Ruotsi ja Suomi markkinoivat maailmalla avohakkuumallia hyvänä metsänkasvatustapana, vaikka malli uhkaa metsien monimuotoisuutta. Lisäksi teollisuus ajaa puun käytön kasvua, vaikka bioenergian hiilidioksidipäästöt ovat suurempia kuin kivihiilen käytön.

Julkaisu Puupeltokasvatuksen pohjoiset mallimaat ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja sitä edeltänyt koronaviruspandemia ovat ravistelleet niin päättäjien kuin tavallisten kansalaisten käsityksiä turvallisuudesta. Pandemia pakotti ymmärtämään, miten rajusti ei-aseelliset uhkatekijät voivat vaarantaa yhteiskunnan toimivuutta. Osaltaan se herätteli myös edessä oleviin, etenevän ympäristökriisin mukanaan tuomiin turvallisuusvaikutuksiin. Viimeistään hyökkäys Ukrainaan on kuitenkin osoittanut, että perinteiset uhat kuuluvat myös yhä politiikan keskiöön.

Ympäristömuutos ei silti ole jäänyt odottamaan sodan päättymistä. Sota ja pandemia antavatkin osviittaa siitä, millaisia uhkia on odotettavissa pahenevan ympäristökriisin maailmassa. Muuttuva ilmasto lisää haavoittuvuuksia esimerkiksi terveyden ja toimitusketjujen saralla. Geopolitiikka tulee olemaan entistä tiiviimmin kytköksissä esimerkiksi energiantuotantoon, ilmastopolitiikkaan ja vihreän siirtymän edistymiseen. Erityisesti samanaikaisten ja kasautuvien kriisien mahdollisuus kasvaa.

Vaikka erityisesti varautumisen yhteydessä ympäristökriisiin viitataan useimmiten ilmastonmuutoksena, käsittelemme nyt nimenomaan ympäristömuutosta. Ympäristömuutos käsittää kaikki ne suuret paikalliset ja maailmanlaajuiset muutokset ympäristöön, jotka tapahtuvat, kun ihmiskunnan varakkaimpien kulutus ajaa planetaaristen rajojen ohi. Planetaaristen rajojen lähestyminen näkyy muun muassa lajikatona, vesistöjen rehevöitymisenä, maaperän köyhtymisenä, merten happamoitumisena ja ilmastonmuutoksena. Ilmiöt kytkeytyvät toisiinsa. Termi muistuttaa, etteivät ilmastoratkaisut ole kestäviä, mikäli ne aiheuttavat uusia ympäristöriskejä.

Ympäristömuutos käsittää kaikki ne suuret paikalliset ja maailmanlaajuiset muutokset ympäristöön, jotka tapahtuvat, kun ihmiskunnan varakkaimpien kulutus ajaa planetaaristen rajojen ohi.

Ympäristökriisi on siis kokonaisvaltainen ilmiö, joka vaikuttaa yhteiskuntiin ja ihmisten turvallisuuteen monin tavoin. Siksi se on otettava huomioon myös turvallisuuspolitiikassa ja varautumisessa. Ympäristömuutos kuitenkin tuo mukanaan uudenlaisia ja osin vaikeasti ennakoitavia vaikutuksia, joten se edellyttää myös uusien toimintatapojen kehittämistä ja omaksumista.

Suomessa varautumista ohjaa kokonaisturvallisuuden toimintamalli, joka perustuu eri hallinnon alojen ja toimijoiden yhteistyöhön. Osallistava ja ennakointiin perustuva malli näyttäisi tarjoavan hyvän mahdollisuuden myös ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksiin varautumiseen.

Näitä lähtökohtia selvitimme tarkemmin syksyllä julkaistussa tutkimuksessamme, jossa tarkastelimme asiantuntijahaastattelujen perusteella ympäristömuutoksen roolia kokonaisturvallisuusmallin toteutuksessa. Tämä kirjoitus perustuu tuohon tutkimukseen.

Ympäristömuutos osana kokonaisturvallisuuden mallia

Kokonaisturvallisuus on Suomen kansallista varautumista ohjaava yhteistyömalli, johon osallistuvat niin viranomaiset, yritysmaailma kuin kansalaisyhteiskunta. Tarkoituksena on turvata yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen jatkuvuus myös erilaisista kriiseistä johtuvissa poikkeusoloissa.

Ympäristömuutos mainitaan kokonaisturvallisuutta määrittävissä strategiadokumenteissa, mutta sen ennakointia ei ole käsitelty yksityiskohtaisesti. Esimerkiksi Yhteiskunnan turvallisuusstrategia kattaa ympäristöonnettomuudet, ympäristömuutosten havainnoinnin, niihin sopeutumisen ja uhkien torjunnan sekä tulvariskien hallinnan. Tarkastelu on kuitenkin suppea suhteutettuna ympäristömuutoksen sekä sen hillinnän aiheuttamien muutosten laajuuteen.

Varsinkin pitkällä aikavälillä tapahtuvia, yhteiskuntien rakenteellisiin muutoksiin liittyviä sekä toisaalta kansainvälisiä vaikutuksia huomioidaan varsin rajalllisesti.

Aikaisemman tutkimuksen mukaan myös muissa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ohjaavissa strategiadokumenteissa ympäristömuutosta käsitellään kapeasti. Varsinkin pitkällä aikavälillä tapahtuvia, yhteiskuntien rakenteellisiin muutoksiin liittyviä sekä toisaalta kansainvälisiä vaikutuksia huomioidaan varsin rajalllisesti. Kansallisen ennakoinnin näkökulmasta näidenkin ulottuvuuksien ymmärtäminen olisi tärkeää.

Omassa tutkimuksessamme totesimme, että kokonaisturvallisuuden malliin yhdistyy useita ominaisuuksia, jotka näyttävät edesauttavan ympäristömuutoksen kaltaiseen monimutkaiseen ja -muotoiseen uhkaan varautumista. Kokonaisturvallisuus perustuu proaktiiviseen ennakointiin, joten sen pitäisi mahdollistaa uudenlaisten uhkien havainnointi. Malli on hallinnollisesti monialainen ja monitasoinen, mikä auttaa toteuttamaan ympäristökriisin edellyttämiä yhteiskuntaa läpileikkaavia toimia.

Lisäksi kokonaisturvallisuus perustuu laajaan käsitykseen turvallisuustoimijoista, eli ainakin teoriassa se ottaa esimerkiksi ympäristöasiantuntijat mukaan varautumisen ja turvallisuuden suunnitteluun.

Ympäristömuutos kokonaisturvallisuuden toteutuksessa

Tarkastelimme laajaa haastatteluaineistoa (n=40) selvittääksemme, miten tulevia ympäristökriisin turvallisuusvaikutuksia huomioidaan käytännössä. Haastateltavana oli asiantuntijoita niin sanotun kovan turvallisuuden instituutioista, mutta myös laajemmin aloilta, joita ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutukset voivat koskea.

Tutkimuksen tavoitteena oli hahmottaa ympäristömuutosta laajana ilmiönä, rajoittamatta sitä myrskytuhojen kaltaisiin, yksittäisiin ja verrattain paikallisiin vaikutuksiin. Siksi analysoimme haastatteluaineistoa hyödyntäen aikaisempaa tutkimusta, jossa ympäristömuutoksen turvallisuusvaikutukset on jaettu kolmeen kategoriaan.

Käyttämässämme jaottelussa paikalliset vaikutukset ovat suoraan yksilöihin tai infrastruktuuriin kohdistuvia ympäristön ilmiöitä, kuten myrskyjä ja metsäpaloja. Geopoliittisia vaikutuksia syntyy ympäristösyiden yhdistyessä poliittisiin ja taloudellisin tekijöihin, jolloin seurauksena voi olla esimerkiksi toimitusketjujen häiriöitä tai kasvavaa konfliktialttiutta. Rakenteelliset vaikutukset liittyvät ilmastonmuutoksen hillinnän vaatimien muutosten haitallisiin seurauksiin, kuten kasvavaan eriarvoisuuteen tai kärjistyviin geopoliittisiin jännitteisiin.

Haastattelujen perusteella varautumisessa tunnistetaan laajimmin ympäristömuutoksen paikallisia vaikutuksia ja niihin on suhteellisen monipuolisesti varauduttu eri aloilla. Esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa pyritään huomioimaan lisääntyvät sään ääri-ilmiöt. Myös pitkäkestoisempia paikallisia vaikutuksia on tunnistettu – esimerkiksi mahdolliset kuivuusjaksot ja tuholaisten leviäminen. Varautumiseen käytettävät resurssit kuitenkin vaihtelevat suuresti eri kunnissa. Ympäristökriisiä käsitellään yhä usein kuntatasolla muista politiikkasektoreista irrallaan, mikä vaikeuttaa laajemman kokonaiskuvan hahmottamista.

Rakenteelliset vaikutukset liittyvät ilmastonmuutoksen hillinnän vaatimien muutosten haitallisiin seurauksiin, kuten kasvavaan eriarvoisuuteen tai kärjistyviin geopoliittisiin jännitteisiin.

Geopoliittisia vaikutuksia tunnistetaan jonkin verran ainakin ministeriötasolla. Esimerkiksi ilmastonmuutos mainittiin yhtenä konflikteja ja maahanmuuttoa globaalisti lisäävänä osatekijänä. Toisaalta monia aikaisemman tutkimuskirjallisuuden perusteella merkittäviä vaikutuksia, kuten arktisen alueen geopoliittisen merkityksen kasvamista tai huoltovarmuutta, pohdittiin näiden haastateltavien keskuudessa vain ohimennen. Uhkia käsiteltiin pääosin sektorikohtaisesti, eikä Suomen ulkopuolisiin kehityskulkuihin liittyviä uhkia tunnistettu laajasti.

Ympäristömuutoksen siirtymävaikutuksia huomioidaan varautumisessa haastattelujen perusteella rajallisesti. Osa asiantuntijoista toi itse esiin mahdollisia pitkän aikavälin kehityskulkuen turvallisuusvaikutuksia omilla sektoreillaan, mutta kuvasi niiden jäävän katveeseen päätöksenteossa. Esimerkiksi kansalliset biotalousinvestoinnit nähtiin riskialttiina, sillä ilmastonmuutoksen hillintään pyrkivä kansainvälinen hiilinielujen sääntely voi merkittävästi rajoittaa metsien käyttöä.

Haastateltavat kritisoivat päätöksenteon lyhytjänteisyyttä, joka näkyy esimerkiksi haluttomuutena tehdä investointeja vaativia hillintätoimia. Ympäristöasiantuntijuutta pidettiin lisäksi heikosti integroituna päätöksentekoon laajemmin. Käytännön tasolla siis rakenteellisia turvallisuusvaikutuksia tunnistettiin, mutta varautumisen järjestelmä ei tällä hetkellä näytä tarjoavan keinoja niiden laaja-alaisempaan ennakointiin ja huomioimiseen.

Ympäristökriisiä käsitellään yhä usein kuntatasolla muista politiikkasektoreista irrallaan, mikä vaikeuttaa laajemman kokonaiskuvan hahmottamista.

Aineiston perusteella näyttää siltä, että kokonaisturvallisuuden strategiatasolla kuvattu potentiaali toteutuu käytännössä vain osittain. Puutteellisiksi jäävät juuri ne ominaisuudet, jotka mahdollistaisivat ympäristökriisin paremman nivomisen varautumiseen.

Esimerkiksi aito monialaisuus ei toimi, kun ympäristöasiantuntijat usein jäävät talouden ja turvallisuuden kysymyksistä päättävistä pöydistä ulkopuolelle. Laaja käsitys turvallisuuden toimijoista ei näytä tarkoittavan sitä, että turvallisuuden ulkokehällä olevien asiantuntijoiden äänet tulisivat kuulluiksi varautumisessa. Kokonaisturvallisuus on edelleen tukevasti niin sanotun kovan turvallisuuden hallinnassa.

Ympäristömuutos ei vielä ole päätynyt laaja-alaisesti osaksi kokonaisturvallisuutta ja varautumista. Tutkimuksemme perusteella hidasteena kuitenkin on pääosin toimintamallin keskeisten periaatteiden puutteellinen toteutuminen käytännössä, ei ympäristöasioiden soveltumattomuus osaksi varautumista.

Turvallisuuden kova ydin?

Niin sanotun turvallistamisteorian mukaan uusien asioiden liittäminen turvallisuuteen johtaa helposti poikkeuksellisiin, usein aseellisiin toimiin, joita oikeutetaan eksistentiaalisen uhan torjunnalla. Vaihtoehdottomalla poikkeusolojen politiikalla on vahvasti epädemokratisoiva ja siksi haitallinen vaikutus, kun uhka siirtyy tavallisesta poliittisesta keskustelusta turvallisuuden piiriin.

Toisaalta ilmeisiin turvallisuusriskeihin on reagoitava jotenkin. Nykyisessä pitkäkestoisten kriisien maailmassa selkeät, poikkeuksellisiin toimiin perustuvat turvallisuuden rajat myös joka tapauksessa hämärtyvät.

Suomalaisen kokonaisturvallisuuden kaltainen, varautumiseen perustuva malli näyttäisi mahdollistavan entistä osallistavamman turvallisuustoiminnan.

Aikaisemmassa kirjallisuudessa esimerkiksi ilmasto- ja ympäristöturvallisuutta tahoillaan tutkineet Rita Floyd ja Julia Trombetta ovat todenneet, ettei turvallisuuteen kytkeytyvien ratkaisujen aina tarvitse olla demokratiaa rajoittavia. Varsinkin ympäristömuutoksen kaltaisessa, useita yhteiskunnan aloja koskettavassa kysymyksessä ne voisivat olla myös laajempaa asiantuntija- ja toimijakenttää osallistavia toimia. Floydin mukaan turvallisuutta määrittäviä poikkeustoimia voivat olla esimerkiksi lainsäädännön kehittäminen, uusien hätätilaan liittyvien oikeuksien myöntäminen tai uuden asian valtavirtaistaminen valtion turvallisuustoimijoiden keskuuteen.

Suomalaisen kokonaisturvallisuuden kaltainen, varautumiseen perustuva malli näyttäisi mahdollistavan entistä osallistavamman turvallisuustoiminnan. Demokratian periaatteiden turvaaminen on yksi kokonaisturvallisuuden lähtökohtia ja sen peruselementteihin kuuluu esimerkiksi yhteiskunnallisen luottamuksen ja koulutuksen rooli yhteiskuntarauhan edistämisessä.

Turvallisuuspolitiikka yksinään ei riitä ympäristömuutoksen ratkaisuksi. Tärkeintä on yhä panostaa tehokkaaseen mutta hallittuun kestävyyssiirtymään. Ympäristömuutoksen ja sen hillinnän mahdollisiin turvallisuusvaikutuksiin on silti välttämätöntä varautua, ja sen tekeminen ennakoivasti voi olla paras lääke vaihtoehdotonta ja epädemokratisoivaa turvallistamista vastaan.

Emma Hakala on vanhempi tutkija Ulkopoliittisella instituutilla, tutkija Helsingin yliopistolla ja BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

Helmi Räisänen on ympäristöpolitiikan väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla.

Kirjoittajat ovat tutkijoita WISE-tutkimushankkeessa, jota rahoittaa Strategisen tutkimuksen neuvosto.

Julkaisu Tarjoaako kokonaisturvallisuus keinot ympäristömuutokseen varautumiseen? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin IPCC:n uunituore raportti vuodelta 2022 kertoo, että ilmaston kuumeneminen on jo nyt ajanut maapallon kroonisiin kriiseihin. Niihin sopeutuminen vaatii päättäjiltä paljon. Päätösten tulisi samanaikaisesti reagoida kriiseihin ja tähystää kauas tulevaisuuteen.

IPCC:n kuudennen arviointiraportin viime vuonna julkaistu ensimmäinen osa ja nyt julkaistu toinen osa sysäävät päätöksenteon monella tavalla epämukavuusalueelle. Ilmaston kuumenemisen seurauksena maapalloa vaivaavat huomattavasti vakavammat kriisit kuin 40 vuotta sitten ennakoitiin. Ne tulevat jatkumaan vuosikymmeniä.

Kymmenen vuotta sitten tulvasuojatuksi suunniteltu asuinalue ei enää valmistuessaan ole yhtä turvallinen ja on parin vuosikymmenen kuluttua tulvariskialuetta.

Kriiseihin varautuminen on vaikeampaa, koska aiemmin harvinaiset ympäristökriisit, kuten äärimmäiset tulvat ja helleaallot, tapahtuvat yhä useammin. Kymmenen vuotta sitten tulvasuojatuksi suunniteltu asuinalue ei enää valmistuessaan ole yhtä turvallinen ja on parin vuosikymmenen kuluttua tulvariskialuetta.

Tämä todellisuus edellyttää suomalaiseltakin yhteiskunnalta entistä parempaa kykyä tehdä strategisia päätöksiä kriiseissä.

Tässä artikkelissa tiivistetään, miten Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa WISE-hankkeessa ja Suomen Akatemian rahoittamassa LONGRISK-hankkeessa selvitetään tutkijoiden ja kolmen suomalaisen kaupungin, Helsingin, Tampereen ja Kotkan, yhteistyönä, mitä strateginen kriisipäätöksenteko tarkoittaa käytännössä.

Ilmastokriiseihin on pakko sopeutua

IPCC:n perustivat maailman ilmatieteen järjestö WMO ja YK:n ympäristöohjelma UNEP vuonna 1988. Se julkaisi ensimmäisen raporttinsa vuonna 1990. IPCC ei itse tee tutkimusta vaan analysoi ja kokoaa yhteen tieteellistä tietoa päätöksenteon tueksi ilmastonmuutoksen vaikutuksista, sen hillitsemisestä ja siihen sopeutumisesta. Arviointiraportit valmistellaan kansainvälisissä tutkijaryhmissä.

Uusi IPCC-raportti korostaa tarvetta suuriin sopeutumistoimiin siinäkin tapauksessa, että globaalin keskilämpötilan nousu esiteollisesta ajasta pystyttäisiin rajoittamaan kunnianhimoiseen 1,5 asteen tavoitteeseen. On hyvä muistaa, että vallitsevat päästötrendit ovat viemässä keskilämpötilan nousua selvästi yli 4 asteen vuoteen 2100 mennessä. Glasgow’n ilmastokokouksen päästövähennyslupaukset – siis lupaukset – rajoittaisivat nousun noin 2,5 asteeseen.

Kriisi edellyttää nopeaa reagointia. Samalla jokaisen kriisipäätöksen tulee ottaa huomioon strategiset vaikutukset vuosikymmenien päähän.

Ilmaston kuumeneminen on kyllä rajoitettavissa 1,5 asteeseen, mutta se edellyttäisi ennennäkemättömän radikaaleja teknis-taloudellisia, yhteiskuntapoliittisia ja käyttäytymismuutoksia, jotka kaiken lisäksi olisi saatava aikaan kymmenessä vuodessa. Vastaavan mittakaavan murroksia löytyy historiasta ehkä vain ennen ja jälkeen sotia. Kun Yhdysvallat päätti lähteä toiseen maailmansotaan, sen siviiliteollisuus muutettiin sotateollisuudeksi muutamassa kuukaudessa. Suomi puolestaan sysäsi itsensä teollistumisen polulle muutamassa vuodessa 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa, sotakorvausten ja jälleenrakennuksen pakottamana.

Nyt puhutaan ekologisesta jälleenrakennuksesta, joka viittaa sodanjälkeiseen jälleenrakennukseen rinnastuvaan ponnistukseen irtautua fossiilitaloudesta. Ilmaston kuumeneminen on kuitenkin erilainen hätätila kuin sota, koska sen tuhot hiipivät ihmisten arkeen pikku hiljaa. Kriisi, joka ei tule iholle, ei motivoi toimintaan.

Näköpiirissä olevien ilmastokriisien kohtaamiseen tarvitaan strategista kriisipäätöksentekoa. Päätökset kaikilla toimialoilla tullaan tekemään jonkinasteisessa ilmaston kuumenemisesta johtuvassa kriisissä. Kriisi edellyttää nopeaa reagointia. Samalla jokaisen kriisipäätöksen tulee ottaa huomioon strategiset vaikutukset vuosikymmenien päähän.

Kuinka nähdä kauas kiireessä?

WISE-hanke (2018-2023) kartoittaa mahdollisia ratkaisuja strategiseen kriisinhallintaan konsortiossa, johon kuuluvat Helsingin, Tampereen ja Turun yliopistot,  Aalto-yliopisto sekä BIOS-tutkimusyksikkö. LONGRISK (2020-2023) puolestaan kehittää strategisen kriisipäätöksenteon alustoja kaupungeille Helsingin ja Tampereen yliopiston sekä Ilmatieteenlaitoksen konsortiossa. Ajatuksena on istuttaa strateginen kriisipäätöksenteko saumattomasti kaupunkien nykyiseen hallintoon.

Hankkeiden kirjallisuuskatsauksissa ja asiantuntijahaastatteluissa on kartoitettu aukkoja suomalaisen yhteiskunnan kriisinsietokyvyssä ja strategisessa kriisinhallinnassa. Kiinnostava havainto on, että paikallis- ja aluetason ilmastoasiantuntijat kyllä tiedostavat ilmastonmuutoksesta aiheutuvat ympäristöriskit – he eivät vain ole mukana niissä pöydissä, joissa päätetään kriisinhallinnasta.

Lisäksi WISE ja LONGRISK järjestävät strategisia tilannehuoneharjoituksia, eräänlaisia politiikkapäämajoja, joihin osallistuvat yhteistyökaupunkien johtavat poliitikot ja asiantuntijat. Harjoitusten tavoitteena on kehittää uudenlaista strategisen kriisipäätöksenteon menettelytapaa, jolla voidaan reagoida nopeasti ympäristön ja yhteiskunnan murroksiin ja samanaikaisesti huomioida pitkän aikavälin vaikutukset. Ensimmäinen harjoitus järjestettiin Helsingissä vuonna 2019 ja toinen Kotkassa vuonna 2021. Vuosina 2022–2023 on tarkoitus järjestää Helsingissä, Tampereella ja Kotkassa kussakin kaksi strategista tilannehuoneharjoitusta.

Eri toimialojen strategioilla on usein ristiriitaiset tavoitteet, jotka johtavat toisiaan vastaan sotiviin sopeutumistoimiin ja strategisten päätösten lukkiutumiseen. Vaihtoehtoiset tulevaisuuspolut pystyvät paljastamaan tällaiset ristiriidat ja lukkiutumiset.

Tilannehuoneita on hankkeissa järjestetty sekä poliittisten päättäjien ja johtavien asiantuntijoiden yhteisharjoituksina että yksinomaan asiantuntijoiden harjoituksina. Yhteistä kaikille harjoituksille on, että ne ovat eräänlaisia aikakoneita. Osallistujat viedään kuviteltuun lähitulevaisuuteen, jossa ympäristökriisit ovat kroonistuneet vuosittaiseksi vaivaksi. Osallistujien tehtävänä on muokata kaupungin pitkän tähtäyksen strategioita ja toimintasuunnitelmia siten, että ne vahvistaisivat kaupungin kaukonäköistä sopeutumista kroonisiin ympäristökriiseihin.

Tutkimushankkeet ovat antaneet osviittaa strategisen kriisipäätöksenteon keskeisistä periaatteista. Koska kriisit muuttavat toimintaympäristöä alituisesti, strategioita ei tule päivittää vain joka neljäs vuosi vaan jatkuvasti. Päätöksentekotilanteen on ruokittava päättäjien mielikuvitusta vaihtoehtoisilla poluilla toimialojen strategisiin tavoitteisiin. Eri toimialojen strategioilla on usein ristiriitaiset tavoitteet, jotka johtavat toisiaan vastaan sotiviin sopeutumistoimiin ja strategisten päätösten lukkiutumiseen.

Tämän toteaa painokkaasti IPCC:n uusin raporttikin; vaihtoehtoiset tulevaisuuspolut pystyvät paljastamaan tällaiset ristiriidat ja lukkiutumiset.

Päätöksentekotilanteen on myös edistettävä oppimista ja estettävä päättäjien puolustautumisreaktiot maineriskien pelossa. Tutkimukset osoittavat, että päättäjät pyrkivät usein suojaamaan itseään äänestäjien pettymykseltä tekemällä tietoisesti lyhytnäköisiä päätöksiä. Kuten Euroopan komission entinen puheenjohtaja Jean-Claude Juncker aikoinaan totesi, ”tiedämme kyllä mitä tehdä, emme vain tiedä kuinka tulla uudelleen valituksi sen tehtyämme”.

Demokratiaa kriisin keskellä

Strateginen kriisipäätöksenteko on rakennettava vuorovaikutukseksi poliittista vastuuta kantavien päättäjien ja tutkimustietoa välittävien asiantuntijoiden kesken. Samaa on peräänkuuluttanut johtaja Mika Salminen THL:stä pandemiakriisin kokemusten pohjalta. Asiantuntijoiden osallistuminen päätöksiin lisää kriittisiä kysymyksiä asiantuntijavallan lisääntymisestä ja sen suhteesta demokraattiseen päätöksentekoon. Tutkimustietoon perehtyneet asiantuntijat on kuitenkin otettava päätöksiin mukaan vaikutusvaltaisina osapuolina, koska harkinnan kohteena ovat monimutkaiset päätösvaihtoehdot.

Tilannehuoneharjoitukset ovat paljastaneet strategisen kriisipäätöksenteon sudenkuoppia. Vaihtoehtoisten tulevaisuuspolkujen hahmottamista rajoittavat vakiintuneet tulkintatavat ja päättelyketjut – esimerkiksi usko talouskasvun voimaan ratkaista kriisi kuin kriisi. Maineriskin pelko estää vaikeat ja kauaskantoiset päätökset, kun vaikkapa energiansäästö katsotaan poliittisesti liian tulenaraksi keinoksi tavoitella hiilineutraalisuutta. Päätöksentekotilanne olisikin suunniteltava siten, että ulkopuolisilla asiantuntijoilla ja kansalaisryhmillä on mahdollisuus haastaa tavanomainen ajattelu.

Vaihtoehtoisten tulevaisuuspolkujen hahmottamista rajoittavat vakiintuneet tulkintatavat ja päättelyketjut – esimerkiksi usko talouskasvun voimaan ratkaista kriisi kuin kriisi.

Pyrimme hankkeissamme myös vahvistamaan päätösten tietopohjaa kehittämällä strategista kojelautaa, joka visualisoi kroonisten ilmastokriisien kauaskantoiset kerrannaisvaikutukset. Visualisointi tapahtuu karttapohjaisten simulaatioiden, kolmiulotteisten katunäkymien ja kuvitteellisten ilmastoreportaasien avulla.

IPCC:n raportteihin on viime vuosina reagoitu kannustuksin ”vielä on aikaa ryhtyä toimiin” ja ”toivoa ei pidä heittää”. On kuitenkin syytä olla realistinen sen suhteen, paljonko aikaa on ja mille toivo rakennetaan. Aika strategisille kriisipäätöksille on juuri nyt.

Toivo puolestaan on sitä samaa toivoa, jota pääministeri Winston Churchill valoi briteille toisessa maailmansodassa: tahtoa tehdä suuria uhrauksia siedettävän elämän turvaamiseksi.

Janne I. Hukkinen on ympäristöpolitiikan professori Helsingin yliopistossa.

Politiikasta-Akatemia on kirjoitussarja, jossa tarkastellaan ja seurataan Suomen Akatemian rahoittamia tuoreita yhteiskunnallisia tutkimushankkeita. 

Julkaisu Ilmastohätätilaan sopeutuminen edellyttää strategisia kriisipäätöksiä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilmastomuutoksesta on tullut osa kansallista ja kansainvälistä politiikkaa, joka tunnistetaan myös entistä laajemmin taloustieteen piirissä. YK:n ilmastokokouksien ohella ilmastomuutos on noussut myös YK:n turvallisuusneuvoston agendalle. Uudet poliittiset ohjelmat, kuten niin kutsutut Green New Deal -aloitteet, pyrkivät puuttumaan ilmastomuutokseen. Muutos on kuitenkin hidasta, osin siksi, että poliittinen vastakkainasettelu ilmastomuutoksen kohdalla on merkittävää. Esimerkiksi presidentti Donald Trumpin kaudella monet osavaltiot ja kaupungit ilmoittivat pitäytyvänsä ilmastomuutoksen vastaisissa toimissa, vaikka presidentti itse sanoutuikin irti Pariisin ilmastosopimuksesta.

On myös nähty, että ilmastomuutoksen ja talouskasvun irtikytkentä on vaikeaa jo pelkästään puheen tasolla.

Pitäisikö pelottavien tulevaisuusvisioiden ohella pystyä tarjoamaan toivoa?

Koska edistys on hidasta, Elokapinan (Extinction rebellion) kaltaiset kansalaistottelemattomuusliikkeet ovat aktivoituneet ja saavuttaneet merkittävää näkyvyyttä. Myös tutkijat ovat joutuneet arvioimaan uudelleen suhdettaan aktivismiin. Hitaasta edistyksestä kärsivät erityisesti ne valtiot, joille ilmastomuutos ei ole ainoastaan sopeutumiskysymys, vaan suoranainen eksistentiaalinen uhka.

On syytä kysyä, miten ilmastomuutoksesta voi ja kannattaa puhua nykyisten rakenteiden puitteissa. Pitäisikö pelottavien tulevaisuusvisioiden ohella pystyä tarjoamaan toivoa? Mitä näkökulmaa nykyinen ilmastomuutokseen liittyvä keskustelu kaipaa?

Tässä Politiikasta-lehden elokuussa järjestämään webinaariin pohjaavassa Politiikasta-raadissa näkökulmiaan tarjoavat Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija ja BIOS-tutkimusyksikön jäsen Emma Hakala, Dublin City Universityn apulaisprofessori Diarmuid Torney sekä University of the South Pacificin kansainvälisen politiikan yliopistolehtori Milla Vaha. Politiikasta-raadin ovat toimittaneet webinaarin puheenjohtajat Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja Mikko Poutanen, ja politiikan tutkija Anna Kronlund Jyväskylän yliopistosta, jotka myös käänsivät apulaisprofessori Torneyn kommentit suomeksi.

Mitkä ovat tärkeimmät näkökulmat mielestänne ilmastomuutoksesta keskustelemiseen?

MILLA: Tuvalun entinen pääministeri Enele Sapoaga kommentoi usein kansainvälisillä foorumeilla, että Tuvalun pelastaminen on yhtä kuin maailman pelastaminen. Mielenkiintoisesti Suomen presidentti Sauli Niinistö käytti samankaltaista ilmaisua puhuessaan ilmastokokous COP-26 Suomen puheenvuorossa viitatessaan arktiseen alueeseen. Tämän suuntaisissa lausunnoissa kiteytyy ilmastomuutoksen todellisuus: ilmastonmuutos, joka vaikuttaa kaikkiin tavalla tai toisella, ei kuitenkaan vaikuta kaikkiin yhtäläisesti. Ilmastokriisissä on kyse globaalista oikeudenmukaisuudesta.

Emme voi teeskennellä, että Tuvalun tapahtumilla ei ole mitään tekemistä globaalin pohjoisen eli meidän kanssamme.

Monenkeskisen kansainvälisen poliittisen yhteistyön tulisi olla moniäänisempää ja verkostoituneempaa, jotta olisi mahdollista ratkaista olemassa olevia ja tulevia, yhä monimutkaisempia ja yhteen limittyneitä kriisejä, jotka vaikuttavat ihmisiin erilaisella intensiteetillä ja aikajänteellä.

Tiede ei tee poliittisia päätöksiä, mutta sen tulisi ohjata niitä. Poliittisten päätösten tulisi perustua yksilöiden oikeudenmukaiseen kohteluun ei ainoastaan Suomessa vaan globaalisti. Ilmastokriisi itsessään ei syrji ketään. Emme voi teeskennellä, että Tuvalun tapahtumilla ei ole mitään tekemistä globaalin pohjoisen eli meidän kanssamme.

DIARMUID: Olen samaa mieltä Millan kanssa siitä, että ilmastonmuutoksessa on olennaisesti kysymys oikeudenmukaisuudesta: köyhien ja rikkaiden maiden välillä, yksittäisten maiden köyhien ja rikkaiden kansalaisten välillä, sukupolvien välillä, mukaan lukien kaikki tulevat sukupolvet ja ihmisten sekä luonnon välillä. Lisäisin vielä tähän, että vaikka osaltaan ilmastonmuutokseen vastaamisessa on kyse tieteestä ja teknologiasta, siihen vaikuttavat keskeisesti myös eri sosiaaliset tekijät, kuten kollektiivisen päätöksenteon mekanismit paikallisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla, kulttuuriset normit ja arvot sekä taloudelliset järjestelmät, joihin toimintamme pohjautuu.

Ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksien tunnistaminen ei ole kuitenkaan tähän asti johtanut ennaltaehkäiseviin toimiin tai konkreettiseen ilmastopolitiikkaan.

EMMA: Osana prosessia, jonka avulla ilmastonmuutos on noussut kansainvälisen politiikan keskiöön, voidaan mainita sen lisääntyvä kytkeytyminen turvallisuuspolitiikkaan. Tässä on järkeä, koska ilmastonmuutos monella tapaa myös edesauttaa turvallisuusuhkien muodostumista. Turvallisuutta koskeviin argumentteihin suhtaudutaan myös vakavammin kuin esimerkiksi kehityspolitiikkaa koskeviin argumentteihin.

Ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksien tunnistaminen ei ole kuitenkaan tähän asti johtanut ennaltaehkäiseviin toimiin tai konkreettiseen ilmastopolitiikkaan. Tämän seurauksena on noussut esiin huoli siitä, että turvallistaminen johtaa demokraattisen debatin kaventumiseen ilmastonmuutoksen vaikutusten lieventämisen sijaan.

Olisi kuitenkin virhe epäonnistua selkeiden ilmastonmuutokseen liittyvien riskien tunnistamisessa ja estämisessä tämän vuoksi. Viime kädessä ilmastonmuutoksen turvallisuutta koskeva keskustelu viittaa siihen suuntaan, että on löydettävä uusia, eri tahot huomioivia tapoja käsitellä ilmastonmuutokseen ja turvallisuuteen liittyviä riskejä.

YK:n ilmastopaneelin IPCC:n uusin elokuussa julkaistu raportti jatkoi synkeiden tulevaisuuskuvien sarjaa. Mitkä teidän mielestänne olivat raportin tärkeimmät huomiot?

EMMA: Raportissa oli vain vähän tietoa, joka olisi ollut kokonaan uutta, mutta sitä tärkeämmin raportti esitti lisääntyvällä varmuudella ilmastonmuutoksen vaikutukset. Esimerkiksi suhde ilmaston lämpenemisen ja päästöjen kehityksen välillä on paljon selvempi nykyään. Raportti myös korosti kasvanutta varmuutta siitä, että 2050-luvulla nettopäästöjen tulisi nollaantua. Lisäksi äärisääilmiöitä koskeva tiede on kehittynyt ja pystyy nyt osoittamaan, miten jotkin jo nykyisin kokemamme vaikutukset ovat seurausta ilmastonmuutoksesta.

Minulle nämä raportin huomiot alleviivaavat tarvetta IPCC:n kaltaisille instituutioille, jotka voivat lisätä ymmärrystämme tulevaisuuden haasteista, vaikka niiden työ voikin vaikuttaa hitaalta ja vaivalloiselta.

DIARMUID: Keskeinen tieteellisen tiedon kehittyminen edellisestä vuosien 2013–2014 IPCC:n arvioraportoinnista koskee tapahtumien selittämistä, jonka seurauksena on mahdollista todentaa erilaisten säätä koskevien ääri-ilmiöiden ja ilmastonmuutoksen yhteys. Ajateltuna taaksepäin vuosiin 2013–2014 kaikki, mitä ilmastonmuutosta koskevaan tieteen oli mahdollista kertoa meille, koski erilaisten sään ääri-ilmiöiden lisääntymistä sekä määrältään että intensiteetiltään.

Yksittäisten sääilmiöiden osalta osattiin kertoa vain vähän. Erityisesti tämä ilmastotieteen ala on edistynyt nopeasti ja tutkijat osaavat nyt tunnistaa ilmastonmuutoksen roolin säiden ääri-ilmiöiden todennäköisyyksien lisääntymisessä.

Useat muut alueet maailmassa ovat kärsineet vakavista ilmastonmuutoksen seurauksista jo paljon pidempään. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa siten kyse voi olla pikemminkin heräämisestä samaan todellisuuteen muiden kanssa.

Euroopassa kuten myös Pohjois-Amerikassa elokuun alussa julkaistu Working Group I raportti osui yhteen monien korkean profiilin katastrofaalisten sääilmiöiden kanssa. Näihin lukeutuvat esimerkiksi voimakkaat tulvat Saksassa ja laajat maastopalot Kaliforniassa. Tämä on vaikuttanut ilmastomuutoksen poliittiseen narratiiviin Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa sekä lisännyt IPCC:n raportin sanoman vaikutusta.

Toki useat muut alueet maailmassa ovat kärsineet vakavista ilmastonmuutoksen seurauksista jo paljon pidempään. Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa siten kyse voi olla pikemminkin heräämisestä samaan todellisuuteen muiden kanssa.

MILLA: Tässä yhteydessä haluan lainata Tyynenmeren edustajan Kosi Latun (Director-General of the Secretariat of the Pacific Regional Environment Programme) viimeisintä IPCC:n raporttia koskevia kommentteja: “nyt on viimeinen tilaisuus, kaikkien tulee toimia nyt. Meidän tulee vedota inhimillisyyteen, meillä tulee olla poliittista tahtoa toimia – kaikkien tulee tehdä osansa kasvihuonepäästöjen vähentämiseksi tänään.”

Vaikka Tyynenmeren ovat pieniä kooltaan, monet jopa mikrovaltioita, ne ovat onnistuneet kollektiivisella toiminnallaan olemaan kokoaan suurempia YK:ssa.

Tyynenmeren näkökulmasta uusin IPCC:n raportti ei kerro mitään uutta. Aiemmat raportit, kuten vuoden 2014 raportti, nostivat esiin pienten, kehittyvien saarivaltioiden aseman. Merenpinnan nousu, trooppisten myrskyjen lisääntyminen ja muiden negatiivisten vaikutusten rooli on tiedostettu Tyynenmeren alueella jo pitkään. Pienten saarivaltioiden allianssi yhdessä pienten kehittyvien saarivaltioiden yhteenliittymän kanssa ovat nostaneet ahdinkoaan selkeästi esiin kansainvälisillä foorumeilla, kuten YK:n ilmastonsuojelun puitesopimuksen (UNFCCC) viitekehyksessä.

Vaikka kaikki näistä valtioista ovat pieniä kooltaan, monet jopa mikrovaltioita, ne ovat onnistuneet kollektiivisella toiminnallaan olemaan kokoaan suurempia YK:ssa. Mielestäni IPCC:n raportissa tunnistettu fakta pienten kehittyvien saarivaltioiden kokemista uhista ja haavoittuvuudesta on yksi esimerkki tästä. Ilmastonmuutos on monien kansainvälisten kokousten agendalla, erityisesti käynnissä olevassa YK:n ilmastokokouksessa (COP-26) Glasgowssa.

Mitkä mielestänne ovat tällä hetkellä keskeisimmät foorumit, jolla ilmastonmuutosta käsitellään? Kyetäänkö näillä foorumeilla ottamaan huomioon riittävä näkökulmien kirjo?

MILLA: Ilmastokriisiä kuvataan usein kahdella tapaa: joko tuomiopäivän skenaariona tai uskomalla teknologisten ratkaisujen kaikkivoipaisuuteen sen ratkaisemiseksi. Lisäksi on erilaisia ilmastonmuutoksen kieltämisen ryhmittymiä. Ilmastonmuutosta kuvataan tulevaisuuden uhkakuvana, vaikka monet ihmiset maailmassa jo elävät tämän todellisuuden kanssa. Viimeisen viiden ja kymmenen vuoden aikana eteläisen Tyynenmeren alue on jo kohdannut enemmän vakavia viidennen luokan pyörremyrskyjä kuin koskaan aiemmin 1970-luvulla aloitetun seurannan aloittamisen jälkeen.

Viime vuonna, kun maailma havahtui COVID-pandemiaan, me elimme keskellä aktiivista pyörremyrskyjen kautta. 27 ihmistä, jotka menettivät henkensä Haroldiksi kutsutun pyörremyrskyn vuoksi Solomonin saarilla huhtikuussa 2020, olivat sekä ilmastonmuutoksen että pandemian uhreja: huolimatta lähestyvästä pyörremyrskystä uhrit olivat pääkaupunki Honiaran asettamien koronarajoitusten takia pyrkimässä takaisin kotisaarilleen, kun heitä kuljettanut laiva haaksirikkoutui.

Tyynenmeren asukkaille ilmastonmuutoksen todellisuuden tai vaikutuksen kyseenalaistaminen tarkoittaa heidän arkipäiväisten kokemustensa aliarvioimista ja sen vähättelyä, millaista on asua saarilla tänä päivänä.

Ilmastonmuutosta kuvataan tulevaisuuden uhkakuvana, vaikka monet ihmiset maailmassa jo elävät tämän todellisuuden kanssa.

En halua puhua paikallisten puolesta tässä asiassa, mutta näkökulmat ja ratkaisut, jotka nojaavat alkuperäiskansojen tietotaitoon, perinteisiin teknologioihin ja ei-länsimaisiin näkemyksiin ilmastonmuutoksesta usein sivuutetaan kansainvälisesti. Kuuntelemalla useita ja erityisesti alkuperäiskansojen näkemyksiä, uskon, että meillä olisi mahdollisuus kattavampaan keskusteluun ilmastonmuutoksesta, jossa kaikkien näkemykset tulevat huomioiduksi.

DIARMUID: Viimeisten 30 vuoden aikana kansainväliset ilmastonmuutosneuvottelut ovat johtaneet useisiin kansainvälisiin sopimuksiin, kuten esimerkiksi YK:n ilmastonsuojelun puitesopimukseen, Kioton protokollaan ja Pariisin sopimukseen. Samanaikaisesti kuitenkin globaalien kasvihuonepäästöjen määrä on jatkanut kasvuaan. Tämän seurauksena jotkin kommentaattorit ovat esittäneet erilaisia ”minilateraalisia” neuvotteluja, jotka toisivat yhteen vain ne maat, joilla on keskeisin vaikutus päästöjen kasvuun.

Tämä kuitenkin sivuuttaa kokonaan sen tärkeän huomion, että eniten ilmastomuutoksen vaikutuksista kärsivät tahot, kuten pienet saarivaltiot ja vähiten kehittyneet maat, ovat harvemmin vastuussa itse ongelmasta. Samalla se jättää huomioimatta, että ehkä me tarvitsemme vähemmän globaaleja neuvotteluita ja enemmän kansallisen tason päästövähennyksiä.

Paikallisen ja alkuperäisväestön tietämys ja ruohonjuuritason toiminta ovat perusedellytyksiä ilmastonmuutoksen hillitsemiselle ja siihen varautumiselle.

EMMA: Nykyisissä ilmastonmuutosta koskevissa keskusteluissa osalta on paljon parannettavaa juuri näkökulmien kirjossa. Valitettavasti meillä ei ole juurikaan hyviä esimerkkejä kansainvälisten instituutioiden tai mekanismien edustuksellisuudesta ja todellisesta näkökulmien kirjosta. On kuitenkin huomattavissa hidasta edistystä, jonka kannustimena toimii vahventuva käsitys siitä, että paikallisen ja alkuperäisväestön tietämys ja ruohonjuuritason toiminta ovat perusedellytyksiä ilmastonmuutoksen hillitsemiselle ja siihen varautumiselle.

Huomauttaisin myös, että tätä keskustelua on vienyt eteenpäin yhä tärkeämmäksi muotoutunut ilmastonmuutosaktiivien ryhmä, joka on paitsi kansainvälinen myös hyvin verkostoitunut.

Tästä onkin hyvä jatkaa kansalaistottelemattomuuden kysymykseen. Kestävyysvaje on käsitteenä meille tuttu taloudesta, mutta sitä voidaan myös soveltaa ilmastomuutokseen. Retorisesti kyse on samasta asiasta, eli siitä, miten tulevien sukupolvien ääni voidaan tuoda esiin siten, että nykyiset sukupolvet velvoitetaan olemaan vahingoittamatta toiminnallaan tulevien sukupolvien elinmahdollisuuksia. Miltä tämä teistä kuulostaa, voidaanko poliittista retoriikkaa näin soveltaa muille aloille?

EMMA: Sosiaalisten liikkeiden mobilisoiminen on osa demokraattista prosessia ja kertoo myös prosessin toimivuudesta. Demokratian etu tulee nimenomaan siitä, että se sallii puntaroivan keskustelun aloitteista ja niiden vaikutuksista eri ryhmille. Nähdäkseni tämä on edelleen keskeistä huolimatta siitä, että esimerkiksi Elokapina on kyseenalaistanut institutionaalisen puoluepolitiikan mahdollisuudet ilmastonmuutoksen ratkaisemiseksi riittävän nopeasti. Näin perustellen on valittu kansalaistottelemattomuus linjaksi.

Tämä voidaan nähdä aloitteena haastaa olemassa olevia poliittisia prosesseja ulkopuolelta pakottaen prosessit toimimaan nopeammin. Voidaan jopa sanoa, että tässä koetellaan poliittisten päättäjien kykyä tehdä rohkeita ratkaisuja nyt, vaikka mahdolliset vaikutukset kokonaisuudessaan voidaan nähdä vasta myöhemmin.

Toimimattomuudesta on vakavia seurauksia, joskaan ei välittömästi niille, jotka nyt epäonnistuvat tarvittavien toimenpiteiden tekemisessä.

DIARMUID: Tämä on tosi tärkeä asia. Ilmastonmuutosta koskevien toimien viivästyttäminen, etenkin rikkaissa maissa, ei ole merkityksetöntä. Toimimattomuudesta on vakavia seurauksia, joskaan ei välittömästi niille, jotka nyt epäonnistuvat tarvittavien toimenpiteiden tekemisessä. Toimimattomuus luo seurauksia jo nykyisen sukupolven aikana riippuen siitä missä asuu: ilmastomuutos – ilmastokriisi – näyttäytyy erilaiselta muutosten etulinjassa olevissa kehittyvissä maissa. Toimimattomuuden seuraukset ulottuvat myös tuleviin sukupolviin, jotka kohtaavat ilmastonmuutoksen pahimmat seuraamukset laajemmin.

Oikeudenmukaisuus on siksi erittäin hyvä näkökulma, jonka kautta ilmastonmuutoksen problematiikkaa voidaan tarkastella. Laajemmin tätä näkökulmaa voidaan tarkastella ”hiilidioksidibudjetin” (carbon budget) näkökulmasta, joka tarkoittaa tiettyä määrää, jonka globaali yhteisö kokonaisuudessaan voi kokonaisuudessaan käyttää samalla huomioiden Pariisin ilmastosopimuksen reunaehdot koskien 1,5 tai 2 asteen lämpötilan nousua.

Koska hiilidioksidi ei poistu ilmakehästä vuosisatojen tai vuosituhannenkaan aikana, tänään toteutuvat päästöt leikkaavat päästöjä myös ensi viikolla, ensi vuonna tai seuraavalla vuosikymmenellä. Ajatellessamme ilmakehää tästä näkökulmasta on syytä miettiä, miten loput ”päästöbudjetista” tulisi oikeudenmukaisesti jakaa ei vain maiden, vaan myös tulevien sukupolvien välillä.

Ilmastorahoitus ei ole lähelläkään tarvittavaa tasoa.

MILLA: Palatakseni ensimmäiseen vastaukseeni haluan korostaa, että ilmastokriisissä on kyse oikeudenmukaisuudesta. Se kärjistää olemassa olevaa globaalia epäoikeudenmukaisuutta ja kuten nykyinen pandemia osoittaa, tekee siitä asteittain näkyvämpää. Vuosikymmenten ajan ilmasto-oikeudenmukaisuutta koskevat keskustelut ovat kehittyneet käsitteiden, kuten ”yhteiset mutta eriytyneet vastuullisuudet” (common but differentiated responsibilities) tai ”saastuttajat maksavat” varaan, joilla on vain vähän käytännön merkitystä kehittyneiden maiden ilmastopolitiikalle.

Ilmastonmuutoksen hillitseminen ja siihen sopeutuminen vaativat resursseja ja monet ilmastonmuutoksen seuraukset etulinjassa kohtaavat maat ovat kehittyviä maita ilman näitä resursseja. On selkeästi tarve kehittyvien maiden kasvavalle tuelle ja rahoitukselle. Ilmastorahoitus ei ole lähelläkään tarvittavaa tasoa. Pariisin ilmastosopimuksen artikla 8 pysyvistä menetyksistä ja vahingoista, jota pienten kehittyvien saarivaltioiden johdolla neuvoteltiin, vain korostaa lisärahoituksen tarvetta tulevaisuudessa.

Ilmastomuutos on keskeisesti myös turvallisuuspoliittinen kysymys. Konfliktit vedestä ja muista välttämättömistä resursseista todennäköisesti lisääntyvät. Tämä vaikuttaa myös ruokaturvallisuuteen, kun viljelyskelpoisen maa-alan määrä kutistuu. Saadaanko poliitikkoja motivoitua toimiin tämän näkökulman kautta?

MILLA: Tyynellämerellä turvattomuuden eri asteet ovat jo olemassa. Maat ovat etsineet erilaisia ratkaisuja ruuan ja puhtaan juomaveden saatavuuden turvaamiseksi kansalaisilleen. Fidžin pääministeri Frank Bainimarama on toistuvasti luvannut, että Fidži tulee pienten naapureidensa avuksi tarvittaessa. Maailmanpankki on kannustanut Australiaa ja Uutta-Seelantia tukemaan Tyynenmeren valtioiden asukkaiden työ- ja koulutusmahdollisuuksien lisäämistä heidän valmistautuessaan suunniteltuihin muuttoihin ulkomaille, jos maat peittyvät veden alle. Mailla on omia kansallisia muutto-ohjelmiaan joko valmiina tai suunnitteluvaiheessa.

Kyliä on jo siirretty kauemmas rannikolta. Tyynenmeren asukkailla on vuosisatojen historia liikkuvuudesta. Tästä tuli varsinaisesti ongelmallista vasta kolonialismin aikakaudella, kun valtioiden rajoja määriteltiin eri saariryhmittymien välillä. Tällöin syntyivät myös pienet saarivaltiot laajalle alueelle.

Tongalainen runoilija ja akateemikko Epeli Hau’ofa on esittänyt idean ”merellisistä valtioista” viitaten ajatukseen siitä, että tavoillamme puhua ja käsitteellistää maailmaa on merkitystä sille, miten suhtaudumme ja vastaamme siihen. ”Pienellä kehittyvällä saarivaltiolla” on aivan erilainen konnotaatio kuin ”isolla merellisellä valtiolla”. Ensimmäinen viittaa pienuuteen, kaukaisuuteen ja haavoittuvuuteen, kun taas jälkimmäinen asettaa laajat saaria ympäröivät merialueet ja niiden resurssit keskiöön. Tämä myös korostaa näkemystä siitä, että nämä valtiot ovat itse asiassa paljon isompia ja resurssirikkaampia kuin yleensä ajatellaan ja siten maiden turvallisuuteen koskeviin huoliin tulisi suhtautua ottaen tämä huomioon.

Maailmanpankki on kannustanut Australiaa ja Uutta-Seelantia tukemaan Tyynenmeren valtioiden asukkaiden työ- ja koulutusmahdollisuuksien lisäämistä heidän valmistautuessaan suunniteltuihin muuttoihin ulkomaille, jos maat peittyvät veden alle.

Näiden merellisten resurssien takia Tyynenmeren alueesta on tullut myös geopolitiikan kannalta entistä tärkeämpi. Kiina on laajentanut Silkkitie-aloitettaan (Belt and Road) koskemaan myös Tyynenmeren maita ja aiheuttanut tiettyjä alueellisia jännitteitä kannustamalla maita tunnustamaan Kiina Taiwanin sijaan. Australian ”Step up”, Uuden-Seelannin ”Pacific reset” ja Yhdysvaltojen ”Indo-Pacific” -strategia ovat kaikki korostaneet Tyynenmeren aluetta maailmanpolitiikassa.

Samanaikaisesti Tyynenmeren alueen maiden näkemykset itsessään ohitetaan usein aluetta koskevissa turvallisuuskysymyksissä. Siinä missä suurvallat kilpailevat vaikutuksesta Tyynellämerellä, alueen maat itse ovat luoneet kunnianhimoisia suunnitelmia merialueiden rajojen jäädyttämisestä turvatakseen oman olemassaolonsa.

DIARMUID: Ei ole epäselvyyttä siitä, etteikö ilmastonmuutos olisi turvallisuuskysymys. Kun ilmastonmuutoksen vaikutukset tulevat vakavimmiksi ja kokonaisvaltaisemmiksi, tulee se luultavimmin muokkaamaan myös turvallisuuden kuvaa maailmanlaajuisesti. Armeijan suunnittelijat tietävät jo tämän: Yhdysvalloissa myös ilmastomuutokseen enemmän tai vähemmän epäilevästi suhtautuvien republikaanipresidenttien, kuten George W. Bushin ja Donald Trumpin kausien aikana Yhdysvaltojen asevoimat ovat ottaneet ilmastonmuutoksen uhan tosissaan. Turvallisuudesta vastuussa olevilla ammattilaisilla ei olisi ollut varaa välinpitämättömyyteen.

Globaalilla tasolla ilmastonmuutosta koskeva politiikka ja turvallisuus ovat kuitenkin yhä monimutkaisia kysymyksiä. Oma maani (Irlanti) on tällä hetkellä YK:n turvallisuusneuvoston jäsen ja syyskuun 23. päivä Irlannin pääministeri (Taoiseach) Micheál Martin isännöi turvallisuusneuvoston tapaamista ilmastonmuutoksesta ja turvallisuudesta. Pysyvät jäsenmaat Venäjä ja Kiina kuitenkin argumentoivat, että turvallisuusneuvosto ei ollut oikea paikka keskustella aiheesta. Vastalauseet kuvastivat sitä pitkään jatkunutta jännitettä, joka ilmeni jo vuonna 2007, kun Iso-Britannian tuolloinen ulkoministeri Margaret Beckett ensi kerran yritti nostaa ilmastonmuutoksen turvallisuusneuvoston agendalle.

Siinä missä suurvallat kilpailevat vaikutuksesta Tyynellämerellä, alueen maat itse ovat luoneet kunnianhimoisia suunnitelmia merialueiden rajojen jäädyttämisestä turvatakseen oman olemassaolonsa.

EMMA: Kuten aiemmin mainitsin, niin kutsuttu turvallistaminen, jossa ilmastonmuutos kehystetään turvallisuuskysymykseksi ei ole ainoastaan hyödyllinen ilmiö, vaan se voi olla myös haitallista, jos siitä seuraa epädemokraattisia ja ulossulkevia toimenpiteitä. Kysymys siten on, miten kehittää tuloksia tuottavaa ilmastoturvallisuutta koskevaa politikkaa demokratian ja kansalaisyhteiskunnan viitekehyksessä.

Nähdäkseni osa ongelmaa on siinä, että käsittelemme vaikutuksia tulevaisuudessa. On äärimmäisen vaikea määritellä politiikkatoimenpiteitä tilanteessa, jossa me emme pysty varmuudella näkemään niiden vaikutuksia tulevaisuudessa.

Yksi tapa helpottaa tätä jossakin määrin on keskittyä tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin tiettyihin tapaustutkimuksiin ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksista rajatuissa konteksteissa. Lisäksi meidän täytyy pystyä osallistamaan myös turvallisuussektorin ulkopuolisia toimijoita nimenomaan ilmastonmuutoksen turvallisuusvaikutuksiin varautumista koskevaan strategiseen suunnitteluun.

Ilmastomuutoksesta keskusteleminen jumiutuu usein melko toivottomiin ja synkeisiin tulevaisuusnäkyviin. Vähättelemättä ilmastokriisin merkitystä, onko meillä lainkaan syytä optimismiin? Onko horisontissa toivoa, jota emme vielä näe?

EMMA: Minun mielestäni on hyvin tärkeää muistaa, että on itse asiassa meistä itsestämme kiinni, kuinka vaikeaksi ilmastonmuutos äityy. Ymmärrän kyllä, että tämä ei varsinaisesti herätä optimismia ottaen huomioon toimenpiteiden hitaan etenemisen tähän asti. Mutta se, miten ilmastonmuutoksesta on tullut keskeinen agendakysymys viimeisten vuosikymmenten aikana antaa minulle jonkinlaista toivoa, että poliittinen tahtotila alkaa muodostua ja se kuitenkin on tässä avaintekijä.

Jos ajatellaan vaikka IPCC:n uusinta raporttia, minun mielestäni tiedämme aika hyvin, mitä pitäisi tehdä ja monilta osin meillä on jo teknologisia ratkaisuja olemassa. Mitä meiltä puuttuu, on järjestelmällisempi ymmärrys siitä, miten toteuttaa erilaisia rakenteellisia ja sosiaalisia muutoksia, joita siirtymä vaatii.

Esimerkiksi itsekin edustamani BIOS-tutkimusyksikön piirissä olemme puhuneet ekologisesta jälleenrakennuksesta poliittisena ja yhteiskunnallisena prosessina, jonka myötä muun muassa asumisen, liikkumisen, ruoan ja energiantuotannon infrastruktuuri ja käytännöt uudistetaan siten, että niiden aiheuttamat päästöt ja luonnonvarojen käyttö laskevat kestäviin rajoihin. Tällaisten käytännön ratkaisujen siivittämänä myös poliittinen keskustelu voi vähitellen edetä kohti siirtymän toteuttamista.

Iso osa keskustelun edistymisestä kuuluu nuorille ilmastoaktivisteille, jotka ymmärtävät, että tämä on eksistentiaalinen kysymys heidän tulevaisuutensa kannalta.

Meiltä puuttuu järjestelmällisempi ymmärrys siitä, miten toteuttaa erilaisia rakenteellisia ja sosiaalisia muutoksia, joita siirtymä vaatii.

DIARMUID: Kohtaan tämän kysymyksen päivittäin omassa työssäni ja tiedän, että myös opiskelijani kipuilevat ilmastonmuutoksen vastaisten toimien suunnattomuuden kanssa samalla tiedostaen, että jokainen on vain yksilö. Jos haluan tavoitella optimismia, viittaan usein Greta Thurnbergin kommenttiin: ”kun alamme toimia, toivo on kaikkialla”.

Inspiroidun opiskelijoistani ja koululaisista, jotka ovat palanneet kaduille perjantaiprotesteihin sekä vetovoimasta, jonka ilmastonmuutos on saavuttanut yhteiskunnassa viime vuosien aikana. Se tuntuu tietenkin liian vähältä, mutta mielestäni olemme kuitenkin menossa oikeaan suuntaan. On kuitenkin tärkeää, että tätä viimeisintä ilmastokokousta ei pidetä viimeisenä tilaisuutena puuttua ilmastomuutokseen. Uusiakin mahdollisuuksia tulee.

Kaikki tuntevat rohkean Greta Thurnbergin, mutta työni puolesta tunnen sadoittain samanlaisia rohkeita nuoria. Nuoret tekevät jokapäiväistä vaikuttavaa työtä ilmastopolitiikan kulisseissa.

MILLA: Huolimatta siitä, että asun alueella, joka usein esitetään tuhon omaksi, olen hyvin toiveikas. Alueen valtiot esittävät jatkuvasti rohkeita, ilmastonmuutoksen negatiivisten vaikutusten lieventämiseen tähtääviä aloitteita, esimerkkinä alueen merirajojen jäädytys, jottei merenpinnannousu pääse vaikuttamaan valtioiden suvereeneihin aluevesioikeuksiin. Opetan nuoria, jotka tulevat erilaisilta riskialueilta. Jotkut ovat jo kohdanneet muuton omasta kylästään merenpinnannousun vuoksi, tai menettäneet kotinsa myrskyissä. Olen hyvin otettu näiden nuorten määrätietoisuudesta ja tavoitteellisuudesta.

Meidän opiskelijamme ovat aloittaneet kampanjan, jossa vedotaan YK:n kansainväliseen tuomioistuimeen, jotta se ottaisi käsittelyyn ilmastokriisin ja ihmisoikeuksien välisen suhteen. Kampanjaa tukevat nyt myös alueelliset hallinnot. Samanaikaisesti on vastustettu Australian suunnitelmia avata uusia hiilivoimaloita. Tiedän, että kaikki tuntevat rohkean Greta Thurnbergin, mutta työni puolesta tunnen sadoittain samanlaisia rohkeita nuoria. Nuoret tekevät jokapäiväistä vaikuttavaa työtä ilmastopolitiikan kulisseissa.

PhD Milla Emilia Vaha opettaa kansainvälistä politikkaa University of the South Pacific -yliopistossa Fidžisaarilla.

VTT Emma Hakala toimii vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa, tutkijana Helsingin yliopistolla ja on BIOS-tutkimusyksikön jäsen.

Diarmuid Torney is an associate professor in the School of Law and Government at Dublin City University. His research focuses on climate change politics and governance.

Mikko Poutanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkijatohtori Tampereen yliopistossa, Koneen säätiön rahoittaman ”Kohti parempaa yliopistomaailmaa” -tutkimushankkeen jäsen sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Anna Kronlund (YTT) on Yhdysvaltoihin keskittynyt politiikan tutkija Jyväskylän yliopistossa sekä Koneen säätiön rahoittaman hankkeen ”YK:n legitimiteetti ja ylikansalliset haasteet, 1990–2019” tutkimushankkeen johtaja.

Julkaisu Politiikasta-raati: Näkökulmia ilmastomuutokseen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisen manifestin kielikuvaa lainaten aave kummittelee pandemiasta irti pyristelevässä maailmassa – energiapulan ja inflaation aave. Kaikkien kolmen fossiilisen polttoaineen – hiilen, öljyn, maakaasun – hinta on noussut ja kahden viimeisen noin kaksinkertaistunut vuoden aikana. Koska energian hinta siirtyy ennen pitkää lähes kaikkien muiden tuotteiden hintoihin, on hintapiikki synnyttänyt pelon jopa hallitsemattomasta inflaation kiihtymisestä. Myös talouskasvu on uhattuna.

Kuten Geologian tutkimuskeskuksen erikoistutkija Simon Michaux toteaa tuoreessa raportissa, energia on avainresurssi (master resource), jota tarvitaan kaikkien muiden resurssien käyttöön. Ilman energiaa sen paremmin koboltista kuin kuusipuustakaan ei ole iloa teolliselle tuotannolle.

Koronakriisin toistaiseksi merkittävin energiapoliittinen oppi lieneekin juuri tässä. Tuotannon takkuilu, logistiikkaketjujen katkeilu ja kysynnän heilahtelut ovat saaneet monet maat pohtimaan huoltovarmuutta ja omavaraisuutta. Energian pullonkaulat ovat erityisen huomionarvoisia juuri siksi, että energia on kaiken toiminnan perusta. Niin kauan kuin fossiilinen energia kattaa noin 80 prosenttia maailman energiantarpeesta, sillä on kuristusote niin geopolitiikasta kuin yksittäisten valtioiden liikkumavarasta.

Hintapiikin syistä

Fossiilienergian hintapiikin taustalla on useampi koronakriisiin liittyvä syy. Keväällä 2020, kun yhteiskuntien sulkeminen alkoi globaalisti, polttoaineiden kulutus laski rajusti johtaen hetkittäin jopa negatiiviseen öljyn hintaan. Ymmärrettävästi tämän jälkeen fossiilipolttoaineiden tuottajien investoinnit olivat matalalla tasolla.

Kansainvälinen energiajärjestö IEA arvioi, että jo vuosien 2014–2019 välillä fossiiliyhtiöiden investoinnit (CAPEX) laskivat 40 prosenttia. Koronakriisi heikensi entisestään investointihalukkuutta ja -mahdollisuuksia: vuonna 2020 investoinnit laskivat arvioiden mukaan noin 30 prosenttia.

Ilman energiaa sen paremmin koboltista kuin kuusipuustakaan ei ole iloa teolliselle tuotannolle.

Toinen syy pandemia-ajan taloudellisiin vaikeuksiin on pullonkaulaefekti, joka koskee muitakin raaka-aineita ja tuotteita. Kuten professori Peter Lund Helsingin Sanomissa toteaa, tuotannon pysäyttäminen on huomattavasti helpompaa kuin sen aloittaminen uudelleen, saati kokonaan uuden tuotannon käynnistäminen. Kun koronaan liittyviä rajoituksia on purettu ja pandemian aikainen kysyntäpaine purkautuu, ei alhaisista investoinneista ja seisautuksista kärsivä fossiilituotanto pystykään yhtäkkiä vastaamaan kaikkeen kysyntään.

Paikallisesti hintapiikkeihin on vielä omia syitään. Kiina on riidellyt Australian kanssa jo pitkään ja kielsi vuoden 2020 loppupuolella australialaisen hiilen maahantuonnin. Kiinan omille energialaitoksille puolestaan on tuottanut ongelmia maassa noudatettu malli, jossa hiili ostetaan markkinahintaan, mutta sähkö myydään säädellyin pitkäaikaissopimuksin.

Kun koronaan liittyviä rajoituksia on purettu ja pandemian aikainen kysyntäpaine purkautuu, ei alhaisista investoinneista ja seisautuksista kärsivä fossiilituotanto pystykään yhtäkkiä vastaamaan kaikkeen kysyntään.

Niinpä tuottajalle voi syntyä tilanne, että tuotanto ei kannata. Jopa 70 prosentin Kiinan hiilivoimaloista arvellaan toimivan tappiolla. Tällöin voimalan paras selitys tuotannon keskeytykselle keskushallinnon suuntaan on “hiilipula”. Keskushallinto puolestaan lupaa lisää joustoja sähkön hintaan. Joka tapauksessa Kiinassa on jouduttu useammassa maakunnassa rajoittamaan sähkön saantia ja sitä tietä sulkemaan tehtaita. Energiapula on jo johtanut tuotannon vähentymiseen ja BKT:n kasvuennusteiden laskuun syksyllä 2021.

Euroopassa taustan tilanteelle muodostaa mantereen oman maakaasun ja öljyn tuotannon raju lasku. Koska maakaasua on edistetty hiiltä ja öljyä puhtaampana siirtymäkauden “siltapolttoaineena” kohti puhdasta energiajärjestelmää, riippuvuus kaasun tuonnista on kasvanut. Muutoksen rajuutta kuvaa esimerkiksi Britannia: entinen öljyn ja kaasun viejä on nykyään niiden tuoja. Samaan aikaan Britannia on ilahduttavasti vähentänyt hiilivoiman käyttöä.

Koska maakaasua on edistetty hiiltä ja öljyä puhtaampana siirtymäkauden “siltapolttoaineena” kohti puhdasta energiajärjestelmää, riippuvuus kaasun tuonnista on kasvanut.

Niinpä kylmimpään talviaikaan jopa 50 prosenttia koko brittien sähköstä tuotetaan maakaasusta, josta suurin osa on tuontitavaraa. Ylipäätään Euroopassa kaasua tarvitaan niin teollisiin prosesseihin kuin asuntojen lämmitykseen. Saksassa hintapiikki on kuristanut lannoitetuotantoa, ja kaasun hinnan nousuun liittyvä lannoitteiden hinnan nousu tuntuu Suomessakin.

Yhdysvaltojen tilanteeseen maailmanmarkkinat vaikuttavat pehmeämmin, koska niin öljyä kuin kaasuakin on kotimarkkinoilta ja Kanadasta saatavilla riittävästi. Silti Yhdysvallat painosti öljynviejämaiden järjestöä OPEC+:ia lokakuun alussa nostamaan reilusti tuotantomääriään, mistä OPEC+ kuitenkin pidättäytyi. OPEC+ katsoo, että 70–80 dollaria tynnyriltä on sopiva hinta öljylle.

Ratkaisuja?

Valitettavasti koronakriisi ei ainakaan vielä ole johtanut toivottuun loikkaan polttamattomiin energiamuotoihin, jota jopa IEA:n johtaja Fatih Birol on vaatinut. Fossiilipolttoaineiden 80 prosentin kuristusote on luja. Tuoreen IMF:n raportin mukaan suorat tuet, verohelpotukset ja varsinkin hinnassa näkymättömät ekologiset kustannukset vastaavat maailmassa noin 5,9 triljoonan dollarin tukea fossiilisille polttoaineille, eli noin 11 miljoonaa dollaria minuutissa. Tulevaisuuden taloushistoria voi hyvinkin pitää tätä markkinoiden epäonnistumista hinnoittelussa merkittävänä ilmastokriisin juurena.

Kiinan oma öljyntuotanto on hiipumassa. Niinpä siellä tutkitaan mahdollisuutta seurata “Amerikan mallia” eli pyrkiä tuotannon nostoon tai jopa omavaraisuuteen säröytystuotannolla. Kiinan öljyliuskeet ovat kuitenkin geologiselta rakenteeltaan erilaisia kuin Yhdysvaltain öljyliuskeet tai Kanadan öljyhiekat, joten vielä ei ole selvää, onnistuuko säröytystuotanto ja jos onnistuu, millä taloudellisella ja ekologisella hinnalla.

Suorat tuet, verohelpotukset ja varsinkin hinnassa näkymättömät ekologiset kustannukset vastaavat maailmassa noin 5,9 triljoonan dollarin tukea fossiilisille polttoaineille, eli noin 11 miljoonaa dollaria minuutissa.

Kiinalle kysymys on myös vahvasti geopoliittinen. Se pärjää muiden Aasian maiden tavoin tällä hetkellä hyvin markkinoilla. Maat pystyvät ostamaan öljyä, kaasua ja nesteytettyä kaasuakin (LNG) esimerkiksi Eurooppaa korkeammalla hinnalla. Mutta Kiinaa hirvittää sen riippuvuus haavoittuvasta tankkeriliikenteestä.

Kiina pyrkii vahvistamaan sotilas- ja kauppalaivastoaan nopeaan tahtiin, mutta tosiasia on, että vielä moniin vuosiin se ei pysty vastaamaan Yhdysvaltain mahdollisiin voimatoimiin, ja kuljetukset Malakansalmen kautta ovat Kiinalle ratkaisevan tärkeitä.

Öljyn ja kaasun ja sitä tietä myös sähkön hinnat ovat nousussa tilanteessa, jossa pitäisi samaan aikaan tehdä merkittäviä investointeja uusiin energiantuotannon muotoihin.

Niinpä Kiinan ratkaisuksi muodostuu mielenkiintoinen ja ainutlaatuinen strategia: tehdään kaikkea ja täysillä. Kiina on jo maailman suurin aurinko- ja tuulivoiman tuottaja, ja ensimmäiset ultrakorkean (UHV) jännitteen sähkönsiirron superverkot (supergrid) ovat käytössä. Samalla suunnitellaan säröytystuotantoa öljylle ja pidetään kotimaisesta hiilentuotannosta huoli. Ja kauppaa käydään kaikkien kanssa, myös Venäjältä tulevien uusien kaasuputkien avulla.

Euroopalle tässä geopoliittisessa tilanteessa jää hanttikortti. Öljyn ja kaasun ja sitä tietä myös sähkön hinnat ovat nousussa tilanteessa, jossa pitäisi samaan aikaan tehdä merkittäviä investointeja uusiin energiantuotannon muotoihin. Kuluttajien kohoavat energialaskut nostavat Ranskan keltaliivien edustamien mielenosoitusten kuvia poliitikkojen mieliin.

Nord Stream 2

Tähän rakoon iskee näkökulmasta riippuen joko mahdollisimman hienosti tai huonosti Gazpromin uusi Nord Stream 2 -kaasuputki, jonka reitti kulkee Itämeren halki Venäjältä Saksaan. Venäjä on tehnyt hienovaraisesti ja suoraan sanoenkin selväksi, että jos Nord Stream 2 hyväksytään nopeasti käyttöön, se edistää kaasun toimituksia myös Ukrainan, Valko-Venäjän ja Puolan läpi kulkevia putkia pitkin.

Saksa haluaa Nord Stream 2 -putken, mutta Yhdysvallat vastustaa ja haluaa Venäjälle asetettavan pakotteita. Myös Ukraina ja Puola vastustavat, koska pelkäävät sekä omien kaasun läpikulusta saatavien korvaustensa laskua että Venäjän vaikutusvallan lisääntymistä. Kaiken kaikkiaan Euroopassa on monenlaisia ristiriitaisia käsityksiä maakaasun roolista ja siitä, mitä korkealle hinnalle ja sen aiheuttamille korkeille energiakustannuksille pitäisi tehdä.

Saksan ja Yhdysvaltain juuri aikaansaama laiha sopu Nord Stream 2:sta kuvastaa geopoliittista realismia: Saksa sitoutui toistaiseksi määrittelemättömillä tavoilla rajoittamaan kaasun tuontia Venäjältä, jos Venäjä käyttää energiaa painostuskeinona Ukrainaa vastaan.

“Tyhmät saksalaiset luopuivat ydinvoimasta ja joutuivat riippuvaisiksi Venäjästä. Fiksut suomalaiset päättivät rakentaa itsenäisyyden takaavan venäläisen ydinvoimalan.”

Talouslehti Bloombergin kolumnisti Andreas Kluth on todennut, että “Nord Stream 2 antaa Gazpromille (ja siten Moskovalle) juuri sellaista markkinavoimaa, jota eurooppalaisten lakien on tarkoitus ehkäistä.” Kaasu ei tietenkään ole ainoa geopoliittinen peikko, kuten pitkän linjan Venäjä-tarkkailija Antti Rautiainen ironisoi Twitterissä: “Tyhmät saksalaiset luopuivat ydinvoimasta ja joutuivat riippuvaisiksi Venäjästä. Fiksut suomalaiset päättivät rakentaa itsenäisyyden takaavan venäläisen ydinvoimalan.”

Gazprom on moittinut Eurooppaa siirtymisestä kaasukaupassa nopeaan spot-kauppaan entisten pitkäaikaisten toimitus- ja hintasopimusten sijaan. Myös Suomessa on perinteisesti ollut kaasun toimituksesta Venäjältä pitkäaikaissopimukset, joissa toimitusmäärät ja hinnat on sidottu. Niinpä toimitusongelmia tai hintapiikkejä ei ole ollut. Nyt uuden BalticConnector-putken myötä osa Suomen kaasukaupasta aletaan käydä Suomen ja Baltian välisessä kaasupörssissä. Nähtäväksi jää, aiheutuuko siitä kaasun hintapiikkejä Suomeen.

Tienhaarassa vai umpikujassa?

Kysymys Gazpromista kuvastaa hyvin fossiilisten polttoaineiden kuristusotetta ja energiasiirtymän hankaluutta. Kun on rakennettu eurooppalainen infrastruktuuri, jossa kokonaiset kaupungit, teollisuusalueet ja tuotannon muodot toimivat maakaasulla, on maakaasua pakko ostaa sieltä, mistä sitä saa, niin happamalta kuin kauppa muuten kenties tuntuisikin. Samaa kuristusotteen vaikutusta kuuluu myös EU-parlamentin teollisuusvaliokunnan päätöksessä, että maakaasuinfran rakentamista voidaan edelleen Euroopassa tukea – sillä “vihreällä” ehdolla, että kyseinen infrastruktuuri soveltuu tulevaisuudessa myös vetykäyttöön.

Tuottajien puolella kuristusote näkyy paitsi Kiinan säröytyssuunnitelmissa, myös yhä uudelleen nousevissa toiveissa arktisen alueen öljynporauksen avaamisesta sekä kaikkein vahingollisimmin ja takaperoisimmin myös hiilen jatkuvana käyttönä. Kun hiili on niin Kiinalle kuin Intiallekin ainut kotoperäinen, runsaasti saatavilla oleva fossiilipolttoaine, on melko ymmärrettävää, että hintapiikkien aikaan ne panostavat omaan hiilen tuotantoonsa.

Kun on rakennettu eurooppalainen infrastruktuuri, jossa kokonaiset kaupungit, teollisuusalueet ja tuotannon muodot toimivat maakaasulla, on maakaasua pakko ostaa sieltä, mistä sitä saa, niin happamalta kuin kauppa muuten kenties tuntuisikin.

Fossiiliteollisuus on huomannut tilaisuutensa tulleen ja argumentoi orastavan energiakriisin kertovan, että fossiilisista luopumista ei ole syytä tai oikeastaan mahdollistakaan kiirehtiä. Muutoin energian hinnasta tulee liian korkea, ja teollista tuotantoa voi haitata energiapula ja kansalaisia energiaköyhyys.

Puhtaaseen energiajärjestelmään siirtymisen kannattajat puolestaan näkevät tilanteessa erinomaisen perustelun katkaista fossiiliriippuvuus mitä pikimmin. EU:n päästökaupan ideahan on tehdä fossiilisista polttoaineista kalliimpia, ja nyt korkeampia hintoja on saatu. Niin Kiina kuin Eurooppakin hengittäisivät varmasti paljon helpommin – niin kuvainnollisesti kuin kirjaimellisestikin –, jos ne saisivat tarvittavan energian tuulesta ja auringosta.

Yhdysvaltain presidentti Joe Bidenin mittava infrastruktuuriohjelma tai Euroopan Green Deal eivät vielä ole käytännössä muotoutuneet. Odotettavissa tuskin on täysimittaista ja suoraviivaista hyppyä fossiilivapaaseen energiainfraan, vaan pahimmassa tapauksessa jopa suoria tukia uudelle fossiili-infralle. Jos näin on, matka pidemmälle umpikujaan jatkuu.

Perälauta häämöttää

Fossiilienergian tuotantoa luonnehtii tuttu vertaus matalalla roikkuvista hedelmistä: ensin on pumpattu ja porattu helpoimmin saatavissa olevat ja parhaimman laatuiset kentät. Helppoa ja hyvälaatuista öljyä on vielä saatavissa Saudi-Arabiassa, Irakissa ja muutamassa muussa paikassa, mutta toisaalla öljyä ja kaasua täytyy jo pumpata kilometrien syvyydestä meren alta tai keittää – maakaasun avulla – esiin asfalttimaisista öljyhiekoista.

Mitä pidemmälle öljyn ja muiden fossiilisten polttoaineiden tuotanto etenee, sitä vaikeampaa se on. Tällöin entistä suurempi osa yhteiskunnan käyttämästä kokonaisenergiasta menee energian hankintaan. Vaikka absoluuttinen tuotantomäärä pysyisikin ennallaan, yhä suurempi osa tuotannosta menee itse tuottamiseen. Yhteiskunnan saama nettoenergia vähenee, ja tuottajan on koko ajan juostava lujempaa pysyäkseen paikoillaan.

Tähän pakottavaan lujempaa juoksemiseen liittyy myös nykyisen fossiilituotannon ruhjovuus. Esimerkiksi Yhdysvalloissa säröytystuotanto on käytännössä säätelemätöntä, eikä yhtiöillä ole halua eikä varaa kunnolla hoitaa hylättyjä porausalueita, joista vapautuu valtavia määriä metaania.

Samaan aikaan toisella puolella palloa Kiinan hiilikaivostyöläisten olot ovat vaaralliset, ja uiguurien pakkotyönäkin aurinkopaneeleja varten tuottama polypii jalostetaan hiiltä käyttämällä. Venäjän pohjoisilla tuotantoalueilla on jatkuvia öljy- ja kaasuvuotoja, joiden jatkumisesta venäläistä öljyä paitsi käyttävä myös jalostava ja edelleen myyvä Suomi on osaltaan vastuussa.

Helposti hyödynnettävät öljyvarannot ovat pian käytetty. Sitä mukaa, kun siirrytään yhä vaikeammin hyödynnettäviin varantoihin, entistä suurempi osa yhteiskunnan käyttämästä kokonaisenergiasta menee energian hankintaan.

Nettoenergiaa voidaan kuvata suureella EROEI (energy return on energy investment), joka saadaan yksinkertaisena jakolaskuna: saatu energiamäärä jaetaan energian hankintaan käytetyn energian määrällä. Laskutoimitus on helppo, mutta muuten EROEI:n arvioiminen on hankalaa, koska on vaikea määritellä, mikä kaikki lasketaan mukaan energian hankintaan käytetyn energian määrään. Joka tapauksessa tutkimukset viittaavat samaan suuntaan: teknologisesta kehityksestä huolimatta fossiilisten polttoaineiden EROEI on kaiken aikaa laskenut.

Historiallisesti Yhdysvaltain parhailla öljykentillä (Texas, Louisiana, jne.) EROEI oli jopa luokkaa 100:1. 70-luvulle tultaessa näiden tuotantoalueiden EROEI oli laskenut 30:1 paikkeille ja 2000-luvulla lukemiin 10:1. Säröytys-tuotannon EROEI on meta-analyyseissa asettunut 7:1 ja 4:1 välille.

Tuoreessa tutkimuksessaan Louis Delannoy ja kumppanit arvioivat globaalisti kaikkien nestemäisten öljyperäisten polttoaineiden EROEI-arvoja ja päätyvät siihen, että tällä hetkellä noin 15 prosenttia polttoaineiden energiamäärästä kuluu polttoaineiden tuotantoon. Hälyttävästi tutkimus arvioi, että vuonna 2050 jo 50 prosenttia tuotannosta saadusta energiasta kuluu itse tuottamiseen (eli EROEI on 2:1).

Energiajärjestelmän siirtymällä puhtaaseen tuotantoon on kiire: nyt vielä fossiillipolttoaineet tuottavat riittävästi nettoenergiaa siihen, että mittavia puhtaan energian infrastruktuurihankkeita voidaan viedä maaliin.

Nettoenergian lasku toteutuu bruttotuotannon huipun lähestyessä. Tuotannon huippua on eri arvioissa laskettu esimerkiksi vuosille 2035 (OPEC), 2030 (Total) ja 2026 (Rystad). Yhdessä bruttotuotannon huippu ja nettoenergian lasku tietävät öljystä yhteiskunnalle koituvan energiahyödyn perälautaa.

On selvää, että jos puolet öljystä saadusta energiasta menee öljyenergian tuottamiseen, fossiiliriippuvainen infrastruktuuri ei voi toimia. Tämä perälauta lähestyy poliittisista päätöksistä riippumatta.

Delannoyn ja kumppaneiden päätelmä onkin, että energiajärjestelmän siirtymällä puhtaaseen tuotantoon on kiire: nyt vielä fossiillipolttoaineet tuottavat riittävästi nettoenergiaa siihen, että mittavia puhtaan energian infrastruktuurihankkeita voidaan viedä maaliin. Jos näin ei tehdä, vuosikymmenen tai parin sisällä on pakko peruuttaa öljyä heikompiin energialähteisiin, sillä vain hiilellä ja mahdollisesti kaasulla on riittävä nettoenergia ja saatavuus pyörittämään teollista infrastruktuuria. Tosin siinä tilanteessa ihmissivilisaatioille käypä ilmasto on jo kokonaan menetetty.

Dosentti Tere Vadén on BIOS-tutkimusyksikön tutkija ja toinen Energia ja kokemus -kirjan kirjoittajista.

Julkaisu Toinen koronasyksy toi energiakriisin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

IPCC:n 1,5 asteen raportin kiihdyttämä ilmastokeskustelu kampesi yhteiskunnallisen tietoisuuden ilmastokriisistä uudelle tasolle. Keskusteluissa näkyi ilmastotoimien kiireellisyys, mitä kuvattiin usein toisteltuna 12 vuoden aikaikkunana estää ilmastokatastrofi.

Vaikka ilmastotutkijat ovat kritisoineet tiukkaa aikarajausta, he ovat yhtä mieltä ilmastoaktivistien kanssa, että ilmastotoimiin on ryhdyttävä välittömästi. Epäonnistuminen ilmaston kuumenemisen rajoittamisessa 1,5 asteeseen on yhteiskunnallinen valinta, jonka sivuuttamisen ylellisyyttä meillä ei ole.

Ihmiskunnan suurimman kriisikimpun, ilmasto- ja ekokriisin, yhteydessä on kysyttävä, mikä on tutkijoiden vastuu kriisien hillinnästä ja paremman maailman rakentamisesta. Heidän roolinsa on olennainen realistisen tilannekuvan muodostamisessa, sillä tiedeyhteisön jäseninä heillä on erityistä arvovaltaa.

Ilmastokriisin tieto-ongelma

Pariisin sopimus ja sen allekirjoittaneet poliitikkomme olettavat, että ilmakehästä saadaan imettyä valtavia määriä hiilidioksidia takaisinotto- ja varastointiteknologialla, jotta maapallon keskilämpötilan kuumeneminen saadaan rajoitettua 1,5 asteeseen. Empiiriset todisteet suunnitelman onnistumisesta puuttuvat, koska tarvittavaa teknologiaa ei ole olemassa riittävässä mittakaavassa.

Sen sijaan tutkimushavaintoja ilmastokriisin hälyttävästä etenemisestä tehdään liukuhihnatahtia. Jäätiköt sulavat huimaavaa vauhtia, ikiroudasta räjähtelee metaanikraatereita ja Amazonin sademetsä on keikahtanut nettopäästäjäksi. Ilmastotieteilijät joutuvat jatkuvasti tarkastamaan edellisiä arvioitaan uusien tuloksien osoittaessa ne liian konservatiivisiksi.

Tutkimushavaintoja ilmastokriisin hälyttävästä etenemisestä tehdään liukuhihnatahtia.

Monimutkaiset ilmasto- ja ympäristökriisit ovat ihmisten aiheuttamia viheliäisiä ongelmia. Niiden yksi tärkeä ulottuvuus on tiedollinen: yhtäältä tutkimustieto todellisuudesta on epätäydellistä ja paranee viiveellä ja toisaalta kansalaisten tietämys siitä, mitä tutkimus osoittaa ilmasto- ja ympäristökriisien vakavuudesta, ihmisen roolista ja hillinnästä, on puutteellista.

Tutkimustiedon nopeasti itseään korjaavan luonteen vuoksi jälkimmäinen, ihmisten ymmärryksen pinnallisuus, on merkittävämpi ongelma. Tietovajeen vuoksi nekään poliitikot, jotka sinänsä kannattavat ilmastotekoja, eivät kykene riittävällä tarmokkuudella tekemään vaikeita päätöksiä päästöjen ja luonnonvarojen käytön vähentämiseksi. Toisaalta kansalaisten on vaikea motivoitua vaatimaan parempaa ympäristöpolitiikkaa, koska tilannekuva on vajavainen.

Yksi osa kriisitietoisuuden puutetta on luonnontieteilijöiden taipumus loiventaa julkisia kannanottojaan.

Yksi osa kriisitietoisuuden puutetta on luonnontieteilijöiden taipumus loiventaa julkisia kannanottojaan. Suomalaisena esimerkkinä ilmiöstä voidaan pitää Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteerin Petteri Taalaksen lausuntoja, joissa kolme astetta kuumempi maailma pitkään näyttäytyi kohtalaisen vaarattomalta, vaikka tutkimusnäyttö osoitti päinvastaista.

Poikkitieteellistä ilmastotutkimusta tuottavan Tyndall Centren ilmastotutkija Kevin Anderson kommentoi Katowicen ilmastokokouksessa ilmastotieteilijöiden pidättyväisyyttä kertomalla, että yksityiskeskusteluissa tutkijoiden äänenpainot ovat huomattavasti huolestuneempia kuin julkisuudessa. Aiheen politisoituneen luonteen ja epävarman tutkimusrahoituksen valossa tämä on ymmärrettävää, mutta traagista.

24 kansanmurhatutkijaa julkaisivat huhtikuussa 2021 yhteisen lausunnon, jossa he nimeävät ilmastokriisin joukkosurmaksi.

Luonnontietelijöiden pidättyväisyys näkyy myös teknologisten ratkaisujen kriittisen tarkastelun puutteena. Systeemiteorian, ympäristötieteen ja ekosysteemitieteen tutkijat James Dyke, Robert Watson ja Wolfgang Knorr pyysivät The Conversation lehdessä anteeksi, että ovat tutkijoina osallistuneet hiilineutraaliusmyytin levittämiseen, joka mahdollistaa päästöjen vähentämisen lykkäämisen tulevaisuuteen.

Rohkeasti kantaaottaviakin tutkijoita on, joskin he ovat suomalaisessa ilmastokeskustelussa toistaiseksi sivussa. 24 kansanmurhatutkijaa julkaisivat huhtikuussa 2021 yhteisen lausunnon, jossa he nimeävät ilmastokriisin joukkosurmaksi ja vetoavat tutkijoita huomioimaan väkivaltaan linkittyvän ympäristötuhon kansanmurhatutkimuksessa ja puhumaan aiheesta julkisesti.

Kuinka ilmastokriisitietoisuutta lisätään?

Opettajilla ja tutkijoilla on tärkeä rooli ilmastokriisitietoisuuden vahvistamisessa. Opettajien tulee puhua avoimesti ekokriisin yhteydestä ylikulutusta ruokkivaan globaaliin kapitalismiin, kuten filosofi ja kasvatustieteen professori Veli-Matti Värri hahmotteli Politiikasta-raadissa. Tutkijoiden on sanottava ääneen, että talouskasvuideologia ei ole yhteensopiva luonnon kantokyvyn kanssa.

Totuuden puhumisen lisäksi tarvitsemme toimintaa. ”Tarvitsemme miljardi ilmastoaktivistia”, NASA:n ilmastotieteilijä Peter Kalmus twiittasi viime lokakuussa. Ilmastoliike kasvaa globaalisti vauhdikkaasti etenkin nuorten keskuudessa, joten tavoite vaikuttaa mahdolliselta. Sukupolvikokemuksen ympärille kerääntyneessä ilmastoliikkeessä on myös tilaa tutkijoille.

Opettajien tulee puhua avoimesti ekokriisin yhteydestä ylikulutusta ruokkivaan globaaliin kapitalismiin.

Luonnonsuojelubiologi Panu Halme on pohtinut luonnon monimuotoisuudesta välittävän tutkijan rooliristiriitaa. Yhteiskunnallinen vaikuttaminen ei istu saumattomasti perinteiseen kuvaan tutkijasta neutraalina totuuden paljastajana, joka elää vahvana positivistisen tiedekäsityksen kritiikistä huolimatta. Kuitenkin tutkijoilla on sekä tiedollista osaamista tarvittavasta muutoksesta että yhteiskunnallista arvovaltaa, joista ilmastoliike hyötyisi.

Tutkijat ovat perinteisesti osoittaneet tukeaan ilmastoliikkeelle avoimin kirjein. Niitä vaikuttavampi viestinnällinen teko on asettua ilmastoaktivistien rinnalle ilmastomarsseihin, -lakkoihin ja väkivallattomaan suoraan toimintaan.

Laillista järjestystä tukevia tutkijoita kutsu normeja ja lakeja rikkovaan toimintaan saattaa arveluttaa, mutta kun lait sallivat joukkosurmia tuottavan väkivallan, kansalaistottelemattomuus on moraalinen velvollisuus. Pariisin ilmastosopimusta neuvottelemassa olleen diplomaatin Christiana Figuereksen mukaan kansalaistottelemattomuus on lisäksi tehokkain tapa vaikuttaa globaaliin ympäristöpolitiikkaan.

Laillista järjestystä tukevia tutkijoita kutsu normeja ja lakeja rikkovaan toimintaan saattaa arveluttaa, mutta kun lait sallivat joukkosurmia tuottavan väkivallan, kansalaistottelemattomuus on moraalinen velvollisuus.

Yhteiskuntatieteilijänä olen vaikuttunut kyvystämme tunnistaa moniperustaista, tilallista ja ajallista syrjintää ja kuvailla ilmasto- ja ympäristöepäoikeudenmukaisten suhteiden kehityskulkuja. Tarvitsemme ehdottomasti lisää tutkimusta ympäristönmuutoksen vaikutuksista yhteiskuntiin ja toisaalta keinoista ennakoida muutosta sopeutumiskykyä vahvistaen. Tämän ohella odotan, että kollegani huomaavat olevansa osa järjestelmää, joka mahdollistaa maantieteellisen ja sukupolvien välisen ilmastosyrjinnän ja nousevat vastustamaan vallitsevaa asiantilaa.

Bioetiikan professori James Dwyer kehottaa vauraiden maiden asukkaita rakentamaan ympäristöoikeudenmukaisuutta vaatimalla progressiivisempaa ympäristö- kehitys- ja maahanmuuttopolitiikkaa ja kehittämällä kansalaisyhteiskunnan valmiuksia käsitellä virallisen politiikan synnyttämiä oikeusvajeita. Ympäristöoikeudenmukaisuuden edistäminen on mielestäni moraalinen velvollisuutemme tutkijoina ja ihmisinä.

Edistämässä ympäristöoikeudenmukaisuutta

Vedotakseni Sanna Marinin hallitukseen istuin Kaisaniemenkadulle lokakuisena lauantaina 2020. Olet kenties nähnyt viraaliksi levinneen videon, jossa poliisi kaasuttaa minua ja kymmeniä muita rauhanomaisia mielenosoittajia.

Olin vakuuttunut, että millään tärkeiksi kokemillani arvoilla kuten yhdenvertaisuudella ja ihmisoikeuksilla ei ole väliä, jos ei ole turvallista ilmastoa takaamassa yhteiskunnallista vakautta. Keskittyminen pelkästään tohtoriopintoihini ihmiskunnan eksistentiaalisen kriisin konteksissa tuntui itsekkäältä, joten olin päättänyt toimia.

Minut sai toimimaan ymmärrys siitä, että 30 vuotta päästövähennysten kanssa vitkutelleet poliitikot olivat epäonnistumassa perustuslaillisessa tehtävässään taata kansalaisilleen terveellinen ympäristö. Valtaapitävillä ei näyttänyt – eikä näytä edelleenkään – olevan uskottavaa suunnitelmaa, kuinka rajata maapallon kuumeneminen turvarajana pidettyyn 1,5 asteeseen.

Keskittyminen pelkästään tohtoriopintoihini ihmiskunnan eksistentiaalisen kriisin konteksissa tuntui itsekkäältä, joten olin päättänyt toimia.

Pidän itseäni melko tavanomaisena ympäristöaktiivisena kansalaisena. Minuakin pelottaa, että tulen työmarkkinoilla syrjityksi kansalaistottelemattomuuteni vuoksi. Punnittuani vaikutusmahdollisuuksiani koen lainrikkomisen kadulle istumisen muodossa kuitenkin olevan vaikuttavin saatavillani oleva tapa kirittää ekologista jälleenrakentamista. Viivyttelemättä aloitettu globaalia ja paikallista oikeudenmukaisuutta lisäävä ekologinen jälleenrakennus on välttämätöntä laillisen järjestyksen säilymiseksi pitkällä aikavälillä.

Ekologinen velka erääntyy nopeammin kuin kuvittelemme, ja toisin kuin muiden lainanantajien kanssa luonnon kanssa takaisinmaksusta ei voi neuvotella.

Oman toimintatapansa voi löytää tutustumalla avoimin mielin moninaiseen ympäristöliikkeeseen. Teemu Vaarakallion toimittama ”Viimeinen siirto. Suomalainen ympäristöliike nyt eli kuinka mahdoton tehdään?”-kirja esittelee yhdeksän eri puheenvuoroa vakiintuneista ympäristöliikkeistä, uusista massaliikkeistä ja vaihtoehtoisesta maailmasta sekä parhaillaan käsillä olevasta kriittisestä ajasta, jolloin pahimpien menetysten estäminen on vielä mahdollista.

Oman toimintatapansa voi löytää tutustumalla avoimin mielin moninaiseen ympäristöliikkeeseen.

Kaikki meistä eivät ole Greta Thunbergin kaltaisia äärimmäisen näkyviä ilmastoaktivisteja, mutta voimme tehdä paljon löydettyämme sopivan porukan. Historian valossa kaikki askeleet kohti ihmisoikeuksien toteutumista ovat lähteneet pienistä järjestäytyneistä ja sinnikkäistä ihmisryhmistä. Omien kokemuksieni perusteella aktivismi vahvistaa tunnetta omista vaikutusmahdollisuuksista ja usein se on jopa hauskaa. Kun toiminta alkaa, radikaali toivo paremmasta maailmasta syttyy.

Tuulia Reponen on yhteiskuntamaantieteen väitöskirjatutkija Itä-Suomen yliopistossa.

Hän on harjoittanut ympäristökansalaisuutta vuodesta 2018 alkaen Elokapina-liikkeessä ja kirjoittanut kokemuksiensa pohjalta esseen ”Elokapinaa!”, joka julkaistiin S&S:n kustantamassa ”Viimeinen siirto. Suomalainen ympäristöliike nyt eli kuinka mahdoton tehdään?”-kirjassa (toim. Vaarakallio) vuonna 2021.

Julkaisu Tutkijana kapinassa elämän puolesta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Selvitettäessä erilaisten päästöjen kertymistä maahan, ilmaan ja vesiin yleinen käytäntö on esittää määrät vuosittain. Luonnossa seuraukset eivät kuitenkaan nollaudu kalenterin mukaan, vaan ne summautuvat. Tarvitaan tietoja kokonaispäästöistä. Seuraavassa tarkastellaan erityisesti hiilen päästöjen määriä Suomessa 70 vuotta käytettyjen metsätaloustoimien seurauksena.

Metsätaloudessa tehdään valtavasti töitä, joissa raivataan ja hakataan puustoa ja muokataan kangasmaita ja soita. Hakatusta puusta käytetään yli 80 prosenttia selluksi sekä muiksi nopeasti hajoaviksi tuotteiksi ja energiaksi.

Luonnossa seuraukset eivät nollaudu kalenterin mukaan, vaan ne summautuvat.

Loput runkopuusta päätyy hiiltä pitkään sitovaksi sahatavaraksi. Sellua viedään ulkomaille, muun muassa Kiinaan, jossa siitä tehdään paperin lisäksi esimerkiksi viskoosia.

Jotta sellun tuotanto saisi yleisen hyväksynnän, siitä on luvattu tehdä kankaita ja muita hiiltä pitkään sitovia tuotteita. Ne ovat kuitenkin pääosin vasta kehittelyvaiheessa ja määrät ovat vähäisiä.

Kangaskuiduksi sopisivat jopa paremmin esimerkiksi pellava, hamppu ja nokkonen. Tällöin puu voitaisiin käyttää vaikkapa pitkään hiiltä sitovaan rakentamiseen. Arvokasta lähes sellaisenaan käytettävissä olevaa raaka-ainetta ei pitäisi tuhlata halpoihin ja nopeasti hajoaviin tuotteisiin.

Metsän puuston hiilinielut muutettu päästölähteiksi

Vielä viime vuosisadan alkupuoliskolla kiellettiin hävittämästä metsää avohakkuulla. Vastoin lakia painostettiin metsänomistajat 1950-luvun alusta lähtien kuitenkin käyttämään avohakkuuta, maanmuokkausta ja kallista havupuiden viljelyä. Monimuotoiset sekametsät alkoivat muuttua mänty- ja kuusipelloiksi.

Inventointien mukaan tässä muutosvaiheessa puustojen vuotuinen kasvu oli noin 2,5 kuutiota hehtaaria kohti ja määrä noin 1 500 miljoonaa kuutiota. Vuoteen 2007 mennessä vuotuinen kasvu oli noussut noin 2 kuutiota. Alan ammattikunta julisti, että lisäys oli ”hyvän metsänhoidon” ansiota.

Tohtori Lauri Vaaran tutkimusten mukaan viljelypuustojen keskikasvu oli kuitenkin siihen asti vain 2,4 kuutiota, vaikka kaikkien puustojen kasvu oli 4,3 kuutiota hehtaaria kohti. Avohakkaamattomien puustojen vuotuinen kasvu oli vastaavasti noin 6 kuutiota. Kasvun lisäys ei ollutkaan metsänhoidon tulosta.

Runkopuun määrä sisältäen ojituksen, lannoituksen, jalostuksen ja hakkuusäästöjen sekä ilmastonmuutoksen lähes kaksinkertaiset lisäykset ja avohakkuiden aiheuttaman vähennyksen oli noussut noin 1 000 miljoonaa kuutiota. Kun kuutiometri puuta sisältää noin 200 kiloa hiiltä, sitoutui lisäkasvulla hiiltä puustoon 200 miljoonaa tonnia.

Kasvun lisäys ei ollutkaan metsänhoidon tulosta.

70 vuoden aikana kokonaispoistuma kangasmetsistä on ollut noin 7 miljardia kuutiota, josta korjattua runkopuuta on ollut 60 prosenttia eli noin 4,2 miljardia kuutiota. Siitä on käytössä vapautunut nopeasti hiiltä 80 prosenttia eli noin 700 miljoonaa tonnia.

Metsässä syntyy jatkuvasti luonnonpoistumaa ja hakkuussa myös hakkuutähteitä, joihin lukeutuvat esimerkiksi viallinen runkopuu, lahopuu, kannot, latvat, oksat sekä neulaset ja lehdet. Niiden osuus kokonaispoistumasta on noin 40 prosenttia eli tässä tapauksessa 2,8 miljardia kuutiota. Kun arvioidaan sen koostumukseltaan vastaavan muuta orgaanista massaa, esimerkiksi humusta, kuutiometrissä on hiiltä 32 kiloa. Tällöin hiilen määrä on ollut noin 90 miljoonaa tonnia.

Kangasmetsän maassa arvioidaan olevan noin kaksin verroin enemmän hiiltä kuin saman metsikön varttuneessa puustossa. 70 vuoden aikana siihen asti puustoisena hoidetun metsän avohakkuuta ja vähäistä luontaisen uudistamisen hakkuuta on tehty muokkauksen kanssa lähes 8 miljoonaa hehtaaria. Julkisuudessa usein esitetyt ilmakuvat havainnollistavat avohakkuiden laajuutta.

Maan muokkauksessa on käytetty muun muassa aurausta, äestystä ja mätästystä. Niillä on tehty samalla eriasteista ojaa, vakoa ja uraa arviolta noin 20 miljoonaa kilometriä.

Erityisesti Pohjois-Suomessa on epäonnistuneiden puiden viljelyjen vuoksi samoja aloja aurattu, vaotettu sekä muokattu ja viljelty useaan kertaan. Muokkauksen vaikutus on siten jatkunut pitkään.

Avohakkuun ja muokkauksen seurauksena maan pinnasta on hajonnut ja lähtenyt liikkeelle orgaanista ainesta noin 5 sentin kerros, pohjoisessa enemmän kuin etelässä, eli yhteensä noin 4 miljardia kuutiota, josta hiiltä on ollut noin 130 miljoonaa tonnia. Siemenpuualat on samoin muokattu. Niissä puiden juurten paljastuminen on osoitus maan painumisesta ja kulumisesta.

Avohakkuussa ja maan muokkauksessa on hajonnut ilmaan ja kulkeutunut vesiin Pohjois-Suomessa suurempi osuus humuksesta kuin Etelä-Suomessa. Kasvillisuus kehittyy peittämään maan etelässä nopeasti.

Erityisesti Pohjois-Suomessa on epäonnistuneiden puiden viljelyjen vuoksi samoja aloja aurattu, vaotettu sekä muokattu ja viljelty useaan kertaan. Muokkauksen vaikutus on siten jatkunut pitkään.

Kasvillisuuden hiilensidontaa puupelloilla heikentää ja hidastaa hakkuualan raivaus, taimikonhoito ja ensiharvennus, joissa kaikissa hakataan pääosa pienpuustosta maahan hajoamaan tai polttoon. Viljelypuusto alkaa sitoa hiiltä vasta muutaman kymmenen vuoden kuluttua.

Alaharvennuspuu päätyy pääosin selluksi. Jos luontainen lehtipuu saisi jatkaa kasvuaan, se sitoisi nopeasti paljon hiiltä. 70 vuoden aikana hiiltä on karannut maasta ja puustosta yhteensä ilmaan ja vesiin lähes miljardi tonnia. Näin aiemmasta metsän hiilivarastosta on tehty päästölähde.

Ojituksella paljon hiiltä ilmaan ja vesiin

Suomessa on soistumiselle suotuisan ilmaston vuoksi kehittynyt lähes 10 miljoonaa hehtaaria soita, joihin kertyneen turpeen keskimääräinen paksuus on yli metrin. Fossiilisesta hiilestä, öljystä ja kaasusta fossiloituva turve poikkeaa siten, että se ei ole vielä ehtinyt maatua yhtä pitkälle. Puustoisilla soilla turpeessa on moninkertaisesti enemmän hiiltä kuin puustossa.

Soiden ojitusta on 1950-luvulta lähtien tehty lähes 6 miljoonaa hehtaaria. Maastokartat vilisevät ojastoista kertovaa sinistä viivastoa. Noin miljoona hehtaaria on tehty puun kasvun kannalta heikoille soille.

Soiden ojitusta on 1950-luvulta lähtien tehty lähes 6 miljoonaa hehtaaria.

Lisäksi ojia on perattu ja ojituksia on täydennetty. Ilmaston lämpeneminen nopeuttaa orgaanisen aineksen hajoamista. Jääkausien jälkeinen maan kohoaminen toisaalta on runsastuttanut soistumista. Kohoaminen jatkuu. Ojia on kaivettu noin 1,5 miljoonaa kilometriä.

Ojitetuilta soilta turvetta on hajonnut ilmaan sekä kulkeutunut ympäröiviin vesiin arviolta noin 20 sentin kerros. Puiden juurten näkyviin tulo osoittaa myös turpeen ”kulumista” samoin kuin siemenpuualoilla.

Ojitetuilta soilta on hajonnut turvetta ilmaan ja lähtenyt veden mukana yhteensä noin 12 miljardia kuutiota eli hiiltä noin 400 miljoonaa tonnia. Hajoaminen ja hiilen vapautuminen jatkuvat niin kauan kuin turvetta riittää ja sen kuivuminen jatkuu.

Paksuturpeisten soiden turvetuotantoalueita on noin 100 000 hehtaaria. Ojia niihin on kertynyt lasku- ja ympärysojat mukaan lukien noin 75 000 kilometriä. Turpeesta on jyrsitty yli metrin kerros.

70 vuoden aikana orgaanista massaa on metsäteistä kertynyt noin 6 miljardia kuutiota, jossa hiiltä on ollut noin 200 miljoonaa tonnia.

Siitä on kertynyt orgaanista ainesta pääosin polttoon ja osittain kasvualustaksi taimitarhoille ja puutarhoihin noin miljardi kuutiota eli hiilenä yli 30 miljoonaa tonnia. Osa pöyhitystä turpeesta leviää pölynä ilmaan. Tuulen kuljettamana kevyet maa-ainekset kulkevat pitkiä matkoja. Etäisyyksiä kuvaa, että äskettäin kerrottiin Suomeen asti kulkeutuneen Saharan hiekkaa.

Merkittävä metsätaloustoimi on myös metsäteiden rakentaminen, jota on tehty noin 120 000 kilometriä. Siihen kuuluu ojan kaivu ainakin toiselle puolelle tietä ja maamassan poistaminen tiesoran alta. Kaikkiaan noin viiden metrin leveydeltä on kaivettu maata noin 10 sentin kerros.

70 vuoden aikana orgaanista massaa on metsäteistä kertynyt noin 6 miljardia kuutiota, jossa hiiltä on ollut noin 200 miljoonaa tonnia. Leikattu ja siirrelty orgaaninen aines hajoaa myös osaksi ilmaan, mutta osa kulkeutuu vesistöihin.

Kaivamisen maailmanennätys?

Edellä luetelluilla töillä on tehty uraa, vakoa ja ojaa arviolta yli 20 miljoonaa kilometriä. Samoja aloja on Pohjois-Suomessa vaotettu jopa useaan kertaan. Eriasteisilla ojilla olisi kierretty maapallo 500 kertaa. Se on melkoinen saavutus.

Pääosin orgaanista maata on kaivettu, siirrelty, poltettu ja työstetty ilmaan ja vesiin hajoaviksi aineksiksi noin 23 miljardia kuutiota, josta hiileksi on vapautunut tai osin vapautumassa yli 700 miljoonaa tonnia. Veteen kulkeutunut aines jatkaa hajoamista ja leviää myös ilmaan.

Se on merkinnyt paljon työtä lapioille, auroille ja kaivureille. Niistä sekä puun poistumasta ja käytöstä on kertynyt hiiltä yli puolitoista miljardia tonnia.Näistä töistä on irronnut myös mineraalimaata, josta osa on kulkeutunut veden mukana vesistöihin.

Eriasteisilla ojilla olisi kierretty maapallo 500 kertaa.

Turve- ja humusmassan painuttua meren, järven ja joen pohjaan monien eliöiden, kuten rapujen ja simpukoiden olosuhteet muuttuvat elinkelvottomiksi. Kalojen mätiä tuhoutuu. Monet orgaanisen aineksen hajoamisessa syntyvistä kasvihuonekaasuista ovat myrkyllisiä.

Koneet möyhentävät maan pintaa liikkuessaan sulan maan aikana, joka pitenee ilmastomuutoksesta johtuen. Siitäkin kertyy ympäröiviin vesiin orgaanista ainesta ja mineraalimaata erityisesti tulvien välityksellä.

Voidaan arvioida, että hajoavasta humuksesta ja turpeesta suuri osa on kulkeutunut puroihin, jokiin, lampiin ja järviin, joiden vesi oli ennen juomakelpoista. Osa siitä on kulkenut pääosin kolloidisessa eli kelluvassa muodossa läheisiin meriin ja osa haihtunut suoraan ilmaan.

Entisistä sinisistä järvistä ja Itämerestä lahtineen on tullut ruskeita vesiä toistuvine leväongelmineen.

Entisistä sinisistä järvistä ja Itämerestä lahtineen on tullut ruskeita vesiä toistuvine leväongelmineen. Vesiin on kulkeutunut myös suuret määrät ravinteita, kuten typpeä ja fosforia sekä rautaa ja raskasmetalleja, muun muassa elohopeaa.

Myös maatalouden, asutuksen, liikenteen, kaivosten ja yleensä teollisuuden toimialoilla tehdään vastaavasti maansiirto- ja muokkaustöitä. Kaivokset ovat suunnattomia ympäristön vesien likaajia. Niitä kaivetaan valtavasti lisää.

Harvinaisia maametalleja etsitään ja kaivellaan esimerkiksi sähköautojen akkuja sekä tuulimyllyjä ja aurinkopaneeleja varten ympäri maapalloa. Jäljet ovat vielä pahempia kuin fossiilisen öljyn ja kaasun pumppaamiset.

Avohakkuille olisi vaihtoehtojakin.

Suomi on maapinta-alaan ja väkimäärään suhteutettuna saavuttanut todennäköisesti maailmanennätyksen erilaisessa vaotuksessa ja maankäsittelyssä sekä avohakkuissa ja niiden seurauksena hiilipäästöissä. Avohakkuille olisi vaihtoehtojakin, mutta ennätyksiä janoava ja kaiken kaivava Suomen kansa voisi varmaankin jo päästä Guinnesin ennätysten kirjaan.

Erkki Lähde on metsämaatieteen ja metsänhoidon emeritusprofessori.

Jussi Alanko on ympäristötoimittaja ja dokumentaristi.

Julkaisu Kaiken kaivava kansa – paljon hiiltä ilmaan ja vesiin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Rauha, niin kuin moni muukin tärkeä asia, näyttää ensi alkuun abstraktilta. Ainakin niin kauan, kun kaikki on kunnossa. Rauha on vapautta pelosta. Sitä, että ulkona voi kulkea ja hymyillä tuntemattomille vauvoille. YTT Tarja Sepän sanoin, rauha on elämää, jossa perus- ja ihmisoikeudet on turvattu.

Kun rauhaa ei enää ole, sen huomaavat kaikki. Kun ei ole rauhaa, ei ole turvaa. Pommit tippuvat, ruoka on loppu. Rintalastaa puristaa. Tunnelma kiristää. Kun rauhaa rakennetaan, ei se enää ole abstraktio. Rauha muuttuu verbiksi.

Kun rauhaa ei enää ole, sen huomaavat kaikki. Ilmastokriisikin piiloutuu niin kauan kuin varautuminen toimii.

Perus- ja ihmisoikeudet ovat nekin varsin ylätasoinen asia silloin, kun valtiot turvaavat ne. Perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen on sitä, että kadulla voi kritisoida vapaasti politiikkoja tai juoda hanasta vettä, josta ei sairastu. Perus- ja ihmisoikeudet ovat sitä, että taiteen tekemisestä ei joudu vankilaan eikä poliisia tarvitse pelätä. Perus- ja ihmisoikeudet ovat arki, jossa voi luottaa, että lapsi saa koulutusta.

Ilmastokriisissä on jotain perustavanlaatuisesti samanlaista kuin rauhassa ja perus- ja ihmisoikeuksissa. Ilmastokriisikin piiloutuu niin kauan kuin varautuminen toimii.

Niin kauan kuin kotimetsä ei pala, on ilmastokriisi kaukainen uutinen Kalifornian, Australian ja Portugalin metsäpaloista. Niin kauan kuin Tampereen teatterissa ei tulvi, ovat Tuvalun ja muiden saarivaltioiden hirmumyrskyt kaukaisia. Kuivuus ja nälänhätä pitkin Afrikan mannerta eivät ajatuksissa yhdisty ilmastokriisiin, vaikka niitäkin ilmastokriisi on.

Mutta siinä vaiheessa, jos Suomen metsiin iskee ilmastokriisin myötä hyönteisiä, jotka tuhoavat metsämme kuukausissa, ymmärrämme viimein, että ilmastokriisi on edennyt liian pitkälle.

Ilmastokriisi on aikamme isoin ihmisoikeuskriisi

Maailmassa on yksi organisaatio, joka on onnistunut ratkomaan ihmiskunnan visaisimpia ongelmia: Yhdistyneet kansakunnat, YK. YK on onnistunut yli muiden luomaan rauhaa ja turvaamaan ihmisoikeuksia. Sivuhuomautuksena toki todettakoon, että YK:lla on omat ongelmansa ja niihin on kohdistunut kritiikkiä, mutta tässä kirjoituksessa keskitytään YK:n onnistumisiin.

Yksi Suomen merkittävimmistä tutkijoista ja opettajista, joka on kuljettanut rauhaa ja ihmisoikeuksia rinnakkain, on kansainvälisen politiikan ja rauhantutkimuksen lehtori, YTT Tarja Seppä Tampereen yliopistosta. Minulla on ollut kunnia yhdessä tutkimisen lisäksi kehittää Sepän kanssa opetusta, jossa nostimme jo vuosia sitten ihmisoikeuksien ja rauhan rinnalle myös ympäristöasiat ja ilmastokriisin.

Samoin on tehnyt myös YK, joka on korostanut eri tasoilla toistuvasti, että ilmastokriisi on merkittävä ihmisoikeuskriisi ja uhka rauhalle. Kun ratkotaan yhtä näistä, tulee kaksi muutakin ottaa huomioon. Tarkastelen kirjoituksessa seuraavaksi sitä, miten YK on käyttänyt ihmisoikeusjärjestelmäänsä ilmastokriisin ratkomiseksi. Rajaan täten tarkastelusta pois YK:n erillisen ilmastosopimusjärjestelmänsä, jota tarkastellaan ilmastoa koskevassa YK-keskustelussa tyypillisemmin.

YK on korostanut eri tasoilla toistuvasti, että ilmastokriisi on merkittävä ihmisoikeuskriisi ja uhka rauhalle. Kun ratkotaan yhtä näistä, tulee kaksi muutakin ottaa huomioon.

Useat YK:n ihmisoikeuksien erityisraportoijat ovat tehneet temaattisia raportteja viime vuosina ilmastonmuutoksesta. Näihin lukeutuu ympäristöä ja ihmisoikeuksia raportoivan David R. Boydin raportti turvallisesta ilmastosta, Philip Alstonin köyhyyttä ja ilmastokriisiä koskeva raportti sekä esimerkiksi uusimpina vanhuksia ja vammaisia koskevat raportoinnit ilmastokriisistä.

YK:n ihmisoikeustoimijat ovat aktivoituneet

Myös YK:n sopimusinstrumentteja valvovat komiteat ovat tarkastelleet ilmastokriisiä oma-aloitteisesti esimerkiksi yhteisillä julkisilla lausumilla. Taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia valvova TSS-komitea on antanut lisäksi maaraportoinnin yhteydessä suosituksia ilmastokriisistä esimerkiksi Saksalle. YK:n ihmisoikeuskomitea on myös antanut ensimmäisen historiallisen ilmastokriisiä koskevan ratkaisun turvapaikanhakemista koskien vuoden 2020 alussa.

Tapauksessa Ione Teitiota valitti siitä, ettei hänen turvapaikkahakemustaan ei ollut hyväksytty Uudessa-Seelannissa, vaan hänet palautettiin perheineen Kiribatille. Teitiota valitti YK:n ihmisoikeuskomitealle, että ilmastokriisi uhkaa Kiribatilla heidän oikeuksiaan elämään.

Vaikka YK:n ihmisoikeuskomitea katsoi, että kyseisessä tilanteessa valittajan oikeuksia ei ollut loukattu, ratkaisussa silti linjattiin, että tulevaisuudessa on mahdollista, että ilmastokriisin vaikutukset estävät yksilöiden palauttamisen maihin, missä ilmastokriisin vaikutukset ovat kärjistyneet niin pitkälle, että valtio uhkaa peittyä kokonaisuudessaan veden alle. Joidenkin saarivaltioiden osalta tällainen riski voi myös toteutua.

Viime vuosien aktiivisuuden perusteella voidaan katsoa, että useiden YK:n sopimusjärjestelmän ihmisoikeusvalvontaelinten toimivallassa olevat keskeisimmät keinot ovat jo aktiivisessa käytössä ilmastokriisissä. YK voisi kuitenkin tehdä paljon enemmän.

Tulevaisuudessa YK:n lasten oikeuksien komitea tulee esimerkiksi linjaamaan useita maita koskevan kantansa siitä, millaisia toimia lasten oikeuksien sopimus edellyttää ilmastokriisiä koskien kyseisessä valituksessa. Tämä kyseinen tuleva ratkaisu kantelussa Sacchi ym. vastaan Argentiina ja ym. tulee olemaan merkittävä ratkaisu, jossa punnitaan useiden eri lasten oikeuksien ja lapsen edun kytköstä ilmastokriisiin.

Useiden YK:n sopimusjärjestelmän ihmisoikeusvalvontaelinten toimivallassa olevat keskeisimmät keinot ovat jo aktiivisessa käytössä ilmastokriisissä. YK voisi kuitenkin tehdä paljon enemmän.

Valitus konkretisoi hyvin, millaisista ihmisoikeusongelmista ilmastokriisissä puhutaan. Esimerkiksi nigerialaisnuoren astma pahentuu lämpötilan nousun aiheuttaman huonontuneen ilmanlaadun takia, Marshall-saarilla asuva nuori sairastuu todennäköisemmin dengue-kuumeeseen ja kalifornialaisnuori joutuu viikkojen vuodelepoon metsäpalojen savun takia. Lisäksi alkueräiskansaan kuuluvien nuorten, kuten saamelaisten ja alaskalaisten Yupiaq-kansaan kuuluvien nuorten mahdollisuudet metsästykseen ja kalastukseen heikkenevät lumen ja jään vähenemisen seurauksena.

Ilmastokriisi vaikuttaa myös nuorten mielenterveyteen. Yksi ihmisoikeuskielen vahvuus onkin, että ilmastonmuutoksen abstraktit ja luonnontieteelliset asiat konkretisoituvat, kun puhutaan siitä, millaisia ongelmia ilmastokriisi aiheuttaa ihmisoikeuksille.

On myös mahdollista, että kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) voisi tulevaisuudessa antaa ohjeistusta ja tulkintaa (advisory opinion), siitä, millaisia velvoitteita kansainvälisen oikeus edellyttää ilmastokriisin hillitsemiseksi ja ihmisoikeuksien turvaamiseksi. Oikeustieteen opiskelijaryhmä vaatii, että kansainvälinen tuomioistuin toimisi näin. Heidän tekemäänsä aloitetta ja sen etenemistä kannattaakin pitää silmällä.

Voisiko ilmastokriisiä ratkaista rauhasta oppimalla?

Ihmiskunta tai edes YK ei ole vielä toistaiseksi aktiivisesta toiminnastaan huolimatta ratkaissut lopullisesti rauhankysymyksiä, ihmisoikeuskysymyksiä, saati ilmastokriisiä. Osaratkaisuja on kuitenkin syntynyt lukemattomia määriä.

Suomi on yksi esimerkkimaa siitä, miten rauha saatiin rakennettua. Suomalaiset diplomaatit kertovat mielellään ympäri maailmaa, miten sisällissodan läpikäynyt valtio, Suomi, on noussut niin nopeasti vakaaksi hyvinvointivaltioksi ja demokratiaksi. Uskon, että vakiokertomukseen lukeutuu keskeisesti ilmainen ja laadukas koulutus kaikille katsomatta varallisuuteen tai sukupuoleen.

Voisivatko ilmastokriisin ratkaisun avaimet kytkeytyä kansainvälisten sopimusten ja toimien lisäksi myös kasvatukseen ja koulutukseen? Osin varmasti kyllä. Viime aikaiset kyselytutkimukset ovat näyttäneet, että edelleen ihmisillä on tietoaukkoja ilmastokriisin ratkaisusta sekä ennen kaikkea siitä, mitkä toimet ovat tehokkaita. Myös YK on lisännyt viime vuonna uuden UNEP:n Earth School-sivuston avulla saatavilla olevia oppimateriaaleja ilmastonmuutoksesta ja luonnosta.

Mitä ilmasto-opetuksessa ja kasvatuksessa olisi sitten tärkeää huomioida? Kuten Tarja Sepällä on ollut tapana kysyä luentojen lopuksi: mitä opimme äskeisestä?

Voisivatko ilmastokriisin ratkaisun avaimet kytkeytyä kansainvälisten sopimusten ja toimien lisäksi myös kasvatukseen ja koulutukseen?

Arvokkaita ohjenuoria, joita olen oppinut Tarja Sepän kanssa opettaessa, ovat ainakin kolme seuraavaa asiaa. Ensimmäinen oppi on, että väärää tietoa ei tule painaa, ei edes tenttipaperien kysymyksiin. Jos ihmiselle annetaan mahdollisuus vastata väärällä tavalla, on mahdollista, että tämä väärä vastaus jää ihmisen mieleen oikeana vastauksena.

Tänä valeuutisten aikana tämä on tärkeä muistutus tenttikysymysten laatijoiden lisäksi myös tutkijoille, jotka testaavat ihmisten tietoja ilmastokriisistä tai ylipäänsä julkaisutoimintaa harjoittaville. Ilmastokriisistä ja sen ratkaisuista tulisi antaa ihmisille mahdollisimman paljon tietoa, joka on oikeaa.

Toinen oppi liittyy toimintaan. Tarja Sepän kanssa toteutetussa opetuksessa keskiössä ei ollut vain tiedon tarjoaminen, vaan myös opiskelijoiden rohkaiseminen toimimaan eri tavoilla. Suunnittelimme muun muassa YK-kurssia, jossa opiskelijat tekivät ekskursion YK:n päämajaan ja järjestivät seminaarin sekä verkkokurssin, jonka aikana opiskelijat oppivat aktiivisesti, miten tehdä esimerkiksi valitus YK:n valituselimeen.

Yksilö voi toimia omassa elämänpiirissään, mutta vaikuttaa myös työyhteisössä, harrastuspiireissä sekä toimia yhteiskunnallisena vaikuttajana. Ilmastokriisiä ratkotaan kaikilla noilla areenoilla.

Näillä kursseilla tarjottiin opiskelijoille ihmisoikeuksiin, kehitykseen ja ympäristöasioihin sekä rauhaan näkökulmia niin politiikan tutkimuksen kuin juridiikankin kannalta, koska tehokas vaikuttaminen ja syvällinen tutkiminen edellyttää osaamista kummastakin. Myös ilmastokriisin opetuksessa olisi tärkeää, että ihmiset saavat tietoa vaikuttamisen tavoista, mutta myös tuettuja paikkoja harjoitella tekemistä ja vaikuttamista.

Yksilö voi toimia omassa elämänpiirissään, mutta vaikuttaa myös työyhteisössä, harrastuspiireissä sekä toimia yhteiskunnallisena vaikuttajana. Ilmastokriisiä ratkotaan kaikilla noilla areenoilla.

Kolmas oppi kytkeytyy reflektioon. Opettaessamme yhdessä Tarja Seppä muistutti monesti, että oppiminen tapahtuu reflektiossa. Itse tiedon välittäminen tai jopa vastaanottaminen ei riitä, vaan vasta kun ihmisellä on aikaa pysähtyä pohtimaan ja reflektoimaan oppimaansa, oivallukset syntyvät ja ymmärrys lisääntyy. Joskus reflektio syntyy vaikkapa kahdenvälisessä keskustelussa, jossa voi rauhassa ”fundeerata”.

Tätä tarvitsemme myös ilmastokriisin ratkaisemisessa. Vasta kun reflektoimme, ymmärrämme syvällisesti, mitä olisi järkevää ja ennen kaikkea mitä voimme alkaa tehdä jo tänään.

Heta Heiskanen (HTT: julkisoikeus, VTM) toimii ilmastopaneelin pääsihteerinä ja ympäristöministeriön erityisasiantuntijana sekä Oikeus-lehden päätoimittajana. Heiskanen työskenteli useita vuosia tutkijana Tampereen yliopistossa Tarja Sepän kollegana.

Artikkeli on osa Tarja Sepän uraa juhlistavaa juhlajulkaisusarjaa Kansainvälinen yhteisö, ihmisoikeudet ja Yhdistyneet kansakunnat.

Julkaisu Abstrakteista kriiseistä konkreettisiin ratkaisuihin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Teollisuus on laatinut työ- ja elinkeinoministeriön (TEM) johdolla toimialakohtaisia vähähiilitiekarttoja, joita yhteen nivova raportti julkaistiin lokakuussa. Nämä teollisuuden suunnitelmat ovat merkittävä askel hallituksen hiilineutraalisuustavoitteen saavuttamiseksi, mutta tiekarttojen luonne ei vastaa päätöksenteon kaikkia tarpeita.

TEM:n tiekarttasivu toteaa: “Tarvittavien toimenpiteiden mittakaavasta ja hintalapusta on tarkoitus saada tarkempi käsitys tiekarttojen myötä.” Käsitys rahallisesta hintalapusta ei kuitenkaan riitä, vaan tarvitaan käsitys myös toimenpiteiden vaikutuksesta luonnonvarojen käyttöön ja sitä tietä ympäristöhaittoihin, myös muihin kuin ilmastopäästöihin.

Tiekarttojen ehdollinen lähestymistapa (“jos näin ja näin käy, niin vähähiilisyyteen päästään”) jättää riskit käsittelemättä eikä ota kantaa, miten tavoite saavutetaan, jos ehdot eivät toteudu. Tiekartat eivät muodosta kokonaiskuvaa.

Laajempi näkökulma tarpeen

Kun tiekartat eivät linkity toisiinsa, kokonaisuuden arvioiminen on vaikeaa. On usein epäselvää, ovatko yhden tiekartan ilmoittamat syötteet ja tuotokset mukana toisessa tiekartassa tai millaisilla oletuksilla raaka-aineet ja energiamuodot on muutettu toisiksi.

Näitä seikkoja on kuitenkin arvioitava edes karkeasti, koska päättäjien on välittömästi tehtävä linjauksia, joiden kannalta raaka-aineiden ja energian riittävyys ja niiden kulutuksen vaikutus päästöihin ja luonnon monimuotoisuuteen kaiken kaikkiaan – ei vain yhdellä toimialalla – on ratkaisevaa.

Kolmen keskeisen sektorin, metsä-, energia- ja kemianteollisuuden, tiekartat edellyttävät huomattavaa biomassojen käytön lisäystä. Tiekarttojen päästöpolkujen toteutumiseksi joko metsien kasvun on kiihdyttävä radikaalisti, biomassoja on tuotava moninkertaisesti enemmän tai jonkin uuden biomassalajin tuotannossa on tapahduttava läpimurto.

Suorin riski liittyy biomassojen saatavuuteen. Joka tapauksessa kestäviä biomassoja on ja tulee aina olemaan rajallisesti. Metsiä hyödynnetään jo nyt niiden kantokyvyn äärirajoilla, eikä Suomi saavuta tavoitetta monimuotoisuuskadon pysäyttämisestä.

Tiekarttojen päästöpolkujen toteutumiseksi joko metsien kasvun on kiihdyttävä radikaalisti, biomassoja on tuotava moninkertaisesti enemmän tai jonkin uuden biomassalajin tuotannossa on tapahduttava läpimurto.

Lisäksi biomassoihin sisältyy päästövähennysten todentamista koskevia riskejä. Ei ole selvää, miten paljon fossiilisen tuotteen korvaaminen bioperäisellä vähentää päästöjä. Vähennys, jos sellaista syntyy, riippuu monista yksityiskohdista: biomassan kasvatuksesta, korjuusta, biomassan vaihtoehtoisesta käyttömuodosta, korvatun fossiilisen tuotanto- ja käyttömuodoista ja niin edelleen.

Kolmantena, taloudellisesti ratkaisevana tekijänä on sääntely. Tietyt biomassajakeet on määritelty esimerkiksi EU:n tasolla hiilineutraaleiksi tai kestävästi tuotetuiksi, kun taas toisia ei ole, mikä vaikuttaa myös verotuskohteluun. Sääntely voi tiedon kertyessä muuttua, jolloin myös jakeiden taloudellinen kannattavuus muuttuu.

Tiekarttojen puu- ja muiden biomassojen tarve

Tiekartan yhteenvedossa on tarkasteltu tiekarttojen yhteistä energiantarvetta (luku 4.3), investointitarvetta (4.4) ja osaamis- ja koulutustarpeita (4.6). Kun päästövähennykset useammalla sektorilla nojaavat keskeisesti puuenergiaan ja laajemmin bioenergiaan, on erikoista, että puun- ja biomassojen tarvetta ei kuitenkaan ole arvioitu.

Metsäteollisuus kertoo tiekartassaan lisäävänsä tuotantomääriään ja kotimaisen puun käyttöään lähes 90 miljoonan kuution tasolle. Lisäksi se aikoo jalostaa osan energiapitoisista sivuvirroista biomuoveiksi ja muiksi tuotteiksi. Osto- ja fossiilienergian käyttöä korvataan bioenergialla.

Metsäteollisuuden aikomuksena on käyttää Suomen metsäbiomassat yhä tarkemmin omiin tuotteisiinsa ja niiden valmistusprosessien energiaksi. Siksi on huolestuttavaa, että myös energiateollisuuden tiekartassa merkittävä osa päästövähennyksistä pohjaa bioenergian lisäämiseen. Vähähiiliskenaariossa puupolttoaineen käyttö lisääntyy 11 terawattituntia (TWh), mikä vastaa noin 6 miljoonaa puukuutiota  vuoteen 2035 mennessä. Puun poltolla paikataan muun muassa kivihiiltä.

Kun päästövähennykset useammalla sektorilla nojaavat keskeisesti puuenergiaan ja laajemmin bioenergiaan, on erikoista, että puun- ja biomassojen tarvetta ei kuitenkaan ole arvioitu.

Kemianteollisuus tuottaa polttoaineita niin kotimaiseen käyttöön kuin vientiinkin. Vähäpäästöisyyden nimissä biopolttoaineiden osuus tieliikenteen nestemäisissä polttoaineissa on päätetty nostaa niin sanotulla jakeluvelvoitelailla 30 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Liikenteen energiankulutus on luokkaa 45 TWh, josta 30 prosenttia on noin 13,5 TWh.

Suurin osa sekoitettavasta biopolttoaineesta on Nesteen tuottamaa biodieseliä, josta suuri osa syntyy tuontitavarana hankituista palmuöljyjakeista. On esitetty, että Nesteen alihankkijoina toimivat yhtiöt ovat osallisia metsä- ja biodiversiteettikatoon toiminta-alueillaan. Riskinä on, että Nesteen käyttämät palmuöljyjakeet tullaan luokittelemaan jakeluvelvoitteeseen kelpaamattomiksi. Jos sekoitevelvoitteen nesteet tuotettaisiin kotimaisesta puusta, nykyteknologialla tarvittaisiin noin 11-15 miljoonaa puukuutiota.

Metsäteollisuuden 90 miljoonaa puukuutiota, energiateollisuuden 6 miljoonaa puukuutiota ja sekoitevelvoitteen 11 miljoonaa puukuutiota olisivat yhteensä lähes koko metsien vuosikasvun verran. Hakkuumäärien nostaminen lähelle vuosikasvua johtaa puuvarantojen, hiilinielujen ja -varastojen nopeaan alenemiseen sekä biodiversiteettikadon kiihtymiseen. Metsäteollisuus kertookin tiekarttansa pohjaavan Luonnonvarakeskuksen (Luke) tuottamaan malliin, jossa metsien kasvua lisätään huomattavasti intensiivisemmällä metsänhoidolla.

Metsäteollisuuden, energiateollisuuden ja sekoitevelvoitteen suunnitelmien puukuutiot olisivat yhteensä lähes koko metsien vuosikasvun verran, mikä taas johtaa puuvarantojen, hiilinielujen ja -varastojen nopeaan alenemiseen sekä biodiversiteettikadon kiihtymiseen.

Tämän lisäksi kemianteollisuuden tiekartassa fossiilisten raaka-aineiden käyttöä muuallakin kuin nestemäisten polttoaineiden tuotannossa pyritään korvaamaan biomassoilla.

Kemianteollisuus käyttää nykyisellään fossiilisia raaka-aineita noin 18,5 miljoonaa tonnia. Noin 40 prosenttia tästä kohdistuu liikenteen polttoaineiden jalostukseen. Yksin nykyistä vastaavien polttonesteiden tuottaminen näköpiirissä olevilla teknologioilla puusta vaatisi noin 45 – 65 miljoonaa puukuutiota raaka-ainetta. Näin tiekarttojen yhteenlasketuksi raaka-aineen tarpeeksi tulisi jopa noin 150 miljoonaa puukuutiota.

Jos ei puuta, niin mitä muuta?

Kemianteollisuus ilmoittaa pyrkivänsä kattamaan osan bioresurssien tarpeestaan kiertotaloudella ja kierrätysraaka-aineilla. On kuitenkin epäselvää, miten sen päätuotteita, kuten liikenteen polttoaineita, lannoitteita ja lääkkeitä voidaan kierrättää.

Tärkeimmäksi kierrätysraaka-aineeksi kemianteollisuus mainitsee muovijätteet. Muovin osuus suomalaisen kemianteollisuuden tuotannosta on 10 prosenttia, joten tehokkaimmalla mahdollisella kierrätyksellä sillä voitaisiin kattaa alle 10 prosenttia raaka-aineen tarpeesta.

Kemianteollisuus huomioi kotimaisten metsäbiomassojen saatavuusriskin. Koska myös palmuöljyn saatavuus ja ekologinen kestävyys on epävarmaa, on tulevaisuuden merkittävimmäksi raaka-aineeksi mainittu levät. Myös levien tuotantoon liittyy huomattavia riskejä ja kestävän tuotannon bio-fysikaalisia rajoja. Vuosikymmeniä jatkuneiden tutkimusten jälkeen suuri osa energiatoimijoista on luopunut leväpolttoaineiden kehitystyöstä. Uudet keinotekoiseen yhteyttämiseen perustuvat teknologiat ovat hyvin varhaisella kehitysasteella verrattuna esimerkiksi vähähiilisellä sähköllä tuotettuun vetyyn ja hiildioksidin kierrättämiseen perustuviin ratkaisuihin.

Kun puun käyttöä on tarkoitus lisätä juuri ilmastosyistä, on syytä huomioida, että puun kysyntä voi kasvaa kaikkialla maailmassa.

Kemianteollisuuden siirtyminen pois fossiilisten käytöstä on välttämätöntä niin Suomen kuin globaalienkin ilmastotavoitteiden kannalta. Myös merkittävä osa liikenteen päästövähennyksistä riippuu kemianteollisuuden kyvystä tuottaa aidosti vähähiilisiä polttoaineita. Onkin huolestuttavaa, että kemianteollisuuden tiekartta nojaa jakeisiin, joiden saatavuus on nykytiedon valossa hyvin epävarmaa. Ehkä juuri epävarmuudesta johtuen kemiateollisuuden kunnianhimoisimman skenaarion (Carbon neutral 2045) päästövähennykset alkavat vasta 2030-luvulla.

Tuotannon ja kulutuksen tehostamiseen pyrkivien kansallisten ja EU-tason päätösten on tarkoitus ensisijaisesti vähentää syntyvien jätteiden ja sivuvirtojen määrää. Potentiaalin voi ennustaa jatkossa pikemminkin pienenevän kuin kasvavan. Maanviljelykseen kuluu enemmän energiaa kuin siitä elintarvikkeiden muodossa saadaan, joten maatalouden sivuvirtoja kannattaa hyödyntää ensisijaisesti siellä missä ne syntyvät, eli maataloudessa.

Metsien kasvun vauhdittaminen sisältää sekin huomattavia riskejä.

Maataloudessa ja jätehuollossa syntyvän biometaanin hyödyntämispotentiaali on luokkaa 11-15 TWh, millä voidaan korvata noin 6-10 miljoonaa kuutiota puunkäyttöä. Lisäksi teollisuuden hukkalämpöjen hyödyntämispotentiaaliksi on arvioitu noin 16 TWh, jolla voitaisiin korvata maksimissaan noin 8-10 miljoonaa kuutiota puun käyttöä.

Jäljelle jäävän noin 130 miljoonan kuution puubiomassan tarpeen tyydyttämiseen on kaksi vaihtoehtoa. Joko täytyy noin viisinkertaistaa tuonti, tai yrittää lisätä metsien vuosikasvua puolitoistakertaiseksi nykyisestä.

Kun puun käyttöä on tarkoitus lisätä juuri ilmastosyistä, on syytä huomioida, että puun kysyntä voi kasvaa kaikkialla maailmassa. Kysyntää lisäävät luultavasti myös pyrkimykset kasvattaa metsien hiilinieluja ja varastoja.

Metsien kasvun vauhdittaminen sisältää sekin huomattavia riskejä. Metsiä hoidetaan jo nyt intensiivisesti eikä metsämaiden muokkauksen tai puulajien jalostuksen potentiaalista ja vaikutuksista monimuotoisuudelle ole kattavaa tutkimustietoa.

VTT:n metsäteollisuuden tiekarttaa varten tehty taustaraportti metsäteollisuuden tuotteiden ilmastovaikutuksia ei käsittele metsien käytön ilmastovaikutuksia.

Luken taustaraportti toteaa ykskantaan: “Jos metsänhoitoa ei tehosteta nykytasosta, niin nielu pienenee hakkuiden lisääntyessä.” Vastaavasti nielujen kasvuun johtava tehostetun metsänhoidon malli edellyttää, että “esitetyt metsänkäsittelytoimet aloitetaan heti koko maassa ja kaikissa talousmetsissä.”

Edellytys on epärealistinen, kun otetaan huomioon, että “[m]etsänhoitoskenaariossa puuston kasvua lisäävät toimenpiteet lisäävät metsänhoidon kustannuksia keskimäärin 16 prosenttia tarkastelujakson loppuun mennessä.” Suuri osa metsistä on yksityisomistuksessa. Kaikkien talousmetsien tehostettu hoito edellyttäisi pakottavaa lainsäädäntöä.

Puun ja biomassojen käytön järkeistämisestä

Tiekarttojen yhteenlaskettu puuntarve on hurja. Metsäteollisuuden skenaario yksistään edellyttää puunkäytön lisäämistä tavalla, joka joko uhkaa hiilinielujen kokoa tai edellyttää kattavaa ja mitä ilmeisemmin lainvoimaista metsänhoidon tehostamista välittömästi. Molemmissa tapauksissa luonnon monimuotoisuustavoitteet ovat entistä uhatumpia.

Tätä vastoin hiilinielujen ja -varastojen kasvattaminen sekä monimuotoisuuskadon pysäyttäminen edellyttävät maltillista hakkuutasoa.

Eri selvitysten mukaan hakkuut pienentävät hiilinielua enemmän kuin lisääntyvällä puunkäytöllä saadaan fossiilisten tuotteiden korvausvaikutuksia. Tämä koskee niin kotimaista kuin sitä vastaavaa tuontipuutakin.

Ällistyttävästi VTT:n metsäteollisuuden tiekarttaa varten tehty taustaraportti koskien “metsäteollisuuden tuotteiden ilmastovaikutuksia” ei käsittele “metsien käytön ilmastovaikutuksia” (s. 24), toisin sanoen se ei ota huomioon hiilinielujen pienemistä, jota lisääntyvät hakkuut aiheuttavat.

Metsä-, kemian- ja energianteollisuus saattavat tulevaisuudessa kilpailla tavoitteidensa kannalta liian pienestä puubiomassan määrästä samaan aikaan, kun muualla maailmassa halvan vähähiilisen sähkön myötä otetaan loikka niin vähäpäästöisyyden kuin teollisuuden kilpailukyvynkin suhteen.

Jos aiemmin kuvaillut riskit toteutuvat eli nyt käytössä olevat palmuöljyjakeet luokitellaan kestämättömiksi, metsien kasvun lisäys toteutuu vain osittain tai esimerkiksi monimuotoisuustavoitteiden vuoksi metsänkäsittely muuttuu suuntaan, joka tuottaa enemmän järeää puuta, näköpiirissä on huolestuttava skenaario. Metsä-, kemian- ja energianteollisuus saattavat tulevaisuudessa kilpailla tavoitteidensa kannalta liian pienestä puubiomassan määrästä samaan aikaan, kun muualla maailmassa halvan vähähiilisen sähkön myötä otetaan loikka niin vähäpäästöisyyden kuin teollisuuden kilpailukyvynkin suhteen.

Biomassojen saatavuutta koskevat rajoitukset tulisi huomioida tarkasti ilmastostrategiatyössä. Yhteiskunnan vähähiilisen siirtymän on perustuttava eri alojen yhteistyöhön ja raaka-aineiden käyttöä tehostaviin teollisiin symbiooseihin, ei veriseen kilpailuun samoista raaka-aineista.

Antti Majava on väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa ja itsenäisessä BIOS-tutkimusyksikössä. 

Dosentti Tere Vadén on BIOS -tutkimusyksikön tutkija ja toinen Energia ja kokemus-kirjan kirjoittajista.

Julkaisu Biomassojen rooli ja riskit huomioitava ilmastostrategiassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Ilmastoliike on tämän hetken nuoren sukupolven tärkein yhteiskunnallinen liike. Se mobilisoi ja inspiroi, ja selvästi myös toimii nuorten ja nuorten aikuisten ehdoilla. Liikkeestä on tullut tuhansille ihmisille kasvualusta yhteiskunnalliseen toimintaan ja se on pakottanut tehokkaasti politiikan valtavirran ottamaan kantaa radikaaliin ilmastopolitiikkaan.

Vaikka ilmastoliikehdintä ei sinänsä ole uutta, nykyisen protestiaallon uudet toimintamallit ovat  laajentaneet nuorten poliittista toimijuutta. Näkyvimpiä esimerkkejä ovat koululakot, joiden avulla on rikottu totunnaisia protestitapoja ja korostettu nuorten “omistajuutta” tulevaisuudesta. Liikkeen viestiä on myös vahvistettu perinteisemmillä keinoilla, kuten suurmielenosoituksilla.

Ilmastoliike on synnyttänyt myös uusia aloitteita, kuten Britanniasta lähteneen Extinction Rebellion-liikkeen. Kansainvälinen Extinction Rebellion -liike on väkivallattomaan vastarintaan ja ruohonjuuritason toimintaan keskittyvä liike, joka vaatii biodiversiteetin köyhtymisen estämistä ja kasvihuonepäästöjen nollaamista vuoteen 2025 mennessä. Liike korostaa myös totuudenmukaisen ilmastotiedon tarvetta ja vaatii päästötavoitteiden toteutumista valvovan demokraattisen elimen perustamista. Käytämme tässä tekstissä liikkeen englanninkielistä nimeä, koska haluamme viitata nimenomaan koko kansainväliseen liikkeeseen erotuksena sen suomalaisesta Elokapina-versiosta.

Protestiliikkeet kuitenkin sisältävät käytännössä aina erilaisia käsityksiä toivotusta tulevaisuudesta. Tämä on toki ymmärrettävää, koska tulevaisuuden visioiden artikulointi on vaikeaa ja liikkeet syntyvät usein reaktiona konkreettisempiin kysymyksiin. Liikkeiden utopioita on kuitenkin syytä analysoida jo liikkeen itseymmärryksen tukemiseksi.

Liikkeiden utopioita on syytä analysoida jo liikkeen itseymmärryksen tukemiseksi.

Tässä tekstissä tutkimme nuorten ilmastoliikkeen suhdetta utooppisuuteen. Analyysin aineiston muodostavat liikkeen perustajan ja näkyvimmän aktivistin Greta Thunbergin keskeiset litteroidut puheet sekä Extinction Rebellion –liikkeen julkinen materiaali. Lyhyessä tekstissä ei ole mahdollista tehdä systemaattista analyysia, mutta pyrimme tunnistamaan joitakin hallitsevia puhetapoja, joista välittyy erilaisia ideoita tulevaisuuden utopioista.

Utopioiden merkitys ja utopia metodina

Utopioita on käsitelty filosofisessa ja sosiologisessa kirjallisuudessa paitsi yhteiskuntamalleina, myös kritiikin metodina. Tämä tarkoittaa utopioiden näkemistä nyky-yhteiskunnan kriittisinä ”vastakuvina”.

Ne tarjoavat mallin, johon nykyisyyttä voidaan verrata kriittisesti, ja näin ”suhteellistavat nykyisyyttä”. Lopullista ja täydellistä yhteiskunnan mallia utopian ei ole tarkoituskaan tarjota.

Lisäksi utopiat motivoivat ja ohjaavat yhteiskunnallista toimintaa. Poliittisella liikkeellä on oltava vähintään implisiittinen visio siitä, minkälaiseen maailmaan se pyrkii. Utopia tarkoittaa näin ymmärrettynä toivotun muutoksen suunnan hahmottamista.

Utopia voi toimia metodina myös siinä mielessä, että yleensä pragmaattisina nähdyistä teksteistä, kuten poliittisista ohjelmista pyritään tunnistamaan utooppisia elementtejä.  Sosiologi Ruth Levitas on kutsunut tätä lähestymistapaa utopioiden tutkimuksen ”arkeologiseksi moodiksi”.

Pyrkimystä löytää utooppisia elementtejä kaikilta inhimillisen kulttuurin eri alueilta on kutsuttu myös “utooppiseksi hermeneutiikaksi”.

Utooppisten elementtien etsiminen yhteiskunnallisesta liikkeestä saattaa vaikuttaa erikoiselta: onhan selvää, että yhteiskunnallisella liikkeellä on jokin motivoiva ja merkityksiä antava utopian taso. On kuitenkin analyysia vaativa kysymys, missä mielessä liike etsii toisenlaista yhteiskunnallista järjestystä ja artikuloi sen tekijöitä.

Erotamme utooppisuuden erityisesti antidystooppisuudesta. Utooppisuus tarkoittaa tällöin orientaatiota, jonka tarkoituksena on etsiä nykyisestä poikkeavaa yhteiskuntaa. Antidystooppisuus puolestaan viittaa toiminnan orientaatioon, jossa etusijalla on tuhon välttäminen, ja johon ei liity selvää vaihtoehtoa nykyisyydelle.

Siinä missä utooppisuus asettaa toiminnalle positiivisia tavoitteita, suhtautuu antidystooppinen asennoituminen yhteiskunnalliseen toimintaan hätäjarrun lailla.

Ilmastoliikkeen utooppisuus

Analysoimissamme teksteissä utooppisuuden ilmaukset ovat tyypillisesti vaatimuksia “vaihtaa järjestelmää”. Tällöin ilmastokriisin ajatellaan aiheutuvan järjestelmän toimintalogiikasta, eikä niinkään yksilöiden toimien kokonaisuudesta. Tällöin ainoa toimiva vaihtoehto on siirtyä toisenlaiseen yhteiskuntamuotoon.

Greta Thunbergin puheissa Davosissa maailman talousfoorumissa ja YK:n ilmastokokouksessa Puolan Katowicessa loppuvuodesta 2018 on huomattavan paljon elementtejä, joissa korostuu tällaisen järjestelmätason muutoksen vaatimus: “tarvitaan ennennäkemättömiä muutoksia kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla”. Tämä ajatus muutoksen perusteellisuudesta tai sen valtavista mittasuhteista korostuu puheissa toistamiseen.

Ilmastokriisin ratkaisun ensisijaisuus osoittaa myös ”järjestelmän” alisteisuuden ilmastokriisille. Järjestelmää arvioidaan sen mukaan, miten se onnistuu tässä ensisijaisessa kysymyksessä, mikä osaltaan ”suhteellistaa” järjestelmää. Thunbergin sanoin: “Jos ratkaisuja on mahdotonta löytää järjestelmän puitteissa, on ehkä syytä vaihtaa itse järjestelmää.”

“Jos ratkaisuja on mahdotonta löytää järjestelmän puitteissa, on ehkä syytä vaihtaa itse järjestelmää.”

Puheissa korostuu myös vallitsevan järjestelmän kuvaaminen hyvin kapeaa eliittiä hyödyttäväksi. “Sivilisaatiomme uhrataan, että hyvin pieni joukko ihmisiä voisi jatkaa valtavien rahamäärien tienaamista. […] Suurten ihmisjoukkojen kärsimyksillä maksetaan harvojen ylellisyydet.”

Tämä osaltaan korostaa ajatusta siitä, että olisi siirryttävä toisenlaiseen järjestelmään, joka olisi paitsi ekologisesti kestävä, myös tasa-arvoinen. Muutoksen väistämättömyyttä alleviivaa, että “todellinen valta kuuluu ihmisille”.

Myös Extinction Rebellion -liikkeen tavoitteissa on tietynlaista utooppisuutta. Liike vaatii laajaa yhteiskunnallista muutosta, “laajempaa kuin koskaan ennen”, sekä vaihtoehtojen etsimistä kapitalismille ja unelmoinnin uudelleenopettelua.

Extinction Rebellion -liikkeen visio sisältää välähdyksiä (“glimpses”) maailmasta, jossa rakkaus, kunnioitus ja uudistuminen, elpyminen (“regeneration”) toteutuvat, missä ihmiskunta on kyennyt palauttamaan kaiken elämän monimutkaisen verkoston. Täsmällisemmän ilmaisun tälle tulevaisuudelle antaa “uusiutuvan kulttuurin” (“regenerative culture”) väljä utopia, jossa inhimillinen kulttuuri on muuttunut terveelliseksi, vastustuskykyiseksi ja sopeutuvaksi.

Antidystooppisuus ja paniikki

Antidystooppisuus tarkoittaa ilmastokriisin yhteydessä sitä, että tulevaisuuden vaihtoehtoina nähdään joko katastrofi tai jatkuvuus. Tällöin liikkeen lupaus ja toive on, että katastrofi pystytään välttämään, kaikki jatkuu ennallaan ja yhteiskunnan organisaatioon nimenomaan ei kosketa. Toivottu jatkuvuus on myös yhteiskunnan jatkuvuutta. Ilmastoa pyritään käsittelemään erillään politiikasta.

Yhdysvaltain kongressissa pitämässään puheessa Greta Thunberg korostaa tällaista antidystooppisuutta kritisoimalla ”unelmointia”: ”minullakin on unelmia, mutta vuosi 2019 ei ole aika ja paikka unelmille”.

Hätä ilmaston tilasta tulkitaan siis niin, että paremman yhteiskunnan kuvittelu on suorastaan vastuutonta. Tämä retoriikka löytyy myös osasta Davosin ja Katowicen puheita: “En tahdo, että olette toiveikkaita, tahdon että panikoitte”. Puheissa toistuu metafora “hätäjarrusta vetämisestä”.

Puheissa toistuu metafora “hätäjarrusta vetämisestä”.

Myös Extinction Rebellionin kolme päävaatimusta ovat keskeisesti anti-dystooppisia. Tavoitteena on ”jarruttaa katastrofikehitystä” ja estää pahimman skenaarion toteutuminen. Toisin sanoen myös Extinction Rebellionilla on nähtävissä tavoitteen ilmaiseminen ”jarruttamisena”: järjestelmän vaihtamisen sijaan nykyisen järjestelmän tulisi hidastaa vauhtia.

Kuten todettua, antidystooppisessa perusorientaatiossa ei ole varsinaisesti kyse utopian, “mielikuvituksen avulla uudelleenjäsennellyn yhteiskunnan” kuvauksesta. Thunbergin korostama ”paniikki” onkin nimenomaan utopian ja unelmien avoin vastakohta.

Thunbergin korostama ”paniikki” onkin nimenomaan utopian ja unelmien avoin vastakohta.

Paniikki voi kuitenkin merkitä erilaisia asioita toiminnan kannalta. Useimmiten se on lamaannuttavaa: ihminen toimii vaistonvaraisesti, eikä käytä mielikuvitustaan parempien vaihtoehtojen hahmottelemiseen. Paniikki voi kuitenkin myös merkitä hetkeä, jolloin vallitsevassa järjestelmässä eläminen tulee mahdottomaksi.  Esimerkiksi sosiologi John Hollowayn mukaan tällainen ”murtuman hetki” tekee maailman avoimuuden ja muovattavuuden näkyväksi.

Teknokraattinen hallinta

Antidystooppisuus ei ole kuitenkaan ainoa tendenssi, joka vaimentaa Extinction rebellion -liikkeen utooppisuuden ilmaisuja. Toinen, ja mahdollisesti vielä eksplisiittisempi, vastaava tendenssi on erityinen vetoaminen “tieteeseen”. Ilmastoliike usein ilmaisee poliittisen viestinsä tulevan suoraan “tieteeltä”, esimerkiksi sloganissa “unite behind the science”.

Myös Extinction Rebellion korostaa tiedon merkitystä. Liike esimerkiksi ehdottaa ilmastokriisin ratkaisuksi sattumanvaraisesti valituista kansalaisista ja tutkijoista koostuvaa elintä valvomaan ilmastotavoitteiden saavuttamista.

Tavoitteena on periaatteessa parempi edustavuus ja kokemuksen ilmastonmuutoksesta välittäminen, mutta käytännössä asiantuntijoiden rooli on Extinction Rebellion -liikkeen ehdottomassa päätöksentekoprosessissa ymmärretty varsin mutkattomasti. Asiantuntijoiden toimijuus typistetään neutraalin ja objektiivisen tiedon tuottajiksi ja levittäjiksi.

Tämä lähestymistapa on selvästi kuultavissa myös Thunbergin aiemmin mainituissa YK:ssa pitämissä puheissa: “Ilmastonmuutoksessa ei ole kyse mielipiteistä tai kenen tahansa poliittisista näkemyksistä vaan parhaasta tieteellisestä näkemyksestä, tosiasioista […] tämän ei saa antaa muuttua poliittiseksi kysymykseksi”.

Vielä konkreettisemmin tieteen ja utooppisuuden välinen jännite näkyy saman puheen toisissa osissa: “Meiltä ei puutu kykyä uneksia paremmasta maailmasta, mutta meidän täytyy herätä ja nähdä tosiasiat”. Näin utooppisuus kehystyy tosiasioiden vastaiseksi ja täten “poliittiseksi” erotuksena “tieteellisestä”. On kuitenkin tunnetusti hyvin kiistanalaista, minkä verran ja miten legitiimiä sanottavaa tieteellä on yhteiskunnan organisoinnista.

Analyysia ja yhteenvetoa

Millä tahansa yhteiskunnallisella liikkeellä on ainakin jossakin määrin utooppista viritystä.

Liike ei tietenkään ole poliittinen puolue, eikä sillä tarvitse olla eksplisiittistä poliittista ohjelmaa. Kuitenkin niiden sisältämää ajatusta paremmasta yhteiskunnasta on tärkeää pyrkiä hahmottamaan. Utooppisuuden ymmärtäminen on hyödyksi erityisesti, jos liikkeen sisällä kehittyy ristivetoa suhteessa tavoitteisiin.

Vaatimus ilmastonmuutoksen torjunnasta itsessään ei kerro toivotusta yhteiskuntamallista paljoakaan. Tällä hetkellä ilmastoliike näyttäisi avautuvan moneen potentiaaliseen suuntaan suhteessa utopioihin. Kärjistäen voisi sanoa, että se pitää utooppisuutta sekä välttämättömänä että katastrofaalisena.

Kärjistäen voisi sanoa, että ilmastoliike pitää utooppisuutta sekä välttämättömänä että katastrofaalisena.

Yhtäältä liike kannattelee ajatusta järjestelmän vaihdoksen tarpeesta, ja hahmottelee lähtökohtia ja perusarvoja, joille uusi järjestelmä voisi perustua. Toisaalta se sulkee utooppista horisonttia kahdellakin mekanismilla: ajattelemalla tavoitteitaan totaalisen katastrofin välttämisen kautta, sekä ripustautumalla tieteeseen lähtökohtana poliittiselle ohjelmalleen. Molemmat perustuvat kehystykseen, jossa ongelmana nähdään ”unelmat”.

Osittain tällainen moninaisuus voi toki olla liikkeen vahvuuskin, koska se pystyy näin saamaan liikkeelle eri tavalla yhteiskunnallisiin muutostarpeisiin suhtautuvia ihmisiä. Lisäksi liike on nähnyt toiminnan toivon tuottamisen välineenä, unelmien sijaan.

Extiction Rebellion -liikkeen aktiivit taas puhuvat selvien yhteiskuntavisioiden sijaan “tulevaisuuden anarkistisen utopian todeksi elämisestä” – vaikkakin vain hetkellisesti. Tämä näkemys voidaan yhdistää utopiatutkimuksessa viime aikoina esillä olleeseen “eletyn utopismin” (“lived utopianism”) ideaan.

Utopia ymmärretään tällöin eräänlaisena jokapäiväisen elämän ”vastakäytäntönä”, jolla on kyky tuottaa murtumia sekä kokemusmaailmaan että laajemmin yhteiskunnan sosiaaliseen koheesioon eli yhteenkuuluvuuteen. Vastakäytännöt voivat siis potentiaalisesti toimia yhtenä yllämainitun “murtuman menetelmän” muodoista.

On kuitenkin epätodennäköistä, että vastakäytännöt eläisivät pitkään ilman vastakuvia, eli ajatuksia paremmasta yhteiskunnasta. Saattaa olla, että ”unelmointia” tarvitaan hyvinkin pian liikkeen pitämiseksi elävänä. Myös antidystooppisuus voi osoittautua hankalaksi lähtökohdaksi: jos nykyinen järjestelmä on niin altis tuottamaan tuhoa, miksi sen jatkuvuus on niin tärkeää?

Saattaa olla, että ”unelmointia” tarvitaan hyvinkin pian liikkeen pitämiseksi elävänä.

Ehkä liikkeeseen mukaan tempautuvat nuoret pääsevät vielä pohtimaan omaa utopiaansa. Muutos voi olla välttämätön, mutta miltä se näyttää? On luultavaa, ettei pelkkä antidystooppisuus kanna loputtomiin, vaan liikkeen on ryhdyttävä pohtimaan käsityksiään siitä, miltä toivottu tulevaisuus näyttää.

Teppo Eskelinen, YTT (dos.), työskentelee kehitysyhteistyön maisteriohjelman ma. yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.

Keijo Lakkala on filosofian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa.

Julkaisu Ilmastoliikkeen utopismi ja dystopismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.