Suomen uuden hallituksen nimittämisestä saakka jatkuneet kriisit ovat kytköksissä huumoriin ja humoristisen ilmaisutavan sopivuuteen. Perussuomalaiset ovat vedonneet vitsikkyyteen kärjekästä kielenkäyttöään selitellessään. Natsiteemaisia letkautuksia viime vuosina viljellyt ministeri Vilhelm Junnila korosti olevansa huumorimiehiä ennen kuin erosi, ja samoin valtiovarainministeri Riikka Purra on painottanut menneiden rasististen puheidensa olleen sisäpiirihuumoria. Junnilan korvannut ministeri Wille Rydman puolestaan on kieltäytynyt kommentoimasta rasistisia, mutta humoristisia rinnastuksia sisältäviä yksityisiä tekstiviestejään.

Hallituskriisi herättää kysymyksen huumorin ja politiikan suhteesta. Kuinka esimerkiksi tulkita oikeistopuolueen huumoria ja voiko siitä vetää päätelmiä äärioikeistolaisuudesta? Nähdäkseni yksittäisestä vitsistä ei voi vetää lopullisia johtopäätöksiä yksilön poliittisten näkemysten suhteen. Huumori ei kuitenkaan ole missään nimessä merkityksetöntä, ja sitä voidaan pitää yhtenä huomionarvoisena muuttujana ihmiskuvaa hahmoteltaessa.

Varsin vähän uutta auringon alla

Perinteinen mielikuva politiikasta harmaana tylsyyden tyyssijana on romuttunut uudella vuosituhannella tehokkaasti. Moni poliitikko esiintyy hauskana seuraihmisenä, ja huumori on jo vakiintunut työkalu poliitikoiden pakissa.

Huumori ei sinänsä ole uusi ilmiö politiikassa, sillä nauru on raikunut politiikassa vuosituhansia. Esimerkiksi poliittinen reettori Cicero korosti, että puhetapa valitaan yleisön mukaan.

Yksi Ciceron painottamista tehokeinoista on huumori (vaikkei hän termiä itse käytäkään). Taitava poliittinen puhuja osaa paikantaa huvittavat huomionsa oikein yleisöä tunnustellen. Hieman yleisemmällä tasolla keskusteleva Aristoteles tähdentää, että huumorintaju on sosiaalinen hyve. Hän vaatii huumorilta ennen kaikkea tahdikkuutta eli sosiaalisen elämän monimuotoisuuden ja pelisääntöjen kunnioittamista. Aristoteleen mukaan naurua ei pidä jahdata väkisin, mutta huvituksista ei tule kieltäytyä kokonaan. Sopivuus on ratkaiseva tekijä huumoria arvioitaessa.

Pikakelaus antiikkiin muistuttaa, että huumori on poliitikolle keino saada suosiota ja samalla tietysti oivallinen työkalu poliittisen näkemyksen välittämiseen. Vitsikkyyden perusideaan lukeutuu asioiden tiivistäminen, joten tehokas viestintä vitsin muodossa on järkevää. Kun pikaviestipalvelut, kuten X ja Threads, rajoittavat viestien merkkimäärää, napakka humoristinen ilmaisu on luontevaa.

Mikä tahansa vinoilu ja naljailu ei ole kunniakasta, vaikka se mahdollisesti olisi joidenkin mielestä hauskaa.

Pelkkä sanoman välittäminen ei silti riitä, vaan se on tehtävä yhteisön asettamien ehtojen mukaisesti. Tällä en viittaa Platonin ihannevaltiossa esittelemään muodolliseen lainsäädäntöön huumorin sopivuuden paikantamiseksi vaan aristoteeliseen ideaan huumorintajusta hyveenä. Mikä tahansa vinoilu ja naljailu ei ole kunniakasta, vaikka se mahdollisesti olisi joidenkin mielestä hauskaa.

Toisaalta yhteisö ei yksinään sanele huumorin reunaehtoja, vaan huumorilla myös rakennetaan ”meitä” eli ryhmäidentiteettiä. Tätä yhteisöllistä tasapainoa tavoitellessaan huumori kykenee myös rikkomaan rajoja ja haastamaan moraalikäsityksiä, ja siten myös luomaan uutta yhteisöä. Tästä asetelmasta on kyse myös hallitusta riepottelevissa kohuissa.

Janne Zareff on osoittanut, että vallalle voidaan nauraa monin tavoin, mutta vallanpitäjät osaavat nauraa myös takaisin. Zareff analysoi esimerkiksi venäläisten poliitikkojen tapaa hämärtää asioiden luonnetta humoristisin tehokeinoin. Epäilyksenalaisten tapahtumien kohdalla yksipuolisia syytöksiä voidaan pyrkiä asettamaan naurunalaiseksi. Kun varmuutta ei ole, huumorilla on helppo sotkea kokonaiskuvaa entistä sumuisemmaksi.

Zareff, mahdollisesti osin kieli poskella, peräänkuuluttaakin huumorinlukutaitoa, jota tulisi opettaa jo koululaisille. Jollemme tavoita huumorin taakse kätkeytyviä merkityksiä, näkökenttämme jää vajaaksi. Helsingin Sanomien mukaan oikeistolaisella Hommaforumilla kehitetään taktiikoita rasistisen puhetavan hyväksyttämiseksi. Tässä esimerkiksi yleisesti hyväksyttyjen ideoiden (kuten suvaitsevaisuus, monikulttuurisuus, ympäristön arvo) ironisointi toimii yhtenä mekanismina.

Populistisen huumorin alkeet

On helppoa ymmärtää, miksi politiikassa halutaan osoittaa vastapuolen naurettavuus: se nakertaa toisen laidan uskottavuutta ja lisää omaa kannatusta.

Viime vuosien poliittisessa myllerryksessä on riittänyt työmaata vallan ja huumorin välisen suhteen analysoinnille. Erinomaisen tutkimustapauksen tarjosi Iso-Britannian ero Euroopan unionista ja prosessiin kytkeytynyt erityinen Brexit-huumori. Vaikka usein populismista puhuttaessa ajatellaan oikeistopopulismia, Britannian EU-eroon perehtynyt Simon Weaver muistuttaa, että humoristiseen populismiin kykenevät niin eroa puoltaneet kuin sitä vastustaneet tahot.

Weaverin analyysi paljastaa, kuinka EU-eroa ajaneet populistiset tahot yksinkertaistivat monimutkaisia asioita ja tarjosivat illuusion turvallisuudesta. Tämä toteutui usein vitsikkäässä muodossa. Weaverin mukaan myös ”vastapopulistit” toimivat monella muotoa samoin tavoin yksinkertaistaessaan, miksi ihmiset äänestivät Brexitin puolesta. Teema sopii humoristiseen puhetapaan erinomaisesti, koska tyypillisesti huumori ammentaa nauruvoimansa yleistyksistä ja stereotypioista. Suomeen suhteutettuna esimerkiksi perussuomalaisille irvailevat vitsit ovat usein yksipuolisia tiivistäessään kokonaisen puolueen ja sen kannattajien ajattelumaailman yhteen tiettyyn teemaan.

Eroja korostavaan retoriikkaan lukeutuu olennaisesti eron tekeminen ”meidän” ja ”heidän” välille, ja tämä toinen osapuoli tyypillisesti suljetaan oman ryhmän piiristä.

Eroja korostavaan retoriikkaan lukeutuu olennaisesti eron tekeminen ”meidän” ja ”heidän” välille, ja tämä toinen osapuoli tyypillisesti suljetaan oman ryhmän piiristä. Perinteisesti kyse on tavallisesta kansasta ja eliitistä, mutta retoriikka toimii myös vaikkapa suomalaisten ja muun maalaisten erottajana, kun ulkomaalaiset ”tulevat tänne ja vievät meidän työt”. Tosin Suomessa tämä retoriikka on käymistilassa, koska nykyisessä keskustelukulttuurissa korostetaan hupenevaa työvoimaa ja ulkomaalaisten työntekijöiden välttämättömyyttä. Nyt populistiset heitot kohdistuvat karkeaa ilmaisua käyttääkseni ”sosiaalituilla loisiviin” ulkomaalaisiin ”työt vievien sijaan”. Tosin retoriikka on kärkästä myös suomalaisia pitkäaikaistyöttömiä kohtaan, koska heidätkin usein nähdään yhteiskunnan tuottamattomina jäseninä. Toki myös pelkästään erilainen tapa pukeutua riittää kiinnittämään poliitikkojen huomion, kuten Purran heitto jätesäkkeihin pukeutuneista muslimeista osoittaa.

Kuinka ajatella natsihuumoria

Humoristiset väittämät ovat lähtökohtaisesti eri luonteisia kuin niin sanotut vakavat väittämät. Vitsin esittäjä harvoin tarkoittaa puhumaansa kirjaimellisesti, joten vitsailua täytyy tulkita, ja ilmaisun tulkinnanvaraisuus antaa vitsailijoille mahdollisuuden helppoon puolustautumiseen syytöksiä kohtaan: ”En minä sitä tarkoittanut.” Vitsien yhteydessä jokin sanottu ja sen tarkoitus voidaan kieltää myöhemmin.

On toki hyvä, että ihmisvastaisia lauseita latelevat ilmoittavat puhuneensa humoristisessa tarkoituksessa, mutta niin sanotun vitsipuolustuksen ei tulisi lopettaa keskustelua. Ilonpilaamisen uhallakin on voitava kysyä, mitä kyseisellä vitsailulla tarkoitettiin ja millaisiin asioihin sillä viitattiin, ja mistä huvitus kumpusi. Tyypillisesti vitsin ymmärtävät eivät tarvitse selityksiä, koska olennaisimmat muuttujat keksitään välittömästi. Tässä esittämäni toive on epäilemättä hauskuuttelun ylistäjien mielestä lattea, mutta vastavuoroisen keskustelun ja kunnioituksen edistämisen nimissä olisi suotavaa, että myös humoristisista heitoista voidaan keskustella tarpeen vaatiessa asiallisesti.

Tämä ei tietenkään aina onnistu. Esimerkiksi entisen elinkeinoministeri Junnilan tapauksessa julkisessa keskustelussa noteerattiin ministerin käyttämä pesukarhukuviollinen kravatti. Kriitikkojen mielestä kravatin kuosi sisälsi rasistisen viestin, koska pesukarhun englanninkielinen vastike on ”raccoon” ja termiä ”coon” on käytetty aikanaan tummaihoisia väheksyvässä merkityksessä.

Ihmisryhmän eläimellistäminen on ollut rasistisen huumorin tehokeinoja vuosisatoja. On kuitenkin käytännössä mahdotonta osoittaa, että Junnila on kravatillaan ilmaissut jonkinlaista rasistista vitsiä, koska hän ei omien sanojensa mukaan sellaista tehnyt. Tällaisia syytöksiä esittäneet on sen jälkeen eri keskustelufoorumeilla esitetty naurettavassa valossa. Toki Junnila oli ennen kravattikohua aiemminkin puhunut pesukarhuista useampaan kertaan, eli hän tuskin on valinnut vaatettaan sattumanvaraisesti. Tästä huolimatta on vaikea osoittaa, että kravatti olisi rasistinen viesti.

Ilonpilaamisen uhallakin on voitava kysyä, mitä kyseisellä vitsailulla tarkoitettiin ja millaisiin asioihin sillä viitattiin, ja mistä huvitus kumpusi.

Hieman pitävämmän otteen saa Junnilan ehdokasnumeroon 88 kytkeytyvistä ”Heil Hitler” -vinoilusta. Mediatietojen mukaan Junnila vitsaili perussuomalaisten tupaillassa kyseisen numeron olevan voittava. Tässä yhteys natsi-Saksaan ja siellä tapahtuneisiin kauheuksiin on ilmeisempi. Vitsikkään ilmaisun perusteella on kuitenkin vaikea takuuvarmasti osoittaa, että Junnila ihailisi vaikkapa juutalaisten tehotuotannollista kansanmurhaa. Mauttomuutta hän ilman muuta heitollaan osoittaa, vaikka kertomishetkellä se onkin mahdollisesti osunut oikealle yleisölle.

Huumorin moniulotteisuus tekee yksikantaisen tuomitsemisen kuitenkin ongelmalliseksi. Joku voi ilmaista sanansa vaikkapa ironisessa merkityksessä ja viestiä samalla, että miettikää, jotkut sanovat tällaisia asioita tosissaan. Toinen taas voi ajattelemattomuuksissaan vitsailla keskitysleireistä, jos ei ole perehtynyt historian karmeuksiin. Kaiken kukkuraksi yksi ja sama vitsi toimii eri konteksteissa eri tavoin. Huumorin merkitys muuttuu, kun hauskuus esitetään kavereiden kesken saunassa, televisio-ohjelman asiantuntijahaastattelussa tai sosiaalisen median viestimissä. Natsivitsin kertominen ja sille nauraminen ei takaa kansallissosialistisen ideologian jakamista.

Juutalaisessa vitsiperinteessä löydetään humoristisia näkökulmia joukkotuhoon, samoin keskitysleireillä monet vangit itsekin vitsailivat kolkkoon sävyyn kohtalostaan. Tämän vuoksi kansanmurhalla vitsailun kieltävä julistus ei toimi. Humaaneimmat humoristit pystyvät vitsailemaan vaikeilla aiheilla ihmisyyttä kunnioittaen. Charlie Chaplinin elokuva Diktaattori on tästä oivallinen esimerkki, samoin myöhäisemmät Kevät koittaa Hitlerille ja Jojo Rabbit. Aihe yksinään ei tee huumorista tuomittavaa.

Huumorin kritisointi

Yksittäistä vitsiä on haastava tuomita, mutta mikäli ihminen yhteisöineen jatkuvasti kyseenalaistaa vaikkapa jakamattoman ihmisarvon ja kaikkien yksilöiden arvon päämääränä sinänsä, ja vitsailee näillä asioilla, on asianmukaista tarkastella vitsejä osana kokonaiskuvaa. Mikäli ihminen johdonmukaisesti pyrkii arvottamaan eri ihmisryhmiä eri tavoin, myös hänen jakamaansa huumoriin voidaan suhtautua kriittisesti. Vitsi tuskin on ratkaiseva todiste, mutta huumori toimii vähintään aihetodisteena.

Joonas Koivukoski osoittaa väitöskirjassaan, että huumorilla on poliittista merkitystä ympäri maailmaa. Se tarjoaa tehokkaan tavan flirttailla samanmielisille ja horjuttaa vastapuolta. Etäisenä haaveena on, että vitsailijat ja vitsin kuulijat suostuisivat analysoimaan esitettyä hauskuutta ja keskustelemaan omista taustoistaan.

Suopeuden nimissä on muistettava, että nauru saattaa yllättää kenet tahansa milloin tahansa.

Suotavaa olisi myös, että huumorista kyettäisiin puhumaan suhteellisen kiihkottomasti ja ennakko-oletuksia karsien. Tämä avaa väylän intellektuaalisesti rehelliselle huumorin kritisoinnille. Mikäli huumori kääntyy ihmisvastaisuuden ilmaukseksi ja edistäjäksi, se täytyy kyseenalaistaa eikä vetoaminen vitsikkyyteen riitä puolustukseksi.

Suopeuden nimissä on muistettava, että nauru saattaa yllättää kenet tahansa milloin tahansa, ja me voimme huvittua jutuista, jotka ovat sisällöltään kyseenalaisia. Mikään inhimillinen ei ole huumorin tuolla puolen eikä kenenkään tarvitse tuntea syyllisyyttä mustalle huumorille naurahtamisesta. Paljon olennaisempaa on, mitä tapahtuu naurun jälkeen.

Kaino toive on, että poreileva tilanne lisää vastavuoroista kunnioitusta ja halua ymmärtää toista – myös huumorin suhteen.

YTT (fil) Jarno Hietalahti on Suomen akatemian rahoittama tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa.

Artikkelikuva: Hanne Vuorela

Julkaisu Huumorilla hallituskriisiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sota on järkyttävä vääryys, eikä hyökkäyksen alle jääneiden koettelemuksissa ole mitään hauskaa. 

Vaikka Venäjä on viime kuukausina tuhonnut kokonaisia kaupunkeja ja jättänyt jälkeensä sanoinkuvaamatonta inhimillistä kärsimystä, huumori on silti orastanut Ukrainassa kevään ja kesän edetessä. Kivun, tuskan ja surun äärellä ukrainalaiset ovat kokoontuneet nauramaan sodan mielettömyydelle esimerkiksi erityisille pommisuojiin avatuille stand up -klubeille.

Sodan ajan vitsailu muistuttaa, että huumori on peri-inhimillinen ominaisuus, joka ei katoa hirveimmissäkään olosuhteissa. Tässä suhteessa Ukraina ei ole poikkeus. Nauru on löytänyt paikkansa keskitysleirien kauhuissa, syöpädiagnoosien edessä ja tuhoisien onnettomuuksien äärellä. Huumoriin usein liitetystä kepeydestä ja epävakavuudesta huolimatta nauru ei halvenna tuskaa, vaan muistuttaa inhimillisyydestä, toivosta ja siitä, kuinka vajavaisia olentoja ihmiset ovatkaan.

Sodan ajan vitsailu muistuttaa, että huumori on peri-inhimillinen ominaisuus, joka ei katoa hirveimmissäkään olosuhteissa.

Huumorintutkijat erittelevät tyypillisesti kolme suurta teoriaa. Ylemmyysteorian mukaan nauramme toisten huonommuudelle, huojennusteorian mukaan huumori toimii psykologisena varaventtiilinä ja yhteensopimattomuusteoria painottaa ristiriitaa huumorin ytimenä. Esittelen teoriat tässä järjestyksessä ja osoitan, kuinka niistä jokainen tarjoaa ymmärrettävän näkökulman huumoriin sodan keskellä. 

Nauru ylemmyydentuntona

Niin kutsutun ylemmyysteorian mukaan nauru ilmentää naurajan ylemmyyttä suhteessa naurettavaan kohteeseen. Tämän huvittuneisuuden muodon ovat panneet merkille historian suuren filosofit, kuten Platon, Aristoteles ja Thomas Hobbes. Heistä Hobbes on muotoillut painokkaan kuvauksen tuntemukselle, jolle ei ole nimeä – erityiselle kilpahenkeä ilmentävälle huvitukselle ja huumorille. 

Tässä yhteydessä nauru ilmaisee Hobbesin mukaan äkillistä ylemmyyden tunnetta, joka ilmenee, kun ihminen huomaa olevansa verrokkejaan parempi. Sittemmin professori Charles Gruner on väittänyt, että huumori on peli, jossa on aina voittajat ja häviäjät.

Ylemmyysteoriaan voidaan lukea myös huumori suoranaisena yhteiskunnallinen aseena mukaillen ranskalaisfilosofi Henri Bergsonin näkemystä naurusta yhteisöllisenä rankaisumekanismina. Kansainvälisen huumorintutkijoiden yhdistyksen ISHS:n perustajajäsen Don Nilsen ehdotti jo tämän vuoden maaliskuussa, että huumori tulisi suunnata yhtenä pakotteena muiden joukossa Venäjän presidentti Vladimir Putinia vastaan.

Vaikka ylemmyysteoria on yksipuolinen, se tarjoaa selkeän näkökulman ukrainalaisten haluun nauraa venäläisille. Irvailulla muistutetaan, että ylivoimaisen aseistuksen ja sotilasreservin tuella maahan tunkeutuneet valloittajat eivät välttämättä olekaan niin mahtavia kuin paraateissa uskotellaan.

Ukrainalaiskoomikko Felix Redko vitsaili keikallaan, miten hyökkääjät pysäyttivät hänet tiesululla tarkastukseen. Redko avasi auton ikkunan ja tankin edessä seissyt sotilas sanoi erittäin kohteliaaseen sävyyn: ”Olkaa hyvä ja avatkaa takaluukkunne.” Takaluukku avattiin ja tarkistettiin, minkä jälkeen sotilas jatkoi: ”Kiitos paljon, olette vapaita jatkamaan, hyvää illanjatkoa.” Redko ei voinut kuin miettiä – keikalla voimasanojen säestyksellä – miksi ihmeessä sotilaan täytyi olla niin kohtelias. Hyvä kun eivät soittaneet perään ja pyytäneet arvioimaan palveluaan asteikolla 1–10.

Irvailulla muistutetaan, että ylivoimaisen aseistuksen ja sotilasreservin tuella maahan tunkeutuneet valloittajat eivät välttämättä olekaan niin mahtavia kuin paraateissa uskotellaan.

Koomikon vitsit osoittavat ilmeisen ristiriidan: on täysin järjetöntä, että maata tuhoavat sotilaat ovat yhtäkkiä korostetun kohteliaita ihmisille, joiden maanmiehiä ja -naisia he ovat murhanneet tuhansittain. Imelät puheenparret ja sotakoneiston tankit sekä konetuliaseet eivät sovi samaan kuvaan, jolloin typeryys on entistä ilmeisempi tulkintakehys. 

Tällöin nauru kohottaa humoristin hyökkääjän yläpuolelle, vaikkei toki aseellisesti. Kyse on järjen ja moraalin voitosta, kun jaettu nauru muistuttaa inhimillisyydestä ja siitä, miten ukrainalaiset ovat parempia kuin häikäilemätön ja järjetön vihollinen.

Samaa henkeä kielivät etenkin tämän vuoden hyökkäyksen alkupuolella julkaistut uutiset venäläisten logistisesta kyvyttömyydestä organisoida sotatoimiaan kolonnien venyttyä kymmenkilometrisiksi, sotilaiden ammuttua ohjuksia päin omiaan ja niin edelleen. Hyökkääjien naurettavuutta korostetaan entisestään Putinia esittävillä meemeillä irvailemalla.

Täytyy toki muistaa, että nauru kaikuu myös toiseen suuntaan. Epäilemättä Venäjällä halutaan esittää ukrainalaiset, ja yleisemmin koko läntinen maailma, naurettavassa valossa, joka ilmentää toisesta näkökulmasta monenlaisia heikkouksia. Esimerkiksi länsimaissa vaalittu seksuaalinen tasa-arvo ja uusiutuva energia ovat perinteisen vallan näkövinkkelistä typeryyttä. Näille Venäjän johtajat ovat irvailleet avoimesti.

Kivusta etäännyttävä huumori

Ylemmyysteoria ei selitä kaikkea huumoria. Psykologisesti vähintään yhtä uskottavaa on, että nauru tarjoaa helpotuksen hetken kauheuden keskellä. Tähän ilmiöön tarttuu psykoanalyytikko Sigmund Freudin tunnetuksi tekemä huojennusteoria. Kun huumorin avulla pääsee pakenemaan edes hetkeksi jokapäiväistä ahdistusta ja pelkoa, se vapauttaa ja tarjoaa etäisyyttä tuhoon ja kuolemaan. Naurussa kuuluu samalla myös toivo siitä, että sota ja kauhu tulee vielä joskus päättymään. 

Freudin mukaan ihminen nousee huumorin avulla psykologisesti ympäröivien olosuhteiden yläpuolelle ja ottaa tilanteen niin sanotusti haltuun. Tällöin maailma ei olekaan enää lamaannuttavan pelottava, vaan yksilö on edelleen itsenäinen toimija, joka määrittää omaa suhtautumistaan ympäristöönsä. 

Logoterapian isä Viktor Frankl on korostanut huumorin merkitystä selviytymismekanismina, sielun aseena elossa säilymiseksi.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että nauru parantaisi vaikkapa potilaan syövän, vaan että syöpädiagnoosin ei tarvitse johtaa elämisen päättymiseen, vaikka sairauden vuoksi elämä aikanaan tulisikin loppumaan.

Sota synkentää näkymät, kun elämisen mahdollisuudet hupenevat ja ihmisiä siirretään vieraille seuduille tykkitulen alta. Vaikka tässä ei ole mitään hauskaa, hirvittävyyden kokenut voi silti nähdä kokemuksissaan jotain humoristista. Freudin työtä omaan suuntaansa jatkanut logoterapian isä Viktor Frankl on korostanut huumorin merkitystä selviytymismekanismina, sielun aseena elossa säilymiseksi. Huumori ja elämän tarkoitus kulkevat hänen tulkinnassaan käsi kädessä.

Vastaavaan sävyyn englantilainen professori Simon Critchley on todennut, että ihmiset ovat melankolisia olentoja, jotka voivat tavoittaa oman ja ympäristönsä naurettavuuden. Niin yksilöt kuin yhteisöt ovat puutteellisia huvittavuuteen saakka, ja juuri siinä piilee mahdollisuus inhimilliseen suuruuteen ja kukoistukseen. Niinpä myös sodanaikainen huumori ja nauru muistuttavat ihmisyydestä. Ne ovat yhteiskunnallisia mekanismeja kootessaan jaetun kauhun keskellä värjöttelevät yksilöt yhteen etsimään toivonpilkahduksia toivottomuudesta.

Sota suurena absurdina

Filosofisesti syvällisin ajatus sodasta ja naurusta löytyy niin sanotun yhteensopimattomuusteorian avulla. Sota on absurdiutta ja mielettömyyttä. Se murtaa kaikki perustoiveet ja -turvat, joita meillä on. 

Kun ihminen on satsannut koko elämänsä rakentaen arkea esimerkiksi Mariupolin kaupunkiin, löytänyt sieltä perheen, kodin ja turvan, on täysin järjetöntä, että vieras valta tykittää kaiken maan tasalle ilman järjellistä syytä. Sellainen ei ole voiman nimiin vannovan itsevaltiaan halu määrätä maailmanjärjestys uusiksi. 

Ihmisjärjen koukeroita pohtineet filosofit Immanuel Kant ja Søren Kierkegaard huomauttavat, kuinka huumorissa odotus ei vastaa havaintoa, minkä vuoksi järki on pulassa kohdatun ristiriidan edessä. Ajatuksellisen umpisolmun edessä ei pidä kuitenkaan luovuttaa.

Huumorin kohde ja sen kummallisuus vertautuu aina johonkin mielekkääseen, mutta samalla huumori ilmentää inhimillistä vajavaisuutta.

Sodan absurdiuden sisäistäminen vaatii tietysti aikaa. Siksi kestää aikaa ennen kuin esimerkiksi stand up -tyyppinen huumori alkaa versoa varsinaisina esiintymisinä. Kun tuska kuristaa kurkkua, naurulla ei ole tilaa raikua. Aika kuitenkin tyypillisesti helpottaa tässäkin, ja niin voidaan havaita kahden yhteen sopimattoman ilmiön törmänneen: rauhaan ja sopimuksiin perustuva maailmanjärjestys kohtaa ihmisarvosta piittaamattoman vallanjanon. Läntisestä näkökulmasta Venäjän hyökkäys on poikkeama, käsittämätön mielipuolisuus, joka rikkoo rauhan, jota useimmat kaiketi kuitenkin haluavat.     

Huumorin kohde ja sen kummallisuus vertautuu aina johonkin mielekkääseen, mutta samalla huumori ilmentää inhimillistä vajavaisuutta. Ihmiset tietävät paljon maailmasta, mutta eivät kaikkea, ja tässä mielessä aina riittää yllättäviä poikkeamia odotuksiin nähden. Nykymaailmassa sota on poikkeama, minkä vuoksi jotkut löytävät siitä myös naurettavia piirteitä. Vanha vitsi on nykytilanteessa traagisen julma:

            Kuinka saat Jumalan nauramaan?

            Kerro hänelle suunnitelmasi.

Jumalolennoista viis, sodan kauhut näyttäytyvät osaltaan naurettavina myös ihmisille, jotka vertaavat hirveyksiä siihen, millaista elämän kuuluisi ja toivoisi olevan. Tämä heijastuu ukrainalaiskoomikoiden huumorissa ja yleisön naurussa.

On tarpeen tähdentää, ettei huumorinkaan suhteen pidä olla turhan toiveikas. Kaikki ukrainalaiset eivät naura sodalle ja venäläisille. Toisaalta eivät kaikki venäläisetkään janoa valtaa ja halua pilkaten alistaa Ukrainaa. 

Huumori versoo ja nauru jatkuu

Kaikissa kolmessa huumorinteoriassa on itua, ja ne täydentävät toisiaan. Huumori on peri-inhimillinen piirre, joka heijastelee ihmiselämän vajavaisuutta. Me olemme outoja otuksia maapallolla ja kykenemme kaikkein julmimpiin tekoihin, mutta myös rakentamaan hyvää. 

Humanistifilosofi Erich Frommin ajatus on tässä suhteessa kaunis: meidän ei pidä vihata sortajaa ja pyrkiä tekemään hänelle kaikkea sitä pahaa, minkä hän aiheuttaa meille. Sen sijaan meidän pitää rakastaa ja puolustaa niitä arvoja, joita sortaja uhkaa. Vaikka niiden puolustamiseen vaaditaan kiistatta voimaa, ukrainalaiskoomikot osoittavat, että arvoja voidaan vaalia myös huumorilla ja naurulla.

Sodanaikainen huumori muistuttaa sodan, tarpeettoman kuoleman ja tuhon mielettömyydestä, mutta samalla myös toivosta. Huumori voi etäännyttää sodan keskellä hetkeksi kauhusta. Sen myötä se vaalii ajatusta, ettei asioiden tarvitse olla näin pahasti vinossa tulevaisuudessa. Vitsailu ei poista koettua kärsimystä, vaan auttaa hyväksymään sen todellisena ja kunnioittamaan sitä suremalla ja muistelemalla yhdessä elämän mielettömille piirteille nauraen.

Jarno Hietalahti työskentelee Suomen Akatemian rahoittamana tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa. Hän tutkii parhaillaan huumorin ja epätäydellisyyden suhdetta.

Artikkeli on osa Ukrainan sota -juttusarjaa.

Julkaisu Huumori kukoistaa sodan alla Ukrainassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Aprillipäivää vietettiin pääsiäissunnuntaina, ja monet päättivät räväyttää. Organisaatio toisensa perään julkaisi enemmän tai vähemmän onnistuneita tempauksia. WWF Suomi esimerkiksi etsi ”sinut kehonsa kanssa” olevaa tuuraajaa Pullervo-norpalle, kun taas ranskalaiskaupungin pormestari vedätti asukkaita alueelle työpaikkoja tuovalla Ikealla.

Aprillipäivä on tietysti poikkeustapaus, mutta huumoria viljellään ammattimaisessa viestinnässä muutoinkin tiuhaan. Aiemmin vakavina pidetyt viranomaiset poliisista pelastustoimeen ovat keventäneet viestintäänsä. Muutos ei tosin ole tapahtunut ilman identiteettikipuilua, sillä julkisen palvelun byrokraattinen eetos ei aina istu yhteen vitsailun kanssa.

Huumoria viljellään ammattimaisessa viestinnässä tiuhaan.

Kun puisevat tiedotteet ja perinteinen massamainonta eivät enää vetoa yleisöihin ja medioihin, on keksittävä jotain muuta. Humoristinen reagoiminen ajankohtaisiin asioihin voi lisätä kiinnostusta, vaikka aihe olisi lähtökohtaisesti kuivahko.

Somelohikäärmeen lisäarvo

Hybridi mediajärjestelmä, jossa perinteinen ja ”uusi” media nivoutuvat yhteen monimutkaiseksi systeemiksi, tarjoaa uudenlaisia vaikutusmahdollisuuksia erilaisille toimijoille.

Huumori kukkii netissä sometileillä, blogeissa, foorumeilla ja kohdennetuissa kampanjoissa.

Ja miksipä ei? Nettihuumoria tutkineen Limor Shifmanin mukaan huumori on yksi kolmesta yhteisestä tekijästä, joka yhdistää sekä viraaleja – laajasti netissä jaettuja juttuja – että menestyneitä meemejä. (Jymypaljastuksena kerrottakoon, että kaksi muuta tekijää ovat yksinkertaisuus ja osallistumismahdollisuudet.)

Yksi sympaattinen esimerkki koomisesta tilaisuuteen tarttumisesta löytyy vuosien takaa. Keväällä 2012 kanadalainen Shane Bennett lähetti Samsungille asiakaspalautteen, jossa kertoi omistavansa paljon yrityksen tuotteita ja kysyi, voisiko hän saada uuden puhelimen ilmaiseksi. Liitteeksi hän lisäsi tahallisen kömpelösti piirretyn kuvan ärjyvästä lohikäärmeestä.

Sen sijaan, että Samsungin asiakaspalvelu olisi ohittanut viestin, he vastasivat ja liittivät vastalahjaksi kuvan yksipyöräisellä ajavasta kengurusta. Bennett jakoi viestittelyn, ja viraalihitti oli valmis. Lopulta Samsung kiitti Bennettiä positiivisesta huomiosta lähettämällä hänelle lohikäärmekuoseilla kustomoidun kännykän.

Asiaa ja viihdettä

Yritysten ja viranomaisten lisäksi huumoria viestinnässään hyödyntävät ajoittain myös poliitikot, aktivistit, toimittajat ja erilaiset asiantuntijat. Britti- ja hollantilaispoliitikot kertovat osallistuvansa paikallisiin Uutisvuotoihin pääosin kolmesta syystä. Ne ovat strateginen viestintä (kuten näkyvyyden lisääminen suurelle yleisölle ja poliittisten viestien välittäminen), antielitistisyys (poliitikkojen inhimillisen puolen näyttäminen ja yleiskielellä kommunikointi) ja osallistumisen hauskuus itsessään.

Samoihin tarkoituksiin poliitikot käyttävät myös blogejaan – ja mikä parasta, ilman ikäviä perinteisen median portinvartijoita. Esimerkiksi ulkoministeri Timo Soini on urallaan ihastuttanut ja vihastuttanut värikkäällä kielellään Plokissaan jo vuodesta 2007.

Myös asiantuntijat ja tutkijat voivat irrotella netissä.

Myös asiantuntijat ja tutkijat voivat irrotella netissä. Toisille huumori on enemmän keskiössä, kuten ”vuoden 2013 graafikoksi” itseään ironisesti tituleeraavalla Kasper Strömmanilla. Toisilla taas kovaa asiaa ryyditetään kepeällä ilmaisulla ja hauskoilla kuvilla, kuten tutkija Juha Hulmin Lihastohtori-blogissa.

Toimittajille Twitter taas tarjoaa välineen kertoa politiikan sekavasta ja opportunistisesta puolesta sarkastiseen sävyyn, mikä ei ole välttämättä mahdollista muissa neutraalimman ilmaisun genreissä, kuten uutisissa. Samalla saatujen kanssakäyttäjien haukkujen ja kehujen uudelleenjakaminen toimii itsensä brändäämisen välineenä.

Myös aktivistit ja taiteilijat Jani Leinosesta Yes Meniin herättävät huomiota tempauksillaan, joissa kohteena ovat yhteiskunnan epäkohdat. Näissä tekniikat vaihtelevat parodiasta naivismiin, absurditeetteihin ja avoimeen pilkkaan sekä niiden yhdistelmiin.

Helmikuusta 2015 lähtien netissä on levinnyt kuvia vain miehistä koostuvista asiantuntijapaneeleista, joiden päälle on liimattu kuva David Hasselhoffista näyttämässä peukaloa ylöspäin. Tutkija Saara Särmän alullepanema ilmiö kiinnittää nokkelasti huomiota valkoisten miesten toistuvaan yliedustukseen julkisissa asiantuntijarooleissa.

Huumori voi siis toimia sekä yhteiskunnallisen kritiikin muotona että oman viestin ja kuvan keventäjänä.

Tahalliset ja tahattomat huumorikohut

Jotkut organisaatiot käyttävät huumoria järjestelmällisesti provosointiin ja saavat sitä kautta ilmaista huomiota. Yritykset voivat rakentaa mainettaan tietoisesti räväkäksi, kuten Suomessa on tehnyt esimerkiksi muun muassa ”kansanmurhabaretteja” myynyt Varusteleka.

Tällöin joidenkin pahastuminen ei tunnu missään. Päinvastoin, se vain vahvistaa kapinallista imagoa.

Osin samalla logiikalla toimivat myös trollit, jotka tähtäävät kohteen provosoimiseen. Tutkija Whitney Phillips esittää, että trollit ja niistä raportoiva kaupallinen media ovat riippuvaisia toisistaan. Samoin on sanottu myös journalismin ja Donald Trumpin suhteesta.

Kun trollaamisen keinot sekoittuvat poliittisiin päämäärin ja informaatiovaikuttamiseen, trollaamisen käsite alkaa kuitenkin hämärtyä.

Joka tapauksessa provosoiva huumori jakaa mielipiteitä ja nostaa kohuja. Tunnetuimpia tapauksia ovat maailman ensimmäiseksi kansainväliseksi huumoriskandaaliksi äitynyt tanskalaislehti Jyllands-Postenin vuonna 2005 julkaisema Muhammed-pilakuvasarja sekä 2015 Pariisin murhaiskujen myötä kuuluisaksi nousseen Charlie Hebdo -lehden tuotanto.

Joskus herjat suututtavat siinä määrin, että kohut johtavat potkuihin tai asiaa joudutaan puimaan oikeudessa. Jussi Halla-ahon blogissaan esittämien sarkastisten heittojen laillisuudesta esimerkiksi väännettiin peistä korkeimpaan oikeuteen asti.

Halla-ahon valtionsyyttäjälle osoitetut ”täkyt” osuivat siinä mielessä sopivaan saumaan, että ennen niiden esittämistä vuoden 2008 kesällä Halla-aho oli vielä suhteellisen tuntematon Helsingin kaupunginvaltuustoon pyrkivä poliitikko. Oikeusjutut toivat palstatilaa ja herättivät keskustelua puolesta ja vastaan.

Alkuvuodesta 2017 Bioenergia ry yhteistyössä hasan & partners -mainostoimiston kanssa julkaisi Turveinfo-kampanjan, joka sisälsi provokatiivisia väitteitä julisteineen turpeen käytöstä Suomessa. Vaikka osa näistä osoittautui virheellisiksi ja kampanja herätti vihaista palautetta, viestinnän tutkijat pohtivat, että kampanja saattoi silti olla menestys: suuri yleisö tuli tietoiseksi turpeen ja soiden käytöstä.

Huumoriksi tarkoitettu saattaa synnyttää kohuja myös vahingossa. Sisäpiirivitseiksi tarkoitetut tempaukset tai lausumat nostetaan julkisuuteen, kuten kävi Aalto-yliopiston kauppatieteiden ylioppilaiden sihteeristön kolonialistibileiden kohdalla tai vihreiden Helsingin kaupunginvaltuutetun Fatim Diarran maaseutua koskevien Facebook-kommenttien tapauksessa viime lokakuussa. Pari vuotta sitten Aleksi Valavuoren Lidlin mainoskampanjaan liittyvät tviitit puolestaan johtivat hänen irtisanomiseensa.

Yhteistä tapauksilla on, että niissä toimineet henkilöt ovat edustaneet jotain tunnettua organisaatiota, jonka arvoihin arvostelijat ovat henkilöiden toimintaa verranneet. Arvostelun keskelle joutuneet puolustautuivat sanomalla, etteivät olleet tarkoittaneet loukata.

Turmion tie?

Mitä sitten ajatella, kun viihdeteollisuuden ohella kaikki venäläisistä diplomaateista eteläpohjanmaalaiseen pienyrittäjään vääntävät vitsiä eri tyylilajein ja tavoittein?

Kriittisen koulukunnan edustaja pelkää kansalaisten tyhmentymisestä passiiviseksi helposti ohjailtavaksi massaksi, on huolissaan sorretuista vähemmistöistä tai nostaa esiin digijättien ja tunnetalouden logiikoiden yhteydet. Modernisti taas hienosäätää instituutioita vastaamaan paremmin oikeusvaltion ja rationaalisen deliberaation ihanteita informaatiovaikuttamisen, valeuutisten ja algoritmien tykyttäessä takaraivossa. Sama kansankynttilä pyrkii parhaansa mukaan kasvattamaan medialukutaitoon kykeneviä kansalaisia.

Postmodernisti puolestaan näkee viihteessä ja huumorissa kriittisen potentiaalin ja voimaantumisen mahdollisuuksia. Käytännönläheinen viestinnän ammattilainen sen sijaan ottaa toimintaympäristön annettuna, keksii seuraavan somea hyödyntävän sissimarkkinointikampanjan ja virnistää matkalla pankkiin.

Lähestymistavat ovat kaikki perusteltuja, mutta jos näkökulma typistyy vain yhteen, maailma alkaa näyttää yksinkertaiselta. Viihteellistymisen kokonaiskuvan kriittistä pohdintaa tarvitaan. Toisaalta arjessa monen työhön liittyy ajoittain huomiosta kamppailu, milloin huumorin variaatiot ovat yksi houkutteleva vaihtoehto.

Miten sitten tietää, milloin heittää herjaa ja milloin pitää mölyt mahassa? Kuten kaikessa viestinnässä, konteksti on kuningas. Tavoitteet, tilanne, keinot ja yleisöt ratkaisevat. 2010-luvun Ruhtinaassa olisi oma lukunsa huumorin käytölle viestinnässä.

YTM Joonas Koivukoski tekee väitöskirjaa poliittisesta huumorista Helsingin yliopistossa viestinnän oppiaineessa.

Artikkelia päivitetty 22.9.2023: Poistettu kuvakaappauskuvitus tekijänoikeusyistä.

Julkaisu Huumori hybridissä mediatilassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2014 juontaja-pääkäsikirjoittajat Tuomas Peltomäki (Uutisraportti) ja Jukka Lindström (Noin viikon uutiset) saivat toisistaan tietämättä saman idean: Suomeen on saatava oma The Daily Show.

The Daily Show on pohjoisamerikkalainen Comedy Centralilla vuodesta 1996 esitetty viihteellinen ajankohtaisohjelma, joka nousi maailmankuuluksi juontaja Jon Stewartin kaudella 1999–2015. Tuolloin ohjelmassa alettiin käsitellä yhä enemmän politiikkaa ja sen luonne muuttui satiirisemmaksi.

Stewartin aikana The Daily Show voitti muun muassa 23 Emmyä ja kolme arvostettua Peabody-palkintoa, joista viimeisin oli ohjelman perintöä kuvaava ”institutionaalinen palkinto”. Palkintoperusteiden mukaan Stewart tiimeineen jätti pysyvän jäljen satiirin ja komedian ohella myös amerikkalaiseen politiikkaan.

Stewartin The Daily Show poikkesi muista aiemmista komediallisista talk show -ohjelmista siten, että sen pääosiossa keskityttiin yhteen aiheeseen syvällisesti ja kriittisesti. Itse asiassa ohjelman pääjutut sisälsivät usein saman verran informaatiota kuin samasta aiheesta tehdyt uutisjutut.

Pääjutuissa juontaja Stewart kävi käsikirjoitettua ”keskustelua” uutisvideopätkien ja kuvien kanssa. Komiikka syntyi usein ristiriidasta todellisuuden ja ihanteen välillä: poliitikko puhui toista mitä teki tai media keskittyi epäolennaisuuksiin.

Sittemmin ohjelmatyyppi on levinnyt ympäri maailmaa, ja muun muassa Saksassa, Alankomaissa, Kanadassa, Irakissa ja Syyriassa on tai on ollut omat versionsa The Daily Show’sta.

Soljuvan satiirin taustalla paljon työtä

Olen haastatellut väitöskirjaani varten Peltomäkeä ja Lindströmiä sekä muita keskeisiä Uutisraportin ja Noin viikon uutisten tekijöitä.

Peltomäki ja Lindström kertovat, etteivät vuonna 2014 tienneet tarkasti, miten The Daily Show -tyyppisen ohjelman teko Suomessa onnistuu. Molemmat haalivat tekijöitä työryhmiinsä kriteereillä helvetin hauska ja tuntee suomalaisen politiikan pitkän kaaren.

Potentiaalisten tekijöiden lista ei ollut pitkä. Peltomäki päätyi pyytämään ohjelmaansa pääosin Helsingin Sanomien toimittajia. Lindström taas kutsui tiimiinsä Ylen toimittajien lisäksi tuttujaan stand up -piireistä.

Ensimmäisenä vuotena työryhmät ja ohjelman osiot hakivat muotoaan. Osa Noin viikon uutisten tekijätiimistä vieraili Yhdysvalloissa vuonna 2015 alkaneen HBO:n Last Week Tonight with John Oliver -ohjelman (The Daily Show’n spin off -sarja) tuotannossa hakemassa vaikutteita. Uutisraportin dramaturgiaa taas kävi kirittämässä teatteriohjaaja Juha Jokela.

Ohjelmien onnistumisessa keskeistä oli Suomessa ainutlaatuinen toimittajien ja stand up -koomikoiden osaamisten yhdistäminen.

Peltomäen ja Lindströmin omien työpanosten lisäksi ohjelmien onnistumisessa keskeistä oli Suomessa ainutlaatuinen toimittajien ja stand up -koomikoiden osaamisten yhdistäminen. Uutisraportissa stand up -koomikko Henry Lehto kirjoitti toimittajien käsikirjoitukseen lisää vitsejä. Noin viikon uutisissa taas viikoittainen käsikirjoitusprosessi jaettiin maanantaisten ideointisessioiden jälkeen toimittajien ja koomikoiden leireihin.

Uutisraportin suurin haaste oli krooninen resurssipula. Välillä Peltomäki teki käytännössä ohjelmat Lehdon kanssa kahdestaan.

Vaikka Noin viikon uutisilla oli huomattavasti enemmän työntekijöitä, myös Ylellä tehtiin pitkää päivää. Käsikirjoitusta saatettiin viilata joskus aamun pikkutunneille saakka.

Erilaiset palkintokategoriat kuvaavat hyvin ohjelmien moniulotteista luonnetta – kyse on sekä viihteestä että asiasta.

Kriitikot huomasivat alusta alkaen ohjelmien potentiaalit. Uutisraportti oli ehdolla Bonnierien palkintogaalassa vuoden 2015 Journalistinen teko -kategoriassa. Noin viikon uutiset taas oli Venla-ehdokkaana 2015 Vuoden komedia- ja sketsiohjelma -kategoriassa. Viime vuonna ohjelma voitti kyseisen palkinnon. Erilaiset palkintokategoriat kuvaavat hyvin ohjelmien moniulotteista luonnetta – kyse on sekä viihteestä että asiasta.

Uutta politiikan journalismia?

Koko The Daily Show -kautensa ajan Stewart painotti, ettei heidän ohjelmansa ole oikeaa journalismia. Pikemminkin hän näki itsensä yhteiskunnallisena keskustelijana.

Stewart saattoi esimerkiksi sanoa, ettei hän ole siirtynyt koomikon laatikosta uutislaatikkoon, vaan uutislaatikko on lähentynyt häntä. Silti Time-lehden vuoden 2009 nettikyselyssä amerikkalaiset äänestivät Stewartin luotetuimmaksi uutistenvälittäjäksi.

Myös amerikkalaiset toimittajat ja tutkijat ovat pohtineet The Daily Show’n luonnetta. Toimittajien parissa Stewartin maine muuttui vuosien varrella tuntemattomasta ulkopuolisesta poliittiseksi kommentoijaksi, journalistien kentälle tunkeilijaksi ja loputa kulttuuriseksi auktoriteetiksi.

Monet amerikkalaistutkijat taas ovat pitäneet The Daily Show’ta uudenlaisen journalismin muotona. Erityisesti journalistiseksi The Daily Show’ssa on nähty aiheiden laaja kontekstualisointi, pinnallisesta objektiivisuudesta luopuminen, valtaapitävien ”kuulustelu” ristiriitaisten videolähteiden kautta, valtamedian kritiikki ja aitoon dialogiin pyrkivä haastattelutekniikka.

Valtaapitävien tarkkailu ja aiheiden poliittisuuden osoittaminen on yksi journalismin ydintehtävistä. Vallan vahtikoirana toimiminen onkin satiiria ja journalismia yhdistävä piirre.

The Daily Show’n aiheuttaman hämmennyksen ytimessä on kysymys, mitä ”journalismilla” ymmärretään.

The Daily Show’n huumoria ja asiaa yhdistävä hybridi tyyli loi hämmennystä. Hämmennyksen ytimessä on kysymys, mitä ”journalismilla” ymmärretään. Jos journalismiksi halutaan ymmärtää vain mahdollisimman neutraali tiedonvälitys, jota uutisgenren usein katsotaan puhtaimmillaan edustavan, The Daily Show ei ole journalismia. Tekijät eivät ole mukana päivittäisessä uutiskilpailussa, ja ohjelmien esitystapa on uutisiin verrattuna enemmän tulkitseva.

Jos taas journalismi ymmärretään löyhemmin erilaisista alagenreistä koostuvaksi jatkuvasti kehittyväksi kulttuuriseksi käytännöksi, journalistista taustoitusta hyödyntävä ajankohtaissatiiri voidaan hyvin nähdä uudenlaisena kehkeytyvänä journalismin muotona.

Haastatteluissani Uutisraportin ja Noin viikon uutisten tekijät vertaavat ohjelmaansa usein kolumniin tai pakinaan. Nämä vertaukset kuvaavatkin hyvin ohjelmien oivaltavuutta ja tulkinnallisuutta, mutta ehkä väheksyvät pääjuttuihin tehdyn taustoituksen määrää. Myös viihteen tekemisessä voidaan soveltaa journalistia toimintatapoja, eikä toisinpäin, kuten usein korostetaan.

Ajankohtaissatiiri Suomen televisiossa

Ivaavan kritiikin tyylilajilla on vuosituhantinen perinne länsimaisessa historiassa. Toisin kuin joskus kuulee väitettävän, myös Suomessa on satiirin perinne, joka ulottuu ainakin 1600-luvulle.

Nykyään seinäkirjoitukset, pilakuvat ja ivarunot ovat saaneet seurakseen uusia satiirisia muotoja stand up -komiikasta meemeihin ja vastamainoksiin.

Televisioon poliittinen satiiri kotiutui Suomessa ja Yhdysvalloissa, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, vasta 1980-luvulla. Taustalla oli TV-pomojen pelko poliitikkojen ja myöhemmin mainostajien suututtamisesta. Kaapelitelevision ja kaupallistumisen myötä selvisi, että myös ronskimpi ja ”älykkäämpi” ruutuviihde uppoaa yleisöihin. Suositut ohjelmat Monty Pythonista Simpsoneihin totuttivat televisioyleisöjä haastavampaan komediailmaisuun myös televisiossa.

Ensimmäinen suomalaisen television politiikkaa käsitellyt ajankohtaissatiiri lienee toimittajataustaisen Pentti Järvisen luoma Hukkaputki (Yle, 1981–1983). Kahden kanavan aikana miljoonayleisöt keränneen hupailun irvailun kohteet käsittelivät kaikkea julkkiksista suurvaltapolitiikkaan.

Sittemmin poliittisen ajankohtaissatiirin perinne on jatkunut sellaisissa ohjelmissa kuin Hyvät herrat (1990–1996, Kolmoskanava, MTV3), Iltalypsy (1993–2001, Yle TV1), Uutisvuoto (1998–, Yle TV1), Itse valtiaat (2001–2008, Yle TV1), Ihmisten puolue (2008–2010, Yle TV1,) Presidentin kanslia (2008–2011, Yle TV1), YleLeaks (2011–2016, TV1) ja Pelimies (2016–, MTV3).

Mikään aiemmista suomalaisista television ajankohtaissatiireista ei ole yhdistänyt informatiivista taustoitusta ja yhteiskuntakritiikkiä yhtä laajasti kuin Noin viikon uutiset ja Uutisraportti.

Yhteistä näille ohjelmille on ollut, että niissä on käsitelty poliitikkoja ja ajankohtaisia asioita satiirisesti, joskin niiden todellisuussuhteet, huumorin keinot ja kritiikin sävy ja substanssi ovat vaihdelleet huomattavasti.

Mikään aiemmista suomalaisista television ajankohtaissatiireista ei kuitenkaan ole yhdistänyt informatiivista taustoitusta ja yhteiskuntakritiikkiä yhtä laajasti kuin Noin viikon uutiset ja Uutisraportti ovat pääjutuissaan tehneet.

Kyynistävää vai aktivoivaa?

Yhdysvalloissa poliittisen satiirin mahdolliset vaikutukset yleisöihin ovat nousseet julkiseen ja akateemiseen keskusteluun 2000-luvulla. Tutut huolet passivoituvasta nuorisosta, viihteen turmiollisuudesta ja satiirin kyynistävästä vaikutuksesta ovat nousseet toistuvasti pintaan.

Tutkimusten mukaan poliittisen huumorin yleisöt ovat kuitenkin keskimääräistä paremmin perillä yhteiskunnallisista asioista. Lisäksi viihteelliset ajankohtaisohjelmat, josta poliittinen huumori on merkittävä osa, vaikuttavat lisäävän yleisöjen huomiota politiikkaan ja näin epäsuorasti lisäävän tietoa politiikasta. Näin on erityisesti niiden joukossa, jotka alun perin olivat vähiten kiinnostuneita politiikasta.

The Daily Show’n katsojat osallistuvat politiikkaan enemmän ja keskustelevat todennäköisemmin politiikasta ystävien, perheen ja työkavereiden kesken kuin ne, jotka eivät katso ohjelmaa.

Pitkäaikaistutkimukset viittaavat siihen, että poliittisen huumorin seuraaminen ruokkii yllä mainittuja demokratialle keskeisiä prosesseja.

Vaikka kaikki tutkimukset eivät osoita suoraa kausaliteettia katsomisen ja poliittisen osallistumisen tai keskustelun välillä, kokeelliset ja pitkäaikaistutkimukset viittaavat siihen, että poliittisen huumorin seuraaminen ruokkii yllä mainittuja demokratialle keskeisiä prosesseja.

Niinpä yksinkertaistavat ja laajat väitteet passivoivasta ja kyynistävästä satiirista voidaan heittää romukoppaan.

Terve poliittinen kulttuuri koostuu tasapainosta erilaisten tarinatyyppien välillä. Suomalaisessa journalismissa korostuvat usein luottavaiset, katkerat ja kyyniset tarinaprofiilit. Ehkäpä Uutisraportin ja Noin viikon uutisten kepeä satiiri toimi hetken näiden sävyjen yhtenä vastapainona.

Tässä mielessä toivoa sopii, ettei tämä kirjoitus jää suomalaisen journalistisen ajankohtaissatiirin nekrologiksi.

YTM Joonas Koivukoski tekee väitöskirjaa poliittisesta huumorista Helsingin yliopiston viestinnän oppiaineessa. Tällä hetkellä hän viimeistelee ajankohtaissatiiriin liittyvää artikkelikäsikirjoitusta, joka pohjautuu Uutisraportin ja Noin viikon uutisten keskeisten tekijöiden haastatteluihin.

Julkaisu Jäähyväiset uutissatiireille? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave. Kaikki vanhan Euroopan mahdit ovat liittoutuneet pyhään ajojahtiin tätä aavetta vastaan: paavi ja tsaari, Metternich ja Guizot, Ranskan radikaalit ja Saksan poliisit”. Marxin Kommunistisesta manifestista on vierähtänyt jo tovi ja toisen maailmansodan loppumisestakin yli 60 vuotta. Nyt kommunismin aave voitaisiin kääntää populismin aaveeksi, joka kolkuttelee vallan kabinetteja Ranskassa, Tanskassa, Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa.

Populismi on yksi yhteiskuntatieteiden kiistellyimpiä käsitteitä. Toisin kuin kommunismilla, sillä ei ole perustajaisiä tai yhtenäistä ideologiaa. Tässä artikkelissa populismi käsitetään Pierre-André Taguieffin mukaan poliittiseksi tyyliksi. Populismia analysoitaessa on unohdettu kuitenkin usein sen retoriset keinot ja kielen valta. Millaisia vallan kielen keinoja Timo Soini käyttää?

Miten Timo Soini rakentaa kielellä valtaa ja lukijasuhdetta?

Timo Soinin blogi on yksi Suomen luetuimpia poliitikkoblogeja. Blogissa eli soinilaisittain ”plokissa” hän ottaa kantaa ajankohtaisiin tapahtumiin ja käyttää huolittelematonta kieltä. Jos asia on erityisen merkityksellinen, on se merkitty isoilla kirjaimilla. Otsakkeet ovat rinnasteisia ja riimillisiä, esimerkiksi ”Jytkylle tuli kuntakytky”. Useat populistisen kielen piirteet kuten toisto, metaforat, lyhyet lauseet, kärjistykset ja retoriset kysymykset liittyvät sen kieleen. Kappaleet loppuvat usein kehotukseen ja mainoskielestä tuttuun sinä-puhutteluun – ”sinä päätät!”, ”sinä maksat!” – me-pronominin sijaan. Itseään Soini kuvaa adjektiiveilla ”rosoinen”, ”raju” ja ”rehellinen”, Perussuomalaisia joukoksi, joka esittää Kansanradion tavoin ”jyrkempääkin lyriikkaa”. Puhekieliset lyhenteet, kuten ”prk!”, perkele, todentavat tätä kuvaa.

Soinia pidetään hauskana. Blogissa huumori näyttäytyy lähes aina vastapuolen kustannuksella, joka nähdään jonkun ominaisuuden valossa, vaikkapa ”Ike lähti, Ikenet tuli”, kun ulkoministeri vaihtui vuonna 2008.  Vastapuolesta käytetään sarjakuvamaisia nimityksiä, kuten esimerkiksi ”Pankkituki-Paavo” ja ”Kässi-Katainen”. Kirjoituksissaan ja puheissaan Soini käyttää myös hienoista itseironiaa, jolla hän viittaa esimerkiksi ulkonäköönsä: ”Mutta kun on tällaisessa habituksessa, niin tietenkään ei ole paljon kanttia heitellä”. Huumorin myötä lukijasta tulee näin kanssakulkija, joka altistuu viestille.

Soini puhuttelee yleisöään, kannustaa, muistaa kädenpuristukset Mäntsälän Shellillä, jossa tavattiin vaikkapa ”Katajan Marko”.  Lisäksi hän kertoo lukuisista nimettömistä yhteydenotoista joita sai ja kiittää tuesta. Näin syntyy vaikutelma, että ihmiset ovat Soinille tärkeitä ja hän on heidän puolellaan. Kannustamisen ohella Soini arvottaa, tytöttelee: ”— sain lämpimän halauksen Lapin tytöltä miehen myhäillessä vieressä.”  ”Kiitos tytöt”, hän kannustaa. Hän käyttää puhutteluna myös porukka-sanaa.

Raamatullisuus puhuttelussa

Lukijan puhuttelu saa myös uskonnollista värittyneisyyttä ja yhteisöllisyyttä, kun Soini toteaa ”aatteen sisaret ja veljet”. Samaa termiä käyttivät muun muassa vuosisadan alun sosiaalidemokraatit ja Veikko Vennamon SMP. Raamatullisia vertauksia käytetään tiheään arjen ilmiöistä.

Myöskin EU-asioiden ja äänestämisen pariin Soini johdattelee lähes raamatullisesti  ja juhlavasti  imperatiivein ”käykäämme” tai ”katsokaamme”. EU nähdään myös raamatullisten metaforien valossa tai se on ”huono morsian”, joka otti, petti tai jätti. Raamatulliset vertaukset ovat osa politiikan kieltä,

Adjektiiveista Soini käyttää muun muassa miehistä ”barskia” (isokokoinen) ja naisista ”ihanaa”. Omaan poliitikkokuvaansa hän liittää useimmiten verbin ”uskoa”.  ”Minä uskon.” Huomattavaa on, että näin teki myös Ranskan presidentti Sarkozy. Hän käyttää myös sellaisia tunnetiloja kuvaavia sanoja, kuten kärsimys ja tuska. Uskoa käytetään myös ironisoivassa merkityksessä puhuttaessa EU-uskovaisista.

Mainoskielen käyttö ja vastustajan retoriikan haltuunotto

Soini myös varastaa tai omii jonkun sloganin vastustajalta tai mainoksesta ja esittää sen uudessa valossa, kuten ”Euro tappaa talossa tai puutarhassa”. Samaa tekniikkaa käyttää myös Marine Le Pen. Marine Le Penin mukaan ”Me olemme kuin McDonalds, meille ovat kaikki tervetulleita”, kun  homofobiseen puolueeseen otettiin jäseniksi homoseksuaaleja.  Soini käyttää runsaasti klassisia retoriikan keinoja, kaksitulkintaisia vitsejä ja lopettaa usein armahdukseen, ikään kuin papin aameneen. ”Usko on”.

Onko Soinin kieli jotenkin poikkeuksellista? Moni hyvä puhuja käyttää samantyylisiä retorisia keinoja. Soini ei juuri argumentoi, vaan vetoaa yleiseen järkeen. Samoja piirteitä on Jean-Marie Le Penillä. Le Pen muun muassa viittasi aina isoon kokoonsa. Vertaillessa Soinin blogin kieltä Vennamoon huomaa, että Soinilta puuttuvat esimerkiksi kirjalliset viittaukset tai historialliset tapahtumat, poikkeuksena jotkut talvisotaan liittyvät viittaukset. Soini myöskin käyttää humiliaatio-rakennetta, jossa puhuja esittää itsensä vaatimattomana ja kertoo omista kolhuistaan. Tämä ei ollut tyypillistä Vennamolle, mutta on suomalaisen urheilusankarin ja iskelmän peruskaava.

Ei Venäjälle

Veikko Vennamo ja moni 1990-luvun suomalainen poliitikko siteerasi kirjailijoita, kuten Aleksis Kiveä. Kirjallisten sitaattien sijaan Soini siteeraa laulunsanoja, kuten Mattia ja Teppoa. ”Näin se kesäloma toimii”. Neuvostoliittoa arvostelleen Vennamon perillisenä esiintyvä Soini voisi ottaa tiukasti kantaa muun muassa Venäjään tai Karjala-kysymykseen. Näin ei kuitenkaan joitakin vertauksia, joissa EU:sta puhutaan Eurostoliittona, lukuun ottamatta ole.

Suomessa poliittinen viestintä noudattelee samoja linjoja kuin muualla. Viestintä on siirtynyt blogeihin ja se sisältää runsaasti mainoskieltä ja populaarikulttuuria. Ranskassa Marine Le Penin kieltä tarkasteltaessa on huomattu sama ilmiö. Kun isä Jean-Marie Le Pen käytti runsaasti kirjallisia viittauksia Moliéresta alkaen,  Marine Le Pen siteeraa  medioituja televisiotähtiä eikä viittaa historiallisiin tapahtumiin. Isä Le Pen totesi tästä huokaisten olevansa menneisyyttä: ”Hän on viides tasavalta, minä olin neljäs” (Fourest, 2012). Soinin kieli ja sen keinot myötäilevät nykyeurooppalaisia telepopulisteja. Uskonnollisen ja raamatullisen kielen käyttö on myös keino luoda johtajuutta.

Kun johtajuus on ikään kuin saatu isän perintönä, siihen ei ole pyritty, vaan se näyttäytyy tehtävänä, joka on vain täytettävä.  Soini korostaa kirjassaan Maisterisjätkä saaneensa johtajuuden Vennamolta. Viestin lähettämisen kannalta tärkeintä on autenttisuuden tuntu. Soini ei vetoa asiantuntemukseensa vaan kertoo tarinansa. Jotkut reippaat yliluonnit kuten ”persut eivät myy persettään” sopivat rävähtämättömään ja räväkkään kuvaan, joka on samalla silottelematon ja ”aito”.

Lähteet:

Fourest, Caroline (2012) Marine Le Pen Demasquée.

Julkaisu Uskonto, huumori, kannustus ja tytöttely – Soinin retoriset keinot ja kielen valta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maailmanpolitiikka on sukupuolittuneiden merkitysten kyllästämä areena, jossa valtioiden toiminta liitetään monesti maskuliinisuuteen tai feminiinisyteen. Sukupuolittava merkitysten antaminen tapahtuu kuitenkin niin luonnostaan, että harvoin kiinnitämme siihen sen suurempaa huomiota.

Väitöskirjassani pohdin naurun ja huumorin roolia maailmanpolitiikassa sekä siinä mitä maailmanpolitiikasta ymmärrämme jokapäiväisessä elämässä. Väitän, että nauru jäsentää mielikuviamme maailmanpoliittisista tapahtumista. Maailmanpoliittista naurua voidaan tutkia kiinnittämällä huomio erilaisiin humoristisiin materiaaleihin. Tutkimusaineistoni koostuu lähinnä netistä löytämistäni pilakuvista. Kiinnitän huomiota erityisesti siihen, miten pilakuvissa sukupuolitetaan ja seksualisoidaan ydinasetyrkyiksi (nuclear wannabes) kutsumiani toimijoita, eli Irania ja Pohjois-Koreaa.

Ydinasevarustelun arkiset representaatiot

”Miten ydinaseet ja sukupuoli voivat kerta kaikkiaan liittyä toisiinsa?” on minulta kysytty useita kertoja vuosien varrella. Yksittäinen kuva voi toimia nopeana vastauksena kysymykseen, osoittaen selvimmät yhteydet. Oheiset kuvat juontavat juurensa vuoden 2008 heinäkuuhun, jolloin länsimaisessa mediassa levisi tieto Iranin ohjuskokeesta. Iranin kerrottiin testanneen yhdeksää ohjusta ja uutisia kuvitti kuva neljästä juuri lentoon lähteneestä ohjuksesta. Pian tarkkasilmäisimmät huomasivat kuitenkin yhden näistä ohjuksista olleen kuvamanipulaation tulos. Toisin sanoen ohjuskoe ei ollut onnistunut täydellisesti kun vain kolme kuvassa olleista ohjuksista lähtivät liikkeelle neljännen jäädessä paikalleen.

Näin meemi oli valmis syntymään. Meemillä tarkoitan joukkoa nopeasti leviäviä nettipilakuvia, jotka toistavat samoja elementtejä kuten esimerkiksi kissakuvia yhdistettynä tietoisesti väärin kirjoitettuihin teksteihin (“i can has cheezburger” lienee tunnetuin variaatio kun siten on nimetty kokonainen nettisivusto). Iranin ohjuskokeen tapauksessa eri nettisivustot julkaisivat nopeassa tahdissa valtavan määrän pilakuvia, joissa irvailtiin Iranin epäonnistumiselle. Toistuvina elementteinä tässä meemissä käytettiin ”alkuperäistä” tai manipuloitua kuvaa, johon liitettiin erilaisia esineitä ja hahmoja. Yksittäinen kuvamanipuloitu ohjus liitettiin kuvassa milloin mihinkin. Vaikkapa David Hasselhoffiin kuten oheisessa kuvassa. Lisäksi näitä kuvia liitettiin, tyypilliseen internetkultturin tapaan, jo olemassa oleviin tunnettuihin nettimeemehin (esim. LOLcats kissameemiin ja Epic Fail meemiin).

Iranin epäonnistuminen, jolle meemeissä irvailtiin, oli monitahoinen. Iran ei kyennyt laukaisemaan kaikkia ohjuksia eli oli teknologisesti epäpätevä. Se ei myöskään hallinnut suhteellisen yksinkertaista teknologiaa, kuvamanipulaatiota. Lisäksi Iran epäonnistui kansainvälisessä imagohallinnassa päästämällä ”väärän”, eli kuvamanipuloidun, kuvan julkisuuteen.Iranin toimintaa kyseisessä tapauksessa sekä laajemmin ydinasevarustelun kontekstissa tulkitaan usein mediassa ja tutkimuskirjallisuudessakin sotilaallisena pullisteluna ja uhitteluna.

Ydinasetyrkkyjen maailmanpoliittinen asema

Ydinasetyrkyt ovat valtioita, jotka havittelevat omaa ydinasetta. Globaali ydinasejärjestys voidaan nähdä arvojärjestyksenä, joka jakaa valtiot niihin joilla on, ja niihin joilla ei ole. Toisaalla on myös toimijoita, jotka kovasti haluaisivat. Globaalin ydinasejärjestyksen perustana on ydinsulkusopimus, joka institutionalisoi jaottelun ydinasevaltioihin ja ydinaseettomiin valtioihin. Ydinasetyrkkyjä pidetään usein ongelmallisina, koska niiden nähdään haastavan olemassa olevaa jakoa ja jopa uhkaavan koko järjestyksen pystyssä pysymistä.

Tutkimukseni kannalta ongelmallisena eivät näyttäydy niinkään Iran ja Pohjois-Korea, joita kutsutaan roistovaltioiksi ja pahan akseliksi. Pikemminkin pyrin kartoittamaan tapoja, joilla me ”lännessä” näemme ja hahmotamme nämä valtiot ja niiden maailmanpoliittisen aseman. Erityisesti tarkastelen niitä tapoja, joihin liittyy nauru ja huumori. Nauraminen jollekin ja jonkun toimijan naurunalaiseksi tuottaminen ovat osa maailmanpoliittista ymmärrystämme.

Arkipäiväinen ymmärrys maailmanpolitiikasta yleisesti ja ydinasetyrkyistä erityisesti on hyvin anekdootin omaista ja sirpaloitunutta. Tällä tarkoitan, että tiedon todenperäisyyttä voi olla vaikea selvittää, mutta kun jotakin “faktaa” tarpeeksi toistetaan, siitä tulee ikään kuin totta. Internet-aikakaudella tieto pirstaloituu entistä enemmän. Tieto kiertää äärimmäisen nopeasti maailman kolkasta toiseen ja monesti jokin tapahtuma saattaa tulla vastaan ensin siitä jo syntyneen parodian muodossa. Juuri tämä aiemmin mainitsemani Iranin ohjuskoe on hyvä esimerkki tapauksesta, jossa sille irvailevat kuvat saattoivat näkyä sosiaalisen median uutisvirrassa jo ennen kuin asiaa koskeva uutinen julkaistiin. Joillekin pilakuvat saattoivat jäädä ainoaksi kosketukseksi koko tapahtumaan.

Lähtökohtanani on, että nettipilakuvat voivat olla tärkeitä kansainvälisen politiikan tutkimuskohteita nykymaailmassa, jossa monet meistä viettävät suuren osan ajastaan tietokoneiden ja älypuhelinten äärellä ja osallistuen sosiaalisen median virtaan. Nettioleilua ja netissä tapahtuvia asioita on tapana pitää tavalla tai toisella ”oikeasta elämästä” irrallisena. Väitän kuitenkin, että netissä tapahtuvilla kohtaamisilla – kohdataan sitten ihmisiä, asioita tai tapahtumia – on merkitystä kansainväliseksi mieltämiemme ilmiöiden kannalta.

Henkilökohtainen on poliittista ja, kuten Cynthia Enloe on todennut, henkilökohtainen on myös kansainvälistä. Väittämä kääntyy myös toisinpäin: kansainvälinen on henkilökohtaista. Toisin sanoen arkipäiväiset tapamme käsittää ja käsitteellistää maailmanpolitiikkaa ovat osa ilmiökenttää nimeltä maailmanpolitiikka. Tutkimani nettipilakuvien välityksellä tapahtuva irvailu Iranille ja Pohjois-Korealle voisivat potentiaalisesti haastaa ja kyseenalaistaa olemassa olevia käsityksiä ydinasetyrkyista ja niiden paikasta maailmassa. Useimmiten irvailu ja naureskelu kuitenkin päätyvät tuottamaan globaalia ydinasejärjestystä uudelleen; ydinasetyrkyt pidetään paikallaan globaalin arvojärjestyksen pahnanpohjimmaisena.

Visuaalinen kollaasimetodologia

Väitöskirjani sijoittuu kansainvälisessä politiikassa sekä feministiseen tutkimusperinteeseen että populaarikulttuurin ja maailmanpolitiikan yhteyksiä hahmottavien keskustelujen kentälle. Väitöskirja on sekä poikkitieteellinen että ”poikkitaiteellinen” yhdistäessään tieteellistä tutkimusta taiteen tekemiseen. Olenkin nimennyt lähestymistapani feministiseksi kollaasimetodologiaksi, sillä visuaalisten kollaasien tekeminen on keskeinen osa tutkimusprosessia. Junk-termi feminismin edessä merkitsee hömppää ja roskaa. Tällä haluan korostaa yhtäältä sellaisiin aiheisiin ja aineistoihin paneutumista, jotka monesti nähdään niin sanotun vakavan tieteen piirissä turhanaikaisina tai liian kevyinä.

Junkin piiriin kuuluvia aiheita voivat olla juurikin nauru ja huumori, joita ei ole vakavasti itsensä ottavan tieteenalan piirissä juurikaan tarkasteltu. Aineistona puolestaan voivat toimia nettipilakuvat ja meemit. Muita mahdollisia hömppä-aineistoja voisivat olla vaikkapa erityisesti naisille suunnattu kirjallisuus (chick-lit) tai romanttiset komediat. Toisin sanoen kirjallisuuden tai elokuvan lajityypit, joita ei pidetä vakavasti otettavina. Toisaalta hömppäfeminismi on myös enemmän kuin tutkimuksellinen ote tai lähestymistapa, se on elämäntapa ja -asenne. Se leikittelee vakavuuden ja huumorin sekä vakavasti otettavuuden ja kepeyden rajoilla pyrkien murtamaan tiukkoja vastakkainasetteluja näiden väliltä.

Olen käyttänyt aineistonkeruumenetelmää, jota kutsun käänteiseksi lumipallomenetelmäksi. Tämä tarkoittaa sitä, että olen kerännyt internetkuvia seuraamalla linkkejä sivuilta toiselle eli käytännössä harrastanut melko tavanomaista nettisurffailua ja poiminut relevantit kuvat talteen. Lisäksi olen poiminut talteen sosiaalisessa mediassa sattumalta vastaan tulleita kuvia ja linkkejä. Metaforinen lumipallo on myös pyörinyt minua kohti, eli olen saanut linkkejä ja vinkkejä ystäviltä ja tuttavilta, jotka tietävät tutkimuskohteeni. Koska aineisto on sattumanvaraista, olen päätynyt käsittelemään sitä kollaasin keinoin sekä käsitteellisesti että visuaalisesti. Käsitteellisesti kollaasi toimii sekä koko työn jäsentäjänä että tieteellisen kirjoittamisen tapana, joka yhdistelee erilaisia tekstityyppejä. Visuaalinen puoli kollaasimetodologiasta on taideteosten tekeminen kerättyjä materiaaleja käyttäen.

Toinen osa materiaalien keruusta visuaalisia kollaaseja varten on kuvahakujen tekeminen Googlella. Näissä kuvahauissa olen hyödyntänyt alustavassa analyysissa esiin tulleita teemoja eli käyttänyt hakusanoina joitakin fraaseja tai käsitteitä. Lisäksi olen tehnyt erilaisia hakuja tutkimuskohteena olevista maailmanpolitiikan toimijoista. Google on keskeinen väline, jos haluaa päästä käsiksi johonkin mitä ”me” arkipäivässä ajattelemme ja siihen mikä ”meitä” näyttäisi kiinnostavan. Muun muassa UN Women on käyttänyt kuvakaappauksia Googlehaun ennakointitoiminnon teksteistä kampanjoinnissaan, osoittaakseen mitä naisista ajatellaan.

Väitän, tai oikeammin toivon, että tekemäni visuaaliset kollaasit voivat tehdä akateemisesta keskustelusta helpommin lähestyttävää muulle kuin akateemiselle yleisölle. Kun akateemisen keskustelun teemoja visualisoidaan leikkisästi kollaasien muotoon, ne voivat herättää uteliaisuutta. Akateemisen yleisön ne puolestaan voivat ainakin haastaa pohtimaan tutkimuksen tekemisen rajoja.

Sukupuolittunut ydinasevarustelu visualisoituna

Väitöskirjassani olevat kollaasit käsittelevät Pohjois-Korean osalta esimerkiksi kulutuskulttuuria, erityisesti luksuskuluttamista sekä julkkiskulttuuria. Pohjois-Korean johtajiin liitetyt erilaiset maskuliinisuudet liittyvät näihin teemoihin ja ovat enemmän tai vähemmän patologisoituja. Riippuen siitä, näyttäytyykö Kim Jong-il tai Kim Jong-un ahneena, yksinäisenä hulluna vai poikamaisena kiusaajana tai kiukuttelijana, myös tulkinnat Pohjois-Korean ydinasevarustelupyrkimyksistä saattavat muuttua. Erilaiset tulkinnat pyrkimysten syistä ja taustoista vaikuttavat myös siihen, miten muut toimijat suhtautuvat Pohjois-Koreaan. Esimerkiksi se neuvotellaanko ja miten neuvotellaan, voi vaihdella sen mukaan millaisena vastapuoli nähdään. Yksinäinen hullu voidaan nähdä eritasoisena uhkana kun lapsellinen kiukuttelija.

Iraniin liittyvät kollaasit avaavat teemoja kuten ohjuskateus, joka on 80-luvulla kehitetty ydinasevarustelua selittävä termi, sekä muita räikeämmin seksualisoituja teemoja, kuten viagra politiikka. Lisäksi Hello Kitty hahmon kautta käsittelen sitä, miten Irania yllä mainitsemani epäonnistuneen ohjuskokeen jälkeen feminisointiin. Erilaiset sukupuolen konstruktiot liitettynä maailmanpoliittisiin toimijoihin, voivat joko lisätä tai vähentää esimerkiksi niiden tuottamaa uhkaa ja siten muuttaa eri toimijoiden välisiä valtasuhteita. Feminisointi esimerkiksi on tehokas tapa saada joku näyttämään ja tuntumaan alempiarvoiselta. Iranille naurettaessa epäonnistuneen ohjuskokeen jälkeen sitä pyrittiin feminisoimaan esimerkiksi Hello Kitty hahmon avulla.

Väitän, että nauru yhdistettynä siihen, miten erilaisia maailmanpolitiikan toimijoita sukupuolitetaan ja seksualisoidaan, vaikuttaa ymmärrykseemme siitä mikä on totta. Tai siihen, mikä näyttäytyy meille totena.

Kun kollaaseissa tuotan kuvalliseen muotoon ydinasevarustelun sukupuolitettua ja seksualisoitua kuvastoa, toivon katsojan oppivan kiinnittämään huomiota näihin teemoihin sekä myös muihin vastaaviin arkipäiväisiin kuvastoihin. Kollaasien avulla voi pohtia kriittisesti sitä, miten nauru saattaa uudistaa ja pönkittää erilaisia valtasuhteita. Sukupuolittuneet ja seksualisoidut kuvastot ja tulkinnat ovat usein tulleet normaaleiksi ja luonnollisiksi. Kuvastojen kriittinen purkaminen on olennaista, kun halutaan tuottaa mahdollisuuksia toisenlaisille maailmoille.

Lisää aiheesta: Särmän väitöskirja Junk Feminism and Nuclear Wannabes – Collaging Parodies of Iran and North Korea 

Artikkelikuva: Saara Särmä: Orange Iran (2014)

Julkaisu Ydinasetyrkyt ja junk-feminismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.