”Jos vedän tämän nyt ylätasolle, niin olisi jatkossa kauhean tärkeää, että tämä hallitus näyttäisi punamultahallitukselta eikä vaan näyttäisi vaan olisi, ja silloin kun se näyttää siltä, niin silloin se myös on sitä. Niinhän on sanottu, että asiat ovat sitä, miltä ne näyttää. Tämän hallituksen pitäisi näyttää, että se on keskusta-vasemmistolainen punamultahallitus eikä mikään valtavan vasemmistolainen tai vihervasemmistolainen hallitus taloudessa ja monessa muussakin asiassa”, kuvaili keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Kurvinen tilannetta, kun Marinin hallituksen talouspoliittisessa kehysriihineuvotteluissa elettiin kriittisiä hetkiä.

Lähivuosien budjettien kehysratkaisuja käsitelleiden neuvotteluiden piti alun perin kestää kaksi päivää, mutta päivien venyessä viikkoon puolueiden väliset erimielisyydet olivat laajenneet koskemaan sitä, minkälainen hallitus tulee hallitsemaan maata seuraaviin eduskuntavaaleihin asti.

”Jatkossa olisi kauhean tärkeää, että tämä hallitus näyttäisi punamultahallitukselta eikä vaan näyttäisi vaan olisi, ja silloin kun se näyttää siltä, niin silloin se myös on sitä.”

Keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko puhui jo ennen neuvotteluiden alkua, että hallituksen pitäisi löytää riihessä yhteinen ”näky”. Neuvottelusovun jälkeen kirjoitetusta blogitekstistä on riveiltä ja rivien väleistä luettavissa, minkälainen näky ja visio sopivat Saarikon johtamalle puolueelle: ”Keskustan ja SDP:n yhteistyöllä on suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa arvokas historia. Olemme rakentaneet suomalaisten etuus- ja palvelujärjestelmän pitkälti punamultavoimin.”

Helsingin Sanomien kuulemien lähteiden mukaan ratkaisevissa keskusteluissa pääministeri Sanna Marin (sd.) ja Saarikko olisivat nimenomaan puhuneet jonkinlaisesta SDP–keskusta-akselin vahvistamisesta hallituksessa. Kipuilun keskeinen syy näyttää tiivistyvän siihen, minkälainen rooli ja painoarvo keskustalla on hallituksessa. Siirtyminen Juha Sipilän (kesk.) johtamasta porvarihallituksesta ensin Antti Rinteen (sd.) ja myöhemmin Marinin hallitukseen tarkoitti keskustan politiikan suunnanmuutosta. Myös yhteiselo muiden hallituspuolueiden – sosiaalidemokraattien, vasemmistoliiton, Rkp:n ja etenkin vihreiden – kanssa on tuottanut keskustalle harmaita hiuksia hallituskauden alusta lähtien.

Yhteiselo muiden hallituspuolueiden – sosiaalidemokraattien, vasemmistoliiton, Rkp:n ja etenkin vihreiden – kanssa on tuottanut keskustalle harmaita hiuksia hallituskauden alusta lähtien.

Lisäksi keskustan on pitänyt tottua siihen, että se on hallituksen toiseksi suurin puolue. Kalevi Sorsan (sd.) neljännen hallituksen (1983–1987) jälkeen keskusta on ollut joko pääministeripuolue tai oppositiojohtaja. Pienentynyttä painoarvoaan puolue on yrittänyt paikata asiakysymysten lisäksi kamppailulla, jota se on käynyt hallituksen julkisuuskuvasta. Erimielisyydet asiakysymyksissä ja toivotuissa mielikuvissa näyttävät erityisesti keskustassa tiivistyvän siihen, millä nimellä hallitusta kutsutaan.

”Minulla on iso työ kääntää mielikuva punaviherhallituksesta punamultahallitukseksi”, tuore puheenjohtaja Saarikko itsekin totesi Suomen Kuvalehden haastattelussa vuonna 2020. Miksi kahden käsitteen ero näyttää tavoittavan ajankohtaisen jakolinjan suomalaisessa poliittisessa keskustelussa? Näiden käsitteiden historia tarjoaa hedelmällisen näkökulman ymmärtää kutsumanimistä käytyä kiistelyä. Menneet kokemukset tarjoavat myös inspiraatiota keskustan tulevalle mielikuvapolitiikalle.

Kamppailu punamullan olemuksesta

Punamultahallituksella tarkoitetaan Suomessa yleisesti sellaista hallitusta, jonka rungon muodostavat SDP ja keskusta (vuoteen 1965 maalaisliitto). Ensimmäiseksi punamultahallitukseksi on kutsuttu edistyspuoluelaisen A. K. Cajanderin johtamaa koalitiota (1937–1939), jossa olivat ensimmäistä kertaa maan historiassa edustettuina sekä sosiaalidemokraatit että maalaisliitto. Piskuinen edistyspuolue toimi pääministeripuolueena, mutta hallituksen todellisen rungon muodosti kaksi suurta luokkapuoluetta.

Punamulta ei kuitenkaan ollut alun perin neutraalin kuvaileva nimi. Heti hallituksen virkaanastujaisten jälkeen isänmaallisen kansanliikkeen lehdet alkoivat kirjoittaa, kuinka ”punamultahallitus” on ryhtynyt hoitamaan maan asioita. Uuden liikanimen sävy kävi ilmi etenkin kansanliikkeen Suunta-lehtien pakinoissa: ”punamullalla aikoo Tanner maalaisliittoa hansikkaanaan ja edistystä sutinaan käyttäen maalata tämän armaan isänmaamme ryssälle ja internaaleille mieluisen väriseksi”.

Punamulta ei ollut alun perin neutraalin kuvaileva nimi.

Kevään mittaan kirjoittelun sävy jyrkentyi ja Ikl:n pää-äänenkannattajan Ajan Suunnan pakinassa kysyttiin, eikö Suomen kansa saanut punaisesta väristä tarpeekseen jo vuonna 1918: ”Silloin sillä värillä yritettiin maalata koko Suomi ja onnistuttiinkin niin tekemään suuressa osassa maatamme joksikin ajaksi.” Lehden pakinoitsijan näkemys maalaushommista oli kuitenkin selvä: ”maali pestiin pois silloin ja pestään vastakin”.

Punamultahallitus ei kuitenkaan jäänyt vain halveksuvaksi ristimänimeksi tuoreelle koalitiolle.

Sävy monipuolistui jo maaliskuun aikana. Porin työväenyhdistyksen 50-vuotisjuhlissa pitämässään puheessa sosiaalidemokraattien vahva mies ja tuore valtiovarainministeri Väinö Tanner ilmoitti, ettei SDP:llä ole mitään uutta nimitystä vastaan: ”Me sosialidemokraatit edustamme hallituksessa punaista ja maalaisliitto edustaa multaa, joten se meidän puolestamme voidaan hyvinkin vakiinnuttaa yhteishallituksen nimeksi.”

Huhtikuun alussa Tanner korotti punamultahallituksen oikein kunnianimitykseksi: ”Maisemat tulevat hyvinkin hauskoiksi ja miellyttäviksi, jos kylät maalataan punamultavärillä.”

Huhtikuun alussa Tanner korotti punamultahallituksen oikein kunnianimitykseksi: ”Maisemat tulevat hyvinkin hauskoiksi ja miellyttäviksi, jos kylät maalataan punamultavärillä. Samanlaista maiseman muutosta tarvitaan kipeästi jo meidän sisäisessä politiikassammekin. Harmautta täällä on ollut tarpeeksi viime aikoina”.

1950-luvun alkuun asti punamultahallituksella tarkoitettiin nimenomaan Cajanderin hallitusta. Käsite ajankohtaistui uudelleen tammikuussa 1951, jolloin maalaisliiton ja SDP:n varaan rakentunut Urho Kekkosen (ml.) toinen hallitus aloitti toimintansa. Esimerkiksi Itä-Häme -lehden pääkirjoituksessa todettiin, että ”uutta hallitusta on pidettävä olennaisesti n.s. ’punamultahallituksena’ hiukan samaan tapaan kuin vuonna 1937 oli professori Cajanderin hallitus, kuitenkin sillä eroituksella, että nykyisen hallituksen pääministeri on maalaisliittolainen”.

Punamulta ja kansanrintama

Käsitteenä punamultahallitus vakiinnutti merkityksensä SDP:n ja keskustan yhteishallitusten nimenä 1950- ja 1960-lukujen mittaan. Käsitteestä muodostui neutraali nimitys, johon ei enää liitetty samanlaisia kielteisiä mielleyhtymiä kuin 1930-luvulla.

Suomen kansan demokraattisen liiton (Skdl) noustua Rafael Paasion (sd.) hallitukseen vuonna 1966 erityisesti Skdl:n edustajat alkoivat kutsua tällaisia laajempia sosiaalidemokraattien, keskustan ja kansandemokraattien varaan rakentuneita hallituksia kansanrintamahallituksiksi. Esimerkiksi sosiaalidemokraatit puhuivat sen sijaan ”laajapohjaisesta yhteistyöhallituksesta”. Vieroksumisen syynä oli se, että myös kansanrintamahallitus oli käsitteenä vanhempaa perua. Se oli alun perin Kommunistisen internationaalin vuodesta 1935 lähtien propagoima termi, joka etenkin Ranskassa sai suurta kannatusta jo 1930-luvulla.

Hyvinvointiyhteiskuntaa ei rakennettu punamultavoimin vaan kansanrintavoimin tai neutraalimmin ilmaistuna laajapohjaisella yhteistyöllä.

Onkin historiapoliittisesti huomionarvoista, että Annika Saarikko perustelee tuoretta neuvotteluratkaisua sillä, että suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan etuus- ja palvelujärjestelmä on rakennettu aiemminkin keskustan ja SDP:n yhteistyöllä, ”punamultavoimin”. Kun kansandemokraatit olivat hallituksissa suuren osan vuosista 1966–1982, olisi tarkempaa sanoa, että hyvinvointiyhteiskunta rakennettiin kansanrintamavoimin tai neutraalimmin ilmaistuna laajapohjaisella yhteistyöllä.

Punavihreä hallitus

Vaikka toisin voisi nykyperspektiivistä luulla, punavihreällä hallituksella on yhtä pitkä käsitteellinen menneisyys kuin punamultahallituksella. Punavihreällä hallituksella tosin viitattiin SDP:n ja maalaisliiton varaan rakentuvaan koalitioon ja sävykin oli oikeistopiireissä usein negatiivinen. ”Sosdemoonit, Marxin punaiset pojat, ovat luonnollisesti hyvin tyytyväisiä tähän punavihreään hallitukseen”, pakinoi nimimerkki Iivari Länsi-Suomen sivuilla keväällä 1937, kun Cajanderin hallitus oli aloittanut työnsä.

Punavihreys ja punamulta olivat siis alun perin synonyymiset ilmaukset.

Vaikka toisin voisi nykyperspektiivistä luulla, punavihreällä hallituksella on yhtä pitkä käsitteellinen menneisyys kuin punamultahallituksella.

Käsitteiden varhaishistoria muistuttaa muutenkin toisiaan. Sen lisäksi, että punavihreydellä viitattiin Cajanderin hallitukseen, sillä alettiin neutraalimmin kuvata myös ajankohtaisempia SDP:n ja maalaisliiton yhteishallituksia. Kotimaisten koalitioiden lisäksi myös Ruotsin sosiaalidemokraattien ja agraaripuolueen 1950-luvun yhteistyötä nimitettiin punavihreäksi hallitukseksi suomalaisissa lehdissä.

Käsitteiden erot alkoivat hahmottua 1980-luvulla. Siinä missä punamullan multa viittasi edelleen keskustaan, punavihreyden vihreydellä alettiin tarkoittaa nousevaa ekologista ajattelutapaa. Uudelleenmäärittely ei kuitenkaan ensisijaisesti tapahtunut vuonna 1987 vihreäksi liitoksi muodostuneessa liikkeessä, vaan aktiivisin kehittelytyö tapahtui Skdl:n piirissä. Liikkeen sosialistivähemmistön lisäksi uutta punavihreää visiota kehittelivät etenkin tutkijat Jan-Otto Andersson ja Sakari Hänninen, jotka osallistuivat aktiivisesti vuonna 1990 perustetun vasemmistoliiton luomiseen.

Punavihreys ja punamulta olivat alun perin synonyymiset ilmaukset.

Vuonna 1989 syntymässä olleen vasemmistoliiton ohjelmaluonnoksessa toivehallitukseksi kaavailtiin ”vasemmiston ja työväenliikkeen sekä vihreiden välisen yhteistyön perustalle rakentuvaa muutoksen ja ympäristön punavihreää hallitusta”, Etelä-Suomen Sanomat uutisoi. Punavihreän hallituksen uusi merkitys ei kuitenkaan ollut kiveen hakattu – toisinaan myös keskusta laskettiin mukaan punavihreään koalitioon. Esimerkiksi ennen vuoden 1991 hallitusneuvotteluja vasemmistoliitto piti parhaimpana vaihtoehtona ”keskustan, vihreiden ja molempien vasemmistopuolueiden muodostamaa punavihreää hallitusta”.

Myös sosiaalidemokraattien Erkki Tuomioja piti tuolloin porvarihallituksen ainoana vaihtoehtona punavihreää hallitusta. Punavihreän koalition suurimpana kynnyskysymyksenä hän näki sen, onko keskusta valmis lukemaan ajan merkkejä ja tekemään tarpeeksi myönnytyksiä esimerkiksi maatalouden rakennemuutoksen osalta.

Kuten aiemmin kansanrintama, myös uudenlainen punavihreys näyttää olleen lähinnä vasemmistoliiton ja vasemman laidan sosiaalidemokraattien tapa määritellä identiteettiään ja tavoitteinaan. Esimerkiksi vihreiden puheenjohtaja Pekka Haavisto ei halunnut viedä puoluettaan vuoden 1995 vaalien jälkeen punavihreään hallitukseen ja samalla ”vasemmiston panttivangiksi”: ”Se ei olisi luontainen toimintaympäristö vihreille. Meillä on paljon äänestäjäkuntaa, jonka toinen vaihtoehto on kokoomus”, Haavisto kertoi Länsi-Savon haastattelussa ja ilmoitti vievänsä puolueensa mieluummin sinipunaan yhdessä kokoomuksen ja SDP:n kanssa.

Keskusta ei halua näyttää piialta tai renkipojalta hallituksessa, jossa vasemmisto ja vihreät määrittävät pelin hengen.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen punavihreys on myönteisen itsemäärittelyn lisäksi kasvattanut merkitystään myös kielteisessä ja halventavassa merkityksessä. Esimerkiksi ”punavihreä kupla” mielletään yleisesti kielteiseksi ja halventavaksi ilmaukseksi.

Punavihreyden lisäksi kielteisenä ja halventavana käsitteenä suosiotaan on kasvattanut vihervasemmisto. Tutkija Niko Hatakan mukaan vihervasemmisto on alun perin oikeistopopulistinen käsite, jota erityisesti perussuomalaiset ja kokoomuksen edustajat ovat enenevissä määrin alkaneet käyttää 2010-luvun mittaan.

Kun keskusta ei halua puheenjohtaja Saarikon sanoin olla osa punaviherhallitusta tai ryhmyri Kurvisen sanoin osa vihervasemmistolaista hallitusta, keskustelu tapahtuu käsitteiden uusimmilla merkityksillä. Keskusta ei halua näyttää piialta tai renkipojalta hallituksessa, jossa vasemmisto ja vihreät määrittävät pelin hengen.

Neljä vaihtoehtoa keskustan mielikuvapolitiikaksi

Menneisyyden kokemusten ja edellä esiteltyjen esimerkkien pohjalta voi kehitellä neljä vaihtoehtoa keskustan tulevaisuuden mielikuvapolitiikaksi.

Ensimmäinen vaihtoehto on pysyä nykyisessä linjassa ja puhua punamultahallituksesta. Tämä vaihtoehto on varmaankin todennäköisin ratkaisu, koska puolue on koko hallituskauden yrittänyt edistää mielikuvaa punamultayhteistyöstä ja nopeat muutokset kesken kauden saattaisivat tuntua äänestäjäkunnassa epäuskottavilta. Keskustan ja SDP:n muodostaman ytimen – punamulta-akselin – korostaminen voi kehysneuvottelujen jälkeisissä tunnelmissa resonoida yllättävän hyvin, ainakin vankimmassa kannattajakunnassa.

Toinen vaihtoehto on niin sanottu Tannerin ratkaisu eli punavihreyden määrittely itselleen mieluisella uusvanhalla tavalla. Tätä vaihtoehtoa ehdotti pitkän linjan sosiaalidemokraatti Liisa Jaakonsaari heti neuvottelujen päätyttyä. ”Keskustan kenttää on häirinnyt Antti Kurvisen mukaan hallituksen punavihreys. Eikö vihreä ole Keskustan oma puolueväri? Kaapatkaa tuo väri uudelleen itsellenne!” Jaakonsaari letkautti Twitterissä.

Toinen vaihtoehto on niin sanottu Tannerin ratkaisu eli punavihreyden määrittely itselleen mieluisella uusvanhalla tavalla.

Uudelleenmäärittelyä voisi auttaa, että punavihreydellä on todellinen käsitteellinen historia, josta keskusta pystyisi uskottavasti ammentamaan aineksia mielikuvatyöhönsä. Toisaalta huomattava ero Tanneriin on, että punavihreyden ja varsinkin vihreyden merkitys on paljon vakiintuneempi kuin punamultahallituksen keväällä 1937. Ilmastonmuutoksen keskellä ja ekologisen katastrofin kynnyksellä vihreyden uudelleenmäärittely voisi osoittautua melkoiseksi Sisyfoksen työksi.

Kolmas vaihtoehto on kehitellä jokin uusi käsite kuvaamaan nykyistä hallitusta. Kesken kauden uuden kutsumanimen lanseeraaminen on todennäköisesti mahdotonta. Uusien nimien elinkaari on muutenkin ollut lyhyt. Nykyisen hallituskauden alussa koepalloina heitetyt ”uusi punamulta” tai ”vihreä kansanrintama” eivät levinneet laajempaan käyttöön missään vaiheessa. Uusien käsitteiden kehittely ja pohjustus kannattaakin aloittaa aikaisintaan seuraavaa kautta ja hallituspohjaa ajatellen.

Keskustan kannattaa jatkossa keskittyä politiikassa asiakysymyksiin ja edistää hallituksessa mahdollisimman keskustalaista politiikkaa – osoittaa, että se on edelleen hallituksen toiseksi suurin puolue.

Viimeisen vaihtoehdon voisi ristiä käänteiseksi Kurvisen maksiimiksi: silloin kun jokin on jotain, se myös näyttää siltä. Selkosuomeksi vaihtoehto tarkoittaa sitä, että keskustan kannattaa jatkossa keskittyä politiikassa asiakysymyksiin ja edistää hallituksessa mahdollisimman keskustalaista politiikkaa – osoittaa, että se on edelleen hallituksen toiseksi suurin puolue. Mielikuvien maalailu kiistanalaisten käsitteiden avulla kannattaa jättää toissijaiseksi tehtäväksi.

Topi Houni on poliittisen historian tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Punamultahallitus vai punaviherhallitus? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomen vanhin ja kaikilla mittareilla suurin ajatushautomo Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra paneutuu tuoreessa selvityksessään hallituksen muodostamiseen. Selvityksen tarkoitus on olla lainsäädäntöön ja haastatteluihin perustuva kuvaus, jossa ei suoraan arvioida hallituksen muodostamisen sisältöä ja toimivuutta. Samalla siinä kuitenkin korostetaan tiettyjä havaintoja ja pyritään nostamaan niitä hallituksen toiminnan kehittämistä koskevalle poliittiselle agendalle.

Lähtökohtana on vuoden 2000 perustuslain jälkeinen aika, jolloin entinen presidenttikeskeinen prosessi on siirretty pääasiallisesti eduskunnan vastuulle. Käytännössä tarkimmin käsitellään vuosien 2011, 2015 ja 2019 vaalien jälkeisiä prosesseja.

Perustuslaki korostaa eduskunnan asemaa. Kuvaavaa on, että uuteen perustuslakiin kaavailtiin alun perin mainintaa puolueista hallituksen muodostamisen toimijoina, mutta lopulta päädyttiin antamaan keskeinen valta eduskuntaryhmille ja eduskunnan puhemiehelle. Perustuslain mukaan keskeisiä toimijoita ovat eduskuntaan vaaleilla valitut kansanedustajat ja presidentti.

Käytännössä kuitenkin puolueet ja niiden johtohenkilöt ovat keskeisessä asemassa, kun hallitusta muodostetaan, vaikka nämä henkilöt eivät olisi kansanedustajia. Samoin valtioneuvoston eri ministeriöiden virkamiehet sekä erilaiset etujärjestöt ja asiantuntijat osallistuvat aktiivisesti.

Perustuslaki ei kerro, miten hallitus käytännössä muodostetaan, mitä hallitustunnustelija tekee ja miten hallituspuolueet päätyvät yhteiseen ohjelmaan.

Kuten Sitran selvitys kertoo, näiden ulkoparlamentaaristen toimijoiden rooli vaihtelee sen mukaan, miten paljon tilaa hallituksenmuodostaja ja hänen koalitionsa näille antavat. Tämä pätee myös virkamiehiin, joilla todella on valmisteluun liittyvää vaikutusvaltaa. Vaikutusvallan muodot kuitenkin vaihtelevat poliitikkojen toimien mukaan.

Kun hallituksen muodostamista tarkastellaan käytännössä, perustuslaki antaa vain prosessin hahmon ja keskeisten valtioelinten tehtävät. Se ei kerro, miten hallitus käytännössä muodostetaan, mitä hallitustunnustelija tekee ja miten hallituspuolueet päätyvät yhteiseen ohjelmaan.

Katse täytyy suunnata perustuslain katvealueelle, jossa puolue-elimet, puheenjohtajat, puoluesihteerit, avustajat, kansliapäälliköt, talouspoliittiset neuvonantajat, valtiosihteerit, puolueiden luottoasiantuntijat ja muut edunvalvojat osallistuvat vaihtelevassa määrin siihen tapahtumien kulkuun, jonka lopputuloksena vaalitulos muuttuu toimintakykyiseksi hallitukseksi.

Ensimmäinen kokonaiskuvaus

Sitran selvitys on ensimmäinen kokonaisvaltainen esitys hallituksen muodostamisesta Suomessa. Asiaa on tutkittu aikaisemminkin, mutta kattava kuvaus, joka yhdistäisi yleistajuisesti perustuslaillisen ja käytännön todellisuuden tarkastelun, on puuttunut. Selvitys on kuitenkin selvitys; se ei esitä teoreettisesti rakennettuja tutkimuskysymyksiä, eikä juurikaan problematisoi esille tuomiaan havaintoja.

Se ei esimerkiksi analysoi systemaattisesti hallituksen muodostamista edustuksellisuuden kysymyksenä tai vaalituloksen vaikutusta hallituksen kokoonpanoon tai puolueiden sisäistä dynamiikkaa. Päähuomio on muodollisessa prosessissa, perustuslaissa, puolueiden omissa säännöissä sekä tavoiksi muodostuneissa käytännöissä.

Hallituksen muodostamiseen osallistuneiden henkilöiden haastattelut nivotaan osaksi muodollista prosessia valottamaan niitä kohtia, joihin säädökset eivät anna ohjeita. Selvitys käy läpi myös hallituksen muodostukseen kuuluvia mutta vähämerkityksellisiltä tuntuvia asioita, kuten hallitusneuvottelujen kustannusten jakoa, ruokailun järjestämistä tai tilankäyttöä.

Kattava kuvaus, joka yhdistäisi yleistajuisesti perustuslaillisen ja käytännön todellisuuden tarkastelun, on puuttunut.

Nämäkin yksityiskohdat voivat valaista hallituksen muodostamiseen liittyviä kriittisiä kysymyksiä, kuten instituutioiden välisiä valtasuhteita. Nykykäytännön mukaan eduskunta vastaa kustannuksista, koska perustuslain mukaan hallitus muodostetaan eduskunnan johdolla. Tilankäyttö oli oleellinen osa vuoden 2019 neuvotteluja, joissa Sitran selvityksen mukaan oli esimerkiksi käytössä ”pakollinen” yhteisruokailu hyvän neuvotteluilmapiirin edistämiseksi.

Juha Sipilä vei hallitusneuvottelunsa valtioneuvoston juhlahuoneistoon Smolnaan, ja julkisuudessa spekuloitiin kolmen vuosikymmenen takaisilla muistumilla Esko Ahon porvarihallituksen neuvotteluista, jotka niin ikään käytiin Smolnassa yleensä käytössä olleen Säätytalon sijaan. Tutkijoille selvityksen hyöty on ennen kaikkea siinä, että kokonaiskuvan lisäksi se tarjoilee runsaasti yksityiskohtia varsinaisten tutkimuskysymysten muodostamiseksi.

Valtiovarainministeriön vaihtuva rooli

Yksi huomionarvoinen havainto liittyy valtiovarainministeriön asemaan. Tyypillisesti ministeriötä on pidetty vaikutusvaltaisena toimijana, joka käytännössä asettaa talouspoliittiset reunaehdot hallituksen ohjelmalle. Säännönmukaisesti hallitusohjelmaan on liitetty niin sanottu menosääntö, jossa hallitus sitoutuu noudattamaan talousarvion kehysmenettelyä ja lupaa pidättäytyä menojen siirtämisestä kehysten ulkopuolelle.

Usein menosääntöön lisätään myös ehdollinen elvytyslauseke, mikäli talouden kehitys poikkeaa selvästi ennustetusta. Toisaalta, kuten Sitran selvityksessä konkreettisesti osoitetaan, valtiovarainministeriön asema hallitusneuvotteluissa voi vaihdella sen mukaan, miten niitä johtavat poliitikot päättävät. Valtiovarainministeriö voi olla keskeinen agendavaikuttaja heti neuvottelujen alussa, kuten Juha Sipilän neuvotteluissa 2015, tai se voidaan tuoda mukaan vasta myöhemmin antamaan arvioitaan, kuten tehtiin Antti Rinteen neuvotteluissa 2019.

Valtiovarainministeriön asema hallitusneuvotteluissa voi vaihdella sen mukaan, miten niitä johtavat poliitikot päättävät.

Vasemmistovetoisuus ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita valtiovarainministeriön roolin kaventamista. Sitran selvitys ei ulotu vuotta 2011 aikaisempaan historiaan, mutta valtiovarainministeriö ja esimerkiksi SDP:n Paavo Lipponen löysivät toisensa 1990-luvun lopun ja 2000-luvun alun talouspolitiikan tiukan linjan ajajina.

Selvityksen mukaan myös vuonna 2019 Rinteen neuvotteluissa valtiovarainministeriön virkamiehet olivat mukana puheenjohtajapöydässä ja haastattelujen mukaan heidän näkemyksensä kuuluivat edelleen, vaikka talouden kehykset sovittiin ajallisesti eri vaiheessa. Valtiovarainministeriöön verrattuna valtioneuvoston kanslian rooli on vaihdellut viimeaikaisissa neuvotteluissa selvästi enemmän. Vuonna 2015 Sipilän neuvotteluissa se miltei ohitettiin, siinä missä 2019 Rinteen neuvotteluryhmä oli aktiivisesti yhteydessä siihen ja käytti sen resursseja oman neuvottelumallinsa toteuttamiseksi.

Puolueiden erilaiset perinteet

Toinen kiinnostava ja lisävalaistusta kaipaava seikka liittyy puolueiden eroihin hallitus- ja ministerikysymyksissä. Päätökset hallitukseen osallistumisesta ja ministerivalinnoista tehdään pääsääntöisesti puolue-elinten ja eduskuntaryhmän yhteiskokouksissa. Suurimpien puolueiden säännöissä on jonkin verran vaihtelua.

Kokoomuksessa ministerivalinnat tekee käytännössä puolueen puheenjohtaja. SDP:n käytäntö on kuitenkin kaikkein puoluekeskeisin; eduskuntaryhmää ainoastaan kuullaan. Puolue-elinten ja eduskuntaryhmän jäsenyyksissä on päällekkäisyyksiä, joten selvää jakoa puolue-elinten ja eduskuntaryhmän välillä on vaikea tehdä.

Päätökset hallitukseen osallistumisesta ja ministerivalinnoista tehdään pääsääntöisesti puolue-elinten ja eduskuntaryhmän yhteiskokouksissa. Suurimpien puolueiden säännöissä on jonkin verran vaihtelua.

Silti SDP tuntuu toimivan joukkopuolueperinteen mukaisesti puoluekeskeisesti, siinä missä oikeistopuolueet ovat lähempänä kaaderipuolueperinnettä ja toimivat eduskuntakeskeisemmin. Kaaderipuolue on löyhästi, vailla selvää keskusjohtoa järjestäytynyt poliittinen ryhmä, joka toimii ennen kaikkea parlamenttiryhmänsä kautta. Muualla yhteiskunnassa se aktivoituu vain vaalien alla.

SKDL:n raunioilta ponnistanut, organisaatioltaan SDP:tä kevyempi Vasemmistoliitto toimii selvästi eri tavalla salliessaan jäsenäänestyksen hallitukseen osallistumisesta. Myös vaaleja edeltävän valmistautumisen osalta puolueilla on erilaisia käytäntöjä. Puolueiden sisäisen dynamiikan avaaminen vaatisi pitkää historiallista tarkastelujaksoa.

Sitran jännitteinen asema

Selvitys paljastaa myös sen, että hallituksen muodostaminen on ollut heikosti dokumentoitu osa poliittista järjestelmäämme. Perustuslain asettamista muodollisista kokouksista ja ilmoituksista, kuten eduskuntaryhmien vaalienjälkeisestä yhteiskokouksesta, puhemiehen kirjeestä presidentille ja presidentin ilmoituksesta eduskunnalle, jää dokumentit, mutta niiden sisältö on niukkaa ja toteavaa.

Muu dokumentaatio hallituksen muodostamisesta on asianosaisten oman harkinnan varassa ja hajallaan eri paikoissa. Valtioneuvoston kanslia ja valtiovarainministeriö ovat 2010-luvun aikana tuottaneet hallituksen toimintakykyä kehittävien hankkeiden yhteydessä myös kuvauksia hallituksen muodostamisesta ja hallitusohjelmaneuvotteluista, mutta ne ovat sisältäneet objektiivisen kuvauksen ohella runsaasti toimenpidesuosituksia ja sitä kautta myös ”ideaalikuvauksia”, jotka eivät vastaa todellisia tapahtumia ja eri osapuolten todellisia rooleja. Tätä aukkoa Sitran selvitys erinomaisesti paikkaa.

Toisaalta selvitys asettuu itse osaksi edellä mainittuja kehittämishankkeita. Sitra on aika ajoin ollut keskeinen toimija siinä verkostossa, joka on ottanut tehtäväkseen kehittää yleensä suomalaista hallintopolitiikkaa ja erityisesti valtioneuvoston toimintaa. Hallituksen muodostaminen ja hallitusohjelma ovat olleet tämän kehitystyön kohteina pitkään.

Hallituksen muodostaminen on ollut heikosti dokumentoitu osa poliittista järjestelmäämme. Toisaalta tämä selvitys asettuu itse osaksi edellä mainittuja kehittämishankkeita.

Valtioneuvoston kanslia  ja valtiovarainministeriö ryhtyivät 2010 Sitran taloudellisella tuella valmistelemaan eurooppalaista vertailevaa hallintopoliittista kehittämishanketta, joka sai nimekseen Governments for the Future. Sen keskeinen suositus oli siirtyminen valtionhallinnossa yhdenmukaiseen strategiseen ohjaukseen, joka säteilisi hallituksen ohjelmasta, ylittäisi hallinnonalojen väliset rajat ja sitoisi hallinnon keskeiset toimijat yhteisen näkemyksen taakse. Sittemmin Sitra on ollut aktiivinen muun muassa strategisen hallitusohjelman ideoimisessa, ja tulipa hallitustunnustelija Juha Sipilä jopa pyytäneeksi Sitrasta fasilitoijan hallituksen ohjelmaneuvotteluiden alkuun 2015.

Tätä kehityskulkua vasten arvioituna Sitran selvitys hallituksen muodostamisesta on – ehkä tarkoittamatta – historian suhteen likinäköinen. Sitran rooli tuodaan kyllä esille varsinkin vuoden 2015 hallitusohjelmaneuvottelujen yhteydessä. Selvitys käsittelee lyhyesti myös kritiikkiä Sitran roolia kohtaan. Kritiikki tunnistaa saman ongelman, josta Governments for the Future -loppuraportin kirjoittajat huomauttivat 2013: Miten tuottaa hallitusneuvottelijoille sellaista tausta-aineistoa, joka nostaisi esille strategisesti keskeisiä ongelmia mutta samalla jättäisi riittävästi tilaa poliittisille päättäjille.

Sitra tuottaa kuvauksen hallituksenmuodostuksen tavasta, jota se on itse ollut synnyttämässä ja kuvauksellaan edelleen vahvistaa tätä tapaa muodostaa hallitus.

Likinäköisyys nousee pikemminkin siitä, että selvitys käsittelee tarkemmin vain vuosien 2011, 2015 ja 2019 hallitusneuvotteluja. Uuden perustuslain mukaiset ensimmäiset hallitukset muodostettiin 2003 ja 2007. Niiden käsikirjoitus oli joiltakin osin tyystin erilainen kuin niitä seuranneissa hallitusneuvotteluissa. Sitran selvitys tulee kuvanneeksi juuri sitä ajanjaksoa, jossa se on itse aktiivisesti osallistunut valtioneuvoston toiminnan kehittämishankkeisiin. Siitä huolimatta, että selvitys korostaa pääministeriehdokkaan mahdollisuutta määrittää neuvottelujen kulku ja rajata osallistujien joukko, se antaa vaikutelman, että 2010-luvun hallitusneuvottelut ovat ikään kuin evolutiivisen kehityksen päätepiste.

Tätä selvityksen tekijöiden ja selvityksen kohteen välistä “kaksoishermeneutiikkaa” kannattaa valottaa hieman enemmän. Selvityksen julkistamistilaisuuden ilmoituksessa sanotaan, että selvitys on tehty osana Sitran Kansanvallan peruskorjaus -projektia, jonka tavoitteena on ”vahvistaa Suomen asemaa uudistumiskykyisenä demokratian mallimaana”. Hallituksen muodostamisen kuvauksen on tarkoitus edistää tätä päämäärää tarjoamalla tulevaisuuden hallituksenmuodostajille tietoa prosessista ja tekemällä se näkyväksi myös suurelle yleisölle.

Sitra siis tuottaa kuvauksen hallituksenmuodostuksen tavasta, jota se on itse ollut synnyttämässä ja kuvauksellaan edelleen vahvistaa tätä tapaa muodostaa hallitus. Tämä ei ole moite vaan toteamus, joka asettaa selvityksen sen historialliseen asiayhteyteen.

Hallintopoliittinen politiikkayhteisö

Sitra ei toki ole tässä yksinomainen tai ensisijainen toimija. Parempaa olisi tarkastella sitä yhtenä osana hallintopolitiikkaan suuntautunutta politiikkayhteisöä, yhdessä valtioneuvoston kanslian, valtiovarainministeriön ja OECD:n kaltaisten organisaatioiden kanssa. Yhteisöön kuuluu myös hallintopolitiikasta kiinnostuneita poliitikkoja ja politiikasta muihin tehtäviin siirtyneitä henkilöitä.

Sitran tuoreen selvityksen toisena tekijänä on mainittu entinen kansanedustaja ja nykyinen Sitran vanhempi neuvonantaja Jouni Backman, joka toimi jo 2013 aloittaneen Valtion ohjausjärjestelmän kehittämishankkeen (OHRA) seuranta- ja tukiryhmässä, jota puolestaan johti entinen kansanedustaja ja valtiosihteeri, nykyinen Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen. OHRA-raportin suosituksia hallitusohjelmaneuvotteluista vietiin käytäntöön Smolnassa 2015.

Sitran selvityksestä käy ilmi, että hallitustunnustelijan niin sanottu oikea käsi eli johtava avustaja on ollut hallitusneuvotteluissa keskeinen toimija. Hänen johdollaan on käytännössä organisoitu neuvottelujen kulku. Erityisen selvästi tämä tulee esille Antti Rinteen johtamissa neuvotteluissa 2019, jolloin Rinteen apuna toimi SDP:n eduskuntaryhmän pääsihteeri Kari Anttila. Hän oli ollut mukana myös vaaleja edeltävässä valtioneuvoston kanslian  ja valtiovarainministeriön työryhmässä, joka työsti suosituksia hallitusneuvottelujen organisoimiseksi. Tämän työn taustalla oli puolestaan edellä mainittu OHRA-hanke.

Hallitustunnustelijan niin sanottu oikea käsi eli johtava avustaja on ollut hallitusneuvotteluissa keskeinen toimija. Hänen johdollaan on käytännössä organisoitu neuvottelujen kulku.

Hallintopolitiikkaan suuntautunut yhteisö toimii politiikkaideoiden levittämiseen erikoistuneena rakenteena. Sen vaikutus näkyy siinä, että esimerkiksi strategisen hallitusohjelman tai ilmiöpohjaisuuden kaltaiset politiikkaideat saavat vahvistusta monelta eri taholta ja alkavat muokata keskeisten poliitikkojen näkemyksiä hallituksen toimintaperiaatteista ja niiden toteuttamisen keinoista.

Kuvaava on, että Sitran selvityksessä valtioneuvoston kanslian koordinoima Valtion ohjausjärjestelmän kehittämishanke on kuvattu osana hallituksen muodostumista. Samoin prosessiin on historiattomasti liitetty valtioneuvoston kanslian strategiaosasto, joka aloitti toimintansa vasta talvella 2015 strategiasihteeristön nimellä osana uutta strategista hallitusohjelmakonseptia.

Säilyykö politiikka politiikassa?

Vaikka Sitran selvitys on koko lailla neutraali ja keskittyy kuvaamaan hallituksen muodostamista sellaisessa muodossa, joka meillä on vakiintunut 2010-luvun aikana, ei voi välttyä tulkitsemasta selvitystä myös lievänä kritiikkinä prosessin vapaamuotoisuutta kohtaan. Selvityksessä hallitustunnustelijan asema kuvataan keskeiseksi, jolloin rivien välistä nousee kysymys läpinäkyvyydestä, tasapuolisuudesta ja ennustettavuudesta.

Jos pelkkä traditio ja luottamus hallitustunnustelijaan eivät riitä, olisiko seuraava askel hallituksen muodostamisen ohjeistaminen osapuolia sitovalla lainsäädännöllä? Tämä tuskin olisi viisasta, koska silloin byrokratisoitaisiin keskeistä poliittista prosessia suomalaisen kansanvallan ytimessä.

PhD, dosentti Juri Mykkänen on yleisen valtio-opin yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

YTM Joonatan Virtanen on yleisen valtio-opin väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Ajatuspaja hallitusta muodostamassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Antti Rinteen hallituksen muodostamisen jälkeen julkisuudessa virisi keskustelua siitä, vastaako hallituksen puoluepohja kansan tahtoa. Keskustelua aiheesta virittivät niin mediassa kuin eduskunnassakin muutamat oppositioon jääneiden puolueiden poliitikot. Heidän mukaansa suuren vaalitappion kärsineiden puolueiden ottaminen hallitukseen on kansan tahdon vastaista.

Puolueen voitto tai tappio eduskuntavaaleissa edellisiin vaaleihin verrattuna vaikuttaakin usein puolueen mahdollisuuksiin päästä vaalien jälkeiseen hallitukseen, mutta parlamentaarisessa järjestelmässä se ei kuitenkaan ole hallituksen muodostamisen ensisijainen kriteeri. Hallituksen muodostamisen tärkein lähtökohta parlamentaarisessa järjestelmässä on se, että maahan muodostetaan eduskunnassa edustettuna olevista puolueista hallitus, joka nauttii eduskunnan enemmistön luottamusta.

Hallituksen muodostamisen tärkein lähtökohta parlamentaarisessa järjestelmässä on, että maahan muodostetaan eduskunnassa edustettuna olevista puolueista hallitus, joka nauttii eduskunnan enemmistön luottamusta.

Kansalaisten vaaleissa ilmaisevat puoluevalinnat vaikuttavat tällöin välillisesti siihen, minkälainen hallitus maata tulee johtamaan. Seuraavissa vaaleissa kansalaiset voivat taas äänestämällä ottaa kantaa siihen, ovatko he tyytyväisiä vai tyytymättömiä päättyneellä vaalikaudella hallituksessa olleiden puolueiden toimintaan.

Suomen kaltaisessa monipuoluejärjestelmässä olennaista on se, mitkä puolueet pystyvät yhdessä sopimaan hallituksen muodostamisesta, sen ohjelmasta ja toimintalinjasta.

Puolueiden aatteelliset linjat, ohjelmalliset tavoitteet, koko ja menestys edellisissä vaaleissa, puolueiden väliset aikaisemmat yhteistyösuhteet, niiden uskottavuus sopimuskumppaneina, puolueiden kannattajien käsitykset sopivista yhteistyökumppaneista ja jopa johtavien poliitikkojen keskinäiset henkilösuhteet voivat vaikuttaa siihen, mitkä puolueet kulloinkin pystyvät hallituksen muodostamisesta sopimaan.

Monipuoluemaassa hallitukset lähes aina vaihtuvat niin, että osa edellisessä hallituksessa olleista puolueista jatkaa myös seuraavassa hallituksessa samalla, kun osa edellisessä hallituksessa olleista puolueista jää oppositioon. Ainakin 1970-luvulta alkaen hallitusrintama kokonaisuudessaan on kaikissa eduskuntavaaleissa menettänyt kannatustaan, vaikka jonkin hallituspuolueen kannatus kasvaisi.

Monipuoluemaassa hallitukset lähes aina vaihtuvat niin, että osa edellisessä hallituksessa olleista puolueista jatkaa seuraavassa hallituksessa samalla, kun osa edellisessä hallituksessa olleista puolueista jää oppositioon.

Suurimpia tappioita on yleensä kohdannut pääministerin puolue, kuten näissäkin vaaleissa. Uuteen hallitukseenkin tulee usein mukaan ainakin jokin puolue, joka on vaaleissa menettänyt kannatustaan.

Useimmat puolueet pitävät tavoitteenaan päästä hallitukseen edistämään kannattajiensa tärkeinä pitämiä tavoitteita. Ne ovat usein valmiita menemään hallitukseen myös vaalitappion jälkeen, jos neuvoteltu hallitusohjelma niitä tyydyttää.

Joskus taas vaalitappion jälkeen puolueet kieltäytyvät oma-aloitteisesti hallitusneuvotteluista voidakseen jäädä oppositioon kannatustaan kasvattamaan. Oppositiossa kannatus usein kasvaakin, mutta samalla puolue menettää mahdollisuutensa vaikuttaa hallituksessa poliittiseen päätöksentekoon. Ei myöskään ole takeita siitä, että puolue seuraavien vaalien jälkeen taas pääsee hallitukseen.

Hallitusmuodostuksen perinne

Itsenäisyyden alusta 1980-luvulle asti puolueiden aatteellinen sijainti vasemmisto-oikeistoulottuvuudella ohjasi vahvasti hallituksen muodostamista. Vuoteen 1937 asti porvarilliset puolueet olivat valmiita hallitusyhteistyöhön vain toisten porvarillisten puolueiden kanssa.

SDP:n kanssa ne eivät suostuneet hallitusta muodostamaan. Vuodesta 1937 alkaen poliittiseen keskustaan kuuluvat puolueet olivat valmiita hallitusyhteistyöhön myös SDP:n kanssa. Olihan SDP tuolloin yhtä poikkeusta (1929) lukuun ottamatta ollut eduskunnan suurin puolue kaikissa eduskuntavaaleissa vuodesta 1907 alkaen.

Vielä tuolloin maassamme ei ollut sitä perinnettä, että pääministeriksi valitaan eduskunnan suurimman puolueen puheenjohtaja. Eikä tuolloin ollut vielä sitäkään perinnettä, että kaikkien hallituspuolueiden puheenjohtajat ovat hallituksessa ministereinä.

Perinne, jonka mukaan eduskunnan suurimman puolueen puheenjohtaja valitaan pääministeriksi, on Suomessa kehittynyt vasta 1990-luvun alusta alkaen.

Perinne, jonka mukaan eduskunnan suurimman puolueen puheenjohtaja valitaan pääministeriksi, on Suomessa kehittynyt vasta 1990-luvun alusta alkaen. Se tapahtui samassa yhteydessä, kun eduskunnan asemaa hallituksen muodostamisessa alettiin vahvistaa presidentin itsenäisen vallankäytön kustannuksella.

1980-luvulle asti maamme kaikki enemmistöhallitukset olivat kutakuinkin suljettuja koalitioita vasemmisto-oikeistoulottuvuudella, kun tarkastelemme puoluejärjestelmän perinteisiä puolueita Suomen kansan demokraattinen liitto (SKDL) / Vasemmistoliitto – Suomen sosialidemokraattinen puolue (SDP) – Maalaisliitto/Keskustapuolue – Suomen ruotsalainen kansanpuolue (RKP) ja Liberaalinen kansanpuolue (LKP) – Kansallinen kokoomus (KOK).

Suljetussa koalitiossa kaikki koalitioon kuuluvat puolueet ovat toistensa vieressä, eikä niiden välissä ole oppositioon jääneitä puolueita.

Enemmistöhallitukset olivat joko kansanrintamahallituksia (SKDL + SDP + ML/KESK mahdollisesti kansanpuolueilla täydennettynä), punamultahallituksia (SDP + ML/KESK mahdollisesti kansanpuolueilla täydennettynä), niin sanottujen kansanvaltaisten puolueiden suuria koalitioita (SDP + ML/KESK + RKP + LKP + KOK) tai porvarillisia enemmistöhallituksia.

Mitään suljettua enemmistökoalitioita ei ollut mahdollista muodostaa ilman, että keskusta oli siinä mukana.

Keskustapuolue oli vasemmisto-oikeistoulottuvuudella mediaanipuolue. Mitään suljettua enemmistökoalitioita ei ollut mahdollista muodostaa ilman, että keskusta oli siinä mukana.

Uudet vastakohtaisuudet hallitusmuodostuksessa

1980-luvulta alkaen poliittisessa elämässämme ovat korostuneet toisenlaiset vastakohtaisuudet. Kysymys on yhtäältä Suomen sisäisistä alueellisista vastakohtaisuuksista keskusalueiden ja periferioiden välillä ja toisaalta suhtautumisesta kansainväliseen vuorovaikutukseen.

Harri Holkerin hallitus oli maamme ensimmäinen enemmistöhallitus, jossa keskustapuolue ei ollut mukana. Hallituksessa olivat ”yleisistä syistä” oppositiossa ajanjaksolla 1966‒1987 pidetty kokoomus, RKP, SDP ja pysyvästä oppositioasemasta vuonna 1983 päässyt Suomen maaseudun puolue (SMP).

Viimeksi mainittu oli koalitiossa etäällä muista puolueista keskusalueet-periferiaulottuvuudella, ja se erosikin hallituksesta kesken vaalikauden. Hallitukseen SMP oli päässyt vasta vuoden 1983 vaalivoiton jälkeen, kun hallituksen muodostamisen portinvartijana toiminut tasavallan presidentti Urho Kekkonen ei enää ollut sen hallitustietä torppaamassa.

Vuodesta 1987 alkaen maahamme on nimitetty sekä hallituksia, jotka ovat vasemmisto-oikeistoulottuvuudella suljettuja koalitioita, että hallituksia, jotka ovat tällä ulottuvuudella avoimia koalitioita. Esko Ahon (1991–1995), Matti Vanhasen toinen (2007–2010), Mari Kiviniemen (2010–2011) ja Juha Sipilän (2015–2019) hallitukset olivat vasemmisto-oikeistoulottuvuudella suljettuja porvarillisia enemmistöhallituksia.

Vanhasen ensimmäinen hallitus (2003–2007) oli vasemmisto-oikeisto-ulottuvuudella suljettu punamultahallitus. Jyrki Kataisen (2011–2014) ja Alexander Stubbin (2014–2015) hallitukset olivat vasemmisto-oikeistoulottuvuudella avoimia koalitioita.

Politiikan ajankohtaiset asiakysymykset sekä puolueiden voitot ja tappiot edellisissä eduskuntavaaleissa ovat alkaneet vaikuttaa aikaisempaa enemmän hallituksen muodostamiseen.

Kun puolueiden läheisyys vasemmisto-oikeistoulottuvuudella ei enää ohjaa hallituksen muodostamista yhtä voimakkaasti kuin ennen 1980-lukua, ovat politiikan ajankohtaiset asiakysymykset sekä puolueiden voitot ja tappiot edellisissä eduskuntavaaleissa alkaneet vaikuttaa aikaisempaa enemmän hallituksen muodostamiseen.

Siihen on olennaisesti vaikuttanut myös se, että aikaisemman, puolittain presidenttivaltaisen hallitsemistavan aikana tasavallan presidentti saattoi itsenäisesti poimia tai paimentaa hallitukseen myös vaalitappion kärsineitä puolueita. Esimerkiksi vuoden 1970 eduskuntavaaleissa keskustan paikkaluku eduskunnassa putosi 49:stä 36:een, mutta presidentti Kekkonen painosti keskustaa lähtemään siitä huolimatta hallitukseen.

Vuonna 1975 presidentti Kekkonen ”runnasi” kokoon Martti Miettusen hätätilahallituksen, kun puolueet öljykriisin aiheuttaman talouslaman ja työttömyyden olosuhteissa eivät spontaanisti löytäneet yhteistä pohjaa hallituksen muodostamiselle.

1980-luvulta alkaen puolueiden voitot ja tappiot ovat aikaisempaa enemmän ohjanneet vaalien jälkeisen hallituksen muodostamista. Puolueiden hyvä vaalimenestys on parantanut niiden mahdollisuuksia nousta oppositiosta hallitukseen tai säilyttää asemansa hallituspuolueena.

Oheisessa taulukossa tarkastellaan, lisäsivätkö vai menettivätkö vaalien jälkeiseen hallitukseen tulleet puolueet paikkojaan eduskuntavaaleissa. Luvut ilmoittavat, kuinka monella paikalla vaalien jälkeiseen hallitukseen tulleiden puolueiden paikkaluku eduskunnassa kasvoi tai pieneni edellisiin eduskuntavaaleihin verrattuna.

Vuodesta 1983 alkaen eduskuntavaalit on järjestetty kymmenen kertaa. Seitsemässä tapauksessa kymmenestä vaalien jälkeiseen hallitukseen tulleet puolueet ovat yhteen laskien kasvattaneet paikkamääräänsä eduskunnassa. Vain kolme kertaa (1999, 2011 ja 2019) vaalien jälkeiseen hallitukseen tulleet puolueet ovat yhteen laskien menettäneet vaaleissa eduskuntapaikkoja.

Vuonna 1987 kokoomus oli vaalien suuri voittaja ja se nousi hallitukseen pitkän oppositiokauden jälkeen. Vuonna 1991 keskusta sai veret seisauttavan vaalivoiton ja nousi hallitukseen.

Vuonna 1995 SDP:n paikkaluku eduskunnassa nousi 48:sta 63:een ja puolue nousi hallitukseen. Vuonna 1999 keskustan eduskuntaryhmän koko kasvoi 44:stä 48:aan, mutta puolue ei siitä huolimatta noussut hallitukseen. Paavo Lipposen sinipunahallituksessa olleen kokoomuksen paikkaluku eduskunnassa kasvoi vielä enemmän ja Lipposen sinipunahallitus jatkoi toisenkin vaalikauden.

Vuoden 2003 vaaleissa keskustan kannatus jatkoi nousuaan. Puolueesta tuli eduskunnan suurin puolue ja puolue nousi oppositiosta pääministeripuolueeksi. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa kokoomuksen eduskuntaryhmä kasvoi kymmenellä paikalla ja puolueesta tuli eduskunnan toiseksi suurin puolue.

Keskusta säilytti nipin napin asemansa eduskunnan suurimpana puolueena. Kokoomuksen menestys vaikutti hallituspohjaan. Se nousi hallitukseen ja SDP jäi oppositioon.

Perussuomalaiset kentälle

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa perussuomalaiset sai kuuluisan jytkyn. Puolueen paikkaluku eduskunnassa kasvoi viidestä 34:ään. RKP:tä lukuun ottamatta kaikki Vanhasen toisen hallituksen puolueet kärsivät tappioita.

Hallituksessa ollut kokoomuskin menetti kuusi paikkaa, mutta kun pääministeripuolue keskusta menetti 16 paikkaa, kokoomuksesta tuli eduskunnan suurin puolue ja pääministeripuolue, vaikka se sai eduskuntaan vain 44 paikkaa. Se oli ensimmäinen kerta maamme historiassa, kun suurimman puolueen edustaja sai eduskuntaan alle 50 paikkaa.

Hallitusneuvottelut olivat vaikeita, kun kahdeksasta eduskuntapuolueesta kuusi kärsi vaaleissa tappioita. Tuossa vaiheessa muilla puolueilla ei vielä ollut valmiuksia hallitusyhteistyöhön perussuomalaisten kanssa.

Vaalien jälkeen muodostettu Kataisen hallitus olikin leimallisesti vaaleissa paikkojaan menettäneiden puolueiden hallitus. Kataisen sixpackin puoluejoukko oli vaaleissa menettänyt yhteensä 18 paikkaa.

Puoluejärjestelmän suurimpien puolueiden kannatus on 2000-luvulla vähentynyt samalla, kun puoluejärjestelmän hajaantuneisuus on lisääntynyt.

Monien muiden Länsi-Euroopan maiden tapaan puoluejärjestelmän suurimpien puolueiden kannatus on 2000-luvulla vähentynyt samalla, kun puoluejärjestelmän hajaantuneisuus on lisääntynyt. Aika näyttää, tuleeko tämä kehitys muuttamaan hallituksen muodostamisen periaatteita ja dynamiikkaa.

Vuoden 2015 vaalien jälkeen hallituksen muodostivat eduskunnan kolme suurinta puoluetta, keskusta, kokoomus ja perussuomalaiset. Perussuomalaisten vuonna 2017 tapahtuneen puoluehajaannuksen jälkeen sen paremmin keskusta kuin kokoomus eivät kuitenkaan olleet enää valmiita jatkamaan hallitusyhteistyötä aikaisempaa kansallismielisemmän linjan omaksuneen perussuomalaisten kanssa.

Seuraavana vuonna myös vasemmistoliitto ja vihreät ilmoittivat, että ne eivät voi harkita hallitusyhteistyötä perussuomalaisten kanssa. Hallituskelvottomien puolueiden asetelma näyttää jälleen tekevän paluutaan maamme politiikkaan.

Muuttunut asetelma

Ajanjaksolla 1987–2015 puolueen vaalivoitto tai vaalitappio on vaikuttanut aikaisempaa enemmän siihen, minkälainen hallituspohja maahan vaalien jälkeen syntyy. Samalla ajanjaksolla puolueiden läheisyys vasemmisto-oikeistoulottuvuudella on aikaisempaa vähemmän vaikuttanut siihen, mitkä puolueet muodostavat hallituksen.

Vuodesta 1991 alkaen eduskunnan suurin puolue on aina noussut pääministeripuolueeksi ja usein myös eduskunnan toiseksi suurin puolue on päässyt hallitukseen (1987, 2003, 2007, 2011 ja 2015). Neljä kertaa (1983, 1991, 1995, 1999) on käynyt niin, että eduskunnan kolmanneksi suurin puolue on päässyt hallitukseen, mutta toiseksi suurin puolue ei ole päässyt.

Vuoden 2019 vaalien jälkeen muodostettuun Rinteen hallitukseen tulivat SDP, keskusta, vihreät, vasemmistoliitto ja RKP. Näistä SDP, vasemmistoliitto ja vihreät lisäsivät eduskuntavaaleissa paikkamääräänsä. RKP:n paikkamäärä pysyi entisellään, mutta keskusta kärsi vaaleissa rökäletappion ja sen paikkamäärä eduskunnassa pieneni 49:stä 31:een.

Vuoden 2019 vaalitulos poikkeaa 1980-luvulta alkaneen ajanjakson yleisestä linjasta. Hallituksessa ollut keskusta kärsi vaaleissa suuremman tappion kuin mikään muu hallituspuolue oli itsenäisyyden aikana kärsinyt. Puolueen vaalitulos oli sen huonoin itsenäisyyden aikana, mutta puolue nousi siitä huolimatta hallitukseen.

Rinteen hallituksen puoluekoalitio on harvinainen siinäkin suhteessa, että sen paremmin eduskunnan toiseksi kuin kolmanneksi suurin puolue eivät päässeet vaalien jälkeen hallitukseen.

Rinteen hallituksen muodostaminen ilmentää sitä, että vasemmiston ja oikeiston väliseen ideologiseen ulottuvuuteen liittyvä jako on taas vahvistunut maamme politiikassa.

Rinteen hallituksen muodostaminen ilmentää sitä, että vasemmiston ja oikeiston väliseen ideologiseen ulottuvuuteen liittyvä jako on taas vahvistunut maamme politiikassa. Vastakkainasettelu voimistui selvästi jo Sipilän porvarillisen enemmistöhallituksen aikana.

Rinteen hallitus on osittain vaalien voittajien hallitus. Siitä huolimatta myös Rinteen hallitus on ylisuuri koalitio. Siinä on enemmän puolueita kuin yksinkertaiseen eduskuntaenemmistöön tarvittaisiin.

Vasemmistoliitto on hallituksessa luonteva tukipuolue SDP:lle, RKP taas keskustalle. Ilmastonmuutokseen ja ympäristönsuojeluun liittyvissä asioissa keskusta ja vihreät ovat hallituksessa etäimpänä toisistaan.

Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa perussuomalaiset nousi eduskunnan toiseksi suurimmaksi puolueeksi vain yhden kansanedustajanpaikan erolla suurimmaksi nousseeseen SDP:hen verrattuna. Vuoden 2011 eduskuntavaaleista alkaen perussuomalaisten kannatus on jakaantunut alueellisesti tasaisemmin kuin minkään muun eduskuntapuolueen.

Perussuomalaiset saa kannatusta myös eri yhdyskuntatyypeistä (kaupunkimaiset kunnat, taajaan asutut kunnat ja maaseutumaiset kunnat) tasaisemmin kuin keskusta, kokoomus tai SDP. Perussuomalaisilla on hyvät edellytykset pysyä suurena puolueena seuraavissakin eduskuntavaaleissa. Muut puolueet joutuvat jatkossakin ottamaan kantaa siihen, ovatko ne valmiita hallitusyhteistyöhän perussuomalaisten kanssa.

Jos perussuomalaiset seuraavissa eduskuntavaaleissa nousee eduskunnan suurimmaksi puolueeksi, testataan samalla sitä, valitaanko suurimman puolueen puheenjohtaja 1990-luvulla omaksuttuun tapakulttuuriin perustuen pääministeriksi.

Heikki Paloheimo on valtio-opin emeritusprofessori Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Mitkä puolueet hallitukseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eräs eduskuntavaalien jälkeisen hallituspelin puhutuimmista kysymyksistä on ollut, voivatko suurimmaksi puolueeksi noussut SDP ja asemansa hyvin säilyttänyt kokoomus löytää yhteistä talouspoliittista linjaa.

Mediassa on luotu tuttua asetelmaa, jossa kokoomus edustaa sitä vastuullista ja kestävää politiikkaa, jota valtiovarainministeriön virkamiehet suosittelevat. SDP:n, vihreiden ja vasemmistoliiton taas esitetään lähinnä tuhlaavan veronmaksajien rahoja katteettomiin vaalilupauksiinsa.

Tällä hetkellä hallitus näyttäisi rakentuvan kansanrintamapohjalle. Tiukan talouslinjan kokoomus jäisi siis oppositioon. Tässä kirjoituksessa tarkastelen lähemmin erityisesti kokoomuksen talouspoliittisen linjan taustaoletuksia ja pohdin, mitkä ovat perustavimmat vaikeudet yhteisen ”tilannekuvan” löytämisessä SDP:n kanssa.

Julkista keskustelua seuraamalla ei välttämättä tule täysin selväksi, millaisiin oletuksiin ja uskomuksiin kokoomuksen talous- ja työllisyyspolitiikka lopulta perustuu. Velan välttämisen tärkeys ja väestön ikärakenteen epäedullinen muutos ovat toki käyneet tutuiksi.

Monelle saattaa silti olla epäselvää, miksi epäsuositut kiky-sopimus ja aktiivimalli, joilla on lisätty palkansaajien työtunteja ja patisteltu työttömiä matalapalkkatöihin, edustavat vastuullisempaa politiikkaa kuin SDP:n kannattamat koulutukseen panostaminen ja suurten pääomatulojen verotuksen kiristäminen.

Kokoomuksen ja taloustieteilijöiden valtavirran kannattaman talouspolitiikan perustelut tulevat hyvin avatuiksi kansanedustaja Juhana Vartiaisen (kok.) ennen vaaleja ilmestyneessä kirjassa Suomalaisen talousajattelun kritiikki. Vartiainen on toiminut kokoomuksen talouspoliittisten linjausten pääarkkitehtina jo useamman vuoden ja vahtii linjan pitävyyttä myös näissä hallitusneuvotteluissa.

Vartiaisen keskeisimpien teesien tiivistäminen auttaa ymmärtämään kokoomuksen talouspolitiikkaa, vaikka kansanedustajan näkemykset eivät välttämättä mene yksi yhteen puolueen kanssa jokaisessa yksittäisessä kysymyksessä. Vartiaisen kirjan perusteella vaihtoehtoinen talouspolitiikka näyttää vaikealta, mutta ei aivan niin mahdottomalta kuin media sen usein esittää.

Menestyvä vientisektori ja kotimaiset matalapalkkatyöt kilpailustrategiana

Vartiaisen ja samalla hänen puolueensa talousajattelu lähtee julkisuudessa paljon käsitellystä kestävyysvajeesta: väestön ikääntyminen lisää julkisen sektorin hoiva- ja eläkemenoja samalla, kun työssäkäyviä kansalaisia on yhä vähemmän niitä maksamassa.

Tämä on todellinen ongelma, jota tuskin yksikään poliitikko yrittää kieltää, vaikka kestävyysvajelaskelmissa voidaankin saada lukematon määrä erilaisia skenaarioita, minkä vuoksi todellinen julkisten menojen sopeuttamistarve on hyvin epävarma.

Kaikki suomalaiset puolueet ovat tällä hetkellä yhtä mieltä siitä, että kestävyysvaje paikataan ennen kaikkea työllisyyttä nostamalla. Vartiainen esittää kirjassaan tähän kaksi keskeistä keinoa: vientiteollisuuden palkkakustannusten alentaminen, mitä toteutettiin esimerkiksi kiky-sopimuksella, sekä ihmisten patistelu edes matalapalkkaisiin töihin työttömyysturvaa heikentämällä, mitä esimerkiksi aktiivimalli edustaa.

Kaikki suomalaiset puolueet ovat tällä hetkellä yhtä mieltä siitä, että kestävyysvaje paikataan ennen kaikkea työllisyyttä nostamalla.

Vartiainen perustelee näiden keinojen ensisijaisuutta kirjassaan sillä, että vaikka tuottavuuden parantamisen ja uusien korkeamman arvonlisän alojen kehittämisen tukeminen julkisilla koulutus- ja tutkimuspanostuksilla on toivottavaa ja kannatettavaa, on se tutkimuksen valossa valtiolle paljon epävarmempi ja ennen kaikkea lyhyellä aikavälillä kalliimpi tie kuin kaksi ensin mainittua.

Hieman epäsuopeasti tulkiten koulutus ja tutkimuskin ovat Vartiaiselle viime kädessä luksusta, johon yhteiskunnalla on varaa vain hyvinä aikoina, kun talouskasvu on tarpeeksi vauhdikasta ja yksityinen sektori tuottaa tarpeeksi verotuloja.

Vartiaisen näkökulmasta kansantalouden kestävyyden kaksi peruspilaria ovat siis menestyvät vientiyritykset ja se, että mahdollisimman moni kansalainen on edes jonkinlaisissa töissä eikä kokonaan yhteiskunnan tukien varassa.

Kokonaisuus on johdonmukainen: koska matalapalkkatyöt eivät juuri vahvista kotimaista kysyntää, valtaosa tuloista on saatava ulkomailta. Toisaalta pyritään minimoimaan niiden ihmisten yhteiskunnalle aiheuttamat kustannukset, jotka eivät työllisty korkean arvonlisän vientisektorille eivätkä välttämättömiin tukitoimiin esimerkiksi julkisella sektorilla, joista on kuitenkin maksettava säällistä palkkaa.

Tällaista politiikkaa on toki harjoitettu Suomessa enemmän tai vähemmän koko itsenäisyyden ajan, vaikka esimerkiksi Paavo Lipposen hallitusten aikana korostettiin hieman nykyistä enemmän ihmisten kouluttamista, ei matalapalkkatöihin pakottamista.

Suomi ylikansallisen pääoman armoilla

Vartiaisen malleille johdonmukaisesti talouspolitiikkansa perustavan kokoomuksen peruslinjaan kuuluu joukko ongelmallisia lähtökohtia, joista osaa ei juurikaan käsitellä julkisuudessa. Näistä taustauskomuksista perustavanlaatuisin on se, että Suomi ei voisi omalla toiminnallaan juurikaan vaikuttaa talouden dynamiikkaan globaalisti tai edes EU:n tasolla.

Korkean arvonlisän viennin ja kotimaisten matalapalkkatöiden yhdistämiseen perustuva kilpailustrategia on räätälöity ennen kaikkea nykyisessä globaalissa finanssikapitalismissa selviämiseen. Tätä Vartiainen ei yritä tietenkään peitellä, mutta hän ei myöskään pohdi, olisiko järjestelmää mahdollista muuttaa edes hivenen erilaiseen suuntaan.

Kirjassaan hän mainitsee parilla virkkeellä esimerkiksi toiveen finanssimarkkinoiden globaalin sääntelyn vahvistamisesta, mutta ei keskustele Suomen mahdollisuuksista olla edelläkävijä tällä alalla edes vaatimattomin uudistuksin.

Verotuksen haittojen korostaminen on kokoomukselle hyvin perinteistä ajattelua siinä missä leikkauspolitiikan haittojen korostaminen vasemmistopuolueille.

Vartiaisella ja kokoomuksella on tavallisesti valmiina uhkakuva ehdotuksille ylikansallisen pääoman sääntelystä Suomessa: jos verotusta kiristetään maltillisestikin tai sen porsaanreikiä tukitaan, pääomat karkaavat nopeasti muille maille.

Verotuksen haittojen korostaminen on kokoomukselle hyvin perinteistä ajattelua siinä missä leikkauspolitiikan haittojen korostaminen vasemmistopuolueille. Pääomapaon uhka on kuitenkin todellinen este kunnianhimoisemman koulutus- ja tulonjakopolitiikan toteuttamiselle Suomessa.

Jos Vartiainen ja kokoomus näkevät, että Suomen poliittinen päätöksenteko on näin peruuttamattomasti ylikansallisen pääoman sanelemaa, asian voisi kenties myöntää ääneen myös julkisuudessa abstrakteista ”rakenteista” ja ”jäykkyyksistä” puhumisen sijaan.

Tämän myötä olisi tosin myönnettävä myös se tosiasia, että osa kansasta on väistämättä tuomittu matalapalkkatöihin ja heikkoon elintason kehitykseen riippumatta poliittisista päätöksistä ja talouden suhdanteista. Näin on käynyt ainakin Vartiaisen esikuvinaan pitämissä maissa, kuten Saksassa ja Ruotsissa.

Vartiaisen ja kokoomuksen maailmankuva perustuu siis melko fatalistiseen käsitykseen Suomesta ulkomaisen pääoman armoilla. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että kotimaisin poliittisin toimin ei voida päättää juurikaan tulonjaosta vaan palkat, verotus ja sosiaaliturva on sopeutettava pääoman tuottovaatimukseen.

Myönnettäköön, että maailmankuva on todentuntuinen. Vartiainen kyseenalaistaa kirjassaan varsin vakuuttavasti perinteisempää keynesiläisyyttä noudattavien taloustieteilijöiden näkemyksiä.

Näiden mukaan panostukset koulutukseen ja tutkimukseen yleisesti sekä julkisilla investoinneilla elvyttäminen laskusuhdanteessa voisivat olla menestyksekkäitä strategioita myös vallitsevassa globaalissa talousjärjestelmässä ja kotimaisessa väestörakenteessa. Vartiaisen mukaan ne johtaisivat liian todennäköisesti julkisen velan hallitsemattomaan paisumiseen ja/tai ylikansallisten sijoittajien vastareaktioon.

Onko talouspolitiikassa liikkumavaraa?

Vaikka Suomen talouspolitiikka todella näyttää rajoitetulta vapaasti liikkuvien pääomien maailmassa, moni poliitikko ja äänestäjä tahtoo yhä etsiä uusia toimintatapoja, jotka sallisivat esimerkiksi tulo- ja varallisuuserojen kaventamisen talouden kehitystä vaarantamatta.

Maltillisia askelia voisivat olla todellinen puuttuminen veronkiertoon ja verosuunnitteluun, hyvin kohtuulliset veronkiristykset ulkomaiselle pääomalle ja pääomatuloille sekä verohelpotukset työllisyyttä lisääviä investointeja tekeville sijoittajille ja yrittäjille.

Aihetta veropohjan vahvistamiseen näyttäisi olevan. Tällä hetkellä Helsingin pörssin yritysten arvosta puolet on ulkomaisessa omistuksessa, mutta ulkomaiset omistajat maksavat osingoistaan veroja Suomeen häviävän pienen määrän.

Sosiaalidemokraattien, vihreiden ja vasemmiston vaaliohjelmissa esitettiin monia pieniä uudistusehdotuksia, joilla voitaisiin yhdistää työllisyyden kasvu ja tasaisempi tulonjako. Näin voitaisiin kulkea hieman eri suuntaan kuin kokoomus ja valtiovarainministeriön asiantuntijat esittävät.

Ennen kaikkea puolueet nojaavat siihen, että koulutuksella ja paremmilla työvoimapalveluilla saadaan työllisyys ylös pitkällä aikavälillä. Tämä saattaa valitettavasti lisätä velkaantumista lyhyellä aikavälillä, jos talouskasvu hyytyy Euroopassa ja maailmalla.

Kokoomus puolestaan ei näe talouspolitiikassa juurikaan liikkumavaraa. Puolue pyrkii edelleen heikentämään sosiaaliturvaa ja työehtoja, jotta työllisyys saadaan maksimoitua lyhyemmälläkin aikavälillä.

Strategia on toiminut kohtuullisesti ainakin viime vuosien noususuhdanteessa, mutta jää avoimeksi, tuottaako se pitkällä aikavälillä riittävästi pysyviä korkean arvonlisän työpaikkoja Suomeen.

Kokoomuksen linjaan kuuluva jatkuva julkisten menojen säästöpaine merkinnee ennen pitkää lisää leikkauksia myös koulutukseen ja työvoimapalveluihin, jos talous ei kehity suotuisasti. Panostuksia näihin kuitenkin tarvittaisiin, jotta osaavaa työvoimaa saataisiin kohdistettua tehokkaammin oikeille aloille.

Saavutetaanko koulutuksella pitkän aikavälin kasvua ja työllisyyttä?

Koulutukseen panostamisessa näyttäisi talousteoriankin valossa olevan enemmän mieltä kuin Vartiainen kirjassaan myöntää. Hänen ajattelunsa pohjana olevan NAIRU-mallin (non-accelerating inflation rate of unemployment) mukaan ylikansallinen pääoma kyllä työllistää kaikki työllistettävissä olevat ihmiset, jos työmarkkinat ovat tarpeeksi joustavat ja pääoman tuottovaatimus täyttyy.

Malliin on ladattu paljon erilaisia, osin ongelmallisiakin taustaoletuksia, joita Vartiainen ei käy kovin tarkkaan läpi. Hän kyllä toteaa, että monet empiirisesti havaittavat ilmiöt hankaloittavat teorian soveltamista. Työllistymistä saattaa haitata esimerkiksi pitkittyneen työttömyyden aiheuttama osaamisvaje.

Tänä päivänä vain harva ala näyttää olevan riittävän kannattava, jotta yksityinen pääoma sekä kouluttaisi että työllistäisi vapaana olevan työvoiman. Julkisen vallan odotetaan edelleen huolehtivan koulutuksesta.

Siihen panostaminen voi olla järkevää myös Vartiaisen käyttämää teoriaa soveltaen: jos julkinen valta kouluttaa lisää työvoimaa oikeille aloille, pääoma työllistää sen väistämättä – ainakin, jos työvoiman palkkavaatimuskin on sopiva. Tällaisista koulutuksen positiivisista vaikutuksista Vartiainen ei kuitenkaan kirjassaan juuri keskustele.

Kokoomuksen ja eduskuntavaalien voittajien talouspoliittiset ohjelmat pyrkivät samaan tavoitteeseen: työllisyyden kasvattamiseen yli 75 prosentin. Tämäkin luku on kiistanalainen, mutta edustaa puolueiden ja monien taloustieteilijöiden tämänhetkistä konsensusta kestävyysvajeen kannalta tarpeellisesta tasosta.

Puolueiden suurimmat erot löytyvät paitsi toimenpidesuosituksista, myös aikaperspektiivistä: kokoomus painottaa ikäviä lyhyen aikavälin toimia. SDP taas puhuu ”tulevaisuusinvestoinneista”, joiden ajatellaan vahvistavan työllisyyttä ja kasvua pitkällä aikavälillä, mutta jotka vaativat juuri nyt enemmän rahaa julkisesta kassasta.

SDP painottaa siis erilaisia taloustieteellisiä oletuksia, mutta se ei vielä tee puolueen linjasta vastuutonta. Vartiaisen vakuuttavista argumenteista huolimatta ei näytä itsestään selvältä, että hänen esittämänsä talouspoliittinen linja olisi Suomelle ainoa kestävä vaihtoehto.

Mikäli talouspolitiikka halutaan pitää politiikan piirissä sanan perinteisessä merkityksessä, on vaihtoehtoisista linjoista keskusteltava asianmukaisesti julkisuudessa.

Mikäli talouspolitiikka halutaan pitää politiikan piirissä sanan perinteisessä merkityksessä, on vaihtoehtoisista linjoista keskusteltava asianmukaisesti julkisuudessa. Vartiainen edustaa tietynlaista taloustieteen valtavirtanäkemystä, joka on lähellä valtiovarainministeriön suosituksia. Taloustieteelliset näkemyksetkin kuitenkin sisältävät aina arvovalintoja, mikä tekee niistä potentiaalisesti kiistanalaisia ja poliittisia.

Suomen talouspoliittinen liikkumavara on joka tapauksessa myönnettävä rajalliseksi. Siksi tehokkainta olisi, jos vaihtoehtoisia toimintalinjoja pystyttäisiin edistämään vähintään Euroopan unionin tasolla. Esimerkiksi pääoman sääntelyä ja verotusta olisi kiristettävä monessa maassa samanaikaisesti, jotta yksittäiset uudistajat eivät kokisi sijoittajien vastareaktiota.

Suomi voisi kuitenkin mahdollisuuksiensa rajoissa pyrkiä toimimaan tässä edelläkävijänä, aivan kuten ilmastopolitiikassa. Tämä tulee olemaan seuraavan hallituksen suurimpia haasteita – etenkin, jos kansanrintamapohjalla pyritään ottamaan etäisyyttä kokoomuksen ja useimpien muiden Euroopan maiden nykylinjasta.

Ilkka Kärrylä on poliittisen historian väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa.

Julkaisu Voisiko Suomi olla edelläkävijä talouspolitiikassa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuoden 2019 Suomen eduskuntavaalien tulosta on syytä tarkastella ”Suomen mallin” kehitystä vasten. Sillä tarkoitetaan politiikan rakenteita ja kulttuuria, joilla päätökset tehdään. Suomen mallin synnyn taustalla on korporatiivinen kehitys, jota työmarkkinasuhteiden tutkimus on analysoinut.

Korporatismi on vahvistunut Suomessa EU:hun liittymispäätöksen jälkeen, kun taas muissa Pohjoismaissa työmarkkinasuhteet ja politiikka ovat eriytyneet toisistaan riippumattomiksi voimatekijöiksi.

Valtaelinten suhteiden muutos

Kansalaisten kannalta valtalähteiden keskinäiset suhteet ja toimivuus ovat suuri haaste, koska niissä kaikissa on ollut meneillään EU-jäsenyyskaudella 1995–2019 merkittävä murros – eri syistä tosin. Tämän hahmotuksen avaamiseksi on kerrattava Suomen EMU-ratkaisun suuri linja.

Hallitus ja työmarkkinajärjestöt sopivat – työnantajien toimiessa politiikan arkkitehteina – huomenlahjasta tuolloiselle pääministeri Paavo Lipposelle, että Suomen EU-aikakauden politiikan kotimainen rakenne perustuisi työmarkkinapolitiikalle ja budjettipolitiikalle. Rahapolitiikka annettiin uudelle Euroopan keskuspankille (EKP).

Perinteisten toimijoiden kuten eduskunnan, hallituksen ja tasavallan presidentin ohella erilaiset eturyhmät ovat olennainen tekijä politiikan prosesseissa. Politiikan pyöröovi-ilmiö ei ole vain henkilöliikkuvuutta, vaan etujen kilpailua ja vaihtoa valtaelimissä. On tärkeää huomata, että nämä eturyhmät toimivat sekä kansallisella että EU-tasolla.

Parlamentaarisen valmistelukoneiston olennainen osa on korporatiivinen järjestelmä, jolla on käytössään suuret taloudelliset voimavarat, tuhansia asiantuntijoita ja vahvasti verkottuneet vakiintuneet yhteisöt

Parlamentaarisen valmistelukoneiston olennainen osa on korporatiivinen järjestelmä, jolla on käytössään suuret taloudelliset voimavarat, tuhansia asiantuntijoita ja vahvasti verkottuneet vakiintuneet yhteisöt. Eräs EU:n perussopimuksessa määritellyistä komission tehtävistä on mahdollistaa työmarkkinaosapuolten välinen ”sosiaalidialogi”.

Tämä on prosessin merkittävin eturyhmiä ohjaava tekijä. Sen rinnalle ovat tulleet yritysten omat edunvalvontakoneistot ja niiden käyttämät vaikuttajaviestinnän toimistot tai vastaavat tahot, joita on alettu kutsua konsulttidemokratiaksi.

Kun eturyhmiä tarkastellaan, on otettava huomioon yritysten kasvava rooli maailman kehityksessä valtioiden rinnalla. Maailman sadan vuosibudjetiltaan suurimman taloudellisen vaikuttajan joukossa valtiot ovat vähemmistönä: yritykset edustavat globaalia taloudellista voimaa. Tämä heijastuu valtioiden sisäänkin, mistä Google, Apple, Facebook ja Amazon ovat esimerkkejä myös Suomessa.

Maailman sadan vuosibudjetiltaan suurimman taloudellisen vaikuttajan joukossa valtiot ovat vähemmistönä.

Valtaelinten suhteissa tapahtunut murros on osaltaan aiheuttanut sen, että poliittinen päätöksenteko on muuttunut jonkinlaiseksi etujen toriksi, jonka basaareissa on myytävänä eturyhmille erilaisia ratkaisuja. Torin järjestäjä on valtio, joka ei kuitenkaan pysty ratkaisemaan, minkälaista tuottoa se basaareilta haluaa. Samaan aikaan eturyhmien kokonaisuutta on entistä vaikeampi hahmottaa.

Korporatismin murros

Suomen poliittisen järjestelmän sisäänrakennettu ansaintalogiikka on ollut sotatalouden jälkeen (1939–1955) siirtyminen korporatiivisiin päätöksentekojärjestelmiin, joita olivat sotakorporatismin jälkeen liittokorporatismi (1956–1967), yhteiskuntakorporatismi (1968–1991) ja EU-korporatismi 1992–2007). Korporaatioiden yhteistyö toi leivän, kasvun ja hyvinvointiyhteiskunnan, josta tuli Suomessa turvallinen leiri.

EU-korporatismi alkoi rapautua vuonna 2007, kun Teknologiateollisuus otti Elinkeinoelämän keskusliitto EK:lta pois oikeuden allekirjoittaa yleissitovia työehtosopimuksia. Tämän päätöksen historiallisia ja yhteiskuntapoliittisia vaikutuksia ei työnantajaleirissä ole kenties ymmärretty, koska työnantajayhteisö ei ole pystynyt keskustelemaan aihealueesta avoimesti eikä kiihkottomasti.

Tämä johtunee siitä, että Suomen liittyminen EU:n jäseneksi vuonna 1995 avasi kotimarkkinat sisämarkkinakilpailulle ja siirsi erityisesti kauppapolitiikan ja rahapolitiikan pois Suomen hallituksen ja Suomen päätöksenteon välittömästä toimivallasta.

Kolmikantaisen sopimisen ongelmat Suomessa liittyvät siihen, että kolmikannan piirissä on ollut melkein kaikki sopiminen.

Kolmikantaisen sopimisen ongelmat Suomessa liittyvät siihen, että kolmikannan piirissä on ollut melkein kaikki sopiminen. Se on osa kansallista selviytymistarinaa, joka ei enää toimi 2020-luvun yhteiskunnallisessa todellisuudessa.

EU-korporatismi on ollut siirtymäkauden järjestelmä, mutta se taisi olla jo syntyessään vanhentunut puolustusmekanismi korporatiiviselle politiikalle. Sen ongelmia ovat jäykähköt työmarkkinasuhteet ja kilpailuasetelma kotimarkkinoiden, sisämarkkinoiden ja vientiponnistusten välillä.

Kolmikantaisen systeemin toiminta-ajatus ennen EU:ta oli hallita rahapolitiikkaa (rahan arvon määräytyminen Suomen Pankin johdolla), työmarkkinapolitiikkaa (inflaation hillitsemiseksi sekä vientiponnistusten ja länsi-integraation toteuttamiseksi) sekä budjettipolitiikkaa, joka oli edellä mainitun basaaritaloudeksi muodostuneen torin ajatus synnyttää hallitulle kasvulle sosiaaliset, taloudelliset ja poliittiset edellytyk

Korporatiivisen poliittisen voiman heikentyminen Suomen politiikassa on antanut mahdollisuuden lyhyen aikavälin saalistajille rikastua omistuksiin liittyvien murrosten seurauksena. Toisaalta se on merkinnyt poikkeamaa Lipposen hallitusten linjauksista, kun päätöksenteon tärkeimmiksi työvälineiksi otettiin työmarkkinapolitiikka ja finanssipolitiikka. Näiden ”kivijalkojen” hylkäämisestä on kysymys, eikä sitä kenties tiedosteta riittävän laajasti.

Kolmikannan todellisten osapuolten identifioimisella on merkitystä

Kuten totean väitöskirjassani, Ralf Dahrendorfin sääntelyteoria asettaa sääntelylle tietyt edellytykset. Oli voitava tunnistaa eturyhmien konfliktit eli se, mistä on kysymys ja ketkä olivat aidot osapuolet. Sääntelyn perustana oli osapuolten keskinäissuhteet eli se, että osapuolet kunnioittivat toisiaan ja tunnustivat toisensa osapuolina.

Valtiovallasta oli konflikteissa kolmanneksi osapuoleksi, joka pystyi tarjoamaan sosiaalidialogissa osapuolille hyviä palveluksia eli ”sosialisoimaan ratkaisut”. Tätä osapuolet aktiivisesti hyödynsivät ja siitä sosiaalidialogi ammensi voimansa. Konfliktien yksityistämiseksi kutsuttiin sitä, ettei valtion hyviä palveluksia ollut tarjolla – monista eri syistä.

Sosiaalidialogi on ollut monin verroin halvempaa ja parempaa kuin kalliit työmarkkinasodat tai jopa vallankumoukset ja muut väkivaltaiset konfliktit.

Sosiaalidialogi on tullut veronmaksajille ja työnantajille kalliiksi, mutta se on ollut monin verroin halvempaa ja parempaa kuin kalliit työmarkkinasodat tai jopa vallankumoukset ja muut väkivaltaiset konfliktit. Itse asiassa dahrendorfilainen vuoropuhelu kukisti kommunismin Euroopassa ja loi pohjan kylmän sodan jälkeiselle talouskasvulle Euroopassa.

Dahrendorfin teorian valossa Suomen kolmikantaista sopimista voidaan tarkastella neljällä muuttujalla, joita ovat yrittäjyys, omistajuus, elinkeinojen edistäminen ja työmarkkinasuhteet. Nämä neljä teemaa ovat kaikki politiikan osa-alueita, jotka ovat kolmikantaisen sopimisen piirissä tai ulottuvilla Suomen poliittisessa järjestelmässä.

Omistajuussuhteet ja yrittäjät

Koska Suomessa valtiovalta on Euroopan skaalassa suuri omistaja, valtion omistajaohjauspolitiikka on hyvin merkittävä yhteiskunnallinen instrumentti. Edellä mainittuja neljää teemaa on tarkasteltava eturyhmien organisoitumisen, hallituksen poliittisen valmistelun ja sisämarkkinakehityksen valossa.

Yrittäjät ovat järjestäytyneet useisiin kilpaileviin organisaatioihin – Suomen Yrittäjiin, Perheyritysten liittoon ja Etelärannan päämajassa sijaitseviin toimialaliittoihin. Eräät elinkeinonharjoittajat ovat vielä järjestäytyneet ammattiliittoihin.

Valtion omistajaohjauspolitiikka on Suomessa hyvin merkittävä yhteiskunnallinen instrumentti.

On tärkeää hahmottaa, mistä tässä puhutaan. Yrittäjyyden edunvalvonnassa on monta kokkia, mutta raskaan sarjan järjestöt, siis suurten yritysten painottama edunvalvonta, pitävät yrittäjyyttä symbolisesti tärkeänä mutteivät omia ensisijaisia etujaan ylittävänä. Niinpä yrittäjyys on yritysten välisessä kilpailussa ja edunvalvonnassa aina toissijainen teema.

Omistajat ja omistajuus ovat kasvattaneet yhteiskunnallista merkitystään monesta eri syystä. Ensinnäkin ulkomaalaisomistus on muuttanut edunvalvonnan luonnetta, koska kotimainen omistajakunta on saanut rinnalleen toisen, sisämarkkinanäkökulmaa ja kilpailua korostavan ulkomaisen omistajakunnan.

Toiseksi julkinen omistus – sekä valtion omistus että listattujen yritysten lukumäärä ja suuri koko – korostavat instituutioiden merkitystä omistajapolitiikassa. Suomeen on syntynyt valtion omistajaohjauksen, työeläkeyhtiöiden ja säätiöiden hiljainen kolmiliitto. Se toimii tarvittaessa ja on ”suomalaisen omistajuuden” – mitä sillä kulloinkin tarkoitetaan – tärkein puolustusmekanismi. EU:n tasolla ulkomaalaissomisteiset yritykset tarjoavat kuitenkin edunvalvonnassaan toisia ratkaisuja kuin suomalaiset.

Elinkeinojen kilpailu

Elinkeinojen edistäminen liittyy siihen, mitä elinkeinoja ja minkälaista säätelyä Suomessa edistetään. Kysymys on sisämarkkinoiden kansallisista tulkinnoista, missä esimerkiksi julkisen omistuksen suuri osuus voi vaikuttaa halukkuuteen soveltaa energia- ja ympäristöratkaisuissa kotimaisia linjauksia.

Elinkeinopolitiikan linjat määräytyvät yhä enemmän yritysten välisen kilpailun perusteella.

Elinkeino- ja sääntelypolitiikka ovatkin yritysten kannalta äärimmäisen merkittäviä politiikkasektoreita, koska politiikalla annetaan suosituimmuusasema valikoiduille palveluille, tuotteille ja toimintatavoille. Sähköntuotanto, metsäpolitiikka, tietoliikennekysymykset, logistiikka- ja liikenneratkaisut sekä julkisten elinkeinopalvelujen tuotanto ovat näistä esimerkkejä.

Elinkeinopolitiikan linjat määräytyvät yhä enemmän yritysten välisen kilpailun perusteella, missä ne kilpailevat omistajuuden areenan lisäksi poliittisella areenalla, työmarkkinoilla, mediassa ja tietenkin edunvalvontajärjestöissä. Siksi kansallisen ratkaisun löytämiseksi elinkeinoelämän toimialajärjestöillä on ollut merkitystä suurten linjojen etsimisessä ja löytämisessä. Työnantaja- mutta myös työntekijäleiri kohtaavat tulevaisuudessa yhä suuremman keskinäisen kilpailun.

Työnantajat irtaantuvat keskitetystä sopimismallista

Teknologiateollisuuden irtautuminen vuonna 2007 keskitetystä ratkaisusta käynnisti EK:n sisäisen ja EU-korporatiivisen systeemin ohjauskyvyn rapautumisen.

Raamisopimus vuonna 2011, työllisyys- ja kasvusopimus vuonna 2013 ja kilpailukykysopimus vuonna 2015 olivat ontuvia kolmikantaisia ratkaisuja, jotka kaikki heijastivat työnantajien eriytyneitä taloudellisia ja yhteiskunnallisia intressejä.

Olennaista kapenevalle kolmikantaiselle sopimiselle on ollut se, että yhä suppeampi eturyhmien edustus on mukana sen valmistelussa ja päätöksenteossa. Kun ennen EU-jäsenyyttä eturyhmien osallistuminen oli suurta ja lähes tulkoon täydellistä, nykyisin kolmikannan legitimiteetti on heikentynyt.

Jos kolmikantaa halutaan uudistaa, on sen perusideaa tarkistettava ja tarjottava sopimiseen osallistumista myös muissa kuin työmarkkinakysymyksissä. Edellä kuvattu analyysi osoittaa, että omistajien kesken tarvitaan aivan oma vuoropuhelu, joka käytännössä korvaa osan työmarkkinasovun poliittisista yhteistyökuvioista valtiovallan kanssa.

Aivan oma lukunsa on, miten ulkomaalaiset omistajat integroidaan omistajavuoropuheluun. Tämän lisäksi on löydettävä elinkeinopolitiikassa ratkaisuja, joissa kilpailulle annetaan aikaisempaa suurempi rooli.

Tarvitaan siis ainakin kaksi kolmikantaista vuoropuhelua sosiaalidialogin rinnalle, jotta kolmikantayhteistyö ei olisi vain työnantajien ja työntekijöiden erikoisoikeus. Tässä on myös yrittäjien uusi mahdollisuus.

Kolmikantasopimista on uudistettava

Suomessa työnantajat ja työntekijät ovat linnoittautuneet eri leireihin, mikä näkyy myös vaalikampanjoinnissa. Työntekijäjärjestöt panostivat eduskuntavaaleissa omiensa tukemiseen aikaisempaa enemmän ja ”fiksummin”. Palvelualojen ammattiliitto PAM ja Julkisten Alojen Liitto JHL olivat hyvin aktiivisia vaalikampanjoinnissa.

Myös Teollisuusliitto oli liikkeellä kampanjamielessä samoin kuin SAK. Teollisuusliitot harjoittivat vielä yhteistyötä työnantajien vientiliittojen kanssa kampanjoimalla maakunnissa. Liitot loivat haluamilleen ehdokkaille puhujalavoja, julkisuutta ja uskottavuutta. Olennaista tässä on ”epäsuora” vaikuttaminen, jota ei tarvitse raportoida viranomaisille vaaliavustuksina.

Työmarkkinaosapuolet ovat EU-korporatismissa osoittaneet olevansa liian erimielisiä omistamisesta ja elinkeinojen kilpailusta.

Vuosien 1968–1970 ja 1995–1999 korporatiivisille ratkaisuille ominaista oli vahva poliittinen yhteistyö, valtiovallan ja eturyhmien laaja yhteisymmärrys kansallisen politiikan sisällöstä sekä taloudelliset kannustimet tai pakko. Mikään näistä edellytyksistä ei nyt näytä nousevan esille – ei eturyhmissä eikä politiikassa.

EU-jäsenyyden ajalta kokemukset osoittavat, että taloudellisilla eturyhmillä on ollut suuri vaikutus kansakunnan merkittävissä ratkaisuissa. Kun työmarkkinasuhteissa ei ole yhteistä säveltä, ei myöskään politiikassa ole riittävää yhteisymmärrystä.

Avainkysymys on kolmikantasopimisen laajuus. Kolmikanta on ollut suomalaisittain menestys pitkällä aikavälillä: se loi poliittisen kommunismin patoamisella yhteistyöpohjan, josta Suomi voitiin viedä läntisen integraation piiriin, sekä loi vakaat olot talouskasvulle ja mahdollisuuden liittyä Euroopan talous- ja valuuttaunioniin.

Työmarkkinaosapuolet ovat kuitenkin EU-korporatismissa osoittaneet olevansa liian erimielisiä omistamisesta ja elinkeinojen kilpailusta. Ne kaikki heijastavat uusia tarpeita määritellä kansallinen – suomalainen – yhteinen näkemys.

Voidaanko kolmikantaista sopimista laajentaa ja samalla eriyttää nykyisten osapuolten ulkopuolelle?

Kysymys tulevaisuudessa onkin siitä, voidaanko kolmikantaista sopimista laajentaa ja samalla eriyttää nykyisten osapuolten ulkopuolelle. Olisiko mahdollista, että omistajat joutuisivat ottamaan vastuuta aikaisempaa enemmän talouspolitiikasta ja heitä kuultaisiin toimivan johdon lisäksi?

Sama koskee yrittäjiä, jotka yleisesti omistavat vähemmän kuin kuvitellaan. Voisivatko yrittäjät olla jatkossa mukana kolmikantaisessa sopimisessa? Ja kuuluuko elinkeinojen kilpailun säätely kolmikantaisen sopimisen piiriin – työmarkkinaosapuolille?

Nyt tämä toimivalta tulee eräänlaisena bonuksena, kun työmarkkinaosapuolet voivat miehittää hallitusyhteistyön puitteissa erilaisia valmistelevia työryhmiä, joiden tuottama informaatio ja mahdolliset ehdotukset tuovat sisäpiiriläisille kilpailuetua.

Olisi myös virhe odottaa, että työnantajien intressit ovat yhtenäiset. Metsäteollisuus, Kaupan Liitto ja Teknologiateollisuus toimivat hyvin erilaisilla talouden sektoreilla. Metsäteollisuus erosi EK:sta vuonna 2016. Kokonaiskuvaa eturyhmistä on entistä vaikeampi muodostaa.

Poliittinen haaste

Hallituskoalitiot ovat useiden eturyhmien ristipaineessa. Hallitus ja erityisesti eduskunta tarvitsevat läpinäkyvyysrekisterin voidakseen identifioida asioihin vaikuttavat tahot EU:n ja Suomen päätöksenteossa.  Hallituskoalitioiden erilaisten talouspolitiikkojen suurin uhkatekijä on ”jakopolitiikaksi” kutsuttu julkinen velkaantuminen, joka saattaa olla poliittisesti heikkojen enemmistöhallitusten seuraus.

Kun puoluekannatukset ovat matalalla tasolla, poliittiselta areenalta löytyy vähemmän vahvoja tahtotiloja ja voimaa kuin kenties eturyhmien suunnalta.

Jää nähtäväksi, kykeneekö Antti Rinteen ”punavihreä arvoryhmä” (SDP, vihreät ja vasemmistoliitto) operoimaan onnistuneesti muun muassa kokoomuksen ja keskustan muodostaman ”porvarillisten puolueiden ryhmän” kanssa.  Jälkimmäisen arvot ovat enemmän hajallaan kuin punavihreiden – on esimerkiksi vaikeaa arvioida, ovatko perussuomalaiset osa porvarillista perheryhmittymää.

Koska puolueiden väliset voimasuhteet ovat kapeissa marginaaleissa, koalitiot saavat uutta painoa. Yleisesti on arvioitu, että hallituksen muodostaminen näillä voimasuhteilla on erittäin haastavaa.

Kun puoluekannatukset ovat matalalla tasolla, poliittiselta areenalta löytyy vähemmän vahvoja tahtotiloja ja voimaa kuin kenties eturyhmien suunnalta. Tämä asettaa poliittiselle johtajuudelle uusia laatuvaatimuksia.

Poliittinen systeemi tarvitsee remonttia, jotta sopiminen, yhteistyö ja yhteisten tahtotilojen kirkastaminen on mahdollista. Politiikassa haetaan nyt uutta johtajuutta, jonka vahvuus on kyky sopia.

VTT Anders Blom on työelämäprofessori Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu Suomen malli murroksessa – edunvalvonnan ja korporatismin uudet kuviot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eduskuntapuolueet julkistivat vastauksensa hallitustunnustelija Juha Sipilälle (kesk.) juuri ennen vappua. Suurimman kohun sai aikaan perussuomalaisten eduskuntaryhmä, jonka vastaukset eivät keskustaa tyydyttäneet. Sipilän ja puoluesihteeri Timo Laanisen kommenteista pystyi päättelemään, että varsinkin maahanmuuttopolitiikkaa käsittelevät vastaukset olivat muuta kuin aiemmissa keskusteluissa oli sovittu.

Sipilän 15 kysymyksen listalla oli myös yksi ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa käsittelevä kysymys: ”Mitkä ovat mielestänne Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä kansainvälisen yhteistyön keskeiset linjaukset?” EU-politiikkaa käsiteltiin omassa kysymyksessä, mutta tässä keskityn analysoimaan puolueiden vastauksia edellä mainittuun kuudenteen kysymykseen.

Puolustuspolitiikka keskiössä

Puolueiden vaaliohjelmien perusteella oli odotettavissa sekä varsin perinteisiä lausuntoja Suomen kansainvälispoliittisesta asemasta että turvallisuuspolitiikan perinteisen, puolustuspolitiikkaa korostavien linjauksien esittämistä. Puolueet pysyivät linjauksissaan hyvin uskollisina vaaliohjelmilleen.

Suomen keskeisiä ulko- ja turvallisuuspolitiikan haasteita ja näkymiä eriteltiin jokaisessa vastauksessa. Mikäli vastaukset leikattaisiin irti alkuperäisestä yhteydestä, olisi varsin vaikea yhdistää niitä oikeaan puolueeseen.

Keskusta, perussuomalaiset, SDP, vihreät ja vasemmistoliitto linjasivat sotilaallisen liittoutumattomuuden Suomen turvallisuuspolitiikan ytimeksi.

Perussuomalaisilla liittoutumattomuus muodostaa yhden kivijalan asevelvollisuuden ja koko maan puolustuksen kanssa. Keskustan kolmijalassa liittoutumattomuus on yhdessä hyvien naapurisuhteiden ja kansainvälisen yhteistyön kanssa. Vasemmistoliitto korostaa liittoutumattomuuden ja kansainvälisen rauhanvälittämisen yhteyttä.

SDP:n on vastauksissaan vaikea hahmottaa liittoutumattomuuden käsitettä. Ensin Suomi on ”sotilasliittoon kuulumaton Euroopan unionin jäsenvaltio”, myöhemmin Suomen tärkeänä yhteistyön muotona nähdään ”Pohjolan kahden liittoutumattoman maan” yhteistyö. Perinteisesti Nato-kumppanuuden ja kansainvälisen verkostoitumisen aikana liittoutumattomuuden käsitettä on korvattu kompleksisemmalla ilmaisulla, jota SDP ensin käyttää.

Muut puolueet eivät nosta sotilaallista liittoutumattomuutta esille. Kokoomus kirjaa vaaliohjelmansa tavoin haluavansa pitää Nato-jäsenyyttä ”todellisena turvallisuuspoliittisena vaihtoehtona”, mikä tarkoittaa, että ”hallituksen on ylläpidettävä Suomen mahdollisuutta hakea Nato-jäsenyyttä”.

Kokoomus rakentaa näin ollen aktiivista Nato-optiota, jonka sisällöllinen toteuttaminen on vaikea hahmottaa. Puolue kannattaa Nato-selvitystä, mutta muutoin ylläpitäminen ei hahmotu kuin Nato-jäsenyydestä kielteisesti linjaavan kirjauksen jättämisenä pois uudesta hallitusohjelmasta.

RKP korosti vaaliohjelmassaan Suomen EU-yhteyttä. Nyt RKP linjaa Suomen puolustuspolitiikan perusteita kansainvälisen yhteistyön ja maanpuolustuksen kautta, muttei korosta muiden puolueiden tavoin liittoutumattomuutta. RKP:n mukaan ”Suomen ei tule sulkea pois turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja keinovalikoimastaan”, mitä voi pitää kädenojennuksena sotilaallisen liittoutumisen suuntaan.

Kristillisdemokraatit eivät hekään korosta liittoutumattomuutta, eikä se esiinny heidän pitkässä ulkopolitiikan perusteiden listassaan. Puolustuspolitiikan perusteet liittyvät nekin puolustusvoimien riittäviin resursseihin ja asevelvollisuuteen. Nato-kumppanuus riittää silti linjausten perusteella kristillisdemokraateille myös tulevalla vaalikaudella.

Vaalikampanjan aikana puhuttanut Nato-selvitys täytyy tehdä vain kokoomuksen mukaan. Vihreät ja perussuomalaiset pitävät sen tekemistä mahdollisena, muut eivät ota kantaa. Keskustan mukaan Suomen Nato-jäsenyys ei tulevan vaalikauden aikana ole ajankohtaista, mutta puolue kuitenkin pitää tärkeänä pitää yllä mahdollisuutta siihen. Tällaiset kirjaukset puolueiden linjauksissa ovat sisällöttömiä. Mikäli jäsenyys ei puolueen mielestä ole ajankohtainen, on vaikea ymmärtää, miksi ”Nato-option” kaltainen kirjaus on tarpeen? Vastaus on näin sisällöllisesti ristiriitainen, koska jäsenyyden tarpeettomuutta ei voi korostaa yhdessä epämääräisen ”option” kanssa. Hallitusohjelman avoin kirjaus on linjassa vain jälkimmäisen näkemyksen kanssa.

Paljon periaatteita, vähän konkreettisia esityksiä

Valtaosasta eduskuntapuolueiden vastauksia puuttuu konkretia. Osin vastaukset on leikattu ja liimattu vaaliohjelmista, jotka olivat luonteeltaan hyvin ympäripyöreitä ja yleisen tason esityksiä.

Pienimmän panostuksen vastaukseen on antanut vaalitappion kärsinyt vasemmistoliitto, joka on tiivistänyt vastauksen viiteen virkkeeseen. Siihen mahtuu yleisen tason linjaukset muun muassa pohjoismaisesta yhteistyöstä, YK:ssa vaikuttamisesta ja kehitysyhteistyöstä.

Kuvaavaa epämääräiselle vastaukselle on linjaus, että ”kyberturvallisuutta kehitettäessä ei saa loukata ihmisten demokraattisia oikeuksia”. Vastaus ei kerro yhtään mitään siitä, miten tärkeäksi vasemmistoliitto kyberturvallisuuden hahmottaa ja kuinka sitä tulisi kehittää.

Edellä mainittu esimerkki ei ole ainoa ja samanlaisia yleisen tason toteamuksia löytyy kaikista vastauksista. Sakari Nieminen ja Matti Wiberg (2015) ovat todenneet, ettei puolueiden 2000-luvun periaateohjelmista juuri löydy konkreettisia operationalisointeja, joilla puolueet esittäisivät keinoja arvojensa ja periaatteidensa käytännön toteuttamiseksi.

On valitettavaa, että strategisen hallitusohjelman kirjoittamiseen valmistautuvat puolueet eivät näe tarpeelliseksi edes vaalien jälkeen esittää merkittäviä konkreettisia keinoja. Suomen ja koko Euroopan ulko- ja turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö on viimeisten vuosien aikana muuttunut epävakaaksi.

Arabikevät, Syyrian sisällissota, Ukrainan kriisi ja Välimeren siirtolaiskatastrofit osoittavat, kuinka paljon tarvetta laaja-alaiselle ulko- ja turvallisuuspolitiikalle on. Näistä Itä-Ukrainan sota on selvästi kaventanut keskustelua turvallisuuspolitiikasta, mikä näkyy vastauksissa puolustuspolitiikan korostamisena.

Suomi kokoistaan suurempi globaali toimija?

Globaalien haasteiden hallintaa on nostettu mukaan enemmän kuin vaaliohjelmissa, mutta konkreettiset toimet ovat vähissä. SDP esimerkiksi runoilee pitkän listan ilmastonmuutoksesta ja kestävästä kehityksestä, mutta esittää vähän kansallisia toimia globaalien ongelmien ratkaisemiseksi. Asevalvonnan, aseidenriisunnan, kriisinhallinnan ja kehitysyhteistyön saralla toimiminen ovat konkreettisemmat hahmotukset Suomen toimista.

Vaaliohjelmassaan ulko- ja turvallisuuspolitiikan sivuuttanut vihreät nostaa profiiliaan vastauksissaan. Puolue korostaa Suomen kansainvälistä roolia osana EU:ta ja nostaa YK:n piirissä tehtävän työn merkittäväksi. Kehitysyhteistyövaroista on linjaus päästä YK:n tavoitteeseen (0,7 % BKT:sta) vuoteen 2019 mennessä ja esimerkiksi Arktisen alueen suhteen linjataan, ettei Suomi kannata merenalaisten fossiilisten raaka-aineiden hyödyntämistä.

Kristillisdemokraattien vastauksissa näkyy sisäministeri Päivi Räsäsen kädenjälki. Poliisi ja rajavartiolaitos nostetaan puolustusvoimien rinnalle keskeisiksi turvallisuusorganisaatioiksi ja puolue korostaa sisäisen turvallisuuden merkitystä. Toisaalta puolue ei etene rahoituksen turvaamista konkreettisempiin tavoitteisiin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

Kokoomus linkittää ulko- ja turvallisuuspolitiikan myös kauppapolitiikkaan nostamalla yhdeksi tavoitteeksi Team Finland -verkoston kehittämisen. Puolue esittää vapaakaupan kehittämistä ja yritysten kansainvälistymisen tukemista sekä varojen suuntaamista taloudellisten näkymien mukaisesti. Muutoin myös heidän kirjauksensa jäävät yleisen tason tavoitteellistamiseksi. Keskustalla on osin samantapaisia painotuksia, sillä he lisäisivät yksityisen sektorin toimeliaisuutta kehitysyhteistyössä.

Ei kynnyskysymyksiksi

Vaaleista ei tullut Nato-vaaleja, vaikka näin tulkittiin sekä Venäjällä että muussa kansainvälisessä mediassa. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu jäi pintavaahdon tasolle. Viimeisellä viikolla kinattiin lähinnä ”prosessista” tai keskustelusta itsessään.

Vastausten perusteella ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ei kynnyskysymyksiä hallitusyhteistyölle tule. Vasemmistoliitto on poistanut jyrkimmät Nato-kantansa, ja puolustusmäärärahoistakin löytynee tarpeen vaatiessa sopu.

Liittoutumattomuudesta on vahvanoloinen konsensus, eikä negatiivista kirjausta hallitusohjelmaan ole tulossa, vaikka keskustan itse vastauksessaan horjuukin. Näin myös kokoomuksella ja RKP:llä on hallitustie auki. Selvitys tulevalla vaalikaudella tehdään turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa, ja Nato on osa sitä.

Puolueiden vastausten periaate-tason argumentointi ei lupaa selviä kirjauksia strategiseen hallitusohjelmaan. Luvassa lienee ylätason linjauksia, perusteiden säilyvyyttä ja läpi vaalikauden kestävää keskustelua.

Lähteet

Nieminen, Sakari & Wiberg, Matti (2015). ”Periaatteessa kyllä, hieman käytännössäkin: periaateohjelma-analyysi.” Politiikka 1/2015, s. 54-63.

Puolueiden vastaukset

Keskusta
Kokoomus
Kristillisdemokraatit
Perussuomalaiset
RKP
SDP
Vasemmistoliitto
Vihreät

Artikkelikuva: jorono / Pixabay

Julkaisu Puolustusmäärärahoille kyllä, Natolle ei ehkä ja liittoutumattomuus jatkoon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.