Kun arvioimme neljä vuotta sitten Juha Sipilän (kesk.) hallituksen edesottamuksia ilmastopolitiikan saralla, peräänkuulutimme seuraavalta hallitukselta kahta asiaa. Ensiksi ilmasto- ja luontopolitiikan tulisi nojata parhaimpaan tutkimustietoon. Sipilän hallitus ajoi metsien puubiomassan lisääntyvään käyttöön perustuvaa biotaloutta tutkijayhteisön selkeistä varoituksista huolimatta – erityisesti hiilinielujen tiedettiin sillä tavoin heikkenevän.

Toiseksi katsoimme artikkelissamme, että Sipilän hallitusta seuraavan hallituksen olisi käynnistettävä prosessi, jossa hahmotetaan yhtä hallituskautta pidemmällä perspektiivillä ne konkreettiset infrastruktuurien ja käytäntöjen muutokset, jotka tarvitaan eri sektoreilla nopean ekologisen siirtymän toteuttamiseksi. Tavoitteiden ja ohjausmekanismien lisäksi tarvitaan näkemys elinkeinoelämän eri sektorien ja muun yhteiskunnan yhteen kietoutuvista tulevaisuuspoluista.

Ydintavoitteet olivat pitkälti linjassa tieteen konsensusnäkemyksen kanssa, erityisesti huomioiden Ilmastopaneelin suositukset Suomen ilmastotavoitteiksi.

Kesäkuussa 2019 Antti Rinteen (sd.) hallituksen alku oli lupaava. Johtavat ministerit astuivat ulos hallitusohjelmaneuvotteluista vahvalla viestillä, joka oli: on aika panna ilmasto- ja luontoasiat kuntoon. Ydintavoitteet olivat pitkälti linjassa tieteen konsensusnäkemyksen kanssa, erityisesti huomioiden Ilmastopaneelin suositukset Suomen ilmastotavoitteiksi. Talous- ja muu politiikka lähtisi siitä, että Suomi pysäyttäisi luonnon monimuotoisuuden heikkenemisen nopeasti ja olisi hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä.

Hallituksen sisäiset ristiriidat nousivat kuitenkin heti pintaan, ja Rinne joutui pikaisesti luopumaan pääministeriydestään. Hallitus jatkoi työskentelyä Sanna Marinin (sd.) komennossa joulukuusta 2019 eteenpäin ja joutui tunnetusti reagoimaan yhteiskuntaa ravistelleisiin, akuutteihin kriiseihin. 

Hallituksen onnistuminen lukujen valossa

Ilmastotavoitteiden osalta pitkän linjan saavutukset ovat synkät. Nettopäästöt eli se, minkä verran fysikaalisesti vaikutamme vuosittain ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuuteen – hiilipäästöt vähennettynä hiilinieluilla – eivät ole laskeneet lainkaan sitten vuoden 1990. 

Yksinkertaisena tehtävänä on ollut vähentää hiilipäästöjä niin, että emme samaan aikaan vähennä hiilinieluja tai ulkoista päästöjä muille maille. Tässä tehtävässä on epäonnistuttu. 

Myöskään luonnon monimuotoisuuden osalta ei ole ollut nähtävissä käännettä parempaan, vaan suomalaisen luonnon monimuotoisuus jatkaa heikkenemistään. Luonnonsuojelun määrärahojen korottaminen noin sadalla miljoonalla eurolla ja sen myötä saavutetut edistysaskeleet yksittäisissä suojelukohteissa, kuten vesien ja soiden suojelussa, on syytä toivottaa tervetulleiksi. Samaan aikaan on muistettava, että nämä toimet eivät ole riittäneet edes ehdottomaan minimitasoon eli luontokadon pysäyttämiseen.

Materiaalisesta näkökulmasta voidaan todeta, että ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteiden ilmeisimmät kipukohdat liittyvät edelleen maankäyttösektoriin ja erityisesti metsiin. Puun käyttö sähkön ja lämmön tuotantoon on kasvanut, ja myös erilaisissa selluntuotannon muodoissa suuri osa puusta päätyy energiaksi. Tämä lisää uusiutuvan energian osuutta energiankäytöstä, mutta ei auta nettopäästöjen vähentämisessä eikä metsäsektorin jalostusarvon kohottamisessa.

Materiaalisesta näkökulmasta voidaan todeta, että ilmasto- ja monimuotoisuustavoitteiden ilmeisimmät kipukohdat liittyvät edelleen maankäyttösektoriin ja erityisesti metsiin.

Maankäyttösektorilla myös maatalouden päästövähennykset ovat jääneet puuttumaan. Koska EU:n yhteinen maatalouspolitiikkakaan ei tuonut merkittäviä uudistuksia sen paremmin päästökehitykseen kuin luonnonvarojen käyttöön, on tilanne kuluvan hallituskauden aikana ajautunut pidemmälle umpikujaan. Samaan saamattomuuteen liittyy tuotanto- ja kulutustottumuksia suuntaavan ilmastoruokaohjelman peruuntuminen.

Myönteinen päästövähennyskehitys on tapahtunut energiasektorilla, jossa aivan viime aikoina käynnistynyt tuulivoiman lisääntyminen tuottaa aitoja päästövähennyksiä. Rakentaminen tapahtuu markkinaehtoisesti, mutta hallituksen toimista esimerkiksi periaatepäätös vedystä pyrkii luomaan energiamurrokselle jatkuvuutta.

Yksi hallitus, jonka kohdalle on vieläpä sattunut sekä koronapandemia että Venäjän Ukrainassa käymän sodan seuraukset, ei toki ehdi uudistamaan yhteiskunnan koko aineenvaihduntaa. Seuraavaksi tarkastelemme hallituksen saavutuksia sen tekemien toimenpiteiden tasolla. 

Hallituksen toimenpiteiden arviointia: lait ja strategiat

Hallituksen teot ilmasto- ja ympäristöpolitiikan saralla olivat erityisesti lakien ja strategioiden uudistamista. Tämä on poliittinen valinta – yksi tapa tehdä politiikkaa. Silloin politiikkaa arvioitaessa on selvitettävä, onnistuiko hallitus rakentamaan tavoite- ja sääntökehikon, joka saattaa talouden ekologisiin rajoihin seuraavien hallituskausien aikana.

Edustamamme itsenäinen, monitieteinen tutkimusyksikkö BIOS on seurannut strategioiden ja lakien uudistamista melko tarkkaan, sillä eduskunnan valiokunnat ovat pyytäneet meiltä lukuisia asiantuntijalausuntoja. Tulevat linkit vievät lausuntoihimme. 

Uusi ilmastolaki on selvä parannus edelliseen verrattuna. Erityisen tärkeitä ovat vahvemmat päästövähennystavoitteet sekä maankäyttösektorin lisääminen lain ja ilmastosuunnitelmien piiriin. 

Vakava puute laissa on kuitenkin huolimaton suhtautuminen hiilinielutavoitteeseen. Ollakseen uskottava, hiilineutraaliustavoite vaatii täsmällisen hiilinielutavoitteen ja ohjauskeinot tavoiteltujen nielujen varmistamiseksi.

Uudesta luonnonsuojelulaista totesimme, että se seuraa pääpiirteissään vakiintunutta luonnonsuojelun linjaa, joka on osoittautunut riittämättömäksi. Luonnonsuojelulain keinovalikoima ei esityksessä merkittävästi laajene, vaikka laajennuksen tarve on todettu voimassa olevan lain toimivuusarvioissa. Luonnon monimuotoisuuden kadon pysäyttäminen edellyttää tärkeimpien ajurien eli maankäytön muutosten ja luonnonvarojen ylikäytön hillintää, mutta näihin laki ei kunnolla tartu.

Uusi ilmastolaki on selvä parannus edelliseen verrattuna. Erityisen tärkeitä ovat vahvemmat päästövähennystavoitteet sekä maankäyttösektorin lisääminen lain ja ilmastosuunnitelmien piiriin. Vakava puute laissa on kuitenkin huolimaton suhtautuminen hiilinielutavoitteeseen.

Kaivoslain päivitystä eduskunta ei ole vielä hyväksynyt, mutta luonnonsuojelulain tavoin kaivoslakiesityksessä ei ole ryhdytty kattavaan uudistustyöhön, vaan on tyydytty olemassa olevan lainsäädännön pienipiirteiseen ja askeleittaiseen kehittämiseen.

Keskeisiä strategiatason päivityksiä olivat uudet versiot keskipitkän aikavälin ilmastopolitiikan suunnitelmasta(KAISU), kansallisesta ilmasto- ja energiastrategiasta sekä maankäyttösektorin ilmastosuunnitelmasta (MISU). Lausuimme kootusti, että näistä kolmesta puuttuu riittävä kokonaisvaltaisuus ja ennakoivuus: hiilineutraaliustavoitteen saavuttaminen on jätetty suotuisien tapahtumaketjujen varaan, erityisesti taakanjakosektorilla ja suhteessa nieluihin. 

Tätä vastoin riittäviin päästövähennyksiin pääsemiseksi on oltava suunnitelmat, jotka johtavat hiilineutraalisuuteen joka tapauksessa ja ennakoitavuuden rajoissa. Ilman otetta hiilinieluihin hiilineutraaliustavoite on kuin hölmöläisten peitonjatkamista: nielut laskevat samalla kun päästötkin.

Totesimme myös, että strategioissa päästötavoitteet ovat kiitettävät, mutta keinot selvästi riittämättömät ja epävarmat. Strategioissa on rakenteellinen ongelma: ne nojaavat epärealistiseen ennusteeseen nielujen kasvusta, mikä johtaa myös taakanjakosektorin toimien alimittaisuuteen. Alimitoituksen korjaamiseksi tarvitaan huomattavasti enemmän päästövähennyksiä, eikä harkittavaksi jätettyjä toimia, kuten liikenteen päästökauppaa, tule enää empiä vaan saattaa toimeen.

Luonnonvarojen kulutuksen ohjauksen suhteen pieni positiivinen pilkahdus oli kiertotalousstrategiassa mainittu tavoite, jonka mukaan kotimainen primääriraaka-aineiden, kuten mineraalien ja puun, kokonaiskulutus ei vuonna 2035 ylitä vuoden 2015 tasoa. Tavoite on vaatimaton – kasvun pysäyttäminen eikä kulutuksen lasku – mutta se edustaa harvinaisesti huomion kiinnittymistä nimenomaan luonnonvarojen käyttöön. Tätä huomiota on jatkossa pystyttävä tarkentamaan ja terävöittämään valtavasti. 

Ympäristökysymykset jäivät edelleen muista politiikkalohkoista erillisiksi

Ympäristö- ja talousnäkökulmien eriytyneisyyttä Suomen institutionaalisessa rakenteessa ja toimintakulttuurissa kommentoimme lausunnossamme Euroopan komission ehdotuksesta ennallistamisasetukseksi. Käytännössä eriytyneisyys näkyy muun muassa eri ministeriöiden kuten ympäristöministeriön, työ- ja elinkeinoministeriön sekä maa- ja metsätalousministeriön keskinäisessä kommunikoimattomuudessa sekä niiden toiminnan ja päätösten keskinäisessä ristiriitaisuudessa.

Totesimme, että ehdotus ennallistamisasetukseksi hahmottaa luonnon monimuotoisuuden turvaamisen voittopuolisesti luonnon suojeluna ja ennallistamisena. Selvästi vähemmälle huomiolle jää teollisen toiminnan uudistaminen ekologisten reunaehtojen mukaisesti. Tästä eriytymisestä syntyy vastakkainasettelu talous- ja ympäristötoimenpiteiden välille. Jos ilmasto- ja ympäristöpolitiikan suunnittelu ja politiikkatoimet nähdään lähinnä suojelun ja ennallistamisen kautta, vastakkainasettelu talous- ja ympäristötoimenpiteiden välillä säilyy. Teollisuutta kehitetään yhtäällä, suojelua toisaalla.

Ehdotus ennallistamisasetukseksi hahmottaa luonnon monimuotoisuuden turvaamisen voittopuolisesti luonnon suojeluna ja ennallistamisena. Selvästi vähemmälle huomiolle jää teollisen toiminnan uudistaminen ekologisten reunaehtojen mukaisesti.

Samaan eriytyneeseen tapaan julkisen talouden suunnitelmasta vuosille 2023–2026 puuttuvat tieto ekologisesta kestävyydestä sekä työkalut ohjata taloutta sitä kohti. Vastuullinen taloudenpito edellyttää tietopohjan ja ohjauskyvyn harppauksenomaista parantamista.

Kestävyyssiirtymän sisällöllistä suunnittelua hallitus ulkoisti teollisuuden eri sektoreille ja niiden käyttämille konsulttiyrityksille, kun teollisuuden edustajat työ- ja elinkeinoministeriön ohjauksessa tuottivat kukin oman sektorinsa vähähiilitiekartat. 

Tiekartat ovat ansiokas lisä vihreän siirtymän konkreettisten tehtävien kuvaamisessa, mutta niistä puuttuu tiedevetoiselle suunnittelulle ominainen systeemisyys sekä tiedon ja menetelmien avoimuus. Tiekarttojen vähähiilisyystavoitteet nojaavat yhteenlaskettuna puun käyttömäärään, joka ylittää reippaasti vuotuisen puun kasvun.

Suosituksiamme tuleviin hallitusneuvotteluihin

Yhteen vetäen voimme todeta, että ilmasto- ja ympäristöpolitiikan tärkeimmät lait ja strategiat sisältävät oikeansuuntaisia tavoitteita, mutta päätetyt ja hahmotellut keinot tavoitteiden saavuttamiseksi jäävät varsin puutteelliseksi. Lait ja strategiat eivät tee riittävää pesäeroa aiempiin säädöksiin, vaan omaksuvat vanhastaan perityn pistemäisen ja hallinnon perinteisiä siiloja kunnioittavan lähestymistavan.

Läpi Marinin hallituskauden olemme ehdottaneet kestävyystutkimukseen perustuen uusia lähestymistapoja ja institutionaalisia ratkaisuja, jotka tarttuisivat kokonaisvaltaisesti ja määrätietoisesti talouden ohjaamiseen ekologisten reunaehtojen mukaisesti. Isot linjat ovat samat, joita suosittelimme Sipilän hallitukselle, mutta näkemyksemme on tarkentunut. Seuraavat ydinkohdat toimivat suosituksinamme kevään hallitusneuvotteluihin ja seuraavalle hallitukselle.

Hallituksen on otettava tähtäimeen yhteiskunnan nopea ja hallittu kestävyyssiirtymä. Muutaman vuosikymmenen urakassa Suomi luopuu fossiilisten polttoaineiden käytöstä ja muiden luonnonvarojen ylikulutuksesta. Nettotason hiilipäästöt painetaan ensin nollaan ja sitten negatiivisiksi. Luonnonjärjestelmien toiminnalle jätetään riittävästi tilaa. Samalla huolehditaan hyvän ihmiselämän perusedellytyksistä.

Kestävyyssiirtymän suunnittelu nimenomaan teollisuuden näkökulmasta on tärkeää, koska teollisuuden aiheuttamat suorat ja välilliset ympäristö- ja resurssipaineet ovat huomattavat ja teollisuuden tuottavuuskehitys ja kansainvälinen kilpailukyky on oleellista Suomen kansantalouden kannalta. 

Kestävyyssiirtymän läpivienti edellyttää ensinnäkin suunnitelmaa, joka hahmottaa eri sektoreiden ja sosio-teknisten järjestelmien, kuten energian, liikenteen, ruoan ja kaupunkien, toisiinsa kietoutuvat konkreettiset muutospolut. Toiseksi taloutta ja yhteiskuntaa on kyettävä ohjaamaan suunnitelman mukaisesti. Luontoa liikaa kuormittavia toimintoja ajetaan määrätietoisesti alas, ja uusia toimintoja otetaan käyttöön. 

Suunnittelun käynnistämiseksi olemme ehdottaneet, että hallitus perustaisi teollisen kestävyyssiirtymän tiedevetoisen suunnitteluyksikön valtioneuvoston kanslian alaisuuteen. Nimenomaan teollisuuden muutospolkujen hahmottaminen on tärkeää, koska teollisuuden aiheuttamat suorat ja välilliset ympäristö- ja resurssipaineet ovat huomattavat ja teollisuuden tuottavuuskehitys ja kansainvälinen kilpailukyky on oleellista Suomen kansantalouden kannalta. 

Suuntaava ja uudistava tutkimus-, kehitys- ja innovaatiopolitiikka sekä aktiivinen teollisuuspolitiikka ovat tärkeässä roolissa teollisuuden ja sosio-teknisten järjestelmien muutosten määrätietoiseksi toteuttamiseksi. Tämän politiikkakokonaisuuden täytyy nojata tiedevetoiseen suunnitteluun, jotta Suomen talous saavuttaa riittävän uudistumiskyvyn ja jotta eri sektoreilla tapahtuvat uudistukset yhdessä edistävät koko yhteiskuntaa koskettavaa kestävyyssiirtymää.

KTT Paavo Järvensivu on tutkija BIOS-tutkimusyksikössä. 

FT, dosentti, Tere Vadén on tutkija BIOS-tutkimusyksikössä.

Artikkeli on osa Haasteita monikriisisestä hallituksesta -juttusarjaa.

Artikkelin pääkuva: Greenpeace Finland/Unsplash.

Julkaisu Suomi on epäonnistunut ilmasto- ja luontotoimissaan – teollisuutta uudistettava suunnitelmallisesti ja määrätietoisesti ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lokakuun lopussa Claude Monet’n taideteos Potsdamin Barberini-museossa sai päälleen perunamuusia ja Lontoon Kansallisgalleriassa sijaitsevan Vincent Van Goghin maalauksen päälle kaadettiin tomaattikeittoa.

Nämä ovat tuoreita esimerkkejä ilmastoaktivistien näyttävistä protesteista kuuluisissa taidemuseoissa. Mielenosoituksia ovat järjestäneet tänä vuonna esimerkiksi sellaiset aktivistijärjestöt kuin Just Stop Oil, Last Generation ja Stop Fossil Fuel Subsidies. Marraskuussa myös Suomessa toimiva Elokapina valitsi ilmastoprotestinsa paikaksi museon. Se vastusti mielenosoituksessaan polttoaineyritys ST1:n toimimista Tahto-urheilumuseon näyttelyn sponsorina.

Monet kuuluisat öljyvärimaalaukset, joihin koskeminen on yleensä museoissa ankarasti kielletty, ovat päätyneet osaksi aktivistien ilmastonmuutosta vastustavia, spektaakkelimaisia mielenosoituksia. Potsdamin ja Lontoon Kansallisgallerian lisäksi mielenilmausten kohteiksi ovat joutuneet esimerkiksi Madridin Prado-museo ja Firenzen Uffici-taidegalleria. Niissä aktivistit ovat liimanneet käsiään kiinni Francisco Goyan taideteosten kehyksiin ja Sandro Botticellin Kevät-maalauksen suojalasiin. 

Kuuluisat öljyvärimaalaukset, joihin koskeminen on yleensä museoissa ankarasti kielletty, ovat päätyneet osaksi aktivistien ilmastonmuutosta vastustavia, spektaakkelimaisia mielenosoituksia. 

Myös Australiassa on ollut useita ilmastoaktivistien protesteja kohdistuen esimerkiksi Picasson ja Andy Warholin töihin. Vaikka itse taideteokset eivät olekaan protesteissa vahingoittuneet, aktivistien toimet ovat herättäneet huomiota sekä aiheuttaneet tuohtumusta ja paheksuntaa. Mikä merkitys siis taidemuseoilla on tässä ilmastoaktivismin lajissa? 

Tässä artikkelissa sovellan erityisesti ranskalaisen sosiologin Pierre Bourdieun ajatuksia pääoman vaihdannasta ja museoista vallan paikkoina, joiden kautta taidemuseoihin kohdistuvaa ilmastoaktivismia voi tarkastella. 

Havainnoinnin tukena on Bourdieun kehittämä kenttäteoria, jonka mukaan sosiaalinen tila koostuu erilaisista, eri yhteiskunnan alueita kattavista ja oman logiikkansa mukaan toimivista ”kentistä”, joilla toimijat kerryttävät ja vaihtavat pääomaa.

Huomiotalous ja ympäristöpääoma

Protestit ovat olleet tarkoituksellisesti näyttäviä ja museokäytäntöjä ravistelevia. Ne ovat vetäneet tarkoituksella puoleensa huomiota niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassa: generoineet klikkiotsikoita ja herättäneet verkossa keskustelua huomiotalouden mekanismeja hyödyntäen. 

Huomion herättäminen radikaaleinkin teoin on tyypillistä mielenosoituksille, joiden tarkoituksena on tuoda yhteiskunnallisia ongelmakohtia osaksi julkista keskustelua tekemällä niitä protestien kautta näkyviksi. Tavoitteena on paitsi huomion herättäminen, myös muutoksen aikaansaaminen. 

Museoprotestien merkitystä ilmastoaktivismissa voi tarkastella Bourdieun käsitteistön kautta, joka selittää myös huomiotalouden toimintaperiaatteita. Huomiotalouden käsite perustuu ajatukseen katsomisesta pääomaa tuottavana toimintana. Huomiotaloudessa toimijat pyrkivät herättämään yleisön huomiota – keräämään huomiopääomaa – joka on vaihdettavissa muiksi pääoman lajeiksi, kuten taloudelliseksi pääomaksi. 

Keskeisenä kilpailun kohteena on ihmisten huomio, josta esimerkiksi media hyötyy mainostajien kautta rahallisesti ja erilaiset politiikan sekä kansalaisyhteiskunnan toimijat vaikutusvallan lisääntymisen muodossa. Huomiotaloudelle läheinen käsite on julkkispääoma, jossa huomiopääomasta on tullut osa julkisuudessa esiintyvää henkilöä. Sen arvo määräytyy eri tavoin sosiaalisesta kentästä riippuen. 

Järjestämällä protesteja museoissa aktivistit tuovat ympäristöpääomaa kulttuurisella ja symbolisella pääomalla ladattuihin museotiloihin.

Kuten yleisön tuohtumus osoittaa, ilmastoaktivistien toiminta taidemuseoissa ei ole synnyttänyt yleisesti myönteistä huomiopääomaa, vaikka heidän protestinsa ovatkin keränneet yleisöä eri media-alustoilla. Medialla on keskeinen rooli protesteissa, ja tapa, jolla media uutisoi ja kehystää protestit, on kytköksissä median valtaan tuottaa todellisuutta, määrittää symbolista pääomaa ja vaikuttaa pääomien vaihtoarvoon. 

Medianäkyvyyttä ja huomiopääomaa hyödyntäen aktivistit haastavat vallitsevia, luontoa tuhoavia käytäntöjä ja korostavat ympäristöpääoman merkitystä. Ympäristöpääoma (engl. environmental capital) on taloudellisen, kulttuurisen ja sosiaalisen pääoman sekoitus, joka perustuu ympäristötietoisuuteen ja heijastuu esimerkiksi toimijan kulutusvalinnoissa. 

Järjestämällä protesteja museoissa aktivistit tuovat ympäristöpääomaa kulttuurisella ja symbolisella pääomalla ladattuihin museotiloihin. Jotta se olisi tehokasta, ympäristöpääoma tarvitsee tunnustusta kulttuurisen tuotannon kentältä, jota myös taidemuseot edustavat. Kuten sosiologit Justin Karol ja Trevor Gale toteavat, ympäristöpääoma saa tunnustusta ja kasvattaa arvoaan toiminnan kautta toimiessaan aseena taistelussa kestävän kehityksen puolesta, jota kulttuurisen tuotannon kentällä käydään. 

Suhteessa museoiden sääntöihin radikaaleilta vaikuttavilla teoillaan ilmastoaktivistit vetävät puoleensa yleisön huomiota ja kannustavat muutokseen. Samalla he paljastavat taidemuseoihin kytkeytynyttä valtaa. 

Taidemuseot protestien paikkoina

Tutkimuksen mukaan museot ovat vallan paikkoja. Ne voivat tukea kansallisvaltioiden rakentumista vahvistamalla ja tuottamalla narratiiveja historiasta sekä nykymaailmasta. Taidemuseoilla on valtaa nimetä ja luokitella asioita sekä päättää, mikä on taidetta. 

Taide tuottaa sosiaalisia suhteita riippuen siitä millainen taide on hyväksyttyä, tunnustettua, tuettua, sensuroitua tai kiellettyä. Taide on luonteeltaan relationaalista, mikä tarkoittaa, että se on kytköksissä ihmisten väliseen vuorovaikutukseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Niinpä sillä, mitä museoissa esitetään, on vaikutusta ympäröivään maailmaan. 

Museoilla on tärkeä rooli yhteiskunnallisen todellisuuden rakentajina, sillä ne vaikuttavat siihen, mitä pidetään yleisesti hyväksyttynä. Sillä, mitä hyväksytään museoon, katsotaan usein olevan taloudellisen arvon lisäksi myös historiallista ja yhteiskunnallista arvoa. 

Museot voivat olla myös kansallisia kenttiä laajempia – ne voivat olla vuorovaikutuksessa sosiaalisten kenttien kanssa, jotka toimivat valtiollisia rajoja ylittäen. Taidemuseot ovat symbolisen pääoman ja symbolisen vallan kehtoja, ja ne ovat tiiviisti kytköksissä vallan kenttään. 

Siksi voi ajatella, että museot ovat perustavanlaatuisesti poliittisia. Ne vetävät puoleensa myös monia muita sosiaalisia kenttiä kuten liiketoiminnan kenttää esimerkiksi taidepesustakin syytettyjen yritysten ja poliittisesti arveluttavien mesenaattien osallistumisen kautta. 

Suhteessa eliitin hillittyyn makuun ja taidemuseoiden erityiseen statukseen, ilmastoaktivistien museokonventioiden vastaiset toimet ovat näyttäytyneet erityisen räikeinä ja radikaaleina tekoina, ja siksi herättäneet närkästystä museokävijöissä.  

Taidemuseoiden kytkökset eri toimijoihin ja sosiaalisiin kenttiin perustuvat museoiden heteronomiseen luonteeseen eli siihen, että niiden toimintaa ohjaavat muutkin kuin puhtaasti taiteen kentän toimintaperiaatteet. Bourdieun mukaan taiteen kenttä jakautuu kahteen osaan: sen yhdessä päädyssä korostuu autonominen eli riippumaton ”taidetta taiteen vuoksi” -periaate, kun taas taiteen kentän heteronominen pääty on avoin ulkopuolisille vaikutteille. 

Kentän heteronomisessa päädyssä eri kenttien toimijat kerryttävät ja vaihtavat pääomaa erilaisin motiivein. Tämä dynamiikka selittää myös taidemuseoiden merkitystä ilmastoaktivismissa – museoista tulee poliittisen talouden sekä erilaisen pääoman kerryttämisen ja vaihdannan paikkoja. Tämä usein unohtuu mielikuvissa, jotka nojaavat vain museoiden asemaan kunnioitettuina kulttuurillisen ja historiallisen perinteen vaalijoina.

Lisäksi taidemuseot heijastavat taidemaailman hierarkkisuutta. Taidemuseot ovat tunnetusti olleet kouluttautuneen ja korkeatuloisen eliitin paikkoja. Niiden on sanottu olevan ”eliitin taidetemppeleitä”, joiden alkuperäisenä tarkoituksena oli sivistää kansaa ja luoda järjestystä. 

Sen lisäksi ne voivat tukea vallitsevaa järjestystä ja vakiintuneita valtasuhteita. Öljymaalaukset, jotka ovat olleet ilmastoaktivistien mielenilmausten kohteena, edustavat kulttuurin kaksijakoisuuden periaatteen mukaisesti korkeakulttuuria ja porvarillista makua, joka suosii perinteitä ja maltillisuutta. 

Suhteessa eliitin hillittyyn makuun ja taidemuseoiden erityiseen statukseen, ilmastoaktivistien museokonventioiden vastaiset toimet ovatkin näyttäytyneet erityisen räikeinä ja radikaaleina tekoina, ja siksi herättäneet närkästystä museokävijöissä.  

”Saastuttava eliitti” välittömiin ilmastonmuutoksen vastaisiin toimiin

Museoyleisöä ravistelevien mielenosoitusten kautta ilmastoaktivistit vaihtavat huomiopääomaa ympäristöpääomaksi. He myös levittävät ilmastotietoisuutta taidemuseoitakin tukevalle eliitille ja kannustavat heitä ottamaan enemmän vastuuta taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. 

Esimerkiksi Britanniassa tehdyn tutkimuksen mukaan ”saastuttava eliitti” tuottaa vain yhdessä vuodessa saman verran päästöjä kuin matalapalkkainen Britannian asukas reilun neljännesvuosisadan aikana. 

Eliitin kulutustottumukset ovat keskeisessä osassa ilmastopäästöjen vähentämisessä, ja ilmastoaktivistit vaativatkin välittömiin tekoihin valtaa käyttäviä toimijoita muuttamaan ilmastoa tuhoavia käytäntöjä kuten lopettamaan fossiilisten polttoaineiden hyödyntämisen. 

Teoilla vaaditaan taiteen kuluttajia käyttämään valtaansa ja suojelemaan taideteosten varjelun veroisella pieteetillä myös ihmiskunnalle yhteistä – ja toistaiseksi korvaamatonta – maapalloa.

Esimerkiksi Elokapinan tienvaltauksiin pohjaavat protestit ovat voineet jäädä etäisiksi eliitin näkökulmasta. Ne ovat aiheuttaneet heidän näkökulmastaan melko vähäistä häiriötä ja kiinnittäneet siten heikosti eliitin huomiota. Laajentamalla protestit taidemuseoihin pakotetaan eliittikin reagoimaan.

Taidemuseoissa tapahtuvaan ilmastoaktivismiin liittyy vahvaa symboliikkaa ja hädän tunnetta. Länsimaisen kulttuurihistorian kuuluisat öljymaalaukset toimivat ilmastonmuutoksen vastaisten protestien alustoina, joihin aktivistit julistavat epätoivoaan maapallon tulevaisuutta koskien. 

Suurin osa ilmastoaktivistien protesteihin osallistuneista öljymaalauksista edustaa länsimaisen kulttuurihistorian kaanonia, ja työt ovat symboliselta arvoltaan korvaamattomia. Aivan kuten luontokin, taideteokset ovat herkkiä kosteuden tai lämpötilan vaihteluille. Ja aivan kuten ilmastonmuutos, kulttuurihistoriallisesti merkittävät öljymaalaukset koskettavat ihmisiä läpi sukupolvien ja yli kansallisten rajojen. 

Ilmastoaktivistien teot rinnastavat taideteosten suurta merkitystä ja haurautta luonnon ja ympäristön ainutlaatuisuuteen ja herkkyyteen. Samalla teoilla vaaditaan taiteen kuluttajia käyttämään valtaansa ja suojelemaan taideteosten varjelun veroisella pieteetillä myös ihmiskunnalle yhteistä – ja toistaiseksi korvaamatonta – maapalloa.

Julia Bethwaite on kansainvälisen politiikan väitöskirjatutkija Johtamisen ja talouden tiedekunnassa Tampereen yliopistossa. Väitöskirjassaan hän tutkii taiteen ja vallan suhdetta kansainvälisessä politiikassa. 

Artikkelin pääkuva: Matthew Ball/Unsplash.

Julkaisu Taidemuseot ja ilmastoaktivismi: huomiopääomasta ympäristöpääomaksi  ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Yle kertoi syyskuussa, että jopa asiantuntijat hämmästelevät hitaasti käynnistynyttä pohjoisen Atlantin valtameren hurrikaanikautta. Heinä-elokuussa ei ollut syntynyt yhtään nimettyä myrskyä, mikä oli ensimmäinen kerta sitten vuoden 1941.

Hurrikaanikaudesta oltiin ennustettu vähintään keskimääräistä, mikä tarkoittaa 14–20 nimettyä myrskyä, joista 6–10 odotettiin yltävän hurrikaaniksi. Tällaisesta aktiivisuudesta ei Ylen jutun julkaisun aikaan 14. syyskuuta ollut minkäänlaisia merkkejä. 

Hurrikaanien esiintymisen absoluuttinen määrä ei kuitenkaan aina ole se tekijä, joka määrittää yksittäisen hurrikaanikauden tuhoisaksi. Tarvitaan vain yksi voimakas hurrikaani iskemään tiheästi asutetulle alueelle, ja koko hurrikaanikauden luonne voi muuttua.

Näin kävi esimerkiksi, kun vahva neljännen kategorian hurrikaani Ian iski maihin Floridan itärannikolla syyskuun 28. päivänä. Päivää aiemmin Ian pyyhkäisi Kuuban yli toisen kategorian hurrikaanina. Hurrikaani Ianin jälkimainingeissa iso osa Floridaa elää parhaillaan pahinta hurrikaanikautta pitkiin aikoihin. Lähes 260 kilometriä tunnissa yhtäjaksoisesti puhaltaneet tuulet ja yli viiden metrin korkuinen myrskyvuoksi kylvivät armotonta tuhoa. 

Hurrikaanien esiintymisen absoluuttinen määrä ei kuitenkaan aina ole se tekijä, joka määrittää yksittäisen hurrikaanikauden tuhoisaksi.

Noin viikko Ianin jälkeen CNN kertoi uhriluvun nousseen yli sadan. Hurrikaanin aiheuttamien taloudellisten tuhojen pelätään nousevan Floridan historian suurimmiksi. Esimerkiksi Yhdysvaltain sää- ja valtamerentutkimusorganisaatio NOAAn tilastojen mukaan edellinen yli sata uhria Yhdysvalloissa vaatinut hurrikaani sattui vuonna 2005. Ianin jälkeen myös Kuubassa, jossa uhriluku on jäänyt pienemmäksi, asukkaat ovat protestoineet myrskytuhoista aiheutuneita, useita päiviä jatkuneita sähkökatkoja.

Mutta mitä tallaiset luvut oikeastaan kertovat hurrikaanien tuhovoimasta? Miten mittaamme sitä, miten pahoja tai tuhoisia eri hurrikaanit ovat? Historiallinen tarkastelu antaa olennaista perspektiiviä lausunnoille, joissa eri hurrikaaneja kuvataan historian pahimmiksi.

Galvestonin katastrofista hurrikaani Katrinaan – historian tuhoisat hurrikaanit

Vaikka hurrikaani Ianin aiheuttamien kuolonuhrien määrä on nousemassa suureksi, kuolonuhrien määrällä mitattuna tuhoisampia hurrikaaneja ollut useita. Aina populaarikulttuuria myöten huomiota saanut, vuonna 2005 New Orleansissa suurta tuhoa aiheuttanut hurrikaani Katrina vaati yli 1500 ihmisen hengen. Valtaisasta inhimillisestä ja materiaalisesta tuhosta huolimatta myös Katrinan uhriluku kalpenee Yhdysvaltain historian tuhoisimman hurrikaanin rinnalla. 

Teksasin Galvestoniin syyskuussa vuonna 1900 iskenyt neljännen kategorian hurrikaani jätti jälkeensä eri arvioiden mukaan jopa yli 8000 kuolonuhria. Vuonna 1928 Okeechobee hurricane -nimellä tunnettu, niin ikään neljännen kategorian voimakas hurrikaani tappoi 2500 ihmistä eteläisessä Floridassa lähellä alueita, joissa Ianin tuhoja nyt selvitetään. 

On kuitenkin tärkeää muistaa, että hurrikaanin mitattu voimakkuus (erityisesti tuulen nopeus käytettäessä Saffirin-Simpsonin hurrikaaniasteikkoa) ei aina korreloi suoraan kuolonuhrien kanssa. Esimerkiksi vuonna 1972 hädin tuskin ensimmäisen eli heikoimman kategorian hurrikaaniksi yltänyt Agnes aiheutti Koillis-Yhdysvalloissa ankaria tulvia, joissa menehtyi 122 ihmistä. Toisaalta vuonna 1992 Miamin eteläpuolelle iskenyt, hurrikaani Ianiakin voimakkaampi vahvimman eli viidennen kategorian hurrikaani Andrew vaati vain 23 ihmisen hengen, mikä on verrattain vähän. 

Kuolonuhrien määrä alkoi pudota nopeasti 1960-luvulla, jolloin säätutkien ja -satelliittien käyttöönotto paransi hurrikaanien reittien ennustettavuutta.

Lukuun ottamatta hurrikaani Katrinaa, kaikista tappavimmista hurrikaaneista on kulunut aikaa jo huomattavan kauan. Kuolonuhrien määrä alkoi pudota nopeasti 1960-luvulla, jolloin säätutkien ja -satelliittien käyttöönotto paransi hurrikaanien reittien ennustettavuutta. Tämä mahdollisti kattavammat evakuoinnit etukäteen. 

Suhteessa tähän Ianin uhriluku onkin taas melko korkea. Mutta merkittävä kysymys ei ole se, miksi myrsky tappaa, vaan pikemminkin tulisi kysyä, miksi evakuointikäskyjä ei noudateta. 

Lisäksi on tärkeää huomata, että vain kuolonuhrien määrän tuijottaminen antaa vain kovin yksipuolisen käsityksen myrskyn tuhoisuudesta ja vaikutuksista. Se esimerkiksi häivyttää sitä inhimillistä kärsimystä, jonka jokaisen uhrin perhe, sukulaiset ja muut läheiset kohtaavat. Heille ei ole väliä, kuoliko myrskyssä yksi vai tuhat ihmistä. 

Yksipuolisen kuvan antaa myös hurrikaanien aiheuttamia tuhojen mittaaminen rahassa. Rahassa mittaamista mutkistaa se, ettei dollarin arvo ole vakio, eli toisin sanoen dollarit eivät ole kaikkina aikoina saman arvoisia. Inflaatiokorjaamattomalla listalla taloudellisten tuhojen kärkipaikkaa pitää hallussaan hurrikaani Katrina, joka vuoden 2005 dollareissa aiheutti 125 miljardin dollarin tuhot jättäen taakseen vain vuoden 2017 hurrikaani Harvey lähes samoilla lukemilla.

Yksittäisten hurrikaanien tuhojen hintaa havainnollistavampaa on tarkastella tuhoja pidemmällä aikavälillä ja dataa normalisoimalla eli suhteuttamalla muutokset rahan arvossa, väestönmäärässä ja kotitalouksien varallisuudessa eri aikoina.

Esimerkiksi aikakauslehti Naturessa julkaistussa tutkimuksessa on havaittu, että hurrikaanien aiheuttamat tuhot ovat olleet suuria koko 1900-luvun ajan, mikä ennustaa niiden myös pysyvän suurina. Toisin sanoen hurrikaanien rahalliset tuhot eivät ole olennaisesti kasvaneet pitkällä aikavälillä.

Olennaista on huomata, että tuhojen kustannukset eivät jakaannu tasaisesti. Muun muassa Rob Nixon, Miikka Voutilainen ja Steve Kroll-Smith ovat tahoillansa huomauttaneet, että erilaisten katastrofien tuhot osuvat usein pahiten kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin. 

Mitä kuolemien ja tuhojen taakse jää?

Erilaisille ilmiöitä mittaaville ja suurelle yleisölle selkeää tietoa tarjoaville listoille ja taulukoinneille on toki paikkansa. On inhimillistä pyrkiä suhteuttamaan tietoa ja vertailemaan vaikutuksia, jotta saisimme käsityksen esimerkiksi hurrikaanin kaltaisen äärimmäisen voimakkaan ilmiön mittakaavasta. 

Luonnonilmiöiden vaikutukset ihmisyhteisöihin ovat kuitenkin monimutkaisempia kuin mitä niiden aiheuttamat kuolonuhrit tai materiaaliset tuhot antavat olettaa. Jotta niitä ymmärtäisi, hurrikaanin materiaalisen vaikutuksen rinnalla tulee ymmärtää ihmisten toimintaa ennen ja jälkeen myrskyn.

Sen sijaan, että kysymme, kuinka monta ihmistä myrsky tappoi tai kuinka suuret tuhot se aiheutti, olisi kenties tärkeämpää kysyä miksi niin tapahtui. Tutkijoiden yleinen kanta onkin jo pidempään ollut, ettei ole olemassa luonnonkatastrofeja, sillä niiden tuhot riippuvat aina siitä, miten ihminen on ympäristöään muokannut.

Kysymys on siis olennaisesti myös poliittinen, sillä ympäristön muokkaamiseen ja hallintaan kohdistetut toimet, kuten tulvariskialueiden suojaaminen patovalleilla, ovat hyvin usein seurausta ympäristöpoliittisista päätöksistä. 

Muun muassa hurrikaanit kuitenkin osoittavat kerta toisensa jälkeen, että ajatus ympäristön riskien täydellisestä hallinnasta on kuvitelmaa. Tämä voi vuorostaan heikentää ihmisten luottamusta viranomaisiin ja päättäjiin, jolloin myös evakuointimääräyksiä jätetään noudattamatta – kansalaisilla ei ole syytä uskoa, että asiat olisivat vallanpitäjien hallussa.

Hurrikaanien seuraukset ovat myös poliittinen kysymys

Julkisessa keskustelussa soisi näkevän enemmän laajamittaista pohdintaa hurrikaanien vaikutuksista. Vuoden 2005 hurrikaani Katrinan jälkeen keskustelua on käyty toki enemmän, mutta se on painottunut Yhdysvaltoihin, jossa Katrina kietoutui yhteen useiden historiallisesti keskeisessä asemassa olevien tärkeiden teemojen kanssa. 

Katrinan aiheuttamista kuolonuhreista merkittävä osa oli mustia, jotka asuivat erittäin tulva-alttiissa New Orleansin Lower Ninth Wardin kaupunginosassa. Tämä nostatti erittäin vahvoja syytöksiä valtaapitävien harjoittamasta rasismista uhrien auttamisessa. 

Katrina ei kuitenkaan ollut ensimmäinen hurrikaani, joka kytkeytyi tällä tavalla Yhdysvaltain historian painolastin kanssa. Jo vuonna 1969 hurrikaani Camillen aiheuttamaa rotusyrjintää koskenutta poliittista kriisiä käsiteltiin laajasti sanomalehdissä ja vuoden 1970 alussa senaatin kuulemisessa asti.

Suomessa tiedotusvälineet keskittyvät uutisoinnissaan edelleen enimmäkseen välittömien tuhojen kertaamiseen, vaikka jutun juurta liikenisi helposti myös hurrikaanien laajemmista yhteiskunnallisista vaikutuksista. 

Esimerkiksi Tampa Bay Timesissä New York Universityn Brennan Center for Justicen tutkijat Kevin Morris ja Peter Miller nostavat esiin, että Ianilla tulee lähes varmasti olemaan vaikutusta siihen, miten ihmiset tuhoalueella voivat äänestää lähestyvissä marraskuun kongressin välivaaleissa. 

Äänioikeus on Yhdysvalloissa historiallisesti erittäin tärkeä kansalaisoikeus ja monimutkaisen vaalitavan myötä erittäin poliittinen kysymys. Sen ei kuitenkaan välttämättä ensimmäiseksi miellä liittyvän hurrikaaneihin. Keskittymällä vain hurrikaanien fyysisiin tuhoihin tällaiset vaikutukset jäävät piiloon, mikä antaa ymmärtää, etteivät luonto ja ympäristö vaikuta esimerkiksi politiikkaan. 

FM, väitöskirjatutkija Atte Arffman tutkii Suomen Kulttuurirahaston rahoittamassa ympäristöhistorian väitöskirjatutkimuksessaan Jyväskylän yliopistossa luonnonilmiöiden politisoitumista keskittyen Yhdysvaltoihin iskeneisiin hurrikaaneihin.

Julkaisu Hurrikaanien pitkät jäljet ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Käsittelen tässä kirjoituksessa matkustamista koskevia valintoja poliittisina, pelivaraa sisältävinä ja kiistanalaisina tekoina. Niiden poliittisuus ei rajoitu ympäristö- tai elintapakysymyksiin, vaan analysoin niitä tässä ensisijaisesti matkustajan vapauden näkökulmasta, erityisesti Quentin Skinnerin esiin nostaman ”uusroomalaisen” vapauden ja riippuvuuden vastakohtaa korostavan näkemyksen kannalta. 

Tarkastelen erityisesti Interrail-tyyppistä ympäriinsä matkustamista vapauden malliesimerkkinä. Käsittelen lisäksi junamatkustajan vapauden käytännön toteutumista viime vuosikymmeninä, erityisesti suhteessa Euroopan unionin toteuttamaan ja sen puitteissa mahdolliseen junapolitiikkaan. 

Quentin Skinner on 1980-luvulta lähtien tuonut uuden ulottuvuuden vapauskeskusteluun erottamalla vapauden esteistä (engl. freedom from inference) ja vapauden riippuvuudesta (freedom from dependence). Erityisesti Liberty before Liberalism -kirjasta (1998) lähtien Skinner näkee vapauden riippumattomuutena toisten mielivallasta, jolloin vapaus tarkoittaa henkilön statusta riippumattomana toimijana, vastakohtana orjille, ja edellyttää vapautta tukevaa poliittista järjestystä suomennetussa kirjassaan Kolmas vapauden käsite (2003). 

Vapauden ja riippuvuuden vastakohta on erityisen tärkeä käsiteltäessä matkustamista poliittisena tekona.

Skinnerin tulkinta on suhteutettu poliittisen ajattelun historiaan teoksessa Rethinking Liberty before Liberalism. Tässä kirjoituksessa spekuloin sillä, mitä vapaus riippuvuudesta voi merkitä junalla matkustajan kokemustasolla poliittisena matkustamisena. 

Vapauden ja riippuvuuden vastakohta on erityisen tärkeä käsiteltäessä matkustamista poliittisena tekona. Tavoitteeni ei ole käännyttää auto- ja lentokonepuolueiden kannattajia, vaan reflektoin omaa kokemustani ajokortista kieltäytymisestä ja lentomatkojen boikotoinnista havainnollistaen, että ilmankin pärjää kaikkialla Euroopassa. Pidän lento- ja automatkustamisen vaikeuttamista ja muuttamista kalliimmaksi osana poliittista projektia, jossa junavaihtoehto saa nykyistä reilumman kilpailuaseman matkustusvalintoja tehtäessä.

Irtiotto kodeista ja kotimaista 

Liikkumisen ja paikallaan pysymisen vastakohdan suhteen oma kantani on selvä: vapaus riippuvuudesta edellyttää irtiottoa kodeista ja kotimaista, vapaasti liikkuvaa nomadimaista ja kosmopoliittista elämäntapaa, valintaa politiikan puolesta vakautta ja paikallaanpysymistä vastaan. Korostan toiminnan poliittista luonnetta vastavoimana näennäisen luonnollisille paikkasiteille: se, joka matkustaa junalla ympäri Eurooppaa, ei harjoita niin sanottua identiteettipolitiikkaa vaan purkaa identiteettejä. 

Junalla matkustamisessa on koko joukko vaihtoehtoja, joiden erot kiteytyvät junalippujen tyyppiin ja hinnoitteluperusteisiin. Menolippu voi olla pelkkää siirtymistä paikasta toiseen, mutta siihen kuuluu myös peruuttamaton poismatkustus. Sen perustelut ulottuvat nuorten ihmisten kodista irrottautumisesta maastamuuttoon, joka voi olla vapaaehtoista tai pakoa. Se tuottaa joka tapauksessa sellaisia kokemuksia, jotka puuttuvat niiltä, jotka eivät tällaista irtiottoa koskaan tee.

Meno-paluulippu sen sijaan sisältää perille- ja takaisimatkustamisen. Perille matkustamisessa paikallaan pysyminen oletetaan normiksi ja matkat poikkeukseksi, pelkäksi siirtymäksi paikasta toiseen: matkalta oletetaan palattavan kotiin. Matka on vaihtelua, jonka jälkeen osaa arvostaa normaalia ”porvarillista” elämää. 

Menolippu voi olla pelkkää siirtymistä paikasta toiseen, mutta siihen kuuluu myös peruuttamaton poismatkustus. Sen perustelut ulottuvat nuorten ihmisten kodista irrottautumisesta maastamuuttoon, joka voi olla vapaaehtoista tai pakoa.

Meno-paluulippuun on rakennettu sisään ajatus siitä, että vapaus on jotakin epäilyttävää ja sen salliminen vaatii erillistä lupaa, kuten tsaarin Venäjän kotimaanpassin. Paikalleen vakiintumisen periaate näkyy muun muassa äänioikeuden sitomisessa kotipaikkaan vaalipiirijaon perusteella, jolloin erityisesti ulkomailla äänestäminen edellyttää poikkeustoimia.

Erikoistapaus meno-paluulipusta, jossa kuitenkin on enemmän poliittista pelivaraa, sisältyy samaa väliä koskeviin sarja- tai kausilippuihin. Näin matkustettaessa junassa oleminen ei ole pelkkää siirtymistä paikasta toiseen, vaan junasta tulee tekemisen paikka, pelitila, mikä ei ainakaan autoa ajavalle ole mahdollista. Itse olen vuodesta 1976 liikkunut matkalaukkuprofessorina kahden asunnon välillä. Vanha sanontani on, että minulla ei ole kotia vaan pysyvät hotelli- ja kirjastoyhdistelmät. 

Tapasin sanoa, että pitämäni valtio-opin peruskurssin luennot oli valmistettu Valtion rautatiet -menetelmällä. Matkalaukkuprofessorius on merkinnyt vapautumista niin asuin- kuin yliopistopaikkakunnalle juurtumisesta.

Pandemia vaikutti matkustamiseen 

Ympäriinsä matkustamisen historiallinen alkuperä on maa- tai aluekohtaisissa lipuissa. Itselläni on kokemusta 1970-luvulta niin Länsi-Saksasta (DB-Touristkarte) kuin myös Pohjola junalla -lipusta. Lipun malliesimerkki on Interrail, joka nuorison osalta alkoi vuonna 1972. Aikuisten Interrail alkoi myöhemmin, vasta kylmän sodan loppumisen kynnyksellä vuonna 1989. 

Sittemmin Interrail-liput ovat eriytyneet moninaisten lippujen kirjoksi, joka antaa pelivaraa erilaisiin tarkoituksiin. Näitä lipputyyppejä yhdistää matkustettujen kilometrien periaatteen purkaminen, jonka tilalle on tullut lippujen päiväkohtainen voimassaoloaika. Sen kuluessa matkustaja voi liikkua käytettävissään olevilla junayhteyksillä oman valintansa mukaan matkan pituudesta, matka-ajasta tai kohteesta riippumatta. 

Vaikka Interraileistani suuri osa on liittynyt akateemisiin tarkoituksiin, näissäkin matkoissani on tärkeää ollut päästä juniin! Se, missä, mistä ja mihin junat kulkevat, on toissijaista – tärkeintä vapautta riippuvuudesta on päästä matkustamaan junalla. Matkalaukkuprofessorin kokemukset junissa tekemisestä on ollut myös helppo siirtää Interraileihin: nykyisten verkkoyhteyksien aikakaudella esimerkiksi tutkimuksen vaatimia aineistohakuja tai lähdeluetteloita on kätevä tehdä myös junassa.  

Valtion rajojen sulkeminen merkitsee EU:n ja Schengenin alueen vapaan liikkuvuuden periaatteen hylkäämistä ikään kuin olettaen, että virus olisi ollut riippuvainen valtioiden rajoista.

Viime vuosien pandemia on toki hankaloittanut tämän valinnan toteutettavuutta. Tässä on kuitenkin tiedostettava vastakohta vapauskäsitysten välillä. Maskipakko, rokotussuositukset ja tilaisuuksien rajoittaminen taudin leviämisen estämisen nimissä, tai henkilökohtaisemmat esteet tai rajoitteet, kuten kepin kanssa käveleminen, ovat rajoituksia, mutta voivat tietyin ehdoin olla sovitettavissa vapauteen riippuvuuden vastakohtana. 

Pandemia on merkinnyt ennen muuta toisista ihmisistä riippuvuuden näkemistä terveysriskinä. Välin pitäminen toisiin ihmisiin on malliesimerkki riippuvuudesta vapauteen, mikä sopii omiin elämäntapoihini. Ranskalaisen filosofin Jean-Paul Sartren Huis Clos -näytelmän (1944, suomeksi Suljetut ovet) iskulause L’enfer, c’est les autres – Helvetti, se on muut – on vanha mielilauseeni. Oma junamatkustukseni on varsin epäsosiaalista: harvoin ajaudun keskusteluun, saati tutustumaan ihmisiin. Olen oppinut välttämään ruuhkajunia ja siirtynyt I-luokan Interrailin käyttöön. 

Pandemian varjolla on syyllistytty myös hätävarjelun liioitteluun. Valtion rajojen sulkeminen merkitsee EU:n ja Schengenin alueen vapaan liikkuvuuden periaatteen hylkäämistä ikään kuin olettaen, että virus olisi ollut riippuvainen valtioiden rajoista. Rajasululla on koronan varjolla vahvistettu riippuvuutta ja tehty kotimaassa pysymisestä hyve, jota ei ole vapauden nimissä kunnolla osattu vastustaa.

Junamatkustajan pelivaroista 

Junamatkustajan vapaus ei riipu yhteyksien rajallisuudesta tai epämukavuudesta. Jos pääasia on päästä juniin, junien vauhti ja matkan kohde ovat toissijaisia kysymyksiä. Sinne minne junalla ei pääse, ei matkusteta. Laiva ja linja-auto kelpaavat junankorvikkeiksi. 

Ajokortin hankkiminen ei ole tullut mieleenkään – sen puuttuminen ja koko autoilijadiskurssista erossa pysyminen ovat junamatkustajan vapauden tärkeitä puolia. Lentomatkoilla istutaan kuin sillit suolassa, välin pitäminen on mahdotonta. 

Viimeinen lentoni oli Chicagosta Frankfurtiin vuonna 2009. Junalla olen matkustanut usein Málagaan ja Ateenaan, kerran Limerickiin ja Istanbuliin, pohjoisessa Narvikiin useita kertoja, lisäksi kerran Amtrakin kuukausilipulla Yhdysvalloissa sekä Siperian radan Pekingistä Moskovaan. 

Junamatkustamisen muutokset eivät suinkaan aina ole olleet parannuksia.

Ammattimatkustajan kokemuksessa junamatkustuksen vapaus edellyttää tiettyä poliittisesta lukutaidosta juonnettua junapoliittista lukutaitoa, joka on olennaisesti rajoituksilla pelaamista, puuttuvien tai heikkojen yhteyksien kiertämistä tai merkityksen vähentämistä. Siihen sisältyy aikataulujen ja yhteyksien, asemien tuntemuksen lisäksi se, että juniin lähtiessä osaa varata itselleen tekemistä junaan sekä varautua odottamattomiin tapahtumiin ja improvisoida muutosten sattuessa.

Vaikka vapauden ja riippuvuuden vastakohta on paljolti joko-tai-kysymys, yhteydet koskevat vapauden käyttömahdollisuuksia. Tässä suhteessa junamatkustamisen muutokset eivät suinkaan aina ole olleet parannuksia. Esimerkiksi Baltian läpi Eurooppaan kulkeminen junalla ei ole enää mahdollista. Toisaalta vanhoja ratoja on suhteellisen nopeastikin palautettu käyttöön, esimerkiksi Boden-Haparanda-väli otettiin jälleen käyttöön keväällä 2021 noin 30 vuoden jälkeen. Kerran tehty rautatie voidaan palauttaa liikkuvuuteen pohjaavan vapauden käyttöön, mikäli sitä ei ole purettu.

EU junamatkustajan tukena

Euroopan unionin ylivaltiollisen integraation syventäminen ja jäsenvaltioiden vallan supistaminen ovat tärkeitä myös junamatkustajan perspektiivistä. Toistaiseksi unionilla ei ole yhteistä rautatielaitosta, koordinoitua aikataulupolitiikkaa tai muita omia resursseja junamatkustuksen tukemiseksi.

Itse EU ymmärrettiin pitkään hallitustenväliseksi kansainväliseksi järjestöksi, jossa komissioon ei valittu korkean profiilin poliitikkoja ja parlamentti ymmärrettiin sekä valtansa että edustajien poliittisen uran suhteen toisarvoiseksi instituutioksi. Kuitenkin nykyisen unionin ylivaltiollinen ja jäsenvaltioiden suvereenisuutta purkava ulottuvuus ovat merkittäviä myös matkustuspolitiikassa.

Rautateiden suosiminen henkilö- ja tavaraliikenteessä on pitkään ollut osa niin EU:n kuin sen länsieurooppalaisten jäsenvaltioiden virallista retoriikkaa. 1980-luvulta lähtien on nopeita ja aikaisempaa mukavampia junia otettu käyttöön monissa maissa, ja junalla matkustamisesta on monessa suhteessa tullut vakavasti otettava vaihtoehto lentämiselle tai yksityisautoilulle. Esimerkiksi Tukholmasta Frankfurtiin pääsee samana päivänä, Berliinistä Marseilleen päiväsaikaan, ennen pandemiaa Málagaan toisen päivän illalla, jos viitsii käyttää yöjunia. 

Euroopan unionia vahvistaa myös junalla matkustamisesta paradigman tekeminen unionin omissa instituutioissa.

EU on ollut rautatieyhteyksien mahdollistamiselle tärkeä. Junamatkustajan vapauden kannalta tärkeimmät riippuvuutta purkavat toimenpiteet ovat olleet vapaan liikkuvuuden Schengen-alue ja yhteisvaluutta euro, joiden merkitystä on harvoin tarkasteltu tästä näkökulmasta. Luxemburgilaisesta Schengenin kylästä on tullut, retoriikan termi käyttääkseni, kielikuva tai metonymia valtioiden rajat ylittävälle liikkuvuudelle Euroopassa. 

Schengen-alueella on opittu vähä vähältä luomaan junayhteyksiä tarvitsematta pysähtyä rajoilla vaihtamaan veturia, henkilökuntaa, sähköjärjestelmää, raideleveyttä ja niin edelleen. Näissä suhteissa on vielä paljon tehtävää ja takapakkikin on mahdollista: esimerkiksi Tanska on pakolaisten ja terroristien pelossa palauttanut rajatarkastuksia. 

Euron merkitystä ei myöskään tule väheksyä. Junamatkustajan kannalta rahanvaihtojen poistamisella ja hintojen vertailun helpottumisella on paljon käytännön etuja. Vielä tärkeämpänä riippuvuuden vähentäjänä voi kuitenkin pitää yhteisvaluutan sisältämää kansallisten identiteettien purkamista. Tämä on olennainen osa EU:n politisoivaa projektia, jossa ylivaltiolliset instituutiot ja käytännöt vapauttavat yksilöitä tiukoista me-sidonnaisuuksista.

Euroopan unionia vahvistaa myös junalla matkustamisesta paradigman tekeminen unionin omissa instituutioissa. Kesällä 2022 olemme kuulleet esimerkkejä eurooppalaisten poliitikkojen ja valtionpäämiesten, kuten pääministeri Sanna Marinin, Ranskan presidentti Emmanuel Macronin, Italian entisen pääministeri Mario Draghin ja Saksan liittokansleri Olof Scholtzin junamatkoista Ukrainan pääkaupunkiin Kiovaan. Otettakoon tämä esimerkiksi siitä, että myös EU:n sisällä junamatkustamisen pelivaroja on alettu ymmärtää.

Juna eurooppalaisena matkustustyylinä

Lentomatka normina on peräisin ajalta, jolloin internetiä videopalavereineen ei tunnettu, vaan kokouksiin saattoi osallistua vain matkustamalla paikan päälle. Koronaviruspandemian aikaisten kokemusten tukemana olisi nyt teknisesti mahdollista siirtää EU:nkin kokouksia verkkoon. Lisäksi olisi mahdollista hyödyntää myös hotelleissa, junissa ja laivoissa nykyisin käytössä olevia nettiyhteyksiä matkan aikana, esimerkiksi parlamentin valiokuntien kokouksiin. 

Tätä voitaisiin toteuttaa sekä ministereistä EU:hun päin että jäsenmaiden hallitusten ja ministeriöiden kokousten suhteen. Sen sijaan parlamentin täysistuntojen suhteen, joissa laajan mielipiteiden kirjojen sisältämä debatti on pääasia, paikalla kasvokkain pidettyjen kokousten tulisi säilyä pääsääntönä. 

Junamatkustuksen suosimisen ja EU:n parlamentaaristen ja federalististen piirteiden vahvistamisen välillä voidaan nähdä kiinteä yhteys. 

Junamatkustuksen ottamisen EU:n kokousten mallitapaukseksi edellyttää uutta ajattelua kokousten aikataulun osalta, jolloin matkustaminen myös periferiasta, kuten Kreikasta tai Suomesta, junaa ja korvikkeita käyttäen, olisi helpompi toteuttaa. 

Samoin esimerkiksi Euroopan parlamentin jäsenten unionin kustantamia junamatkoja muihin EU:n jäsenmaihin pitäisi suosia, ja esimerkiksi jäsenmaapohjaisten vaalipiirien purkaminen vähentäisi tarvetta olla jatkuvasti läsnä omassa vaalipiirissä. Toisin sanoen junamatkustuksen suosimisen ja EU:n parlamentaaristen ja federalististen piirteiden vahvistamisen välillä voidaan nähdä kiinteä yhteys. 

Eurooppa-tutkijoiden kanssa viime vuosina runsaasti yhteistyötä tehneenä olen välillä spekuloinut vähemmän sovinnaisia kriteereitä eurooppalaiselle politiikalle ja elämäntyylille, joka parlamentarismia kriteerinä käyttäen tekee eroa esimerkiksi Yhdysvaltoihin. Myös rautateiden rooli matkustuspolitiikassa eroaa Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä – Yhdysvaltojen hallituksen ministerit tuskin matkustavat Kiovaan junalla. 

Edellä olen käsitellyt junamatkustusta yksityisen matkustajan näkökulmasta, useimmiten käyttäen itseäni esimerkkinä. Mutta voisi myös ajatella, että junamatkustuksen asemaa EU:ssa voitaisiin vahvistaa matkustajien yhteistoiminnalla. 

Kansalaiskeskusteluja mukaileva Euroopan tulevaisuuskonferenssi eli arvalla valittujen EU-kansalaisten parlamentaarisia käytäntöjä seurannut istuntojen sarja voisi toimia mallina. Junapoliittisen lukutaidon kannalta edustajainvaalissa tai arvonnassa äänioikeuden ehtona olisi esimerkiksi viiden Interrailin muodostama rajoittava ”sensus”, jonka välityksellä ammattimatkustajien kokemukset saataisiin EU:n päättävien toimielinten tietoon.

Parlamentaarisen menettelyn ansio on ennen muuta avoin vaihtoehtojen punnitseminen ja muutosesitysten mahdollisuus debatin kuluessa. Näissä suhteissa EU:n juna- ja rautatiepolitiikassa on runsaasti pelivaraa.

Kari Palonen on valtio-opin emeritusprofessori Jyväskylän yliopistossa.

Artikkeli pohjaa kirjoittajan Juha Olavisen Klubilla 25.5.2022 pitämään esitykseen, jonka taustalla on kokoelma Politiikkaa matkustamalla. Se sisältää raportteja Jyväskylän yliopiston valtio-opin ainejärjestö Puolueen matkoista vuosilta 1984–2019 että kokoelman junamatkustusartikkeleita vuosilta 1991–2021.

Julkaisu Junalla matkustaminen on todellista vapautta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2015 solmitun Pariisin ilmastosopimuksen tunnetuin tavoite on ilmaston lämpenemisen rajaaminen reilusti alle kahden asteen verrattuna esiteolliseen aikaan. Elämme jo nyt kuuminta aikaa koko ihmiskunnan historiassa, ja 1,5 asteen lämpeneminen tapahtunee 2030-luvulla.

Ilmastonmuutokseen sopeutumiselle selkeää jaettua tavoitetta ei ole, vaikka pyrkimys sellaisen jalostamiseksi on kirjattu sopimukseen. Toimilla on kuitenkin jo kiire. Jopa 3,6 miljardia ihmistä elää ympäristöissä, jotka ovat erityisen haavoittuvia.

Tavoitteen määrittely on kuitenkin ollut poikkeuksellisen jähmeää, eikä sopeutuminen taivu helposti mitattavaksi.

Parhaimmillaan sopeutumista koskeva maailmanlaajuinen tavoite (engl. Global Goal on Adaptation, GGA) olisi jotain yhtä yksinkertaista kuin hillintää koskeva tavoite ja sillä olisi yksi mitattava suure, kuten kasvihuonekaasujen seuranta hiilidioksidiekvivalenttitonneina.  Tavoitteen tulisi olla valmis vuonna 2023, jolloin maailmanlaajuista edistystä arvioidaan.

Tavoitteen määrittely on kuitenkin ollut poikkeuksellisen jähmeää, eikä sopeutuminen taivu helposti mitattavaksi. Globaali ilmastonmuutos ilmenee paikallisesti kuivuvina järvinä tai aiempaa tuhoisampina myrskyinä. Sopeutuminen vaatii paikallisiin olosuhteisiin räätälöityjä ratkaisuja, koska sen tavoitteet, mittakaava, mittarit, toimijat ja työkalut eivät ole yhteismitallisia edes yhden valtion sisällä.

Vaikka tavoitteiden asettaminen ja seuranta perustuvat tekniseen tietotaitoon, työ on poliittista — miten ja kenen ehdoilla ilmastonmuutokseen sopeudutaan ja missä. Purkamalla tavoitteen asettamista koskevia kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta (engl. equity) teen tässä artikkelissa  näkyväksi määrittelyprosessin poliittista pohjavirettä.

Sopeutumistavoitteen määrittely ja ilmasto-oikeudenmukaisuus

Pariisin sopimuksen artikla 7 määrittelee, miten sopeutumista koskevan tavoitteen tulisi edistää kyvykkyyttä sopeutua ilmastonmuutokseen, vahvistaa yhteiskunnallista kesto- ja kantokykyä ja vähentää haavoittuvuutta. Lisäksi tavoitetta tulee lähestyä kestävän kehityksen näkökulmasta ja varmistaa riittävän vahva toiminta suhteessa lämpötilaa koskevaan tavoitteeseen.

Ilmastopolitiikan arkkitehtuurissa vetovastuu koskien GGA:n kehittämistä on osoitettu YK:n ilmastosopimuksen alla perustetulle sopeutumiskomitealle. Se tarjoaa teknistä apua, tukee neuvotteluprosesseja ja arvioi maiden sopeutumistoimien edistystä. Sen rinnalla polkua kohti yhteistä tavoitetta kehystävät monet ehdot ja määritelmät. Erityistä painoarvoa on ilmasto-oikeudenmukaisuudella, jolla viitataan eettisiin periaatteisiin ja pyrkimyksiin tasata eriarvoistumista ja vahvistaa ihmisoikeuksien kunnioittamista.

Ilmastopolitikkaa on toteutettu usein ilman kytköksiä YK:n kestävän kehityksen ohjelmaan ja siksi mahdollisuudet oikeudenmukaiseen siirtymään, jossa ilmastokriisin ratkaisu voisi vähentää eriarvoisuutta, on sivuutettu. Tiivistän tutkimuskirjallisuudessa tyypillisiä oikeudenmukaisuutta koskevia periaatteita Kuvassa 1.

Kuva 1 konkretisoi oikeudenmukaisuutta koskevia lähtökohtia tiellä, jonka päätepisteenä on kyky arvioida Pariisin ilmastosopimuksessa hahmoteltujen sopeutumistoimien edistymistä. Siten oikeudenmukaisuus ei koske pelkästään tavoitteen sisältöä vaan myös tavoitteen määrittelyprosessin toteutusta ja varsinaista sopeutumisen seurannan toimeenpanoa.

Sopeutuminen välttelee yksinkertaistuksia

Ilmastopolitiikkaa pyritään toteuttamaan todisteperustaisesti. Päättäjät odottavat tutkijoiden toimittavan pureskeltua – ja usein ristiriidatonta – tietoa ja suosituksia päätöksenteon kohteesta.

Sopeutumistutkimuksen kenttää voi kuvata laajaksi ja moniääniseksi. Pelkästään englanninkielisiä vertaisarvioituja tutkimusartikkeleita on yli 60 000, ja sopeutumista koskevaa tietoa on tuotettu tuhansista yhteiskunnallisista interventioissa kaupungeissa, maaseudulla ja esimerkiksi globaalilla arktisella vyöhykkeellä.

GGA:n asettamisen keskeinen haaste on, miten tehdä päätöksiä ilman selvää tieteellistä suositusta tavoitteesta. Edes pääkäsitteet kuten kyvykkyys sopeutua ilmastonmuutokseen, haavoittuvuus muutokselle tai yhteiskunnallinen sieto- ja kantokyky, eivät ole tarkkarajaisia määritelmiä. Käsitteet ovat tulleet osaksi sopeutumistoimia jo ennen kuin niiden sisällöstä on syntynyt yhteisymmärrystä.

GGA:n asettamisen keskeinen haaste on, miten tehdä päätöksiä ilman selvää tieteellistä suositusta tavoitteesta.

Sopeutumistutkimus ei myöskään heijastele toimien ja tarpeiden monimuotoisuutta. Kirjallisuuskatsausten mukaan luonnontieteellinen tutkimus on ollut keskeisessä osassa, kun taas etenkin osallistavaa yhteiskuntatieteellistä tutkimusta on tehty niukasti. Artikkelien kirjoittajat ovat pääosin rikkaista teollisuusmaista, vaikka tutkimuksen kohdealueet sijaitsevat globaalissa etelässä.

Vaikka keskustelu parhaista tavoista tuoda yhteen sopeutumista koskevaa tietoa jatkuu, on selvää, että sopeutumistavoitteen määrittelyn tulee olla joustava prosessi, jossa tavoitteita tarkastetaan ja määritetään uudelleen ilmastonmuutoksen edetessä. Sen sijaan, että se pyrkii löytämään yhden tavoitteen, sen tulisi perustua myös laadullisiin määreisiin.

Kyse on kuitenkin tasapainoilusta: liian väljän määrittelyn haitat näkyvät jo nykyisessä ilmastopolitiikan arkkitehtuurissa. Sopeutumisrahoitukseksi luokitellaan usein hankkeita, joissa haavoittuvuuden vähentäminen on pääasiallisten kehitysvaikutusten kuten metsityksen päälle liimattu tilastokikka, jolla pyritään vastaamaan rikkaiden maiden velvollisuuteen kanavoida rahoitusta ilmastotyöhön globaalissa etelässä.

Mittaaminen on politiikkaa

Sopeutumistavoite tarvitsee taakseen mittarit edistyksen seuraamiseksi, mutta mittarien valinta on harvemmin osallistava tai tasa-arvoinen prosessi. Tekninen puhe suosii rikkaiden maiden asiantuntijoita ja lisää heidän määrittelyvaltaansa, vaikka tarve sopeutua ilmastonmuutokseen koskee erityisesti maailman köyhimpiä maita globaalissa etelässä. Nykyinen sopeutumistoimien hallinta ei vastaa tasa-arvoiseen päätöksentekoon perustuvia malleja.

Heikon osallisuuden ohella haasteena on tieteellisen yksimielisyyden puute. Vaikka poliittisessa puheessa vaaditaan mitattavia tuloksia esimerkiksi kanto- ja sietokyvyn kehityksestä, tämänkaltaisia mittareita ei ole asetettu. Selityksenä voidaan pitää sopeutumishankkeiden monimuotoisuutta ja sitä, ettei niitä ole suunniteltu tavalla, joka mahdollistaisi yksittäisten tulosten vertailtavuuden.

Tekninen puhe suosii rikkaiden maiden asiantuntijoita ja lisää heidän määrittelyvaltaansa, vaikka tarve sopeutua ilmastonmuutokseen koskee erityisesti maailman köyhimpiä maita globaalissa etelässä.

Kun yhden alueen sopeutumistoimet voivat koskea vammaisten henkilöiden katastrofivalmiuden kasvattamista, kaupunkikeskusten sähköjärjestelmien tekemistä sään ääri-ilmiöitä kestäviksi tai paimentolaisten maankäytön suunnittelun vahvistamista, tulosten kasaaminen yhden arviointikehyksen alle ei ole mahdollista tai välttämättä edes tarpeellista.

Tutkimuskirjallisuus kannustaa kehittämään mittareita paikallisesti myös osallistavan tutkimuksen menetelmin ja lähestymään sopeutumista koskevien mittaristojen yhdistelyä niin sanottuna niputtamisena (engl. collation). Siinä on kyse parhaiden käytäntöjen tunnistamisesta erilaisissa ympäristöissä, ja niitä koskevan tiedon jalostamisessa politiikkaohjauksen tueksi.

Jäykkiä mittaristoja vastaan puhuu myös sopeutumistarpeiden muuttuminen ajassa. Ilmastonmuutos voi rajautua 1,5 asteeseen tai ylittää sen reilusti, jolloin tarve voimakkaampiin tai laadullisesti erilaisiin sopeutumistoimiin kasvaa.

Mitattavaksi tekeminen vaatii resursseja

Mitattavuus on osa Pariisin ilmastosopimusta. Sopeutumistoimien tehokkuuden arvioimiseksi täytyy toteuttaa globaali tilannekatsaus (engl. global stocktake, GST). Sen tarkoitus on tarjota päättäjille kuva ilmastotavoitteiden edistymisestä ja antaa arvio toimien tehokkuudesta.

Pariisin sopimuksen yhteisistä tavoitteista lipsuville valtioille ei seuraa mitään varsinaisia sanktioita. Siksi GST:tä pidetään sopimuksen keskeisenä menetelmänä kunnianhimon ylläpitämiseksi. Onnistuessaan nimeämään perustellusti ilmastokriisin ratkaisemisen laiminlyöjiä ja edelläkävijöitä GST toimii vipumekanismina, joka kirittää maakohtaisia ilmastotoimia.

Vaikka GST on poliittinen innovaatio, vastaavaa vertaisarviointia on toteutettu muun muassa ihmisoikeuksien osalta. Näissä tunnistettujen toimivien ehtojen, kuten avoimuuden, osallistavuuden, tasa-arvoisen dialogin ja tietoperustaisuuden voi katsoa vastaavan oikeudenmukaisuusperiaatteita.

Pariisin sopimuksen yhteisistä tavoitteista lipsuville valtioille ei seuraa mitään varsinaisia sanktioita.

Mitattavuuden tekemiseen kuluu resursseja kouluttamiseen, uusien institutionaalisten järjestysten luomiseen, teknisiin laitteistoihin, datan käsittelyyn sekä analysointiin ja moneen muuhun välttämättömään tehtävään.

Tavoitteiden ja mittaristojen synnyttämisen ei tule aiheuttaa kohtuutonta hallintotaakkaa valtioille, joiden on vaikea toteuttaa tietoperustaista seurantaa. Kyse on ilmastoneuvottelusta tuttujen taakanjakoa koskevien periaatteiden soveltamisesta mittaamiseen.

Mittausjärjestelmät voivat muodostua ehdoiksi rahoitukselle: sopeutumishankkeiden rahoituskohteiksi eivät ole valikoituneet ne, joiden on arvioitu olevan erityisen alttiita ilmastonmuutokselle vaan ne, joilla on valmiudet tulla rahoitetuksi. Havaintoa vahvistaa analyysi, jonka mukaan merkittävä osa maailman köyhimmistä valtioista ei ole saanut YK:n keskeisen ilmastorahaston tukea.

Resurssointia koskevien ehtojen vuoksi sopeutumisen seuranta tasapainoilee parhaiden mittarien, taakanjaon ja olemassa olevien mittareiden välillä. On luultavaa, että sopeutumismittareita tullaan sovittamaan yhteen niiden kanssa, jotka ovat käytössä jo esimerkiksi YK:n Agenda2030 -ohjelmassa ja Sendain viitekehyksessä katastrofiriskien vähentämiseksi.

Köyhimpien ihmisryhmien ääni kuuluu heikosti

Yhteiskunnalliset murrokset ovat poliittisia ja törmäyttävät erilaisia eettisiä lähtökohtia ristiriidoiksi. Ilmastokriisiin sopeutumisen tavoitteenasettelu ei poikkea tästä. Yhteistä hyvää tavoittelevat päämäärät eivät välttämättä tuota oikeudenmukaisia vaikutuksia.

Oikeudenmukaisuusperiaatteet pitäisikin ulottaa koskemaan tavoitemäärittelyä, mittareita ja tulosten arviointia. Tavoilla kehystää yhteistä hyvää tehdään rajanvetoa hyväksyttävän ja sivuutettavan välille, minkä vuoksi prosessia tulee tarkastella vallankäyttönä.

Yhteistä hyvää tavoittelevat päämäärät eivät välttämättä tuota oikeudenmukaisia vaikutuksia.

Reilu päätöksenteko ei ole idealismia vaan konkreettinen keino lisätä päätösten hyväksyttävyyttä ristiriitojen kalvamassa ilmastopolitiikassa. Riski päätyä vahvistamaan epäoikeudenmukaisia rakenteita on ilmeinen, koska ilmastoneuvotteluissa köyhimpien ja heikossa asemassa olevien ihmisryhmien on ollut vaikea saada ääntään kuuluviin.

Kun tällä hetkellä olemme polulla, jonka mukaan maapallon lämpötila nousee noin kolme astetta, on selvää, että ilmastonmuutoksen sopeutumisessa ei ole varaa epäonnistua. Kerran asetettu mittaristo synnyttää polkuriippuvuuksia, jotka vaikeuttavat uusien vaihtoehtojen läpimurtoja.

Niko Humalisto toimii Suomen Lähetysseuran johtavana vaikuttamistyön asiantuntijana ja julkaisee ilmasto- ja kehitysaiheisia tutkimuksia Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntamaantieteen, erityisesti luontopolitiikan dosenttina.

Julkaisu Tavoite ilmastonmuutokseen sopeutumiselle on välttämätön – mutta liki mahdoton ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ruotsi ja Suomi markkinoivat maailmalla avohakkuumallia hyvänä metsänkasvatustapana, vaikka malli uhkaa metsien monimuotoisuutta. Lisäksi teollisuus ajaa puun käytön kasvua, vaikka bioenergian hiilidioksidipäästöt ovat suurempia kuin kivihiilen käytön.

Julkaisu Puupeltokasvatuksen pohjoiset mallimaat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.