Internetin ajan voidaan katsoa alkaneen Suomessa jo vuonna 1988, mutta yleiseen käyttöön se levisi vasta 1990-luvun aikana. Läheiset suhteet silloiseen Neuvostoliittoon olivat jopa muodostua esteeksi Suomen pääsylle Yhdysvalloista leviävään internetiin. 1990-luvulla varttuneille suomalaisille internet määritti modernin tietoyhteiskunnan synnyn ja avasi maailmaa ja mahdollisuuksia.

Internetin piti rikkoa valtiollisen tiedonhallinnan monopoli, sekä haastaa valtavirtamedia ja tarjota avoin demokraattinen foorumi kansalaisille. Vertikaalisten valtasuhteiden piti väistyä horisontaalisten yhteisöjen tieltä. Kansalaisten keskusteluareenojen lisääntyminen nähtiin demokratiaa syventävänä ja laajentavana.

Läheiset suhteet silloiseen Neuvostoliittoon olivat jopa muodostua esteeksi Suomen pääsylle Yhdysvalloista leviävään internetiin.

Nyt monet internetiin liittyvät seikat kuten hakkerointi, informaatiovaikuttaminen ja some-jättien vallankäyttö vaikuttavat pikemminkin uhalta demokratialle. Vapaan tiedonsaannin autuus on muuttunut peloksi valetiedosta, salaliittoteorioista ja vihapuheesta. Samanmielisten ajasta, paikasta ja valtioista riippumattomia horisontaalisia yhteisöjä on alettu nimittää somekupliksi.

Onkin tärkeää tarkastella kriittisesti tätä muutosta: onko menneelle tekno-optimismille ja toisaalta nykyiselle teknofobialle tutkimusten pohjalta perusteita?

Suoran demokratian utopia

Internetin alkuaikojen visionäärit liittivät kyberavaruuteen villin lännen kaltaisen valloittamattoman rajaseudun mielikuvaa, eivätkä nähneet sitä niinkään välineenä johonkin, vaan päämääränä itsessään: ideoiden ja informaation markkinapaikkana, jossa libertaristinen vapaus toteutuisi ehkä paremmin kuin reaalimaailmassa.

Kehitys oli äärimmäisen nopeaa, sillä 1990-luvun puolivälissä suomalaisia internetin käyttäjiä oli väkilukuun suhteutettuna merkittävästi enemmän kuin muualla. Vaikka tahti on sittemmin hidastunut, vaikutelma suomalaisista – etenkin 1990-luvulla varttuneista – eräänlaisina internetin diginatiiveina elää vahvana poliittisessa mielikuvituksessa.

Optimismi vallitsi 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa myös yliopistoissa, joissa verkkovälitteisen demokratian potentiaali puntaroivan demokratian ideaaleille nähtiin vahvana. Vaikka oli selvää, että osalle kansalaisista verkkopohjainen demokratia olisi esimerkiksi puuttuvien tietotaitojen tai riittävän laadukkaiden yhteyksien vuoksi mahdotonta, innostus oli tarttuvaa. Uhat saatettiin huomioida, mutta marginalisoida – harva muistaa, että internetin saavuttua Suomeen nähtiin miltei oitis ensimmäinen hakkerointi-yritys ydintutkimuskeskukseen.

Vaikutelma suomalaisista – etenkin 1990-luvulla varttuneista – eräänlaisina internetin diginatiiveina elää vahvana poliittisessa mielikuvituksessa.

Internetin teknologiaan liitettiin enemmän tai vähemmän epäsuorasti oletus nimenomaan suoran demokratian lisääntymisestä. Tutkimuksissa verkon keskusteluareenoiden potentiaalia pidettiin niin ikään merkittävänä askeleena tähän suuntaan.

Vaarat, kuten keskusteluareenan palveluntarjoajan valta-asema sekä keskustelun ohjaamisen eli moderoinnin muuttuminen sensuroinniksi toki tiedostettiin, mutta uuden teknologian äärellä painotettiin mahdollisuuksia uhkien sijaan, koska mahdollisuuksien nähtiin olevan suorastaan mullistavia. Viralliselle tiedolle vastakkaisen, vaihtoehtoisen tiedon tuottaminen nähtiin ensisijaisesti kansalaisjärjestöjen ja epädemokraattisten maiden toisinajattelijoiden toiminnan mahdollistajina. Demokraattisen vapauden ajateltiin lisääntyvän juuri sitä kautta, että ei oltaisi enää valtion virallisen yhden totuuden mallissa.

Myös median portinvartijaroolin menetys nähtiin pääasiassa mahdollisuutena vapauttaa tiedontuotanto kaupallisista rajoitteistaan: tärkeitä asioita olisi entistä vaikeampaa salata, ja alhaalta tulevat signaalit pääsisivät suoremmin osaksi julkista keskustelua ja päätöksentekoa. Optimistisesti aseteltuna näitä tavoitteita oli vaikea vastustaa ja niiden potentiaali entistä laadukkaammalle ja tasa-arvoiselle demokratialle näytti ilmiselvältä.

Demokratian lupauksen tutkimus

Tutkimuksessaan internetin vaikutuksesta politiikkaan politiikan tutkija Pertti Lappalainen kirjoitti vuonna 2005 internetin mahdollistavan poliittisen eliitin esittämien totuuksien ja välttämättömyyksien kyseenalaistamisen ja siten tekevän politiikasta moniäänisempää.

Vielä 2008 julkaistussa tutkimusartikkelissa politiikan tutkijat Tapio Häyhtiö ja Jarmo Rinne esittivät, että verkko mahdollistaisi eräänlaisen käänteisen orwellilaisen ”Pikkuveli valvoo” -lähestymistavan demokratiaan, joka antaisi kansalaisille ”paljastavan” kyvyn valvoa demokratian toteutumista, haastaisi vallitsevaa järjestystä ja tekisi viranomaisten, poliitikkojen ja yritysten toiminnasta tilivelvollista tuomalla epäkohtia julki.

Internet tarjoaa sekä välineen että paikan poliittiselle mobilisoitumiselle ja osallistumiselle.

Väitöstutkimuksessaan Rinne toteaa internetin helppopääsyisten sosiaalisen median alustojen tarjoavan ennennäkemättömiä mahdollisuuksia yritysten, hallitusten ja poliisien epäkohtia paljastavalle kansalaisvalvonnalle koska yleisen huomion saavuttamiseen ei tarvita paljoa voimavaroja. Internet tarjoaa sekä välineen että paikan poliittiselle mobilisoitumiselle ja osallistumiselle.

Aiempaan osallistumiseen nähden Rinteen refleksiiviseksi nimittämä politiikan tekemisen tapa internetissä on teema- ja asiakohtaista osallistumista. Hän näkee internetin poliittisen osallistumisen olevan yksilökeskeistä ja yksilön omista kokemuksista lähtevää suurten ideologisten vapauskertomusten sijaan: toimija voi milloin tahansa pyrkiä politisoimaan minkä tahansa asian. Toimijoita motivoivat omakohtaisesti koetut yhteiskunnalliset epäkohdat ja ristiriidat.

Asialistalle nousee perinteisten poliittisten toimijoiden ehkä karsastamiakin aiheita ja siten politiikka internetissä on radikaalia ja jossakin mielessä kompromissihalutonta. Poliittinen toiminta ei siten tarvitse ideologista maailmanselitystä tai yleispuolueen toimintaohjelmaa koko yhteiskunnan uudistamiseksi, vaan poliittisen osallistumisen onnistumisen kriteerinä on jonkin asian nousu julkiseen keskusteluun tai epäkohtien paljastaminen.

Uhkien täyttämä nykyisyys

1990-luvun ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen optimismi haihtui 2010-luvulla. Syytä internetin kääntymistä käsitteelliseksi uhaksi voidaan hakea laajemmasta liberaalien demokratioiden kontekstin muuttumisesta. Ajatus demokratioiden voittokulusta on laajemminkin heikentynyt.

Demokratiaindeksien mukaan viimeiset 15 vuotta ovat olleet alamäkeä aiemmin määräävälle demokraattiselle kehitykselle. Indeksejä ja niiden indikaattoreita voi tietysti kritisoida monestakin näkökulmasta, mutta yleistä suuntaa se ei muuta. Demokratia kamppailee talouskriisien ja uskottavuusongelmien kanssa: populismin nousu ja valtavirtapolitiikan ja -median kyseenalaistaminen on tulkittu liberaalin demokratian itsensä kyseenalaistamisena – osin syystäkin.

Näkemykset teknologian roolista demokratiassa ovat ehkä myös osittain tämän laajemman kontekstin vuoksi siirtyneet toivosta epätoivoon: demokratian kriisipuheen keskellä nähdään tämän tai tuon uhkaavan demokratiaa ja horjuttavan ”totuuden” aseman saavuttanutta liberaalidemokratiaa. Siinä missä aiemmin vaihtoehtoiset näkemykset tulkittiin demokratiaa parantaviksi, nyt ne nähdään usein ”populismina”, ”polarisaationa” tai ”informaatiovaikuttamisena”.

1990-luvun optimismi haihtui 2010-luvulla. Ajatus demokratioiden voittokulusta heikentyi.

Teknologian osalta optimismin vaihtuminen pelkoon kertoo, samalla tavalla kuin puhe totuudenjälkeisestä ajasta, enemmän käyttäjien reaktioista kuin laadullista muutoksista. Ongelmat ovat vanhoja ja demokratialle jossakin mielessä tyypillisiä, mutta ne kehystetään aina uudelleen erilaisessa kriisipuheessa.

Alemman julkaisukynnyksen näkökulmasta demokraattisemmat informaatiokanavat nähdään herkästi demokratian uhkana. Esimerkiksi aiemmin mainittu vaihtoehtoinen, eliittikonsensusta haastava näkökulma ei pitänyt sisällään oletuksia valeuutisista, eikä verkon keskusteluareenoiden tai sosiaalisen median potentiaalia toimia vihapuheen tai poliittisen trollaamisen alustana tai totuudenjälkeisyyden kiihdyttämönä pidetty suurena – nämä käsitteet ovat syntyneet vasta 2010-luvun myötä.

Internet alustana on ollut oletettua herkempi informaatiovaikuttamiselle sekä poliittisen mainostamisen räätälöinnille aina piilovaikuttamisen tasolle asti.

Jotkin ongelmat voimistuvat eri teknologioiden myötä. Internet on synnyttänyt kasvavia uhkia ihmisten yksityisyydelle tekoälyn ja koneoppimisen mahdollistamien haitta- ja vakoiluohjelmien kehittymisen myötä. Uhan vakavuudesta kertoo, että myös YK on ottanut niihin kantaa.

Internet alustana on ollut oletettua herkempi informaatiovaikuttamiselle sekä poliittisen mainostamisen räätälöinnille aina piilovaikuttamisen tasolle asti. Suoraa syy-seurausyhteyttä tämän teknologian kehityksestä demokratialle on kuitenkin vaikeaa mallintaa eivätkä ongelmat sinänsä ole välttämättä uusia, ainoastaan mittakaava on suurempi.

Luultua pienempi muutos

Vaikuttaa kuitenkin pääosin siltä, että kriisipuheessa negatiivisia puolia ylikorostetaan suhteessa positiivisiin. Internetin aiemmin käsitetty optimistinen kyky mullistaa demokratiaa oli yhtä yliampuvaa kuin nykyinen uhkadiskurssien täyttämä fobia, vaikka otsikoihin monesti nousevat suorastaan demokratian lopusta kertovat politiikan tutkimukselliset teokset. Parempaa kontekstia voisivat tarjota teokset, jotka käsittelevät liberaalin demokraattisen puoluepolitiikan aitoja ongelmia kuitenkaan demokratian kokonaisvaltaista loppua ennustamatta.

Demokratia on selvinnyt monista jossakin mielessä suuremmistakin kriiseistä. Poliittisen osallistumisen tavat myös muuttuvat yhteiskunnan muuttuessa ja esimerkiksi yleisempi individualisoitumiskehitys johtaa entistä yksilöllisemmän poliittisen toiminnan muotoihin vanhojen yhteiskuntaluokkiin ja ammatti-identiteetteihin perustuvien puolueiden käydessä kohti auringonlaskua.

Internetin aiemmin käsitetty optimistinen kyky mullistaa demokratiaa oli yhtä yliampuvaa kuin nykyinen uhkadiskurssien täyttämä fobia.

Teknologiaan liittyy sekä positiivisia että negatiivisia ulottuvuuksia demokratian kannalta, eikä se ole vain uhka tai pelastus. Uhkadiskurssissa monet positiiviset puolet unohtuvat ja esimerkiksi demokraattisen kansalaisen hyveenä pidettävä valtaapitävien epäily nähdään jotenkin uhkaavana. Demokratiat kestävät kuitenkin erilaisia näkemyksiä ja epäluottamusta johtajiin paljon paremmin kuin autokraattiset järjestelmät, eikä internetin alkuaikojen idea kansalaisvalvonnasta ole mihinkään hävinnyt.

Monet muutoksina pidetyistä seikoista eivät tarkemmassa katsannossa ole välttämättä niinkään laadullisia muutoksia, vaan ainoastaan jo olemassa olevien ilmiöiden voimistumista, tiedon määrän ja nopeuden kasvamista sekä vuorovaikutuksen lisääntymistä. Uhkakuvat somekuplissa elävistä ihmisistä, jotka valitsevat uutisvirrasta itselleen mieluisat totuudet ja sulkevat silmänsä muilta faktoilta, ei ole oleellisesti eri asia tai suurempi uhka kuin puoluelehtien kultakaudella itselleen postiluukkuun mieluisan totuuden tilanneet ihmiset.

Jokainen elää ja eli aiemminkin eräänlaisessa välitetyssä ympäristössä, jonka uutisiksi nousevien teemojen valikoinnissa ja kehystämisessä tiedotusvälineillä ei ole suinkaan neutraali vaan keskeinen todellisuutta rakentava rooli. On totta, että medialukutaidon ja poliittisen arvostelun merkitys korostuu informaatiotulvassa, mutta tätä on tarvittu toki aiemminkin.

Jokainen elää ja eli aiemminkin eräänlaisessa välitetyssä ympäristössä, jonka uutisiksi nousevien teemojen valikoinnissa ja kehystämisessä tiedotusvälineillä ei ole suinkaan neutraali vaan keskeinen todellisuutta rakentava rooli.

Mitä taasen tulee puntaroivaan kansalaiskeskusteluun, voidaan ajatella, että verkossa tapahtuvan puntaroivan demokratian ideaaleihin tähtäävää visiointia on alettu testata käytännössä: Kansalaiskeskustelujen roolin odotetaan yhä kasvavan ja niiden koostumuksen monipuolistuvan. Kansalaiskeskustelujen rooli nähdään yhä tärkeänä, mutta internet toimii pikemminkin yhtenä alustana muiden joukossa, eikä koko demokratian käsitettä mullistavana.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö internet olisi monilta osin tuonut mukanaan aitoja muutoksia. Esimerkiksi internet-ajan alun haasteet tekijänoikeuksille ovat yhä murroksessa suoratoistopalvelujen myötä ja etenkin sanomalehtien ansaintamallit ovat muuttuneet tuoden mukanaan klikkijournalismin kaltaisia ilmiöitä. Avoin tiedejulkaisutoiminta tuo myös aidosti tutkittua tietoa yhä suurempien yleisöjen saataville. Julkisen keskusteluun osallistumisen kynnys on alentunut – hyvässä ja pahassa.

Optimismin ja fobian välimaastossa

Vanhoille ilmiöille keksitään helposti uusia nimiä ja omaan aikaan liitetään helposti murrosnarratiiveja. Siirtymisessä optimismista pelkoihin kyse onkin enemmän siitä laajemmasta yhteiskunnallisesta kehyksestä, johon nämä muutokset asettuvat. 1990-luvun mahdollisuudet demokratian kehittämiselle vaikuttavat 2020-luvun kontekstissa mahdollisuuksina demokratian heikentämiselle: entiset mahdollisuudet on alettu nähdä vain uhkina.

2020-luvulta katsottuna aiempi optimismi on ymmärrettävää laajemmassa yhteiskunnallisessa kontekstissaan – joskin silti toisinaan melko sinisilmäistä. 1990-luvun liberaalin demokratian voitoksi katsottu ”historian loppu” antoi syytä uskoa, että internet veisi pohjan totalitaristisilta valtioilta antamalla äänen niiden kansalaisille. Sama ajatus kantoi vielä 2010-luvun alussa arabikevääksi kutsutussa kansanousujen sarjassa.

Sittemmin esimerkiksi Kiina ja Venäjä ovat onnistuneet ”sulkemaan” oman internetinsä hallinnan piiriin; verkon teknologia on kuin onkin osoittautunut muokattavaksi myös valvonnan välineeksi. Tämä ei myöskään ole rajattu vain autoritaarisiin konteksteihin, vaan myös länsimaissa katsotaan teknologiajättien ja valtioiden ”valvontakapitalismin” merkittävästi murentavan demokratiaa sekä sulkevan internetin entistä tiukemmin arvontuotannon piiriin.

1990-luvun liberaalin demokratian voitoksi katsottu ”historian loppu” antoi syytä uskoa, että internet veisi pohjan totalitaristisilta valtioilta antamalla äänen niiden kansalaisille. Sittemmin esimerkiksi Kiina ja Venäjä ovat onnistuneet sulkemaan oman internetinsä hallinnan piiriin.

Vaikka esimerkiksi kansalaisten suorittama valtaapitävien valvonta ja poliitikkojen puheiden faktantarkastus on helpompaa kuin ennen, deepfake-teknologia, väärät ilmiannot ja doksaaminen, eli toisen ihmisen henkilötietojen paljastaminen tarkoituksena aiheuttaa hänelle harmia voivat tietysti kääntää tuon kansalaisvalvonta-aspektin pikemminkin tuhoisaan kuin demokraattiseen käyttöön. Kyseessä on jatkuva teknologioiden ja niitä hyödyntävien toimijoiden kilpajuoksu.

Internetin avoimet keskustelufoorumit ovat säilyttäneet anarkistisen vapaan internetin piirteitä, mutta aktivismin ohella toimintaan on myös liittynyt voimakasta verkkohäirintää – trollaamista – jolla on negatiivista vaikutusta demokraattisen politiikan kannalta.

Tähän yhteyteen nivoutuvat myös some- ja teknologiajättien ansaintamallit, jossa internetin käyttäjä on yhtä aikaa kuluttaja ja myytävä tuote. Internet toisin sanottuna sitoutuu entistä suoremmin markkinatalouteen, mikä kieltämättä kyseenalaistaa sen käsittämistä yhteisenä hyvänä tai demokratiaa vahvistavana julkisena foorumina. Tätä vahvistaa esimerkiksi Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan muuttunut käsitys teollisesta internetistä uhan sijaan mahdollisuutena.

Tämä tasapainottelu uhkien ja mahdollisuuksien välillä tulee luultavasti jatkossakin olemaan internetiä koskevan julkisen keskustelun ytimessä. Ainakin nuoret unelmoivat paremmasta sosiaalisesta mediasta.

Paul-Erik Korvela on yhteiskuntatieteiden tohtori, valtio-opin dosentti ja yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.

Mikko Poutanen on tutkijatohtori Tampereen yliopistossa sekä Politiikasta-lehden vastaava päätoimittaja.

Artikkeli pohjaa osin Paul-Erik Korvelan Tulevaisuuden tutkimuksen seuran Futura-lehden numerossa 1/2020 julkaistuun artikkeliin.

Julkaisu Internet ennen ja nyt: Tekno-optimismista teknofobiaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Puoluekenttä Suomessa on ollut kuluneen kymmenen vuoden aikana myllerryksen kourissa. Perinteiset puolueet ovat menettäneet asemiaan ja populistit ovat nousseet suureksi puolueeksi perussuomalaisten (ja sinisten) muodossa.

Puoluejärjestelmän muutos on vaikuttanut osaltaan siihen, että hallitustyö on muuttunut haasteellisemmaksi ja monia tarvittavia uudistuksia ei ole saatu aikaiseksi. Tyytymättömyys hallituksiin on kasvanut. Edustuksellisiin instituutioihin, puolueisiin varsinkin, luotetaan aiempaa vähemmän.

Internetistä on odotettu poliittista voimaa, joka uudistaisi demokraattisen hallintomallin. Tulevissa eduskuntavaaleissa perinteisten puolueiden asemaa haastaa Harry ”Hjallis” Harkimon Liike Nyt, joka tarjoaa suoraa nettidemokratiaa edustuksellisten rakenteiden korvaajaksi.

Liike Nyt on lainannut nettidemokratian mallinsa italialaiselta Viiden tähden liikkeeltä (Movimento 5 Stelle eli M5S). Miten Liike Nytin näkymiä voi arvioida Viiden tähden liikkeen ja digidemokratian kokemusten valossa?

Mallia Italian populisteilta

Italiaan muodostettiin vuonna 2018 hallitus kahdesta populistipuolueesta, Viiden tähden liikkeestä ja Pohjoisen liitosta (Lega Nord tai pelkkä Lega). Viiden tähden liike on maan suurin puolue, joka on omalaatuinen sekoitus populismia, edustuksellisen demokratian vastaisuutta ja nettidemokratiaa.

Viiden tähden liikkeen perustivat vuonna 2009 koomikko Beppe Grillo sekä it-yrittäjä Gianroberto Casaleggio. Poliittisena liikkeenä se luokitellaan populisteihin. Viiden tähden liikettä luonnehtivat systeeminvastaisuus, ympäristönsuojelu, globalisaatiokriittisyys, rikollisuuden torjunta ja EU-skeptisyys. Hallitsevaan mediaan sekä pakolaisuuteen liike suhtautuu torjuvasti, minkä vuoksi se on toisinaan liitetty oikeistopopulismiin.

Liikkeen läpimurto tapahtui vuoden 2013 parlamenttivaaleissa. Liikkeen jäsenet valitsivat ehdokkaat vaaleihin online-äänestyksessä joulukuussa 2012 – ensimmäistä kertaa Italian historiassa.

Vaalien aattona helmikuussa 2013 peräti 800 000 ihmistä osallistui Grillon vaalitilaisuuteen Piazza San Giovannilla Roomassa. Vaaleissa Viiden tähden liike sai 25 prosentin kannatuksen. Sen kannatuksen nousu on vertaansa vailla Italian historiassa.

Uusimmissa vuoden 2018 vaaleissa Viiden tähden liikkeestä tuli suurin puolue Italian parlamentissa (32,7 % alahuoneen äänistä) ja se muodosti hallituksen Legan kanssa. Henkeään pidätellen Eurooppa odottaa, mihin kaikkeen Italian hallitus ryhtyy.

Viiden tähden liike lienee ainoa hallituspuolue Euroopassa, jonka toiminta perustuu virallisesti suoraan digidemokratiaan.

Heti alusta lähtien Viiden tähden liikkeen asialistalla olivat digitaalinen demokratia ja suora kansanvalta. Se lienee ainoa hallituspuolue Euroopassa, jonka toiminta perustuu virallisesti suoraan digidemokratiaan.

Casaleggion ansiosta puolueen netti-ideologialla on ollut alusta saakka konkreettinen sisältö. Liike on valinnut edustajaehdokkaat kansalliseen ja Euroopan parlamenttiin nettiäänestyksellä, jossa äänioikeutettuja ovat olleet Grillon sivustolle rekisteröityneet liikkeen jäsenet.

Liikkeen käytössä on Rousseau-niminen sovellus, jonka avulla liikkeen rekisteröidyt jäsenet voivat keskustella ja äänestää muun muassa lakiehdotuksista. Rousseaussa on vuosien mittaan keskusteltu ja päätetty lukemattomista asioista kuten pakolaislaeista ja vaalilaeista.

Aina tulokset eivät ole olleet puolueen johdon toivomia. Liikkeen jäsenistö äänesti muun muassa vuonna 2014 maahanmuuttajavastaisen lain lakkauttamisen puolesta Grillon ja Casaleggion esitystä vastaan.

Liike Nyt haastaa puoluedemokratian

Suomeen syntyi keväällä 2018 uusi poliittinen liike, kun Harkimo erosi kokoomuksesta ja perusti Liike Nytin. Liike Nyt ei kuitenkaan ole yhden miehen hanke, vaan sillä on käytännön toimintaa eli nettidemokratiaa pyörittävä toimisto sekä koko joukko nimekkäitä tukijoita kuten Mikael Jungner ja Tuomas Enbuske.

Liike Nyt korostaa kaikissa yhteyksissä, että se ei ole puolue vaan kansanliike, mikä muodollisesti pitää paikkansa. Viiden tähden liike on toiminut samalla tavalla.

Lokakuun lopussa 2018 Liike Nyt järjesti seminaarin, jossa pääpuhujana oli Viiden tähden liikkeen toisen perustajan poika Davide Casaleggio, joka hänkin on liikkeen taustavaikuttaja ja it-yrittäjä.

Nettidemokratian mallin ja strategian Liike Nyt on omaksunut Viiden tähden liikkeeltä suunnilleen yksi yhteen. Tämä ei ole mikään salaisuus kuten ei sekään, että Harkimo on vieraillut Italiassa tutustumassa liikkeen toimintaan. Liikkeiden välille on myös viritetty yhteistyötä, jonka luonne tosin on epäselvä.

Liike Nytin kritiikin kärki kohdistuu puoluevaltaan.

Liike Nytin kritiikin kärki kohdistuu Viiden tähden liikkeen mallin mukaisesti puoluevaltaan. Sen mukaan poliittisia päätöksiä Suomessa tekee pieni sisäpiiri ja puolue-eliitti.

Liike Nytiin liittyneen Jungnerin mukaan Suomessa todellista poliittista valtaa käyttävät mahtuvat yhteen tilataksiin. Tämä on liikkeen mukaan epädemokraattista, sillä tavalliset kansanedustajat eivät aina pääse edes keskustelemaan asioista, saati vaikuttamaan päätöksentekoon.

Parempia päätöksiä liikkeen mukaan syntyisi, jos päätökset tehtäisiin yhdessä keskustellen ja ottamalla kaikki halukkaat mukaan päätöksentekoprosessiin. Keinona tähän on liikkeen sisäinen digitaalinen suora demokratia, jossa liikkeen sloganin mukaan ”paras argumentti voittaa”.

Liikkeen periaatteena on, että kaikki mukaan haluavat voivat rekisteröityä liikkeen nettisivuilla ja päästä näin mukaan liikkeen ”nettiparlamenttiin”. Liikkeen jäseniä eli ”vaikuttajia” oli tammikuun lopussa noin 12 000. Eduskuntavaaleja varten Liike Nyt on työstänyt nettiparlamentissa tiekarttaa asioista, joita se ajaa tulevissa eduskuntavaaleissa.

Liike Nyt julkisti ensimmäiset eduskuntavaaliehdokkaansa 7.1.2019. Kansanedustajaehdokkaita ei kuitenkaan ole valittu nettiparlamentissa, vaan liikkeen perustajajäsen Sarian Antilan mukaan ehdokkaat valittiin sillä perustella, mitä ihmiset haluavat päättäjiltä. Tällä viitattiin liikkeen käymiin keskusteluihin ja nettiäänestyksiin puolueen ehdokkailta vaadittavista kriteereistä.

Liike on myös luvannut heti perustamisestaan lähtien, että nettiäänestämisellä liikkeen jäsenet voivat vaikuttaa kansanedustajien äänestyspäätöksiin. Kansanedustajan eli Harkimon päätöksistä liike on päässyt äänestämään kahdesti, ja Harkimo on noudattanut suuressa salissa liikkeen enemmistön kantoja.

Internet ei ole vaikuttanut demokratioiden perusrakenteisiin

Viiden tähden liikkeen menestyksen vanavedessä monessa Euroopan maassa, kuten Britanniassa, Ranskassa, Espanjassa ja Alankomaissa, on oltu kiinnostuneita – Liike Nytin tapaan – nettidemokratian mahdollisuuksista. Tulevaisuudessa on luultavasti enenevässä määrin puolueita, jotka haastavat edustuksellista demokratiaa.

”Systeemi pitää räjäyttää”, sanoi Harkimo vieraillessaan Kouvolassa liikkeensä tilaisuudessa elokuussa 2018 ja sai yleisöltä raikuvat suosionosoitukset. Liike Nytin menestys vaaleissa kuitenkin vaatisi jonkinlaista vallankumousta suomalaisessa politiikassa.

Demokraattisen järjestelmän digitalisaation edistysaskeleet ovat olleet verrattain marginaalisia. Internet on vielä kaukana poliittisen systeemin ytimestä toisin kuin liike-elämässä, jossa esimerkiksi verkkokauppa on parantanut sekä kauppojen että kuluttajien mahdollisuuksia huomattavasti sekä muuttanut koko markkinatalouden toimintaa.

Demokraattisen järjestelmän digitalisaation edistysaskeleet ovat olleet verrattain marginaalisia.

Vaikka nettidemokraattisen utopian mukainen poliittinen järjestelmä on ollut teknisesti mahdollinen jo pitkän aikaa, politiikassa ei ole nähty samaa kehitystä kuin taloudessa. Jos politiikasta käydäänkin vilkasta keskustelua esimerkiksi somessa, blogeissa ja verkkolehtien palstoilla, on osallistuminen politiikan ytimeen, varsinkin päätöksentekoon, ollut lähes olematonta. Tältä osin tärkeä uudistus on vuonna 2012 käyttöön otettu sähköinen kansalaisaloitejärjestelmä. Kansalaisaloitteet ovat kuitenkin melkein aina hylätty eduskunnassa.

Sekä Liike Nyt että Viiden tähden liike edustavat äärilaitaa, mitä tulee e-demokratiaan ja poliittisiin liikkeisiin. Ne ovat lähempänä poliittisen toiminnan kovaa ydintä kuin esimerkiksi Occupy- tai Indignados-liike, jotka ovat toiminnassaan hyödyntäneet tehokkaasti somea.

Liike Nytin ja Viiden tähden liikkeen suora nettidemokratia keskittyy mielipiteidenvaihdon ja kampanjoinnin lisäksi mitä suurimmissa määrin päätöksentekoon. Hollantilaisen sosiologian professori Jan van Dijkin luokittelussa molemmat liikkeet lähestyvät niin sanottua plebiskiittistä mallia, jota voidaan pitää kaikista kansanvaltaisimpana.

Nettidemokratia on kaksiteräinen miekka

Liike Nytin pääasialliset haasteet tulevissa vaaleissa ja siitä eteenpäin liittyvät digitaalitekniikkaan, suoran demokratian luonteeseen sekä sen politiikan sisältöön. Internet tarjoaa tehokkaan työkalun kommunikointiin sekä valintojen tekemiseen, ja varsinkin nuoret sukupolvet ovat tottuneita somen käyttäjiä. Näin ollen Liike Nytin merkittävin kannatuspotentiaali on nuorissa ja koulutetuissa, luultavasti myös kaupunkilaisissa.

Nettidemokratia on kuitenkin kaksiteräinen miekka monessakin suhteessa. Sen uutuuteen liittyy oma viehätyksensä, mutta samalla se on Suomessa täysin uusi tapa tehdä politiikkaa, jota saatetaan vierastaa.

Suoraa demokratiaa on perinteisesti arvosteltu ristiriitojen kärjistämisestä, altistumisesta vääristävälle lobbaukselle sekä kaoottisesta ja huonolaatuisesta päätöksenteosta.

On otettava huomioon, että nettidemokratiaan liittyy täsmälleen samat riskit kuin sosiaaliseen mediaan yleensäkin. Viiden tähden liikettä on kritisoitu valeuutisten levittämisestä, haitallisesta käyttäjätietojen keruusta ja tämän tiedon hyödyntämisestä poliittisessa kampanjoinnissa.

Suoran demokratian sovelluksena nettidemokratiaan liittyy haasteita ennen kaikkea poliittisen johtamisen näkökulmasta. Suoraa demokratiaa on perinteisesti arvosteltu ristiriitojen kärjistämisestä, altistumisesta vääristävälle lobbaukselle sekä kaoottisesta ja huonolaatuisesta päätöksenteosta.

Nettidemokratiasta voi muodostua painajaismainen johtamishaaste, jonka toisessa päässä vaanii hallitsematon ”torikokous” ja toisessa taas diktatuurin peikko. Grillo esimerkiksi on saanut päälleen runsaasti kritiikkiä epädemokraattisesta johtamisesta.

Kun katsoo läpi Liike Nytin nettisivujen uutisia, välittyy kuva, että johtamishaasteesta on toistaiseksi selvitty hyvin. Asia, jota voi tulevaisuudessa olla vaikea perustella liikkeen kannattajille, on vaaliehdokkaiden valinta liikkeen johdon eikä nettiparlamentin toimesta. Tämä sotii selvästi liikkeen omaa ideologiaa vastaan.

Liike Nytin mahdollisuudet kansanliikkeeksi

Puolueiden välisessä kilpailussa koko on kaikki kaikessa, eikä marginaaliin jäävillä puolueilla Suomessa ole tulevaisuutta, jollei niillä ole vahvaa ja vakaata vähemmistöä taustallaan, kuten RKP:lla tai kristillisdemokraateilla.

Liike Nytin esikuva Viiden tähden liike on populistinen catch-all-puolue. Sen menestyksen salaisuus on ruohonjuuritason organisaatiossa, nettidemokratiassa, Italian puoluejärjestelmässä, karismaattisessa johdossa sekä umpipopulistisessa politiikassa.

Poliittisessa mielessä Italiaa voi luonnehtia populistin paratiisiksi. Italiassa niin sanottujen perinteisten puolueiden valtakausi eli ensimmäinen tasavalta päättyi jo vuonna 1992, jonka jälkeen ns. toista tasavaltaa ovat hallinneet populistipuolueet. Italian poliittisessa ilmastossa äänestäjäkunta on Suomeen verrattua hyvin liikkuvaista, ja poliittisten liikkeiden nousu voi olla räjähdysmäistä.

Jos Liike Nytiä verrataan Viiden tähden liikkeeseen, on heti selvää, ettei Suomessa ole likimainkaan sellaista liikkuvaa äänimassaa kuin Italiassa. Suomessa populismitilan ovat täyttäneet perussuomalaiset ja siniset, ja populisteja äänestävien potentiaali on meillä arviolta 15–30 prosenttia.

Liike Nyt on kuitenkin saanut mukavasti jäsenistöä digiliikkeeseensä ja sen eliitinvastainen sanoma on muotoiltu jäntevästi, mutta tosiasiassa sen asia ei ole saanut julkisuudessa kovin suurta näkyvyyttä – Harkimoa lukuun ottamatta. Liike Nyt on esiintynyt myös sote-uudistuksen kaatajana, mutta tässä asiassa se kilpaili kaikkien oppositiopuolueiden ja muiden sotekapinallisten kanssa. Soten kaatuminen ja hallituksen ero maaliskuussa 2019 veivät tehon sotekritiikiltä.

Liike Nyt on kyllä-liike, kun populistit ovat järjestään ei-liikkeitä.

Liike Nytin kasvamista kansanliikkeeksi jarruttaa sen sanoman epäpopulistisuus. Vaikka liikkeen viesti on systeeminvastainen, on sen muu politiikka lähinnä liberaalia. Harkimo kyllä itse kiistää liberaali-leiman kirjassaan ja sanoo liikkeensä puoltavan hankkeita ideologioista riippumatta. Uskallan silti väittää, että ulospäin Liike Nyt näyttäytyy ennen kaikkea markkinaliberaalina.

Kun Viiden tähden liike haalii massoittain ääniä EU-skeptisyydellä, globalisaatiokritiikillä ja maahanmuuttovastaisuudella, on Liike Nyt avoimesti Eurooppa-myönteinen ja markkinaehtoinen. Liike Nyt on kyllä-liike, kun populistit ovat järjestään ei-liikkeitä.

Liike Nytin agendalla ei toistaiseksi haalita kymmeniätuhansia ihmisiä kansankokoukseen, ja kuten suomalaisen liberalismin kohdalla on nähty, ei suvaitsevaisuuden ja markkinatalouden sanoma sellaisenaan ole riittänyt kuin korkeintaan muutaman prosentin kannatukseen, varsinkin kun samaa sanomaa ajaa jo useampi vakiintunut puolue.

Liike Nytin kansaedustajaehdokkaissa on myös sangen vähän potentiaalisia ääniharavia, mikä vaikeuttaa sen menestymistä. Hämmentävänä voi pitää lisäksi liikkeen päätöstä olla osallistumatta vaalitentteihin.

Liike Nytin menestysmahdollisuudet eduskuntavaaleissa näyttävät vielä vaatimattomalta. Pidemmällä aikavälillä menestystä voi syntyä jos – ja kun – nettidemokratia alkaa yleistyä maamme poliittisessa elämässä. Silloin Liike Nyt on pioneeri, joka voi saada taakseen merkittävänkin osan esimerkiksi kokoomuslaisista, keskustalaisista, sinisistä sekä oikeistodemareista – ja varsinkin niistä, jotka haluavat itse olla mukana poliittisessa vaikuttamisessa ilman vaivalloista puolueaktiivin osaa.

VTT Markku Harrinvirta on tuntiopettaja Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Julkaisu Liike Nyt ja nettidemokratian lupaus ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Vihapuhe on käsitteenä mielenkiintoinen. Se on levinnyt arkipuheessa laajaan käyttöön, ja lähempi tarkastelu osoittaa, että sen käyttö on epämääräistä.

Termiä käytetään myös muissa kuin arkisissa yhteyksissä, kuten esimerkiksi poliisin työssä. Suomen rikoslaissa ei kuitenkaan erikseen mainita vihapuhetta, vaan se on määritelty Euroopan neuvoston ministerikomitean suosituksessa. Suomen lainsäädännössä puhutaan kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja kunnianloukkauksesta.

Vihapuheen tarkka määritteleminen on vaikeaa. Yhtäältä vihapuheella tarkoitetaan lakia rikkovaa ja vähemmistöjä syrjivää vihapuhetta ja toisaalta vihapuheeksi nimitetään usein myös aggressiivista ja loukkaavaa kielenkäyttöä ylipäänsä. Kaikki se, mikä on huonoa käytöstä, ei ole vihapuhetta juridisessa mielessä.

Kielentutkijan näkökulmasta voi todeta, että vihapuhe on sanana jo niin laajassa käytössä, että sitä vastaan on turha taistella. Ja miksi pitäisikään? Vihapuhetta on kuitenkin vaikea määrittää kielellisesti, etenkin jos tarkoitamme vihapuhetta sanan kapeammassa, lainopillisessa merkityksessä.

Monesti vihapuheen rinnalla näkee käsitteet sananvapaus ja demokratia. Sananvapauteen vetoamalla puolustetaan yksilön oikeutta ilmaista myös sellaisia mielipiteitään, joista voi muodostua uhka toiselle yksilölle tai jollekin ihmisryhmälle.

Rangaistava vihapuhe ei välttämättä ole tunneilmaisultaan voimakasta puhetta, vaikka verkkoräyhäämisessä tunteet ovat tottakai pinnassa.

Toisaalta aggressiivinen ilmapiiri voi estää ihmisiä esittämästä mielipiteitään. Moni asiantuntija kieltäytyy kutsusta kommentoida yhteiskunnallisesti arkaa asiaa siinä pelossa, että saa viharyöpyn niskaansa.

Sanassa vihapuhe yhdistyvät ajatus vihan tunteesta ja itsensä ilmaisemisesta kielellisesti, puhumalla. Koska viha on kulttuurissamme melko säädelty tunne, ellei jopa tabu, on ymmärrettävää, että pidäkkeetön vihan ilmaiseminen tapahtuu tyypillisesti verkossa ja kirjoittamalla.

Rangaistava vihapuhe ei välttämättä ole tunneilmaisultaan voimakasta puhetta, vaikka verkkoräyhäämisessä tunteet ovat tottakai pinnassa.

Vihapuheesta on käyty 2010-luvulla Suomessa paljon julkista keskustelua. Tämä keskustelu mediassa on jo itsessään kielentutkijalle mielenkiinnon kohde, sillä siinä määritellään yhteisön omia sääntöjä ja keskustellaan hyväksyttävyyden rajoista sekä siitä saadaan tietoa yhteisön kielellisistä asenteista. Myös verkkoympäristössä yhteisöpalveluiden käyttäjät keskustelevat paljon siitä, kuka saa sanoa mitäkin.

Miksi verkossa? 

Digitaalinen media on mullistanut ihmisten tapaa viettää arkea ja viestiä keskenään. On syntynyt uudenlaisia ympäristöjä, joissa kieltä käytetään, ja niiden myötä uusia kielenkäyttötapoja. Yhteisöpalvelut, kuten Allerin omistama Suomi24, tarjoavat ihmisille foorumin, jolla esittää erilaisia mielipiteitä laajasta kirjosta eri aiheita.

Internet on tärkeä kohtauspaikka, mutta osa käyttäjistä näkee siellä tilaisuuden vihan lietsomiseen. Vihapuhe ei ole uusi ilmiö, mutta moderni teknologia on mahdollistanut sen, että yksittäisen ihmisen mielipide voi levitä laajalti ja nopeasti.

Anonyymit verkkokeskustelut ovat hyvin tyypillisesti paikka, jossa näkee vihaista keskustelua. On myös käyttäjiä, joiden tarkoitus on nimenomaan provosoida muita. Verkkokeskustelua moderoidaan, mutta moderointi tapahtuu viiveellä ja on monesti aika tehotonta.

Vihapuhe ei ole uusi ilmiö, mutta moderni teknologia on mahdollistanut sen, että yksittäisen ihmisen mielipide voi levitä laajalti ja nopeasti.

Verkkokeskustelufoorumin keskustelut ovat aiheesta riippuen keskenään hyvin erilaisia. Esimerkiksi matematiikka on aihe, josta keskustellaan pääsääntöisesti rauhallisesti, mutta yhteiskunnallisten aihepiirien joukossa on monta sellaista ryhmää, jotka pitävät moderaattorin kiireisenä. Kukaan ei ylläty, kun kerron, että maahanmuuttoaiheisissa keskusteluissa törmää vihapuheeseen.

Onko hyvä asia, että vihainen keskustelu pääsee purkautumaan julkisesti? Edistääkö se demokratiaa? Vai tapahtuuko pikemminkin niin, että samanmieliset keskustelijat pönkittävät verkkoyhteisöissä omia kantojaan, joista on vaarassa muodostua hyvin yksipuolisia?

Kielentutkijat, jotka ovat tutkineet verkkokeskusteluja, ovat havainneet, että käytännössä siellä hyvin harvoin pyritään katkaisemaan meneillään oleva toiminta ja löytämään sovinnollisia ratkaisuja. Se, joka ei koe kuuluvansa joukkoon, yksinkertaisesti poistuu ryhmästä tai keskustelusta.

Ennen nykyaikaisia viestimiä purkupuhetta kuuli huoltoaseman kahvilassa tai nuhjuisessa baarissa. Nyt moni yhteiskunnasta syrjäytynyt sylkee pahan olonsa verkkoon.

Kielentutkimusta aiheesta

Joukko kielentutkijoita (Heli Tissari, Mari Siiroinen ja Ulla Vanhatalo) selvitti taannoin, kuinka paljon ja millaisissa yhteyksissä Suomi24-keskustelussa käytetään sanaa ’viha’. Ilmeni, että lopultakin viha-sanan esiintymät olivat melko harvinaisia ja että varsinkin sellaiset esiintymät, joissa olisi ollut ’minä’ ja ’viha’, olivat harvassa.

Keskustelufoorumilla ei siis juurikaan kerrota minä-muodossa omasta vihan tunteesta. Vihapuhetta ei myöskään voi tehokkaasti ”bongata” etsimällä verkosta sanan ’viha’ esiintymiä. Vihapuhetta voi tuottaa todella monin eri tavoin.

Elina Vitikka selvitti 2014 suomen kielen pro gradu -tutkielmassaan, millaisia vihapuherikoksesta tuomitut blogitekstit olivat ja millainen rooli kielellisillä piirteillä oli eriasteisissa oikeuskäsittelyssä. Vitikan tutkielma on ensiluokkainen maisterintutkinnon opinnäytetyö.

Vitikan tutkielman viesti on, että vihapuhe on myös muuta kuin vihaista puhetta. Kolmessa analysoidussa blogitekstissä vihapuhe oli ennen muuta kirjoittajan näkökulman häivyttävää tunnusmerkitöntä kieltä, jossa puhujan mielipide saadaan vaikuttamaan faktalta. Arvo- ja tunneladatuilla sanoilla voidaan voimistaa viestiä ja tehdä siitä yleisöä kiinnostava, mutta lopultakin ihmisryhmiä syrjivässä kirjoittelussa ovat tyypillisiä esimerkiksi yleistävät väittämät, jotka esitetään totuuksina.

Miten tunne näkyy, jos näkyy?

Jos irtaudumme rangaistavan vihapuheen määritelmästä ja tarkastelemme vihapuhetta arkisemmin, nousee affektiivisuus pintaan. Kuten edellä totesin, arkikeskustelussa vihapuhe on usein ymmärretty aggressiiviseksi kielenkäytöksi. Kielessä aggressio ilmenee tyypillisimmin huutamisena, voimasanoina ja kielteisesti sävytettyinä sanavalintoina.

Tällainen ilmipantu aggressiivisuus on helppo tunnistaa – ja poistaa – verkosta. Monet verkkokeskustelijat, jotka haluavat ilmaista kielteisiä näkemyksiään esimerkiksi maahanmuuttajista, ovatkin hyvin luovia ja keksivät uudissanoja, joilla viitata erilaisiin etnisiin ryhmiin.

Kun keksii uuden sanan tai väännöksen olemassa olevasta sanasta, ei kukaan tiedä ihan varmasti, mitä sillä tarkoitetaan. Eri käyttäjät, jotka omaksuvat sen omaan käyttöönsä, tarkoittavatkin sillä ehkä hieman eri asioita.

Esimerkiksi sana ’perpanssi’ on tällainen keksintö, joka levisi Suomi24-foorumilla tietyssä ryhmässä ja lopulta foorumin ulkopuolellekin. Innovaation takana oli kymmenisen käyttäjänimeä, jotka viljelivät sitä hyvin ahkerasti.

Käyttöesiintymien lähempi tarkastelu osoittaa, että ainakin aluksi sanaa käytettiin ristiriitaisesti: joku käytti sitä haukkumasanana, toinen taas omaksui sen oman ryhmänsä sisäpiirin vitsiksi ja saattoi viitata sillä itseensä.

Ironia

Yksi leimaa-antava piirre verkkokeskusteluissa on runsas ironian käyttö. Tämä on yllättävää, sillä ironian tulkitseminen on tunnetusti riskialtista. Oma tulkintani asiasta on, että ironia on verkossa suojautumiskeino: ironian hunnun lävitse voi esittää uskaliaitakin kantoja ja sitten ehkä kiistää ne, jos joutuu niistä tilille.

Yksi leimaa-antava piirre verkkokeskusteluissa on runsas ironian käyttö.

Toinen tärkeä motiivi ironiseen ilmaisuun on tietty kekseliäisyys ja terävyys, joka usein saa ironisen muodon ja jolla haetaan verkossa muiden huomiota ja hyväksyntää.

Kun esiinnytään ilman nimiä ja kasvoja, ainoa tapa erottautua ovat särmikkäät mielipiteet ja naseva tyyli ilmaista niitä. Muut tykkäävät, ja se palkitsee huomiohakuista käyttäjää. Näin yksilön tarpeet menevät usein kollektiivisen hyvän edelle.

Ulla Tuomarla on yliopistonlehtori Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa kielten osastolla.

Kirjoitus on osa Siitä viis -hankkeen toteuttamaa Kun tutkija kohtaa vihaa -sarjaa.

Julkaisu Vihapuhe ei ole aina vihaista puhetta ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Verkon sukupuolittunutta naisvihaa käsittelevä haastatteluni kirvoitti mielipiteitä. Kommenttipalstalla minua nimitetään ”hutkija Tuija Saresmaksi” ja todetaan ”ko ’tutkijan’” olevan sekaisin. Näkemykseni ovat kuulemma ”saman arvoisia ja tasoisia” kuin ”tavallisen sossu pummin”.

Toksista maskuliinisuutta käsitellyt juttu herätti sekin kommentteja: ”Ei jumalauta mitä feminatsipaskaa tää juttu on!” ja ”Miksi en ole lainkaan yllättynyt että Jyväskylän yliopisto edustaa, ei sieltä taida yhtään pätevää ihmistä tulla”.

Sähköpostissa minua verrataan Adolf Hitleriin, ”niin vahvaa on vihasi”. Allekirjoittajana on ”Diplomi-insinööri ja sinua älykkäämpi mies!”.

Asiantuntemustani on Twitterissä kyseenalaistanut toistuvasti @miestentasaarvo. Hufvudstadsbladetissa ilmestyneen jutun jälkeen käyttäjä twiittasi: ”Miksi ääneen on taas päästetty Tuija Saresma, joka ei ole mikään asiantuntija, vaan miesasialiikkeen vastustaja?”

Kommentit ovat varsin maltillisia. Raflaavampia esimerkkejä tutkijoihin kohdistuvasta vihapuheesta löytyy Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon teoksesta Vihan ja inhon internet tai Mikko E. Sovijärven ja Ilona Pajarin kirjasta Kansa raivostui. Some-raivon uhrit kertovat.

Miksi miehiä koskeva kommentointi herättää vihaa? Miksi erityisesti naistutkijat saavat päälleen lokaa?

Haen syitä internetin ja populistisen retoriikan yleistymisestä. Ensin määrittelen vihapuhetta.

Viha leviää netissä

Vihapuhe-käsitettä käytetään eri merkityksissä. Yleensä sillä viitataan vähemmistöryhmiä leimaavaan ja halventavaan puheeseen ja näihin ryhmiin kohdistuvaan väkivaltaan yllyttämiseen. Rikoslaissa vihapuheelle ei ole selkeää määritelmää.

Vihapuhe-sanaa käytetään yleensä rikoslakia laajemmassa merkityksessä, tarkoittamaan ”aggressiivisesti värittynyttä puhetta, jossa suhtaudutaan kielteisesti johonkin ryhmään tai yksittäiseen henkilöön”.

Vihapuhe ilmiönä ei ole uusi. Sanana se on kuitenkin yleistynyt vasta 2010-luvun Suomessa. Vihapuheen käsite lisääntyi vuoden 2015 niin kutsutun pakolaiskriisin yhteydessä. Ehkä populistinen puhe ja muukalaisviha osaltaan loivat ”kriisiä”.

Ilmapiirin muututtua vihapuhetta sallivammaksi uhkailijat esiintyvät häpeilemättä omalla nimellään sosiaalisessa mediassa.

Myös tappo- ja raiskausuhkausten esittäminen on lisääntynyt internetin aikakaudella. Uhkailut olivat aluksi usein nimettömiä, mutta ilmapiirin muututtua vihapuhetta sallivammaksi uhkailijat esiintyvät häpeilemättä omalla nimellään sosiaalisessa mediassa.

Vihapuheen aggressiivisesti latautunut sävy liittyy populistisen, mustavalkoisen retoriikan yleistymiseen. Esimerkeiksi uhkilla ja peloilla pelaavasta logiikasta käy tapa, jolla populistiset käsitteet ”maahanmuuttokriittinen” tai ”haittamaahanmuutto” ovat levinneet netin maahanmuuttovastaisilta sivustoilta yleiseen keskusteluun.

Vihapuhe on teko

Erotan toisistaan vihapuheen kaksi eri muotoa. Yhtäältä se on yleinen, netistä muualle mediaan ja arkielämään tihkunut puhetapa. Toisaalta vihapuhe tarkoittaa yksilöön kohdistuvia viestejä.

Vihaviestejä voidaan lähettää sähköpostitse, Messengerin välityksellä ja tekstiviesteinä, mutta myös käsin kirjoitettuina kirjeinä. Konkreettista vihapostia on rotan raadon lähettäminen ”vastustajalle” tai tämän läheisille.

Yhdenvertaisuusvaltuutetun mukaan ”vihapuhe käsittää kaikki ilmaisun muodot, jotka levittävät, yllyttävät, edistävät tai oikeuttavat suvaitsemattomuuteen perustuvaa vihaa”. Se liittyy ”ihonväriin, syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään, uskontoon tai vakaumukseen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai vammaisuuteen”.

Vihapuhe voi vahingoittaa jo itsessään, mutta sen tarkoitus on saada aikaan asioita. Ääriliikkeet käyttävät vihapuhetta ja siihen usein liittyvää väkivallan lietsontaa yksilöiden radikalisoimiseen ja yhteiskunnallisen vastakkainasettelun lisäämiseen. Vihapuheen pelätään jo uhkaavan liberaaleja demokraattisia yhteiskuntia ja sananvapautta.

Vihapuhe voi vahingoittaa jo itsessään, mutta sen tarkoitus on saada aikaan asioita.

Verkon vihapuhe kattaa ”rasismin ja antisemitismin lisäksi myös homofobian, uskonnollisen kiihkoilun, naisvihan ja poliittisen vihapuheen”. Netissä on myös varta vasten pystytettyjä vihasivustoja (hate sites), esimerkiksi manosfäärin (manosphere) sivustoja, joiden päätarkoitus on lietsoa naisvihaa.

Akat hiljaa!

Tutkijat ovat saaneet osakseen uhkauksia Spinozasta alkaen. Nykyaika on moninkertaistanut mahdollisuuden levittää vihaa. Ennen huudeltiin haukut tutkijalle ikkunasta. Nykyisin voidaan sosiaalisessa mediassa ”maalittaa” vastustaja niin, että kuuliainen seuraajajoukko lähtee mukaan netissä tapahtuvaan kimppakiusaamiseen.

Tutkijoita ei viime vuosisatoina ole poltettu roviolla tai mestattu. Sukupuolentutkimuksen professori Andrea Petö kuitenkin varoittaa, että akateeminen ympäristö ei takaa tutkijoille turvaa.

Tutkijoihin kohdistuu hiljentämisyrityksiä oikeistopopulismin noustessa myös Euroopassa. Kiinan kaltaisten keskitettyjen valtajärjestelmien ongelmana pidettyjä kriittisen tutkimuksen vaientamispyrkimyksiä on myös demokratioina tunnetuissa maissa.

Erityisen uhatussa asemassa ovat Petön mukaan naiset.

Vihapuhe on naispuolisiin tutkijoihin kohdistuessaan sukupuolittunutta kolmella tavalla. Ensinnäkin se kohdistuu ennen kaikkea naisiin. Miehetkin joutuvat vihapuheen kohteiksi, mutta naisiin kohdistuva vihapuhe on erilaista.

Naisiin kohdistuva vihapuhe on jo onnistunut pyrkimyksessään.

Toinen vihapuheen sukupuolittumisen tapa on se, että naisiin kohdistuva vihapuhe yhdistyy seksuaaliväkivaltaan: siinä esimerkiksi uhkaillaan raiskauksilla. Kolmanneksi huomattava enemmistö vihapostin lähettäjistä on miehiä.

Toimittaja ja tietokirjailija Vehkoo kuvaa vihapuheen sukupuolittumista niin, että ”naisten kokema viha ja häirintä on erilaista: seksualisoivaa ja identiteettiin kohdistuvaa”. Vehkoo muistuttaa, että naisiin kohdistuva verkkoviha on jo kaventanut sanavapautta, sillä ”naiset pelkäävät ottaa kantaa mielipiteitä jyrkästi jakaviin aiheisiin”.

Naisiin kohdistuva vihapuhe on siis jo onnistunut pyrkimyksessään.

Valkoinen heteromies ja saavutetut edut

Tasa-arvo, naisten oikeudet ja feminismi kyseenalaistavat valkoisten heteromiesten yhteiskunnassa tähän asti pitämää valtaa. Kollektiivinen usko siihen, että paikka valta-aseman huipulla kuuluu heille, on vahva. Valtansa menetystä pelkäävät taistelevat etuoikeuksiensa puolesta.

”Valkoinen heteromies” on mediakeskusteluissa toistuva figuuri, jota yhdet puolustavat, toiset purkavat. Intersektionaalinen eli eroja, niiden risteämistä ja yhteisvaikutusta korostava näkökulma korostaa, että ei ole olemassa yhtä valkoista heteromiestä. Moninaisuutta ei kuitenkaan tunnusteta verkkovihassa, jossa ”naiset” tai ”feministit” ovat ”valkoisen heteromiehen” vastustaja.

Populistisessa puheessa syyllinen on korruptoitunut eliitti, joka asetetaan aitoa ja rehellistä ”kansaa” vastaan. Naistutkijoihin kohdistuvassa vihassa akateemisesti koulutetut naiset ja feministit kuvataan eliitiksi.

Valkoisen heteromiehen figuurissa yhdistyvät vallan neutraaleilta näyttävät kategoriat – valkoisuus, heterous ja mieheys. Oman valta-aseman ja itsestään selvänä pidettyjen etuoikeuksien tiedostamista, saati niistä luopumista, helpompaa on kuitenkin etsiä muualta syntipukki ja syyllinen ongelmille. Populistisessa puheessa syyllinen on korruptoitunut eliitti, joka asetetaan aitoa ja rehellistä ”kansaa” vastaan.

Naistutkijoihin kohdistuvassa vihassa akateemisesti koulutetut naiset ja feministit kuvataan eliitiksi. Sukupuolentutkimuksen ymmärrys sukupuolesta moninaisena ja kulttuurisesti tuotettuna on etäällä monien itsestään selvänä pitämästä sukupuolikäsityksestä. Itsestään selvänä pidetty käsitys perustuu kyseenalaistamattomaan mutu-tuntumaan ja arkihavaintoon kaksinapaisesta sukupuolijärjestyksestä. Sitä ei haluta kyseenalaistaa.

Naisen paikka

Feministifilosofi Iris Marion Young tarkastelee sukupuolittunutta logiikkaa, jossa miehen omaksuma suojelijan rooli perheessä ja yhteiskunnassa edellyttää naisilta ja lapsilta tottelevaisuutta ja uskollisuutta. Patriarkaalisen logiikan mukaan miehisen suojelijan rooli asettaa suojeltavat alisteiseen asemaan.

Ydinperhe on kansakunnan pienoismalli. Molempiin liittyy oletus valkoisesta miehestä oikeutettuna hallitsijana. Nainen nöyränä suojattina maksaa suojelunsa uskollisuudella ja kuuliaisuudella.

Paitsi silloin, jos nainen uskaltautuu pois paikaltaan, julkiseen tilaan. Perinteistä sukupuolijärjestystä mediassa kommentoivat tottelemattomat, vikuroivat naiset ansaitsevat rangaistuksen!

Naisen ei kuulu olla äänessä, ei ainakaan miehiin liittyvissä asioissa, kuten alussa lainaamassani twiitissä todettiin. Saamissani kommenteissa haluttiin tehdä selväksi, että miehet ylipäätään ja insinöörit erityisesti ovat älykkäämpiä kuin epätiedettä tekevät feministit.

(Nais)tutkijoihin kohdistettu viha on naisen paikan osoittamista tilanteessa, jossa perinteinen sukupuolijärjestys on murenemassa.

”Miesten reviirille” pyrkiviä naisia yrittävät pitävät kurissa sekä yksittäisten vihapostien lähettäjät että masinoitujen hyökkäysten järjestäjät. Masinoinnissa ja maalittamisessa on kyse organisoidusta toiminnasta. Niissä usutetaan ”aatetovereita” yksittäisten henkilöiden kimppuun sosiaalisessa mediassa.

Emme vaikene

Saamiani vihaviestejä yhdistää omaan kokemukseen vetoaminen, mustavalkoisuus, vihollisen luominen ja eliitin leimaaminen. Näiden retoristen keinojen taustalla on oikeistopopulistinen traditionalismi. Siinä maalataan ihannekuvaa menneisyydestä, jota ei todellisuudessa ole ollut, ja nostalgisoidaan kuvitteellista aikaa, jona miehet olivat miehiä ja naiselliset naiset olivat heidän alamaisiaan.

Naisten tulo mukaan julkiseen keskusteluun todistaa, että tuohon kuvitteelliseen menneisyyteen ei ole paluuta. Naistutkijoihin kohdistuva vihapuhe on yritys näyttää naisille paikka, palauttaa heidät nyrkin ja hellan väliin.

Yhteiskunnassa on herätty huomaamaan, että vihapuheelle on tehtävä jotakin. Esimerkiksi MV-lehden päätoimittajan Ilja Janitskinin lokakuussa saama tuomio ”loukkaavien ja rasististen kirjoitusten” julkaisemisesta, valheellisten tietojen levittämisestä sekä halventavista vihjailuista on tärkeä askel.

Vaikka monia (nais)tutkijoita on saatu vaikenemaan, viime vuosina vihapuheen kohteet ovat alkaneet tulla esiin.

Meitä ei vaienneta, kuten todetaan verkkoviha.fi-sivustolla. Se on vapaaehtoisuuteen perustuva tukisivusto verkkovihan uhreille. Meitä ei vaienneta ry:n puheenjohtaja Hanna Huumonen ja varapuheenjohtaja Saara Särmä tunnetaan siitä, että he ovat joutuneet verkkovihan kohteiksi, mutta eivät ole suostuneet uhreiksi.

Mahdolliset tätäkin juttua kommentoivat vihapostit päätyvät aineistoksi tutkimukseeni. Vihapuheen kohteeksi joutuminen myös vahvistaa vihapuheen ja sen sukupuolittumisen tutkimusta.

FT, dosentti Tuija Saresma on nykykulttuurin tutkija Jyväskylän yliopistossa ja valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan rahoittamassa hankkeessa ”Viha vallassa: yhteiskunnan päätöksentekoon vaikuttamaan pyrkivä vihapuhe”.

Kirjoitus on osa Siitä viis -hankkeen toteuttamaa Kun tutkija kohtaa vihaa -sarjaa.

Julkaisu Naistutkijat netissä nyrkin ja hellan väliin ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Saavuin tutkimusvisiitille Budapestiin viime sunnuntaina samaan aikaan, kun tuhannet ihmiset osoittivat mieltään keskustassa internetveroa vastaan. Fideszin eduskuntaryhmän puheenjohtaja esitti maanantaina uudistetussa ehdotuksessa internetveroksi alkavalta gigabitiltä 0,48 euron (150 HUF), ja yksityishenkilöille maksimissaan 2,26 euron (700 HUF) ja muille n. 16 euron (5000 HUF) kuukausittaista internetveroa. Paikallisen hintatason huomioiden(kin) nämä ovat isoja summia.

Internetvero on osa puhelinveropakettia, ja ideologia paketin taustalla on verottaa tuottoisia länsimaisomisteisian telekommunikaatioalan yhtiöitä. Verotuotoilla on tarkoitus kohentaa EU-standardien mukaista laajakaistaverkkoa. Vero voidaan kuitenkin myös perustellusti nähdä hyökkäyksenä sananvapautta ja kansainvälistymistä vastaan. Skandaalin ajoitus on taktinen: Fidesz tahtoi jälleen kerran hämmentää mediamyllyä juuri silloin, kun heillä oli ”tilanne päällä” imagonhallinnassa. Se ei kuitenkaan osannut arvioida, kuinka tulenarka puhelinverosta esiin nostettu internetvero onkaan.

Nopeasti digitalisoitunut yhteiskunta

Jos internetvero oltaisiin keksitty kymmenen vuotta sitten tai edes neljä vuotta sitten, kun Fidesz valittiin päähallituspuolueeksi, tilanne olisi ollut erilainen. Asuin ensi kertaa tutkijana Unkarissa 1999-2000, jolloin tosin tein vasta kandintyötäni, ja sen jälkeen vierailin täällä väitöskirja- ja postdoc-tutkijana 2002-2009. Mietin miten helppoa elämä Unkarissa tällä vuosikymmenellä onkaan. Asunnon löytää saman tien netistä. Perhekin viihtyy hyvin, kun pysymme yhteydessä sukulaisiin Skypen avulla ja suomalaiseen kulttuuriin (Pikku Kakkoseen ja jääkiekon Liigaan) nopean nettiyhteyden kautta. Ennen (perhettä) kökin nettikahviloissa tai olin hitaan yhteyden varassa. Viikonloppuja vietin maaseudulla nettikatveessa umpiunkarinkielisessä perheessä. Eräänä päivänä siellä olikin tietokone ja nettiyhteys, ja pian sen jälkeen perheen 70-kymppinen äitikin skypetti päivittäin Englantiin lapsenlapselleen.

Viidentoista vuoden aikana unkarilaisten internetin käyttö on noussut alle seitsemästä prosentista yli 70 prosenttiin. Väittelin tohtoriksi vuonna 2006 ja vuonna 2007 unkarilaisista 35 prosenttia käytti internetiä. Fideszin noustessa valtaan kahdeksan oppositiovuoden jälkeen vuonna 2010, 62 prosenttia käytti nettiä. Toisen tutkimuksen mukaan vuonna 2008 aikuisväestöstä 52 prosenttia oli internetlukutaitoisia. 40 prosenttia käytti nettiä viikoittain ja puolet internetkäyttäjistä oli aloittanut netin käytön viimeisen kahden vuoden aikana.

Yhteiskunnan digitalisoituminen on tapahtunut nopeasti. Vuonna 2008 digitaitoisia kansalaisia oli 52 prosenttia aikuisväestöstä ja 40 prosenttia käytti nettiä vähintään kerran viikossa. Yhteisöpalvelu Iwiwillä oli 4 miljoonaa käyttäjää, Facebookilla 550 000. Vuonna 2012 Facebookin käyttäjiä oli 4,2 miljoonaa eli sama 43 prosenttia väestöstä kuin Suomessa. Esimerkiksi nettishoppailu on yli tuplaantunut siitä, kun viimeksi asuin Unkarissa vuonna 2009. Viime vuonna joka viides aikuinen oli tehnyt nettiostoksia, tänä vuonna joka kolmas. Vuoden 2014 alussa 40 prosenttia säännöllisesti nettiä käyttävistä yli 18-vuotiaista koki, että internetin pitäisi olla ihmisoikeus. Jos samaa asiaa kysyttäisiin nyt, lukema olisi varmasti suurempi, sillä esitys verosta on politisoinut asian.

Itävallansuomalainen Unkarin politiikan kommentaattori Johanna Laakso kysyy, kuinka unkarilaiset pitävät yhteyttä ulkomailla asuviin sukulaisiinsa internetveron jälkeen. Etenkin vuonna 2006 alkaneen talouden alamäen seurauksena unkarilaisia on muuttanut massoittain ulkomaille työn perässä. Onkin väitetty, että internet-veroa pitäisi kutsua Skype-veroksi.

Joulukuussa 2009 unkarilaisesta aikuisväestöstä 58 prosenttia väitti olevansa kiinnostunut maansa talous- ja poliittisesta elämästä. Heistä noin puolet, 29 prosenttia, pyrki pysymään asioista ajan tasalla. Netti oli tärkeässä roolissa jo silloin: 12 prosenttia luki päivälehtiä ja 30 prosenttia ainakin yhtä uutissivustoa päivittäin.

Neljä vuotta sitten ryhtyessään kiistellyn medialain tekoon Fidesz pyrki rajoittamaan median valtaa ja tulonmuodostusmahdollisuuksia. Tänä vuonna progressiivinen, jopa 40 prosentin mainosvero kohdistui nimenomaan mediaan. Unkarilainen mediakenttä onkin ulkomaalaisten omistuksessa – mukaan lukien Sanoma-konsernin. Freedom Housen raportin mukaan konservatiivisten ja oikeistolaisten medioiden määrä on kasvanut, kiitos Fidesziä lähellä olevien tahojen taloudellisen panoksen moninkertaistumisen. Myös ulkomaan uutisten määrä on vähentynyt mediassa, etenkin hallitukselle kriittisten äänien osalta. Kuitenkin verkkomedia on lisännyt median moninaisuutta.

Edellisellä hallituskaudella vuosituhannen vaihteessa pääministeri Viktor Orbán oli jo ehtinyt väittää ulkomaalaisen lehdistön levittävän valheita Unkarista ulkomailla, nimeten tähän erityisesti syyllistyneet New York Timesin, Die Zeitin ja Le Monden. Unkarissa on siis sosiaalisen median (tässä esimerkkinä Facebook) yleisyyden vuoksi potentiaalia erilaisten näkökulmien jakamiseen. Internetverolla voisi olla sellainenkin seuraus, että se vähentää netin käyttöä. Samalla se voi vähentää myös ulkomaalaisen median käyttöä ja yhteyksien ylläpitoa maan ulkopuolelle.

Nettidemokratia haastaa enemmistön demokratian

Aiemmin tällä sivustolla kirjoitin siitä, kuinka Orbánille ja unkarilaiselle oikeistolle liberalistit ovat vastustajia historiallisista syistä. Liberalismista on muotoutunut kirosana. Ennen Orbán kamppaili sosialismia vastaan, nyt sosialistipuolue on näivettynyt yhdeksi oppositiopuolueista, ja valtaa pitävänä puolueena Fideszin on muutenkin hankala syyttää (entisiä) kommunisteja talousvaikeuksista. Ellei lähdetä nimeämään vaikkapa pieniä etnisiä ryhmiä Unkarissa, sisäisiä vastustajia ei ole muita kuin hajanainen oppositio, josta voi nostaa esiin liberalismin. Etenkin, kun vuoden 1990 vaalien kakkonen, liberalistipuolue SZDSZ, on jo hajonnut.

Liberalismin vastustus tarkoittaa Orbánille nimenomaan vuotta 2010 edeltävän ajan vastustamista. Lähtökohtaisesti se on siis kontekstisidonnainen termi. Orbánin väite siitä, että demokratiaa voi olla monenlaista, paljastaa, että demokratia otettiin käytännössä annettuna 1990- ja 2000-luvuilla. Vaalilakiuudistuksistakin näkee, että Orbán tahtoo siirtyä liberaalista demokratiasta enemmistödemokratiaan, joka ei tietenkään liberaalista näkökulmasta edes ole demokratiaa.

Veljeily Putinin Venäjän, Erdoğanin Turkin ja Kiinan kanssa puolestaan kertoo siitä, että ystävät Euroopassa ovat harvassa Berlusconinkin siirryttyä taka-alalle. Europuolueensa ryhmästä Orbán ei saa samalla tavalla tukea kuin mitä voisi saada avoimen populistisessa ryhmässä, ja nimelliset populistitkin ovat oikeastaan levittäytyneet eri europuolueisiin. Unkarissa myös Jobbik haastaa Fideszin populistipuolueena.

Valtiokeskeinen oikeistolaisuus on tarkoittanut valtion monopolin ulottamista tietyille alueille ja vallan keskittymistä. Siitä on kyse myös tässä uudistuksessa. Se ei ole juurikaan uutta aiempaan fideszläiseen politiikkaan verrattuna. Luultavasti telealan verotus oli ässä, joka oli tarkoitus heittää jossain vaiheessa. Sen sisään oli myös piilotettu internetverotus.

Keskustelua herättävä ässä piti heittää pöytään siinä vaiheessa, kun tilanne alkoi käydä tukalaksi. Näin kävi, kun Yhdysvallat päätti estää korruptoituneiksi katsomiensa noin kymmenen unkarilaisten henkilön pääsyn maahan. Unkari rinnastui roistovaltioihin. Perusteena oli hallinnon läpinäkyvyyden ja demokratian vastainen taistelu. Oppositionettilehden nimettömien lähteiden mukaan kyseessä oli valtion EU-rahoitteisten hankkeisiin osallistuminen, jonka ehtona yhdysvaltalaisyrityksille olisi ollut tiettyjen henkilöiden palkkaaminen.

Internetvero jätti hallituksen näkökulmasta kovin nolon skandaalin varjoonsa niin Unkarissa kuin ulkomaillakin. Media pääsi puhumaan omasta enfant térriblestaan, antidemokraattisesta pääministeri Orbánista.

Fidesz kuitenkin aliarvioi internetin merkityksen nyky-Unkarissa. Internet on paitsi vapaan tiedonsiirron väline myös massojen arjen työkalu. Vaikka vero on suunniteltu operaattoreiden maksettavaksi, netti on henkilökohtainen asia. Kuukausittainen maksu kuluttaa sekä kukkaroa että oikeudenmukaisuuden tunnetta.

Joukkoprotestit tiivistyvätkin hallituksen, Fideszin ja Orbánin kritiikiksi. Uusia vaalejakin on toivottu. Mutta vaikka enemmistö tahtoisikin ”nettidemokratiaa”, oppositio on yhä hajanainen eikä muodosta kunnollista vaihtoehtoa. Jos oppositiojohtajat vain malttaisivat luopua hiekkalaatikkoleikeistään, protestiliikkeestä voisi löytää uusia naamoja ja ideoita yhtenäisen opposition johtoon.

Viikon päätteeksi Orbán tuli lopulta vastaan ja totesi, että tässä muodossaan internetveroa ei voida toteuttaa. Internetvero uhkasi Fideszin valtaa. Toisaalta sen varjoon oli jo ehtinyt jäädä skandaali siitä, että Yhdysvaltalain suurlähetystö eväsi maahanpääsyn tietyiltä unkarilaiselta, mukaan lukien kuudelta Unkarin hallitusta lähellä olevalta virkamieheltä. Kukapa tätä enää muistaa.

Artikkelikuva: Stefano Ferrario / Pixabay

Julkaisu Nettidemokratia haastoi enemmistödemokratian vaan ei korruptioväitteitä Unkarissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Tuolloin syksyllä 2009 astui voimaan Lissabonin sopimus, jonka muutokset sanelevat sunnuntaisenkin eurovaalin asetelmat. Vuosikymmeniä keskustelukerhoksi haukuttu parlamentti vahvistui, vaikkei siitä vieläkään tullut vaikkapa eduskunnan kaltaista suvereenia lainsäätäjää. Käteen jäi kuitenkin esimerkiksi veto-oikeus torjua unionin uudet kansainväliset sopimukset.

Jokerikortti lyötiin pöytään helmikuussa 2010, kun parlamentti hylkäsi eurooppalaisten pankkitietojen luovuttamista yhdysvaltalaisviranomaisille koskevan SWIFT-sopimuksen. Esimerkiksi Suomessa saaga ei kiinnostanut ketään. Se oli kuitenkin etusivun juttu saksankielisessä Euroopassa, missä huoli isoveljen valvonnasta on Gestapo- ja Stasi-traumojen jäljiltä muurattu kansantajuntaan.

Kakkostason poliitikkojen kansoittamaksi mielletyssä parlamentissa käynnistyivät poikkeukselliset kekkerit. Tämä oli jotain muuta kuin tylsät tullikoodeksit tai väsähtäneet veroartiklat! Ylimielisille jenkeille laitettiin konkreettisesti kampoihin nykyaikaisessa teknologia-asiassa, jolla oli ymmärrettävä yhteys eurokansalaisen arkeen. EU:n ainoalle vaaleilla valitulle toimielimellehän pyrkimys äänestäjäkunnan miellyttämiseen on ammatillinen itsestäänselvyys.

Sauma menestysreseptin toistamiseen avautui pian, vieläpä trendikkäällä nettikuorrutuksella. EU, USA ja useat muut maat olivat neuvotelleet salaisesti jo vuosia ACTA-sopimuksesta, jolla pyrittiin uuteen maailmanlaajuiseen vähimmäistasoon tekijänoikeus- ja tavaramerkkisuojassa. Huhuttiin, että sopimus tukaloittaisi tavallisten eurooppalaissurffaajien asemaa.

Kuriositeetti kohderyhmän poliittisesta potentiaalista oli havaittu jo vuoden 2009 eurovaaleissa, kun ruotsalaisen piraattipuolueen edustajat rynnivät parlamenttiin. Aiheistolla ratsastaneiden meppien parvi on kuitenkin kuluneella kaudella ylittänyt kaikki puoluerajat. EU-vaaleihin teema onkin harvinaisen luonteva, sillä tekijänoikeuslait tosiaan ovat unionin toimivallassa. Väistyvä parlamentti ei kuitenkaan päässyt puuttumaan alan säädöksiin, koska muut EU-elimet eivät tehneet lakialoitteita.

Sen sijaan Yhdysvalloissa tulivat vuodenvaihteessa 2012 vireille lakipaketit SOPA ja PIPA. Ne olisivat esimerkiksi lisänneet verkkopalvelujen velvollisuuksia tukkia piraattisisältöjä. Pykäliä kiinnostavampi oli nettiyhteisöissä sirinnyt suurvastustus, joka käänsi pikaisesti kongressiedustajien päät. Wikipedian kaltaisten massasivujen protestipimennykset tutustuttivat hankkeen myös muulle maailmalle.

Kohu uhkaavasta “internetin rikkoutumisesta” tuli taivaanlahjana eurooppalaisaktivisteille. Amerikkalaisten kirjainyhdistelmien pahaenteisyyden klangi pyrittiin kaikin voimin samaistamaan ACTA:an, joka oli edennyt ratkaisevaan hyväksymisvaiheeseen. “Digitaalisia oikeuksia” puolustavat kansalaisjärjestöt näkivät mahdollisuuden peitota pikkurahalla ja sosiaalista mediaa hyödyntäen Brysselissä perinteisesti hallinneet teollisuuslobbarit. Vastarinta huipentui mielenosoitusten aaltoon Varsovasta Tukholmaan. Lopulta parlamentti tyrmäsi ACTA:n. Täysistunnossa ilakoitiin “internetin vapauden” ja demokratian “pelastumista”.

Oikeasti ACTA ei olisi kuitenkaan sanottavammin muuttanut lakeja eurooppalaiselle netinkäyttäjälle. Globaali mammuttihanke siis kompastui ironisesti kohderyhmään, jonka tilanteeseen se ei olisi välittömästi vaikuttanut.

Toisaalta twitter-teknokraattien masinoimista meppiyhteydenotoista virinnyt vaikutelma maanosan yhdistäneestä ACTA-rintamasta oli pitkälti harhaa: oikeasti useimmat eurooppalaiset eivät ole kuulleet siitä vieläkään. Vastaavasti valtaosa vaikkapa suomalaisäänestäjistä tulee vähät välittämään verkkoasioista sunnuntaisissa äänestyskopeissaan.

Elämiemme nettiytyessä on silti väistämätöntä, että sama kehitys kaikkine ulottuvuuksineen jatkuu myös politiikassa. Ja tosiaan: vaikka monet tärkeät EU-hankkeet tapaavatkin lipua ohi julkisen huomion, nykysuomalaisen arjen kannalta ovella ovat nyt varsinaiset lähivaalit.

Esimerkiksi parhaillaan europarlamentissa muotoutuvalla tietosuoja-asetuksella kaavoitetaan kauaskantoisesti myös meikäläisten facebook-käyttäjien oikeuksia. Yksityisyysasioissa monet eurooppalaiset ovat alkaneetkin “saksalaistua”, vaikka massat ovat niissäkin kohauttaneet olkiaan esimerkiksi Edward Snowdenin paljastuksille.

Monen mepin pettymykseksi asetusta ei kuitenkaan saatu maaliin ennen vaaleja. Sama aikaraja tykytti tuolle teleäänestykselle, johon nettiaktivistit onnistuivat painostamaan enemmistön myös ns. verkkoneutraliteetin tueksi. Dramaattinen äänestys oli siis paljossa vaalinalusperformanssi: kantojen muuttuminen lainsäädännöksi edellyttää vielä jäsenmaiden siunausta, joka vaikuttaa erittäin epävarmalta.

Lehtereillä puhelintaan räpläävä eurooppalainen kuluttaja lähtee siis metsästämään pääsyä parlamentin langattomaan verkkoon: oikeasti niistä roaming-maksuista ei päästä eroon ihan pian.

Kirjoittaja on Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan tohtorikoulutettava, joka työskenteli Euroopan parlamentissa 2009-2010 ja palasi vastikään tutkimusvierailulta Brysselin VUB -yliopiston Institute for European Studies -tutkimuslaitoksesta. Väitöskirjassaan ”Tale of Three Utopias: Critical Theory of EU Law in the Internet” Jyrkkiö käsittelee internet-sääntöjen muodostumista Euroopan unionissa. (https://twitter.com/jyrkkio, lassi.jyrkkio@utu.fi)

Artikkelikuva: NoName_13 / Pixabay

Julkaisu Europarlamentti oppi kumartamaan nörteille ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Nikkanen toteaa teoksen syntyneen sekä yhteiskunnallisesta että yksityisestä tarpeesta. Yhtäältä tarpeesta ymmärtää, oliko vuoden 2011 arabikevään tapahtumat Facebook-vallankumous ja toisaalta omakohtaisesta jaakopinpainista suhteessa teknologiaoptimismiin ja -pessimismiin. Nikkanen kuvaa avoimesti oma suhtautumistaan tietokoneisiin ja internetiin. Kehyskertomuksen juoni etenee idealistisesta teknologiaoptimistisesta maailmanparantamisesta tämän vapautustopian kriisiytymiseen internetin varjopuolien omakohtaisten kokemusten myötä. Tarina päättyy lopulta varovaiseen (tai varuillaan olevaan) optimismiin verkon mahdollisuuksista kamppailussa demokraattisemman maailman puolesta.

Kehyskertomuksen kaari heijastuu kirjan osien otsikoinnissa. Nikkanen jakaa teoksena kolmeen osan, jotka hän nimeää ensimmäisen Tähtien sota -trilogian mukaan: Uusi toivo, Imperiumin vastaisku ja Jedin paluu. Osien nimet ovat paitsi niiden sisältöä kuvaavia niin myös assosiatiivisesti intertekstuaalisia kytkien kirjassa kuvatun verkkotoiminnan osaksi yleisempiä populaarikulttuurista tuttuja konventioita. Läpikaupallistuneen filmiteollisuuden viihdyttävissä tarinoissa pieni, innovatiivinen ja sitkeä vastarintaryhmittymä taistelee urheasti totalitaarista ja repressiivistä keskusvaltaa vastaan. Nikkasen kuvaamat urheat ja sitkeät kansalaisaktivistit taistelevat innovatiivisesti totalitaarista ja repressiivistä keskusvaltaa vastaan läpikaupallistettujen informaatioteknologian sovelluksien avulla.

Subjektiivisen kehyskertomuksen rinnalla Nikkanen antaa vaikuttavan poikkileikkauksen viimeaikojen digitaalisesta kansalaisaktivismista. Kirjassa on viittauksia ja lyhyitä kuvauksia niin indimedia-toiminnasta, Islannin IMMI-lakiuudistuksesta, jolla pyritään suojelemaan kansalaisjournalismia ja kriittistä tutkivaa journalismia, kuin arabikevään tapahtumista. Tapauskuvaukset ovat mielenkiintoisia ja informatiivisia esimerkkejä digitaalisen kansalaisaktivismin toimintatavoista ja -asenteesta. Selväksi käy, että Nikkasella on hämmästyttävän laaja ja omakohtainen globaali kontaktiverkosto kansalaisaktivisteihin. Kirja onkin mitä mainioin johdatus aktivistien maailmaan uutisotsikoiden takana. Henkilökohtainen tuttavuus aktivistien kanssa on eittämättä vaikuttanut siihen, että haastattelut ovat varsin luottamuksellisia ja intiimejä.

Herääminen teknologiaoptimistista

Nikkasen kirjan vahvuus on sen avoimen subjektiivinen pohdiskelu siitä, miten digitaalinen elämä uhkaa karata demokraattisen kontrollin tavoittamattomiin ja miten ICT-firmojen ja verkko-operaattorien avulla viranomaisvalvontaa voidaan ulottaa kansalaisten kasvavaan valvontaan ja yksilösuojan murentamiseen. Kansalaisten valvonta on kärjistetyintä ja seurauksiltaan brutaaleinta repressiivisissä regiimeissä, mutta ongelma myös ns. demokraattisissakin maissa. Lisääntyvän viranomaisvalvonnan rinnalla myös ihmisten yksityisyyden suoja vähenee, kun kaupalliset toimijat voivat käyttöehtosopimusten nimissä kerätä omiin tarkoituksiinsa tietoja palvelujensa käyttäjistä. Kerättyjä tietoja on mahdollista käyttää niin yksilöityyn suoramarkkinointiin kuin kriittisten kansalaisjournalistien jäljittämiseen.

Nikkanen kirjoittaa sujuvan journalistisella otteella kuvaamistaan ilmiöistä. Kirja on informatiivinen, eikä pyrikään olemaan tieteellinen tutkimus tai analyyttinen selvitys verkkoa hyödyntävästä kansalaistoiminnasta tai yksityisyyden vähittäisestä katoamisesta. Kirjan motiivi on mitä syvimmin omakohtainen; kuvausta siitä, miten digitaalisen viestinnän mukanaan tuomat mahdollisuudet ja uhat tulevat meitä kaikkia lähelle. Henkilökohtaisuus näkyy mm. siinä, miten elävän elämän havaintoesimerkit nostetaan esiin. Niiden esittely auttaa huomaamaan toimintaympäristön muuttumisen ja heräämään lapsekkaasta (Nikkasen oma termi) teknologiaoptimismista verkossa väijyvien uhkien tiedostamiseen.

Jossakin määrin ongelmallista on, että tapauskuvaukset ovat alisteisia subjektiiviselle kehyskertomukselle, sillä ne jäävät historiattomiksi havainnoiksi eivätkä kytkeydy laajempaan poliittis-yhteiskunnallisiin tai taloudellisiin konteksteihin. Kysymykset siitä, mitä vastaan ja miksi haastatellut aktivistit kamppailevat ja mitä he tavoittelevat, jäävät ikään kuin ilmaan, koska aktivistien kamppailua ei selitetä tai avata poliittis-historiallisena yhteiskunnallisena ilmiönä vaan irrallisina kuvauksina tapahtumista. Yksityisyyden vähenemisen kuvaukset – ja se mitä seurauksia ilmiöllä voi olla – toimivat sen sijaan hyvin ja saavat toivottavasti lukijat ajattelemaan mihin kaikkeen he ovat antaneet luvan ottaessaan käyttöön digitaalisia viestintäteknologian sovelluksia. Kirja pohtii digitaalista viestintäteknologiaa ”henkilökohtainen on poliittista” -asenteella. Verkon anarkististen vaiheen kesyttäminen, viranomaiskontrollin lisääntyminen ja yksityisyyden häviäminen tulevat intiimin yksityisyyden alueelle, ikään kuin iholle.

Iranilaista digiaktivismia

Hieman toisenlaisen, vain yhteen tapaukseen keskittyvän digiaktivismikertomuksen voi lukea Zahran paratiisi -teoksesta. Kirja on sarjakuvanovelli Iranin vuoden 2009 presidentinvaalien jälkeisistä mielenosoituksista, joissa kuoli Campaign for Human rights in Iran -järjestön mukaan 73 ihmistä ja raiskattiin yli sata. Amnesty Internationalin  tietojen mukaan ainakin 115 vankia teloitettiin vaalien jälkeisenä 50 päivänä. Vaalit voitti istuva presidentti Mahmud Ahmadinejad, mutta toiseksi eniten ääniä saaneen Mir-Hosein Musavin kannattajat lähtivät kadulle protestoimaan vaalien vilpillisyyttä vastaan. Myös kansainväliset tarkkailijat olivat huolestuneita ”epäsäännöllisyyksistä” tavoissa, jolla vaalit pidettiin. Viikkoja kestäneissä mielenosoitusten aikana ihmisiä katosi, kun viranomaiset suorittivat joukkopidätyksiä.

Kirjan tekijät kertovat lähestyvänsä historiallisia tapahtumia sepitteen prisman läpi. Tekijöiden asenne heijastelee merkittävän muslimihistorioitsija Ibn Khaldunin ajatusta, jonka mukaan kronikoitsijan pitää olla tietoinen ”eri dynastioiden ja uskonnollisten ryhmien eriävistä juurista ja syntytavoista sekä niistä syistä ja kiihokkeista jotka ne saivat aikaan, ja niitä kannattaneiden henkilöiden elinoloista ja historiasta”. Teoksen kertomassa tarinassa punaisena lankana kulkee nuoren mielenosoittajan, Mehdin, katoaminen vaalien tuloksia protestoineen mielenosoituksen yhteydessä, ja hänen perheensä kamppailu kadonneen kohtalon selvittämiseksi. Itse kirjan nimi viittaa profeetan tyttären mukaan nimettyyn hautausmaahan Teheranin laitamilla.

Ibn Khaldunin oppia seuraten tekijät varoittavat tarkastelemasta Zahran paratiisia historiallisena totuutena, mutta kehottavat menemään Mehdin tarinan tuolle puolen, jotta voisimme ymmärtää, mitä Iranin mielenosoittajille on tapahtunut ja tapahtuu edelleen – ja miksi. Kirjan tavoitteena on lähestyä totuutta ja historiallista todistusvoimaa fiktiivisen kertomuksen avulla. Kirjan lähtökohtana on haastaa lukija pohtimaan, voiko fiktio tai taide kertoa jotakin olennaista todellisuudesta; voiko taiteen keinoin raottaa totuuden luukkua ja kuvata ahdistavan ja autoritaarisen hallinnon repressiivistä vallankäytön todellisuutta. Tekijöiden tavoite asettuu kantaaottavan taiteen traditioon paljastaessaan hirmuhallinnon kasvot ja brutaalit käytännöt kansalaisten alistamisessa. Kirjassa pohditaan sekä taiteellisesti että politiikan tutkimuksellisesti relevantilla otteella teokraattisen hallinnon oikeutusta, etenkin kun jumalalta saatuun oikeutukseen vetoava hallinto osoittautuu kansalaisiaan kyttääväksi byrokraattis-ideologiseksi alistuskoneistoksi. Sepitteen prisman läpi kerrotun totuutensa kirja kertoo todistusvoimaisesti ja samalla koskettavasti Iranin mielenosoituksen uhreja ja heidän läheistensä surua arvokkaasti kohtelevalla tavalla.

Ihon alle menevä poliittinen todellisuus

Zahran paratiisi on kertomus, jossa kaikkein yksityisin on universaalia. Läheisen menettämisen suru on kokemus, johon kaikki voivat eläytyä. Oman subjektiivisen kokemuksen universaalistamisen myötä kirja kuvaa myös, miten poliittisesta tulee henkilökohtaista. Kadonneen Mehdin ja hänen kohtalotovereidensa kohtalon selvittäminen kasvaa alun epätietoisuudesta lähes vääjäämättömään varmuuteen katoamisen lopullisuudesta. Poliittinen todellisuus ei tule vain iholle vaan menee sen alle, kun epätietoisuus, hiipuva toivo ja epätoivo kadonneen kohtalosta vaihtelee läheisten mielissä. Kuitenkin pettymys viranomaisten ja poliittisen johdon valheisiin ja peittely-yrityksiin saa Mehdin perheen jatkamaan epätoivoista kamppailuaan totuuden selville saamiseksi.

Nikkasen kirjan tavoin teoksessa kuvataan, miten luovia ja kekseliäitä keinoja alistetut voivat keksiä sortajien vastaisessa taistelussaan hyödyntäen uusinta digitaalista viestintäteknologiaa. Kirjassa osoitetaan, millainen vaikutus blogeilla ja Twitter-viesteillä oli hallintoa vastustaneiden mielenosoitusten mobilisoinnissa ja joukkovoiman ohjaamisessa. Fiktion kuvaus vastaa sitä kuvaa, jonka myös tutkimus antaa Iranin 2009 mielenosoitusten organisoitumisesta. Lisäksi Mehdin tietoteknisesti taitava isoveli onnistuu pääsemään sisäiseen verkkoon siinä vankilassa, jossa poliittisia vankeja säilytettiin. Vankilan tiedostojen läpikahlaamiseen saadaan rekrytoiduksi tiedusteluyksikkö, jonka tehtävänä on etsiä vihjeitä kadonneiden kohtalosta. Zahran paratiisi tuo esiin myös Iranissa pitkään merkittävän vastatiedon lähteen eli blogien merkityksen poliittisen vaikuttamisen keinona. Iran oli vuonna 2009 maailman neljänneksi eniten bloggaava kansa. Mehdin isoveli kirjoittaa blogissaan etsinnän vaiheista ja luo virtuaalisia verkostoja saman kohtalon kokeneiden kanssa.

Nikkasen kirjassaan kuvaamaa kiristyvää viranomaiskontrollia käsitellään myös Zahran paratiisissa. Verkossa liikkuminen ei ole vaaratonta, ja viranomaiset voivat seurata virtuaalisia jalanjälkiä eli tietokoneiden IP-osoitteita. Iranin poliittista johtoa vastustaneet kamppailivat henkensä uhalla. Niin Verkko ja vapaus kuin Zahran paratiisi kuvaavat, kuinka digitaalinen kansalaisaktivismi toimii ja millaisia riskejä aktivistit ottavat. Nikkasen kirja tarkastelee ilmiötä heijastaen henkilökohtaisia, todellisia kokemuksia ja antaa äänen verkon vapautta ja demokraattista hallintoa tavoitteleville aktivisteille. Amir ja Khalil puolestaan avaavat sepitteen avulla Iranin hirmuhallinnon kansalaisiin kohdistuneen sorto- ja mielivallan. Kumpikin teos on hyvä johdatus digitaaliseen poliittiseen kansalaistoimintaan ja onnistuu raottamaan maailmaa uutisotsikoiden takana sekä antamaan vilauksen aktivistien ruohonjuuritason toiminnasta. Zahran paratiisin lisäarvo on, että se onnistuu fiktiivisenä tarinana avaamaan ikkunan ei-demokraattisen regiimin tilanteeseen, jossa dokumentaarista tai tutkimuksellista otetta ei ole tarjolla tai kun todellisuus on liian vaikeasti tavoitettava.

Zahran paratiisi (alkuteos Zahra’s paradise [2011], suomentanut Petri Stenman). Like 2011.

Huomautuksia:

Internet-kirjallisuutta käsittelevän kirja-arviosarjan toisessa osassa arvioidaan kahta tuoretta vuoden 2011 kansannousuja analysoivaa teosta (Manuel Castells: Network of Outrage and Hope sekä Paolo Garbaudon Tweet and the Streets).

Kirja-arvio kirjoitettiin Microsoftin Word 2010 -ohjelmalla. Kuriositeettina mainittakoon, että Word ehdottaa kansalainen sanalle vain yhtä synonyymia: alamainen.

Julkaisu Digiaktivismia iholla: verkko poliittisessa vaikuttamisessa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Siihen viittaavat hallituksen säästöt, yliopistoindeksin leikkaaminen, opintopaikkojen vähentäminen, oppiainealojen keskittäminen, Suomen Akatemian rahoituksen vähentäminen ja keskittäminen, tulevaisuudessa yliopistoissa tehtävää tutkimusta ohjaava Julkaisufoorumi-luokittelu sekä nettiyliopistojen synty. Kaikki tämä paljastaa, ettei tajuta mistä yliopistossa tai yleensäkään tiedontuotannossa ja -hallinnassa on kyse.

Kesän alussa 8.6. Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä kerrottiin kuvitteellisesta Saarasta, joka tiesi paljon ennen yliopistoon tulemistaan – ja sitten ei enää tiennytkään mistään mitään. Oikein! Yliopiston ensimmäisenä vuonna saarojen onkin tajuttava ”tiedon” ja ”tietämisen” rajallisuus ja todellisuuden moniulotteisuus, monimutkaisuus.

Toimittajana työskentelevä Facebook-ystäväni usein ihmettelee, miksi yliopistotutkijat eivät tutki mitään mielekästä: heiltä ei saa lisää tietoa. Kollega Markku Jokisipilä puolestaan esitti esiinputkahtelevan mantran: jälkimodernit tutkijat eivät tutki mitään järkevää, vaan sekoittavat pienen faktoja etsivän opiskelija-tutkijan pään kyseenalaistamalla faktat sinänsä. Näille tiedonjanoisille myyrille detaljien esiin tuominen ja aikalaiskeskusteluun vaikuttaminen uusilla faktoilla olisi tutkijanelämän päätarkoitus. Toimittajalle se suotakoon – tämähän kuulostaa toimittajan työltä, mutta yliopiston merkitys on aivan toisenlainen.

Yliopisto on pikemminkin tietämyksen temppeli kuin tiedon korkein palatsi. Tutkimusinstituutit, arkistot, sanomalehdet, wikipediat – olkoon nekin tiedon tyyssijoja, mutta yliopiston rooli on aivan erilainen. Niiden tehtävä on arvioida tätä tietoa, haastaa sitä ja lisätä tietämystä. Yliopiston tulisi toimia itsenäisenä, irrallaan juuri tämän päivän vaatimuksista ja näkökulmista, joskin paikoin asiantuntijuutta tarjoten myös nykyhaasteisiin. Nettiaikakautena, kun tieto on yhä laajemmin saavutettavissa, kriittinen suhtautuminen tietoon on entistä tärkeämpää.

Kohtaaminen yliopiston perustana

Parhaimmillaan luennoilla surffailu on erittäin hauskaa ja on tärkeää, että varallisuudesta ja sijainnista huolimatta päästään käsiksi yliopistojen tarjontaan. Silti yliopisto ei ole tilauskanava. Opiskelijan, joka katsoo ja kuuntelee nettiluennon, pitäisi päästä käymään keskustelua aiheesta opiskelijakollegoiden kanssa. Reflektoimaan tietoa kriittisesti, pohtimaan sitä, mihin tämä kaikki liittyy, miten väitteet (turhaan ei varhaisen tutkijanuran huipentumaa kutsuta väitöstilaisuudeksi) on muodostettu ja mitä siitä seuraa. Kohdata erilaiset näkemykset ja luennat – ehkä tuskallisestikin kerta toisensa jälkeen seminaarissa, ilman että niitä voi valita.

Nettiluennot perustuvat klassiseen, yksiulotteiseen yliopistoluennon muotoon: professori lukee kirjoittamansa tekstin, jota yleisö on pakotettu seuraaman ilman hyppimistä sivujen yli. Modernissa yliopistossa kohtaaminen on yhtä tärkeää opettajalle. Mahdollisuuden päästä esittelemään alan tutkimusta ja tutkimustietoa, argumentaatiota opiskelijoille vuodesta toiseen ei tarvitse typistyä samojen kalvojen tai powerpointtien käsittelyyn samalla tavalla. Jokaisessa toistossa on mahdollisuus uudistumiseen, uudelleen havainnointiin ja oivaltamiseen.

Luennointi on osa ajatusprosessia. Sitä auttaa, kun on fiksuja opiskelijoita, jotka haastavat uusistakin näkökulmista. Tästä syystä luennoin joka vuosi paitsi laitoksella myös Avoimen yliopiston kautta Helsingin seudun kesäyliopistossa samaa kurssia ilman powerpointteja ja keskustellen. Opin uutta itsekin, toistosta huolimatta ja sen avulla. Kokonaisvaltaisia oppimiskokemuksia ei voi youtuubittaa.

Myöskään tieteellinen tieto ei synny tutkijankopissa tarvittavien välineiden kautta. Se syntyy yhteisöissä. Siksi ajatus siitä, että kuka tahansa tarpeeksi fiksu ihminen voisi saada ”oikeuden” tehdä väitöskirjan tutkijana jossain jonkun korkeamman tahon nimeämässä yliopistossa on absurdi. Mitä tahansa ei ole mielekästä tutkia missä tahansa, vaikka erityisiä laitteita ei tarvittaisikaan. Väitöskirjaprosessille olennaista on kohtaaminen toisten tutkijoiden ja heidän ajatustensa kanssa. Väittelemään halajavan on otettava selvää, missä minkäkinlaista tutkimusta tehdään.

Tieteen kukkivat rönsyt

Monet tieteelliset käytännöt rajoittavat turhankin paljon sitä, mitä tiedeyhteisön jäsenen kannattaa tutkia. Koska väittäminen ja oikeassa olemisen kokemukset ovat keskiössä tieteen tekemisessä, tiedeyhteisö helposti sanktioi niitä, jotka ovat eri mieltä ja valtavirta mielellään katkoo rönsyjä. Siitäkin huolimatta, että tieteen uudistumisen ydin on rönsyissä. On vaikea sanoa, mikä niistä lopulta kukkii ja tuo satoa.

Esimerkiksi ajatus oppiaineiden keskittämistä vain pariin yliopistoon rajaa pois monialaisuutta ja erikoistumista, jota oppiaineissa voidaan tehdä. Samoin Julkaisufoorumi-hanke, jossa luokitellaan tieteelliset lehdet – yhteiskuntatieteellisestä ja humanistisesta näkökulmasta pitkälle sattumanvaraisesti sen perusteella, ketkä pääsevät luokittelemaan – parhaaseen viiteen ja 20 prosenttiin, on hengeltään uudistuvan, riippumattomuuteen pyrkivän ja kriittisen tieteen perusidean vastainen.

Luokittelulla on kuitenkin suuri merkitys, kun yliopistoille jaetaan rahaa. Kun ”laadukkaiksi” on määritelty sattumanvaraisesti 20 prosenttia lehdistä ja yliopistolaisten muihin julkaisuihin tekemää omalla alallaan arvokasta työtä ei arvosteta, verovarat jaetaan yliopistojen käyttöön yksinkertaisesti väärillä kriteereillä. Itse asiassa laajenevalla ja uudistuvalla tieteen kentällä ne 80 prosenttia tiedelehdistä, jotka päätyvät alimpaan kategoriaan, saattavatkin olla merkittävämpiä kuin ne 20 prosenttia, joissa yliopistohenkilökuntaa patistetaan julkaisemaan.

Uhkana on, että kutistuvan yliopistosektorin työpaikoista kilpaillessaan tutkijat keskittyvät toistamaan samankaltaisia tutkimusideoita, jotka jo tietävät menevän läpi tiedeyhteisön seulasta, eivätkä asetu poikkiteloin haastamaan aiempia käsityksiä tuodakseen uutta tietoa. Voi myös olla, että rahoitusta suunnattaessa heidän kätensä sidotaan ratkaisemaan nykypäivän ongelmia, eikä tuottamaan uutta tietoa siitä, mitä tulevaisuuden haasteet ovat esimerkiksi ymmärtämällä nykyistä tai mennyttä – tai jotain uutta, josta kukaan ei vielä ole kuullut mitään. Tällöin yliopisto menettää alkuperäisen roolinsa.

Koska yliopisto ei ole pelkkä tutkimusta tuottava tietokone vaan yhteisö, joka arvioi ja jatkuvasti käsittelee tuotettua tietoa vertaisprosesseissa, konferensseissa, seminaareissa ja vertaisarvioinnissa, erityisalojen osaamisen tulisi olla mahdollisimman laajasti saavutettavissa.

Tiedonmurujen keruu

Wikipedioiden aikakaudella on selvää, että yliopistoiden rooli tiedon korkeimpana temppelinä ei perustu edes yhteisöllisesti tuotetun datan ja faktojen toistamiseen. Yliopistotieto ei ole murutietoa, mutta tutkijan ei tule väheksyä tiedonmurusia, joiden haaliminen tietoyhteiskunnassa on entistä hankalampaa samaan aikaan kun tiedon määrä ja periaatteessa saavutettavuus lisääntyy.

Toissa viikolla olin Liikearkistoyhdistyksen vieraana esitelmöimässä yhdistystoiminnan tulevaisuudesta ja samana päivänä minulle avautui arkistoinnin – nykyään digitaalisen arkistoinnin ja tiedonhallinnan maailma. Suomen Elinkeinoelämän keskusarkisto ELKA säilöö ja auttaa organisaatioita säilömään tietoa. Sähköisen kommunikaation aikakautena on erityisen tärkeää pohtia, miten ja missä muodossa tieto on luettavissa seuraaville polville. Jacques Derridakin on korostanut, että kommunikaatiossa on kyse siitä, että viesti siirtyy viestittäjän poissaolosta huolimatta. Koodin täytyy olla dekoodattavissa. Tieto lakkaa olemasta tietoa, ellei sitä voi purkaa.

Toisaalta pitää päättää, mikä tieto on tärkeää. Julkisella sektorilla talletetaan Sähke 2 -mallin mukaan vain 20 prosenttia tiedosta. Emme kuitenkaan voi tietää, mitä tulevaisuudessa tutkijat ja päättäjät tarvitsevat. Kuulemma olisi mahdollista tallettaa digitaalisesti paljon suurempi osa tiedosta ainakin tekstimuodossa – liikkuvaan kuvaan sähköistä varastointitilaa tarvitsee toki enemmän. Miksi emme siis tallettaisi enempää? Millaisesta tiedosta tulevaisuuden tutkijat tekevät päätelmiä siitä, millaisien prosessien kautta nykyisyys – siis meidän tulevaisuutemme – on muodostunut?

Tapa, jolla päätöksiä tehdään niin julkisella sektorilla kuin yksityisellä puolella on sähköistä viestintää, eikä siitä useinkaan jää jälkiä. Moni henkilö ja organisaatio on pikemminkin iloinen, ettei mitään todistusaineistoa heidän tekemisistään jää. Helposti kuvitellaan, että internetiin jätetty tieto olisi ikuista, mutta harva on tullut ajatelleeksi, että twitter-viestit katoavat ajan myötä.

Kuka tallettaa virkamiesten, yritysjohtajien tai poliitikkojen viestejä tai twiittejä – vaikka siihen olisi kymmenen tapaa tarjolla? Kenen vastuulla on tällainen arkistointi? Urho Kekkosen arkisto säilyttää UKK:n tuottamaa tekstiä, mutta kuka pitää kirjaa Sauli Niinistön, Jyrki Kataisen, Jutta Urpilaisen tai Erkki Tuomiojan twiiteistä, facebook-merkinnöistä, sähköposteista tai tekstiviesteistä? Pitäisikö jonkun tahon kerätä tämmöistä aineistoa? Ne voisivat olla jatkossa hyödyllisiä.

Yhteiskunnallinen tietoarkisto luottaa siihen, että tutkijat keräävät aineistoja ja tallentavat niitä yhteiseen pankkiin. Usein tiedonmurut kuitenkin valuvat kiireisten tutkijoiden käsistä. Täyttääkseen yliopistojen tuottamia tavoitteita heidän on myös helpompi turvautua jo olemassa oleviin aineistoihin ja tuottaa niistä uutta tietoa – tai ainakin julkaisuja. On opittava hallitsemaan tietoa myös keräämällä ja säilyttämällä sitä, jota emme ehkä vielä osaa tai ehdi tarvita.

Tieteellinen kakku

Akateeminen tieto, jota voidaan hyödyntää myös yliopiston ulkopuolella, syntyy erilaisia tiedonmurusia keräämällä, analysoimalla, suhteuttamalla muuhun tutkimustietoon, teoretisoimalla ja reflektoimalla yksin sekä yhdessä tiedeyhteisön kanssa. Keittiömetaforaa hyödyntäen, voisi väittää, että yliopisto on eräänlainen yleiskone. Sen läpi laitetaan kaikenlaisia ainesosia, jotka keskustelevat keskenään, ja niistä muovautuu lopulta erilaisia (hengen)tuotteita, joista voidaan nauttia monin eri tavoin.

Yliopiston tehtävä on paitsi lisätä tietoa, myös opettaa taitoja kuten tiedon käsittelyä, lukemista ja ymmärtämistä. Miten tieto muodostuu erilaisissa traditioissa, miten sitä kerätään, säilötään, kierrätetään ja miten sitä voidaan kritisoida ja hyödyntää? Tästä kaikesta on tullut kenties hankalampaa, kun saatavilla olevan tiedon määrä kasvaa.

Kuten täällä sivustolla käsitellyn Pussy Riotin tapauksetkin todistavat erityisesti suhteessa maailmanpolitiikan professori Teivo Teivaiseen ja hänestä ympäri nettiä ja mediaa kerrottuine virheellisine tietoineen, kriittinen suhtautuminen tietoon, tiedonlähteiden arviointi, ja tiedon tuottaminen korostuu. Viime viikonloppuna Paavo ei ollut täälläkään -facebook-ryhmä nimettiin mediassa pilkkasivustoksi, vaikka perustaja Kaisu Suopanki selitti, että se ”perustettiin kritisoimaan suomalaista mediaa sekä elitistejä, jotka kuvittelevat tietävänsä ministeriä paremmin, missä hänen milloinkin pitäisi olla.” Paavo Arhinmäestä on Tuomas Mannisen mukaan tullut ”ajeleva ja kävelevä ja sisään astuva viesti”, joka määrittää kulttuuripolitiikkaa.

Medialukutaidosta on tullut entistä tärkeämpää. Tieto leviää verkostoissa, ilman yhteyttä alkuperäiseen kertojaan tai tilanteeseen. Helposti käy niin, että pilkka eskaloituu ja ironia ei välity. Tekijä kuolee ja viesti elää omaa elämäänsä purkamisten ja uudelleenkoodaamisten kautta, kuten Derrida sanoisi. Määrittelyn politiikka kukoistaa.

Tiedosta tietämykseksi

Yliopistojen roolin tulisi korostua entisestään niin koulutuksen kuin tieteellisen tietämyksen tuottamisen paikkoina, kun tiedonmuruset lisääntyvät ja tarve tiedolle ja sen hallinnalle kasvaa. Uuden tiedon ja tietämyksen myötä tutkimusaiheet muuttuvat entistä moniulotteisemmiksi ja samanaikaisesti tutkimusalat laajentuvat ja eriytyvät. Yliopistojen voimavaroja, resursseja, pitäisi pikemminkin lisätä kuin kutistaa.
Rahoitustilanteen tiukennuttua yliopiston tiloissa tehtävä tutkimus – lukuun ottamatta entistä kiireisemmän opetushenkilökunnan muun työn ohella tekemää tutkimusta – on kilpailtua tutkimusta. Erilaisista projekteista ja hankkeista, jotka tutkijat ovat pitkän prosessin jälkeen saaneet läpi arvioinnin ja rahoitettua, on pitkäjänteisyys kaukana. Ennen jatko-opiskelijat saattoivat saada työhuoneen rahoitustilanteestaan huolimatta päästäkseen aloittamaan tutkimuksensa vaikka opintotuella, nyt heiltä monin paikoin peritään vuokraa. Tutkimusinstituuteissa voi olla enemmän vapautta tutkia sitä, mikä tutkijan mielestä on nyt kiinnostavaa aiemmin tutkimansa perusteella ja minkä arvo nähdään vasta tulevaisuudessa. Pelkkä autonomia ei riitä – pelkästä pyhästä hengestä kun ei synny korkeatasoista tutkimusta.

Julkaisu Yliopistona tietokone? Tiedonmuruset sentään! ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Punk-rukouksen oiva ajoitus

Globaaliksi ilmiöksi nousseen Pussy Riotin performanssi Kristus Vapahtajan katedraalissa Moskovassa tapahtui julkisuusarvon kannalta mahdollisimman sopivaan aikaan. Jos vastaavanlainen tempaus olisi toteutettu muutama vuosi sitten, se tuskin olisi aiheuttanut Venäjällä nykyisenlaista yhteiskunnallista resonanssia ja medianäkyvyyttä. Suurella todennäköisyydellä se olisi jäänyt vain julkisuuskentän marginaaliin muiden vastaavanlaisten poliittisten performanssien joukkoon. Nyt maaperä oli otollisen hedelmällinen – ravinteena toimivat yhteiskunnallisen liikehdinnän aktivoituminen, informaatioympäristön monipuolistuminen ja vaurastuva keskiluokka.

Syksyllä 2011 tapahtunut johtotandemin ”tuolien vaihto” söi Dmitri Medvedevin uskottavuutta ja kannatusta häntä aiemmin tukeneiden liberaalien joukossa sekä aiheutti jännitteitä myös Kremlin sisäisten, keskenään kilpailevien valtakeskittymien välillä. Johtokaksikon päätös heijastui myös tyytymättömyyden ja protestimielialan kasvuna erityisesti keskiluokkaisen kaupunkilaisväestön keskuudessa. Tyytymättömyys alkoi konkretisoitua viime joulukuussa parlamenttivaalien alla ja se näyttäytyi lopulta protesteina, jotka keräsivät enemmän osallistujia kuin mitkään aikaisemmat mielenilmaukset viimeksi kuluneiden vuosien aikana.

Pussy Riotin Punk-rukous-niminen performanssi toteutettiin 21. päivänä helmikuuta, eli noin pari viikkoa ennen Venäjä presidentinvaaleja. Vasemmisto-feministiseksi itsensä määrittelevä ryhmä pyrki kertomansa mukaan kritisoimaan tempauksella ortodoksisen kirkon johtajien ja maallisen vallan läheistä suhdetta ja kirkon johdon epäsuoraa tukea presidenttiehdokas Vladimir Putinille. Lisäksi ryhmän jäsenet halusivat esityksellään kritisoida myös katedraalin tilojen käyttöä maallisiin tarkoituksiin.

Alkuvaiheessa tempaus näyttäytyi vain jatkona viime talvena käynnistyneelle sarjalle Venäjä ortodoksista kirkkoa vastaan suunnattua julkista kritiikkiä. Aiemmin riippumattomien tiedotusvälineiden otsikoita olivat jo ehtineet hallita skandaaliuutiset kirkon johdon omistuksista ja suurellisesta elämäntyylistä. Useiden kirkon johdon suullakin esitettyjen kommenttien mukaan kyse on ollut järjestelmällisestä ”informaatiosodasta” kirkkoa ja ortodoksista uskoa vastaan. Informaatiosodan syiksi ja motiiveiksi on esitetty erilaisia arvailuja, jotka ovat liittyneet esimerkiksi peruskoulun pakollisen uskonnonopetuksen käynnistymiseen sekä taloudellisiin intressiristiriitoihin kirkon omistukseen siirtyvistä arvotonteista.

Kirkkoa vastaan suunnatun kritiikin ja Pussy Riot -tapauksen taustamotiiveja on selitetty myös venäläisessä poliittisessa diskurssissa perinteisen salaliittovaihtoehdon kautta. Toiminnan on väitetty pyrkivän venäläisen yhteiskunnan peruspilarien rapauttamiseen ja yhteiskunnan epävakauttamiseen. Pussy Riotin tempauksen tuomitsevien kommentaattorien puolelta on esitetty myös epäilyksiä, joiden mukaan toimintaa olisi ohjattu ja rahoitettu ulkomailta käsin toimivan venäläisen opposition piiristä.

Suomalaisissa uutisissa Pussy Riot -tapaus ja sitä seurannut oikeudenkäynti on useimmiten kuvattu yritykseksi vaientaa Vladimir Putinia kritisoivan opposition ääni. Sen on nähty olevan varoitus siitä, mitä julkisesta kritiikistä voi pahimmillaan seurata. Tämä tulkinta on kuitenkin yksinkertaistettu, ja poliittisen vallan kritiikki lienee tässä prosessissa vain yksi sen sivujuonteista. Venäjällä asiasta on useita mielipiteitä, mutta monet ovat tulkinneet, että Pussy Riot -skandaalin paisumisen nykyisiin mittasuhteisiin aiheuttikin lopulta kuitenkin performanssin toteutuspaikka ortodoksien pääpyhättö sekä kritiikin pääkohde ortodoksisen kirkon johto. Tulkintaa puoltaa esimerkiksi se, että ryhmä oli jo tammikuussa esittänyt vastaavanlaisen, erityisesti Vladimir Putinia kritisoineen performanssin Moskovan poliittisesti herkimmällä paikalla, Punaisella torilla. Tästä tempauksesta langetettiin kahdelle osallistujalle sakot, ja Pussy Riotin performanssi jäi julkisuusarvoltaan melko vähäiseksi.

Sosiaalinen media katalysaattorina

Pussy Riot -tapauksen saaman huomion mahdollisti Venäjän informaatioympäristön muuttuminen sekä erityisesti internetin suosion kasvu. Venäläisten internetkäyttäjien suhteellinen määrä on jatkanut kasvuaan ja se on viimeksi kuluneiden kuukausien aikana lähestynyt jo 50 prosentin rajaa. Internetistä on vähitellen tullut tärkein tiedonhankkimiskanava erityisesti hyvätuloisen kaupunkiväestön keskuudessa. Internetkäyttäjäkunnan kasvun myötä valtakunnalliset televisiokanavat ovat alkaneet menettää rooliaan agendan asettajina eivätkä ne ole enää voineet jättää tiedottamatta internetin kautta laajaan julkisuuteen nousseista tapahtumista.

Internetin käytön yleistyminen on näkynyt myös sosiaalisen median yhteiskunnallisen merkityksen kasvussa. Venäläiset ovat perinteisesti olleet ahkeria sosiaalisten medioiden käyttäjiä, ja alkusysäyksen kansainvälisesti suositun Twitterin yleistymiselle Venäjällä antoi itse presidentti Dmitri Medvedev, joka avasi oman Twitter-tilinsä kesäkuussa 2010. Twitterin, Facebookin sekä Facebookin venäläisversion VKontakten nopea suosion kasvu on toiminut myös protestimielialojen ilmaisemisen sekä nopean informaationvaihdon alustana.

Niinpä katedraalissa toteutettu tempaus käynnisti tapahtumasarjan, jolle ei näy loppua vieläkään. Kun tapauksen esitutkinta keväällä käynnistettiin, alkoi se saada varsin laajasti julkisuutta erityisesti venäläisissä riippumattomissa tiedotusvälineissä sekä internetissä. Sen ympärille alkoi kehkeytyä laajaa kansalaiskeskustelua, jonka teemavalikoima oli hämmästyttävän laaja: sananvapaus, poliittiset oikeudet, kirkon ja uskonnon yhteiskunnallinen rooli, oikeuskäytännöt, taiteen määrittely, moraalikysymykset ja etiikka, julkisten ja yksityisten tilojen rajojen hämärtyminen, patriarkaalisuus ja feminismi sekä yhteiskunnan tabut – vain muutamia mainitakseni. Aiheeseen oli siis sanansa sanottavana lähes kaikilla yhteiskunnan eri alojen asiantuntijoilla.

Ja sanottavaa piisasikin. Hakukone Yandexin mukaan maaliskuun kolmannella viikolla julkaistiin yhteensä noin 3600 venäjänkielistä blogikirjoitusta, joissa Pussy Riot mainittiin. Oikeudenkäynnin ollessa elokuun toisella viikolla kuumimmillaan Pussy Riot mainittiin jo peräti 23 500 blogikirjoituksessa. Blogien lisäksi Pussy Riotista kerrottiin tuhansissa uutisteksteissä, artikkeleissa ja radio-ohjelmissa. Sosiaalisessa mediassa julkaistujen aihetta käsitelleiden päivitysten määrä lienee miljoonia. Toisin kuin useat aiemmat vastaavanlaiset protestiperformanssit, Pussy Riot alkoi saada näkyvyyttä myös valtakunnallisten televisiokanavien uutisissa ja poliittisissa keskusteluohjelmissa.

Osittain tämä tapaus piti opposition protestiliikehdinnän aktiivisena myös perinteisesti hiljaisena kesäkautena. Varsinaisen oikeudenkäynnin käynnistyttyä tapaus alkoi saada huomiota myös ulkomailla ja ulkomaisten artistien kuten Madonnan Pussy Riotia puolustavista puheenvuoroista uutisoitiin näkyvästi erityisesti liberaaleissa medioissa. Venäjällä nämä puheenvuorot eivät kuitenkaan saaneet samanlaista painoarvoa kuin lännessä osittain siksi, että ne perustuivat useissa tapauksissa varsin pintapuolisiin ja jopa virheellisiin taustatietoihin tapahtuneesta.

Kolmas asiaan vaikuttanut tekijä on jo useita vuosia jatkunut keskiluokan määrällinen kasvu Venäjällä. Sellaisten kansalaisten osuus, joiden arkielämää eivät enää hallitse kysymykset toimeentulosta, on myönteisen talouskehityksen myötä ollut huomattavassa kasvussa.  Arjen agendalle on keskiluokan piirissä noussut uusia, erityisesti poliittisiin vaikuttamismahdollisuuksiin liittyviä kysymyksiä. Tällä keskiluokalla on aikaa ja kiinnostusta käydä aktiivista keskustelua esimerkiksi Pussy Riot -tapauksesta. Keskiluokan kehitys on myös synnyttänyt Venäjälle erityisen joukon, joista mediassa käytetään nimitystä ”tyytymättömät kaupunkilaiset”. Tämän joukon suhteellinen määrä kansalaisista on edelleen vähäinen, mutta sen vaikuttavuus – muun muassa käytössä olevien uusien informaatiokanavien ansioista – on lukumääräänsä suurempi.

”Television Venäjä” ja ”internetin Venäjä” vastakkain

Siinä yhteiskunnallisessa keskustelussa, jonka tapaus on ympärilleen synnyttänyt, on merkittävää erottaa toisistaan kaksi sosioekonomista kansalaisryhmää: ”television Venäjä” ja ”internetin Venäjä”. ”Television Venäjän” muodostaa se osa kansasta, joka asuu pääosin maaseudulla tai pienissä kaupungeissa ja joka saa päivittäisen tietonsa maailman ja kotimaan tapahtumista lähinnä television ja paikallislehtien kautta. ”Internetin Venäjän” muodostaa pääosin se suurkaupungeissa asuva kansanosa, jolle internetistä on tullut päivittäin käytetty ja useissa tapauksissa myös merkittävin informaation lähde.

Oikeudenkäynnin loppuvaiheessa ja erityisesti tuomioiden julistamisen jälkeen keskustelun sisältö kääntyi yksinkertaistettuna teon oikeutukseen sekä tuomion oikeudenmukaisuuteen. Mielipiteet jakautuivat pääosin kahteen osaan: ”television Venäjän” kansalaisista suurin osa tuomitsi ryhmän teon ja piti sille langetettua tuomiota oikeutettuna. Kannan yleisyyttä selittänee ainakin osittain se, että valtakunnallisilla televisiokanavilla asian käsittely jäi kaikesta huolimatta pintapuoliseksi ja joissain tapauksissa myös vahvasti yksipuoliseksi sekä toimittajien kautta suodatetuksi.

”Internetin Venäjän” kansalaisista suurin osa puolestaan tuomitsi periaatteessa tempauksen toteutustavan ja erityisesti sen toteutuspaikan, mutta piti tempauksesta ryhmälle langetettua tuomiota vahvasti epäoikeudenmukaisena. Tätä mieltä olivat muun muassa lukuisat asiaan kantaa ottaneet poliitikot, yhteiskunnalliset vaikuttajat, taiteilijat sekä jopa presidentin alaisen ihmisoikeusneuvoston puheenjohtaja ja Venäjän ihmisoikeusasiamies. Mielipide selittynee osittain sillä, että ”internetin Venäjän” kansalaiset olivat saaneet tapauksesta kattavammin informaatiota sekä erilaisia näkökantoja oman mielipiteen muodostamiseksi ja että tässä ryhmässä on runsaasti jo edellä mainitun ”tyytymättömän kaupunkiväestön” edustajia, jotka ovat taipuvaisempia hyväksymään epätraditionaalisetkin vallanpitäjiä vastaan toteutetut protestit.

Kovasta hinnasta huolimatta Pussy Riot herätti Venäjällä tervetullutta, arvokasta ja rakentavaakin yhteiskunnallista keskustelua, joka jossain tapauksissa voi olla lähes välttämätöntä yhteiskunnallisen stagnaation tai apatian torjumisessa. Tässä tapauksessa vaarana voi kuitenkin olla myös äärimielipiteiden kärjistyminen ja niiden johtaminen radikaaleihin toimenpiteisiin. Tuomion lukemisen jälkeen ne ovat ilmentyneet esimerkiksi kirkkojen sotkemisena, ortodoksiristien kaatamisena sekä toisaalta aloitteilla ortodoksiaktivistien johtamien vahtijoukkojen perustamisesta. Tuomiostaan huolimatta Pussy Riot ei ole vielä viimeistä kappalettaan esittänyt.

Lisää aiheesta sivustolla: Jarmo Rinteen juttu nettiaktivismista ja Sergei Prozorovin analyysi Pussy Riotista.

Julkaisu Pussy Riot osui ja upposi venäläiseen yhteiskuntaan ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Se on keino luoda uhkakuvia, vahvistaa oman viiteryhmän kiinteyttä ja kannustaa sitä toimimaan vastustajan tarkoitusperien, tai äärimmillään olemassaolon, eliminoimiseksi kirjoittaa Jarmo Rinne.

”Minun on vaikea keksiä maailmankaikkeudesta alhaisempaa matelijaa kuin pohjoismainen sosiaalidemokraatti.” Scripta-kirjoituksia uppoavasta lännestä, Jussi Halla-aho, 23. maaliskuu 2006.

”Ne kurjat matelijat, jotka venäläistä virkavaltaa pokkuroiden ovat onnistuneet pääsemään kotimaiseen hallitukseemme jäseniksi, ja jotka, muodostaessaan tuon hallituksen, ovat häpeällisesti polkeneet ei ainoastaan lakeja vaan vieläpä kansan pyhimpiä oikeuskäsityksiä, erotkoot heti toimestaan.”
Tampereen punainen julistus, 1.11.1905.

Vihapuhe on yksinkertaistavaa ”me vastaan muut” -asetelmaan pyrkivää ”joko he tai me” -retoriikkaa. Viereiset esimerkit suomalaisesta poliittisesta kielenkäytöstä runsaan sadan vuoden erolla viestivät kumpikin vastustajaksi koetun ryhmän moraalista arveluttavuutta hämmästyttävän samankaltaisin kielikuvin. Matelijaksi nimeäminen vaikuttaa olevan politiikassa toimivien suosikkileimakirves: opetusministerinä ja sittemmin eduskunnan puhemiehenä toiminut Riitta Uosukainen kuvasi muistelmakirjassaan ministerikollegansa, kulttuuriministeri Tytti Isohookana-Asunmaan, kalkkarokäärmeeksi.

Vihapuheen määrittely

Vihapuheeksi tunnistettava puhe on siis yhtä vanhaa kuin ihmiskunta. Poliittisen keskustelun polttopisteeseen se on kuitenkin noussut vasta aivan viime aikoina. Samalla myös akateeminen tutkimus on tarttunut aiheeseen. Kuvaavaa vihapuhekeskustelulle on, että siihen osallistujat tuntuvat tarkkaan tietävän, mistä ilmiössä on kyse. Tämä onkin varsin tyypillinen piirre poliittisissa debateissa. Ongelmallista vain on, että keskusteluun osallistujat itse määrittelevät sen, mitä vihapuhe on, ja näin keskustelijat puhuvat sujuvasti toistensa ohi ja koko prosessi lähinnä toistaa ja vahvistaa ”me vastaan muut” –retoriikkaa.

Keskustelun politisoituneen luonteen mahdollistaa se, ettei vihapuheelle ole yksiselitteistä määritelmää. Esimerkiksi rikoslaissa käsitettä ei ole mainittu, vaan sen asemesta siellä puhutaan kiihottamisesta tai törkeästä kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Lain näkökulmasta vihapuheeksi tulkittava toiminta rinnastuu ihmisoikeusloukkaukseksi, jonka kohteena on jokin tietty, tunnistettava erillinen kansanryhmä. Vihapuheessa puhuja esittää itsestään ja viiteryhmästään esimerkiksi etnisesti, uskonnollisesti, kulttuurisesti, poliittisesti, seksuaalisesti tai ihonväriltään tai joltakin tunnistettavalta ulkoiselta piirteeltään erottuvan ryhmän ja uhkailee sitä tai esittää sen loukkaavassa, halventavassa ja solvaavassa sävyssä.

Vihapuhetta voi olla myös yksilöön kohdistuva perusteeton leimaaminen johonkin kansanryhmään liitettyjen oletettujen ominaisuuksien perusteella. Esimerkiksi nykyään kansanedustajana ja eduskunnan hallintovaliokunnan puheenjohtajana toimivan Jussi halla-ahonblogikirjoitus 3.6.2008 on kaikissa oikeusasteissa tulkittu vihapuheeksi. Halla-aho sai tuomion uskonrauhan rikkomisesta ja tämän lisäksi Korkein oikeus kovensi tuomiota kiihottamisesta kansanryhmää vastaan.

Verkon muutoksen vaikutus vihapuheen näkyvyyteen

Eräs keskeisimmistä syistä vihapuheilmiön nousulle poliittiseksi kiistakysymykseksi kytkeytyy digitaalisen viestintä- ja kommunikaatioteknologian (Information and Communication Technologies) käytön nopeaan kasvuun ja yleistymiseen. Muitakin syitä on, kuten länsimaisten jälkiteollisten yhteiskuntien väestö- ja kulttuuripohjan monimuotoistuminen, taloudellisen tilanteen epävarmuus, individuaalisuuden korostuminen ja siihen liittyvä yksilöllisten elämänarvojen ja -tapojen merkityksen kasvaminen. Silti internetin ja digitaalisen viestintäteknologian mahdollistaman sosiaalisen median rooli on ollut ratkaiseva ilmiön näkyväksi tekemiselle.

Internetin historiasta on kirjoitettu paljon. Tiedämme miten se on kehittynyt Yhdysvaltain armeijan tarpeisiin 1960-luvulla luodusta ARPANETistä tutkijoiden hyödyntämäksi NSFNETiksi. Suuremmalle yleisölle tietokonevälitteinen viestintäverkko tuli tutummaksi 1990-luvulla, kun WWW-selaimien käyttäminen muuttui graafiseksi. Tämä teki verkkoselaimista helppokäyttöisempiä myös komento- ja koodikieltä taitamattomille. Graafiset käyttöliittymät mahdollistivat internetin leviämisen kenen tahansa ulottuville. Verkkoon tapahtuvan sisällöntuotannon vallankumous on tullut ilmeiseksi sosiaalisen median (Web 2.0) läpimurron seurauksena. Sen myötä internet on muuttunut interaktiivisempaan suuntaan dynaamisiksi ja yhteisöllisiksi verkostoiksi, joissa yksilöpohjaisesti osallistutaan sisältöjen luomiseen ja muokkaamiseen.

Sosiaalinen media viittaa internetin toimintamuotoihin ja -sisältöihin, jotka perustuvat itsetekemiseen, käyttäjäkeskeisyyteen ja yhteisölliseen vuorovaikutukseen. Ihmiset keskustelevat, tekevät ja jakavat asioita yhdessä. Perusajatuksena horisontaalissa toiminnassa on luoda toimijoiden välille kommunikatiivinen tila, joka mahdollistaa tuotetun informaation eli ajatusten esittämisen, jakamisen sekä yhdessä toimimisen.

Verkon muuttuminen interaktiivisemmaksi on samalla muuttanut verkon julkisuussfääriä tavalla, jossa se voidaan mieltää fragmentoituneeksi monikerrokselliseksi julkisuustilaksi. Sosiaalisen median sovellukset ovat helppokäyttöisiä ja verkon julkisuustilat ovat lähes kenen tahansa nettitaitoisen ulottuvilla. Internetin fragmentoituneesta julkisuustilasta voi nousta ilmiöitä, jotka läpäisevät perinteisen median portinvartijoiden uutiskynnyksen ja valtakunnalliseksi tai jopa maailmanlaajuiseksi puheenaiheeksi.

Vaikka vihapuheen määrä ei välttämättä ole aiemmasta kasvanut, niin ilmiö on tullut tunnetummaksi, näkyvämmäksi ja yhteiskunnallisesti vaikuttavammaksi sosiaalisen median julkisuustilojen myötä. Sosiaalisessa mediassa viesti leviää käyttäjien vertaisverkoissa rihmastomaisena viestiketjuna ja on helposti linkitettävissä, mikä takaa helpon saatavuuden ja laajan potentiaalisen kohdeyleisön. Lisäksi kuumien puheenaiheiden ympärillä ilmenevä ”verkkokuhina/-pörrääminen” (swarming) edesauttaa verkkoilmiön tunnettuisuuden kasvua.

Vihapuhe sosiaalisessa mediassa – verkkoilmiön merkitys

Merkittäväksi yhteiskunnalliseksi keskusteluareenaksi sosiaalisen median tekee se, että sen käyttö on lisääntynyt parin viimeisen vuoden aikana. Erityisesti Facebook on kasvattanut suosiotaan ja se on maailmanlaajuisesti suurin ja käytetyin sosiaalisen median sovellus. Suomessa on runsaat 2 miljoonaa Facebookin käyttäjää eli yli 40 prosenttia kansalaisista on periaatteessa tavoitettavissa siellä. Muut sosiaalisen median sovellukset, kuten Youtube, Twitter, Myspace, Flickr jne., häviävät suosiossa Facebookille. Silti myös näiden käyttö on varsin yleistä.

Valtaosa sosiaalisessa mediassa tapahtuvasta toiminnasta on viihdekäyttöä ja yhteydenpitoa ystäviin, tuttuihin ja sukulaisiin. Sosiaalinen media on prosessi, jossa ihmiset jakavat tietoa ja muodostavat yhteisiä merkityksiä. Käyttötyypin mukaan jaoteltuna sosiaalisen median alustoja ovat sisällön luomisen ja julkaisemisen alustat (blogit, wikit), sisällön jakamisen alustat (esimerkiksi Flickr ja YouTube), yhteisöpalvelut (Facebook, Google+, LinkedIn, MySpace, IRC-Galleria) ja virtuaalimaailmat (Habbo, Second Life).

Sosiaalisen median monimuotoisuus ja käyttäjäystävällisyys tarjoavat omia näkemyksiään ja poliittisia käsityksiään promoaville ryhmille ja yksilöille ennennäkemättömän helppokäyttöisen ja portinvartijoista vapaan kanavan ja julkisuustilan. Siellä voi levittää viestiään ja suunnitella, organisoida ja mobilisoida toimintaansa ja verkostoitua samanhenkisten toimijoiden kanssa. Esimerkkinä tämänkaltaisesta ilmiöstä voi mainita Jussi Halla-Ahon Scripta – kirjoituksia uppoavasta lännestä –blogisivusto. Halla-Ahon blogin yhteyteen on linkkejä monille Scriptan perusviestiä ja argumentaatiota tukeville tai vahvistaville sivustoille.

Vihapuhe ei välttämättä jää leuanlouskutukseksi virtuaaliavaruudessa. Vaarana on, että aiemmin siellä täällä erillään olevat yksilöt tai pienet ryhmät saavat äänitorven äärimäisiä ajatuksiaan propagoivalle viesteilleen ja syntyy samanhenkisten, toinen toistensa mielipiteitä komppaavia ja vahvistavia verkkoyhteisöjä. Pahimmillaan tällaiset yhteisöt ajautuvat irralleen normaaliyhteiskunnasta ja muodostuu suljettuja verkkoyhteisöjä tai toiminnallisia verkostoja, jotka ammentavat käyttövoimaansa kannattajakuntansa jakamista yhteiskunnallisesti ja poliittisesti arveluttavista käsityksistä ja maailmankuvista.

Eräs esimerkki mainitun kaltaisen ”kulttisen miljöön” vaikuttavuudesta on koulusurmaajat. Sosiaalipsykologian dosentti Atte Oksasen ja sosiologian professori Pekka Räsäsen johdolla tehdyt tutkimukset osoittavat, että suomalaisilla koulusurmaajilla oli verkossa toimivia samalla tavalla ajattelevia viiteryhmiä, joiden kanssa kouluampujat saattoivat keskustella ihmiskäsityksistään. Näissä viiteryhmissä jäsenten kulttuuriset makumieltymykset, elämänarvot ja mielipiteet saivat tukea ja vahvistusta toinen toisiltaan. Internetin ansioista nämä eri puolilla maailmaa olleet yksinäiset sudet löysivät lauman, johon kuulua. Myös norjalaisen, vihapuheet käytäntöön siirtäneen, Anders Behring Breivikin verkostoituminen ja vaikutus internetissä oli hyvin aktiivisista ja laajalle levinnyttä.

Keinot vihapuheen tukahduttamiseen

Vihapuheen kaltaisten ilmiöiden leimahtamisen estämiseksi ei ole juurikaan ehkäiseviä keinoja. Vapaata, kenen tahansa käytössä olevaa, mediakanavaa on lähes mahdoton aukottomasti ennakolta valvoa ja suodattaa vihapuhe pois. Ennakkomoderointi tai verkkopalveluiden tuottajien vastuunalaisuuteen saattaminen eivät myöskään poista vihapuhetta synnyttävää yhteiskunnallis-poliittiseksi ongelmaksi koettua tilannetta. Se johtaa vain vihapuheen ja -toiminnan siirtymistä toisille areenoille. Silti vihapuheen tapaisia ilmiöitä vastaan voi ja pitää taistella.

Paras tapa suitsia vihapuhetta on avoin ja läpinäkyvä yhteiskunnallinen keskustelu, jossa rehellisesti käsitellään yhteiskunnallisia kipupisteitä ja poliittisiksi ongelmiksi koettuja asioita. Mikäli keskusteluun onnistutaan sitouttamaan vaikutusvaltaiset instituutiot ja mielipidejohtajiksi tunnistetut tahot, niin ongelmien ratkaisut helpottuvat.
Hyvä esimerkki tämänkaltaisesta rakentavasta mielipiteitä esiin haastavasta ja rehellisesti avoimeen vuorovaikutukseen pyrkivästä yhteiskunnallista keskustelusta on Helsingin poliisilaitoksen virtuaalisen lähipoliisiryhmän maahanmuuttokriittiseksi tunnetulla Hommaforumilla elokuussa alullepanema viestiketju.

Viestiketjun tarkoituksena oli koota materiaalia Valtakunnansyyttäjävirastolle kiihottaminen kansanryhmää vastaan -säännökseen liittyvistä tulkintaepäselvyyksistä. Viestiketjun puheenvuorot olivat kauttaaltaan asiallisia ja mielipiteitä perustelevia ja hyvin monipuolisesti vihapuheilmiöön liittyviä ongelmia valottavaa. Vuorovaikutteinen ja reflektiivinen eli kriittisesti omia ja toisten oletuksia ja arvoja tarkasteleva keskustelu on toimivin tapa poliittisten jännitteiden purkamisessa.

Julkaisu Vihapuhe verkkoilmiönä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.