Kirjoitus on alun perin julkaistu englanniksi 21.10.2019.

Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump ilmoitti Yhdysvaltain joukkojen siirtymisestä Koillis-Syyrian sisällä, mitä seurasi Kurdistanin työväenpuolueeseen (PKK) ja Syyrian demokraattisiin voimiin (SDF) koillisessa kohdistunut Turkin sotilasoperaatio. Tapahtumasarjasta annetaan usein tiedotusvälineissä kuva, jonka perusteella läntiset liittolaiset ovat pettäneet kurdiliittolaiset.

Vuodesta 2014 SDF, kurdien ja arabien yhteiset joukot, on todellakin taistellut Yhdysvaltain rinnalla Isisiä vastaan. Isis julistettiin ”kukistuneeksi” ennenaikaisesti, mutta julistusta pidetään kuitenkin välttämättömänä maailmanlaajuiselle turvallisuudelle. Sen hintana oli silti kymmenien tuhansien SDF:n jäsenten henki.

Kuitenkin tuon kaltaiset “kansainvälisen yhteisön” petokset, jotka eivät kohdistu vain syyrialaisiin taistelijoihin vaan myös kansalaisyhteiskuntaan, avustajiin ja tavallisiin kansalaisiin, ovat olleet konfliktille tyypillisiä vuosien ajan.

Monet syyrialaiset ovat työskennelleet EU:n ja Yhdysvaltojen liittolaisten – asevoimien, hallitusten, kansainvälisten avustusjärjestöjen, kansalaisjärjestöjen ja yksityisten yritysten – rinnalla.

Monet syyrialaiset ovat työskennelleet EU:n ja Yhdysvaltojen liittolaisten rinnalla.

Kun geopoliittinen tilanne muuttui, moni heistä jäi äärimmäisen vaaran ja täydellisen epävarmuuden keskelle. Suurimmassa osassa tapauksista heidän tarinansa eivät koskaan saaneet tilaa kansainvälisissä tiedotusvälineissä.

Tässä kirjoituksessa pyrimme täyttämään tuon aukon nojautumalla tämänhetkisiin tutkimuksiimme. Elokuussa 2019 aloitimme työskentelyn Suomen Akatemian ja Helsingin yliopiston rahoituksella tutkimusprojektissa, jonka aiheena on avustustyön etähallinta ja paikallinen työ Syyrian konfliktissa sekä siirtolaisuus.

Lokalisaation katoaminen, syrjäisyyden nousu

Humanitaarinen yhteisö on vuosien ajan keskustellut tarpeesta siirtää avustustyön ja resurssien hallinta paikallisille järjestöille. Tätä keskustelua kutsutaan lokalisaatioagendaksi.

Tähän asti suurin osa alan ammattilaisista on ollut sitä mieltä, että lokalisaatio on epäonnistunut: rahoitus ja päätökset pysyvät kansainvälisten järjestöjen ja kansalaisjärjestöjen käsissä, vaikka niiden päämajat sijaitsevat kaukana humanitaarisia kriisejä kohdanneista alueista.

Humanitaarinen yhteisö on vuosien ajan keskustellut tarpeesta siirtää avustustyön ja resurssien hallinta paikallisille järjestöille

Keskustelussa ei useinkaan ole huomioitu sitä, että vaikka päätöksentekoa ja resurssien hallintaa ei ole lokalisoitu, suurin osa vaikeiden asioiden parissa toimivista työntekijöistä kentällä on jo palkattu paikallisesti.

Tyypillisessä nykypäivän humanitaarisen avun tilanteessa ulkomaalaiset johtajat koordinoivat operaatioita turvallisilta alueilta, kun taas paikalliset yhteistyökumppanit konfliktialueilla antavat varsinaista apua – lääketarvikkeista ruokapakatteihin ja rahalliseen apuun.

Paikallisten yhteistyökumppaneiden työssään kohtaamat riskit vaihtelevat ilmaiskuista elintarvikepulaan ja toistuvaan altistumiseen psyykkiselle traumalle. Heidän palkkansa on kuitenkin huomattavasti matalampi kuin länsimaisten avustustyöntekijöiden ja heidän työolosuhteensa monin verroin vaikeammat.

Syyrian konfliktia pidetään usein kriisinä, jossa humanitaarisen avun etäohjaus valtavirtaistettiin. Juuri tämän vuoksi haluamme keskittyä aiheeseen.

Avustustyöntekijät, joiden kanssa puhuimme tutkimukseemme liittyen, työskentelivät pienissä tai keskisuurissa syyrialaisissa avustusjärjestöissä. Nämä järjestöt toimivat täytäntöönpanokumppaneina Yhdysvalloissa ja EU:ssa sijaitseville kansainvälisille kansalaisjärjestöille ohjelmissa, joita rahoittavat merkittävät länsimaiset virastot, kuten Yhdysvaltojen kehitysyhteistyövirasto USAID, Britannian kehitysyhteistyövirasto DFID ja EU:n humanitaarisen avun ja pelastuspalvelun pääosasto ECHO.

Avustustyöntekijät muistelivat työskennelleensä vuosien ajan jopa 15 tuntia päivässä ja olleensa ulkomaisten päälliköiden saatavilla vuorokauden ympäri viestipalvelujen kuten WhatsAppin ja Skypen välityksellä. Heidän motivaationsa vaihtelivat vastuun- ja vastuullisuudentunnosta sodan runtelemaa yhteisöään kohtaan toisen työn löytymisen mahdottomuuteen alueella, jonka aseelliset selkkaukset ovat tuhonneet. 

Liikkuvan vapaus ja liikkumattoman hyljeksintä

Jotkut haastattelemistamme työntekijöistä työskentelivät alueilla kuten Daraa, jota yleisesti kutsutaan vallankumouksen kehdoksi. Se on Syyrian eteläinen maakunta, jota opposition joukot hallitsivat kesään 2018 asti.

Tuolloin Syyrian ja Venäjän yhteishyökkäys, joka rikkoi kansainvälisen välitystoiminnan tuloksena syntyneen de-eskalaatio-sopimuksen, jonka neuvotteluissa Venäjä oli toiminut välittäjänä, johti opposition kaatumiseen presidentti Bashar al-Assadin hallituksen valvonnassa.

Kun maakunta palasi hallituksen valvontaan ja länsimaiset liittolaiset lakkauttivat rahoituksen ja tuen, kansalaiset ilmaisivat huolensa kansainvälisen yhteisön petoksesta. Heidän vetoomuksensa ei kuitenkaan saanut merkittävää kansainvälistä tukea.

Heidän joukossaan oli paikallisia avustustyöntekijöitä, jotka toistuvasti ja turhaan kysyivät apua järjestöiltä, joille he olivat työskennelleet.

Kun Syyrian armeija otti Daraan uudelleen valvontaansa, näille työntekijöille jäi kaksi yhtä vaarallista vaihtoehtoa: jäädä alueelle ja ”sopeutua” vannoen uudestaan uskollisuutta Syyrian hallitukselle tai paeta opposition hallitsemille alueille Luoteis-Syyriassa.

Ne, jotka päättivät jäädä hallituksen uudelleen valtaamille alueille, kohtasivat hyvin dokumentoituja häirinnän ja mielivaltaisen pidättämisen uhkia viranomaisten taholta, koska he olivat aiemmin työskennelleet järjestöille, joita tukivat hallitukselle vihamieliset voimat.

Toisaalta ne, jotka päättivät lähteä, löysivät itsensä maan niistä osista, joissa sekä riskit että ihmisten tarpeet ovat niin suuria, ettei säännöllinen raportointi humanitaarisiin ja terveydenhoitolaitoksiin kohdistuvista iskuista ole mahdollista ja joissa niin kutsutun poltetun maan taktiikan käyttö on yleistä.

Se, ettei mahdollisuuksia liikkuvuuteen ole, johtuu rajoittavista kansainvälisistä maahanmuuttojärjestelmistä sekä vakiintuneista vajaatyöllisyyden ja koulutusta vastaamattoman työn tekemisen malleista.

Ainoa mahdollisuus turvaan heille ja heidän perheilleen oli salakuljetus Turkkiin. Siihen tarvitaan kuitenkin rahaa, ja riskinä on joutua turkkilaisten rajavartijoiden väkivallan kohteeksi.

Yksi mielenkiintoisimmista löydöistä tämänhetkisessä ja aiemmassa tutkimuksessamme on liikkuvuuden asema avustajien elämän ja kokemuksen arvostuksessa ja turvaamisessa – tai niiden huomiotta jättäminen ja kertakäyttöisenä kohteleminen.

Kansainvälisten avustusjärjestöjen samoin kuin yksityisen sektorin päälliköt ovat usein jetsettereitä, jotka ovat tottuneet siirtymään työtiloilta toisille ympäri maailmaa ja jotka elävät myös yksityiselämässään monessa eri maassa. Vaikka paikallisilla työntekijöillä olisi korkea koulutus ja vuosien kokemus alalta, heillä on huomattavasti pienemmät mahdollisuudet muuttoon tai työmatkailuun.

Se, ettei mahdollisuuksia liikkuvuuteen ole, johtuu rajoittavista kansainvälisistä maahanmuuttojärjestelmistä sekä vakiintuneista vajaatyöllisyyden ja koulutusta vastaamattoman työn tekemisen malleista. Näin avustuskoneisto pikemminkin tuottaa eikä haasta maailmanlaajuista eriarvoisuutta.

Kuten yksi haastattelemistamme työntekijöistä sanoi kuvatessaan kokemuksiaan mahdollisuuksien puuttumisesta työssä etenemiseen ja kansainväliseen liikkuvuuteen liittyen: ”kerran paikallinen, aina paikallinen”.

Liikkuvuuden estäminen ei ole vain ammatillisen kehityksen tiellä, vaan se merkitsee myös päällekkäisiä epäoikeudenmukaisuuksia ihmisten liikkumattomaan kehoon. Se vahvistaa maailmanlaajuisia hierarkioita, jotka ryhmittelevät ihmiset heidän syntymäpaikkansa perusteella.

Toisin sanoen Syyrian avustustyöntekijöiden liikkumattomuus ja näkymättömyys toimivat rodullistamisen mekanismina.

EU-matka

Haastattelemiemme joukossa ainoa avustustyöntekijä, joka pääsi EU-maahan, joutui käymään läpi monimutkaisia ja pitkiä turvapaikkamenettelyjä, joihin sisältyy lisävuosia rajoitettua liikkuvuutta.

Työntekijät ovat ammattitaitoisia ja he ovat työskennelleet yhteiskuntansa kaikkein heikoimmissa asemassa olevien puolesta intohimoisesti ja tarjonneet keskeisiä palveluita kansainväliselle avustusyhteisölle. Laiton muuttoliike Syyrian ulkopuolella ja vaaralliset matkat EU:n turvapaikkakohteisiin ovat heille usein ainoa mahdollisuus

Koska EU-Turkki-julkilausuma pakolaisista horjuttaa presidentti Recep Tayyip Erdoğanin suunnitelmia karkottaa pakolaisia Syyriaan ja turvapaikan saamista EU:ssa vaikeuttavat järjestelykeskus-toimintamallin kaltaiset linjaukset, Syyrian entisten avustustyöntekijöiden on mahdollisesti vielä aiempaa vaikeampaa saada hyväksyttyä oikeutensa suojeluun.

Kaikki syyrialaiset ja todellakin kaikki turvapaikanhakijat ansaitsevat oikeudenmukaisen ja ihmisarvon mukaisen turvapaikkakäsittelyn taidoistaan ja pätevyyksistään riippumatta.

Syyrian avustustyöntekijöiden tapaus paljastaa kuitenkin kansainvälisen avustusyhteisön perustavaa laatua olevan ristiriidan – nimittäin paikallisten työntekijöiden kertakäyttöisyyden – johon kansainvälisten avunantajien, Suomi EU:n puheenjohtajana mukaan lukien, pitäisi puuttua kiireellisesti.

Nadine Hassouneh on vieraileva tutkija Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa ja kunniatutkija The Council for British Research in the Levantissa, Ammanissa.

Elisa Pascucci on tutkijatohtori Eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historian tutkimuksen huippuyksikössä Helsingin yliopistossa.

Englannista suomeen kääntänyt Kirsi Suutarinen.

Julkaisu EU:n ei pitäisi sivuuttaa Syyrian avustustyön­tekijöiden suojelun tarvetta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kurdien johtamat Syyrian demokraattiset joukot (SDF) kukistivat viimeisen Isisin hallussa olleen kylän Syyrian ja Irakin rajalla maaliskuussa 2019.

Vaikka Baghuzin kylän kaatuminen oli tärkeä askel lännen taistelussa ääri-islamistista terrorismia vastaan, näitä ilouutisia seurasivat kuitenkin pian tutut humanitaarisesta hädästä ja kärsimyksestä kielivät kuvat.

Kuiva aavikkotuuli riepottelee resuista joukkoa, joka vaeltaa kohti kylän läheisyyteen pystytettyä al-Holin pakolaisleiriä. Leirille saapuu myös kurdijoukkojen kuljettamia rekkoja, joiden lavoilla Baghuzista evakuoidut naiset ja lapset nuokkuvat.

Seuraamme heidän kulkuaan tietoisina siitä, että siviilien joukossa on monia Isis-taistelijoiden vaimoja ja lapsia. Länsimainen humanitaristi meissä hämmentyy – ovatko kuvissa olevat ihmiset inhimillistä hätää kärsiviä uhreja vai väkivaltaisen ääri-islamistisen ideologian airueita?

Humanitaarinen avustustyö on vakiintunut osa suomalaista yhteiskuntaa muovannutta kristillistä perinnettä. Avun perimmäisenä tarkoituksena on pelastaa ihmishenkiä, lievittää inhimillistä hätää ja ylläpitää ihmisarvoa kriisien aikana.

Äärijärjestön tukijoukkojen on vaikea nähdä ansaitsevan apuamme, kun sille on niin monta muutakin vähemmän omaan kärsimykseensä syyllistä tarvitsijaa.

Isisin kaatumista seuranneessa yhteiskunnallisessa keskustelussa al-Holin pakolaisten hätä on kuitenkin otettu vastaan sekavin tuntein. Äärijärjestön tukijoukkojen on vaikea nähdä ansaitsevan apuamme, kun sille on niin monta muutakin vähemmän omaan kärsimykseensä syyllistä tarvitsijaa.

Kun Punaisen Ristin perustaja Henry Dunant kehitti modernin humanitarismin aatteen 1800-luvun puolessa välissä, avun puolueettomuus oli yksi toiminnan peruspilareista. Tämän mukaan apua tulee jakaa puhtaasti inhimillisin perustein ja suunnata sinne, missä hätä on suurin.

Usein humanitaarisen hädän hetkellä toimintaamme ohjaavat kuitenkin aivan muut intressit. Erityisesti terrorismin vastaisen sodan aikakaudella on muodostunut uudenlainen inhimillisen kärsimyksen kuvasto, jossa joidenkin hätä nähdään merkittävämpänä kuin toisten.

Syyrian sodassa siviilit sekoittuvat taistelijoihin

Kun Baghuzin kylä viimein kaatui kuukausia kestäneiden taistelujen jälkeen, tulvivat sitä ympäröivät pakolaisleirit yli äyräidensä. Kylässä oletettiin olevan noin 5 000 siviiliä, mutta leireihin on tähän mennessä saapunut jo yli 62 000 naista ja lasta.

Tämän seurauksena ruokaa ja telttoja riittää vain murto-osalle niitä tarvitsevista ja osa ihmisistä joutuu viettämään yönsä taivasalla. Monet leiriin saapuneet lapset kärsivät aliravitsemuksesta, hypotermiasta ja kranaatinsirpaleiden tai maamiinojen aiheuttamista vammoista.

Näiden lasten joukossa on muun muassa monia jesidi-heimoon kuuluvia, joita Isisin tiedetään suosivan erityisesti itsemurhaiskujensa tekijöinä. Tämän lisäksi monet näistä lapsista on opetettu, ja usein pakotettu, valmistamaan itsetehtyjä räjähteitä.

Humanitaarisessa toiminnassa myötätunto on tärkeä poliittisesti aktivoiva tunne. Haluamme samaistua auttamiimme henkilöihin. Tätä tarkoitusta palvelevat muun muassa avustusjärjestöjen hyödyntämät inhimillisestä kärsimyksestä kertovat kuvat.

Kuten tutkijat Mika Aaltola ja Annica Moore kirjoittavat, olemme tottuneet reagoimaan tähän vakiintuneeseen humanitaarisen kärsimyksen kuvastoon tietyllä tavalla. Kuvat herättävät empatiaa ja moraalista pahoinvointia samalla, kun avunsaajasta tulee kirjaimellisesti kärsimyksen kasvot.

Syyrian pakolaisleirillä tämä humanitaarinen narratiivi kuitenkin häiriintyy, sillä meidän on vaikea samaistua henkilöihin, joiden epäilemme olleen, edes välillisesti, osana vihollisuuksia.

Resuisissa ja aliravituissa jesidi-lapsissa ja Isis-vaimoissa ruumiillistuvat sekä Aaltolan ja Mooren kuvailema humanitaarisen kärsimyksen kuvasto että terrorismin vastaisen sodan uhkakuvat, joissa kuka tahansa voi olla vihollinen.

Täydellinen humanitaarinen uhri on viaton ja ansaitseva

Humanitaarinen apu voidaan nähdä rituaalina, jossa humanitaarisen ”lahjan” antajan ja sen saajan välille muodostuu vahva henkilökohtainen suhde. Kuten antropologi Barbara Harrell-Bond huomioi, tätä suhdetta määrittää antajan valta päättää siitä kenelle hän lahjansa osoittaa ja, mikä tärkeämpää, kenen hän katsoo olevan lahjansa arvoinen.

Tähän valtasuhteeseen kiteytyy yksi humanitarismin suurimpia paradokseja: väitämme lahjoittavamme pyyteettömästi, mutta samalla kuitenkin haluamme osoittaa apumme ihmisille, joiden katsomme ansaitsevan hyväntekeväisyytemme.

Väitämme lahjoittavamme pyyteettömästi, mutta samalla kuitenkin haluamme osoittaa apumme ihmisille, joiden katsomme ansaitsevan hyväntekeväisyytemme.

Humanitarismille ominaisessa ansaitsemisen ja myötätunnon hierarkiassa viattomuus onkin kärsimyksen välttämätön seuralainen, kirjoittaa tutkija Miriam Ticktin.

Hänen mukaansa tämä on erityisen ongelmallista tavassa, jolla antautuessamme humanitaarisen narratiivin vietäviksi, olemme haluttomia sallimaan avun vastaanottajille menneisyyttä. Emme halua nähdä heitä poliittisina tai muuten aktiivisina toimijoina, joilla on oma roolinsa ja yhteiskunnallinen taustansa.

Humantarismin kuvastossa ideaali uhri on passiivinen, avuton ja hiljaisen kiitollinen saamastaan avusta. Kuten antropologi Liisa Malkki osoittaa kenttätutkimuksessaan, humanitaarisen avun kohteeksi valikoituvatkin usein naiset ja lapset, sillä heidän nähdään sopivat erinomaisesti tähän vaadittuun avuttoman kärsijän rooliin.

Humantarismin kuvastossa ideaali uhri on passiivinen, avuton ja hiljaisen kiitollinen saamastaan avusta

Al-Holin leirillä oleilevat naiset ovat kuitenkin uhmakkaita eivätkä he peittele katkeruuttaan lännen sotatoimia kohtaan. He kieltäytyvät avuttoman kärsijän roolista ja vastaavasti näyttäytyvät meille agressiivisina, kiittämättöminä ja jopa vaarallisina hahmoina.

Syyllisyyden dilemma on osa humanitarismin historiaa

Syyrian sisällissota ei ole ensimmäinen kerta, kun humanitaarinen ideologia ja sen kannattajat joutuvat kamppailemaan syyllisyyden ja syyttömyyden käsitteiden kanssa.

Ruandan kansanmurha on yksi esimerkki tapahtumista, jotka ovat asettaneet koko humanitarismin uskottavuuden ja luottamuksemme siihen kyseenalaisiksi. Vuonna 1994 hutu-ekstremistit murhasivat 800 000 tutsia ja maltillista hutua. Kun kolme kuukautta kestäneet väkivaltaisuudet viimein päättyivät, yli kaksi miljoonaa kostotoimia pelkäävää hutu-ekstremistiä pakeni maasta.

Osa heistä päätyi YK:n ja muiden avustusjärjestöjen ylläpitämille pakolaisleireille Zaireen, joka nykyään tunnetaan Kongon demokraattisena tasavaltana. Siellä nämä kansanmurhaajat kaikessa hiljaisuudessa sulautuivat väkivaltaisuuksia paenneiden siviilien joukkoon.

Kuten politiikantutkija Michael Barnett kirjoittaa, nämä tapahtumat ja erityisesti lännen toimettomuus kansanmurhan edessä ovat jättäneet lähtemättömän jäljen kansainvälisen humanitarismin ideologiaan.

Hutu-ekstremistien sekoittuminen Ruandan väkivaltaisuuksia paenneiden uhrien joukkoon sekoitti poliittiset pahantekijät paljaan kärsimyksen kuvastoon. Olemme epämukavan tietoisia siitä, että moderneissa monimutkaisissa konfliktissa emme voi enää varmuudella erottaa pahuutta ja pahantekijää pelkästään ulkoisten tuntomerkkien perusteella.

Moderneissa monimutkaisissa konfliktissa emme voi enää varmuudella erottaa pahuutta ja pahantekijää pelkästään ulkoisten tuntomerkkien perusteella.

Kuten Harrell-Bond huomioi, olemme vähemmän halukkaita osoittamaan apuamme näille ”pahoina” ja humanitaariseen kuvastoon epäsopivina pitämillemme ihmisille. Tässä kasvaneessa pyrkimyksessämme löytää, tai tarpeen vaatiessa luoda, viaton humanitaarinen uhri olemme kuitenkin siirtyneet kauas Dunantin muotoilemasta puolueettomuuden periaatteesta.

Tämän asteittaisen muutoksen tiedostaminen on yksi askel lähemmäs ymmärrystä siitä, kenen elämän lopulta katsomme olevan suojelemisen arvoinen.

Terrorismin vastainen sota haastaa inhimillisen kärsimyksen

Filosofian väitöskirjatutkija Jaakko Belt kirjoittaa, että syyskuun yhdennentoista jälkeistä aikakautta määrittävät kahtiajaot. Näemme terrorisminvastaisen taistelun kamppailuna, jossa vaakalaudalla ovat länsimainen elämäntapamme ja jopa ihmiskunnan jatkuvuus.

Tässä keskustelutavassa läntinen ajatusmaailma näyttäytyy oikeana ja hyvänä, kun taas ääri-islamistiset toisinajattelijat edustavat absoluuttista pahuutta ja moraalista kadotusta. Kuten Belt jatkaa, tämä johtuu osittain siitä, että Isis on ennennäkemättömän raa’alla keinovalikoimallaan haastanut moraalitajumme aivan uudella tavalla.

Lännen luoma viholliskuvasto on entisestään ruokkinut tätä mielikuvaa ääri-järjestöstä pahuuden ruumiillistumana ja pyrkinyt demonisoimaan vastapuolen edustajat ja heidän tekonsa.

Kysymys Syyrian pakolaisten viattomuudesta ja ideologisesta vakaumuksesta näyttäytyy syvästi henkilökohtaisena, sillä olemme itse ääri-islamistisen aatteen mustalla listalla.

Tässä yhtälössä länsimainen yhteiskunta on yhtä aikaa sekä uhri että auttaja. Kysymys Syyrian pakolaisten viattomuudesta ja ideologisesta vakaumuksesta näyttäytyy syvästi henkilökohtaisena, sillä olemme itse ääri-islamistisen aatteen mustalla listalla.

Al-Holin pakolaisleirin naiset ja lapset häilyvät jossain hyvän ja pahan välimaastossa; poliittisesti aktiivisina hahmoina, joiden ulkoinen olemus kuitenkin viittaa pakolaisuuteen ja humanitaariseen hätään.

Kun epäröimme heidän kuviensa äärellä, Isisin kylvämä pahuus kuitenkin politisoituu ja ottaa räjähdeliiviä kokoavan lapsen muodon.

Kuten Isisin orjuudesta selvinnyt ihmisoikeusaktivisti Nadia Murad kirjoittaa osuvasti, olemme harhautuneet järjestön kukistumista seuranneessa keskustelussamme ja asettaneet syyllisyyteen liittyvät kysymykset selviytyjien oikeuksien edelle.

Sodan jälkeensä jättämä humanitaarinen tarve tulee jatkumaan vielä pitkään sen jälkeen, kun Isisin väkivaltaisuuksiin syyllistyneet on löydetty, syytetty ja tuomittu. Jokaisella tästä sodasta selvinneellä on oikeus tämän kärsimyksen lievittämiseen universaalin ihmisyyden nimissä.

Iida-Maria Tammi on turvallisuuspolitiikkaan ja kansainvälisen humanitarismin poliittiseen analyysiin keskittyvä yhteiskuntatieteilijä. Tammi valmistelee parhaillaan Helsingin yliopiston poliittisen historian laitokselle väitöskirjaa Syyrian sisällissodan aikaisista humanitaarisen oikeuden rikkomuksista.

Julkaisu Ansaitsevatko Isis-vaimot ja heidän lapsensa humanitaarista apua? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Enemmän hyväntekeväisyyttä!” Tämä lause kuvastaa nykyisessä Virossa vallitsevia mielialoja. Hyväntekeväisyysjuoksut, -konsertit, -kiertueet, -kampanjat sekä hyväntekeväisyyteen keskittyvät televisio-ohjelmat ovat tulleet osaksi arkea.

Vaikutamme elävän yhteiskunnassa, jossa hyväntekeväisyys muodostaa sosiaalisen siteen. Meitä kutsutaan löytämään sisäinen hyväntekijämme sekä antamaan vaatimaton mutta tarpeellinen panos jonkun tai jonkin hyväksi.

Esikuvina pidetään Siim Kallaksen ja Taavi Rõivaksen hyväntekeväisyysrahastoja. Kaikki tämä kuulostaa tietysti loistavalta. Hyväntekeväisyyshän on, ja sen pitää aina olla, tervetullutta. Hyväntekeväisyyden hyvyyttä korostaa jo sana itsessään.

Entinen pääministeri Kallas on propagoinut innokkaasti jo vuosia hyväntekeväisyyden puolesta rohkaisemalla menestyksekkäästi toimeen tulevia luovuttamaan kymmenen prosenttia työtuloistaan hyväntekeväisyyteen. Kyseessä ei kuitenkaan ole viaton vapaa-ajan harrastustoiminta, vaan pikemmin oikeistolaiseen maailmankatsomukseen pohjautuva lähestymistapa.

Tätä vahvistaa nopea silmäys Viron reformipuolueen kanssa yhteyksissä olevan Liberalismi Akadeemia -järjestön internetsivuille, joilta on luettavissa: ”hyväntekeväisyys on pääsääntöisesti tehokkaampaa kuin hallituksen toiminta, koska se on suuntautunut tuloksellisesti ja tavoittelee ihmisen omaksumaan kyvyn selviytyä itse”.

Samaa mieltä ovat Kallaksen puoluetoverit, muiden muassa Laine Randjärv, joka kirjoittaa: ”Pidän tärkeänä hyväntekeväisyyttä ja lahjoituksia, ja toimin niiden parissa ilman mitään pakkoa. Ja olen iloinen siitä, että myös lapseni arvostavat hyväntekeväisyyttä ja sitä ajatustapaa, että avun tarvitsijoita pitää auttaa”.

Hyväntekeväisyyden rooli nykyisten sosiaalisten suhteiden järjestämisessä on kyseenalainen.

Olen varma, että monilla on todellakin vilpitön halu tukea autettavia tai käyttää arvokasta aikaansa kanssaihmisten hyvinvoinnin parantamiseksi. Hyväntekeväisyyden rooli sen sijaan nykyisten sosiaalisten suhteiden järjestämisessä on kyseenalainen.

Hyväntekeväisyys näyttäisi ottaneen keskeisen aseman, kun määritetään, millainen Viron yhteiskunta on tai sen pitäisi olla. Siksi se on ensisijaisesti poliittinen kysymys. Tästä syystä hyväntekeväisyys ei välttämättä aina ole hyvää, itsestään selvää ja luonnollista.

Byrokratiaton hyväntekeväisyys

Miksi juuri hyväntekeväisyys kiehtoo niin paljon poliitikkoja? Todennäköisesti siksi, että hyväntekeväisyys syntyy spontaanisti ja hyvästä tahdosta. Se on ikään kuin osa ihmisluontoa.

Jokainen lahjoitus tulee lahjoittajan puhtaasta sydämestä, tahdosta tehdä hyvää ja olla hyödyllinen. Hyväntekeväisyys ei ahdista, ei korostu liiaksi eikä tee vääryyttä. Yksilöiden oikeuksia ja vapauksia ei poljeta.

Toisaalta hyväntekeväisyys heikentää vapautta päättää itsestään: ”Jos teemme jotain vapaaehtoisesti, me olemme tämän toiminnan omistajia. Mutta jos meidän on pakko tehdä jotain, niin joku toinen on sen toiminnan idean takana ja sen omistaja.”

Kallas julkisesti suojelee välittömän yhteiskunnan ideaalia, jonka mukaan pakottaminen on huonoa ja haitallista yksilön taloudelliselle itsenäisyydelle. Valtion pitkän kouran sekaantuminen tuppaa asettamaan universaaleja ja yhdenmukaisia standardeja (kuten maksuja) ja vääristää sosiaalisia suhteita.

Yhteiskunnan pitää muodostua itsestään, spontaanisti, ikään kuin ei mistään. Valitettavasti tällaisella vaihtoideologialla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Entisenä Brysselin huippubyrokraattina Kallaksen on tunnettava ja ymmärrettävä, että markkinatalousyhteiskunnan toiminta edellyttää juridisia kehyksiä ja voimakasta byrokratiaa, eli siis valtiota.

Markkinayhteiskunnan lupaukset

Tyhjät lupaukset spontaanista markkinayhteiskunnasta on esimerkki tekopyhyydestä, jonka ottavat vakavasti kenties vain hyväuskoisimmat klassiset liberaalit. Ajatus, jonka mukaan yhteiskunta toimii täysin spontaanisti ja jossa ei vaikuttaisi olevan valtaa lainkaan, auttaa salakavalasti piilottamaan sekä hyvien että huonojen valintojen poliittisuutta.

On ilmiselvää, että yhteiskunta ei voi koskaan olla täysin läpinäkyvä ja ilman valtasuhteita, kuten meille yritetään jatkuvasti vakuuttaa. Kallas on esimerkiksi kiitollisuudenvelassaan päättänyt tukea teatteria.

Uskaltakaamme silti esittää joitakin kiusallisia kysymyksiä: Miksi juuri teatteria on tuettava? Miksi ei kirjallisuutta, elokuvaa, maalaustaidetta tai vaikkapa tiedettä? Millaista teatteria tai näyttelijää on tarkalleen ottaen tuettava? Kuinka paljon pitää tukea? Millainen on oikeudenmukainen tuki? Miten varmistetaan teatterin tuen jatkuvuus?

Teknokraattina Kallas vastaa näihin kysymyksiin kenties riittävän hyvin, mutta hänen valintansa ovat minulle ja ehkä myös muille mielivaltaisia. On myös epäselvää, miksi Kallas käyttää niin paljon aikaa ja vaivaa kaikenlaisiin rahastoihin. Olisi helpompi maksaa joka kuukausi korkeampaa tuloveroa. Se takaisi, että paitsi teatterilla myös muilla aloilla olisi vakaa rahoitus, joka ei ole riippuvainen lahjoittajien valinnoista.

Ihannetapauksessa valtion tuet halutaan kenties korvata kokonaan hyväntekeväisyydellä, jotta sen avulla ratkaistaisiin kaikki sosiaaliset epäkohdat ja ongelmat. Ihmisen vapauksia kunnioittavan hyväntekeväisyyden uskotaan olevan paljon tehokkaampaa, koska sen sanotaan auttavan vähentämään kaikkien syntien äitiä – byrokratiaa.

Ihmisen vapauksia kunnioittavan hyväntekeväisyyden uskotaan olevan paljon tehokkaampaa, koska sen sanotaan auttavan vähentämään kaikkien syntien äitiä – byrokratiaa.

Tämä halu voidaan toteuttaa vain sillä oletuksella, että markkinatalouden talous toimii aina automaattisesti ja se säätelee itseään. Valitettavasti historia on todistanut päinvastaista.

Hyväntekeväisyys ei pysty tulemaan toimeen markkinayhteiskunnan paheellisten lieveilmiöiden ja patologioiden kanssa. Talouskriiseissä valtion rooli on välttämätön. Markkinat eivät aina ole rationaalisia. Hyväntekijöiden yhteiskunta on kaunis utopia, aivan kuten Marxin luokaton yhteiskuntakin.

Hyväntekeväisyyden sanotaan olevan merkki vahvasta yhteiskunnasta. Tähän väitteeseen voidaan tietyin ehdoin myöntyä. Mutta kun tutustutaan reformipuolueen ohjelmaan, nähdään, että yhteiskunnan valtaa pyritään pikemmin rajoittamaan ja että yhteiskunta yritetään alistaa täysin markkinalogiikalle ja äärimmäiselle individualismille.

Hyväntekeväisyys sosiaalisen oikeudenmukaisuuden täyteaineena

Onkin kyseenalaista, voiko sellaista yhteiskuntaa kutsua vahvaksi, jossa sairaaloille välttämätöntä laitteistoa hankitaan keräysten avulla, kalliiden lääkkeiden tarvitsijan pitää kääntyä hyväntekeväisyysjärjestöjen puoleen, lapsia tuetaan hyväntekeväisyysjuoksuin ja veteraanien auttamiseksi myydään sinivuokkoja.

Kaiken tämän vuoksi hyväntekeväisyys näyttää olevan kaikkien elämänalojen selkeä markkinalogiikalle alistamisen korea julkisivu (myös silloin, kun markkinat eivät toimi). Kaikki puolueet, etunenässä reformipuolueen kanssa, ovat ajaneet politiikkaa, joka yritystoiminnan kehittämisen nimissä on määrätietoisesti vähentänyt sosiaalietuuksia, aiheuttanut darwinilaisen kilpailun kaikilla mahdollisilla elämänalueilla sekä saanut aikaan vähään tyytymisen.

Lisäksi korostetaan, että vain markkinoilla on oikeus päättää siitä, mikä on oikeudenmukaista ja mikä ei. Tällä tavoin sosiaalinen oikeudenmukaisuus alistetaan vähin äänin taloussääntöjen alle täysin.

Tätä taustaa vasten hyväntekeväisyys näyttäytyy sosiaalisen oikeudenmukaisuuden täyteaineena, joka täyttää Kallaksen kaltaisten ihmisten narsistiset tarpeet. Poliitikot, jotka ovat päivällä alentaneet veroja, puuttuneet työntekijöiden oikeuksiin ja korostaneet puutteen tilaa, menevät illalla kotiin ja lahjoittavat 10, 20 tai jopa 100 euroa jollekin apua tarvitsevalle.

Omatunto on siis puhdas ja voi nukkua yönsä rauhassa! Sunnuntaihyväntekeväisyys antaa poliittisille päätöksille inhimillisen oikeutuksen. Ja mahdollisuuden osoittaa, että yrittäjät ja poliitikot ovat edelleen huolissaan ihmisten hyvinvoinnista.

Kallas väittäisi vastaan, että poikkeuksellisesti kaikki ongelmat alkaen kasvavasta epätasa-arvosta on välttämätöntä ratkaista markkinatalouden itsensä rajoissa. Kenelläkään ei ole mielivaltaisesti oikeutta puuttua, rajoittaa ja asettaa sääntöjä sekä rajoituksia – ei edes silloin, kun markkinatalous ei toimi ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus hajoaa.

Markkinoiden sanotaan itse parhaiten säätelevän itseään. Näin meidän on annettu ymmärtää, että hyväntekeväisyys olisi ainoa tapa, millä jotain voi muuttaa tai mitä ylipäänsä saa tehdä. Vaikka hyväntekeväisyys kykenee lieventämään monia ongelmia, se ei ole kuitenkaan pitkän aikavälin ratkaisu järjestelmän ongelmiin.

Mikä ratkaisisi ongelmat?

Kreikan valtion kohtalo on havainnollinen esimerkki siitä, mihin johtaa ajattelutapa, että kaikkea on välttämätöntä ratkaista markkinatalouden itsensä sisällä ja ettei kenelläkään ole oikeutta mielivaltaisesti puuttua, rajoittaa ja asettaa sääntöjä sekä rajoituksia – ei vaikka markkinatalous ei toimisi ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus hajoaisi. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen oli melko kätevää syyttää kreikkalaisia ​​laiskuudesta ja vastuuttomasta veropolitiikasta.

Kreikkalaiset, kuten kaikki muutkin ihmiset, ovat oman onnensa seppiä ja itse vastuussa ongelmistaan. Tällaiset syytökset eivät varmasti olleet aivan perusteettomia, mutta samalla jää kiinnittymättä huomio siihen, että velkakriisin yksi tärkeimmistä syistä on kansainvälisen kaupan epätasapaino. Siitä on parempi vaieta ja ummistaa silmät sekä työntää kaikki syy ”laiskojen” ja ”vastuuttomien” kreikkalaisten hartioille.

Tämän jälkeen on hieno tilaisuus näyttäytyä hyväntekijöinä, jotka epäitsekkäästi rientävät kreikkalaisten avuksi. On sääli, että tällaisen auttamisen nimissä tehdään isoja lahjoituksia Länsi-Euroopan suurpankeille, ja Kreikan talous sekä toivo maksaa velkansa takaisin hävitetään vähään tyytymisen sanelulla.

Poliitikot ovat huomaamatta ottaneet hyväntekeväisyyden omien ideologisten vakaumustensa palvelukseen.

Miten perverssiä hyväntekeväisyyttä! Miten perverssiä opettamista! Olen varma, että Kallas ja hänen kaltaisensa kouluttavat ja auttavat meitä kaikkia aivan kuten kreikkalaisiakin. Tällaisten hyväntekijöiden ja kaikkitietävien opettajien kynsiin ei ole suositeltavaa kenenkään joutua.

En halua väittää, että hyväntekeväisyys on väistämättä pahasta ja että siitä pitäisi luopua. Päinvastoin: olen varma, että on olemassa monia ystävällisiä avustajia, jotka tekevät elämän Virossa paremmaksi.

Pikemmin olen yrittänyt osoittaa, että poliitikot ovat huomaamatta ottaneet hyväntekeväisyyden omien ideologisten vakaumustensa palvelukseen. Paremman tulevaisuuden vuoksi meidän olisi uskallettava kysyä itseltämme: tarvitsemmeko vielä Kallaksen kaltaisia hyväntekijöitä? Mitä pitäisi tehdä, jotta todella parannettaisiin avun tarpeessa olevien lukuisten ihmisten tilannetta?

Janar Mihkelsaar on Koneen Säätiön apurahatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Virosta suomeen kääntänyt Kenneth Partti.

Julkaisu Hyväntekeväisyysyhteiskunta virolaisittain ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kaksi viikkoa sitten tapahtunut tuhoisa maanjäristys on nostanut Nepalin globaalin avustuspolitiikan keskiöön. Maanjäristyksessä loukkaantuneiden, perheensä ja kotinsa menettäneiden ihmisten auttamiseksi on kerätty suuria summia ympäri maailmaa.

Vaikka valtioiden myöntämät avustukset ovat olleet mittavia, monissa maissa kansalaiset ovat lahjoittaneet yksityishenkilöinä jopa enemmän kuin maansa hallitukset. Eniten varoja yksityisiltä ihmisiltä ovat keränneet suuret, kansainvälisesti tunnetut avustusjärjestöt.

Koska nepalilaisia kohtaan osoitettu kansainvälinen solidaarisuus on ollut näin laajaa, myös odotukset Nepalin hallitusta kohtaan ovat olleet suuria. On ymmärrettävää, että kansainvälisessä mediassa kritisoitiin Nepalin hallituksen yrityksiä saattaa kaikki ulkomaiset lahjoitusvarat pääministerin ohjaukseen.

Kuluneen viikon aikana on ihmetelty, miksi Nepalin hallitus on kehottanut Katmandussa olevia ulkomaisia avustustyöntekijöitä poistumaan maasta ja käännyttänyt maahan matkalla olleita avustustarvikkeita takaisin. Edellisellä viikolla monet hämmästyivät, kun suomalaisista rauniopelastajista koostuvaa asiantuntijaryhmää ei päästettykään Nepaliin.

Kansainvälinen arvostelu Nepalin hallitusta kohtaan on lisääntynyt entisestään viime päivinä, koska avun koordinoimisessa on ilmennyt monia ongelmia eivätkä pelastus- ja avustustoimet ole vielä päässeet kaikkialla kunnolla käyntiin. Hallitusta arvostellaan yhä enemmän myös maan sisällä. Esimerkiksi Nepali Times kritisoi pääkirjoituksessaan hallitusta viime viikolla voimakkaasti.

Erityisen huolestuttavana pidetään sitä, että avustusoperaatiot ovat keskittyneet hyvin vahvasti pääkaupungin alueelle kaikkein pahiten maanjäristyksestä kärsineiden Nepalin maaseutualueiden kustannuksella. Tosin Katmandussakaan eivät kaikki alueet, ryhmät ja yhteisöt ole saaneet apua.

Apu ei ole myöskään jakaantunut tasapuolisesti. Esimerkiksi paikalliset slummiyhteisöt ovat kokeneet jääneensä sivuun avustustoiminnasta. Kuten Feyzi Ismail toteaa artikkelissaan, köyhimmät kärsivät aina eniten – asuivatpa he sitten maalla tai kaupungissa.

On erittäin valitettavaa, että tuhannet ihmiset ovat jääneet vaille apua tilanteessa, jossa varoja heidän auttamisekseen olisi ollut käytettävissä. Samaan aikaan on kuitenkin syytä ottaa etäisyyttä tämän hetken tapahtumiin ja tarkastella Nepalin hallituksen monin paikoin skeptistä ja melko poukkoilevaakin suhtautumista ulkopuolelta tarjottuun apuun laajemmassa historiallisessa kontekstissa.

Maa, jota ei ole koskaan kolonisoitu

Nepalissa ollaan ylpeitä siitä, että sitä ei ole koskaan varsinaisesti kolonisoitu samaan tapaan kuin esimerkiksi naapurimaata Intiaa. Siitä huolimatta Nepal on vuosisatojen saatossa kohdannut monenlaista ohjailua ja painostusta erityisesti Intian ja Kiinan, mutta myös länsimaiden taholta. Niihin on usein sisältynyt kolonialistisia sävyjä – sekä Intialla että Kiinalla on Nepalin luonnonvaroihin liittyviä intressejä.

Länsimaiden suunnalta Nepaliin on vaikutettu 1980-luvulta lähtien muun muassa Maailmanpankin kautta. Kuten monissa muissa Aasian maissa, Maailmanpankin ehtojen mukainen rakenteellinen sopeuttaminen on käytännössä tarkoittanut leikkauksia jo ennestään heikkoihin julkisiin palveluihin, koska maat ovat velvoitettuja toteuttamaan erittäin tiukkaa talouskuria. Samalla riippuvaisuus ulkomaisesta velanotosta ja kehitysavusta on lisääntynyt.

Oman erityispiirteensä Nepalin tapaukseen on lisännyt länsimaisten lainanantajien ja lahjoittajien skeptisyys maoisteja kohtaan. Maoistien laaja kannatuspohja on perustunut köyhyyden ja epätasa-arvon vastaiseen taisteluun, joka ei länsimaiden näkökulmasta ole aina edistänyt oikeanlaisia uudistuksia.

Päästyään valtaan vuonna 2006 maoistit alkoivat kuitenkin suhtautua myötämielisesti länsimaiden uusliberalistisiin talouslinjauksiin, jolloin köyhyyden poistamisen tavoite alistettiin muille taloudellisille ja poliittisille uudistuksille. Osittain tästä syystä resurssien jako ja tulonsiirrot ovat edelleen hyvin epätasaisia Nepalissa. Myös korruptio on saanut uusia muotoja.

Humanitaarinen internationaali ja sen kritiikki

Omalta osaltaan Nepalin hallituksen linjauksia ulkomaiseen apuun voi valottaa Haitin vuoden 2010 maanjäristykseen liittyvä kriittinen keskustelu. Haitin jälkeen on keskusteltu paljon siitä, miten kevyesti luonnonkatastrofien ja humanitaaristen kriisien yhteydessä paikallisten ihmisten näkemykset ja tarpeet sivuutetaan – ne saatetaan nähdä jopa esteinä kansainvälisten avustusjärjestöjen määrittelemien tavoitteiden toteuttamiselle.

Jälleenrakennustoimia luonnehtii usein se, että taloudellisesti suurimpia hyötyjiä ovat ulkomaiset yritykset. On myös yleistä, että humanitaarinen apu kytketään poliittisiin projekteihin, joiden tavoitteena on avun kohteena olevien yhteiskuntien modernisointi, talouden liberalisointi ja markkinoiden yksityistäminen.

Monissa köyhissä kehitysmaissa poliittinen eliitti on länsimaisten tukien houkuttelemana ryhtynyt laajoihin taloudellisiin ja rakenteellisiin uudistuksiin hyvin nopealla aikataululla, jolloin avoin ja demokraattinen kansalaiskeskustelu on jäänyt vähälle tai kokonaan käymättä.

Keskustelua humanitarismiin liittyvistä ongelmista vaikeuttaa se, että niin avustustoimintaan kuin kehitysyhteistyöhön liittyvä kritiikki usein leimataan julkisessa keskustelussa kyynisyydeksi. Kriittinen tarkastelu ei kuitenkaan (välttämättä) tarkoita kyynisyyttä, kuten Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson korostaa toimittamassaan kirjassa Hyvän tekeminen ja valta (2013). Teoksessa analysoidaan auttamisen suhdetta läntiseen valtaan avaten ”humanitaariseksi internationaaliksi” kutsuttuun järjestelmään liittyviä ongelmia ja ristiriitoja.

Johansson toteaa, että länsimaisella humanitarismilla on oikeutettu sotia, väkivaltaa ja hallintaa pyrkien samalla hämärtämään, miten suuri osa maailman ongelmista ja kärsimyksestä johtuu auttajien eli kolonialististen länsimaiden toiminnasta. Kirja ei syyllistä hyvää tarkoittavia ihmisiä vaan korostaa ongelmien olevan rakenteellisia. Se kuitenkin varoittaa, että jos toimitaan ensisijaisesti ”kosmopoliittisen liberaalin avustuseliitin” ehdoilla, myötätunto saattaa helposti muuttua tyranniaksi.

Teppo Eskelinen toteaa kolumnissaan ”Kehitysyhteistyö jatkuu – ja loppuu” kehitysyhteistyön rakentuneen alkujaan 1950-luvulla lähtökohdalle, jossa ”yhdistyivät ylimielinen käsitys omasta edellä olemisesta, tarve löytää kolonialismin jälkeiseen aikaan sopivia hallintamekanismeja sekä runsas annos kristillis-humanitaarista lähimmäisenrakkautta ja vilpitöntä auttamisen halua”. Yhä edelleen läntisen humanitarismin piirissä köyhyys usein tulkitaan modernisaation puutteesta johtuvaksi ja sen uhreja saatetaan sääliä ohittaen heidän toimijuutensa ja kykynsä selvitä vaikeissa tilanteissa.

Tässä yhteydessä on puhuttu ”säälin pedagogiasta” – jos auttaminen perustuu etnosentriseen ylemmyyden tunteeseen, autettava ”toinen” määrittyy joko passiiviseksi avun vastaanottajaksi tai uhriksi, joka vaatii pelastamista. Tätä kautta auttajien ”sankarillisuus” ja ”hyvyys” korostuvat. (Douzinas 2013: 154–55.)

Niin Eskelinen kuin Johanssonkin osallistuvat keskusteluun politiikasta ja vallasta. Eskelinen korostaa, että kehityspolitiikka on aina nimensä mukaisesti politiikkaa, jolloin siihen liittyy arvovalintoja: ”Yhdet haluavat parantaa marginalisoitujen asemaa ja tukea esimerkiksi työvoiman järjestäytymistä, toiset haluavat kehittää liike-elämän toimintaedellytyksiä. Ne ovat keskenään ristiriitaisia toimintoja.”

Tämä pätee myös avustuspolitiikkaan, jonka puitteissa on tehtävä päätöksiä siitä, ketä autetaan, millä keinoilla ja millaisin tavoittein. Johansson vaatiikin, että avustusjärjestöjen tulisi luopua puolueettoman asiantuntijan roolista – ne eivät voi asettua politiikan yläpuolelle.

Mitä järistysten jälkeen?

Nepalissa hätä on suuri ja apua tullaan tarvitsemaan pitkään akuuttien pelastus- ja avustusoperaatioiden päättymisen jälkeen. Jälleenrakennus voi kestää jopa kymmeniä vuosia ja siihen tulee väistämättä liittymään monia haasteita ja ongelmia. Tämä ei kuitenkaan saisi halvaannuttaa tai kyynistää toimijoita – jännitteet ja ristiriidat ovat luonnollinen osa kaikkea inhimillistä ja poliittista toimintaa.

Samaan aikaan tulisi pyrkiä siihen, että Nepalissa ei toistettaisi samoja virheitä kuin Haitissa. On pidettävä huoli, että paikallisia ihmisiä aidosti kuunnellaan eikä heidän asiantuntemustaan ja toimijuuttaan sivuuteta. Avustusvarat tulisi suunnata mahdollisimman suoraan paikallisten toimijoiden käyttöön.

Toki myös paikallisten välillä voi ilmetä erilaisia näkemyksiä siitä, mitä tulisi tehdä ja millä keinoilla. Siksi onkin käytävä avointa ja laajaa keskustelua, jossa otetaan huomioon myös pienten ja marginalisoitujen ryhmien näkemykset. Solidaarisuuteen perustuvassa dialogisessa lähestymistavassa vastuullisuus ja neuvottelemisen merkitys korostuvat.

Tällä hetkellä keskeinen kysymys on, miten sekä Nepalin hallitus että ulkomaiset avunantajat suhtautuvat kaikkein heikoimmassa asemassa olevien ihmisten auttamiseen erityisesti maaseudulla ja syrjäisissä vuoristokylissä. Olisi toivottavaa, ettei myöskään kaupungin köyhiä unohdettaisi.

Katmandun laaksossa on noin kahdeksankymmentä slummiyhteisöä, joissa asuu yli 30 000 ihmistä. Osa heistä on järjestäytynyt omaksi järjestökseen, joka edistää slummiväestön sekä maattomien naisten oikeuksia. Olen tehnyt yhteistyötä järjestön naisaktivistien kanssa slummihäätöihin ja pakkosiirtoihin liittyvässä tutkimusprojektissa Katmandussa vuosina 2012 (3 kk) ja 2014 (2 kk).

Aktivistit ovat jo pitkään suhtautuneet hallitukseen kriittisesti, koska he kokevat sen jättäneen slummiväestön oman onnensa nojaan. Keskusteltuani heidän kanssaan viime viikolla kävi ilmi, että tilanteeseen ei ole tullut muutosta maanjäristyksestä huolimatta.

Lopuksi

Vaikka Nepalin hallituksen linjaukset voivat herättää kriittisiä kysymyksiä, suhtautuminen ulkomaisiin avunantajiin on Nepalissa kuitenkin maltillisempaa kuin esimerkiksi Intiassa, jossa vastikään peruutettiin toimilupa yli 9 000 ulkomaiselta avustus- ja kansalaisjärjestöltä.

Ylipäätään suhtautumista avustuspolitiikkaan ei tulisi polarisoida mustavalkoiseen ”joko-tai”-asetelmaan, jossa kaikki apu nähdään aina automaattisesti joko pahana tai hyvänä. Sen sijaan tulisi yhtäaikaisesti ymmärtää sekä auttamisen rakentava että sen mahdollisesti vahingollinen potentiaali.

Kummassakin tapauksessa osallisille rakentuu monenlaisia toimijuuksia, jotka vaikuttavat toinen toisiinsa eri tavoin paikallisten, alueellisten ja globaalien valtasuhteiden verkostoissa. Näihin monitahoisiin valtasuhteisiin pureudutaan Rovaniemellä kesäkuussa järjestettävässä kansainvälisessä Gender, Development, Resistance -seminaarissa, johon osallistuu useita tutkijoita ja aktivisteja myös Nepalista.

Lähteet

Douzinas, Costas (2013) Humanitarismin monet kasvot. Teoksessa Frank Johansson (toim.) Hyvän tekeminen ja valta: Humanitarismin kriittistä tarkastelua. Suom. Kati Pitkänen. Helsinki: Gaudeamus.

Johansson, Frank (toim.) (2013) Hyvän tekeminen ja valta: Humanitarismin kriittistä tarkastelua. Suom. Kati Pitkänen. Helsinki: Gaudeamus.

Artikkelikuva: Tiina Seppälä

Julkaisu Kansainvälistä solidaarisuutta ja avustusoperaatioiden politiikkaa Nepalissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Julkkishumanitarismi ennen ja nyt

Nykyään useat länsimaalaiset julkkikset tekevät yhteistyötä sekä YK:n että muiden länsimaisten kansalaisjärjestöjen kanssa pyrkimyksenään kiinnittää suuren yleisön huomio Afrikan äärimmäiseen köyhyyteen, joka kulminoituu maanosan sodissa, AIDS-epidemioissa sekä nälänhädissä. Näistä projekteista kenties näkyvimmat  läntisessä mediassa ovat olleet Live Aid ja Live 8 (1985, 2005) sekä 46664-konsertit (2003, 2005).

Julkkishumanitarismi ei kuitenkaan ole täysin uusi ilmiö, vaan se voidaan nähdä osana tai jatkeena toisen maailmansodan jälkeisen ajan liberaalin maailmanjärjestyksen arvojärjestelmien popularisoinnille. Itse asiassa jo 1950-luvulla Yhdistyneet Kansakunnat (YK) nimitti länsimaalaisia julkkiksia, kuten yhdysvaltalaisen näyttelijän Danny Kayen ja brittinäyttelijätär Audrey Hepburnin, hyväntahdon- ja rauhan lähettiläiksi edistääkseen liberaalin maailmanjärjestyksen arvojen – avoimuuden, vastuullisuuden, vapauden sekä taloudellisen kasvun ja kehityksen ilosanomaa.

Julkkishumanitaristit eivät kuitenkaan toimi enää ainoastaan tietoisuuden herättäjinä, vaan he perustavat myös omia organisaatioita ja projekteja, jotka tähtäävät Afrikan köyhyyden ja kurjuuden vähentämiseen. Tällaisia projekteja ovat esimerkiksi U2:n laulaja Bonon taloudellinen hanke Product Red, jonka päämääränä on taistella AIDS:ia vastaan Afrikassa hyväntekeväisyystuotteiden ja yritysvastuun avulla; Madonnan projekti Raising Malawi; joka pyrkii vaalimaan muutosta maan lapsiorpojen tilanteeseen tai Oprah Winfreyn Leadership Academy for Girls, joka pyrkii kouluttamaan Etelä-Afrikan vähäosaisista tytöistä vastuuta kantavan naisjohtajien sukupolven.

Näiden pyrkimysten lisäksi julkkikset valmistelevat enenevässä määrin politiikkojen rinnalla Afrikan tilannetta koskevia raportteja ja suosituksia erinäisissä komissioissa ja foorumeilla (esim. Commission of Africa, Africa Progress Panel, Globalisation and Global Poverty Group).  Niin laaja-alainen tämä Afrikan köyhyyden poistamista ajava koalitio on, että Bono on nimittänyt sitä virreksi jota rokkitähdet, taloustieteilijät, paavit ja poliitikot yhdessä veisaavat.

Julkkishumanitaristit – positiivinen vai negatiivinen voima?

Julkkisdiplomatia ja – humanitarismi on viime vuosina saanut aiempaa suurempaa huomiota myös eri alojen tutkijoiden parissa. Tutkimuksissa on esimerkiksi korostettu julkkisten toiminnan positiivisia puolia globalisoituneen kansalaisaktivismin kontekstissa. Toisaalta julkkiksia on myös kritisoitu mm. heidän Afrikkaa koskevien kehityspoliittisten linjaustensa epätäsmällisyydestä.

Kiivasta keskustelua on käyty siitä, ovatko julkkikset päteviä poliittisia toimijoita tai ovatko heidän pyrkimyksensä vilpittömiä. Vai onko toiminnan taustalla halu saavuttaa myönteistä julkisuutta hyppäämällä mukaan hyväntekeväisyyskampanjoihin? Esimerkiksi Bill Easterly on pohtinut voivatko julkkikset ”todella selittää Afrikkaa”, sillä he ”esittävät sen parantumattomana maanosana, jättäen huomiotta sen todellisen edistyksen”. Toisaalta, Andrew F. Cooper, on väittänyt että julkkisdiplomatian voima piilee siinä ettäse ”korostaa globaaleja ongelmanratkaisun malleja painostamalla länsimaalaisia aktiivisuuteen, milloin ja missä siihen on tarvetta”.

Kysymykset siitä, tulisiko julkkisten puhua tai olla puhumatta Afrikan ongelmista sekä siitä, ovatko jotkut pätevämpiä puhumaan niistä kuin toiset, sisältävät normatiivisia oletuksia. Tällä tarkoitan, että näissä kysymyksissä on kyse myös erilaisista näkemyksistä koskien maailmanjärjestelmän toimintaa, sen vikoja ja parhaita parannuskeinoja. Siten, tässä puolesta tai vastaan -asetelmassa myös muut kuin julkkikset joutuvat arvioinnin kohteeksi. Kysymyksenasettelut sisältävät myös subjektivoinnin prosesseja, jotka eivät ainoastaan koske julkkishumanitaristien toiminnan oikeellisuutta, vaan myös Afrikan mantereen toimijuutta itsessään.

Tämä viimeaikainen akateeminen keskustelu, jossa julkkikset on nähty joko tärkeinä vaikuttajina tai vahingollisina toimijoina Afrikan kehitykselle onkin ajautunut umpikujaan. Umpikuja liittyy olennaisesti kriittisen tutkimuksen puutteeseen niistä tavoista, joilla julkkishumanitarismin representaatiot ehdollistavat, muovaavat sekä vaikuttavat käsityksiin länsimaisen myötätuntoisen humanitaristisen maailmanpolitiikan laajempien diskursiivisten rakenteiden sisällä. Näyttääkin siltä, että koska julkkishumanitaristien kampanjoita pidetään perustavanluonteisesti moraalisina, on tämän humanitaarisen toiminnan oikeudenmukaisuuden tai totuuden kyseenalaistaminen vaikeaa. Tämä koskee sekä kansalaisia että mediaa, mutta ennen kaikkea myös politiikan tutkijoita itseään. Koska tutkimus on keskittynyt analysoimaan julkkishumanitaristien ajamien toimenpiteiden hyödyllisyyttä tai vahingollisuutta Afrikan kehitykselle, kriittiset näkökulmat ja avaukset julkkishumanitaristien Afrikka-representaatioista, kuvastoista ja käsityksistä ovat jääneet vähemmälle huomiolle.

Bob Geldof ja Bono:  median juhlistetut oikeudenmukaisuuden ristiretkeläiset

Väitöskirjatutkimukseni tarkoitus oli politisoida julkkishumanitarismin representaatiot, tuomalla esille kuinka niiden rationaliteetteja ja imaginaareja määrittelee poispyyhkivä ja hierarkkinen kolonialistinen ajattelumalli. Näin rajattuna, tutkimukseni päämäärä ei ollut etsiä julkkishumanitarismin totuutta tai totuudenmukaisuutta sinänsä. Pikemminkin tarkoitukseni oli historisoida ja politisoida toiminnan totuus osoittamalla miten julkkishumanitaristien representaatiot risteytyvät, ammentavat ja kertaavat kolonialistista mielikuvia, jotka pohjautuvat historiallisesti kehittyneisiin ja sosiaalisesti juurtuneisiin identiteetin ja tilan tulkintoihin.

Kriittisen analyysini kohteena olivat Bob Geldof ja Bono, ehkäpä kaksi tunnetuinta ja näkyvintä nykyajan julkkishumanitaristia läntisessä mediassa. Tarkastelin kahta kysymystä: miten Bob Geldofin ja Bonon humanitaarinen toimijuus ja legimiteetti rakentuvat angloamerikkalaisessa mediassa, ja miten Afrikka paikkana ja maailmanjärjestelmän tarkoituksena muovautuu näiden diskurssien kautta.

Mediadiskursseissa Bono ja Geldof määritellään puolueettomina, vaikutusvaltaisina, uhrautuvina ja itsenäisinä maailmankansalaisina, jotka edistävät yhdenvertaisuutta ja myötätuntoa afrikkalaisia kohtaan. Heidän nähdään elävän kehityksen prosessien, rauhan ja inhimillisen turvallisuuden – mutta myös olennaisesti ”lännen” ulkopuolella. Yksilötasolla nämä subjektiviteetit vahvistavat myyttiä länsimaalaisten ylivertaisesta kyvystä, rohkeudesta ja velvollisuudesta toimia maailmanlaajuisen ihmisyyden suojelijoina ja edistäjinä. Globaalilla tasolla he rakentavat erityisen näkemyksen siitä, kuka voi edustaa maailmanlaajuista ihmisyyttä, kuten myös sen, miten ja kenen varaan oikeutettu humanitaarisuus rakentuu. He lukitsevat näin  ”lännen” ja ”Afrikan” kyseenalaistamattomiin ja tarkasti rajattuihin maailmanpoliittisiin rooleihin, toimijuuksiin ja oikeuksiin.

Bonoon ja Geldofiin liittyvät ja heidän tuottamansa Afrikka-diskurssit eivät ainoastaan valota niitä erinäisiä tapoja, joilla maailmanpoliittista toimijuutta jaetaan, sallitaan ja rajataan eri osapuolille, vaan näissä diskursseissa ”Afrikka” ja sen ”todellisuus” myös rakentuvat monimutkaisten tilaa ja aikaa koskevien käsitteiden ja tulkintojen kautta.

Afrikka lännen kipuna ja kotina

Bonon ja Geldofin  ”universaalin” oikeuden ja ihmisyyden toteutumattomuutta Afrikassa koskevan arvioinnin ja problematisoinnin valossa  – jotka muotoillaan holokaustia, kylmää sotaa ja nykyistä terrorismia vastaan käytävää sotaa koskevan historiallisen muistin avulla –  Afrikasta rakentuu maanpäällinen helvetti joka on perustavanluonteisesti uhka liberaalin maailmanjärjestyksen perustuksille, kehitykselle ja tulevaisuudelle. Näissä diskursseissa, jotka toistavat menneisyyden tarinoita Iso-Britannian ja Yhdysvaltojen sankarillisista toimista maailmanhistoriassa – toisen maailmansodan lopettamista, holokaustia vastaan taistelemista ja kylmän sodan voittamisesta – Afrikan pelastaminen, länsimaisen kehitysavun ja kaupan avulla ei ainoastaan esittäydy lännen oikeudenmukaisuuden ja edistyksellisyyden kulminoitumana, mutta myös ainoana optimaalisena ja oikeana käytäntönä ja linjauksena elvyttää Afrikka kohti ”normaalia” olemassaoloa, eli kehittynyttä, päämäärähakuista ja yrittäjämäistä länsimaalaista subjektiviteettia.

Se on näissä historiattomissa ja epäpoliittisissa ymmärryksissä ja imaginääreissä, jotka kritiikittömästi kertaavat tarinaa osaavasta ja huolehtivasta ”lännestä” maailman hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden ritarina ja puolustajana sekä toisaalta ”Afrikasta” joko avuttomana uhrina tai potentiaalisena vihollisena jossa interventionistinen julkkishumanitaarinen agenda joka tähtää riippuvaisen ja epäkypsän Afrikan muuttumiseksi itseään hallitsevaksi subjektiksi, kohtaa kolonialistisen ymmärryksen Afrikasta brutaalisuudesta tai sivistymättömyydestä. Kerraten tarinaa historiattomasta ja kyvyttömästä maanosasta, joka voi löytää edistyksen, toimijuuden ja kypsyyden vain ja ainoastaan länsimaalaisen pyyteettömällä johdatuksella.

Kun nämä myötätunnon ja paheksunnan diskurssit kietoutuvat yhteen, Geldofin ja Bonon kuvastoissa Afrikasta rakentuu yhtäaikaisesti sekä sairas, jälkeenjäänyt ja katastrofaalinen ”helvetti”, jossa ei sovelleta edistyksellisten ja modernien länsimaiden liberaalien humanitaarisia arvoja sekä länsimaalaisten passiivinen, rauhaisa ja kaunis ”koti”, jota leimaa ajattomuus ja muuttumattomuus. Todellakin, kun Bono ja Geldof ovat mantereella missionäärisiksi tituleeratuilla matkoillaan, muutos tapahtuu. Afrikka esittäytyy läntisen median kuvaaman katastrofisen kauhun täyttämän tilan sijaan rauhallisena ja  vaikuttavana maanosana avaten nostalgisen ja romantisoidun kuvaston jaetusta  menneisyydestä,  harmoniasta ja kotoisuudesta. Näissä tarinoissa maanosan samanaikaisesti esimerkillinen ja poikkeuksellinen kauneus, sekä sen alkuvoimainen potentiaalisuus ja ongelmallinen eristyneisyys yhdistyvät.

Afrikan juhlittu erilaisuus purkautuu nostalgiseen tuttuuteen, joka rakentuu ei-politisoitujen ja romantisoitujen huomioiden ja kuvien kautta. Tuloksena on rauhanomainen kuvasto ja kertomus yhteisöllisestä ”menneisyydestä”, jossa kaikki pysyvät tarkasti historiallisissa paikoissaan, tarkoituksissaan ja toimijuuksissaan. Syntyvää yhteisöllisyyttä luonnehtii maanosan viattomuus tai kehityksen hitaat merkit: Afrikka näyttäytyy joko rauhaisana ja tavoiteltuna eksoottisena kuriositeettina tai vastuullisesti länsimaista edistystä tavoittelevana toisena.

Mutta jos asiat eivät seuraa länsimaisen lineaarisen historiallisen edistyksen linjaa, reittiä ja suunnitelmaa, Bonon ja Geldofin puheiden juhlava sävy muuttuu pian tuomitsevaksi, tuskaiseksi ja surulliseksi. Ainoastaan tietynlainen erilaisuus on hyväksyttävää afrikkalaisille toisille: toiseus, joka ei haasta tai kyseenalaista länsimaisen humanitarismin perustavanluonteista olemassaoloa, käytäntöjä, oikeutusta tai toimijuutta.

Lopuksi

Maailmanpolitiikan laajemmissa konteksteissa esitetyt diskurssit oikeuttavat länsimaalaisten toimintaa Afrikassa sekä vahvistavat ymmärrystä humaanista, sivistyneestä ja vapauttavasta ”lännestä”. Ne myös vaalivat myötätuntoa nykyistä maailmanjärjestystä kohtaan, jonka kautta vahvistetaan edelleen lännen asemaa, roolia ja vaikutusvaltaa maailmanpolitiikassa.

”Missä köyhät ovat, siellä Jumala elää” Bonon sanoin. Lännen on mahdollista pelastautua niin henkisesti, moraalisesti kuin fyysisestikin menemällä Afrikkaan. Näin maailma säilyy sellaisena kuin se on, ja sellaisena kuin sen tuleekin olla. Afrikka toimii lännen haavana, holokaustina, auringon mantereena, toivon tuojana ja sen sankarillisen historian kirjoittajana. Jumalan rikkoutuneena kotina ja kipuna, joka kertaavasti kutsuu länsimaita historialliseen taisteluun sen moraalitonta ja paheellista toiseutta vastaan.

Lisää aiheesta: Yrjölän väitöskirja The Global Politics of Celebrity Humanitarianism(linkki)

Artikkelikuva: Okan Caliskan / Pixabay

Julkaisu Voivatko Geldof ja Bono pelastaa Afrikan? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.