Poliittinen päätöksenteko Suomessa perustuu taideasioissa pitkälle mutuun, vaikka tutkimustietoa olisi saatavissa. Ruotsissa poliittinen päätöksenteko nojaa tutkimukseen, Suomessa tutkimustuloksiin perehtyy vain muutavat “tosiuskovaiset”, Sirnö painotttaa. Taikella voisi jatkossa olla rooli kokoamassa tutkijat, taidejournalistit ja taiteilijat, ja viemällä eteenpäin tutkimustuloksia.

”Kulttuuri on perustarve”, totesi emerita professori Pirkkoliisa Ahponen Joensuun yliopistosta. “Kulttuuripoliittisella tutkimuksella oma erityisluonteista, sillä se nostaa esiin sen, mikä kulttuurissa on politiikkaa ja meidän tehtävä on tehdä analyyseja siitä.” Tutkijalla on mahdollista löytää sosiaalisen ja globaalin oikeudenmukaisuuden konflikteja ja kertoa niistä myös poliittisille vaikuttajille. Nykyisessä kulttuuripolitiikassa kietoutuvat Ahposen mukaan osallisuus, kansalaisuus, järjestöjen rooli yhteen julkisen vallan ja yritystoiminnan kanssa. Medialla on olennainen kulttuuripoliittinen merkitys nostaessaan esiin tiettyjä kulttuurituotteita.

Mustarinda-seuran perustajajäsen Antti Majava, kysyi nähdäänkö taiteilija yhteiskunnan moniosaajana, jolla ei ole osaa eikä arpaa mihinkään? Itse taiteelle ei jääkään tilaa. Tilaajavaikutus näkyy tutkimuksissa, joissa selvitetään taiteilijan ansaintalogiikkaa. Ottaako kulttuuripolitiikan tutkimus annettuna yhteiskunnassa tapahtuvat muutokset? Kulttuuripolitiikan tutkimus myös luo ympäristöä, missä taidetta ja kulttuuria tehdään. Jos neoliberaalit arvot ovat läsnä taustaoletuksina tässä tutkimuksessa, ne myös ankkuroituvat kulttuuripolitiikkaan, taiteen ja kulttuurin toteuttamiseen. ”Toivoisin, että kulttuuripolitiikan tutkimus, taide ja kansalaisuus laajastikin alkaisi uskoa siihen, että meillä on monenlaisia mahdollisuuksia ja suuntia, joihin voidaan mennä.”

Kulttuuriyrittäjyyden dosentti Annukka Jyrämä Aalto yliopistosta totesi, että kuluttajat nähdään subjekteina, jotka myös tuottavat kokemusta kulttuurista. Tuotteetkin ovat palveluita, jotka sisältävät ostajan ja tuottajan kokemuksen ja luoman sisällön. On pohdittava, miten politiikka vaikuttaa siihen, miten suhteita ja verkostoja ylläpidetään ja millaisia toimintatapoja rakennetaan. Kaikessa toiminnassa taustalla ovat erilaiset arvot ja arvomaailmat, jotka kohtaavat. Selvitetään millaisia strategioita on ja miten mitataan erilaista vaikutuksia tai tuloksia saadaan.

”Pitäisi tutkia sitä, miten liiketalouden käsitteet sopivat kontekstiin, kun niitä siirretään taiteen tekemiseen ja kulttuurintuotantoon. Voiko niitä ottaa niin helposti sovellettavaksi, vai onko niissä sellaisia piilovaikutuksia, joita ei pystytä näkemään. Miten arvomaailma siirtyy toiseen kontekstiin?” Jyrämä korostaa.

Paneelin puheenjohtaja, Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön tutkimusjohtaja Ritva Mitchell totesi, että luovan talouden ja luovien toimialojen myötä erityisesti sanasto on tullut osaksi tutkimusta ja kulttuuripolitiikan kenttää. Kulttuuripoliittisen kielen muuttuminen on esillä myös paneelissa.

”Kulttuuripolitiikassa elitismin peikko väijyy takana. Pitää selvittää ja luoda perustarpeet. Mutta onko niin, että sillä ei ole väliä, että mitä joku laite tekee, kunhan se on hyvän näköinen?” Ahponen totesi siteeraten erästä entistä kulttuuriministeriä. ”Kun analysoidaan kulttuuripolitiikkaa ja politiikkaa, pitää selvittää, se mikä on ’markkinat’, joihin vedotaan”, Majava. Jyrämän mukaan kulttuuripolitiikan tutkimuksessa ”kentät” ja ”maailmat” ovat samankaltaisia käsitteitä. ”Ennen me tutkittiin tuloja, nyt me tutkitaan ansaintalogiikkaa”, Mitchell totesi.

Intohimon kulttuuripolitiikka?

Onko kulttuuripolitiikka virkamiesten harmaata puuhastelua tai pelkää taloutta? ”Keskustelun puute on ollut häiritsevintä”, kommentoi Majava kulttuuripoliittista muutosta, joka alkoi 1990-luvulla.

”Tällä hetkellä kulttuuripolitiikka näyttäytyy hallinnonuudistuksina, budjettipäätöksinä tai kielenkäyttönä, jotka ovat yleisesti hyväksyttyjä ja näennäisesti vailla ideologiaa. Onko kulttuuripolitiikka muuttunut politiikattomaksi, pitäisikö ideologian näkyä ja mikä rooli tässä voisi tutkijoilla olla?” kysyi Taiken Paula Karhunen yleisöstä.

”Kuitenkaan kaikissa maissa taiteen ja talouden välinen konflikti ei ole dominoiva”, kommentoi Unkarista juuri palannut Cuporen Pasi Saukkonen. ”On myös huomioitava, että teknologisen uudistuksen kautta kulttuuripolitiikka muuttuu ja tutkimuksen tulisi muuttua sitä myötä.”

Helsingin kaupunginvaltuuston kulttuuripolitiikan argumenteinkin niukasti tyrmäämä Jätkäsaaren tornihanke ja vuosi sitten tyrmätyn Guggenheimin paluu nostettiin esille myös avauksessa. Nämä todistavat, että kulttuuripoliittiset kysymykset herättävät yhä suurta intohimoa, niin poliitikoissa, mediassa kuin kansalaisissa.

Perjantain erikoispaneeli (Metsätalo, sali 1, klo 13-14.30) nostaa esiin uusia näkökulmia kulttuuripolitiikan tutkimuksesta. Osanottajat on nostettu esitelmäehdottajien joukosta muodostamaan kiinnostavan kokonaisuuden.

Paneelisteista Maaria Linko (Helsinki) käsittelee Guggenheimia Helsingin toimijatahojen kamppailuna, Kaisa Kärki (Jyväskylä) osallistumattomuutta, Ahti Lassila (Tampere) Kulttuurin, politiikan ja talouden uudelleenartikuloitumista, Kaisa Rensujeff (Taike) taiteilijoiden asemaa 2000-luvun Suomessa ja Satu Silvanto taideprojekteja asuinalueilla, yleisötyötä ja yhteisötaidetta.

Kulttuuripolitiikan tutkimuksen päiville ilmoittautui noin 35 esitelmänpitäjää. Etukäteen ilmoittautuneita osanottajia oli kaksi kertaa enemmän kuin esiintyjiä. Kulttuuripolitiikan tutkimuksen seuran vuosikokous pidetään Metsätalolla perjantaina 17.5. klo 14.45. Vuosikokous on kaikille avoin. Siinä voi liittyä seuran jäseneksi. Kulttuuripolitiikan tutkimuksen seura on liittynyt politiikasta.fi-yhteistyöhön keväällä 2013.

Artikkelikuva: lil_foot_ / Pixabay

Julkaisu Onko taide tai kulttuuri välttämätöntä? Guggenheimkin Kulttuuripolitiikan tutkimuksen päivillä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Reilun vuoden jatkunut kulttuuripoliittinen keskustelu Guggenheim-museon mahdollisesta rantautumisesta Suomeen siirtyi Helsingin kaupunginhallituksen päätöksen jälkeen asemasotavaiheeseen. Ainakin toistaiseksi. Keskustelun loppukaneetti päätös olla viemättä asiaa kaupunginvaltuuston päätettäväksi tokko on. Museohanketta vastustaneiden poliittisten ja kulttuuristen voimien saavuttama etappivoitto ei ole kamppailun lopputulos, ainoastaan väliaikatieto, kirjoittaa Jarmo Rinne.

Guggenheim-hankkeen takana on sen verran monissa liemissä keitettyjä kovia politiikan pelureita, asiasta aidosti innostuneita kulttuurivaikuttajia sekä talouselämän vaikuttajia. Ei-niin-kovin rohkea arvaus on, että museohanke nousee vielä monta kertaa niin politikan kuin kansalaiskeskustelun agendalle.

Kulttuuristen lisäarvo-odotusten lisäksi Guggenheimiin liitettiin vahvoja taloudellisia odotuksia ja potentiaaleja. Jo pelkän museon olemassaolon ennakoitiin lisäävän turistivirtaa Helsinkiin ja keväisen kosken väkevän pauhun tavoin vahvistavan matkailutulojen ryöppyämistä Helsingin seudulle.

Se, että Guggenheim-keskustelussa sekoittuivat niin kulttuuriset, poliittiset kuin taloudellisetkin intohimot, ei sinällään tee siitä mielenkiintoista. Toki keskustelu oli totuttua värikkäämpää, kiihkeämpää ja eläväisempää, mutta tarkemmin ajatellen, tällaistahan poliittisen keskustelun kuuluukin olla: erilaisten mielipiteiden ja intressien esiin nostamista, omien kantojen puolesta debatointia ja vastapuolen argumenttien kumoamista.

Mielenkiintoiseksi tämän viime vuosien kiihkeimmän kulttuuripoliittisen keskustelun tekee aivan muut asiat. Helsingin kunnallispolitiikan toiseksi suurin valtuustoryhmä päätti lopulta torpata hankkeen. Vihreät kokivat apulaiskaupunginjohtajuutta tavoittelevan ehdokkaansa tulleen pelatuksi ulos heille privilegiodusta poliittisesta mandaatista Kokoomuksen ja demarien keskinäisen kähminnän tuloksena. Tältä vihreiden Guggenheim-päätöksen synty ainakin ulkopuolisen silmiin näyttää ja päätöksen jälkikäteisrationalisoinnit kuulostavat kouluesimerkeiltä hegeliläisestä ”järjen viekkaudesta”. Samaan sarjaan voi laskea voivottelut siitä, miten kaupunginhallituksen päätös edustaisi demokratian irvikuvaa ja torpedoisi demokraattista keskustelua.

Toinen mielenkiintoinen piirre keskustelussa on ollut, että jälkeen kuvataitelijoiden piirit pikkuhiljaa kääntyivät museon tuloa vastaan. Ilmeisesti kulttuuriväki kaivoi taskulaskimet esiin tai löysivät laskin-sovelluksen älypuhelimistaan ja totesivat kulttuurimäärärahojen olevan niukka luonnonvara, josta Guggggenheimin jälkeen lohkeaisi vain murusia muihin kotimaisiin ja seutukunnallisesti tärkeisiin kulttuurihankkeisiin. Valtion ja kaupungin vähäisten kulttuurimäärärahojen pelättiin valuvan ylikansallisen franchise-ketjun jo ennestään pullisteleviin taskuihin. Jakopolitiikan realiteettien tajuamisen jälkeen intouduttiin visioimaan vaihtoehtoisia kotimaista taide- ja kulttuurielämää hyödyttävämpiä hankkeita kuten Checkpoint Helsinki.

Taidemaailman kannanmuodostuksen jälkeen sen edustajat hämmentyivät liittolaisistaan. Kosmopoliitit avarakatseiset kulttuuripersoonat huomasivat seisovansa samassa rintamassa ahdasmielisten räyhänationalististena pidettyjen Perussuomalaisten kanssa. Poliittisessa kansalaistoiminnassa tämä on varsin normaali ilmiö; yhteinen vastustaja yhdistää periaatteellista eroista huolimatta. Taidepiireille tässä huomiossa, että politiikka tekee outoja petikavereita, on riittänyt nieleksimistä. Perussuomalaisten 2011 eduskuntavaaliohjelman  taidepoliittiset julistukset, ei postmodernille tekotaiteelle, olivat huonoja vitsejä jo ennen kuin puolueen puheenjohtaja ne sellaisiksi ilmoitti luonnehtiessaan niitä taktiseksi vaalikikaksi. Tekotaide ei ole koskaan taidetta olkoon se sitten vaikka perinteistä, modernia tai sitä paheksuttua postmodernia.

Ehkä kaikkein mielenkiintoisin seikka Guggenheim-keskustelussa on kuitenkin ollut sen ’henkinen tsadilaisuus’ eli se, että hanketta on jossakin vaiheessa mainostettu Suomen kulttuurisen imagon kohottajana ja odotettu hankkeeseen pumpattavaksi julkisia varoja. Kulttuuri-imagon nostaminen ja profiloituminen kansainvälisesti ovat mitä kannatettavimpia pyrintöjä. Tällainen tavoitteellisuus edellyttää taloudellisia satsauksia. Tältä osin keskustelua jumittaa kuitenkin se, että Guggenheimin olisi tuonut taloudellista hyötyä lähinnä vain Helsingille. Kiivaimmin tässä taloudellisesti motivoituneessa kulttuuripoliittisessa keskustelussa peistä on taitettu kehä kolmosen sisäpuolella ja erityisesti niissä parissa korttelissa, jotka vaikutusvaltaisten keskustelijoiden mielestä ovat yhtä kuin Suomi. Guggenheim varmaankin toisi tullessaan lisää turistivirtaa, mutta siitä hyötyisi lähinnä Helsingin Kauppatorin lähialueet muun Suomen jäädessä mopen osille. Sama pätee myös Guggenheimin vaihtoehtona esitetyn Checkpoint Helsingin osalta, joka kuitenkin rehellisesti ilmoittaa paikallisuutensa jo nimessään.

Guggenheimin ympärillä käytyä keskustelua ja sen taustoja avaa Emilia Palosen artikkeli. Tapaus Guggenheim poikii jatkossakin mielenkiintoisia analyysejä kulttuurin, talouden ja politiikan leikkauspisteessä vellovista intohimoista. Kysymyksiä, joita toivoisi jatkokeskustelussa ruodittavan, voisivat olla, että voiko kaupalliseen konseptiin perustuva monikansallinen toimija aidosti edistää riippumatonta ja/tai kansallista kulttuurituotantoa? Entä kykeneekö Checkpoint Helsingin tapainen museokonsepti sekä tuottaa merkittävää taidetta että jalkauttaa taiteesta nauttimisen uusien kohdeyleisöjen riemuksi ja lisätä kanssakäymistä taitelijoiden ja kansalaisten kesken? Kumpi museokonsepti paremmin profiloisi Suomen kulttuuribrändiä ja millä perusteilla? Ja ehkä kaikkein kovimpana ydinkysymyksenä: toimiiko kulttuuritalous viimekädessä kulttuurin vai talouden logiikalla?   

Julkaisu Henkistä tsadilaisuutta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Katajanokan tontille on haikailtu pitkään rakennusta, joka poikisi Bilbao-efektin Helsinkiin: tekisi siitä metropolin vau-arkkitehturin avulla. Edellinen oli Katajanokan Design-hotelli. Se oli kaupunginjohtajan lempilapsi. Aiemmassa tutkimuksessani kävi ilmi, että kaupunginjohtaja Jussi Pajunen oli itse ehdottanut tonttia norjalaiselle sijoitusyhtiölle ja että vau-rakennuksen suunnittelija Herzog & de Meuron oli sama, jonka Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Hannu Pöppönen oli maininnut aiemmin haastatellessaan Pajusta ja jutellessaan mahdollisesta Bilbao-efektistä Helsingissä.

Periaatteessa Helsingin kaupunki ja HS:n kulttuuritoimitus on tehnyt läksynsä hyvin. Kaupunkibrändäyksen korostamisen taustalla on jälkifordistinen kulttuuritalous – massatuotannon jälkeinen immateriaalitalouden aika, jolloin kulttuurin tuotteistamisesta tulee tulevaisuuden myyntivaltteja. Niillä myös kilpaillaan kansainvälisestä liikkuvasta keskiluokkaisesta työvoimasta, asiantuntijoista, joiden mieltymysten mukaan suuria voittoja tuottavat yhtiöt liikkuvat. Bilbao-efekti kiinnittää kansainvälisen huomion taantuvaan teollisuuskaupunkiin. ”Vau” kertoo elinvoimaisuudesta.

Helsingin brändäys perustuu ainakin Euroopan kulttuuripääkaupunki vuodesta 2000 tapahtuma- ja elämystalouteen, jota tukivat muiden muassa euroviisut ja tänä vuonna maailman design-pääkaupunki. Jälkifordistinen kaupunkibrändäys on prioriteetti kaupungin johdossa, ja siihen ollaan valmiita panostamana rahaa. Se nähdään sijoituksena, joka poikii moninkertaisesti takaisin. Miljoonat eivät mene hukkaan.

Ajatus tämän logiikan oikeellisuudesta ja oikeutuksesta (1990- ja 2000-luvun kulttuuritalouden ja -politiikan tutkimuksiin nojaten) strategian pohjaksi ja fantasia siitä, kuinka suur-Helsingistä voidaan tuottaa menestyvä immateriaalimetropoli, vauhdittaa kaupungin projekteja. Globaalille kaupunkibrändäykselle tyypillistä on nopeatempoisuus ja strateginen ohjaus huipulta alas. Demokraattiset rakenteet voidaan silloin nähdä turhana hidastuksena.

Aiemmassa tutkimuksessani olen esittänyt, että Katajanokan Design-hotellihanke kaatui siihen, että koko Etelä-Satamaan suunniteltu Kirjava Satama -projekti ja ajatus julkisesta rakennuksesta pikemminkin kuin yksityisestä hotellista voitti valtuuston sympatiat. Toisin kuin poliittisesti määräajaksi valittu virkamies-kaupunginjohtaja, valtuutetut joutuvat neljän vuoden välein suuren yleisön valittaviksi. Tärkeän tontin varaaminen pitkälle kabinettisuunnittelulla toteutetulle projektille olisi ollut arka paikka valtuutetuille.

Illuusio keskustelevasta demokratiasta

Kun hotellin tilalle kaivattua julkista rakennusta ja kaikille avointa pääsymaksullista museota ei otettu varauksetta vastaan, vaan blogistan ja sosiaalinen media alkoi haastaa projektia, kaupungin johto selvästi ymmärsi, että pikaisesti eteenpäin vietyä projektia täytyy juurruttaa. Guggenheimin puolesta puhujat tekivät parhaansa. Lopulta suuri yleisökin pääsi osallistumaan interaktiiviseen keskusteluun kaupungin kanssa. Viime aikoina sitä varten otettiin erilaisia työvälineitä käyttöön: ihmiset saivat ilmaista mielipiteensä kosketusnäyttötauluilla ja ”Kaupunginjohtaja vastaa” -facebook- ja -twitter-sivuilla.

Keskustelussa, jossa seuraavan päivän Helsingin Sanomien (17.4.) mukaan oli mukana 10-henkinen tiimi ja keskustelijoita oli reilu sata, kaupunginjohtaja kohtasi yleisön kovin lakoniseen tyyliin. Kysymys-vastaus-taktiikka ei luonut varsinaista keskustelua tai deliberaatiota, vaikka synnyttikin kysyjien kesken pikemminkin kuin kysyjien ja vastaajan välille keskustelua. Kaupunginjohtaja lähinnä vastasi faktoilla hänelle heitettyihin palloon – suurinpaan osaan niistä.

Kenties Pajunen pyrki välttämään värikkäämmin projektia perustelevan kaupunginmuseon johtajan Janne Gallén-Kallela-Sirénin kohtaloa: tämän revittelyt Gutenbergin galaksista ja sen haastamisesta levisivät sosiaalisessa mediassa ja muuttuivat uuspoptaiteeksi. Aito dialogi tuntui puuttuvan. Keskustelu polarisoitui.

Keskustelevan demokratian deliberaatioprosessit toimivatkin usein politiikan legitimoijina: aihe tulee tutuksi ja asiantuntijat esittävät tietoa omasta näkökulmastaan. Kritiikin esittäminen tai vastaanottaminen ei ole helppoa, etenkin jos haaveena on päästä yhteisymmärrykseen. Ehkä juuri turhautuminen aiheutti molemmilla puolilla alilyöntejä ja henkilökohtaisuuksia yleisessä keskustelussa. Olennaista kunnollisessa deliberaatiossa on vuoropuhelu eri näkökulmien välillä – ei pelkkä tiedon välittäminen tietämättömille. Siinä ei syvällisellä tasolla onnistuttu.

Vaihtoehdotonta politiikkaa

Pajusen esitys 16.4. siitä, että valtuusto pääsisi tekemään lopullisen päätöksen hankkeesta vasta projektin seuraavassa vaiheessa, kertoi halusta tuoda valmiita hankkeita pöydälle. Logiikka on vastakkainen ruohonjuurivaikuttamiseen tähtäävän ja agendalla olleen Kirjava satama -hankkeen kanssa.

Guggenheim esitettiin vaihtoehdottomana ota tai jätä -hankkeena, jonka kaaduttua sen puolustajat ovat korostaneet, että mahdollisuus saada rahaa taiteelle Helsingissä ovat nyt ohi. Jussi Pajunen puolestaan kertoi ilahtuneensa siitä, että keskustelu on lisännyt kiinnostusta kulttuuritilaisuuksia kohtaan Helsingissä. Pajunen on oikeassa: jokainen skandaali jättää jälkensä – väärä, vastustettu ja vieroksuttu tulee tutuksi.

Helsingin kaupungin johdon tapa visioida Bilbao-efektin varjossa metropolille brändiä globaalien ikoneiden avulla ja jalkauttaa strategiaa tehokkaasti alas on jälleen tullut kyseenalaistetuksi. Olisiko ollut muita toimintamalleja?

Politiikan vaihtoehdottomuus on juuri se, mikä saa ihmiset kyllästymään politiikkaan. Yritin itsekin kysyä Pajuselta, mitä vaihtoehtoja Bilbao-efektin toteuttamiselle oli ja miten Guggenheimiin oltiin päädytty. Hän vain vastasi: ”Tällaisia mahdollisuuksia avautuu harvoin. Arvostan, että Guggenheim kiinnostui Helsingistä.” Se paljasti hierarkian Guggenheimin ja Helsingin välillä.

Disneyland vai Angry Birds -maa?

Lopulta taiteen kentältä vaihtoehdoksi nousi oma paikallisesti tai kansallisesti värittynyt projekti Checkpoint Helsinki, jolla on osin samoja pyrkimyksiä kuin Guggenheim-projektilla. Se käyttää samaa retoriikkaa ja vetoaa osin samoihin arvoihin. Kuitenkin sillä on merkittävä ero Guggenheim-projektiin.

Guggenheim on olemassa oleva globaali brändi – jolla on oma arvonsa ja oma taakkansa. Vertailun vuoksi voidaankin kysyä, kumpi vetäisi enemmän turisteja Angry Birds -maa vai Disneyland? Niin paljon kuin itsekin jälkimmäisestä pidän, nykyisen kulttuuritalouden trendien perusteella vastaus voisi olla Angry Birds -maa.

Jälkimaterialistisessa kulttuuritaloudessa korostuvat on mm. juuri viime viikolla Jyväskylän yliopistossa luennoineen David Throsbyn mukaan nykyään entistä enemmän paikalliset ja etniset omintakeisuudet. Niihin kannattaisi sijoittaa. Osin sen vuoksi Guggenheim on ollut kiinnostunutkin Suomesta.

Mutta kuka ohjaa venettä, kuka maksaa viulut? Suurin kritiikistä keskustelusta liittyikin rahaan tiukentuvassa taloudessa, jossa kulttuuripalveluja leikataan entisestään. Helsinki olisi ostanut kalliin brändin, mutta pitkälle kyse oli myös päätösvallasta.

Guggenheim-projektien historiassa ei ole poikkeuksellista, että kaupunki kehittääkin oman taideprojektin. Esimerkiksi meksikolaisen Guadalarajan kaupungin tapauksessa säätiö pikemminkin toimi katalystina: se sai paikalliset innostumaan taiteesta ja toteuttamaan omannäköisensä museon.

Guggenheimin lähimenneisyyttä varjostaakin joukko epäonnistuneita projekteja, joita uuden johtajan aikana yritetään paikata. Siksi tutkijaa ei yllätä, että Guggenheim tahtoo kaupunginhallituksen päätöksestä huolimatta Helsinkiin (HS 3.5.). Helsingillä on nuorekas ja potentiaalisesti yhä nouseva brändi. Edellä mainituilla perusteilla voitaisiin ajatella, että hierarkia ei ole yhtä selkeä kuin kaupunginjohtaja sen esitti.

Erilaista strategiatyötä, globalismia ja nativismia

Puhdasoppisesti ja kirjaimellisesti Helsingissä tulkittu Bilbao-efekti-visio on globalistinen hanke, joka perustuu tiettyyn ylhäältä alas toteutettavaan kansainvälisiä esikuvia seuraavaan strategiaan. Strategisessä ajattelussa on uusia ja erilaisia trendejä, mutta myös globalistista brändäyspolitiikkaa haastetaan. Erilaiset nativistiset (paikallis-kansallis-etniset) projektit, jotka kuitenkin toimimaan globaalilla tai kansainvälisellä kentällä, ovat nousussa. Taustalla on ajatus siitä, että omintakeinen on arvostettua. Kaikessa Guggenheim-kritiikissä kyse ei ollut niinkään ulkomaalais-, Amerikka- tai taidevastaisuudesta (ks. esim. HS pääkirjoitus 3.5.), vaan jossain määrin vastakkaisista trendeistä ja visioista.

Muuttuvien trendien myötä Checkpoint Helsingin kaltaiset nativistiset projektit voivat vielä nousta arvoon arvaamattomaan – uudenlaisella, kokonaisvaltaisella ja osallistavalla brändäyksellä. Kulttuurisessa strategiatyössä vaaditaan luovuutta ja osallistuvuutta. Silloin vain ei voi ostaa koko pakettia valmiina vaan se täytyy luoda itse: se puolestaan vaatii aikaa, yhteistoimintaa ja luovuutta. Sama pätee mahdolliseen jatkoyhteistyöhön Guggenheimin säätiön kanssa. Etenkin kilpailun kiihdyttyä brändimarkkinoilla ja Bilbao-efektihaaveiden valtavirtaistuttua globaalisti oikotietä onneen ei ole.

Lue lisää aiheesta täältä.

Julkaisu Guggenheim ja kulttuuritalouden vastakkaiset trendit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.