blokkeja, vaan kolmella ”voimalla” on tietty oma lavea arvopohjansa, joka määrittää sen asemaa kansainvälisessä politiikassa.

Tätä kirjan perusdynamiikkaa pohjustaa kolme periodisointia maailmanjärjestyksestä: ”järjestyksestä epäjärjestykseen”, ”epäjärjestyksestä murrokseen” ja ”murroksesta hajaannukseen”. Periodisointi kertoo tarinan kylmän sodan jälkeisestä liberaalin maailmanjärjestyksen kukoistuksesta ja sen päättymisestä epäjärjestykseen 2010-luvun kehityskulkujen, kuten finanssi- ja turvapaikkakriisin takia. Tämä kulminoitui murrokseen 2020-luvun maailmanpoliittisten käänteiden, kuten Ukrainan sodan ja Israel-Palestiina-konfliktin kärjistymisten myötä.

Lopputuloksena on hajaantunut maailmanjärjestys, jota sävyttää pirstaloituneet ja alueellistuneet kansainväliset suhteet sekä keskinäinen epäluottamus. Historiallisen katsauksen jälkeen Stubb avaa, miten hän käsittää globaalin lännen, -idän ja -etelän. Lopuksi näiden voimien suhteita tarkastellaan kilpailun, konfliktin ja yhteistyön pohjalta.

Narratiivi maailmanjärjestyksestä

Rakenteen suhteen Vallan kolmio tarjoaa selkeän narratiivin nykyisestä maailmanjärjestyksestä ja siihen päätymisestä. Kuitenkin narratiivi rakennetaan, eritoten historiaosiossa, hyvin paljon uutismaisella tapahtumien luettelemisella.

Vaikka kansainvälisen politiikan tutkimuksessa korostetaan tiettyjen ”kiintopistepäivien” merkitystä, on tapahtumien ja päivämäärien jatkuva listaaminen kuitenkin kirjan keskeisen argumentin kannalta tarpeetonta ja lukijalle puuduttavaa. Kertomuksellisen lähestymistavan olisi voinut kirjan populaarin tulokulman suhteen pitää, mutta tällöin olisi hyvä ollut karsia yksityiskohtia.

Vaihtoehtoisesti narratiivia olisi voinut tukea kevyellä tutkimuskirjallisuudella, sillä Stubbin mukaisia, suurelle yleisölle tarkoitettuja kansainvälisen politiikan tutkijoiden maailmanjärjestyksen murroksen analyyseja on kuitenkin julkaistu jonkin verran – esim. politiikan tutkija Robert Jervisin (toim.) Chaos in the Liberal Order (2018) tai Yhdysvaltain entisen ulkoministerin Henry Kissingerin World Order (2014).

Liberaali institutionalismi maailmankuvana ja kansainvälisen politiikan koulukuntana

Kansainvälisen politiikan tutkimusta määrittävät perustavanlaatuisesti eri koulukunnat, joiden jopa filosofisten lähtökohtien pohjalta koko kansainvälistä politiikkaa tarkastellaan. Populaarisuudestaan huolimatta Vallan kolmio selvästi asettuu liberaalin institutionalismin koulukuntaan.

Tutkimuskirjallisuuden mukaan liberaalissa institutionalismissa keskeiseksi muodostuu ajatus siitä, että yhteistyö ja sääntöpohjainen järjestys on mahdollista saavuttaa valtioiden välille institutionaalisten järjestelyjen kautta. Koulukunnan ensisijainen edustaja, politiikan tutkija Robert Keohane, argumentoi vuoden 1984 After Hegemony -teoksessaan, kuinka instituutiot takaavat kansainvälisen järjestelmän rauhan ja stabiliteetin ilman hegemonista maailmanvaltiota.

Vaikka Stubb jäsentää koulukuntaa enemmän yleisenä poliittisen maailmankuvanaan, hän kuvaa kirjan historiaosuudessa, kuinka hänen maailmankuvansa on muotoutunut kylmän sodan päättyessä, jolloin hän alkoi ”…uskoa syvästi kansainvälisten instituutioiden, kansainvälisen oikeuden, avoimen yhteiskunnan, liberaalin demokratian ja markkinatalouden merkitykseen ja siihen keskeiseen opinkappaleeseen, että kansallisvaltioiden oman edun tavoittelua pitää rajoittaa maailmanlaajuisilla säännöillä. Kuten Euroopan yhdistäjä Jean Monnet sanoi: ´Mikään ei ole mahdollista ilman miehiä [ja naisia], mutta mikään ei ole kestävää ilman instituutioita.”

Stubbin kirjan keskeisin ongelma, hajaantunut maailmanjärjestys ja sen tulevaisuus, näyttäytyy siis kysymyksenä liberaalin institutionalismin kyvystä vastata vallitsevaan hajaannukseen ja palauttaa teorian mukainen järjestys.

Kirjan perusteesin mukaisesti Stubbin maailmankuvan liberaali maailmanjärjestys on kuitenkin kriisissä ja jakautunut geopoliittisiin leireihin. Kirja mukaileekin, mutta ei mainitse, lähes yksityiskohtaisesti toisen kuuluisan liberaalin institutionalismin edustajan, politiikan tutkija John Ikenberryn artikkelia Three Worlds: the West, East and South and the competition to shape global order (2024). Artikkeli argumentoi Stubbin lailla maailmanjärjestyksen jakautuneen kolmijakoiseksi, jossa globaali länsi ja itä kilpailevat globaalin etelän vallan asettumisesta.

Stubbin yleistajuisen kuvailun pohjalta voidaan siis todeta, että vallitseva, kylmän sodan jälkeinen maailmanjärjestys on kriisissä, mutta tutkimuskirjallisuuden näkökulmasta voidaan puhua myös liberaalin institutionalismin teoreettisesta murroskohdasta. Esimerkiksi sota Ukrainassa, suhteiden kärjistyminen Tyynellämerellä ja Israel–Palestiina-konflikti ovat tuoneet realismin ja eritoten offensiivisen realismin takaisin kansainvälisen politiikan teorioiden valtavirtaan. Offensiivisessa realismissa korostetaan valtion selviytymisen nimissä hyökkäyssotaa strategisena vaihtoehtona.

Kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta Stubbin kirjan keskeisin ongelma, hajaantunut maailmanjärjestys ja sen tulevaisuus, näyttäytyy siis kysymyksenä liberaalin institutionalismin kyvystä vastata vallitsevaan hajaannukseen ja palauttaa teorian mukainen järjestys.

Liberaalin järjestyksen todellisuus

Stubbin suhtautuminen tähän kirjan keskeiseen problematiikkaan jää valitettavasti epäselväksi, sillä teoksen suhde liberaalin järjestyksen puolustamiseen ja toisaalta sen kritisointiin ei muodosta yhtenäistä kokonaiskuvaa. Stubb kuvaa monessa luvussa , kuinka globaali etelä pitäisi saada mukaan lännen liberaaliin maailmanjärjestykseen ja lähestyy aihetta instituutioiden kehittämisen kautta. Esimerkiksi Yhdistyneiden kansakuntien (YK) muovaaminen monimuotoisemmaksi ja paremmaksi poliittiseksi alustaksi globaalille etelälle nousee konkreettisena ehdotuksena kirjassa, mitä Stubb on edistänyt myös poliittisella urallaan esimerkiksi ehdottamalla turvallisuusneuvoston jäsenmaiden määrän nostamista.

Tästä näkökulmasta Stubbin normatiivinen anti kirjassa perustuu lähinnä liberaalin järjestyksen paranteluun. Tähän kuuluu instituutioiden käytänteiden muovaaminen inklusiivisimmiksi globaalille etelälle ja yleisesti kansainvälisen yhteisön ymmärtäminen siten, että globaali etelä on valtaa käyttävä toimija.

Tässä kehitykseen panostavassa näkökulmassa ongelmaksi kuitenkin muodostuu globaalin etelän vaateiden mahdollisen radikaalisuuden huomioimattomuus. Globaali etelä ei välttämättä halua pelkästään laajempaa hyväksyntää kansainvälisissä  instituutioissa, vaan kysymykset varallisuuden globaalista uusjaosta, kolonialismin historiasta ja nykyisyydestä sekä esimerkiksi ilmastonmuutoksen epäsuhtaisesti jakautuneista vaikutuksista ovat teemoja, joita ei välttämättä ratkaista kansainvälisten instituutioiden parantelulla esimerkiksi jäsenmäärien muodossa. Stubb kyllä kirjassaan mainitsee kyseiset rakenteelliset ongelmat ja näkee niiden nakertavan liberaalia järjestystä, mutta Stubb ei kuitenkaan tarjoa laveaa ”globaalin etelän mukaan ottamista” konkreettisempia käytäntöjä kyseisiin vaateisiin.

Stubbin normatiivinen anti kirjassa perustuu lähinnä liberaalin järjestyksen paranteluun. Tähän kuuluu instituutioiden käytänteiden muovaaminen inklusiivisimmiksi globaalille etelälle ja yleisesti kansainvälisen yhteisön ymmärtäminen siten, että globaali etelä on valtaa käyttävä toimija.

Kansainvälisen politiikan kriittinen tutkimuskirjallisuus argumentoi, että ”tunnustus” osaksi liberaalia maailmanjärjestystä ei ole välttämättä riittävää palauttamaan kyseistä järjestystä todellisesti yhtenäiseksi. Riippuvuus- ja maailmasysteemiteoriat (engl. dependency theory; world-systems theory) esittävät, että globaali etelä sijoittuu periferiaan vallitsevassa maailmanjärjestyksessä ja tuottaa maailmanjärjestyksen keskukseen pääomatuloja. Näin prosessi tapahtuu kansainvälisten instituutioiden ja käytäntöjen pintatason alla rakenteellisena ilmiönä.

Yhtä lailla esimerkiksi kansainvälisen politiikan tutkimuksen postkoloniaalisen koulukunnan huomiot syvälle juurtuneista käytänteistä, puhetavoista ja rakenteista, jotka uusintavat koloniaalista menneisyyttä, osoittavat, kuinka pelkkä neuvottelupöytiin pääseminen ei välttämättä takaa yhtenäistä maailmanjärjestystä.

Stubb globaalina sosiaalidemokraattina vai liberaalina nostalgikkona?

Toisaalta Stubbin lavean normatiivisen viestin voi tulkita radikaalimminkin. Ensinnäkin Stubbin paikoittain korulauseilta kuulostavat puheet globaalin etelän tunnustuksesta voidaan tulkita myös kriittisen tunnusteorian kautta, jolloin  esimerkiksi. globaalin varallisuuden epäsuhtaisen jakautuminen käsittely ja täten laajemmin ”liberaalin” tunnustuksen ulkopuolelle jäävät tekijät muodostuvat keskeisiksi.

Koska Stubb myös mainitsee rakenteellisia ongelmia globaalin etelän ja globaalin lännen välillä ja normatiiviset ehdotukset ovat niin laveita, voi kirjan antia lukea radikaaleimmillaan tietynlaisena ”globaalin sosiaalidemokratian” puolustuspuheena. Jos kolonialismin, globaalin varallisuuden ja esimerkiksi. ilmastonmuutoksen epäsuhtaisten vaikutusten kysymykset tulkitaan siten, että liberaalin maailmanjärjestyksen rakenteita voidaan paradigmaattisesti muovata, yhdistyy Stubbin utooppinen maailmanjärjestys suomenkielisessäkin kansainvälisen politiikan keskustelussa tunnettuun, Heikki Patomäen ja Teivo Teivaisen esittämään globaalin demokratian malliin.

Patomäki ja Teivainen argumentoivat teoksessaan Globaali demokratia (2005) globaalin maailmanjärjestyksen puolesta ja rakentavat mallinnustaan valmiiden kansainvälisten instituutioiden kehityksen pohjalta, eritoten keskittyen YK:hon, kuten Stubb. Patomäki ja Teivainen kuitenkin tarkentavat rakenteellisiin ja materiaalisiin ongelmiin vastaamista esimerkiksi ehdottomalla Maailman kauppajärjestö WTO:n uudistamista liike-elämän etujen ajajasta todellisesti kansalaisyhteiskuntalähtöiseksi, YK:n talous- ja sosiaalineuvoston aseman parantamista sekä esittämällä kansainvälisiä verojärjestelyjä, jotka voisivat vastata esimerkiksi Stubbin nostamaan ilmastonmuutoksen epätasaisten vaikutusten ongelmatiikkaan.

Koska Stubb myös mainitsee rakenteellisia ongelmia globaalin etelän ja globaalin lännen välillä ja normatiiviset ehdotukset ovat niin laveita, voi kirjan antia lukea radikaaleimmillaan tietynlaisena ”globaalin sosiaalidemokratian” puolustuspuheena.

Tämän mukainen luenta Vallan kolmiosta vaikuttaa luonnollisesti poikkeavalta, kun mietitään Stubbia poliittisena toimijana, (ex)-kokoomuslaisena oikeistoliberaalina. Stubb kuitenkin toteaa kirjan jälkipuheessa, kuinka EUI-professuuri tarjosi hänelle mahdollisuuden kirjoittaa akateemisen vapauden suojissa. Tämä voi antaa osviittaa siitä, että Stubbin tarkoituksena oli esittää poikkeavia ja hieman radikaalimpiakin ajatuksia liberaalin maailmanjärjestyksen kehittämisestä. Ehkä tällöin kirjan terävämpää kärkeä on editoitu presidenttikauden alkamisen myötä.

Tässä suhteessa on kiintoisaa tarkastella, eroaako myöhemmin ilmestyvä englanninkielinen versio – joka oli myös Stubbin käsikirjoituksen alkuperäinen kieli – käsillä olevasta suomenkielisestä. Teoksena sitä voitaisiin nimittäin käsitellä enemmän yhtenä yleistajuisena kansainvälisen politiikan teoksena, eikä istuvan presidentin poliittisena ohjelmajulistuksena.

Toisaalta kyynisemmin luettuna Stubbia voi pitää liberaalina nostalgikkona, jonka maailmankuva on muovautunut Berliinin muurin murtumisen, filosofi Francis Fukuyaman historian lopun julistuksen ja globalisaation ”maailmankyläutopioiden” kautta, mistä Stubb ei pysty päästämään irti ja siksi tarjoaa homeopaattisesti liberaalia institutionalismia liberaalin institutionalismin valuvikoihin.

VTM Mikael Hekkala toimii väitöskirjatutkijana valtio-opin oppiaineessa Turun yliopistossa ja projektitutkijana PAKO (Pandemiakriisin opetukset)- ja KaRe (Kansalaisyhteiskunnan resilienssi kriisiajassa)-hankkeissa.

Artikkelin kuvituskuva: Jessica Ruscello / Unsplash

Julkaisu Kirja-arvio: Kolme kadonnutta pointtia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Matti Ylönen: Yhtiövalta alustalouden aikakaudella, Vastapaino 2021, 322 sivua

Matti Ylösen teos on kiinnostava uutuus suomenkieliseen kansantaloustieteen oppihistorialliseen kirjallisuuteen. Teoksen alkuosa käsittelee yrityksen teoriaa evolutionaarisesta näkökulmasta sekä uusklassista valtavirtateoriaa. Thorstein Veblenin perustaman institutionaalisen taloustieteen seikkaperäinen esittely suomalaiselle yleisölle on erittäin tervetullut lisä suhteellisen suppeaan kansantaloustieteen oppihistorialliseen kirjallisuuteen.

Teoksen loppuosa pureutuu monikansallisten yritysten tarkasteluun globaaleilla markkinoilla, kun lähestytään 1900-luvun loppua ja nykyaikaa. Kansainvälisten suuryritysten, niiden vallan ja 2000-luvun alustatalouden ajan käsittely on ajankohtaista ja kiinnostavaa. Teos sopii kaikille yhteiskuntatieteen aloille, joilla ollaan kiinnostuneita talouden tutkimuksesta muussakin kuin ainoastaan menetelmällisessä ja kokeellisessa mielessä.

Kaikkineen teos on avartavaa ja lähes välttämätöntä luettavaa niille, jotka ovat kiinnostuneita oppihistoriasta tai globaalin kansainvälisen yrityskilpailun nykytilanteesta.

Kaikkineen teos on avartavaa ja lähes välttämätöntä luettavaa niille, jotka ovat kiinnostuneita oppihistoriasta tai globaalin kansainvälisen yrityskilpailun nykytilanteesta. Toivottavasti kirja otetaan ahkeraan käyttöön yliopistollisessa opetuksessa. Sujuvasti kirjoitettu teos sopii toki myös laajalle aiheesta kiinnostuneelle lukijakunnalle.

Hallinnoitujen hintojen teoria haastaa uusklassisen taloustieteen

Teoksen alkuosa on pitkälti institutionaalisen ja evolutionaarisen taloustieteen esittelyä. Ylönen tarkoittaa evolutionaarisella taloustieteellä Veblenin ja hänen seuraajiensa luomaa institutionaalista teoriaperinnettä, jossa taloutta tarkastellaan korostaen instituutioiden ja yhteiskunnallisen kontekstin merkitystä eikä rajoituta ainoastaan markkinailmiöiden tutkimiseen.

Ylösen teoksessa huomion kohteena on erityisesti yrityksen teoria. Veblenin ja hänen keskeisten seuraajiensa John Commonsin ja Wesley Mitchellin lisäksi tarkastelun keskiössä on Adolf Berlen ja Gardiner Meansin klassikkoteos The Modern Corporation and the Private Property vuodelta 1934.

Berlen ja Meansin huomio oli erityisesti hallinnoiduissa hinnoissa. He ottivat etäisyyttä uusklassisen valtavirtataloustieteen näkemyksiin hinnan muodostuksesta. Berlen ja Meansin kanssa samoihin aikoihin tärkeitä teoksia yritysvallan keskittymisestä eli monopoleista ja monopolistisesta kilpailusta julkaisivat brittitutkija Joan Robinson sekä yhdysvaltalainen Edward Chamberlin.

Friedman hylkäsi ajatuksen, että tutkimuksessa käytettyjen oletusten tulisi olla realistisia.

Seuraavaksi Ylönen paneutuu uusklassisen valtavirran teoriakehitykseen, mikä on ainakin jossain määrin tuttua kaikille kansantaloustieteen opiskelijoille. Ylönen tuo kuitenkin esiin vivahteita, jotka eivät kaikilta osin ole kovin tunnettuja, kuten esimerkiksi oikeustaloustieteen voimistuminen 1960- ja 1970-luvulla sekä transaktioiden taloustieteen nousu 1980-luvulta lähtien. Tätä ansiokkaalta oppihistorialta voidaan toki odottaakin.

Milton Friedmanin ”positiivisen taloustieteen” painotus on perusteltua. Friedmanin klassikkoteksti The Methodology of Positive Economics vuodelta 1953 nosti hyvien ennusteiden laatimisen keskeiseksi päämääräksi ja positivistisen instrumentalismin kansantaloustieteen metodologiseksi periaatteeksi vuosikymmeniksi. Friedman hylkäsi myös sen ajatuksen, että tutkimuksessa käytettyjen oletusten tulisi olla realistisia. Matemaattista mallintamista ja ennusteiden laatimista painottava uusklassinen kansantaloustiede pääsi vähitellen valta-asemaan yliopistojen opetuksessa.

Evolutionaarinen yritystutkimus: hallinnoiduista hinnoista kasvavaan yhtiövaltaan

Ylösen asiantuntevasti ja laajasti esittelemät evolutionaarisen ja institutionalistisen taloustieteen edustajat eivät ole Suomessa kovin laajasti tunnettuja John Kenneth Galbraithia lukuunottamatta. Galbraithin teoksista keskeisiä suomenkielisinäkin saatavissa olevia teoksia vuonna 1969 julkaistut Runsauden yhteiskunta (The Affluent Society) ja Uusi yhteiskunta (The New Industrial State).

Erityisen kiinnostavaa luettavaa Ylösen teoksessa on Adolf Berlen ja Gardiner Meansin hallinnoitujen hintojen lähestymistavan tarkastelu. Berlen ja Meansin edellä mainitusta teoksesta tuli keskeinen Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Rooseveltin ajaman New Deal -politiikan muotoilun taustateos 1930-luvulla.

Apunaan suuri joukko tutkimusavustajia Berle ja Means esittivät uudenlaisen selitysmallin omistuksen ja hallinnan eriytymisestä suuryrityksissä. Malli perustui hyvin laajaan empiiriseen tilastoaineistoon Yhdysvaltain liike-elämästä. Teos sai laajaa huomiota osakseen ja sitä kuvailtiin käänteentekeväksi.

Ylönen tuo suomenkielisten yleisöjen ulottuville laajan esityksen kansantaloustieteen oppihistoriaa.

Berlen ja Meansin teoksen merkitys uudenlaisen yritystutkimuksen airuena kiteytyy Ylösen mukaan kolmeen asiaan. Ensinnäkin se on selkeä ja painokas esitys yrityksen omistajien ja johdon intressien erosta uudenaikaisessa suuryrityksessä. Toiseksi teoksen havainto hintojen hallinnoinnista on vahvasti ristiriidassa uusklassisen valtavirtataloustieteen yrityksen teorian kanssa. Kolmanneksi siinä pureudutaan yritysten merkitykseen vallankäyttäjinä.

Joan Robinsonin ja Edward Chamberlinin tutkimukset monopoleista ja monopolistisesta kilpailusta käydään yleensä läpi kansantaloustieteen oppihistorian yleisesityksissä. Alfred Chandlerin yrityshistorian klassikkoteos The Visible Hand: The Managerial Revolution in American Business vuodelta 1977 on ainakin kansantaloustieteilijöille Robinsonin ja Chamberlinin tutkimuksia vähemmän tunnettu. Siinä Chandler kehittelee eteenpäin jo 1950-luvun lopulla esittämiään näkemyksiä suuryritysten byrokratisoitumisesta ja hallinnoiduista hinnoista yrityksissä.

Kun taloudessa markkinoita korvataan suunnittelulla ja kun yritysten markkinavalta kasvaa, talousteorian yksinkertaiset selitykset eivät enää päde.

Ylönen siis tuo suomenkielisten yleisöjen ulottuville laajan esityksen kansantaloustieteen oppihistoriaa. Teos luotaa entistä syvemmin myös Suomessa tunnetumman John Galbraithin tuotantoa. Vuonna 1949 Harvardin yliopiston kansantaloustieteen professoriksi nimitetyn Galbraithin pääteoksessa Uusi yhteiskunta hän tarkastelee yhtiövaltaa hintasuunnittelun käsitteen avulla ja korostaa sotilaallistaloudelliseksi kompleksiksi nimittämänsä keskittymän kasvavaa valtaa koko yhteiskunnassa. Strategisesti tärkeiden teollisuusalojen hallinta oli maailmansotien jälkeen nopeasti keskittynyt Yhdysvalloissa hyvin harvoille suuryrityksille.

Galbraith tarjosi uusia tulkintoja ja näkökulmia suuryritysten kasvavaan valtaan, jolla ne pyrkivät tukahduttamaan kilpailua markkinoilla. Kun taloudessa markkinoita korvataan suunnittelulla ja kun yritysten markkinavalta kasvaa, talousteorian yksinkertaiset selitykset eivät enää päde.

Markkinoiden vapauttamisesta uusliberalismiin

Toisen maailmansodan jälkeen uusklassisen kansantaloustieteen asema voimistui keynesiläistä makroteoriaa ja uusklassista mikroteoriaa yhdistävän uusklassisen synteesin ja matemaattisten mallintamismenetelmien myötä. Tunnettu brittiläinen kansantaloustieteilijä John Maynard Keynes sijoitti teoksissaan matemaattiset tarkastelut pääosin alaviitteisiin. Uusklassikoille matemaattinen mallintaminen oli keskeinen metodologinen periaate ja esittämisen tapa.

Toisen maailmansodan jälkeen uusklassisen kansantaloustieteen asema voimistui keynesiläistä makroteoriaa ja uusklassista mikroteoriaa yhdistävän uusklassisen synteesin ja matemaattisten mallintamismenetelmien myötä.

Matemaattista taloustiedettä edustavan Paul Samuelsonin oppikirjasta Economics tuli keskeinen teksti kansantaloustieteen opetuksessa vuosikymmeniksi. Samuelson palkittiin vuonna 1970 tutkimustyöstään taloustieteen Nobel-palkinnolla. Tärkeän panoksen uusklassisen teorian valta-asemaan antoivat myös edellä mainittu vuoden 1976 taloustieteen nobelisti Milton Friedman sekä vuoden 1982 taloustieteen Nobel-palkinnon saaja George Stigler Chicagon yliopistossa.

Friedmanin ja Chicagon koulukunnan vaikutus on näkynyt taloustieteellisessä tutkimuksessa hyvin pitkään ja erityisesti tutkimuksen talouspoliittisten tulkintojen kautta, joita seurasivat erityisesti konservatiivipuolueet. 1980-luvun Ison-Britannian pääministeri Margaret Thatcherin mukaan nimetty thatcheriläinen ja Yhdysvaltain presidentti Ronald Reaganin mukaan nimetty reaganilainen talouspolitiikka painotti voimakkaasti Chicagon koulukunnan mallien mukaista markkinoiden vapautta ja tavoitteli julkisen sektorin vallan minimointia ja koon pienentämistä. Tuon talouspolitiikan arkkitehtejä olivat nimenomaan Friedman ja hänen oppilaansa.

Uusklassinen yritysten tutkimus laajeni informaation ja organisaatioiden taloustieteen sekä peliteorian alueille, mutta samalla kaventui metodologisesti.

Julkinen markkinasääntely sai väistyä 1900-luvun loppuvuosikymmeninä vapautettaessa markkinoita. 2000-luvulla kehitys on näyttäytynyt uusliberalismin voittokulkuna. Uusliberalismi voidaan ymmärtää kärjistettynä tulkintana uusklassisen taloustieteen markkinoiden ylikorostamiseen perustuvaksi talouspoliittiseksi ideologiaksi, joka on ohjannut esimerkiksi Yhdysvaltain talouspolitiikkaa republikaanien ollessa vallassa. Uusliberalismilla on kannattajia monissa länsimaissa.

Uusklassinen yritysten tutkimus laajeni informaation ja organisaatioiden taloustieteen sekä peliteorian alueille, mutta samalla kaventui metodologisesti. Nykypäivän kansantaloustieteessä tosin on havaittavissa kasvavaa empiirisen tutkimuksen painotusta. Käyttäytymisen taloustiede (behavioural economics) on noussut haastamaan uusklassista valtavirtaa.

Yhtiövalta alustatalouden aikakaudella

Ylösen teoksen kolme viimeistä lukua käsittelevät monikansallisia yrityksiä, yhtiövallan tutkimuksen hajaannusta 1980-luvulla, yritysvastuukeskustelun nousua sekä yhtiövaltaa alustatalouden aikakaudella 2000-luvulla. Tämä kirjan loppuosa on alkupuolen tapaan hyvin mielenkiintoista luettavaa, sillä se kuvaa kuinka kansainvälisen liiketoiminnan tutkimus eriytyi omaksi tutkimusalueekseen.

Valitettavan vähälle huomiolle jäänyttä tutkimusta tehtiin jo 1970-luvulla suuryritysten verovälttelyn ja vallankäytön kytköksistä. Richard Barnetin ja Ronald Müllerin teos Global Reach vuodelta 1974 oli Galbraithin ohella ensimmäisiä globaalin hinnoittelusuunnittelun analyysejä.

Muita tärkeitä kansainvälisen liiketoiminnan tutkijoita olivat Raymond Vernon, John Dunning, Peter Buckley ja Mark Casson. Vernon tunnetaan erityisesti tuotteiden elinkaaren ja yritysten kansainvälistymisen tutkimuksistaan. Hän myös sivusi tutkimuksissaan hallinnoitujen hintojen ja yhtiösuunnittelun kysymyksiä. Dunning puolestaan analysoi omistusten, sijainnin ja toimintojen sisäistämisen etuja yrityksille. Buckeley ja Casson tarkastelivat yrityskonsernien sisäistä kauppaa ja siihen liittyvää verosuunnittelua teoksessaan The Future of the Multinational Enterprise vuodelta 1976.

Internetin laajentumisen myötä 2000-luvulla digitaalinen talous ja yhtiövalta ovat nousseet monesta syystä tutkijoiden huomion kohteeksi. Digitaalisen talouden suuryritykset Google, Amazon, Facebook, Apple ja Microsoft hallitsevat markkinoita. Niiden rinnalle ovat nousseet kiinalaiset jätit Baidu, Alibaba, Tencent ja Xiaomi.

Nämä kysymykset liittyvät globaalin digitaalisen kapitalismin ytimeen.

1990-luvun globalisaatioaallon myötä suuryritysten arvo- ja varallisuusketjut muodostuivat käytännössä koko maapallon kattaviksi. Ylönen päättää ansiokkaan teoksensa alustatalouden vallankäytön tarkasteluun ja nostaa esiin uusimman tutkimuksen teemoja datan hallinnasta ja omistamisesta, julkisten hankintojen synnyttämistä riippuvuuksista, infrastruktuurin hallinnasta, markkinavallasta sääntelyyn vaikuttamiseen.

Nämä kysymykset liittyvät globaalin digitaalisen kapitalismin ytimeen. Nykyistä kokonaisvaltaisemman näkemyksen hahmottamiseksi yhtiövallasta tarvittaneen myös entistä monitieteisempää otetta suuryritysten toiminnan taloudellisen, sosiaalisen ja poliittisen ulottuvuuden hahmottamiseksi.

Visa Heinonen on kuluttajaekonomian professori Helsingin yliopistossa. Hän on tutkinut esimerkiksi talouspoliittisen keskustelun retoriikkaa Suomessa, talousajattelun ja -tieteen oppihistoriaa, kulutusyhteiskunnan pitkän aikavälin kehityskulkuja sekä mainonnan historiaa Suomessa.

Julkaisu Arvio: Globaali talous yhtiövallan puristuksessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Uusi luokkataistelu on kiistellyn Slavoj Žižekin esitys terrorismin ja pakolaisuuden todellisesta syystä: globaalista kapitalismista, joka ajaa ihmiset uuteen luokkataisteluun.

Kuuntele arvio Susanna Hastin lukemana

Slavoj Žižek (s. 1949) on nykyfilosofeista kuuluisin ja kiistellyin. Mitä politiikkaan tulee, tylsyydestä häntä ei ainakaan voi moittia. Esimerkiksi marraskuussa 2016 juuri ennen Yhdysvaltojen presidentinvaaleja Žižek kohahdutti laajalti todetessaan, että hän äänestäisi Hillary Clintonin sijaan ennemmin Donald Trumpia.

Žižekin lausunnon takana oli toki sinänsä ovela ajatus, jonka mukaan Trumpin valinta saisi Yhdysvaltojen jähmettyneeseen puoluepolitiikkaan väistämättä uutta liikettä, joka koituisi lopulta demokraattipuolueen eduksi. Joka tapauksessa lukuisat ihmiset provosoituivat tokaisusta, ja muun muassa Noam Chomsky vertasi Žižekin lausuntoa 1930-luvun intellektuelleihin, jotka toivottivat Adolf Hitlerin tervetulleeksi valtaan.

Žižek on varmasti onnistunut ärsyttämään monia myös tänä vuonna suomeksi ilmestyneellä teoksellaan Uusi luokkataistelu. Kirjan alkuperäinen versio Der neue Klassenkampf julkaistiin vuonna 2015 vain vähän Pariisin terrori-iskujen jälkeen.

Kirjan pyrkimyksenä vaikuttaa olleen Žižekin intellektuaalinen halu selittää, miksi Eurooppa on ajautunut terroristien kohteeksi ja mitä tälle asialle olisi tehtävissä.

Sivumäärältään pienen kirjan suurena pyrkimyksenä vaikuttaa olleen Žižekin intellektuaalinen halu selittää itselleen ja muille, miksi Eurooppa on ajautunut terroristien kohteeksi ja mitä tälle asialle olisi tehtävissä.

Samalla teksti on myös Žižekin oma moraalinen kannanotto, joka tähdentää eurooppalaisten velvollisuutta tuomita heihin kohdistuvat terrori-iskut ehdottomasti, ilman minkäänlaisia ”lieventäviä asianhaaroja”. Hänen mielestään näin ei ole tapahtunut, ja hän pyrkii erittelemään syitä siihen.

Eurooppalaiset kyvyttömiä ymmärtämään terrorismia

Žižek kuvaa Euroopan eläneen pitkään eräänlaisen kupolin sisällä, jossa se on kokenut olevansa suojassa pahalta maailmalta. Tätä kupolia on pitänyt yllä ennen kaikkea Eurooppaa rikastuttanut globaali kapitalismi mutta myös oma länsimainen kulttuurimme, joka on tuudittanut kansalaiset valheelliseen turvallisuudentunteeseen.

Eurooppalaiset ovat tottuneet näkemään maailman kauheutta pääasiassa etäältä omien tv-ruutujensa kautta, ja kun väkivalta kaikkine hirveyksineen on yhtäkkiä tullutkin lähelle, eurooppalaiset vaikuttavat menneen sokinomaiseen epäuskoon.

Eurooppalaisten kyvyttömyys kohdata terrorismia heijastuu Žižekin katsannossa puhetapoihin, joilla terrorismia on käsitelty.

Eurooppalaisten kyvyttömyys kohdata terrorismia heijastuu Žižekin katsannossa puhetapoihin, joilla terrorismia on käsitelty. Hänen katsannossaan eurooppalaiset ovat olleet liian taipuvaisia etsimään terrorismin syitä omasta itsestään ja tekemään sitä kautta ymmärrettävämmäksi sen, miksi ulkopuolelta tuleva paha pyrkii kupolimme sisään.

Žižek esittää, että terrorismin käsittely on kytkeytynyt eurooppalaisessa keskustelussa ajatukseen eräänlaisesta perisyntinä olevasta länsimaisesta kulttuuri-imperialismista ja sisäsyntyisestä rasismista. Toisaalta taas julkista keskustelua terrorismista ovat hankaloittaneet oletukset siitä, että länsimaisen elämäntavan puolustaminen olisi itsessään rasistista tai että islamin kritisoiminen olisi islamofobiaa.

Žižek vaikuttaakin ajattelevan, että eurooppalaiset kamppailevat yhtä lailla itsensä kuin terrorismin ja pakolaisongelman kanssa: yhtäältä eurooppalaiset jakautuvat naiiviin ”rajat auki”-ajatteluun, toisaalta taas populismiin ja vierasvihamielisyyteen.

Kumpikin ajattelutapa on haitallinen. Naiivius estää tehokkaan taistelun terrorismia vastaan, mutta toisaalta vakavan uhan muodostavat myös populistien ajamat menetelmät eurooppalaisen elämäntavan suojelemiseksi.

Maailmanlaajuinen talousjärjestelmä ajaa epätoivoon

Žižekin kritiikin kärkenä on ajatus, jonka mukaan terrorismin (ja laajemmin pakolaisuuden) syitä käsittelevässä keskustelussa on vallalla liiallinen Eurooppa-keskeisyys, jossa keskitytään hakemaan syitä pelkästään omasta maankolkastamme.

Tällainen Eurooppa-keskeinen maailmankuva ei kuitenkaan huomioi sitä, että aikaamme määrittää ennen kaikkea globaali kapitalismi.

Globaalissa kapitalismissa ei Žižekin mukaan ole enää mitään erityisesti eurooppalaista, ja hänestä sitä voisi yhtä hyvin kritisoida vaikkapa ”aasialaisista arvoista”. Žižek näkeekin varsin ironisena sen, että yhtäällä länsimaisuutta vaikuttavat kritisoivan eniten juuri ne tahot, jotka toisaalla haluaisivat pehmentää globaalin kapitalismin negatiivisia seurauksia toteuttamalla nimenomaisesti länsimaisia perusarvoja, kuten tasa-arvoa ja hyvinvointivaltiota.

Globaalissa kapitalismissa ei Žižekin mukaan ole enää mitään erityisesti eurooppalaista.

Juuri globaali kapitalismi luo Žižekin mukaan maailmanlaajuista epätasa-arvoa, hätää ja puutetta oman toimintalogiikkansa kautta. Globaali kapitalismi on siten terrorismin ja pakolaisuuden pohjimmainen syy, joka ajaa ihmiset uuteen nykyaikaiseen luokkataisteluun.

Žižek korostaa, että Eurooppaan kantautuva pakolaisvirta on lähtöisin juuri sellaisista maista, joissa julkinen valta on enimmäkseen toimintakyvytön (kuten esimerkiksi Syyria, Libanon, Irak, Libya, Somalia, Kongo ja Eritrea). Syy siihen, että valtiovalta on näissä maissa tuhoutunut, johtuu hänestä ennen kaikkea kansainvälisestä politiikasta ja globaalista kapitalismista.

Žižekin mukaan on ymmärrettävää, että paettuaan kotimaansa hätää Eurooppaan ihmiset eivät koe olevansa länsimaille kiitollisuudenvelassa, koska he syyttävät hädästään juuri niitä. Moni pakolaisista on paitsi nöyryytetty, myös vihainen.

Paettuaan kotimaansa hätää Eurooppaan ihmiset eivät koe olevansa länsimaille kiitollisuudenvelassa, koska he syyttävät hädästään juuri niitä

Tämä heijastuu myös uudessa luokkataistelussa, joka ei tarkoita pelkästään organisoituja terrori-iskuja, vaan myös muunlaista päämäärätöntä väkivaltaa, kuten esimerkiksi eurooppalaisten suurkaupunkilähiöiden levottomuuksia.

Esimerkkinä tästä Žižek mainitsee vuoden 2005 lähiömellakat eri puolilla Ranskaa, jotka olivat hänestä enimmäkseen siirtolaisista koostuvien joukkojen ”purkaus ilman minkäänlaista näkemystä”, eli niiden ainoana motiivina oli halu purkaa patoutunutta kaunaa ja tulla huomatuksi. Koska mellakoitsijoilla ei ollut poliittista ohjelmaa tai päämäärää, ulkopuolelta katsottuna tapahtumia oli hyvin vaikea ymmärtää.

Kapitalismin kakusta ei riitä kaikille

Žižekin mukaan on ymmärrettävää, että pakolaiset pyrkivät Eurooppaan ja mielellään vielä sen rikkaimpiin kolkkiin. He haluavat osansa kapitalismin avulla luodun vaurauden kakusta ja hyödyntää läntisten hyvinvointivaltioiden tarjoamat edut.

Ongelmana tässä on se, että pakolaisten mielissä olevien haavekuvien ja todellisuuden välillä on ylitsepääsemätön ristiriita. Euroopan unionin julistaman peruslauseen mukaan vapaa liikkuvuus kuuluu kaikille, mutta tämä ei tarkoita sitä, että kaikilla olisi oikeus asettua asumaan haluamaansa maahan ja saada sieltä itselleen miellyttävät elinolosuhteet.

Kapitalismi haluaa tavaroiden ja työvoiman vapaata liikkuvuutta, mutta samalla se haluaa kontrolloida yksilöiden asettumista tietyille alueille.

Tällaisten ”oikeuksien” toteutuminen vaatisi Žižekin mukaan radikaalia yhteiskunnallis-taloudellista vallankumousta ja Euroopan unionin laajentumista kattamaan koko maailman. Tämä taas olisi jo kapitalismin omien toimintaperiaatteiden vastaista. Kapitalismi haluaa tavaroiden ja työvoiman vapaata liikkuvuutta, mutta samalla se haluaa kontrolloida yksilöiden asettumista tietyille alueille, koska sillä ei ole varaa tarjota kaikille ihmisille yhtäläisiä vapauksia ja oikeuksia.

Ongelmallista on Žižekin mukaan myös se, että osa pakolaisista on itse haluton muuttamaan elämäntyyliään, jonka perusperiaatteet eivät kaikilta osin sovi hyvinvointivaltioiden aatteisiin. Hänestä on aiheellista pohtia, kuinka moni pakolaisista todella haluaa integroitua liberaaleihin, sananvapautta ja tasa-arvoa ajaviin länsimaisiin yhteiskuntiin.

Žižek myös esittää poliittisesti varsin epäkorrektin kysymyksen: missä määrin ongelmallinen nykytilanne on abstraktin monikulttuurisuusaatteen syytä?

Koska vastavuoroisen suvaitsevaisuuden ihanne on usein jäänyt toteutumatta erilaisten kulttuurien ja ajattelutapojen yhteentörmäyksessä, tarvitaan Žižekin mukaan eurooppalaisen arvopohjan turvaamiseksi ehdottomuutta tiettyjen vähimmäisnormien (kuten uskonnon- ja yksilönvapauden, naisten oikeuksien ynnä muiden) toteuttamisessa. Toisin sanoen pakolaisille on tehtävä selväksi, että myös heidän on oltava Euroopassa suvaitsevaisia.

Euroopalla on Žižekin mukaan toki velvollisuus auttaa pakolaisia, mutta sen on hylättävä liiallinen sentimentaalisuus ja pidettävä huoli omista perimmäisistä aatteistaan ja arvoistaan.

Pakolaisvirran hallitsemiseksi tarvitaan konkreettisia yleiseurooppalaisia toimia, kuten pakolaiskeskusten perustamista kriisialueiden läheisyyteen sekä Eurooppaan pyrkivien pakolaisten digitaalista rekisteröintiä. Lisäksi Euroopan on määriteltävä selkeästi, kuinka paljon ja millaisin kriteerein se on valmis ottamaan pakolaisia ja mihin heidät voidaan sijoittaa.

Žižekin mukaan pakolaiset ovat hinta, jonka Euroopan täytyy maksaa globaalista kapitalismista

Žižekin mukaan pakolaiset ovat hinta, jonka Euroopan täytyy maksaa globaalista kapitalismista. Nykyisessä tilanteessa ei hänen mielestään ole enää kyse siitä, miten ihmiset voisivat olla mahdollisimman suvaitsevaisia, vaan siitä, miten ylipäätään voidaan tulla toimeen yhdessä.

Abstrakti monikulttuurisuusretoriikka ei juurikaan toimi, ja Žižekin mukaan kulttuuritaustaltaan erilaisia ihmisiä yhdistäisikin huomattavasti vahvemmin yhteisen vihollisen löytäminen.

Maailmanselitysten laajat kaaret

Se, mikä tämä yhteinen vihollinen olisi, on tullut jo selväksi: globaali kapitalismi, joka luo geopoliittisella areenalla uusia apartheidin muotoja muureineen ja slummeineen. Ihmisiä yhdistäväksi toiminnaksi on otettava vieläkin uudempi luokkataistelun muoto, joka kuvastaa riistettyjen ja alistettujen globaalia solidaarisuutta.

Ikävä kyllä Žižek ei kirjansa loppupuolella juurikaan avaa, mitä tämä käytännössä tarkoittaisi.

Uusi luokkataistelu keskittyy pitkälti terrorismin ja pakolaisuuden ympärille kiinnittyvien seikkojen (eli Žižekin mukaan ”tabujen”) käsittelemiseen. Parhaimmillaan kirja onkin juuri silloin, kun Žižek perkaa eurooppalaisen poliittisen diskurssin ongelmakohtia ja esteitä, jotka hankaloittavat vapaata ja ennakkoluulotonta keskustelua.

Lukijan kannalta harmillista kirjassa on se, että Žižek – tyypilliseen tapaansa – niputtaa hyvin suuria käsitteellisiä kokonaisuuksia yhteen pyrkiessään esittämään laajempia maailmanselityksiä.

Erityisen ongelmallisena näyttäytyy Žižekin taipumus linkittää toisinaan terrorismin ja pakolaisuuden käsitteet toisiinsa siten, että ne muodostavat lukijan silmissä yhtenäisen asiakokonaisuuden.

Erityisen ongelmallisena näyttäytyy tekstissä Žižekin taipumus linkittää toisinaan terrorismin ja pakolaisuuden käsitteet toisiinsa siten, että ne vaikuttaisivat muodostavan lukijan silmissä yhtenäisen asiakokonaisuuden. Tätä voidaan pitää selkeänä virheenä.

Mikäli kirjan lajityypiksi nähdään pamfletti, räikeätkin yleistykset olisivat toki hyväksyttävissä edellyttäen, että terminologia säilyy johdonmukaisena. Näin ei Uuden luokkataistelun kohdalla läheskään koko ajan tapahdu.

Puutteistaan huolimatta Uusi luokkataistelu onnistuu juuri siinä, missä Žižek yleensäkin suoriutuu parhaiten: herättämään ajatuksia. Hän ei epäröi esittää poliittisesti epäkorrekteja kysymyksiä silloin, kun kokee ne tarpeellisiksi.

Kari Kulovaara toimii opettajana Jyväskylän yliopiston valtio-opin laitoksella.

Julkaisu Žižek: Terrorismin ja pakolaisuuden poliittinen ekonomia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Emme kovin helposti yhdistä toisiinsa Donald Trumpin valintaa Yhdysvaltain presidentiksi 2016, Britannian eroamista Euroopan unionista 2016 järjestetyn kansanäänestyksen tuloksena, Narendra Modin valintaa 2014 Intian pääministeriksi sekä ääri-islamilaisen Isiksen väkivaltaa ja perustamaa islamilaista kalifaattia.

Kolme ensimmäistä ilmiötä ovat demokraattisten prosessien tuotoksia ja ne vodaan kytkeä populismiin. Isis puolestaan on kaukana demokratiasta eikä siihen helposti liitetä myöskään populismia. Kuitenkin noista kaikista ilmiöistä voidaan löytää niitä yhdistäviä piirteitä.

Kaikista neljästä ilmiöstä voidaan löytää niitä yhdistäviä piirteitä.

Yhdysvalloissa Trumpin kannatus perustui ratkaisevasti niin kutsutun ruostealueen työttömiksi jääneiden tai tulojaan menettäneiden valkoisten työläisten ja maanviljelijöiden ääniin. Yhtäältä globalisaatio on siirtänyt tuotantoa ja sen mukana työpaikkoja pois Yhdysvalloista. Toisaalta latinojen maahanmuutto oli tuonut halvempaa työvoimaa.

Britannian EU-eron kannattajien taustalta löytyy myös työpaikkojen menetys ja pelko maahanmuuttajien aiheuttamasta tulojen supistumisesta mahdollisen halvan työvoiman muodossa. Toki takaa löytyy myös pelko perinteisen englantilaisen elämänmuodon häviämisestä. Britanniassa globalisaation lisäksi uhaksi koettiin Euroopan unionin avaamat rajat.

Intiassa Modin ja Intian kansanpuolueen kannatus nojasi paljolti hinduihin, joille globalisaatio ja Intian talouden liberalisointi ei vielä ollut antanut juuri mitään tai jotka olivat talouden modernisoitumisen myötä menettäneet tulonsa. Intiassa miljoonat ovat nousseet köyhyydestä keskiluokkaan, mutta samalla varallisuuserot ovat kärjistyneet.

Isisin joukkoihin liittyy Euroopasta musliminuoria, joille lupaus tai odotus paremmasta elämästä ei olekaan toteutunut. Toisaalta Isis saa islamilaisesta maailmasta riveihinsä ihmisiä, jotka kokevat islamin tulleen nöyryytetyksi länsimaiden toimesta ja jotka modernisaatio on repinyt irti omilta juuriltaan.

Islamilaisessa maailmassa ääriliikkeiden kannatusta tukee myös sosiaalinen eriarvoisuus. Niissä eliitti on hyötynyt maailmantalouteen osallistumisesta, mutta vauraus ei ole valunut alas työllään elävän väestön keskuuteen.

Paluu menneisyyteen

Kaikki neljä tapausta ovat globalisaation tuottamia reaktioita. Niissä purkautuu populismin muodossa tyytymättömyys globalisaation tuottamiin lieveilmiöihin ja globaalihallinnon epäonnistumiseen. Niiden käyttövoima löytyy globalisaation syrjäyttämistä ja nöyryyttämistä ihmisistä.

Kaikkia neljää yhdistää myös lupaus uudesta paremmasta huomisesta. Trump lupasi tuoda työpaikat takaisin. Brexitin puuhamiehet lupasivat paremman tulevaisuuden EU:n ulkopuolella. Modi lupasi uutta elinvoimaa Intian talouteen ja sen myötä kymmenien miljoonien vaurastumisen. Isis lupaa palauttaa muslimien ylpeyden ja oman elämän hallinnan.

Ilmiöt ovat kaikki tavallaan modernisaation tuotteita.

Lupausten täyttäminen ja odotusten toteutuminen edellyttävät talouden kasvua. Sitä kautta nuo ilmiöt kytkeytyvät eurooppalaiseen 1700- ja 1800-lukujen yhteiskuntafilosofiaan. Ne ovat kaikki tavallaan modernisaation tuotteita.

Kaikissa neljässä ilmiössä menneisyys nousee merkittävään asemaan. Kannatusta haetaan kääntämällä katseet loistavaan menneisyyteen ja sen palauttamiseen. Samalla osoitetaan vihollinen, joka on syypää vallasta, hyvinvoinnista tai kulttuurista syrjäytymiselle.

Trump lupaa palauttaa Yhdysvaltain kadotetun suuruuden ja tehdä maasta jälleen maailman johtavan valtion. Brexitin kannattajat hakevat Britannian uutta nousua Euroopan unionin sijaan vanhasta kansainyhteisöstä. Samalla glorifioidaan brittiläistä imperiumia.

Modi lupaa palauttaa Veda-myyttien hindujen loistavan menneisyyden samalla kun hän tekee Intiasta modernin suurvallan. Myös Isis lupaa palauttaa islamin alkuaikojen loistavan kalifaatin.

Loistavan menneisyyden ihannointiin kaikissa neljässä tapauksessa liittyy myös ulossulkeva nationalismi. Niissä ilmenevä nationalismi palautuu 1800-luvun eurooppalaiseen romantiikan kansallisuusaatteeseen. Näin on myös Isisin ja hindunationalismin kohdalla. Tässä suhteessa molemmat kääntävät selkänsä omalle moninaisuuden perinteelle.

Loistavan menneisyyden ihannointiin kaikissa neljässä tapauksessa liittyy myös ulossulkeva nationalismi.

Romantiikan ajatus menneisyyden palauttamisesta, pyrkimys vahvan ja puhtaan kansakunnan rakentamiseen ja vierauden kammo löytyvät sellaisilta eurooppalaisilta 1800-luvun kansallisuusaatteen klassikoilta kuin Johann Gottfried Herderiltä, Johann Gottlieb Fichteltä, Adam Mickiewiczilta ja Giuseppe Mazzinilta. Tuohon aateperintöön kuuluu myös voimakas erottelu meidän ja muiden välillä.

Kansallisromantiikkaan kytkeytyivät myös erilaiset sankaritarinat. Siihen liittyi uuden ihmisen ja kansakunnan luominen väkivallan kautta. Euroopassa tuo väkivallan ihannointi ja ajatus voimakkaiden kansakuntien rakentamisesta tuotti 1900-luvulla kaksi maailmansodiksi kutsuttua Euroopan sisällissotaa.

Post-modernin harha

Nuo neljä populismiin liitettyä ilmiötä nostavat esiin kiintoisan kysymyksen post-modernismista. Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on jo jonkin aikaa ollut esillä ajatus siirtymisestä post-moderniin aikakauteen.

Ranskalainen filosofi Bruno Latour on tosin kiistänyt tuon ajatuksen nostamalla esiin näkökulman, ettemme ole vielä edes moderneja.

Yksi ulottuvuus post-moderniin aikakauteen siirtymisessä oli suurten tarinoiden häviäminen. Nyt kuitenkin noissa neljässä ilmiössä suuret tarinat ovat palanneet takaisin, jos ne edes olivat koskaan hävinneet. Tämä tukee ainakin sitä ajatusta, että puhe post-moderniin siirtymisestä on kenties ennenaikaista, kun suuri osa ihmiskunnasta on vasta siirtymässä moderniin.

Suuret tarinat ovat palanneet takaisin, jos ne edes olivat koskaan hävinneet.

Digiajassa eläminen voisi tukea post-moderniin siirtymistä. Mutta toisaalta se on yksi tekijä, joka tukee uusien myyttien rakentamista ja niihin uskovien yhteisöjen muodostumista. Näin moderni ja rakennetut traditiot muodostavat hybridin, jossa elävät monet totuudet.

Kaikki neljä ilmiötä kertovat myös omalla tavallaan maailmanjärjestelmän muutoksesta. Muutos synnyttää eri puolilla epävarmuutta, johon haetaan turvallisuutta ja varmuutta menneisyyden kautta. Paluu turvalliseksi koettuun menneisyyteen nousee houkuttelevaksi ajatukseksi.

Näin kehystettynä islamilaista terrorismia ei pitäisi tarkastella erillisenä ilmiönä eikä hakea sen syitä islamin ominaislaadusta. Kun Isis asetetaan Trumpin ja Modin vaalivoittojen ja brexitin rinnalle, ongelmaksi nousee se moderni maailmanjärjestelmä, jota olemme rakentaneet viimeistään 1400-luvun lopulta.

Tasa-arvon illuusio

Sikäli kuin tässä käsitellyt neljä ilmiötä koetaan ongelmiksi, voidaan niiden yhteistä selittäjää hakea vallitsevasta maailmanjärjestelmästä. Kysymys on tavallaan modernisaation kriisistä. Yksi modernin lupauksista oli Ranskan vallankumouksen iskulause tasa-arvoisuudesta, joka ei globaaliksi muuttuneessa maailmassa ole toteutunut.

Ongelman ytimessä on demokratian ja markkinatalouden ristiriitainen suhde.

Demokratian kestävyyden yhtenä edellytyksenä on ainakin jonkinasteinen aineellinen tasa-arvo. Sen toteuttaminen tai ainakin sitä kohti eteneminen on puolestaan edellyttänyt jatkuvaa taloudellista kasvua. Kasvu puolestaan on mahdollistanut heikommassa asemassa olevien hyvinvoinnista huolehtimisen taloudellisen uusjaon kautta.

Yhteiskunnallisen vakauden ja tasa-arvon illuusion säilyttäminen ei enää olekaan samalla lailla mahdollista kuin aiemmin.

Talouskasvun hidastuminen tai jopa pysähtyminen kehittyneissä teollisuusmaissa on johtanut säästöihin ja leikkauksiin. Yhteiskunnallisen vakauden ja tasa-arvon illuusion säilyttäminen ei enää olekaan samalla lailla mahdollista kuin aiemmin.

Itse asiassa pariin sataan vuoteen ensimmäisen kerran näyttää siltä, että tulevat sukupolvet eivät voi odottaa oman elintasonsa olevan parempi kuin heitä edeltäneiden sukupolvien.

Kun lupaus tasa-arvosta karkaa ja eriarvoisuus lisääntyy, syrjäytyneet kokevat, että eliitit ovat pettäneet heidät. Demokraattisissa yhteiskunnissa vaalit antavat mahdollisuuden äänestää eliittejä vastaan. Autoritaarisissa islamilaisissa maissa itsensä petetyiksi tulleiksi kokeneet hakeutuvat ääriliikkeisin ja suuntaavat vihansa omia eliittejään ja heidän tukijoikseen ymmärrettyjä länsimaita vastaan.

Populismi tai ääri-islamismi ei kuitenkaan esitä vaihtoehtoa modernille. Paluu menneeseen tai rajojen sulkeminen puhtaiden kansallisvaltioiden palauttamiseksi on osa modernia agendaa eikä siten vaihtoehto. Juuri tämä agenda edellyttää kestävää talouskasvua, jolle luonto ja rajallinen maapallo ovat asettamassa esteitä.

Vihan kasvun hillitseminen edellyttää, että osattomista pidetään huolta.

Alati muuttuvassa maailmassa vihan kasvun hillitseminen edellyttää, että osattomista pidetään huolta. Perinteisen intialaisen ja kiinalaisen yhteiskuntafilosofian mukaan vallan legitimiteetin tulee perustua ensisijaisesti kansalaisten hyvinvointiin.

Globaalissa maailmassa ei kuitenkaan riitä, että tämä toteutuu rajoitettujen tai sulkeutuvien kansallisvaltioiden puitteissa. Hyvinvoinnin lähtökohtana tulee olla koko ihmiskunta.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori, joka työskentelee parhaillaan Koneen Säätiön rahoittaman Tampereen yliopiston Regional Challenges to Multilateralism -tutkimusprojektissa.

Julkaisu Vihan aikakausi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Videon kuvaus Susanna Hast.

Julkaisu Trumpin nousu Yhdysvaltain presidentinvaaleissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tuon maailman toimintaperiaatteet luotiin Euroopassa 1600-luvulla. Nykyisen kansainvälisen järjestelmän keskeiset hallintainstituutiot rakennettiin toisen maailmansodan jälkeen voittajien ja silloisten suurvaltojen ehdoilla. Niinpä esimerkiksi YK:n turvallisuusneuvoston kokoonpano vastaa hyvin heikosti tällä hetkellä vallitsevaa todellisuutta ja vielä vähemmän rakentumassa olevaa maailmanjärjestystä.

Länsi ei kuitenkaan ole halukas luopumaan asemistaan ja uudistamaan järjestelmän hallintainstituutioita paremmin todellisuutta vastaaviksi.

Lännen ylimielisyys (arrogance of power) tuli hyvin esiin Helsingissä pidetyn ETYJin kokouksessa, jolla juhlistettiin 40 vuotta aiemmin pidettyä ETYK-kokousta Euroopan ja maailman turvallisuuden edistämiseksi. Kokous kuitenkin joutui lännen pakotepolitiikan uhriksi.

Suomi ei EU:n omaksuman linjauksen mukaan voinut päästää maahan Venäjän parlamentaarisen delegaation suurinta osaa, koska siihen kuuluvat henkilöt olivat EU:n matkustuskieltolistalla.

Kokouksen yksi merkittävä aihe oli Ukrainan kriisi ja pyrkimykset sen ratkaisemiseksi rauhanomaisesti. Venäjä on tuon kriisin yksi osapuoli, ja sen sulkeminen keskustelujen ulkopuolelle tuskin edistää kriisin ratkaisua.

Lännen omaksuma pakotepolitiikka edistää maailman jakamista uudestaan kahtia samalla, kun globaalien ongelmien ratkaiseminen edellyttäisi kykyä toimia yhdessä. Lännen ideologinen lähtökohta tässä yhteydessä on se, että sen edustama yhteisö toimii oikein ja Venäjä pitää pakottaa toimimaan lännen edustamien arvojen ja normien mukaisesti. Se on myös edellytys, jotta Venäjä voisi palata kansainvälisen yhteisön jäseneksi.

Tällainen näkökulma ei kuitenkaan toimi enää muuttuvassa maailmassa, missä länsi edustaa vain 12 prosenttia maailmasta eikä tuo loppu 88 prosenttia välttämättä jaa kiistatta lännen näkemystä oikeudenmukaisesta ja legitiimistä kansainvälisestä järjestyksestä.

Eristetty Venäjä?

Lännen tavoitteena Ukrainan kriisissä on ollut Venäjän eristäminen ja sitä kautta sen pakottaminen palaamaan siihen kansainväliseen yhteisöön, jota se pitää legitiiminä. Venäjän eristäminen ei kuitenkaan ole onnistunut.

Näyttää todennäköiseltä, että lännen edustaman järjestyksen rinnalle on rakentumassa vaihtoehtoinen tai rinnakkainen kansainvälinen järjestelmä, mihin kiinnittyvät sellaiset nousevat valtiot, jotka ovat tyytymättömiä lännen kyvyttömyyteen uudistaa vallitsevan järjestyksen hallintainstituutioita.

Heinäkuun alussa Ufassa, Venäjällä kokoontui eri foorumeilla 15 valtion johtajat, jotka edustavat lähes puolta maapallon väestöstä. Tässä valossa Venäjän eristäminen ei näytä kovin onnistuneelta eikä välttämättä edistä Ukrainan kriisin ratkaisua sen paremmin kuin Iraninkaan eristäminen on edesauttanut Lähi-idän kriisien ratkaisua.

Ufassa BRICS-ryhmän maat kokoontuivat seitsemänteen huippukokoukseensa ja Shanghain yhteistyöorganisaation (SCO) johtajat 15. huippukokoukseensa. Lisäksi Venäjän rakentaman Euraasian talousunionin edustajat kokoontuivat Ufassa.

Venäjän kannalta Ufan kokous ei ehkä ollut aivan täydellinen menestys. Yhteisessä julkilausumassa BRICS-maat eivät osoita suoraa tukea Venäjän Ukrainan-politiikalle, mutta toisaalta sitä ei myöskään tuomita. Tosin julkilausuma lievästi paheksuu lännen omaksumaa Venäjän vastaista pakotepolitiikkaa ja asettuu tukemaan Minskin kokouksen tavoitteita Ukrainan kriisin ratkaisemiseksi.

Kiinakaan ei saanut BRICS-yhteisön tukea omalle politiikalleen Etelä-Kiinan meren aluekiistan osalta, joskin julkilausuma tukee kriisin rauhanomaista ratkaisua.

Venäjän tavoitteena oli rakentaa yhteyksiä kaikkien näiden Ufassa kokoontuneiden instituutioiden välille. Ainakin osittain tuo tavoite toteutuu. Ufan kokouksessa Intian ja Pakistanin täysjäsenyys SCO:ssa otettiin valmisteltavaksi. Niiden jäsenyys järjestössä olisi sen ensimmäinen laajennus.

Samalla Iran hyväksyttiin mahdolliseksi tulevaksi uudeksi jäseneksi. Intian jäsenyys SCO:ssa merkitsee sitä, että BRICSin euraasialaisten jäsenten keskinäinen vuorovaikutus tiivistyy.

Jakaantuva kansainvälinen yhteisö

Ufan kokoukset ja niiden tulokset antavat viitteitä maailman jakaantumisesta uudestaan kahteen blokkiin: suhteellisesti laskeviin ja toisaalta nouseviin valtioihin.

Tätä kahtiajakautumista tukevat BRICS-maiden yhteisen uuden kehityspankin toiminnan käynnistyminen sekä Kiina-vetoisen Aasian infrastruktuuri-investointipankin perustaminen, jotka molemmat luovat Bretton Woods -järjestelmälle vaihtoehtoisia rahoituskanavia kehittyvien maiden käyttöön. Tämä puolestaan heikentää lännen ylivaltaa kansainvälisessä yhteisössä. Toisen maailmansodan jälkeen luodut instituutiot menettävät legitimiteettiään siksi, etteivät kykene uudistumaan.

On ehkä perusteltua todeta, että kansainvälinen järjestelmä on jakaantumassa kahtia, koska lännen rakentama poliittinen järjestys on halvaantunut samalla, kun historia kulkee nopeammin kuin koskaan aiemmin.

Kiinan ja Intian modernisaatio on tapahtunut kymmenissä vuosissa, siinä missä se lännessä vaati parisataa vuotta. Toisin sanoen nousevissa maissa muutos, joka vei lännessä useita sukupolvia, tapahtuu nyt yhden sukupolven aikana.

Samalla nousevat maat ovat palaamassa omille henkisille juurilleen, mikä tekee niiden modernisaatiosta erilaisen suhteessa Euroopan ja Yhdysvaltain modernisaatioon. Kun länsi yhä edelleen näyttää uskovan omaan erinomaisuutensa, se mitä todennäköisimmin irtaantuu muusta maailmasta.

Samalla kun Eurooppa-keskeinen maailma on muuttumassa, on Euroopan unioni ajautunut kuilun reunalle. Euroopan disintegraatio on lähempänä kuin koskaan Rooman sopimuksen jälkeen.

Euroopan unionissa kysymys ei ole niinkään Kreikan kriisistä vaan koko unionin kriisistä. Samalla kysymys on vallan ylimielisyydestä tai siitä, että jotkut uskovat tietävänsä muita paremmin, kuinka ongelma täytyy hoitaa tai miten Kreikan ja laajemminkin välimerellisen Euroopan olisi muututtava samankaltaiseksi kuin pohjoinen Eurooppa.

Itse asiassa tässä kriisissä nousevat esiin vanhat eurooppalaiset jakolinjat: roomalainen ja barbaarinen Eurooppa, katolinen ja protestanttinen Eurooppa. Nyt tuo ei-roomalainen, protestanttinen Eurooppa yrittää pakottaa oman maailmankuvansa roomalaiselle, katoliselle Euroopalle.

Eurooppalainen integraatio ei ole onnistunut yhtenäistämään Eurooppaa kulttuurillisesti. Tämä ei kuitenkaan ole ongelman ydin, vaan se, että Eurooppa ei ole oppinut ymmärtämään moninaisuutta.

Intialta lainattu iskulause ”unity in diversity” on jäänyt tyhjäksi fraasiksi. Nyt osa eurooppalaisen yhteisön jäsenistä haluaa Kreikan ulos yhteisestä valuutasta ja kenties myös koko yhteisöstä tajuamatta tuollaisen ratkaisun mahdollisia laajempia seuraamuksia, samalla kun Britannia valmistautuu kansanäänestykseen jatkostaan Euroopan unionin jäsenenä.

Kreikan sulkemisella yhteisön ulkopuolelle olisi mitä ilmeisimmin seuraamuksia koko Välimeren alueella, missä ilmenee tyytymättömyyttä unionin kyvyttömyyteen ratkaista erilaisia ongelmia. Sen sijaan, että ongelmat koettaisiin yhteisön ongelmina, niihin suhtaudutaan kuin ne olisivat yksittäisten jäsenmaiden ongelmia. Toisin sanoen ratkaisut siirretään yhteisöltä yksittäisille jäsenille, mikä tuskin edistää yhteisön rakentamista.

Kriisin seurauksena Eurooppa voi jakaantua kahtia, mikä entisestäänkin heikentää Euroopan asemaa kansainvälisessä järjestelmässä. Samalla väkimäärältään paljon suuremmat Kiina ja Intia nousevat ja instituutiot, joissa eurooppalaisilla valtioilla ei juurikaan ole sanavaltaa, korvaavat toisen maailmansodan jälkiratkaisuissa syntyneet instituutiot, joissa eurooppalaisilla valtioilla on tuntuva yliedustus.

Tässä ei välttämättä ole kysymys vastakkainasettelusta vaan siitä, että lännen sokeus muutokselle johtaa painopisteen ja toiminnan liukumiseen vanhoilta uusille instituutioille.

Suomi hukassa

Kun Suomen hallituksen viimeaikaisia ratkaisuja ja linjauksia arvioidaan edellä esitetyssä kehyksessä, näyttää ilmeiseltä, että Suomi kansainvälisenä toimijana on hakoteillä. Se elää edelleen maailmassa, joka on jäämässä historiaan, eikä ole kyennyt asemoitumaan maailmaan, joka on kehkeytymässä.

Sen sijaan, että Suomi on valmis syyllistämään Kreikan vallitsevassa kriisissä, Suomen tulisi omankin edun nimissä tukea Euroopan yhtenäisyyttä, kehitystä kohti liittovaltiota. Suomen nykyisessä taloudellisessa tilanteessa meillä ei myöskään ole perusteita pullistella sillä, että me osaamme hoitaa asiat paremmin kuin Kreikka – ja kuten edellä on todettu, kysymys ei ole Kreikan, vaan Euroopan unionin ja markkinatalouden kriisistä.

Vanhan Paasikiven–Kekkosen linjan mukaisesti Suomen pitäisi nytkin muuttuvassa maailmanjärjestyksessä edistää vuorovaikutusta eikä omaan tai lännen hiekkalaatikkoon linnoittautumista. Tuskin Suomen asemaa vahvistaa se, että Venäjää työnnetään erilleen Euroopasta ja Suomen itärajasta jälleen kerran kahden mahdollisen eri blokin välinen raja. Se tuskin edistää myöskään Ukrainan kriisin rauhanomaista ratkaisua.

Globalisaatiosta globalisaatioihin

Jos maailma on nyt jakaantumassa uudestaan kahteen blokkiin, ei kysymys ole kylmän sodan paluusta vaan nousevien valtioiden ja hallitsevien valtioiden välisestä ristiriidasta. Tässä suhteessa Fukuyama oli totaalisesti väärässä nostaessaan esiin hegeliläisen ajatuksen historian lopusta.

Toisaalta kysymys ei myöskään ole historian paluusta, vaan nousevien maiden näkökulmasta Japanin Meiji-restauraation aloittamasta ja edelleen jatkuvasta kolonisaation ja Lännen ylivallan purkamisesta tai kansainvälisen järjestyksen demokratisaatiosta.

Maailman mahdollinen jakaantuminen avaa myös uuden näkökulman globalisaation ymmärtämiseen. Länsimaisissa tulkinnoissa globalisaatio on pääsääntöisesti ymmärretty maailman yhdenmukaistumisena, länsimaistumisena ja lännen maailmankuvan universalisoitumisena.

Nousevat maat ja niiden paluu omille juurilleen pakottavat kyseenalaistamaan tämän käsityksen.

Nousevat maat tuskin asettuvat globalisaatiota vastaan, sillä niiden taloudellinen ja mahdollisesti myös poliittinen nousu perustuvat juuri globalisaatiolle. Mutta niiden globalisaatio tulee tapahtumaan niiden omilla ehdoilla, mikä nostaa esiin kysymyksen kahdesta erilaisesta globalisaatiosta ja mahdollisesti niiden välisestä kamppailusta globalisaation sisällöstä.

Muuttuvassa maailmanjärjestyksessä keskeinen kysymys on, miten länsi sopeutuu ylivaltansa liukenemiseen ja luomiensa globaalien hallinnan instituutioiden legitimiteetin kyseenalaistumiseen.

Vallan ylimielisyys tuskin on oikea ratkaisu. Päinvastoin se tulee tuottamaan jatkuvasti uusia kriisejä, kunnes mahdolliset uudet hallinnan instituutiot ovat saavuttaneet legitimiteetin todellisen eikä vain lännen mieltämän kansainvälisen yhteisön silmissä. Samalla rauhanomaisen muutoksen edellytyksenä on moniarvoisen maailman hyväksyminen universalismin sijaan.

Julkaisu Kenen yhteisöt? Kriisit ja muuttuva maailma ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Osallistuin äskettäin globaalin kansalaisyhteiskunnan suurtapahtumaan, Maailman sosiaalifoorumiin, joka järjestettiin tällä kertaa Tunisian pääkaupungissa Tunisissa. Sosiaalifoorumi on aina kokemisen arvoinen: 50 000 kävijää, satoja seminaareja, festivaalitunnelmaa, syvällisiä keskusteluja kaikista edistykselliseksi koetuista aiheista.

Paitsi että minulla oli varsinaistakin ohjelmaa puhujana muutamassa tilaisuudessa, olin erityisen kiinnostunut siitä, mitä Maailman sosiaalifoorumi on ja voi olla 14 vuotta syntymänsä jälkeen, materialisoiduttuaan ympäri globaalia etelää ja tavallaan muututtuaan instituutioiksi. Tai tarkemmin: onko sosiaalifoorumi jo menneen aikakauden lapsi?

Vuosituhannen vaihteessa, kun sosiaalifoorumi syntyi vastaglobalisaation suurtapahtumaksi, maailma eli geopoliittisesti yksinapaista globaalin kapitalismin valtakautta. Uusliberalismin itsevarmuus oli huipussaan: se näytti yksituumaiselta ja uskomattoman lujalta. Yhdysvaltojen hegemonia johti syvästi vihattuihin ylilyönteihin, kuten Irakin sotaan.

Näissä olosuhteissa myös uusliberalismin vastavoimat pystyivät rakentumaan suhteellisen yhtenäisen identiteetin taakse, luoden Maailman sosiaalifoorumista tarkoituksellisen peilikuvan yhtiövetoisesta uusliberalismista. Se järjestettiin aina symbolisesti yhtä aikaa Davosin Maailman talousfoorumin kanssa, aina globaalissa etelässä, ja foorumin keskustelujen toteutustavassa korostettiin itseorganisoituvuutta ja horisontalismia. Periaatteessa yhteistä agendaa ei ole, mutta tietty periaatekirja sitoi osallistujat demokraattisten vaihtoehtojen etsimiseen yhtiövetoiselle kapitalismille.

Vuoden 2001 jälkeen maailma on muuttunut paljon. Reilun vuosikymmenen takainen uusliberaali optimismi on poissa. Suuret ”Washingtonin konsensuksen” instituutiot, kuten Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Maailmanpankki, horjuvat sekä ideologian lujuuden että vaikutusvaltansa puolesta. Yhdysvaltojen dominoima maailmanjärjestys on kehittymässä moninapaisemmaksi systeemiksi, erityisesti talousinstituutioiden näkökulmasta.

TTIP-sopimuksen saamasta huomiosta huolimatta globaali vapaakauppa ei ole kuluneen vuosikymmenen aikana ihmeemmin edennyt. Globalisaatiosta ei puhu enää kukaan. Ja mikä keskeisintä, finanssikriisit ovat muuttaneet talouspuheen moodin liberalisoinnin voittokulusta jatkuvien kriisien hallinnoinniksi.

Globalisaation jälkeen

Tässä tilanteessa on kiinnostavaa kysyä, mikä on Maailman sosiaalifoorumin itseymmärretty tehtävä. On hieman epäselvempää, minkä peilikuva sosiaalifoorumi tarkkaan ottaen on, ja miten suuri tarve sillä on ylipäänsä luoda yhteistä poliittista identiteettiä, kun maailman talouseliitti on entistä jakautuneempi.

Tähän liittyy oikeastaan kaksi erillistä kysymystä.

Ensinnäkin miten pitkälti uusliberalismin vastaisena liikkeenä käynnistynyt kansalaisyhteiskunnan voimannäyte suostuu puhumaan liberaalin hallinnon kieltä. Esimerkiksi marssiminen terrorismia vastaan oli sattuneesta syystä Tunisissa merkittävässä symbolisessa roolissa, ja juhlapuhetasolla korostettiin, ettei islamismi voi lyödä avointa kansalaisyhteiskuntaa.

Asia on tärkeä, mutta toisaalta juuri islamismifundamentalismin kaltaisten ilmiöiden vastustaminen on uusliberaalin globaalin hallinnan keskeistä ideologista polttoainetta, kun vaihtoehdoiksi saadaan kehystettyä fundamentalismi ja hallinnollinen järki (joka tuo epäpolitisoidun ekonomismin mukanaan ikään kuin takaovesta). Kansalaisyhteiskunnan identiteetin kannalta on edelleen tärkeää keskustella vaikkapa Maailmanpankin poliittisuudesta, vaikka Maailmanpankin rahoitusmonopoli ja poliittinen valta ovat kärsineet.

Toiseksi finanssikriisien jälkimainingeissa on syntynyt paljon uudenlaisia liikkeitä, eikä ole ihan selvää, missä määrin niiden keskeiset toimijat löytävät henkistä kotia tai tukevampaa jalustaa Maailman sosiaalifoorumista. Sellaiset liikkeet kuin Occupy tai Indignados ovat toimineet samankaltaisten ideoiden varassa kuin sosiaalifoorumi, mutta suoremmin ja enemmän kaduilta käsin. Lisäksi niiden henkinen koti on nimenomaan finanssikriisien jälkeisessä sosiaalisessa kriisissä, ei yleisemmässä globaalissa solidaarisuudessa.

Talouskriisit työntävätkin politiikkaa paikallisemmaksi: Euroopassakin monet haluavat keskittyä vaikkapa kodeistaan häädettyjen puolustamiseen. Haussa on globalisaatiopuhetta konkreettisempi agenda. Slovenialaisen kollegani sanoin: 1990-luvulla oli mukavaa puhua zapatisteista, koska kotona ei ollut niin hyviä puheenaiheita.

Toisaalta finanssikriisien jälkeisessä todellisuudessa nähdään myös vetoa vapaista kansalaisliikkeistä uusiin poliittisiin puolueisiin. Kreikan Syriza on tietysti tärkeä, mutta kaukana ainoasta. Kasvavalla joukolla ihmisiä yleistyy ajatus siitä, että nykyiset murtumat poliittisessa järjestelmässä merkitsevät tärkeää hegemoniakamppailun aikaa, eikä hegemoniakamppailua voi voittaa ilman poliittista valtaa.

Monille toimijoille loputon horisontaalinen puhe vaikuttaa turhauttavalta. Oli tästä käsityksestä mitä mieltä tahansa, kyse on merkittävästä haasteesta kansalaisliikkeille. Sosiaalifoorumissa mukana oleminen edellyttää aitoa uskoa horisontalismiin, myös silloin kun poliittinen valta näyttää houkuttelevalta.

Eräs ratkaiseva suunnan valinnan hetki oli vuosi 2009, kun Brasilian Belemissä järjestetty Maailman sosiaalifoorumi pysyi uskollisena marginaalijuurilleen ja keskittyi Latinalaisen Amerikan alkuperäiskansojen oikeuksiin – tilanteessa jossa osa poliittista vasemmistoa katsoi, että kamppailu finanssikapitalismin tuhosta tai uudesta tulemisesta oli huutavan ajankohtaista.

Jännitteitä

Sosiaalifoorumi ei ole toki koskaan ollut täysin riippumaton puoluepolitiikasta. Käytännössä prosessin syntyyn vaikutti aikanaan huomattavasti Brasilian työväenpuolue PT:n myötämielinen suhtautuminen – Brasiliahan oli myös sosiaalifoorumin alkuperäinen ja pitkäaikainen sijainti.

PT:n noustua valtaan se imi mukaansa osan sosiaalifoorumin alkuperäisistä poliittisista aktiiveista. Tämä on tarjonnut paljon aineistoa sisäisiin debatteihin, koska PT:n politiikan ristiriitaiset tulokset ovat konkreettisin tarttumapinta keskusteluissa ”puhtaan” kansalaisyhteiskunnan ja puoluepolitiikan mahdollisuuksista.

Toinen ”globaalin kansalaisyhteiskunnan” pitkäaikainen jännite liittyy kansalaisliikkeiden ja virallisten järjestöjen eroavaisuuksiin. Erityisesti Afrikassa näiden toimijoiden väliset identiteettierot ovat huomattavia, joskus sovittamattomia. Liikkeet ovat spontaaneja ja tarkoituksellisen arvaamattomia, järjestöt mukavasti rahoitettuja ja byrokraattisia.

Monien kehitysmaiden kansalaisliikkeiden toimijoiden näkökulmasta viralliset järjestöt ovat mukavista puheistaan huolimatta jonkinlaisia kansalaisyhteiskuntaan ujutettuja Troijan hevosia. Sosiaalifoorumi on oikeastaan pysynyt hengissä siksi, että se on kyennyt aina hetkellisesti sulauttamaan nämä eri tavoin motivoituneet ryhmät, jotka kuitenkin ovat eri syistä mieltyneet kansalaisyhteiskunnan identiteettiin ja ajatukseen kansalaisyhteiskunnan poliittisesta agendasta.

Erityisesti pohjoisen kehitysmaaliikkeelle sosiaalifoorumista on tullut vakiintunut kohtaamispaikka, eikä tässä pitäisi olla mitään pahaa. Käytännössä varakkaat järjestöt mahdollistavat myös tilaisuuksien järjestämisen taloudellisesti.

Tämä ei ole itsestäänselvyys.

Pohjoisen järjestön tai ajatuspajan näkökulmasta sosiaalifoorumiin osallistuminen (asiaan kuuluvine solidaarisuusmaksuineen) käytännössä merkitsee seminaarien järjestämistä kalliimmalla ja huonommin organisoituna kuin samojen seminaarien järjestäminen kotimaassa.

Tarvitaan siis aitoa sitoutumista ”globaalin kansalaisyhteiskunnan” ideaan. On merkillepantavaa, että maailman poliittisista muutoksista huolimatta tämä sitoutuminen näyttäisi edelleen vahvalta, eikä liikkeiden ja järjestöjen yhteiselossa ole erityisiä kasvavien murtumien merkkejä.

Riittävän suuri osa pohjoisen kehitysmaaliikkeestä ja puoluepolitiikan ulkopuolisesta vasemmistosta kokee sitoutumista sosiaalifoorumin ideaan, ja riittävä määrä paikallisia aktivisteja (missä tapahtuma sitten järjestetäänkin) on motivoituneita tekemään huomattavan määrän vapaaehtoistyötä pohjoisen järjestöjen(kin) seminaarien onnistumiseksi.

Tämä on yleisesti ottaen myönteistä, ennen kaikkea pohjoisen järjestöille. Organisoituneella, valtaa lähellä toimivalla ja hyvin rahoitetuilla kansalaisjärjestöillä on nimittäin usein vaikeuksia pitää distanssia vallasta, josta sen nimenomaan pitäisi erottua. Pahimmillaan järjestöjen puhe muuttuu tekniseksi indikaattoripuheeksi ja toiminta toimeenpanoksi.

Aktiivinen toiminta sosiaalifoorumin kaltaisessa kehikossa edes muistuttaa etabloituneita järjestöjä tietyistä politiikan ulkopuolisen toiminnan perusasioista. Pohjoisen kansalaisyhteiskunta on luultavasti sosiaalifoorumille suuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin ymmärtää olevansa.

Tulevaisuus

Maailman sosiaalifoorumin poliittisuus oli hyvin pitkään symbolista. Nyt symbolit ovat kenties olleet jo tarpeeksi esillä eikä niistä pidetä niin tarkkaan kiinni. Ensi vuonna Maailman sosiaalifoorumi kokoontunee ensimmäistä kertaa globaalissa pohjoisessa. Talousfoorumin kanssa samaan aikaan järjestämisestä ei ole enää aikoihin välitetty. Tätä voi pitää merkkinä ideologian kadottamisesta, siirtymisestä symbolisesta konkreettiseen, institutionalisoitumisesta, kypsymisestä – tulkinnoista ei ole loppua.

Sosiaalifoorumista on tullut joka tapauksessa vakiintunut konsepti, josta halutaan pitää kiinni. Sen vahvuus on siirrettävyydessä: konseptin voi ottaa käyttöön missä tahansa, missä sen uskotaan resonoivan paikallisen yhteiskunnallisen tilanteen kanssa ja missä paikallisen ja globaalin kansalaisyhteiskunnan yhteistoimintaan uskotaan.

Prosessin todellinen testi tapahtui jo yli kymmenen vuotta sitten, kun sosiaalifoorumi järjestettiin ensimmäistä kertaa Brasilian ulkopuolella, Intian Mumbaissa 2004. Tapahtumaa pidettiin onnistuneena: kaikesta epävarmuudesta huolimatta se onnistui ja myös loi uutta positiivista suuntaa paikalliseen kansalaisyhteiskuntaan. Nyt ”arabikevään viimeisen toivon” Tunisian kansalaisyhteiskunta näki sosiaalifoorumissa mahdollisuuksia.

On kiinnostavaa havaita, että vaikka sosiaalifoorumi näyttäisi unohtuvan puoluepolitiikan ja katujen liikkeiden välimaastoon, sille on silti aina löytynyt yhteiskunnallista tilausta. Sosiaalifoorumin järjestäminen on joka tapauksessa niin työlästä, ettei sitä ryhdytä järjestämään ilman vahvaa kansalaisyhteiskunnan panostusta, ja samasta syystä sitä ei voi päättää pitää jossain paikassa ilman vahvaa paikallista aloitetta. Jos jollakin kertaa ketään ei löytyisi ottamaan koppia sosiaalifoorumista, se lopettaisi.

Kuitenkin ottajia on aina riittänyt.

Tulevaisuuden kysymys on, mistä kaikista positioista käsin ollaan valmiita tarttumaan ”globaaliin kansalaisyhteiskuntaan”. Tärkein esimerkki on ympäristöliike. Vaikka ympäristö on aina periaatteessa ollut keskeinen osa sosiaalifoorumin agendaa, sosiaalifoorumi on (jo nimensä puolesta) leimaantunut enemmän sosiaalisiin asioihin keskittyväksi. On kiinnostavaa nähdä, nouseeko kehitysmaissa vahvasta ympäristöoikeudenmukaisuusliikkeestä tulevaisuuden aloitteita sosiaalifoorumin järjestelyihin.

Julkaisu Globaali kansalaisyhteiskunta globalisaation jälkeen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Saskia Sassenin Expulsions on kiinnostava yritys avata globaalitalouden toimintaa uudenlaisen käsiteapparaatin avulla.

Suomessa on viime viikkoina keskusteltu valtionyhtiöiden hallitusten jäsenten palkkiokorvauksista. Vaikka palkkiot jo nykyiselläänkin vastaavat useiden suomalaisten vuosituloja, hallitustyöskentelystä saataviin lisäkorvauksiin esitettiin reiluja korotuksia. Palkansaajille taas on väläytelty palkkamalttia ja nollalinjaa.

Saskia Sassenin vuonna 2014 julkaistussa kirjassa Expulsions: Brutality and Complexity in the Global Economy Suomi mainitaan vain ohimennen. Kirja kuitenkin kuvaa juuri sitä maailmanlaajuista dynamiikkaa, jonka seurauksena ennätyksellisiä määriä vaurautta kasautuu pienten piirien käsiin samalla, kun enemmistön tulot joko polkevat paikallaan tai laskevat. Tätä voidaan havainnollistaa erilaisin luvuin ja tilastoin. Sassen muistuttaa esimerkiksi siitä, että tuloportaan ylin kymmenys nappasi Yhdysvalloissa 90 prosenttia 2000-luvun ensimmäisen kymmenen vuoden aikana tapahtuneesta kokonaistulojen kasvusta. Hän osoittaa, kuinka suuryritysten voitot ovat kasvaneet, mutta eri valtioiden niiltä keräämät verotulot laskeneet. Sassen kuitenkin kehottaa myös kritiikkiin erilaisia lukuja ja tilastoja kohtaan. Hän kuvaa kiinnostavalla tavalla sitä, miten lukujen taustalta löytyy usein ”tilastollista puhdistusta” (statistical cleansing), joka sulkee merkittävän osan ihmisiä ja taloutta mittareiden ulkopuolelle.

Tuoretta kirjassa on sen yritys kuvata aikamme ”edistynyttä kapitalismia” (advanced capitalism) uudenlaisena järjestelmätason ilmiönä. Tähän tehtävään Sassen kehittää sarjan käsitteitä ja vastakohtapareja. Hän erottelee edistyneen kapitalismin perinteisestä kapitalismista, kuvaa jälkimmäisen raunioille rakentumassa olevia mekanismeja ”saalistaviksi muodostelmiksi” (predatory formations) ja esittää, että ”järjestelmän reunalla” (systemic edge) olevia ihmisiä, alueita ja talouden muotoja ei edes pyritä sisällyttämään mukaan järjestelmän toimintaan.

Kirjan nimeksikin valittu expulsion viittaa piirteeseen, joka erottaa aikamme globaalikapitalismin sitä edeltäneestä sosiaalisia eroja tasaamaan pyrkineestä hyvinvointivaltiokapitalismista. Kyse ei ole pelkästä yhteiskunnallisesta syrjäytymisestä, vaan käynnissä on ”raakalaismainen erottelu” (savage sorting). Se työntää ihmisiä, alueita ja taloudellisia toimintoja marginaaleihin ja toteutuu kodittomuutena, pakotettuna siirtolaisuutena, köyhyytenä, vankeutena, maakaappauksina, ympäristöongelmina. Erityisen kiinnostunut Sassen on keskiluokan kurjistumisesta. Tässä yhteydessä hän olisi hyvin voinut puhua elämästä laajemmaltikin ja käsitellä myös sitä tapaa, jolla globalisoituva ruokatalous voitontavoittelussaan kohtelee eläimiä. Senkin toiminnassa on kyse siitä, kuinka monimutkaistuvat mekanismit tuottavat joillekin alkukantaista kärsimystä.

Hienostuneen kompleksisuuden ja brutaalin alkukantaisuuden vuorovaikutusta Sassen illustroi kirjassa pääasiassa rahoitusmaailman esimerkein. Finanssi-instituutioiden huippumatemaatikkojen kehittelemillä monimutkaisilla mekanismeilla on yksinkertaisen julmia vaikutuksia monien elämään. Eräs esimerkki tästä ovat subprime-lainat, jotka ensin integroivat uusia ihmisjoukkoja finanssitalouden piiriin ja talouden kriisiytyessä työnsivät heidät kodittomuuteen tai kiskurimaisten pikavippilaitosten armoille.

Lupaus uudenlaisesta globaalikapitalismin järjestelmätason kuvauksesta antaa olettaa, että käsissä olisi Karl Marxin, Rosa Luxemburgin, Immanuel Wallersteinin tai vaikkapa Samir Aminin systeemitason teorioita omaan aikamme päivittävä teos. Pohjustaahan Sassen itsekin projektiaan ajatuksella, että kapitalismissa olisi käynnissä Marxin primitiiviseen akkumulaatioon verrattavissa oleva murros. Tältä osin kirja tuottaa pettymyksen. Sassen rakentaa käsiteapparaatillaan selityksen, joka lopulta muistuttaa varsin tuttua ajallista narratiivia keynesläisen hyvinvointivaltiokapitalismin korvautumisesta uusliberaalilla markkinataloudella. Tämän vuoksi kirjaa on myös liian helppo lukea haikailuna menneiden vuosikymmenten hyvinvointivaltiokapitalismin perään. Sassen tosin useampaan otteeseen kiistää romantisoivansa perinteiseksi kutsumaansa kapitalismia ja vannoo tiedostavansa, että rasismi, seksismi ja välinpitämättömyys luontoa kohtaan olivat sen tuottavuuden kääntöpuolia.

Mielenkiintoisia käsitteellisiä kehitelmiä ei myöskään aina ryyditetä vakuuttavalla empiirisellä aineistolla. Näissä kohdin lukijalle syntyy vaikutelma, että globaaliin eliittiin kuuluva ja sen foorumeilla sulavasti liikkuva yhdysvaltalaisen Columbian yliopiston professori tarkastelee maailmaa lentokoneen bisnesluokan ikkunasta.

Kirjalla on kuitenkin paljon annettavaa yhteiskuntakriittiselle tutkimukselle. Erityisesti sitä voi suositella kansainvälisen politiikan tutkijoille. Onhan Sassenin kirja väkevää kritiikkiä valtioiden välisiin suhteisiin ja niiden varaan rakentuviin järjestelmiin keskittyviä yhteiskuntatieteitä kohtaan.

Sassen on parhaimmillaan kuvatessaan oman aikamme kapitalismin tilallista logiikkaa, sen globaalikaupunkien, erityistalousalueiden ja kaivospaikkakuntien muodostamia sommitelmia (assemblages). Nämä ovat paikkoja, joihin globalisoituvien markkinoiden toiminnan kannalta kriittinen työvoima, raaka-aineet ja infrastruktuuri keskittyvät. Juuri niissä nykykapitalismin sosiaaliset ja poliittiset suhteet tulevat näkyviksi. Vaikka valtioiden harjoittamalla lainsäädännöllisellä ja regulatiivisella vallalla on keskeinen rooli tällaisten ”globaalien” sommitelmien luomisessa, näillä paikoilla on joskus vähän yhtäläisyyksiä kansallisen tason kanssa.

Pääoman tapa globalisoitua tuottaa skaalavaikutuksia, joiden ymmärtäminen ja kritiikki edellyttää monitahoista tilallista tarkastelutapaa. Tältä osin Expulsions syventää Sassenin The Global City (1991) ja Territory, Authority, Rights (2006) -kirjojen teemoja ja muodostaa oivan parin vaikkapa Sandro Mezzadran ja Brett Neilsonin Border as Method or the Multiplication of Labour -kirjan kanssa.

Julkaisu Sassen: Globaalitalouden brutaaliutta jäljittämässä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.