Susanne Dahlgrenin toimittamassa teoksessa Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla – Nuorten elämää islamin maissa pureudutaan tavalliseen elämänmenoon alueilla, joissa islam on valtauskonto. Lukija saattaa yllättyä, kuinka vähän terrorismi ja sen ympärillä pyörivä keskustelu ovat läsnä niin sanotun perusmuslimin arjessa.

Terrorismin vastaista sotaa on käyty yli 15 vuotta. Loppua ei ole näkyvissä. Kuten Manchesterin terrori-isku jälleen kerran muistuttaa, nuorten muslimien radikalisoitumisesta ja ääri-islamin muodoista on tärkeää keskustella.

Islamin radikaalit ilmentymät muodostavat vakavia haasteita eurooppalaiselle yhteiskuntarauhalle. Samalla terrori-iskut Euroopassa ja muualla ovat johtaneet toimenpiteisiin, jotka pikemminkin ruokkivat terrorismia.

Usein muslimeista puhuttaessa korostetaan heidän uskontoaan ikään kuin kaikkea toimintaa ja ajattelua määräävänä tekijänä. Mutta kuinka suurta roolia islamin radikaalit tulkinnat tai terrorismi lopulta näyttelevät muslimien, ja etenkin nuorten muslimien arjessa?

Kuinka suurta roolia islamin radikaalit tulkinnat tai terrorismi lopulta näyttelevät muslimien, ja etenkin nuorten muslimien arjessa?

Vuoden 2017 Arab Youth Surveyn mukaan Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan nuoriso kokee suurimmaksi haasteeksi Isisin nousun (35 %), työttömyyden (35 %), terrorismin uhan (34 %), hintojen nousun (27 %), epävakauden (19 %), poliittisen johtajuuden puutteen (17 %) sekä demokratian puuttumisen (17 %).

Islamin nimissä tehtyjen terroritekojen syistä ja taustoista tulisikin etsiä ymmärrystä yhteiskunnallisista, sosioekonomisista rakenteista sen sijaan, että tartutaan helppoihin yleistyksiin yli miljardin muslimin uskonnosta.

Susanne Dahlgrenin toimittamassa teoksessa Teheranin kodeissa, Kairon kaduilla – Nuorten elämää islamin maissa pureudutaan tavalliseen elämänmenoon alueilla, joissa islam on valtauskonto. Dahlgrenin mukaan

”…jos uskontoa ei tutkimusta tehdessä painoteta, se tulee esiin itsestään, luontevassa ympäristössään. Kirjassa korostuu näkemys, että uskonnolla ei aina ole merkitystä maissa, joissa eri uskontojen harjoittajat jakavat saman kulttuurin”.

Islamin tutkiminen ei myöskään ollut Tea Virtaselle ensisijainen kiinnostuksen kohde, kun hän lähti keräämään aineistoa väitöskirjaansa 1990-luvun loppupuolella Kameruniin asettuneista paimentolaisista, mbororoista, ja heidän erilaisista avioliittorituaaleistaan.

Virtanen huomasi, kuinka islam oli vaikuttanut mbororojen rituaaleihin. Etenkin epäonnistuneet rituaalit tarjosivat mahdollisuuksia tarkastella mbororojen tapaa sekoittaa karjanhoitosymboliikkaa ja islamia toisiinsa ja erottautumista muista paikallisista muslimiryhmistä.

Monipuolisessa teoksessa hyvin Lähi-itää ja Pohjois-Afrikkaa tuntevat antropologit kulkevat edesmenneiden suomalaisten kenttätutkimuksen pioneerien, kuten Georg August Wallinin (1811–1852), Edward Westermarckin (1862–1939), Ivar Lassyn (1889–1938) ja Hilma Granqvistin (1890–1972) jalanjäljissä muslimien kodeissa, uskonnollisissa klubeissa, kotibileissä, katuprotesteissa ja kahviloissa ja kuvaavat nuorten shoppailua, juttutuokioita ja läpänheittoa.

Vallitsevien normien ristipaineessa Egyptissä

Samuli Schielke kuvaa artikkelissaan egyptiläisten muslimien arkea, uskonnon roolia ja tulevaisuuden haaveita niin pääkaupungissa Kairossa kuin pohjoisegyptiläisessä kylässä. Hän kuvaa muulid-juhlaa, ramadan-paastoa, romantiikkaa sekä maan poliittista tilannetta.

Schielke kohtaa muslimit, kuten kenet tahansa, ”monimielisinä ja ristiriitaisina ihmisinä” ja keskittyy niihin tutkimuskohteisiin, jotka ovat yhden vahvan mielipiteen sijasta asioista montaa mieltä.

Muslimeja tutkitaankin usein yhtenä kiinteänä homogeenisenä ryhmänä, jota peilataan tutkijan omaan heterogeeniseen ympäristöön ja taustaan. Schielke ei koe islamia sen normaalimpana tai oudompana erityispiirteenä kuin mitä tahansa muuta harrasta elämänasennetta:

”Uskonnon merkitystä ihmisten elämässä ymmärtää usein paremmin, jos antropologista kenttätyötä tehdessään ja kirjoittaessaan ei koko ajan keskity itse uskontoon. Omassa tutkimuksessani olen kiinnittänyt paljon huomiota esimerkiksi rakkaussuhteisiin ja avioliittoon”.

Fatalististen tai determinististen tulkintojen sijaan hän jättää tilaa kohtalolle ja sattumille ja muistuttaa, että ihmiset pystyvät lopulta vaikuttamaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa melko rajallisesti.

”Jos olisin vain kysynyt esimerkiksi ’mitä islam sanoo avioliitosta?’ ihmiset olisivat kertoneet minulle, miten asioiden uskonnolliselta kannalta pitää olla. Olisin saattanut päätyä kuvaamaan ihmisten elämää ennen kaikkea sellaisena kuin he nimenomaan uskonnosta puhuessaan haluaisivat sen olevan”.

Nuorten aktivismia Egyptissä tutkinut Henri Onodera korosti tuttavaverkostojen merkitystä Hosni Mubarakin hallintoa vastustaneen Kifaya-liikkeen synnyssä. Nuoret lähtivät poliittiseen toimintaan monesti ystävien kautta. Poliisien pidätykset lujittivat ystävyyssuhteita. Aktivistituttavat ja perheenjäsenet pyrkivät parhaansa mukaan saamaan tietoa pidätettyjen kohtalosta ja olinpaikasta.

Muslimeja tutkitaankin usein yhtenä kiinteänä homogeenisenä ryhmänä, jota peilataan tutkijan omaan heterogeeniseen ympäristöön ja taustaan.

Aktivistinuorten väliset ystävyyssuhteet ja kunnioitus eivät näyttäneet rajoittuvan ideologisiin kysymyksiin. Vaikka eroja ja ristiriitoja nousi esiin arjen eri tilanteissa ja puhekielessä, kommunistit, vasemmistolaiset, liberaalit, muslimiveljeskunnan jäsenet ja tapamuslimit työskentelivät yhdessä yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.

Ramadanin aikaan toiset paastosivat, toiset eivät. Osalle paasto merkitsi salaa syömistä ja tupakoimista, toisille olutlakkoa. Monille kyse oli hengellisestä kokemuksesta. Jotkut nauttivat siihen liittyvästä yhdessäolosta.

Sukupuolella oli myös merkitystä. Naisaktivistit tulivat usein varakkaammista yhteiskuntaluokista ja vapaamielisemmistä perheistä. Tämä ei estänyt tiettyjä sukupuolirooliodotuksia ilmenemästä perheen elätykseen ja kodinhoitoon liittyvissä kysymyksissä.

Naisiin kohdistuva seksuaalinen häirintä Kairon kaduilla

Naistutkijat pääsevät usein miehiä paremmin kiinni naisten arkeen. Sukupuoliroolit sisältävät usein monenlaisia tabuja konservatiivisissa islamilaisissa maissa, ja naiset puhuvat mieluummin sisarilleen henkilökohtaisista asioista.

Senni Jyrkiäinen kuvaa artikkelissaan nuorten naisten elämää Kairossa ja Ylä-Egyptissä sijaitsevassa pienemmässä Sohagin kaupungissa. Avioliittoon ja työuraan liittyvien kysymysten lisäksi Jyrkiäinen tutki, kuinka seksuaalisella häirinnällä rajoitetaan naisten liikkumisenvapautta.

Jyrkiäinen kirjoittaa artikkelissaan, että hänellä on häirinnästä Egyptissä myös omakohtaista kokemusta, kuten varmasti monilla maassa vierailleilla ulkomaalaisilla naisilla. Entä miten seksuaalinen häirintä pitäisi ymmärtää? Missä menee flirttailun raja?

Jyrkiäinen käyttää seksuaalisesta häirinnästä egyptiläisen HarassMap-järjestön määritelmää:

”[Seksuaalinen häirintä on] mitä tahansa epätoivottuja seksuaalissävytteisiä sanoja ja/tai tekoja, jotka vahingoittavat henkilön kehoa, yksityisyyttä tai tunteita ja tekevät henkilön olosta epämukavan, uhatun, turvattoman, pelästyneen, epäkunnioitetun, säikähtäneen, loukatun, pelotellun, hyväksikäytetyn, henkisesti loukatun tai objektisoidun”.

Häirintäongelma on levinnyt laajalle Egyptissä ja monissa Välimeren eteläpuoleisissa maissa. Egyptian Center for Women’s Rights -tutkimuskeskus julkaisi vuonna 2008 kyselytuloksen, jonka perusteella 83 prosenttia egyptiläisnaisista oli joutunut kärsimään miesten häiriökäyttäytymisestä. Miehistä taas 62 prosenttia myönsi häiritsevänsä naisia kaduilla.

Jyrkiäinen kuvaa kaupunkien moninaisen yhteiskuntaluokan käsitteen vaikutusta nuorten naisten mahdollisuuksiin luoda erilaisia urbaaneja identiteettejä samalla, kun ”kulutusmahdollisuudet ja vapaa-ajanviettopaikat lisääntyvät”.

Hän muistuttaa yhteiskuntaluokan käsitteen ongelmallisuudesta Egyptissä, jossa ”sosiaaliset luokat ovat kuitenkin kaikkea muuta kuin selvärajaisia”. Keskiluokkainen kuluttamista ihannoiva elämäntyyli vaatii nuorilta naisilta miehiä enemmän varallisuutta ja suunnitelmallisuutta:

”Juuri nuorten naisten liikkuminen kaduilla on kaikkein rajoitetuinta ja valvotuinta. Äidit soittelevat tyttäriensä perään ja isät ovat vihaisia, mikäli tyttäret eivät ole kotona määrättyyn aikaan. Veljet saattavat valvoa siskojensa pukeutumistyyliä ja rajoittaa näiden käyntiä ulkona. Nuorten naisten liikkumisvapaus onkin pitkälti kiinni perheen joustavuudesta ja tyttärien omista neuvottelutaidoista”.

Koraanista löytyy selkeät ohjeet niin miehille kuin naisille säädyllisestä käytöksestä. Islamin normatiiviset tulkinnat ovatkin Egyptin kaupunkielämän kanssa ristiriidassa, ja vastaus häiriökäyttäytymiseen löytynee uskonnon ulkopuolelta.

Vastuu vieritetään usein naisten kannettavaksi, vaikka Egyptissä astui vuonna 2014 seksuaalisen häirinnän kieltävä laki. Asenteet muuttuvat kuitenkin hitaasti. HarassMap-sovellus käynnistettiin vuonna 2010. Se tarjoaa sosiaalisen median välityksellä alustan, jonne voi raportoida digitaalisesti paikan päältä joutuessaan seksuaalisen häirinnän kohteeksi. Paikka ja aika tallentuvat Egyptin Google Mapsiin.

Kirjan toimittaja Dahlgren toteaa kirjan esipuheessa, kuinka seksuaalirikokset nousivat suomalaiseen keskusteluun turvapaikanhakijoiden määrän kasvaessa. Hänen mielestään ongelmasta ei päästä eroon vähättelemällä ja vaikenemalla. Samalla hän kritisoi raiskausuutisilla elostelevia ”maahanmuuttokriitikoita”.

Joukkoahdistelu (arabiaksi taharrush gama’iyy) kääntyi sosiaalisessa mediassa ja keltaisessa lehdistössä muotoon taharrush game. Ikään kuin kyseessä olisi arabinuorten hauska yhteispeli, joka kuuluu heidän kulttuuriinsa – ja uskontoonsa, tietenkin.

Itämaisiksi kategorisoitujen ihmisten seksuaalisuus on historian saatossa herättänyt mielenkiintoa.

Itämaisiksi kategorisoitujen ihmisten seksuaalisuus onkin historian saatossa herättänyt mielenkiintoa. Usein kuvaukset kertovat pikemminkin kuvaajien omista stereotypioista ja mielihaluista. Milloin orientin asukkaat kuvataan yltiöseksuaalisina olentoina haaremeineen ja vatsatansseineen, milloin ylipidättäytyvinä hunnutettuina tylsimyksinä.

Omassa artikkelissaan Dahlgren käsittelee Jemenissä sijaitsevan satamakaupunki Adenin asukkaiden seksuaalifantasioita ja kokemuksia. Seksi ei ole hänen mukaansa islamissa häpeiltävä asia eivätkä uskonnolliset symbolit aina kerro kaikkea niiden kantajista.

Jo 1980-luvulta lähtien Jemeniä tutkinut Dahlgren on huomannut, ettei seksistä puhuminen ole liberaalissa Adenissa tabu. Ihmiset kertoivat intiimeistä kokemuksistaan varsin mielellään. Tärkeintä oli konteksti: naapurien, sukulaisten ja puolisojen läsnä ollessa seksistä ei puhuttu.

Pippaloita Iranissa, vitsejä Marokossa

Iranista puhuttaessa vanhempi sukupolvi muistaa usein šaahi Mohammad Reza Pahlavin ja tämän perheen glamourin, jota suomalaisissakin ”naistenlehdissä” 1960-luvulla esiteltiin. Nykyisin Iran tunnetaan islamilaisesta vallankumouksesta ja pappisvallasta.

Ulriikka Johansson kuvaa artikkelissaan epävirallista Irania, nuorten juhlimista ja alkoholinkäyttöä. Kotibileissä haastetaan muslimikansalaisen ihannekuva ja kansallismielisyys.

Samalla kun miesten ja naisten välinen kanssakäyminen, alkoholi, huumeet ja monet musiikin muodot ovat maassa kiellettyjä, kotibileitä löytyy ympäri pääkaupunki Teherania ja sen lähiympäristöä.

”Torstai-iltaisin töiden jälkeen tullaan nopeasti paikalle sinne, missä kulloinkin kokoonnutaan, juodaan heti pikku hiprakka, syödään pientä purtavaa ja jutellaan, ja kohta ensimmäiset jo katoavatkin paikalta. Ne joilla ei ole määrättyä aikataulua, voivat ottaa rennommin, mutta koskaan kukaan ei voi täysin rentoutua”.

Vaikka iranilaisnuorison juhlimisen ei pitäisi olla kenellekään yllätys, keksittiinhän viinin juominen Iranin ja Kaukasuksen alueella 7 000 vuotta sitten, ilmiön laajuus saattaa rajoituksineen rikkoa käsityksiä islamilaisesta tasavallasta.

”Poliisiratsioiden takia pitää aina olla valmiina nopeasti sammuttamaan musiikkilaitteet ja hävittämään kaikki kielletty, kuten päihteet, ja pakenemaan paikalta.”

Johanssonin mukaan iranilaisnuoret ihailevat länsimaista kulttuuria, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan. Hänen ystävänsä tiesivät jopa suomalaisen Children of Bodomin. Avarakatseisuuden nimissä voisikin kysyä, kuinka hyvin persialaista musiikkia tunnetaan Suomessa nuorten keskuudessa.

Fjej Stamboulin artikkelissa ”Tunisian jasmiinivallankumous Sartren aikalaisen silmin” korostuu Pohjois-Afrikan valtioiden historia ja nykyaika. Hän kertoo osallistuneensa 1960-luvulla Tunisin yliopistossa muun muassa Franz Fanonin luennoille. Väitöskirjan ohjaajana toimi kuuluisa orientalisti Jacques Berque.

Muun muassa Michel Foucault opetti Tunisin yliopistossa ”kokonaisen sukupolven eteviä ja edistyksellisiä tunisialaisopiskelijoita”. Foucault teki myös yhteistyötä iranilaisen Ali Shariatin kanssa šaahin valtaa vastaan.

Jos Foucault pettyi vuonna 1967 kuuden päivän sodan liepeillä opiskelijakapinoissa yhdistyviin antisionismiin ja antisemitismiin, tunisialaiset ovat saaneet pettyä niin sanotun ”arabikevään” hedelmiin. Stambouli pysyy silti optimistisena maan nuorison suhteen.

Huumori ja vitsailu auttavat usein vaikeiden asioiden käsittelyssä.

Huumori ja vitsailu auttavat usein vaikeiden asioiden käsittelyssä. Marko Juntunen tarkastelee artikkelissaan Pohjois-Marokon kaupunkiköyhälistön nuorten miesten vitsejä.

”Nauramisessa on siten keskeisesti kyse solidaarisuuden ja yhteenkuuluvuuden tuottamisesta ’meidän’ kesken, mutta kyse on myös ’ulkopuolelle’ rajattujen sosiaalisten ja poliittisten ryhmien rakentamisesta.”

Vitseissä marokkolaisnuoret identifioituvat niin Marokon kuin globaalin poliittisen järjestelmän uhreina. Pääosaa esittää usein kekseliäs kahviloissa aikaansa viettävä marginalisoitu hahmo, joka ylittää yhteiskunnalliset haasteet ja korruption nokkeluutensa avulla. Myös maahanmuuttokysymykset ovat vahvasti huumorissa läsnä: ”Kuka oli Marokon historian ensimmäinen luvaton siirtolainen? Tariq Ibn Ziayd.”

Koska monien Euroopassa tehtyjen terrori-iskujen tekijät ovat syntyneet ja kasvaneet Euroopassa, maanosassa asuvien muslimien arki saattaa kertoa enemmän tekojen motiiveista kuin puhtaasti uskonnosta haetut normatiiviset selitykset.

Nilüfer Göle onkin julkaissut tutkimuksen, jossa tarkastellaan Euroopan muslimien arkea julkisessa ja yksityisessä tilassa. Jälleen kerran lukija saattaa yllättyä, kuinka vähän terrorismi ja sen ympärillä pyörivä keskustelu ovat läsnä niin sanotun perusmuslimin arjessa.

Siksi Dahlgrenin toimittama yleistajuisesti kirjoitettu teos onkin tervetullut tietopaketti, joka on suunnattu yhtä hyvin suurelle yleisölle kuin opiskelijoille ja tutkijoille. On mukava lukea kirjaa, jossa tutkijat reflektoivat omaa suhdettaan tutkimuskohteeseensa sen sijaan, että tekevät kenttätutkimusta ikään kuin vahvistaen omia poliittisesti sävyttyneitä ennakko-oletuksiaan.

Karim Maïche on väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa Rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksessa TAPRIssa. Hänen väitöskirjansa keskittyy Algerian autonomiseen ammattiyhdistysliikkeeseen ja laajemmin maan kansalaisyhteiskuntaan. Lisäksi Maïchen tutkimusintressit liittyvät Pohjois-Afrikan, Lähi-idän ja Välimeren alueen joukkoliikkeisiin, mobilisaatioon ja kulttuurihistoriaan.

Julkaisu Dahlgren (toim.): Muslimien arjesta terrorismin vastaisen sodan aikakaudella ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Joonas Mariston ja Andrei Sergejeffin toimittama 15 artikkelista koostuva teos Aikamme monta islamia kuvaa ansiokkaasti lukuisia islamilaisia yhteisöjä ja liikkeitä sekä niitä yhdistäviä piirteitä, vaikka sen soisi pureutuvan vielä tiukemmin nykyisen islamtutkimuksne problematiikkaan.

15 eri lukua yhtä monelta eri kirjoittajalta sisältävässä teoksessa aihepiirin tematiikan yhteen kokoavan johdantoluvun merkitys korostuu väistämättä. Tässä teoksessa kyseisen luvun on kirjoittanut Jaakko Hämeen-Anttila otsikolla ”Islamin monimuotoisuus”.

Hämeen-Anttila käy läpi keskeisimmät jakolinjat, kuten opillisen jaon sunnalaisuuden ja šiialaisuuden välillä, mutta myös jakaa kirjassa kuvattujen moninaisten islamin ilmentymien jäsentelemisen helpottamiseksi muslimit karkeasti kolmeen ryhmään – traditionalisteihin, fundamentalisteihin ja modernisteihin – sen mukaan, miten tämän päivän muslimit suhteuttavat uskontonsa alati muuttuvaan maailmaan. Tämä on perusteltua ja helpottaa varsinkin aiheeseen aiemmin perehtymättömän lukijan lukukokemusta.

Analysoidessaan muslimienemmistöisissä maissa tai joidenkin muslimiryhmien keskuudessa vallitsevia käytäntöjä ja periaatteita, Hämeen-Anttila korostaa, että tietyt, usein etenkin länsimaissa ongelmalliseksi koetut ilmiöt eivät perustu islamiin vaan yhteisön muuhun kulttuuriin, esimerkiksi perinnäistapoihin. Ymmärrän hyvin, että tämä tuodaan esille.

Aikamme monta islamia -teoksen keskeinen argumentti otsikkoa myöten kuitenkin on, ettei ole olemassa mitään yhtä ”puhdasta”, ajasta ja paikasta riippumatonta islamia. Eikö silloin ole harhaanjohtavaa tehdä tällainen selkeä ero islamin ja kulttuurin välillä – eikö kulttuureihin sekoittunut, kulttuureissa elävä ja niissä ilmenevä islam juuri todista ”tämä ei kuulu islamiin” -argumentin hyödyttömyyden?

Joka tapauksessa kappaleen tärkein sanoma on paitsi moninaisuuden ja toisaalta islamin yhteisten piirteiden esittely – Hämeen-Anttila käyttää toimivasti ”perhe-yhtäläisyyden” käsitettä kuvatessaan, miten moninaiset tulkinnat kuitenkin jakavat tietyt laajasti yhteiset piirteet – myös sen korostaminen, kuinka islamin poliittinen tulkinta on hyvin pienen vähemmistön toimintaa. Hän toteaakin yksiselitteisesti, että ”useimmille muslimeille uskonto on yksityisasia, ja vain harvat tuovat islamin vahvasti mukaan politiikkaan”.

Yksilön perspektiivistä ja suppeasti ymmärretyllä jaolla uskontoon ja politiikkaan tämä on epäilemättä empiirinen tosiasia. Tähän toteamukseen kiteytyy kuitenkin valtava määrä siitä polemiikista, jota jatkuvasti käydään islamin ja modernin maailman, erityisesti islamin ja liberaalidemokratian suhteesta.

Orientalismin kritiikki islamtutkimuksen lähtökohtana

Onkin hedelmällistä avata tätä toteamusta sekä samalla koko sitä laajempaa keskusteluyhteyttä, johon Aikamme monta islamia teoksen artikkelit liittyvät, pohtimalla lyhyesti, mitkä seikat ovat viimeisten parin vuosikymmenen aikana hallinneet islamia käsittelevää akateemista tutkimusta.

Ensinnäkin kaksi näkökulmaa, ”orientalismin kritiikki” ja ”lukuisat modernit”, ovat keskeisiä lähtökohtia nykyisessä valtavirran islamtutkimuksessa. Niiden puolestaan voi katsoa sisältävän kaksi ominaispiirrettä, eli anti-essentialismin sekä sosio-ekonomisen reduktionismin.

Lyhyesti sanottuna näissä on kyse siitä, että nykytutkimuksen mukaan länsimainen tiede on pitkään rakentanut kuvaa muuttumattomasta, jäykästä ja moderniin aikaan sopeutumattomasta islamista, ja että tämä on peruuttamattomasti epäoikeudenmukainen ja väärä tulkinta.

Lisäksi korostetaan, että länsimaisessa yhteiskuntatieteessä kehittyneen modernisaatioteorian sekularismia käsittelevät näkemykset ovat kykenemättömiä analysoimaan islamia – näkemyksen mukaan on monta tietä moderniin, ja että sekularismi ei välttämättä kuulu muihin kuin ”läntiseen moderniin”.

Sosio-ekonomisessa reduktionismissa on puolestaan kyse siitä, että aatteet, uskomukset ja ideologiat (tässä tapauksessa eri islamin tulkinnat) palautetaan sosiaalisiin, kulttuurisiin ja taloudellisiin tekijöihin, jotka viime kädessä määrittelevät, miksi jokin aate tai uskomus omaksutaan ja millaiseksi se muodostuu. Näin ollen kyseiselle tulkintakehykselle on ominaista voimakas ideologioiden ja aatteiden oman selitysarvon väheksyminen.

Kysymys islamin yhteiskunnallisuudesta

Nämä tutkimuksen esiolettamukset ovat kuitenkin monin tavoin ongelmallisia, samoin kuin toteamus, että useimmille muslimeille uskonto on yksityisasia. Esimerkiksi Nazih Ayubi, jonka 1990-luvun alussa julkaistua teosta Political Islam: Religion and Politics in the Arab World pidetään monesti yhtenä poliittista islamia koskevan tutkimuksen pioneeritöistä, toteaa seuraavasti:

”Islam sisältää periaatteita, jotka säätelevät ihmisten välisiä suhteita (muʽamalat). Tämän vuoksi monet muslimit ymmärtävät islamin kokonaisvaltaisesti, niin että kyseessä on paitsi uskonto myös kokonainen elämäntapa (dunya wa din). Tämä islamin sisältämä käyttäytymisen ja uskon yhdistäminen vaikeuttaa politiikan ja uskonnon erottamista… islamin katsotaan olevan kaikenkattava ja kaikkialle ulottuva. Näin ollen monet katsovat sekularismin vieraaksi, islamin kanssa yhteensopimattomaksi käsitteeksi.”

Juuri tällaiset islamin kokonaisvaltaisuutta korostavat tulkinnat leimataan nykytutkimuksessa essentialismiksi ja vääristäviksi, vaikka ne mitä ilmeisimmin kuvaavat hyvin laajasti uskonnonharjoittajien omaa käsitystään islamista ja sen luonteesta jonakin ”enemmän kuin vain” uskontona – ja jotka tässä tuo esille tutkija, jota ei voi millään laskea vanhan koulukunnan orientalistiksi.

Islamin eittämätöntä monimuotoisuutta käsittelevän artikkelikokoelman johdantoluvussa olisi ollut suotavaa panostaa paljon enemmän tämän problematiikan esittelyyn.

Kirjan kappaleet tarjoavat kokonaisuudessaan mielenkiintoisen katsauksen islamin eri ilmentymiin eri puolilla maailmaa. Kaikkinensa tällaisen teoksen julkaiseminen puolustaa ilman muuta paikkaansa – kuten tekijät toteavat, uutisissa ja laajemmin mediassa, jossa suurin osa aiheista typistyy iskulauseenomaisiksi yleistyksiksi, islamin monimuotoisuus todellakin katoaa näkyvistä.

Yhtä kaikki, monimuotoisuuden korostaminen ja islamin eri ilmentymien sosio-ekonominen selittäminen ei saa johtaa siihen, että maton alle lakaistaan kysymys siitä, miten islamilaisella kulttuuripiirillä on ollut huomattavia vaikeuksia sopeutua niin sanottuun ”kulttuuriseen moderniin” (sekulaari-humanismiin, uskonnon kritiikkiin ym.).

On huomattava, että tämä ei selity pelkästään sillä, että suuri osa muslimienemmistöisten maiden asukkaista elää edelleen yhteiskunnissa, joiden kansantulo on alhainen ja joissa on paljon traditionaalisille yhteiskunnille yleisempiä piirteitä, kuten uskonnon merkityksen pysyvyys.

Myös modernistiset, ylä- ja keskiluokan tuottamat islamin tulkinnat kiertävät jatkuvasti kuin kissa kuumaa puuroa modernin aikakauden tuomien haasteiden ympärillä, usein argumentoiden esimerkiksi sekularismia ja arvopluralismia vastaan.

Kirjan kappaleista Elisa Rekolan Iranin islamilaisen tasavallan järjestelmää kuvaava osuus tuo hienosti esille, kuinka poliittisesti tuotettua uskonnollisuus monesti on myös muslimienemmistöisissä maissa. Tämä on hyvä muistutus, sillä usein länsimaisessa tutkimuksessa nimenomaan muslimienemmistöisiin maihin valtionhallinnon tuoma sekularismi kuvataan väkisin toteutettuna manipulointina ja täten keinotekoisena.

Iranin ja viimeisen 10 vuoden aikana myös Turkin tapaukset osoittavat kuitenkin, että yhteiskuntien ylhäältäpäin islamilaistaminen on aivan yhtä keinotekoista ja yleistä. Se kasvattaa maallisten ja uskonnollisten piirien välistä kuilua aivan yhtä paljon kuin sekularismia ajaneet projektit.

Modernin liberaalidemokratian pystyttämisen kannalta on hyvin ongelmallista, että sekularismi on edelleen haukkumasana laajalti läpi muslimienemmistöisten maiden. Tämän lisäksi Aikamme monta islamia välttää tuomasta esiin sitä tosiasiaa, että valtavirran sunnalaisuus ja šiialaisuus – ei siis suinkaan vain ääriryhmät – sisältävät eksplisiittisesti ajatuksen uskonluopioiden tappamisen oikeutuksesta.

Yksikään kirjan luku ei myöskään keskity pohtimaan, yleisemmin tai jonkin esitellyn islamin ilmentymän perspektiivistä, eri arvojen keskinäistä hierarkiaa islamin tarjoamassa viitekehyksessä. Tällainen ”morfologinen” analyysi olisi enemmän kuin tervetullutta, sillä olisi hyvin mielenkiintoista tietää, miten suhteutuvat keskenään esimerkiksi ”oikeus olla tulematta loukatuksi”, jonka perustalta monet sananvapauskeskusteluun osallistuvat muslimit argumentoivat, sekä toisaalta mielipiteen- ja sananvapaus.

Islamin yhteiskunnallisuudesta poliittiseen islamiin

Ei ole ihan väärin sanoa, että syy miksi tällaiseen analyysiin ei kirjan kappaleissa ryhdytä, johtuu loogisesti paitsi erilaisesta päämäärästä (moninaisuuden osoittaminen), myös tutkimuksen anti-essentialismia korostavasta lähtökohdasta. Toisin sanoen välillä on vaara, että moninaisuutta ja partikulaarisia historiallisia kehityssuuntia painottava tutkimusote johtaa ideologisten ja uskonnon yleispäteviin periaatteisiin perustuvien näkökohtien aliarviointiin.

Otetaan esimerkiksi poliittisen islamin edustajat ja ääriliikkeet, joista kirjassa esitellään muun muassa Afganistanin taliban sekä palestiinalainen Hamas.

Andrei Sergejeffin artikkelissa esitetään, että viime kädessä sosio-ekonominen ja poliittinen tilanne pitkälti selittävät talibanliikkeen synnyn ja määrittävät myös sen, millaiseksi sen ideologia muodostui.

Tässä on paljon perää, mutta aivan yhtä relevanttia olisi argumentoida tavalla, joka tuo esiin, kuinka ideologiat ja vahvasti sisäistetyt maailmankuvat, eli tässä tapauksessa islamismi, osallistuvat merkittävästi toimijoiden tapaan tulkita ympäröivää tilannetta tietyllä tavalla.

Minna Saarnivaaran Hamasia käsittelevässä artikkelissa nämä ovat hyvin tasapainossa, ja kappale sisältää muutamia keskeisiä teemoja, jotka nimenomaan yhdistävät ainakin Muslimiveljeskunta-liikkeitä täysin riippumatta siitä, ovatko sen jäsenet niin sanotusti radikaaleja tai maltillisia. Muslimiveljeskunta-liikkeen poliittinen islam on täysin sovitettavissa yhteen modernin teknologian ja materiaalis-rationaalisen maailmankuvan kanssa.

Se, minkä nämä liikkeet läpi linjan hylkäävät, puhuimmepa sitten esimerkiksi Hamasista tai Turkissa 13 vuotta yksinään hallitusvastuussa olleesta AKP:sta, on antroposofinen, sekulaari-humanistinen maailmankuva, jossa ihminen on kaiken mitta. Ajatus siitä, että tieto ja ihmisen ”vapautuminen” ovat mahdottomia ilman uskontoa, on läpitunkeva kaikissa islamin tulkinnoissa, myös modernistisissa.

Toinen leimallinen piirre, johon itse asiassa kiteytyy suurin osa poliittisen islamin ongelmallisuudesta – ja laajemmin islamin (tai islamien) ongelmallisuudesta silloin, jos otamme tosissamme tuon Ayubin väitteen, jonka mukaan islam hyvin laajasti ymmärretään uskonnonharjoittajien piirissä kokonaisvaltaisesti – tulee ilmi seuraavassa Saarnivaaran toteamuksessa:

”Hamasin, kuten myös muiden poliittisesti suuntautuneiden islamististen ryhmien tavoitteena on ’islamisoida’ yhteisö… Liikkeen jäsenet korostavat, että ihmisiä ei voida tähän pakottaa, mutta toisaalta Hamas kykenee tarvittaessa luomaan yhteiskuntaan pelon ilmapiiriä, joten kannustaminen on tässä yhteydessä kaunisteleva ilmaus”.

Turkki, AKP ja poliittisen islamin umpikuja

Tuo toteamus sopii lähes täydellisesti kuvaamaan sitä islamilaiskonservatiivista valtioprojektia, jonka Turkin AKP – ideologisesti Turkin kontekstiin muotoutunut Muslimiveljeskunta-liike – on pyrkinyt pystyttämään. Näennäisen suostuttelun on yhä enemmän korvannut pelon ilmapiiri, jossa AKP:n hyvän kansalaisen määritelmään sopeutumattomat leimataan maan pettureiksi.

Turkin AKP-aikakausi on merkittävä monessa suhteessa eikä vähiten siksi, että tuon kokemuksen myötä olemme pakotettuja uudelleen arvioimaan yhden keskeisen poliittista islamia ja demokratisoitumista koskevan väittämän: poliittinen inkluusio ja toimijoiden taloudellinen vaurastuminen johtavat poliittista islamia edustavien ryhmien maltillistumiseen ja demokratia-orientoitumiseen.

AKP:n kohdalla tulos on ollut pikemminkin päinvastainen. Mitä enemmän valtaa liike on saanut, ja mitä vauraammaksi sen keskeiset kannattajaryhmät ovat tulleet, sitä radikaalimmaksi on muuttunut islamistinen projekti ja sitä marginaalisemmaksi ovat jääneet alkuaikojen moniarvoisuutta ja poliittista liberalismia edustaneet äänenpainot.

Aikamme monta islamia -teoksessa näitä teemoja, AKP:n aikakautta ja laajemmin Turkissa ilmenevää islamilaisuutta, kuvaillaan monipuolisesti Lauri Tainion artikkelissa.

Tässä esille tuotujen viiden kirjoittajan lisäksi kirja sisältää kymmenen muuta mielenkiintoista ja selkeästi kirjoitettua artikkelia – siitä pisteet myös artikkelikokoelman toimittajille. Kaikista edellä esitetyistä puutteista ja parannusehdotuksista huolimatta suosittelen Aikamme monta islamia -teoksen lukemista kaikille asiasta vähäänkään kiinnostuneille.

Laajuudessaan ja erilaisten islamilaisten yhteisöjen ja liikkeiden kuvauksessaan kirja on melkoinen kotimaisen islamtutkimuksen tour de force, joka pakottaa lukijan tarkastelemaan kriittisesti omia käsityksiään ja tietojaan islamista. Samalla se johdattaa asiaan enemmän vihkiytyneen pohtimaan islamin yhteisen diskurssin ja sen lukuisten ilmenemismuotojen jännitteistä suhdetta, puhumattakaan siitä, että teos antaa paljon tärkeää taustatietoa maailmanpolitiikan seuraamiselle.

Julkaisu Maristo & Sergejeff (toim.): Aikamme monta islamia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.