Kirjoitus esittelee vastikään julkaistun teoksemme The Figure of the Politician in Modern and Contemporary Europe teemoja lähinnä kahden siihen kirjoittamani luvun perusteella. Verrattuna Pasi Ihalaisen historioitsijan näkökulmaan näkökulmani painottaa poliittista teoriaa ja retoriikkaa.

Aluksi esittelen kahta vastakkaista tapaa käyttää puhetta politiikasta leimakirveenä sekä vastineeksi näille Max Weberin tilapäispoliitikon käsitteellä. Kirjassa esittelen neljä historiallisesti peräkkäistä poliitikon tyyppiä, joihin viitataan käsittelemissäni parlamenttien puheissa. Teoksen loppuluvussa käsittelen sitä, kuinka myös kukin kirjassa esitelty nojaa tiettyyn politisoivaan, pelivaraa avaavaan käänteeseen, momentumiin.

Poliitikko – venyvä käsite

Poliitikko-sanaa on pitkään käytetty leimakirveenä, jonka kielteinen arvoväritys otetaan itsestään selvänä. Tällä puhetavalla on pitkä historia. Paradoksaalisesti edustuslaitosten demokratisoituminen 1800-luvun jälkipuoliskolta alkaen on vahvistanut tätä kielenkäyttöä. Kirjamme keskeinen idea on analysoida, sitä mitä aikaiset, myöhemmät tutkijat ja itse toimijat ovat sanoneet poliitikoista.

Toisin sanoen ‘poliitikon’ figuurin, arvoväritystä voi muuntaa retorisin keinoin. Quentin Skinner on aktivoinut käsitteiden historian normatiivisen ulottuvuuden. Keskeinen merkitys tässä suhteessa on kreikankielisellä paradiastole-figuurilla, joka mahdollistaa käsitteiden hyveiden kiistämisen, paheiden esittämisen harmittomina tai niiden neutralisoinnin.

Tämä käsite sopii mainiosti juuri poliitikkoon, josta puhutaan usein tavalla, joka tyrkyttää sanan negatiivista väritystä. Näin tehdään sekä figuurin merkitysalaa laajentamalla että sitä supistamalla.

Esimerkiksi iltapäivälehtien otsikoissa pahoina ”poliitikkoina” esitetään paikallisia valtuutettuja, puolueiden järjestöaktiiveja tai totalitaaristen maiden hallitusten ja puolueiden johtajia. Näin poliitikkopuheen merkitysalaa laajennetaan siten, että pilkka saadaan näyttämään kohdistuvan myös heihin, joille poliittinen toiminta on intensiivistä ja päätoimista, kuten parlamenttien jäseniin edustuksellisissa demokratioissa.

Etenkin aktivistit ovat löytäneet kuitenkin uutta pelivaraa sekä teemoista että epäsovinnaisista käytännöistä ja muuttuneet poliitikoiksi oppiessaan käyttämään parlamentaarisen politiikkatyylin erityisiä pelivaroja.

Yhtä tavallista on päinvastainen retoriikka. Henkilöitä pyritään pelastamaan poliitikon leimalta, samalla kun ”poliitikosta” tehdään ”tavallisen kansalaisen” vastakäsite. Kirjassamme on käsitelty sekä etuihin ja asiantuntemukseen vetoavia ryhmiä että 1960-luvulta lähtien esiin nousseita aktivisteja. Tällaiset antipoliitikko-poliitikot sekä vastustavat poliitikkoja että pyrkivät vakuuttamaan yleisönsä, että he ovat kuitenkin parempia poliitikkoja ”varsinaiset” poliitikot.

Etenkin aktivistit ovat löytäneet kuitenkin uutta pelivaraa sekä teemoista että epäsovinnaisista käytännöistä ja muuttuneet poliitikoiksi oppiessaan käyttämään parlamentaarisen politiikkatyylin erityisiä pelivaroja.

Max Weberin mukaan ”me kaikki” olemme tilapäispoliitikkoja (Gelegenheitspolitiker) silloin kun äänestämme tai ilmaisemme kantamme ”poliittisissa” yhteyksissä. Tänä päivänä esimerkiksi se, mitä syömme tai miten matkustamme, ymmärretään poliittiseksi valinnaksi ja myös maahan muuttaneet ilman äänioikeutta ja kansalaisuutta voivat toimia poliittisesti eri tavoin. Kun poliittiset valinnat ovat läsnä omassa elämässämme, suomen kielen ‘kansalainen’-ilmaus voitaisiinkin korvata tilapäispoliitikolla.

Politiikan käsitteen merkityksen laajentamisen rinnalla voi puhua sen syventämisestä, politiikan typologiani mukaisesti pelivaran eli kontingenssin avaamisesta politisointina sekä politikointina sielläkin, missä pelivaraa ei näytä olevan.Esimerkiksi velkajarrun oloissa poliittista mielikuvitusta voi käyttää löytämään teemoja tai menettelyjä, jossa aiemmin ei ole nähty mitään pelattavaa.

Politiikan ”syvyyttä” voi arvioida poliittisesti toimintaan käytetyllä ajalla, politiikalle omistautumisen intensiivisyydellä, mutta politiikan eri pelityyleihin sisältyy eriasteisia resursseissa poliitikoille.

Poliitikot toimijoina – neljä historiallista tyyppiä

Teoksessa esitän neljä retorista toposta poliitikoista. Topos viittaa puhetapoihin välineinä analysoida ja jäsentää puhetta poliitikoista, mitä aikalaiset, tutkijat tai he itse sanovat. Kaikki nämä topokset ovat edelleen käytössä suomalaisessa politiikkapuheessa.

Ensimmäinen topos viittaa politiikan taitoulottuvuuteen, joka uuden ajan alussa tuli eri kieliin. Se antaa poliitikoille henkilöinä tyypillisiä ominaisuuksia: he ovat viekkaita ja ovelia, kokeneita ja taitavia tai ”sukkelia ja kavalia”, kuten 1800-luvun suomalaisissa sanakirjoissa. Politiikka oli tuolloin siis tiedon- tai taidonala, ja ”poliitikko” viittasi hallitsijain neuvonantajiin, hovimiehiin, säätyedustajiin ja muihin kirjoittajiin, jotka harrastivat ”kannunvalantaa” poliittisista kysymyksistä, mutta ajatusta politiikasta toimintana ei vielä tunnettu.

Mutta myös toimintakäsitteen horisontissa eri eurooppalaisten maiden parlamenttipuheissa ja viitataan poliitikkoon ikään kuin ominaisuustyyppinä. Edelleen on tavallista sanoa, että henkilö ”kiero kuin poliitikko” Esimerkiksi toimittaja Suvi Turtiainen on huomauttanut, että liittokansleri Friedrich Merz käytti ”poliitikkomaista kiertoilmausta”.

Edustuksen demokratisoitumisen myötä 1800-luvulla yleistyi kielenkäyttö kutsua kaikkia parlamenttiin valittuja edustajia poliitikoiksi.

Poliitikon käsite muuttui tiedon- tai taidonalasta toiminnaksi ensin Englannissa 1700-luvulla, kuten olen esittänyt politiikan käsitteen historiaa koskevissa tutkimuksissani. William Selingerin teoksen Parliamentarism: From Burke to Weber mukaan ”mainion vallankumouksen” (1688–89) jälkeen hallitsija menetti valtansa neuvonantajilleen, mitä ilmensi uusi käytäntö valita ministerit parlamentin jäsenistä. Näitä eturivin parlamentin jäseniä alettiin kutsua poliitikoiksi, ja pian he itsekin omaksuivat tämän puhetavan.

Hallituksen vastuu parlamentille vahvisti ajatusta ymmärtää politiikka pelivaraa sisältäväksi toiminnaksi. Kamppailuissa parlamentin vallan vahvistamiseksi oli Englannissa muodostunut muitakin käytäntöjä, joita olen käsitellyt Parliamentary Thinking -teoksessani. Näitä olivat jäsenten vapaus riippumattomuutena, menettelytapa, jossa esityslistan kysymyksiä käsiteltiin useista näkökulmista täysistunnoissa ja valiokunnissa sekä parlamentaarinen debatti esitysten ja muutosesitysten vahvuuksista ja heikkouksista.

Edustuksen demokratisoitumisen myötä 1800-luvulla yleistyi kielenkäyttö kutsua kaikkia parlamenttiin valittuja edustajia poliitikoiksi. Ajatus kaikista parlamentin jäsenistä poliitikkoina ei lyönyt läpi Ranskassa, vaan politicien on säilynyt haukkumasanana, vaikka ranskankielisessä Sveitsissä parlamentaarikot käyttävät sitä itsestään.

Puoluepoliitikko ja päätoiminen parlamentaarikko

Kolmas topos siirtää poliitikon figuurin painopisteen parlamenteista puolueisiin. Andrew Jacksonin presidenttikaudella USA:ssa 1830-luvulla käynnistyi the spoils system, virkojen valinta vaaleilla tai vaalivoittajien antamalla nimityksellä. James Bryce siteeraa The American Commonwealth -teoksessaan yhdysvaltalaista näkemystä politiikasta ”vaalien ja nimitysten voittamisena”.

Toisin kuin Euroopassa, USA:ssa politician viittasi puoluejohtajien lisäksi, kampanja-aktivisteihin, palkattuja toimitsijoihin ja jäsenkirjavirkailijoihin. Toisin kuin parlamentaarikot, valtaosa näistä poliitikoista eivät olleet itsenäisiä poliittisia toimijoita vaan osa puoluekoneistoa. Edelleen on tavallista samastaa poliittinen puolueelliseen, sanoa että puolueeseen liittyvä ”menee mukaan politiikkaan” ja eroava lähtee ”pois politiikasta”.

Neljäs poliitikon kerrostuma on täysipäiväinen ammattiparlamentaarikko. Max Weber pelkäsi puoluetoimitsijain syrjäyttävän parlamentaarikot poliittisista johtoasemista. Näin ei ole käynyt, vaan parlamentaarikkoja on vahvistanut parlamentin esityslistan pidentyminen ja kiristynyt kamppailu valituksi tulemisesta, kuten Jens Borchert esittää vuonna 2003 teoksessaan Die Professionalisierung der Politik. Brittiläinen käytäntö valita ministerit parlamentin jäsenistä on säilyttänyt asemansa tai vahvistunut: myös Petteri Orpon hallituksen kaikki ministerit ovat eduskunnan jäseniä.

Edelleen on tavallista samastaa poliittinen puolueelliseen, sanoa että puolueeseen liittyvä ”menee mukaan politiikkaan” ja eroava lähtee ”pois politiikasta”.

Weberin mukaan ainoastaan ammattimaisille parlamentaarikoille, jotka osaavat tarkastella kysymyksiä vastakkaisista näkökulmista on mahdollista tehokkaasti kiistää virkailijain ja asiantuntijain tiedollinen ylivalta. Tässä suhteessa valiokunnnilla on ensisijainen merkitys.

Päätoiminen parlamentaarikko onkin tullut vallitsevaksi. Länsi-Saksan perustuslakituomioistuin päätti vuonna 1975, että liittopäiväedustajien tuli pääsääntöisesti olla täyspäiväisiä poliitikkoja, ja edustajienpalkkioiden tuli vastata tätä käytäntöä. Nyttemmin edustajien pitää myös raportoida sivutulonsa. Parlamentin jäsenet ovat alkaneet käyttää ”me poliitikot”-ilmausta, Britanniassa jo 1920-luvulta alkaen, monissa maissa 1960-luvulla, Suomessa vasta 1980- ja 1990-luvuilla.

Parlamentin jäsenet ovat siis ymmärtäneet, että politiikka on se peruste, jonka vuoksi he asettuvat ehdolle ja käyttävät parlamentaarista valtaa.

Parlamentaarisen politiikan ”syvyys”

Parlamentit ovat uudelleen vahvistaneet asemaansa malliesimerkkinä tavasta toimia poliittisesti eurooppalaisissa demokratioissa. Ei ole keksitty parlamenttia parempaa instituutiota, jossa politiikka – pelivara, kiistely ja debatti – muodostaa toiminnan ymmärtämisen mielen.

Pelityylinä parlamentarismi sisältää hallituksen parlamentaarisen vastuun lisäksi edellä mainitsemani edustajien riippumattomuuden, esitysten debatoinnin vastakkaisista näkökulmista niiden vahvuuksia ja heikkouksia arvioiden sekä monivaiheisen debatin käsitellä esityksiä eri näkökulmista ja jossa äänestys on debatin viimeinen askel.

Parlamentaarisen menettelyn esimerkillä voi on myös järkyttää niitä juurtuneita ennakkokäsityksiä, joita ”tykkäämisfoorumit” pönkittävät.

Parlamentaarinen politiikka on myös oma ajatustyylinsä. Max Weberin klassisessa artikkelissaan vuonna 1904 esittämää käsitystä tieteen ”objektiivisuudesta” reilun pelin periaatteena olen kutsunut parlamentaariseksi tietoteoriaksi. Weberin käsitys koskee sekä akateemista (Erkenntnis) että arkipäiväistä tietoa (Wissen), mihin hänen käsityksensä virkatiedon ja asiantuntemuksen parlamentaarisen kontrollin mahdollisuuksista ja muodoista nojaa.

Parlamentaarinen reilu peli ideaalina poliittiselle pelivaralle mahdollistaa kiistojen poliittisuuden asteen analysoinnin, esimerkiksi vaalien ja puoluekokousten ymmärtämisenä pelityyleinä, joissa reilu peli toteutuu heikommin kuin parlamentaarisessa menettelyssä, kun vastustajat eivät istu samassa tilassa. Parlamentaarisen menettelyn esimerkillä voi myös järkyttää niitä juurtuneita ennakkokäsityksiä, joita ”tykkäämisfoorumit” pönkittävät.

Kari Palonen on valtio-opin emeritusprofessori Jyväskylän yliopistossa.

Artikkelin kuvituskuva: Terren Hurst / Unsplash

Julkaisu Puhetta poliitikoista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yle uutisoi hiljattain uuden Grand Egyptian Museumin (GEM) avaamisesta Gizassa, Egyptissä. Se on maailman suurin egyptiläistä arkeologista esineistöä esittelevä museo. Yksi peruste sille, miksei Rosettan kiveä tai muita British Museumissa ja muissa eurooppalaisissa museoissa olevia kansallisaarteita palauteta Egyptiin, on ollut se, että turvalliset ja ilmasto-olosuhteiltaan säädeltävät museotilat puuttuvat.

Huippumoderni GEM-museo on rakennettu täyttämään nämä edellytykset. Värikkäästi julkisuudessa esiintynyt egyptiläinen arkeologi ja entinen ministeri Zahi Hawass laittoi vireille vetoomuksen Rosettan kiven ja Pariisin Louvressa sijaitsevan Denderan eläinratareliefin palauttamiseksi Egyptin GEM-museoon. Julkinen vetoomus on kerännyt yli 300 000 allekirjoitusta.

Kolonialismin valtarakenteissa riistettyjen ihmisten kulttuuristen oikeuksien uudelleenrakentamista kutsutaan dekolonisaatioksi. Sitä on näkynyt viime vuosina myös Suomen museokentällä. Esimerkiksi Kansallismuseo on palauttanut ihmisjäänteitä alkuperäiskansojen edustajille Mesa Verde -kokoelmastaan sekä yli 2000 esinettä Siida-museoon.

Tänä kesänä Lahden museot palautti Viipuri-säätiön kokoelman saamelaistekstiilit Siidaan. Ruotsista Pälkäneelle palautetuista ihmisen pääkalloista uutisoitiin myös laajasti viime vuonna. Oikeus kulttuuriperintöön on noussut aiheeksi, joka puhututtaa asiantuntijoiden lisäksi suurta yleisöä.

Kulttuuriperinnön palautus – repatriaatio – edellyttää provenienssitutkimusta. Siinä selvitetään mahdollisimman kattavasti esineen tai taideteoksen omistajahistoriaa. Tutkimusala on saanut nykyisen muotonsa pitkälti sen selvitystyön tuloksena, jota on tehty natsi-Saksan juutalaisilta ryöstämän kulttuuriomaisuuden palauttamiseksi laillisille omistajilleen tai heidän perillisilleen.

Provenienssitutkimuksen merkitys on 2000-luvun kuluessa korostunut myös puhuttaessa kolonialismista. Kun keskustelu mediassa ja museoissa on laajentunut, muutkin konfliktit ja kumoukset ovat alkaneet saada huomiota. Nostan tässä tekstissä erityisesti esiin Venäjän vallankumouksen vaikutuksen suomalaisiin museokokoelmiin ja avaan sitä, millaiset eettiset kysymykset ovat vakiintuneet provenienssitutkimuksen osaksi ja muovanneet sen tavoitteita.

Mihin provenienssitutkimusta tarvitaan?

Taideteosten provenienssitutkimuksella on perinteisesti pyritty vahvistamaan tai kumoamaan teoksen aitouteen tai esimerkiksi ajoitukseen liittyviä epäilyksiä. Teoksen tai esineen olemassaololle on siis etsitty kirjallisia todisteita. Provenienssi on myös saattanut antaa uutta tietoa taideteoksen tekijästä tai alkuperäisestä tilaajasta. Proveniensseja ovat tutkineet erityisesti museot, keräilijät ja huutokaupat. Käytännön tutkimustyössä tutkitaan tyypillisesti itse esinettä ja siinä saatetaan hyödyntää myös teknisiä ja materiaalitutkimuksen menetelmiä. Lisäksi etsitään ja analysoidaan erilaisia arkisto- ja kirjallisuuslähteitä.

Proveniessitutkimukseen liittyy vahva eettinen ulottuvuus: se aloitetaan museoissa usein silloin, kun epäillään, että jokin esine tai tietyn keräilijän kokoelma on vaihtanut omistajaa epäoikeudenmukaisesti.

Nykyisin proveniessitutkimukseen liittyy vahva eettinen ulottuvuus: se aloitetaan museoissa usein silloin, kun epäillään, että jokin esine tai tietyn keräilijän kokoelma on vaihtanut omistajaa epäoikeudenmukaisesti. Esineeseen saattaa myös kohdistua palautusvaatimus (restitution claim).

Eettisen näkökulman syventyminen näkyy käsitteiden käytössä. Englanniksi käytetään usein termiä epäoikeudenmukainen viitekehys (context of injustice). Sillä tarkoitetaan yleensä selvien laittomuuksien sijaan olosuhteita, joissa yksittäiset ihmiset tai kansat ovat luopuneet kulttuuriomaisuudesta siksi, ettei heillä ole ollut aitoa mahdollisuutta valita toisin.

Natsi-Saksan jälkipyykki

Provenienssitutkimus on kehittynyt nykymuotoonsa samalla, kun tutkijat ovat selvittäneet natsi-Saksan kulttuuriomaisuuden ryöstämisen tapoja ja laajuutta.

Varastetun kulttuuriomaisuuden dokumentointi, tutkimus ja palauttaminen alkoi jo toisen maailmansodan aikana. Kun sota loppui, valtavia määriä taidetta ja muuta esineistöä palautettiin lähtömaihinsa siten, että julkisten instituutioiden tehtäväksi jäi etsiä palautettujen esineiden lailliset omistajat. Näin ei läheskään aina tapahtunut.

Liittoutuneiden miehitysvyöhykkeillä Saksassa puolestaan laadittiin pian sodan jälkeen lakeja, jotka antoivat yksityisille ihmisille mahdollisuuden hakea korvausta menetetystä omaisuudesta tai vaatia sitä takaisin. Käytännössä prosessit olivat kuitenkin uuvuttavan monimutkaisia ja vaativat sen kaltaista todistusaineistoa omistajuudesta, jota harvalla oli.

Samaan aikaan museot palasivat normaaleihin rutiineihinsa: kokoelmien kartuttaminen jatkui ilman provenienssien tarkempaa tutkimusta aikana, jolloin taide- ja antiikkimarkkinoilla liikkui huomattavasti varastettuja esineitä. Museoiden kokoelmiin oli myös sodan jälkeisten valtiollisten palautusten myötä päätynyt kiusallisen paljon omistajahistorialtaan epäselviä teoksia ja esineitä.

Provenienssitutkimus on kehittynyt nykymuotoonsa samalla, kun tutkijat ovat selvittäneet natsi-Saksan kulttuuriomaisuuden ryöstämisen tapoja ja laajuutta.

Provenienssitutkimuksen kannalta rajapyykki oli vuonna 1998 Washingtonissa pidetty konferenssi, jossa 44 maata sitoutui edistämään natsi-Saksan ryöstämien esineiden ja teosten palauttamista laillisille omistajilleen. Nimellä Washington Principles tunnetut periaatteet loivat yhteistä pohjaa provenienssitutkimuksen menetelmien kehittämiselle, lähdeaineistojen digitoinnille, avoimelle julkaisemiselle, kansainväliselle yhteistyölle ja rahoitukselle.

Kansainvälisellä museokentällä on tullut Washingtonin periaatteiden myötä tavaksi keskittää tutkimusta niihin teoksiin ja esineisiin, joiden provenienssissa on epäselvyyksiä vuosien 1933 ja 1945 välillä. Suomalaisissa museoissa tällaisia taideteoksia tutkittiin 2000-luvun alussa, mutta sen jälkeen edistystä ei ole juuri tapahtunut, mikä todetaan World Jewish Restitution Organization:in viime vuonna ilmestyneessä raportissa.

Esimerkiksi Kansallisgalleriaan kuuluva Ateneumin taidemuseo on kuitenkin julkaissut nettisivuillaan listan teoksista, joiden provenienssiin liittyy epäselvyyksiä vuosina 1933–1945. Kansallismuseo pyrkii julkaisemallaan listalla saamaan provenienssitietoja myös tämän aikavälin ulkopuolelta.

Venäjä, Venäjä, Venäjä

Suomalaisia museokokoelmia tulisi tutkia Washingtonin periaatteiden mukaisesti nykyistä tarkemmin. Samalla pyrin väitöstutkimuksessani kiinnittämään huomiota toiseen Suomen näkökulmasta kiinnostavaan ilmiöön. Koska Suomi on Venäjän naapurissa ja etäisyys Pietariin lyhyt, vaikutti Venäjän vallankumous kotimaisiin taide- ja antiikkimarkkinoihin 1920–1930-luvulla välittömämmin kuin natsi-Saksa.

Neuvostoliitosta suomalaisiin museokokoelmiin päätynyt esineistö on vielä pitkälti tutkimatta, ja aihetta on käsitelty lähinnä yksittäisten teosten kautta, joista mainitsen esimerkkinä antiikintutkija Leena Pietilä-Castrénin artikkelin Porvooseen lahjoitetusta roomalaisesta marmoriveistoksesta. Lisäksi historioitsija Lars Westerlundin 2023 ilmestynyt kirja helsinkiläisestä antiikkikaupasta valottaa Neuvostoliittoon kytkeytynyttä kauppaa etenkin Kansallisarkistossa säilytettävän Etsivän keskuspoliisin arkiston näkökulmasta.

Neuvostoliitosta suomalaisiin museokokoelmiin päätynyt esineistö on vielä pitkälti tutkimatta, ja aihetta on käsitelty lähinnä yksittäisten teosten kautta.

Vaikka aihe on Suomessa melko tuntematon, Venäjän vallankumouksen vaikutuksia eurooppalaisiin ja amerikkalaisiin museokokoelmiin on tutkittu kansainvälisesti. Stalinin ensimmäisen (1928–32) ja toisen (1933–37) viisivuotissuunnitelman aikana paine realisoida valtion omaisuutta oli kova. Kaikki keinot ulkomaisen valuutan hankkimiseksi olivat käytössä – myös yksityisiltä henkilöiltä, keisarilta ja kirkolta kansallistettu kulttuuriomaisuus sekä museokokoelmat. Tutkimus on painottunut erityisesti Neuvostoliiton vientiorganisaatioiden toiminnan analysoimiseen.

Toisin kuin natsi-Saksan kohdalla, kysymys kulttuuriomaisuuden palauttamisesta ei ole ollut keskeinen. Siihen on useita syitä, joista tärkein on se, että Neuvostoliitto oli tunnustettu valtio vuosikymmeniä virallisine kauppasuhteineen. Muita, luonteeltaan historiapoliittisempia syitä olen käsitellyt toisaalla. Stalinin aikana länteen myytyyn kulttuuriperintöön liittyviä eettisiä kysymyksiä on analysoinut myös itävaltalainen tutkija Waltraud M. Bayer.

Muistojen varassa

Neuvostoliiton ja Suomen välille syntynyttä, monimuotoista taidekauppaa on käsitelty muiden muassa diplomaatti ja ministeri Antti Hackzellin ja kirjailija Hella Wuolijoen elämäkerroissa sekä muistelmissa. Helsinkiläisen antiikkikauppatoiminnan kasvu vallankumousten jälkeen oli niin näkyvää, että se jätti jälkensä nuo ajat eläneiden muistiin ja kotien seinille. Osa kertomuksista on säilynyt suullisena perintönä jälkipolville, kun sekä esineitä että niihin liittyviä muistoja on haluttu siirtää eteenpäin. Muistitieto on arvokas lähde tilanteessa, jossa erilaisia viranomaisasiakirjoja tai antiikkikauppiaiden yksityisarkistoja on säilynyt vähän. Lisäksi nämä kirjalliset lähteet ovat hajallaan eri arkistokokoelmissa.

Neuvostoliitosta Suomeen kulkeutuneiden taideteosten ja arvoesineiden ympärille syntyi etenkin salakuljetukseen liittyvää negatiivista mediahuomiota. Taidekauppiaat ja muut välittäjät saattoivat varovaisuussyistä jättää kertomatta hankintamatkoistaan Leningradiin ja Moskovaan, mikä vaikeuttaa provenienssitutkimuksen tekemistä tänä päivänä.

Taidekauppiaat ja muut välittäjät saattoivat varovaisuussyistä jättää kertomatta hankintamatkoistaan Leningradiin ja Moskovaan, mikä vaikeuttaa provenienssitutkimuksen tekemistä tänä päivänä.

Venäläiset pakolaiset – tai emigrantit, kuten heitä oli tapana kutsua – toivat vallankumouksen jälkeen mukanaan perhekalleuksia ja muuta rahaksi muutettavaa omaisuutta. Olen kuitenkin samalla kannalla kuin Lars Westerlund edellä mainitussa kirjassaan siinä, että suomalaiset taidekauppiaat ja keräilijät korostivat venäläisten emigranttien vaikutusta Suomen taide- ja arvoesinekauppaan ja vähättelivät omaa aktiivisuuttaan.

He saattoivat myös kuvata omaa toimintaansa kulttuuriperinnön pelastamisena sekasortoisista oloista tai kertoa halunneensa antaa taloudellista apua kotoaan pakenemaan joutuneille venäläisille. Tällaiset oikeutuskertomukset ovat hyvin tavanomaisia – niihin turvautuivat esimerkiksi 1800-luvulla kansallisia taidekokoelmia rakentaneet museomiehet, jotka tekivät kyseenalaisia hankintoja Italiasta.

Oikeutuskertomuksia ei kuitenkaan kannata pitää vain koottuina selityksinä. Ne avaavat näkymiä ihmisten ajan kuluessa muuttuviin käsityksiin hyväksyttävästä, oikeasta, väärästä, tavanomaisesta ja epätavanomaisesta. Muistitietotutkimusta kehittäneen kirjallisuustieteilijä Alessandro Portellin sanoin (suomennos täällä) muistitieto kertoo vähemmän siitä, mitä ihmiset tekivät kuin siitä ”mitä he halusivat tehdä, mitä he uskoivat tekevänsä ja mitä he jälkikäteen katsoivat tehneensä”.

FM Kersti Tainio on Politiikasta-lehden päätoimittaja ja väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa. Hänen tutkimuksensa kohdistuu taideteoksiin ja kulttuurihistoriallisiin esineisiin, jotka tulivat Suomeen Venäjän vallankumousten seurauksena ja päätyivät museokokoelmiin.

Artikkelin kuvituskuva: Amerikkalaissotilas Ellingenin Schloßkirchessä, Saksassa 24.4.1945 tutkimassa takavarikoituja taide-esineitä.
Lähde: Wikimedia Commons CC0

Julkaisu Politiikasta taidetta: Kumousten ja sotien merkitsemät esineet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Piret Peiker on virolainen historioitsija ja kirjallisuustieteilijä, joka on tutkinut virolaisen kirjallisuuden kehitystä kansallismielisyyden ja kolonialismin vaikutusten näkökulmista. Hänen tutkimuksensa paljastaa eurooppalaisen nationalismin eroja perifeeristen reuna-alueiden ja ydinalueiden kansojen välillä: siinä, missä vahvempien ydinalueiden nationalismi saattaa ilmetä kolonialismina, periferioiden nationalismi on usein antikolonialistista ja emansipatorista eli vapautukseen pyrkivää.

Filosofi ja tutkija Minna-Kerttu M. Kekki keskustelee Peikerin kanssa Viron kansallisesta heräämisestä ja nationalismin tutkimisesta postkolonialistisesta näkökulmasta.

Tutkit työssäsi paljon kansallista heräämistä. Väittelit aiheesta Turun yliopistossa vuonna 2018. Mitä yhteistä on Viron kansallisen heräämisen aikakaudella ja muun Euroopan samanaikaisilla tapahtumilla?

Riippuu tietysti, mihin verrataan. Esimerkiksi Latviassa kansallisen heräämisen aikakausi 1800-luvulla oli hyvin samankaltainen kuin Virossa. Myös tuon ajan suomalaisilla ja virolaisilla kansallismielisillä liikkeillä oli paljon yhteistä. Monet suomalaiset ja virolaiset nationalistit ystävystyivät keskenään, mikä vaikutti molempiin liikkeisiin.

Muihin eurooppalaisiin verrattaessa on puolestaan muistettava, että joillakin eurooppalaisilla kansoilla oli tuolloin oma valtio, kun taas toisilla ei. Siksi kansallismieliset liikkeet Euroopan eri alueilla olivat hyvinkin erilaisia. Esimerkiksi Venäjän keisarikunnassa ajateltiin, että valtion pitäisi jotenkin juurruttaa valtaansa alueellaan, mikä takoitti myös kulttuurisen vallan käyttämistä. Jälkimmäinen tunnetaan venäläistämisenä, jota Venäjän hallinto harjoitti virolaisten, saksalaisten, suomalaisten ja monien muiden keisarikuntaan kuuluvien kansojen parissa.

Toinen keskeinen aihe, jota käsittelet useissa julkaisuissasi ja joulukuussa 2024 ilmestyneessä kirjassasi Discourses of Modernity, on kansalliseen heräämiseen liittyvä nationalismi. Miten kuvailisit keskeisiä tekijöitä kansallismielisyyden kehityksessä Virossa?

Nationalismi on oikeastaan hankala käsite Viron historian ja kielen kontekstissa. Sana ”rahvus“ (kansallisuus), on alun perin virolaisen kielitieteilijän ja viron uudistajan Johannes Aavikin kehittämä sana. Hänelle kansa, rahvas, on eräänlainen ihmismassa. Voidaan esimerkiksi sanoa, että ”markkinoilla oli paljon rahvast”(ihmisiä). Aavik halusi kehittää sanasta ”rahvas” erillisen termin, joka viittaisi kansakuntaan samassa mielessä kuin englannin nation tai saksan Nation. Hän loi tätä varten termin ”rahvus”. Hänelle kansakunta ei ole vain yhtenäinen joukko, vaan yhteisö, jolla on rakenne ja johon kuuluu erilaisia yhteiskunnallisia ryhmiä. Nykyään ”rahvas” viittaa kuitenkin etnisyyteen. Voidaan esimerkiksi sanoa, että joku on osa venäläistä kansaa, rahvast, mutta Viron kansalainen.

Tutkimuksessa on tapana erotella ylhäältä alaspäin harjoitettava nationalismi ja alhaalta ylöspäin harjoitettava ruohonjuuritason nationalismi. Ruohonjuuritason kansalliset liikkeet usein syntyvät, kun jokin ryhmä jatkuvasti haastaa kansallisen ryhmän olemassaoloa, kuten baltiansaksalaiset tekivät aikoinaan Virossa. Tämän seurauksena virolaiset kokivat saksalaiset muukalaisina ja toiset virolaiset omana kansanaan.

Kansallismielisyyden leviämiseksi tarvitaan myös viestintäkanavia. 1800-luvulla tämä vaati laajaa lukutaitoa ja lehdistöä. Nykyisin radion, television ja elokuvan kaltaiset kanavat ajavat saman asian. Ensimmäisiä laulujuhlia 1800-luvulla ei olisi ollut mahdollista järjestää ilman toimivaa tiedonlevitystä.

Kolmanneksi ihmisten on uskottava, että heidän toiminnastaan on hyötyä. Esimerkiksi Neuvostoliiton aikana monille tuntui, että ei ole mitään järkeä vastustaa neuvostohallintoa, koska he kokivat, ettei siitä olisi kuitenkaan seurannut muutosta.

Miten kuvailisit näitä ylhäältä alaspäin harjoitettavan hallinnollisen nationalismin ja alhaalta ylöspäin harjoitettavan ruohonjuuritason nationalismin muotoja?

Alhaalta ylöspäin harjoitettava nationalismi on sitä, että ihmiset alkavat itse muodostaa jonkinlaisia verkostoja. Näiden ei ehkä aluksi ole tarkoitus olla kansallismielisiä, vaan ihmiset yksinkertaisesti kokoontuvat ja puhuvat elämästään tai ehkä lukevat sanomalehtiä yhdessä. Tällä tavalla syntyvillä julkisuuden alueilla kansallismieliset sävyt saattavat alkaa vallata alaa ja vaikuttaa yhteisöissä.

Hallinnon taholta harjoitettava nationalismi on suorempaa. Esimerkiksi entisaikoina tsaari saattoi päättää yhdessä neuvonantajiensa ja muiden virkamiestensä kanssa, että Venäjän alueella elävät saksalaiset eivät tarvinneet erityisoikeuksia, vaan saksankieliset koulut venäläistettäisiin. Myös nykyään kansallisvaltioissa, kuten Virossa, harjoitetaan nationalismia ylhäältä alaspäin.

Kun pohditaan 1900-luvun loppua Virossa, puhutaan usein siitä, kuinka aikaisemmat olemassa olleet rakenteet loivat pohjaa uudelle toiminnalle. Monenlaisia inhimillisiä luottamusrakenteita mehiläistarhaajien yhteisöistä ammattiliitoihin oli jo valmiiksi olemassa. Jotkut yksilöt, kuten poliitikot Edgar Savisaar ja Marju Lauristin, hyödynsivät näitä rakenteita kutsuessaan suuria joukkoja tulemaan Toompealle suojelemaan itsenäistyvän Viron hallintoa ja taistelemaan neuvostojoukkoja ja vastamielenosoittajia vastaan.

Tutkija Rein Ruutsoo on kirjoittanut tästä mielenkiintoisella tavalla. Tutkimuksessaan pienestä Kanepin kunnasta 1980-luvun lopussa hän kuvaa, kuinka uusi kansallisen heräämisen aikakausi syntyy yhteisöllisyyden kautta. Esimerkiksi kirkko oli paikka, jossa ihmiset olivat tottuneet käymään. Uskonnollisia kokoontumisia järjestettiin myös maalaistaloissa. Ihmiset eivät välttämättä olleet kovinkaan uskonnollisia, mutta kirkko tarjosi alueen neuvostohallinnon ulkopuolella, jossa saattoi pitää yhteyttä toisiin ja tarvittaessa saada ja tarjota apua. Näin syntyi luottamusrakenteita, joiden kautta myös laulavan vallankumouksen toiminta levisi.

Ketkä ovat sinulle tärkeimpiä nationalismiteoreetikoita?

Ensinnäkin historiallinen sosiologi Miroslav Hroch. Harvat kansallismielisyyttä kuvaavat teoreetikot kirjoittavat pienistä kansoista, joiden kieliä he eivät osaa. Mikko Lagerspetzkin on sanonut, että Hroch on erittäin luotettava kirjoittaja ainakin sen perusteella, miten hän kuvaa suomalaisen kansallismielisyyden kehitystä ja Suomen itsenäistymistä. Lagerspetzin mukaan Hroch on tarkka faktoista ja kuvailee Suomen tilannetta syvällisesti ja perusteellisesti. Voin sanoa samaa tavasta, jolla hän käsittelee Viroa. Tämä liittyy sekä hänen työssään esittämiinsä faktoihin että siihen, kuinka hän kuvaa kansakunnan muodostumisen eri vaiheita, jotka voivat vaihdella kansallisuudesta toiseen.

Virolaisista tutkijoista Ea Jansen on mielestäni erittäin hyvä historioitsija. Hän yhdistää nationalismin syntymisen sääty-yhteiskunnan vastustamiseen ja kansalaisyhteiskunnan syntymiseen ja osoittaa, miten tämä tapahtui Virossa. Lisäksi on edesmennyt puolisoni George Schöpflin, joka parhaimmissa teksteissään kuvaa modernin nationalismin syntyä: kuinka valtiot ja alistetut kansakunnat yrittävät jatkuvasti modernisoida itseään taloudellisessa ja sotilaallisessa kamppailussaan. Pidän myös Peter Wagnerista, mutta hän ei ole varsinaisesti nationalismiteoreetikko. Hän tutkii pikemminkin nykyaikaa.

Kolmas tutkimustyösi keskeinen aihealue on kolonialismi, postkolonialismi ja erityisesti Viron kontekstissa. Minkälainen vastakertomus Viron historia on Euroopan historiassa?

On puhuttu siitä, kuinka Itä-Euroopan kansat ovat aina olleet kateellisia ja katkeria menestyneempiä modernisoijakansoja kohtaan ja että itäeurooppalaiset olisivat siksi keksineet kaikenlaisia tarinoita verestä ja maaperästä. Virolaiset kuitenkin kertovat omia vastakertomuksiaan, joissa juuri he ovat niitä innovatiivisia uudistajia kansallisen heräämisen kaudesta nykyaikaan. 1800-luvun virolaisessa kirjallisuudessa baltiansaksalaisia pidetään vanhanaikaisina ja ikävinä.

Länsi-Euroopassa olen törmännyt negatiiviseen asenteeseen Itä-Euroopan kansojen taistelua itsemääräämisoikeudestaan kohtaan. Vuonna 1993 kesäkoulussa Saksassa eräs opettaja sanoi, ettei Baltian maiden tulisi olla itsenäisiä, koska niiden itsenäisyys häiritsee Euroopan valtioiden rakennelmaa. Vastaavat väitteet ovat edelleen ajankohtaisia.

Esimerkiksi vuonna 2022 tapasin muutaman belgialaisen akateemikon, jotka sanoivat, että Venäjää täytyy tulla Ukrainan tilanteessa vastaan, että Venäjä tarvitsee “harmaata vyöhykettä“ ja että Viron politiikka on siis haitallista. Kysyin, millä perusteella Venäjää on tultava vastaan Ukrainan intressien sijaan. He katsoivat minua ikään kuin he eivät olisi tulleet ajatelleeksi tätä aikaisemmin. Näistä teemoista kiistelen eniten muiden eurooppalaisten tutkijoiden kanssa.

Miten postkolonialismin viitekehys sopii Baltian maiden tai koko entisen itäblokin tutkimiseen?

Ennen Viron ja muiden niin sanotun itäblokin maiden itsenäistymistä ja sen jälkeen länsimaissa niiden muutoksista puhuttiin ensisijaisesti sanalla ”transformaatio”. Länsi-Euroopasta tulevan narratiivin mukaan Viro – puhun Virosta, ja paljon voidaan laajentaa muihin Itä-Euroopan maihin, mutta jokainen tapaus on erilainen – on köyhä takapajuinen maa, jossa nationalismi leviää, ja nyt Viron pitää ryhdistäytyä, siirtyä uusliberalistiseen markkinatalouteen ja päästä eroon ”russofobiasta”. Transformaatiokertomuksen mukaan Viro on pohjimmiltaan tavallinen eurooppalainen maa, vain huonompi ja takapajuisempi kuin länsimaat, mutta se voi kehittyä noudattamalla lännestä saatuja ohjeita.

Jos transformaationarratiivin sijaan tarkastellaan Viroa postkolonialistisena maana, avautuu paljon monimutkaisempi tilanne, jossa siirtomaavallan ja kolonisoidun suhteilla on iso merkitys. Tähän liittyy muun muassa se, että monet Neuvostoliiton aloitteesta Viroon muuttaneet ihmiset jälkeläisineen jäivät Viroon asumaan myös kolonialistisen kauden jälkeen, koska he pitivät maata kotinaan. Monet neuvostovallan alla kärsineet virolaiset eivät kuitenkaan nähneet tilannetta samalla tavalla, mikä on johtanut jatkuviin jännitteisiin.

Virossa asuvilla ihmisillä, lähinnä viron- ja venäjänkielisillä, on usein keskenään radikaalisti erilaiset käsitykset historiasta ja maailmanpolitiikasta. Tällainen asetelma on hyvin yleinen myös monissa länsimaiden entisissä siirtomaissa. Jos Viron tilannetta verrataan noihin siirtomaihin, voidaan nähdä, miten siellä on toimittu ja mitä tulisi välttää. Monet postkolonialististen maiden konfliktit ovat päättyneet hyvin väkivaltaisesti.

Yritän työssäni kommunikoida muille virolaisille erityisesti sitä, kuinka muun maailman esimerkkien perusteella postkolonialistisen tilanteen hallitseminen on hyvin vaikeaa ja monimutkaista, eikä Viron tilanne todellakaan helpotu niin yksinkertaisesti kuin transformaationarratiivi antaa ymmärtää. Meillä menee toistaiseksi edelleen melko hyvin. Tällä hetkellä tilanne on tietysti muuttunut Venäjän sodan takia. Länsimaat ehkä ymmärtävät Venäjän imperialismin uhan nyt hieman paremmin kuin ennen, mutta toisaalta jännitteet Viron sisällä ovat kasvaneet.

Pyrin tutkimaan kansallismielisyyttä monista eri näkökulmista. Vaikka nationalismi nähdään yliopistomaailmassa yleensä konservatiivisena, historiassa on ollut monia kansallisimielisiä liikkeitä imperialismia vastaan ja taistelua demokratian puolesta. Tarkoituksenani ei myöskään missään nimessä ole luoda Virosta tai virolaisista uhrinarratiivia. Päinvastoin, haluan tarjota meille parempia välineitä tulla toimeen keskenämme.

Milloin virolaisissa akateemisissa keskusteluissa alettiin puhua nimenomaan kolonialismista ja erityisesti Neuvostoliiton jälkeisestä ajasta postkolonialistisena aikakautena?

Itse asiassa ulkovirolaiset kävivät tätä keskustelua jo 1960-luvulla. Heidän tarkoituksenaan oli tuoda esille Neuvostoliiton hallinnon tekopyhyys. Siksi he puhuivat venäläisestä kolonialismista Itä-Euroopassa. On tärkeää huomata, ettei postkolonialismi ei tarkoita vain kolonialismin loppumisen jälkeistä aikaa, vaan kaikki, mitä tapahtuu kolonisaation jälkeen ja siirtomaavallan aikana on postkolonialismia.

Moderni postkoloniaalinen teoria tuli Viroon kuitenkin vasta 1990-luvulla. Kollegani Epp Annus ja minä olimme ensimmäisten joukossa, jotka uskoivat, että kyseinen viitekehys antaisi uutta näkökulmaa Viron ongelmiin ja mahdollisuuksiin. Aloitin kirjallisuuden tutkijana ja löysin postkolonialismin yrittäessäni ymmärtää paikkoja, joita 1800-luvulla elänyt Viron kansallisrunoilija Lydia Koidula kuvaa kertomuksissaan. Kävi ilmi, että postkoloniaalinen kirjallisuusteoria tarjosi tähän hyvät avaimet. Tätä kautta huomasin, että jos Viroa tutkitaan kolonialistisen asiayhteyden kautta, voimme paremmin ymmärtää, miten ratkaista Neuvostoliiton jälkeen syntyneitä ongelmia ja miten keskustella tilanteestamme muiden kanssa maailmanlaajuisesti.

Miten kuvaisit virolaista nationalismia nykyään? Voiko sitä vielä pitää emansipatorisena?

Jokainen toimiva kansallisvaltio on nationalistinen. Tavalliset ihmiset kokevat tämän usein lähinnä kansallisina juhlapyhinä, presidentin vastaanottojen seuraamisena tai niihin osallistumisena tai vastaavana. Virossa tähän kuuluvat myös kansalliset laulu- ja tanssijuhlat. Nämä kaikki nojaavat niin sanottuun ylhäältä alas -nationalismiin, mutta ne vahvistavat myös ruohonjuuritason nationalismia.

Viron nationalismin voimakkain ilmentymä viime aikoina on ollut vahva tuki Ukrainalle niin valtion kuin kansalaistoiminnan tasolla. Samaan aikaan virolaiset ovat edelleen melko maahanmuuttovastaisia, missä näkyvät neuvostoajan massamaahanmuuton kokemukset. Ukrainalaisten tapaus koetaan kuitenkin erilaisena.

Virossa on lahjoitettu valtavia summia rahaa ja toteutettu muita avustuskampanjoita Ukrainalle, ja täysimittaisen sodan alettua monet tavalliset virolaiset ajoivat oma-aloitteisesti Ukrainan rajalle ja toivat sieltä Viroon sekä tuttuja ukrainalaisia että täysin vieraita ukrainalaisia sotapakolaisia. Usein heidät majoitettiin aluksi koteihin. Tämä kuvaa virolaisten vahvaa samaistumista ukrainalaisiin. Tämä osoittaa jälleen kerran, että nationalismilla on monia hyvin erilaisia kasvoja.  

FT Piret Peiker on virolainen kirjallisuudentutkija ja historioitsija Tallinnan yliopistosta. Hän piti Helsingin yliopiston EuroStorie–huippututkimusyksikössä kutsuesitelmän virolaisen kirjallisuuden poliittisesta historiasta 1900-luvun alussa.

FT Minna-Kerttu M. Kekki on filosofi ja työskentelee tutkijatohtorina EuroStoriella Helsingin yliopistossa.

Artikkelikuva: Piret Peiker / Kuva: Krõõt Tarkmeel

Artikkelia päivitetty 14.2.2025: Tekstin 7. kappaleessa olevan virkkeen muotoilua on päivitetty kirjoittajan pyynnöstä. Ennen korjausta virke oli muodossa: ”Samaan aikaan Aavik kuitenkin halusi, että sana ”rahvas” viittaisi kansakuntaan samassa mielessä kuin englannin nation tai saksan Nation.”

Julkaisu Virolaisen nationalismin kehitys kansallisesta heräämisestä postkolonialismiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuotta 2024 oli etukäteen kuvailtu demokratian kohtalonvuodeksi. Merkittäviä vaalikamppailuja käytiin ympäri maailmaa. Monin paikoin vastakkain vaikuttivat olevan moniäänisyyden ja yhdenvertaisuuden kaltaiset liberaalin demokratian periaatteet sekä populistinen ja nostalginen – ja jopa autoritaarisuuden kanssa flirttaileva – vahvan johtajan kaipuu.

Tätä lukiessamme emme voi vielä arvioida viime vuoden vaalikamppailujen vaikutusta demokratian nykytilaan tai tulevaisuuteen. Voimme vain arvailla oliko vuosi lopulta vain tavanomaista jatkumoa jo vuosia jatkuneessa demokraattisuuden heikentymisen ja autoritaarisuuden nousun kehityksessä vai jotain merkityksellisempää tai enteellisempää. Yksittäisistä vaalituloksista riippumatta demokratia tai demokraattisuus tuskin katoavat maailmasta. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että demokraattisuuden – kuten yhteiskunnat ylipäätään – ovat alati kiihtyvässä muutoksessa.

Modernit demokratiat eivät ole valmiita, saati pysyviä järjestelmiä. Kukaan ei keksinyt demokratiaa, eikä sen kehitystä tulisi kuvitella lineaarisena suorana tuhansien vuosien takaa kohti nykypäivän päätepistettä. Demokraattisuuteen liitettäviä arvoja, periaatteita ja toimintoja syntyi eri aikoina ja eri puolilla maailmaa. Yhtäällä ne kuihtuivat samalla kun toisaalla ne kukoistivat ja kehittyivät.

Nykyisin tuntemamme demokratiat ovatkin muotoutuneet lukemattomien yhteen kytkeytyneiden tai toisiinsa liittymättömien kehityskulkujen ja tapahtumien sekä tarkoituksellisten valintojen ja tahattomien sattumusten seurauksena vuosituhansien saatossa. Niiden kehitys tapahtui – ja tapahtuu yhä – suhteessa aikaan; kunkin ajanjakson tieteelliseen, taloudelliseen ja teknologiseen kehitykseen, sosiaaliseen turbulenssiin sekä kulttuurin, taiteen ja uskomusten vaikutuksiin.

Kehkeytyvä demokratia ja muotoutuvat toiminnot

Sana demokratia tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa kansan valtaa (demos = kansa, kratia = valta). Siksi on omalla tavallaan luonnollista, että demokratian synty johdetaan usein antiikin Kreikan kaupunkivaltioihin ja tästä alkanut kehitys nähdään johtaneen nykyisiin moderneihin demokratioihin. Tämä kertomus, joka kehittyi valistuksen aikana oletettavasti vastapainona edeltäviä vuosisatoja hallinneelle paavilliselle opille, on kuitenkin vahva yksinkertaistus – ja osin myös täysin virheellinen.

Demokraattisia toimintoja muistuttavia tapoja oli olemassa jo aikaisemmin. Ihmisten taipumus tyrannian ja sorron vastustamiselle on mahdollisesti inspiroinut jo tuhansia vuosia sitten periaatetta siitä, ettei kaikkea valtaa voi kaikissa tilanteissa keskittää yhden miehen käsiin. Tästä taipumuksesta kehkeytyneitä demokraattisia toimintoja ovat esimerkiksi yhteen kokoontuminen ja yhteisistä asioista keskusteleminen.

Jo noin 3000-vuotta eaa. muinaisen Syyria-Mesopotamian alueen kaupunkivaltioissa, kuten Larsa, Mari, Nabada, Nippur, Tuttul, Ur ja Babylon, kokoontui tietäjien ja kaupunkilaisten kokous, jolta kuninkaan tuli esimerkiksi sodan ja rauhan asioissa pyytää päätökselleen suostumus. Vaikka kokousten tarkoitus olikin pääosin vain neuvoa ja neuvotella, tanskalainen historioitsija Thorkild Jacobsen kutsui tätä hallintoa ”primitiiviseksi demokratiaksi”.

Kokoontumisen ja keskustelemisen traditiot levisivät antiikin Kreikan alueelle todennäköisesti foinikialaisten kauppiaiden mukana. Muun muassa Ateenassa näistä muotoutui koko kaupunkivaltion toimintaa hallinnoiva kokous, ekklesia, jolla oli omat tarkkaan säädetyt ja määritellyt toimintatapansa ja sääntönsä. Kansalaiskokouksella oli kyky määrittää oma asialistansa, muodostaa ja punnita eri kantoja keskustelemalla sekä tehdä päätöksiä. Edustajien puuttuminen korosti ateenalaisen demokratian suoraa luonnetta.

Ihmisten taipumus tyrannian ja sorron vastustamiselle on mahdollisesti inspiroinut jo tuhansia vuosia sitten periaatetta siitä, ettei kaikkea valtaa voi kaikissa tilanteissa keskittää yhden miehen käsiin.

On ilmeistä, että nämä tavat vaikuttivat erilaisiin hallintomuotoihin Välimeren alueella. Kuitenkin vastaavanlaisia toimintatapoja kehkeytyi myöhemmin myös alueilla, jotka olivat todennäköisesti eristäytyneitä antiikin vaikutteilta. Vuotuiset kokoontumiset ja neuvottelut olivat tavanomaisia: esimerkiksi druidien kokoontumiset nykyisen Ranskan alueella noin 50 jaa. alkaen, ”saaren johtavien miesten kokous” Feis of Tara Irlannissa 500-luvulle asti, viikinkien kokous al-thing tai alping nykyisessä Islannissa ja Färsaarilla 900- ja 1000-luvuilla tai kaupunkikokoukset Landsgemeinde Sveitsin alueen kantoneissa.

Kokoontuminen ja keskustelu antoivat pohjan muiden toimintojen tarpeelle ja kehitykselle. Ateenalaiset valitsivat vastuuhenkilöt ja viranhaltijat usein arvalla, sillä äänestämistä pidettiin oligarkkisena menetelmänä. Arpominen heijasteli useita ateenalaisille keskeisiä demokraattisia arvoja, kuten virkojen kierto, tasa-arvo ja politiikan ammattimaistumiseen liittyvä epäluulo.

Arpominen säilyi keskeisenä toimintona mm. renessanssiajan Italian kaupunkivaltioiden sekä Sveitsin kantoneiden hallinnossa, vaikuttaen merkittävästi muun muassa tasavaltalaisuuden ihanteen kehitykseen. Nykypäivänä sen rooli demokratioissa on rajallinen, mutta sitä esiintyy esimerkiksi Yhdysvaltojen valamiehistön sekä eri demokraattisten innovaatioiden osallistujien valinnassa.

Ateenassa ehdokkaiden asettaminen ja sopivan viranomaisen löytäminen heidän joukostaan ehdottoman enemmistön tuen perusteella kehitettiin vain tiettyjen, hyvin rajattua osaamista vaativia, tehtävien täyttöä varten. Äänestämällä valittiin esimerkiksi sotapäälliköitä ja laivojen kapteeneita. Äänestäminen yleistyi ja lujittui osaksi hallintoa erityisesti Rooman tasavallan, keisarillisen Rooman sekä paavinvallan kausina. Erilaisten virkojen, kuten konsulien tai piispojen, valintatilanteita varten kehittyi perinteisen enemmistöäänestyksen rinnalle uusia menetelmiä, esimerkiksi preferenssiäänestys ja pluraliteettisääntö.

Kesti kuitenkin kauan ennen kuin äänestäminen alettiin liittää erottamattomasti edustamiseen. Johtajien valitsemisen ja virkojen täyttämisen käytännöistä on nimittäin vielä pitkä matka siihen demokraattiseen arvoon, jonka mukaan johtajien tai lainsäätäjien tulisi edustaa kansaa.   

Kilpailullisen demokratian synty

Kuten demokratian kehitys ylipäätään, säännöllisiin vaaleihin sekä edustukseen perustuvan vaalidemokratian alku oli monimutkainen ja monipolvinen. Kuitenkaan kyseessä tuskin oli suora kehitys kansallisvaltion synnystä tai Amerikan vallankumouksesta. Britit eivät myöskään lahjoittaneet maailmalle parlamentteja, kuten toisinaan on kuultu ehdotettavan. Parlamentti-nimitystä alettiin toki käyttämään Englannissa n. 1230-luvulla – sanan taustalla on ranskan kielen sana parler (= puhua, keskustella).

Politiikan tutkimuksen professori John Keane kirjoittaa The Shortest History of Democracy -teoksessa, että ensimmäiset merkit parlamenteista ja edustajista ovat havaittavissa lähes tuhat vuotta sitten. UNESCOn mukaan vanhin todiste eräänlaisesta parlamentista on Decreta de León, joka kuvaa eri säätyjen edustusta 1100-luvun lopun Pohjois-Espanjassa.

Vastaavanlaisia sopimuksia ja menettelyitä kehittyi vähitellen muualla Euroopassa, Pohjois-Afrikassa ja Lähi-Idässä, mistä ne pakolla levitettiin myös muualle. Maailman vanhin yhä toiminnassa oleva parlamentti on tiettävästi House of Burgesses, vuonna 1619 perustettu Virginian siirtokunnan parlamentin alahuone, joka muodostaa nykyään osavaltion edustajainhuoneen Yhdysvalloissa.

Ensimmäiset viralliset vaalit kansallisella tasolla järjestettiin vuosina 1788–1789 Yhdysvalloissa, jolloin maalle valittiin presidentti, varapresidentti, senaattori ja edustajainhuoneen jäsenet äänestämällä. Miksi äänestäminen vakiintui edustajien valitsemisen tavaksi arpomisen sijaan – pidettiinhän äänestämistä ennemmin keskiaikaisena, kirkollisena ja feodaalisena perinteenä; arpomista puolestaan tasavaltalaisena menetelmänä? Esimerkiksi professori Bernard Manin esittää teoksessa The Principles of Representative Government, etteivät 1600–1700 luvun poliittiset ajattelijat enää pitäneet päättäjien valintaa arpomalla yhteensopivana hallittavien suostumuksen periaatteen kanssa.

Demokratiasta muodostui rauhan, järjestyksen ja jatkuvuuden mahdollistaja. Väistyvälle hallinnolle vallanvaihto ei enää väistämättä tarkoittanut vankeutta, maanpakoa tai jopa hengen menetystä, vaan pikemmin lupausta uudesta mahdollisuudesta seuraavissa vaaleissa.

Äänestämisen suosimiselle on esitetty myös vähemmän ylevä syy. Kirjassa Crises of Democracy professori Adam Przeworski väittää, että eliitit rakensivat alun perin edustuksellisen demokratian eliittejä varten. Tarkoitus oli suojella järjestelmää ”köyhältä, tietämättömältä ja lukutaidottomalta massalta” sekä turvata taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti etuoikeutettujen asema hallinnossa. Arpominen olisi mahdollistanut ehdolle asettumisen ja päättävät asemat kaikille. Äänestäminen puolestaan hillitsi massojen vaikutusvaltaa vaalien välillä ja mahdollisti ehdolle asettumisen kontrolloinnin, ollen samalla yhteensopiva edustuksellisuuden perimmäisten periaatteiden kanssa.

Käänteentekevä hetki demokratialle oli, kun ensimmäisen kerran valta vaihtui äänestämällä vuonna 1801 Yhdysvalloissa, jolloin istuva presidentti, John Adams, hävisi presidentinvaalit kilpailijalleen Thomas Jeffersonille. Jälkikäteen ajateltuna on varmasti ollut aikalaisille hämmästyttävää nähdä, kuinka valtion johtaja astuu vapaaehtoisesti syrjään ilman verenvuodatusta ja ojentaa vallan kovimmalle kilpailijalleen.

Demokratiasta muodostui rauhan, järjestyksen ja jatkuvuuden mahdollistaja. Väistyvälle hallinnolle vallanvaihto ei enää väistämättä tarkoittanut vankeutta, maanpakoa tai jopa hengen menetystä, vaan pikemmin lupausta uudesta mahdollisuudesta seuraavissa vaaleissa.

Kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien kirjo kasvaa

Vaalikilpailu kehittyi vähitellen yhdeksi edustuksellisen demokratian keskeisemmäksi elementiksi. Vaalisalaisuus (Australian ballot) eli äänestäjän oikeus antaa äänensä siten, ettei kukaan tiedä miten hän äänesti, otettiin ensimmäisen kerran systemaattisesti käyttöön Victorian, Tasmanian ja Etelä-Australian siirtokunnissa vuonna 1856. Eliitti vastusti pitkään yleistä äänioikeutta, mutta vastustus murtui lopulta asteittain. Ensin hälveni sosiaaliseen luokkaan ja koulutustasoon perustuva vastustus, seuraavaksi sukupuoleen liittyvä vastarinta. Pisimpään säilyi etniseen taustaan perustuva ulossulkeminen.

Samalla kun edustukseen ja säännöllisiin, vapaisiin vaaleihin perustuvasta edustuksellisesta demokratiasta tuli demokratian ja demokraattisuuden näkyvin ilmentymä, monet muut demokraattiset osallistumisen muodot yleistyivät ja arkipäiväistyivät. Vaaliuurnilla käymisen ohella kansalaiset saattoivat yhä monipuolisemmin jakaa näkemyksensä esimerkiksi mielenosoituksissa, kulutuskäyttäytymisellä tai kirjoittamalla lehtiin ja kommenttipalstoille.

Entä mitä tapahtui suoralle demokratialle? Antiikin Ateenan kaltaisia, pääosin kansalaisten suoriin vaikutusmahdollisuuksiin perustuvia demokraattisia yhteisöjä, ei ole vastaavassa mittakaavassa ollut olemassa roomalaisten hävitettyä Korintin ja vallattua koko nykyisen Kreikan alueen vuonna 146 eaa. Kuitenkin erilaiset demokraattiset hallinnot ovat jo vuosisatoja sisällyttäneet erilaisia suoran demokratian toimintoja institutionaaliseen kokonaisuuteensa.

Samalla kun edustukseen ja säännöllisiin, vapaisiin vaaleihin perustuvasta edustuksellisesta demokratiasta tuli demokratian ja demokraattisuuden näkyvin ilmentymä, monet muut demokraattiset osallistumisen muodot yleistyivät ja arkipäiväistyivät.

Kansanäänestysten juuret ovat paikallistasolla nykyisen Sveitsin alueen kylissä. Tiettävästi kaupunkilaiset äänestivät ensimmäisen kerran politiikkatoimesta kantonissa nimeltä Schwyz vuonna 1294 ja ensimmäisiä kansanäänestyksiä järjestettiin 1400-luvulla eri kantoneissa.

Kansallisella tasolla ensimmäinen kansanäänestys järjestettiin kuitenkin Suuren vallankumouksen jälkeen Ranskassa vuonna 1793, jolloin hyväksyttiin uusi perustuslaki. Sveitsissä vuodesta 1848 lähtien perustuslakiin tulevat muutokset ja lisäykset on pitänyt hyväksyä sitovassa kansanäänestyksessä. Amerikkalainen vahva suoran demokratian perinne kehittyi erityisesti vuosina 1898–1918, jolloin suuressa osassa osavaltioita otettiin käyttöön erilaisia anomus-, aloite- sekä kansanäänestyskäytäntöjä.

Suoran demokratian toiminnot ovat yleistyneet monissa valtioissa eri hallinnon tasoilla, erityisesti 1970-luvulta alkaen. Samalla edustuksellisten demokratioiden osallistumismahdollisuuksien kirjoa ovat monipuolistaneet erilaiset demokraattiset innovaatiot, kuten kansalaiskokoukset ja muut kansalaiskeskustelut, osallistuva budjetointi ja erilaiset digitaaliset vaihtoehdot.

Demokratian haasteista toiveikkuuteen

Demokratian ja demokraattisuuden historiallisen sattumanvaraisuuden ja niihin liitettyjen toimintojen suosion vaihtelun tunnustaminen ei tarkoita käsitteen venyttämistä tai sen keskeisten periaatteiden sumentamista. Päinvastoin, se auttaa meitä ymmärtämään, ettei demokratian tulevaisuus ole kiinni yksittäisistä vaalituloksista, keskinkertaisista johtajista tai itsevaltaisia taipumuksia mahdollisesti omaavista pyrkyreistä, vaan järjestelmän kyvykkyydestä sopeutua ja kestää aikaa.

Teoriassa demokratialla ei ole sisäänrakennettuja selviytymistakuita. Pohjimmiltaan se voi alkeellisimmassa muodossaan jopa tarjota vihollisilleen keinoja itse demokratian hajottamiseen. Toisaalta demokratia on myös äärimmäisen kestävä hallintomuoto, jonka legitimiteetti tai säilyvyys – toisin kuin autokratian – ei perustu kiinteisiin ja muuttumattomiin sääntöihin, normeihin tai instituutioihin, saati muun yhteiskunnallisen tai kulttuurisen kehityksen hallitsemiseen ja opposition tukahduttamiseen.

Siten, vaikka demokratiaa koettelevatkin vaikeudet, sen voidaan olettaa mukautuvan kunkin aikakauden haasteisiin muita hallintomuotoja paremmin. Esimerkiksi teknologinen kehitys ei säästä yhtäkään hallintomuotoa, vaan siihen on sopeuduttava. Viime vuosina on demokratiankin viitekehyksessä keskustelut paljon muun muassa tekoälyn kehityksestä – sen tuomista mahdollisuuksista ja siihen liittyvistä uhkakuvista. Pelkona on ollut, että tekoälyn kehittyminen johtaa yhä laajamittaisempaan väärän informaation levittämiseen, väärennöksiin, harhaanjohtamiseen sekä polarisaatioon.

Teoriassa demokratialla ei ole sisäänrakennettuja selviytymistakuita. Pohjimmiltaan se voi alkeellisimmassa muodossaan jopa tarjota vihollisilleen keinoja itse demokratian hajottamiseen. Toisaalta demokratia on myös äärimmäisen kestävä hallintomuoto.

Näistä perustelluista huolista riippumatta, tekoäly tarjoaa demokraattiselle hallinnolle myös mahdollisuuksia, joista muut hallintotavat eivät nauti. Politiikan tutkimuksen professori Hélène Landemore esittää, että tekoäly voi parantaa poliitikkojen mahdollisuuksia hyödyntää kansalaisten ja eturyhmien kuulemisista, koska erilaiset kielimallit ovat jo tällä hetkellä erittäin hyviä toisistaan poikkeavien näkökantojen summaamisessa. Tämä edistää sekä yhteistä tahdonmuodostusta, eri intressien yhteensovittamista sekä responsiivisempaa hallintoa. Esimerkki tämän tyyppisestä digitaalisesta innovaatiosta on erityisesti Taiwanissa politiikkaan suuresti vaikuttanut Polis, jota on hyödynnetty jo muun muassa Yhdysvalloissa, Kanadassa, Singaporessa ja Filippiineillä – ja joka on rantautunut Suomeenkin.

Filosofi Daniel Innerarity puolestaan korostaa tekoälyn mahdollisuuksia globaalissa demokratiassa ja muistuttaa sen potentiaalia kansalaisten osallistumisen, politiikkatoimien arvioinnin sekä poliitikkojen tilivelvollisuuden näkökulmasta. Näistä hyödyistä nauttiminen on kuitenkin mahdollista vain, mikäli niiden hallinta ja valvonta suoritetaan demokraattisten normien mukaisesti: yhdenvertaisesti, avoimesti ja moniäänisesti.

Ainoa demokraattinen varmuus, joka meillä tänään on, on luultavasti se, että tulevaisuuden demokratia on väistämättä hyvin erilaista kuin mennyt. Haluan toivottaa kaikille Politiikasta-lehden lukijoille oikein toiveikasta uutta vuotta 2025!

Dosentti, VTT Mikko Leino toimii erikoistutkijana Turun yliopistossa ja on Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Artikkelin kuvituskuva: Josh Boot / Unsplash

Julkaisu Demokratia kehkeytyy ja muovautuu myös vuonna 2025 ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan on osoittanut, että hegemoniset historiat Euroopan sisäisestä kehityksestä ja sen suhteesta Venäjään täytyy miettiä uudelleen. Jos länsimaisen oikeusvaltion ihannetta käytetään lähimenneisyyden arviointiin, on otettava huomioon abstraktien arvojen ja arkipäiväisen elämän ero. Kaikki sosialististen diktatuurien kansalaiset eivät nähneet autoritääristä ja valehtelevaa valtiota onnellisuuttaan uhkaavana tekijänä, eivätkä kaikki liberaalin lännen asukkaat ole syntyneet vapaiksi tavoittelemaan omaa onneaan.

Kylmän sodan mustavalkoista kaksijakoisuutta heijasteleva selitysmalli peittää historiallisia jatkuvuuksia, ajatusten ja yhteiskunnallisen muutoksen syy-seurauksia sekä erilaisia tapoja yhdistää ideologia ja arki jokapäiväisessä elämässä. Keskittyminen kylmään sotaan ja siitä johdetun kategorisoinnin ulottaminen yhteiskunnallisen elämän kaikille aloille on osoittautunut epähistorialliseksi.

Jos otetaan lähtökohdaksi 1900-luvun suomalaisen yhteiskuntahistorian uudelleenarviointi sitä silmällä pitäen, kuinka Suomi on erilainen tai samankaltainen suhteessa muuhun Eurooppaan, Itä-Eurooppa-vertailu on perusteltua. Suomen asema niin kutsuttuna reunavaltiona – eli Neuvostoliiton itäeurooppalaisena rajanaapurina – on tietysti historiantutkimuksessa tunnustettu fakta, jonka vaikutusta suomalaisen yhteiskuntaan ei ole vähätelty. On julkaistu pätevää vertailevaa tutkimusta Suomen ja muiden reunavaltioiden poliittisen kulttuurin eroista ja yhteneväisyyksistä.

Toisen maailmansodan jälkeistä suomalaista kehitystä on kuitenkin harvoin suhteutettu muihin reunavaltioihin. Erityisesti sodan jälkeisen maatalous- ja väestöpolitiikan, luonnonvarojen hallinnan sekä kansallisen talouden jälleenrakentamisprosessin alueilla vertailu Itä-Euroopan maiden välillä voi tuottaa uusia näkökulmia kansallisiksi ajateltuihin kehityskulkuihin. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kuitenkaan kieltää päivänselvien erojen olemassaoloa: esimerkiksi Neuvostoliitto ei miehittänyt Suomea, toisin kuin lähes kaikki muut reunavaltiot.

Maareformi ja uudelleenasuttaminen Suomessa ja muualla Itä-Euroopassa

Vertailun esteenä on enimmäkseen ajatus toisen maailmansodan jälkeen syntyneistä Itä-Euroopan diktatuureista, joita myös Itä-blokiksi kutsuttiin, homogeenisena kokonaisuutena – mitä ne eivät olleet. Lisäksi toisen maailmansodan jälkeen Suomi halusi tehdä sekä selkeän eron Itä-Euroopan maihin että korostaa omaa pohjoismaista historiaansa.

Yhteiskuntatieteissä on tullut tavaksi asemoida Suomi erityiseksi ”itä-pohjoiseksi” osaksi Pohjoismaita. Erilaiset jaottelut ja uudet käsitteet eivät kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että historiansa puolesta Suomi eroaa selkeästi sekä Itä-Euroopan että pohjoismaiden viiteryhmistä (jotka molemmat ovat joukko hyvinkin erilaisia maita), mutta samalla sillä on yhtäläisyyksiä monien näihin kuuluvien maiden kanssa.  

Ennen toista maailmansotaa Suomi oli osa Itä-Euroopan ”vihreää vyöhykettä”, jossa oli tapana tasata eriarvoisuutta ja ratkoa sosiaalisia ongelmia maaomaisuuden uudelleenjaoilla. Näissä maissa maanomistaminen ja maaseudun kulttuuri muodostivat kansallisen identiteetin kovan ytimen.

Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että lähes kaikki reunavaltiot aloittivat sodan jälkeisen yhteiskunnan jälleenrakentamisen valtavalla maaomaisuuden uudelleenjaolla. Maareformin pintapuolinen perustelu myötäili monissa reunavaltioissa sosialistista ideologiaa, mutta käytännön alkusyy maanjaolle olivat ne miljoonat pakolaiset, jotka toisen maailmansodan loppuvaiheessa täytyi uudelleenasuttaa koko reunavaltiovyöhykkeen pituudella.

Suomessa on kirjoitettu paljon evakkojen ja sotaveteraanien asuttamisesta, mutta harvemmin osana Itä-Euroopan laajuista uudelleenasuttamisten aaltoa.

”Vihreä vyöhyke” – Itä-Euroopan maaseutu – oli toisen maailmansodan verisimpien alalukujen näyttämö: miljoonia ihmisiä oli kuollut, ja kokonaisia väestönosia esimerkiksi juutalaiset vähemmistöt kulttuureineen ja historioineen oli pyyhitty pois. Sodan jälkeen Itä-Euroopan kartta järjesteltiin uudelleen, jonka seurauksena miljoonat ihmiset joutuivat etsimään uuden kodin itselleen.

Suomessa on kirjoitettu paljon evakkojen ja sotaveteraanien asuttamisesta, mutta harvemmin osana Itä-Euroopan laajuista uudelleenasuttamisten aaltoa. Vuonna 1945 Puola ajoi etniset saksalaiset pois maasta, ja maahan tuli satojatuhansia ukrainalaisia. Tšekkoslovakia ja Jugoslavia karkottivat saksalaiset ja osan unkarilaisvähemmistöistään. Jugoslavia asutti heidän tilalleen köyhiä väestöryhmiä Makedoniasta, Bosniasta ja Montenegrosta. Tšekkoslovakia ”vaihtoi” unkarilaiset slovakkeihin Unkarin kanssa. Bulgaria karkotti satojatuhansia etnisiä turkkilaisia.

Toisin kuin muut Keski-Euroopan maat, Romania puolestaan ei karkottanut saksalaista väestöä. Se vain pakkolunasti heidän maansa ja antoi ne ukrainalaisille ja bulgarialaisille uudisasukkaille. Arviot Itä-Saksaan saapuneiden pakolaisten määrästä vaihtelevat, mutta DDR:n oli vuoteen 1950 mennessä pitänyt uudelleenasuttaa yli neljä miljoonaa ihmistä.

Usein paikallistasolla ainoa tapa integroida valtava määrä uusia – väkivallan traumatisoimia – asukkaita hallintojärjestelmiin ja rakentaa maatalouden rakenteet uudelleen oli antaa ihmisille maata – ja toivoa, että aika parantaisi pahimmat haavat. Sotia seuranneina vuosikymmeninä ”vihreän vyöhykkeen” valtiot kohtasivat samankaltaisia haasteita koskien asutuspolitiikkaa ja kansallisen maatalouden sopeuttamista globaaleihin markkinoihin, mutta käytetyt keinot vaihtelivat suuresti. Maaseudun modernisoinnin jokainen maa kuitenkin hoiti yhdistelemällä lakia, poliittista ohjausta ja taloudellisia kannustimia – ja missään projekti ei toteutunut kuin oli alun perin tarkoitettu.

Ideologia, laki, ja maaseudun modernisointi

Maanviljelijät ympäri Itä-Eurooppaa, sekä ”vanhat” viljelijät että uudet tulokkaat, olivat suurelta osin maaomaisuuden uusjaon puolella ja ymmärsivät projektin välttämättömyyden. Esimerkiksi Itä-Saksassa asiasta äänestettiin ja valtaosa äänestäjistä kannatti maareformia.

Uusjako kuitenkin aloitti valtavan maaseudun muutosprosessin ja toista maailmansotaa edeltävään aikaan ei ollut enää paluuta. Maaseuduilla ”uusien tulokkaiden” ja vanhan väestön välit usein kiristyivät. Pakon edessä asutetut ”uustalonpojat” eivät monesti joko osanneet viljellä maata ollenkaan tai eivät olleet tottuneet uuden asuinseutunsa maaperän, sään ja viljelyskasvien erityislaatuisuuksiin: läpi Itä-Euroopan uudet maatilat olivat suurelta osin kannattamattomia.

Maareformit olivat myös luoneet suuremman, rakenteellisen ongelman. Reformien seuraus oli valtava määrä pientiloja, jotka eivät olleet teknologisen kehityksen myötä ja globaalien markkinoiden puristuksessa enää kannattavia. Itä-Euroopassa kehitys vei kohti yhä suurempia yksiköitä. Maatalouskollektiivit olivat sosialistisen ideologian kannalta puhdasoppinen vaihtoehto, mutta eivät mitenkään ilmiselvä lopputulos, varsinkaan kun maanviljelijät lähes aina vastustivat kollektiiveihin siirtymistä.

Uusjako kuitenkin aloitti valtavan maaseudun muutosprosessin ja toista maailmansotaa edeltävään aikaan ei ollut enää paluuta. Maaseuduilla ”uusien tulokkaiden” ja vanhan väestön välit usein kiristyivät.

Itä-Euroopan maat joutuivat kukin tulemaan toimeen rakenteellisesti vinoutuneen maataloustuotannon kanssa ja kokeilivat sen korjaamiseen tulevina vuosikymmeninä erilaisia yhdistelmiä suoraa pakottamista, maaseudun yhteisöjen itsehallinnon lisäämistä ja rahallista subventointia, jolla pyrittiin ohjaamaan maanviljelijöitä sopeuttamaan tuotantonsa haluttuun suuntaan.

Maaseudun historia Itä-Euroopassa ei ole – ei Suomen eikä muidenkaan maiden kohdalla – suoraviivainen narratiivi valtiollisesta ohjauksesta ja maaseudun identiteettien poliittisesta alistamisesta vaan monimutkainen prosessi, jossa talous, poliittiset ideologiat, laki ja paikalliset identiteetit dynaamisessa vuorovaikutuksessa loivat erilaisia maatalouden muotoja.

Esimerkiksi Puolassa hallitus pyrki kollektivisoimaan maaseudun pientiloja vuosien ajan, mutta joutui vuonna 1956 avoimen kapinan edessä myöntämään tappionsa. Puolan maataloudesta tuli kummallinen pientilavaltainen perinteisten arvojen läpikyllästämä valtio sellaisen valtion sisällä, joka vannoi yksityisomaisuuden hävittämisen nimeen.

Itä-Saksassa kollektivisointi toteutettiin pakolla talvella 1959–60 useiden vuosien suostuttelun, pakottamisen ja erilaisten projektien epäonnistuttua. Nitisevä ja natiseva rakennelma saatiin pidettyä kasassa vain myöntämällä kollektiiveille diktatuurin mittakaavassa huomattava määrä itsehallintoa, jota hallitus pyrki kaikin keinoin peruuttamaan 1970– ja 80-luvuilla.

Ilmastonmuutos tulee – sodista riippumatta – määrittämään ihmislajin elämänmuotoa tulevina vuosisatoina. Siksi suhteemme maahan ja sen hyödyntämiseen tulisi olla myös historian tutkimukselle tärkeää.

Molemmissa maissa taloudellisesti kannattava, omavaraisuuden takaava maatalous oli poliittinen prioriteetti, mutta kaukainen haave. Sen eteen tehtiin kuitenkin töitä, ja huolimatta siitä, että julkisesti vannottiin ”sosialistisen maaseudun” ensisijaisuutta, käytännön tasolla kannattavuus ajoi ideologian edelle.

Suomessa toisen maailmansodan jälkeinen maareformi loi valtavan pientilojen uuden kerrostuman maahan, joka oli jo valmiiksi täynnä pieniä viljelytiloja. Vaikka oikeusjärjestelmä tunnusti yksityisomaisuuden pyhyyden, kansallinen talouspolitiikka varsinkin vuodesta 1956 eteenpäin käytännössä teki suuresta osasta pientiloja kannattamattomia.

Valtion päätös tukea vain lähtökohtaisesti taloudellisesti kannattavaa maanviljelyä, suuren luokan modernisointiprojektit sekä metsätalouden murros autioittivat satoja tuhansia pientiloja, jotka olivat syntyneet toisen maailmansodan jälkeisessä maareformissa. 1960-luvulta lähtien ympäristö, vesi- ja metsälainsäädännön uudistukset sementoivat maaseudun yhdistysten ja toimikuntien aseman oman yhteisönsä yhteisen varallisuuden vartioijina, hallinnoijina ja edusmiehinä.

Maa, historia ja identiteetti

Viime vuosisadan poliittiset ideologiat ovat saattaneet kuolla tai muuttaa muotoaan, mutta sosiaaliset rakenteet, arvostukset ja maailmankatsomukset, joita ne loivat, ovat elossa ja vaikuttavat Euroopan arkipäivään. Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeinen maareformi ja pakolaisten uudelleenasuttaminen Euroopassa olivat massiivisia projekteja, jotka olivat vain joiltain osin poliittisilla ideologioilla perustellut, mutta vaikuttivat täysin kiistatta suoraan miljoonien ihmisten elämään.

Maan, identiteetin ja historian yhteenkuuluvuus tulee ilmeiseksi kriiseissä, kuten Venäjän hyökkäyssota on osoittanut. On kuitenkin hyvä muistaa, että ilmastonmuutos tulee – sodista riippumatta – määrittämään ihmislajin elämänmuotoa tulevina vuosisatoina. Siksi suhteemme maahan ja sen hyödyntämiseen tulisi olla myös historian tutkimukselle tärkeää. 1900-luku on osoittautunut pitkäksi vuosisadaksi – se ei suostu päättymään. Jotta ymmärtäisimme sen haamuja oikein, meidän täytyy kyetä ymmärtämään sitä aina uudelleen, löytäen jatkuvuuksia ja katkoksia, joiden merkitys on aiemmin tuntunut vähäpätöiseltä. 

OTT Ville Erkkilä on yliopistotutkija Suomen akatemian eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historiantutkimuksen EuroStorie-huippuyksikössä, Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Artikkeli on osa Eurostorie-juttusarjaa.
Eurostorie articles in english.
Eurostorie artiklar på svenska.

Artikkelikuva: Anna Schavikin / Pixabay

Julkaisu Eurostorie: Suomen itäeurooppalainen historia – Maaseutu, muuttoliike ja modernisaatio ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Filosofit ovat pohtineet konfliktien luonnetta sekä niiden mahdollisia haittoja ja hyötyjä jo 400-luvulta ennen ajanlaskun alkua. Kaksi merkittävää länsimaalaista teoreetikkoa, antiikin kreikkalainen filosofi Aristoteles (384–322 eaa.) ja italialainen valtiomies Niccolò Machiavelli (1469–1527), käsittelivät kirjoituksissaan valtion sisäisiä kahinoita.

Sekä Aristoteles että Machiavelli kuvaavat eliitin ja kansan välistä sovittamatonta ristiriitaa. Molemmat heistä pitivät konfliktin ratkaisuna sekoitettua valtiomuotoa, eli yhdistelmää demokratiasta, monarkiasta ja aristokratiasta tai sekoitusta oligarkiasta ja demokratiasta.

Silti Aristoteles ja Machiavelli ymmärsivät eri tavoin sen, miten ristiriita käytännössä ratkaistaisiin. Aristoteles piti konfliktin ratkaisuna vahvaa keskiluokkaa, joka olisi hallitsevassa asemassa. Machiavelli sen sijaan sivuutti keskiluokan ja piti ihanteellisena tilannetta, jossa kansa valvoo eliittiä.

Aristoteleen ja Machiavellin näkemykset nostavatkin esiin kysymyksen: Onko poliittinen konflikti väistämättä aina uhka vai piileekö siinä mahdollisuuden siemen?

Konflikti jatkuvana valtakamppailuna

Aristoteleen mukaan erilaiset taloudelliset ja poliittiset ongelmat voivat aiheuttaa valtiomuodon muutoksen tai jopa tuhon. Hän kuvasi kirjoituksissaan, kuinka sisäisestä epäoikeudenmukaisuudesta aiheutuva sairaus voi saada kaupunkivaltion oireilemaan ja lopulta syövän tavoin rappeuttaa sen sisältäpäin ilman ulkoista vaikutusta. Aristoteleen keskeinen politiikan teoriaa käsittelevä teos Politiikka tulisikin nähdä ensisijaisesti pyrkimyksenä paikantaa sairauden aiheuttaja sekä yrityksenä löytää lääke kyseiseen tautiin.

Aristoteles oli ajattelussaan erityisen kiinnostunut konflikteista, jotka ilmenivät kahden sosiaaliluokan, rikkaiden ja köyhien välillä. Hän pohti distributiivisen oikeudenmukaisuuden – jolla tarkoitetaan lähinnä virkojen ja varallisuuden jakamista – merkitystä konfliktien taustalla, tasavertaisuuden ja hallitsemisen suhdetta sekä kysymystä vakaimmasta hallitusmuodosta.  

Ratkaisuna sisäisiin konflikteihin Aristoteles ehdotti valtiomuotoa, jossa keskiluokka olisi suurempi kuin kaksi muuta luokkaa eli rikkaat ja köyhät. Tällöin keskiluokka tasapainottaisi muiden luokkien välisiä kiistoja ja estäisi vain yhden luokan valtaannousun.

Vaihtoehtona suurelle valtaapitävälle keskiluokalle Aristoteles piti sekavaltiojärjestelmää. Siinä sekoittuisivat erilaiset elementit demokratiasta ja oligarkiasta. Näitä kahta valtiomuotoa yhdistää ajatus siitä, ettei vain yksi sosiaaliluokka olisi yksinään vallassa.

Vaikka Aristoteles myönsikin, että suuri keskiluokka on ilmiönä harvinainen, oli hänen ajatuksensa vallan jakautumisesta merkittävä. Aristoteleelle sisäiset konfliktit aiheutuivat pääosin kahden ryhmän, rikkaiden ja köyhien, välisestä valtakamppailusta ja ratkaisu ongelmaan löytyisi ensisijaisesti valtiomuodosta.

Vaihtoehtona suurelle valtaapitävälle keskiluokalle Aristoteles piti sekavaltiojärjestelmää. Siinä sekoittuisivat erilaiset elementit demokratiasta ja oligarkiasta. Näitä kahta valtiomuotoa yhdistää ajatus siitä, ettei vain yksi sosiaaliluokka olisi yksinään vallassa. Aristoteles kirjoittikin, että muutoksissa sekavaltiomuodosta yksinkertaiseksi valtiomuodoksi joudutaan väistämättä epätasapainoiseen tilanteeseen.

Jos köyhät saavat yliotteen, valtiosta tulee demokratia, ja mikäli rikkailla on valta, siitä tulee oligarkia. Aristoteles totesi, ettei yhteinen ja tasapuolinen valtiomuoto olisi mahdollinen tämänkaltaisessa tilanteessa. Suuri keskiluokka tai sekoitettu valtiomuoto toimisi eräänlaisena takeena sille, ettei kahden sosiaaliluokan konfliktista aiheuttaisi valtiomuodon jatkuvaa murrosta.

Instituutioiden rooli konfliktien ennaltaehkäisemisessä

Lähes 1900 vuotta Aristotelesta myöhemmin Machiavelli kirjoitti teoksessaan Valtiollisia mietelmiä Aristoteleen tavoin, kuinka rikkaiden ja köyhien välinen ristiriita aiheuttaa jatkuvan sisäisen konfliktin. Aristoteleesta poiketen Machiavelli näki sisäisen konfliktin myös mahdollisuutena muodostaa tasapuolisempi valtiomuoto.

Machiavelli ei ollut yksinomaan kiinnostunut sisäisistä konflikteista, vaan hän tutki myös ulkoisten ja sisäisten konfliktin välistä vastakkainasettelua. Spartan ja Rooman esimerkkejä käyttäen Machiavelli pohti teoksessaan, kumpi olisi parempi, sisäinen harmonia vai eripuraisuus.

Kynnyskysymykseksi Machiavellille muodostui valtion ulkopolitiikka. Mikäli valtion halutaan Rooman tavoin tulevan mahtavaksi imperiumiksi, tulisi sisäiset kiistat hyväksyä. Toisaalta jos valtion halutaan Spartan tavoin elävän pienenä ja pitkäikäisenä valtiona ilman valloituksia, tulisi sen kaikin keinoin pyrkiä estämään Rooman imperiumille ominaiset ristiriidat rikkaiden ja köyhien välillä.

Machiavelli katsoi, että valtiossa tulisi olla instituutioita, joiden avulla kansalaiset voisivat ilmaista turhautuneisuuttaan. Jos kansalaisille ei annettaisi tällaista mahdollisuutta, se löytäisi väkivaltaisen tavan purkautua.

Machiavelli kannatti rauhallisen Spartan sijaan Rooman kaltaista imperiumia, jossa sisäisille kahinoille annettiin tilaa.

Machiavelli oli kuitenkin tarkka siitä, minkälaiset konfliktit ovat hyväksyttäviä valtioissa. Hän vastusti väkivaltaisia konflikteja ja katsoi, että ristiriidat tulisi selvittää valtion taholla. Machiavelli katsoi, että valtiossa tulisi olla instituutioita, joiden avulla kansalaiset voisivat ilmaista turhautuneisuuttaan. Jos kansalaisille ei annettaisi tällaista mahdollisuutta, se löytäisi väkivaltaisen tavan purkautua.

Machiavellin mukaan tällaiset konfliktit ovat vääränlaisia, ja yhteiskunnan tehtävä on pyrkiä instituutioiden avulla ennaltaehkäisemään niitä.

Faktioiden väliset konfliktit valtion sairautena  

Aristoteleen tavoin myös Machiavelli oli huolissaan puolueryhmittymien eli faktioiden välisistä konflikteista. Machiavellin tulkinta faktioista on samankaltainen kuin Aristoteleen kuvaus kahden sosiaaliluokan välisestä jatkuvasta kamppailusta ja kyvyttömyydestä löytää yhteistä valtiomuotoa.

Molempien ajattelijoiden mukaan puolueryhmittymien väliset konfliktit ovat ensisijaisesti kahden omaa etuaan ajavan ryhmittymän välisiä kiistoja, joissa kaupunkivaltion ja kansalaisten yhteinen etu jää syrjään.

Tämänkaltaiset ryhmittymät muodostuvat usein vahvojen kansankiihottajien eli demagogisten johtajien ympärille. Sekä Aristoteles että Machiavelli pitivät ryhmäetujen ajamisesta syntyviä konflikteja negatiivisina konflikteina, joita tulisi valtioissa välttää sairauden tavoin.

Molempien ajattelijoiden mukaan puolueryhmittymien väliset konfliktit ovat ensisijaisesti kahden omaa etuaan ajavan ryhmittymän välisiä kiistoja, joissa kaupunkivaltion ja kansalaisten yhteinen etu jää syrjään.

Myös ateenalainen historioitsija Thukydides kuvaa 400-luvulla eaa. teoksessaan Peloponnesolaissota tilannetta, joka muistuttaa myöhemmin Aristoteleen ja Machiavellin pahekusmaa konfliktia:

”[…]väittäessään pitävänsä silmällä yhteistä hyvää ovat ajatelleet vain omaa etuansa, ovat taistelleet keskenään päästäkseen voitolle, ovat uskaltautuneet mitä kauheimpiin tekoihin ja vielä kauheamman koston harjoittamiseen. He eivät ole välittäneet oikeudesta eivätkä yhteishyvästä, vaan ovat menneet niin pitkälle kuin on mieli tehnyt.”

Thukydideen kuvaamassa tilanteessa vahvat puoluejohtajat johtavat ryhmittymiä, jotka oman edun nimissä tekevät kauheuksia toisen puolueen edustajille. Ryhmäkiistat kuvataan tässä aristokraattien ja demokraattien, eliitin ja kansan välisinä. Kysymykseksi nousee, kuinka poliittinen järjestelmä tulisi muodostaa, jotta vältyttäisiin Aristoteleen kuvaamalta jatkuvalta valtataistelukamppailulta.

Keskeinen ero Aristoteleen ja Machiavellin näkemyksissä liittyy juuri valtakamppailuihin ja vallan jakautumiseen: Aristoteles painotti sekä rikkaiden että köyhien taipumusta tavoitella valtaa. Machiavellille oli ilmeistä, että eliitti on suurempi uhka.

Konflikti mahdollisuutena tasapainoisempaan valtiomuotoon

Machiavelli oli erityisen huolissaan valtiosta, jossa valta olisi täysin eliitin käsissä ilman minkäänlaista vastavoimaa tai tarkistusmekanismeja. Eliitillä on Machiavellin mukaan muita luokkia suurempi alttius pyrkiä yksinomaiseen valtaan ja asettaa kansa alistettuun asemaan.

Machiavelli ehdottikin, että kansan tulisi valvoa eliitin valtaa, ettei näin tapahtuisi. Sekavaltiojärjestelmässä, jossa on piirteitä aristokratiasta, demokratiasta ja kuninkaanvallasta, ei eliitti voisi nousta jakamattomaan valtaan.

Roomaa esimerkkinä käyttäen Machiavelli osoitti, kuinka sisäiset kiistat voivat tuottaa uusia toimivia instituutioita ja siten muuttaa valtiomuotoa sekavaltiojärjestelmän suuntaan. Hänelle instituutiot olivat olennaisessa osassa, kun pyrittiin rajoittamaan eliitin valtaa.  

Ihannetapauksissa konfliktit siis luovat vallankäyttöä rajoittavia instituutioita. Machiavelli käytti tästä esimerkkinä kertomusta Tarquinius-suvusta. Suvun kuninkaiden kuoltua kansan ei ollut enää mahdollista pyytää heiltä apua eliitin väärinkäyttäessä asemaansa. Koska kuninkaiden mahdollinen apu ei ollut enää uhka, eliitti alkoi toimia mielivaltaisesti. Machiavelli korosti, että Rooman tulisi perustaa uusi instituutio, joka takaisi kansalle suojan eliitin mielivallalta.

Machiavellia seuraten eri instituutiot ja protestoiminen on osa tervettä valtiota, mitä ilman eripuraisuus voisi purkautua väkivalloin. Politiikassa onkin keskeistä erottaa toisistaan valtion terveyttä edistävät ja sairastumista aiheuttavat konfliktit.

Eliitin ja kansan välinen jatkuva eripura johti lopulta uuden instituution, kansantribuunien, perustamiseen. Tribuunit olivat vaaleilla valittuja virkamiehiä, joiden tehtävänä oli tarkistaa ja valvoa eliitin valtaa ja toimintaa.

Machiavelli näkee siten konfliktin myös mahdollisuutena. Sen kautta voi syntyä valtaa sääteleviä instituutioita. Kahden sosiaaliluokan välinen kamppailu ei aiheuttanutkaan Aristoteleen kuvaamaa jatkuvaa valtataistelua ja valtiomuodon heilahtelua oligarkian ja demokratian välillä. Päinvastoin sekä kansa että eliitti hyväksyttiin osaksi valtiomuotoa. Valtion sisäinen konflikti voikin siis olla positiivinen ja johtaa tasapainoiseen valtiomuotoon, jossa kansa jatkuvasti vahtii eliittiä.

Vaikka valtion tulisi pyrkiä välttämään faktioiden välisiä konflikteja, voivat jotkut poliittiset ristiriidat luoda uusia tarpeellisia instituutioita terveeseen valtiomuotoon. Machiavellia seuraten eri instituutiot ja protestoiminen on osa tervettä valtiota, mitä ilman eripuraisuus voisi purkautua väkivalloin. Politiikassa onkin keskeistä erottaa toisistaan valtion terveyttä edistävät ja sairastumista aiheuttavat konfliktit.  

VTM Aada Pettersson on väitöskirjatutkija eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa.

Artikkeli on osa Eurostorie-juttusarjaa.
Eurostorie-articles in english
Eurostorie artiklar på svenska

Artikkelikuva: Couleur / Pixabay

Julkaisu Eurostorie: Valtion sisäiset konfliktit: Terve vai sairas valtiomuoto? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Usein kuultu väite Israelia koskevassa yhteiskunnallisessa ja akateemisessa keskustelussa on, että Israelin valtio on kolonialistinen hanke. Tällä tarkoitetaan, että Israel olisi Euroopasta muuttaneiden juutalaisten perustama ”siirtomaa”. Kolonialismi on siirtomaavaltaa, jossa valtio tai ihmisryhmä näkee itsensä toisia kansoja ylempiarvoisena, valloittaa vieraita alueita rajojensa ulkopuolelta, alistaa alkuperäisväestön ja käyttää sen aluetta taloudellisesti hyväkseen. Tätä määritelmää on myös sovellettu Israeliin.

Sionismi on 1800-luvun lopulla syntynyt juutalaisvaltion perustamiseen tähdännyt aate ja juutalaisten kansallinen vapautusliike. Sionismin vaikutuksesta juutalaisia alkoi 1880-luvulla muuttaa historialliseen kotimaahansa, turkkilaisten hallitsemaan Palestiinaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Palestiinan hallinto siirtyi Kansainliiton eli YK:n edeltäjän myöntämällä mandaatilla Britannialle. Brittihallinnon aikana lisää juutalaisia muutti Palestiinaan, ja mandaatin loppuessa vuonna 1948 Israel julistautui itsenäiseksi.

Dosentti Tuija Parvikko on esittänyt näkemyksen kolonialismista ja sionismista Gazan sodan juurisyinä helmikuussa 2024 ilmestyneessä Politiikasta-lehden artikkelissaan. Milloin ja miten sionismia ja Israelin valtiota on alettu esittää kolonialistisena hankkeena? Onko kolonialismi perusteltu ja onnistunut termi kuvaamaan sionismia ja Israelin valtiota? Tässä artikkelissa etsitään vastauksia näihin kysymyksiin.

Sionismi salaliittoteorioissa

Kolonialismista on puhuttu sionismin yhteydessä jo ennen Israelin valtion perustamista.  1900-luvun alussa kolonialismi ei olut vielä saanut terminä huonoa kaikua. Siirtomaita hankittiin ja hallittiin, ja niistä myös kilpailtiin. Yhteiskunnallisessa keskustelussa puitu ongelma ei ollut niinkään kolonialismi itsessään, vaan ennemminkin kysymys siitä, kenellä oli oikeus sitä harjoittaa. Jotkut aikalaiskommentoijat pitivät ongelmallisena sitä, että juutalaisten katsottiin olevan brittiläisen kolonialismin salattuja taustavaikuttajia.

Tutkija Nina Valbousquet on perehtynyt antisemitismin eli juutalaisvihan historiaan. Tutkimuksessaan Valbousquet siteeraa, kuinka Vatikaanin puolivirallinen lehti Osservatore Romano julisti kesäkuussa 1920 julkaistussa Palestiinaa ja sionismia käsittelevässä artikkelissa, että sionismi ja brittiläinen imperialismi olivat työskennelleet käsi kädessä 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien.

Lehden mukaan Benjamin Disraelin nousu Britannian pääministeriksi vuonna 1868 oli muodostunut todelliseksi juutalaisen ”rodun riemuvoitoksi”. Osservatore Romano jatkoi syytöksiään: juutalaiset poliitikot ja pankkiirit olivat käyttäneet hyväkseen ensimmäistä maailmansotaa ja edistäneet sionismia pyrkimyksenään hallita Palestiinaa ja tuhota siellä asuvat muut ”rodut”. Osservatore Romano kehotti lopuksi kristittyjä ja muslimeja yhdistämään voimansa juutalaista vaaraa vastaan Palestiinassa.

Kolonialismista on puhuttu sionismin yhteydessä jo ennen Israelin valtion perustamista.  1900-luvun alussa kolonialismi ei olut vielä saanut terminä huonoa kaikua. Siirtomaita hankittiin ja hallittiin, ja niistä myös kilpailtiin.

Sionisteja kohtaan esitetyt syytökset kolonialismista kytkeytyvät tiiviisti yhteen antisemitismin kanssa. Natsien keskeinen ideologi Alfred Rosenberg kirjoitti vuonna 1922 kirjan Der Staatsfeindliche Zionismus. Kirjassa Rosenberg näki juutalaiset brittiläisen imperialismin taustavaikuttajina ja valitti sitä, että juutalaiset ajoivat Palestiinan alkuperäisiä asukkaita pois heidän mailtaan. Rosenbergin kaltaiset antisemiitit esittivät brittiläisen kolonialismin klassisen salaliittoteorian muodossa: juutalaiset vetelivät taustalla naruista, ja Iso-Britannia totteli oletettua juutalaista rahavaltaa. Antisemiittien mukaan juutalaiset hallitsivat pankkeja ja finanssimaailmaa ja tämän salaliittoteorian mukaan kolonialismi oli myös juutalaisten juoni maailmanherruuden saavuttamiseksi.

Toinen kolonialismiin liittyvän salaliittoteorian keskeinen levittäjä oli yhdysvaltalainen Paquita Louise de Shishmareff (alkuperäiseltä nimeltään Louise Chandor), joka tunnettiin parhaiten kirjailijanimellään Leslie Fry.

Fry syntyi Pariisissa vuonna 1882, mutta muutti sittemmin Venäjälle ja meni naimisiin tsaarin armeijan upseerin Fedor Shishmareffin kanssa. Venäjän vallankumouksen tiimellyksessä Shishmareff sai surmansa, mutta Fry onnistui pakenemaan Beringinsalmen yli laivalla. Mukanaan Fry toi antisemitismin klassisen perusteoksen Siionin viisaiden pöytäkirjat, jonka levittämisessä hänellä oli merkittävä panos. Fry julkaisi kirjan nimeltä The Jews and the British Empire vuonna 1935. Fry näki Disraelin takana juutalaisen Rotschildien pankkiirisuvun ja hän piti juutalaisia brittiläisen imperiumin todellisina hallitsijoina. Sionismi tähtäsi Fryn mukaan juutalaiseen maailmanvaltaan.

Marxilaisia tulkintoja

Toisen maailmansodan jälkeen kolonialistiset imperiumit alkoivat asteittain purkautua, ja 1960-luvulle tultaessa kolonialismi sai laajan moraalisen tuomion. Vuonna 1965 Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n tutkimuskeskus julkaisi tohtori Fayez Sayeghin kirjan Zionist Colonialism in Palestine. Tätä kirjaa on toisinaan pidetty Israelia koskevan akateemisen kolonialismikeskustelun alkuunpanijana, mutta akateemiseksi keskustelunavaukseksi se oli lähdepohjaltaan olematon ja argumentoinniltaan yksipuolisen poliittinen.

Varsinaisen akateemisen keskustelun Israelin kolonialistisesta luonteesta avasi ranskalainen marxilainen intellektuelli Maxime Rodinson vuonna 1967 esseellään Israël, fait colonial? Rodinson vertasi historialliseen kotimaahansa palaavia juutalaisia ranskalaisiin Algeriassa ja valkoisiin Etelä-Afrikassa. Sekä Sayegh että Rodinson käyttävät marxilaisia argumentteja kritisoidessaan Israelia.

Neuvostoliiton, arabimaiden ja globaalin etelän tuella YK:n yleiskokous hyväksyi vuonna 1975 päätöslauselman, jossa sionismi tuomittiin rasismina ja rinnastettiin kolonialismiin.

Samaan aikaan Neuvostoliitto tuotti antisionistista propagandaa, jonka keskeinen viesti oli Israelin tuomitseminen kolonialistisena, imperialistisena ja rasistisena projektina. Neuvostoliitto tuki kylmässä sodassa arabimaita ja palestiinalaisia, kun taas Yhdysvallat tuki Israelia. Neuvostoliiton, arabimaiden ja globaalin etelän tuella YK:n yleiskokous hyväksyi vuonna 1975 päätöslauselman, jossa sionismi tuomittiin rasismina ja rinnastettiin kolonialismiin.

Huomattavin Israelia kolonialistiseksi hankkeeksi luonnehtinut akateeminen tutkija oli palestiinalaissyntyinen intellektuelli Edward Said, josta tuli postkolonalismin keskeinen akateeminen teoreetikko. Saidin mukaan sionismi oli aina pyrkinyt joko kokonaan poistamaan tai jättämään täysin huomiotta palestiinalaiset. Lisäksi Said syytti sionisteja palestiinalaisten historian tukahduttamisesta ja palestiinalaisten kuvaamisesta alkukantaisina. 1990-luvulta alkaen myös joukko israelilaisia post-sionistisia tutkijoita on yhtynyt näkemykseen Israelin kolonialistisesta luonteesta.  Post-sionismin pyrkimyksenä on ollut purkaa sionistisen historiankirjoituksen myyttejä ja esittää kriittisiä tulkintoja Israelin historiasta.

Akateemisen keskustelun rintamat

Koska luonnehdinta Israelista ja sionismista kolonialismin ilmentyminä on saanut vastakaikua myös vakavasti otettavien akateemisten tutkijoiden parissa, on syytä tutkia perusteellisemmin kolonialismin tieteellistä soveltuvuutta kuvailemaan Israelia ja sionismia. Akateemisen tutkimuksen osalta huomio kiinnittyy mustavalkoisuuteen, jolla kolonialismiteesin puolestapuhujat aiheeseen usein suhtautuvat.

Tätä mustavalkoisuutta voidaan vertailla esimerkiksi Harvardin yliopiston juutalaisen historian professori Derek Penslarin maltilliseen pohdintaan. Penslarin mukaan on ongelmallista esittää sionismin ja kolonialismin suhde joko täydellisesti yhteensopivana tai kieltää se kokonaan. Penslar näkee sionismissa samalla myös anti- ja post-kolonialistisia piirteitä: sionismin voi myös nähdä kolonisoidun kansan (juutalaisten) vapautusliikkeenä ja valtion rakentamisena Afrikan ja Aasian postkoloniaalisten valtionrakennushankkeiden tapaan.

Ben-Gurionin yliopiston Israelin tutkimuksen professori Avi Barelin mukaan kolonialismi-termin soveltamisessa on metodologisia ongelmia. Barelin mukaan olisi hedelmällisempää etsiä 1880-luvulla alkaneen juutalaisten muuttoliikkeen syitä kuin tehdä luokittelua kolonialismiin liitettyjen piirteiden suhteen. Lopulta tutkijan kädessä on tietynlainen kolonialismin ostoslista, jolta voidaan ruksia etsittyjä piirteitä.

Kolonialismin määritelmä voidaan tehdä sen mukaiseksi, että Israel ja sionismi saadaan sovitettua siihen. Bareli huomauttaa lisäksi, että sionistisen liikkeen rahavirrat kulkivat kolonialismiin nähden päinvastaiseen suuntaan: sionismi ei ollut taloudellisesti kannattavaa. Sionistit sijoittivat pääomaa Palestiinaan, mutta toiminta oli tappiollista. ”Siirtomaasta” ei virrannut tuottoa takaisin ”kolonialisteille”.

Akateemisen tutkimuksen osalta huomio kiinnittyy mustavalkoisuuteen, jolla kolonialismiteesin puolestapuhujat aiheeseen usein suhtautuvat.

Brandeisin yliopiston Israelin tutkimuksen professori S. Ilan Troen näkee Edward Saidin ja kolonialismiteesin puolustajien tekevän juutalaisista väkisin eurooppalaisia, vaikka Euroopassa juutalaiset nähtiin historiallisesti vieraina, perimmiltään itämaisina. Troenin mukaan kolonialismiteesi mitätöi juutalaisten yhteyden historialliseen kotimaahansa. Väitetään, että Palestiinaa voi kutsua omakseen vain yksi alkuperäiskansa, Palestiinan arabit. Juutalaiset ja britit nähdään tässä tulkinnassa mandaattihallinnon (1920–1948) aikana kahtena samanaikaisena siirtomaavallan ylläpitäjänä. Brittien rajoittaessa Palestiinaan epätoivoisesti vainoja pakenevien juutalaisten maahanmuuttoa olisi juutalaisten kutsuminen kolonialisteiksi tuntunut julmalta pilailulta juutalaisten kustannuksella, kirjoittaa Troen.

Kun juutalaisten historiallinen yhteys omaan maahansa kiistetään, on sillä myös poliittisia seurauksia. S. Ilan Troenin mukaan kolonialismiteesin päämäärä on kieltää juutalaisten oikeus omaan valtioon. Vaatimukset sionismista luopumiseksi tähtäävät Israelin lakkauttamiseen juutalaisena valtiona.

Kolonialismiteesin heikkouksiin kuuluu myös aikaperspektiivin lyhentäminen. Juutalaisten pyrkimykset palata vanhaan kotimaahansa ovat 1800-luvun lopulla syntynyttä sionistista liikettä huomattavasti vanhempi ilmiö. Protosionisteiksi eli sionismin edeltäjiksi tai edelläkävijöiksi kutsutut rabbi Jehuda Bibas (n. 1789–1852), rabbi Jehuda Alkalai (1798–1878), rabbi Zvi Hirsch Kalischer (1795–1874) ja filosofi Moses Hess (1812–1875) edistivät juutalaisten paluuta historialliseen kotimaahansa jo 1800-luvun alkupuolella.

Myös Vilnan Gaon eli rabbi Elia ben Salomon Zalman (1720–1797) innoitti seuraajiaan muuttamaan Palestiinaan. Tämän lisäksi esimerkkejä juutalaisten paluumuutosta turkkilaisten hallitsemaan Palestiinaan löytyy runsaasti myös keskiajalta.

Ainoa kolonialismia harjoittava alkuperäiskansa?

Ajatus juutalaisista kansana ankkuroituu juutalaiseen uskontoon. Käsite Am Israel (Israelin kansa) ei ole valistuksen tai eurooppalaisen nationalismin tuote, vaan sillä on pitkät historialliset juuret. Israelin leimaaminen kolonialistiseksi valtioksi on retorinen poliittinen tapa kiistää Israelin valtion olemassaolon oikeutus.

Jos Israel halutaan nähdä kolonialistisena hankkeena, on se todellinen poikkeus: juutalaiset ovat ainoa alkuperäiskansa joka on palannut kotimaahansa, elvyttänyt alkuperäisen kielensä ja perustanut uudelleen oman valtionsa. Tämä paluu on johtanut yhteentörmäykseen toisen kansan, Palestiinan arabien kanssa.

Palestiinalaiset voivat myös vedota historiallisiin juuriin kotimaassaan. Israelin ja palestiinalaisten konflikti pitää sisällään vaikeita ristiriitoja ja moraalisia ongelmia. Ne eivät kuitenkaan ratkea nimeämällä Israel kolonialistiseksi valtioksi.

TT, VTM André Swanström on kirkkohistorian dosentti Åbo Akademissa.

Artikkelikuva: Filosofi Moses (Moshe) Hessin hauta Israelissa. Hautakivessä Hessiä muistetaan sekä kansainvälisen sosialismin että Israelin valtion uranuurtajana. Kuva: André Swanström

Julkaisu Israel ja kolonialismin aave ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kitkerän alun jälkeen hallitsijalle perinteisesti kuuliainen kansakunta oli oppinut, jos ei rakastamaan niin vähintään seuraamaan Kekkostaan. Vaihtoehdoton demokratia alkoi 1970-luvun edetessä kuitenkin myös ahdistaa, kun lukuisista hallituskriiseistä huolimatta hallitusten pohja pysyi pääpiirteissään samana – presidentistä nyt puhumattakaan.

Ylipitkäksi venyneestä valtarakenteesta tehtiin kolme johtopäätöstä, jotka pantiin toimeen 1980-luvulta alkaen. Presidentin kuusivuotiset toimikaudet rajoitettiin kahteen ja siirryttiin tämän valinnassa suoraan kansanvaaliin. Uuden vuosituhannen alkaessa astui lisäksi voimaan uusi perustuslaki, joka kavensi valtionpään valtaoikeuksia.

Muutokset olivat huomattavia, mutta historiasta voi hahmottaa myös huomaamattomia jatkuvuuksia murrosten ylitse. Niitä erottuu kansanvaalien kaudelta yllättävänkin paljon verrattuna aikaan, jolloin presidentti valittiin valitsijamiesten tai eduskunnan toimesta artikkelin ensimmäisessä osassa tarkastellulla tavalla. 

Ilmiöt ja vapautuksen huumat

Urho Kekkosen väistyttyä sairauden vuoksi suomalaiset ikään kuin vapautuivat valitsemalla presidentiksi SDP:n Mauno Koiviston, joka keräsi tammikuussa 1982 huimat 144 valitsijamiestä. Valinta varmistui heti ensimmäisellä kierroksella, kun SKDL tarjosi tarvittavat lisä-äänet vasemmiston riveistä nousevan valtionpäämiehen taakse.

”Manu-ilmiö” oli ensimmäinen laatuaan presidentinvaaleissa. Koiviston suosio kantoi kevyesti uudelleenvalintaan, vaikka ensi kertaa suoraa kansanvaalia kokeiltaessa kannatus jäi niukasti alle 50 prosentin. Puuttuvat valitsijamiehet löytyivät tällä kertaa toisella äänestyskierroksella kokoomuksesta.

Vapautuksen huuma saavutti kliimaksinsa vuonna 1994, kun kansa siirsi tylysti sivuun kylmän sodan aikaiset kärkipoliitikot. Vuoroansa pitkään odottanut nelinkertainen pääministeri Kalevi Sorsa ei selvinnyt edes SDP:n ehdokkaaksi, kun Martti Ahtisaari junailtiin diplomaattiuralta hänen tilalleen.

Paavo Väyrynen (19,5 %) kompastui itse vaaleissa siihen, että keskustan riveistä lohkesi kaksi puolueesta erillistä valitsijayhdistystä. Keijo Korhonen (5,8 %) ja Eeva Kuuskoski (2,6 %) veivät kenties ratkaisevat äänet, jotta RKP:n ehdokas Elisabeth Rehn (22,0 %) saattoi nousta porvaripuolen ykköseksi.

Vaikka ”Lillan-ilmiö” hävisi toisella kierroksella sosiaalidemokraattien kenttäorganisaatioihin nojanneelle ”Mara-ilmiölle” (46,1–53,9 %), suora kansanvaali oli osoittanut mullistavan yllätyspotentiaalinsa. Pelikentän reunoilta tulevilla ehdokkailla oli mahdollisuuksia korjata koko potti! Ja vaatimatonkin vaalitulos saattoi vaikuttaa siihen, ketkä etenivät ratkaisevaan äänestykseen.

Tuttuja piirteitä 1920- ja 1930-luvulta, vaikka aikakausi ja vaalitapa olivat tyystin toisenlaiset.

Hurmokset haalistuvat

Elisabeth Rehn sai huomata, miten vaikeaa on uusia otollisen hetken hurmosta. Hän ylsi vuoden 2000 vaaleissa RKP:lle hyvään 7,9 prosentin kannatukseen, mutta presidentti valittiin suurten ehdokkaista. SDP:n Tarja Halonen löi toisella kierroksella ensin keskustan Esko Ahon (51,6–48,4 %) ja kuusi vuotta myöhemmin kokoomuksen Sauli Niinistön (51,8–48,2 %).

Pienet puolueet tai ”villit” ehdokkaat eivät päässeet sotkemaan näitä vaaleja, mutta vuonna 2012 pakka meni jälleen sekaisin. Perussuomalaisten Timo Soini teki ensimmäisen valtiomiestekonsa, kun hän 9,4 prosentin kannatuksellaan pudotti kovan onnen Väyrysen (17,5 %) jatkosta.

Istuvalla presidentillä on aina vahva etulyöntiasema, mutta uudelleenvalinta ei ole itsestäänselvyys.

Edelle näet kiilasi vihreiden Pekka Haavisto (18,8 %), joka sai toisella kierroksella yli miljoona ääntä. Sitä juhlittiin vaalien suurena ilmiönä, vaikka tulos ei riittänyt alkuunkaan haastamaan presidentiksi valittua Niinistöä (62,6–37,4 %). Seuraavalla kerralla Haaviston kannatus oli jo haalistunut (12,4 %), kun Niinistö jyräsi voittoon (62,6 %) suoraan ensimmäisellä kierroksella.

Istuvalla presidentillä on aina vahva etulyöntiasema, mutta uudelleenvalinta ei ole itsestäänselvyys. Lauri Kristian Relander ei toiveistaan huolimatta päässyt aikanaan edes oman puolueensa ehdokkaaksi (1931), ja P.E. Svinhufvud jäi valitsematta (1937). Kyseenalaista on, olisiko Ahtisaarenkaan kansansuosio riittänyt jatkoon, mikäli olisi lähtenyt ja päässyt ehdokkaaksi (2000).

Puolueet menettävät otteensa

Kansanvaltaa varjeleva SDP oli perinteisesti ajanut presidentin valintaa eduskunnan suoritettavaksi. Kuitenkin 1980-luvulla huomattiin, että suorasta kaksivaiheisesta kansanvaalista saattoi olla myös puoluetaktista etua. Kalevi Sorsa laskeskeli, että SDP:n ehdokas pääsisi aina toiselle kierrokselle, jolla kohtaisi porvarien keskinäisen kilpailun heikentämän kandidaatin.

Näkemys osoittautui alkuun päteväksi, kunnes kansanliikepuolueet menettivät otteensa kansalaisten äänestyskäytöksestä. Pitkäaikainen pääministeri Paavo Lipponen edusti SDP:n korkeinta valtiomiesluokkaa, mutta keräsi vuoden 2012 presidentinvaaleissa vain 6,7 prosentin kannatuksen. Kuusi vuotta myöhemmin Tuula Haatainen ei pärjännyt senkään vertaa (3,2 %).

Puolueiden roolin heikentyminen näkyy siinä, että jopa politiikan konkarit perustavat nyt valitsijayhdistyksiä ehdokkuutensa tueksi. Presidentti Niinistö viitoitti tähän tietä vuonna 2018, mutta trendi heijastaa laajemmin poliittisen kulttuurin muutosta. Mika Aaltola nakertaa varsin avoimesti edustuksellista demokratiaa ratsastamalla puoluevallan kritiikillä.

Puolueiden roolin heikentyminen näkyy siinä, että jopa politiikan konkarit perustavat nyt valitsijayhdistyksiä ehdokkuutensa tueksi.

Aaltola vahvisti pyrkynsä presidentiksi Luumäellä Svinhufvudin kotimuseossa Kotkaniemessä. Hänen puheessaan oli myös Ukko-Pekan perintöä, irtikytkentää Venäjästä 1930-lukulaisin painotuksin. Sattuvaa sekin, että Svinhufvud aikanaan nousi presidentiksi puoluerajat ylittävän, vaikkakin lähinnä kokoomukseen ja lapuanliikkeeseen nojaavan vaaliliiton ehdokkaana.

Olli Rehn puolestaan ammentaa vahvasti Suomen itsenäisyyden alkuvaiheista ja ståhlbergiläisestä perinteestä tähdentäessään kampanjassaan tasavaltalaisia arvoja. Hänkin kokoaa taakseen valitsijayhdistystä kasvattajapuolueensa keskustan rämpiessä kannatusalhossa. Ikivihreä ehdokasveteraani Pekka Haavisto liikkuu samalla asialla.

Menestyäkseen presidentinvaaleissa on kannatusta haalittava laajalti eri kansalaispiireistä. SDP:n kaikille avoimet esivaalit 1993 ajoivat tavallaan samaa asiaa, mutta sekasortoinen kokemus ei vakiintunut houkuttelevaksi tavaksi. Nykyään kannatuskorttien keruu ehdokkaille toimii samalla mobilisaation välineenä.

Blokit vastakkain

Kalevi Sorsa oli siinä mielessä oikeassa, että Niinistön uudelleenvalintaa lukuun ottamatta kaikki presidentin suorat vaalit on toisella kierroksella käyty enemmän tai vähemmän ”blokkipolitiikan” merkeissä keskustaoikeiston ja punavihreän vasemmiston välillä. Ehdokkaiden persoona sekä sukupuoliaspekti ovat toki tuoneet asetelmaan lisävivahteita.

Peruskuvio ei ole kaukana vanhasta valitsijamiesten ajasta. Vasemmiston kokonaiskannatus on 2000-luvulla heikentynyt olennaisesti aikaisemmasta, mutta porvaripuolueiden keskinäinen kilpailu avaa menestymisen mahdollisuuksia punavihreiden suosimalle ehdokkaalle. Tällainen asetelma on todennäköinen tälläkin kertaa.

Valitsijamiesten kabinettipelin on korvannut kansalaisten oma pohdinta taktisesta äänestämisestä.

Paljon on ollut – ja on edelleen – kiinni siitä, ketkä kaksi etenevät vastinpariksi loppusuoralle. Pyrkimys jonkun ehdokkaan torjumiseen on tuottanut arvaamattomia seurauksia, ja ratkaisevissa äänestyksissä on nähty outoja petikumppaneita. Porvarilliset naiset esimerkiksi taisivat hoitaa varsin vasemmistolaisena pidetylle Tarja Haloselle voiton Esko Ahosta.

Valitsijamiesten kabinettipelin on korvannut kansalaisten oma pohdinta taktisesta äänestämisestä. Niinistön valinnat pois lukien lopputuloksetkin suorissa kansanvaaleissa ovat olleet yhtä tiukkoja kuin sotien välissä ja vielä vuonna 1956.

Suuri ero on siinä, että välittömissä vaaleissa voiton on joka kerta vienyt se, joka on saanut äänestäjiltä heti ensimmäisellä kierroksella vahvimman kannatuksen. Aikanaan puolueet eivät välttämättä edes nimenneet ehdokastaan ennen valitsijamiesvaalia.

Relander nousi presidentiksi toiselta sijalta, Svinhufvud ja Kyösti Kallio kolmannelta, kun eniten valitsijamiehiä kerännyt sosiaalidemokraatti Väinö Tanner ei kelvannut valkoisen Suomen valtionpääksi. Sotien jälkeen J.K. Paasikivi, Kekkonen ja Koivisto olivat jo valitsijamiesvaalien selviä ykkösiä.

Kansan kaksi päivää kuninkaana

Riippumatta siitä, miten Aaltolan lopulta käy, hänen pitkään kestänyt gallupkannatuksensa osoittaa, että puolueiden ulkopuolelta nousevat ilmiöt ovat yhä mahdollisia. Varsinaisen vaalin kannalta korostuu suosion ajoitus. Monet ”tähdenlennot” ovat ehtineet sammua ennen tosipaikkaa, kuten vaikkapa Eeva Kuuskoski, Raimo Ilaskivi tai Riitta Uosukainen voivat kertoa.

Mikäli näköpiirissä ei ole ennakkoon erityisiä menestymisen mahdollisuuksia, puolueet joutuvat pohtimaan presidentinvaaleihin panostamisen mielekkyyttä ja suuruutta. Vaan kuka tulevan koskaan varmasti tietää. RKP:n sisärenkaissa ei oltu erityisemmin innostuneita Elisabeth Rehnistä, ennen kuin tämän kannatus lähti yllättäen lentoon.

”Lillanin” jälkeen RKP:n ehdokkaat ovat jääneet häntäpään valvojiksi parin prosenttiyksikön ääniosuudella, eikä puolue tällä kertaa aseta lainkaan omaa ehdokasta. Kristillisdemokraattien tulosodotukset lienevät samaa luokkaa, mutta he päättivät silti lähteä mukaan kisaan, vaikka viimeksi menivät suoraan Niinistön taakse.

Kampanjointi maksaa, mutta presidenttiehdokkuus sinänsä on halpa pääsylippu vaalitentteihin ja tv-ruutuihin. Osallistuminen todistaa puolueen olemassaoloa ja elinvoimaa, tarjoaa näkyvyyttä lopputuloksesta riippumatta. Pienillä ei ole paljon hävittävää.

Osallistuminen todistaa puolueen olemassaoloa ja elinvoimaa, tarjoaa näkyvyyttä lopputuloksesta riippumatta.

Ennakkosuosikkien näkökulmasta ”kakkosketjujen” haastajista on se kiusa, että tiukassa taistossa he voivat viedä tärkeitä kannatusprosenttiyksikköjä. Suurille puolueille on myös poliittinen nöyryytys, jos niiden keskuudesta ei löydy vetoavia kandidaatteja, kun kansa pääsee jollei kuninkaan, niin ainakin presidentin tekijäksi.

Siirtyminen suoraan kansanvaaliin on muuttanut valintaa suljettujen kabinettien peleistä avoimiksi prosesseiksi, joissa toisaalta elää ihanan irrationaalinen mentaalinen elementti. Tasavaltalaisessa Suomessa esimerkiksi arvostetaan matalan profiilin majesteetillisuutta, kuten Koivistojen ja Niinistö–Haukion pariskunnat ovat osoittaneet.

Toisaalta Ahtisaari ja Halonen menestyivät kansanomaisemmalla habituksella. Nyt tarjolla on monella mittarilla laadukas ehdokasjoukko, josta ei vielä tiedä, kenen tyyli lähtee vetämään. Aaron Perttilän valtio-oppi voi hyvinkin olla yhä käypää todellisuutta.

Mikko Majander on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka työskentelee tutkijana ajatuspaja Magmassa.

Artikkelikuva: Joakim Honkasalo / Unsplash

Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.

Julkaisu Presidentinvaalit voivat olla pienistä kiinni 2: Koivistosta Niinistöön ja 2020-luvulle ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Presidentin asemasta keskusteltaessa on Suomessa välistä viitattu Aaron Perttilän valtio-oppiin, jonka Matti Klinge keksi terävöittää Zachris Topeliuksen Välskärin kertomuksista. Sen mukaan kuninkaan ja kansan väliin tunkee lähinnä turmiollista joukkoa, joka riuhtoopi hallitsijalta valtaa ja alemmiltaan omaisuutta. ”Se on pahennukseksi.”

Mentaliteetti on jäänyt ilmeisen pysyvästi elämään kaipuussa johtajaan, joka asettuu alati epäsuositun poliittisen välikerroksen (valtiopäiväaatelin) yläpuolelle ja pitää sen tarvittaessa kurissa. Oikeisto halusikin sisällissodan jälkeisessä Suomessa presidentille parlamentista riippumattoman mandaatin erillisten valitsijamiesvaalien välityksellä.

Menettely johti päinvastaiseen lopputulokseen. Presidentin valinta altistui puoluepelille, jossa ehdokkaat olivat nappuloita. Asetelma kääntyi päälaelleen Urho Kekkosen valtakaudella, mutta samalla äänestäjien rooli kaventui vaali vaalilta.

Seuraavassa käydään läpi, kuinka pienistä marginaaleista ja poliittisista ryhmittymistä presidentin valinta oli usein kiinni, ennen kuin vitsiniekat saattoivat vuonna 1978 kysyä yhdeksän puolueen yhteisehdokkaasta: ”Kenen Kekkonen on paras Kekkonen?!” Artikkelin toisessa osassa paneudutaan suorien kansanvaalien aikaan. Vaikka uusi vaalitapa muutti paljon, jatkuvuuksia vanhaan valitsijamiesten valtakauteen löytyy yllättävän paljon.

Monarkismin varjot

Vuoden 2024 alussa Suomen itsenäiselle tasavallalle valitaan 22. kertaa presidentti, kun poikkeusmenettelytkin lasketaan mukaan. Ennen alkuun pääsyä oli alle kahdessa vuodessa valittu jo kahdesti kotimainen valtionhoitaja ja kertaalleen saksalainen kuningas, jota kaikkien osapuolten helpotukseksi ei kuitenkaan ehditty kruunata.

Monarkismilla ei ole sen jälkeen ollut maassa järjestäytynyttä voimaa, mutta se ehti jättää syvät jäljet valtionpään valtaoikeuksiin. Hallitusmuototaistelun haavat ja arvet näkyivät sekä eduskunnan suorittamassa presidentinvaalissa kesällä 1919 että kuusi vuotta myöhemmin, kun ratkaisun tekivät 300 tehtävään erikseen valittua valitsijamiestä.

Presidentin teko ei ollut kummallakaan kerralla pelkkää suurten tahojen ja tahtojen tanssia. Eri vaiheiden ratkaisut osoittivat, että henkilökohtaisia ominaisuuksia ratkaisevampaan rooliin nousivat lopulta poliittiset voima- ja olosuhteet, joissa pienetkin ryhmittymät voivat järjestää yllätyksiä.

Eri vaiheiden ratkaisut osoittivat, että henkilökohtaisia ominaisuuksia ratkaisevampaan rooliin nousivat lopulta poliittiset voima- ja olosuhteet, joissa pienetkin ryhmittymät voivat järjestää yllätyksiä.

Edistyspuolueella oli vain 26 kansanedustajaa, kun sen vastahakoinen mutta velvollisuudentuntoinen K. J. Ståhlberg valittiin Suomen ensimmäiseksi presidentiksi. Eduskunnassa hänen taakseen ryhmittyi selvä enemmistö (143/200) tasavaltalaisten rintamaan, johon lukeutuivat suuret kansanliikepuolueet SDP ja Maalaisliitto.

Kokoomuksen ja RKP:n herraskaisemmat monarkistit eivät pärjänneet, vaikka heidän ehdokkaansa oli valkoiset vapaussodan voittoon johdattanut kenraali, valtionhoitaja C. G. Mannerheim. Vaalista on jäänyt kuriositeetiksi sinänsä merkityksetön ”yhden äänen arvoitus”, sillä ruotsalaisten ryhmästä on yhden kansanedustajan väitetty livenneen Ståhlbergin riveihin.

Tasavaltalaisia ja kielipolitiikkaa

Vuonna 1925 edistyspuolueella oli vain 33 presidentin valitsijamiestä, mutta sen ajama Risto Ryti, Suomen Pankin 36-vuotias pääjohtaja, eteni silti sosiaalidemokraattien tuella aina ratkaisevaan äänestykseen asti. RKP:n 35 valitsijamiehellä ei viety korkeimman hallinto-oikeuden presidenttiä Karl Söderholmia ensimmäistä kierrosta pidemmälle.

Rytin sijaan valituksi tuli kuitenkin yllätysnimi Lauri Kristian Relander, jonka Maalaisliitto nosti ehdokkaakseen vasta kolme päivää ennen vaalitoimitusta. RKP vaikutti lopputulokseen ratkaisevasti. Enemmistö puolueen valitsijamiehistä (23) asetti toisessa äänestyksessä Relanderin kokoomuksen tarjoaman Hugo Suolahden edelle.

Viipurin läänin maalaisliittolaisesta maaherrasta tuli oikeiston yhteinen ehdokas, joka voitti Rytin äänin 172–109. RKP auttoi näin voittoon kaikkein aitosuomalaisimman puolueen miehen, joka tosin tunnettiin kielikysymyksen suhteen maltilliseksi – olihan Signe-rouvansakin ruotsinkielinen. Suolahtea taas rasitti Helsingin yliopiston rehtorina sen piirissä räiskynyt kieliriita.

Lauri Ingmankin manasi lopputulosta: ”presidenttiyteen liittyvä arvokkuus on jo nyt menossa plöröksi”.

Helsingin Sanomat kertoi tuoreeltaan, että RKP:n vasemmiston Georg Schauman oli käännyttänyt puoluetovereitaan toimittamaan rouva Relanderin presidentiksi. Murjaisu on jäänyt kiertämään Väinö Tannerin muistelmista muodossa: ”Int’ röstade vi på Lauri Kristian utan fru Relander.”

Ennen vaaleja kokoomuksen toivelistan kärkinimi oli ollut P. E. Svinhufvud, jota Maalaisliitossa mustasi maine kuninkaantekijänä. Kun oikeisto ei saanut suosikkiaan läpi, pääasiaksi nostettiin ikään kuin voittona, että valtionpäämies valittiin ilman sosialistien myötävaikutusta.

”Presidentin vaalissa kykypuolueet tekivät kaiken voitavansa, ettei kyky tulisi presidentiksi”, Rytin leiristä kuitattiin kuivasti kokoomukseen ja RKP:hen viitaten. ”Taisipa mennä hullusti”, kokoomusjohtaja Lauri Ingmankin manasi lopputulosta: ”presidenttiyteen liittyvä arvokkuus on jo nyt menossa plöröksi”.

Minimaaliset marginaalit

Maanitteluista huolimatta uudelleenvalinnastaan päättäväisesti kieltäytynyt Ståhlberg oli jälleen mukana pelissä, kun vuonna 1931 presidenttiä valittiin lapuanliikkeen terrorin varjossa. Toisella kierroksella hän sai jo 149 ääntä ”laillisuusrintamalta”, johon edistyspuolueen ja SDP:n lisäksi yhtyi muutama RKP:n valitsijamies.

Enempää kannatusta ei sitten herunutkaan. Ratkaisevassa äänestyksessä voiton korjasi ”isänmaallisen rintaman” Svinhufvud, jonka taakse Maalaisliiton Kyösti Kallion valitsijamiehet kammettiin Kokoomuksen ja RKP:n enemmistön seuraksi. Monarkian muisto hälventyi, kun kovaa painostusta ryyditti väkivallan ja yhteiskuntarauhan horjuttamisen uhka.

Kehitys Suomessa kulki 1930-luvun edetessä toiseen suuntaan kuin eriasteiseen autoritaarisuuteen vajoavassa Manner-Euroopassa, ja seuraaviin presidentinvaaleihin saatettiin mennä tasaantuneemmissa tunnelmissa. Sen kolmiodraamassa käytiin uusintamittelö Svinhufvudin, Ståhlbergin ja Kallion välillä.

SDP keräsi jälleen eniten valitsijamiehiä (95), joiden voimalla sen ensisijainen tavoite oli syrjäyttää puoluetta hallitusvallasta syrjinyt Svinhufvud. Tässä tarkoituksessa sosiaalidemokraatit ilmoittivat menevänsä suoraan Ståhlbergin taakse. Jos tämä ei voittaisi ensimmäisellä kierroksella, tuki siirtyisi Kalliolle.

Presidentinlinnan komentokieli muuttui suomeksi, kun rouva Kaisa Kalliokaan ei puhunut ruotsia.

Taktiikka asetti RKP:n edustajat temppelinharjalle. Selvä enemmistö heistä oli kallellaan Svinhufvudiin, kuten edelliselläkin kerralla, mutta vaarana oli saada siitä palkaksi ruotsia taitamaton Kallio presidentiksi. Siksi 17 puolueen 25 valitsijamiehestä taipui äänestämään Ståhlbergiä, jota kannattivat myös omilta listoiltaan valitut ruotsalaisen vasemmiston kaksi edustajaa.

Näin kertyneet 150 valitsijamiestä jäivät yhtä vajaaksi. Puuttuva marginaali oli minimaalinen mutta kohtalokas, sillä sosiaalidemokraatit eivät riskeeranneet samanlaisen loppuasetelman toistumista kuin kuusi vuotta aikaisemmin. SDP:n valitsijamiehet toteuttivat uhkauksensa, ja Kallio valittiin toisella kierroksella selvällä enemmistöllä.

Tulos aiheutti jälkipyykkiä RKP:ssä, jonka Svinhufvudia äänestäneissä oli pari oikeistosiiven vuorineuvosta (bergsråden). Sosiaalidemokraatit katsoivat ”ruotsalaisen suurkapitalismin” paljastaneen taas todellisen olemuksensa, ja K.-A. Fagerholm pilkkasi Arbetarbladetissa kyseistä kahdeksikkoa kallioneuvoksiksi (kallioråden).

Epäselvää on, auttoivatko nämä Kalliota voittoon tieten tahtoen vai taitamattomuuttaan. Ruotsinkielinen Suomi joka tapauksessa typertyi lopputuloksesta samalla kun aitosuomalaiset olivat tikahtua vahingoniloonsa. RKP oli päässyt jälleen vaa’ankieleksi, mutta teki karkean ”oman maalin”. Presidentinlinnan komentokieli muuttui suomeksi, kun rouva Kaisa Kalliokaan ei puhunut ruotsia.

Poikkeusoloissa

Talvisota koetteli Kallion valmiiksi horjuvaa terveyttä, ja hänen eronsa jälkeen 1940-luvun presidentinvaalit suoritettiin poikkeusoloissa ja poikkeuksellisin järjestelyin. Ryti (1940, 1943) ja Mannerheim (1944) saivat raskaat ”revanssit” aikaisemmille tappioilleen. Eduskunta valitsi vielä J. K. Paasikiven (1946) ennen lopullisen rauhansopimuksen astumista voimaan.

Vaikka kabineteissa käytiin jonkin verran puoluetaktisia pelejä, mistään kampanjoinneista ei voi puhua. Ulospäin päätösluvut olivat yksiselitteisiä. Ryti sai vuoden 1937 valitsijamiesten suorittamissa vaaleissa ensin 288 ja sitten 269 ääntä, Mannerheimin eduskunta järjesti presidentiksi yksimielisesti hyväksymillään laeilla.

Vaikka kabineteissa käytiin jonkin verran puoluetaktisia pelejä, mistään kampanjoinneista ei voi puhua.

Kokoomuksen entisen puheenjohtajan Paasikiven valintaa kannattivat kommunistitkin, yhteensä 159 kansanedustajaa. Hänen uudelleenvalintansa kohdalla vuonna 1950 oli jo tiukempaa, vaikka se toteutui heti ensimmäisessä äänestyksessä 171 valitsijamiehen voimalla. Ratkaisun turvasivat ilman omaa ehdokasta vaaleihin osallistuneet sosiaalidemokraatit.

Maalaisliiton ehdokkaana ankarasti kampanjoinut Kekkonen ei jäänyt mahdottoman kauaksi tavoitteestaan, vaikka saikin vain 62 valitsijamiestä. Neuvostojohdossa jo mietittiin SKDL:n 67 äänen siirtoa hänen tuekseen, mutta lisää olisi tarvittu vielä parikymmentä. Niitä ei ollut tarjolla, sillä pienemmät keskiryhmät pysyivät nyt yhtenäisempinä kuin ennen sotia.

”Kekkosslovakia”

Puuttuvat äänet löytyivät kuusi vuotta myöhemmin, kun Maalaisliiton ja SKDL:n lisäksi Kekkosta tuki ratkaisevassa äänestyksessä seitsemän muuta valitsijamiestä. Se riitti 151–149 voittoon Fagerholmista. Yleisimpien arvioiden mukaan äänistä viisi tuli Suomen kansanpuolueelta ja kaksi RKP:ltä, mutta liikkumista ehdokkaiden välillä on väitetty tapahtuneen laajemminkin.

Kokoomuksen tukea SDP:n ehdokkaalle selitti osin vastaava periaate kuin vuonna 1925, poliittisesti hyväksyttävän rajalinja vain oli siirtynyt sotien myötä reilusti vasemmalle. Aikanaan presidenttiä ei sopinut valita sosialistien avulla, nyt ei kommunistien. Rivejä tiivisti myös järkytys viime hetkellä peliin vedetyn Paasikiven kohtelusta, kun SKDL pudotti tämän kolmannelta kierrokselta jakamalla äänensä.

Temppu ei ollut ajatuksena uusi, vaikka se toteutettiin nyt ensimmäistä kertaa tositilanteessa. Sosiaalidemokraatit olivat harkinneet vuonna 1931 valitsijamiestensä jakamista Ståhlbergin ja Kallion kesken niin, että lapualaisten ehdokas Svinhufvud ei pääsisi ratkaisevaan äänestykseen. Tähän ei ryhdytty, kun maalaisliittolaiset eivät itsekään uskoneet ehdokkaaseensa.

Vuoden 1956 käänteet muistuttavat oikeastaan hämmästyttävästi sotia edeltäneitä vaaleja sillä erotuksella, että nyt kulisseissa vaikutti myös ulkovallan, Neuvostoliiton edustajia. Toisaalta työväenliikkeen kasvatilla oli ensimmäistä kertaa todellinen mahdollisuus nousta presidentiksi.

Pienpuolueilla oli tuttu vaa’ankieliasema. Jotkut RKP:ssä ehtivät haaveilla, että heidän Ralf Törngreninsä voisi parhaassa tapauksessa tulla jopa valituksi, jos SDP ja Maalaisliitto keskittyisivät blokkaamaan toisiaan. Näin oli käynyt pari vuotta aikaisemmin haettaessa pääministeriä, ja epätoivotun vaihtoehdon torjuminen oli tuttua aikaisemmista presidentinvaaleista.

Vuoden 1956 käänteet muistuttavat oikeastaan hämmästyttävästi sotia edeltäneitä vaaleja sillä erotuksella, että nyt kulisseissa vaikutti myös ulkovallan, Neuvostoliiton edustajia.

Muut ”Kekkos-vaalit” (1962, 1968, 1978) olivat alati laajenevan tukirintaman näytöksiä. Pienpuolueiden kannalta suurempaa merkitystä oli lähinnä Veikko Vennamon ehdokkuudella vuonna 1968, mikä pohjusti SMP:n läpimurtoa seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Eduskunnan vuonna 1973 säätämä poikkeuslaki Kekkosen presidenttikauden jatkamiseksi on oma kiistelty tapahtumasarjansa. Kokoomuksen ja RKP:n oikealla laidalla se johti pieniin lohkeamiin, joiden tuloksena syntyi Georg C. Ehrnroothiin henkilöitynyt, mutta poliittiselta vaikutukseltaan vaatimattomaksi jäänyt perustuslaillinen puolue.

Presidentin valinnassa palattiin vuonna 1978 muodollisesti normaaliin järjestykseen, mutta sisältö vastasi melkeinpä poikkeuslakimenettelyä. Kekkosen taakse ryhmittyneet voimat keräsivät 260 valitsijamiestä. Historian anekdootteihin kuuluu, että heistä yksi äänesti varsinaisessa vaalissa kristillisten Raino Westerholmia.

Mikko Majander on Helsingin yliopiston poliittisen historian dosentti, joka työskentelee tutkijana ajatuspaja Magmassa.

Artikkelikuva: Joakim Honkasalo / Unsplash

Artikkelia muokattu 12.6.2024: Artikkelin otsikkoa tarkennettu lisäämällä siihen osan järjestysnumero.

Julkaisu Presidentinvaalit voivat olla pienistä kiinni 1: Ståhlbergistä Kekkoseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Miettinen, Timo (2021): Eurooppa, poliittisen yhteisön historia. 2. Painos. Teos. 399 s.

Vuonna 2021 ilmestyneessä teoksessaan Eurooppa, poliittisen yhteisön historia akatemiatutkija Timo Miettinen tarkastelee kysymystä Euroopasta ongelmana, jonka ytimessä on moninaisuuden ja keskinäisten ristiriitojen hallinta. Tähän ongelmaan Euroopassa eri aikoina annettujen vastausten yhdistävänä piirteenä Miettinen pitää universalismia. Universalismilla hän tarkoittaa poliittisiin ja yhteiskunnallisiin aatteisiin sisältyvää ajatusta niiden pätevyydestä tietyn rajatun yhteiskunnallisen kontekstin ulkopuolella. 

Ajattoman tai historiattoman aateperinnön analyysin sijaan Miettinen tarjoaa kontekstisidonnaisen ja historiatietoisen tulkinnan erilaisista vastauksista Euroopan ongelmaan. 

Universalismilla Miettinen ei kuitenkaan tarkoita aatteiden irrottamista niiden historiallisesta kontekstista. Sen sijaan Miettinen katsoo universalismin olevan piirre, joka on yhdistänyt eurooppalaista poliittista aateperintöä hyvinkin erilaisissa historiallisissa tilanteissa. Ajattoman tai historiattoman aateperinnön analyysin sijaan Miettinen tarjoaa kontekstisidonnaisen ja historiatietoisen tulkinnan erilaisista vastauksista Euroopan ongelmaan. 

Tuloksena on tiivis ja analyyttinen, mutta samalla yleistajuinen eurooppalaisen poliittisen ajattelun analyysi. Miettinen tarkastelee yli kahdentuhannen vuoden mittaista ajanjaksoa, joka kattaa huomattavan määrän erilaisia aatteita ja ajattelijoita. Miettinen onnistuu tekemään aatehistoriasta kiinnostavan yleisesityksen, joka ei laajuudestaan huolimatta sorru liiallisiin yksinkertaistuksiin tai pintapuolisuuteen. Eurooppalaisen aatehistorian tuntijalle teos tarjoaa kiinnostavan synteesin ja aiheeseen vasta tutustuvalle se toimii hyvänä johdantona. 

Historiatietoista analyysia avainkäsitteiden avulla

Teos koostuu johdantoa seuraavasta kymmenestä analyysiluvusta ja näitä seuraavasta epilogista. Analyysiluvuista jokainen tarkastelee erillistä aikakautta, alkaen antiikin klassisesta kaudesta n. 500 eKr. Miettisen analyysi rakentuu neljän avainkäsitteen varaan, jotka ovat oikeus, talous, historia sekä sota ja rauha. Näiden avainkäsitteiden avulla tarkastellaan sitä, miten niiden merkitystä on tulkittu eri aikoina ja eri konteksteissa. 

Esimerkiksi talouden käsitteen muutosta, käyttöä ja merkitystä analysoidaan 1700-luvulla alkavan teollistumisen kontekstissa sekä tuolloin kehittyneiden liberalismin eri muotojen ja tulkintojen kautta. Vastaavasti sodan ja rauhankäsitteiden kautta analysoidaan Rooman valtakunnassa käytyä keskustelua sodan oikeutuksesta, keskiajalla muodostunutta ajattelua oikeutetun sodan periaatteista ja 1800-luvulla tapahtunutta humanitaarisen oikeuden kehitystä. 

Avainkäsitteiden ohella teoksen analyysi perustuu kahteen menetelmälliseen valintaan. Yhtäältä Miettinen tukeutuu ranskalaisen filosofin ja politiikan teoreetikon Michel Foucault’n genealogiseen lähestymistapaan. Tämä tarkoittaa, että erilaisia aatteita analysoidaan suhteessa siihen, miten ne nähdään nykypäivästä käsin, ja miten ne auttavat ymmärtämään nykyaikaa. Tämän ohella tunnustetaan erilaisten aateperintöjen moninaiset taustat ja niiden rakentuminen erilaisten määrittelyjen kautta. 

Kaikissa kymmenessä analyysiluvussa Miettinen kytkee tarkasteltavat aatteet ja ajattelijat niihin historiallisiin olosuhteisiin, joissa nämä toimivat. 

Toisaalta Miettinen tarkastelee eri ajattelijoita Cambridgen koulukunnan näkökulmasta. Tämä tarkoittaa poliittisen ajattelun näkemistä pyrkimyksenä vastata konkreettisiin poliittisiin kysymyksiin ja ongelmiin kussakin historiallisessa kontekstissa. Toisin sanoen poliittisia aatteita ei nähdä pyrkimyksenä vastata historiattomiin ja ajattomiin kysymyksiin, vaan vahvasti kuhunkin historialliseen kontekstiin kytkeytyneinä. 

Näiden kahden menetelmällisen näkökulman yhdistelmä on onnistunut, ja Miettinen tuo sen johdonmukaisesti esille teoksen varsinaisissa analyysiluvuissa. Kaikissa kymmenessä analyysiluvussa Miettinen kytkee tarkasteltavat aatteet ja ajattelijat niihin historiallisiin olosuhteisiin, joissa nämä toimivat. 

Toisaalta teoksessa ei sorruta myöskään deterministiseen tulkintaan siitä, että tiettyjen ajatusperinteiden oli välttämätöntä syntyä tietyissä historiallisissa olosuhteissa. Sen sijaan teoksen ote on dynaamisempi. Erilaisissa olosuhteissa on esitetty erilaisia tulkintoja ja vastauksia poliittisiin ongelmiin, ja näiden vastausten välillä on käyty keskustelua, neuvotteluja ja kamppailuja. 

Antiikin klassiselta kaudelta maailmansotien väliseen Eurooppaan

Teoksen lähestymistapa eurooppalaiseen aatehistoriaan on melko perinteinen, kuten Miettinen itsekin toteaa. Euroopan historiaa käydään läpi kronologisesti aina antiikin Kreikasta ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan saakka. 

Suuri osa esitellyistä ajattelijoista on tuttuja, mutta joukossa on aihetta tarkemmin tuntemattomalle lukijalle myös uusia tuttavuuksia. Esimerkiksi 1500-luvulla vaikuttanut Bartolomé de las Casas lienee monelle tuttu Espanjan siirtomaavallan kriitikko. Hänen laajempi toimintansa ja Ginés de Sepúlvedan kanssa käymänsä väittelyt alkuperäiskansojen oikeuksista ovat kuitenkin ehkä vähemmän tunnettuja. Samoin espanjalaisen Salamancan yliopiston merkitys alkuperäiskansojen oikeuksia koskeneen väittelyn areenana on harvemmin esiin nostettua tietoa. 

Miettisen analyysi etenee johdonmukaisesti ja kiinnostavasti aikakaudesta ja ajattelijasta toiseen. Hän näyttää yhteyksiä ja eroavaisuuksia uusien ja vanhojen aateperinteiden välillä. Tietoisuus historiasta ja tähän kytkeytyvä havainto siitä, miten hyvin harva ajatus tai aate on lopulta radikaalilla tavalla täysin uusi, ovat teoksen parasta antia. 

Tämän päivän Euroopan unionia koskevan keskustelun osalta eräs kiinnostavimpia havaintoja on Miettisen näkemys, jonka mukaan toista maailmansotaa seuranneen Euroopan integraation keskeiset tekijät hahmoteltiin jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Näitä olivat Miettisen mukaan ajatus taloudellisesta yhteistyöstä rauhan saavuttamisen välineenä, sisämarkkinoiden teknokraattinen sääntely sekä ylikansallisen hallinnan käyttö kansallisen suvereniteetin rajaamiseen. 

Hän näyttää yhteyksiä ja eroavaisuuksia uusien ja vanhojen aateperinteiden välillä. Tietoisuus historiasta ja tähän kytkeytyvä havainto siitä, miten hyvin harva ajatus tai aate on lopulta radikaalilla tavalla täysin uusi, ovat teoksen parasta antia. 

Monet näistä elementeistä ovat edelleen läsnä nykyisissä Euroopan integraatioprosesseissa. Miettisen analyysi on parhaimmillaan hänen analysoidessaan saksalaisen klassista talousliberalismia vahvan valtion roolilla haastaneen ordoliberalistisen talousajatteluperinteen syntyä ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Tämän ajatusperinteen paradoksaaliselta vaikuttava piirre on ajatus vahvasta julkisesta vallankäytöstä vapaiden markkinoiden turvaajana. Valtiolla tulee olla samanaikaisesti merkittävä rooli, mutta sen ei tule vaikuttaa suoraan markkinoiden toimintaan. Tämän ajatusperinteen parempi tuntemus olisi suomalaisenkin EU-ymmärryksen kannalta tärkeää. 

Teoksen epilogissa Miettinen pohtii Euroopan ongelman mahdollisia tulevia ratkaisuvaihtoehtoja. Hän esittää eurooppalaisen yhteistyön oikeutuksen perustaksi vastaamista pandemioiden ja ilmastonmuutoksen kaltaisiin yhteisiin ongelmiin. Tämä edellyttäisi Miettisen mukaan näkökulman vaihdosta suhteessa siihen, miten poliittisten järjestelmiemme oikeutus rakentuu. Ajatus on varsin tervetullut, ja ehkä sitä olisi voinut kehitellä pitemmällekin. Tämä tosin saattaisi vaatia oman teoksensa. 

Julkisen intellektuellinen puheenvuoro

Kokonaisuutena Miettisen teos on kiinnostavaa ja inspiroivaa luettavaa. Hänen tapansa kirjoittaa on keskusteleva, ja hän tarkastelee eri argumentteja laajasti ja monipuolisesti. Laajan historiallisen jatkumon sekä useiden eri ajattelijoiden ja aatteiden tarkastelu melko tiiviissä teoksessa johtaa väistämättä joihinkin kompromisseihin. Muutamia ajattelijoita sivutaan vain lyhyesti, mutta tätä ei voida pitää varsinaisena heikkoutena. 

Neljän avainkäsitteen, oikeus, talous, historia, sota ja rauha kautta ajatus universalismista eurooppalaista poliittisen ajattelun perintöä luonnehtivana piirteenä avautuu kiinnostavasti. Hetkittäin universalismin piirteitä voisi tuoda korostetumminkin esille, koska teoksen teksti on varsin tiivistä ja uusia ajattelijoita ja aatteita esitellään lukijalle tiuhaan tahtiin. 

Teos on sekä aatehistoriallinen ja filosofinen katsaus eurooppalaiseen aateperintöön että puheenvuoro valveutuneemman ja sivistyneemmän Eurooppa-keskustelun puolesta. 

Merkittäviä virheitä tai puutteita teoksesta on vaikeaa löytää. Pienenä huomautuksena mainittakoon, että 2. painoksen sivulla 185 mainitaan Eurooppa-tutkimuksessa vaikuttavasta liberaalin internationalismin teoriaperinteestä, jonka piirissä Euroopan unionia tarkastellaan ensisijaisesti jäsenmaiden intressien ajamisen välineenä. Tällä viitataan todennäköisesti liberaalin intergovernmentalismin tai suomeksi liberaalin hallitustenvälisyyden teoriaan, jonka kehittäjä ja tunnetuin edustaja on amerikkalaistutkija Andrew Moravcsik. Hänen tuotantonsa on siinä määrin keskeinen osa EU-tutkimuksen perinnettä, että ehkä Moravcsikin pääteos ”The Choice for Europe” -olisi ansainnut tulla mainituksi Miettisen lähdeluettelossa. 

Lisäksi ensimmäisen maailmansodan jälkeistä Eurooppa-keskustelua käsittelevässä luvussa olisi ehkä ollut syytä mainita eurooppalaisen yhteistyön suuntaviivoja hahmotellut Paneurooppa -liike. Liike tuli tunnetuksi 1920-luvulla sen edustajan Richard Coudenhove-Kalergin julkaistua ”Paneuropa” -pamflettinsa vuonna 1923. 

Kyse ei ollut mistään marginaalisesta ryhmittymästä, mistä kertoo se, että liikkeen edustajiin kuului muun muassa Ranskan ulkoministerinäkin toiminut Aristide Briant. Zürichissä vuonna 1946 pitämässään puheessa Winston Churchill peräänkuulutti ”Euroopan yhdysvaltojen” perustamista. Samassa puheessa hän kiitti Paneurooppa-liikettä sekä erityisesti Coudenhove-Kalergia ja Briandtia tämän suuntaisen tavoitteen edistämisestä. 

Kaiken kaikkiaan Miettisen teos on hieno yleisesitys. Timo Miettinen on eräs Suomen tärkeimmistä eurooppalaisen aatehistorian ja EU:n asiantuntijoista, mutta tämän ohella hän on myös julkinen intellektuelli. Hänen teoksensa on sekä aatehistoriallinen ja filosofinen katsaus eurooppalaiseen aateperintöön että puheenvuoro valveutuneemman ja sivistyneemmän Eurooppa-keskustelun puolesta. 

Johannes Lehtinen on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunnassa.

Artikkelin pääkuva: Heli Sorjonen/Teos.

Julkaisu Kirja-arvio: Euroopan poliittista aatehistoriaa sivistävästi ja yleistajuisesti ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.