Tuuppaukset, englanniksi nudge tai nudging, ovat pieniä ja hienovaraisia keinoja, joilla voidaan ohjata ihmisten käyttäytymistä ilman pakottamista, heidän valinnanvapautensa rajoittamista tai taloudellisten ohjauskeinojen käyttöä.

Laveimpien määritelmien mukaan tuuppauksia ovat lähes kaikki joukkoihin vaikuttamisen muodot, joissa on taustalla hyvä päämäärä. Kannustaminen ja varoittaminen; päätöksen kehystäminen olennaisella tiedolla ja esimerkiksi helposti unohtuvien terveysvaikutusten korostaminen; tietyn vaihtoehdon, kuten paperin molemmille puolille tulostamisen, asettaminen oletusarvoiseksi; tai toivotun toiminnan helpottaminen esimerkiksi laittamalla selkeät tarrat kierrätysastioihin, ovat kaikki tuuppausmenetelmiä sanan laajassa merkityksessä.

Tuuppaukset eivät siis muodosta yksiselitteistä luokkaa, jonka voisi helposti määritellä. Kuten edellinen lista antaa ymmärtää, kaikki tuuppaukset eivät myöskään perustu samanlaisiin psykologisten mekanismeihin. Osa tuuppauksista lisää tuupattavan tietoisuutta valinnasta, osa pyrkii ohjaamaan tätä kognitiivisten vinoumien avulla toivottuun suuntaan. Jälkimmäiseen luokkaan kuuluvia tuuppauksia on toisinaan pidetty manipulaationa, joka ei sovi yhteen demokraattisen päätöksenteon kanssa.

Tuuppauksen käsite on peräisin yhdysvaltalaisilta tutkijoilta Richard Thalerilta ja Cass Sunsteiniltä. Thaler ja Sunstein esittelivät tuuppaukset vuonna 2008 ilmestyneessä kirjassaan, jossa he argumentoivat, että tuuppauksilla voidaan parantaa päätöksentekoa ja hyvinvointia niin yksilöiden kuin yhteiskunnankin tasolla.

Thaler on Nobel-palkittu käyttäytymistaloustieteilijä. Sunstein puolestaan on Yhdysvaltain viitatuin oikeustieteilijä. Hän myös johti Yhdysvaltain presidentti Barack Obaman hallinnon käyttäytymistieteellistä yksikköä, jonka tehtävä oli muun muassa soveltaa tuuppaustutkimusta poliittisten päätösten viemiseen käytäntöön.

Tuuppaukset ovat poliittisesti houkuttelevia, sillä niille on helpompi saada äänestäjien tuki kuin verotukselle tai pakottavalle lainsäädännölle. Tämä osaltaan selittää sen, miksi hallitukset ympäri maailmaa ovat perustaneet tuuppauksia toteuttavia yksiköitä julkishallinnon tueksi.

Koska tuuppaustutkimus on herättänyt laajaa kiinnostusta ja sillä on suoria vaikutuksia myös yhteiskunnallisiin järjestelyihin, on syytä tarkastella, mitä tuuppauksista voidaan tähänastisen tutkimuksen perustella sanoa.

Ilmastotuuppaus (Climate Nudge) on Turun yliopistosta johdettu monitieteinen tutkimushanke, jossa kehitetään tuuppauksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi. Samalla hankkeessa arvioidaan tuuppausten tehokkuutta, hyväksyttävyyttä sekä niiden eettisiä, taloudellisia ja terveydellisiä vaikutuksia, jotta käyttäytymiseen perustuvat ohjauskeinot voisivat täydentää perinteistä ilmastopolitiikkaa.

Käyn tässä kirjoituksessa läpi tutkimuksessa esiinnousseita väitteitä Ilmastotuuppaus-hankkeen aikana karttuneen ymmärryksen valossa.

Mitä tuuppaukset ovat?

Käyttäytymistaloustieteessä ja politiikassa puhutaan valinta-arkkitehtuurista (engl. choice architecture). Ilmauksella tarkoitetaan sitä, miten tietty valintatilanne on rakennettu ja esitetty ihmisille. Esimerkiksi vaihtoehtojen esitysjärjestyksen on todettu vaikuttavan ihmisten valintoihin systemaattisesti, ennustettavilla tavoilla.

Suppeassa, alkuperäisessä, merkityksessä tuuppauksia ovat vain suorat valinta-arkkitehtuuriin liittyvät vaikuttamisen muodot. Klassikoksi muodostunut esimerkki koskee ruokalan linjaston esillepanoa: terveyttä edistäviä valintoja voidaan lisätä sijoittamalla terveelliset ruoat etualalle ja helpommin tavoitettaviksi.

Tuuppauksiin liittyvä ajatus siitä, että ihmisten valintoihin on mahdollista vaikuttaa eri tavoin, ei tietystikään ole uusi. Thalerin ja Sunsteinin suuri oivallus on pikemminkin se, että inhimillisen päätöksenteon valuviat synnyttävät sekä ongelmia että mahdollisuuksia yleispoliittisten tavoitteiden toteuttamiselle.

Tuuppaukset nähdäänkin usein halpoina tapoina vaikuttaa kansalaisten käyttäytymiseen verrattuna muihin käytettävissä oleviin keinoihin.

Ihmisten kiire, välinpitämättömyys, kärsimättömyys ja ennakkoluulot aiheuttavat ongelmia myös julkishallinnolle ja vaikeuttavat poliittisten tavoitteiden saavuttamista. Huomion kiinnittäminen valinta-arkkitehtuurin muokkaukseen voi kuitenkin tarjota uusia työvälineitä julkishallinnolle.

Erityisen houkuttelevan julkisen vallan välineen tuuppauksista tekee se, että ne on joissakin tutkimuksissa todettu hyvin kustannustehokkaiksi. Tuuppaukset nähdäänkin usein halpoina tapoina vaikuttaa kansalaisten käyttäytymiseen verrattuna muihin käytettävissä oleviin keinoihin.

Tuuppaukset toimivat?

Tuuppauskeskustelu pyörii usein vaikuttavilta näyttävien tapausten varassa. Jo ennen tuuppausten nousua keskusteluun havaittiin, että esimerkiksi yliopisto-opiskelijoiden juopotteluun oli mahdollista vaikuttaa hillitsevästi mainoksilla, jotka valistivat opiskelijoita siitä, että valtaosa opiskelijoista suhtautui negatiivisesti kovaan humaltumiseen.

Kuuluisassa Opower-tuuppauksessa havaittiin, että antamalla ihmisille vertailevaa tietoa heidän naapureittensa energiankulutuksesta yhdistettynä kannustaviin tai moittiviin viesteihin, näiden energiankulutusta oli mahdollista hillitä pelkällä viestinnällä.

Eräs pitkäkestoisimmista ja onnistuneimmista tuuppauskampanjoista on Teksasin roskaamisen vastainen kampanja Don’t Mess with Texas. Jo neljänkymmenen vuoden ajan julkisuuden henkilöitä esittävät mainokset ovat kertoneet nuorisolle, ettei roskaaminen sovi yhteen teksasilaisen hengen ja identiteetin kanssa.

On myös näyttöä siitä, että tietyn tyyppiset tuuppaukset toimivat ainakin rajatuissa asiayhteyksissä. Ravitsemusta koskevissa valinnoissa ruoan sijoittelulla voidaan joidenkin meta-analyysien mukaan tukea merkittävästi terveyttä edistäviä valintoja.

On myös näyttöä siitä, että tietyn tyyppiset tuuppaukset toimivat ainakin rajatuissa asiayhteyksissä. Ravitsemusta koskevissa valinnoissa ruoan sijoittelulla voidaan joidenkin meta-analyysien mukaan tukea merkittävästi terveyttä edistäviä valintoja. Tuuppauksilla on havaittu huomattavia vaikutuksia myös ylipainon hillintään tähtäävissä interventioissa.

Koontitutkimusten perusteella tulokset eivät kuitenkaan vaikuta näin suoraviivaisilta. Tähän mennessä laajimmassa tuuppauksia koskevassa meta-analyysissä havaittiin vain kohtalaisia vaikutuksia, mutta myös merkittävää vaihtelua vaikuttavuudessa erilaisten tuuppaustyyppien välillä. Toisaalta jopa näiden koontitutkimusten tulokset on viime aikoina kyseenalaistettu.

Tuuppaukset eivät toimikaan?

Empiirisiä tieteitä riepotteleva toistettavuuskriisi kohdistuu erityisesti käyttäytymistieteellisiin tutkimustuloksiin. Lupaavilta vaikuttavat tulokset eivät useinkaan toistu seuraavissa tutkimuksissa, minkä vuoksi yksittäisten tutkimusten tuloksiin on syytä suhtautua varauksella.

Erityistä huomiota on saanut tuuppaustutkimusten julkaisuvinouma. Kyse on siitä, että selkeitä vaikutuksia raportoivat tutkimusartikkelit on helpompi saada julki tieteellisissä julkaisuissa kuin niin sanottuja nollatuloksia raportoivat tutkimukset. Tämä vaikuttaa erityisesti meta-analyysien luotettavuuteen. Mikäli merkittävää osaa tuloksista, joissa mitään vaikutusta ei ole löytynyt, ei koskaan julkaista, eivät ne myöskään päädy osaksi koontitutkimusten aineistoa. Näin koontitutkimukset saattavat ylikorostaa tuuppausten vaikuttavuutta.

Edellä mainitussa laajassa meta-analyysissä havaitut tuuppausten myönteiset vaikutukset katosivatkin kokonaan, kun toinen tutkimusryhmä analysoi tulokset uudelleen ja käytti vaihtoehtoista tilastollista menetelmää julkaisuvinouman huomioimiseksi.

Saatavilla olevan tiedon valossa tuuppaukset eivät siis tarjoa käyttäytymistieteellistä ihmelääkettä poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen.

Julkaisuvinouman vaikutus voidaan yrittää kiertää myös tietolähdettä vaihtamalla. Vinouma syntyy akateemisen julkaisuprosessin luonteen vuoksi: tieteellisissä julkaisuissa merkittävät tulokset saavat etusijan. Ei-akateemisia, valtiollisia tuuppausyksiköitä on kuitenkin olemassa jo merkittävä määrä. Näiden yksiköiden kartuttamat tiedot niiden itse toteuttamista interventioista sisältävät sekä onnistumiset että epäonnistumiset. Tietojen avulla on mahdollista tutkia luotettavammin tuuppausten tehokkuutta.

Asiaa tästä näkökulmasta tarkastelleet tutkijat havaitsivat, että vaikka tuuppauksilla näyttää olevan jonkin verran vaikutusta, on niiden vaikutus todellisuudessa paljon vaatimattomampi kuin akateemisiin julkaisuihin perustuvat meta-analyysit usein antavat ymmärtää.

Saatavilla olevan tiedon valossa tuuppaukset eivät siis tarjoa käyttäytymistieteellistä ihmelääkettä poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen.

Jotkin tuuppaukset, kuten terveydenhuollossa ammattilaisille suunnatut kehotukset ja muistutukset oikeista toimintatavoista, ovat todennäköisesti suotuisissa olosuhteissa varsin tehokkaita. Hajanaisten ja keskenään ristiriitaisten tutkimustulosten vuoksi on kuitenkin vaikeaa tai jopa mahdotonta arvioida etukäteen luotettavasti tuuppauksen todennäköistä vaikuttavuutta.

Tuuppauksista ei ole ihmelääkkeeksi

Tuuppaukset eivät saatavilla olevan tutkimustiedon valossa tarjoa yksinkertaista tai yleispätevää ratkaisua yhteiskunnallisiin ongelmiin. Vaikka tietyissä tilanteissa on saatu lupaavia tuloksia, kokonaiskuvaa hämärtävät tutkimushavaintojen vaihtelu, julkaisuvinouma ja vaikeus ennakoida tuuppausten toimivuutta etukäteen. Tässä valossa tuuppausten käyttöön julkishallinnon työkaluna on syytä suhtautua varauksella.

Ehkä suurimmat ongelmat tuuppausten käytössä liittyvät lopulta niiden helppoon toteutettavuuteen. Ilmastotuuppaus-hankkeen kuluessa on havaittu, että tuuppausten huomioiminen itsessään suuntaa usein huomiota juuri niihin vaihtoehtoihin, joihin tuuppauksia voidaan soveltaa.

Erityisesti rikkaiden tuuppaaminen ympäristöystävällisempiin vaihtoehtoihin olisi perusteltua, koska suuret tulot korreloivat vahvasti suuren ympäristöjalanjäljen kanssa. Kuitenkin näyttäisi olevan niin, että tuuppaukset kohdistetaan usein pieni- ja keskituloisiin.

Ilmastotuuppauksia toteuttamalla voidaan antaa vaikutelma aktiivisesta ilmastotyöstä, vaikka merkittävästi tehokkaammat vaikutusmahdollisuudet, kuten verotukselliset ja lainsäädännölliset keinot, jätetään käyttämättä. Sähköautojen latauspisteiden värikäs mainonta saattaa olla näkyvää, mutta jäädä ympäristövaikutuksiltaan varsin vaatimattomaksi verrattuna joukkoliikenteen kehittämiseen.

Toisinaan tuuppaukset kohdistuvat myös vääriin ryhmiin. Erityisesti rikkaiden tuuppaaminen ympäristöystävällisempiin vaihtoehtoihin olisi perusteltua, koska suuret tulot korreloivat vahvasti suuren ympäristöjalanjäljen kanssa. Kuitenkin näyttäisi olevan niin, että tuuppaukset kohdistetaan usein pieni- ja keskituloisiin.

Tuuppauksiin keskittyminen saattaa siis jossain tapauksissa estää tehokkaampien toimien toteuttamisen ja hukata rajallisia resursseja vaikutusyrityksiin, joiden tehokkuudesta ei ole takeita.

FT Jani Sinokki työskentelee filosofian erikoistutkijana Ilmastotuuppaus-hankkeessa Turun yliopistossa ja tekee tiedeviestintää Vihatohtori-nimellä.

Artikkelin kuvituskuva: Jametlene Reskp / Unsplash

Julkaisu Tuupata vai eikö tuupata? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilmastonmuutoksen ja luontokadon kokonaisuus on maailman merkittävimpiä ja huolestuttavimpia megatrendejä. Paitsi globaalia kehitystä tarkastelevien asiantuntijaraporttien mukaan, myös kyselytutkimuksissa ilmastonmuutos on kansalaisten huolihierarkian kärjessä, erityisesti nuorten parissa.

Asia ei ole millään tavalla uusi. Ympäristön ja ilmaston muuttuminen on tunnistettu jo 1970-luvulta lähtien yhdeksi keskeisimmistä ihmiskunnan eksistentiaalisista riskeistä. Toimenpiteet eivät kuitenkaan etene samaa vauhtia kasaantuvien haasteiden kanssa.

Vuosi 2025 merkitsikin monessa suhteessa takapakkia. Lokakuussa 2025 julkistetun Global Tipping Points -raportin mukaan olemme saavuttamassa 1,5 asteen lämpenemisen tason, missä trooppiset koralliriutat ovat tuhoutumassa peruuttamattomasti ja napa-alueiden jää sulaa ennätysvauhtia.

Yhdysvaltain vetäytyminen Pariisin ilmastosopimuksesta, Yhdistyneiden kansakuntien (YK) ilmastopuitesopimuksesta (UNFCC) ja tammikuussa 2026 myös sen toimeenpanoa tukevasta rahastosta ei varsinaisesti yllättänyt. Kuitenkin kokonaisuutena vetäytyminen, rahoituksen leikkaukset ja suora vihamielisyys ympäristö ja -ilmastotyötä kohtaan vaikeuttavat merkittävästi kansainvälisiä toimia.

Tässä kirjoituksessa tarkastelemme ympäristökriisiä erityisesti turvallisuuskysymyksenä ja sen käsittelyä osana kansainvälistä politiikkaa. Väitämme, että ympäristöasioille jäävän poliittisen tilan kavetessa on entistä tärkeämpää, miten niistä kansainvälisillä foorumeilla keskustellaan ja millaisia ratkaisuja tarjotaan. Keskitymme kansainvälisistä organisaatioista Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöön (Etyj), jonka puheenjohtajamaana Suomi oli vuonna 2025 ja jonka ilmastoturvallisuusagendaa edistimme.

Samalla kun ilmastoon liittyvät turvallisuusriskit vaikuttavat laaja-alaisesti yhteiskuntarakenteisiin ja muuttuvat monimutkaisemmiksi ja yhä vaikeammin hallittaviksi, perinteisiksi turvallisuusuhiksi laskettavat sodat ja konfliktit ovat lisääntyneet viime vuosina. Vuonna 2025 aktiivisia konflikteja oli maailmassa 56 ja globaaleihin sotilasmenoihin käytettiin 2718 miljardia Yhdysvaltain dollaria.

Tämä lisää ilmastopäästöjä entisestään. Vaikka asiaan liittyy runsaasti epävarmuuksia, on arvioitu, että sotilasmenot kattavat 5,5 % maailman kasvihuonepäästöistä ja että prosentin lisäys sotilasmenoissa merkitsee kahden prosentin kasvua hiilidioksidipäästöissä.

Sodat ja konfliktit muovaavat ilmastopolitiikkaa ja -toimenpiteitä myös vaikuttamalla siihen, mikä politiikkakeskusteluissa nostetaan tärkeäksi. Euroopassa Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan ja sota Gazassa ovat sysänneet ilmaston poliittiselta asialistalta marginaaliin. Epävarmuuden, geopoliittisen kilpailun ja asevarustelun maailmassa ilmastoturvallisuus on helppo nähdä toissijaisena ongelmana, jonka voi ratkaista ”sitten myöhemmin”.  

Mitä tarkoitetaan ilmastoturvallisuudella?

Turvallisuus vaikuttaa ilmastoon kasvavien päästöjen myötä, mutta vieläkin enemmän ilmastonmuutos vaikuttaa turvallisuuteen. Yleistyvät ja pahenevat äärisäät, kuten tulvat ja helleaallot, uhkaavat suoraan ihmisten terveyttä ja yhteiskuntien vakautta.

Ilmastovaikutukset myös yhdistyvät poliittisiin ja taloudellisiin tekijöihin ja voimistavat niihin liittyviä riskejä. Esimerkiksi kuivuudet tuhoavat viljasatoja ja uhkaavat ruokaturvaa globaalisti, kun taas pysyvä lämpötilan nousu ja elinolosuhteiden heikkeneminen ajaa ihmiset jättämään kotiseutunsa ja lisää pakotettua muuttoliikettä.

Havahtuminen planetaariseen kolmoiskriisiin eli ilmastonmuutoksen, luontokadon ja saastumisen kokonaisuuteen on myös tehnyt ilmastoturvallisuudesta osan laajempaa ympäristöturvallisuuden kokonaisuutta.

Havahtuminen planetaariseen kolmoiskriisiin eli ilmastonmuutoksen, luontokadon ja saastumisen kokonaisuuteen on myös tehnyt ilmastoturvallisuudesta osan laajempaa ympäristöturvallisuuden kokonaisuutta, jossa käsitellään näiden kolmen elementin erillis- ja yhteisvaikutuksia. Kolmoiskriisi heijastuu talouteen, yhteiskuntien vakauteen ja geopoliittisiin jännitteisiin. 

Ilmastoturvallisuus (climate security) on politiikkaviitekehys, jonka avulla tarkastellaan ilmastonmuutoksen turvallisuuskytköksiä. Ilmastonmuutosta pidetään laajasti riskien moninkertaistajana. Tällä viitataan siihen, että ilmastonmuutos itsessään ei synnytä poliittisia konflikteja, mutta voi pahentaa niitä. 

Etyj ilmastoturvallisuuden edistäjänä

Etyjin kokonaisturvallisuuskäsitys (compherensive security) on poikkeuksellisen laaja-alainen. Etyjin organisaatiossa turvallisuus on perinteisesti jaettu kolmeen koriin: poliittissotilaalliseen, mihin lukeutuu esimerkiksi asevalvonta, talous- ja ympäristöulottuvuuteen, josta löytyy esimerkiksi ympäristön suojelu sekä inhimilliseen ulottuvuuteen, johon paikantuvat ihmisoikeus- ja demokratiakysymykset kuten vaalitarkkailu.

Siinä missä Etyjin kokonaisturvallisuus korostaa valtioiden välistä turvallisuutta, suomalaisessa kokonaisturvallisuusajattelussa painottuu kansalliseen varautumiseen ja yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamiseen yhteistyössä viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten kanssa.

Etyjissä erityistä on se, että jo Helsingin loppuasiakirja vuodelta 1975 asetti valtioille vastuita ja velvollisuuksia suhteissa kansalaisiinsa, ei pelkästään suhteessa toisiinsa. Vertailtaessa Etyjiä muihin alueellisiin turvallisuusjärjestöihin, Etyjin viitekehys, jossa turvallisuus kattaa yksilönoikeudet ja ihmisoikeuksiin sekä ympäristöön liittyvät teemat, on laajuudessaan epätavallinen.

Tähän kokonaisvaltaiseen politiikkaviitekehykseen sisältyy runsaasti hyödyntämätöntä potentiaalia.

Etyjin malli luo edellytykset tarkastella ilmastoa turvallisuusnäkökulmasta huolimatta siitä, kenen ja minkä turvallisuudesta olemme kiinnostuneita. Realisteille tämä tarkoittaa kansallisvaltion turvallisuutta ja olemassaoloa, funktionalisteille kriittistä infrastruktuuria ja elintärkeiden toimintojen kriisinkestävyyttä ja kosmopoliiteille ihmisoikeuksien toteutumista. Tämä monipuolisuus ja kokonaisvaltaisuus mahdollistaa ilmastoturvallisuuden monipuolisen käsittelyn.

Siinä missä Etyjin kokonaisturvallisuus korostaa valtioiden välistä turvallisuutta, suomalaisessa kokonaisturvallisuusajattelussa painottuu kansalliseen varautumiseen ja yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamiseen yhteistyössä viranomaisten, elinkeinoelämän, järjestöjen ja kansalaisten kanssa.

Käytännön kysymyksinä Etyjin asialistalle mahtuu keskustelu puolustusteollisuuden päästövähennyksistä, mitä tehdään myös esimerkiksi Ukrainassa, tekoälyn ja uusien teknologioiden hyödyntäminen katastrofivalmiuden edistämisessä sekä ilmasto- ja ympäristöjournalistien suojelun merkitys.

Näitä teemoja käsiteltiin Suomen aloitteesta vuoden 2025 aikana. Harva turvallisuusjärjestö kykenee yhtä kattavan agendan muodostamiseen.  Suomi toi myös keskusteluihin laajemman ympäristöturvallisuuden näkökulman.

Ilmastonmuutokset seuraukset koskettavat jo laajasti Etyj-aluetta, joka kattaa 57 valtiota mukaan lukien kaikki EU-maat, entisen Neuvostoliiton ja Länsi-Balkanin maat sekä Yhdysvallat ja Kanadan. Ilmastoturvallisuuden edistäminen tässä ajassa edellytti rohkeutta, sillä ilmastoagenda on Trumpin toisen hallinnon kaudella erityisen negatiivisen huomion kohteena.

Kokonaisvaltaisten lähestymistapojen tarve

Etyjin laaja turvallisuuskäsitys vakiintui liberalismin kultaisella 1990-luvulla, kun kylmän sodan jälkeen turvallisuuskäsitys ehti pari vuosikymmentä laajeta käsittämään esimerkiksi ympäristö- ja terveysteemat. Nyt turvallisuuskeskustelu on palautumassa valtioiden välisiin rauhan ja sodan teemoihin, joissa ensisijaisina subjekteina ovat kansallisvaltiot.

Autoritaaristen ja vahvojen johtajien nousu vaikuttaa koventuneisiin turvallisuusnarratiiveihin. Epädemokraattisesti hallituissa järjestelmissä on helpompi sivuuttaa kansalaisten huolet ja vaatimukset. Samalla autoritaariset järjestelmät tukeutuvat siihen, että vahva johtaja ja hänen ympärilleen muodostunut eliitti osaisiratkaista asiat kansakunnan eduksi.

Tässä viitekehyksessä erityiseen arvoon nousee ihmisoikeusnäkökulma, jota Etyjin terminologiassa nimitetään inhimilliseksi ulottuvuudeksi. Ilmastoturvallisuudesta puhuttaessa tätä on muun muassa se, kuinka pystytään takaamaan vapaan kansalaistoiminnan toimintaedellytykset ilmastokriisiin vastatessa ja se, kuinka vapaan tiedonvälityksen kautta pystytään muodostamaan mielipiteitä ja välittämään sopeutumiseen liittyviä toimintaohjeita.

Aavikoituminen, ruoantuotantoon liittyvä epävarmuus, tulvat ja vesipula vaikuttavat myös meidän turvallisuuteemme, vaikka vaikutukset ovat usein välillisiä.

Oikeus puhtaaseen ympäristöön on tunnustettu kansainvälisissä sopimuksissa ja eri maiden, kuten Suomen, perustuslaeissa. Vuoden 2025 kansainvälisen tuomioistuimen neuvoa-antavassa lausunnossa oikeus puhtaaseen, terveelliseen ja kestävään ympäristöön tulkittiin ensimmäistä kertaa selkeästi valtioita velvoittavaksi kansainvälisen oikeuden normiksi, ja sitä pidettiin välttämättömänä kaikkien muiden ihmisoikeuksien toteutumiselle. Maailman yli 3000 ilmasto-oikeudenkäynnissä onkin punnittu ilmastomuutoksen vaikutuksia ihmisoikeuksien toteutumiseen.

Kansainvälisen ilmastoturvallisuustyön keskiössä ovat usein vähiten kehittyneet ja konflikteista kärsivät maat. Etyj-alueella erityisen herkkiä ovat Keski-Aasian maat ja vuoristoalueet, joiden jääpeite on katoamassa ja tätä kautta vedensaanti ja ruoantuotanto ovat koetuksilla. Aavikoituminen, ruoantuotantoon liittyvä epävarmuus, tulvat ja vesipula vaikuttavat myös meidän turvallisuuteemme, vaikka vaikutukset ovat usein välillisiä.

Ilmastoturvallisuuden teot ja sanat

Perusanalyysi ilmaston ja turvallisuuden suhteista on tehty. Nyt tarve on erityisesti kontekstispesifeille esimerkeille ja onnistuneille toimenpiteille, jotka luovat uskoa tulevaisuuteen.

Suomalainen ja laajemmin tarkasteltuna pohjoismainen kokonaisturvallisuusmalli luo edellytykset ratkaisuille koko yhteiskunnan tasolla ja demokraattisesti. Sitoutuminen kansainväliseen ilmasto- ja ympäristötyöhön, viranomaisyhteistyö sekä kansalaisyhteiskunnan ja yritystenosallistaminen päätöksentekoon tarjoavatkin hyviä esimerkkejä maailmalle.

Ilmastohuoli ja vajavaiset ilmastotoimet voivat kuitenkin synnyttää innostuksen sijaan apatiaa, stressiä ja kokemusta omien toimintamahdollisuuksien riittämättömyydestä. Myös sodan ja rauhan kysymykset ovat usein liian suuria ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomissa.

Ilmastoturvallisuus politiikkakehikkona on sanoja ja käsitteitä, jotka eivät kuitenkaan yksin luo turvallisuutta. Tarvitaan myös tekoja, joilla uskoa tulevaan voidaan vahvistaa.

Ilmastoturvallisuuden hahmottaminen Etyjin mallin mukaisessa konfliktien, ympäristönsuojelun ja yksilönoikeuksien viitekehyksessä antaa käsitteellisiä työkaluja hahmottaa, kuinka jokainen meistä, yksilönä, yhteisön jäsenenä tai asiantuntijana voi tukea ilmastotyötä omalla toiminnallaan, ja tätä kautta luoda uskoa myös demokratian toimivuuteen.

Ilmastoturvallisuus politiikkakehikkona on sanoja ja käsitteitä, jotka eivät kuitenkaan yksin luo turvallisuutta. Tarvitaan myös tekoja, joilla uskoa tulevaan voidaan vahvistaa. Vihreän siirtymän vauhdittamat teknologiset harppaukset luovat toivoa, mutta eivät ratkaise ilmastonmuutosta, ellei niiden soveltamista mahdollisteta poliittisilla päätöksillä.  

Maailmassa, jossa Yhdysvaltojen hallituksen kaltaiset toimijat tietoisesti vaikeuttavat jopa kustannustehokkaiden ilmastoratkaisujen toteuttamista, on yhä suurempi tarve ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutusten ennakoivalle ymmärtämiselle ja niihin varautumiselle. Tämä edellyttää muun muassa erilaisia tapoja hahmottaa kansalaisten suhdetta ilmastonmuutokseen ja laajan turvallisuuden kehikkoa, jotta ilmastohuolet voidaan kanavoida toiminnaksi.

VTT Johanna Ketola työskentelee ohjelmajohtajana Demo Finlandissa.

VTT Emma Hakala työskentelee johtavana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.

Pol. mag. Kerstin Stendahl työskentelee kansainvälisten asiain neuvoksena ympäristöministeriössä.

Artikkelin kuvituskuva: Adrian Balasoiu / Unsplash

Julkaisu Turvallisuus edellyttää ilmastotekoja ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Missiolähtöisessä innovaatio- ja teollisuuspolitiikassa julkinen sektori johtaa kunnianhimoisia ja laaja-alaisia hankkeita, joilla pyritään ratkaisemaan tärkeitä yhteiskunnallisia haasteita. 

Puhumme missioista emmekä haasteista, koska tämä on innovaatiopolitiikan kentällä jokseenkin vakiintunut ilmaisu ja viittaa nimenomaan professori Mariana Mazzucaton ja kollegoiden esille nostamaan ajatteluun (engl. mission-oriented innovation).

Perinteinen valtion innovaatiopolitiikka on keskittynyt tukemaan teknologian kehitystä ja kaupallistamista siltä osin, kun markkinoiden puutteita on koettu tarpeen paikata. Missiolähtöisessä politiikassa valtio ei vain korjaa markkinoita, vaan myös muokkaa ja luo niitä. Valtio valitsee yleistä etua edustavat tavoitteet, tuo eri toimijat yhteen, osoittaa suuntaa ja jopa johtaa omalla esimerkillään.

Missiolähtöisyydellä tavoitellaan julkishallinnon suunnitelmien määrätietoista toimeenpanoa poliittisen tavoitteen saavuttamiseksi. Missiot muodostavat koordinoivan elementin isojen, pitkän aikavälin tavoitteiden sekä yksittäisten julkisten ja yksityisten toimijoiden strategioiden välille.

Missiolähtöisessä politiikassa valtio ei vain korjaa markkinoita, vaan myös muokkaa ja luo niitä. 

Ilmastokriisi on yksi ilmeinen haastekenttä, jonka pariin missiolähtöisyyttä on Suomessa ja muualla peräänkuulutettu.Suomen aie saavuttaa hiilineutraalius vuoteen 2035 mennessä on laaja poliittinen tavoite, jonka saavuttamiseksi voidaan muotoilla useita toisiaan tukevia missioita.

Esimerkiksi vähäpäästöisen sähköntuotannon ympärille voidaan kuvitella missioiden sarja, joka tuo yhteen sähkön tuotantoon, varastointiin ja joustavaan käyttöön liittyvää tutkimusta, suunnittelua, sääntelyn kehitystä, kaupallista kehitystä sekä liiketoimintaa. Valtio voi pyrkiä vauhdittamaan ja tuottamaan Suomeen merkittävää tämän alueen osaamista ja liiketoimintaa, jota muuten ei välttämättä syntyisi. 

Tarkastelemme tässä tekstissä missiolähtöisyyttä Suomessa ja tuomme esiin kiinnostavia malleja ja avauksia. Kuvaamme myös missiolähtöisyyden haasteita sekä esitämme kokonaisarvion missiolähtöisyyden toteutumisesta Suomen nykyisessä innovaatio- ja teollisuuspolitiikassa. Koska missiolähtöisyys ei ole ilmiönä kovin tarkkarajainen, emme pyri arvioimaan onko jokin yksittäinen toimintatapa missiolähtöinen vai ei.  

Missiolähtöisyyden toteuttaminen ei ole suoraviivaista

Valtio on Suomessa 1960-luvulta alkaen pyrkinyt voimakkaasti tukemaan tieteen ja teknologian kehitystä. Lisäksi se on pyrkinyt pitkään edesauttamaan teollisuuden menestystä etenkin suurilla vientialoilla, kuten metsäsektorilla. 

Tämän päivän perspektiivistä arvioiden teollisuuspolitiikan painopisteet ja menettelyt perustuvat vakiintuneisiin, historiallisesti rakentuneisiin julkisen ja yksityisen sektorin välisiin käytäntöihin. Missiolähtöisyys peräänkuuluttaa näiden käytäntöjen läpivalaisua ja uudelleentarkastelua. 

Koska ei ole itsestään selvää, että juuri jokin tietty missio vastaa yleistä etua, valtion on määriteltävä ja priorisoitava missiot huolellisen ja läpinäkyvän prosessin myötä. Esimerkiksi kun pyritään vastaamaan ilmastokriisiin, missioilla on oltava uskottava tieteellinen pohja ja niiden taakse on saatava laajan toimijajoukon tuki. Jotta valtio voi tässä tehtävässä onnistua, sen on rakennettava poikkialaisia ja laajasti osallistavia hallinnon rakenteita ja toimintatapoja.

Missiolähtöisyydestä puhuttaessa pyritään toisinaan alleviivaamaan, ettei julkinen valta voi valita voittajia markkinoilla. Tämä on hieman harhaanjohtavaa, koska missioiden määritys on avoimen normatiivinen toimenpide. On myös selvää, että julkisilla panostuksilla voi olla hyvinkin suuri merkitys valittujen alojen suhteelliselle menestykselle, ja Suomen kokoisessa maassa toimijoiden määrä yhdellä alalla on rajallinen.

Missiolähtöisyyttä toteutetaan eri puolilla Eurooppaa eri tavoin. Missiot ovat lopulta kaikkialla omanlaisiaan: yhtä mallia missiolähtöiselle politiikalle ei ole.

Missiolähtöisyyttä toteutetaan eri puolilla Eurooppaa eri tavoin: esimerkiksi Alankomaissa maan keskeisimpien teollisuusalojen hallinto on valjastettu missioiden organisointiin, Ruotsissa innovaatiovirasto VINNOVA toteuttaa missio-ohjausta teollisuuden vähähiilisyyden edistämiseksi ja Skotlannissa on perustettu kansallinen investointipankki, jonka päätehtävä on rahoituksin tukea kestävyysmissioita. 

Missiot ovat lopulta kaikkialla omanlaisiaan: yhtä mallia missiolähtöiselle politiikalle ei ole.

Missiolähtöisyys Suomessa

Suomalaisesta valtionhallinnosta missiolähtöisyyden potentiaalia voi nähdä löytyvän esimerkiksi hiljattain perustetusta teknologianeuvottelukunnasta ja koronapandemian jälkeisestä elpymisestä vastaavasta kestävän kasvun ministerityöryhmästä. 

Teknologianeuvottelukunta on laatinut selvityksen Suomen teknologiapolitiikasta 2020-luvulla, ja sen pohjalta on tehty teknologiapolitiikan periaatepäätös. Sen asettaman päämäärän mukaan Suomi on vuonna 2030 maailman menestyksellisin teknologian tutkimuksesta, kehittämisestä ja hyödyntämisestä hyvinvointia ammentava maa.

Tämän saavuttamiseksi on asetettu kansainväliseen kilpailukykyyn keskittyviä tavoitteita, joiden ohella ilmasto- ja ympäristötavoitteet mainitaan keskeisinä tutkimus- ja innovaatiotoiminnan teemoina. Kestävän kasvun työryhmän laatimassa ohjelmassa linjataan myös neljästä pääpilarista: vihreä siirtymä, digitalisaatio, työllisyys ja osaaminen sekä sosiaali- ja terveyspalvelut, ja näille määriteltyjen tavoitteiden vaatimista investoinneista.

Suomalaisesta valtionhallinnosta missiolähtöisyyden potentiaalia voi nähdä löytyvän esimerkiksi hiljattain perustetusta teknologianeuvottelukunnasta ja koronapandemian jälkeisestä elpymisestä vastaavasta kestävän kasvun ministerityöryhmästä. 

Teknologian tutkimuskeskuksen VTT:n on nähty toteuttavan missiolähtöisyyttä ”majakoina” tunnettujen painotuspisteidensä kautta. Myös Sitraa on pidetty missio-orientoituneena toimijana, sillä sen resurssit on kohdennettu kestävyysteemoihin ja -tutkimukseen sen sijaan, että se edistäisi innovaatiotoimintaa yleisesti.

Missiolähtöistä rahoitusta voisi löytyä esimerkiksi Ilmastorahastosta ja Business Finlandilta. Jälkimmäinen on ilmoittanut missiolähtöisyyden ohjaavan rahoitustaan tulevina vuosina ja tällä hetkellä käynnissä on kaksi pilottimissiota: ”Tuottavuuden kasvua digitalisaatiosta” ja ”Hiilineutraali Suomi”.

Ilmastorahasto taas on valtio-omisteinen erityistehtäväyhtiö, joka keskittyy jo ilmastonmuutoksen torjuntaan, teollisuuden vähähiilisyyden vauhdittamiseen sekä digitalisaation edistämiseen, ja on osaltaan valtiollisena toimijana vauhdittamassa lisäinvestointeja hiilineutraalisuuden saavuttamiseksi.

Innovaatiopolitiikan murros

Viime aikoina suomalaisessa innovaatiopolitiikassa on alettu puhua transformatiivisuudesta, mikä viittaa lähestymistapaan, jossa innovaatiopolitiikan päämääräksi asetetaan talouskasvun sijaan kestävyyden edistäminen nykyisiä rakenteita ja toimintatapoja muuttaen. 

Esimerkiksi työ- ja elinkeinoministeriön raportti ”Taloutta ja yhteiskuntaa uudistava innovaatiopolitiikka” esittää transformatiivisuuden keinona täydentää ja haastaa nykyistä TKI-politiikkaamme. Missiolähtöisyys on yksi mahdollinen tapa toteuttaa transformatiivista innovaatiopolitiikkaa.

Toisessa TEM:n raportissa ”Innovaatiopolitiikan lähtökohdat, tavoitteet ja keinot 2020-luvulle” peräänkuulutetaan innovaatiopolitiikan strategisempaa ja ohjelmaperusteisempaa toteuttamista. Raportissa ehdotetaan tiede- ja innovaationeuvoston toimintatapojen ja rakenteen korvaamista ”kasvun ja osaamisen neuvostolla”, jonka tehtävänä olisi muun muassa laatia ylihallituskautinen strategia, jossa tutkimus- ja innovaatiotoiminta ovat talouden, tuottavuuden ja hyvinvoinnin kehittämisen ytimessä. Perusteena on innovaatiopolitiikassa tunnistettu tarve kaikille hallinnonaloille ulottuvalle koordinoivalle ja neuvoa-antavalle elimelle, joka osuu juuri missiolähtöisen politiikan ytimeen.

Myös tiede- ja innovaationeuvoston TKI-tiekartan keinoissa, joilla luoda Suomeen innovatiivisempi julkinen sektori ja suunnata TKI-toimintaa vastaamaan paremmin esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja luontokadon haasteisiin, on yhteneväisyyksiä missiolähtöisyyteen. Tiekartassa todetaan, että TKI-toimintaan olisi investoitava nykyistä enemmän ja julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyötä olisi parannettava.

Vaikka monet toimijat ja ohjelmat ovat ottaneet askelia missiolähtöiseen suuntaan, haasteena on hajanaisuus ja keskinäisen koordinaation puute.

Missiolähtöistä innovaatiopolitiikkaa on harjoitettu myös esimerkiksi Sitran vuosina 2016–2017 toteuttamassa sosiaalisiin innovaatioihin liittyneessä haastekilpailussa. Kilpailun arvioinnissa huomattiin, että kyseinen missiolähtöisyyden toteutusmalli kohtelee julkisen ja yksityisen sektorin toimijoita eri tavoin. Haastekilpailuissa organisoijat joutuvat tekemään monia normatiivisia päätöksiä, joilla on vaikutusta siihen, millaisia aloitteita kilpailu ylipäätään kerää ja millaisia tuloksia ohjelmasta saavutetaan. 

Toisaalta pidettiin riskinä, että haastekilpailussa päädytään tukemaan projekteja, jotka istuvat nätisti nykyisiin sosiaalistaloudellisiin järjestelmiin. Jos näin käy, menetetään potentiaali tehdä transformatiivisia kestävyysmuutoksia. Haastekilpailujen kyvystä tuottaa pitkäaikaisia ratkaisuja ollaan myös yhä epävarmoja, koska viheliäisiä ongelmia koskevia haasteita on vaikea muotoilla ymmärrettävän ja säännöiltään selkeän kilpailun muotoon.

Vaikka monet toimijat ja ohjelmat ovat ottaneet askelia missiolähtöiseen suuntaan, haasteena on hajanaisuus ja keskinäisen koordinaation puute. Valtiovetoisella missiolähtöisyydellä olisi mahdollisuuksia edistää energiamurrosta parantamalla julkisen ja yksityisen sektorin yhteistoimintaa ​​esimerkiksi vetytaloudessa ja akkuliiketoiminnassa. 

Vetytalous missiona

Suomessa ei ole laadittu erillistä vetystrategiaa, vaan vetytaloutta käsitellään osana muita tiekarttoja ja strategiadokumentteja. Suomen vetytalouden teollisuusvetoinen yhteistyöverkosto nostaa omassa tiekartassaan esiin juuri erillisen strategian puutteen: Suomelta puuttuu jaettu, selkeä visio vetytalouden yhteiskunnallisesta roolista ja tukemisesta.

Strategian puutteesta huolimatta valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan puitteissa on laadittu kattava kartoitus vetytalouden mahdollisuuksista ja rajoitteista. Kartoituksessa todetaan Suomessa olevan valmisteilla kymmenittäin puhtaan ja vähähiilisen vedyn investointiprojekteja. Suurin osa näistä on toistaiseksi esiselvitys- tai suunnitteluvaiheissa tarkoituksenaan toimia sittemmin pohjana rahoituksen järjestämiselle ja investointipäätöksille.

Suomelta puuttuu jaettu, selkeä visio vetytalouden yhteiskunnallisesta roolista ja tukemisesta.

Investointien suuntaamista vetytalouden kehittämiseen kaavaillaan myös Kestävän kasvun ohjelmassa. Tämän mukaan vähähiiliseen vetyyn sekä hiilidioksidin talteenottoon ja hyödyntämiseen ollaan allokoimassa 156 miljoonaa euroa. Lisäksi Ilmastorahaston kautta rahoitetaan vetyhankkeita.

Mainitussa kartoituksessa valtion rooliksi nähdään luoda selkeät vetytalouteen liittyvät lyhyen ja pitkän aikavälin kansalliset tavoitteet ja konkreettinen toimenpideohjelma. Valtio voisi edistää koulutetun työvoiman saatavuutta ja poistaa rakentamisen esteitä tuulivoiman lisärakentamisen sekä teollisuuden investointien ja infrastruktuurin osalta sekä tukea vetytuotantoa suoraan.

Akkuliiketoiminta missiona

Akkujen osalta Suomella on kansallinen strategia, jossa määritetään keskeiset tavoitteet akkutuotannon kehitykselle sekä toimenpiteitä niiden saavuttamiseksi. Seitsemästä tavoitteestaan huolimatta strategiassa keskitytään ennen kaikkea kilpailukykyyn ja akkualan kasvattamiseen, kun taas materiaalisten tekijöiden tarkastelu jää varsin pienelle huomiolle.

Missiolähtöisyyden ja vihreän siirtymän toimeenpanon kannalta oleellisimpana näyttäytyy ehdotus akkualan yhteystyöelimen perustamiseksi. Tämä elin kokoaisi akkusektorin toimijat yhteen ja huolehtisi innovaatio- ja elinkeinopolitiikan suuntaamisesta riittävästi akkuarvoketjujen kehittämiseen.

Akkustrategian lisäksi TEM on julkaissut akkutalouteen liittyen hiljattain kaksi muutakin raporttia: selvityksen akkuklusterin tutkimusinfrastruktuureista ja osaamisen kysynnästä ja alan koulutuksen houkuttelevuudesta. Näiden lopputulema on, että akkuala on Suomessa vielä varsin alkutekijöissään ja tuntematon: tutkimusinfrastruktuuri on kasvussa mutta yhä vähäistä, ja tieto ja ymmärrys akkualan monitahoisuudesta ja laajuudesta puutteellista.

Koska strategiakin on tuore, ei ole mikään ihme, että käytännössä Suomen akkutaloutta vasta käynnistellään. Suomen ensimmäiseksi akkuekosysteemiksi on liputettu Harjavallassa sijaitsevaa akkukehityksen keskittymää. Tämän kannalta on oleellista mainita, että sen osana toimiva Nornickel Harjavalta kuuluu venäläiseen Nornickel-konserniin, josta yli kolmanneksen omistaa toistaiseksi pakotteilta säästynyt oligarkki Vladimir Potanin. 

Nornickel vastaa merkittävästä osasta Euroopan sähköautotuotannon ja muun akkutalouden kannalta keskeisten raaka-aineiden tuotannosta. On vielä epäselvää, miten Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa vaikuttaa tähän.

Globaaleista kestävyystavoitteista kansallisiin missiohin

Missiolähtöisyys ei ole Suomessa täysin uutta. Toistaiseksi ei kuitenkaan voida sanoa Suomessa tehtävän määrätietoista ja eksplisiittistä missiolähtöistä innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa: niin itse missiot kuin niiden toteuttamiseen vaaditut hallinnolliset elementit ja resurssit puuttuvat. Halua luoda Suomeen vaihtoehto perinteiselle markkinalähtöiselle innovaatiopolitiikalle vaikuttaisi olevan, vaikka valtion roolista on eriäviä mielipiteitä.

Yhtäällä esitetään vaihtoehdoksi juuri missio-orientaatiota, toisaalla puhutaan varovaisemmin lähinnä innovaatio- ja teollisuuspolitiikan strategisemmasta suuntaamisesta sekä keskeisten kärkiteemojen priorisoinnista. Olemassa olevia työkaluja, joita leimaa koordinaation puute ja huono ymmärrys järjestelmätason muutoksista, tulisi joko päivittää uuteen uskoon tai luoda niiden tilalle uusia – mitä todennäköisimmin molempia.

Vaikka nykypolitiikassa painotetut globaalit kestävyystavoitteet ovat hyvä ja yleisesti hyväksytty lähtökohta kansallisille missioille, ne eivät itsessään riitä, vaan vaativat paikallisen kontekstin tarkastelua ja tuntemusta. Missioilla isot poliittiset tavoitteet muotoillaan hallittaviksi haastekokonaisuuksiksi. 

Toistaiseksi ei kuitenkaan voida sanoa Suomessa tehtävän määrätietoista ja eksplisiittistä missiolähtöistä innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa: niin itse missiot kuin niiden toteuttamiseen vaaditut hallinnolliset elementit ja resurssit puuttuvat.

On myös selvää, että jos missiot ovat tullakseen osaksi suomalaista innovaatio- ja teollisuuspolitiikkaa, ei kyseessä ole kitkaton tai helppo prosessi. Missiolähtöisyyteen liittyy monia kysymyksiä, joihin ei ole valmiita vastauksia.

Kuinka esimerkiksi varmistetaan, että missiot todella ajavat yleistä etua? Kuinka pidetään huolta, että missiot muodostavat mielekkään ja toimivan kokonaisuuden, joka huomioi esimerkiksi luonnonvarojen kestävän käytön kaikkien alojen yhteistarkastelussa? 

Entä kuinka mahdollistetaan riittävän laaja osallisuus missioiden määrittelyyn ilman, että tämä johtaa liian yleistasoisiin tavoitteisiin? Kun näihin kysymyksiin etsitään vastauksia, yhtenä oleellisena elementtinä näemme monialaisen tieteellisen tietopohjan ja tiedontuotannon missioiden suunnittelussa.

Helmikuussa 2022 käynnistyi vuoden mittainen VN TEAS -hanke Suomen missiolähtöisen innovaatiopolitiikan kulmakivet (FIMO), joka pyrkii muodostamaan kokonaiskuvan missiolähtöisyyden potentiaalista ja käytännön haasteista Suomessa sekä osaltaan vastaamaan edellä esittämiimme kysymyksiin.

Venla Lankinen toimii osa-aikaisena tutkijana BIOS-tutkimusyksikössä ja on maisteriopiskelija Helsingin yliopiston globaalin kestävyyden maisteriohjelmassa.

KTT Paavo Järvensivu tutkii BIOS-tutkimusyksikössä ekologisen jälleenrakennuksen poliittista taloutta ja kulttuuria.

Julkaisu Missiolähtöisyys Suomessa – katsaus nykytilaan, haasteisiin ja mahdollisuuksiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vuonna 2015 solmitun Pariisin ilmastosopimuksen tunnetuin tavoite on ilmaston lämpenemisen rajaaminen reilusti alle kahden asteen verrattuna esiteolliseen aikaan. Elämme jo nyt kuuminta aikaa koko ihmiskunnan historiassa, ja 1,5 asteen lämpeneminen tapahtunee 2030-luvulla.

Ilmastonmuutokseen sopeutumiselle selkeää jaettua tavoitetta ei ole, vaikka pyrkimys sellaisen jalostamiseksi on kirjattu sopimukseen. Toimilla on kuitenkin jo kiire. Jopa 3,6 miljardia ihmistä elää ympäristöissä, jotka ovat erityisen haavoittuvia.

Tavoitteen määrittely on kuitenkin ollut poikkeuksellisen jähmeää, eikä sopeutuminen taivu helposti mitattavaksi.

Parhaimmillaan sopeutumista koskeva maailmanlaajuinen tavoite (engl. Global Goal on Adaptation, GGA) olisi jotain yhtä yksinkertaista kuin hillintää koskeva tavoite ja sillä olisi yksi mitattava suure, kuten kasvihuonekaasujen seuranta hiilidioksidiekvivalenttitonneina.  Tavoitteen tulisi olla valmis vuonna 2023, jolloin maailmanlaajuista edistystä arvioidaan.

Tavoitteen määrittely on kuitenkin ollut poikkeuksellisen jähmeää, eikä sopeutuminen taivu helposti mitattavaksi. Globaali ilmastonmuutos ilmenee paikallisesti kuivuvina järvinä tai aiempaa tuhoisampina myrskyinä. Sopeutuminen vaatii paikallisiin olosuhteisiin räätälöityjä ratkaisuja, koska sen tavoitteet, mittakaava, mittarit, toimijat ja työkalut eivät ole yhteismitallisia edes yhden valtion sisällä.

Vaikka tavoitteiden asettaminen ja seuranta perustuvat tekniseen tietotaitoon, työ on poliittista — miten ja kenen ehdoilla ilmastonmuutokseen sopeudutaan ja missä. Purkamalla tavoitteen asettamista koskevia kysymyksiä oikeudenmukaisuudesta (engl. equity) teen tässä artikkelissa  näkyväksi määrittelyprosessin poliittista pohjavirettä.

Sopeutumistavoitteen määrittely ja ilmasto-oikeudenmukaisuus

Pariisin sopimuksen artikla 7 määrittelee, miten sopeutumista koskevan tavoitteen tulisi edistää kyvykkyyttä sopeutua ilmastonmuutokseen, vahvistaa yhteiskunnallista kesto- ja kantokykyä ja vähentää haavoittuvuutta. Lisäksi tavoitetta tulee lähestyä kestävän kehityksen näkökulmasta ja varmistaa riittävän vahva toiminta suhteessa lämpötilaa koskevaan tavoitteeseen.

Ilmastopolitiikan arkkitehtuurissa vetovastuu koskien GGA:n kehittämistä on osoitettu YK:n ilmastosopimuksen alla perustetulle sopeutumiskomitealle. Se tarjoaa teknistä apua, tukee neuvotteluprosesseja ja arvioi maiden sopeutumistoimien edistystä. Sen rinnalla polkua kohti yhteistä tavoitetta kehystävät monet ehdot ja määritelmät. Erityistä painoarvoa on ilmasto-oikeudenmukaisuudella, jolla viitataan eettisiin periaatteisiin ja pyrkimyksiin tasata eriarvoistumista ja vahvistaa ihmisoikeuksien kunnioittamista.

Ilmastopolitikkaa on toteutettu usein ilman kytköksiä YK:n kestävän kehityksen ohjelmaan ja siksi mahdollisuudet oikeudenmukaiseen siirtymään, jossa ilmastokriisin ratkaisu voisi vähentää eriarvoisuutta, on sivuutettu. Tiivistän tutkimuskirjallisuudessa tyypillisiä oikeudenmukaisuutta koskevia periaatteita Kuvassa 1.

Kuva 1 konkretisoi oikeudenmukaisuutta koskevia lähtökohtia tiellä, jonka päätepisteenä on kyky arvioida Pariisin ilmastosopimuksessa hahmoteltujen sopeutumistoimien edistymistä. Siten oikeudenmukaisuus ei koske pelkästään tavoitteen sisältöä vaan myös tavoitteen määrittelyprosessin toteutusta ja varsinaista sopeutumisen seurannan toimeenpanoa.

Sopeutuminen välttelee yksinkertaistuksia

Ilmastopolitiikkaa pyritään toteuttamaan todisteperustaisesti. Päättäjät odottavat tutkijoiden toimittavan pureskeltua – ja usein ristiriidatonta – tietoa ja suosituksia päätöksenteon kohteesta.

Sopeutumistutkimuksen kenttää voi kuvata laajaksi ja moniääniseksi. Pelkästään englanninkielisiä vertaisarvioituja tutkimusartikkeleita on yli 60 000, ja sopeutumista koskevaa tietoa on tuotettu tuhansista yhteiskunnallisista interventioissa kaupungeissa, maaseudulla ja esimerkiksi globaalilla arktisella vyöhykkeellä.

GGA:n asettamisen keskeinen haaste on, miten tehdä päätöksiä ilman selvää tieteellistä suositusta tavoitteesta. Edes pääkäsitteet kuten kyvykkyys sopeutua ilmastonmuutokseen, haavoittuvuus muutokselle tai yhteiskunnallinen sieto- ja kantokyky, eivät ole tarkkarajaisia määritelmiä. Käsitteet ovat tulleet osaksi sopeutumistoimia jo ennen kuin niiden sisällöstä on syntynyt yhteisymmärrystä.

GGA:n asettamisen keskeinen haaste on, miten tehdä päätöksiä ilman selvää tieteellistä suositusta tavoitteesta.

Sopeutumistutkimus ei myöskään heijastele toimien ja tarpeiden monimuotoisuutta. Kirjallisuuskatsausten mukaan luonnontieteellinen tutkimus on ollut keskeisessä osassa, kun taas etenkin osallistavaa yhteiskuntatieteellistä tutkimusta on tehty niukasti. Artikkelien kirjoittajat ovat pääosin rikkaista teollisuusmaista, vaikka tutkimuksen kohdealueet sijaitsevat globaalissa etelässä.

Vaikka keskustelu parhaista tavoista tuoda yhteen sopeutumista koskevaa tietoa jatkuu, on selvää, että sopeutumistavoitteen määrittelyn tulee olla joustava prosessi, jossa tavoitteita tarkastetaan ja määritetään uudelleen ilmastonmuutoksen edetessä. Sen sijaan, että se pyrkii löytämään yhden tavoitteen, sen tulisi perustua myös laadullisiin määreisiin.

Kyse on kuitenkin tasapainoilusta: liian väljän määrittelyn haitat näkyvät jo nykyisessä ilmastopolitiikan arkkitehtuurissa. Sopeutumisrahoitukseksi luokitellaan usein hankkeita, joissa haavoittuvuuden vähentäminen on pääasiallisten kehitysvaikutusten kuten metsityksen päälle liimattu tilastokikka, jolla pyritään vastaamaan rikkaiden maiden velvollisuuteen kanavoida rahoitusta ilmastotyöhön globaalissa etelässä.

Mittaaminen on politiikkaa

Sopeutumistavoite tarvitsee taakseen mittarit edistyksen seuraamiseksi, mutta mittarien valinta on harvemmin osallistava tai tasa-arvoinen prosessi. Tekninen puhe suosii rikkaiden maiden asiantuntijoita ja lisää heidän määrittelyvaltaansa, vaikka tarve sopeutua ilmastonmuutokseen koskee erityisesti maailman köyhimpiä maita globaalissa etelässä. Nykyinen sopeutumistoimien hallinta ei vastaa tasa-arvoiseen päätöksentekoon perustuvia malleja.

Heikon osallisuuden ohella haasteena on tieteellisen yksimielisyyden puute. Vaikka poliittisessa puheessa vaaditaan mitattavia tuloksia esimerkiksi kanto- ja sietokyvyn kehityksestä, tämänkaltaisia mittareita ei ole asetettu. Selityksenä voidaan pitää sopeutumishankkeiden monimuotoisuutta ja sitä, ettei niitä ole suunniteltu tavalla, joka mahdollistaisi yksittäisten tulosten vertailtavuuden.

Tekninen puhe suosii rikkaiden maiden asiantuntijoita ja lisää heidän määrittelyvaltaansa, vaikka tarve sopeutua ilmastonmuutokseen koskee erityisesti maailman köyhimpiä maita globaalissa etelässä.

Kun yhden alueen sopeutumistoimet voivat koskea vammaisten henkilöiden katastrofivalmiuden kasvattamista, kaupunkikeskusten sähköjärjestelmien tekemistä sään ääri-ilmiöitä kestäviksi tai paimentolaisten maankäytön suunnittelun vahvistamista, tulosten kasaaminen yhden arviointikehyksen alle ei ole mahdollista tai välttämättä edes tarpeellista.

Tutkimuskirjallisuus kannustaa kehittämään mittareita paikallisesti myös osallistavan tutkimuksen menetelmin ja lähestymään sopeutumista koskevien mittaristojen yhdistelyä niin sanottuna niputtamisena (engl. collation). Siinä on kyse parhaiden käytäntöjen tunnistamisesta erilaisissa ympäristöissä, ja niitä koskevan tiedon jalostamisessa politiikkaohjauksen tueksi.

Jäykkiä mittaristoja vastaan puhuu myös sopeutumistarpeiden muuttuminen ajassa. Ilmastonmuutos voi rajautua 1,5 asteeseen tai ylittää sen reilusti, jolloin tarve voimakkaampiin tai laadullisesti erilaisiin sopeutumistoimiin kasvaa.

Mitattavaksi tekeminen vaatii resursseja

Mitattavuus on osa Pariisin ilmastosopimusta. Sopeutumistoimien tehokkuuden arvioimiseksi täytyy toteuttaa globaali tilannekatsaus (engl. global stocktake, GST). Sen tarkoitus on tarjota päättäjille kuva ilmastotavoitteiden edistymisestä ja antaa arvio toimien tehokkuudesta.

Pariisin sopimuksen yhteisistä tavoitteista lipsuville valtioille ei seuraa mitään varsinaisia sanktioita. Siksi GST:tä pidetään sopimuksen keskeisenä menetelmänä kunnianhimon ylläpitämiseksi. Onnistuessaan nimeämään perustellusti ilmastokriisin ratkaisemisen laiminlyöjiä ja edelläkävijöitä GST toimii vipumekanismina, joka kirittää maakohtaisia ilmastotoimia.

Vaikka GST on poliittinen innovaatio, vastaavaa vertaisarviointia on toteutettu muun muassa ihmisoikeuksien osalta. Näissä tunnistettujen toimivien ehtojen, kuten avoimuuden, osallistavuuden, tasa-arvoisen dialogin ja tietoperustaisuuden voi katsoa vastaavan oikeudenmukaisuusperiaatteita.

Pariisin sopimuksen yhteisistä tavoitteista lipsuville valtioille ei seuraa mitään varsinaisia sanktioita.

Mitattavuuden tekemiseen kuluu resursseja kouluttamiseen, uusien institutionaalisten järjestysten luomiseen, teknisiin laitteistoihin, datan käsittelyyn sekä analysointiin ja moneen muuhun välttämättömään tehtävään.

Tavoitteiden ja mittaristojen synnyttämisen ei tule aiheuttaa kohtuutonta hallintotaakkaa valtioille, joiden on vaikea toteuttaa tietoperustaista seurantaa. Kyse on ilmastoneuvottelusta tuttujen taakanjakoa koskevien periaatteiden soveltamisesta mittaamiseen.

Mittausjärjestelmät voivat muodostua ehdoiksi rahoitukselle: sopeutumishankkeiden rahoituskohteiksi eivät ole valikoituneet ne, joiden on arvioitu olevan erityisen alttiita ilmastonmuutokselle vaan ne, joilla on valmiudet tulla rahoitetuksi. Havaintoa vahvistaa analyysi, jonka mukaan merkittävä osa maailman köyhimmistä valtioista ei ole saanut YK:n keskeisen ilmastorahaston tukea.

Resurssointia koskevien ehtojen vuoksi sopeutumisen seuranta tasapainoilee parhaiden mittarien, taakanjaon ja olemassa olevien mittareiden välillä. On luultavaa, että sopeutumismittareita tullaan sovittamaan yhteen niiden kanssa, jotka ovat käytössä jo esimerkiksi YK:n Agenda2030 -ohjelmassa ja Sendain viitekehyksessä katastrofiriskien vähentämiseksi.

Köyhimpien ihmisryhmien ääni kuuluu heikosti

Yhteiskunnalliset murrokset ovat poliittisia ja törmäyttävät erilaisia eettisiä lähtökohtia ristiriidoiksi. Ilmastokriisiin sopeutumisen tavoitteenasettelu ei poikkea tästä. Yhteistä hyvää tavoittelevat päämäärät eivät välttämättä tuota oikeudenmukaisia vaikutuksia.

Oikeudenmukaisuusperiaatteet pitäisikin ulottaa koskemaan tavoitemäärittelyä, mittareita ja tulosten arviointia. Tavoilla kehystää yhteistä hyvää tehdään rajanvetoa hyväksyttävän ja sivuutettavan välille, minkä vuoksi prosessia tulee tarkastella vallankäyttönä.

Yhteistä hyvää tavoittelevat päämäärät eivät välttämättä tuota oikeudenmukaisia vaikutuksia.

Reilu päätöksenteko ei ole idealismia vaan konkreettinen keino lisätä päätösten hyväksyttävyyttä ristiriitojen kalvamassa ilmastopolitiikassa. Riski päätyä vahvistamaan epäoikeudenmukaisia rakenteita on ilmeinen, koska ilmastoneuvotteluissa köyhimpien ja heikossa asemassa olevien ihmisryhmien on ollut vaikea saada ääntään kuuluviin.

Kun tällä hetkellä olemme polulla, jonka mukaan maapallon lämpötila nousee noin kolme astetta, on selvää, että ilmastonmuutoksen sopeutumisessa ei ole varaa epäonnistua. Kerran asetettu mittaristo synnyttää polkuriippuvuuksia, jotka vaikeuttavat uusien vaihtoehtojen läpimurtoja.

Niko Humalisto toimii Suomen Lähetysseuran johtavana vaikuttamistyön asiantuntijana ja julkaisee ilmasto- ja kehitysaiheisia tutkimuksia Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntamaantieteen, erityisesti luontopolitiikan dosenttina.

Julkaisu Tavoite ilmastonmuutokseen sopeutumiselle on välttämätön – mutta liki mahdoton ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja sitä edeltänyt koronaviruspandemia ovat ravistelleet niin päättäjien kuin tavallisten kansalaisten käsityksiä turvallisuudesta. Pandemia pakotti ymmärtämään, miten rajusti ei-aseelliset uhkatekijät voivat vaarantaa yhteiskunnan toimivuutta. Osaltaan se herätteli myös edessä oleviin, etenevän ympäristökriisin mukanaan tuomiin turvallisuusvaikutuksiin. Viimeistään hyökkäys Ukrainaan on kuitenkin osoittanut, että perinteiset uhat kuuluvat myös yhä politiikan keskiöön.

Ympäristömuutos ei silti ole jäänyt odottamaan sodan päättymistä. Sota ja pandemia antavatkin osviittaa siitä, millaisia uhkia on odotettavissa pahenevan ympäristökriisin maailmassa. Muuttuva ilmasto lisää haavoittuvuuksia esimerkiksi terveyden ja toimitusketjujen saralla. Geopolitiikka tulee olemaan entistä tiiviimmin kytköksissä esimerkiksi energiantuotantoon, ilmastopolitiikkaan ja vihreän siirtymän edistymiseen. Erityisesti samanaikaisten ja kasautuvien kriisien mahdollisuus kasvaa.

Vaikka erityisesti varautumisen yhteydessä ympäristökriisiin viitataan useimmiten ilmastonmuutoksena, käsittelemme nyt nimenomaan ympäristömuutosta. Ympäristömuutos käsittää kaikki ne suuret paikalliset ja maailmanlaajuiset muutokset ympäristöön, jotka tapahtuvat, kun ihmiskunnan varakkaimpien kulutus ajaa planetaaristen rajojen ohi. Planetaaristen rajojen lähestyminen näkyy muun muassa lajikatona, vesistöjen rehevöitymisenä, maaperän köyhtymisenä, merten happamoitumisena ja ilmastonmuutoksena. Ilmiöt kytkeytyvät toisiinsa. Termi muistuttaa, etteivät ilmastoratkaisut ole kestäviä, mikäli ne aiheuttavat uusia ympäristöriskejä.

Ympäristömuutos käsittää kaikki ne suuret paikalliset ja maailmanlaajuiset muutokset ympäristöön, jotka tapahtuvat, kun ihmiskunnan varakkaimpien kulutus ajaa planetaaristen rajojen ohi.

Ympäristökriisi on siis kokonaisvaltainen ilmiö, joka vaikuttaa yhteiskuntiin ja ihmisten turvallisuuteen monin tavoin. Siksi se on otettava huomioon myös turvallisuuspolitiikassa ja varautumisessa. Ympäristömuutos kuitenkin tuo mukanaan uudenlaisia ja osin vaikeasti ennakoitavia vaikutuksia, joten se edellyttää myös uusien toimintatapojen kehittämistä ja omaksumista.

Suomessa varautumista ohjaa kokonaisturvallisuuden toimintamalli, joka perustuu eri hallinnon alojen ja toimijoiden yhteistyöhön. Osallistava ja ennakointiin perustuva malli näyttäisi tarjoavan hyvän mahdollisuuden myös ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksiin varautumiseen.

Näitä lähtökohtia selvitimme tarkemmin syksyllä julkaistussa tutkimuksessamme, jossa tarkastelimme asiantuntijahaastattelujen perusteella ympäristömuutoksen roolia kokonaisturvallisuusmallin toteutuksessa. Tämä kirjoitus perustuu tuohon tutkimukseen.

Ympäristömuutos osana kokonaisturvallisuuden mallia

Kokonaisturvallisuus on Suomen kansallista varautumista ohjaava yhteistyömalli, johon osallistuvat niin viranomaiset, yritysmaailma kuin kansalaisyhteiskunta. Tarkoituksena on turvata yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen jatkuvuus myös erilaisista kriiseistä johtuvissa poikkeusoloissa.

Ympäristömuutos mainitaan kokonaisturvallisuutta määrittävissä strategiadokumenteissa, mutta sen ennakointia ei ole käsitelty yksityiskohtaisesti. Esimerkiksi Yhteiskunnan turvallisuusstrategia kattaa ympäristöonnettomuudet, ympäristömuutosten havainnoinnin, niihin sopeutumisen ja uhkien torjunnan sekä tulvariskien hallinnan. Tarkastelu on kuitenkin suppea suhteutettuna ympäristömuutoksen sekä sen hillinnän aiheuttamien muutosten laajuuteen.

Varsinkin pitkällä aikavälillä tapahtuvia, yhteiskuntien rakenteellisiin muutoksiin liittyviä sekä toisaalta kansainvälisiä vaikutuksia huomioidaan varsin rajalllisesti.

Aikaisemman tutkimuksen mukaan myös muissa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ohjaavissa strategiadokumenteissa ympäristömuutosta käsitellään kapeasti. Varsinkin pitkällä aikavälillä tapahtuvia, yhteiskuntien rakenteellisiin muutoksiin liittyviä sekä toisaalta kansainvälisiä vaikutuksia huomioidaan varsin rajalllisesti. Kansallisen ennakoinnin näkökulmasta näidenkin ulottuvuuksien ymmärtäminen olisi tärkeää.

Omassa tutkimuksessamme totesimme, että kokonaisturvallisuuden malliin yhdistyy useita ominaisuuksia, jotka näyttävät edesauttavan ympäristömuutoksen kaltaiseen monimutkaiseen ja -muotoiseen uhkaan varautumista. Kokonaisturvallisuus perustuu proaktiiviseen ennakointiin, joten sen pitäisi mahdollistaa uudenlaisten uhkien havainnointi. Malli on hallinnollisesti monialainen ja monitasoinen, mikä auttaa toteuttamaan ympäristökriisin edellyttämiä yhteiskuntaa läpileikkaavia toimia.

Lisäksi kokonaisturvallisuus perustuu laajaan käsitykseen turvallisuustoimijoista, eli ainakin teoriassa se ottaa esimerkiksi ympäristöasiantuntijat mukaan varautumisen ja turvallisuuden suunnitteluun.

Ympäristömuutos kokonaisturvallisuuden toteutuksessa

Tarkastelimme laajaa haastatteluaineistoa (n=40) selvittääksemme, miten tulevia ympäristökriisin turvallisuusvaikutuksia huomioidaan käytännössä. Haastateltavana oli asiantuntijoita niin sanotun kovan turvallisuuden instituutioista, mutta myös laajemmin aloilta, joita ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutukset voivat koskea.

Tutkimuksen tavoitteena oli hahmottaa ympäristömuutosta laajana ilmiönä, rajoittamatta sitä myrskytuhojen kaltaisiin, yksittäisiin ja verrattain paikallisiin vaikutuksiin. Siksi analysoimme haastatteluaineistoa hyödyntäen aikaisempaa tutkimusta, jossa ympäristömuutoksen turvallisuusvaikutukset on jaettu kolmeen kategoriaan.

Käyttämässämme jaottelussa paikalliset vaikutukset ovat suoraan yksilöihin tai infrastruktuuriin kohdistuvia ympäristön ilmiöitä, kuten myrskyjä ja metsäpaloja. Geopoliittisia vaikutuksia syntyy ympäristösyiden yhdistyessä poliittisiin ja taloudellisin tekijöihin, jolloin seurauksena voi olla esimerkiksi toimitusketjujen häiriöitä tai kasvavaa konfliktialttiutta. Rakenteelliset vaikutukset liittyvät ilmastonmuutoksen hillinnän vaatimien muutosten haitallisiin seurauksiin, kuten kasvavaan eriarvoisuuteen tai kärjistyviin geopoliittisiin jännitteisiin.

Haastattelujen perusteella varautumisessa tunnistetaan laajimmin ympäristömuutoksen paikallisia vaikutuksia ja niihin on suhteellisen monipuolisesti varauduttu eri aloilla. Esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa pyritään huomioimaan lisääntyvät sään ääri-ilmiöt. Myös pitkäkestoisempia paikallisia vaikutuksia on tunnistettu – esimerkiksi mahdolliset kuivuusjaksot ja tuholaisten leviäminen. Varautumiseen käytettävät resurssit kuitenkin vaihtelevat suuresti eri kunnissa. Ympäristökriisiä käsitellään yhä usein kuntatasolla muista politiikkasektoreista irrallaan, mikä vaikeuttaa laajemman kokonaiskuvan hahmottamista.

Rakenteelliset vaikutukset liittyvät ilmastonmuutoksen hillinnän vaatimien muutosten haitallisiin seurauksiin, kuten kasvavaan eriarvoisuuteen tai kärjistyviin geopoliittisiin jännitteisiin.

Geopoliittisia vaikutuksia tunnistetaan jonkin verran ainakin ministeriötasolla. Esimerkiksi ilmastonmuutos mainittiin yhtenä konflikteja ja maahanmuuttoa globaalisti lisäävänä osatekijänä. Toisaalta monia aikaisemman tutkimuskirjallisuuden perusteella merkittäviä vaikutuksia, kuten arktisen alueen geopoliittisen merkityksen kasvamista tai huoltovarmuutta, pohdittiin näiden haastateltavien keskuudessa vain ohimennen. Uhkia käsiteltiin pääosin sektorikohtaisesti, eikä Suomen ulkopuolisiin kehityskulkuihin liittyviä uhkia tunnistettu laajasti.

Ympäristömuutoksen siirtymävaikutuksia huomioidaan varautumisessa haastattelujen perusteella rajallisesti. Osa asiantuntijoista toi itse esiin mahdollisia pitkän aikavälin kehityskulkuen turvallisuusvaikutuksia omilla sektoreillaan, mutta kuvasi niiden jäävän katveeseen päätöksenteossa. Esimerkiksi kansalliset biotalousinvestoinnit nähtiin riskialttiina, sillä ilmastonmuutoksen hillintään pyrkivä kansainvälinen hiilinielujen sääntely voi merkittävästi rajoittaa metsien käyttöä.

Haastateltavat kritisoivat päätöksenteon lyhytjänteisyyttä, joka näkyy esimerkiksi haluttomuutena tehdä investointeja vaativia hillintätoimia. Ympäristöasiantuntijuutta pidettiin lisäksi heikosti integroituna päätöksentekoon laajemmin. Käytännön tasolla siis rakenteellisia turvallisuusvaikutuksia tunnistettiin, mutta varautumisen järjestelmä ei tällä hetkellä näytä tarjoavan keinoja niiden laaja-alaisempaan ennakointiin ja huomioimiseen.

Ympäristökriisiä käsitellään yhä usein kuntatasolla muista politiikkasektoreista irrallaan, mikä vaikeuttaa laajemman kokonaiskuvan hahmottamista.

Aineiston perusteella näyttää siltä, että kokonaisturvallisuuden strategiatasolla kuvattu potentiaali toteutuu käytännössä vain osittain. Puutteellisiksi jäävät juuri ne ominaisuudet, jotka mahdollistaisivat ympäristökriisin paremman nivomisen varautumiseen.

Esimerkiksi aito monialaisuus ei toimi, kun ympäristöasiantuntijat usein jäävät talouden ja turvallisuuden kysymyksistä päättävistä pöydistä ulkopuolelle. Laaja käsitys turvallisuuden toimijoista ei näytä tarkoittavan sitä, että turvallisuuden ulkokehällä olevien asiantuntijoiden äänet tulisivat kuulluiksi varautumisessa. Kokonaisturvallisuus on edelleen tukevasti niin sanotun kovan turvallisuuden hallinnassa.

Ympäristömuutos ei vielä ole päätynyt laaja-alaisesti osaksi kokonaisturvallisuutta ja varautumista. Tutkimuksemme perusteella hidasteena kuitenkin on pääosin toimintamallin keskeisten periaatteiden puutteellinen toteutuminen käytännössä, ei ympäristöasioiden soveltumattomuus osaksi varautumista.

Turvallisuuden kova ydin?

Niin sanotun turvallistamisteorian mukaan uusien asioiden liittäminen turvallisuuteen johtaa helposti poikkeuksellisiin, usein aseellisiin toimiin, joita oikeutetaan eksistentiaalisen uhan torjunnalla. Vaihtoehdottomalla poikkeusolojen politiikalla on vahvasti epädemokratisoiva ja siksi haitallinen vaikutus, kun uhka siirtyy tavallisesta poliittisesta keskustelusta turvallisuuden piiriin.

Toisaalta ilmeisiin turvallisuusriskeihin on reagoitava jotenkin. Nykyisessä pitkäkestoisten kriisien maailmassa selkeät, poikkeuksellisiin toimiin perustuvat turvallisuuden rajat myös joka tapauksessa hämärtyvät.

Suomalaisen kokonaisturvallisuuden kaltainen, varautumiseen perustuva malli näyttäisi mahdollistavan entistä osallistavamman turvallisuustoiminnan.

Aikaisemmassa kirjallisuudessa esimerkiksi ilmasto- ja ympäristöturvallisuutta tahoillaan tutkineet Rita Floyd ja Julia Trombetta ovat todenneet, ettei turvallisuuteen kytkeytyvien ratkaisujen aina tarvitse olla demokratiaa rajoittavia. Varsinkin ympäristömuutoksen kaltaisessa, useita yhteiskunnan aloja koskettavassa kysymyksessä ne voisivat olla myös laajempaa asiantuntija- ja toimijakenttää osallistavia toimia. Floydin mukaan turvallisuutta määrittäviä poikkeustoimia voivat olla esimerkiksi lainsäädännön kehittäminen, uusien hätätilaan liittyvien oikeuksien myöntäminen tai uuden asian valtavirtaistaminen valtion turvallisuustoimijoiden keskuuteen.

Suomalaisen kokonaisturvallisuuden kaltainen, varautumiseen perustuva malli näyttäisi mahdollistavan entistä osallistavamman turvallisuustoiminnan. Demokratian periaatteiden turvaaminen on yksi kokonaisturvallisuuden lähtökohtia ja sen peruselementteihin kuuluu esimerkiksi yhteiskunnallisen luottamuksen ja koulutuksen rooli yhteiskuntarauhan edistämisessä.

Turvallisuuspolitiikka yksinään ei riitä ympäristömuutoksen ratkaisuksi. Tärkeintä on yhä panostaa tehokkaaseen mutta hallittuun kestävyyssiirtymään. Ympäristömuutoksen ja sen hillinnän mahdollisiin turvallisuusvaikutuksiin on silti välttämätöntä varautua, ja sen tekeminen ennakoivasti voi olla paras lääke vaihtoehdotonta ja epädemokratisoivaa turvallistamista vastaan.

Emma Hakala on vanhempi tutkija Ulkopoliittisella instituutilla, tutkija Helsingin yliopistolla ja BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

Helmi Räisänen on ympäristöpolitiikan väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla.

Kirjoittajat ovat tutkijoita WISE-tutkimushankkeessa, jota rahoittaa Strategisen tutkimuksen neuvosto.

Julkaisu Tarjoaako kokonaisturvallisuus keinot ympäristömuutokseen varautumiseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n uunituore raportti vuodelta 2022 kertoo, että ilmaston kuumeneminen on jo nyt ajanut maapallon kroonisiin kriiseihin. Niihin sopeutuminen vaatii päättäjiltä paljon. Päätösten tulisi samanaikaisesti reagoida kriiseihin ja tähystää kauas tulevaisuuteen.

IPCC:n kuudennen arviointiraportin viime vuonna julkaistu ensimmäinen osa ja nyt julkaistu toinen osa sysäävät päätöksenteon monella tavalla epämukavuusalueelle. Ilmaston kuumenemisen seurauksena maapalloa vaivaavat huomattavasti vakavammat kriisit kuin 40 vuotta sitten ennakoitiin. Ne tulevat jatkumaan vuosikymmeniä.

Kymmenen vuotta sitten tulvasuojatuksi suunniteltu asuinalue ei enää valmistuessaan ole yhtä turvallinen ja on parin vuosikymmenen kuluttua tulvariskialuetta.

Kriiseihin varautuminen on vaikeampaa, koska aiemmin harvinaiset ympäristökriisit, kuten äärimmäiset tulvat ja helleaallot, tapahtuvat yhä useammin. Kymmenen vuotta sitten tulvasuojatuksi suunniteltu asuinalue ei enää valmistuessaan ole yhtä turvallinen ja on parin vuosikymmenen kuluttua tulvariskialuetta.

Tämä todellisuus edellyttää suomalaiseltakin yhteiskunnalta entistä parempaa kykyä tehdä strategisia päätöksiä kriiseissä.

Tässä artikkelissa tiivistetään, miten Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa WISE-hankkeessa ja Suomen Akatemian rahoittamassa LONGRISK-hankkeessa selvitetään tutkijoiden ja kolmen suomalaisen kaupungin, Helsingin, Tampereen ja Kotkan, yhteistyönä, mitä strateginen kriisipäätöksenteko tarkoittaa käytännössä.

Ilmastokriiseihin on pakko sopeutua

IPCC:n perustivat maailman ilmatieteen järjestö WMO ja YK:n ympäristöohjelma UNEP vuonna 1988. Se julkaisi ensimmäisen raporttinsa vuonna 1990. IPCC ei itse tee tutkimusta vaan analysoi ja kokoaa yhteen tieteellistä tietoa päätöksenteon tueksi ilmastonmuutoksen vaikutuksista, sen hillitsemisestä ja siihen sopeutumisesta. Arviointiraportit valmistellaan kansainvälisissä tutkijaryhmissä.

Uusi IPCC-raportti korostaa tarvetta suuriin sopeutumistoimiin siinäkin tapauksessa, että globaalin keskilämpötilan nousu esiteollisesta ajasta pystyttäisiin rajoittamaan kunnianhimoiseen 1,5 asteen tavoitteeseen. On hyvä muistaa, että vallitsevat päästötrendit ovat viemässä keskilämpötilan nousua selvästi yli 4 asteen vuoteen 2100 mennessä. Glasgow’n ilmastokokouksen päästövähennyslupaukset – siis lupaukset – rajoittaisivat nousun noin 2,5 asteeseen.

Kriisi edellyttää nopeaa reagointia. Samalla jokaisen kriisipäätöksen tulee ottaa huomioon strategiset vaikutukset vuosikymmenien päähän.

Ilmaston kuumeneminen on kyllä rajoitettavissa 1,5 asteeseen, mutta se edellyttäisi ennennäkemättömän radikaaleja teknis-taloudellisia, yhteiskuntapoliittisia ja käyttäytymismuutoksia, jotka kaiken lisäksi olisi saatava aikaan kymmenessä vuodessa. Vastaavan mittakaavan murroksia löytyy historiasta ehkä vain ennen ja jälkeen sotia. Kun Yhdysvallat päätti lähteä toiseen maailmansotaan, sen siviiliteollisuus muutettiin sotateollisuudeksi muutamassa kuukaudessa. Suomi puolestaan sysäsi itsensä teollistumisen polulle muutamassa vuodessa 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa, sotakorvausten ja jälleenrakennuksen pakottamana.

Nyt puhutaan ekologisesta jälleenrakennuksesta, joka viittaa sodanjälkeiseen jälleenrakennukseen rinnastuvaan ponnistukseen irtautua fossiilitaloudesta. Ilmaston kuumeneminen on kuitenkin erilainen hätätila kuin sota, koska sen tuhot hiipivät ihmisten arkeen pikku hiljaa. Kriisi, joka ei tule iholle, ei motivoi toimintaan.

Näköpiirissä olevien ilmastokriisien kohtaamiseen tarvitaan strategista kriisipäätöksentekoa. Päätökset kaikilla toimialoilla tullaan tekemään jonkinasteisessa ilmaston kuumenemisesta johtuvassa kriisissä. Kriisi edellyttää nopeaa reagointia. Samalla jokaisen kriisipäätöksen tulee ottaa huomioon strategiset vaikutukset vuosikymmenien päähän.

Kuinka nähdä kauas kiireessä?

WISE-hanke (2018-2023) kartoittaa mahdollisia ratkaisuja strategiseen kriisinhallintaan konsortiossa, johon kuuluvat Helsingin, Tampereen ja Turun yliopistot,  Aalto-yliopisto sekä BIOS-tutkimusyksikkö. LONGRISK (2020-2023) puolestaan kehittää strategisen kriisipäätöksenteon alustoja kaupungeille Helsingin ja Tampereen yliopiston sekä Ilmatieteenlaitoksen konsortiossa. Ajatuksena on istuttaa strateginen kriisipäätöksenteko saumattomasti kaupunkien nykyiseen hallintoon.

Hankkeiden kirjallisuuskatsauksissa ja asiantuntijahaastatteluissa on kartoitettu aukkoja suomalaisen yhteiskunnan kriisinsietokyvyssä ja strategisessa kriisinhallinnassa. Kiinnostava havainto on, että paikallis- ja aluetason ilmastoasiantuntijat kyllä tiedostavat ilmastonmuutoksesta aiheutuvat ympäristöriskit – he eivät vain ole mukana niissä pöydissä, joissa päätetään kriisinhallinnasta.

Lisäksi WISE ja LONGRISK järjestävät strategisia tilannehuoneharjoituksia, eräänlaisia politiikkapäämajoja, joihin osallistuvat yhteistyökaupunkien johtavat poliitikot ja asiantuntijat. Harjoitusten tavoitteena on kehittää uudenlaista strategisen kriisipäätöksenteon menettelytapaa, jolla voidaan reagoida nopeasti ympäristön ja yhteiskunnan murroksiin ja samanaikaisesti huomioida pitkän aikavälin vaikutukset. Ensimmäinen harjoitus järjestettiin Helsingissä vuonna 2019 ja toinen Kotkassa vuonna 2021. Vuosina 2022–2023 on tarkoitus järjestää Helsingissä, Tampereella ja Kotkassa kussakin kaksi strategista tilannehuoneharjoitusta.

Eri toimialojen strategioilla on usein ristiriitaiset tavoitteet, jotka johtavat toisiaan vastaan sotiviin sopeutumistoimiin ja strategisten päätösten lukkiutumiseen. Vaihtoehtoiset tulevaisuuspolut pystyvät paljastamaan tällaiset ristiriidat ja lukkiutumiset.

Tilannehuoneita on hankkeissa järjestetty sekä poliittisten päättäjien ja johtavien asiantuntijoiden yhteisharjoituksina että yksinomaan asiantuntijoiden harjoituksina. Yhteistä kaikille harjoituksille on, että ne ovat eräänlaisia aikakoneita. Osallistujat viedään kuviteltuun lähitulevaisuuteen, jossa ympäristökriisit ovat kroonistuneet vuosittaiseksi vaivaksi. Osallistujien tehtävänä on muokata kaupungin pitkän tähtäyksen strategioita ja toimintasuunnitelmia siten, että ne vahvistaisivat kaupungin kaukonäköistä sopeutumista kroonisiin ympäristökriiseihin.

Tutkimushankkeet ovat antaneet osviittaa strategisen kriisipäätöksenteon keskeisistä periaatteista. Koska kriisit muuttavat toimintaympäristöä alituisesti, strategioita ei tule päivittää vain joka neljäs vuosi vaan jatkuvasti. Päätöksentekotilanteen on ruokittava päättäjien mielikuvitusta vaihtoehtoisilla poluilla toimialojen strategisiin tavoitteisiin. Eri toimialojen strategioilla on usein ristiriitaiset tavoitteet, jotka johtavat toisiaan vastaan sotiviin sopeutumistoimiin ja strategisten päätösten lukkiutumiseen.

Tämän toteaa painokkaasti IPCC:n uusin raporttikin; vaihtoehtoiset tulevaisuuspolut pystyvät paljastamaan tällaiset ristiriidat ja lukkiutumiset.

Päätöksentekotilanteen on myös edistettävä oppimista ja estettävä päättäjien puolustautumisreaktiot maineriskien pelossa. Tutkimukset osoittavat, että päättäjät pyrkivät usein suojaamaan itseään äänestäjien pettymykseltä tekemällä tietoisesti lyhytnäköisiä päätöksiä. Kuten Euroopan komission entinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker aikoinaan totesi, ”tiedämme kyllä mitä tehdä, emme vain tiedä kuinka tulla uudelleen valituksi sen tehtyämme”.

Demokratiaa kriisin keskellä

Strateginen kriisipäätöksenteko on rakennettava vuorovaikutukseksi poliittista vastuuta kantavien päättäjien ja tutkimustietoa välittävien asiantuntijoiden kesken. Samaa on peräänkuuluttanut johtaja Mika Salminen THL:stä pandemiakriisin kokemusten pohjalta. Asiantuntijoiden osallistuminen päätöksiin lisää kriittisiä kysymyksiä asiantuntijavallan lisääntymisestä ja sen suhteesta demokraattiseen päätöksentekoon. Tutkimustietoon perehtyneet asiantuntijat on kuitenkin otettava päätöksiin mukaan vaikutusvaltaisina osapuolina, koska harkinnan kohteena ovat monimutkaiset päätösvaihtoehdot.

Tilannehuoneharjoitukset ovat paljastaneet strategisen kriisipäätöksenteon sudenkuoppia. Vaihtoehtoisten tulevaisuuspolkujen hahmottamista rajoittavat vakiintuneet tulkintatavat ja päättelyketjut – esimerkiksi usko talouskasvun voimaan ratkaista kriisi kuin kriisi. Maineriskin pelko estää vaikeat ja kauaskantoiset päätökset, kun vaikkapa energiansäästö katsotaan poliittisesti liian tulenaraksi keinoksi tavoitella hiilineutraalisuutta. Päätöksentekotilanne olisikin suunniteltava siten, että ulkopuolisilla asiantuntijoilla ja kansalaisryhmillä on mahdollisuus haastaa tavanomainen ajattelu.

Vaihtoehtoisten tulevaisuuspolkujen hahmottamista rajoittavat vakiintuneet tulkintatavat ja päättelyketjut – esimerkiksi usko talouskasvun voimaan ratkaista kriisi kuin kriisi.

Pyrimme hankkeissamme myös vahvistamaan päätösten tietopohjaa kehittämällä strategista kojelautaa, joka visualisoi kroonisten ilmastokriisien kauaskantoiset kerrannaisvaikutukset. Visualisointi tapahtuu karttapohjaisten simulaatioiden, kolmiulotteisten katunäkymien ja kuvitteellisten ilmastoreportaasien avulla.

IPCC:n raportteihin on viime vuosina reagoitu kannustuksin ”vielä on aikaa ryhtyä toimiin” ja ”toivoa ei pidä heittää”. On kuitenkin syytä olla realistinen sen suhteen, paljonko aikaa on ja mille toivo rakennetaan. Aika strategisille kriisipäätöksille on juuri nyt.

Toivo puolestaan on sitä samaa toivoa, jota pääministeri Winston Churchill valoi briteille toisessa maailmansodassa: tahtoa tehdä suuria uhrauksia siedettävän elämän turvaamiseksi.

Janne I. Hukkinen on ympäristöpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Julkaisu Ilmastohätätilaan sopeutuminen edellyttää strategisia kriisipäätöksiä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilmastoliike Elokapina on saanut viime aikoina paljon näkyvyyttä, erityisesti suurempien protestiensa aikana. Näkyvyyden ja taitavan poliittisen tyylin ansiosta myös liikkeen tavoitteet ovat nousseet osaksi monia keskusteluja. Suomessa ja kansainvälisesti Elokapinan ensisijaiset tavoitteet liittyvät luonnollisesti ilmastonmuutoksen torjuntaan: kärkivaatimuksia ovat vahvat hiilineutraalisuussitoumukset ja ilmastohätätilan julistus.

Elokapinan kolmas päätavoite ei kuitenkaan liity suoraan ilmastoon vaan ilmastokriisin torjunnan menetelmiin. Liike nimittäin vaatii erityisen kansalaisfoorumin perustamista oikeudenmukaisen ekologisen siirtymän tueksi. Pohdin alla tätä vaatimusta eri näkökulmista. Olen kiinnostunut ennen kaikkea demokratian ja ympäristötuhon suhteesta ja kamppailusta demokraattisten prosessien annetuista reunaehdoista.

Elokapinan malli

Elokapinan ehdottama kansalaisfoorumi olisi valtion perustama väline ilmastonmuutoksen torjunnan edellyttämän yhteiskunnallisen muutoksen käsittelyyn. Sen tehtävänä olisi etsiä yhteisesti hyväksyttäviä ratkaisuja, joita muotoiltaisiin suosituksiksi hallitukselle. Suositukset eivät kuitenkaan olisi sitovia: kansalaisfoorumin ”tavoitteena ei ole korvata eduskuntaa, vaan tukea sen työtä”. Toki sen suosituksilla olisi luultavasti huomattavaa painoarvoa, ja niiden ohittaminen päätöksenteossa olisi kiusallista.

Käytännössä kansalaisfoorumi koostuisi edustavalla satunnaisotannalla valitusta joukosta. Edustavuus varmistettaisiin ainakin sukupuolen, iän, etnisen taustan, koulutuksen ja alueellisuuden suhteen. Foorumin työskentelyn tukena olisi keskustelun ohjaamisen ammattilaisia ja eri alojen asiantuntijoita. Se ei olisi pysyvä elin, vaan sen rooli olisi tarkkarajainen ja kertaluonteinen.

Kansalaisfoorumin tehtävänä olisi etsiä yhteisesti hyväksyttäviä ratkaisuja, joita muotoiltaisiin suosituksiksi hallitukselle.

Elokapinan vaatimuksella on myös esikuvia. Kansalaisfoorumeja on käytetty eri maissa, kun on syystä toisesta tarvittu parlamentaarisesta normaalijärjestyksestä poikkeavaa käsittelytyyliä ja tavallista laajempaa hyväksyntää jollekin politiikkatoimelle. Erityisesti Irlannissa kansalaisfoorumit ovat olleet kohtuullisen menestyksekäs tapa aborttioikeuden kaltaisten tärkeiden mutta jakolinjoja synnyttävien kysymysten käsittelyyn.

Toki ilmastokriisin torjunta on näistä esikuvista poikkeava teema sikäli, että siihen liittyy myös runsaasti taloudellisia intressejä ja agendalla on paljon laaja-alaisempi yhteiskunnallinen muutos. Kuitenkaan ei ole erityistä syytä, miksi samanlainen prosessi ei voisi toimia tässäkin kontekstissa.

Demokratiaa syventävien prosessien vaatimus on Elokapinan ajatusmaailmassa yhteensopiva kriisiajattelun kanssa.

Mielenkiintoista kyllä, demokratiaa syventävien prosessien vaatimus on Elokapinan ajatusmaailmassa yhteensopiva kriisiajattelun kanssa. Elokapina on korostanut, että ilmaston tilaan pitäisi suhtautua nimenomaan kriisinä. Kriisi viittaa välittömän toiminnan ja hätätila-ajattelun tarpeeseen, ja tyypillisesti käsitetty poikkeustila on yhdistynyt haluun sivuuttaa perinteiset – hitaammat – demokraattiset prosessit  sen sijaan, että vaadittaisiin tavallistakin demokraattisempaa mekanismia kriisitilan käsittelyyn. Aiemmat kansalaisfoorumit eivät ole syntyneet hätätila-ajattelun kontekstissa.

Deliberatiivinen demokratia nyt

Demokratiaa syventävät suoran ja puntaroivan eli keskustelevan demokratian aloitteet ovat selvästi yleistyneet viime aikoina. Esimerkeistä käyvät kansalais- ja kuntalaisaloitteet ja osallistava budjetointi. Keskustelua puntaroivasta demokratiasta on käyty myös esimerkiksi koronakriisin yhteydessä. Demokratian kehittäminen tähän suuntaan ei olekaan itsessään erityisen radikaalia, kun aloitteita puuhataan valtioneuvostoa myöten.

Kuitenkin aloitteiden tosiasiallinen vaikutus on usein ollut pettymys. Demokratiaa syventävien aloitteiden muotoa olennaisempaa usein onkin, kuinka paljon valtaa niille annetaan.

Jos puntaroivan demokratian katsotaan olevan ”väistöliike”, siihen ei selvästikään luoteta kovin paljon.

Elokapinan kansalaisfoorumiajatusta on kritisoitu ”väistöliikkeeksi”, jolla kierretään keskustelua ilmastonmuutosta tuottavista valtasuhteista. Jos puntaroivan demokratian katsotaan olevan ”väistöliike”, siihen ei selvästikään luoteta kovin paljon.

Ympäristöministeriö asetti äskettäin kansalaisraadin pohtimaan ilmastokysymyksiä. Voisi näin ollen vaikuttaa siltä, että Elokapinan vaatimukset ovat jo toteutuneet. Elokapina on kuitenkin huomauttanut, että ministeriön asettama kansalaisraati poikkeaa huomattavasti heidän ehdottamastaan. Paitsi että raati oli lyhytaikainen, kokoontuen vain kolme kertaa, sen toimivalta oli epäselvä eikä siltä odotettu politiikkasuosituksia. Kyse oli siis tavallaan vain hallinnon organisoimasta keskustelukerhosta.

Elokapina on huomauttanut, että ministeriön asettama kansalaisraati poikkeaa huomattavasti heidän ehdottamastaan.

Jos Elokapinan esittämä kansalaisfoorumi toteutuisi, sen mandaatin tulisi olla hyvin laaja. Jos ilmastopolitiikkaa haluaa käsitellä laaja-alaisesti, kovinkaan montaa politiikka-aluetta ei voisi rajata etukäteen foorumin työn ulkopuolelle. Ympäristöministeriön toteutuneen raadin mandaatti oli taas tiukasti kiinni annetussa lokerossa.

Raadin lopputulemat koostuivat varsin yleisluontoisista ja yleisesti hyväksytyistä ajatuksista: mainittuna on esimerkiksi kevyen liikenteen tukeminen ja liikenteen sähköistämisen edistäminen.

Demokratia ja ympäristötuho

Radikaalien ympäristöliikkeiden yhteydessä demokratian syventämisen kannatus ei ole itsestään selvää. Ympäristöliikkeellä on aina ollut antidemokraattinen siipensä, jonka mukaan ympäristötuho ja ylikulutus seuraavat ihmisten ahneesta perusluonteesta. Niinpä poliitikkojen tulisi rajoittaa kansan poliittista valtaa. Kalastaja ja syväekologi Pentti Linkolan ”taivaanrantaan ulottuvia parkkikenttien peltikuoriaislauttojen” tarkastelu sai hänet parahtamaan ”Ei demokratiaa, taivaan tähden, ei demokratiaa!”.

Talouteen keskittyvä ajattelutapa lähtee siitä, että ihmiset maksimoivat halujensa toteutuksen eli käytännössä useimmiten kulutuksensa, ellei sitä erikseen estetä. Markkinatalouden koneisto tuottaa sitä, mille kysyntää on, kun hintasignaalit välittyvät tuotantopäätöksiksi. Demokratiapessimisti katsoo kansanvallan olevan vain lisäväline kuluttajien hillittömyyden edistämiseen.

Tähän ajatustapaan voidaan nojata varsin vastakkaisin tavoin: se voi kääntyä yhtä lailla populistiseksi luonnonsuojelun kritiikiksi, jonka mukaan kunnianhimoinen ympäristöpolitiikka on ”kansan” tahdon vastaista, kuin myös kunnianhimoisen ympäristöpolitiikan perusteluksi, jonka perusteella ainoa tapa suojella ilmastoa on rajoittaa ihmisten demokraattista tahdonilmaisua. Linkolalla on tässä mielessä varsin paljon yhteistä markkinahenkisen yritysvastuupuheen kanssa: molemmat uskovat järjestelmän tuottavan varsin tarkasti sitä, mitä ihmiset haluavat.

Demokratiapessimisti katsoo kansanvallan olevan vain lisäväline kuluttajien hillittömyyden edistämiseen.

Toisaalta jotkut ympäristöaktivistit ovat katsoneet vallitsevan talousjärjestelmän estävän demokraattista itseilmaisua. Ajattelutavassa lähdetään optimistisesti siitä, että demokratia johtaa parantuvaan ympäristön tilaan, kunhan nykyisistä vääristymistä päästään eroon. Ongelmana voi toki olla käsitetyn ”todellisen demokratian” ja omien mielipiteiden samaistaminen. Myös Elokapinan mallia on syytetty ajatustavasta, jossa kansalaisfoorumin oletetaan paljastavan liikkeen tavoitteiden mukaisen kansan todellisen ja yhtenäisen tahdon. Tämä tosin vaikuttaa väärinkäsitykseltä, sillä Elokapinan kansalaisfoorumin malli korostaa moniäänisyyttä.

On kuitenkin tärkeä ja avoin kysymys, miten hyvin nykyinen demokratian malli välittää ihmisten haluja osaksi yhteiskunnan suuntaa. On syytä pohtia, onko nykyinen ympäristötuho suoraa heijastusta ihmisten haluista.

Reunaehdot ja asiantuntijuus

Edustuksellinen demokratia periaatteessa tuottaa sitä, mitä kansalaiset haluavat. Kuitenkin kaikkiin päätöksentekomalleihin kuuluu lopputuloksiin vaikuttavia reunaehtoja. Demokratia ei merkitse organisoimatonta puhetta ja päätöksentekoa, ja organisoinnin tapa heijastuu myös päätöksiin. Siksi suora ja puntaroiva demokratia ei tarkoita kansan tahdon tarkempaa heijastumista, vaan myös erilaisia päätöksenteon reunaehtoja.

Nämä reunaehdot voivat liittyä päätöksenteon prosesseihin, esimerkiksi eri tahojen kuulemisten määrään ja laatuun, konsensushakuisuuden asteeseen ja mahdollisia päätöksiä rajoittaviin käytäntöihin. Vieläkin olennaisempia kuitenkin ovat tietoon liittyvät reunaehdot.

Suora ja puntaroiva demokratia ei tarkoita kansan tahdon tarkempaa heijastumista, vaan myös erilaisia päätöksenteon reunaehtoja.

Päätöksenteon taustalla on aina käsityksiä yhteiskunnallisista mekanismeista ja mahdollisista päätöksistä. On oletettava joitakin syy-seuraussuhteita, polkuriippuvuuksia ja yhteiskunnallisia faktoja, jotka eivät jousta, vaikka päätöksentekijä haluaisi. Demokraattisemmissa järjestelmissä näiden oletusten tuottama kehikko on joustavampi, mutta jonkinlaisia oletuksia on aina.

Esimerkiksi valtion budjetointi katsotaan yleisesti demokraattiseksi ja edustuksellisen demokratian kautta kansan tahtoa heijastavaksi. Kuitenkin sen lähtökohtana ovat pitkään olleet budjettikehysten määräävyys. Prosessi mahdollistaa poliittista erimielisyyttä monesta asiasta, mutta ei niinkään itse kehysten mielekkyydestä. Lisäksi päätöksentekoon sisältyy oletuksia valtiontalouden liikkumatilasta, polkuriippuvuuksista, syy-seuraussuhteista ja dynaamisista vaikutuksista.

Työn pohjaksi hyväksyttävät joustamattomat faktat liittyisivät päästöjen vähentämisen kiireellisyyteen.

Elokapinan ehdottaman kansalaisfoorumin olemassaolon syy on ilmastonmuutoksen torjunta, mikä varmasti näkyisi myös toiminnan lähtökohdissa. Päätöksentekoprosessi keskittyisi siirtymäkeinojen tehokkuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Työn pohjaksi hyväksyttävät joustamattomat faktat liittyisivät päästöjen vähentämisen kiireellisyyteen.

Erityisesti ilmastoskeptisten ajatusten edistäminen näissä puitteissa olisi varmasti hankalaa, ja tätä voi pitää epädemokraattisena. Tässä ei kuitenkaan ole mitään epädemokraattisempaa kuin tällä hetkellä demokraattisina pidetyissä päätöksenteon muodoissa. Kritiikki, jonka mukaan nykyinen päätöksenteon malli on demokratiaa ja Elokapina edustaa irtiottoa siitä, ei siksi osu maaliin.

Luultavasti talous ja ympäristö esiintyvät lähitulevaisuudessa yhä useammin vastinpareina reunaehdoista puhuttaessa: kumpi on se lähtökohta, joka ei voi joustaa?

Kansalaisfoorumialoitetta on kiinnostavaa tulkita nimenomaan kamppailuna päätöksenteon reunaehdoista. Jo mallin esittäminen osallistuu kamppailuun siitä, mitkä asiat tulisi nähdä demokraattisen politiikan reunaehtoina ja mitkä demokraattisen politiikan kohteina. Tämä on eri kysymys kuin se, miten hyvin puntaroiva demokratia ilmentää ”kansan tahtoa” verrattuna edustukselliseen.

Voi olla, että lähiaikoina poliittinen kamppailu kohdistuu entistä enemmän juuri reunaehtoihin. Ilmastoaktivistit ovat kokeneet mielekkään tulevaisuuskeskustelun kärsivän taloudellisten ja teknologisten näkökulmien hegemoniasta, ja kansalaisfoorumialoitteessa korostetaan asiantuntijatiedon tasapainoista kuuntelua. Samaan aikaan budjettikehysten kaltaisia varsin pitkäaikaisia poliittisen päätöksenteon reunaehtojen perusteluja haastetaan enemmän.

Luultavasti talous ja ympäristö esiintyvät lähitulevaisuudessa yhä useammin vastinpareina reunaehdoista puhuttaessa: kumpi on se lähtökohta, joka ei voi joustaa?

Yhteenvetoa: demokratian arvo ja ehdot

On avoin kysymys, missä määrin demokraattista järjestelmää voi syyttää ilmastokriisistä. Toki ihmisillä olisi mahdollisuus saada äänestämällä ilmastokriisi päättäväisemmin politiikan agendalle. Toisaalta politiikassa on aina lopputuloksiin vaikuttavia reunaehtoja.

Elokapinan ehdottama kansalaisfoorumi on monessa mielessä kiinnostava avaus. Ensinnäkin siksi, että se korostaa demokraattisen oikeutuksen merkitystä kriisiajattelusta huolimatta – tai ehkä jopa sen takia. Kun ilmastotoimia on tiukennettava entisestään, kysymys oikeutuksesta ja oikeudenmukaisuudesta on jatkuvasti tärkeämpi. Elokapina saattaa tehdä laajemmankin palveluksen yhteiskunnalliselle keskustelulle korostamalla, että ympäristökriisi luo tarpeen yhteiskunnalliselle reflektiolle vallan keskittämisen sijaan.

Mielenkiintoista kyllä, Elokapina ilmaisee tyytymättömyyttä nykyiseen päätöksentekoon varsin samankaltaisin sanankääntein kuin demokratian vastustajat. Ilmastonmuutoksen katsotaan olevan liian monimutkainen asia poliitikkojen yksin ratkaistavaksi Elokapinan taustalla olevan kansainvälisen Extinction Rebellion -liikkeen mukaan “vaaleihin perustuva demokratia on osoittautunut kyvyttömäksi tekemään ilmasto- ja ympäristökriisiin vastaamisen edellyttämiä kauaskantoisia päätöksiä”. Tästä turhautumisesta kuitenkin seuraa johtopäätös demokratian syventämisen tarpeesta sen sijaan, että se haluttaisiin sivuuttaa.

Elokapina saattaa tehdä laajemmankin palveluksen yhteiskunnalliselle keskustelulle korostamalla, että ympäristökriisi luo tarpeen yhteiskunnalliselle reflektiolle vallan keskittämisen sijaan.

Toiseksi Elokapinan avaus on kiinnostava siksi, että se nostaa esiin poliittisen prosessin reunaehtojen, oletusten ja asiantuntijuuden vallan roolia. Kamppailu reunaehdoista muodostunee politiikassa entistä tärkeämmäksi: miksi ekologisiin reunaehtoihin ei suhtauduta samalla vakavuudella kuin taloudellisiin?

Kansalaisfoorumialoitetta on syytä tulkita osana tätä keskustelua. Elokapinan vaatimusta ei tulisikaan ymmärtää ainoastaan edustuksellisen ja puntaroivan demokratian eron kautta, vaan myös avauksena siitä, minkälaista tietoa ja minkälaisia oletuksia demokraattisen päätöksentekoprosessin taustalla tulisi vallitsevassa maailmantilanteessa olla.

Teppo Eskelinen on yhteiskuntatieteiden yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

Julkaisu Ilmastonmuutos, kansalaisfoorumit ja demokratian reunaehdot ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilmastomuutoksesta on tullut osa kansallista ja kansainvälistä politiikkaa, joka tunnistetaan myös entistä laajemmin taloustieteen piirissä. YK:n ilmastokokouksien ohella ilmastomuutos on noussut myös YK:n turvallisuusneuvoston agendalle. Uudet poliittiset ohjelmat, kuten niin kutsutut Green New Deal -aloitteet, pyrkivät puuttumaan ilmastomuutokseen. Muutos on kuitenkin hidasta, osin siksi, että poliittinen vastakkainasettelu ilmastomuutoksen kohdalla on merkittävää. Esimerkiksi presidentti Donald Trumpin kaudella monet osavaltiot ja kaupungit ilmoittivat pitäytyvänsä ilmastomuutoksen vastaisissa toimissa, vaikka presidentti itse sanoutuikin irti Pariisin ilmastosopimuksesta.

On myös nähty, että ilmastomuutoksen ja talouskasvun irtikytkentä on vaikeaa jo pelkästään puheen tasolla.

Pitäisikö pelottavien tulevaisuusvisioiden ohella pystyä tarjoamaan toivoa?

Koska edistys on hidasta, Elokapinan (Extinction rebellion) kaltaiset kansalaistottelemattomuusliikkeet ovat aktivoituneet ja saavuttaneet merkittävää näkyvyyttä. Myös tutkijat ovat joutuneet arvioimaan uudelleen suhdettaan aktivismiin. Hitaasta edistyksestä kärsivät erityisesti ne valtiot, joille ilmastomuutos ei ole ainoastaan sopeutumiskysymys, vaan suoranainen eksistentiaalinen uhka.

On syytä kysyä, miten ilmastomuutoksesta voi ja kannattaa puhua nykyisten rakenteiden puitteissa. Pitäisikö pelottavien tulevaisuusvisioiden ohella pystyä tarjoamaan toivoa? Mitä näkökulmaa nykyinen ilmastomuutokseen liittyvä keskustelu kaipaa?

Tässä Politiikasta-lehden elokuussa järjestämään webinaariin pohjaavassa Politiikasta-raadissa näkökulmiaan tarjoavat Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija ja BIOS-tutkimusyksikön jäsen Emma Hakala, Dublin City Universityn apulaisprofessori Diarmuid Torney sekä University of the South Pacificin kansainvälisen politiikan yliopistolehtori Milla Vaha. Politiikasta-raadin ovat toimittaneet webinaarin puheenjohtajat Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen, ja politiikan tutkija Anna Kronlund Jyväskylän yliopistosta, jotka myös käänsivät apulaisprofessori Torneyn kommentit suomeksi.

Mitkä ovat tärkeimmät näkökulmat mielestänne ilmastomuutoksesta keskustelemiseen?

MILLA: Tuvalun entinen pääministeri Enele Sapoaga kommentoi usein kansainvälisillä foorumeilla, että Tuvalun pelastaminen on yhtä kuin maailman pelastaminen. Mielenkiintoisesti Suomen presidentti Sauli Niinistö käytti samankaltaista ilmaisua puhuessaan ilmastokokous COP-26 Suomen puheenvuorossa viitatessaan arktiseen alueeseen. Tämän suuntaisissa lausunnoissa kiteytyy ilmastomuutoksen todellisuus: ilmastonmuutos, joka vaikuttaa kaikkiin tavalla tai toisella, ei kuitenkaan vaikuta kaikkiin yhtäläisesti. Ilmastokriisissä on kyse globaalista oikeudenmukaisuudesta.

Emme voi teeskennellä, että Tuvalun tapahtumilla ei ole mitään tekemistä globaalin pohjoisen eli meidän kanssamme.

Monenkeskisen kansainvälisen poliittisen yhteistyön tulisi olla moniäänisempää ja verkostoituneempaa, jotta olisi mahdollista ratkaista olemassa olevia ja tulevia, yhä monimutkaisempia ja yhteen limittyneitä kriisejä, jotka vaikuttavat ihmisiin erilaisella intensiteetillä ja aikajänteellä.

Tiede ei tee poliittisia päätöksiä, mutta sen tulisi ohjata niitä. Poliittisten päätösten tulisi perustua yksilöiden oikeudenmukaiseen kohteluun ei ainoastaan Suomessa vaan globaalisti. Ilmastokriisi itsessään ei syrji ketään. Emme voi teeskennellä, että Tuvalun tapahtumilla ei ole mitään tekemistä globaalin pohjoisen eli meidän kanssamme.

DIARMUID: Olen samaa mieltä Millan kanssa siitä, että ilmastonmuutoksessa on olennaisesti kysymys oikeudenmukaisuudesta: köyhien ja rikkaiden maiden välillä, yksittäisten maiden köyhien ja rikkaiden kansalaisten välillä, sukupolvien välillä, mukaan lukien kaikki tulevat sukupolvet ja ihmisten sekä luonnon välillä. Lisäisin vielä tähän, että vaikka osaltaan ilmastonmuutokseen vastaamisessa on kyse tieteestä ja teknologiasta, siihen vaikuttavat keskeisesti myös eri sosiaaliset tekijät, kuten kollektiivisen päätöksenteon mekanismit paikallisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla, kulttuuriset normit ja arvot sekä taloudelliset järjestelmät, joihin toimintamme pohjautuu.

Ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksien tunnistaminen ei ole kuitenkaan tähän asti johtanut ennaltaehkäiseviin toimiin tai konkreettiseen ilmastopolitiikkaan.

EMMA: Osana prosessia, jonka avulla ilmastonmuutos on noussut kansainvälisen politiikan keskiöön, voidaan mainita sen lisääntyvä kytkeytyminen turvallisuuspolitiikkaan. Tässä on järkeä, koska ilmastonmuutos monella tapaa myös edesauttaa turvallisuusuhkien muodostumista. Turvallisuutta koskeviin argumentteihin suhtaudutaan myös vakavammin kuin esimerkiksi kehityspolitiikkaa koskeviin argumentteihin.

Ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksien tunnistaminen ei ole kuitenkaan tähän asti johtanut ennaltaehkäiseviin toimiin tai konkreettiseen ilmastopolitiikkaan. Tämän seurauksena on noussut esiin huoli siitä, että turvallistaminen johtaa demokraattisen debatin kaventumiseen ilmastonmuutoksen vaikutusten lieventämisen sijaan.

Olisi kuitenkin virhe epäonnistua selkeiden ilmastonmuutokseen liittyvien riskien tunnistamisessa ja estämisessä tämän vuoksi. Viime kädessä ilmastonmuutoksen turvallisuutta koskeva keskustelu viittaa siihen suuntaan, että on löydettävä uusia, eri tahot huomioivia tapoja käsitellä ilmastonmuutokseen ja turvallisuuteen liittyviä riskejä.

YK:n ilmastopaneelin IPCC:n uusin elokuussa julkaistu raportti jatkoi synkeiden tulevaisuuskuvien sarjaa. Mitkä teidän mielestänne olivat raportin tärkeimmät huomiot?

EMMA: Raportissa oli vain vähän tietoa, joka olisi ollut kokonaan uutta, mutta sitä tärkeämmin raportti esitti lisääntyvällä varmuudella ilmastonmuutoksen vaikutukset. Esimerkiksi suhde ilmaston lämpenemisen ja päästöjen kehityksen välillä on paljon selvempi nykyään. Raportti myös korosti kasvanutta varmuutta siitä, että 2050-luvulla nettopäästöjen tulisi nollaantua. Lisäksi äärisääilmiöitä koskeva tiede on kehittynyt ja pystyy nyt osoittamaan, miten jotkin jo nykyisin kokemamme vaikutukset ovat seurausta ilmastonmuutoksesta.

Minulle nämä raportin huomiot alleviivaavat tarvetta IPCC:n kaltaisille instituutioille, jotka voivat lisätä ymmärrystämme tulevaisuuden haasteista, vaikka niiden työ voikin vaikuttaa hitaalta ja vaivalloiselta.

DIARMUID: Keskeinen tieteellisen tiedon kehittyminen edellisestä vuosien 2013–2014 IPCC:n arvioraportoinnista koskee tapahtumien selittämistä, jonka seurauksena on mahdollista todentaa erilaisten säätä koskevien ääri-ilmiöiden ja ilmastonmuutoksen yhteys. Ajateltuna taaksepäin vuosiin 2013–2014 kaikki, mitä ilmastonmuutosta koskevaan tieteen oli mahdollista kertoa meille, koski erilaisten sään ääri-ilmiöiden lisääntymistä sekä määrältään että intensiteetiltään.

Yksittäisten sääilmiöiden osalta osattiin kertoa vain vähän. Erityisesti tämä ilmastotieteen ala on edistynyt nopeasti ja tutkijat osaavat nyt tunnistaa ilmastonmuutoksen roolin säiden ääri-ilmiöiden todennäköisyyksien lisääntymisessä.

Useat muut alueet maailmassa ovat kärsineet vakavista ilmastonmuutoksen seurauksista jo paljon pidempään. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa siten kyse voi olla pikemminkin heräämisestä samaan todellisuuteen muiden kanssa.

Euroopassa kuten myös Pohjois-Amerikassa elokuun alussa julkaistu Working Group I raportti osui yhteen monien korkean profiilin katastrofaalisten sääilmiöiden kanssa. Näihin lukeutuvat esimerkiksi voimakkaat tulvat Saksassa ja laajat maastopalot Kaliforniassa. Tämä on vaikuttanut ilmastomuutoksen poliittiseen narratiiviin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa sekä lisännyt IPCC:n raportin sanoman vaikutusta.

Toki useat muut alueet maailmassa ovat kärsineet vakavista ilmastonmuutoksen seurauksista jo paljon pidempään. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa siten kyse voi olla pikemminkin heräämisestä samaan todellisuuteen muiden kanssa.

MILLA: Tässä yhteydessä haluan lainata Tyynenmeren edustajan Kosi Latun (Director-General of the Secretariat of the Pacific Regional Environment Programme) viimeisintä IPCC:n raporttia koskevia kommentteja: “nyt on viimeinen tilaisuus, kaikkien tulee toimia nyt. Meidän tulee vedota inhimillisyyteen, meillä tulee olla poliittista tahtoa toimia – kaikkien tulee tehdä osansa kasvihuonepäästöjen vähentämiseksi tänään.”

Vaikka Tyynenmeren ovat pieniä kooltaan, monet jopa mikrovaltioita, ne ovat onnistuneet kollektiivisella toiminnallaan olemaan kokoaan suurempia YK:ssa.

Tyynenmeren näkökulmasta uusin IPCC:n raportti ei kerro mitään uutta. Aiemmat raportit, kuten vuoden 2014 raportti, nostivat esiin pienten, kehittyvien saarivaltioiden aseman. Merenpinnan nousu, trooppisten myrskyjen lisääntyminen ja muiden negatiivisten vaikutusten rooli on tiedostettu Tyynenmeren alueella jo pitkään. Pienten saarivaltioiden allianssi yhdessä pienten kehittyvien saarivaltioiden yhteenliittymän kanssa ovat nostaneet ahdinkoaan selkeästi esiin kansainvälisillä foorumeilla, kuten YK:n ilmastonsuojelun puitesopimuksen (UNFCCC) viitekehyksessä.

Vaikka kaikki näistä valtioista ovat pieniä kooltaan, monet jopa mikrovaltioita, ne ovat onnistuneet kollektiivisella toiminnallaan olemaan kokoaan suurempia YK:ssa. Mielestäni IPCC:n raportissa tunnistettu fakta pienten kehittyvien saarivaltioiden kokemista uhista ja haavoittuvuudesta on yksi esimerkki tästä. Ilmastonmuutos on monien kansainvälisten kokousten agendalla, erityisesti käynnissä olevassa YK:n ilmastokokouksessa (COP-26) Glasgowssa.

Mitkä mielestänne ovat tällä hetkellä keskeisimmät foorumit, jolla ilmastonmuutosta käsitellään? Kyetäänkö näillä foorumeilla ottamaan huomioon riittävä näkökulmien kirjo?

MILLA: Ilmastokriisiä kuvataan usein kahdella tapaa: joko tuomiopäivän skenaariona tai uskomalla teknologisten ratkaisujen kaikkivoipaisuuteen sen ratkaisemiseksi. Lisäksi on erilaisia ilmastonmuutoksen kieltämisen ryhmittymiä. Ilmastonmuutosta kuvataan tulevaisuuden uhkakuvana, vaikka monet ihmiset maailmassa jo elävät tämän todellisuuden kanssa. Viimeisen viiden ja kymmenen vuoden aikana eteläisen Tyynenmeren alue on jo kohdannut enemmän vakavia viidennen luokan pyörremyrskyjä kuin koskaan aiemmin 1970-luvulla aloitetun seurannan aloittamisen jälkeen.

Viime vuonna, kun maailma havahtui COVID-pandemiaan, me elimme keskellä aktiivista pyörremyrskyjen kautta. 27 ihmistä, jotka menettivät henkensä Haroldiksi kutsutun pyörremyrskyn vuoksi Solomonin saarilla huhtikuussa 2020, olivat sekä ilmastonmuutoksen että pandemian uhreja: huolimatta lähestyvästä pyörremyrskystä uhrit olivat pääkaupunki Honiaran asettamien koronarajoitusten takia pyrkimässä takaisin kotisaarilleen, kun heitä kuljettanut laiva haaksirikkoutui.

Tyynenmeren asukkaille ilmastonmuutoksen todellisuuden tai vaikutuksen kyseenalaistaminen tarkoittaa heidän arkipäiväisten kokemustensa aliarvioimista ja sen vähättelyä, millaista on asua saarilla tänä päivänä.

Ilmastonmuutosta kuvataan tulevaisuuden uhkakuvana, vaikka monet ihmiset maailmassa jo elävät tämän todellisuuden kanssa.

En halua puhua paikallisten puolesta tässä asiassa, mutta näkökulmat ja ratkaisut, jotka nojaavat alkuperäiskansojen tietotaitoon, perinteisiin teknologioihin ja ei-länsimaisiin näkemyksiin ilmastonmuutoksesta usein sivuutetaan kansainvälisesti. Kuuntelemalla useita ja erityisesti alkuperäiskansojen näkemyksiä, uskon, että meillä olisi mahdollisuus kattavampaan keskusteluun ilmastonmuutoksesta, jossa kaikkien näkemykset tulevat huomioiduksi.

DIARMUID: Viimeisten 30 vuoden aikana kansainväliset ilmastonmuutosneuvottelut ovat johtaneet useisiin kansainvälisiin sopimuksiin, kuten esimerkiksi YK:n ilmastonsuojelun puitesopimukseen, Kioton protokollaan ja Pariisin sopimukseen. Samanaikaisesti kuitenkin globaalien kasvihuonepäästöjen määrä on jatkanut kasvuaan. Tämän seurauksena jotkin kommentaattorit ovat esittäneet erilaisia ”minilateraalisia” neuvotteluja, jotka toisivat yhteen vain ne maat, joilla on keskeisin vaikutus päästöjen kasvuun.

Tämä kuitenkin sivuuttaa kokonaan sen tärkeän huomion, että eniten ilmastomuutoksen vaikutuksista kärsivät tahot, kuten pienet saarivaltiot ja vähiten kehittyneet maat, ovat harvemmin vastuussa itse ongelmasta. Samalla se jättää huomioimatta, että ehkä me tarvitsemme vähemmän globaaleja neuvotteluita ja enemmän kansallisen tason päästövähennyksiä.

Paikallisen ja alkuperäisväestön tietämys ja ruohonjuuritason toiminta ovat perusedellytyksiä ilmastonmuutoksen hillitsemiselle ja siihen varautumiselle.

EMMA: Nykyisissä ilmastonmuutosta koskevissa keskusteluissa osalta on paljon parannettavaa juuri näkökulmien kirjossa. Valitettavasti meillä ei ole juurikaan hyviä esimerkkejä kansainvälisten instituutioiden tai mekanismien edustuksellisuudesta ja todellisesta näkökulmien kirjosta. On kuitenkin huomattavissa hidasta edistystä, jonka kannustimena toimii vahventuva käsitys siitä, että paikallisen ja alkuperäisväestön tietämys ja ruohonjuuritason toiminta ovat perusedellytyksiä ilmastonmuutoksen hillitsemiselle ja siihen varautumiselle.

Huomauttaisin myös, että tätä keskustelua on vienyt eteenpäin yhä tärkeämmäksi muotoutunut ilmastonmuutosaktiivien ryhmä, joka on paitsi kansainvälinen myös hyvin verkostoitunut.

Tästä onkin hyvä jatkaa kansalaistottelemattomuuden kysymykseen. Kestävyysvaje on käsitteenä meille tuttu taloudesta, mutta sitä voidaan myös soveltaa ilmastomuutokseen. Retorisesti kyse on samasta asiasta, eli siitä, miten tulevien sukupolvien ääni voidaan tuoda esiin siten, että nykyiset sukupolvet velvoitetaan olemaan vahingoittamatta toiminnallaan tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia. Miltä tämä teistä kuulostaa, voidaanko poliittista retoriikkaa näin soveltaa muille aloille?

EMMA: Sosiaalisten liikkeiden mobilisoiminen on osa demokraattista prosessia ja kertoo myös prosessin toimivuudesta. Demokratian etu tulee nimenomaan siitä, että se sallii puntaroivan keskustelun aloitteista ja niiden vaikutuksista eri ryhmille. Nähdäkseni tämä on edelleen keskeistä huolimatta siitä, että esimerkiksi Elokapina on kyseenalaistanut institutionaalisen puoluepolitiikan mahdollisuudet ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi riittävän nopeasti. Näin perustellen on valittu kansalaistottelemattomuus linjaksi.

Tämä voidaan nähdä aloitteena haastaa olemassa olevia poliittisia prosesseja ulkopuolelta pakottaen prosessit toimimaan nopeammin. Voidaan jopa sanoa, että tässä koetellaan poliittisten päättäjien kykyä tehdä rohkeita ratkaisuja nyt, vaikka mahdolliset vaikutukset kokonaisuudessaan voidaan nähdä vasta myöhemmin.

Toimimattomuudesta on vakavia seurauksia, joskaan ei välittömästi niille, jotka nyt epäonnistuvat tarvittavien toimenpiteiden tekemisessä.

DIARMUID: Tämä on tosi tärkeä asia. Ilmastonmuutosta koskevien toimien viivästyttäminen, etenkin rikkaissa maissa, ei ole merkityksetöntä. Toimimattomuudesta on vakavia seurauksia, joskaan ei välittömästi niille, jotka nyt epäonnistuvat tarvittavien toimenpiteiden tekemisessä. Toimimattomuus luo seurauksia jo nykyisen sukupolven aikana riippuen siitä missä asuu: ilmastomuutos – ilmastokriisi – näyttäytyy erilaiselta muutosten etulinjassa olevissa kehittyvissä maissa. Toimimattomuuden seuraukset ulottuvat myös tuleviin sukupolviin, jotka kohtaavat ilmastonmuutoksen pahimmat seuraamukset laajemmin.

Oikeudenmukaisuus on siksi erittäin hyvä näkökulma, jonka kautta ilmastonmuutoksen problematiikkaa voidaan tarkastella. Laajemmin tätä näkökulmaa voidaan tarkastella ”hiilidioksidibudjetin” (carbon budget) näkökulmasta, joka tarkoittaa tiettyä määrää, jonka globaali yhteisö kokonaisuudessaan voi kokonaisuudessaan käyttää samalla huomioiden Pariisin ilmastosopimuksen reunaehdot koskien 1,5 tai 2 asteen lämpötilan nousua.

Koska hiilidioksidi ei poistu ilmakehästä vuosisatojen tai vuosituhannenkaan aikana, tänään toteutuvat päästöt leikkaavat päästöjä myös ensi viikolla, ensi vuonna tai seuraavalla vuosikymmenellä. Ajatellessamme ilmakehää tästä näkökulmasta on syytä miettiä, miten loput ”päästöbudjetista” tulisi oikeudenmukaisesti jakaa ei vain maiden, vaan myös tulevien sukupolvien välillä.

Ilmastorahoitus ei ole lähelläkään tarvittavaa tasoa.

MILLA: Palatakseni ensimmäiseen vastaukseeni haluan korostaa, että ilmastokriisissä on kyse oikeudenmukaisuudesta. Se kärjistää olemassa olevaa globaalia epäoikeudenmukaisuutta ja kuten nykyinen pandemia osoittaa, tekee siitä asteittain näkyvämpää. Vuosikymmenten ajan ilmasto-oikeudenmukaisuutta koskevat keskustelut ovat kehittyneet käsitteiden, kuten ”yhteiset mutta eriytyneet vastuullisuudet” (common but differentiated responsibilities) tai ”saastuttajat maksavat” varaan, joilla on vain vähän käytännön merkitystä kehittyneiden maiden ilmastopolitiikalle.

Ilmastonmuutoksen hillitseminen ja siihen sopeutuminen vaativat resursseja ja monet ilmastonmuutoksen seuraukset etulinjassa kohtaavat maat ovat kehittyviä maita ilman näitä resursseja. On selkeästi tarve kehittyvien maiden kasvavalle tuelle ja rahoitukselle. Ilmastorahoitus ei ole lähelläkään tarvittavaa tasoa. Pariisin ilmastosopimuksen artikla 8 pysyvistä menetyksistä ja vahingoista, jota pienten kehittyvien saarivaltioiden johdolla neuvoteltiin, vain korostaa lisärahoituksen tarvetta tulevaisuudessa.

Ilmastomuutos on keskeisesti myös turvallisuuspoliittinen kysymys. Konfliktit vedestä ja muista välttämättömistä resursseista todennäköisesti lisääntyvät. Tämä vaikuttaa myös ruokaturvallisuuteen, kun viljelyskelpoisen maa-alan määrä kutistuu. Saadaanko poliitikkoja motivoitua toimiin tämän näkökulman kautta?

MILLA: Tyynellämerellä turvattomuuden eri asteet ovat jo olemassa. Maat ovat etsineet erilaisia ratkaisuja ruuan ja puhtaan juomaveden saatavuuden turvaamiseksi kansalaisilleen. Fidžin pääministeri Frank Bainimarama on toistuvasti luvannut, että Fidži tulee pienten naapureidensa avuksi tarvittaessa. Maailmanpankki on kannustanut Australiaa ja Uutta-Seelantia tukemaan Tyynenmeren valtioiden asukkaiden työ- ja koulutusmahdollisuuksien lisäämistä heidän valmistautuessaan suunniteltuihin muuttoihin ulkomaille, jos maat peittyvät veden alle. Mailla on omia kansallisia muutto-ohjelmiaan joko valmiina tai suunnitteluvaiheessa.

Kyliä on jo siirretty kauemmas rannikolta. Tyynenmeren asukkailla on vuosisatojen historia liikkuvuudesta. Tästä tuli varsinaisesti ongelmallista vasta kolonialismin aikakaudella, kun valtioiden rajoja määriteltiin eri saariryhmittymien välillä. Tällöin syntyivät myös pienet saarivaltiot laajalle alueelle.

Tongalainen runoilija ja akateemikko Epeli Hau’ofa on esittänyt idean ”merellisistä valtioista” viitaten ajatukseen siitä, että tavoillamme puhua ja käsitteellistää maailmaa on merkitystä sille, miten suhtaudumme ja vastaamme siihen. ”Pienellä kehittyvällä saarivaltiolla” on aivan erilainen konnotaatio kuin ”isolla merellisellä valtiolla”. Ensimmäinen viittaa pienuuteen, kaukaisuuteen ja haavoittuvuuteen, kun taas jälkimmäinen asettaa laajat saaria ympäröivät merialueet ja niiden resurssit keskiöön. Tämä myös korostaa näkemystä siitä, että nämä valtiot ovat itse asiassa paljon isompia ja resurssirikkaampia kuin yleensä ajatellaan ja siten maiden turvallisuuteen koskeviin huoliin tulisi suhtautua ottaen tämä huomioon.

Maailmanpankki on kannustanut Australiaa ja Uutta-Seelantia tukemaan Tyynenmeren valtioiden asukkaiden työ- ja koulutusmahdollisuuksien lisäämistä heidän valmistautuessaan suunniteltuihin muuttoihin ulkomaille, jos maat peittyvät veden alle.

Näiden merellisten resurssien takia Tyynenmeren alueesta on tullut myös geopolitiikan kannalta entistä tärkeämpi. Kiina on laajentanut Silkkitie-aloitettaan (Belt and Road) koskemaan myös Tyynenmeren maita ja aiheuttanut tiettyjä alueellisia jännitteitä kannustamalla maita tunnustamaan Kiina Taiwanin sijaan. Australian ”Step up”, Uuden-Seelannin ”Pacific reset” ja Yhdysvaltojen ”Indo-Pacific” -strategia ovat kaikki korostaneet Tyynenmeren aluetta maailmanpolitiikassa.

Samanaikaisesti Tyynenmeren alueen maiden näkemykset itsessään ohitetaan usein aluetta koskevissa turvallisuuskysymyksissä. Siinä missä suurvallat kilpailevat vaikutuksesta Tyynellämerellä, alueen maat itse ovat luoneet kunnianhimoisia suunnitelmia merialueiden rajojen jäädyttämisestä turvatakseen oman olemassaolonsa.

DIARMUID: Ei ole epäselvyyttä siitä, etteikö ilmastonmuutos olisi turvallisuuskysymys. Kun ilmastonmuutoksen vaikutukset tulevat vakavimmiksi ja kokonaisvaltaisemmiksi, tulee se luultavimmin muokkaamaan myös turvallisuuden kuvaa maailmanlaajuisesti. Armeijan suunnittelijat tietävät jo tämän: Yhdysvalloissa myös ilmastomuutokseen enemmän tai vähemmän epäilevästi suhtautuvien republikaanipresidenttien, kuten George W. Bushin ja Donald Trumpin kausien aikana Yhdysvaltojen asevoimat ovat ottaneet ilmastonmuutoksen uhan tosissaan. Turvallisuudesta vastuussa olevilla ammattilaisilla ei olisi ollut varaa välinpitämättömyyteen.

Globaalilla tasolla ilmastonmuutosta koskeva politiikka ja turvallisuus ovat kuitenkin yhä monimutkaisia kysymyksiä. Oma maani (Irlanti) on tällä hetkellä YK:n turvallisuusneuvoston jäsen ja syyskuun 23. päivä Irlannin pääministeri (Taoiseach) Micheál Martin isännöi turvallisuusneuvoston tapaamista ilmastonmuutoksesta ja turvallisuudesta. Pysyvät jäsenmaat Venäjä ja Kiina kuitenkin argumentoivat, että turvallisuusneuvosto ei ollut oikea paikka keskustella aiheesta. Vastalauseet kuvastivat sitä pitkään jatkunutta jännitettä, joka ilmeni jo vuonna 2007, kun Iso-Britannian tuolloinen ulkoministeri Margaret Beckett ensi kerran yritti nostaa ilmastonmuutoksen turvallisuusneuvoston agendalle.

Siinä missä suurvallat kilpailevat vaikutuksesta Tyynellämerellä, alueen maat itse ovat luoneet kunnianhimoisia suunnitelmia merialueiden rajojen jäädyttämisestä turvatakseen oman olemassaolonsa.

EMMA: Kuten aiemmin mainitsin, niin kutsuttu turvallistaminen, jossa ilmastonmuutos kehystetään turvallisuuskysymykseksi ei ole ainoastaan hyödyllinen ilmiö, vaan se voi olla myös haitallista, jos siitä seuraa epädemokraattisia ja ulossulkevia toimenpiteitä. Kysymys siten on, miten kehittää tuloksia tuottavaa ilmastoturvallisuutta koskevaa politikkaa demokratian ja kansalaisyhteiskunnan viitekehyksessä.

Nähdäkseni osa ongelmaa on siinä, että käsittelemme vaikutuksia tulevaisuudessa. On äärimmäisen vaikea määritellä politiikkatoimenpiteitä tilanteessa, jossa me emme pysty varmuudella näkemään niiden vaikutuksia tulevaisuudessa.

Yksi tapa helpottaa tätä jossakin määrin on keskittyä tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin tiettyihin tapaustutkimuksiin ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksista rajatuissa konteksteissa. Lisäksi meidän täytyy pystyä osallistamaan myös turvallisuussektorin ulkopuolisia toimijoita nimenomaan ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksiin varautumista koskevaan strategiseen suunnitteluun.

Ilmastomuutoksesta keskusteleminen jumiutuu usein melko toivottomiin ja synkeisiin tulevaisuusnäkyviin. Vähättelemättä ilmastokriisin merkitystä, onko meillä lainkaan syytä optimismiin? Onko horisontissa toivoa, jota emme vielä näe?

EMMA: Minun mielestäni on hyvin tärkeää muistaa, että on itse asiassa meistä itsestämme kiinni, kuinka vaikeaksi ilmastonmuutos äityy. Ymmärrän kyllä, että tämä ei varsinaisesti herätä optimismia ottaen huomioon toimenpiteiden hitaan etenemisen tähän asti. Mutta se, miten ilmastonmuutoksesta on tullut keskeinen agendakysymys viimeisten vuosikymmenten aikana antaa minulle jonkinlaista toivoa, että poliittinen tahtotila alkaa muodostua ja se kuitenkin on tässä avaintekijä.

Jos ajatellaan vaikka IPCC:n uusinta raporttia, minun mielestäni tiedämme aika hyvin, mitä pitäisi tehdä ja monilta osin meillä on jo teknologisia ratkaisuja olemassa. Mitä meiltä puuttuu, on järjestelmällisempi ymmärrys siitä, miten toteuttaa erilaisia rakenteellisia ja sosiaalisia muutoksia, joita siirtymä vaatii.

Esimerkiksi itsekin edustamani BIOS-tutkimusyksikön piirissä olemme puhuneet ekologisesta jälleenrakennuksesta poliittisena ja yhteiskunnallisena prosessina, jonka myötä muun muassa asumisen, liikkumisen, ruoan ja energiantuotannon infrastruktuuri ja käytännöt uudistetaan siten, että niiden aiheuttamat päästöt ja luonnonvarojen käyttö laskevat kestäviin rajoihin. Tällaisten käytännön ratkaisujen siivittämänä myös poliittinen keskustelu voi vähitellen edetä kohti siirtymän toteuttamista.

Iso osa keskustelun edistymisestä kuuluu nuorille ilmastoaktivisteille, jotka ymmärtävät, että tämä on eksistentiaalinen kysymys heidän tulevaisuutensa kannalta.

Meiltä puuttuu järjestelmällisempi ymmärrys siitä, miten toteuttaa erilaisia rakenteellisia ja sosiaalisia muutoksia, joita siirtymä vaatii.

DIARMUID: Kohtaan tämän kysymyksen päivittäin omassa työssäni ja tiedän, että myös opiskelijani kipuilevat ilmastonmuutoksen vastaisten toimien suunnattomuuden kanssa samalla tiedostaen, että jokainen on vain yksilö. Jos haluan tavoitella optimismia, viittaan usein Greta Thurnbergin kommenttiin: ”kun alamme toimia, toivo on kaikkialla”.

Inspiroidun opiskelijoistani ja koululaisista, jotka ovat palanneet kaduille perjantaiprotesteihin sekä vetovoimasta, jonka ilmastonmuutos on saavuttanut yhteiskunnassa viime vuosien aikana. Se tuntuu tietenkin liian vähältä, mutta mielestäni olemme kuitenkin menossa oikeaan suuntaan. On kuitenkin tärkeää, että tätä viimeisintä ilmastokokousta ei pidetä viimeisenä tilaisuutena puuttua ilmastomuutokseen. Uusiakin mahdollisuuksia tulee.

Kaikki tuntevat rohkean Greta Thurnbergin, mutta työni puolesta tunnen sadoittain samanlaisia rohkeita nuoria. Nuoret tekevät jokapäiväistä vaikuttavaa työtä ilmastopolitiikan kulisseissa.

MILLA: Huolimatta siitä, että asun alueella, joka usein esitetään tuhon omaksi, olen hyvin toiveikas. Alueen valtiot esittävät jatkuvasti rohkeita, ilmastonmuutoksen negatiivisten vaikutusten lieventämiseen tähtääviä aloitteita, esimerkkinä alueen merirajojen jäädytys, jottei merenpinnannousu pääse vaikuttamaan valtioiden suvereeneihin aluevesioikeuksiin. Opetan nuoria, jotka tulevat erilaisilta riskialueilta. Jotkut ovat jo kohdanneet muuton omasta kylästään merenpinnannousun vuoksi, tai menettäneet kotinsa myrskyissä. Olen hyvin otettu näiden nuorten määrätietoisuudesta ja tavoitteellisuudesta.

Meidän opiskelijamme ovat aloittaneet kampanjan, jossa vedotaan YK:n kansainväliseen tuomioistuimeen, jotta se ottaisi käsittelyyn ilmastokriisin ja ihmisoikeuksien välisen suhteen. Kampanjaa tukevat nyt myös alueelliset hallinnot. Samanaikaisesti on vastustettu Australian suunnitelmia avata uusia hiilivoimaloita. Tiedän, että kaikki tuntevat rohkean Greta Thurnbergin, mutta työni puolesta tunnen sadoittain samanlaisia rohkeita nuoria. Nuoret tekevät jokapäiväistä vaikuttavaa työtä ilmastopolitiikan kulisseissa.

PhD Milla Emilia Vaha opettaa kansainvälistä politikkaa University of the South Pacific -yliopistossa Fidžisaarilla.

VTT Emma Hakala toimii vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa, tutkijana Helsingin yliopistolla ja on BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

Diarmuid Torney is an associate professor in the School of Law and Government at Dublin City University. His research focuses on climate change politics and governance.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa, Koneen säätiön rahoittaman ”Kohti parempaa yliopistomaailmaa” -tutkimushankkeen jäsen sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopistossa sekä Koneen säätiön rahoittaman hankkeen ”YK:n legitimiteetti ja ylikansalliset haasteet, 1990–2019” tutkimushankkeen johtaja.

Julkaisu Politiikasta-raati: Näkökulmia ilmastomuutokseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Suomalaista mediatilaa jälleen kerran kuohuttaneen Elokapinan kesäkuinen protestointi on saanut osakseen laajaa julkisuutta. Ryhmä itse kuvailee toimintaansa ”kansalaistottelemattomuus”-sanan avulla omassa viestinnässään. Elokapinaa käsittelevässä uutisoinnissa kansalaistottelemattomuuden käsitteen läpivalaisu on kuitenkin jäänyt sivuun siitä huolimatta, että juuri protestoinnin muoto on herättänyt mitä suurinta huomiota ja ärsyyntymistä.

Uutisointi on rakentanut korostuneen lakiteknisen näkökulman. On puhuttu paljon poliisin toimivallasta ja tarpeesta hahmottaa välimaastoa mielenosoittajien oikeuksien ja yleisön oikeuksien välillä. Tässä retoriikassa muut kansalaistottelemattomuuteen liittyvät näkökulmat ovat jääneet vähemmälle huomiolle, ja Elokapinan toimintaa on käsitelty lähinnä tavanomaisen mielenosoittamisen kehyksen sisällä. Tällöin näkyvyyden saavuttamisen tematiikka on hallinnut sitä, miten kansalaistottelemattomuus nähdään.

Uutisointi Elokapinasta on rakentanut kansalaistottelemattomuudesta korostuneen lakiteknisen näkökulman. On puhuttu paljon poliisin toimivallasta ja tarpeesta hahmottaa välimaastoa mielenosoittajien oikeuksien ja yleisön oikeuksien välillä.

Asiaa ei auta myöskään se, että Elokapinan toimijat ovat haastatteluissa korostaneet kansalaistottelemattomuutta toimintakeinona, jossa luodaan häiriötä julkisen huomion saamiseksi. Koska Elokapina ei ole avannut kansalaistottelemattomuuden käsitettä haastattelutilanteessa yksityiskohtaisemmin, se on ollut mukana luomassa itsestään haitan ja häiriön arviointiin keskittyvää puhetapaa. Näin myöskään vakiintuneen median ei ole tarvinnut avata kansalaistottelemattomuuden käsitettä, vaan se on voinut nojata arkiymmärrykseen asiasta.

Tällainen yleinen näkemys kansalaistottelemattomuudesta, jossa lain rikkominen nähdään pelkkänä julkisuuden strategiana, on turhan yksinkertaistava. Se sivuuttaa käsitteen yli satavuotiaasta historiasta nousevat rajaukset ja ymmärtämisen tavat, jotka tekevät kansalaistottelemattomuudesta tietynlaisen demokraattisen poliittisen toiminnan muodon. Kansalaistottelemattomuudella on erityinen kulttuurillinen tehtävä, minkä vuoksi meidän tulisi perustuslaillisessa demokratiassa sietää sitä.

Kansalaistottelemattomuuden hyvin lyhyt historia

Sana ”kansalaistottelemattomuus” on suora käännös englannin kielen termistä civil disobedience. Termi tulee Henry David Thoreaun (1817–1862) esseen ”Resistance to Civil Government” postuumin uudelleenjulkaisun nimestä “Civil Disobedience” (1866). Itse esseessä termi ei kuitenkaan esiinny, vaikka anakronisesti sitä luetaankin kansalaistottelemattomuuden klassikkona. Esseessä Thoreau selittää päätöstään kieltäytyä maksamasta verojaan, joiden hän katsoo tukevan orjuuden sekä Meksikon ja Yhdysvaltain välisen sodan tapauksissa moraalitonta toimintaa.

Tietynlaista poliittista toimintaa kuvaavaksi käsitteeksi civil disobedience muuttui Mahatma Gandhin (1869–1948) myötä, kun tämä käytti termiä kuvatakseen ja kääntääkseen kehittämäänsä toimintaideologiaa satyagrahaa englanninkielisille toimittajille. Näiden uutisten mukana termi levisi ympäri maailmaa yhdistettynä protestoinnin merkityskontekstiin.

Koska Elokapina ei ole avannut kansalaistottelemattomuuden käsitettä haastattelutilanteessa yksityiskohtaisemmin, se on ollut mukana luomassa itsestään haitan ja häiriön arviointiin keskittyvää puhetapaa.

Satyagraha (Sanskrit: सत्याग्रह; satya: ”totuus”, āgraha: ”vaatiminen” tai ”kiinnipitäminen”) voidaan ymmärtää kansalaistottelemattomuuden esiasteeksi, jossa Gandhi yhdisti jo vakiintuneeseen passiivisen vastarinnan käsitteeseen erilaisia hindulaisesta ja jainalaisesta filosofiasta sekä Leo Tolstoin välittämästä kristillisen anarkismin traditiosta saamiaan vaikutteita.

Yksinkertaistetusti lopputuloksena oli protestointimuoto, jossa korostettiin väkivallattomuuden, uhrautuvaisuuden, rangaistuksen hyväksymisen ja julkisuuden ideaaleja yhdistettynä oikeudenmukaisuuden ja totuuden vaatimiseen.  Satyagrahan kautta intialaiset itsenäisyysaktiivit pyrkivät symbolisen lainrikkomisen ja viranomaisten kanssa yhteistyöstä kieltäytymisen kautta osoittamaan samanaikaisesti brittiläiselle kolonialistivallalle sekä intialaiselle väestölle, ettei heitä voida hallita, jos he eivät suostu alistumaan.

Tässä imperialistisessa kontekstissa kansalaistottelemattomuus liittyi siis korostuneesti itsemääräämisoikeuden vaatimiseen.  Näin nykyaikaisen kansalaistottelemattomuuden keskeisimmät ominaispiirteet muodostuivat.

Intialaiset itsenäisyysaktiivit pyrkivät symbolisen lainrikkomisen ja viranomaisten kanssa yhteistyöstä kieltäytymisen kautta osoittamaan samanaikaisesti brittiläiselle kolonialistivallalle sekä intialaiselle väestölle, ettei heitä voida hallita, jos he eivät suostu alistumaan.

Kansalaistottelemattomuuden käsite olisi voinut jäädä pelkäksi historialliseksi kuriositeetiksi, elleivät Yhdysvaltojen kansalaisoikeusliikkeen aktiivit James Bewel, James Lawson ja Martin Luther King Jr. olisi kiinnostuneet Intian esimerkistä ja perehtyneet satyagrahaan. Heidän myötävaikutuksestaan kansalaistottelemattomuudesta tuli liikkeen keskeinen vaikuttamisen keino ja käsite iskostui lopullisesti globaaliin tietoisuuteen aktivistipiireistä akatemiaan.

Tärkeä ero Intian ja Yhdysvaltojen kontekstien välillä oli, että Yhdysvaltain kansalaisoikeusliike käytti kansalaistottelemattomuutta vaatiakseen oikeuksia, jotka se näki perustuslaillisiksi oikeuksikseen. Kansalaistottelemattomuus ei vedonnut itsemääräämisoikeuden puutteen aiheuttamaan legitimaatiokriisiin, eli siihen, että Brittien valtaa Intiassa ei voitu pitää hyväksyttävänä ja velvoittavana, sillä alistettujen intialaisten näkökulmasta he eivät saaneet määrätä itsensä hallitsemisesta.

Yhdysvaltain kansalaisoikeusliike käytti kansalaistottelemattomuutta vaatiakseen oikeuksia, jotka se näki perustuslaillisiksi oikeuksikseen.

Sen sijaan Yhdysvalloissa kansalaistottelemattomuus vetosi ristiriitaan osavaltioiden lainsäädännön, kansallisen lainsäädännön, perustuslain ja perustuslakia edeltävien moraalisten periaatteiden, kuten vapauden ja tasa-arvon välillä.

Tässä kontekstissa kansalaistottelemattomuus erosi lopullisesti anarkismin ja voimassa olevien lakien auktoriteetin kieltämisen merkityshorisonteista. King pyrki argumentoimaan, että kansalaistottelemattomuus ”ilmaisee korkeinta kunnioitusta lakia kohtaan”, kun sen avulla pyritään osoittamaan rakentavaa kritiikkiä lakia ja sen soveltamista kohtaan sekä herättämään yhteisön oikeudenmukaisuuden tajua.

Kansalaistottelemattomuus lainsäädäntöä kannattelevan legitimiteetin tarkasteluna

Historiallinen näkökulma näyttää, miten kansalaistottelemattomuuden ideana on symbolisen lainrikkomisen kautta esitetty haaste voimassa olevan yhteiskunnallisen järjestyksen hyväksyttävyydelle. Kansalaistottelemattomuuden ymmärrettävyyden kannalta onkin aina keskeistä kysyä, miksi voimassa oleva järjestelmä on epäoikeudenmukainen tavalla, joka tekee sen sietämisen mahdottomaksi. Kansalaistottelemattomien pitäisi puolestaan avoimesti viestiä vastaus tähän kysymykseen.

Kansalaisoikeusliikkeen inspiroima kansalaistottelemattomuutta käsittelevä akateeminen keskustelu on tuottanut jokseenkin erilaisia, mutta toisiaan täydentäviä tapoja hahmottaa, mistä kansalaistottelemattomuuden ja lain välisessä suhteessa on kyse, ja miksi kansalaistottelemattomuus voi olla oikeutettua.

Yhdysvaltalainen filosofi John Rawls (1921–2002) korostaa ajatusta, jonka mukaan kansalaistottelemattomuus kohdistuu erilaisten oikeuden tasojen, kuten perustuslain ja tavallisten säädösten tai niiden tulkinnan, välisten ristiriitojen ja niistä nousevien epäoikeudenmukaisuuksien poistamiseen. Sen voikin nähdä yhteiskunnallisten instituutioiden vakauden ylläpitäjänä ja vahvistajana, sikäli kun sen avulla voidaan kiinnittää huomio törkeisiin epäoikeudenmukaisuuden tilanteisiin.

Rawls sanoo, että koska ”kansalaistottelemattomuutta oikeutettaessa […] vedotaan yleisesti jaettuun oikeudenmukaisuuden käsitykseen, joka on poliittisen järjestyksen perustana”, se palvelee näitä periaatteita koskevaa keskustelua ja niiden yleistä tunnettavuutta.

Kansalaistottelemattomuuden ymmärrettävyyden kannalta onkin aina keskeistä kysyä, miksi voimassa oleva järjestelmä on epäoikeudenmukainen tavalla, joka tekee sen sietämisen mahdottomaksi. Kansalaistottelemattomien pitäisi puolestaan avoimesti viestiä vastaus tähän kysymykseen.

Saksalaisen filosofin Jürgen Habermasin (s. 1929) mukaan kansalaistottelemattomuus viittaa kohti yleisiä ja jaettuja periaatteita, jotka ylipäätään mahdollistavat perustuslaillisen demokratian moraalisen hyväksyttävyyden ja joihin kansalaisten lakia kohtaan tunteva tottelevaisuus lopulta nojaa. Näiden periaatteiden oikeellisuus ei synny säädetystä positiivisesta oikeudesta.

Sen sijaan kyse on sellaisista prosessioikeutta edeltävistä ”tunnustamisen arvoisista periaatteista, joiden valossa se mikä on laillista, voidaan oikeuttaa legitiimiksi – ja, mikäli tarpeellista, voidaan hylätä ei-legitiiminä”. Legitimiteetti tarkoittaa vallan oikeutusta. Habermas viittaa kansallissosialistiseen Saksaan varoittavana esimerkkinä siitä, ettei laillisuuden ja hyväksyttävyyden välille voida koskaan vetää absoluuttista yhtäläisyyttä.

Kansalaistottelemattomuus tukee demokratian eetosta

On syytä painottaa, että kansalaistottelemattomuuden merkitys ei tyhjene viestintään epäoikeudenmukaisuuden kokemuksista. Sillä on perustuslaillisissa demokratioissa merkittävä kulttuurillinen tehtävä, koska se ohjaa havaitsemaan legitimiteetin ja lainmukaisuuden välisen jännittyneisyyden, joka arkielämässämme usein katoaa valtion virallisen muotokielen alle. Tehdessään jännittyneisyyden havaittavaksi se mahdollistaa laajemman julkisen keskustelun niistä periaatteista, jotka elävöittävät demokraattista perustuslaillista järjestelmää.

Kansalaistottelemattomuuden sietäminen toimiikin Habermasia ja Rawlsia mukaillen ”lakmustestinä”, eli suuntaa antavana merkkinä, jonka kautta voidaan havaita valtion olemus ”kypsän demokraattisuuden” ja ”autoritaarisen legalismin” välillä.

On mielenkiintoista, kuinka vastahakoisesti vakiintunut media on antanut Elokapinalle mahdollisuuksia todella selittää toimintansa taustaa ja pikemminkin pyrkinyt määrittelemään kesäkuun tapahtumat ulkopuolelta.

Kypsä demokraattinen kulttuuri ei viittaa enemmistön ylivoimaiseen valta-asemaan ja sen turvin rakennettuun erehtymättömään lakiin oikeuttaessaan itseään. Sen sijaan sen ytimessä tulee olla rehellinen yritys ylläpitää sellaista kulttuurillista ilmapiiriä, jossa niin enemmistöt kuin vähemmistöt voivat tunnustaa ja keskustella jaetuista arvoista, joiden takia he valitsevat demokraattisen prosessin vapaasta tahdostaan.

Kansalaistottelemattomuudelle on keskeistä, että tottelemattomat pyrkivät puolustamaan näkökulmaansa tarkoin ja harkituin argumentein julkisuudessa. Tästä näkökulmasta onkin mielenkiintoista, kuinka vastahakoisesti vakiintunut media on antanut Elokapinalle mahdollisuuksia todella selittää toimintansa taustaa ja pikemminkin pyrkinyt määrittelemään kesäkuun tapahtumat ulkopuolelta.

Olisi yhteiskunnallistesti merkittävää saada kuulla juuri protestoijien itsensä kertomana, miksi heidän mielestään ”yhteiskuntasopimus on rikki”. Tällaisen mahdollisuuden antaminen olisi kansalaistottelemattomuuden sietämistä ja merkki siitä, että Suomi on terve kansalaisyhteiskunta.

Elmo Kalvas on yhteiskuntatieteiden maisteri ja valtio-opin jatko-opiskelija Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Kansalaistottele­mattomuus: julkisuuden strategiasta legitimiteetin kritiikkiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

IPCC:n 1,5 asteen raportin kiihdyttämä ilmastokeskustelu kampesi yhteiskunnallisen tietoisuuden ilmastokriisistä uudelle tasolle. Keskusteluissa näkyi ilmastotoimien kiireellisyys, mitä kuvattiin usein toisteltuna 12 vuoden aikaikkunana estää ilmastokatastrofi.

Vaikka ilmastotutkijat ovat kritisoineet tiukkaa aikarajausta, he ovat yhtä mieltä ilmastoaktivistien kanssa, että ilmastotoimiin on ryhdyttävä välittömästi. Epäonnistuminen ilmaston kuumenemisen rajoittamisessa 1,5 asteeseen on yhteiskunnallinen valinta, jonka sivuuttamisen ylellisyyttä meillä ei ole.

Ihmiskunnan suurimman kriisikimpun, ilmasto- ja ekokriisin, yhteydessä on kysyttävä, mikä on tutkijoiden vastuu kriisien hillinnästä ja paremman maailman rakentamisesta. Heidän roolinsa on olennainen realistisen tilannekuvan muodostamisessa, sillä tiedeyhteisön jäseninä heillä on erityistä arvovaltaa.

Ilmastokriisin tieto-ongelma

Pariisin sopimus ja sen allekirjoittaneet poliitikkomme olettavat, että ilmakehästä saadaan imettyä valtavia määriä hiilidioksidia takaisinotto- ja varastointiteknologialla, jotta maapallon keskilämpötilan kuumeneminen saadaan rajoitettua 1,5 asteeseen. Empiiriset todisteet suunnitelman onnistumisesta puuttuvat, koska tarvittavaa teknologiaa ei ole olemassa riittävässä mittakaavassa.

Sen sijaan tutkimushavaintoja ilmastokriisin hälyttävästä etenemisestä tehdään liukuhihnatahtia. Jäätiköt sulavat huimaavaa vauhtia, ikiroudasta räjähtelee metaanikraatereita ja Amazonin sademetsä on keikahtanut nettopäästäjäksi. Ilmastotieteilijät joutuvat jatkuvasti tarkastamaan edellisiä arvioitaan uusien tuloksien osoittaessa ne liian konservatiivisiksi.

Tutkimushavaintoja ilmastokriisin hälyttävästä etenemisestä tehdään liukuhihnatahtia.

Monimutkaiset ilmasto- ja ympäristökriisit ovat ihmisten aiheuttamia viheliäisiä ongelmia. Niiden yksi tärkeä ulottuvuus on tiedollinen: yhtäältä tutkimustieto todellisuudesta on epätäydellistä ja paranee viiveellä ja toisaalta kansalaisten tietämys siitä, mitä tutkimus osoittaa ilmasto- ja ympäristökriisien vakavuudesta, ihmisen roolista ja hillinnästä, on puutteellista.

Tutkimustiedon nopeasti itseään korjaavan luonteen vuoksi jälkimmäinen, ihmisten ymmärryksen pinnallisuus, on merkittävämpi ongelma. Tietovajeen vuoksi nekään poliitikot, jotka sinänsä kannattavat ilmastotekoja, eivät kykene riittävällä tarmokkuudella tekemään vaikeita päätöksiä päästöjen ja luonnonvarojen käytön vähentämiseksi. Toisaalta kansalaisten on vaikea motivoitua vaatimaan parempaa ympäristöpolitiikkaa, koska tilannekuva on vajavainen.

Yksi osa kriisitietoisuuden puutetta on luonnontieteilijöiden taipumus loiventaa julkisia kannanottojaan.

Yksi osa kriisitietoisuuden puutetta on luonnontieteilijöiden taipumus loiventaa julkisia kannanottojaan. Suomalaisena esimerkkinä ilmiöstä voidaan pitää Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteerin Petteri Taalaksen lausuntoja, joissa kolme astetta kuumempi maailma pitkään näyttäytyi kohtalaisen vaarattomalta, vaikka tutkimusnäyttö osoitti päinvastaista.

Poikkitieteellistä ilmastotutkimusta tuottavan Tyndall Centren ilmastotutkija Kevin Anderson kommentoi Katowicen ilmastokokouksessa ilmastotieteilijöiden pidättyväisyyttä kertomalla, että yksityiskeskusteluissa tutkijoiden äänenpainot ovat huomattavasti huolestuneempia kuin julkisuudessa. Aiheen politisoituneen luonteen ja epävarman tutkimusrahoituksen valossa tämä on ymmärrettävää, mutta traagista.

24 kansanmurhatutkijaa julkaisivat huhtikuussa 2021 yhteisen lausunnon, jossa he nimeävät ilmastokriisin joukkosurmaksi.

Luonnontietelijöiden pidättyväisyys näkyy myös teknologisten ratkaisujen kriittisen tarkastelun puutteena. Systeemiteorian, ympäristötieteen ja ekosysteemitieteen tutkijat James Dyke, Robert Watson ja Wolfgang Knorr pyysivät The Conversation lehdessä anteeksi, että ovat tutkijoina osallistuneet hiilineutraaliusmyytin levittämiseen, joka mahdollistaa päästöjen vähentämisen lykkäämisen tulevaisuuteen.

Rohkeasti kantaaottaviakin tutkijoita on, joskin he ovat suomalaisessa ilmastokeskustelussa toistaiseksi sivussa. 24 kansanmurhatutkijaa julkaisivat huhtikuussa 2021 yhteisen lausunnon, jossa he nimeävät ilmastokriisin joukkosurmaksi ja vetoavat tutkijoita huomioimaan väkivaltaan linkittyvän ympäristötuhon kansanmurhatutkimuksessa ja puhumaan aiheesta julkisesti.

Kuinka ilmastokriisitietoisuutta lisätään?

Opettajilla ja tutkijoilla on tärkeä rooli ilmastokriisitietoisuuden vahvistamisessa. Opettajien tulee puhua avoimesti ekokriisin yhteydestä ylikulutusta ruokkivaan globaaliin kapitalismiin, kuten filosofi ja kasvatustieteen professori Veli-Matti Värri hahmotteli Politiikasta-raadissa. Tutkijoiden on sanottava ääneen, että talouskasvuideologia ei ole yhteensopiva luonnon kantokyvyn kanssa.

Totuuden puhumisen lisäksi tarvitsemme toimintaa. ”Tarvitsemme miljardi ilmastoaktivistia”, NASA:n ilmastotieteilijä Peter Kalmus twiittasi viime lokakuussa. Ilmastoliike kasvaa globaalisti vauhdikkaasti etenkin nuorten keskuudessa, joten tavoite vaikuttaa mahdolliselta. Sukupolvikokemuksen ympärille kerääntyneessä ilmastoliikkeessä on myös tilaa tutkijoille.

Opettajien tulee puhua avoimesti ekokriisin yhteydestä ylikulutusta ruokkivaan globaaliin kapitalismiin.

Luonnonsuojelubiologi Panu Halme on pohtinut luonnon monimuotoisuudesta välittävän tutkijan rooliristiriitaa. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei istu saumattomasti perinteiseen kuvaan tutkijasta neutraalina totuuden paljastajana, joka elää vahvana positivistisen tiedekäsityksen kritiikistä huolimatta. Kuitenkin tutkijoilla on sekä tiedollista osaamista tarvittavasta muutoksesta että yhteiskunnallista arvovaltaa, joista ilmastoliike hyötyisi.

Tutkijat ovat perinteisesti osoittaneet tukeaan ilmastoliikkeelle avoimin kirjein. Niitä vaikuttavampi viestinnällinen teko on asettua ilmastoaktivistien rinnalle ilmastomarsseihin, -lakkoihin ja väkivallattomaan suoraan toimintaan.

Laillista järjestystä tukevia tutkijoita kutsu normeja ja lakeja rikkovaan toimintaan saattaa arveluttaa, mutta kun lait sallivat joukkosurmia tuottavan väkivallan, kansalaistottelemattomuus on moraalinen velvollisuus. Pariisin ilmastosopimusta neuvottelemassa olleen diplomaatin Christiana Figuereksen mukaan kansalaistottelemattomuus on lisäksi tehokkain tapa vaikuttaa globaaliin ympäristöpolitiikkaan.

Laillista järjestystä tukevia tutkijoita kutsu normeja ja lakeja rikkovaan toimintaan saattaa arveluttaa, mutta kun lait sallivat joukkosurmia tuottavan väkivallan, kansalaistottelemattomuus on moraalinen velvollisuus.

Yhteiskuntatieteilijänä olen vaikuttunut kyvystämme tunnistaa moniperustaista, tilallista ja ajallista syrjintää ja kuvailla ilmasto- ja ympäristöepäoikeudenmukaisten suhteiden kehityskulkuja. Tarvitsemme ehdottomasti lisää tutkimusta ympäristönmuutoksen vaikutuksista yhteiskuntiin ja toisaalta keinoista ennakoida muutosta sopeutumiskykyä vahvistaen. Tämän ohella odotan, että kollegani huomaavat olevansa osa järjestelmää, joka mahdollistaa maantieteellisen ja sukupolvien välisen ilmastosyrjinnän ja nousevat vastustamaan vallitsevaa asiantilaa.

Bioetiikan professori James Dwyer kehottaa vauraiden maiden asukkaita rakentamaan ympäristöoikeudenmukaisuutta vaatimalla progressiivisempaa ympäristö- kehitys- ja maahanmuuttopolitiikkaa ja kehittämällä kansalaisyhteiskunnan valmiuksia käsitellä virallisen politiikan synnyttämiä oikeusvajeita. Ympäristöoikeudenmukaisuuden edistäminen on mielestäni moraalinen velvollisuutemme tutkijoina ja ihmisinä.

Edistämässä ympäristöoikeudenmukaisuutta

Vedotakseni Sanna Marinin hallitukseen istuin Kaisaniemenkadulle lokakuisena lauantaina 2020. Olet kenties nähnyt viraaliksi levinneen videon, jossa poliisi kaasuttaa minua ja kymmeniä muita rauhanomaisia mielenosoittajia.

Olin vakuuttunut, että millään tärkeiksi kokemillani arvoilla kuten yhdenvertaisuudella ja ihmisoikeuksilla ei ole väliä, jos ei ole turvallista ilmastoa takaamassa yhteiskunnallista vakautta. Keskittyminen pelkästään tohtoriopintoihini ihmiskunnan eksistentiaalisen kriisin konteksissa tuntui itsekkäältä, joten olin päättänyt toimia.

Minut sai toimimaan ymmärrys siitä, että 30 vuotta päästövähennysten kanssa vitkutelleet poliitikot olivat epäonnistumassa perustuslaillisessa tehtävässään taata kansalaisilleen terveellinen ympäristö. Valtaapitävillä ei näyttänyt – eikä näytä edelleenkään – olevan uskottavaa suunnitelmaa, kuinka rajata maapallon kuumeneminen turvarajana pidettyyn 1,5 asteeseen.

Keskittyminen pelkästään tohtoriopintoihini ihmiskunnan eksistentiaalisen kriisin konteksissa tuntui itsekkäältä, joten olin päättänyt toimia.

Pidän itseäni melko tavanomaisena ympäristöaktiivisena kansalaisena. Minuakin pelottaa, että tulen työmarkkinoilla syrjityksi kansalaistottelemattomuuteni vuoksi. Punnittuani vaikutusmahdollisuuksiani koen lainrikkomisen kadulle istumisen muodossa kuitenkin olevan vaikuttavin saatavillani oleva tapa kirittää ekologista jälleenrakentamista. Viivyttelemättä aloitettu globaalia ja paikallista oikeudenmukaisuutta lisäävä ekologinen jälleenrakennus on välttämätöntä laillisen järjestyksen säilymiseksi pitkällä aikavälillä.

Ekologinen velka erääntyy nopeammin kuin kuvittelemme, ja toisin kuin muiden lainanantajien kanssa luonnon kanssa takaisinmaksusta ei voi neuvotella.

Oman toimintatapansa voi löytää tutustumalla avoimin mielin moninaiseen ympäristöliikkeeseen. Teemu Vaarakallion toimittama ”Viimeinen siirto. Suomalainen ympäristöliike nyt eli kuinka mahdoton tehdään?”-kirja esittelee yhdeksän eri puheenvuoroa vakiintuneista ympäristöliikkeistä, uusista massaliikkeistä ja vaihtoehtoisesta maailmasta sekä parhaillaan käsillä olevasta kriittisestä ajasta, jolloin pahimpien menetysten estäminen on vielä mahdollista.

Oman toimintatapansa voi löytää tutustumalla avoimin mielin moninaiseen ympäristöliikkeeseen.

Kaikki meistä eivät ole Greta Thunbergin kaltaisia äärimmäisen näkyviä ilmastoaktivisteja, mutta voimme tehdä paljon löydettyämme sopivan porukan. Historian valossa kaikki askeleet kohti ihmisoikeuksien toteutumista ovat lähteneet pienistä järjestäytyneistä ja sinnikkäistä ihmisryhmistä. Omien kokemuksieni perusteella aktivismi vahvistaa tunnetta omista vaikutusmahdollisuuksista ja usein se on jopa hauskaa. Kun toiminta alkaa, radikaali toivo paremmasta maailmasta syttyy.

Tuulia Reponen on yhteiskuntamaantieteen väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopistossa.

Hän on harjoittanut ympäristökansalaisuutta vuodesta 2018 alkaen Elokapina-liikkeessä ja kirjoittanut kokemuksiensa pohjalta esseen ”Elokapinaa!”, joka julkaistiin S&S:n kustantamassa ”Viimeinen siirto. Suomalainen ympäristöliike nyt eli kuinka mahdoton tehdään?”-kirjassa (toim. Vaarakallio) vuonna 2021.

Julkaisu Tutkijana kapinassa elämän puolesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.