Puolustusvoimat kertoi tarjoilevansa syksystä lähtien kasvisruokaa kahtena ateriana viikossa. Uudistusta on perusteltu kasvisruoan terveellisyydellä ja ilmastonmuutoksen hillitsemisellä.

Puolustusministeri Jussi Niinistö (sin.) paheksui voimakkaasti uudistusta ”ideologisena pakkotuputuksena”. Asevelvollisuus on kuitenkin instituutiona aina nojautunut ”ideologiseen pakkotuputukseen” ja ”kaikkien pakottamiseen samaan”, sillä koko historiallisen kaarensa aikana asevelvollisuudella on toteutettu kansakunnan yhdistämistä ja kansalaiskasvatusta.

Terve sielu terveessä ruumiissa

Sotatieteissä puhutaan sotilaan toimintakyvystä, sen kehittämisestä ja toimintakyvyn neljästä eri ulottuvuudesta, jotka ovat fyysinen, psyykkinen, sosiaalinen ja eettinen ulottuvuus. Nämä toimintakyvyn eri ulottuvuudet ovat toisiinsa limittäytyneitä, sillä ihminen on toiminnallinen kokonaisuus.

Kun puhutaan toimintakyvystä, liittyvät argumentit varusmiesten kasvisruokailun puolesta erityisesti sotilaan fyysisen ja myös eettisen toimintakyvyn kehittämiseen. Ravitsemustietelijöiden mukaan kasvisruoka sopii hyvin varusmiehille ja jopa huippu-urheilijatkin voivat olla kasvissyöjiä.

Asevelvollisuus on instituutiona aina nojautunut ”ideologiseen pakkotuputukseen” ja ”kaikkien pakottamiseen samaan”.

Tutkijoiden mukaan myös sota-aikana kasvisruoan osuus sotilaiden ruokavaliosta oli huomattavasti korkeampi kuin nykyisin. On ilmeistä, ettei kasvisruokavalio ollut vielä sota-aikana politisoitunut samalla tavalla kuin nykyaikana.

Sotilaan toimintakyvyn kehittämisen ja kansalaiskasvatuksen välinen ero on veteen piirretty viiva. Sotilaan fyysisen kunnon kehittäminen on samanaikaisesti myös kansanterveydellistä työtä.

Asevelvollisuuden tapa artikuloida kansalaisuutta liittyi läheisesti sen historialliseen merkitykseen kansallisvaltioiden luojana eli kansakunnan rakentajana. Asepalveluksen kautta luotiin ja luodaan edelleen ihanteellista, maskuliinista kansalaiskuvaa. Varusmiespalvelus on miehuuskoe, jonka kautta nuori mies oppii nämä hyveelliset elämäntavat ja kiinnittyy osaksi kansakuntaa. Historiallinen kansakoulu oli armeijan kaltainen kansalaiskasvattaja ja kansakunnan rakentaja sekä armeijaan valmistava kasvatuksellinen esiaste.

Viikoittaisia kasvisruokapäiviä on jo toteutettu viime vuosina peruskouluissa, joten tässä mielessä varusmiesten kasvisruokapäivä korostaa armeijan merkitystä kasvatusinstituutiona muiden kasvatusinstituutioiden joukossa. Varusmiespalveluksen suorittaa kuitenkin reilusti alle puolet koko ikäluokasta, eli viikoittainen laitoskasvisruoka jää suurimmalta osalta nuorista kokematta.

Suomen suurin terveyskoulu?

Asevelvollisuuden tai pitkälti vain varusmiespalveluksen tehokkuus terveyskasvatuksellisena instituutiona riippuu siitä, kuinka tiukassa institutionaalisessa kontrollissa varusmiehet yksilöinä ovat. Palveluksen alussa eli p-kaudella myönteiset kasvatukselliset vaikutukset ovat suurimmillaan, mutta palveluksen edetessä muun muassa makeisten ja limonadien kulutus lisääntyy.

Hieman kärjistetysti voi todeta, että itse palveluksella on myönteisiä terveydellisiä vaikutuksia, mutta nämä myönteiset terveysvaikutukset nollaantuvat varusmiesten vapaa-ajan terveyskäyttäytymisen muuttumisella entistä epäterveellisemmäksi. Palveluksen alussa vapaa-aikaa on vähemmän ja kontrollia enemmän, mutta palveluksen edetessä kontrollia on vähemmän ja henkilökohtaista vapautta enemmän.

Ruokailun suhteen varusmiesten ruokailurytmi muuttuu säännöllisemmäksi ja kasvisten sekä kuitupitoisten ruokien osuus ruokavaliossa kasvaa. Varusmiesten laitosruokailu on tutkija Anni Ojajärven mukaan kuin teollisen mittakaavan nopeaa suorittamista ja syöttämistä. Armeijan tiukka kontrolli yksilöstä omalta osaltaan edesauttaa myös huonoa terveyskäyttäytymistä kuten tupakointia, joka tarjoaa mahdollisuuden palveluksen aikana ylimääräiseen taukoiluun.

Sotilaan fyysinen suorituskyky on edelleen sodankäynnin teknistymisestä huolimatta tärkeää, vaikka varusmiesten on uutisoitu olevan huonommassa kunnossa kuin koskaan.

Varusmiespalveluksen pitkäaikaisia terveysvaikutuksia on tutkittu vähän, mutta 1970-luvulta lähtien tehdyt reserviläistutkimukset eivät anna kovin mairittelevaa kuvaa reserviläisten fyysisestä toimintakyvystä. Vain puolet reserviläisistä on fyysisen kuntonsa puolesta sijoituskelpoisia sodan ajan tehtäviinsä. Varusmiespalvelus kasvattaa yksilöä halutulla tavalla erityisesti palveluksen alussa, vaikka pidempiaikaiset vaikutukset näyttävät jäävän laihoiksi.

Varusmiesten kasvisruokailun edistäminen onkin ennen kaikkea toisten poliittinen voitto ja toisten poliittinen tappio.

Varusmiespalvelus on intensiivisyydestään huolimatta melko lyhyt koulu verrattuna vaikkapa peruskouluun, joten siltä ei pidä odottaa liikoja. Perinteiseen liikuntakoulutukseen on panostettu tähän mennessä huomattavasti enemmän kuin kasvisruokailuun. Mikäli liikuntakoulutuksen vaikutukset ovat jääneet ilmeisen lyhytaikaisiksi, niin kahdella kasvisruoka-aterialla per viikko tuskin saadaan käänteentekeviä muutoksia aikaan. Varusmiesten kasvisruokailun edistäminen onkin ennen kaikkea toisten poliittinen voitto ja toisten poliittinen tappio.

Kasvisruoan väri

Vaikka kasvisruoan lisäämistä suosittelevat tieteelliset näkökulmat ovat teoriassa politiikasta vapaita, liitetään kasvisruokailu vihreisiin ja vasemmistolaisiin arvoihin. Takavuosina kohahduttanut Helsingin koulujen viikoittainen kasvisruokapäivä osoittaa kansallis-konservatiivisten puolueiden suhtautuvan kasvisruokapäiviin kielteisesti.

Puolustusministeri Niinistön ja muiden kielteinen suhtautuminen varusmiesten kasvisruokailuun ei todennäköisesti liitykään itse kasviksiin, vaan kasvisruoalle luotuun poliittiseen merkitykseen. Tätä tulkintaa puoltaa se, ettei Niinistö ollut myöskään Ylen haastattelussa halukas selittämään tarkemmin kielteisestä suhtautumistaan kasvisruokapäivään, vaan tyytyi tuomitsemaan toimittajan kysymykset  ilman kummempia perusteluita “ideologiseksi agendajournalismiksi”.

Puolustusministeri Niinistön ja muiden kielteinen suhtautuminen varusmiesten kasvisruokailuun ei todennäköisesti liitykään itse kasviksiin, vaan kasvisruoalle luotuun poliittiseen merkitykseen.

Asevelvollisuus yhdistetään tänä päivänä helposti konservatiivisiin arvoihin ja kasvatusnormeihin, vaikka 1800-luvun maailmassa asevelvollisuus edusti radikaaleja Ranskan suuren vallankumouksen arvoja. Sotilaat ovat usein kiinnostuneempia asevelvollisuuden sotilaallisesta merkityksestä, siinä missä poliitikot ja siviilit lähestyvät asevelvollisuutta useammin sen sosiaalisen, yhteisöllisyyden ja rauhan ajan olemuksen kautta.

Eihän varusmiesten kasvisruokapäivä ole sotilaspoliittinen vaan ympäristöllinen ja kasvatuksellinen kiistakysymys. Varusmiesten kasvisruokapäivä on ennen kaikkea kansalaiskasvatuksen keino terveelliseen ruokavalioon sekä ympäristötietoisuuteen ja täten tietyssä mielessä tapa luoda uutta ymmärrystä kansalaisuudesta ja kansakunnasta.

Nationalismin on todettu olevan poliittinen kameoleontti, ja samaa voi todeta myös asevelvollisuudesta kasvatusinstituutiona. Kasvatuksen taustalla vaikuttava ideologia pystyy vaihtamaan väriä ajasta ja paikasta riippuen – sinisestä punavihreyteen tai punavihreydestä sinisyyteen. Itse salaatti ei ole täten varusmiesten kasvisruokailun vastustuksen kohde, vaan salaatin politisoituminen vihreällä värillä.

Hannu Salomaa on valtio-opin tohtorikoulutettava Tampereen yliopistosta. Hänen väitöskirjansa tarkastelee Suomen asevelvollisuudesta käytävää poliittista keskustelua ja valtataistelua.

Julkaisu Kasvisruokaa varusmiehille – Asevelvollisuus kasvatusinstituutiona ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Renessanssifilosofi Niccoló Machiavelliä (1469–1527) pidetään poliittisen viekkauden oppi-isänä. Tämä neuvoi vallankäyttäjiä olemaan ovelia kuin ketut ja vahvoja kuin leijonat. Machiavelli kirjoittikin, ettei hallitsijoiden hyvyyttä tai huonoutta mitata moraalissa tai toden puhumisessa, vaan lopputulosten perusteella.

Hänen mukaansa oma etu ja valtion etu sekä vallan säilyttäminen ovat rehellisyyttä tärkeämpiä. Näin ollen laskelmoitu viekkaus ja käytännöllinen petollisuus ovat hallitsijalle ja valtaa janoavalle äärimmäisen hyödyllisiä taitoja.

Machiavellin kaikuja on nähtävissä nykykeskustelussa ideologisuudesta. Ideologisuus näyttäytyy nykykeskustelussa kielteisenä asiana, ja sitä on ryhdytty aktiivisesti viljelemään poliittisen vastapuolen haukkumasanana.

Yleensä ideologiaksi määritellään aatejärjestelmät: poliittiset totuuskäsitykset ja niiden mukaiset aatteiden kokoelmat. Ideologia-käsitettä käytetään tyypillisimmin kolmessa eri merkityksessä.

Neutraali ideologiakäsitys mieltää ideologian ajatusten ja uskomusten synnyttämäksi käsitykseksi ympäröivästä todellisuudesta. Tämä ideologiakäsitys näkee ideologian siis neutraalina eikä itsessään positiivisessa tai negatiivisessa merkityksessä. Negatiivisen ideologiakäsityksen mukaan ideologia edustaa puolestaan vääristynyttä tietoisuutta todellisuudesta.

Tällöin ideologia nähdään jonain, joka häiritsee ja sumentaa ihmisen kykyä ymmärtää todellisuuden luonnetta. Kriittiseen teoriaan kytkeytyvä kriittinen ideologiakäsitys taas yhdistää ideologian tiiviisti valtasuhteisiin.

Oman ideologian esittäminen epäpoliittisena on nimenomaan ideologisen vaikuttamisen keino, ja vieläpä erittäin ovela ja tehokas sellainen.

Suurimmat poliittiset ideologiat ovat Ranskan suuren vallankumouksen yhteydessä 1800-luvun vaihteessa syntyneet liberalismi, sosialismi ja konservatismi. Tänä päivänä kuitenkin eräät tahot ovat alkaneet korostaa liberalismin ja sen perillisen, klassisen liberalismin arvovapautta.

Klassisesta liberalismista onkin muodostunut todellinen taikasana, jonka avulla ennen kaikkea poliitikot ovat pyrkineet esiintymään anti-ideologisina järjen ääninä, ”tolkun ihmisinä”. Oman ideologian esittäminen epäpoliittisena on kuitenkin nimenomaan ideologisen vaikuttamisen keino, ja vieläpä erittäin ovela ja tehokas sellainen.

Machiavellin uudet opetuslapset

Pyrkimykset esiintyä antipoliittisena, politiikan ja ideologioiden yläpuolisena järjen (ja totuuden) äänenä ovat yleistyneet kaikkialla läntisessä maailmassa. Viekkaimmat poliitikot ovatkin havainneet, kuinka kannattavaa on esiintyä politiikan ja poliittisen eliitin ulkopuolelta tulevana, perinteisten puoluerajojen ylittäjänä.

Tästä esimerkkejä ovat paitsi Yhdysvalloissa presidentti Donald Trump myös Tšekissä vasta parlamenttivaalit voittaneen ANO-liikkeen perustaja ja maan todennäköinen uusi pääministeri, oikeistopopulisti Andrej Babiš. Kuvatunlaista viekkautta edustaa myös toukokuussa valittu Ranskan presidentti, ”kaksin verroin liberaaliksi” julistautunut Emmanuel Macron.

Macron perusti 2016 liberaalin poliittisen Tasavalta liikkeelle! -ryhmittymän. Näin hän pyrki irtaantumaan perinteisistä puolueista ja niiden edustamasta oikeisto–vasemmisto-jaottelusta. Presidentinvaaleissa hän korosti sitoutumattomuuttaan. Macron kuvataan yleensä uuden ja raikkaan politiikka-vapaan politiikan edustajana – Ranskan toivona, joka mihinkään ideologiaan sitoutumattomasti pelastaa talouden ja työpaikat.

Macronin ryhmittymä on pyrkinyt esiintymään kansanliikkeenä, jonka jäsenistö muodostuu suurimmilta osin politiikan ulkopuolelta tulevista, riippumattomista asiantuntijoista ja muutosta toivovista aktiivisista kansalaisista. Yritysjohtajien määrä kansanedustajista tuplaantui edelliseen parlamenttiin nähden.

Voidaan kuitenkin kyseenalaistaa, missä määrin Macronin edustama politiikka on todellisuudessa uutta, raikasta tai sitoutumatonta. Vaaliohjelmaa selaamalla paljastuu varsin perinteinen Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin vaalima, uusliberalistikseksi kuvattu oikeistopolitiikka, jonka ydintavoitteiksi on ilmoitettu työelämän modernisoiminen.

Tämän kerrotaan tapahtuvan ammattiliittojen syrjäyttämisellä työmarkkinoilta ja julkisen sektorin modernisoimisella siirtämällä sen resurssit tehokkaammille yrityksille – toisin sanoen yksityistämällä valtion tehtäviä.

Näin ollen voidaankin sanoa, että Macronin hehkutettu, epäpoliittinen vaaliohjelma on oikeastaan ennestään tuttua oikeistopolitiikkaa populistisin iskulausein kuorrutettuna.

Macronin hehkutettu, epäpoliittinen vaaliohjelma on oikeastaan ennestään tuttua oikeistopolitiikkaa populistisin iskulausein kuorrutettuna.

Ennen vaaleja Pariisin kadunkulmissa ei voinut olla huomaamatta lukuisia me-henkeä ja toiveita täynnä olevia Macronin vaalijulisteita, joissa Ranskan lipun värisellä taustalla komeili esimerkiksi ”Ensemble, la France!” eli ”Ranska yhdessä!”.

Oma ironiansa on myös siinä, että siinä missä entinen perussuomalaisten puheenjohtaja, ulkoministeri Timo Soini kirjoitti gradunsa populismista, käsitteli Macron omassaan Machiavellia.

Vierasta Macronin edustama poliittinen viekkaus ja näennäinen epäpoliittisuus ei ole Suomessakaan. Suomen pääministeripuolue keskusta saavutti viimeisimmissä eduskuntavaaleissa voittonsa nimenomaan kampanjalla, johon sisältyi taloudellisen, koko kansakuntaa kohtaavan uhkakuvan korostaminen ja me-henkistä talkoomeininkiä hekumoiva ”Suomi kuntoon” -rallatus. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö puolestaan lähti uusiin presidentinvaaleihin poliittisesti sitoutumattomana ehdokkaana valitsijayhdistys takanaan.

Objektiiviset järjen äänet?

Syytökset ideologisuudesta ovat sinkoilleet viime aikoina tiheään tahtiin. Niiden yleistyminen on kulkenut käsi kädessä oman toimintansa epäpoliittisena esittämisen kanssa. Myös tutkijat ovat saaneet ideologisuudesta syyttäviä inkvisiittoreita peräänsä, mikäli ovat tutkineet vääränlaista aihetta tai saaneet tutkimuksissaan vääränlaisia tutkimustuloksia.

Tämän sai kokea muun muassa sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo viimeisimmän raporttinsa seurauksena. Raportissa Hiilamo perkasi eriarvoistumiskehitystä ja käsitteli tuloerotutkimuksen uranuurtajan, taloustieteilijä Anthony B. Atkinsonin teoksessa Inequality. What can be done? esittämiä keinoja eriarvoisuuden kaventamiseksi.

Hiilamo arvioi myös niiden soveltuvuutta Suomeen ja esitti, että Suomessa eriarvoisuus lisääntyy ja erityisesti kaikista köyhimmät ja keskiluokka kurjistuvat. Syytökset ideologisuudesta ja epäobjektiivisuudesta seurasivat välittömästi raportin julkistamista.

Vaikka syytökset olisivat itsessään ideologisia, tutkijan profiilille on erittäin haitallista tulla leimatuksi ideologiseksi ja puolueelliseksi.

Vaikka syytökset olisivat itsessään ideologisia, tutkijan profiilille on erittäin haitallista tulla leimatuksi ideologiseksi ja puolueelliseksi. Osaltaan tällainen vaikuttaa myös siihen, millaisia aiheita tutkijat uskaltavat tutkia ja missä määrin he uskaltavat julkistaa tutkimuksiaan tai osallistua niiden pohjalta julkiseen keskusteluun. Tämä puolestaan voi johtaa siihen, ettei tutkittu tieto leviä tutkimuspiireistä yhteiskuntaan vaikuttamaan.

Ideologioiden vastaisuuden esitaistelijoiden ajatteluun kuuluu vahvasti taloustieteen lainalaisuuksien ja ehdottoman rationaalisuuden korostaminen. Nämä anti-ideologiset järjen äänet tapaavat esittää, että taloustieteessä olisi jokin objektiivinen, arvovapaa totuus, joka on gravitaatiolain tapaan pelkistettävissä numeroihin.

Näin ollen talouskysymykset kuvataan politiikan ulkopuolisina asioina, joista ei ole mahdollista kiistellä, kuten vaikkapa maahanmuutosta tai kulttuurisesta omimisesta, sillä taloustieteessä ei näkemyksen mukaan ole kyse mielipiteistä tai arvoista. Perinteisesti tällaiset yhden totuuden olemassaoloa julistavat äänet on tavattu yhdistää totalitarismiin, vaikka nykyään kuvatunlaisen retoriikan edustajat puhuvat kovin kauniisti juuri vapaudesta.

Talouskysymykset kuvataan politiikan ulkopuolisina asioina, joista ei ole mahdollista kiistellä, sillä taloustieteessä ei näkemyksen mukaan ole kyse mielipiteistä tai arvoista.

Esimerkkejä edellä kuvaamastani tavasta puhua taloudesta, ideologisuudesta ja poliittisuudesta löytyy runsaasti. Yleensä sen edustajat määrittelevät itse edustavansa niin sanottua klassista liberalismia. Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen toivoi vuoden 2015 vaalien aikaan, että ”talouden tosiasiat erotettaisiin politiikasta”.

Vihreiden kansanedustaja Antero Vartia taas syytti taannoin taloustieteilijä ja kansantaloustieteen professori Markus Jänttiä ideologisuudesta, kun tämä kritisoi Vartian puolustamia korkeakoulujen lukukausimaksuja.

Kokoomuksen kansanedustaja ja taloustieteilijä Juhana Vartiainen puolestaan sanoi vastikään Ylen Politiikkaradiossa, että tutkittu tieto näkyy tällä hetkellä todella heikosti poliittisissa päätöksissä. Itse hän sanoi pyrkivänsä ottamaan runsaasti huomioon riippumattomien tutkijoiden tutkimustietoa.

Ääneen lausumattomana implikaationa Vartiainen ei siis ota huomioon ei-riippumattomien tutkijoiden tutkimustuloksia. Hän ei kuitenkaan tullut maininneeksi, kuinka tutkijan riippumattomuus tai sen vastakohta, ideologisuus, tulisi määritellä.

Jäikin epäselväksi, tarkoittaako Vartiainen riippumattomuudella esimerkiksi niin kutsuttuja talousviisaita, jollaisina esimerkiksi Liikanen, Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju ja pääanalyytikko Jan von Gerich tai toisinaan jopa ajatuspaja Liberan entinen tutkimusjohtaja ja nykyinen Mustreadin sisältöjohtaja Heikki Pursiainen tyypillisesti valtamediassa esitetään. Tuskin hän ainakaan Jänttiä tai toista valtamedian vasemmistolaiseksi tituleeraamaa kansantaloustieteen professoria Matti Tuomalaa tarkoittaa.

Kokoomuksen kansanedustaja ja liikemies Hjallis Harkimo julisti Helsingin Sanomien kirjoituksessa olevansa ”pettynyt politiikkaan”. Hänen mukaansa politiikassa on ”liikaa politikointia ja liikaa ideologioita”. Harkimo myös esitti, ettei kokoomuksella ole strategiaa.

Strategiaa tai ei strategiaa, Harkimon mielestä kokoomuksen päämäränä tulisi olla kaikkien asian ajaminen. Harkimo jätti kuitenkin määrittelemättä, mitä on tämä mystinen kaikkien asia tai yhteinen etu.

Toinen kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki esitti niin ikään Helsingin Sanomien kirjoituksessa, ettei tiedä, millä kriteereillä olisi oikeistolainen. ”Olen klassinen liberaali. Se ei määritelmällisesti ole oikealla eikä vasemmalla”. Näin ollen Lepomäki asettautui ideologisen politiikan yläpuolella olevaksi, objektiiviseksi järjen ääneksi.

Mutta mitä oikeastaan on klassinen liberalismi ja kuinka se eroaa liberalismista tai uusliberalismista?

Liberalismi, klassinen liberalismi ja uusliberalismi

Liberalismi lienee eräs aikamme mitä moninaisimpia merkityksiä saaneista käsitteistä. Sen tähden on sen ja sen perillisen, klassisen liberalismin sisältö tulkittu usein virheellisesti. Eurooppalainen liberalismi -teoksen kirjoittajan, aatehistorioitsija Kari Saastamoisen mukaan länsimaisessa poliittisessa traditiossa liberalismi ei viittaa mihinkään yhtenäiseen ajatusrakennelmaan eikä yksikään filosofinen teoria, poliittinen päämäärä tai ihmiskäsitys ole yhdistänyt liberalismiksi eri aikoina kutsuttuja ajattelutapoja.

Liberalismin erityiseksi tunnusmerkiksi mainitaan yleensä ajatus yksilön vapaudesta kaikista keskeisimpänä poliittisena arvona. Vapaus on kuitenkin myös liberalistisen tradition sisällä tulkittu hyvinkin toisistaan poikkeavilla tavoilla. Yhdistävä piirre sen eri suuntauksille on yksilön vapauden ensisijaisuus yhteisön vapaudelle.

Vapaus on kuitenkin myös liberalistisen tradition sisällä tulkittu hyvinkin toisistaan poikkeavilla tavoilla.

Ensimmäisenä liberalistisena ajattelijana mainitaan yleensä filosofi John Locke, joka puolusti paitsi uskonnonvapautta, korosti myös niin sanottuja yksilön luonnollisia oikeuksia, jollaisiksi hän esitti oikeuden henkeen, vapauteen ja omaisuuteen. Ranskassa puolestaan liberalismin alkuna pidetään 1700-luvun valistusfilosofiaa, joka korosti sananvapautta sekä vapautta itsevaltaisen monarkin despotismista.

Liberalismissa tavataankin korostaa Isaiah Berlinin kuuluisasta jaottelusta juuri negatiivista vapautta – eli yksinkertaistaen sanottuna vapautta jostakin. Kaikki liberalismin muodot ovat myös ainakin nimellisesti sitoutuneet valistuksesta periytyvään tasa-arvon ihanteeseen, jonka mukaan ihmisten välillä ei ole syntyperään tai luontoon perustuvaa poliittista tai moraalista eriarvoisuutta. Tämän periaatteen käytännöllisessä soveltamisessa liberalisteiksi itseään kutsuvat eivät kuitenkaan ole aina olleet täysin johdonmukaisia.

Klassinen liberalismi on liberalismin muoto, joka painottaa yksilönvapauksista erityisesti taloudellista vapautta. Siinä yhdistyy sekä arvo- että talousliberalismi ja nykyään se rinnastetaan usein markkinaliberalismiin.

Monilla tänä päivänä klassisiksi liberalisteiksi julistautuvista on kuitenkin taipumusta puhua lähinnä talouden vapauttamisesta. Ylen Pressiklubissa vieraillut kokoomuslainen lvi-asentaja Tere Sammallahti ylpeästi esiintyi klassisena liberalistina ja samaisessa ohjelmassa ei-niin-arvoliberaalisti vastusti sukupuolineutraaleja ammattitermejä.

Tunnetuin klassisen liberalismin edustaja on moraali- ja yhteiskuntafilosofi Adam Smith (1723–1790). Smith katsoi, että valtion tulisi puuttua mahdollisimman vähän talouselämään, koska tuolloin omaa etuaan tavoittelevat kansalaiset tulisivat edistäneeksi myös koko valtion vaurastumista.

Tällaisen vapaan markkinatalouden tunnuslauseena on perinteisesti ollut laissez-faire eli ”antakaa tehdä”. Liberaalina Smith myös vastusti orjuutta, mikä oli hänen aikanaan vielä verrattain edistyksellistä.

Smith katsoi, että valtion tulisi puuttua mahdollisimman vähän talouselämään, koska tuolloin omaa etuaan tavoittelevat kansalaiset tulisivat edistäneeksi myös koko valtion vaurastumista.

Smith on saanut osakseen monenlaista tunnustusta. Tästä esimerkkinä Saastamoinen mainitsee muun muassa The Economist -lehden artikkelin 1990-luvun lopusta, jossa Smithiä ylistetään sen ”ihmeen” oivaltamisesta, että ”toimiessaan ilman keskinäistä säätelyä, lähinnä omaa etuaan tavoitellen työläiset, yhtiöt ja kotitaloudet onnistuvat tuottamaan niin erinomaisen hyödyllisiä tuloksia”.

1900-luvun talousliberalismin keskeisimpiin vaikuttajiin kuulunut Friedrich von Hayek puolestaan esitti Smithin pääteoksen Kansojen varallisuuden 200-vuotisjuhlan kunniaksi julkaisemassaan artikkelissa tämän vastustaneen kiihkeästi kaikenlaista taloudelliseen toimintaan kohdistuvaa sääntelyä ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden nimissä tehtyjä tulonsiirtoja. Samoin Milton Friedman ja tämän vaimo Rose Friedman vakuuttivat, että heidän kannattamansa hyvinvointipalvelujen alasajo on johdonmukainen kehitelmä Smithin opetuksista.

Smithin pyrkimyksenä talouden vapauttamisessa oli syntyperään perustuvan hierarkkisen sääty-yhteiskunnan ja sen aiheuttamien epäoikeudenmukaisuuksien purkaminen. (Smithin tavoin myös von Hayek ilmoitti vastustavansa yhteiskunnallisia hierarkioita ja eliitin erioikeuksia.)

Tämän hän katsoi olevan mahdollista vain, mikäli eliitin etuoikeuksia poistetaan ja näitä suosivaa taloudellista byrokratiaa karsitaan. Hänen mukaansa juuri vapaa talous aikaansaa myös muunlaisen vapauden.

Kuitenkin, toisin kuin nykyaikana Smithin opetuslapsiksi ilmoittautuvat, tämä ei kannattanut mitään ylikansallista vapaakauppaa, vaan lähinnä talouden vapautta valtioiden rajojen sisäpuolella. Smith ei myöskään ajatellut, että vapauden tulisi olla totaalisen rajoittamatonta.

Hän esimerkiksi katsoi, että valtion tulee hoitaa sellaiset tehtävät, jotka ovat yhteiskunnan kokonaisedun mukaisia, mutta jotka ovat yksityisille toimijoille kannattamattomia. Näin ollen Smithin opit eivät ole hyvinvointivaltion kanssa yhteensovittamattomissa.

Saastamoinen toteaakin, että ”Smithistä on siis tullut eräänlainen taloudellisen liberalismin ja uusoikeistolaisen yhteiskuntapolitiikan profeetta ja Kansojen varallisuudesta sen raamattu. Mutta samoin kuin moni kristityksi ilmoittautuva ei juuri raamattua tunne, eivät Smithinkään uudet opetuslapset ole aina Kansojen varallisuutta paljoa lehteilleet.”

Smithin nimeen tänä päivänä vannovat unohtavat liki systemaattisesti mainita, että tämän taloudellinen ajattelu oli täysin sidottua oman aikansa Britannian taloudellis-poliittisiin olosuhteisiin, jotka poikkeavat perustavanlaatuisesti nykymaailman vastaavista. Toisin kuin Karl Marx ja Friedrich Engels sata vuotta myöhemmin, Smith ei myöskään osannut ennustaa suuryritysten ylikansallista valtaa. Näiden seikkojen vuoksi Smithin opit eivät millään sabluunalla ole sellaisinaan sovitettavissa nykymaailmaan.

Smithin ajatuksia on siis anakronistisesti irrotettu historiallisesta kontekstistaan ja puolusteltu niiden turvin sellaista talouspolitiikkaa, jonka lopputuloksia Smith ei olisi itse mitä todennäköisimmin hyväksynyt.  Tästä paras esimerkki on häneltä otettu ”näkymättömän käden” käsite, joka on alkanut elää täysin omaa elämäänsä sen alkuperäisestä kontekstista irrotettuna.

Kylmän sodan kynnyksellä Smithin ajatuksia omien sanojensa mukaan seuranneet von Hayek ja Friedman ilmoittautuivat klassisiksi liberalisteiksi, vaikka heidän ajatuksensa perustuivat monilta osin virheelliseen tulkintaan Smithin ajatuksista. Joiltain tärkeiltä kohdin ne olivat suorastaan ristiriitaisia Smithin ajatusten ja niiden taustavaikuttimien kanssa. Klassisiksi liberalisteiksi ja Adam Smithin ihailijoiksi ilmoittautuivat myös jo mainitut Thatcher ja Reagan, vaikka kumpikaan ei tosiasiassa noudattanut mitään liberalistista talouspolitiikkaa, joka tähtäisi periytyvän eriarvoisuuden poistamiseen taloutta vapauttamalla.

Thatcher ja Reagan eivät sellaisenaan toteuttaneet myöskään von Hayekin talousoppeja. Päinvastoin heidän talouspolitiikkansa oli konservatiivista, joka pyrki kyllä poistamaan työläisten oikeuksia puolustavaa ay-liikettä, mutta säilyttämään rakenteita, jotka ylläpitävät vakiintuneita hierarkioita ja erioikeuksia.

Tällaista talouspolitiikkaa, joka ottaa klassisesta liberalismista siitä johtamansa vapaan talouden yksityistämisineen ja ammattiyhdistysliikkeen tuhoamisineen, mutta säilyttää konservatiivisesti eliitin erioikeuksia ylläpitäviä rakenteita (jotka niin ikään ovat vapaan talouden vastaisia), on tavattu kutsua uusliberalistiseksi.

Suomessa on viime aikoina tullut trendikkääksi julistautua klassiseksi liberalistiksi.

Suomessa on viime aikoina tullut trendikkääksi julistautua klassiseksi liberalistiksi. Suurin osa näistä henkilöistä on kuitenkin edustanut päinvastoin uusliberalismia eli konservatiivista talouspolitiikkaa kuin klassista liberalismia sellaisena kuin Smith sitä muotoili. Harva on myöskään von Hayekin talousoppeja vaatinut sellaisinaan seurattavaksi.

Klassisiksi liberaaleiksi esittäytyvät henkilöt ovat kyllä vastustaneet aggressiivisesti työläisten asiaa ajavaa ammattiyhdistysliikettä, mutta joitain poikkeuksia lukuun ottamatta eivät ole syystä tai toisesta puuttuneet samalla tarmokkuudella esimerkiksi lääkäri- tai apteekkariliiton toimintaan.

Mainittakoon myös, ettei talous voi olla kovin vapaata ilman minkäänlaista säätelyä. Muuten vallitsee vahvimman oikeus, mistä ajankohtainen esimerkki on Finnkino, joka ostaa pienemmät kilpailijansa. Tämän seurauksena sillä on yksityinen monopoliasema Suomen elokuvabisneksessä. Se voi siten vailla kilpailua määrätä millaiset hinnat hyvänsä ja, mitä elokuvia Suomessa ylipäätään esitetään. Tämä puolestaan ei ole kenenkään muun edun mukaista kuin sen itsensä.

Viekkaat machiavellistit vai ideologiansa orjat?

Kun Harkimo esittää, että politiikassa on liikaa politiikkaa ja ideologioita, eikä kokoomuksella ole strategiaa, tämä nimenomaan on strategia ja erittäin tehokas sellainen. Strategiana on siis osoittaa, ettei minkäänlaista strategiaa ole – toisin sanoen pyrkiä epäsuorasti viestimään, ettei ole likaista poliittista peliä, ideologista suhmurointia tai kyseenalaisia pyrkimyksiä vaikuttaa ihmisiin. Sen sijaan on vain tosiasioita, joiden annetaan puhua puolestaan.

Strategiana on osoittaa, ettei ole likaista poliittista peliä, ideologista suhmurointia tai kyseenalaisia pyrkimyksiä vaikuttaa ihmisiin.

Strategiaan kuuluu myös eri tavoin ajattelevien ideologiseksi syyttäminen. Leikkauspolitiikka, yksityistäminen ja veronalennukset esitetään ainoana vaihtoehtona – muuten edessä on ”Kreikan tie”.

Uusliberalistiseen retoriikkaan kuuluu vastuullisena talousrealistina esiintyminen. Tätä ilmentää muun muassa puheet siitä, että vaikkei kukaan haluaisi tehdä kipeitä leikkauksia, ne ovat silti välttämättömiä, ettemme jättäisi suunnatonta velkaa lapsillemme. Samaan aikaan Suomessa nuoret aikuiset velkaantuvat ennätyksellistä vauhtia.

Samaa argumentointitapaa edustaa myös retoriikka hyvinvointivaltion leikkauksista – se, että voidaksemme säilyttää hyvinvointivaltion, on meidän välttämätöntä leikata sille oleellisista tehtävistä.

Teoksessa The New Way Of The World: On Neoliberal Society Pierre Dardot ja Christian Laval esittävät, että uusliberalismin voittokulkua selittää sen kyky muuttaa syvällisesti yhteiskuntaa. Dardot’n ja Lavalin mukaan uusliberalismin normatiivisesta logiikasta, ihmisten ja kansakuntien välisestä ”luonnollisesta kilpailusta” markkinoilla, on tullut suorastaan ”uusi olemisen muoto”.

Max Weber esitti vuonna 1905 julkaistussa teoksessaan Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki protestanttisen asketismin luoneen kapitalismille puitteet, joissa se syntyi, vahvistui ja saavutti sellaisen valta-aseman, että tuli lopulta syrjäyttäneeksi alkuperäisen synnyttäjänsä. Nykyään kapitalismi lepää niin vakaalla, mekanistisella pohjalla, että se oikeuttaa itse itsensä. Siitä on tullut liki uskontoon verrattavissa oleva uskomusjärjestelmä, jonka vastustajia ja vallan kyseenalaistajia on vainottu erityisesti viime vuosisadalla ankarasti.

Uusliberalistinen kapitalismi on onnistunut levittäytymään yksittäisten ihmisten elämien ja yhteiskuntien liki kaikille osa-alueille usein tavoilla, joita emme itse edes tiedosta. Kuten Michel Foucault esittää puhki kulutetussa valtateoriassaan: valta on vahvimmillaan siellä, missä se on niin sulautunutta, ettemme edes havaitse sen läsnäoloa.

Vapauden markkinat -teoksessaan Suomen Akatemian entinen arviointi- ja kehittämisjohtaja Paavo Löpponen määrittelee uusliberalismin keskeiseksi ajatukseksi käsityksen, ettei valtion tule puuttua vapaiden markkinoiden toimintaan. Von Hayek on tiivistänyt tämän esittämällä, että valtion puuttuminen talouteen on tie orjuuteen.

Löppösen mukaan uusliberalismi on saavuttanut nykyisen valta-asemansa poimimalla oppiinsa ajatuksia vaikutusvaltaisilta ajattelijoilta, joita he ovat tarkoituksenmukaisesti irrottaneet konstekstistaan ja käyttäneet omiin tarkoitusperiinsä. Näin he ovat onnistuneet ensin saamaan hyväksynnän premisseilleen, sitten myös johtopäätöksilleen ja lopulta kokonaiselle ideologialleen.

Asettamalla Smithin, erään länsimaisen historian merkittävimmistä talous- ja yhteiskuntafilosofeista oppi-isäkseen, uusliberalismi on saanut vahvan auktoriteettiaseman ja jalansijan taloustieteessä ja sen seurauksena myös poliittisessa päätöksenteossa. Suomessa yksityistämispolitiikkaa ajavat ovat puolestaan pyrkineet oikeuttamaan toimiaan esittämällä niitä taloustieteen Nobelilla palkitun Bengt Holmströmin auktoriteetin suojista.

Löppösen mukaan uusliberalismi ei ole sen enempää uutta kuin liberalististakaan, vaan poliittinen suuntaus, joka pyrkii toteuttamaan yksityistämistä sekä hierarkkista ja epätasa-arvoista yhteiskuntaa. Sen kovasti korostama vapaus puolestaan ei ole juuri muuta kuin vapautta voitonpyynnin rajoitteista, veroista ja yhteiskunnan asettamista säännöistä.

Hän esittää, että puhtaimmillaan uusliberalistista politiikkaa lienee toteutetun Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisellä Venäjällä, jossa oligarkit onnistuivat varastamaan liki koko valtion omaisuuden yksityistämisen seurauksena.

Uusliberalismi ei ole sen enempää uutta kuin liberalististakaan, vaan poliittinen suuntaus, joka pyrkii toteuttamaan yksityistämistä sekä hierarkkista ja epätasa-arvoista yhteiskuntaa.

Uusliberalistisen ideologian keskeinen piirre on Löppösen mukaan ollut alusta asti vaivihkainen ja huomaamaton vaikuttaminen. Käytännön tasolla tämä on tapahtunut muun muassa tehokkaalla verkostoitumisella ja rahoituksen järjestämisellä samanmielisille ajatushautomoille.

Mediassa on pyritty olemaan aktiivisesti esillä, jotta oma aate saisi mahdollisimman paljon äänialaa. Tämä onkin tuottanut tulosta. Björn Wahlroosin johtama Nordea-pankki on alkanut puolestaan järjestää yhteistyössä koulujen kanssa taloustietoa lapsille leikkisästi opettavia puuhapäiviä.

Miksi uusliberalistit siis puhuvat yleisestä edusta ja uskottelevat edustavansa klassista liberalismia? Ovatko he omaksuneet Machiavellilta ajatuksen, että tarkoitus pyhittää keinot eikä totuuden puhuminen ole aina hyödyllistä? Onko kyseessä machiavellistista viekkautta tihkuva salaliitto?

Löppönen katsoo filosofi Louis Althusserin tavoin, ettei ole olemassa uusliberalistista tai kapitalistista salaliittoa, vaikka niin voisi helposti uskoa. Althusserin mukaan myös kapitalistismin demagogit ovat oman ideologiansa orjia. Varmasti osa uusliberalismin äänenkannattajista pyyteettömästi uskookin markkinoiden vapauden, yksityistämisen ja paikallisen sopimisen siunauksellisuuteen.

Ei ole olemassa uusliberalistista tai kapitalistista salaliittoa, vaikka niin voisi helposti uskoa.

Kuitenkin toteutetun uusliberalistisen yksityistämispolitiikan seuraukset puhuvat tätä vastaan. Kun katsomme esimerkiksi Britanniaa, Yhdysvaltoja, Romaniaa tai Venäjää, on vaikea havaita, että tehty politiikka olisi todellisuudessa lisännyt yleistä hyvinvointia ja vapautta tai poistanut yhteiskunnallisia hierarkioita ja arvojärjestyksiä – päinvastoin.

Sen sijaan edellä mainituissa valtioissa yhteiskunta on varsin eriarvoistunut ja luokkaerot ovat suuret.  Eriarvoisuus ja suuret tuloerot taas korreloivat enemmän tai vähemmän rikollisuuden ja muiden yhteiskunnassa ilmenevien negatiivisten ilmiöiden kanssa.

Tästä huolimatta myös Suomen hallitus on valinnut thatcherilais-reaganilaisen, uusliberalistisen linjan, jonka päätavoitteiksi on muodostunut julkisen sektorin pienentäminen mittavilla leikkauksilla ja yksityistämisellä. Esimerkit muualta eivät ole osoittaneet terveyspalvelujen tai rautateiden yksityistämisen johtaneen palvelun paranemiseen tai lippujen hinnan laskemiseen kilpailun seurauksena – päinvastoin.

Uusliberalismin sijaan on puhuttu uudistamisesta, modernisoimisesta ja tehostamisesta. Tehostaminen tosin usein tarkoittaa pienemmillä resursseilla pärjäämistä, toisin sanoen irtisanomisia ja palvelun hinnan laskemista laadun kustannuksella. On kyseenalaista, onko tällainen ajattelu tarkoituksenmukaista, mitä tulee perinteisesti julkisen sektorin tarjoamiin palveluihin kuten terveydenhoitoon, vanhustenhoitoon tai koulutukseen.

Kaiken talousajattelun ja -politiikan taustalla vaikuttaa jokin ideologia ja tietyt arvot.

Smithin seuraajina itseään pitävät eivät ole toteuttaneet tämän päämääriä poistaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja hierarkioita sekä lisätä ihmisten vapautta taloutta vapauttamalla. Mikäli eri tavoin ajattelevat ovat tästä huomauttaneet ja kyseenalaistaneet tätä totalitaarisesti ainoaa totuutta vapaan talouden ja yksityistämisen siunauksellisuudesta, ei tähän ole vastattu tutkimustietoon nojaavalla, johdonmukaisella argumentaatiolla, vaan esittämällä syytös ideologisuudesta.

Kaiken talousajattelun ja -politiikan taustalla vaikuttaa jokin ideologia ja tietyt arvot, minkä vuoksi on epärehellistä esittää oma vakaumus ideologisuuden ja politiikan yläpuolisena. Kuitenkin, kuten Machiavelli huomauttaa: ”Ihmiset ovat siten yksinkertaisia ja siinä määrin kulloisenkin tilanteen orjia, että huijari löytää aina niitä, jotka antautuvat huijattaviksi”.

Marianne Sandelin opiskelee käytännöllistä filosofiaa ja yleistä historiaa Helsingin yliopistossa. Sandelin toimi Politiikasta-verkkolehden korkeakouluharjoittelijana syksyllä 2017.

Julkaisu 2000-luvun machiavellistit ja taistelu ideologisuutta vastaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Taloustieteellinen yhdistys järjesti 15.5. seminaarin korkeakoulujen lukukausimaksuista, jossa puhujina olivat Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Hannu Karhunen, Etlan tutkijat Hanna Virtanen ja Niku Määttänen sekä Helsingin yliopiston ja Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen Markus Jäntti.

Seminaarin jälkeen Jäntti ilmoitti irtisanoutuvansa professuuristaan Helsingin yliopistolla ja Valtion taloudellisella tutkimuskeskuksella. Osaltaan päätökseen vaikuttivat seminaarissa käydyt keskustelut. Jäntti palaa syksyllä professoriksi Tukholman yliopistoon, mistä hän on ollut virkavapaalla.

Seminaarin jälkeen Jäntti ilmoitti irtisanoutuvansa professuuristaan Helsingin yliopistolla ja Valtion taloudellisella tutkimuskeskuksella.

Jäntin päätökseen vaikutti kansanedustaja Antero Vartian (vihr.) seminaarissa esittämä syytös maksuihin kriittisesti suhtautuvien ideologisesta sokeudesta. Perusteet suomalaisilta opiskelijoilta perittäviin maksuihin ovat Vartian mukaan hyvät, joten asian pitäisi olla ”no-brainer”.

Etlan toimitusjohtaja Vesa Vihriälä tuohtui myös seminaarin tapahtumista. Vihriälä on kirjoittanut yhdessä Määttäsen kanssa lukukausimaksuja ja yliopistojen pääomittamista ehdottaneen Etlan muistion, joka toimi seminaarin keskusteluiden pohjana. Hän ei käsitä Jäntin seminaarissa esittämää syytöstä siitä, että Etla ajaisi lukukausimaksuja Suomeen opportunistisesti mahdollisuuksien tasa-arvon varjolla.

Vihriälä pitää tiukasti kiinni siitä, että lukukausimaksujen kannattajilla on tavoitteena koulutuksen parantaminen ja korkeakoulutuksen resurssien vahvistaminen tavalla, joka ei heikentäisi mahdollisuuksien tasa-arvoa.

Tässä kirjoituksessa ei käydä systemaattisesti läpi kaikkia seminaarissa esiin tulleita näkökulmia lukukausimaksuihin. Tarkoituksena ei ole myöskään spekuloida yksittäisten ihmisten motiiveilla.

Pyrkimyksenä on rajatummin pohtia, mikä saa kansanedustaja Vartian toteamaan seminaarissa lukukausimaksujen tuomisen Suomeen olevan ”no-brainer” sekä syyttämään lukukausimaksuihin kriittisesti suhtautuvaa taloustieteilijää ideologisesta sokeudesta. Toisaalta, miksi tämä syytös saa taloustieteen professorin edes ajattelemaan irtisanoutumista virastaan?

Ideologit ja talousviisaat

Vartialle ideologian käsite merkityksessä, jossa hän sitä seminaarissa käytti, tarkoittanee yksinkertaisesti jonkin mielipiteen ja sen esittäjän asemoimista vastakohdaksi neutraaliksi ja rationaaliseksi oletetulle mielipiteelle ja tämän esittäjälle.

Mitä ei-ideologinen rationaalisuus voisi sitten Vartialle tarkoittaa? Vartia on ottanut Twitterissä kantaa moniin ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Näistä voitaneen päätellä ainakin jotain hänen ajatuksistaan siitä, mikä tekee mielipiteestä tai sen esittäjästä rationaalisen.

Mistä olisi mahdollista löytää rationaalinen ratkaisu kysymyksiin, kuten tulisiko suomalaisten korkeakoulujen periä lukukausimaksuja myös suomalaisilta opiskelijoilta?

Vartia ei usko vastakkainasetteluiden varaan rakentuvan poliittisen järjestelmän toimivan ”tehokkaimmalla tai fiksulla tavalla”. Ehkä juuri tästä johtuen hän ei myöskään ole vakuuttunut poliittisten puolueiden tarpeellisuudesta. Vastuulliset päätökset jäävät Vartian mukaan usein tekemättä, koska poliitikot haluavat ”niin hyvää” ihmisille, että ovat kykenemättömiä tekemään tarvittavia vaikeita päätöksiä.

Vartia olettaa, että poliittisiin kysymyksiin on mahdollista löytää ideologisesti neutraali ja rationaalinen vastaus. Ideologian sokaisema on sellainen henkilö, joka kantaa huolta tämän vastauksen mahdollisista negatiivisista vaikutuksista muille yksilöille ja ryhmille, taikka ei hyväksy sitä ainoana oikeana fiksuna ja tehokkaana vastauksena käsillä olevaan ongelmaan.

Mistä olisi mahdollista löytää rationaalinen ratkaisu kysymyksiin, kuten tulisiko suomalaisten korkeakoulujen periä lukukausimaksuja myös suomalaisilta opiskelijoilta?

Vartia on turhautunut siitä, että taloustieteelliset faktat sivuutetaan poliittisessa päätöksenteossa. Toisin sanoen taloustiede voisi tarjota ei-ideologisia rationaalisia vastauksia esimerkiksi lukukausimaksujen asettamiseen suomalaisille opiskelijoille.

Konsensus-Suomi saattaa olla kuollut, mutta suomalainen konsensus-taloustiede voi ilmeisen hyvin.

Kansanedustajien tulisi siis noudattaa taloustieteellisiä faktoja fiksujen ja tehokkaiden ratkaisujen mahdollistamiseksi. Ennen kaikkea taloustiede tarjoaa yhden kaiken kattavan vastauksen: Konsensus-Suomi saattaa olla kuollut, mutta suomalainen konsensus-taloustiede voi ilmeisen hyvin.

”I’m going to have to science the shit out of this”

Ekonomismiksi voidaan kutsua asian tai instituution määrittelemistä taloudelliseksi ja täten ei-poliittiseksi lisättynä oletuksella, että siihen ei näin ollen päde demokraattisen päätöksenteon vaatimus. Ekonomismin käsitteen kautta on mahdollista kuvata esimerkiksi Suomessa käytäviä kamppailuja yliopistojen sisäisen hallinnon suhteen.

Ekonokraatti vuorostaan ajattelee teknokraatin tavoin, että edes demokraattisia instituutioita ei tule hallita demokraattisesti. Politiikan pitää perustua tieteelle, mutta ei mille tahansa tieteelle, vaan taloustieteelle.

Ekonokraattien ilmoittamat päätökset saattavat näyttäytyä ikävinä niille, joille ne merkitsevät kivuliaita menetyksiä, mutta noudattaessaan markkinatalouden lainalaisuuksia, ne ovat kuitenkin määritelmällisesti oikeudenmukaisia. Jos taas jokin päätös ei tuota taloustieteellisesti optimaalista ratkaisua, sitä ei voida puolustaa vedoten kansanvaltaan tai demokraattiseen harkintaan. Esimerkiksi kansanäänestykset Vartia hylkää ”kolikonheittona”.

Vartiakin tiedostaa miten tämä saatetaan tulkita: ”Tämä kuulostaa toki kansanvallan vastaiselta, mutta vastuun kantaminen ikävän harvoin korreloi sen kanssa, että päätöksistä pidetään.” Joku voisi ajatella, että tämä ei ainoastaan kuulosta kansanvallan vastaiselta. Mieleen tulee Groucho Marxin toteamus: ”Hän saattaa näyttää idiootilta ja puhua kuin idiootti, mutta älä anna tämän hämätä: Hän todellakin on idiootti.”

Ekonokraatti toimii kuten vanhempi lastensa suhteen: lapsia kielletään tekemästä asioita ja pakotetaan tekemään toisia asioita. Se, että tämän kaltaista ajattelua kyseenalaistetaan Taloustieteellisen yhdistyksen järjestämässä seminaarissa lukukausimaksuista, jossa yhdistyksen sanoin ”käytiin läpi, mitä taloustieteellä on sanottavaa tästä paljon keskustelua herättäneestä aiheesta” on arvatenkin skandaali. Sen ei pitäisi olla, mutta se on.

Hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää

Seminaarin puhujat olivat taloustieteilijöitä. Kommentteja ja välihuudahduksia esittivät taloustiedettä kunnioittavan Vartian lisäksi muiden muassa taloustieteilijä, kansanedustaja Juhana Vartiainen (kok.) ja taloustieteilijä Vihriälä. Tämän piti siis kaiken järjen mukaan olla turvallinen tila todeta ainoa oikea optimaalinen ratkaisu korkeakoulujen rahoitukseen.

Iltapäivä alkoi lupaavasti. Määttänen muistutti kuulijoita siitä, että Etlan muistio ottaa annettuna tämänhetkiset suomalaiset realiteetit, joihin se suosituksensa pohjaa.

Kuten muistiossa ei-ideologisesti todetaan, ”julkisen talouden hankala tilanne tekee vaikeaksi ratkaista koulutuksen ja tutkimuksen rahoitusongelmaa. Alijäämän lisääminen ei ole houkutteleva vaihtoehto. Korkea verotuksen taso ei puolla verotuksen kiristämistä. Eri syistä on myös vaikea löytää uusia säästökohteita kokonaan toisilta hallinnon aloilta.”

Taloustieteellinen konsensus kertoo vuorostaan meille sen, että tällaisessa tilanteessa lukukausimaksut yhdistettyinä yliopistojen pääomittamiseen valtion omaisuutta myymällä ovat ainoa järkevä ratkaisu yliopistojen rahoituksen turvaamiseksi.

Toki lukukausimaksuilla olisi Etlan muistion mukaan muitakin positiivisia vaikutuksia: paremmat kannustimet opintojen nopeaan suorittamiseen, paremmat työn tarjonnan kannustimet sekä suomalaisten korkeakoulujen altistaminen viimeinkin kilpailuun laadusta ja kysynnästä.

Nämä ovat tavoitteita, joista on oletettavasti tieteellinen konsensus ja ne voidaan saavuttaa tehokkaasti tuomalla Suomeen Englannin malli, jossa korkeat lukukausimaksut katetaan opintolainoilla, jotka sitten maksetaan takaisin valmistumisen jälkeisten tulojen ylittäessä ennalta säädetyn rajan.

Virtanen totesi seminaarissa, että jos järjestelmä toimii yhdessä maassa, ei ole syytä olettaa ettei se toimisi myös Suomessa.

Etlan Virtanen totesi seminaarissa, että jos järjestelmä toimii yhdessä maassa, ei ole syytä olettaa ettei se toimisi myös Suomessa. Englantilaisessa luokkayhteiskunnassa tilanne ei ole heikompiosaisten osalta huonontunut lukukausimaksujen käyttöönoton jälkeen, joten miksi siis olettaa näin käyvän tasa-arvoisemmassa Suomessa. Malli on universaali ja sen vaikutukset ovat kaikkialla samat. Tämä kun ei ole poliittista taloutta. Tämä on taloustiedettä.

Etlan muistio ei tosin mainitse sitä, että Englannissa poliitikot voivat säätää takautuvasti tätä tulorajaa vastaamaan uutta objektiivisen optimaaliseksi havaittua tasoa, ja korkeakouluista valmistuneiden lainojen korot juoksevat joka tapauksessa. Tätä riskiä ei Suomessa ilmeisesti olisi.

Suomessa ei olisi Englannin tavoin riskiä myöskään siitä, että valtio myisi omistamaansa opintolainakantaa pois vastuullisen, fiksun ja tehokkaan valtiontalouden hoidon nimissä. Täällä opintolainat otetaan jo lähtökohtaisesti yksityisistä pankeista, joiden riskittömyyden valtio takaa pankeille lainatakauksen muodossa. Ei siis syytä huoleen.

Kuten Määttänen seminaarissa totesi, maksut ovat hyvä asia tilanteesta riippumatta. Olisihan hänen sanoin huolestuttavaa, jos opiskelija ei olisi itse valmis maksamaan ”pientä osaa” koulutuksensa kustannuksista lainajärjestelmän puitteissa, joka takaa sen, että ”kaikki voivat rahoittaa opintonsa ilman huolta takaisinmaksusta”.

Ja vaikka opiskelijoilla ei olisi huolta lainan takaisinmaksusta, olisi lainoilla kuitenkin työn tarjontaa lisääviä kannustimia. Niin. Miksi? Kenties siksi, että valmistuneet kantavat huolta lainan takaisinmaksusta?

Miksi siis huolestua Englannin mallista, jossa opintovelan määrä yliopistosta valmistunutta kohden on jo ohittanut vastaavan luvun Yhdysvalloissa, missä vuorostaan on esitetty viime aikoina vakavia huolia opintovelasta asuntovelan jälkeisenä seuraavana suurena velkakuplana.

Opintovelan määrä on ohittanut Yhdysvalloissa luottokorttivelan suurimpana kotitalouksien velkaantumisen syynä. Opintovelan kokonaismäärä on tällä hetkellä 1,3 biljoonaa dollaria. Korkeasti velkaantuneet opiskelijat omistavat epätodennäköisemmin valmistumisensa jälkeen asunnon kuin vähemmän velkaantuneet opiskelijatoverinsa. Vakavampaa saattaa olla kuitenkin se, että suurella opintovelan määrällä on havaittu olevan yhteys masennukseen ja parisuhteiden murenemiseen.

Suurella opintovelan määrällä on havaittu olevan yhteys masennukseen ja parisuhteiden murenemiseen.

Ei kuitenkaan syytä huoleen. Etla esittää maksujen tasoksi Suomessa vaivaista 2 000 euroa vuodessa. Englannissa otettiin maksut käyttöön vuonna 1998, jolloin ne asetettiin 1 000 punnan vuositasolle, josta ne ovat sittemmin nousseet nykytasolle, joka on 9 000 puntaa vuodessa. Näinhän ei kuitenkaan tarvitse Suomessa käydä. 2 000 euroa vuodessa on varmasti taloustieteellisesti tarkkaan harkittu luku, koska miksi sitä muuten esitettäisiin.

Vaikka Etlan muistiossa todetaankin, että ”suurten tehokkuusetujen tavoitteleminen puoltaisi korkeidenkin maksujen sallimista”, niin todetaanhan siinä kuitenkin myös, että on ”perusteltua edetä varovaisesti sen varmistamiseksi, että maksut eivät vaaranna mahdollisuuksien tasa-arvoa”. Siksi lukuvuosimaksuille tulisi siis Etlan mielestä asettaa suhteellisen matala katto. ”Ainakin aluksi”.

Karhusen mukaan yliopistokoulutukselle on niin paljon kysyntää, että on silkkaa hulluutta pitää aloituspaikkojen määrä nykyisellä tasollaan. Karhusta ei ilmeisesti huoleta, että yhä suurempien ryhmien suorittaessa korkeakoulututkinnon sen merkitys väylänä korkeapalkkaiseen työhön oletettavasti vähenisi. Ei, vaikka juuri korkeampi palkka oletetaankin motiiviksi korkeakouluopintoihin ja perusteluksi lukukausimaksujen oikeudenmukaisuudesta.

Kenties taustalla on ajatus siitä, että kunhan pääsemme eroon Suomen tylsän tasaisesta OECD:n maailman toiseksi parhaimmaksi rankkaamasta korkeakoulujärjestelmästä avaamalla sitä hieman markkinakilpailulle, saamme viimein tännekin muutamia huippuyliopistoja, joista valmistuminen takaisi korkeamman tulotason verrattuna toisiin Suomessa toimiviin yliopistoihin.

Mikä sitten on se yleistä laatua ja yhteiskunnallista tasa-arvoa korottava tekijä, jota hintahaitarin toisessa päässä toimivat ei-niin-huiput tuottavat? Mene ja tiedä.

Osa puhujista esitti huolensa siitä, että poliitikot onnistuvat sotkemaan tämänkin asian. Lukukausimaksu saatettaisiin toteuttaa Suomessa tavalla, joka vääristäisi mallin toimivuutta ja aiheuttaisi ei-toivottuja seurauksia. Ideologis-poliittiset motiivit saattaisivat tuhota muuten niin kauniin, tasapainoisen ja oikeudenmukaisen järjestelmän.

Onko tämän tosiasian tunnustaminen sitten rationaalista, jolloin ideologisena näyttäytyisikin kenties kyvyttömyys hyväksyä tätä todennäköistä skenaariota? Ei. Kansanedustaja Vartiainen lupasi tilaisuudessa, että poliitikot eivät tätä asiaa sotke.

Kansanedustaja Vartiainen lupasi tilaisuudessa, että poliitikot eivät tätä asiaa sotke.

Tässä yhteydessä on mahdotonta syventyä niihin lukukausimaksuista ja korkeakoulujärjestelmän markkinoistamisesta koituviin mahdollisiin ongelmakohtiin, joista on löydettävissä loputtomasti kirjallisuutta vähintäänkin taloustieteellisen konsensuksen ulkopuolelta. Näiden pohjalta voidaan kuitenkin esittää esimerkiksi seuraavat kysymykset jatkopohdintoihin seminaarin teemojen ympäriltä.

Mihin kaikkeen yliopistoilla olisi insentiivejä käyttää lukukausimaksuista saatuja rahoja olettaen, että niiden rahoitus on sidottu pysyvästi uusien asiakkaiden houkuttelemiseen? Voidaanko puhua koulutusmarkkinoista, jos yksityisiä toimijoita ei päästetä kilpailuun mukaan? Miten Englannin mallin puolustajat suhtautuvat ajatukseen koulutusmarkkinoiden avaamisesta yksityisille yliopistoille, mikä oli eräs kyseisen mallin päätavoitteista?

Onko koulutussektorilla ylipäätään mahdollista synnyttää markkinoita? Näkevätkö lukukausimaksujen puoltajat yliopistoilla muita kuin taloudellisia funktioita? Jos näkevät, mitä nämä ovat ja miten ajetut markkinaehtoiset uudistukset palvelisivat näiden toteutumista? Mitä mahdollisia seurauksia on opetussuhteen muuttumisella asiakkuussuhteeksi?

Mitkä ovat taloustieteen ohella ne muut relevantit tieteenalat, joiden tarjoamaa tieteellistä tietoa tulee huomioida korkeakoulupoliittisessa päätöksenteossa? Miten nykymuotoiset yliopistot eroavat yrityksistä organisaationa ja mitä tästä tulisi ajatella?

Tapaus Jäntti

Jäntti ei kuitenkaan esittänyt yhtäkään näistä kysymyksistä taloustieteilijöitä järkyttäneessä puheenvuorossaan.

Sen sijaan hän provosoi yleisöään kuvailemalla lukukausimaksuja liberaalien taloustieteilijöiden unelmaksi ja kiinnittämällä huomiota Etlan muistion sisältämiin taloustieteen valtavirtaa edustaviin ”oppikirjaesimerkkeihin”. Muistio ei siltä osin siis ollut taloustieteellisesti pätevä.

Jäntti esitti syytökset myös siitä, että muistion tapa määritellä mahdollisuuksien tasa-arvo ei ole riittävän tieteellinen ja että termille annettu keskeinen sija lukukausimaksujen puolustajien argumenteissa on opportunismia.

Miksi ylipäätään haluaisimme lukukausimaksuja, joiden myötä koulutuksellinen tasa-arvo saattaisi heikentyä, kun yliopistojen rahoitus voitaisiin yhtä hyvin turvata maltillisella tuloveron progression nostolla tai oikeudenmukaisella perintöveron korotuksella?

Lopulta Jäntin ideologisuus taisi kuitenkin palautua seuraavaan taloustieteellistä ääriajattelua edustavaan argumenttiin: miksi ylipäätään haluaisimme lukukausimaksuja, joiden myötä koulutuksellinen tasa-arvo saattaisi heikentyä, kun yliopistojen rahoitus voitaisiin yhtä hyvin turvata maltillisella tuloveron progression nostolla tai oikeudenmukaisella perintöveron korotuksella?

Ulkopuolisen silmissä tässä näyttäisi kulkevan rationaalisen taloustieteellisen konsensuksen raja: tarpeettomien riskien välttämisessä ja verojen (maltillisessa) korottamisessa. Ken näin ehdottaa, astuu tosiasioiden piirin ulkopuolelle ideologian sumuiseen maailmaan.

Toisaalta suurin ongelma Jäntin argumentissa taisi olla juurikin se, että jo niiden julkituominen murentaa suomalaisten ekonokraattien vaalimaa kuvaa taloustieteestä tieteenä, jonka harjoittajien piirissä vallitsee konsensus tehokkaasta ja oikeudenmukaisesta ratkaisusta milloin mihinkin kysymykseen. Mitä olisikaan tiede, joka ei ole yksimielinen oikeista kysymyksistä ja niihin esitetyistä vastauksista? Ilmeisesti ei ainakaan taloustiedettä.

Missä kulkevat sitten Jäntin omat sietokyvyn rajat? Helsingin Sanomien haastattelussa hän listasi syitä, jotka vaikuttivat ratkaisuun palata Ruotsiin. Näitä olivat ensinnäkin epäselvyys Economicumin tulevaisuudesta yliopistojen ja VATT:n yhteisenä taloustieteellisenä yksikkönä sekä hallituksen tekemät yliopistoleikkaukset.

Yksi Jäntin mainitsemista syistä eroonsa oli se että suomalaisessa politiikassa ei arvosteta tarpeeksi tieteellistä tietoa.

Kaksi muuta Jäntin antamaa syytä ovat kuitenkin mielenkiintoisempia. Ne ovat Vartian esittämä syytös Jäntin ideologisuudesta sekä se, että suomalaisessa politiikassa ei arvosteta tarpeeksi tieteellistä tietoa. Jälkimmäisestä Jäntti mainitsee esimerkkinä sen, että ”yritysverotyöryhmässä ei ollut yhtä ainoaa verotuksen taloustieteilijää, pelkkiä yritysverojuristeja”.

Tässä kulkevat Jäntin sietokyvyn rajat: taloustieteilijän syyttämisessä ideologiseksi ja taloustieteilijöiden ohittamisessa poliittisessa päätöksenteossa.

Kyseistä kiistaa ulkopuolisena seuraavana on vaikeata välttyä ajatukselta, että Vartia ja Jäntti päätyvät kuin päätyvätkin lopulta konsensukseen. Konsensukseen, jonka mukaan taloustieteen keinoin on mahdollista tarjota rationaalisia, ei-ideologisia ratkaisuja mitä moninaisimpiin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Poliitikoilla tulisi vain olla enemmän uskallusta ja halua toteuttaa näitä ratkaisuja oikeudenmukaisten ja tehokkaiden lopputulemien saavuttamiseksi.

Jäntti tiedemiehenä pitää kiinni siitä, että aina on olemassa mahdollisuus kyseenalaistaa tällä hetkellä vallitsevia taloustieteellisiä totuuksia.

Eroksi näyttäisikin muodostuvan lähinnä se, että Jäntti tiedemiehenä pitää kiinni siitä, että aina on olemassa mahdollisuus kyseenalaistaa tällä hetkellä vallitsevia taloustieteellisiä totuuksia vähintäänkin teorian lähtökohdat hyväksyvän sisäisen kritiikin keinoin. Vartialle ajatus tästä näyttäytyy vuorostaan taloustieteen tieteellisyyden kyseenalaistamisena ja portin avaamisena ei-rationaaliselle päätöksenteolle.

Taloustieteellistä konsensusta ei Taloustieteellisen yhdistyksen seminaarissa tällä kertaa saavutettu lukukausimaksuista. Nyt kun Jäntti on päättänyt pakata laukkunsa ja palata Ruotsiin, lienemme kuitenkin taas hieman lähempänä päivää, jolloin Vartia – tai Vartiainen – voi lopulta eduskunnalle ilmoittaa kaikkien rationaalisten kansanedustajien yhtyessä kuoroon: ”No-brainer!”

Osmo Soininvaara kiteyttää blogissaan, mistä tästä kaikessa loppujen lopuksi on kyse: ”Muuten olen sitä mieltä, että hyvässä ja tasa-arvoisessa yhteiskunnassa koulutuksen tulisi olla ilmaista. Siitä, pitäisikö näin olla myös suurten tuloerojen yhteiskunnassa, en ole varma.”

VTM Taavi Sundell on maailmanpolitiikan väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksella. Hänen väitöskirjatutkimuksensa tarkastelee Suomen ja Jordanian korkeakoulujärjestelmien poliittista taloutta ja yleisemmin korkeakoulutuksen hyödykkeistämistä.

25.5.2017 12:55: Korjattu väite ”Korkeasti velkaantuneet opiskelijat eivät valmistumisensa jälkeen yhtään sen todennäköisemmin omista asuntoa kuin vähemmän velkaantuneet opiskelijatoverinsa” muotoon ”Korkeasti velkaantuneet opiskelijat omistavat epätodennäköisemmin valmistumisensa jälkeen asunnon kuin vähemmän velkaantuneet opiskelijatoverinsa”.

Julkaisu Taloustiede, ideologia ja lukukausimaksut ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

AKP:n valta pisti niin kutsutut valkoiset turkkilaiset – sekulaari eliitti, joka AKP:n mukaan kuvitteli tietävänsä paremmin, olevansa parempi ja edustavana korkeampia päämääriä kuin muut – polvilleen ja korotti Anatolian konservatiivisen pk-yrittäjän uudeksi vallankäyttäjäksi, johtajanaan ”vääryyttä kokenut”, hurskas, Istanbulin Kasımpaşan kovilla kulmilla kasvanut kansanmies Recep Tayyip Erdoğan.

Ja Erdoğan ilmoitti, että tasavallan perustajat yrittivät tehdä Turkista länsimaalaisen viinaa juomalla ja islamia ylenkatsomalla, samalla kun yhä suurempi kuoro turkkilaisia ja länsimaisia akateemikoita suolsi toinen toisensa jälkeen analyysia tasavallan alkuvuosikymmenten ikävästä perinnöstä, kemalismin kauheasta elitismistä ja nationalismista, päätyen lopulta näkemykseen, jonka mukaan Atatürk oli diktaattori, joka perusti Turkkiin Hitlerin ja Mussolinin hengessä rasistisen oikeistodiktatuurin.

Atatürkin oikeistodiktatuuri?

Mutta yhteen kysymykseen en ole saanut lähellekään tyydyttävää vastausta niiltä, jotka kuvaavat Atatürkin oikeistolaisena diktaattorina: jos Atatürkin pyrkimyksenä oli pystyttää Turkkiin harvainvaltainen (tai yksinvaltainen), keskitetty, teollistunut ja moderni kansallisvaltio Mussolinin ja Hitlerin hengessä, miksi ihmeessä hän olisi ryhtynyt hyvin laajaa vastarintaa ja tyytymättömyyttä herättäneeseen, vallitsevaa uskonnollista yhteiskuntajärjestystä ja arvomaailmaa vastustavaan kulttuurivallankumoukseen päämääränään yhtäältä perinteisen, läpeensä eriarvoisen uskonnollisen yhteiskuntajärjestyksen tuhoaminen ja toisaalta luku- ja kirjoitustaidon sekä tieteen ja teknologian levittäminen koko kansakunnalle?

Toisin sanoen, jos Atatürk edusti oikeistodiktatuuria, miksi hän hyökkäsi tämänkaltaisen valtajärjestelmän keskeistä pilaria vastaan? Uskonnollinen eliitti ja yhteiskunnan perinteinen konservatiivinen järjestys olisi ollut helppo valjastaa oikeistolaisen modernisointiprojektin oikeuttajaksi. Jos Atatürk halusi vain keskittää vallan itselleen, uudistaa armeijan ja hallinnon sekä pystyttää maahan valtiojohtoisesti modernin teollisuustuotannon, edes tasavallan perustamista ei olisi vaadittu, sillä kyseiset pyrkimykset olisi voitu toteuttaa uskontoon ja perinteiseen uskonnolliseen arvomaailmaan tukeutuvan perustuslaillisen islamilaisen sultanaatin puitteissa.

Kulttuurivallankumouksen tielle lähteminen, vallitsevan arvo- ja normijärjestelmän haastaminen, naisten emansipaatio sekä tieteen ja sekularismin itsepintainen puolustaminen osoittavat kiistatta, että Atatürkin toimintaa ohjasivat eurooppalaisen valistuksen ja liberalismin opit. ”Atatürkin reformeina” (Atatürk Devrimleri) tunnettu kulttuurivallankumous oli valtava riski, jonka ottaminen olisi ollut mieletöntä oikeistodiktatuurin pystyttämisen tarkoitusperistä. Atatürkin pyrkimysten ja hänen pystyttämänsä hallinnon tulkitseminen Mussoliniin ja Hitleriin vertautuvana oikeistodiktatuurina perustuu täydelliseen kyvyttömyyteen nähdä, kuinka lujasti kemalismi on sitoutunut eurooppalaisen liberalismin traditioon.

Atatürkin perustaman hallinnon tuomitseminen on sama asia kuin Ranskan suuren vallankumouksen päämäärien ja sen historiallisen merkityksen kiistäminen sen vuoksi, että kyseinen vallankumous sisälsi yksilönvapauksien puolustamisen, kirkon ja aateliston erivapauksien lopettamisen, naisten emansipaation ja poliittisen kansalaisuuden käsitteen synnyttämisen ohella harvainvaltaisia pyrkimyksiä, terroria ja väliaikaista yksilönvapauksien sortoa.

Toki Atatürkin hallinto ja myöhemmin kemalistit varsinkin armeijassa ovat kohdelleet vastustajiaan kovalla kädellä, ennen muuta kurdeja. Poliittinen liberalismi on jäänyt Turkissa kovin vaatimattomaksi suuntaukseksi. Tämä ei kuitenkaan johdu niinkään liiallisesta kemalismista vaan siitä, että uudenaikaisen yhteiskunnan ja kansalaisuuden muodostuminen on jäänyt sisäisen valtataistelun jalkoihin. Kemalisteja kiinnosti tasavallan alkuvuosikymmeninä ennen muuta vallankumouksen saavutusten turvaaminen ja valtion itsenäisyyden takaaminen.

Kun kemalistinen yksipuoluevalta mureni 1950-luvulla vapaissa vaaleissa, konservatiiviset keskusta-oikeistolaiset puolueet eivät pyrkineet luomaan moniarvoista liberaalia yhteiskuntaa vaan keskittyivät mustamaalaamaan kemalisteja, vasemmistoa ja ”eliittiä” sekä muodostamaan patriarkaalisen järjestelmän perustalle konservatiivisen valtablokin, esittäen oman toimintansa kansan tahdon ainoana ja oikeana ilmiasuna.

Elitismi ja kansan tahto – iskulauseista tutkimuksen osaksi

Turkki-tutkimuksen jatkuva piirre on esittää kemalistit elitistisenä, kansasta vieraantuneena kaaderina, joka pakkosyötti turkkilaisille vierasta, länsimaista elämäntapaa. Tämä tutkimuksessa alati toistuva tulkinta on monessa mielessä ongelmallinen. Kemalistit eivät ole olleet yhtään sen elitistisempiä tai harvainvaltaisempia kuin eurooppalaiset kansansivistäjät Espanjasta Italiaan, Saksasta Suomeen. Mietintäänpä Suomen fennomaaneja ja kansansivistysliikettä, jossa oli pitkälti kyse siitä, että eliitti pyrki sivistämään maamoukkina pitämänsä suomalaiset talonpojat.

Mitä taas tulee toiseen argumenttiin eli vieraan kulttuurin pakkosyöttämiseen, se uusintaa vahvasti käsityksen kulttuurisesta läpäisemättömyydestä ja kulttuurin – tässä tapauksessa Anatolian islamilaisen kulttuurin – muuttumattomasta, pysähtyneestä olemuksesta. Tosiasia on, että länsimaiset virtaukset tulivat osaksi osmanivaltiota jo 1700-luvun lopulta alkaen ja olivat siis olleet osa osmanien yhteiskunnallista todellisuutta jo yli sata vuotta ennen Atatürkin aikaa. Lisäksi on hyvin kummalista ajatella, että turkkilaisilla voisi olla jokin autenttinen oma kulttuuri, johon palata tai jota suojella ulkopuolelta tulevia vaikutuksia vastaan.

Tämä on kuitenkin se käsitys, jonka keskustaoikeistolaiset puolueet ovat indoktrinoineet Turkin väestön enemmistön keskuuteen. Se on myös hyvin populistinen ja konservatiivinen kanta, sillä sen mukaan kemalistit olivat radikaaleja pyhien, perinteisten arvojen tuhoajia. On ymmärrettävää, että keskustaoikeistolaiset (ja myöhemmin tietysti islamistiset) puolueet ovat esittäneet asian tässä valossa. Hämmästyttävämpää on, että iso osa tutkijoista ottaa tämän tulkinnan annettuna.

AKP, Erdoğan ja voittamaton blokki

AKP ja nykyinen pääministeri (kohta Turkin ensimmäiseksi presidentiksi suorilla kansanvaaleilla nouseva) Erdoğan tulivat valtaan kemalismin ja harvainvallan haudankaivajina, ”tosidemokraatteina” korruption vastustajina, jotka vielä jollakin konstilla onnistuivat yhdistämään islamilaisen arvokonservatismin, uusliberaalin markkinatalouden ja Turkin eurooppalaistamisen. Mutta ehkäpä onkin toisen suuren kysymyksen aika: miten on mahdollista, että sen prosessin lopputuloksena, jossa Atatürk onnistuttiin muuttamaan valistusmiehestä diktaattoriksi ja alistava kemalismi vaihdettua AKP:n ”konservatiiviseen demokratiaan”, Turkkiin pystytettiin hirveä Leviathan, joka on valjastettu yhden itsevaltaisen ja vihaisen miehen vallanhimolle? Ehkäpä se oikeistodiktatuuri, josta Atatürkiä on syytetty, todella toteutuukin nyt Erdoğanin johdolla?

Niin Turkin Eurooppa-mieliset liberaalit kuin länsimaiset Turkin ystävätkin ovat viime kuukaudet pyöritelleet päätään ja ihmetelleet miksi 2000-luvun alussa mittaviin uudistuksiin ja demokratisoimiseen sitoutunut AKP on sittemmin muuttunut kovin toisenlaiseksi voimaksi. On ollut kuitenkin melkoisen sinisilmäistä kuvitella, että maassa, jossa on äärimmäisen hauras liberaali traditio, vallalla vuodesta 1950 lähtien vahva ”voittaja vie kaiken” -mentaliteetti ja missä yhtenäisen sunni-islamilaisen konservatiivinationalistisen blokin rakentaminen perustuu pitkälti moraalittomaksi ja kansallisen tahdon vastaiseksi kuvatun sekulaari/vasemmisto/alevi -”toiseuden” tuottamiselle, poliittisesta islamilaisesta liikkeestä polveutuva ja revanssiin tähtäävä AKP edustaisi demokraattista voimaa.

Demokraatteina AKP ja pääministeri Erdoğan kuitenkin nähtiin niin lännessä kuin Turkin liberaalien piirissä – ja osa näkee, hämmästyttävää kyllä, vieläkin. Mutta jos oikeasti avaa silmänsä, näkee yksinvaltaisen, paranoiaan taipuvan, vaaleilla valitun ”suuren johtajan” johtamassa maata, joka on demokratia enää vain nimellisesti.

Artikkelikuva: congerdesign / Pixabay

Julkaisu Turkin demokraatit ja diktaattorit ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.