Akateeminen tutkimus perustuu käsitteelliseen ajatteluun, jolla maailmaa pyritään tulkitsemaan ja selittämään. Tieteenalojen sisällä ja välillä käsitteistä käydään toisinaan kiivasta keskustelua. Toraisakin dialogi vaatii yhteisesti jaetun käsitteistön.

Talous- ja yhteiskuntatieteellistä keskustelua seuraavalle muodostuu nopeasti käsitys uusliberalismin käsitteen latautuneisuudesta. Käsite on niin latautunut, ettei se mahdollista hedelmällistä dialogia. Asiallisen keskustelun sijaan voimakkaat affektit johdattavat keskustelijoita omiin poteroihinsa.

Uusliberalismin käsite on niin latautunut, ettei se mahdollista hedelmällistä dialogia.

Uusliberalismin käsitteen affektiivisuus ilmenee myös Juhana Vartiaisen ja Tommi Uschanovin dialogimuotoisessa teoksessa Keskusteluja taloudesta. Puheenvuorossaan Vartiainen jopa vihjailee, että ekonomisteilla olisi yhteinen – salaseurassa sovittu – intressi välttää koko ”höhlää termiä”. Omasta suhteestaan uusliberalismin käsitteeseen Vartiainen kirjoittaa seuraavasti:

”’Uusliberalismistakin’ voidaan ehkä kirjoittaa jotakin kiinnostavaa, jos markkinavetoisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan piirteitä ja kehityskulkuja yritetään systematisoida ja ymmärtää. Jos taas hengenharjoituksen lähtökohtana on kysymys ’mitä uusliberalismi on’, minä käännän katseeni muualle, ja samoin silloin, jos jokin reformiehdotus torjutaan vain siksi, että sitä pidetään uusliberalismina.”

Uusliberalismin käsitettä pohdiskellessaan Vartiainen on tapansa mukaan provokatiivinen. Vartiaisen vuodatus kuitenkin johdattelee lukijaa pohtimaan sitä, miten dialogia tieteiden välillä voi käydä, mikäli toinen osapuoli on jo etukäteen päättänyt, ettei pidä toisen käsitteistä.

Tämän kaltaista käsitteellistä valikointia voi nimittää vallankäytöksi.

Uusliberalismi on pulmallinen käsite

Uusliberalismin käsitteen kritiikkiin on helppo yhtyä. Uusliberalismi on löperö käsite, joka on kaikkialla ja ei missään. Toisinaan uusliberalismiksi kuvataan kaikkia (työ)elämän pieniä ja suuria kurjuuksia 1980-luvulta eteenpäin – ikään kuin niiden taustalla olisi vain yksi tekijä.

Itse tuskailin uusliberalismin käsitteen kanssa tehdessäni väitöskirjaa työn rationalisoinnin historiallisista jatkumoista. Argumenttini voi kenties sijoittaa uusliberalismikeskustelun kehykseen, mutta tein tietoisen päätöksen muunlaisten käsitteiden käytöstä. Yksi syy valintoihini oli se, että uusliberalismi vaikutti liian deterministiseltä tulkinnalta yksilöiden toiminnan motiiveista.

Erityisesti minua häiritsi se, että uusliberalismin käsite sisältää usein oletuksen kontrolloivasta pedagogisesta viestistä, jonka kaikki nappaavat samalla tavalla. Tällainen oletus vapauttaa yksilöt pohtimasta omia motiivejaan ja toimintaansa.

Pohdin vapauden ja hallinnan välistä suhdetta erityisesti yliopistoreformeissa, jotka tulkitaan usein uusliberaaleiksi eli ylhäältä ohjatuiksi ja pakottaviksi. On kiistatonta, että reformit ovat ylhäältä ohjattuja. Haluan silti ajatella, että reformien keskellä toimivilla subjekteilla on jossakin määrin mahdollisuuksia vaikuttaa esimerkiksi siihen, paljonko he ruokkivat omalla toiminnallaan kilpailullista työkulttuuria.’

Uusliberalismin käsitteeseen kohdistuva kritiikki ei vielä vastaa kysymykseen siitä, miten toistuvia tehostamisreformeja tulisi kuvailla.

Lisäksi uusliberalismin käsitteeseen kohdistuva kritiikki ei vielä vastaa kysymykseen siitä, miten toistuvia tehostamisreformeja tulisi kuvailla. Oikea vastaus kysymykseen ei liene se, että reformeja ei tulisi lainkaan kritisoida.

Reformi-ideat ja käsitteet matkustelevat

Uusliberalismi on kimurantti käsite, mutta samalla se on yleisesti käytetty kansainvälisellä yhteiskuntatieteiden ja politiikan tutkimuksen kentällä. Tutkijan on muodostettava jonkinlainen suhde uusliberalismin käsitteeseen, mikäli hän mielii keskustella tai julkaista tällä areenalla.

Suomen Akatemiaa myöten tutkijoita kannustetaan voimakkaasti julkaisemaan kansainvälisissä huippulehdissä, joten käsitteiden käyttöön sisältyy myös tiedepoliittisia ulottuvuuksia.

Tiedepoliittiset seikat eivät muuta sitä, etteikö Yhdysvaltojen ja Britannian talouspoliittisten reformien tutkimukseen suunnattu käsite olisi ongelmallinen suomalaisessa kontekstissa. Silti on naiivia ajatella, että arvostetuimmat kansainväliset tieteelliset lehdet olisivat kiinnostuneita suomalaisen yhteiskunnan erityispiirteistä.

Kansainvälistä keskustelua voi myös pitää perusteltuna, sillä tiedepolitiikan ohella talouspolitiikka ylittää kansalliset rajat. Suomalaiset reformi-ideat ovatkin pääosin tuontitavaraa. Näin uusliberalismin voi ajatella olevan kriittinen sateenvarjokäsite matkusteleville konsultti- ja ekonomistivetoisille uudistuksille.

Uusliberalismin voi ajatella olevan kriittinen sateenvarjokäsite matkusteleville konsultti- ja ekonomistivetoisille uudistuksille.

Tähän tapaan uusliberalismia ja kokeilukulttuuria tarkastelevat Jamie Peck ja Nik Theodore teoksessa Fast Policy: Experimental Statecraft at the Thresholds of Neoliberalism. Kirjoittajien mukaan oleellista ei ole kysyä mitä uusliberalismi on, vaan miten uusliberaalit ”hyvät käytännöt” toteutetaan paikallisesti. Uusliberalismi tulee siis paikantaa ja asettaa kontekstiin.

Tästä näkökulmasta tutkijat eivät välttämättä käytä uusliberalismin käsitettä paljastaakseen ekonomistien globaaleja salaliittoja vaan keskustellakseen muiden samantapaisia aiheita ja strategisia uudistuksia kriittisesti tarkastelevien tutkijoiden kanssa. Yhteyksien osoittaminen auttaa myös spekuloimaan niin utopististen kuin dystooppisten tulevaisuusskenaarioiden kanssa.

Neoliberalismista neuroliberalismiin

Uusliberalismin käsitteeseen kytkeytyvässä latautuneessa keskustelussa jää herkästi huomiotta se, että myös aihepiirin sisällä käydään kriittistä käsitteellistä keskustelua. Ymmärrettävästi tutkijoiden maltillinen käsitteellinen keskustelu ei ole suuren yleisön mielestä yhtä kiinnostavaa kuin kiivas Twitter-sanailu.

Törmäsin tovi sitten kiinnostavaan uusliberalismin käsitteeseen liittyvien pulmien pohdintaan teoksessa Neuroliberalism: Behavioural Government in the Twenty-First Century. Routledgen ”Economics in the real world” -sarjassa julkaistu teos on neurotieteiden, behaviorismin ja politiikan välisiä yhteyksiä tarkastelevien viiden tutkijan yleisesitys tuuppauspolitiikasta eli kansalaisten valintojen ohjaamisesta ilman suoria käskyjä.

Teoksen kirjoittajia motivoi uusliberalismin käsitteen päivittäminen finanssikriisin jälkeiseen aikaan. Tällä he viittaavat aikaan, jolloin käyttäytymistaloustiede ja valtion perustamat ”tuuppausyksiköt” (nudge unit) saivat jalansijaa poliittisessa päätöksenteossa. Kirjoittajat pohtivat, millainen käsite voisi kuvailla nykypolitiikan valinnanvapautta korostavia kognitiivis-behavioristisia ulottuvuuksia ilman liiallista painolastia.

Millainen käsite voisi kuvailla nykypolitiikan valinnanvapautta korostavia kognitiivis-behavioristisia ulottuvuuksia ilman liiallista painolastia?

Kirjoittajat tarjoavat uusliberalismin tilalle käsitettä neuroliberalismi. Neuroliberalismi on kehys, jonka kautta tarkastellaan politiikkaa, jossa valtio käyttää neurotieteellisiä löydöksiä budjettivajeen paikkaamiseen ja ihmisten käyttäytymisen muokkaamiseen valinnanvapautta korostamalla.

Tuuppauspolitiikka perustuu ajatukseen, jonka mukaan kansalainen on rationaalisen toimijan sijaan Homer Simpson. Näin ollen kansalaista on jopa suotavaa ohjata oikeaan suuntaan sekä yleisen hyödyn että kansalaisen oman edun nimissä.

Paternalistinen tuuppaaminen asettaa politiikan tutkimuksen kummallisten kysymysten eteen. Kuinka paljon valtio saa optimoida kansalaisten ajattelua tai jopa heidän alitajuntaansa? Millainen paternalismi on suotavaa? Miten valtiolla on oikeus ohjailla kansalaisten käytöstä terveelliseen suuntaan kustannuksia säästääkseen?

Onko perustulo neuroliberalismia?

Käsitteenä neuroliberalismi sisältää sudenkuoppia, mutta se vaikuttaa lupaavalta esimerkiksi perustulokokeilun tulkintaan.

Perustulo on yhtäältä työttömien aktivointiin tähtäävä toimenpide. Toisaalta se on myös mahdollisesti hyvinvointia lisäävä ja voimavaroja vapauttava kokeilu. Hallituksen strategisessa ohjelmassa perustulokokeilu esitetään osana hyvinvoinnin ja valinnanvapauden lisäämistä.

Hallituksen strategista ohjelmaa voi lukea kuin piru raamattua, ja itselläni on kieltämättä tapana niin tehdä. Suhtaudun myös hyvin kriittisesti käyttäytymisperusteisiin valtiojohtoisiin satunnaiskokeisiin sekä kansalaisten behavioristis-neuropsykologiseen arviointiin.

Samaan aikaan toisaalla perustulokokeilu, kuten myös työttömien haastattelut ja heidän terveydentilansa tarkastelu, saavat osan kansalaisista nyökyttelemään myötämielisesti. Perustulokokeiluun liittyvä uutisointi on ollut pääsääntöisesti myönteistä ja jotkut kokeiluun osallistuneet ovat kokeneet kokeilun vapauttavan heidät orjamarkkinoilta.

Perustulokokeilun ohella kansalaiset suhtautuvat varsin positiivisesti terveysdatan keräämiseen ja mittaamiseen. Suomi on uutisten mukaan edelläkävijä työntekijöiden elämäntapojen tuuppaamisessa terveelliseen suuntaan.

Kenties neuroliberalismi on osuvampi käsite mutkikkaiden kontrollia ja vapautta sekoittavien ajatusmallien tarkasteluun kuin uusliberalismi.

Kenties neuroliberalismi on osuvampi käsite mutkikkaiden kontrollia ja vapautta sekoittavien ajatusmallien tarkasteluun kuin uusliberalismi. Kriittisiä näkökulmia joka tapauksessa tarvitaan, sillä näissä malleissa raja manipuloinnin ja vapauden välillä on hiuksenhieno ja herkästi ylitettävissä.

Neuroliberalismia tulisikin lähestyä avoimesti keskustellen ja tieteidenväliset rajat ylittäen. En spekuloi millaisia tunteita Neuroliberalism-teos ekonomisteissa herättää, mutta ainakin toinen Nudge–teoksen kirjoittajista, käyttäytymistaloustieteilijä Cass R. Sunstein, suosittelee sitä käyttäytymisperusteisesta poliittisesta ohjauksesta kiinnostuneille.

FT Mona Mannevuo työskentelee tutkijana Turun yliopistossa Eduskuntatutkimuksen keskuksessa. Tällä hetkellä hän työstää monografiaa neurotieteiden ja työnjohto-oppien kytköksistä. Elokuusta alkaen hän toimii erikoistutkijana Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU) -konsortiossa. 

Julkaisu Uusliberalismista neuroliberalismiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime kädessä onni löytyy omasta sisimmästäsi. Onnellisuuden avaimet ovat aina omissa käsissäsi. […] Onnellisuus kumpuaa omasta elämästäsi ja omista valinnoistasi. (Filosofian akatemia 2010)

Onnellisuudesta ja sen tavoittelusta on tullut ilmiö, jolta ei nykyään voi välttyä. Tästä viestii niin elämäntaitokirjallisuuden, terapeuttisten konsulttipalveluiden, tietoisuustaitojen kuin median luomien representaatioiden valtava kasvu viimeisen vuosikymmenen aikana.

Työelämän organisoinnissa on alettu hyödyntämään psykologisen pääoman käsitettä, jolla pyritään kartoittamaan yksilön ajattelusta, käyttäytymisestä ja hyvinvoinnista kumpuavia psykologisista resursseja. Kyseessä ei ole ainoastaan yksilöitä koskeva ajattelutapa.

YK on pyrkinyt luomaan uutta talouden paradigmaa, jonka ytimessä ei ole enää varallisuus, vaan kansalaisten hyvinvointi. Bruttokansantuotteen rinnalle on ehdotettu uudenlaisia indikaattoreita, jotka kuvaisivat paremmin kansalaisten subjektiivista hyvinvointia.

Kansallisessa poliittisessa kulttuurissa on havaittu muutos hyvinvointivaltiopolitiikasta kohti subjektiivisen hyvinvoinnin hallintaa.

Myös kansallisessa poliittisessa kulttuurissa on havaittu muutos hyvinvointivaltiopolitiikasta kohti subjektiivisen hyvinvoinnin hallintaa. Siinä missä ensin mainittua määrittivät yhteiskunnan turvarakenteet, jälkimmäinen ytimeen on noussut yksilön sisäinen ja ulkoisista rakenteista riippumaton onnellisuuden tunne.

Kehitys on liitetty osaksi yhteiskuntien uusliberalisoitumista koskevaa keskustelua. Onnellisuuden politiikassa korostetaan yksilön omaa vastuuta hyvinvoinnistaan ja onnellisuudestaan sekä kritisoidaan lannistaviksi katsottuja yhteiskunnan tarjoamia tukiverkkoja. Lisäksi sen on katsottu korostavan yrittäjämäistä, luovaa ja innovatiivista asennetta kaikilla yksilön elämän osa-alueilla.

Onnellisuuden eetos

Onnellisuuden eetoksen taustalla on ajattelutapa ja tieteenala, jota kutsutaan positiiviseksi psykologiaksi. Sen pyrkimys ei ole keskittyä yksilön heikkouksiin tai hänen menneisyyteensä vaan kultivoida yksilön voimavaroja ja kykyä orientoitua positiivisesti tulevaisuuteen.

Positiivisessa psykologiassa korostetaan, että onnellisuus on ajaton, universaali ja tieteellisillä menetelmillä mitattavissa oleva ilmiö. Peter Seligmanin mukaan positiivinen psykologia käsittelee onnellisuutta samanlaisena ilmiönä kuin tekivät Aristoteles, Vanha testamentti, Buddha tai esimerkiksi Benjamin Franklin. Erona on, että positiivinen psykologia tutkii onnellisuutta tieteellisin menetelmin siinä, missä edelliset ovat onnistuneet ainoastaan spekuloimaan asialla.

Universaalin ja ajattoman onnellisuuskäsityksen myötä positiivisesta psykologiasta kumpuavat käsitteet ja ajattelutavat ovat kyenneet nopeasti leviämään läpi yhteiskunnan. Niitä hyödynnetään niin mielenterveyshoidon kentällä, kouluissa, armeijoissa, työpaikoilla kuin mediakulttuurissa.

Positiivisen psykologian pyrkimys ei ole keskittyä yksilön heikkouksiin tai hänen menneisyyteensä vaan kultivoida yksilön voimavaroja ja kykyä orientoitua positiivisesti tulevaisuuteen.

Tarpeellista onkin tarkastella, kuinka positiivinen psykologia pyrkii tekemään itsensä legitiimiksi ja hyödynnettäväksi yhteiskunnassa sekä millaisia vaihtoehtoisia tapoja käsitellä yksilön hyvinvointia se mahdollisesti tulee samalla sulkeneeksi ulos.

…ja sen varjopuolet

Positiivinen psykologia ja sen tuottama onnellisuuden eetos puhuvat houkuttelevalla kielellä. Kuka ei haluaisi olla onnellinen, hyvinvoiva tai työssään menestyvä? Politiikan tutkimuksen näkökulmasta ilmiö ja sen houkuttelevuus ovat kuitenkin moniulotteisempia kysymyksiä.

Onnellisuuden eetos on saanut onnellisuutta ja subjektiivista hyvinvointia koskevissa yhteiskunnallisissa puheenvuoroissa vastakäsitteen: haavoittuvuuden eetos. Tällä termillä viitataan niihin puhe- ja järkeilytapoihin, joilla etenkin nuorista aikuisista tehdään terapeuttisten interventioiden potentiaalisia kohteita.

Katse saadaan käännettyä yksilöön itseensä.

Tämän kautta katse saadaan käännettyä yksilöön itseensä. Laajemmat rakenteelliset ongelmat uhkaavat typistyä esimerkiksi yksilön huonoon itsetuntoon tai mielenterveysongelmiin. Terapeuttisilla ja psykologisoivilla ajattelu- ja toimintatavoilla yksilöä houkutellaan tunnistamaan oman hyvinvoinnin piirteitä ja kantamaan niistä henkilökohtaista vastuuta.

Haavoittuvuuden eetosta tarkastelleiden tutkijoiden mukaan suurin huoli haavoittuvuuden eetoksessa on se, että samalla, kun yksittäisiä nuoria vastuullistetaan asioista, joihin heillä ei välttämättä ole vaikutusvaltaa, taloudelliset leikkaukset kohdistuvat juuri niihin tukitoimiin ja -rakenteisiin, jotka voisivat auttaa näiden ongelmien ratkaisemisessa.

Vuoden 2016 Nuorisobarometrista käy ilmi, että suomalaisen nuorison ajatuksissa oma tulevaisuus näyttää varsin epävarmalta. Riskit kohdistuvat erityisesti toimeentuloon, ja nuoret näkevät, että heidän on itse kannettava tästä vastuu ilman yhteiskunnan turvaverkkoja. Samaan aikaan kun onnellisuus ja hyvinvointi on laajasti nimetty yksilön henkilökohtaiseksi haasteeksi, sen toteutumisen riskit on myös sälytetty yksilön harteille.

Laajemmin katsottuna onnellisuuden eetos piirtää hyvin kapean kuvan hyvinvoinnista ja sen ehdoista. Tekemällä itsestään korvaamattoman tieteellisen määrittelijän onnellisuudelle tulee se samalla rajanneeksi ulos osan mielihyvän ja tyytyväisyyden tunteista. Yhdistettynä poliittisiin toimenpiteisiin onnellisuuden eetos luo normatiivisia odotuksia esimerkiksi sille, miten ymmärrämme hyvän kansalaisuuden.

Yksilöä vastuullistavan puhetavan lisäksi onnellisuuden eetos saattaa luoda eräänlaisen odotustilan, jossa onnellisuutta ei voida koskaan lopulta saavuttaa.

Yksilöä vastuullistavan puhetavan lisäksi onnellisuuden eetos saattaa luoda eräänlaisen odotustilan, jossa onnellisuutta ei voida koskaan lopulta saavuttaa. Se jättää yksilön tilaan, jossa hän tuntee olevansa jatkuvasti ei-onnellinen tai ainakin haavoittuva. Juuri tässä piilee onnellisuuden eetoksen ja positiivisen psykologian voima sekä kyky tehdä itsensä yhteiskunnallisesti tärkeäksi.

YTM, KM Esko Harni on väitöskirjatutkija. KT, dosentti Antti Saari on yliopistotutkija Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Onnellisuuden ja haavoittuvuuden politiikat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tasa-arvoisen avioliittolain vastustajien argumentit homoseksuaalisuuden luonnottomudesta nojaavat biologisille oletuksille ja uskonnollisille arvoille. Ne olettavat sekä homouden että avioliiton olevan kategorioina itsestäänselviä. Sukupuolentutkijalle kumpikaan näistä ei kuitenkaan ole yksiselitteinen käsite. Länsimaalainen ajatus normaalista, terveestä ja luonnollisesta seksuaalisuudesta on ollut historiallisesti jatkuvassa muutoksessa. Myös heterouden on joskus ajateltu viittaavan patologiseen seksuaalisuuten. Moderni avioliittoinstituutio taas on muodostunut kapitalistisen yhteiskunnan syntymän myötä vaurauden ja reproduktion hallinan välineeksi.

Kun heteroseksuaalisuutta pidettiin sairautena

Vuoteen 1971 asti ‘homoseksuaaliset teot’ olivat Suomessa rikos. Vuoteen 1981 asti niitä pidettiin sairautena. Suomessakin käsitys homoseksuaalisuudesta on siis vaihdellut historiallisesti. Ranskalainen ajattelija Michel Foucault väitti jo 1970-luvun lopussa, että homoseksuaalisuus on noin sata vuotta vanha käsite. Aiemmin samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisen eroottisen kanssakäymisen ei ajateltu tekevän heistä ‘homoja’. Tällaiset teot ymmärrettiin eroottisina käytäntöinä ja ilmaisuina. Vaikka suhteista samaa sukupuolta olevien kanssa tuolloinkin vaiettiin ja niitä pidettiin syntisinä, tekoja ei ymmärretty homo/hetero-erottelun kautta.

Homoseksuaalisuus ihmisen sisäistä totuutta ilmentävänä identiteettikategoriana keksittiin psykiatrien parissa Viktorian ajan loppupuolella. Kategorisointi toimi osana teollistumisen, imperialismin ja urbanisaation kulta-ajan laajempaa pyrkimystä luoda tieteen keinoin kansanterveyteen ja kansan lisääntymiseen liittyviä erotteluja, jotka kohdistuivat normaaleihin ja epänormaaleihin sekä reproduktiivisiin ja ei-reproduktiivisiin ihmisryhmiin.

Vähemmän tunnettu episodi seksuaalisuuden historiassa liittyy heteroseksuaalisuuteen. The Invention of Heterosexuality -kirjassa yhdysvaltalainen historioitsija Jonathan Ned Katz osoittaa, että heteroseksuaalisuuskin on keksitty käsite. Toisin kuin yleisesti ajatellaan, heteroseksuaalisuus ei ole aina kuulunut normaaliuuden tai hyvyyden piiriin. Tämä psykiatrien keksimä käsite viittasi sellaiseen naisten ja miesten väliseen seksiin, joka oli ei-reproduktiivista. Sillä tarkoitettiin kaikkia sellaisia seksin muotoja, joita harrastettiin puhtaasti nautinnon takia ja jotka eivät tuottaneet lapsia, mukaan lukien avioliiton ulkopuolinen seksi.

Merkittävässä englanninkielisessä Websterin sanakirjassa heteroseksuaalisuus määriteltiin vielä 1920-luvulla ‘sairalloisena seksuaalisena intohimona toista sukupuolta kohtaan.’ Tuolloin muutos oli jo kuitenkin käynnissä: keskiluokkaisten nuorten naisten ja miesten välinen seksi yleistyi vuosisadan vaihteen jälkeen. Pian ‘heteroseksuaalisuus’ ja siihen kuuluva seksuaalinen mielihyvä alettiin psykoanalyysissa liittää terveeseen seksuaaliseen kehitykseen.

Sekä heteroseksuaalisuuden että homoseksuaalisuuden kategorioita on siis käytetty hallitsemaan sekä avioparien että aviottomien yksilöiden seksuaalisuutta. Missä määrin avioliitto sitten on historiallisesti muuttuva instituutio? Joillekin se on Jumalan määräämä ja määrittelämä liitto naisen ja miehen välillä. Toisille se on ihmiskunnan elämän jatkuvuuden välttämätön tae. Modernilla avioliittoinstituutiolla on kuitenkin historiansa. Vaikka sen kehitys liittyy kehon lisääntymiskyvyn hyödyntämiseen, tässä ei ole mitään maagista tai jumalallista. Päinvastoin. Kapitalismin syntymän alusta saakka avioliitto on ollut keino kontrolloida ja hallita naisruumiin lisääntymiskykyä.

Avioliiton funktiot: Omaisuuden perinnästä ihmisrodun selviytymiseen

Avioliiton nykyaikainen yhteiskunnallinen merkitys juontuu liberaaliyhteiskunnan syntyyn 1600- ja 1700-luvuilla. Suvereenin vallan heikentymisen ja liberaalidemokraattisen yhteiskunnan kehityksen myötä omaisuus alettiin ymmärtää poliittisten oikeuksien perustaksi jumalallisuuden sijaan. Arvonimiä, sukunimiä, omaisuutta ja maanomistusta voitiin siirtää sukupolvelta toiselle ainoastaan laillisten miespuolisten perinnöllisten kautta. Legitiimien jälkeläisten takaaminen mahdollistettiin avioliittolaeilla, jotka tekivät miehistä naisten holhoojia ja naisista miehistä riippuvaisia. Naisten omaisuus siirtyi miessukulaisille tai aviomiehelleen. Jos nainen tienasi palkkaa, sekin kuului automaattisesti puolisolle.

Tällöin huolenaiheena ei vielä ollut ensisijaisesti väestönkasvu, vaan varakkuuden säilyttäminen ja kasvattaminen naisten lisääntymiskykyä hallitsemisella sekä naisten poliittisia ja taloudellisia oikeuksia rajoittamalla. Tuolloin oikeus solmia avioliittoja saatettiin evätä köyhiltä. Historijoitsia Steven Ozment onkin arvioinut, että jopa yksi kolmasosa eurooppalaisesta maaseutuväestöstä koostui aviottomista köyhistä. Kaupungeissa aviottomien luvut olivat vielä korkeampia. Köyhien lapset taas voitiin viedä pois vanhempiensa luota maalaiskuntiin töitä tekemään. Nykypäivän avioliitolla on siis historiallinen tausta, joka on kaikkea muuta kuin luonnollinen. Se on osa historiallista kehitystä, joka on ollut naisia ja köyhiä riistävää ja joka on luonut perustan modernin kapitalistisen yhteiskunnan kehitykselle.

Tämän historian unohtaminen on ollut oleellista sekä ydinperheen että naisen ja miehen välisen avioliiton luonnollistamiselle. Seksuaalinen kanssakäyminen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa oli tavanomaista ennen Viktorian aikakautta. Ensimmäisiä sodomian vastaisia lakeja säädettiin jo keskiajoilla, ja niiden toimeenpano kiihtyi ja kiristyi kapitalistisen yhteiskunnan synnyn myötä. Sodomialait kielsivät sekä samaa että eri sukupuolta olevien henkilöiden välisen että avioliiton ulkopuolisen seksin. Viktorian aikakaudella sodomialakeja alettiin homoseksuaalin hahmon nousun myötä käyttää erityisesti homomiehien rankaisemiseen.

Samaan aikaan evoluutioajattelu nousi suosioon ja ihmisrodun biologisen selviytymisen ja laadun takaamisesta tuli merkittävä avioliiton ja seksuaalisuuden hallinnan taustavaikuttaja. Tämän päivän tasa-arvoisen avioliittolain vastustajat tyrmäävät lakiehdotuksen tasa-arvoisesta avioliittolaista biologisen jatkuvuuden perusteella. Väite sivuuttaa sen tosiasian, että homot, lesbot ja transihmiset ovat kautta aikojen tehneet ja kasvattaneet lapsia – ja tekevät niin edelleen. Hedelmättömyys, josta tutkijoiden mukaan kärsii jopa noin yksi kymmenesosa kehittyneiden maiden väestöstä, ei taas tunne homo- ja heteroseksuuaalisuutta.

Vaikka eksklusiivisesti naisten ja miesten välistä avioliittoa on noin sata vuotta puolusteltu ihmisrodun selviytymisen perusteella, väite ei ole koskaan ottanut huomioon sitä, miten ihmiset todellisuudessa elävät, lisääntyvät ja hoivaavat. Väite on ollut osa yritystä ylläpitää kahden sukupuolen mallia ja siihen liittyvää työnjakoa, ja tämä on tapahtunut sekä naisten että muiden sukupuolten ja seksuaalisuuden muotojen kustannuksella.

Lähteet

Federici, Silvia (2004) Caliban and the Witch: Women, the Body and Primitive Accumulation. Brooklyn: Autonomedia.

Foucault, Michel (1981) The History of Sexuality: Volume 1: Will to Knowledge. London: Penguin.

Katz, Jonathan Ned (2007) The Invention of Heterosexuality. Chicago: University of Chicago Press.

Ozment, Steven (1983) When Father Ruled: Family Life in Reformation Europe. Cambridge: Harvard University Press.

Artikkelikuva: Marvin Kuhn / Unsplash

Julkaisu Heterouden fiktiosta ja avioliiton funktioista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.