On viitteitä siitä, että perfektionismi olisi yleistynyt nuorten keskuudessa 25 vuoden aikana. Suomalaisnuorten kokema uupumus on lisääntynyt viime vuosina toisen asteen opinnoissa, erityisesti lukiossa. Tänä aikana toisen asteen koulutukseen on kohdistunut useita uudistuksia sekä lukion että ammatillisen koulutuksen puolella. Myös korkeakoulujen opiskelijavalintauudistus, mikä lisää todistusvalintoja, on korostanut opintomenestyksen tärkeyttä toisella asteella ja saattanut siten lisätä nuorten opiskeluun liittyviä paineita.

Myös opiskeluhuollon palvelujen riittävyys on herättänyt huolta yhteiskunnallisessa keskustelussa. Koronapandemian aikana nuorten hyvinvoinnin haasteet lisääntyivät entisestään, mutta asiointi opiskeluhuoltopalveluissa ei lisääntynyt samassa suhteessa, mikä johtui osin palvelujen saatavuuden heikentymisestä. Esimerkiksi opiskeluterveydenhuollon terveystarkastuksia on jäänyt tekemättä ja koronan aiheuttamia jonoja puretaan edelleen.

Tästä johtuen juuri nyt on erityisen tärkeää tutkia nuorten motivaatiota, perfektionismia ja hyvinvointia toisen asteen opinnoissa samalla kun huomioidaan nuorten tarpeet opiskeluhuollon palveluille ja näiden palvelujen riittävyys. Suomen Akatemian rahoittama Menestyksen tavoittelua vaikka uupuen (WELL²) –akatemiatutkijahanke (2022–27) tarkastelee motivaation, perfektionismin ja opiskeluhyvinvoinnin kehityksellistä ja tilannekohtaista dynamiikkaa toisen asteen opintojen aikana sekä opiskeluhuollon roolia nuorten oppimisen ja hyvinvoinnin tukemisessa.

Yksilöllisiä eroja motivaatiossa ja hyvinvoinnissa

Vaikka nuorten uupumus on yleisesti ottaen lisääntynyt, eivät erilaiset hyvinvoinnin riskit, kuten opiskelu-uupumus ja stressi, näytä koskevan kaikkia nuoria. Mahdollinen eroja selittävä tekijä on se, minkälaisia ja minkä tasoisia tavoitteita opiskelija itselleen asettaa ja miten hän suhtautuu niiden saavuttamiseen tai niissä epäonnistumiseen. Lähtökohtana tässä tutkimuksessa onkin, että sekä tavoitteiden laatu että niiden taso saattavat selittää opiskelijoiden opiskelu-uupumusta ja eroja hyvinvoinnissa.

Tavoitteiden laadulla on merkitystä. Vaikka menestyksen tavoittelu todennäköisesti tuottaa hyviä arvosanoja ja tuloksia, olemme havainneet, että opiskeluun liittyvä tavoitteisuus heijastuu opintomenestyksen lisäksi myös opiskelijoiden hyvinvointiin. Esimerkiksi pääasiassa oppimista tavoittelevat opiskelijat ovat usein innostuneita, kiinnostuneita ja sitoutuneita opinnoissaan, he pärjäävät hyvin arvosanojen valossa ja voivat hyvin.

Tavoitteiden laatu että niiden taso saattavat selittää opiskelijoiden opiskelu-uupumusta ja eroja hyvinvoinnissa.

Myös menestystä tavoittelevat opiskelijat ovat sitoutuneita ja saavat hyviä arvosanoja, mutta suoritushakuisuuden kylkiäisenä seuraa usein huolta epäonnistumisista, ahdistuneisuutta, stressiä ja uupumusta, erityisesti opintoihin liittyvää väsymystä. Menestyksen tavoittelu uuvuttaa siis erityisesti opiskelijaa, jonka pyrkimyksissä korostuu sosiaalinen vertailu ja toisten päihittäminen.

Tavoitteiden taso: Kovia tavoitteita ja niihin liittyviä huolia?

Myös tavoitteiden tasolla on väliä: opiskelijoiden tavoitteisuutta voidaankin tutkia myös perfektionismin käsitteen avulla. Perfektionismia kuvaa toisaalta korkeiden tavoitteiden asettaminen ja toisaalta huoli omista suorituksista ja tyytymättömyys niihin. Perfektionismilla on siis tavallaan myönteinen ja kielteinen puolensa. Pyrkimykset ja huolet painottuvat ihmisillä eri tavoin, ja näiden painotusten eli perfektionismiprofiilien on havaittu olevan eri tavoin yhteydessä muun muassa hyvinvointiin.

Olemme tunnistaneet aiemmissa tutkimuksissamme sekä lukiolaisilla että yliopisto-opiskelijoilla neljä erilaista perfektionismiprofiilia: kunnianhimoiset (korkeat pyrkimykset ja vähän huolia), perfektionistit (korkeat pyrkimykset ja paljon huolia), ei-perfektionistit (matalat pyrkimykset ja vähän huolia) ja huolestuneet (suhteellisen matalat pyrkimykset ja paljon huolia).

Pyrkimykset ja huolet painottuvat ihmisillä eri tavoin, ja näiden painotusten eli perfektionismiprofiilien on havaittu olevan eri tavoin yhteydessä muun muassa hyvinvointiin.

Sekä kunnianhimoiset että perfektionistit ovat tavoitteellisia ja innostuneita opiskelustaan. Kuitenkin nämä opiskelijat eroavat toisistaan siinä, että perfektionistit kokevat enemmän opintoihin liittyvää väsymystä ja riittämättömyyden tunteita opiskelijana, kun taas kunnianhimoisten opiskelu-uupumus on vähäistä siitä huolimatta, että he asettavat itselleen hyvin korkeita tavoitteita. Huolestuneilla on opiskeluhyvinvoinnin suhteen eniten haasteita, sillä heillä kaikki uupumuksen oireet – väsymys, kyynisyys ja riittämättömyys – ovat suhteellisen korkeita.

Olemme havainneet, että lukiossa jopa yli kolmannes opiskelijoista lukeutuu näihin huolestuneisiin opiskelijoihin, jotka kokevat myös uupumusta. Kunnianhimoisten ryhmä on lukiossa toiseksi suurin, mutta perfektionistien ryhmä on pienin. Yliopisto-opiskelijoilla sen sijaan kahden hyvin tavoitteellisen ryhmän (kunnianhimoiset ja perfektionistit) osuus on yhteensä jopa 60 % opiskelijoista, kun taas huolestuneiden ryhmä on selvästi pienin.

Nuorten suorituspaineita ja opintojen kuormittavuutta on tärkeää tutkia nykyisessä tilanteessa, jossa nuoret asettavat itselleen kovia odotuksia ja kokevat niitä yhä enemmän myös esimerkiksi vanhempien taholta.

Lukiolaisia tutkittu kattavasti, ammattiin opiskelevia vähemmän

Lukiolaisten ja ammatillisen koulutuksen opiskelijoiden motivaatioon ja hyvinvointiin liittyvät haasteet ja tuen tarpeet ovat osin erilaisia.

Lukiolaisten opiskelumotivaatiota ja hyvinvointia, kuten vaikkapa opiskelu-uupumusta, on tutkittu jo varsin kattavasti, mutta ammattiin opiskelevien keskuudessa näitä teemoja on tarkasteltu vielä toistaiseksi vähemmän. Tiedämme esimerkiksi, että lukiolaiset kokevat opiskelu-uupumusta enemmän kuin ammatillisten oppilaitosten opiskelijat.

Tuoreimman kouluterveyskyselyn mukaan tyttöjen tuen tarpeet ovat suurempia kuin poikien ja ammatillisten oppilaitosten opiskelijoiden tuen tarpeet ovat suurempia kuin lukiolaisten. Tytöt ja ammatillisten oppilaitosten opiskelijat myös käyttävät opiskeluhuoltopalveluja enemmän kuin muut. Vaikka uupumus yhdistetään usein nimenomaan lukio-opintoihin, on myös ammatillisen koulutuksen puolella esitetty huoli opiskelijoiden hyvinvoinnin heikentymisestä ja opiskeluhuoltopalvelujen saatavuudesta.

Vaikka uupumus yhdistetään usein nimenomaan lukio-opintoihin, on myös ammatillisen koulutuksen puolella esitetty huoli opiskelijoiden hyvinvoinnin heikentymisestä ja opiskeluhuoltopalvelujen saatavuudesta.

Perfektionismia on perinteisesti tutkittu pääasiassa aikuisilla ja suhteessa yleiseen hyvinvointiin ja terveyteen. Sitä vastoin suomalaisissa kouluissa aihetta on tutkittu ylipäänsä vasta vähän ja erityisesti opiskeluhyvinvoinnin näkökulmasta.

Muutamat olemassa olevat tutkimukset käsittelevät lukiolaisten ja yliopisto-opiskelijoiden perfektionismia, mutta ammatillisen koulutuksen opiskelijoiden perfektionismia ei tietääksemme ole tutkittu. Samoin kun oppiainekohtaista motivaatiota on tutkittu lukio-opinnoissa esimerkiksi matematiikassa ja kielissä, ammattiin opiskelevien motivaatiota ammatillisten ja yhteisten tutkinnon osien opiskeluun on tarkasteltu vähemmän.

Tässä tutkimuksessa erityisenä kiinnostuksen kohteena on motivaation, perfektionismin, hyvinvoinnin, tuen tarpeiden ja opiskeluhuollon palvelujen tarkastelu ja vertailu lukio- ja ammatillisen koulutuksen välillä.

Tutkimuksen tavoitteet ja toteutus

Tämän Suomen Akatemian rahoittaman akatemiatutkijahankkeen tavoitteena on tarkastella motivaation, perfektionismin ja opiskeluhyvinvoinnin kehityksellistä ja tilannekohtaista dynamiikkaa toisen asteen opintojen aikana. Lisäksi tavoitteena on selvittää, miten opiskeluhuollon palvelut voisivat mahdollisimman hyvin tukea nuorten oppimista ja hyvinvointia.

Tutkimuksella on neljä toisiinsa linkittyvää päätavoitetta. Ensimmäisenä tavoitteena on tarkastella opiskelumotivaation kehitystä toisen asteen opintojen aikana ja sen yhteyksiä paitsi hyvinvointiin myös tilannekohtaiseen motivaatioon ja tunteisiin.

Toisena tavoitteena on tutkia nuorten perfektionismin ennustajia, seurauksia hyvinvoinnin kannalta ja yhteyksiä opiskeluhuollon palvelujen koettuun tarpeeseen ja käyttöön.

Kolmanneksi tutkimme opiskeluinnon ja -uupumuksen kehityksellisiä profiileja ja sitä, miten ne ovat yhteydessä opiskeluhuollon palvelujen saatavuuteen. Viimeiseksi pyrimme kehittämään menetelmän, jonka avulla voidaan arvioida ja vertailla eri maiden opiskeluhuollon palveluita.

Projektissa kerätään kattava neljän vuoden pitkittäisaineisto opiskelijoiden motivaation, perfektionismin ja hyvinvoinnin kehityksestä toisen asteen opintojen aikana. Aineistoa kerätään useasta kaupungista eri puolilla Suomea. Aineistonkeruu on alkanut keväällä 2023. Toisen asteen oppilaitokset ovat edelleen tervetulleita mukaan tutkimukseen. Opiskelijat vastaavat sähköisiin kyselyihin kerran vuodessa toisen asteen opintojensa ajan.

Kyselylomakeaineistoa täydennetään kaupunki- ja koulutason tilastotiedoilla opiskeluhuollon resursseista. Lisäksi pieni osa opiskelijoista osallistuu myöhemmin kokemusotantamenetelmää hyödyntävään intensiiviseen aineistonkeruuseen. Siinä opiskelijat vastaavat kahden viikon ajan toistuviin, lyhyisiin kyselyihin liittyen opiskelijoiden tilannekohtaiseen motivaatioon ja tunteisiin. Aineistoa analysoidaan rakenneyhtälömallinnuksen ja erilaisten malliperustaisten ryhmittelyanalyysien sekä verkostoanalyysin avulla.

Miten tukea nuorten hyvinvointia mahdollisimman hyvin?

Koska nykyinen yhteiskunta näyttää asettavan nuorille paljon paineita, on tärkeää ymmärtää yksilöllisiä motivationaalisia ja emotionaalisia riskitekijöitä sekä laajempia rakenteellisia tekijöitä, ja näiden merkitystä nuorten opinnoille ja hyvinvoinnille.

Tutkimus tarjoaa ajankohtaista ja tärkeää tietoa toisen asteen opiskelijoiden motivaation ja hyvinvoinnin kehityksestä ja yhteyksistä niin opiskelijan tilannekohtaisiin tunnekokemuksiin kuin koettuun opiskeluhuollon palvelujen tarpeeseen ja näiden palvelujen saatavuuteen. Näiden ilmiöiden tarkastelu ja vertailu lukion ja ammatillisen koulutuksen opiskelijoiden keskuudessa tulee tarjoamaan uutta tietoa näiden väylien omanlaisista haasteista ja vahvuuksista.

Miten nuorten oppimista ja hyvinvointia sitten voisi tukea? Aiemman tutkimuksemme perusteella voisi olettaa, että virheet salliva oppimisympäristö, kannustava ilmapiiri sekä vähemmän suorituskeskeinen opetus ja opiskelu voisivat olla keinoja tukea nuorten opintoja ja hyvinvointia. Toisaalta riittävät opinto-ohjauksen ja opiskeluhuollon palvelut ovat ensiarvoisen tärkeitä.

Virheet salliva oppimisympäristö, kannustava ilmapiiri sekä vähemmän suorituskeskeinen opetus ja opiskelu voisivat olla keinoja tukea nuorten opintoja ja hyvinvointia.

Tiedämme jo, että opiskeluhuollon palvelujen pitäisi olla mahdollisimman helposti ja nopeasti saatavilla silloin, kun nuori niitä tarvitsee, sillä nuori ei ehkä hae apua uudestaan. Lisäksi opiskelijoiden oikeuksien opiskeluhuoltopalveluihin pitäisi toteutua kattavasti riippumatta siitä, missä päin Suomea he asuvat.

Tutkimuksen tuloksia voidaan hyödyntää sekä opiskeluhuollon palvelujen kehittämiseen että nuorten motivaation ja hyvinvoinnin tukemiseen ja edistämiseen.

KT Heta Tuominen on kasvatustieteen dosentti ja akatemiatutkija Itä-Suomen yliopistossa. Tuominen tutkii laajasti kasvatuspsykologiaan ja oppimistutkimukseen liittyviä aiheita yhdessä Motivaatio, oppiminen ja hyvinvointi ­tutkimuskollektiivin jäsenten kanssa.

Artikkelikuva: tookapic / Pixabay

Julkaisu Menestyksen tavoittelua vaikka uupuen? Nuorten motivaatio, perfektionismi ja opiskeluhyvinvointi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kestävyysmurroksessa yhteiskunnan toimintajärjestelmien, kuten asumisen ja liikenteen tulee asettua ympäristön kantokyvyn rajoihin. Murroksen myötä kestävän hyvinvoinnin turvaaminen on muodostunut keskeiseksi yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi. Hallinnollisesta näkökulmasta kestävä hyvinvointi korostaa osallisuutta, arkiympäristöjen merkitystä, hyvinvointia ja terveyttä edistäviä palveluita sekä vaikuttavaa päätöksentekoa.

Asiantuntijoiden tuottama hyvinvointitieto ohjaa tällä hetkellä suunnittelua ja päätöksentekoa. Miten asukastietoa voitaisiin nykyistä paremmin hyödyntää kestävän hyvinvoinnin edistämisessä? Käsittelemme tätä kysymystä tässä kestävää kaupunkikehitystä käsittelevän juttusarjan viimeisessä osassa. 

Tekstimme pohjautuu kirjoitussarjan aiempien tekstien havaintoihin paikkaan kuulumisen, osallisuuden muotoutumisen ja arjen kestävien käytäntöjen merkityksestä asukasnäkökulmasta tarkasteltuna. Niiden kautta tunnistamme kestävän hyvinvoinnin ulottuvuuksia asukaslähtöisesti. 

Hyvinvointikertomus on hallinnollisen työskentelyn apuväline

Hyvinvointikertomus- ja suunnitelma on asiantuntijoiden tuottama ja hyödyntämä, strategiaa ja muita virallisia ohjelmia täydentävä asiakirja. Suomessa asiantuntijat keräävät erilaista hyvinvointietoa kansallisten rekistereiden ja indikaattoreiden, kuten Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n, Kansaneläkelaitos Kelan ja Tilasto- ja indikaattoripankki Sotkanetin tuottamien tilastotietojen kautta. 

Asiantuntijat tuottavat hyvinvointitietoa myös erilaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden muutoksia kuvaavien barometrien, laajojen tutkimusten sekä terveyteen ja eri elämänalueisiin kiinnittyvien alueellisten tilastojen avulla. 

Kuntien on lakisääteisesti seurattava ja raportoitava kuntalaisten elinoloista, hyvinvoinnista, terveydestä ja niihin vaikuttavista tekijöistä sekä toteutetuista toimenpiteistä. Kunnan hyvinvointikertomus ja -suunnitelma on suunnittelun, seurannan, arvioinnin ja raportoinnin työväline. Kerättävät hyvinvointitiedot ja laadittavat hyvinvointitavoitteet voi jokainen kunta itse määritellä. 

Hyvinvointisuunnitelmissa huomioidaan myös erilaisia kestävän kehityksen tavoitteita. Esimerkiksi Tampereella hyvinvointikertomuksen ja -suunnitelman pohjana käytetään ns. Stiglitzin mallia, jossa hyvinvointia tarkastellaan kahdeksan eri hyvinvointivarannon kautta. Näitä ovat terveys, koulutus, henkilökohtainen toiminta ja työ, ympäristö, äänen saaminen kuuluville yhteiskunnassa, sosiaaliset yhteydet ja suhteet, aineellinen elintaso sekä turvallisuuden tunne. Suunnitelman tavoitteet ja toimenpiteet jalkautetaan käytäntöön erityisesti lautakuntien palvelusuunnitelmissa.

Asukaslähtöinen ymmärrys hyvinvoinnista määrittyy epävirallisena ja epämuodollisena tietona, eivätkä asiantuntijat tunnista kokemustiedon luonnetta arjen käytäntöjen määrittäjänä.

Hyvinvointialueiden myötä syntyy myös uusi tiedon tuottamisen, käsittelyn ja tulkinnan taso. Kansallisena tavoitteena on yhtenäistää kuntien ja hyvinvointialueiden tiedon tuottamisen keinoja ja lisätä kansallista sekä alueellista vertailtavuutta väestön hyvinvoinnin ja terveyden edistämisen yhdenmukaisilla toimenpiteillä.

Tähän kokonaisuuteen kytkeytyy uusi vähimmäistietosisältöasetus (Laki sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä 29 §), jolla säädetään millaisia tietoja kuntien ja hyvinvointialueiden hyvinvointikertomusten ja –suunnitelmien tulee sisältää. Vähimmäistietosisältöasetuksesta tulee lakisääteisesti velvoittava vuoden 2023 aikana.

Herää kysymys, miten kansalaisten kokemustieto hyvinvoinnista täydentää tilastoja? Miten asukkaiden arjessa ilmenevä kestävä hyvinvointi ymmärretään ja huomioidaan hallinnollis-poliittisissa prosesseissa? 

Hyvinvointitiedon roolia tutkineiden mukaan arkipäivän kokemuksiin perustuvia käsityksiä ei välttämättä aina ymmärretä tai hyväksytä oikeaksi tiedoksi hallinto- ja palvelujärjestelmässä. Tiedon keräämisen tavat eivät siis välttämättä tue hallinnossa toimivien ja asukkaiden yhteisen ymmärryksen muodostamista. 

Asukaslähtöinen ymmärrys hyvinvoinnista määrittyy epävirallisena ja epämuodollisena tietona, eivätkä asiantuntijat tunnista kokemustiedon luonnetta arjen käytäntöjen määrittäjänä. Hallintolähtöiset hyvinvointikertomukset ja -suunnitelmat eivät nykyisellään tavoita asukkaiden arjen kokemuksia ja arjessa muodostuvaa hyvinvointitietoa.

Kestävän hyvinvoinnin edistäminen edellyttää ymmärrystä asukkaiden arjen yhteisöistä, osallisuudesta ja toimintamahdollisuuksista

Hyvinvointi on kokonaisuus, joka muodostuu yksilön suhteissa muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Kestävä hyvinvointi tarkoittaa laajasti ymmärrettynä hyvää elämää kaikille maapallon kantokyvyn rajoissa nyt ja tulevaisuudessa. Kestävän hyvinvoinnin edistäminen merkitseekin hyvinvoinnin pohtimisen ajallista ja tilallista laajentamista.  

Yhteiskunta muodostuu erilaisissa elämäntilanteissa olevista asukkaista ja asukkaiden, elinympäristön ja yhteiskunnallisten instituutioiden välisistä suhteista. Siksi on tärkeää tarkastella ihmisten arkeen ja osallisuuteen vaikuttavia tekijöitä moniulotteisesti: pääsevätkö ihmiset osallisiksi omassa arjessaan ja laajemmin yhteiskunnassa, ja vahvistaako osallisuus heidän hyvinvointiaan? 

Asukkaiden arjen ymmärtäminen tuo esiin, millaisia toimia tarvitaan uudenlaisten hyvinvointia edistävien ratkaisujen tueksi ja millaisia vaikutuksia niillä asukkaiden arjen tasolla voi olla.  

Olemme tunnistaneet tutkimuksessamme useita asukkaiden arjesta nousevia, hyvinvointiin kytkeytyviä elementtejä. Tutkimuksemme mukaan yhteisöt ja yhteisyys muodostuvat ja eletään todeksi arjen käytännöissä. 

Asuinalueen merkitys asukkaille syntyy paikantuneiden rutiinien ja arvostuksiin pohjautuvien valintojen kautta. Muun muassa luontoympäristöön, palveluihin ja liikkumiseen liittyvät arvostukset tuovat asukkaita yhteen ja kiinnittävät osaksi omaa asuinaluetta.

Asukkaiden osallisuus ja toimijuus kiinnittyykin ensisijaisesti sosiaalisiin käytäntöihin ja arjesta nouseviin, jaettuihin kokemuksiin.

Asukkaiden kiinnittyminen asuinpaikkaan tapahtuu myös vuorovaikutuksessa paikallisten sosiaalisten verkostojen kanssa ja yhteisen toiminnan kautta. Tämä toteutuu muun muassa yhteisten paikkojen ja alueiden huolenpitona. 

Asukkaiden osallisuus ja toimijuus kiinnittyykin ensisijaisesti sosiaalisiin käytäntöihin ja arjesta nouseviin, jaettuihin kokemuksiin. Hyvinvoinnin ja kestävyyden näkökulmasta keskeistä on asukkaiden toimijuus ja tasa-arvoiset toimintamahdollisuudet. Tutkimuksemme mukaan asukkaiden kestävyyttä tukeva toimijuus toteutuu arjen rutiineissa ja esimerkiksi taloyhtiön yhteistoiminnassa ja päätöksissä. 

Taloudelliset resurssit ja yhteiskunnalliset puitteet kuitenkin määrittävät arkeen ja yhteistyöhön kiinnittyvää toimijuutta.Toimijuuden kannalta merkityksellistä on, miten asuinalueen ja yhteiskunnan rakenteet mahdollistavat ja tukevat kestäviä arjen ratkaisuja.

Hyvinvoinnin ja kestävyyden voidaan nähdä siis olevan aina osa laajempaa kokonaisuutta, sillä asukkaiden sosiaaliset verkostot ja arjen käytännöt kytkeytyvät osaksi kunnallista, alueellista ja kansallista päätöksentekoa. Kestävän hyvinvoinnin edistäminen edellyttääkin asukasnäkökulman uudenlaista huomioimista ja kestävien ratkaisujen luomista.  

Kestävä hyvinvointi muodostuu vuorovaikutteisena suhteena  

Kansallinen kestävyysmurrosta edistävä ohjaus ja sääntely vaikuttaa asukkaiden arkeen. Asukkaiden arki vaikuttaa puolestaan kestävyysmurroksen toteutumiseen.  Kestävän hyvinvoinnin keskiössä on asukkaiden mahdollisuus elää ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää ja taloudellisesti turvattua arkea.  

Peltolammille ja Multisiltaan sijoittuvan tutkimuksemme mukaan asukkaiden arkea ja yhteiskunnallista toimintaa määrittävät seuraavat ulottuvuudet: ympäristö, palvelut, normit, resurssit, osallisuus ja tieto. Asukkaan mahdollisuuksia määrittävät näiden ulottuvuuksien ja eri toimintatasojen eli asukkaan lähiverkostojen sekä alue-, kunta- ja valtiotason välinen vuorovaikutteinen suhde. Tätä vuorovaikutteista suhdetta ei aina tunnisteta suunnittelussa ja päätöksenteossa. 

Alueellisesti paikantuva kokemustieto kertoo, miten asukkaat elävät ja toimivat asuinalueellaan. Asuinalueen sosiaaliset verkostot edistävät arjen sujuvuutta ja asukkaiden yhteistyö luo turvaa sekä toimintamahdollisuuksia alueelle. 

Kestävän hyvinvoinnin edistämisen keskiössä ovat asukkaiden paikallisten tarpeiden, toiveiden ja olemassa olevien resurssien tunnistaminen. 

Asukkaiden jaetut käsitykset ja merkitykselliset yhteisöt määrittävät myös asuinalueen identiteettiä, sosiaalisia suhteita ja erilaisia osallistumistapoja. Asukkaiden hyvinvoinnin kannalta merkittävä on saavutettava lähiluonto ja miellyttävänä koettu rakennettu ympäristö.  

Tunnistimme myös, kuinka ulkoapäin tulevat alueelliset ja kunnalliset rakenteet sekä valtion ohjaus määrittävät asukkaiden arkea ja toimijuutta asuinalueella. 

Asukkaiden hyvinvointia vahvistetaan lähipalveluilla, palveluiden saavutettavuudella ja luontokadon ehkäisyllä. Ulkoapäin tuleva julkinen sääntely ohjaa tulkintoja hyväksytyistä elämäntavoista ja asuinalueille kohdennetut tasapuoliset investoinnit luovat edellytyksiä arjen kestävälle toimijuudelle. 

Asukkaiden vaikutusmahdollisuuksien edistäminen mahdollistaa myös laajasti hyväksyttävien kestävien ratkaisujen tekemisen. Tärkeinä määrittyvät viestinnällisten ja yhteiskehittämisen keinojen tunnistaminen. Kestävän hyvinvoinnin edistämisen keskiössä ovat siis asukkaiden paikallisten tarpeiden, toiveiden ja olemassa olevien resurssien tunnistaminen. 

Asukastieto osaksi kestävän hyvinvoinnin ymmärtämistä 

Kestävä hyvinvointi on monitahoinen kokonaisuus, johon kytkeytyvät globaalit kehityskulut, kansallinen ohjaus, kunnallinen päätöksenteko, alueelliset erityispiirteet ja asukkaiden arki.  

Suunnittelussa ja päätöksenteossa hyvinvointia on perinteisesti määritelty vajeiden ja tilastollisten mittareiden kautta. Hyvinvointiin kytkeytyvätkin keskeisenä eriarvoisuuden, yhdenvertaisuuden ja vallankäytön ulottuvuudet: kuka määrittää, mikä on tietoa ja miten sitä tulee tulkita. 

Hallintolähtöisesti katsottuna asuinalueet ja asukkaat saatetaankin helposti tulkita pelkkinä toimenpiteiden kohteina.   

Tilastolliset määreet ja hallintolähtöinen lähestymistapa eivät kuitenkaan pysty kattavasti tunnistamaan asukaskokemuksen moniulotteisuutta: yhteisöjen ilmentymiä, osallistumisen resursseja ja arjen toimijuutta sekä näiden yhteen kietoutumista – sitä, kuinka hyvinvointia tehdään arjessa. Hallintolähtöisesti katsottuna asuinalueet ja asukkaat saatetaankin helposti tulkita pelkkinä toimenpiteiden kohteina.   

Olemme juttusarjassamme haastaneet tätä asetelmaa asukaslähtöisellä otteella. Olemme tunnistaneet asukkaiden arkea ja yhteiskunnallista toimintaa määrittävät keskeiset ulottuvuudet sekä toimintatasot. Asukkaan mahdollisuuksia määrittävät näiden ulottuvuuksien ja eri toimintatasojen välinen vuorovaikutteinen suhde. 

Tämän vuorovaikutteisen suhteen hahmottamiseksi olemme luoneet Asukastieto-työkalun, jonka avulla suunnittelijat ja päätöksentekijät voivat hahmottaa eriarvoisuuden ulottuvuuksia ja yhdenvertaisuuden edistämisen keinoja. Kestävä hyvinvointityö ja kaupunkikehitys tarvitsevat asukastietoa. 

YTM Kaisa Hynynen toimii tutkijana Ympäristöministeriön rahoittamassa EKOS-hankkeessa.

Liisa Häikiö toimii sosiaalipolitiikan professorina Tampereen yliopistossa.

Artikkeli on osa Kestävä kaupunkikehitys -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Kyuu Eturautti.

Julkaisu Hallinnollinen hyvinvointitieto ei tavoita asukaskokemusta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tämä artikkeli perustuu vuoden 2021 lopussa valmistuneeseen väitöstutkimukseeni Hyvinvointi ja kansalaisuus neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmissa 1991—2029. Tutkimukseni tarkasteli neljän suurimman puolueen eli kokoomuksen, keskustan, perussuomalaisten ja SDP:n eduskuntavaaliohjelmia hyvinvoinnin ja kansalaisuuden näkökulmista.

Kirjoitin jo aiemmin Politiikasta-lehdessä eduskuntavaaliohjelmista hyvinvointivaltiokansalaisuuden näkökulmasta, mutta tässä artikkelissa tarkastelen koko väitöstutkimuskokonaisuuttani, joka sisältää näkökohtia myös hyvinvoinnista sekä eri kansalaisuusryhmistä (lapset, nuoret ja vanhukset).

Politiikasta-lehdessä on viime aikoina tarkasteltu myös niin kuntavaalien kuin hiljattaisten aluevaalienkin vaaliohjelmia.

Eduskuntavaaliohjelmat erityisenä tekstilajina

Eduskuntavaalien yhteydessä puolueet laativat kirjallisen eduskuntavaaliohjelman – näin ollen voi tulkita, että eduskuntavaaliohjelmat ovat oleellinen osa puolueiden viestintää. Mutta viestinnän lisäksi ne ovat myös puolueiden mahdollisuus määritellä kantojansa poliittisiin kysymyksiin ja linjata politiikkansa sisältöjä.

Eduskuntavaaliohjelmien avulla puolueet pyrkivät saavuttamaan mahdollisimman paljon äänestäjien ääniä eli puolueet pyrkivät pääsemään valta-asemaan. Mutta laatimillaan vaaliohjelmilla puolueet myös käyttävät valtaa. Vaaliohjelmien teksti ei ole koskaan ”vain” tekstiä, vaan niiden kautta puolueet tekevät normatiivisia määrityksiä esimerkiksi hyvinvoinnista ja kansalaisuudesta. Vaaliohjelmissaan puolueet pääsevät harjoittamaan vallankäyttöä nostamalla tiettyjä teemoja esille ja lisäksi tietyistä aihealueista vaietaan tai ne sivuutetaan.

Niillä teemoilla politikoidaan, joiden uskotaan herättävän kiinnostusta kansalaisissa.

Haastattelin väitöstutkimukseni yhteydessä neljän suurimman puolueen edustajia ja kävi ilmi, että kun suomalaisten puolueiden edustajat kirjoittavat eduskuntavaaliohjelmia, he tekevät strategisia valintoja teemojen, käsitteiden, aihealueiden – jopa sanavalintojen suhteen. Voi todeta, että niillä teemoilla politikoidaan, joiden uskotaan herättävän kiinnostusta kansalaisissa.

Vaaliohjelmat ovat puolueille strateginen työkalu ja mahdollisuus viestiä äänestäjille, jäsenille, medialle ja kansalaisille siitä, mitä puolueet kannattavat. Tutkimuksessani lähdin liikkeelle siitä, että vaaliohjelmat ovat yksi vaalikamppailun väline, jossa ideologisia kantoja muodostetaan myös suhteessa muihin poliittisiin puolueisiin. Eduskuntavaaliohjelmia ei ollut aiemmin Suomessa tutkittu; ilmeisesti eduskuntavaaliohjelmia ei ole aineistona tunnistettu osaksi poliittisen kielenkäytön areenoita.

Ne ovat kuitenkin elimellinen osa poliittista tekstintuotantoa. Sillä on merkitystä, miten puolueet puhuvat hyvinvoinnista ja meistä kansalaisista.

Vaaliohjelmat pitävät sisällään myös vaalilupauksia tai puolueiden tavoitteita tulevalla vaalikaudelle. Näihin lupauksiin saatetaan suhtautua usein skeptisesti – kuitenkin tiedetään, että osa lupauksista tai tavoitteista myös toteutuu, mikäli puolue pääsee valta-asemaan.

Eduskuntavaaliohjelmatekstien sumuisuus

Eduskuntavaaliohjelmissaan puolueet eivät juuri määrittele käsitteitä. Esimerkiksi käsitteillä ”valtio” tai ”yhteiskunta” voidaan viitata monenlaisiin julkisen, yksityisen tai kolmannen sektorin kokonaisuuksiin. Yksi vaaliohjelmien ympäripyöreyttä selittävä tekijä on siinä, että vaalien jälkeen Suomessa muodostetaan usein koalitiohallituksia ja puolueiden on syytä pitää neuvottelukykyisyys muihin puolueisiin yllä. Hallitusohjelmaneuvotteluihin varaudutaankin jo eduskuntavaaliohjelmia kirjoitettaessa. Siksi vaaliohjelmissa ei välttämättä kerrota kaikkea, vaan osa taktisista määrittelyistä säästetään hallitusneuvotteluihin.

Liian voimakassanainen vaaliohjelma voisi olla paitsi ulossulkeva, myös rasite hallitusneuvotteluissa.

Vaaliohjelmien ”sumuisuudesta” voi päätellä, että liian voimakassanainen vaaliohjelma voisi olla paitsi ulossulkeva, myös rasite hallitusneuvotteluissa. Vaikka osa äänestäjistä saattaisi toivoakin suorasanaisempia linjauksia, niitä ei vaaliohjelmissa nähtäne politiikan tekemisen luonteen vuoksi.

Sumuisuudestaan huolimatta – tai juuri siitä syystä – eduskuntavaaliohjelmateksteillä on merkitystä. Eduskuntavaaliohjelmista voi lukea ja löytää puolueiden välisiä eroavaisuuksia. Toisaalta vaaliohjelmista voi paljastua myös yllättäviä yhtäläisyyksiä ja samankaltaisuuksia. Eduskuntavaaliohjelmat ovat yksi forum puolueille määritellä omaa yhteiskuntapolitiikkansa.

Hyvinvointi ja kansalaisuus yhteiskuntapolitiikan ytimessä

Tarkastelin väitöstutkimuksessani eduskuntavaaliohjelmia hyvinvoinnin ja kansalaisuuden sekä erityisten kansalaisuusryhmien, kuten lasten, nuorten ja vanhusten kautta. Näin siksi, että hyvinvointi ja kansalaisuus ovat ydinkysymyksiä hyvinvointivaltion viitekehystä tarkasteltaessa ja niiden määrittelemisen kautta määrittyy myös yhteiskuntapolitiikan suunta, laajuus ja muodot. Haavoittuvassa asemassa olevista kansalaisuusryhmistä huolehtiminen on hyvinvointivaltion tehtävien keskiössä.

Yhteiskuntapolitiikka syntyy poliittisten valintojen ja päätösten summana. Puolueet kamppailevat yhteiskuntapolitiikan sisällöistä. Tutkimukseni toi uutta tietoa siitä, minkälainen poliittisen kamppailun väline hyvinvointi, kansalaisuus, lapset, vanhukset tai nuoret puolueille ovat.

Tutkimukseni toi uutta tietoa siitä, minkälainen poliittisen kamppailun väline hyvinvointi, kansalaisuus, lapset, vanhukset tai nuoret puolueille ovat.

Väitöstutkimuksen viitekehyksenä on yhteiskuntapoliittisessa tutkimuksessa tunnistettu 1990-luvun lamasta alkanut hyvinvointivaltion murros. Tuolloin alkanut julkisten hyvinvointimenojen leikkaus oli raju ja se pysäytti 30 vuotta jatkuneen sosiaalipolitiikan ja hyvinvointivaltion laajenemisvaiheen. Tämä muutos oli myös pysyvä.

1990-luvun laman myötä käynnistyi myös hyvinvointivaltiokansalaisuuden sekä eri kansalaisryhmien uudelleenmäärittely. Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa kansalaisten kytkös poliittiseen järjestelmään ja harjoitettuun yhteiskuntapolitiikkaan tulee todeksi pitkälti hyvinvointipalveluiden kautta.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio eduskuntavaaliohjelmien keskiössä

Väitöstutkimukseni paljastaa, että puolueet valitsevat eduskuntavaalien yhteydessä puhua hyvinvoinnista ja kansalaisista melko yhdenmukaisella tavalla: julkisrahoitteisen palvelujärjestelmän kautta. Tätä lähestymistapaa voisi kutsua turvallisuushakuiseksi. 1950-luvulta lähtien Suomeen kehitetty hyvinvointivaltiomalli on niin itsestäänselvyys, että puolueet nojaavat tähän perinteiseen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiokäsitykseen koko tutkimuksen tarkastelujakson ajan 1990-luvun lamavuosista 2020-luvun taitteeseen saakka.

Tämä tutkimustulos on jopa hätkähdyttävä: eduskuntavaalien yhteydessä näyttää muodostuneen ”omalakiset” tapansa puhua hyvinvoinnista ja kansalaisuudesta. Tämä puhetapa on vuosikymmenestä toiseen samantyyppinen suhteessa hyvinvointiin ja kansalaisuuteen, vaikka hyvinvointivaltio instituutiona on samalla ajanjaksolla muuttunut.

Tapaa puhua hyvinvoinnista ja kansalaisista voisi kuvailla turvallisuushakuiseksi.

Eduskuntavaaliohjelmat ja niissä puolueiden käyttämät puhetavat eivät ole puolueille väylä viestiä eroja repivästi ideologisista vakaumuksistaan ja näkemyksistään. Neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmapuhe hyvinvoinnista, kansalaisuudesta ja eri kansalaisryhmistä painottuu puheeseen julkisrahoitteisesta palvelujärjestelmästä.

Näin ollen myös vastuu kansalaisten hyvinvoinnista asetetaan julkisesti rahoitetun palvelujärjestelmän tehtäväksi. Vallankäytön suunta on selkeä: kansalainen on palvelujärjestelmän käyttäjä — joskus vaaliohjelmateksteissä jopa järjestelmän uhri.

Puoluekohtaiset painotuserot

Kaikkien neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmissa palvelujärjestelmä saa suuren roolin ja puolueet kannattavat sen kehittämistä ja vahvistamista. Puolueiden väliset erot löytyvät painotuksista: SDP ja perussuomalaiset ovat vankimpia palvelujärjestelmän kannattajia ja sen vahvistamisen tukijoita.

Keskustan ja kokoomuksen ohjelmista on luettavissa enemmän mainintoja aktiivisesta, vastuullisesta kansalaisesta ja varsinkin keskusta nostaa esiin tarkemmin määrittelemättömän ”ihmisen lähipiirin”, jonka tulisi myös olla vastuussa kansalaisten hyvinvoinnista. Kokoomus puhuu varsinkin myöhäisemmissä vaaliohjelmissaan kansalaisista jopa palvelumuotoilijoina eli vastuuttaa ja antaa tilaa muita puolueita enemmän kansalaisten omalle toimijuudelle.

Silti kaikkien puolueiden ohjelmissa painottuu se, että palvelujärjestelmä vaikuttaa taustalla vähintään hyvinvoinnin tukijana, edistäjänä tai mahdollistajana.

Perussuomalaisten osalta on mainittava, että puolue tuo omissa vaaliohjelmissaan hieman uutta näkökulmaa hyvinvointia ja kansalaisuutta koskevaan keskusteluun, mutta puolue ei millään muotoa haasta palvelujärjestelmän roolia. Oikeastaan päinvastoin: puolue näkee uusia uhkia palvelujärjestelmän olemassaololle ja nostaa näitä uhkia politiikan teon keskiöön. Puolue näkee EU:n ja maahanmuuton uhkaavan suomalaista hyvinvointivaltiomallia.

Eduskuntavaaliohjelmien irrallisuus

Eduskuntavaaliohjelmien voi tulkita olevan irrallaan muussa yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa tunnistetusta karsimisen, hyvinvointivaltion alasajon tai palvelujärjestelmän purkamisen puheesta. Eduskuntavaaliohjelmiin näyttää muodostuneet omat puhetapansa puhua hyvinvoinnista ja kansalaisuudesta.

Tutkimus vahvistaa sitä tunnistettua seikkaa, että hyvinvointivaltion purkamisesta on vaikea tehdä menestyvää vaalistrategiaa. Myös politiikan polkuriippuvuus estää vaalien yhteydessä käytävän keskustelun järjestelmän radikaaleista uudistamistarpeista.

Hyvinvointivaltion purkamisesta on vaikea tehdä menestyvää vaalistrategiaa.

Tulevaisuudessa hyvinvointivaltiossa lienee yhä enemmän kyse tasapainoilusta talouskurin ja palveluiden suosion välillä. Jatkossa tultaneen näkemään vaaliohjelmaretoriikkaa, joka vakuuttaa äänestäjiä siitä, että hyvinvointivaltiota ei pureta tai heikennetä liikaa, mutta palvelut tuotetaan kuitenkin taloudellisen niukkuuden näkökulmasta kustannustehokkaasti ja laadukkaasti.

Tuskin tulemme näkemään tulevaisuudessakaan Suomessa vaaliohjelmia, joissa radikaalilla ja esimerkiksi täysin hyvinvointivaltion rakenteista irrallaan olevalla puheella tehtäisiin hyvinvointipolitiikkaa. Ihmisen oma vastuu omasta tai läheistensä hyvinvoinnista jäänee jatkossakin sivurooliin. Tuskin myöskään vaaliohjelmien kärkeen nousevat terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen, vapaaehtoistoiminnan tai läheisvastuun teemat. Ainakin tällä hetkellä nämä edellä mainitut eivät painotu vaaliohjelmapuheessa, kun on kyse hyvinvointi- ja kansalaisuusretoriikasta.

Anne-Maria Karjalainen on valtiotieteiden tohtori ja erikoistunut poliittisten tekstien laadulliseen tutkimiseen yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta.

Julkaisu Hyvinvointi ja kansalaisuus puolueiden eduskuntavaaliohjelmissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yhteiskunnallisen hallinnan ja psykologisen tiedonmuodostuksen väliset suhteet ovat olleet tiiviitä koko viimeisen vuosisadan. Näitä suhteita on tutkittu kasvavissa määrin etenkin Michel Foucault’n ajattelun hengessä. Huomiota on kiinnitetty siihen, kuinka psykologinen tieto tarjoaa kehyksiä itseytemme muodostumiselle sekä kuinka tämä tieto on hyödynnettävissä poliittisessa hallinnassa.

Kuvaan artikkelissa psykologian ja yhteiskunnallisen hallinnan välistä suhdetta kahden tapausesimerkin, behavioristisen psykologian ja positiiviseen psykologiaan kytkeytyvien onnellisuussovellusten kautta.

Nämä kaksi tapausesimerkkiä paitsi linkittyvät toisiinsa, myös kuvaavat psykologian ja yhteiskunnallisen hallinnan välillä ilmenevää kolmea keskeistä piirrettä: niiden pyrkimystä ihmistieteelliseen profilointiin ja yksilöiden onnellisuuden lisäämiseen sekä pyrkimykseen levittää psykotieteellistä järkeilyä myös muille yhteiskunnan osa-alueilla.

Katsaus behaviorismiin: Skinnerin utopia ja kaupallinen profilointi

Behavioristisen psykologian johtohahmo B. F. Skinner julkaisi vuonna 1948 ensimmäisen proosallisen teoksensa. Kyseessä oli utooppinen novelli nimeltä ”Walden Two”.

Novelli herätti ilmestymisen jälkeen vilkasta keskustelua. Tarinan ytimessä oli  behavioristisesta oppimiskäsityksestä johdettu ajatus ihmisestä ilman vapaata tahtoa.

Skinner kuvaa teoksessaan, kuinka yhteisöä voitaisiin hallita ja organisoida täydellisesti psykologisen tiedon avulla. Tämä onnistuisi hyödyntämällä joustavaa suunnittelua: jatkuvasti testattuja, ärsyke-reaktio-malliin perustuvia ympäristöllisen hallinnan mekanismeja.

Skinnerin novelli on harvinaislaatuinen, mutta siinä esitetyt ajatukset ja toiveet eivät.

Noin 20 vuotta aiemmin liikemies James Thompson perusti yhteistyössä psykologi John Watsonin kanssa yrityksen nimeltä JWT. Kyseessä oli tiettävästi ensimmäinen liikeyritys, joka laajassa mittakaavassa hyödynsi toiminnassaan psykologista profilointia.

Thompson ja Watson tekivät yhteensä yli 44 000 psykologiseen profilointiin pyrkivää haastattelua ympäri maailman esimerkiksi autoiluun, ruokailuun ja WC-käyttäytymiseen liittyen.

Nämä kaksi tieteellisen mainostamisen pioneeria kohtasivat työssään kuitenkin ongelman. Kuinka saavuttaa globaalilla tasolla relevanttia tietoa potentiaalisten asiakkaiden käyttäytymisestä ja toiveista?

”Onnellisuus-tehdas”

Thompson ja Watson eivät varmasti voineet edes kuvitella, millaisia ratkaisuja heidän kohtaamaansa ongelmaan on tarjolla nyt 40–50 vuotta myöhemmin.

William Davies toteaa kirjassaan Happiness Industry, että emme ole koskaan aiemmin eläneet aikaa, jota määrittää niin suuri optimismi sitä kohtaan, että psykologisen datan avulla voitaisiin hallita niin yksilöiden kulutuskäyttäytymistä kuin kokonaisia yhteiskuntia.

Emme ole koskaan aiemmin eläneet aikaa, jota määrittää niin suuri optimismi sitä kohtaan, että psykologisen datan avulla voitaisiin hallita niin yksilöiden kulutuskäyttäytymistä kuin kokonaisia yhteiskuntia.

Tämä optimismi perustuu hänen mukaansa kolmeen tekijään.

Ensimmäisenä tulee big data, valtavat tieto- ja profiilivarastot, joita voidaan myydä suoraan yrityksille tai käyttää muilla tavoin taloudellisiin tai yhteiskunnallisiin päämääriin. Toisena on kulttuurinen muutos, joka näkyy ennen kaikkea narsistisen käyttäytymisen lisääntymisenä: ihmiset kaipaavat tietoa itsestään. Kolmas tekijä on tietokoneet ja sovellukset (“Affective Computing Research”), jotka kykenevät tulkitsemaan ihmisten käyttäytymistä tunteiden termein.

Siinä missä Thompsonin ja Watsonin – sekä koko behavioristisen hallinnan mallin – ongelmana oli vielä jossain määrin yksityisyyden ja tarkkailun välinen suhde, ei tällaisesta voida enää edes puhua.

Nike on kehittänyt mobiilisovelluksia, jotka antavat välitöntä ja parhaimmillaan ympärivuorokautista palautetta asiakkaan fyysisestä ja terveydellisestä tilasta.

Stanfordin yliopistossa toimiva Persuasive Tech Lab -instituutio kehittää sovelluksia, jotka on kohdistettu parantamaan esimerkiksi nuorten ahdistuneisuutta.

Kansainvälisesti psykologista dataa ihmisten hyvinvoinnista kerää muun muassa YK, joka julkaisi hiljattain kansallisesti huomiota herättäneen The World Happiness -raporttinsa.

Miten ja miksi psykologinen hallinta toimii?

Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa behavioristiset menetelmät levisivät nopeasti psykologisten laboratorioiden ulkopuolelle. Niitä hyödynnettiin etenkin koulutoimintaa koskevassa suunnittelussa ja ilma- ja merivoimissa.

Skinnerin tutkimusmenetelmät ja niistä johdetut sovellukset kykenivät yhdistämään tutkimustilan ja esimerkiksi koululuokan hallinnan samoilla menetelmillä. Kouluja alettiin hallita samalla tavalla kuin eläimiä Skinnerin häkissä.

Nykyiset psykologisen hallinnan mekanismit toimivat samalla periaatteella, mutta ne ovat huomattavasti intensiivisempiä. Esimerkiksi älypuhelimessa toimiva sovellus kykenee liittämään yhteen laajan joukon toimijoita. Samaan aikaan ne tuottavat hyödynnettävää dataa yksilöstä potentiaalisesti ympäri vuorokauden.

Prosessia voidaan – ajatuksen tasolla – kuvata seuraavasti.

Tutkimusyksikkö, kuten aiemmin mainittu Persuasive Tech Lab, saa tutkimusrahoituksen. Yksikkö alkaa tutkimaan keinoja ja kehittämään sovelluksia, jotka puhuttelevat yksilöä houkuttelevalla kielellä. Mikäli sovellus toimii, yksilö alkaa käyttämään sitä esimerkiksi lieventääkseen omaa ahdistuneisuuttaan.

Samalla kun yksilö pyrkii sovelluksen avulla kohentamaan hyvinvointiaan, tulee hän tuottaneeksi dataa, jota voidaan edelleen kierrättää takaisin muille toimijoille – tässä tapauksessa psykologisen tutkimusyksikön ja esimerkiksi teknologiayrityksen käyttöön.

Ensisilmäykseltä prosessi näyttäisi hyödyttävän kaikkia osapuolia. Tutkimusyksikkö saa rahoitusta. Yksilö kykenee lieventämään ahdistustaan. Teknologiayritys saa taloudellista voittoa.

Näennäisestä kaikkivoipaisuudesta johtuen psykologinen hallinta näyttää toimivan kaikilla yhteiskunnan tasoilla.

Ja juuri tästä näennäisestä kaikkivoipaisuudesta johtuen psykologinen hallinta näyttää toimivan kaikilla yhteiskunnan tasoilla. Se otetaan itsestäänselvyytenä ja se näyttää hyödyttävän kaikkia.

Kuitenkin se, mikä alkaa usein tieteellisenä tutkimuksena tai yksilön tarpeena lievittää ahdistuneisuuttaan, voi edellä prosessin myötä pelkistyä kaupalliseksi markkinoinniksi tai yksilön neuroottiseksi itsekontrolliksi.

Onnellisuussovelluksia tai psykologiaan perustuvaa ihmistieteellistä profilointia ei tulekaan ottaa itsestäänselvyytenä.

Politiikan tutkimuksen näkökulmasta on pikemminkin kysyttävä: Kuka tai mitkä tahot psykologisen datan keräämisestä lopulta hyötyvät? Millaisiin tarkoitusperiin sitä käytetään? Millaisen suhteen yksilö muodostaa itseensä esimerkiksi mobiilisovelluksen kautta?

YTM, KM Esko Harni on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Maailma laboratoriona – unelma täydellisesti hallitusta yhteiskunnasta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomessa on viime vuosina oltu huolissaan nuorisotyöttömyydestä sekä nuorten aikuisten työttömyydestä ja syrjäytymisestä. Tuoreessa OECD-raportissa työn ja koulutuksen ulkopuolella olevia NEET-nuoria (Not In Employment, Education or Training) arvioitiin olevan 17,4 prosenttia 20–24-vuotiaista. Ongelma on suurin nuorten miesten keskuudessa.

Kainuulaisnuoret ovat raportoineet terveysongelmista, yksinäisyydestä ja ahdistuneisuudesta enemmän kuin samanikäiset muilla alueilla. Myös työttömyys on ollut Kainuussa muuta maata korkeampi.

Paltamo on pieni kainuulainen kunta, joka sijaitsee 22 kilometrin päässä Kajaanista. Asukkaita on 3490 ja kunta on harvaan asuttu. Työttömyyteen ja syrjäytymiseen on yritetty puuttua erityisillä työllisyyshankkeilla. Tässä artikkelissa tarkastellaan, kuinka Paltamon nuoret ja asiantuntijat kokivat Työtä Kaikille -työllisyyshankkeen toiminnan.

Hyvinvointia työllä ja kulttuurilla

Työttömyys ja huono terveys kulkevat usein käsi kädessä. Kulttuurin suotuisia vaikutuksia terveyteen ja hyvinvointiin on jäsentänyt esimerkiksi Sitran ja Turun ammattikorkeakoulun Taikusydän-yhteistyöverkosto. Hyvät vaikutukset voivat ulottua yhteisöihin asti. Esimerkiksi terveys, hyvinvointi ja sosiaalinen osallistuminen näyttävät tutkitusti olevan parempia niillä, jotka harrastavat tai kuluttavat paljon kulttuuria.

Paltamossa toteutettiin vuosina 2009–2013 Työtä Kaikille -kokeilu, jossa kaikki kunnan työttömät työllistettiin joko paikalliseen Työvoimataloon tai avoimille työmarkkinoille. Nuorille aikuisille pyrittiin löytämään sopiva jatkopolku koulutukseen tai työelämään.

Työvoimatalossa järjestettiin erilaisia työtehtäviä ja työpajoja, joista osa sisälsi myös kulttuuritoimintoja. Hankkeen puitteissa järjestettiin erilaisia tapahtumia, ja paikallisten yrittäjien kanssa tehtiin yhteistyötä.

Työvoimatalolla toimi esimerkiksi käsityöpaja, puutyöpaja ja moottorityöpaja. Talolla järjestettiin karaokea ja tuotettiin verkkolehteä. Työvoimataloon työllistyneet tekivät myös laulun mielipiteitä jakaneesta kokeilusta. Paltamon Työvoimayhdistyksessä on edelleen toimintaa.

Kokeilua on arvioitu laajasti sen taloudellisten, terveydellisten ja sosiaalisten vaikutusten kannalta. Kiinnostavaa on, olivatko myös sen kulttuuritoiminnot merkityksellisiä kokeiluun osallistuneiden opiskelu- tai työelämäpolun löytymiselle.

Voisiko kulttuuriharrastuksista syttyä kipinä yrittäjyyteen?

Voisiko kulttuuriharrastuksista syttyä kipinä yrittäjyyteen? Millaisia kulttuuritoimintoja alue kaipaisi? Kysymyksiin haettiin vastauksia haastattelemalla hankkeeseen osallistuneita nuoria aikuisia, toimihenkilöitä ja sidosryhmiä.

Näkökulman innoittajana toimii vahva näyttö kulttuuriharrastusten hyvinvointia edistävistä vaikutuksista sekä viimeaikainen tutkimus syrjäseutujen nuorten asemasta harrastajina. Syrjäseutujen nuorten haasteita löytää mahdollisuuksia ja aikaa harrastuksille alueilla, joilla etäisyydet ovat suuria, on nostettu esiin viime aikoina suomalaisessa tutkimuksessa.

Asiakkaiden ja asiantuntijoiden näkemyksiä

Tutkimukseen haastateltiin ja osin tavoiteltiin internetkyselyillä yhteensä 20 nuorta aikuista, joista 7 vastasi. Kokeilun päättymisen aikaan he olivat olleet noin 20–23-vuotiaita.

Kokeilun toimihenkilöitä ja sidosryhmiä eli niin sanottuja asiantuntijoita lähestyttiin internetkyselyllä. Se lähetettiin 44 vastaanottajalle, joista 11 vastasi. Vastaajat edustivat työllistämistoimea, yrittäjiä, kulttuuritoimijoita, sosiaalitoimea sekä itse kokeilun toimihenkilöitä.

Nuorten aikuisten tavoittelu tutkimukseen osoittautui haastavaksi. Moni oli jo muuttanut Paltamosta pois, kokeilun aikaisia kulttuuriharrastuksia oli vaikea muistaa ja vielä vaikeampi oli löytää niihin liittyviä hyvinvointivaikutuksia.

Asiantuntija-aineisto sen sijaan oli rikasta ja monia positiivisia näkökulmia sisältävää. Ero saattaa johtua siitä, etteivät kulttuuriharrastukset olleet nuorten näkökulmasta kokeilun keskeinen asia. Olennaisempaa oli saada ohjausta ammatinvalintaan ja kokeilla oman alan työtehtäviä, kuten asiakaspalvelua.

Voi olla myös niin, että haastateltaviksi valikoituivat ne nuoret, jotka olivat suuntautuneet työhön ja opiskeluun Työvoimatalon ulkopuolella. Kulttuuriharrastusten hienovaraiset hyvinvointivaikutukset saattoivat koskettaa myös sellaisia, jotka osallistuivat enemmän Työvoimatalon toimintaan, mutta eivät tähän haastatteluun.

”Kipinät ovat ottaneet tulta”

Asiantuntijat kertoivat kulttuuritoimintojen lisääntyneen hankkeen aikana paljonkin. Kokeilussa oli musiikkiryhmiä, kulttuuriharrastuksiin liittyviä menetelmiä ja tapahtumia. He raportoivat niihin osallistumisen laittaneen ihmisiä liikkeelle, piristäneen ja innostaneen.

Positiivinen vaikutus heijastui myös muuhun elämään ja olemukseen.

Positiivinen vaikutus heijastui myös muuhun elämään ja olemukseen, ”flow vei ihmisiä eteenpäin arjessakin”. Mielenterveys saattoi kohentua ja esiintymisjännitys vähetä.

Osa oli löytänyt itsestään uusia taipumuksiakin. Asiantuntijoiden mukaan kulttuuritoiminnoilla saattoi olla erityinen merkitys niille, jotka olivat aiemmin syrjäytyneitä ja pääsivät kokeilemaan kykyjään. ”Kipinät ottivat tulta” ja osallistujat saivat uusia näköaloja. Kokeilun aikana tapahtumatoiminnan ollessa vilkasta, yhteisöllisyyskin tuntui vahvemmalta.

”Niin hyvä en ole, että siitä itselleni ammatin ottaisin”

Nuorille aikuisille tuntui olevan suurempi painoarvo kokeilun muilla asioilla kuin kulttuuritoiminnoilla. Kokeilu myös näyttäytyi eri vastaajille erilaisena sen mukaan, mitä he olivat kokeilussa tehneet. Useimmilla vastaajilla oli liikunta- tai käsityöharrastuksia jo ennen kokeilua ja vielä haastatteluhetkelläkin.

Nuoret vastaajat arvioivat kokeilun aikaisia kulttuuritoimintoja lähinnä kavereiden kokemusten kautta. Osa koki, että Paltamossa oli muutenkin hyvät harrastusmahdollisuudet kansalaisopiston kautta. Toisaalta joku koki niinkin, että ”ihmisten puuttuessa” kaikkea toimintaa ei pystytä järjestämään.

Osa painotti omatoimisen harrastamisen helppoutta pienellä paikkakunnalla – itse pystyyn laitettu sählyjengi oli helppo kasata ja sen olemassaoloa muisteltiin vielä toisella paikkakunnalla asuessakin.

Kulttuuriharrastusten muuttuminen yrittäjyydeksi jakoi niin ikään nuorten mielipiteitä. Osa koki, ettei Paltamossa kannata ryhtyä yrittäjäksi paikkakunnan pienuuden vuoksi.

Yksi vastaaja oli kuitenkin käynyt kokeilussa yrittäjäkurssia ja kehittänyt liikeideaa omaan harrastukseensa liittyen. Toinen taas koki, että vaikka harrastus oli mukava, ei oma taitotaso riittäisi ammattilaiseksi ryhtymiseen. Kolmas puolestaan aprikoi, että kaikki on mahdollista, etenkin nykyaikana, kun netin kautta voi tuoda itseään ja taitojaan esille.

Kun tarkastelukenttää laajennettiin kulttuurista vähän etäämmälle, tiesi kaksi vastaajaa kertoa, että harrastuksenomaisesta autonkorjaustoiminnasta on syntynyt ihan oikeaa autonkorjausyrittäjyyttä. Asiantuntijat puolestaan pohtivat, että luonnon ja matkailun puolesta Paltamoon voisi syntyä uuttakin yrittäjyyttä.

Kulttuuritoiminnot jatkopolun tukijana

Vaikka haastatellut nuoret aikuiset eivät tunnistaneet helposti kulttuuritoimintojen positiivisia vaikutuksia, asiantuntijoiden näkemykset olivat rohkaisevia. Asiantuntijat mainitsivat kulttuuriharrastusten laittaneen ihmisiä liikkeelle, piristäneen ja innostaneen. Hyvinvointivaikutukset näkyivät niin yksilöissä kuin yhteisössäkin.

Työllistämishankkeissa lienee olennaista suunnitella työllistyjälle pitävä jatkopolku. Kulttuuritoiminnot voivat kuitenkin kohentaa hyvinvointia sekä tukea omien taipumusten ja uusien ideoiden löytämistä.

FM Tellervo Nenonen on vieraileva tutkija Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa Yhdenvertaisuus ja osallisuus -yksikössä ja tohtorikoulutettava Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella.

Julkaisu Kulttuuriharrastuksilla uusia näköaloja Paltamoon? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Viime kädessä onni löytyy omasta sisimmästäsi. Onnellisuuden avaimet ovat aina omissa käsissäsi. […] Onnellisuus kumpuaa omasta elämästäsi ja omista valinnoistasi. (Filosofian akatemia 2010)

Onnellisuudesta ja sen tavoittelusta on tullut ilmiö, jolta ei nykyään voi välttyä. Tästä viestii niin elämäntaitokirjallisuuden, terapeuttisten konsulttipalveluiden, tietoisuustaitojen kuin median luomien representaatioiden valtava kasvu viimeisen vuosikymmenen aikana.

Työelämän organisoinnissa on alettu hyödyntämään psykologisen pääoman käsitettä, jolla pyritään kartoittamaan yksilön ajattelusta, käyttäytymisestä ja hyvinvoinnista kumpuavia psykologisista resursseja. Kyseessä ei ole ainoastaan yksilöitä koskeva ajattelutapa.

YK on pyrkinyt luomaan uutta talouden paradigmaa, jonka ytimessä ei ole enää varallisuus, vaan kansalaisten hyvinvointi. Bruttokansantuotteen rinnalle on ehdotettu uudenlaisia indikaattoreita, jotka kuvaisivat paremmin kansalaisten subjektiivista hyvinvointia.

Kansallisessa poliittisessa kulttuurissa on havaittu muutos hyvinvointivaltiopolitiikasta kohti subjektiivisen hyvinvoinnin hallintaa.

Myös kansallisessa poliittisessa kulttuurissa on havaittu muutos hyvinvointivaltiopolitiikasta kohti subjektiivisen hyvinvoinnin hallintaa. Siinä missä ensin mainittua määrittivät yhteiskunnan turvarakenteet, jälkimmäinen ytimeen on noussut yksilön sisäinen ja ulkoisista rakenteista riippumaton onnellisuuden tunne.

Kehitys on liitetty osaksi yhteiskuntien uusliberalisoitumista koskevaa keskustelua. Onnellisuuden politiikassa korostetaan yksilön omaa vastuuta hyvinvoinnistaan ja onnellisuudestaan sekä kritisoidaan lannistaviksi katsottuja yhteiskunnan tarjoamia tukiverkkoja. Lisäksi sen on katsottu korostavan yrittäjämäistä, luovaa ja innovatiivista asennetta kaikilla yksilön elämän osa-alueilla.

Onnellisuuden eetos

Onnellisuuden eetoksen taustalla on ajattelutapa ja tieteenala, jota kutsutaan positiiviseksi psykologiaksi. Sen pyrkimys ei ole keskittyä yksilön heikkouksiin tai hänen menneisyyteensä vaan kultivoida yksilön voimavaroja ja kykyä orientoitua positiivisesti tulevaisuuteen.

Positiivisessa psykologiassa korostetaan, että onnellisuus on ajaton, universaali ja tieteellisillä menetelmillä mitattavissa oleva ilmiö. Peter Seligmanin mukaan positiivinen psykologia käsittelee onnellisuutta samanlaisena ilmiönä kuin tekivät Aristoteles, Vanha testamentti, Buddha tai esimerkiksi Benjamin Franklin. Erona on, että positiivinen psykologia tutkii onnellisuutta tieteellisin menetelmin siinä, missä edelliset ovat onnistuneet ainoastaan spekuloimaan asialla.

Universaalin ja ajattoman onnellisuuskäsityksen myötä positiivisesta psykologiasta kumpuavat käsitteet ja ajattelutavat ovat kyenneet nopeasti leviämään läpi yhteiskunnan. Niitä hyödynnetään niin mielenterveyshoidon kentällä, kouluissa, armeijoissa, työpaikoilla kuin mediakulttuurissa.

Positiivisen psykologian pyrkimys ei ole keskittyä yksilön heikkouksiin tai hänen menneisyyteensä vaan kultivoida yksilön voimavaroja ja kykyä orientoitua positiivisesti tulevaisuuteen.

Tarpeellista onkin tarkastella, kuinka positiivinen psykologia pyrkii tekemään itsensä legitiimiksi ja hyödynnettäväksi yhteiskunnassa sekä millaisia vaihtoehtoisia tapoja käsitellä yksilön hyvinvointia se mahdollisesti tulee samalla sulkeneeksi ulos.

…ja sen varjopuolet

Positiivinen psykologia ja sen tuottama onnellisuuden eetos puhuvat houkuttelevalla kielellä. Kuka ei haluaisi olla onnellinen, hyvinvoiva tai työssään menestyvä? Politiikan tutkimuksen näkökulmasta ilmiö ja sen houkuttelevuus ovat kuitenkin moniulotteisempia kysymyksiä.

Onnellisuuden eetos on saanut onnellisuutta ja subjektiivista hyvinvointia koskevissa yhteiskunnallisissa puheenvuoroissa vastakäsitteen: haavoittuvuuden eetos. Tällä termillä viitataan niihin puhe- ja järkeilytapoihin, joilla etenkin nuorista aikuisista tehdään terapeuttisten interventioiden potentiaalisia kohteita.

Katse saadaan käännettyä yksilöön itseensä.

Tämän kautta katse saadaan käännettyä yksilöön itseensä. Laajemmat rakenteelliset ongelmat uhkaavat typistyä esimerkiksi yksilön huonoon itsetuntoon tai mielenterveysongelmiin. Terapeuttisilla ja psykologisoivilla ajattelu- ja toimintatavoilla yksilöä houkutellaan tunnistamaan oman hyvinvoinnin piirteitä ja kantamaan niistä henkilökohtaista vastuuta.

Haavoittuvuuden eetosta tarkastelleiden tutkijoiden mukaan suurin huoli haavoittuvuuden eetoksessa on se, että samalla, kun yksittäisiä nuoria vastuullistetaan asioista, joihin heillä ei välttämättä ole vaikutusvaltaa, taloudelliset leikkaukset kohdistuvat juuri niihin tukitoimiin ja -rakenteisiin, jotka voisivat auttaa näiden ongelmien ratkaisemisessa.

Vuoden 2016 Nuorisobarometrista käy ilmi, että suomalaisen nuorison ajatuksissa oma tulevaisuus näyttää varsin epävarmalta. Riskit kohdistuvat erityisesti toimeentuloon, ja nuoret näkevät, että heidän on itse kannettava tästä vastuu ilman yhteiskunnan turvaverkkoja. Samaan aikaan kun onnellisuus ja hyvinvointi on laajasti nimetty yksilön henkilökohtaiseksi haasteeksi, sen toteutumisen riskit on myös sälytetty yksilön harteille.

Laajemmin katsottuna onnellisuuden eetos piirtää hyvin kapean kuvan hyvinvoinnista ja sen ehdoista. Tekemällä itsestään korvaamattoman tieteellisen määrittelijän onnellisuudelle tulee se samalla rajanneeksi ulos osan mielihyvän ja tyytyväisyyden tunteista. Yhdistettynä poliittisiin toimenpiteisiin onnellisuuden eetos luo normatiivisia odotuksia esimerkiksi sille, miten ymmärrämme hyvän kansalaisuuden.

Yksilöä vastuullistavan puhetavan lisäksi onnellisuuden eetos saattaa luoda eräänlaisen odotustilan, jossa onnellisuutta ei voida koskaan lopulta saavuttaa.

Yksilöä vastuullistavan puhetavan lisäksi onnellisuuden eetos saattaa luoda eräänlaisen odotustilan, jossa onnellisuutta ei voida koskaan lopulta saavuttaa. Se jättää yksilön tilaan, jossa hän tuntee olevansa jatkuvasti ei-onnellinen tai ainakin haavoittuva. Juuri tässä piilee onnellisuuden eetoksen ja positiivisen psykologian voima sekä kyky tehdä itsensä yhteiskunnallisesti tärkeäksi.

YTM, KM Esko Harni on väitöskirjatutkija. KT, dosentti Antti Saari on yliopistotutkija Tampereen yliopistossa.

Julkaisu Onnellisuuden ja haavoittuvuuden politiikat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa jokainen osapuoli puolustaa hyvinvointivaltiota. Joidenkin mukaan elämme edelleen hyvinvointivaltiossa, toisten mielestä suomalainen hyvinvointivaltio on historiaa. Poliittinen keskustelu on hyvinvointi-käsitteen läpitunkemaa. Tähän nähden on yllättävää, kuinka vähän poliittisia päätöksiä pohditaan kansalaisten hyvinvoinnin näkökulmasta. Taloudellis-rationaalinen tehokkuusajattelu on toiminnan tasolla ollut dominoiva paradigma 1990-luvun alun lamasta lähtien.

Yhteiskunnan perimmäinen tarkoitus on kuitenkin luoda kansalaisilleen mahdollisuus hyvään elämään. Kun puolueilla oli aikaisemmin vain yksi hyvän elämän malli mielessään, oli niiden helpompi johdonmukaisesti rakentaa yhteiskuntaa kohti tätä päämäärää. Nykyisessä moniarvoisuutta korostavassa ajassamme hyvän elämän mallien monimuotoisuuden tunnustaminen otetaan lähtökohdaksi. Tämän seurauksena pienimmäksi yhteiseksi nimittäjäksi tuntuu jääneen vain olemassa olevien järjestelmien taloudellinen tehostaminen.

Onko viimeaikainen hyvinvointipolitiikka sitten ollut onnistunutta? Kuten muissakin länsimaissa, Suomessa keskeisten hyvinvointimittareiden kasvu on pysähtynyt jo muutama vuosikymmen sitten. Talouden kasvu ja materiaalisen hyvinvoinnin lisääntyminen eivät enää paranna kansalaisten elämänlaatua. Se polku on kuljettu loppuun. Sen sijaan vaikuttaa siltä, että hyvinvoinnin suhteen yhteiskuntamme on polarisoitumassa. Kaiken kaikkiaan näyttää siltä, että politiikkamme ei enää ole hyvinvointipolitiikkaa. Se ei sisällä hyvinvoinnin parantamiseen tähtäävää liikettä – vain nykyisen hyvinvoinnin säilyttämiseen ja suojaamiseen liittyviä pyrkimyksiä.

Lienee aika lähteä liikkeelle uudesta suunnasta ja löytää uusi myönteinen päämäärä, johon politiikan tulisi tähdätä. Miltä näyttäisi politiikka, jossa kansalaisten hyvinvoinnin lisääminen olisi keskiössä? Kysymys on laaja ja sen täysimittainen tarkastelu johtaisi lukuisan nykyisen itsestäänselvyyden ja toimintatavan kyseenalaistamiseen. Tyydyn kuitenkin tässä kirjoituksessa tarkastelemaan esimerkinomaisesti hyvinvoinnin politiikkaa erityisesti kahden tarpeen näkökulmasta: yhteiskunnallista pahoinvointia tuottavan statuskamppailun ja hyvinvointia luovan turvallisuuden tunteen kautta.

Ihmisen perustavat tarpeet

Kun suomalaiselle hyvinvointivaltiolle luotiin aikoinaan pohjaa, oli suunta mahdollista ottaa yhden jaetun hyvinvointikäsityksen mukaan: turvattu ja säännöllinen työ, heteroparisuhde ja muutama lapsi, farmariauto ja kultainen noutaja sekä punainen multa ja perunamaa – siinä onnen eväät. Nykyisessä jälkimodernissa ilmapiirissä pyrkivät edistyneimmät ajattelijat korostamaan, että hyvinvointikäsityksiä on yhtä monta kuin kansalaista. Tämä on ollut tärkeä kehityskulku, joka on vapauttanut monia marginaalin tukahduttamia ihmisiä elämään todeksi omaa hyvinvointikäsitystään.

Samalla hyvinvointikäsityksen sirpaloituminen on kuitenkin johtanut poliittiseen tyhjiöön. Pääpuolueilta puuttuu suunta, johon he haluaisivat viedä yhteiskuntaa. Tämän ideologisen tyhjiön on täyttänyt sokea markkinapalvonta. Talouskasvu nähdään pienimpänä yhteisenä nimittäjänä ja patenttiratkaisuna niin työttömyyteen, sosiaaliseen kurjistumiseen kuin nuorten syrjäytymiseen. Siitä on tullut vallassa olevien puolueiden tärkein ohjenuora; välinearvon palvonnalla on peitetty itseisarvojen kuolema. Tämä politiikan vaihtoehdottomuus ja arvojohtajuuden puute on aiheuttanut hyvinvointivaltion rapautumisen lisäksi vieraantumista politiikasta. Oireilu näkyy esimerkiksi Perussuomalaisten kannatuksen nousuna. Ihmiset tuntevat, ettei heistä eikä heidän tarpeistaan olla kiinnostuneita, ja tämä ahdistus purkautuu epäluuloisuutena valtaapitäviä ja erilaisuutta kohtaan.

Hyvinvointivaltion ylläpito ei onnistu pelkästään rahansiirtelyn avulla. Se vaatii myös arvojohtajuutta ja yhteisen tahtotilan luomista. Se vaatii kansalaisten sitouttamista yhteiseen projektiin. Muussa tapauksessa politiikasta tulee vain eri eturyhmien keskinäistä kamppailua, joka pitkässä juoksussa johtaa kokonaisuuden kannalta huonompaan lopputulokseen. Mutta mistä löytää uskottava suunta politiikalle 2000-luvulla?

Ehdotukseni on, että on palattava kansalaisten hyvinvointiin – sen edistäminen on otettava jälleen politiikan keskiöön. Mutta tätä hyvinvointia ei tule tarkastella jonkin yhden tietynlaisen elämäntavan idealisoinnin kautta. Hyvinvointi ei tarkoita omakotitaloa Nurmijärvellä – mutta yhtä vähän se tarkoittaa kosmopoliittista sinkkuelämää kantakaupungin kivijalassa. Nämä ovat vain pintaa. Hyvinvoinnin ymmärtämiseksi on mentävä syvemmälle, katsottava ihmistä psykologisena kokonaisuutena ja ymmärrettävä, mistä perustavista tarpeista hänen hyvinvointinsa muodostuu. Tässä meillä on suureksi avuksi yhä kasvava psykologinen tutkimusaineisto, jonka pohjalta tiedämme huomattavan paljon aiempia vuosikymmeniä enemmän siitä, mistä ihmisen hyvinvointi muodostuu. Tämän vuoksi nykypoliitikko ei joudu rakentamaan ymmärrystään hyvinvoinnista arvailujen, henkilökohtaisten preferenssiensä tai jonkin ideologian varaan. Hän voi rakentaa sen koetellun tutkimustiedon päälle.

Mitä sitten tiedämme nykyään ihmisen hyvinvoinnista? Tutkimusaineistoa lukemalla kaksi yleistä johtopäätöstä nousee ylitse muiden (1). Ensinnäkin ihmisen hyvinvoinnin kannalta olennaisimmat seikat ovat perusasioita, jotka usein unohtuvat kaikenlaisen pintakiillon ja -liidon alle. Turvallisuus, terveys ja erityisesti hyvät ihmissuhteet ovat ihmisen hyvinvoinnin peruselementit. Valtaosa muista seikoista ja tarpeista on vain näiden johdannaisia. Toiseksi nykyihminen käyttää valtavasti aikaa ja energiaa sellaisten asioiden perässä juoksemiseen, mitkä eivät lopulta erityisesti edistä hänen hyvinvointiaan. Aloittakaamme tarkastelu käänteisesti, katsomalla lyhyesti niitä asioita, jotka eivät johda kansalaisten hyvinvoinnin lisäämiseen.

Statuskamppailu yhteiskunnallisesti tyhjänä tarpeena

Tämän hetkinen yhteiskuntamme pyörii paljolti sellaisten tarpeiden ympärillä, mitkä eivät ole perustavia tai tuota kestävää hyvinvointia. Ihmiset ankkuroivat hyvinvointinsa uuteen autoon, isompaan kotiin, ylennykseen työpaikalla. He keskittävät ponnistelunsa näiden tavoitteiden saavuttamiseen uskoen niiden olevan se aarre sateenkaaren toisessa päässä. Toki kysyttäessä monet ihmiset osaavat aivan oikein korostaa perheen ja läheisten merkitystä hyvinvoinnilleen. Samojen ihmisten käytännön valinnat ja ajankäyttö kuitenkin usein osoittavat materiaalisempien tavoitteiden aktuaalista keskeisyyttä heidän elämäntavoissaan.

Otetaan esimerkiksi uusi talo. Tietty määrä asumisneliöitä saattaa olla funktionaalisesti hyödyllistä ihmisen hyvinvoinnin kannalta – erillinen makuuhuone mahdollistaa esimerkiksi useampihenkisen perheen yhteiselon myös nukkuma-aikataulujen ollessa erilaisia. Iso osa niistä neliöistä, joihin ihmiset sitovat itsensä kiinni valtavilla asuntolainoilla, ei kuitenkaan ole yhteydessä muuhun tarpeeseen kuin statuskamppailuun. Ne ovat sisustuslehtien, tv-ohjelmien unelmatalojen ja erityisesti sosiaalisen viiteryhmän asuinratkaisuiden synnyttämää tarvetta kyetä näyttämään omaa menestystä ja hyvinvointia ulospäin. Kodista tulee hyvinvoinnin ulkoinen peili, joka ei lopulta onnistu heijastamaan sitä sisäistä todellisuutta, jonka kuvaksi ja korvikkeeksi se pyritään rakentamaan.

Kamppailu statuksesta istuu syvällä ihmisluonnossa. Olemme valmiita suuriin uhrauksiin pysyäksemme samalla tasolla tai päästäksemme toisten yläpuolelle tässä sosiaalisen arvottamisen pelissä. Yhteiskunnalliselta kannalta ongelma on tietysti se, että kamppailu statuksesta on nollasummapeli. Yhden nousu hierarkiassa tarkoittaa aina toisen laskua. “Taistelu suhteellisesta tulotason nostamisesta on täysin tuhoon tuomittua koko yhteiskunnan tasolla”, taloustieteilijä Richard Layard (2005: 151) toteaa. Jokainen askel ylöspäin tällä materiaalisen hyvinvoinnin polulla nostaa hyvän elämän rimaa; sitä tasoa, jota ihmiset vaativat itseltään kokeakseen itsensä tyytyväisiksi omaan elämäänsä.

Tämä selittää esimerkiksi paradoksaaliset tutkimustulokset kyselyssä, jossa yhdysvaltalaiset kertovat heidän tyytyväisyyden taloudelliseen tilanteeseensa. Kyselyn aloitusvuodesta 1972 ihmisten varallisuus on kasvanut jatkuvasti ja on nyt huomattavan paljon suurempi kuin silloin. Siitä huolimatta tyytyväisten osuus on vähentynyt (Lane 2000: 25). “Tyytyväisyytesi tulotasoosi riippuu siitä, miten tilanne suhtautuu tiettyyn normiin. Ja tämä normi riippuu kahdesta asiasta: mitä muut ihmiset tienaavat ja miten paljon olet tottunut tienaamaan”, Layard (2005: 42) toteaa. Ihmisten tyytyväisyys ei ole kiinni materiaalisista seikoista itsestään – joiden suhteen heidän elämänsä on jatkuvasti paisunut – vaan vertailusta toisiin ihmisiin. Ja tämä vertailu on loputon kilpajuoksu ilman maalia.

Ihmisten keskimääräisen ostovoiman kasvua tukeva politiikka ei siis tuota hyvinvointia nyky-Suomessa. Se kykenee vain kiihdyttämään ympäristöä kuormittavaa kilpajuoksua, joka vähentää hyvinvoinnin kannalta tärkeämmille asioille omistettua aikaa ja huomiota. Ihmiset keskimäärin aliarvioivat, kuinka nopeasti he tottuvat materiaalisessa omaisuudessaan tapahtuviin parannuksiin, minkä seurauksena he yli-investoivat siihen enemmän resursseja kuin heidän hyvinvointinsa kannalta olisi optimaalista (2). Kun mainonta ja markkinointi pyrkivät luomaan ihmisille jatkuvasti uusia tarpeita ja riittämättömyyden tunnetta – ja kun talouskasvun ylläpitämisestä ja kuluttamisesta pyritään tekemään jopa moraalista hyvettä esimerkiksi ”Älä ruoki lamaa” -kampanjoilla – ohjaa nykyinen yhteiskunnallinen aatemaailma ihmisiä voimakkaasti tälle väärän onnen tavoittelun kilparadalle.

Hyvinvoinnin perspektiivistä katsottuna yhteiskunnan ei siis pitäisi ainakaan edistää ihmisten halua ja tarvetta kuluttaa enemmän. Mutta voidaan esittää vielä voimakkaampi väite ja todeta, että politiikan tekijöiden velvollisuus olisi jopa pyrkiä hillitsemään ihmisten statuskamppailusta juontuvaa kulutushimoa. Esimerkiksi progressiivinen tulovero voidaan nähdä eräänlaisena haittaverona. Ihmiset ovat taipuvaisia kilpailemaan materiaalisella omaisuudellaan muun hyvinvointinsa kustannuksella, mutta tässä kilpailussa toisen voitto on toisen tappio. Näin siihen panostetut resurssit ovat poissa keskimääräistä hyvinvointia lisääviltä toimenpiteiltä, minkä vuoksi on yhteiskunnallisesti perusteltua pyrkiä hillitsemään tätä oravanpyörää. Layard toteaa, että samoin kuin verotamme päästöjä niiden haitallisten ulkoisvaikutusten vuoksi, pitäisi meidän nähdä progressiivinen verotus statuskilpailun haitallisten ulkoisvaikutusten hillitsijänä (2005: 153). Hän vertaa nykyihmisen kuluttamista riippuvuuteen, jossa tarvitaan jatkuvasti suurempi annos saman vaikutuksen saamiseksi. Tämän vuoksi turhaa kuluttamista tulisi pyrkiä suitsimaan samalla innolla kuin nykypoliitikot pyrkivät hillitsemään esimerkiksi tupakointia.

Mitä on turvallisuus?

Siirrytään sitten hyvinvointiimme positiivisesti vaikuttavien perustarpeiden äärelle. Terveys ja perhe ovat molemmat tunnustettuja hyvinvoinnin lähteitä yksilölle – tai vaihtoehtoisesti merkittäviä pahoinvoinnin lähteitä ongelmia aiheuttaessaan. En tässä kirjoituksessa kuitenkaan paneudu niihin sen syvällisemmin, koska niiden edistämiseen keskittyvää yhteiskunnallista keskustelua on olemassa tarpeeksi jo muutenkin. Sen sijaan turvallisuuden tunne, joka on inhimillisen tarvehierarkiamme yksi perustavimmista seikoista, on dynaamisuutta korostavassa nykymaailmassamme jäänyt aivan liian vähälle huomiolle. Sen vaikutus hyvinvointiimme on kuitenkin hyvin merkittävä. Siksi politiikan olisi otettava vakavasti pyrkimykset luoda turvallisempia työpaikkoja, turvallisempia asuinympäristöjä ja turvallisempia elämänedellytyksiä kansalaisilleen.

Aloitetaan työelämästä. Viime vuosikymmenien kulunein mantra julistaa, että kiivain talouskasvu saavutetaan tekemällä taloudesta mahdollisimman dynaaminen ja yrityksistä mahdollisimman ketteriä ja muuntautumiskykyisiä. Jos asiaa katsoo puhtaasti talouskasvun näkökulmasta, voi olla että näin onkin. Mutta tästä seuraava työelämä ei ole hyväksi ihmiselle. Kuten edellä jo todettiin, talouskasvusta seuraava kaikkien palkkojen suhteellinen nousu ei tuota hyvinvointia, koska palkasta saatava hyvinvointilisä ei ole kytköksissä palkan absoluuttiseen ostovoimaan, vaan sen suhteelliseen suuruuteen toisiin palkansaajiin nähden. Sen sijaan dynaamisesta taloudesta seuraava epävarmuus työpaikasta aiheuttaa huomattavan paljon ahdistusta ja elämänlaadun laskua. Työttömyys on yksi elämänlaatua eniten laskevista ihmiselämän murroksista ja pelkkä irtisanomisten uhka aiheuttaa huomattavan laskun yksilön hyvinvointiin (Green 2006: 146). Dynaamisessa nykytaloudessa irtisanomiset ja niiden uhka ovat arkipäivää. Hyvänä päivänä palkataan lisää henkilökuntaa, huonona heistä hankkiudutaan nopeasti eroon. Epävarmuus on tullut osaksi suomalaisen työelämän arkipäivää.

Tämän vuoksi on oletettavaa, että hivenen vähemmän dynaaminen ja hitaammin kasvava talous, jossa työsuhteiden varmuus on suurempi, on ihmisten hyvinvoinnin kannalta parempi vaihtoehto. Dynaamisesta taloudesta seuraava työllisyyden epävarmuus on yksinkertaisesti liian kova hinta maksettavaksi talouskasvusta, joka hyvinvoinnin kasvun osalta haihtuu tyhjiin. Dynaamisen talouden sopimattomuutta ihmisluonnolle korostaa vielä sekin, että tutkimukset osoittavat meidän reagoivan voimakkaammin menetyksiin kuin saavutuksiin. Sadan euron menetyksen negatiivinen onnellisuusefekti on kaksi kertaa suurempi kuin sadan euron saamisen positiivinen hyöty (3). Tasainen ja hitaammin kasvava tilinauha on ihmiselle keskimäärin tärkeämpi kuin suhdanteiden mukana heittelehtivä bonuspalkkaus yhdistettynä työpaikan epävarmuuteen.

Toisin kuin uusliberalistisen talousideologian sokaisemat yksilöt väittävät, on talouden sopiva sääntely siis useissa tapauksissa hyvinvointipolitiikkaa. Ihmiset voivat paremmin työpaikoilla, joissa työsopimus ei ole pelkkä mekaaninen vaihtosuhde – työpanos rahaan – vaan jossa työntekijät voivat luottaa siihen, että työnantaja ottaa vastuuta heidän hyvinvoinnistaan myös huonona päivänä. Tähän ei tietenkään pelkkä sääntely pysty, vaan se vaatii kulttuurisen asennemuutoksen. Tai oikeastaan paluun muutaman vuosikymmenen takaiseen asenneilmastoon, jossa suomalaisilla yritysjohtajilla oli vielä jäljellä sosiaalista omatuntoa, ja työntekijöiden irtisanomista voittoa tuottavissa yrityksissä paheksuttiin laajamittaisesti. Tarvitaan arvomaailman muutosta, jossa politiikoilla arvojohtajina on tärkeä esitaistelijan rooli.

Se turvallisuudesta työelämässä. Kysymys turvallisuudesta koskee ihmiselämää kuitenkin laajemminkin. Yleisen turvallisuuden ja kanssaihmisiin luottamisen arvo ovat merkittäviä tekijöitä ihmisen yleisessä hyvinvoinnissa, jonka synnyttämisessä tärkeintä ovat luottamuksen ilmapiiri ja yhteisöllisyyttä korostava kulttuuri. Tehokkain poliittinen keino näiden luomiseen on vuorostaan yhteiskunnassa vallitseva taloudellinen tasa-arvo. Kirjassaan The Spirit Level: Why Equality is Better for Everyone Richard Wilkinson ja Kate Pickett osoittavat vakuuttavasti, kuinka taloudellinen epätasa-arvo johtaa luottamuksen vähenemiseen ja turvattomuuden tunteen lisääntymiseen. Vertailemalla sekä maailman maita että Yhdysvaltojen eri osavaltioita keskenään he osoittavat, kuinka taloudellisen epätasa-arvon lisääntyminen on yhteydessä väkivaltaisuuteen, lapsikuolleisuuteen, henkirikoksiin ja yleiseen kykyyn luottaa toisiin ihmisiin.

Pohjoismaista tuttu pienempien tuloerojen malli vuorostaan vaikuttaa positiivisesti niin keskimääräiseen onnellisuuteen kuin eliniänodotteeseen. Erot luottamuksen määrässä ovat valtavia. Kun ihmisiltä kysyttiin, voiko suurimpaan osaan ihmisistä luottaa, 6% brasilialaisista vastasi myöntävästi, kun Suomessa vastaava luku oli 59%. Kuten tiedetään, on Brasilia yksi maailman epätasa-arvoisimmista maista, Suomi vuorostaan yksi tasa-arvoisimmista. Kun ihmiset kykenevät luottamaan toisiinsa, eikä heidän tarvitse pelätä kaduilla, hyötyvät tästä niin rikkaat kuin köyhätkin.

Tasa-arvoinen yhteiskunta on turvallisempi yhteiskunta. Turvallisempi yhteiskunta vuorostaan on hyvinvoivampi yhteiskunta. Siksi kansalaisten hyvinvoinnin näkökulmasta on tärkeää pitää huolta siitä, että suomalaisten taloudellinen tasa-arvo pysyy maailman kärjessä. Verotuksen progressiivisuus ei ole pelkästään oikeudenmukaisuuskysymys. Se on myös hyvinvointikysymys. On tärkeää ymmärtää, että tasaisella tulonjaolla saavutettu turvallisempi yhteiskunta on kaikkien kannalta parempi.

Muut perustavat tarpeet

Kirjoitukseni keskittyy turvallisuuden tunteen ja sokean talouskasvuideologian väliseen ristiriitaan. Turvallisuuden ohella on kuitenkin myös muita perustarpeita, joiden poliittisia implikaatioita sivuan tässä lyhyesti. Niiden täysimittainen tarkastelu vaatisi pidemmän pohdinnan kuin mihin tässä yhteydessä on mahdollista mennä, mutta jonkinlaisia suuntaviivoja voi tässäkin asettaa.

Ihminen on ensinnäkin sosiaalinen eläin. Suhteemme toisiin ihmisiin on onnellisuutemme ja hyvinvointimme kannalta keskeisessä asemassa. Siksi rakenteelliset ratkaisut, jotka edistävät ihmisten yhteisöllisyyttä, ovat poliittisesti erittäin tärkeitä. Yhteisöllisyydellä on monia ilmenemismuotoja: perheitä, kommuuneja, lähiödemokratiaa, kyläyhteisöjä, pihatalkoita, yhdistystoimintaa, harrastuspiirejä ja työyhteisöjä. Aitoon yhteisöllisyyteen ei voi ulkoapäin pakottaa eikä jälkimodernin politiikan tulisi lähteä edistämään vain tietynkaltaista yhteisöllisyyden muotoa. Tärkeintä yhteisöllisyyden edistämisessä on yhteiskunnan kyky tunnistaa ruohonjuuritasolta nousevia yhteisöllisyyden muotoja ja luovasti kannustaa ja tukea niiden vahvistumista. Erityisen tärkeää on tukea sellaisia yhteisöllisyyden muotoja, joihin ihminen hyväksytään kokonaisena ihmisenä ja sellaisenaan, ei pelkästään jonkin suorituksen perusteella.

Ei pidä myöskään unohtaa ihmisen korkeampia tarpeita kuten itsensä toteuttamista ja elämän kokemista merkitykselliseksi. Ensiksi mainitun kohdalla keskeisin kysymys on, miten järjestää työ- ja vapaa-aika siten, että se parhaiten palvelee ihmisten mahdollisuutta toteuttaa omia kiinnostuksen ja intohimon kohteita. Akuutein ongelma korkeampien tarpeiden osalta lienee kuitenkin masentuneisuuden valtava lisääntyminen. Syystä tai toisesta nykyinen länsimainen elämäntapamme tuntuu synnyttävän yhä kasvavan joukon ihmisiä, joiden elämää varjostaa vakava masennus. Joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana, ja masennus on noussut yleisimmäksi työkyvyttömyyseläkkeen syyksi – jo yli neljäkymmentä tuhatta suomalaista on masennuksen vuoksi pysyvästi syrjäytynyt työelämästä. Kieltäydyn mainitsemasta masentuneisuuden aiheuttamia valtaisia yhteiskunnallisia kuluja, koska se latistaa valtaisan inhimillisen kärsimyksen taloudelliseksi kysymykseksi ja edustaa juuri sitä talousfokusoitunutta politiikkaa, josta pyrin tässä kirjoituksessa irtautumaan. Masentuneiden ihmisten avunhuutoon vastaaminen on nähdäkseni yksi yhteiskuntamme keskeisistä tulevaisuuden haasteista.

Lopputulema

Nykyinen poliittinen retoriikka lietsoo kriisi-ilmapiiriä. Jatkuvasti julistetaan, että meillä on taloudellinen hätä, meidän pitää juosta kovempaa, tehdä kovemmin töitä ja kuluttaa enemmän. Kuten Layardin kirjoittaa, ”johtajamme käyttävät yhä kovempaa kieltä kuvatakseen sitä maailmaa, jossa elämme. He puhuvat paljon vähemmän turvallisuudesta ja yhteisöllisyydestä kuin kilpailuedusta” (2005: 232). Kuitenkin elämme jo nyt suuremmassa materiaalisessa hyvinvoinnissa kuin mikään kansakunta aiemmin. On aika lopettaa väärän jumalan palvonta ja palauttaa talouskasvu pelkäksi välinearvoksi, jonka hyötyä erilaisissa tilanteissa kyetään arvioimaan kriittisesti. On uskallettava sanoa ääneen, että monet talouskasvua edistävät toimenpiteet ovat hyvinvointimme kannalta haitallisia.

Eräs keskeisin talouskasvun alttarille uhrattava itseisarvo on ihmisten elämässään kokema turvallisuuden tunne. Turvallisuus saattaa kuulostaa ”pehmeältä arvolta” kylmää rationaalisuutta korostavassa nykymaailmassamme. Mutta toisin kuin talouskasvu, se on itseisarvoinen osa ihmisen hyvää elämää. On aika heittää hyvästit materiaalisen hyvinvoinnin politiikalle, joka on kunniakkaasti nostanut Suomen yhdeksi maailman rikkaimmista maista. Talouskasvun tie kohti hyvinvointia on nimittäin kuljettu loppuun. Siksi tarvitaan talousfetissille vaihtoehtoinen poliittinen diskurssi. Tässä kirjoituksessa olen pyrkinyt hahmottelemaan kansalaisten hyvinvointiin perustuvaa poliittista ajattelutapaa keskittämällä huomion ihmisten perustaviin tarpeisiin, erityisesti turvallisuuden tunteeseen. Kirjoitukseni on osa sitä laajenevaa liikehdintää (4), joka on viime vuosina pyrkinyt nostamaan onnellisuuden ja hyvinvoinnin politiikan tärkeimmäksi päämääräksi.

Julkaisu Perustavien tarpeiden yhteiskunta on hyvinvoiva ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.