Susanna Helke & Essi Viitanen (toim.). Repeämän kuvat. Dokumentaarinen elokuva ja hyvinvointivaltion murtumia. Espoo: Aalto ARTS Books. 422 s.

Elokuvataiteen ja lavastustaiteen professori Susanna Helken ja taiteellisen tutkimuksen erityisasiantuntija Essi Viitasentoimittama Repeämän kuvat – Dokumentaarinen elokuva ja hyvinvointivaltion murtumia on henkeäsalpaavan massiivinen, monipuolinen ja monitasoinen kokoomateos paitsi dokumenttielokuvasta myös hyvinvointivaltiosta itsestään. 

Kirjan kahdeksan kirjoittajaa tarkastelevat suomalaisen dokumenttielokuvan kehitystä, tyylejä, yhteiskunnallista merkitystä ja niiden suhdetta teemaansa. Teos on lähes pakollinen lukupaketti dokumenttielokuvien ystäville, mutta siitä voi myös helposti poimia itselleen kiinnostavimmat yksittäiset vertaisarvioidut artikkelit tai muut esseet.

Kirjoittajat tarkastelevat dokumenttielokuvia niin yhteiskunnallisen ilmaisun muotona, omana työnään kuin laajempana osana yhteiskunnallista keskustelua.

Kirjan monikerroksisuus syntyy lukuisista elementeistä, joita neljäsataasivuiseen teokseen mahtuukin. Kirjoittajat ovat dokumenttielokuvan tekijöitä ja tutkijoita, osittain erikseen, osittain samaan aikaan. Yhtä lailla he tarkastelevat dokumenttielokuvia niin yhteiskunnallisen ilmaisun muotona, omana työnään kuin laajempana osana yhteiskunnallista keskustelua. Pyrin tässä tekstissä erittelemään kokoomateosta niin, että siitä olisi hyötyä dokumenttielokuvasta ja hyvinvointivaltion tilasta kiinnostuneelle lukijalle.

Hyvinvointivaltio teemana

Hyvinvointivaltion historia on kiinnostanut maailmalla ja sen tulevaisuus on huolettanut niin puolue- kuin muitakin organisaatioita sekä tutkijoita. Hyvinvointivaltiota on myös kritisoitu hyysääväksi, rikkailta varastavaksi ja passivoivaksi. Samalla sen romuttumista seurataan kauhulla ja sen pelastamisen keinoista kiistellään. 

Esimerkiksi useat tutkimushankkeet, Työväen sivistysliitto ja tutkimuslaitokset ovat pitäneet yllä analyyttistä keskustelua hyvinvointivaltiosta lukuisista näkökulmista, kuten työstä globalisoituvassa maailmassa, hyvinvointivaltion kehityksestä ja sen palveluista sekä tietenkin kestävän kehityksen kaikkien ulottuvuuksien näkökulmista. 

Repeämän kuvat jakautuu teknisesti kolmeen osaan, mutta lukija jakaisi sen ehkä toisin, eli näkökulmien perusteella. Nämä näkökulmat ovat dokumenttielokuva ilmaisukeinona, temaattiset analyysit yksittäisistä dokumenttielokuvista sekä yleinen hyvinvointiyhteiskunnan analyysi. 

Koko kirjan luettuaan lukija kysyy väkisinkin, miksi juuri ranskalainen filosofi ja politiikan teoreetikko Jacques Rancière toistuu lähteenä ja analyysin tukikohtana niin useassa tekstissä.

Sosiaaliset ja ympäristöteemat ovat läsnä jokaisessa, mutta kokoelmateoksen kirjoittajat lähestyvät dokumenttielokuvan metodia, estetiikkaa ja sisältöä hyvin eri painotuksin.

Koko kirjan luettuaan lukija kysyy väkisinkin, miksi juuri ranskalainen filosofi ja politiikan teoreetikko Jacques Rancière toistuu lähteenä ja analyysin tukikohtana niin useassa tekstissä. Vaikka tuntisi ja arvostaisi Rancièren poliittista ajattelua ja analyysiä, amatöörikatsojalle ei selviä, miksi se on niin suosittua juuri poliittista dokumenttielokuvaa analysoitaessa. Moni muukin on kirjoittanut politiikasta, yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta ja näiden kokemuksesta. 

Dokumenttielokuva ilmaisukeinona

Lukijalle ja katsojalle, joka pitää dokumenttielokuvista, muttei erityisen aktiivisesti harrasta niitä, kirjan uusinta antia ovat dokumenttielokuvaa ilmaisukeinona tarkastelevat tekstit. Jouko Aaltosen artikkeli Valistaa, taistella vai haastaa? on mittava katsaus suomalaisen dokumenttielokuvan historiaan. Erityisesti dokumenttielokuvan poliittisten kytkösten ja roolin muutos on kiinnostavaa luettavaa amatöörikatsojalle. 

Susanna Helken Tunteiden ja minän tarinoita jatkaa tästä sujuvasti pureutumalla teknisesti hienovaraisiin ilmaisu- ja vaikutuskeinoihin. Jouko Aaltonen jatkaa nykyhetken dokumenttielokuvan poliittisuudesta toisessa artikkelissaan Poliittisen äärellä, jossa hän tarkastelee aihetta erityisesti surullisenkuuluisaa suomalaista kaivosta ja sen omistavaa samannimistä yhtiötä Talvivaaraa ja pakolaisuutta käsittelevien dokumenttielokuvien analyysillä. 

Kirjan lopussa kulttuurintutkija Hanna Kuusela analysoi Repeämän sanat -artikkelissaan yhteiskunnallista kielenkäyttöä, jolla eriarvoisuutta toisinnetaan ja vahvistetaan ja jolla hyvinvointiyhteiskunnan repeytymistä myös oikeutetaan poliittisessa ja muussa puheessa. Teksti olisi hyvin voinut löytää paikkansa jo kirjan alkuosiosta: se sopisi johdannoksi koko kirjan teemaan. Toisaalta teksti on itsenäinen kokonaisuus irrallaan dokumenttielokuvan kontekstista ja on teksteistä ehkäpä myös kantaaottavin.

Hirvonen, Huhtanen ja Helke kirjoittavat itse ohjaamistaan dokumenteista, joka tuo Repeämän kuvat -teokseen tekijöiden äänet ja tekemisen aikaisen pohdinnan sellaisella tavalla, jota usein pääsee kuulemaan vain, jos on tarpeeksi onnekas sattuakseen näytökseen, jossa ohjaaja on paikalla vastaamassa yleisön kysymyksiin.

Elina Hirvonen, Timo Korhonen, Reetta Huhtanen ja Susanna Helke keskittyvät kirjan myöhemmissä teksteissään enemmän yksittäisiin dokumenttielokuviin ja niiden yhteiskunnalliseen sanomaan, ilmaisukeinoihin ja ajankuvaan. 

Hirvonen, Huhtanen ja Helke kirjoittavat itse ohjaamistaan dokumenteista, joka tuo Repeämän kuvat -teokseen tekijöiden äänet ja tekemisen aikaisen pohdinnan sellaisella tavalla, jota usein pääsee kuulemaan vain, jos on tarpeeksi onnekas sattuakseen näytökseen, jossa ohjaaja on paikalla vastaamassa yleisön kysymyksiin. Tällaisia näytöksiä järjestetään myös ajoittain esimerkiksi yliopistoissa kursseilla, jos jokin ajankohtainen dokumenttielokuva sattuu yhteen kurssin teeman kanssa. 

Samoin ohjaajan tai vaikkapa päähenkilöiden ääniä voi päästä kuulemaan paikallisnäytöksissä, jos jokin elokuva koskettaa esimerkiksi tiettyä kuntaa tai vaikkapa aktivistiryhmää. Ohjaajan äänen kuuleminen – paikan päällä tai nyt tekstissä – antaa dokumentin katsomiseen ja sanomaan uuden ulottuvuuden. Usein nimittäin oletamme ohjaajan tavoitteista jotakin, mikä ei aina välttämättä pidä paikkansa. 

Kirjassa erinomainen esimerkki tästä on Hirvosen essee pakolaisuutta ja rasismia käsittelevästä Kiehumispiste-dokumentista, jonka tekemisestä ja yhteiskunnallisen merkityksen syntymisestä hän kertoo prosessinomaisesti.

Kirjan viimeisessä esseessä Lauluja kestävyysvajeesta Helke kertoo ohjaamastaan Armotonta menoa -dokumentista. Hoivatyötä ja tuota kuuluisaa kestävyysvajetta työn tekijöiden äänen kautta tarkasteleva dokumenttielokuva sai ensi-iltansa keskellä sairaanhoitajia edustavan sosiaali-, terveys- ja kasvatusalan ammattijärjestö Tehyn ja lähi- ja perushoitajaliitto Superin hoitajien todennäköisesti historialliseksi muodostuvaa työtaistelua, jossa yhteiskunta joutui määrittelemään suhteensa hoitajien työn arvoon. 

Meistä monet asettuivat hoitajien työtaistelussa tietylle puolelle hyvin nopeasti. Näillä silmillä katselemme väkisinkin myös tätä dokumenttia, jossa hoitajien äänet kertovat työn arjesta, josta saimme oppia lakkokevään aikana myös sosiaalisesta mediasta puhumaan rohkaistuneiden hoitotyötä tekevien päivityksissä.

Dokumenttielokuvan tehtävä yhteiskunnallisessa keskustelussa

Ensi vuoden kevään eduskuntavaalit järjestetään poliittisesti tuulisen koronapandemia-ajan ja Ukrainan sodan vaikutusten varjossa. Hyvinvointivaltion näkökulmasta ravistelevaa on ollut myös hoitajalakon kesto ja siihen liittyneiden poliittisten keskusteluiden sisällöt.

Nämä erilaiset, mutta merkittävät tapahtumat ovat tuoneet pintaan kysymyksiä hyvinvointivaltion luonteesta ja kansaa edustavien sekä itse kansan arvoista — ja niiden repeämistä. Toisaalta on myös mahdollista, että ruuhkaisessa uutisvirrassa kysymykset ja arvot nimenomaan ovat hukkuneet. Korona-aika vahvisti myös sosiaalisen median roolia ihmisten keskusteluiden alustana hyvässä ja pahassa ja normalisoi päivän kestävien kohujen merkitystä poliittisen kentän luomisessa.

Repeämän kuvat -teoksen kaltaiset analyysit luovat yhden kerroksen lisää hyvinvointiyhteiskunnan analyysiin.

Dokumenttielokuvalla on paikkansa juuri siinä, että se pysähtyy ja pysäyttää katsomaan oikeita ilmiöitä. Vaikka dokumentti usein tarjoaakin jonkin näkökulman, antaa se tilaa katsojalle. 

Repeämän kuvat -teoksen kaltaiset analyysit luovat yhden kerroksen lisää hyvinvointiyhteiskunnan analyysiin. Lukijan ei tarvitse olla samaa mieltä analyysien kanssa, vaan ne voivat paljastaa uuden näkökulman aiheeseen. Samoin kuin katsojan ei tarvitse pitää itse dokumenttielokuvaa parhaana mahdollisena saadakseen siitä älyllistä ja moraalista pureskeltavaa. 

Olennaista on pysähtyä teemojen äärelle, jotta niitä ylipäätään on mahdollista pohtia. 280 merkin kärkkäiden viestien ja ohikiitävien kohujen keskellä esimerkiksi juuri äänestäjän olisi hyvä pysähtyä pohtimaan, mitä on esimerkiksi viimeisimmistä poliittisesti hektisistä vuosista oppinut ja millaista maailmaa kohden haluaa äänensä tulevissa vaaleissa antaa. Hitaat ilmaisukeinot nousevat tässä kontekstissa arvoonsa.

Maarit Laihonen (KTT, VTM) on Politiikasta -lehden toimituskunnan jäsen.

Kuvat: Aalto ARTS Books.

Julkaisu Kirja-arvio: Repeävä hyvinvointivaltio katsoo silmiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tämä artikkeli perustuu vuoden 2021 lopussa valmistuneeseen väitöstutkimukseeni Hyvinvointi ja kansalaisuus neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmissa 1991—2029. Tutkimukseni tarkasteli neljän suurimman puolueen eli kokoomuksen, keskustan, perussuomalaisten ja SDP:n eduskuntavaaliohjelmia hyvinvoinnin ja kansalaisuuden näkökulmista.

Kirjoitin jo aiemmin Politiikasta-lehdessä eduskuntavaaliohjelmista hyvinvointivaltiokansalaisuuden näkökulmasta, mutta tässä artikkelissa tarkastelen koko väitöstutkimuskokonaisuuttani, joka sisältää näkökohtia myös hyvinvoinnista sekä eri kansalaisuusryhmistä (lapset, nuoret ja vanhukset).

Politiikasta-lehdessä on viime aikoina tarkasteltu myös niin kuntavaalien kuin hiljattaisten aluevaalienkin vaaliohjelmia.

Eduskuntavaaliohjelmat erityisenä tekstilajina

Eduskuntavaalien yhteydessä puolueet laativat kirjallisen eduskuntavaaliohjelman – näin ollen voi tulkita, että eduskuntavaaliohjelmat ovat oleellinen osa puolueiden viestintää. Mutta viestinnän lisäksi ne ovat myös puolueiden mahdollisuus määritellä kantojansa poliittisiin kysymyksiin ja linjata politiikkansa sisältöjä.

Eduskuntavaaliohjelmien avulla puolueet pyrkivät saavuttamaan mahdollisimman paljon äänestäjien ääniä eli puolueet pyrkivät pääsemään valta-asemaan. Mutta laatimillaan vaaliohjelmilla puolueet myös käyttävät valtaa. Vaaliohjelmien teksti ei ole koskaan ”vain” tekstiä, vaan niiden kautta puolueet tekevät normatiivisia määrityksiä esimerkiksi hyvinvoinnista ja kansalaisuudesta. Vaaliohjelmissaan puolueet pääsevät harjoittamaan vallankäyttöä nostamalla tiettyjä teemoja esille ja lisäksi tietyistä aihealueista vaietaan tai ne sivuutetaan.

Niillä teemoilla politikoidaan, joiden uskotaan herättävän kiinnostusta kansalaisissa.

Haastattelin väitöstutkimukseni yhteydessä neljän suurimman puolueen edustajia ja kävi ilmi, että kun suomalaisten puolueiden edustajat kirjoittavat eduskuntavaaliohjelmia, he tekevät strategisia valintoja teemojen, käsitteiden, aihealueiden – jopa sanavalintojen suhteen. Voi todeta, että niillä teemoilla politikoidaan, joiden uskotaan herättävän kiinnostusta kansalaisissa.

Vaaliohjelmat ovat puolueille strateginen työkalu ja mahdollisuus viestiä äänestäjille, jäsenille, medialle ja kansalaisille siitä, mitä puolueet kannattavat. Tutkimuksessani lähdin liikkeelle siitä, että vaaliohjelmat ovat yksi vaalikamppailun väline, jossa ideologisia kantoja muodostetaan myös suhteessa muihin poliittisiin puolueisiin. Eduskuntavaaliohjelmia ei ollut aiemmin Suomessa tutkittu; ilmeisesti eduskuntavaaliohjelmia ei ole aineistona tunnistettu osaksi poliittisen kielenkäytön areenoita.

Ne ovat kuitenkin elimellinen osa poliittista tekstintuotantoa. Sillä on merkitystä, miten puolueet puhuvat hyvinvoinnista ja meistä kansalaisista.

Vaaliohjelmat pitävät sisällään myös vaalilupauksia tai puolueiden tavoitteita tulevalla vaalikaudelle. Näihin lupauksiin saatetaan suhtautua usein skeptisesti – kuitenkin tiedetään, että osa lupauksista tai tavoitteista myös toteutuu, mikäli puolue pääsee valta-asemaan.

Eduskuntavaaliohjelmatekstien sumuisuus

Eduskuntavaaliohjelmissaan puolueet eivät juuri määrittele käsitteitä. Esimerkiksi käsitteillä ”valtio” tai ”yhteiskunta” voidaan viitata monenlaisiin julkisen, yksityisen tai kolmannen sektorin kokonaisuuksiin. Yksi vaaliohjelmien ympäripyöreyttä selittävä tekijä on siinä, että vaalien jälkeen Suomessa muodostetaan usein koalitiohallituksia ja puolueiden on syytä pitää neuvottelukykyisyys muihin puolueisiin yllä. Hallitusohjelmaneuvotteluihin varaudutaankin jo eduskuntavaaliohjelmia kirjoitettaessa. Siksi vaaliohjelmissa ei välttämättä kerrota kaikkea, vaan osa taktisista määrittelyistä säästetään hallitusneuvotteluihin.

Liian voimakassanainen vaaliohjelma voisi olla paitsi ulossulkeva, myös rasite hallitusneuvotteluissa.

Vaaliohjelmien ”sumuisuudesta” voi päätellä, että liian voimakassanainen vaaliohjelma voisi olla paitsi ulossulkeva, myös rasite hallitusneuvotteluissa. Vaikka osa äänestäjistä saattaisi toivoakin suorasanaisempia linjauksia, niitä ei vaaliohjelmissa nähtäne politiikan tekemisen luonteen vuoksi.

Sumuisuudestaan huolimatta – tai juuri siitä syystä – eduskuntavaaliohjelmateksteillä on merkitystä. Eduskuntavaaliohjelmista voi lukea ja löytää puolueiden välisiä eroavaisuuksia. Toisaalta vaaliohjelmista voi paljastua myös yllättäviä yhtäläisyyksiä ja samankaltaisuuksia. Eduskuntavaaliohjelmat ovat yksi forum puolueille määritellä omaa yhteiskuntapolitiikkansa.

Hyvinvointi ja kansalaisuus yhteiskuntapolitiikan ytimessä

Tarkastelin väitöstutkimuksessani eduskuntavaaliohjelmia hyvinvoinnin ja kansalaisuuden sekä erityisten kansalaisuusryhmien, kuten lasten, nuorten ja vanhusten kautta. Näin siksi, että hyvinvointi ja kansalaisuus ovat ydinkysymyksiä hyvinvointivaltion viitekehystä tarkasteltaessa ja niiden määrittelemisen kautta määrittyy myös yhteiskuntapolitiikan suunta, laajuus ja muodot. Haavoittuvassa asemassa olevista kansalaisuusryhmistä huolehtiminen on hyvinvointivaltion tehtävien keskiössä.

Yhteiskuntapolitiikka syntyy poliittisten valintojen ja päätösten summana. Puolueet kamppailevat yhteiskuntapolitiikan sisällöistä. Tutkimukseni toi uutta tietoa siitä, minkälainen poliittisen kamppailun väline hyvinvointi, kansalaisuus, lapset, vanhukset tai nuoret puolueille ovat.

Tutkimukseni toi uutta tietoa siitä, minkälainen poliittisen kamppailun väline hyvinvointi, kansalaisuus, lapset, vanhukset tai nuoret puolueille ovat.

Väitöstutkimuksen viitekehyksenä on yhteiskuntapoliittisessa tutkimuksessa tunnistettu 1990-luvun lamasta alkanut hyvinvointivaltion murros. Tuolloin alkanut julkisten hyvinvointimenojen leikkaus oli raju ja se pysäytti 30 vuotta jatkuneen sosiaalipolitiikan ja hyvinvointivaltion laajenemisvaiheen. Tämä muutos oli myös pysyvä.

1990-luvun laman myötä käynnistyi myös hyvinvointivaltiokansalaisuuden sekä eri kansalaisryhmien uudelleenmäärittely. Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa kansalaisten kytkös poliittiseen järjestelmään ja harjoitettuun yhteiskuntapolitiikkaan tulee todeksi pitkälti hyvinvointipalveluiden kautta.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio eduskuntavaaliohjelmien keskiössä

Väitöstutkimukseni paljastaa, että puolueet valitsevat eduskuntavaalien yhteydessä puhua hyvinvoinnista ja kansalaisista melko yhdenmukaisella tavalla: julkisrahoitteisen palvelujärjestelmän kautta. Tätä lähestymistapaa voisi kutsua turvallisuushakuiseksi. 1950-luvulta lähtien Suomeen kehitetty hyvinvointivaltiomalli on niin itsestäänselvyys, että puolueet nojaavat tähän perinteiseen pohjoismaiseen hyvinvointivaltiokäsitykseen koko tutkimuksen tarkastelujakson ajan 1990-luvun lamavuosista 2020-luvun taitteeseen saakka.

Tämä tutkimustulos on jopa hätkähdyttävä: eduskuntavaalien yhteydessä näyttää muodostuneen ”omalakiset” tapansa puhua hyvinvoinnista ja kansalaisuudesta. Tämä puhetapa on vuosikymmenestä toiseen samantyyppinen suhteessa hyvinvointiin ja kansalaisuuteen, vaikka hyvinvointivaltio instituutiona on samalla ajanjaksolla muuttunut.

Tapaa puhua hyvinvoinnista ja kansalaisista voisi kuvailla turvallisuushakuiseksi.

Eduskuntavaaliohjelmat ja niissä puolueiden käyttämät puhetavat eivät ole puolueille väylä viestiä eroja repivästi ideologisista vakaumuksistaan ja näkemyksistään. Neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmapuhe hyvinvoinnista, kansalaisuudesta ja eri kansalaisryhmistä painottuu puheeseen julkisrahoitteisesta palvelujärjestelmästä.

Näin ollen myös vastuu kansalaisten hyvinvoinnista asetetaan julkisesti rahoitetun palvelujärjestelmän tehtäväksi. Vallankäytön suunta on selkeä: kansalainen on palvelujärjestelmän käyttäjä — joskus vaaliohjelmateksteissä jopa järjestelmän uhri.

Puoluekohtaiset painotuserot

Kaikkien neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmissa palvelujärjestelmä saa suuren roolin ja puolueet kannattavat sen kehittämistä ja vahvistamista. Puolueiden väliset erot löytyvät painotuksista: SDP ja perussuomalaiset ovat vankimpia palvelujärjestelmän kannattajia ja sen vahvistamisen tukijoita.

Keskustan ja kokoomuksen ohjelmista on luettavissa enemmän mainintoja aktiivisesta, vastuullisesta kansalaisesta ja varsinkin keskusta nostaa esiin tarkemmin määrittelemättömän ”ihmisen lähipiirin”, jonka tulisi myös olla vastuussa kansalaisten hyvinvoinnista. Kokoomus puhuu varsinkin myöhäisemmissä vaaliohjelmissaan kansalaisista jopa palvelumuotoilijoina eli vastuuttaa ja antaa tilaa muita puolueita enemmän kansalaisten omalle toimijuudelle.

Silti kaikkien puolueiden ohjelmissa painottuu se, että palvelujärjestelmä vaikuttaa taustalla vähintään hyvinvoinnin tukijana, edistäjänä tai mahdollistajana.

Perussuomalaisten osalta on mainittava, että puolue tuo omissa vaaliohjelmissaan hieman uutta näkökulmaa hyvinvointia ja kansalaisuutta koskevaan keskusteluun, mutta puolue ei millään muotoa haasta palvelujärjestelmän roolia. Oikeastaan päinvastoin: puolue näkee uusia uhkia palvelujärjestelmän olemassaololle ja nostaa näitä uhkia politiikan teon keskiöön. Puolue näkee EU:n ja maahanmuuton uhkaavan suomalaista hyvinvointivaltiomallia.

Eduskuntavaaliohjelmien irrallisuus

Eduskuntavaaliohjelmien voi tulkita olevan irrallaan muussa yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa tunnistetusta karsimisen, hyvinvointivaltion alasajon tai palvelujärjestelmän purkamisen puheesta. Eduskuntavaaliohjelmiin näyttää muodostuneet omat puhetapansa puhua hyvinvoinnista ja kansalaisuudesta.

Tutkimus vahvistaa sitä tunnistettua seikkaa, että hyvinvointivaltion purkamisesta on vaikea tehdä menestyvää vaalistrategiaa. Myös politiikan polkuriippuvuus estää vaalien yhteydessä käytävän keskustelun järjestelmän radikaaleista uudistamistarpeista.

Hyvinvointivaltion purkamisesta on vaikea tehdä menestyvää vaalistrategiaa.

Tulevaisuudessa hyvinvointivaltiossa lienee yhä enemmän kyse tasapainoilusta talouskurin ja palveluiden suosion välillä. Jatkossa tultaneen näkemään vaaliohjelmaretoriikkaa, joka vakuuttaa äänestäjiä siitä, että hyvinvointivaltiota ei pureta tai heikennetä liikaa, mutta palvelut tuotetaan kuitenkin taloudellisen niukkuuden näkökulmasta kustannustehokkaasti ja laadukkaasti.

Tuskin tulemme näkemään tulevaisuudessakaan Suomessa vaaliohjelmia, joissa radikaalilla ja esimerkiksi täysin hyvinvointivaltion rakenteista irrallaan olevalla puheella tehtäisiin hyvinvointipolitiikkaa. Ihmisen oma vastuu omasta tai läheistensä hyvinvoinnista jäänee jatkossakin sivurooliin. Tuskin myöskään vaaliohjelmien kärkeen nousevat terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen, vapaaehtoistoiminnan tai läheisvastuun teemat. Ainakin tällä hetkellä nämä edellä mainitut eivät painotu vaaliohjelmapuheessa, kun on kyse hyvinvointi- ja kansalaisuusretoriikasta.

Anne-Maria Karjalainen on valtiotieteiden tohtori ja erikoistunut poliittisten tekstien laadulliseen tutkimiseen yhteiskuntapoliittisesta näkökulmasta.

Julkaisu Hyvinvointi ja kansalaisuus puolueiden eduskuntavaaliohjelmissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tutkimme neljän suurimman suomalaisen puolueen – keskustan, kokoomuksen, SDP:n ja perussuomalaisten – eduskuntavaaliohjelmia vaalivuosilta 1991—2019 (perussuomalaisten kohdalla 1999—2019) kansalaisuuden näkökulmasta. Mielenkiintomme kiinnittyi siihen, miten vaaliohjelmissa kuvataan kansalaisten poliittisia ja sosiaalisia oikeuksia ja velvollisuuksista sekä kansalaisten ja valtion välistä oikeudellista sidettä. Analysoimme vaaliohjelmia kriittistä diskurssianalyysiä hyödyntäen.

Lama aloitti kansalaisuuden ja hyvinvointipalveluiden uudelleen määrittelyn

1990-luvun alun taloudellinen lama käynnisti monen muun muutosvirran ohella kansalaisuuden uudelleen määrittelyn Suomessa. Uusliberalismin on sanottu saaneen lisää jalansijaa, mikä on johtanut muun muassa yksilönvastuun korostumiseen hyvinvointivaltion rakenteiden kehittämisen sijasta. Ihannekansalaisuudessa on alkanut korostua toimeliaisuus ja vastuunottokyky – kansalaisella on vastuu myös siitä, että hyvinvointivaltion palvelut voidaan jatkossakin mahdollistaa kaikille tarvitseville.

Kansalaisen tulisi olla hyvinvoiva, jotta kansalainen voi mahdollistaa hyvinvointivaltiopalvelujärjestelmän toimivuutta. Toisin sanoen valtion hyvinvoinnin turvaamiseen tarvitaan hyvinvoivia kansalaisia. Tällaiseen tulokseen on päädytty muun muassa tarkastelemalla hallitusohjelmissa esiintyvää hyvinvointipuhetta.

Tulkinnat kansalaisuudesta ohjaavat yhteiskuntapolitiikan tekemistä ja sisältöä: yhteiskuntapolitiikka konkretisoituu ja tulee näkyväksi hyvinvointipalvelujärjestelmänä. 1990-luvun lama toi suomalaiseen hyvinvointivaltiokehitykseen katkoksen ja aloitti hyvinvointivaltion kehityssuunnasta jälleen uuden keskustelun. Raija Julkunen osoittaa kirjoissaan Suunnanmuutos. 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa (2001: Vastapaino) ja Muuttuvat hyvinvointivaltiot: Eurooppalaiset hyvinvointivaltiot reformoitavina (2017: SoPhi), että tätä kehityksen suuntaa ovat määrittäneet muun muassa markkinoiden merkityksen vahvistuminen ja julkisen sektorin kutistuminen.

Kansalaisen tulisi olla hyvinvoiva, jotta kansalainen voi mahdollistaa hyvinvointivaltiopalvelujärjestelmän toimivuutta. Toisin sanoen valtion hyvinvoinnin turvaamiseen tarvitaan hyvinvoivia kansalaisia.

Hyvinvointivaltiosta ja palvelujärjestelmän tavoitteista ja rajoista käydään jatkuvaa kamppailua. Tämän keskustelun keskiössä ovat kansalaisten tarpeiden ja kykyjen sekä oikeuksien ja vastuiden määrittely.

Puolueiden ideologiset kansalaisuuskäsitykset

Jokaisella puolueella on omat aatteelliset lähtökohtansa ja myös oma, ideologiaan kytkeytynyt tapansa määrittää kansalaisuutta. Tutkimuksemme perusteella voidaan sanoa, että esimerkiksi kokoomuksen ohjelmissa korostuu liberaali kansalaiskäsitys eli yksilön vapaudet ja kansalaisen aktiivisuus. Perussuomalaisilla painottuu käsitys aidosta kansasta ja ”tavallisen” kansan sekä ”eliitin” vastakkainasettelu.

Jokaisella puolueella on omat aatteelliset lähtökohtansa ja myös oma, ideologiaan kytkeytynyt tapansa määrittää kansalaisuutta.

Keskustan kansalaiskäsitys taasen on yhdistelmä liberalistista kansalaisuutta ja sosiaalisten oikeuksien korostamista. SDP korostaa kansalaisten sosiaalisia perusoikeuksia ja tuo toistuvasti esiin työntekijöiden ja työnantajien vastakkainasettelua.

Tutkimuksessa lähdimme tarkastelemaan yksityiskohtaisemmin sitä, millaisina kansalaiset näyttäytyvät puolueiden eduskuntavaaliohjelmissa ja osana 1990-luvun laman myötä käynnistynyttä kamppailua hyvinvointivaltion määrittämisestä.

Kansalaisten poliittiset ja sosiaaliset oikeudet sekä velvollisuudet

Puolueet puhuvat vaaliohjelmissaan kansalaisista yhtäältä palveluiden kohteena ja toisaalta omatoimisina itse itseään auttavina toimijoina. Neljä suurinta puoluetta puhuvat kansalaisista melko samanlaisella tavalla – palvelujärjestelmää painottaen – ja eroavaisuudet liittyivät enemmänkin painotuksiin. Kaikki neljä puoluetta kannattavat kansalaisten oikeutta palveluihin korostamalla samalla julkisen vallan vastuuta kansalaisten hyvinvoinnista. Tulkintamme mukaan julkisen vallan vastuuta korostamalla puolueet pyrkivät vahvistamaan äänestäjien kokemusta turvallisesta ja ennakoitavasta yhteiskunnasta.

Toisaalta vaaliohjelmista oli luettavissa myös puhetta omatoimisista kansalaisista. Puolueet tähdentävät kansalaisten omatoimisuuden ja aktiivisuuden lisäämistä yhteiskuntapoliittisena tavoitteena. Sen sijaan puolueet eivät juurikaan täsmennä, miten tämä tarve on kansalaisista havaittavissa tai perustele tavoitetta omatoimisuuden vahvistamiseen. Päättelemme, että puolueet haluavat välttää ”holhoavia” kannanottoja kansalaisista ja painottavat siksi kansalaisten oman aktiivisuuden merkitystä, joka viestii puolueiden luottamusta kansalaisiin.

Tulkintamme mukaan julkisen vallan vastuuta korostamalla puolueet pyrkivät vahvistamaan äänestäjien kokemusta turvallisesta ja ennakoitavasta yhteiskunnasta.

Huomionarvoista kuitenkin on, ettei eduskuntavaaliohjelmien perusteella kansalaisten aktiivisuus tapahdu ilman, että julkinen palvelujärjestelmä tukee, kannustaa tai mahdollistaa tätä aktiivisuutta. Tämä näkyy esimerkiksi niin, että valtion tulisi rahoittaa kansalaisjärjestötoimintaa tai kunnan mahdollistaa liikuntapaikkoja. Tavoiteltu kansalaisten aktiivisuus ilmenee näin julkisen vallan tarkasti määrittelemänä ja ohjaamana toimeliaisuutena.

Perussuomalaiset painottavat puhetta kansanvallasta

Kaikkien neljän puolueen eduskuntavaaliohjelmista on löydettävissä aktiivisia viittauksia kansanvaltaan. Tämä puhe korostuu erityisesti perussuomalaisilla. Kansanvallan kuvaus on perussuomalaisten vaaliohjelmissa myös jännitteistä: siinä missä kansanvallan merkitystä ja tärkeyttä painotetaan yleisellä tasolla, kansalaisten ei odoteta toimivan täysin itsenäisesti, vaan pikemminkin yhteiskunnan ohjauksessa.

Perussuomalaiset erottuu muista puolueista eduskuntavaaliohjelmillaan etenkin toistuvalla kansanvallan merkityksen korostamisella. ”Tavallinen kansa” korotetaan vallankäyttäjän asemaan ohi viranomaisten tai ”valtakoneiston”, joka perussuomalaisten ohjelmissa yleensä näyttäytyy ihmisten oikeuksia rajoittavana toimijana. Tällaisella kriittisellä näkemyksellä julkisesta vallasta on saattanut olla vaikutusta perussuomalaisten suosion nousuun Suomessa.

Muista puolueista poiketen perussuomalaiset kuvaavat edustuksellista valtaa käyttäviä tahoja useaan otteeseen negatiivisin sanankääntein kutsuen näitä muun muassa kiusaajiksi ja kansalaisia puolestaan näiden tahojen uhreiksi. Muilla puolueilla ei esitetä julkista valtaa ja sen instituutioita samanlaisessa kielteisessä valossa.

Vaaliohjelmat reagoivat hitaasti yhteiskunnan muutoksiin

Tarkasteluajanjaksolla 1991—2019 neljän suurimman puolueen eduskuntavaaliohjelmissa ei tapahtunut juurikaan muutoksia siinä, kuinka kansalaisia ja heidän oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan kuvattiin. Edes perussuomalaisten nousu kolmen ”vanhan puolueen” rinnalle ei ole tuonut merkittäviä muutoksia muiden puolueiden eduskuntavaaliohjelmien kansalaisuuspuheeseen.

Edes perussuomalaisten nousu kolmen ”vanhan puolueen” rinnalle ei ole tuonut merkittäviä muutoksia muiden puolueiden eduskuntavaaliohjelmien kansalaisuuspuheeseen.

Muussa yhteiskuntapoliittisessa tutkimuksessa on laman jälkeen tunnistettu muutoksia kansalaisuuden määrittymisessä, mutta tämä ei heijastu juurikaan vaaliohjelmiin. Uusliberalistinen kansalaisuuspuhe ei ole saanut valtaa vaaliohjelmissa, vaan palvelujärjestelmäpainotteinen puhe korostuu vuosikymmenestä toiseen. Aktiivisen ja omatoimisen kansalaisen ihannetta ei painoteta vaaliohjelmissa, vaan kansalainen kuvataan omatoimisena lähinnä valtion rakenteiden ja ohjauksen piirissä.

Mistä eduskuntavaaliohjelmissa ei puhuta?

Puolueet eivät määrittele omaa politiikkaansa eduskuntavaaliohjelmissaan uusliberalistisella, aktiivisuutta painottavalla kansalaisuudella, vaan puhumalla palvelujärjestelmästä. Kuitenkin hyvinvointipalvelujen universaalius on murtumassa, peruspalvelutarjontaa avataan vapaakaupan säännöille ja palveluista huolehtivat myös kolmas sektori, yritykset, lähiyhteisöt ja omaiset.

Puolueet eivät silti pohdi tai käy keskustelua näistä yhteiskuntapoliittisista muutoksista, tai niiden suhteesta kansalaisuuteen, omissa eduskuntavaaliohjelmissaan. Puolueet eivät suoranaisesti ota kantaa universalismin murtumiseen.

Keskustan ja kokoomuksen vaaliohjelmat tosin sisältävät viittauksia kansalaisten oman aktiivisuuden lisäämiseen hyvinvointipalveluiden rinnalla ja kokoomus tuo esille myös ajatuksia kansalaisten osallistumisesta palvelumuotoiluun. Nämä tavat määritellä kansalaisuutta voi tulkita viittauksiksi universaaliperiaatteen muutoksesta. Perussuomalaiset ja SDP kannattavat vaaliohjelmissaan edelleen pohjoismaista, ”perinteistä”, hyvinvointivaltiomallia universaaleine palveluineen.

Puolueet eivät suoranaisesti ota kantaa universalismin murtumiseen.

Kun puolueiden puhe kansalaisuudesta on pääosaltaan puhetta julkisrahoitteisesta palvelujärjestelmästä, jää vaaliohjelmakeskustelun ulkopuolelle esimerkiksi kansalaisten terveyden edistämisen ja osallisuuden teemoja. Valtio- tai kuntajohtoinen, jatkossa mahdollisesti maakuntajohtoinen, palvelujärjestelmä asettuu eduskuntavaaliohjelmissa ikään kuin koko suomalaisen yhteiskunnan selkärangaksi, mitä ilman kansalaisten oma aktiivisuus, vaikuttaminen omaan elämään tai osallisuus eivät toteutuisi.

Kokoomuksenkin palvelumuotoilupuhe sisältää oletuksen järjestelmästä, joka tämän palvelumuotoilun mahdollistaa. Näin ollen voidaan tulkita, että palvelujärjestelmäpainotteinen puhe kaventaa vaaliohjelmakeskustelua kansalaisuudesta. Tutkimuksemme mukaan vaaliohjelmien yhteydessä ei käydä samaa uusliberalistista kansalaiskeskustelua, mitä taas muu tutkimus on tunnistanut toisenlaisissa yhteiskuntapoliittisissa viitekehyksissä.

Anne-Maria Karjalainen on yhteiskuntatieteiden maisteri ja tohtoriopiskelija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Ilkka Pietilä (FT) on apulaisprofessori valtiotieteiden tiedekunnassa Helsingin yliopistossa.

Tuulikki Ukkonen-Mikkola (KT) on yliopistonlehtori kasvatustieteiden ja psykologian tiedekunnassa Jyväskylän yliopistossa.

Kirjoitus perustuu Politiikka-lehden numerossa 62:3 (3/2020) julkaistuun tutkimusartikkeliin.

Julkaisu Poliittinen puhe kansalaisuudesta on usein puhetta palvelujärjestelmästä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi toukokuussa odotetun raporttinsa Kohti ikäystävällistä yhteiskuntaa. Iäkkäiden henkilöiden palvelujen uudistamistyöryhmän raportti  (STM 2020). Rapotti oli odotettu, mutta yllätyksen se aiheutti korkeintaan siinä, miten vähästä oli päästy yksimielisyyteen laajapohjaisen uudistustyöryhmän työskentelyn jälkeen.

Hoitajamitoituksesta ja palvelujen saatavuudesta on väännetty kättä pitkin vuotta eikä raportti tuo oikeastaan mitään uutta tähän keskusteluun. Ehdotukset lähinnä peilaavat julkisuudessa käytyä keskustelua ja hoivapolitiikan kolmea megatrendiä: hoivapalveluiden markkinoitumista ja yksityistämistä sekä perheen ja läheisten varaan yhä vahvemmin nojautumista.

Ehdotukset peilaavat julkisuudessa hoivapolitiikan kolmea megatrendiä: hoivapalveluiden markkinoitumista ja yksityistämistä sekä perheen ja läheisten varaan yhä vahvemmin nojautumista.

Kiinnostavinta tässä onkin niin sanottuun välimuotoiseen asumisen ratkaisuihin liittyvät politiikkaehdotukset. Hyväntahtoiselta kuulostavan teeman iäkkäiden henkilöiden asumisen monimuotoisuuden edistäminen sisään on nimittäin rakennettu sellaisia linjauksia ja mekanismeja, jotka toteutuessaan nakertavat hyvinvointivaltion käytäntöjä syvältä.

Monimuotoistumisen tarve

Sinänsä iäkkäiden asumisen monimuotoistaminen on tervetullut hanke. Yksipuolinen korostus omassa pitkäaikaisessa kodissa vanhenemisesta ja kotiin tuotavista palveluista eri toimijoiden yhteistyönä on hallinnut politiikkasuosituksia jo pari vuosikymmentä. Politiikkasuosituksen mukaisesti erityisesti laitosasumista mutta myös muita kevyemmän tuen erityisiä asumismuotoja on ajettu alas. Kokonaisuudessaan vanhuspalvelujen tilanne on alkanut näyttää varsin arveluttavalta.

Julkisesti tarjottujen vanhuspalvelujen rahoituksessa on säästetty, vaikka asiakasmäärän on todettu kasvavan ja asiakkaiden on todettu olevan entistä heikkokuntoisempia. Käytännössä julkiset palvelut on kohdennettu vain kaikkein eniten niitä tarvitseville. Iäkkäiden asumispalvelut on keskitetty tehostettuun palveluasumiseen, joka on kohdennettu niille, jotka eivät selviydy ilman ympärivuorokautista apua.

Julkisesti tarjottujen vanhuspalvelujen rahoituksessa on säästetty, vaikka asiakasmäärän on todettu kasvavan ja asiakkaiden on todettu olevan entistä heikkokuntoisempia.

Tämän lisäksi on tarjottu lähinnä kotihoitoa omaishoidon rinnalle. Tavanomainen palveluasuminen edustaa tässä yhtälössä sitä kevyemmän tuen ratkaisua, jonka asiakasmääriä on pyritty vähentämään, kun tavoittelemisen arvoiseksi on nähty tavanomaisessa kodissa vanheneminen mahdollisimman pitkään.

Tämä yksipuolinen linjaus on osoittanut kestämättömyytensä. Julkisuuteen on noussut etenkin vuoden 2019 aikana lukuisia kertomuksia ikääntyneiden kokemasta turvattomuudesta, yksinäisyydestä ja suoranaisesta hoivaköyhyydestä. Pahimmillaan tilanteet ovat johtaneet ikääntyneen ennenaikaiseen kuolemaan hoivan laiminlyönnin seurauksena.

Vahvaa huolta ikääntyvien arjesta ja tarvittavien palveluiden järjestymisestä ovat nostaneet esiin ikääntyneiden itsensä lisäksi erilaiset vanhustyön kentällä toimivat ammattilaiset, järjestösektorin toimijat sekä läheiset ja omaiset. Tätä taustaa vasten ajatus erilaisten kevyemmän tuen muotoihin panostamisesta on varsin tervetullut ja tarpeellinen.

Monimuotoistumisen taustaoletukset

Raportti kuitenkin heittää kylmää vettä tarkkaavaisen lukijan niskaan. Vaikka hyvä ja sovelias asuminen nähdään tärkeänä, tekstissä korostetaan samaan hengenvetoon iäkkään itsenäisen suoriutumisen ja vastuun merkitystä. Tämä mukailee suoraan uusliberalistista markkinaidealismia, jonka mukaisesti tietoiset ja valveutuneet kuluttajat kykenevät valitsemaan rationaalisesti itselleen parhaimmin soveltuvan palvelupaketin vapailta markkinoilta.

Lisäksi on pakko ihmetellä raportin valittua sanamuotoa ”välimuotoinen asuminen”. Sanamuoto pyrkii todennäköisesti viittaamaan asumismuotoon, joka sijoittuu tavanomaisen kodin ja tehostetun palveluasumisen välille, mutta käytännössä se viittaa ikävällä tavalla väliaikaisuuteen ja välissä olemiseen.

Vaikka hyvä ja sovelias asuminen nähdään tärkeänä, tekstissä korostetaan samaan hengenvetoon iäkkään itsenäisen suoriutumisen ja vastuun merkitystä.

Kun pitkäaikaisuus ja omistusasuminen ovat suomalaiselle asumiselle tyypillisiä piirteitä, tämänkaltainen välinäytös ei näyttäydy tervetulleena elämänvaiheena. Siihen ei myöskään lataudu niitä kotona asumisen jatkumiseen liitettyjä myönteisiä merkityksiä, joita esimerkiksi uudehko senioritalon käsite parhaimmillaan tavoittaa. Tätä erilaisia hyvinvointipalveluita sisältävää asumisen muotoa markkinoidaan lähinnä aktiivisille yli 55-vuotiaille – hoiva- ja terveyspalveluita keskeisemmin korostetaan elämisen laatua, kuntosaleja, harrastusmahdollisuuksia ja muita hyvinvointipalveluita.

Tämänkaltainen ”välimuotoiseen asumiseen” liittyvä ajatuskulku lainaa sisältönsä raihnaistumisen mallitarinasta, missä ikävuosien lisääntyminen nähdään sisällöltään ja ajoitukseltaan ennakoimattomina mutta väistämättöminä muutoksina ja menetyksinä. Tällöin biologisen vanhenemisen katsotaan johtavan tilanteeseen, jossa tavanomaisesta asumisesta siirrytään jonkinlaiseen tilapäiseen väliaika-asumiseen ennen lopullista toimintakyvyn romahtamista ja päätymistä aktiivisesta toimijasta ympärivuorokautisen hoidon kohteeksi.

Monimuotoisuuden seurauksia

Jos tämä vielä ei riitä horjuttamaan uskoa raportin hyväntahtoisuuteen, niin kirjoittajat lisäävät kierroksia esittämällä ajatuksen siitä, että tulevaisuudessa kaikkea tätä niin kutsuttua välimuotoista asumista voitaisiin nimittää tavanomaiseksi palveluasumiseksi. Epäselväksi jää, mikä tämän varsinaisesti erottaisi perinteisestä tavanomaisesta asumisesta ja kotiin tuotavista palveluista. Pitäisikö kyseessä olla esimerkiksi ikärajaan perustuva senioritalo, kelpaisiko yksityisiltä markkinoilta hankittu esteetön asunto vai miten eronteko käytännössä tehtäisiin?

Nimitys voi tuntua yhdentekevältä, mutta sen alla muhii periaatteellinen kysymys. Jos sosiaalihuollon palvelupaketti koostuisi raportin ehdotuksen mukaisesti enää kiireellisestä, tuetusta ja tehostetusta palveluasumisesta, tavanomainen palveluasuminen voitaisiin erottaa sosiaalipalvelujen lakipaketista. Tämä poistaisi kunnan velvoitteen järjestää tarvittaessa asiakkaalle hänen tarvitsemansa tavanomaisen palveluasunnon ja vastuuttaisi asiakkaan huolehtimaan itse soveliaan asunnon ja riittävien palvelujen hankinnasta.

Jo nykyisellään asumisen ja hoivan erottamisella toisistaan on saatu aikaan se, että käytännössä tarvittavat asumisen ja hoivan järjestelyt voivat ylittää asiakkaan maksukyvyn.

Tämä järjestely lisäisi toki valinnanvapautta, mutta samalla kunnan järjestämisvelvoitteen poistaminen siirtäisi jälleen enemmän vastuuta iäkkäälle itselle sopivista asumisen ja palvelujen järjestelyistä, vieläpä ilman maksukattoa.

Jo nykyisellään palveluasumisen käsitteeseen siirtymisellä – eli käytännössä asumisen ja hoivan erottamisella toisistaan – on saatu aikaan se, että käytännössä tarvittavat asumisen ja hoivan järjestelyt voivat ylittää asiakkaan maksukyvyn. Kun kustannuksia on kohdennettu vielä uudella tapaa niin, että tulosidonnaisesti veloitetusta kotihoidosta on erotettu omaksi kokonaisuudekseen niin sanotut kiinteähintaiset tukipalvelut, esimerkiksi ateria-, kylvetys- ja kuljetuspalvelut, ikääntynyt saattaa löytää itsensä taloudellisesti kestämättömästä tilanteesta.

Tulevaisuuden mahdollisuudet

Raportti myös korostaa sitä, että ikääntyneeseen väestöön kuuluvien ihmisten tulee ennakoida tulevia asumistarpeitaan ja varautua tarvittaviin muutoksiin hyvissä ajoin. Vaikka jätettäisiin huomiotta se, että tämäkin lause nojaa ajatukseen ikääntymisestä väistämättömänä raihnastumisena, käytännössä tilanne on mahdoton: miten yksilö voisi varautua mahdollisiin tuleviin ajoitukseltaan ja sisällöltään epävarmoihin toimintakyvyn muutoksiin?

Lisäksi on syytä huomioida se, että vaikka tässä luotettaisiin yksilöön rationaalisena ja ennakoivana kuluttajana, markkinat eivät kykene vastaamaan tähän tarpeeseen. Käytännössä suomalainen asuntokanta on vanhaa eikä tarjolla ole mitään erityistä varantoa ikäystävällisiä tai edes esteettömiä asuntoja.

Kunnan tehtävänä ei enää olekaan miettiä ikääntyneiden palveluita kokonaisuus huomioiden, vaan viranomaisten rooli jää viimesijaisen auttajan rooliin niissä tilanteissa, kun iäkäs ei omillaan selviydy.

Toinen avoin kysymys liittyy kustannuksiin: alueelliset erot asumisvarallisuudessa ovat suuria eikä ikääntyneellä välttämättä ole riittäviä taloudellisia tai tiedollisia resursseja hankkia uutta ”välimuotoisen asumisen” kriteerejä täyttävää asuntoa. Lisäksi nykyisin yleistyneet miniasunnot asettavat omanlaisensa haasteet ikäasumiselle.

Kunnan tehtävänä ei enää olekaan miettiä ikääntyneiden palveluita kokonaisuus huomioiden, vaan viranomaisten rooli jää viimesijaisen auttajan rooliin niissä tilanteissa, kun iäkäs ei omillaan selviydy. Kauniista korulauseista huolimatta on vaikea nähdä, että työryhmän raportin ehdotus tehtävänannon mukaisesti edistäisi iäkkäiden henkilöiden laadukkaiden, yhdenvertaisten ja kustannustehokkaiden palvelujen turvaamista sekä asiakas- ja potilasturvallisuuden varmistamista.

Paula Vasara, YTT, työskentelee tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikössä.

Julkaisu Ikäasumisen uudet tuulet vai keisarin uudet vaatteet? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Toimittajan vanha ohje on kysyä, mitä, miksi ja entäs Ruotsissa. Tutkijoiden tehtävä on puolestaan pyrkiä selvittämään, mistä tietyt ideat ovat ideologisesti kulkeutuneet suomalaiseen keskusteluun.

Aktiivisen kansalaisuuden käsite ei itsessään ole uusi keksintö. Puheenvuorossaan ”Aktiivisten kansalaisten Suomi” Aaro Harju huomauttaa, että Euroopan unioni lanseerasi aktiivisen kansalaisuuden käsitteen eurooppalaisella ulottuvuudella vuonna 1997, ja samoin elinikäisen oppimisen tiedonanto sisältää määritelmän aktiivisesta kansalaisuudesta. Sen mukaan aktiivinen kansalaisuus tarkoittaa ”kansalaisen osallistumista kulttuuri- ja talouselämään sekä poliittiseen, demokraattiseen ja yhteiskunnalliseen elämään yhteiskunnan kokonaisuudessa ja sen yhteisöissä”.

Aktiivisella kansalaisella pitää kiirettä

EU:n määritelmä sisältää kansalaisen osallistumisen kulttuuri-, talous- ja poliittiseen elämään niin valtakunnallisella kuin paikallisella tasolla. Jo tässä yksinään riittää puuhaa, mutta nykyisen julkisen keskustelun perusteella aktiivisella kansalaisella tuntuu olevan muitakin velvollisuuksia.

Suomessa on perinteisesti painotettu yksilön vastuuta omasta ja läheistensä terveydestä ja hyvinvoinnista. Kansalaisen tulee kyetä tehdä itsensä kannalta myönteisiä valintoja niin elämäntapojensa kuin kulutuksen suhteen, jotka myös edistävät työkyvyn ylläpitoa. Erityisen tärkeää on osata nukkua oikein, minkä edistämiseen on ehdotettu jopa kannustimia.

Suomessa on perinteisesti painotettu yksilön vastuuta omasta ja läheistensä terveydestä ja hyvinvoinnista.

Työssä käyminen eli palkkatyö on keskeinen väline niin ihmisen oman kuin kansantaloudenkin hyvinvoinnin kannalta. Vastuuta työsuhteen muodostumista on kuitenkin vähitellen siirretty kannustinpolitiikalla työnhakijoiden omaa aktiivisuutta korostavaan suuntaan.

Näin on menetelty siitä huolimatta, että empiirinen näyttö kannustamisen työllisyyttä lisäävästä vaikutuksesta on varsin niukkaa. Samanaikaisesti yrittäjyyden ihannointi on kasvanut huomattavasti nuorten keskuudessa.

Aktiivinen kansalaisuus voi näyttäytyä myös päätöksenä ottaa exit-optio julkisesti rahoitetusta järjestelmästä. Esimerkiksi jo yli miljoonalla suomalaisella on yksityinen terveysvakuutus. Ne ovat suosittuja etenkin keskimääräistä koulutetumpien ja varakkaampien keskuudessa.

Motiivina on yleensä halu turvata nopea pääsy hoitoon jonojen ohi. Toki taustalla voi olla myös pyrkimys säästää verovaroja niitä enemmän tarvitseville.

Rakenteelliset ongelmat ja yksilön vastuu

Aktiivisuuden korostaminen on siinä mielessä paradoksaalista, että nuokkuvien velttoilijakansalaisten ryhtiliikettä harvoin nähdään vastauksena suomalaisen yhteiskunnan rakenteellisiin ongelmiin. Pääministeri Juha Sipilän asettaman eriarvoisuustyöryhmän tuoreessa loppuraportissa mainitaan kolme eriarvoisuutta ylläpitävää tekijää, joista yksikään ei liity joidenkin kansalaisryhmien passiivisuuteen tai laiskuuteen.

Eriarvoisuutta ylläpitäviä tekijöitä ovat rakenteellisiin eroihin ja kulttuurisiin jakoihin kytkeytyvä pärjäämisen eriarvoisuus, eriarvoisuus kansalaisten kyvyssä käyttää julkisen vallan ja elinkeinoelämän tarjoamia mahdollisuuksia sekä eriarvoisuus henkisen ja fyysisen potentiaalin toteutumisessa, mikä näkyy esimerkiksi pitkäaikaistyöttömyytenä ja lyhyenä elinajanodotteena osalla väestöä.

Äänestysaktiviisuus oppikirjaesimerkkinä

Äänestysaktiivisuus ilmentää suoraan monenlaista taloudellista ja sosiaalista eriarvoisuutta ja myös yksinäisyyttä. Vaaleissa äänestäminen ei ole jakautunut tasaisesti eri väestöryhmien kesken vaan systemaattisesti vinoutunut. Mitä hyväosaisemmasta ja sosiaalisesti verkostoituneemmasta kansalaisesta on kyse, sitä todennäköisemmin hän äänestää.

Kyseiset vinoumat ovat erityisen jyrkkiä koulutuksen suhteen etenkin nuorilla. Ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden nuorten äänestysprosentti oli vuoden 2015 eduskuntavaaleissa lähemmäs 90.

Korkeasti koulutettujen nuorten osallistumisen taso on pysynyt pitkälti ennallaan viimeisen 30 vuoden aikana. Polarisaatiota aiheuttaa myös se, että matalasti koulutetut nuoret äänestävät aiempaa vähemmän.

Osallistumisen eriytyminen ei rajoitu pelkästään koulutukseen, vaan myös muilla sosioekonomisen aseman mittareilla, kuten ammattiluokalla, tuloilla ja omistamisella, on kullakin itsenäinen vaikutus äänestämiseen. Kyse on esimerkiksi siitä, että taloudellinen niukkuus syö aikaa ja energiaa politiikan seuraamiselta.

Myös heikko terveys ja jotkin krooniset sairaudet nakertavat osallistumisen edellytyksiä. Maahanmuuttotaustaisten äänioikeutettujen osallistumisaste on kunnallisvaaleissa selvästi syntyperäisiä matalampi.

Äänestämisessä näkyy myös vahva ylisukupolvisuus. Vuoden 2015 vaalien aikaan 26–35-vuotiaita sisaruksia tarkasteleva tutkimus osoitti, että neljännes äänestysaktiivisuudesta palautui lapsuudenkodin ja muiden sisarusten jakamien tekijöiden vaikutukseen. Äänestämisen periytyminen on siis lähes yhtä voimakasta kuin koulutuksen periytyminen.

Tutkimustuloksista huolimatta äänestämisen ja eriarvoistumisen suhdetta ei kuitenkaan tunnisteta tai haluta tunnistaa Suomessa

Kaikista tutkimustuloksista huolimatta äänestämisen ja eriarvoistumisen suhdetta ei kuitenkaan tunnisteta tai haluta tunnistaa Suomessa. Nukkuva äänestäjä seikkailee sitkeästi otsikoissa vaaleista toiseen.

Äänestämättä jättänyt nähdään yhä edelleen patologisena sohvalla makoilevana vätyksenä, jota pitää yrittää ravistella erilaisten aktivoimistoimenpiteiden kautta. Hiljattain on kuitenkin tapahtunut käänne. Hallituksen demokratiapoliittisessa toimintaohjelmassa äänestämättä jättäminen nähdään jo osana laajempaa eriarvoistumiskehitystä.

Miksi on haitallista tarjota kansalaisten aktiivisuustalkoita vastaukseksi rakenteellisiin ongelmiin?

Kansalaisten aktiivisuustalkoihin voi liittyä monia suoria ongelmia, kuten tänä keväänä on esimerkiksi työttömyysturvan aktiivimallin yhteydessä tuotu esiin. Kansalaisen oman aktiivisuuden korostamisella voi olla myös useita epäsuoria haitallisia vaikutuksia.

Ensimmäinen ongelma on, että ei keskitytä etsimään aidosti tehokkaita ratkaisuja eriarvoisuuden vähentämiseen, jolloin rakenteelliset uudistukset lykkääntyvät.

Pääministerin asettaman eriarvoisuustyöryhmän puheenjohtajaa, professori Juho Saarta pyydettiin hiljattain listaamaan kolme tehokkainta keinoa taistella syrjäytymistä vastaan. Nämä olivat palvelujen ja etuuksien yhteensovittaminen, asumiskustannusten alentaminen ja sosiaaliturvan toimivuuden parantaminen. Kansalaisten aktiivisuustalkoot eivät sisältyneet joukkoon.

Kolme tehokkainta keinoa taistella syrjäytymistä vastaan olivat palvelujen ja etuuksien yhteensovittaminen, asumiskustannusten alentaminen ja sosiaaliturvan toimivuuden parantaminen.

Toinen riski on, että monimutkaisiin, viheliäisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin aletaan tarjota yksinkertaistavia, yksilön muutoksesta lähteviä ratkaisuja. Monissa kysymyksissä ratkaisu ei löydy kansalaisten toimista, ja silloinkin kun löytyy, tulisi huomioida yksilön kyky kantaa vastuuta. Kun kyse on suuren kertaluokan tai pitkän aikavälin päätöksistä, ihmisten resurssit tehdä itsensä kannalta parhaita valintoja ovat usein rajalliset ja myös epätasaisesti jakautuneet.

Kolmas ongelma on vastuukysymysten hämärtyminen. Tiedetään, että huono-osaiset ovat muita taipuvaisempia syyttämään itseään tilanteestaan rakenteiden sijaan. Eeva Luhtakallio ja Maria Mustranta huomauttavat teoksessaan Demokratia suomalaisessa lähiössä, että yksilöimisen ja henkilöimisen strategia stigmatisoi ja saa ihmiset tuntemaan olevansa itse syypäitä tilanteeseensa. Se myös kääntää huomion pois siitä, että eriytyminen, jakautuminen ja eriarvoistuminen ovat politiikan tuloksia.

Eriarvoisuustyöryhmän loppuraportissa todetaankin osuvasti, että pysyvät erot elintasossa, elämänlaadussa ja elämäntavoissa ovat osoitus yksilön vastuuttamisen epäonnistuneen hyvinvointi- ja terveyserojen supistamisessa.

Yksilön vastuuttamisen idea on kuitenkin levinnyt varsin laajalle. Terveys ja poliittinen kiinnittyminen -tutkimusprojektin vuonna 2016 tekemässä kyselyssä yli puolet vastaajista oli sitä mieltä, että hoitomaksuja tulisi porrastaa sen perusteella, onko kyseessä ihmisen omista elämäntavoista, kuten tupakoinnista, alkoholin suurkulutuksesta tai vähäisestä liikunnasta johtuva sairaus – tutkimustulokset ovat saatavilla tutkimusryhmältä.

Neljänneksi kansalaisten aktiivisuutta korostava lähestymistapa kasvattaa moraalipaniikkia ja huolta järjestelmän hyväksikäyttäjien, ”sosiaalipummien” kasvusta. Jo nyt 45 prosenttia suomalaisista kokee, että kattava sosiaaliturva ja pitkälle viety yhteiskunnan huolenpito tekevät ihmisistä laiskoja ja aloitekyvyttömiä.

Solidaarisuuden rapautuminen johtaa puolestaan sosiaaliseen kuplautumiseen. ”Hyvinvoivat katsovat huono-osaisia, muukalaisia, toisia etäisyyden päästä ja toisin päin, eikä erilaisia elämäntodellisuuksia tunnisteta”, kuvaa Maria Ohisalo väitöskirjassaan.

Yhteiskunnan eri ryhmät tuntevat yhä vähemmän empatiaa toisiaan kohtaan: köyhät ovat kaunaisia ”veronkiertäjiä” ja rikkaat ”siivellä eläjiä” kohtaan. Köyhät jakaantuvat ”ansaitseviin” ja ”kunniattomiin”.

Aktiivisuustalkoot universaalin hyvinvointivaltion säilyttämisen puolesta

Aktiivisuustalkoot voisikin kansalaisten sijaan kohdistaa pohjoismaisen hyvinvointivaltion säilyttämiseen. Siinä on kaksi erityisen hienoa periaatetta.

Näistä ensimmäinen on sosiaalisten riskien kantaminen yhdessä. Tämä todetaan yksiselitteisesti myös eriarvoisuustyöryhmän loppuraportin johdannossa: sosiaalisten riskien etu- tai jälkikäteinen hallinta on julkisen vallan, ei yksilön tehtävä.

Toinen lähtökohta liittyy solidaarisuuteen ja vastavuoroisuuteen. Jos haluaa saada, on pakko antaa, eli kaikki maksavat ja kaikki hyötyvät.

Yhdessä nämä periaatteet lisäävät sekä kansalaisten luottamusta yhteiskunnan toimijoihin että kansalaisten keskinäistä luottamusta. Nämä molemmat luottamusmittarit ovat Suomessa, kuten muissakin Pohjoismaissa, korkealla tasolla.

Hyvinvointivaltio onkin paras demokratiainnovaatio, mitä on keksitty. Tästä näkökulmasta on myös luontevaa, että luottamus on nostettu Suomen EU-puheenjohtajuuskauden teemaksi.

Hanna Wass on akatemiatutkija Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa, Valtiotieteellisen yhdistyksen hallituksen jäsen ja Politiikka-lehden toinen päätoimittaja. Artikkeli perustuu kirjoittajan Helsingin yliopistossa 11.4.2018 pitämään PechaKucha-esitykseen.

Julkaisu Kansalaisten aktiivisuustalkoot eivät ratkaise riskiyhteiskunnan ongelmia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ranskalainen filosofi Michel Foucault esitti Seksuaalisuuden historian ensimmäisessä osassa Tiedontahto vaikutusvaltaiseksi muodostuneen teorian kahdesta vallan ilmenemistavasta. Nämä vallan kaksi ilmenemistapaa, toisin sanottuna vallan tekniikkaa, ovat suvereeni valta ja biovalta.

Varhaisempi vallan tekniikka, keskiaikainen ja varhaismoderni suvereeni valta, merkitsi ruhtinaan oikeutta tappaa hänen asemaansa loukanneet lainrikkojat. Foucault tarkoittaa tässä yhteydessä suvereenilla vallalla absoluuttista monarkiaa, jossa suvereeni hallitsija osoitti valtaansa lähes yksinomaan kuoleman kautta.

Suvereeni valta tarkoitti pohjimmiltaan oikeutta päättää elämästä ja kuolemasta, siis oikeutta tappaa ja toisaalta oikeutta antaa elää. Muutoin yksinvaltias oli kiinnostunut alamaisistaan lähinnä sotilaina ja veronmaksajina.

Ihminen on alettu ymmärtää biologisen lajinsa edustajana, jota voidaan tarkkailla ja säädellä samanaikaisesti yksilönä ja osana väestöä.

Myöhäisemmällä vallan tekniikalla, modernilla biopolitiikalla, Foucault viittaa sen sijaan niihin monimuotoisiin poliittisiin väliintuloihin, joiden tehtävänä on väestön määrän ja laadun maksimoiminen. Biologian, kansantaloustieteen ja väestötieteen kaltaisten uudella tavalla ihmistä tutkivien tieteiden valossa ihminen on alettu ymmärtää biologisen lajinsa edustajana, jota voidaan tarkkailla ja säädellä samanaikaisesti yksilönä ja osana väestöä.

Ihmisistä ei enää olla kiinnostuneita ainoastaan sotaan ja verotukseen liittyvistä syistä. Vallankäyttö ulottuu syvemmälle niin, että esimerkiksi syömistä, asumista ja lisääntymistä kontrolloidaan monenlaisilla keinoilla.

Kansalaisten tarkkailu ja kontrollointi

Siinä missä suvereeni valta ilmeni vain kuoleman kautta, nykyinen vallan tekniikka ei ainoastaan tapa ja anna elää, vaan pyrkii aktiivisesti lisäämään elämää ja tekemään siitä pidempää ja laadukkaampaa.

Nyky-yhteiskunta huolehtii väestönsä hyvinvoinnista ja työkyvystä. Tämä Foucault’n mukaan 1700-luvuilla alkunsa saanut uudenlainen politiikka on siis nimensä mukaisesti elämän (bios) politiikkaa, biopolitiikkaa. Sitä voidaan verrata karkeasti puutarhurin työhön: saadakseen kasvinsa kukoistamaan puutarhuri lannoittaa ja kastelee niitä sekä huolehtii siitä, että ne saavat riittävästi valoa.

Vastaavasti pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta vaalii väestöään esimerkiksi äitiyspakkauksilla, sosiaaliturvalla ja valistamalla kansanterveyden suurimmista ongelmista terveystiedon pakollisen oppimäärän kautta. Pohjoismainen hyvinvointivaltio onkin biopolitiikan eräänlainen huipentuma: se ohjaa väestöä ja pitää siitä huolta turvaverkoillaan.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio onkin biopolitiikan eräänlainen huipentuma: se ohjaa väestöä ja pitää siitä huolta turvaverkoillaan.

Pohjois-Karjala-projekti on kuuluisa tapaus suomalaisesta biopoliittisesta väliintulosta. Sen avulla itäsuomalaisten liiallisen suolan, kovien rasvojen ja tupakoinnin käyttöä pyrittiin vähentämään sivistämällä niiden terveyshaitoista.

Myös ajankohtainen keskustelu alkoholilain uudistamisesta on väestöpolitiikan värittämä. Säännöstelyn purkamisen vastustajat perustelevat kantaansa usein juuri kansanterveyspoliittisilla argumenteilla: jos alkoholijuomien saatavuutta helpotettaisiin, yhä useampi suomalainen kärsisi alkoholin haittavaikutuksista ja alkoholista johtuva kuolleisuus lisääntyisi entisestään.

Perustulokokeilussa on niin ikään biopoliittisia ulottuvuuksia. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinteen ehdottamat synnytystalkoot oli puolestaan suorasukainen väestöpoliittinen avaus, joka kumpusi Rinteen huolesta suomalaisten laskevasta syntyvyydestä.

Lehdistön ja kansalaisten reaktiosta päätellen Rinteen talkoopuhe ei kuitenkaan edustanut suomalaisille tutumpaa, hienovaraisempaa väestöpoliittista linjaa. Sen sijaan se koettiin naisten itsemääräämisoikeutta alentavaksi ja jopa kansallissosialismista muistuttavaksi.

Kansallissosialistista biopolitiikkaa

Ei ole sattumaa, että Rinteen biopoliittinen avaus yhdistettiin juuri kansallissosialismiin. Toinen pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta varsin poikkeava biopolitiikan ääritapaus löytyy nimittäin juuri toisen maailmansodan aikaisesta Saksasta. Silloin suvereeni tappo-oikeus yhdistyi väestöpoliittiseen agendaan, natsien murheelliseen yritykseen puhdistaa ”arjalainen rotu” tuhoamalla epätoivottuja väestönosia päättämällä siitä, ketkä pääsevät lisääntymään, ja moninkertaistamalla ”germaanisen” väestön.

Toinen pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta varsin poikkeava biopolitiikan ääritapaus löytyy toisen maailmansodan aikaisesta Saksasta.

Puutarhurikielikuvaa jatkaen natsien biopolitiikassa oli lannoittamisen ja kastelemisen lisäksi toinenkin ulottuvuus: lisääntyvien yksilöiden valitseminen ja rikkaruohojen repiminen. Kun puutarhuri jalostaa kasvejaan, hän valitsee vain parhaiden yksilöiden siemenet, jotta lajikkeen toivotut ominaisuudet vahvistuisivat ja ei-toivotut vähenisivät. Puutarhuri myös repii surutta maasta haluttujen kasvien elinvoimasta kilpailevat rikkaruohot.

Vaikka pohjoismainen sosialidemokratia ja kansallissosialistinen totalitarismi ymmärretään hyvästä syystä toistensa vastakohdiksi, on niillä myös selkeä yhteys: biopolitiikka. Ääripäitä yhdistää siis se, että kumpikin niistä pyrkii maksimoimaan väestön kokonaisetua tavalla tai toisella.

Väestön edun tavoitteleminen kansanmurhalla on kuitenkin absoluuttisen tuomittavaa. Ajatus siitä, että rotuhygienia olisi oikea tai toimiva tapa huolehtia väestöstä, on vääristynyt. Yhtä kaikki molemmat järjestelmät ovat kiinnostuneita ihmisten biologisista elämänprosesseista ja väestöilmiöstä sekä pyrkivät ohjailemaan niitä yleisen edun nimissä.

Affirmatiivisesta biopolitiikasta kuoleman politiikkaan

Biopolitiikka onkin toisinaan jaettu kahteen kategoriaan sen mukaan, minkälaisia sivutuloksia se tuottaa pyrkiessään maksimoimaan väestön hyvinvointia. Ensimmäinen, natsien thanatopolitiikka eli kuoleman politiikka tuotti kuolemaa ikään kuin sivutuotteenaan yrittäessään edistää kieroutuneesti väestön etua.

”Rodun puhdistamisen” ohella toisena laajemmin hyväksyttynä ja ajankohtaisempana ilmiönä väestön kokonaisedun nimissä tapahtuvasta tappamisesta voidaan mainita terrorismin vastainen taistelu, jossa esimerkiksi bioaseella miljoonia henkiä uhkaava taho voidaan tappaa syyllistymättä murhaan.

Toinen, hyvinvointivaltion asukkaille tutumpi biopolitiikan kategoria on niin kutsuttu affirmatiivinen biopolitiikka, joka pyrkii ainoastaan vaalimaan koko väestön elämää tuhoamatta sivutuotteenaan jonkin väestönosan elämää. Yksiselitteisen rajaviivan piirtäminen affirmatiivisen ja epäaffirmatiivisen järjestelmän välille ei kuitenkaan ole helppoa, sillä edes natsien biopolitiikka ei koostunut ainoastaan rotupolitiikasta ja tuhoamisleireistä.

Saksa oli ajassaan tieteellisesti edistynyt valtio, joka valisti väestöään luomutuotannon ja kasvissyönnin hyödyistä sekä asbestin ja tupakoinnin vaaroista. Toisin sanoen Saksa puuttui väestön elämään liittyviin kysymyksiin thanatopolitiikan ohella myös affirmatiivisesti.

Affirmatiivinen biopolitiikka ei siis ole yksinomaan demokraattisten järjestelmien etuoikeus eikä thanatopolitiikka ole ainoastaan historiaan jäänyt muistutus totalitarismista. Esimerkiksi negatiivista eugeniikkaa eli ei-toivottujen ihmisten lisääntymisen estämistä on toteutettu myös demokraattisissa hyvinvointiyhteiskunnissa.

Vuosina 1935–1970 Suomessa pakkosteriloitiin tuhansia ihmisiä rotuhygieenisistä syistä. Vuoden 1925 avioliittolain mukaan esimerkiksi epileptikot oli steriloitava ennen kuin heidän annettiin mennä naimisiin ja sukupuolensa korjaavilta henkilöiltä vaaditaan Suomessa edelleen steriiliyttä.

Toivottujen geenien valinnan mahdollistava teknologia on aiheuttanut keskustelua uudenlaisesta eugeniikasta, ihmisen geneettisen perimän manipuloimisesta. Syyt perimän muokkaamiselle ovat ymmärrettävät: perinnöllisesti sairaat voisivat lisääntyä uuden teknologian avulla riskittömästi. Toisaalta perimän muokkaaminen voi johtaa myös esimerkiksi ”muodinmukaisten” lasten suunnitteluun tai geeneiltään ylivertaisten superlasten kehittelyyn.

Yhteiskunnallisen väliintulon hyväksyttävyys

Jonkinlainen biopolitiikka on siis demokratiaa ja totalitarismia yhdistävä historiallinen tekijä. Tämä ei tarkoita sitä, että ylpeytemme aihe, hyvinvointivaltio, olisi muutamista häpeäpilkuistaan huolimatta verrannollinen toisen maailmansodan aikaisten hirmuhallintojen kanssa.

Yhteys tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että useimmat tai jopa kaikki modernit yhteiskunnat ovat pyrkineet kehittämään väestönsä elämän laatua ja määrää jollain tavalla, osa affirmatiivisesti ja osa kuoleman kautta. Tämä yhteys ei myöskään tarkoita sitä, että kaikki biopolitiikka olisi jossakin mielessä ”pahaa” saatikka sitä, että kaikki biopolitiikka olisi ”hyvää”.

Moderni demokratia on aina pohjautunut tavalla tai toisella jonkinlaiseen biopolitiikkaan.

Moderni demokratia on aina pohjautunut tavalla tai toisella jonkinlaiseen biopolitiikkaan ja jonkinlainen biopolitiikka näyttäisi myös olevan yhteiskunnallisen järjestyksen säilymisen kannalta pakollista. Ihmiset haluavat, että heidän elämänsä on turvattua. Mikäli väestön hyvinvointiin ei kiinnitetä minkäänlaista huomiota, ryhtyvät kärsivät ihmiset pian äänestämisen sijasta kapinoimaan.

Keskustelu liberalismista on keskittynyt kysymykseen siitä, minkälainen yhteiskunnallinen väliintulo on sopivaa eikä liian välinpitämätöntä, tungettelevaa tai suorastaan holhoavaa. Uusliberalistinen aika on jopa herättänyt kysymyksen siitä, onko biopoliittinen ajanjakso päättymässä.

Suurin osa suomalaisista näyttää edelleen hyväksyvän biopolitiikan jossain sen muodossa. Esimerkiksi tupakoinnin vastainen kamppailu nauttii laajaa hyväksyntää ja pyrkimys savuttomaan Suomeen etenee vuosi vuodelta. Tupakkavalistukset ja -kampanjat sekä tupakkatuotteiden saatavuuden ja hinnan sääntely ovat arkipäiväisiä tapauksia siitä, miten hyvinvointivaltio pyrkii maksimoimaan väestönsä elämää. Ne ovat myös osoituksia siitä, ettei biopolitiikka ole katoamassa mihinkään lähitulevaisuudessa.

YTM Samuel Lindholm on valtio-opin väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Artikkeli on osa Demokratian haasteet -kirjoitussarjaa.

Julkaisu Myös demokratiassa tarkkaillaan ja säädellään kansalaista ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Sosiaalidemokratian kriisistä on viime vuosina keskusteltu paljon. Milloin puolueen sisäiset, milloin ulkoiset toimijat ovat arvostelleet demareiden nykytilaa ja antaneet toimenpide-ehdotuksia.

Harvemmin on kiinnitetty huomiota siihen, miten sosiaalidemokraatit ovat jo pyrkineet vastaamaan kannatuslukujen laskuun. Eräs huolestuttava tapa liittyy muutoksiin puolueen ideologisessa tarjonnassa. Sosiaalidemokraatit ovat alkaneet flirttailla oikeistopopulistisen retoriikan kanssa.

Erityisen näkyväksi ideologinen käänne nousi taannoisessa eurokriisissä, jossa demarit Suomessa olivat etunenässä vaatimassa tiukkaa ehdollisuutta – ”vakuuksia” – vastineeksi Kreikan ja muiden kriisimaiden auttamisesta. Samaan aikaan puolue kiristi maahanmuuttoretoriikkaansa.

Viime kesänä SDP:n entinen puheenjohtaja Jutta Urpilainen ja perussuomalaisten Timo Soini vaativat varojen ohjaamista hauraiden valtioiden vahvistamiseen. Vaatimus sopii mukavasti oikeistolaiseen retoriikkaan pakolaisten auttamisesta ennen muuta lähtömaiden oloja parantamalla.

Demareiden ja oikeistopopulistien lähentyminen ei rajoitu vain Suomeen. Esimerkiksi Tanskassa oikeistopopulistisen kansanpuolueen ja sosiaalidemokraattien puheenjohtajat Kristian Thulesen Dahl ja Mette Fredriksen pohtivat mahdollista hallitusyhteistyötä 3F-ammattijärjestön lehdelle viime kesänä antamassaan yhteishaastattelussa.

Miksi sosiaalidemokraatit ovat valmiita omaksumaan oikeistopopulistien retoriikkaa ja tekemään yhteistyötä näiden kanssa?

Samat äänestäjät, heikkenevät kannatusluvut

Sosiaalidemokraatit ja oikeistopopulistit kamppailevat samoista äänestäjistä. Valkoinen työväenluokkainen mies – Suomessa esimerkiksi perinteinen paperityöläinen – oli ennen demareiden, nyt yhä useammin oikeistopopulistien ydinkannattaja.

Sosiaalidemokraattisten puolueiden kannatusluvut ovat kautta Euroopan olleet tasaisessa laskussa 2000-luvun alkupuolelta asti. Samaan aikaan oikeistopopulistien kannatus on noussut kohisten. Liikkuneet äänestäjät ovat nimenomaan perinteisen työväenluokan edustajia.

Liikkuneet äänestäjät ovat nimenomaan perinteisen työväenluokan edustajia.

Sosiaalidemokraattien ja työväenluokkaisten äänestäjien etääntyminen toisistaan on itse asiassa ollut pitkä prosessi. Perinteinen luokkarakenne alkoi Euroopassa murentua viimeistään 1970-luvun lopulla, kun savupiipputeollisuus alkoi vähetä ja palvelualat kasvaa. Äänestäjäkunta keskiluokkaistui, ja puolueiden tarjonnassa luokkapolitiikka ja -retoriikka antoi tietä arvo- ja identiteettipolitiikalle.

Luokkataistelun sijaan vasemmistolaisetkin puolueet alkoivat korostaa vähemmistöjen oikeuksia, ympäristön suojelua ja muita ”uusia” poliittisia ongelmia. Myöhemmin keskustavasemmisto laajalti hyväksyi uusliberaalin konsensuksen.

Kutistuneen työväenluokan jäljelle jäänyt osa ei kuitenkaan kokenut uuden vasemmiston liberaalia retoriikkaa omakseen. Työväenluokkaisten äänestäjien arvot ja asenteet ovat usein konservatiivisempia kuin keskiluokan. Keskustavasemmistolaiset puolueet suuntavat tarjontaansa yhä useammin jälkimmäiselle ryhmälle.

Kun keskustavasemmisto siirtyi liberaalimpaan suuntaan arvokysymyksissä ja oikealle talouspolitiikassa, puoluekenttään jäi selvä aukko. Tähän rakoon uudet oikeistopopulistiset puolueet 1980-luvulta alkaen iskivät.

Maasta toiseen hiukan vaihdellen oikeistopopulistit korostavat protektionismia talouspolitiikassa – ja siten haastavat keskustavasemmiston hyväksymän uusliberalismin – ja arvokysymyksissä konservatiivis-autoritatiivista linjaa. Kysyntä autoritaaris-protektionistiselle politiikalle on vain kasvanut viimeisen vuosikymmenen aikana.

Ensin talous- ja finanssikriisi osoitti selvästi uusliberaalin talousmallin toimimattomuuden. Pian sen jälkeen nopeasti lisääntyneet maahanmuuttoliikkeet koettiin haasteeksi jo muutenkin kroonisesta rahoitusvajeesta kärsineiden hyvinvointivaltioiden kestävyydelle. Poliittinen tilanne teki oikeistopopulistisen retoriikan houkuttelevaksi muillekin kuin oikeistopuolueille.

Poliittinen tilanne teki oikeistopopulistisen retoriikan houkuttelevaksi muillekin kuin oikeistopuolueille.

Suomessa eurokriisikeskustelu edusti käännettä demareiden EU-retoriikassa ja -politiikassa. Demarit äänestivät ensin Kreikka-pakettia vastaan ja myöhemmin, ollessaan hallituksessa, vaativat tiukkaa ja kriisimaita kurjistavaa ehdollisuutta avun vastineeksi.

Tässä he eivät toki olleet yksin: kaikki suomalaiset puolueet, perussuomalaiset etunenässä, käyttivät tiukkaa ja jopa nationalistista kieltä apupaketeista puhuessaan. ”Suomen etu” oli ainoa asia, joka vaakakupissa painoi.

Sosiaalidemokratia on kuitenkin rajat ylittävälle solidaarisuudelle perustuva aate, mikä tekee demareiden retorisesta käänteestä yllättävän. Kun tarkemmin katsoo, pohjoismaisen sosiaalidemokratian taustalta on löydettävissä odottamattomia yhteyksiä oikeistopopulistiseen nationalismiin. 

Hyvinvointinationalismi yhteisenä ideologisena nimittäjänä

Sosiaalidemokraatit ovat olleet pohjoismaisten hyvinvointivaltioiden rakentajia. Sosiaalidemokraattien ja agraaripuolueiden punavihreät koalitiot olivat keskeisiä tekijöitä yli luokkarajojen – maanomistajien ja työntekijöiden, pääoman ja työvoiman – solmitun yhteiskuntarauhan saavuttamisessa sotienjälkeisenä aikana.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio perustui kuitenkin nimenomaan kansallisvaltiolle. Keskeistä oli ajatus kansasta (”folk”) jolle hyvinvointivaltio rakennettiin ”kodiksi” (”folkhemmet”). Pierre Rosanvallonin mukaan juuri käsitys kansasta ja siihen liittyvä yhteenkuuluvuuden, solidaarisuuden, tunne oli välttämätön edellytys sotienjälkeisen hyvinvointipolitiikan onnistumiselle.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio perustui nimenomaan kansallisvaltiolle.

Tutkijat Birte Siim ja Susi Meret puolestaan toteavat, että pohjoismainen hyvinvointimalli perustuu pohjimmiltaan ”hyvinvointivaltionationalismille”, joka yhdistää hyvinvointipolitiikan kansalaisuuteen, jäsenyyteen kansallisvaltion muodostamassa yhteisössä.

Tästä näkökulmasta on vähemmän yllättävää, että sosiaalidemokraatit vastustivat eurokriisissä rajat ylittävää solidaarisuutta kansalliseen etuun vedoten. Mutta miksi kysymys hyvinvointinationalismista on politisoitunut juuri nyt?

Miksi kysymys hyvinvointinationalismista on politisoitunut juuri nyt?

Keskeinen tekijä on talouden vuosikymmenen kestänyt alamäki ja siihen liittyvä mutta jo kriisiä edeltänyt hyvinvointivaltioiden alasajo. Toinen tekijä on eräänlaisen lakipisteen kenties nyt saavuttanut taloudellis-poliittinen integraatio ja globalisaatio.

Kansalaisuuteen ja ryhmäkuuluvuuteen liittyvät kiistat pysyivät pitkään piilossa, koska sodanjälkeiset vuosikymmenet olivat voimakkaan talouskasvun aikaa. Elinolot kohenivat kautta väestörakenteen, ja kansallisvaltio oli luonteva solidaarisen tulonjakopolitiikan kehys. Suomeen kohdistuva maahanmuutto oli vähäistä.

2000-luvun lopun kriisi muutti käsityksen tulonjakopolitiikasta nollasummapeliksi. Paitsi että jaettava kakku kansallisvaltioiden sisällä pieneni, Euroopan velkakriisi toi agendalle rajat ylittävät tulonsiirrot. Samaan aikaan Eurooppaan kohdistuva maahanmuutto kasvoi. Yhdessä nämä tekijät loivat aivan uudentyyppistä poliittista retoriikkaa, jossa identiteetti-, ryhmäkuuluvuus ja tulonjakokysymykset yhdistyvät hyvinvointinationalismiksi..

Puolueiden kriisi irrottaa hallinnoinnin ideologiasta

Nykypolitiikalle ominainen populismi liittyy laajempaan kehittyneeseen puolueiden kriisiin. Edesmennyt politiikkatieteilijä Peter Mair jäsensi ongelmaa kahdella tasolla.

Ensinnäkin hänen mukaansa puolueet ovat siirtyneet yhä kauemmaksi kansalaisyhteiskunnasta ja kohti valtion hallinnollista apparaattia. Samalle ne ovat menettäneet kosketustaan omaan sosiaaliseen perustaansa. Kansanedustamistehtävän sijaan hallintatehtävä – hallituksessa toimiminen – on tullut puolueille keskeiseksi.

Puoluetoiminta on muuttunut enemmän strategiseksi kuin ideologiseksi. Tästä näkökulmasta tulee ymmärrettäväksi, että puolueet ovat kenties entistä valmiimpia ottamaan kantaa asioihin lyhytnäköisen strategisen pohdinnan perusteella, vaikka kanta sotisi niiden perustavaa ideologiaa vastaan.

Toiseksi erityisesti EU-maissa poliittis-taloudellinen integraatio on jättänyt kansalliselle politiikalle yhä vähemmän liikkumatilaa. Puolueiden mahdollisuudet lunastaa äänestäjäkunnalle tehtyjä lupauksia eivät ole entisenkaltaiset. Erityisesti tämä on ongelma keskustavasemmistolle, joka mielellään näkisi budjettivaroja allokoitavan toisin kuin viime vuosikymmenellä suosittu säästöpolitiikka on EU-tasolta sanellut.

Paitsi sen, kuka kuuluu tulonjaon perustana toimivaan ”solidaarisuusyhteisöön”, eurokriisi politisoikin myös päätöksenteon tason. Kenellä on oikeus tehdä päätöksiä kansalaisten verorahoista? Euroryhmällä? Vain kansallisilla parlamenteilla?

Nyt muodikas oikeistopopulistinen kehys on vain eräs monista mahdollisista tavoista esittää sosiaalisia konflikteja.

Tässä tilanteessa sosiaalisen konfliktin ”etnisoiminen”, kiistojen esittäminen etnis-kansallisesta näkökulmasta oikeistopopulistien tavoin, saattaakin olla strategisesti houkutteleva vaihtoehto puolueille. Juuri näin tapahtui eurokriisissä. Kiistasta, jossa vastakkain olivat alun perin kansat ja markkinat, tai kansa ja finanssieliitti, tuli konflikti, joka asetti eurooppalaiset kansat – suomalaiset, kreikkalaiset tai saksalaiset veronmaksajat – toisiaan vastaan.

On kuitenkin tärkeää huomata, että nyt muodikas oikeistopopulistinen kehys on vain eräs monista mahdollisista tavoista esittää sosiaalisia konflikteja. Vaaralliseksi tilanne muuttuu, jos ­– kuten on jo osittain käynyt – myös keskustaoikeistolaiset ja jopa -vasemmistolaiset puolueet omaksuvat nationalistis-etnisen retoriikan sen sijaan, että ne puskisivat julkisuteen vaihtoehtoisia kehystämisen tapoja. Jos retorinen vastarinta loppuu, on myös poliittinen taistelu oikeistopopulismia vastaan hävitty.

VTT Sanna Salo tutkii Tukholman yliopiston sosiologian laitoksella radikaalioikeiston ja luokkapolitiikan suhdetta eri Euroopan maissa.

Julkaisu Miksi sosiaalidemokraatit flirttailevat oikeistopopulistien kanssa? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

”Miksi 7 450 ihmistä on ilman asuntoa hyvinvointivaltiossa? Olemmeko enää ylipäätään hyvinvointivaltio?”

Reijo, 65

Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus ARAn tilaston mukaan Suomessa oli viime vuoden lopussa 6 644 yksinäistä asunnotonta ja 325 asunnotonta perhettä, joissa on 316 lasta. Edellisvuodesta asunnottomien määrä väheni noin 500 henkilöllä.

Suomalaisella asunnottomuudella on pari ominaispiirrettä: kaksi kolmasosaa asunnottomista on pääkaupunkiseudulla ja kaikkiaan 82 prosenttia asuu tilapäisesti sukulaisten ja tuttavien luona.

ARAn tilastoja voi pitää varsin luotettavina, sillä ne perustuvat kuntien sosiaali- ja asuntoviranomaisten rekisteritietoihin. Asunnottomuuden tilastointi alkoi Suomessa vuonna 1987, jolloin Suomessa arvioitiin olevan yli 18 000 asunnotonta. Viime vuosina Suomi on ollut ainoa Euroopan maa, jossa asunnottomuus on vähentynyt. Ero muihin maihin on merkittävä, sillä useissa Euroopan maissa on vain arvioita pelkästään kaduilla yöpyvien asunnottomien määristä.

Viime vuosina Suomi on ollut ainoa Euroopan maa, jossa asunnottomuus on vähentynyt.

Suomessa ei enää ole samanlaista katuasunnottomuutta kuin useissa Euroopan suurkaupungeissa. Vuonna 2008 Suomessa aloitettiin valtion, suurten kaupunkien ja järjestöjen yhteistyönä uudenlainen toimintamalli erityisesti kaikkein haavoittuvimman asunnottomien ryhmän, pitkäaikaisasunnottomien, asumisen järjestämiseksi.  Pitkälti tämän ohjelman myötä näkyvä katuasunnottomuus on saatu loppumaan ja kaikkiaan 3 500 pitkäaikaisasunnottomalle on järjestynyt pysyvä vuokra-asunto.

Suomen malli perustuu asunto ensin -periaatteeseen. Lähtökohtana on, että asunto on inhimillinen, sosiaalinen perusoikeus. Asunnottomuus voidaan ratkaista vain tarjoamalla asunnottomalle pysyvä itsenäinen asunto ja siihen mahdollisesti tarvittava tuki ja palvelut. Pysyvä asunto tarjoaa turvan ja oman rauhan ja edellytykset muiden ongelmien ratkaisemiseen.

Osana tätä mallia Suomessa on käytännössä lopetettu suurin osa tilapäiseen asumiseen tarkoitetuista asuntoloista ja korvattu ne tuetun asumisen yksiköillä, joissa jokaisella asukkaalla on oma itsenäinen asunto ja henkilökuntaa tukemassa tarvittaessa. Monessa Euroopan maassa asuntola on edelleen asunnottomuuden ratkaisumalli.

Suomen malli on herättänyt paljon kiinnostusta ulkomailla, sillä se on tuottanut varsin nopeassa ajassa selviä konkreettisia tuloksia. Selvitysten mukaan yli 80 prosenttia edellä kuvatun pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelman kautta asunnon saaneista on pystynyt asunnon pitämään ja toiminta on ollut myös taloudellisesti järkevää: asunnon järjestäminen yhdelle asunnottomalle tuo yhteiskunnalle arviolta 15 000 euron vuotuisen säästön vähentyvän palvelunkäytön seurauksena, puhumattakaan asunnon inhimillisestä merkityksestä.

Paljon on siis tapahtunut myönteistä kehitystä, mutta silti asunnottomuutta ei ole saatu loppumaan. Miksi?

Asunnottomuuden taustalla on monia syitä. Tärkein syy on rakenteellinen: kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja ei ole kysyntään nähden riittävästi siellä, missä niitä tarvittaisiin. Yksilötasolla asunnottomuuden taustalla on hyvin moninaisia syitä: avioero tai muu äkillinen elämäntilanteen muutos, taloudelliset syyt, työttömyys, velkaantuminen ja muut sosiaaliset ja terveydelliset ongelmat, jotka usein vielä kiertyvät yhteen vaikeasti selvitettäväksi ongelmasyheröksi.

Jokaisella asunnottomalla on oma tarinansa, mutta myös omat voimavaransa, oma keskeneräinen tarinansa ja tulevaisuus, jonka ensimmäinen askel on avain omaan kotiin.

Suomi on perinteisesti ollut omistusasuntoyhteiskunta, missä omistusasumiseen kannustetaan ja yhteiskunta myös tulee sitä merkittävästi.

Suomi on perinteisesti ollut omistusasuntoyhteiskunta, missä omistusasumiseen kannustetaan ja yhteiskunta myös tulee sitä merkittävästi. Asuntolainojen verovähennys oli pitkään merkittävä yhteiskunnan tuki omistusasumiselle. Pienituloisten asumisen tukeen tarkoitettu asumistuki ja erityisesti tukimenojen voimakas kasvu on herättänyt paljon keskustelua viime aikoina. Vähemmän on puhuttu siitä, että oman asunnon myyntivoiton verottomuus ja siitä aiheutuva valtion tulonmenetys on lähes samaa suuruusluokkaa kuin yleinen asumistuki, se vain kohentuu aivan eri väestönosalle.

Viime kädessä on tietenkin kyse politiikasta, nähdäänkö asuminen sijoituskohteena vai sosiaalisena perustarpeena ja perusoikeutena. Suomen perustuslaki ei turvaa subjektiivista oikeutta asuntoon kuin muutamalle erityisryhmälle.  Perustuslain mukaan ”julkisen vallan tehtävänä on edistää jokaisen oikeutta asuntoon ja tukea asumisen omatoimista järjestämistä”. Tämä velvoite konkretisoituu esimerkiksi kunnallisessa päätöksenteossa.

Kunnalliset päättäjät ovat avainasemassa, kun ratkaistaan, kuinka paljon kaavoitetaan ja osoitetaan tontteja kohtuuhintaista vuokra-asuntotuotantoa varten. Kohtuuhintaisen tuotannon toteuttaminen edellyttää, että tontit myydään tai vuokrataan markkinahintoja edullisemmin, mikä tarkoittaa, että kunta laskennallisesti menettää tuloja, joita se voisi käyttää uusien asukkaiden tarvitsemien palvelujen järjestämiseen.

Kunnallinen päätöksenteko onkin tasapainoilua, jossa toisessa vaakakupissa on päättäjien sosiaalinen omatunto ja toisessa houkutus saada kuntaan ”hyviä veronmaksajia”. Lopputuloksena on usein kuntien kilpailu, jossa kukaan ei halua enemmän uusia pienituloisia asukkaita kuin naapurikunta. Näissä tilanteissa tarvitaan toisen julkisen vallan tahon eli valtion ohjaavaa roolia. Kuntien kilpailua on pystytty rajaamaan ja kohtuuhintaista asuntotuotantoa lisäämään sopimuksilla, joissa valtio on osallistunut kunnille tärkeiden liikennehankkeiden rahoitukseen ja samalla edellyttänyt kunnilta asuntotuotannon lisäämistä.

Paljon on tehtävää, sillä yksikin asunnoton on liikaa.

Onko Suomi sitten vielä hyvinvointivaltio? Sitä miten yhteiskunta kohtelee haavoittuvimpia jäseniään, kuten asunnottomia, voi hyvin pitää hyvinvointiyhteiskunnan mittarina. Tässä suhteessa kuva Suomesta on ristiriitainen, yhtäältä on nähtävissä myönteistä kehitystä, toisaalta ilmassa on merkkejä asenneilmaston kiristymisestä.

Voi sanoa, että Suomi on vielä toistaiseksi enemmän hyvinvointivaltio kuin useimmat Euroopan maat, mutta se ei paljon asunnottomia lohduta. Paljon on tehtävää, sillä yksikin asunnoton on liikaa. Asunnottomuuden poistaminen on täysin realistinen tavoite. Miksi ei Suomi voisi olla ensimmäinen maa, jossa asunnottomuus poistuu historiaan?

Kysy politiikasta on juttusarjamme, jossa tutkija vastaa esitettyihin kysymyksiin. Lähetä kysymyksesi osoitteeseen toimitus@politiikasta.fi.

Juha Kaakinen on Y-Säätiön toimitusjohtaja.

Julkaisu ”Miksi 7 450 ihmistä on ilman asuntoa hyvinvointivaltiossa?” ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hoitajamitoituksesta on kiistelty moneen otteeseen, mikä liittyy vuonna 2013 voimaantulleeseen vanhuspalvelulakiin. Lailla pyrittiin sekä varmistamaan vanhuspalvelujen riittävyys ja laatu että parantamaan ikääntyneiden asemaa ja hyvinvointia laajemminkin.  Vuonna 2012 silloinen valtiovarainministeri Jutta Urpilainen vertasi vanhuspalvelulain merkitystä peruskoulu-uudistukseen ja kansanterveyslakiin.

Voimaantullessaan kunnianhimoinen laki oli kuitenkin vesitetty. Uusia, vahvoja oikeuksia hoivapalveluihin ei vanhuspalvelulain myötä luotu, vaikka periaatteellinen, joskin epämääräinen konsensus vanhusten hoidon turvaamisen tärkeydestä oli laaja.

Silloiset oppositiopuolueet keskusta ja perussuomalaiset vaativat tiukkaan sävyyn varmistamaan riittävän rahoituksen vanhuspalvelulain toimeenpanoon. Nyt samat puolueet ovat leikkaamassa vanhustenhoidosta ja madaltamassa nykyistä mitoitusta, 0,5 hoitajaa vanhusta kohden, uudeksi suositukseksi 0,4 hoitajaan.

Kansallisessa laatusuosituksessa suositus henkilöstön ehdottomaksi vähimmäismääräksi on tehostetussa palveluasumisessa ja vanhainkodeissa 0,5 hoitotyöntekijää asiakasta kohden. Aiemman valtakunnallisen suosituksen mukaan hyvä mitoitus ympärivuorokautisessa hoidossa oli 0,7–0,8.

Kun kotihoitoa ja kotona asumista niin pitkään kuin mahdollista painotetaan, ei ympärivuorokautisessa hoidossa käytännössä ole vain vähän hoitoa vaativia vanhuksia. On selvää, että resurssien leikkaaminen johtaa hoidon tason ja laadun laskemiseen.

Vanhustenhoidon joutumisessa juustohöylän – tai pikemminkin viidakkoveitsen – alle, ei ole kyse vain siitä, että nyt täytyy (väitetysti) säästää vähän kaikkialla. Tempoilu hoitajamitoituksesta on oire ja osoitus siitä, että poliittista päätöstä vanhushoivan yhteiskunnallisen vastuun tasosta ei ole tehty.

Toisin kuin esimerkiksi lastenhoidossa, vanhustenhoidossa ei ole nähty vastakkainasetteluja eikä tehty ratkaisuja erilaisten politiikkavaihtoehtojen suhteen. Vanhuksilla ei ole subjektiivista oikeutta palveluihin, eikä esimerkiksi kirjavien käytäntöjen asiakasmaksuja ole yhtenäistetty.

Sen sijaan vanhushoivaa ohjataan lukuisilla hallinnollisilla toimenpiteillä ja rakenne- ja lakiuudistuksilla, joihin liittyvät arvoratkaisut verhotaan välttämättömyyden retoriikkaan. Laitoshoitoa on esimerkiksi karsittu kun taas kotihoidolle asetetut tavoitteet ilman riittävää resursointia ovat käytännössä johtaneet palvelujen laadun heikentämiseen: palvelutarjontaa on supistettu, palvelujen myöntämiskäytäntöjä on kiristetty ja asiakaskäyntien kestoja on lyhennetty. Vastuu valuu omaisille, jos sellaisia on.

Vanhusten hoivan eriarvoistava politiikka

Vaikka julkista vastuuta vanhusten hoivasta hyvinvointivaltion periaatteiden mukaan kannatetaan laajasti, viime vuosina on hivutettu läpi rakenteellisia uudistuksia, jotka käytännössä siirtävät vastuun enenevässä määrin yksilön omille harteille, perheille ja läheisille, tyypillisesti naisille. Ammattihoitajat taas toimivat monin paikoin jo nyt jaksamisensa äärirajoilla.

Vanhusten hoivaan liittyvät poliittiset kysymykset ovat siis auki: Takaako julkinen valta riittävät palvelut kustannuksista huolimatta, kuten perustuslain ja vanhuspalvelulain mukaan voisi olettaa? Kerätäänkö tarvittavat varat verotuksella, tai kenties suuremmilla asiakasmaksuilla? Vai velvoitetaanko aikuiset lapset osallistumaan vanhempiensa hoitokustannuksiin? Luovutaanko universaalien palvelujen ihanteesta ja tavoitteista, ja annetaan markkinoille ja hyväntekeväisyydelle suurempi rooli?

Peruskoulu-uudistuksessa sitouduttiin maksuttomaan, kaikille yhtäläiseen opetukseen opintososiaalietuuksineen. Kansanterveyslain myötä kuntia velvoitettiin rakentamaan kattava perusterveydenhuolto. Suomi on ikääntymässä kovaa tahtia. Mitä tehdään vanhustenhoidon suhteen?

Julkaisu Vanhustenhoito: jäähyväiset hyvinvointivaltiolle? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.