Itsenäisyyden ensiaskeleita tapaileva valtio. Kansainvälisesti tunnettu kuvajournalisti. Kosmoksen vangitseminen. Isä ja tytär. Muun muassa näistä elementeistä rakentuu Avani Rain dokumenttielokuva Raghu Rai: An Unframed Portrait.

Elokuvan lähtöasetelma on seuraava: tunnetun ja kansainvälisesti menestyneen intialaisen kuvajournalistin, Raghu Rain, tytär Avani Rai alkaa kuvata omaa isäänsä. Tästä asetelmasta kasvaa monitasoinen tarina, joka on yhtä aikaa sekä intiimi ja henkilökohtainen että yhteiskunnallista muutosta ja kuvan valtaa käsittelevä kertomus.

Dokumentin alussa Rai toteaa kuvaajien käyttäytyneen kuin haaskalinnut, kun he kuvasivat Bhopalin myrkkyvuodon uhreja Intiassa. Kun hän itse joutuu elokuvassa kuvattavaksi kohteeksi, käy ilmi, että haaskan rooli ei ole aina mieluisa.

Tarina on yhtä aikaa sekä intiimi ja henkilökohtainen että yhteiskunnallista muutosta ja kuvan valtaa käsittelevä kertomus.

Kuvaajana Rai on tottunut olemaan linssin määräävällä puolella, jossa hän voi asettua tarkkailijan asemaan. Tässä asemassa Rai ei aina vaikuta kysyvän lupaa, kun hän tunkeutuu kameroineen ihmisten yksityisiin hetkiin.

Elokuvassa roolit kuitenkin kääntyvät ja tarkkailijasta tuleekin tarkkailtava. Koska tarkkailtavana oleminen merkitsee samalla määräysvallan luovuttamista toiselle ihmiselle, tässä tapauksessa vieläpä omalle tyttärelle, kipinöiltä ja kitkalta ei elokuvassa vältytä.

Kuvaajan valta

Laajemmassa kontekstissa elokuva käsitteleekin kuvattavan subjektin oikeutta ja valtaa omaan representaatioonsa. Kenellä on oikeus päättää kuvan kohteena olemisesta? Onko kohteen roolista mahdollista kieltäytyä? Missä tilanteessa ihmisestä on soveliasta ottaa kuvia? Entä voiko kuvattava kohde vaikuttaa siihen, missä asiayhteyksissä kuvaa käytetään?

Näitä kysymyksiä elokuva hienovaraisesti herättää pohtimaan. Ne myös koskettavat meitä kaikkia nykyisessä sosiaalisen median ja meemien kulttuurissa. Näin ollen elokuva osoittaa, että kuvaamisessa on kyse vallankäytöstä. Tämä valta ulottuu kuvattavaan kohteeseen, mutta kuten tarinan edetessä näemme, on valokuvalla myös laajempaa poliittista valtaa.

Elokuva osoittaa, että kuvaamisessa on kyse vallankäytöstä.

Välillä haparoivan, osin käsivaralla kuvatun videokuvan väliin on dokumentissa leikattu Rain ottamia, pääosin mustavalkoisia, valokuvia. Nämä valokuvat nousevat elokuvassa merkittävään rooliin. Ne tuovat dokumentin kuvamaailmaan esteettistä kontrastia ja rytmittävät sen kuvakerrontaa.

Rain valokuvat ovat olleet sekä tallentamassa että muokkaamassa Intian yhteiskuntaa sen itsenäisyyden ensimmäisten vuosikymmenten aikana. Hän on kuvannut Intiaa jo yli viisikymmentä vuotta. Vuonna 1977 Rai liittyi nimekkääseen Magnum-kuvatoimistoon. Rain ottamat valokuvat ovatkin tyyliltään klassisia Magnum-kuvia. Dokumentissa nähtyjen kuvien kohteina ovat yhtäältä sekä merkkihenkilöt että toisaalta köyhät ja osattomat.

Rain kuvia olisi helppo syyttää kolonialistisesta estetiikasta, jossa intialaiset esitetään eksoottisina ja köyhinä toisina, jollei tietäisi kuvaajan taustaa. Rai on nykyisen Pakistanin alueella syntynyt intialainen, joka joutui lapsena pakolaiseksi Intian itsenäistyttyä brittiläisestä imperiumista. Toiseuttamisen sijaan Rain kuvien voi nähdä antavan äänen heille, joiden ääniä emme muutoin kuulisi. Kuvatessaan poliisien haavoittamia ihmisiä Kashmirissa Rai kertoo niiden ihmisten tarinaa, jotka jäävät itseään suurempien mullistusten jalkoihin.

Toisaalta Rain kuvat havainnollistavat Intian yhteiskunnallista taivalta tärkeiden merkkihenkilöiden kautta. Rai on päässyt ihailtavan lähelle sellaisia Intian historian ikoneita kuten Äiti Teresa, Indira Gandhi ja dalai-lama.

Omien sanojensa mukaan Rain valokuvat paljastavat poliitikkojen todellisen luonteen tunkeutumalla heidän julkisen naamionsa alle.

Rain kamera ei tyydy kuitenkaan pelkästään tallentamaan. Omien sanojensa mukaan hänen valokuvansa paljastavat poliitikkojen todellisen luonteen tunkeutumalla heidän julkisen naamionsa alle. Niin paljon valokuvan potentiaalia aiheuttaa poliittinen muutos varottiin Indira Gandhin aikana, että Rain päätoimittaja pelkäsi yhden kuvan julkaisun tuovan vankeustuomion Raille ja hänelle itselleen.

Kosmos kuvaruutuun

Elokuvassa Rai itse tuntuu pitävän kuvaamista mystisenä, lähes pyhänä, prosessina – jonkinlaisena transsendentaalisena rituaalina, jonka päämääränä on kosmoksen vangitseminen yhteen kuvaruutuun.  Vaikka Rai vaikuttaa vilpittömältä tarkoitusperässään ja hänen lähes hengellinen suhtautumisensa kuvaamiseen tuo prosessiin syvyyttä, tuntuu, että Rai on asettanut itselleen mahdottoman tehtävän. Tavoitellessaan kokonaisvaltaista kuvausta tietystä hetkestä rajaa valokuva aina myös jotain ulos.

Toki nykyinen 360°-kuvaustekniikka poistaa perinteisiä kuva-alan rajoituksia, mutta kyseessä on siltikin pysäytetty kaksiulotteinen äänetön hetki kolmiulotteisesta ajan virrasta. Toisaalta ehkä juuri tämä pyrkimys mahdottomaan täydellisyyteen on se alkuvoima, joka toimii Rain valokuvien katalysaattorina.

Kasvu itsenäisyyteen

Vaikka elokuva tuo esille valokuvan yhteiskunnallisen vaikuttavuuden, on kyse lopulta myös henkilösuhteiden tarinasta, jonka keskiössä on elokuvantekijän ja kuvattavan kohteen välinen isän ja tyttären suhde. Kuten kaikki perhesuhteet, on tämäkin suhde hetkittäin jopa riitaisa.

Samaan aikaan kyseessä on kertomus mestarin ja oppilaan välisestä suhteesta, jossa elokuvaa tekevä tytär pyrkii löytämään oman äänensä lahjakkaan ja tunnustetun isänsä tarkkailevan silmän alla. Aika ajoin elokuvaa katsoessani mieleeni herääkin kysymys siitä, kumman elokuvaa oikeastaan katson. Onko tämä tyttären tekemä elokuva isästään vai isän määrittämä kertomus itsestään?

Liekö elokuvan tekijän ja sen kohteen välinen perhesuhde ollut syypäänä, mutta elokuvaa vaivaa eräänlainen epätasaisuus. Tuntuu, että elokuvan tekijä on yrittänyt välittää liian monta viestiä yhdellä kertaa. Bhopalin myrkkyvuodon tai Kashmirin konfliktin uhrien haastatteluja katsoessa syntyy vaikutelma, että ohjaaja pyrkii herättämään katsojan poliittisen aktiivisuuden uhrien auttamiseksi. Kiinnostus näitä humanitaarisia katastrofeja kohtaan jää kuitenkin elokuvan päähenkilön tarinan ja hänen esteettisesti kauniiden kuviensa alle.

Vaikka elokuvan tuotantoprosessissa isä–tytär-suhde on mitä ilmeisimmin ollut rajoittava tekijä, on tämän suhteen mukanaan tuoma läheisyys myös elokuvan ansio. Dokumentin suurin vahvuus onkin siinä, kuinka lähelle Avani Rai pääsee isäänsä. Hetket, jolloin Raghu Rai näyttää unohtavan kameralle esiintymisen ja paljastaa oman inhimillisyytensä, ovat elokuvan kiinnostavimpia.

Lopulta elokuva on kertomus itsenäistymisestä, niin valtiollisella kuin henkilökohtaisella tasolla.

Lopulta Raghu Rai: An Unframed Portrait on kertomus itsenäistymisestä, niin valtiollisella kuin henkilökohtaisella tasolla.  Se on kuvaus Intian ja Pakistanin siirtomaaherruuden jälkeisen itsenäistymisen vaiheista ja kasvukivuista. Samalla se on kuvaus dokumentin ohjaajan, Avani Rain, itsenäistymisprosessista aikuiseksi ja taiteilijaksi.

Kuten Intia maana on joutunut löytämään itsensä siirtomaavallan jälkeen, niin myös kuuluisan valokuvaajan tytär joutuu astumaan pois isänsä varjosta omalle polulleen ja löytämään oman kuvallisen ilmaisunsa.

  DocPoint-dokumenttielokuvafestivaali järjestetään Helsingissä 29.1.–4.2.2018. Keskiviikon ja perjantain Raghu Rai: An Unframed Portrait -näytösten jälkeen on haastattelu ohjaaja Avani Rain ja Raghu Rain kanssa. Raghu Rain valokuvanäyttely on esillä 31.1. alkaen Rajalassa, Helsingin Postitalossa.

Ilari Kellokoski toimii väitöskirjatutkijana Tampereen yliopiston viestintätieteiden laitoksella. Kellokosken väitöskirjan käsittelee suostuttelua dokumenttielokuvissa.

Julkaisu DocPoint: Tarkkailijasta tulee tarkkailtava ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Maailman taloudellisissa ja poliittisissa voimasuhteissa 2000-luvulla ilmenevät muutokset asettavat haasteen perinteiselle länsikeskeiselle ihmiskunnan kehityskertomukselle. Tuon kertomuksen tai myytin ytimessä on ollut valkoinen eurooppalainen ihminen ja kristinuskon ylivertaisuus suhteessa muihin uskontoihin tai sivilisaatioihin. Myyttiä on tukenut niin kutsuttu moderni tiede.

Myytin keskeinen viesti on ollut, että ihmiskunnan kehitys perustuu valkoisen rodun ylivoimaisuuteen. Tieteen kentällä tämä ilmenee muun muassa modernisaation samoin kuin globalisaation teoretisoinnissa. Kehityksen loppupäässä häämöttää länsimainen yhteiskunta elintasoineen, arvomaailmoineen, ihmisoikeuksineen, markkinatalouksineen ja parlamentaarisine demokratioineen.

Myytin ytimessä on ollut valkoinen eurooppalainen ihminen ja kristinuskon ylivertaisuus suhteessa muihin uskontoihin tai sivilisaatioihin.

Teoksensa Crises of Our Age esipuheessa sosiologi Pitrim Sorokin kyseenalaisti tuon myyttisen näkemyksen jo vuonna 1957. Hänen mukaansa vaikutusvallan painopiste siirtyy läntisen maailman kansakunnilta Aasiaan ja Afrikkaan. 41 vuotta myöhemmin vuonna 1988 kehitystutkija Andre Gunder Frank tavallaan tukee Sorokinia ajatuksella Aasian aikakaudesta teoksessaan ReORIENT: Global Economy in the Asian Age.

Vaikutusvallan mahdollinen siirtyminen liittyy niin talouteen, politiikkaan, kulttuuriin kuin valtapolitiikkaankin. Maailmanpolitiikan piirissä käytävä ajankohtainen keskustelu Aasian ja erityisesti Kiinan ja Intian noususta näyttäisi tekevän Sorokinin 60 vuotta vanhasta ennusteesta varsin ajankohtaisen.

Johtajuus maailmanjärjestelmässä

Kolmannen vuosituhannen alkaessa maailmantalouden kasvu näyttäisi perustuvan merkittävästi Intian ja Kiinan talouksien kasvulle. OECD:n keväällä 2017 julkaisemien tietojen perusteella nuo kaksi jättiläistä ovat tällä hetkellä juuri talouskasvun suhteen maailman johtavia maita. Niiden yhteenlaskettu osuus maailman bruttokansantuotteesta on jo 30 prosenttia.

Donald Trumpin vaalikampanjan slogan ”make America great again” heijastaa hyvin niin kutsuttujen nousevien valtioiden mahdollista haastetta. Sehän tavallaan viestittää, että suhteessa muihin valtoihin Yhdysvallat ei enää ole se suurin. Tosin se ilmentää enemmänkin muutoksen pelkoa kuin vallitsevia tosiasioita. Yhdysvallat on edelleen kiistatta taloudellinen, poliittinen, sotilaallinen ja koulutuksellinen suurvalta, vaikka sen johtajuus ei ole enää itsestäänselvyys.

Kun Kiinan ja Intian taloudet vahvistuvat, myös niiden poliittinen painoarvo globaalihallinnassa kasvaa.

Kun Kiinan ja Intian taloudet vahvistuvat, myös niiden poliittinen painoarvo globaalihallinnassa kasvaa. Ne vaativat itselleen merkittävämpää roolia maailmanpolitiikkaa ja taloutta määrittävissä instituutioissa, kuten YK:ssa, sen turvallisuusneuvostossa, Maailmanpankissa, Kansainvälisessä valuuttarahastossa ja G20:ssä. Nousevien maiden näkökulmasta lähes kaikki globaalin hallinnan instituutiot heijastelevat toisen maailmansodan jälkeisiä voimasuhteita.

Nousevat valtiot eivät ole tekemässä kansainvälisen järjestelmän vallankumousta. Omasta näkökulmastaan ne tavoittelevat vain järjestelmän demokratisoimista. Kiina ei ainakaan toistaiseksi ole syrjäyttämässä Yhdysvaltoja maailman johtavan valtion paikalta. Sen sijaan se ei kiistä sitä, että se pyrkii olemaan urheilutermein ”voittaja” ja esikuva monille muille kehittyville valtioille.

Nousevien maiden näkökulmasta lähes kaikki globaalin hallinnan instituutiot heijastelevat toisen maailmansodan jälkeisiä voimasuhteita.

Vaikka nousevat valtiot eivät olisikaan tekemässä vallankumousta, ne kyseenalaistavat globalisaatioon liittyneen oletuksen, että modernisaatio olennaisesti tarkoittaisi maailman länsimaistumista. Vedotessaan valtioiden suvereniteetin periaatteeseen Intia ja Kiina – samoin kuin Venäjä – asettavat vaatimuksen tulla erilaisina hyväksytyiksi kansainvälisen yhteisön jäseniksi.

Taloudellisen kasvun myötä Kiina ja Intia käyvät läpi muutamissa vuosikymmenissä sellaisen rakenteellisen muutoksen, joka länsimailta vei muutamia satoja vuosia. Silti ne eivät ole omaksumassa länsimaisia arvoja ja maailmankatsomusta eivätkä ne välttämättä ala muistuttaa Euroopan keskeisten yhteiskuntateorioiden luomaa kuvaa modernista yhteiskunnasta. Sen sijaan ne nostavat esiin kysymyksen modernisaation moninaisuudesta tai sivilisaatiosidonnaisesta modernisaatiosta.

Historian uudelleentulkinta

Vaikka edellä on käytetty käsitettä nousevat valtiot, se ei välttämättä ole paras käsite. Länsikeskeisen historiakäsityksen näkökulmasta käsite saattaa olla käyttökelpoinen. Mutta maailmanhistoriallisessa kontekstissa olisi kenties perustellumpaa puhua nousun sijaan Kiinan ja Intian paluusta niiden perinteiseen asemaan maailman taloudessa ja politiikassa.

Käsitteen vaihto noususta paluuseen on periaatteellisesti merkittävä. Se pakottaa muuttamaan mielikuvaa sekä globalisaatiosta että maailman historiasta.

Olisi kenties perustellumpaa puhua nousun sijaan Kiinan ja Intian paluusta niiden perinteiseen asemaan maailman taloudessa ja politiikassa.

Globalisaatio ei kenties olekaan prosessi, joka vääjäämättä johtaa maailman modernisoitumiseen länsimaistumisena. Eikä historia ehkä olekaan lineaarinen prosessi, missä globalisaatio ilmentää hegeliläisen historian hengen toteutumista.

Vielä ennen 1600-lukua maailman poliittinen ja taloudellinen painopiste oli Aasiassa. Jopa mahtava Rooman imperiumi sijaitsi aikansa maailmanjärjestelmän periferiassa. Maailmantaloudessa kansainvälisen kaupan valtaväyliä olivat Intian valtameren ja Euraasian läpi kulkevat silkkitiet.

Niitä pitkin kulkivat tavarat idästä länteen ja vauraus lännestä itään, ennen kaikkea Intiaan ja Kiinaan. Samoja teitä pitkin levisivät eri suuntiin myös uskonnot ja kulttuuri.

Euroopalla ei ollut paljoakaan mitä myydä, mutta sitä enemmän ylellisyystuotteita ostettavaksi. Niinpä Euroopan vähäinen vauraus valui pitkään itään. Siksi historian saatossa erilaiset eurooppalaiset vallat pyrkivät saavuttamaan idän kauppateiden hallinnan itselleen. Maailmanhistoriallisen painopisteen sijoittumista Aasiaan tuo englantilainen historiantutkija Peter Frankopan erinomaisesti esiin tuoreessa teoksessaan The Silk Roads. A New History of the World.

Historia on aika ajoin kirjoitettava uudestaan, jotta ymmärtäisimme paremmin, miten olemme joutuneet tilanteeseen, joka heikosti vastaa odotuksiimme historian lineaarisesta kehityksestä.

Kiinan ja Intian taloudellisen ja poliittisen painoarvon kasvaessa myös historia asettuu uuteen näkökulmaan. Tuskin on olemassa yhtä yleisesti hyväksyttävää ja ikuisesti kestävää historian totuutta. Pikemminkin näyttää siltä, että historia on aika ajoin kirjoitettava uudestaan, jotta ymmärtäisimme paremmin, miten olemme joutuneet tilanteeseen, joka heikosti vastaa odotuksiimme historian lineaarisesta kehityksestä.

Maailman historiaa on pääsääntöisesti kirjoitettu niin, että ymmärtäisimme, miten ja miksi maapallon pieni vähemmistö on saavuttanut hallitsevan asemansa. Nyt kolonialismin nöyryyttämät kansakunnat ovat 300–400 vuoden poikkeuksen jälkeen astumassa jälleen historian tekijöiksi.

Menneisyyden paluu

Kolonisoijan ja kolonisoidun käsitykset historiasta ovat aivan ilmeisesti erilaiset. Samoin on niiden käsitys historiallisesta totuudesta tai esimerkiksi historian merkkihenkilöistä tai suurista käännekohdista.

Kenen historiallinen tai tieteellinen totuus on oikea? Toisen ongelman muodostaa se, miten tavallaan vaihtoehtoinen näkemys historiasta pääsee läpi tieteellisten julkaisujen portinvartijoilta arvostetuille julkaisufoorumeille.

Maailman näyttämölle palaavien Aasian jättiläisten näkökulmasta Amerikkojen löytäminen muutti Aasiaan keskittyneen järjestelmän. Tosin aluksi se toi Eurooppaan resursseja ostaa entistä enemmän orientin ylellisyystuotteita.

Kolonisoijan ja kolonisoidun käsitykset historiasta ovat aivan ilmeisesti erilaiset.

Samalla uuden maailman kulta ja hopea kulkeutuivat luomaan lisää vaurautta niin Intiaan kuin Kiinaankin. Kiinan ja Intian taloudet kukoistivat vielä 1500-luvulla.

Vähitellen Atlantin kauppareitit nousivat maailmantaloudessa keskeiseen asemaan ja silkkitiet menettivät merkityksensä maailmankaupan valtaväylinä. Kolonialismin myötä Aasian valtiot menettivät myös poliittisen toimijuutensa.

Nyt Kiinan ja Intian taloudet kasvavat. Kiinasta on tullut maailman teollinen tuotantolaitos. Niinpä Intian valtameri on saamassa takaisin keskeisen asemansa maailmankaupan valtaväylänä.

Yhdysvaltain presidentti Trumpin poukkoileva maailmanpolitiikka näyttää heikentävän transatlanttisen akselin painoarvoa ja uskottavuutta. Samalla se syö lännen uskottavuutta hallitsevana toimijana maailmanpolitiikassa. Länsi on menettämässä etuoikeutensa asettaa kansainvälisen vuorovaikutuksen pelisäännöt.

Kiinan ja Intian aloitteet alueellisen yhteistyön rakentamiseksi niin Euraasiassa kuin Intian valtamerellä heijastelevat jo nyt maailmanjärjestyksessä tapahtuvaa muutosta. Kiinan silkkitiealoite on näistä kenties kunnianhimoisin. Se on Kiinan presidentti Xi Jinpingin lippulaivahanke Kiinan palauttamiseksi sille historiallisesti kuuluvaan asemaan maailmanpolitiikassa.

Kiinan silkkitiealoitteen tavoitteena on rakentaa infrastruktuuri, joka kytkee Kiinan talouden Aasian halki Eurooppaan. Sen rakentumista tukee Aasian investointi- ja infrastruktuuripankki. Sen lisäksi Kiinan valtio on osoittanut miljardeja renminbejä hankkeen toteuttamiseen.

Intia ei ole lähtenyt mukaan Kiinan yhteistyöaloitteisin. Sen sijaan se on lanseerannut oman historiallisille kulttuurisiteille perustuvan Mausam-projektinsa. Siinä hyödynnetään hindulaisuuden ja buddhalaisuuden kulttuurivaikutteita Intian valtameren ympäristössä paljon ennen kolonialismia.

Intia ja Japani ovat käynnistäneet yhdessä Itä-Aasian ja Afrikan yhdistävän taloudellisen kehityksen käytävän.

Intia ja Japani ovat käynnistäneet yhdessä Itä-Aasian ja Afrikan yhdistävän taloudellisen kehityksen käytävän, jonka taustalla ovat myös Intian valtameren kolonialismia edeltäneet kauppatiet, jotka aikoinaan kytkivät Itä-Afrikan euraasialaiseen talousjärjestelmään.

Pitkässä historiallisessa perspektiivissä nyt ilmenevät muutokset saattavat merkitä, että Eurooppa-keskeisyys osoittautuu vain 300–400 vuotta kestäneeksi poikkeukseksi maailman historiassa. Ainakin metaforisesti on mahdollista puhua menneisyyden paluusta.

Metaforana menneisyyden paluu on sikäli kiintoisa, että se kytkeytyy perinteiseen intialaiseen ja kiinalaiseen sykliseen aikakäsitykseen. Yksinkertaistettuna tuohon aikakäsitykseen sisältyy ajatus, että kaikki toistuu ikuisesti, vaikkei aina välttämättä aivan samanlaisena. Ykseydellä voi olla monta erilaista olomuotoa.

Kysymys lineaarisesta tai syklisestä aikaperspektiivistä on yksi tekijä, joka kyseenalaistaa länsikeskeisen ajatuksen, että modernisaatio länsimaalaistumisena olisi universaali prosessi. Samoin se nostaa esiin kysymyksen siitä, mitä kehitys oikein on, jos se ei ole tietyn lineaarisen prosessin lopputulos.

Episteemiset haasteet

Olemmeko kenties tilanteessa, jossa Walter Mignolo kehottaa oppimaan pois episteemisistä järjestelmistä ja omaksumaan niin kutsuttuja alkuperäisiä (indigenous) tiedontuottamisen järjestelmiä? Mignololla käsitys liittyy siihen, että hänen mukaansa kehittyneimpiin yhteiskunnallisiin järjestelmiin kytkeytyvä tieto on johtamassa ihmiskuntaa kohti katastrofia.

Kenen tiedontuottamisen järjestelmät loppujen lopuksi ovat oikeita? Ovatko länsikeskeiset yhteiskuntatieteelliset teoriat loppujen lopuksi universaaleja? Riittävätkö ne ymmärtämään ei-länsimaisia yhteiskuntia ja niiden mahdollista vaikutusta muuttuvassa maailmanjärjestelmässä?

Länsikeskeiset teoriat ovat pitkään määrittäneet, mikä on normaalia eli hyväksyttävää ja mikä ei. Samoin ne ovat määrittäneet, mikä on perinteistä ja minkä kehityksen myötä kuuluukin hävitä ja mitä puolestaan kehityksen myötä on odotettavissa. Muun muassa imperiumien kuuluu hävitä kansallisvaltioiden tieltä, vaikka Kiinan ”imperiumi” on ainakin toistaiseksi paljon pidempi-ikäinen kuin yksikään niin kutsuttu kansallisvaltio.

Yleensä koulutus valmistaa ihmisiä maailmaan, jota ei enää ole olemassa, kun koulutettavien tulee ottaa vastuu tulevaisuuden rakentamisesta.

Oikeaa tiedontuottamisen tapaa pohti vuosina 1937–1941 myös Sorokin kolmiosaisessa teoksessaan Social & Cultural Dynamics. A Study of Social Change in Major Systems of Art, Truth, Ethics, Law and Social Relationships. Hänen mukaansa tuskin on olemassa vain yhtä ainoaa ja oikeaa tapaa tuottaa tietoa maailmasta, jossa elämme. Niinpä kukaan ei voi vaatia sen monopolia itselleen.

Tiedontuottamisella on keskeinen merkitys muun muassa koulutuksessa ja siinä, millaisen kuvan se luo menneisyydestä ja minkälaisen näkymän se avaa tulevaisuuteen. Yleensä koulutus valmistaa ihmisiä maailmaan, jota ei enää ole olemassa, kun koulutettavien tulee ottaa vastuu tulevaisuuden rakentamisesta. Harvemmin koulutus edelleenkään tähtää ihmiskunnan kestävän tulevaisuuden tuottamiseen.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori, joka työskentelee parhaillaan Koneen Säätiön rahoittaman Tampereen yliopiston Regional Challenges to Multilateralism -tutkimusprojektissa.

Julkaisu Historian paluu ja myytin mureneminen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Emme kovin helposti yhdistä toisiinsa Donald Trumpin valintaa Yhdysvaltain presidentiksi 2016, Britannian eroamista Euroopan unionista 2016 järjestetyn kansanäänestyksen tuloksena, Narendra Modin valintaa 2014 Intian pääministeriksi sekä ääri-islamilaisen Isiksen väkivaltaa ja perustamaa islamilaista kalifaattia.

Kolme ensimmäistä ilmiötä ovat demokraattisten prosessien tuotoksia ja ne vodaan kytkeä populismiin. Isis puolestaan on kaukana demokratiasta eikä siihen helposti liitetä myöskään populismia. Kuitenkin noista kaikista ilmiöistä voidaan löytää niitä yhdistäviä piirteitä.

Kaikista neljästä ilmiöstä voidaan löytää niitä yhdistäviä piirteitä.

Yhdysvalloissa Trumpin kannatus perustui ratkaisevasti niin kutsutun ruostealueen työttömiksi jääneiden tai tulojaan menettäneiden valkoisten työläisten ja maanviljelijöiden ääniin. Yhtäältä globalisaatio on siirtänyt tuotantoa ja sen mukana työpaikkoja pois Yhdysvalloista. Toisaalta latinojen maahanmuutto oli tuonut halvempaa työvoimaa.

Britannian EU-eron kannattajien taustalta löytyy myös työpaikkojen menetys ja pelko maahanmuuttajien aiheuttamasta tulojen supistumisesta mahdollisen halvan työvoiman muodossa. Toki takaa löytyy myös pelko perinteisen englantilaisen elämänmuodon häviämisestä. Britanniassa globalisaation lisäksi uhaksi koettiin Euroopan unionin avaamat rajat.

Intiassa Modin ja Intian kansanpuolueen kannatus nojasi paljolti hinduihin, joille globalisaatio ja Intian talouden liberalisointi ei vielä ollut antanut juuri mitään tai jotka olivat talouden modernisoitumisen myötä menettäneet tulonsa. Intiassa miljoonat ovat nousseet köyhyydestä keskiluokkaan, mutta samalla varallisuuserot ovat kärjistyneet.

Isisin joukkoihin liittyy Euroopasta musliminuoria, joille lupaus tai odotus paremmasta elämästä ei olekaan toteutunut. Toisaalta Isis saa islamilaisesta maailmasta riveihinsä ihmisiä, jotka kokevat islamin tulleen nöyryytetyksi länsimaiden toimesta ja jotka modernisaatio on repinyt irti omilta juuriltaan.

Islamilaisessa maailmassa ääriliikkeiden kannatusta tukee myös sosiaalinen eriarvoisuus. Niissä eliitti on hyötynyt maailmantalouteen osallistumisesta, mutta vauraus ei ole valunut alas työllään elävän väestön keskuuteen.

Paluu menneisyyteen

Kaikki neljä tapausta ovat globalisaation tuottamia reaktioita. Niissä purkautuu populismin muodossa tyytymättömyys globalisaation tuottamiin lieveilmiöihin ja globaalihallinnon epäonnistumiseen. Niiden käyttövoima löytyy globalisaation syrjäyttämistä ja nöyryyttämistä ihmisistä.

Kaikkia neljää yhdistää myös lupaus uudesta paremmasta huomisesta. Trump lupasi tuoda työpaikat takaisin. Brexitin puuhamiehet lupasivat paremman tulevaisuuden EU:n ulkopuolella. Modi lupasi uutta elinvoimaa Intian talouteen ja sen myötä kymmenien miljoonien vaurastumisen. Isis lupaa palauttaa muslimien ylpeyden ja oman elämän hallinnan.

Ilmiöt ovat kaikki tavallaan modernisaation tuotteita.

Lupausten täyttäminen ja odotusten toteutuminen edellyttävät talouden kasvua. Sitä kautta nuo ilmiöt kytkeytyvät eurooppalaiseen 1700- ja 1800-lukujen yhteiskuntafilosofiaan. Ne ovat kaikki tavallaan modernisaation tuotteita.

Kaikissa neljässä ilmiössä menneisyys nousee merkittävään asemaan. Kannatusta haetaan kääntämällä katseet loistavaan menneisyyteen ja sen palauttamiseen. Samalla osoitetaan vihollinen, joka on syypää vallasta, hyvinvoinnista tai kulttuurista syrjäytymiselle.

Trump lupaa palauttaa Yhdysvaltain kadotetun suuruuden ja tehdä maasta jälleen maailman johtavan valtion. Brexitin kannattajat hakevat Britannian uutta nousua Euroopan unionin sijaan vanhasta kansainyhteisöstä. Samalla glorifioidaan brittiläistä imperiumia.

Modi lupaa palauttaa Veda-myyttien hindujen loistavan menneisyyden samalla kun hän tekee Intiasta modernin suurvallan. Myös Isis lupaa palauttaa islamin alkuaikojen loistavan kalifaatin.

Loistavan menneisyyden ihannointiin kaikissa neljässä tapauksessa liittyy myös ulossulkeva nationalismi. Niissä ilmenevä nationalismi palautuu 1800-luvun eurooppalaiseen romantiikan kansallisuusaatteeseen. Näin on myös Isisin ja hindunationalismin kohdalla. Tässä suhteessa molemmat kääntävät selkänsä omalle moninaisuuden perinteelle.

Loistavan menneisyyden ihannointiin kaikissa neljässä tapauksessa liittyy myös ulossulkeva nationalismi.

Romantiikan ajatus menneisyyden palauttamisesta, pyrkimys vahvan ja puhtaan kansakunnan rakentamiseen ja vierauden kammo löytyvät sellaisilta eurooppalaisilta 1800-luvun kansallisuusaatteen klassikoilta kuin Johann Gottfried Herderiltä, Johann Gottlieb Fichteltä, Adam Mickiewiczilta ja Giuseppe Mazzinilta. Tuohon aateperintöön kuuluu myös voimakas erottelu meidän ja muiden välillä.

Kansallisromantiikkaan kytkeytyivät myös erilaiset sankaritarinat. Siihen liittyi uuden ihmisen ja kansakunnan luominen väkivallan kautta. Euroopassa tuo väkivallan ihannointi ja ajatus voimakkaiden kansakuntien rakentamisesta tuotti 1900-luvulla kaksi maailmansodiksi kutsuttua Euroopan sisällissotaa.

Post-modernin harha

Nuo neljä populismiin liitettyä ilmiötä nostavat esiin kiintoisan kysymyksen post-modernismista. Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa on jo jonkin aikaa ollut esillä ajatus siirtymisestä post-moderniin aikakauteen.

Ranskalainen filosofi Bruno Latour on tosin kiistänyt tuon ajatuksen nostamalla esiin näkökulman, ettemme ole vielä edes moderneja.

Yksi ulottuvuus post-moderniin aikakauteen siirtymisessä oli suurten tarinoiden häviäminen. Nyt kuitenkin noissa neljässä ilmiössä suuret tarinat ovat palanneet takaisin, jos ne edes olivat koskaan hävinneet. Tämä tukee ainakin sitä ajatusta, että puhe post-moderniin siirtymisestä on kenties ennenaikaista, kun suuri osa ihmiskunnasta on vasta siirtymässä moderniin.

Suuret tarinat ovat palanneet takaisin, jos ne edes olivat koskaan hävinneet.

Digiajassa eläminen voisi tukea post-moderniin siirtymistä. Mutta toisaalta se on yksi tekijä, joka tukee uusien myyttien rakentamista ja niihin uskovien yhteisöjen muodostumista. Näin moderni ja rakennetut traditiot muodostavat hybridin, jossa elävät monet totuudet.

Kaikki neljä ilmiötä kertovat myös omalla tavallaan maailmanjärjestelmän muutoksesta. Muutos synnyttää eri puolilla epävarmuutta, johon haetaan turvallisuutta ja varmuutta menneisyyden kautta. Paluu turvalliseksi koettuun menneisyyteen nousee houkuttelevaksi ajatukseksi.

Näin kehystettynä islamilaista terrorismia ei pitäisi tarkastella erillisenä ilmiönä eikä hakea sen syitä islamin ominaislaadusta. Kun Isis asetetaan Trumpin ja Modin vaalivoittojen ja brexitin rinnalle, ongelmaksi nousee se moderni maailmanjärjestelmä, jota olemme rakentaneet viimeistään 1400-luvun lopulta.

Tasa-arvon illuusio

Sikäli kuin tässä käsitellyt neljä ilmiötä koetaan ongelmiksi, voidaan niiden yhteistä selittäjää hakea vallitsevasta maailmanjärjestelmästä. Kysymys on tavallaan modernisaation kriisistä. Yksi modernin lupauksista oli Ranskan vallankumouksen iskulause tasa-arvoisuudesta, joka ei globaaliksi muuttuneessa maailmassa ole toteutunut.

Ongelman ytimessä on demokratian ja markkinatalouden ristiriitainen suhde.

Demokratian kestävyyden yhtenä edellytyksenä on ainakin jonkinasteinen aineellinen tasa-arvo. Sen toteuttaminen tai ainakin sitä kohti eteneminen on puolestaan edellyttänyt jatkuvaa taloudellista kasvua. Kasvu puolestaan on mahdollistanut heikommassa asemassa olevien hyvinvoinnista huolehtimisen taloudellisen uusjaon kautta.

Yhteiskunnallisen vakauden ja tasa-arvon illuusion säilyttäminen ei enää olekaan samalla lailla mahdollista kuin aiemmin.

Talouskasvun hidastuminen tai jopa pysähtyminen kehittyneissä teollisuusmaissa on johtanut säästöihin ja leikkauksiin. Yhteiskunnallisen vakauden ja tasa-arvon illuusion säilyttäminen ei enää olekaan samalla lailla mahdollista kuin aiemmin.

Itse asiassa pariin sataan vuoteen ensimmäisen kerran näyttää siltä, että tulevat sukupolvet eivät voi odottaa oman elintasonsa olevan parempi kuin heitä edeltäneiden sukupolvien.

Kun lupaus tasa-arvosta karkaa ja eriarvoisuus lisääntyy, syrjäytyneet kokevat, että eliitit ovat pettäneet heidät. Demokraattisissa yhteiskunnissa vaalit antavat mahdollisuuden äänestää eliittejä vastaan. Autoritaarisissa islamilaisissa maissa itsensä petetyiksi tulleiksi kokeneet hakeutuvat ääriliikkeisin ja suuntaavat vihansa omia eliittejään ja heidän tukijoikseen ymmärrettyjä länsimaita vastaan.

Populismi tai ääri-islamismi ei kuitenkaan esitä vaihtoehtoa modernille. Paluu menneeseen tai rajojen sulkeminen puhtaiden kansallisvaltioiden palauttamiseksi on osa modernia agendaa eikä siten vaihtoehto. Juuri tämä agenda edellyttää kestävää talouskasvua, jolle luonto ja rajallinen maapallo ovat asettamassa esteitä.

Vihan kasvun hillitseminen edellyttää, että osattomista pidetään huolta.

Alati muuttuvassa maailmassa vihan kasvun hillitseminen edellyttää, että osattomista pidetään huolta. Perinteisen intialaisen ja kiinalaisen yhteiskuntafilosofian mukaan vallan legitimiteetin tulee perustua ensisijaisesti kansalaisten hyvinvointiin.

Globaalissa maailmassa ei kuitenkaan riitä, että tämä toteutuu rajoitettujen tai sulkeutuvien kansallisvaltioiden puitteissa. Hyvinvoinnin lähtökohtana tulee olla koko ihmiskunta.

Jyrki Käkönen on Tampereen ja Tallinnan yliopistojen emeritusprofessori, joka työskentelee parhaillaan Koneen Säätiön rahoittaman Tampereen yliopiston Regional Challenges to Multilateralism -tutkimusprojektissa.

Julkaisu Vihan aikakausi? ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kevään 2014 vaaleissa hindunationalistisena puolueena tunnettu BJP palasi Narenda Modin johdolla valtaan Delhissä kymmenen vuoden jälkeen. Intian talouskasvun taantuessa Modin hallintoon kohdistuu monenlaisia odotuksia. Vaaleissa Modi lupasi viedä Intian uuteen kasvuun, mihin kytkeytyy myös kysymys Intian ulko- ja turvallisuuspolitiikan mahdollisesta muutoksesta. Kysymys on lähinnä siitä, tapahtuuko Intian ulkopolitiikassa selkeä irtiotto kongressipuolueen nehrulaisesta sitoutumattomuuteen kytkeytyneestä ja varovaisesta ulkopoliittisesta linjasta.

Puolueista riippumatta Intian itsenäistymisestä lähtien kantavana ajatuksena on ollut se, että Intia on oleva suurvalta, jonka tulee ottaa itselleen kuuluva paikka muiden suurvaltojen joukossa. Erimielisyys johtavien puolueiden välillä on liittynyt vain siihen, miten tuo suurvalta-asema saavutetaan ja millainen suurvalta Intian tulisi olla. Nehrulaisessa sitoutumattomuuspolitiikassa suurvalta-asema kytkeytyi moraaliin ja kolmannen maailman johtajuuteen. BJP tuskin tyytyy yhtä nöyrään politiikkaan. Itse asiassa BJP irtautui jo edellisellä hallituskaudellaan nehrulaisesta ulkopolitiikasta.

Historiallisen suurvaltakäsityksen  perintö

Ajatus Intiasta suurvaltana välittyy jo valtakunnan lipusta, jonka keskellä oleva ympyrä symbolisoi Dharman tai Ashokan Dhamman pyörää [1]. Symbolissa ei kuitenkaan ole kysymys vain filosofiasta vaan pikemminkin politiikasta, sillä pyörä viittaa suoraan Ashokaan ja Mauryan imperiumiin (322 – 185 eaa.). Laajan Etelä-Aasian ensimmäistä kertaa yhdeksi valtakunnaksi yhdistänyt imperiumi oli voimakkaimmillaan – sen vaikutusvalta ulottui Välimereltä Kaakkois-Aasiaan – juuri Ashokan hallitessa.

Imperiumin rakentaminen ja hallinta perustuivat pitkälle Intian oman klassikon, Kautilyan (370 – 283 eaa.) teorioille politiikasta, taloudesta ja hallinnosta. Pitääkseen koossa laajan valtakunnan Ashoka kehitti oman yhteiskuntafilosofian, joka rakentui pluralismille, sekularismille ja sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle. Tosin hänen valtakaudellaan buddhalaisuudesta tuli joksikin aikaa Intian valtauskonto.

Vaikka pääministeri Modin ja BJP:n tavoitteena on saavuttaa suurvalta-asema, niin se tuskin nojaa Mauryan imperiumiin ja Ashokan perintöön. Pikemminkin on oletettavissa että Intian suuruuden historiallisena referenssinä tulee olemaan Veda-mytologiasta löydettävät hinduhallitsijat ja sankarit tai sellaiset hinduhallitsijat kuten HemChandra Vikramaditya, joka Pohjois-Intiassa taisteli muslimihallintoa vastaan 1550-luvulla. Intian ulkopolitiikan ymmärtämisessä historiallisilla referensseillä on merkittävä asema. Toisaalta Intian ulkopolitiikkaa määrittävät pitkälle maan sisäiset ongelmat.

Vaalikampanjassaan ulkopolitiikkaa enemmän Modi puhui juuri sellaisten sisäpoliittisten ongelmien hoitamisesta, jotka muodostavat merkittäviä esteitä maan suurvalta-asemalle. Niitä olivat muun muassa köyhyys, maan kehno infrastruktuuri ja lukutaidottomuus – huolimatta maan korkeasta koulutuksen tasosta. Näiden ongelmien hoitaminen näyttäisi ainakin yhtäältä määrittävän Modin ulkopolitiikan liikkeellelähtöä. Toisaalta Intian globaalipolitiikan esteenä ovat olleet erilaiset alueelliset ongelmat, jotka ovat sitoneet Intiaa Etelä-Aasiaan suurvaltapolitiikan sijaan.

Modin valtiovierailut ulkopoliittisina viesteinä

Pääministeri Modin ensimmäisiä valtiovierailuja voidaan pitää jonkinlaisina signaaleina hänen ulkopolitiikkansa preferensseistä. Mitä ne kertovat mahdollisesta muutoksesta Intian ulkopolitiikassa? Antavatko ne jonkinlaisia viitteitä heikkoudesta tai voimasta? Vierailuja Bhutaniin, Nepaliin ja Myanmariin voidaan tulkita niin, että Intian huomio kohdistuu edelleen vahvasti lähialueeseen. Jo 1950-luvulta lähtien Intian keskeisenä tavoitteena on ollut lähialueen ”rauhoittaminen”. Niinpä tässä korostuu se, että Intia yhä edelleen on ensisijaisesti alueellinen valtio.

Myös vierailuja Japaniin ja Yhdysvaltoihin voidaan tulkita merkkeinä heikkoudesta. Molemmissa tapauksissa Intia näyttäytyi kehitysmaana, joka kerjäsi vauraammilta resursseja infrastruktuurinsa rakentamiseen ja talouskasvun uudelleen käynnistämiseen. Tähän samaan voidaan liittää Modin omaksuma iskulause ”tuota Intiassa”. Näillä avauksilla Modi selkeästi pyrkii lunastamaan nopeasti vaalilupauksiaan työllisyyden lisäämiseksi ja köyhyyden vähentämiseksi, mutta on vaikea kuvitella, että Intian kilpailijana Kiinan pääministeri tekisi valtiovierailuja vastaavissa merkeissä.

Modin valtiovierailuja Japaniin, Yhdysvaltoihin samoin kuin Australiaan voidaan tulkita myös toisin. Niissä voidaan nähdä muutos suhteessa Intian aiemmin harjoittamaan sitoutumattomuuspolitiikkaan. Näin ainakin siinä tapauksessa, että kyseisten neljän valtion keskinäisten suhteiden tiivistyminen muodostaisi jonkinlaisen demokratioiden liittouman rajoittamaan Kiinan vaikutusvallan kasvua Aasian ja Tyynen meren alueella.

Pieni yksityiskohta Intian ja Yhdysvaltain yhteisessä julkilausumassa Modin vierailun yhteydessä voisi myös viitata muutokseen Intian ulkopolitiikassa. Tuossa julkilausumassa Intia ja Yhdysvallat yhdessä viittaavat ensimmäisen kerran kiisteltyyn Etelä-Kiinan merialueeseen, missä Intia on jo nyt mukana öljynporauksessa Vietnamin kanssa tehtyjen sopimusten perusteella. Nämä molemmat avaukset voidaan ymmärtää niin, että Intia on luopumassa lähes täydellisen liikkumavapauden säilyttämisestä ulkopoliittisissa valinnoissaan. Jos päätelmä on oikea, on Intia asettumassa Yhdysvaltain Aasian politiikan välineeksi ja mahdollisesti joutumassa eräänlaiseksi Kiinan ja Yhdysvaltain suurvaltapolitiikan panttivangiksi.

Edellä esitetty ei voi olla vaikuttamatta Intian ja Kiinan välisiin suhteisiin tilanteessa, jossa Kiina on jo nyt Intian suurin yksittäinen kauppakumppani. Tässä yhteydessä onkin hyvä todeta, että Modi ei ainakaan toistaiseksi ole vieraillut Kiinassa. Tosin Kiinan pääministeri vieraili Intiassa, mutta vierailun yhteydessä ei esitetty minkäänlaista yhteistä julkilausumaa. Vaikka Kiina lupasi sijoituksia ja lainoja Intian infrastruktuurin rakentamiseen, varjosti vierailua kiinalaisten suorittamat rajaloukkaukset alueilla, joihin Kiina on kohdistanut aluevaatimuksia. Lisäksi maiden välisiä suhteita varjostavat Kiinan tavoitteet kääntää Brhamabutran vesiä enemmän Kiinaan.

Intian ja Kiinan suhteita hiertää myös kiinalaisten aloite merellisestä silkkitiestä, joka intialaisessa ajattelussa kytkeytyy niin kutsuttuun ”helmiketjun” politiikkaan, jolla Kiina ikään kuin sulkee Intian sen omille rantavesille. Merellinen silkkitie tavallaan legitimoi Kiinan vahvan läsnäolon Intian valtamerellä, jonka Intia puolestaan haluaisi nähdä omana sisämerenään. Toisin sanoen vahvasta taloudellisesta keskinäisriippuvuudesta huolimatta Kiinan politiikka sitoo Intian edelleen sen lähialueille eikä molempien jäsenyys BRICS-maiden ryhmässä ole muuttanut tilannetta miksikään.

Globaali vai alueellinen valta?

Vaikka hindunationalisteilla – tai ehkä oikeammin hindufundamentalisteilla – on vahvat odotukset, että Intia Modin johdolla lunastaa paikkansa suurvaltojen joukossa, ei merkkejä voimapolitiikan korostumisesta juurikaan ole näkynyt. Edellinen BJP hallitus teki vuonna 1998 Intiasta ydinasevallan. Tuolloin Intian ydinase kytkettiin vahvasti muinaiseen hindumytologiaan yhdistäen menneen ja uuden suuruuden. Nyt avoin kysymys on se, miten muinainen mytologia liitetään Modin tai BJP:n ulkopoliittisiin tavoitteisiin.

Jossain määrin Modin hallintoon kohdistuneet ulko- ja turvallisuuspoliittiset haasteet ovat realisoituneet suhteessa Pakistaniin. Syksyn aikana Pakistanin armeija tulitti rajan yli intialaisia kohteita voimakkaammin kuin pitkään aikaan. Tarkoitus oli ilmeisesti testata Modin hallinnon päättäväisyyttä. Tulituksen vuoksi ainakin 20 000 intialaista joutui jättämään kotinsa. Modin kannattajat odottivat, että hän näyttää vallan vaihtuneen Delhissä. Lopulta Modi osoitti, että Pakistanin on otettava vakavasti Intian mahdolliset vastatoimet, joskin tämäkin selkkaus osoittaa, että Intian on vaikea irrottautua alueellisesta politiikasta globaaliksi toimijaksi.

Edellä esitetty korostaa sitä, että Intian voi olla vaikea irrottautua menneisyyden painolasteista ja nousta globaaliksi vallaksi. Tähänastisista avauksista voisi päätellä ehkä sen, että jonkinlainen irtiotto moraalisesta politiikasta pragmaattiseen suuntaan on ainakin tapahtumassa. Kiinan haasteen kokeminen ja taloudellisen kehityksen tukeminen vie Intiaa tiiviimpään yhteistyöhön demokratioiden kanssa. Toisaalta taloudelliset tekijät ja vallitsevan kansainvälisen järjestelmän haastaminen vie Intiaa BRICS-kontekstissa yhteistyöhön autoritaaristen Kiinan ja Venäjän kanssa.

Toistaiseksi ehkä näyttävin uusi avaus tapahtui Yhdysvaltain vierailulla. Siellä Modi piti merkittävän puheen suurelle intialaiselle diasporalle. Intiassa on pitkään keskusteltu intialaisen diasporan asemasta Intian pehmeän vallan politiikassa. Avaus voi kuitenkin rajoittua vain siihen, että ulkomailla asuvat intialaiset investoisivat tulevaisuudessa enemmän Intian talouteen.

Mytologian politisoituminen?

Kokonaan avoinna on vielä se, mikä tulee olemaan hindufundamentalistien vaikutus sekä Intian sisä- että ulkopolitiikkaan. BJP edellisellä hallituskaudella oli merkkejä muun muassa historiankirjoituksen ja -opetuksen hindulaistamisesta. Viitteitä samansuuntaisesta kehityksestä on jo näkyvissä. Lokakuussa pidetyssä seminaarissa BJP:n johtoon kuuluva ja hindunationalistisen RSS:n johtajia, Subramanian Swamy totesi, että kaikki ei-hindulaista näkökulmaa edustavat (nehrulaiset, marxilaiset ja muslimien kirjoittamat) historiankirjat pitäisi polttaa. Lokakuun lopulla myös Modi esitti näkemyksen, että hindumytologia edustaa Intian todellista varhaishistoriaa, jossa hallittiin jo geeniteknologia ja plastiikkakirurgia.

BJP:n ja sen pääministeri Modin myötävaikutuksella hindumytologia ja sitä kautta Veda-kirjallisuus ovat mahdollisesti saamassa vahvasti poliittisen merkityksen. Sitä kautta voi avautua uudenlainen näkökulma pluralismiin, sekularismiin ja jopa Intian suurvaltapolitiikkaan. Niinpä Intian kansainvälisten suhteiden ymmärtämisessä tulee entistä tärkeämmäksi tuntea sen sivilisaation juuria. Tämä ilmenee jo nyt Intian omassa kansainvälisen politiikan tutkimuksessa, missä vahvana suuntauksena esiintyy hakeutuminen omiin klassikkoihin kuten Kautilyaan tai mielenkiinnon kohdistumisena Etelä-Aasian historiallisiin kansainvälisiin suhteisiin, jotka eivät ainakaan täysin vastaa kuvaamme westfalenilaisesta kansainvälisestä järjestelmästä ja siihen liittyvästä voimatasapainosta.

[1] Dharma ja Dhamma viittaavat molemmat muun muassa velvollisuuksiin, oikeuksiin, lakiin ja oikeaan elämän tapaan ja kiinnittyvät muinaiseen intialaiseen yhteiskuntafilosofiaan ja uskontoon.

Artikkelikuva: Harikrishnan Mangayil / Pixabay

Julkaisu Modin Intia muuttuvassa maailmanjärjestyksessä ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Lyhenne BRIC (Brasilia, Venäjä, Intia ja Kiina) tuli maailman tietoisuuteen vuonna 2002 Goldman Sachsin raportissa, joka markkinoi neljää nousevaa taloutta lupaavina sijoituskohteina. Venäjän aloitteesta BRIC muuttui 2009 noiden neljän valtion johtajien foorumiksi ja sitä kautta kansainväliseksi instituutioksi. Kun Etelä-Afrikka kutsuttiin mukaan foorumiin, BRIC muuntui BRICSiksi, jonka viimeisin huippukokous pidettiin maaliskuussa juuri Etelä-Afrikassa.

Ensimmäisestä tapaamisesta lähtien huippukokousten julkilausumat ovat viestittäneet yhteisöön kuuluvien valtioiden yhteisestä tyytymättömyydestä vallitsevaan kansainväliseen järjestelmään. Vahvan talouskasvun lisäksi ryhmää yhdistävä tekijä on tyytymättömyys Yhdysvaltain hallitsevaan asemaan kansainvälisessä yhteisössä. Samalla ryhmän jäsenet pitävät tiukasti kiinni perinteisestä valtioiden suvereeniudesta eli oikeudesta päättää itse omista sisäisistä asioistaan.

Eurooppa-keskeinen maailmanjärjestys murtuu

Ilmiönä BRICS on oikeastaan jo ensimmäisestä Goldman Sachs -raportista alkaen liitetty etelän nousuun. Myös omien huippukokousten julkilausumissa BRICS-maiden johtajat katsovat edustavansa niin kutsuttua globaalia etelää. Niiden tavoitteena on muuttaa kansainvälisen järjestelmän hallintainstituutioita – Yhdistyneitä kansakuntia, Maailmanpankkia ja Kansainvälistä valuuttarahastoa – siten että kehittyvän maailman ääni olisi vahvemmin esillä päätöksenteossa. Tavoitteena on perinteisten valtasuhteiden muuttaminen.

Muutoksen näkökulmasta BRICS on vain yksi ilmentymä noin 400 vuotta kestäneen Eurooppa-keskeisen maailmanjärjestyksen päättymisestä. Yhdysvaltain kansallisen tiedustelun neuvoston raportti Global Trends 2030 totesi, että vuonna 2030 voi olla vaikea löytää kansainvälisestä järjestelmästä monia tällä hetkellä tyypillisiä piirteitä. BRICS-ilmiö kertoo osaltaan maailmantalouden ja -politiikan painopisteen paluusta Aasiaan, jossa se itse asiassa oli vielä 1700-luvun alkaessa.

Yhdysvaltain suhteellisen aseman lasku ja Kiinan nousu alkavat olla jo vakiintuneita käsityksiä. Sen sijaan muutoksen nopeudesta ollaan vielä vahvasti erimielisiä. Ilmeiseltä näyttää, että BRICS-maiden talous ostovoimalla mitattuna ohittaa vuonna 2030 OECD-maiden talouden. Toisenlaisena muutoksen ilmentymänä voidaan pitää sitä, että YK:n yleiskokouksen äänestyksissä viimeisten kymmenen vuoden aikana kehittyvät valtiot ovat yhä useammin löytäneet toisensa – ja usein juuri Kiinan ympärillä.

Moninainen BRICS

BRICS-yhteisö edustaa omalla tavallaan moninaisuutta ja sen hyväksymistä. Yhtäältä se ilmenee siinä, että BRICS maihin kuuluu katolinen Brasilia, hindulainen Intia, ortodoksinen Venäjä, konfutselainen Kiina ja moninaisten protestanttisten uskontokuntien Etelä-Afrikka. Poliittisesti ryhmään kuuluu sekä autoritaarisia että demokraattisia valtioita. Nostamalla suvereniteetin keskeiseksi kansainvälisen politiikan arvoksi BRICS-maat pyrkivät turvaamaan omaleimaisuutensa.

Mutta moninaisuus on myös yksi BRICS-ryhmän heikkouksista. Sen on vaikea löytää yhteisiä tavoitteita maailmanjärjestelmän muuttamiseksi. Itse asiassa se ei ole toistaiseksi esittänyt minkään laista visiota siitä, millaiselle arvopohjalle tuleva maailmanjärjestys tulisi rakentaa ja miten se institutionaalisesti toteutettaisiin. Toisaalta BRICS-ryhmän heikkous on siinä, että se ei ole edes riittävän moninainen voidakseen edustaa kehittyvää maailmaa kokonaisuudessaan. Ryhmään ei toistaiseksi kuulu ainuttakaan islamilaista maata.

Vaikka BRICS ei ehkä vielä ole organisaatio, joka määrittäisi maailmanpolitiikan tulevaisuuden suuntaviivoja, se ei myöskään ole vailla merkitystä. Kehittyvien maiden ulkomaankauppa suuntautuu yhä enemmän BRICS-ryhmän maihin. Toisaalta Kiinan johtavat pankit rahoittavat kehittyvien maiden talouksia jo nyt enemmän kuin Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto. Perinteisten teollisuusmaiden vaikutusvalta on heikkenemässä, ja kansainvälisen yhteisön perinteisten hallintainstituutioiden asema heikkenee.

Monet yhdysvaltalaiset tutkijat samoin kuin Yhdysvaltain kansallisen tiedustelun neuvosto ovat ottaneet maailmanjärjestyksen ja BRICS-ryhmän muodostumisen vakavasti. Niiden näkökulmasta kysymys on siitä, miten Yhdysvallat kykenee säilyttämään vaikutusvaltansa muuttuvassa maailmassa samalla kun sen suhteellinen painoarvo laskee. Yhdysvalloille olennainen kysymys on, miten se löytää riittävän painavia ja sopivia partnereita juuri nousevien maiden joukosta. Strategisina partnereina esiin ovat nousseet muun muassa Intia BRICS-ryhmästä, Indonesia ASEANista ja Meksiko ja Turkki.

Kiinalainen BRICS

Edellä BRICS ja maailmanjärjestyksen muutos on kytketty toisiinsa. On kuitenkin perusteltua kysyä onko BRICS paljon muuta kuin Intia ja ennen kaikkea Kiina, vaikka yhteisö syntyikin Venäjän aloitteesta. BRICS-yhteistyö on hyvin Kiina-keskeistä ja Kiina on noussut jokaisen muun BRICS-maan merkittäväksi partneriksi taloudessa. Ilman Kiinaa BRICS – tai mikään vastaava yhteisö – tuskin olisi yhtä kiinnostava kansainvälisen järjestelmän muutoksen näkökulmasta.

BRICS voidaankin nähdä heijastumana Kiinan suhteellisesti kasvavasta merkityksestä kansainvälisessä yhteisössä. Tässä yhteydessä on olennaista nostaa esiin, että vain Kiinassa on löydettävissä keskustelua tulevasta kansainvälisestä järjestyksestä. Toistaiseksi se on enemmän tutkijoiden ja yksittäisten poliitikkojen keskustelua kuin Kiinan virallista ulkopolitiikkaa. Mutta kiinalaisessa yhteiskunnassa näitä asioita ei voi pitää täysin erillisinä.

Kiinalaisten esittämä malli, tianxia – kaikki taivaan alla – palautuu Kiinan imperiumiin kansainvälisenä yhteisönä. Siinä Kiina oli keskusvalta tai hegemoni, ja kiinalaisen sivilisaation vaikutuspiirissä olevat valtiot olivat siihen hierarkkisessa suhteessa. Olennainen piirre järjestelmässä oli harmonia. Järjestelmään kuuluvilla valtioilla oli varsin laaja autonomia, vaikka ne kantoivat tribuutteja Kiinan keisarille. Tuo malli tuskin houkuttelee monia muita kansainvälisen yhteisön toimijoita, vaikka toisaalta se on jo rakentumassa Kiinan ympärille.

Rauhanomaiseen muutokseen

BRICSin asemaa maailmanjärjestelmää muuttavana yhteisönä heikentää myös Intian ja Kiinan keskinäinen kilpailu samalla kun molemmat valtiot näkevät mielellään itsensä tulevan maailmanjärjestyksen keskeisenä ellei suorastaan johtavana toimijana. Tuon kilpailun yksi ilmentymä on Kiinan sotilaallisen läsnäolon voimistuminen Tiibetissä ja toisaalta Kiinan laivaston lisääntyvä partiointi Intian valtamerellä, mitä Intia mielellään pitää omanaan eräänlaisen intialaisen Monroe-opin mukaisesti.

Riippumatta siitä, puhutaanko Intian ja Kiinan suhteellisen panoarvon lisääntymisestä tai BRICSin kasvavavasta roolista kansainvälisessä yhteisössä, kysymys on muuttuvasta yhteisöstä, jossa mitä ilmeisimmin myös moniarvoisuus lisääntyy. Toistaiseksi sen paremmin historia kuin kansainvälisen politiikan teoriatkaan eivät juuri tunne järjestelmän perusteellisia muutoksia, joihin ei liittyisi laajamittaista väkivaltaa, sotia. Niinpä keskeinen kansainvälisen politiikan kysymys tulevaisuudessa onkin, miten yhtäältä suhteellisesti laskevat valtiot sopeutuvat muutokseen ja miten toisaalta nousevat valtiot ottavat paikkansa tuossa muuttuvassa yhteisössä.

Artikkelikuva: Chickenonline / Pixabay

Julkaisu BRICS ja muuttuva maailmanjärjestys ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.