Venetsia on UNESCOn maailmanperintökohde ja yksi Italian suosituimmista päiväretkikohteista. Italia pitää maailmanperintöluettelon kärkisijaa 59 kohteella. Toisin sanoen Italian maailmanperintökohteet edustavat noin viittä prosenttia kaikesta maailmanperinnöstä. Italialla on kuitenkin vaikeuksia selviytyä kohteidensa riittävästä suojelusta, tämä koskee myös Venetsiaa.

Pohjois-Italiassa sijaitseva Venetsian kaupunki kattaa alueita sekä mantereelta että saaristosta. Venetsian laguunin yli sadalle saarelle levittäytyvä osa kaupungista on keskimäärin vain 80 cm merenpinnan yläpuolella. Venetsian tulvat itsessään ovat jo eräänlainen nähtävyys. Korkeavartiset muovisuojukset jaloissaan Pyhän Markuksen aukiolla poseeraavat turistit ovat olleet tuttu näky Venetsiaa käsittelevien uutisten kuvituksessa jo vuosikymmeniä, myös suomalaisessa mediassa.

Viime vuosina ilmastokriisi on voimistanut venetsialaisten arkeen kuuluvan acqua alta -vuorovesi-ilmiön vaikutuksia. Yhdistettynä merenpinnan kohoamiseen, maan vajoamiseen, ilmaston kuumenemiseen ja sään ääri-ilmiöihin, toistuvat tulvat ovat nyt entistä vakavampi uhka kaupungin asukkaille ja kulttuuriperinnölle. Venetsian laguuni puolestaan kärsii tulvien torjuntaan liittyvistä toimista.

Marraskuussa 2019 vedenpinta nousi Venetsiassa ennätyskorkealle, 187 cm merenpinnan yläpuolelle. Uutisissa Venetsia kehystettiin nyt dramaattisilla, suorastaan apokalyptisillä kuvilla hukkuvasta kaupungista. Jälleen kuvituksen päänäyttämönä oli usein Pyhän Markuksen aukio. Vain 55 cm merenpinnan ylläpuolella sijaitseva aukio on kolmanneksen vuodesta veden vallassa, ja jo vuonna 1732 venetsialaiset korottivat sitä tulvien vuoksi.

Aukio edustaa silti vain murto-osaa koko Venetsian pinta-alasta eikä siten anna tosiasiallista kuvaa ilmastokriisin vaikutusten laajuudesta kaupungin ja sen saariyhteisöjen elämäntavalle, kulttuuriperinnölle ja luontosuhteelle. Esimerkiksi noin kymmenen kilometrin ja 75 minuutin vesibussimatkan päässä historiallisesta keskustasta sijaitseva Buranon saari on yhtä lailla haavoittuvainen ilmastokriisin seurauksille.

Tässä kirjoituksessa keskityn erityisesti Venetsian saarten ja laguunin tilanteeseen. Tarkoituksenani on osoittaa, kuinka monimutkaisesta kaupungin ja luonnon välisestä valta- ja vuorovaikutussuhteesta puhumme, kun puhumme Venetsiasta. Lisäksi kun puhumme Venetsiasta, emme koskaan puhu vain Venetsiasta – Venetsia on kuvastin sille, miten kohtelemme tulevien sukupolvien perintöä.

Venetsia erityisen suojelun kohteena

Venetsia on kuulunut UNESCOn maailmanperintöluetteloon vuodesta 1987 alkaen. Se nauttii vuoden 1972 maailmanperintösopimuksen nojalla kansainvälisen kulttuuriperinnön suojelun näkökulmasta erityistä suojaa. Sopimus edellyttää Italian valtiolta suojeluvelvoitteiden sisällyttämistä omaan kansalliseen lainsäädäntöönsä, ja Venetsian turvaamiseksi on säädetty erityislaki (Legge Speciale per Venezia).

Venetsian maailmanperintökohteeksi luettava alue ei kata ainoastaan uutisista ja matkaoppaista tuttua historiallista keskustaa, vaan kaikki saaret ja niitä ympäröivän laguunin. Vuosien varrella UNESCOn tarkkailijoiden esittämistä kriittisistä huomioista huolimatta maailmanperintökomitea ei ole lisännyt Venetsiaa vaarantuneiden maailmanperintökohteiden luetteloon.

UNESCOn tarkkailijat ovat katsoneet Venetsian maailmanperintöarvojen vaarantuvan ennen kaikkea ilmastovaikutusten, massaturismin, asukkaiden poismuuton ja laguunin saastumisen vuoksi.

Toisin kuin yleisesti ajatellaan, vaarantuneiden maailmanperintökohteiden luettelo ei ole maailmanperinnön musta lista. Tämä tarkoittaa sitä, että kohteen merkitseminen luetteloon ei ole sanktio vaan tehostettu suojelukeino. Esimerkiksi vuonna 2023 luetteloon lisättiin kohteita Ukrainasta ja Jemenistä. Kohteen lisääminen luetteloon ei kuitenkaan takaa sitä, että sen suojelua aidosti tehostetaan. Tästä esimerkkinä toimii Evergladesin kansallispuisto Yhdysvaltain Floridassa.

UNESCOn tarkkailijat ovat katsoneet Venetsian maailmanperintöarvojen vaarantuvan ennen kaikkea ilmastovaikutusten, massaturismin, asukkaiden poismuuton ja laguunin saastumisen vuoksi. Maailmanperintökomitea on kuitenkin arvioinut, että Italia on UNESCOn raportteihin antamissaan vastineissa osoittanut pyrkivänsä hillitsemään riskitekijöitä konkreettisilla toimilla. Näistä keskeisiä ovat risteilyalusten pääsyn kieltäminen Giudeccan kanavaan, MOSE-tulvaporttijärjestelmä ja historiallisen keskustan pääsymaksukäytäntö.

Näistä toimista huolimatta, tai juuri niiden takia, Italiaa on vuosien mittaan kritisoitu Venetsian viherpesusta ja UNESCOn lobbaamisesta. Samankaltaista keskustelua käytiin, kun Australia onnistui vuonna 2021 välttämään Ison valliriutan lisäämisen vaarantuneiden kohteiden luetteloon.

Turismin ja veden kontrolli

Syksyllä 2023 Venetsian kaupunginvaltuusto teki päätöksen turistivirtojen kontrolloimisesta pääsymaksulla. Keväällä 2024 pääsymaksu peritään päivävierailusta historiallisen keskustan alueella tiettyinä ruuhkaisimpina päivinä, tyypillisesti viikonloppuisin. Venetsian asukkaat sekä useat muut ryhmät, kuten Venetsiassa opiskelevat tai työskentelevät henkilöt, ovat vapautettuja pääsymaksusta.

Pääsymaksu ei koske laguunin pienempiä ja syrjäisempiä saaria, kuten edellä mainittua Buranoa, vaikka se yhdessä Muranon saaren kanssa on erittäin suosittu päiväretkikohde. Nimellinen pääsymaksu siten tuskin vähentää turistien kokonaismäärää, vaan korkeintaan siirtää kuormitusta saarille, joilla pääsymaksua ei peritä.

Maailmanperintökohteeen maksullisuus ei ole poikkeuksellista. Monet suositut historialliset ja arkeologiset maailmanperintökohteet ovat maksullisia. Keskeisenä erona Venetsiaan niissä kuitenkin on se, että ne eivät ole asuinalueita. Koska ne ovat suljettuja alueita, niillä on tyypillisesti myös maksimikapasiteetti, jolla vierailijoiden määrää hallitaan. Näin ei kuitenkaan ole Venetsiassa.

Maailmanperintökohteeen maksullisuus ei ole poikkeuksellista. Monet suositut historialliset ja arkeologiset maailmanperintökohteet ovat maksullisia. Keskeisenä erona Venetsiaan niissä kuitenkin on se, että ne eivät ole asuinalueita.

Suomessakin harkittiin 2010-luvulla pääsymaksua Suomenlinnan maailmanperintökohteelle, joka on Venetsian lailla merellinen saarista muodostuva asuttu alue. Olemme tutkija Iina Järvisen kanssa todenneet vuonna 2021 julkaistussa artikkelissamme asutun maailmanperintökohteen ja kaupunginosan pääsymaksun olevan kiistanalainen kysymys perusoikeuksien näkökulmasta.

Siinä missä pääsymaksulla on esitetty rajoitettavan massaturismia, tulvariskien minimoimiseksi Venetsiassa on vuosikymmenien valmistelun jälkeen 2020-luvulla otettu käyttöön MOSE-järjestelmä. Raamatullisesti nimetystä MOSEsta on maalailtu Venetsian pelastajaa, vaikka tosiasiassa sen julmana kääntöpuolena on laguunin ekosysteemin hidas tukehduttaminen.

Tulvaportit suljetaan jo nyt useammin kuin oli alun perin tarkoitus, tulevaisuudessa todennäköisesti vieläkin useammin. Venetsian kaupungin vuorovesikeskuksen johtaja on todennut, että silloin on tehtävä päätös, ‘pelastetaanko kaupunki vai laguuni’. Kaupunki ja laguuni ovat kuitenkin erottamaton kokonaisuus; toista ei voi olla olemassa ilman toista.

Fantasia luonnon kustannuksella

Jo näytelmäkirjailija William Shakespeare on osoittanut, että kaupungit voivat olla fantasioiden ja erilaisten odotusten kohteita, vaikka niitä ei olisi koskaan kokenut tosielämässä. Shakespeare ei tiettävästi koskaan vieraillut Venetsiassa, vaikka kaksi hänen näytelmistään, Venetsian kauppias ja Othello, sijoittuvat sinne.

Nykyään erityisesti sosiaalisen median alustoille ladatut kuvat vahvistavat Venetsiaa romantisoivaa kuvastoa, jossa kaupunki esitetään Disneylandin kaltaisena teemapuistona. Sen jonotetuimpia “laitteita” ovat Pyhän Markuksen tuomiokirkko ja kellotorni, Dogen palatsi, Huokausten silta ja Rialton silta.

Vertaus Disneylandiin ei ole kovin kaukaa haettu, sillä jo vuonna 2006 taloustieteilijä John Kay ehdotti, että Venetsian pelastamiseksi kaupungin pitäisi olla sellaisen yrityksen hallinnassa, joka on tottunut tarjoamaan viihdettä massoille kuten Disney-yhtiö. Vaikka Venetsian pormestari Luigi Brugnaro on korostanut, että pääsymaksukäytäntö maksaa kaupungille enemmän kuin se tuottaa, pääsymaksun periminen saattaa vahvistaa mielikuvaa Venetsiasta ulkoilmamuseona tai huvipuistona.

Nykyään erityisesti sosiaalisen median alustoille ladatut kuvat vahvistavat Venetsiaa romantisoivaa kuvastoa, jossa kaupunki esitetään Disneylandin kaltaisena teemapuistona.

Jos pääsymaksu luo suljettuja alueita ja siirtää uhkatekijät näennäisesti pois Venetsian ydinalueilta, niin tekee myös MOSE. Se on 78 tulvaportista, kukin 20 metriä leveydeltään, koostuva kone, joka ylläpitää ihmisen ja luonnon välistä alistussuhdetta edellyttäen, että luonto joko sopeutuu ihmisen tarpeisiin tai kuolee pois.

MOSEn kautta Venetsiaa ja laguunia arvotetaan tavalla, joka synnyttää tilallista epäoikeudenmukaisuutta. Sen massiivinen koneisto aktivoi käynnistyessään hierarkian, jonka perusteella valitaan, mitkä alueet turvataan ja kenen henki säästetään. Hierarkiassa korkeimmalla vaikuttaa olevan se keskusta, joka tuottaa Venetsiasta huvipuistofantasiaa.

Yhteenvetona voidaankin todeta, että ei ole olemassa vain yhtä Venetsiaa, vaan monia. Oikeudelliset ja poliittiset suojelutoimet ovat kuitenkin vahvasti sidoksissa tietynlaisen Venetsian säilyttämisestä seuraaviin hyötyihin. Samalla ne ylläpitävät tilallista epäoikeudenmukaisuutta keskusta-alueiden ja syrjäseutujen välillä sekä vahingoittavat laguunin ekosysteemiä. 

HM, FM Sanna Lehtinen viimeistelee julkisoikeudellista väitöskirjaansa tulevien sukupolvien kulttuuriperintöön liittyvistä oikeuksista Helsingin yliopistossa Tiina ja Antti Herlinin säätiön tuella. Lehtinen on työskennellyt vierailevana tohtorikoulutettavana Ca’ Foscari -yliopistossa Venetsiassa syksyllä 2021 ja keväällä 2024. Jälkimmäisen tutkimusjakson hän vietti Buranon saarella.

Artikkelikuva: Albrecht Fietz / Pixabay

Julkaisu Mistä puhumme, kun puhumme Venetsiasta? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n uunituore raportti vuodelta 2022 kertoo, että ilmaston kuumeneminen on jo nyt ajanut maapallon kroonisiin kriiseihin. Niihin sopeutuminen vaatii päättäjiltä paljon. Päätösten tulisi samanaikaisesti reagoida kriiseihin ja tähystää kauas tulevaisuuteen.

IPCC:n kuudennen arviointiraportin viime vuonna julkaistu ensimmäinen osa ja nyt julkaistu toinen osa sysäävät päätöksenteon monella tavalla epämukavuusalueelle. Ilmaston kuumenemisen seurauksena maapalloa vaivaavat huomattavasti vakavammat kriisit kuin 40 vuotta sitten ennakoitiin. Ne tulevat jatkumaan vuosikymmeniä.

Kymmenen vuotta sitten tulvasuojatuksi suunniteltu asuinalue ei enää valmistuessaan ole yhtä turvallinen ja on parin vuosikymmenen kuluttua tulvariskialuetta.

Kriiseihin varautuminen on vaikeampaa, koska aiemmin harvinaiset ympäristökriisit, kuten äärimmäiset tulvat ja helleaallot, tapahtuvat yhä useammin. Kymmenen vuotta sitten tulvasuojatuksi suunniteltu asuinalue ei enää valmistuessaan ole yhtä turvallinen ja on parin vuosikymmenen kuluttua tulvariskialuetta.

Tämä todellisuus edellyttää suomalaiseltakin yhteiskunnalta entistä parempaa kykyä tehdä strategisia päätöksiä kriiseissä.

Tässä artikkelissa tiivistetään, miten Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa WISE-hankkeessa ja Suomen Akatemian rahoittamassa LONGRISK-hankkeessa selvitetään tutkijoiden ja kolmen suomalaisen kaupungin, Helsingin, Tampereen ja Kotkan, yhteistyönä, mitä strateginen kriisipäätöksenteko tarkoittaa käytännössä.

Ilmastokriiseihin on pakko sopeutua

IPCC:n perustivat maailman ilmatieteen järjestö WMO ja YK:n ympäristöohjelma UNEP vuonna 1988. Se julkaisi ensimmäisen raporttinsa vuonna 1990. IPCC ei itse tee tutkimusta vaan analysoi ja kokoaa yhteen tieteellistä tietoa päätöksenteon tueksi ilmastonmuutoksen vaikutuksista, sen hillitsemisestä ja siihen sopeutumisesta. Arviointiraportit valmistellaan kansainvälisissä tutkijaryhmissä.

Uusi IPCC-raportti korostaa tarvetta suuriin sopeutumistoimiin siinäkin tapauksessa, että globaalin keskilämpötilan nousu esiteollisesta ajasta pystyttäisiin rajoittamaan kunnianhimoiseen 1,5 asteen tavoitteeseen. On hyvä muistaa, että vallitsevat päästötrendit ovat viemässä keskilämpötilan nousua selvästi yli 4 asteen vuoteen 2100 mennessä. Glasgow’n ilmastokokouksen päästövähennyslupaukset – siis lupaukset – rajoittaisivat nousun noin 2,5 asteeseen.

Kriisi edellyttää nopeaa reagointia. Samalla jokaisen kriisipäätöksen tulee ottaa huomioon strategiset vaikutukset vuosikymmenien päähän.

Ilmaston kuumeneminen on kyllä rajoitettavissa 1,5 asteeseen, mutta se edellyttäisi ennennäkemättömän radikaaleja teknis-taloudellisia, yhteiskuntapoliittisia ja käyttäytymismuutoksia, jotka kaiken lisäksi olisi saatava aikaan kymmenessä vuodessa. Vastaavan mittakaavan murroksia löytyy historiasta ehkä vain ennen ja jälkeen sotia. Kun Yhdysvallat päätti lähteä toiseen maailmansotaan, sen siviiliteollisuus muutettiin sotateollisuudeksi muutamassa kuukaudessa. Suomi puolestaan sysäsi itsensä teollistumisen polulle muutamassa vuodessa 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa, sotakorvausten ja jälleenrakennuksen pakottamana.

Nyt puhutaan ekologisesta jälleenrakennuksesta, joka viittaa sodanjälkeiseen jälleenrakennukseen rinnastuvaan ponnistukseen irtautua fossiilitaloudesta. Ilmaston kuumeneminen on kuitenkin erilainen hätätila kuin sota, koska sen tuhot hiipivät ihmisten arkeen pikku hiljaa. Kriisi, joka ei tule iholle, ei motivoi toimintaan.

Näköpiirissä olevien ilmastokriisien kohtaamiseen tarvitaan strategista kriisipäätöksentekoa. Päätökset kaikilla toimialoilla tullaan tekemään jonkinasteisessa ilmaston kuumenemisesta johtuvassa kriisissä. Kriisi edellyttää nopeaa reagointia. Samalla jokaisen kriisipäätöksen tulee ottaa huomioon strategiset vaikutukset vuosikymmenien päähän.

Kuinka nähdä kauas kiireessä?

WISE-hanke (2018-2023) kartoittaa mahdollisia ratkaisuja strategiseen kriisinhallintaan konsortiossa, johon kuuluvat Helsingin, Tampereen ja Turun yliopistot,  Aalto-yliopisto sekä BIOS-tutkimusyksikkö. LONGRISK (2020-2023) puolestaan kehittää strategisen kriisipäätöksenteon alustoja kaupungeille Helsingin ja Tampereen yliopiston sekä Ilmatieteenlaitoksen konsortiossa. Ajatuksena on istuttaa strateginen kriisipäätöksenteko saumattomasti kaupunkien nykyiseen hallintoon.

Hankkeiden kirjallisuuskatsauksissa ja asiantuntijahaastatteluissa on kartoitettu aukkoja suomalaisen yhteiskunnan kriisinsietokyvyssä ja strategisessa kriisinhallinnassa. Kiinnostava havainto on, että paikallis- ja aluetason ilmastoasiantuntijat kyllä tiedostavat ilmastonmuutoksesta aiheutuvat ympäristöriskit – he eivät vain ole mukana niissä pöydissä, joissa päätetään kriisinhallinnasta.

Lisäksi WISE ja LONGRISK järjestävät strategisia tilannehuoneharjoituksia, eräänlaisia politiikkapäämajoja, joihin osallistuvat yhteistyökaupunkien johtavat poliitikot ja asiantuntijat. Harjoitusten tavoitteena on kehittää uudenlaista strategisen kriisipäätöksenteon menettelytapaa, jolla voidaan reagoida nopeasti ympäristön ja yhteiskunnan murroksiin ja samanaikaisesti huomioida pitkän aikavälin vaikutukset. Ensimmäinen harjoitus järjestettiin Helsingissä vuonna 2019 ja toinen Kotkassa vuonna 2021. Vuosina 2022–2023 on tarkoitus järjestää Helsingissä, Tampereella ja Kotkassa kussakin kaksi strategista tilannehuoneharjoitusta.

Eri toimialojen strategioilla on usein ristiriitaiset tavoitteet, jotka johtavat toisiaan vastaan sotiviin sopeutumistoimiin ja strategisten päätösten lukkiutumiseen. Vaihtoehtoiset tulevaisuuspolut pystyvät paljastamaan tällaiset ristiriidat ja lukkiutumiset.

Tilannehuoneita on hankkeissa järjestetty sekä poliittisten päättäjien ja johtavien asiantuntijoiden yhteisharjoituksina että yksinomaan asiantuntijoiden harjoituksina. Yhteistä kaikille harjoituksille on, että ne ovat eräänlaisia aikakoneita. Osallistujat viedään kuviteltuun lähitulevaisuuteen, jossa ympäristökriisit ovat kroonistuneet vuosittaiseksi vaivaksi. Osallistujien tehtävänä on muokata kaupungin pitkän tähtäyksen strategioita ja toimintasuunnitelmia siten, että ne vahvistaisivat kaupungin kaukonäköistä sopeutumista kroonisiin ympäristökriiseihin.

Tutkimushankkeet ovat antaneet osviittaa strategisen kriisipäätöksenteon keskeisistä periaatteista. Koska kriisit muuttavat toimintaympäristöä alituisesti, strategioita ei tule päivittää vain joka neljäs vuosi vaan jatkuvasti. Päätöksentekotilanteen on ruokittava päättäjien mielikuvitusta vaihtoehtoisilla poluilla toimialojen strategisiin tavoitteisiin. Eri toimialojen strategioilla on usein ristiriitaiset tavoitteet, jotka johtavat toisiaan vastaan sotiviin sopeutumistoimiin ja strategisten päätösten lukkiutumiseen.

Tämän toteaa painokkaasti IPCC:n uusin raporttikin; vaihtoehtoiset tulevaisuuspolut pystyvät paljastamaan tällaiset ristiriidat ja lukkiutumiset.

Päätöksentekotilanteen on myös edistettävä oppimista ja estettävä päättäjien puolustautumisreaktiot maineriskien pelossa. Tutkimukset osoittavat, että päättäjät pyrkivät usein suojaamaan itseään äänestäjien pettymykseltä tekemällä tietoisesti lyhytnäköisiä päätöksiä. Kuten Euroopan komission entinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker aikoinaan totesi, ”tiedämme kyllä mitä tehdä, emme vain tiedä kuinka tulla uudelleen valituksi sen tehtyämme”.

Demokratiaa kriisin keskellä

Strateginen kriisipäätöksenteko on rakennettava vuorovaikutukseksi poliittista vastuuta kantavien päättäjien ja tutkimustietoa välittävien asiantuntijoiden kesken. Samaa on peräänkuuluttanut johtaja Mika Salminen THL:stä pandemiakriisin kokemusten pohjalta. Asiantuntijoiden osallistuminen päätöksiin lisää kriittisiä kysymyksiä asiantuntijavallan lisääntymisestä ja sen suhteesta demokraattiseen päätöksentekoon. Tutkimustietoon perehtyneet asiantuntijat on kuitenkin otettava päätöksiin mukaan vaikutusvaltaisina osapuolina, koska harkinnan kohteena ovat monimutkaiset päätösvaihtoehdot.

Tilannehuoneharjoitukset ovat paljastaneet strategisen kriisipäätöksenteon sudenkuoppia. Vaihtoehtoisten tulevaisuuspolkujen hahmottamista rajoittavat vakiintuneet tulkintatavat ja päättelyketjut – esimerkiksi usko talouskasvun voimaan ratkaista kriisi kuin kriisi. Maineriskin pelko estää vaikeat ja kauaskantoiset päätökset, kun vaikkapa energiansäästö katsotaan poliittisesti liian tulenaraksi keinoksi tavoitella hiilineutraalisuutta. Päätöksentekotilanne olisikin suunniteltava siten, että ulkopuolisilla asiantuntijoilla ja kansalaisryhmillä on mahdollisuus haastaa tavanomainen ajattelu.

Vaihtoehtoisten tulevaisuuspolkujen hahmottamista rajoittavat vakiintuneet tulkintatavat ja päättelyketjut – esimerkiksi usko talouskasvun voimaan ratkaista kriisi kuin kriisi.

Pyrimme hankkeissamme myös vahvistamaan päätösten tietopohjaa kehittämällä strategista kojelautaa, joka visualisoi kroonisten ilmastokriisien kauaskantoiset kerrannaisvaikutukset. Visualisointi tapahtuu karttapohjaisten simulaatioiden, kolmiulotteisten katunäkymien ja kuvitteellisten ilmastoreportaasien avulla.

IPCC:n raportteihin on viime vuosina reagoitu kannustuksin ”vielä on aikaa ryhtyä toimiin” ja ”toivoa ei pidä heittää”. On kuitenkin syytä olla realistinen sen suhteen, paljonko aikaa on ja mille toivo rakennetaan. Aika strategisille kriisipäätöksille on juuri nyt.

Toivo puolestaan on sitä samaa toivoa, jota pääministeri Winston Churchill valoi briteille toisessa maailmansodassa: tahtoa tehdä suuria uhrauksia siedettävän elämän turvaamiseksi.

Janne I. Hukkinen on ympäristöpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Julkaisu Ilmastohätätilaan sopeutuminen edellyttää strategisia kriisipäätöksiä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilmastomuutoksesta on tullut osa kansallista ja kansainvälistä politiikkaa, joka tunnistetaan myös entistä laajemmin taloustieteen piirissä. YK:n ilmastokokouksien ohella ilmastomuutos on noussut myös YK:n turvallisuusneuvoston agendalle. Uudet poliittiset ohjelmat, kuten niin kutsutut Green New Deal -aloitteet, pyrkivät puuttumaan ilmastomuutokseen. Muutos on kuitenkin hidasta, osin siksi, että poliittinen vastakkainasettelu ilmastomuutoksen kohdalla on merkittävää. Esimerkiksi presidentti Donald Trumpin kaudella monet osavaltiot ja kaupungit ilmoittivat pitäytyvänsä ilmastomuutoksen vastaisissa toimissa, vaikka presidentti itse sanoutuikin irti Pariisin ilmastosopimuksesta.

On myös nähty, että ilmastomuutoksen ja talouskasvun irtikytkentä on vaikeaa jo pelkästään puheen tasolla.

Pitäisikö pelottavien tulevaisuusvisioiden ohella pystyä tarjoamaan toivoa?

Koska edistys on hidasta, Elokapinan (Extinction rebellion) kaltaiset kansalaistottelemattomuusliikkeet ovat aktivoituneet ja saavuttaneet merkittävää näkyvyyttä. Myös tutkijat ovat joutuneet arvioimaan uudelleen suhdettaan aktivismiin. Hitaasta edistyksestä kärsivät erityisesti ne valtiot, joille ilmastomuutos ei ole ainoastaan sopeutumiskysymys, vaan suoranainen eksistentiaalinen uhka.

On syytä kysyä, miten ilmastomuutoksesta voi ja kannattaa puhua nykyisten rakenteiden puitteissa. Pitäisikö pelottavien tulevaisuusvisioiden ohella pystyä tarjoamaan toivoa? Mitä näkökulmaa nykyinen ilmastomuutokseen liittyvä keskustelu kaipaa?

Tässä Politiikasta-lehden elokuussa järjestämään webinaariin pohjaavassa Politiikasta-raadissa näkökulmiaan tarjoavat Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija ja BIOS-tutkimusyksikön jäsen Emma Hakala, Dublin City Universityn apulaisprofessori Diarmuid Torney sekä University of the South Pacificin kansainvälisen politiikan yliopistolehtori Milla Vaha. Politiikasta-raadin ovat toimittaneet webinaarin puheenjohtajat Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen, ja politiikan tutkija Anna Kronlund Jyväskylän yliopistosta, jotka myös käänsivät apulaisprofessori Torneyn kommentit suomeksi.

Mitkä ovat tärkeimmät näkökulmat mielestänne ilmastomuutoksesta keskustelemiseen?

MILLA: Tuvalun entinen pääministeri Enele Sapoaga kommentoi usein kansainvälisillä foorumeilla, että Tuvalun pelastaminen on yhtä kuin maailman pelastaminen. Mielenkiintoisesti Suomen presidentti Sauli Niinistö käytti samankaltaista ilmaisua puhuessaan ilmastokokous COP-26 Suomen puheenvuorossa viitatessaan arktiseen alueeseen. Tämän suuntaisissa lausunnoissa kiteytyy ilmastomuutoksen todellisuus: ilmastonmuutos, joka vaikuttaa kaikkiin tavalla tai toisella, ei kuitenkaan vaikuta kaikkiin yhtäläisesti. Ilmastokriisissä on kyse globaalista oikeudenmukaisuudesta.

Emme voi teeskennellä, että Tuvalun tapahtumilla ei ole mitään tekemistä globaalin pohjoisen eli meidän kanssamme.

Monenkeskisen kansainvälisen poliittisen yhteistyön tulisi olla moniäänisempää ja verkostoituneempaa, jotta olisi mahdollista ratkaista olemassa olevia ja tulevia, yhä monimutkaisempia ja yhteen limittyneitä kriisejä, jotka vaikuttavat ihmisiin erilaisella intensiteetillä ja aikajänteellä.

Tiede ei tee poliittisia päätöksiä, mutta sen tulisi ohjata niitä. Poliittisten päätösten tulisi perustua yksilöiden oikeudenmukaiseen kohteluun ei ainoastaan Suomessa vaan globaalisti. Ilmastokriisi itsessään ei syrji ketään. Emme voi teeskennellä, että Tuvalun tapahtumilla ei ole mitään tekemistä globaalin pohjoisen eli meidän kanssamme.

DIARMUID: Olen samaa mieltä Millan kanssa siitä, että ilmastonmuutoksessa on olennaisesti kysymys oikeudenmukaisuudesta: köyhien ja rikkaiden maiden välillä, yksittäisten maiden köyhien ja rikkaiden kansalaisten välillä, sukupolvien välillä, mukaan lukien kaikki tulevat sukupolvet ja ihmisten sekä luonnon välillä. Lisäisin vielä tähän, että vaikka osaltaan ilmastonmuutokseen vastaamisessa on kyse tieteestä ja teknologiasta, siihen vaikuttavat keskeisesti myös eri sosiaaliset tekijät, kuten kollektiivisen päätöksenteon mekanismit paikallisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla, kulttuuriset normit ja arvot sekä taloudelliset järjestelmät, joihin toimintamme pohjautuu.

Ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksien tunnistaminen ei ole kuitenkaan tähän asti johtanut ennaltaehkäiseviin toimiin tai konkreettiseen ilmastopolitiikkaan.

EMMA: Osana prosessia, jonka avulla ilmastonmuutos on noussut kansainvälisen politiikan keskiöön, voidaan mainita sen lisääntyvä kytkeytyminen turvallisuuspolitiikkaan. Tässä on järkeä, koska ilmastonmuutos monella tapaa myös edesauttaa turvallisuusuhkien muodostumista. Turvallisuutta koskeviin argumentteihin suhtaudutaan myös vakavammin kuin esimerkiksi kehityspolitiikkaa koskeviin argumentteihin.

Ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksien tunnistaminen ei ole kuitenkaan tähän asti johtanut ennaltaehkäiseviin toimiin tai konkreettiseen ilmastopolitiikkaan. Tämän seurauksena on noussut esiin huoli siitä, että turvallistaminen johtaa demokraattisen debatin kaventumiseen ilmastonmuutoksen vaikutusten lieventämisen sijaan.

Olisi kuitenkin virhe epäonnistua selkeiden ilmastonmuutokseen liittyvien riskien tunnistamisessa ja estämisessä tämän vuoksi. Viime kädessä ilmastonmuutoksen turvallisuutta koskeva keskustelu viittaa siihen suuntaan, että on löydettävä uusia, eri tahot huomioivia tapoja käsitellä ilmastonmuutokseen ja turvallisuuteen liittyviä riskejä.

YK:n ilmastopaneelin IPCC:n uusin elokuussa julkaistu raportti jatkoi synkeiden tulevaisuuskuvien sarjaa. Mitkä teidän mielestänne olivat raportin tärkeimmät huomiot?

EMMA: Raportissa oli vain vähän tietoa, joka olisi ollut kokonaan uutta, mutta sitä tärkeämmin raportti esitti lisääntyvällä varmuudella ilmastonmuutoksen vaikutukset. Esimerkiksi suhde ilmaston lämpenemisen ja päästöjen kehityksen välillä on paljon selvempi nykyään. Raportti myös korosti kasvanutta varmuutta siitä, että 2050-luvulla nettopäästöjen tulisi nollaantua. Lisäksi äärisääilmiöitä koskeva tiede on kehittynyt ja pystyy nyt osoittamaan, miten jotkin jo nykyisin kokemamme vaikutukset ovat seurausta ilmastonmuutoksesta.

Minulle nämä raportin huomiot alleviivaavat tarvetta IPCC:n kaltaisille instituutioille, jotka voivat lisätä ymmärrystämme tulevaisuuden haasteista, vaikka niiden työ voikin vaikuttaa hitaalta ja vaivalloiselta.

DIARMUID: Keskeinen tieteellisen tiedon kehittyminen edellisestä vuosien 2013–2014 IPCC:n arvioraportoinnista koskee tapahtumien selittämistä, jonka seurauksena on mahdollista todentaa erilaisten säätä koskevien ääri-ilmiöiden ja ilmastonmuutoksen yhteys. Ajateltuna taaksepäin vuosiin 2013–2014 kaikki, mitä ilmastonmuutosta koskevaan tieteen oli mahdollista kertoa meille, koski erilaisten sään ääri-ilmiöiden lisääntymistä sekä määrältään että intensiteetiltään.

Yksittäisten sääilmiöiden osalta osattiin kertoa vain vähän. Erityisesti tämä ilmastotieteen ala on edistynyt nopeasti ja tutkijat osaavat nyt tunnistaa ilmastonmuutoksen roolin säiden ääri-ilmiöiden todennäköisyyksien lisääntymisessä.

Useat muut alueet maailmassa ovat kärsineet vakavista ilmastonmuutoksen seurauksista jo paljon pidempään. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa siten kyse voi olla pikemminkin heräämisestä samaan todellisuuteen muiden kanssa.

Euroopassa kuten myös Pohjois-Amerikassa elokuun alussa julkaistu Working Group I raportti osui yhteen monien korkean profiilin katastrofaalisten sääilmiöiden kanssa. Näihin lukeutuvat esimerkiksi voimakkaat tulvat Saksassa ja laajat maastopalot Kaliforniassa. Tämä on vaikuttanut ilmastomuutoksen poliittiseen narratiiviin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa sekä lisännyt IPCC:n raportin sanoman vaikutusta.

Toki useat muut alueet maailmassa ovat kärsineet vakavista ilmastonmuutoksen seurauksista jo paljon pidempään. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa siten kyse voi olla pikemminkin heräämisestä samaan todellisuuteen muiden kanssa.

MILLA: Tässä yhteydessä haluan lainata Tyynenmeren edustajan Kosi Latun (Director-General of the Secretariat of the Pacific Regional Environment Programme) viimeisintä IPCC:n raporttia koskevia kommentteja: “nyt on viimeinen tilaisuus, kaikkien tulee toimia nyt. Meidän tulee vedota inhimillisyyteen, meillä tulee olla poliittista tahtoa toimia – kaikkien tulee tehdä osansa kasvihuonepäästöjen vähentämiseksi tänään.”

Vaikka Tyynenmeren ovat pieniä kooltaan, monet jopa mikrovaltioita, ne ovat onnistuneet kollektiivisella toiminnallaan olemaan kokoaan suurempia YK:ssa.

Tyynenmeren näkökulmasta uusin IPCC:n raportti ei kerro mitään uutta. Aiemmat raportit, kuten vuoden 2014 raportti, nostivat esiin pienten, kehittyvien saarivaltioiden aseman. Merenpinnan nousu, trooppisten myrskyjen lisääntyminen ja muiden negatiivisten vaikutusten rooli on tiedostettu Tyynenmeren alueella jo pitkään. Pienten saarivaltioiden allianssi yhdessä pienten kehittyvien saarivaltioiden yhteenliittymän kanssa ovat nostaneet ahdinkoaan selkeästi esiin kansainvälisillä foorumeilla, kuten YK:n ilmastonsuojelun puitesopimuksen (UNFCCC) viitekehyksessä.

Vaikka kaikki näistä valtioista ovat pieniä kooltaan, monet jopa mikrovaltioita, ne ovat onnistuneet kollektiivisella toiminnallaan olemaan kokoaan suurempia YK:ssa. Mielestäni IPCC:n raportissa tunnistettu fakta pienten kehittyvien saarivaltioiden kokemista uhista ja haavoittuvuudesta on yksi esimerkki tästä. Ilmastonmuutos on monien kansainvälisten kokousten agendalla, erityisesti käynnissä olevassa YK:n ilmastokokouksessa (COP-26) Glasgowssa.

Mitkä mielestänne ovat tällä hetkellä keskeisimmät foorumit, jolla ilmastonmuutosta käsitellään? Kyetäänkö näillä foorumeilla ottamaan huomioon riittävä näkökulmien kirjo?

MILLA: Ilmastokriisiä kuvataan usein kahdella tapaa: joko tuomiopäivän skenaariona tai uskomalla teknologisten ratkaisujen kaikkivoipaisuuteen sen ratkaisemiseksi. Lisäksi on erilaisia ilmastonmuutoksen kieltämisen ryhmittymiä. Ilmastonmuutosta kuvataan tulevaisuuden uhkakuvana, vaikka monet ihmiset maailmassa jo elävät tämän todellisuuden kanssa. Viimeisen viiden ja kymmenen vuoden aikana eteläisen Tyynenmeren alue on jo kohdannut enemmän vakavia viidennen luokan pyörremyrskyjä kuin koskaan aiemmin 1970-luvulla aloitetun seurannan aloittamisen jälkeen.

Viime vuonna, kun maailma havahtui COVID-pandemiaan, me elimme keskellä aktiivista pyörremyrskyjen kautta. 27 ihmistä, jotka menettivät henkensä Haroldiksi kutsutun pyörremyrskyn vuoksi Solomonin saarilla huhtikuussa 2020, olivat sekä ilmastonmuutoksen että pandemian uhreja: huolimatta lähestyvästä pyörremyrskystä uhrit olivat pääkaupunki Honiaran asettamien koronarajoitusten takia pyrkimässä takaisin kotisaarilleen, kun heitä kuljettanut laiva haaksirikkoutui.

Tyynenmeren asukkaille ilmastonmuutoksen todellisuuden tai vaikutuksen kyseenalaistaminen tarkoittaa heidän arkipäiväisten kokemustensa aliarvioimista ja sen vähättelyä, millaista on asua saarilla tänä päivänä.

Ilmastonmuutosta kuvataan tulevaisuuden uhkakuvana, vaikka monet ihmiset maailmassa jo elävät tämän todellisuuden kanssa.

En halua puhua paikallisten puolesta tässä asiassa, mutta näkökulmat ja ratkaisut, jotka nojaavat alkuperäiskansojen tietotaitoon, perinteisiin teknologioihin ja ei-länsimaisiin näkemyksiin ilmastonmuutoksesta usein sivuutetaan kansainvälisesti. Kuuntelemalla useita ja erityisesti alkuperäiskansojen näkemyksiä, uskon, että meillä olisi mahdollisuus kattavampaan keskusteluun ilmastonmuutoksesta, jossa kaikkien näkemykset tulevat huomioiduksi.

DIARMUID: Viimeisten 30 vuoden aikana kansainväliset ilmastonmuutosneuvottelut ovat johtaneet useisiin kansainvälisiin sopimuksiin, kuten esimerkiksi YK:n ilmastonsuojelun puitesopimukseen, Kioton protokollaan ja Pariisin sopimukseen. Samanaikaisesti kuitenkin globaalien kasvihuonepäästöjen määrä on jatkanut kasvuaan. Tämän seurauksena jotkin kommentaattorit ovat esittäneet erilaisia ”minilateraalisia” neuvotteluja, jotka toisivat yhteen vain ne maat, joilla on keskeisin vaikutus päästöjen kasvuun.

Tämä kuitenkin sivuuttaa kokonaan sen tärkeän huomion, että eniten ilmastomuutoksen vaikutuksista kärsivät tahot, kuten pienet saarivaltiot ja vähiten kehittyneet maat, ovat harvemmin vastuussa itse ongelmasta. Samalla se jättää huomioimatta, että ehkä me tarvitsemme vähemmän globaaleja neuvotteluita ja enemmän kansallisen tason päästövähennyksiä.

Paikallisen ja alkuperäisväestön tietämys ja ruohonjuuritason toiminta ovat perusedellytyksiä ilmastonmuutoksen hillitsemiselle ja siihen varautumiselle.

EMMA: Nykyisissä ilmastonmuutosta koskevissa keskusteluissa osalta on paljon parannettavaa juuri näkökulmien kirjossa. Valitettavasti meillä ei ole juurikaan hyviä esimerkkejä kansainvälisten instituutioiden tai mekanismien edustuksellisuudesta ja todellisesta näkökulmien kirjosta. On kuitenkin huomattavissa hidasta edistystä, jonka kannustimena toimii vahventuva käsitys siitä, että paikallisen ja alkuperäisväestön tietämys ja ruohonjuuritason toiminta ovat perusedellytyksiä ilmastonmuutoksen hillitsemiselle ja siihen varautumiselle.

Huomauttaisin myös, että tätä keskustelua on vienyt eteenpäin yhä tärkeämmäksi muotoutunut ilmastonmuutosaktiivien ryhmä, joka on paitsi kansainvälinen myös hyvin verkostoitunut.

Tästä onkin hyvä jatkaa kansalaistottelemattomuuden kysymykseen. Kestävyysvaje on käsitteenä meille tuttu taloudesta, mutta sitä voidaan myös soveltaa ilmastomuutokseen. Retorisesti kyse on samasta asiasta, eli siitä, miten tulevien sukupolvien ääni voidaan tuoda esiin siten, että nykyiset sukupolvet velvoitetaan olemaan vahingoittamatta toiminnallaan tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia. Miltä tämä teistä kuulostaa, voidaanko poliittista retoriikkaa näin soveltaa muille aloille?

EMMA: Sosiaalisten liikkeiden mobilisoiminen on osa demokraattista prosessia ja kertoo myös prosessin toimivuudesta. Demokratian etu tulee nimenomaan siitä, että se sallii puntaroivan keskustelun aloitteista ja niiden vaikutuksista eri ryhmille. Nähdäkseni tämä on edelleen keskeistä huolimatta siitä, että esimerkiksi Elokapina on kyseenalaistanut institutionaalisen puoluepolitiikan mahdollisuudet ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi riittävän nopeasti. Näin perustellen on valittu kansalaistottelemattomuus linjaksi.

Tämä voidaan nähdä aloitteena haastaa olemassa olevia poliittisia prosesseja ulkopuolelta pakottaen prosessit toimimaan nopeammin. Voidaan jopa sanoa, että tässä koetellaan poliittisten päättäjien kykyä tehdä rohkeita ratkaisuja nyt, vaikka mahdolliset vaikutukset kokonaisuudessaan voidaan nähdä vasta myöhemmin.

Toimimattomuudesta on vakavia seurauksia, joskaan ei välittömästi niille, jotka nyt epäonnistuvat tarvittavien toimenpiteiden tekemisessä.

DIARMUID: Tämä on tosi tärkeä asia. Ilmastonmuutosta koskevien toimien viivästyttäminen, etenkin rikkaissa maissa, ei ole merkityksetöntä. Toimimattomuudesta on vakavia seurauksia, joskaan ei välittömästi niille, jotka nyt epäonnistuvat tarvittavien toimenpiteiden tekemisessä. Toimimattomuus luo seurauksia jo nykyisen sukupolven aikana riippuen siitä missä asuu: ilmastomuutos – ilmastokriisi – näyttäytyy erilaiselta muutosten etulinjassa olevissa kehittyvissä maissa. Toimimattomuuden seuraukset ulottuvat myös tuleviin sukupolviin, jotka kohtaavat ilmastonmuutoksen pahimmat seuraamukset laajemmin.

Oikeudenmukaisuus on siksi erittäin hyvä näkökulma, jonka kautta ilmastonmuutoksen problematiikkaa voidaan tarkastella. Laajemmin tätä näkökulmaa voidaan tarkastella ”hiilidioksidibudjetin” (carbon budget) näkökulmasta, joka tarkoittaa tiettyä määrää, jonka globaali yhteisö kokonaisuudessaan voi kokonaisuudessaan käyttää samalla huomioiden Pariisin ilmastosopimuksen reunaehdot koskien 1,5 tai 2 asteen lämpötilan nousua.

Koska hiilidioksidi ei poistu ilmakehästä vuosisatojen tai vuosituhannenkaan aikana, tänään toteutuvat päästöt leikkaavat päästöjä myös ensi viikolla, ensi vuonna tai seuraavalla vuosikymmenellä. Ajatellessamme ilmakehää tästä näkökulmasta on syytä miettiä, miten loput ”päästöbudjetista” tulisi oikeudenmukaisesti jakaa ei vain maiden, vaan myös tulevien sukupolvien välillä.

Ilmastorahoitus ei ole lähelläkään tarvittavaa tasoa.

MILLA: Palatakseni ensimmäiseen vastaukseeni haluan korostaa, että ilmastokriisissä on kyse oikeudenmukaisuudesta. Se kärjistää olemassa olevaa globaalia epäoikeudenmukaisuutta ja kuten nykyinen pandemia osoittaa, tekee siitä asteittain näkyvämpää. Vuosikymmenten ajan ilmasto-oikeudenmukaisuutta koskevat keskustelut ovat kehittyneet käsitteiden, kuten ”yhteiset mutta eriytyneet vastuullisuudet” (common but differentiated responsibilities) tai ”saastuttajat maksavat” varaan, joilla on vain vähän käytännön merkitystä kehittyneiden maiden ilmastopolitiikalle.

Ilmastonmuutoksen hillitseminen ja siihen sopeutuminen vaativat resursseja ja monet ilmastonmuutoksen seuraukset etulinjassa kohtaavat maat ovat kehittyviä maita ilman näitä resursseja. On selkeästi tarve kehittyvien maiden kasvavalle tuelle ja rahoitukselle. Ilmastorahoitus ei ole lähelläkään tarvittavaa tasoa. Pariisin ilmastosopimuksen artikla 8 pysyvistä menetyksistä ja vahingoista, jota pienten kehittyvien saarivaltioiden johdolla neuvoteltiin, vain korostaa lisärahoituksen tarvetta tulevaisuudessa.

Ilmastomuutos on keskeisesti myös turvallisuuspoliittinen kysymys. Konfliktit vedestä ja muista välttämättömistä resursseista todennäköisesti lisääntyvät. Tämä vaikuttaa myös ruokaturvallisuuteen, kun viljelyskelpoisen maa-alan määrä kutistuu. Saadaanko poliitikkoja motivoitua toimiin tämän näkökulman kautta?

MILLA: Tyynellämerellä turvattomuuden eri asteet ovat jo olemassa. Maat ovat etsineet erilaisia ratkaisuja ruuan ja puhtaan juomaveden saatavuuden turvaamiseksi kansalaisilleen. Fidžin pääministeri Frank Bainimarama on toistuvasti luvannut, että Fidži tulee pienten naapureidensa avuksi tarvittaessa. Maailmanpankki on kannustanut Australiaa ja Uutta-Seelantia tukemaan Tyynenmeren valtioiden asukkaiden työ- ja koulutusmahdollisuuksien lisäämistä heidän valmistautuessaan suunniteltuihin muuttoihin ulkomaille, jos maat peittyvät veden alle. Mailla on omia kansallisia muutto-ohjelmiaan joko valmiina tai suunnitteluvaiheessa.

Kyliä on jo siirretty kauemmas rannikolta. Tyynenmeren asukkailla on vuosisatojen historia liikkuvuudesta. Tästä tuli varsinaisesti ongelmallista vasta kolonialismin aikakaudella, kun valtioiden rajoja määriteltiin eri saariryhmittymien välillä. Tällöin syntyivät myös pienet saarivaltiot laajalle alueelle.

Tongalainen runoilija ja akateemikko Epeli Hau’ofa on esittänyt idean ”merellisistä valtioista” viitaten ajatukseen siitä, että tavoillamme puhua ja käsitteellistää maailmaa on merkitystä sille, miten suhtaudumme ja vastaamme siihen. ”Pienellä kehittyvällä saarivaltiolla” on aivan erilainen konnotaatio kuin ”isolla merellisellä valtiolla”. Ensimmäinen viittaa pienuuteen, kaukaisuuteen ja haavoittuvuuteen, kun taas jälkimmäinen asettaa laajat saaria ympäröivät merialueet ja niiden resurssit keskiöön. Tämä myös korostaa näkemystä siitä, että nämä valtiot ovat itse asiassa paljon isompia ja resurssirikkaampia kuin yleensä ajatellaan ja siten maiden turvallisuuteen koskeviin huoliin tulisi suhtautua ottaen tämä huomioon.

Maailmanpankki on kannustanut Australiaa ja Uutta-Seelantia tukemaan Tyynenmeren valtioiden asukkaiden työ- ja koulutusmahdollisuuksien lisäämistä heidän valmistautuessaan suunniteltuihin muuttoihin ulkomaille, jos maat peittyvät veden alle.

Näiden merellisten resurssien takia Tyynenmeren alueesta on tullut myös geopolitiikan kannalta entistä tärkeämpi. Kiina on laajentanut Silkkitie-aloitettaan (Belt and Road) koskemaan myös Tyynenmeren maita ja aiheuttanut tiettyjä alueellisia jännitteitä kannustamalla maita tunnustamaan Kiina Taiwanin sijaan. Australian ”Step up”, Uuden-Seelannin ”Pacific reset” ja Yhdysvaltojen ”Indo-Pacific” -strategia ovat kaikki korostaneet Tyynenmeren aluetta maailmanpolitiikassa.

Samanaikaisesti Tyynenmeren alueen maiden näkemykset itsessään ohitetaan usein aluetta koskevissa turvallisuuskysymyksissä. Siinä missä suurvallat kilpailevat vaikutuksesta Tyynellämerellä, alueen maat itse ovat luoneet kunnianhimoisia suunnitelmia merialueiden rajojen jäädyttämisestä turvatakseen oman olemassaolonsa.

DIARMUID: Ei ole epäselvyyttä siitä, etteikö ilmastonmuutos olisi turvallisuuskysymys. Kun ilmastonmuutoksen vaikutukset tulevat vakavimmiksi ja kokonaisvaltaisemmiksi, tulee se luultavimmin muokkaamaan myös turvallisuuden kuvaa maailmanlaajuisesti. Armeijan suunnittelijat tietävät jo tämän: Yhdysvalloissa myös ilmastomuutokseen enemmän tai vähemmän epäilevästi suhtautuvien republikaanipresidenttien, kuten George W. Bushin ja Donald Trumpin kausien aikana Yhdysvaltojen asevoimat ovat ottaneet ilmastonmuutoksen uhan tosissaan. Turvallisuudesta vastuussa olevilla ammattilaisilla ei olisi ollut varaa välinpitämättömyyteen.

Globaalilla tasolla ilmastonmuutosta koskeva politiikka ja turvallisuus ovat kuitenkin yhä monimutkaisia kysymyksiä. Oma maani (Irlanti) on tällä hetkellä YK:n turvallisuusneuvoston jäsen ja syyskuun 23. päivä Irlannin pääministeri (Taoiseach) Micheál Martin isännöi turvallisuusneuvoston tapaamista ilmastonmuutoksesta ja turvallisuudesta. Pysyvät jäsenmaat Venäjä ja Kiina kuitenkin argumentoivat, että turvallisuusneuvosto ei ollut oikea paikka keskustella aiheesta. Vastalauseet kuvastivat sitä pitkään jatkunutta jännitettä, joka ilmeni jo vuonna 2007, kun Iso-Britannian tuolloinen ulkoministeri Margaret Beckett ensi kerran yritti nostaa ilmastonmuutoksen turvallisuusneuvoston agendalle.

Siinä missä suurvallat kilpailevat vaikutuksesta Tyynellämerellä, alueen maat itse ovat luoneet kunnianhimoisia suunnitelmia merialueiden rajojen jäädyttämisestä turvatakseen oman olemassaolonsa.

EMMA: Kuten aiemmin mainitsin, niin kutsuttu turvallistaminen, jossa ilmastonmuutos kehystetään turvallisuuskysymykseksi ei ole ainoastaan hyödyllinen ilmiö, vaan se voi olla myös haitallista, jos siitä seuraa epädemokraattisia ja ulossulkevia toimenpiteitä. Kysymys siten on, miten kehittää tuloksia tuottavaa ilmastoturvallisuutta koskevaa politikkaa demokratian ja kansalaisyhteiskunnan viitekehyksessä.

Nähdäkseni osa ongelmaa on siinä, että käsittelemme vaikutuksia tulevaisuudessa. On äärimmäisen vaikea määritellä politiikkatoimenpiteitä tilanteessa, jossa me emme pysty varmuudella näkemään niiden vaikutuksia tulevaisuudessa.

Yksi tapa helpottaa tätä jossakin määrin on keskittyä tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin tiettyihin tapaustutkimuksiin ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksista rajatuissa konteksteissa. Lisäksi meidän täytyy pystyä osallistamaan myös turvallisuussektorin ulkopuolisia toimijoita nimenomaan ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksiin varautumista koskevaan strategiseen suunnitteluun.

Ilmastomuutoksesta keskusteleminen jumiutuu usein melko toivottomiin ja synkeisiin tulevaisuusnäkyviin. Vähättelemättä ilmastokriisin merkitystä, onko meillä lainkaan syytä optimismiin? Onko horisontissa toivoa, jota emme vielä näe?

EMMA: Minun mielestäni on hyvin tärkeää muistaa, että on itse asiassa meistä itsestämme kiinni, kuinka vaikeaksi ilmastonmuutos äityy. Ymmärrän kyllä, että tämä ei varsinaisesti herätä optimismia ottaen huomioon toimenpiteiden hitaan etenemisen tähän asti. Mutta se, miten ilmastonmuutoksesta on tullut keskeinen agendakysymys viimeisten vuosikymmenten aikana antaa minulle jonkinlaista toivoa, että poliittinen tahtotila alkaa muodostua ja se kuitenkin on tässä avaintekijä.

Jos ajatellaan vaikka IPCC:n uusinta raporttia, minun mielestäni tiedämme aika hyvin, mitä pitäisi tehdä ja monilta osin meillä on jo teknologisia ratkaisuja olemassa. Mitä meiltä puuttuu, on järjestelmällisempi ymmärrys siitä, miten toteuttaa erilaisia rakenteellisia ja sosiaalisia muutoksia, joita siirtymä vaatii.

Esimerkiksi itsekin edustamani BIOS-tutkimusyksikön piirissä olemme puhuneet ekologisesta jälleenrakennuksesta poliittisena ja yhteiskunnallisena prosessina, jonka myötä muun muassa asumisen, liikkumisen, ruoan ja energiantuotannon infrastruktuuri ja käytännöt uudistetaan siten, että niiden aiheuttamat päästöt ja luonnonvarojen käyttö laskevat kestäviin rajoihin. Tällaisten käytännön ratkaisujen siivittämänä myös poliittinen keskustelu voi vähitellen edetä kohti siirtymän toteuttamista.

Iso osa keskustelun edistymisestä kuuluu nuorille ilmastoaktivisteille, jotka ymmärtävät, että tämä on eksistentiaalinen kysymys heidän tulevaisuutensa kannalta.

Meiltä puuttuu järjestelmällisempi ymmärrys siitä, miten toteuttaa erilaisia rakenteellisia ja sosiaalisia muutoksia, joita siirtymä vaatii.

DIARMUID: Kohtaan tämän kysymyksen päivittäin omassa työssäni ja tiedän, että myös opiskelijani kipuilevat ilmastonmuutoksen vastaisten toimien suunnattomuuden kanssa samalla tiedostaen, että jokainen on vain yksilö. Jos haluan tavoitella optimismia, viittaan usein Greta Thurnbergin kommenttiin: ”kun alamme toimia, toivo on kaikkialla”.

Inspiroidun opiskelijoistani ja koululaisista, jotka ovat palanneet kaduille perjantaiprotesteihin sekä vetovoimasta, jonka ilmastonmuutos on saavuttanut yhteiskunnassa viime vuosien aikana. Se tuntuu tietenkin liian vähältä, mutta mielestäni olemme kuitenkin menossa oikeaan suuntaan. On kuitenkin tärkeää, että tätä viimeisintä ilmastokokousta ei pidetä viimeisenä tilaisuutena puuttua ilmastomuutokseen. Uusiakin mahdollisuuksia tulee.

Kaikki tuntevat rohkean Greta Thurnbergin, mutta työni puolesta tunnen sadoittain samanlaisia rohkeita nuoria. Nuoret tekevät jokapäiväistä vaikuttavaa työtä ilmastopolitiikan kulisseissa.

MILLA: Huolimatta siitä, että asun alueella, joka usein esitetään tuhon omaksi, olen hyvin toiveikas. Alueen valtiot esittävät jatkuvasti rohkeita, ilmastonmuutoksen negatiivisten vaikutusten lieventämiseen tähtääviä aloitteita, esimerkkinä alueen merirajojen jäädytys, jottei merenpinnannousu pääse vaikuttamaan valtioiden suvereeneihin aluevesioikeuksiin. Opetan nuoria, jotka tulevat erilaisilta riskialueilta. Jotkut ovat jo kohdanneet muuton omasta kylästään merenpinnannousun vuoksi, tai menettäneet kotinsa myrskyissä. Olen hyvin otettu näiden nuorten määrätietoisuudesta ja tavoitteellisuudesta.

Meidän opiskelijamme ovat aloittaneet kampanjan, jossa vedotaan YK:n kansainväliseen tuomioistuimeen, jotta se ottaisi käsittelyyn ilmastokriisin ja ihmisoikeuksien välisen suhteen. Kampanjaa tukevat nyt myös alueelliset hallinnot. Samanaikaisesti on vastustettu Australian suunnitelmia avata uusia hiilivoimaloita. Tiedän, että kaikki tuntevat rohkean Greta Thurnbergin, mutta työni puolesta tunnen sadoittain samanlaisia rohkeita nuoria. Nuoret tekevät jokapäiväistä vaikuttavaa työtä ilmastopolitiikan kulisseissa.

PhD Milla Emilia Vaha opettaa kansainvälistä politikkaa University of the South Pacific -yliopistossa Fidžisaarilla.

VTT Emma Hakala toimii vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa, tutkijana Helsingin yliopistolla ja on BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

Diarmuid Torney is an associate professor in the School of Law and Government at Dublin City University. His research focuses on climate change politics and governance.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa, Koneen säätiön rahoittaman ”Kohti parempaa yliopistomaailmaa” -tutkimushankkeen jäsen sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopistossa sekä Koneen säätiön rahoittaman hankkeen ”YK:n legitimiteetti ja ylikansalliset haasteet, 1990–2019” tutkimushankkeen johtaja.

Julkaisu Politiikasta-raati: Näkökulmia ilmastomuutokseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.