Usein kuultu väite Israelia koskevassa yhteiskunnallisessa ja akateemisessa keskustelussa on, että Israelin valtio on kolonialistinen hanke. Tällä tarkoitetaan, että Israel olisi Euroopasta muuttaneiden juutalaisten perustama ”siirtomaa”. Kolonialismi on siirtomaavaltaa, jossa valtio tai ihmisryhmä näkee itsensä toisia kansoja ylempiarvoisena, valloittaa vieraita alueita rajojensa ulkopuolelta, alistaa alkuperäisväestön ja käyttää sen aluetta taloudellisesti hyväkseen. Tätä määritelmää on myös sovellettu Israeliin.

Sionismi on 1800-luvun lopulla syntynyt juutalaisvaltion perustamiseen tähdännyt aate ja juutalaisten kansallinen vapautusliike. Sionismin vaikutuksesta juutalaisia alkoi 1880-luvulla muuttaa historialliseen kotimaahansa, turkkilaisten hallitsemaan Palestiinaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Palestiinan hallinto siirtyi Kansainliiton eli YK:n edeltäjän myöntämällä mandaatilla Britannialle. Brittihallinnon aikana lisää juutalaisia muutti Palestiinaan, ja mandaatin loppuessa vuonna 1948 Israel julistautui itsenäiseksi.

Dosentti Tuija Parvikko on esittänyt näkemyksen kolonialismista ja sionismista Gazan sodan juurisyinä helmikuussa 2024 ilmestyneessä Politiikasta-lehden artikkelissaan. Milloin ja miten sionismia ja Israelin valtiota on alettu esittää kolonialistisena hankkeena? Onko kolonialismi perusteltu ja onnistunut termi kuvaamaan sionismia ja Israelin valtiota? Tässä artikkelissa etsitään vastauksia näihin kysymyksiin.

Sionismi salaliittoteorioissa

Kolonialismista on puhuttu sionismin yhteydessä jo ennen Israelin valtion perustamista.  1900-luvun alussa kolonialismi ei olut vielä saanut terminä huonoa kaikua. Siirtomaita hankittiin ja hallittiin, ja niistä myös kilpailtiin. Yhteiskunnallisessa keskustelussa puitu ongelma ei ollut niinkään kolonialismi itsessään, vaan ennemminkin kysymys siitä, kenellä oli oikeus sitä harjoittaa. Jotkut aikalaiskommentoijat pitivät ongelmallisena sitä, että juutalaisten katsottiin olevan brittiläisen kolonialismin salattuja taustavaikuttajia.

Tutkija Nina Valbousquet on perehtynyt antisemitismin eli juutalaisvihan historiaan. Tutkimuksessaan Valbousquet siteeraa, kuinka Vatikaanin puolivirallinen lehti Osservatore Romano julisti kesäkuussa 1920 julkaistussa Palestiinaa ja sionismia käsittelevässä artikkelissa, että sionismi ja brittiläinen imperialismi olivat työskennelleet käsi kädessä 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien.

Lehden mukaan Benjamin Disraelin nousu Britannian pääministeriksi vuonna 1868 oli muodostunut todelliseksi juutalaisen ”rodun riemuvoitoksi”. Osservatore Romano jatkoi syytöksiään: juutalaiset poliitikot ja pankkiirit olivat käyttäneet hyväkseen ensimmäistä maailmansotaa ja edistäneet sionismia pyrkimyksenään hallita Palestiinaa ja tuhota siellä asuvat muut ”rodut”. Osservatore Romano kehotti lopuksi kristittyjä ja muslimeja yhdistämään voimansa juutalaista vaaraa vastaan Palestiinassa.

Kolonialismista on puhuttu sionismin yhteydessä jo ennen Israelin valtion perustamista.  1900-luvun alussa kolonialismi ei olut vielä saanut terminä huonoa kaikua. Siirtomaita hankittiin ja hallittiin, ja niistä myös kilpailtiin.

Sionisteja kohtaan esitetyt syytökset kolonialismista kytkeytyvät tiiviisti yhteen antisemitismin kanssa. Natsien keskeinen ideologi Alfred Rosenberg kirjoitti vuonna 1922 kirjan Der Staatsfeindliche Zionismus. Kirjassa Rosenberg näki juutalaiset brittiläisen imperialismin taustavaikuttajina ja valitti sitä, että juutalaiset ajoivat Palestiinan alkuperäisiä asukkaita pois heidän mailtaan. Rosenbergin kaltaiset antisemiitit esittivät brittiläisen kolonialismin klassisen salaliittoteorian muodossa: juutalaiset vetelivät taustalla naruista, ja Iso-Britannia totteli oletettua juutalaista rahavaltaa. Antisemiittien mukaan juutalaiset hallitsivat pankkeja ja finanssimaailmaa ja tämän salaliittoteorian mukaan kolonialismi oli myös juutalaisten juoni maailmanherruuden saavuttamiseksi.

Toinen kolonialismiin liittyvän salaliittoteorian keskeinen levittäjä oli yhdysvaltalainen Paquita Louise de Shishmareff (alkuperäiseltä nimeltään Louise Chandor), joka tunnettiin parhaiten kirjailijanimellään Leslie Fry.

Fry syntyi Pariisissa vuonna 1882, mutta muutti sittemmin Venäjälle ja meni naimisiin tsaarin armeijan upseerin Fedor Shishmareffin kanssa. Venäjän vallankumouksen tiimellyksessä Shishmareff sai surmansa, mutta Fry onnistui pakenemaan Beringinsalmen yli laivalla. Mukanaan Fry toi antisemitismin klassisen perusteoksen Siionin viisaiden pöytäkirjat, jonka levittämisessä hänellä oli merkittävä panos. Fry julkaisi kirjan nimeltä The Jews and the British Empire vuonna 1935. Fry näki Disraelin takana juutalaisen Rotschildien pankkiirisuvun ja hän piti juutalaisia brittiläisen imperiumin todellisina hallitsijoina. Sionismi tähtäsi Fryn mukaan juutalaiseen maailmanvaltaan.

Marxilaisia tulkintoja

Toisen maailmansodan jälkeen kolonialistiset imperiumit alkoivat asteittain purkautua, ja 1960-luvulle tultaessa kolonialismi sai laajan moraalisen tuomion. Vuonna 1965 Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n tutkimuskeskus julkaisi tohtori Fayez Sayeghin kirjan Zionist Colonialism in Palestine. Tätä kirjaa on toisinaan pidetty Israelia koskevan akateemisen kolonialismikeskustelun alkuunpanijana, mutta akateemiseksi keskustelunavaukseksi se oli lähdepohjaltaan olematon ja argumentoinniltaan yksipuolisen poliittinen.

Varsinaisen akateemisen keskustelun Israelin kolonialistisesta luonteesta avasi ranskalainen marxilainen intellektuelli Maxime Rodinson vuonna 1967 esseellään Israël, fait colonial? Rodinson vertasi historialliseen kotimaahansa palaavia juutalaisia ranskalaisiin Algeriassa ja valkoisiin Etelä-Afrikassa. Sekä Sayegh että Rodinson käyttävät marxilaisia argumentteja kritisoidessaan Israelia.

Neuvostoliiton, arabimaiden ja globaalin etelän tuella YK:n yleiskokous hyväksyi vuonna 1975 päätöslauselman, jossa sionismi tuomittiin rasismina ja rinnastettiin kolonialismiin.

Samaan aikaan Neuvostoliitto tuotti antisionistista propagandaa, jonka keskeinen viesti oli Israelin tuomitseminen kolonialistisena, imperialistisena ja rasistisena projektina. Neuvostoliitto tuki kylmässä sodassa arabimaita ja palestiinalaisia, kun taas Yhdysvallat tuki Israelia. Neuvostoliiton, arabimaiden ja globaalin etelän tuella YK:n yleiskokous hyväksyi vuonna 1975 päätöslauselman, jossa sionismi tuomittiin rasismina ja rinnastettiin kolonialismiin.

Huomattavin Israelia kolonialistiseksi hankkeeksi luonnehtinut akateeminen tutkija oli palestiinalaissyntyinen intellektuelli Edward Said, josta tuli postkolonalismin keskeinen akateeminen teoreetikko. Saidin mukaan sionismi oli aina pyrkinyt joko kokonaan poistamaan tai jättämään täysin huomiotta palestiinalaiset. Lisäksi Said syytti sionisteja palestiinalaisten historian tukahduttamisesta ja palestiinalaisten kuvaamisesta alkukantaisina. 1990-luvulta alkaen myös joukko israelilaisia post-sionistisia tutkijoita on yhtynyt näkemykseen Israelin kolonialistisesta luonteesta.  Post-sionismin pyrkimyksenä on ollut purkaa sionistisen historiankirjoituksen myyttejä ja esittää kriittisiä tulkintoja Israelin historiasta.

Akateemisen keskustelun rintamat

Koska luonnehdinta Israelista ja sionismista kolonialismin ilmentyminä on saanut vastakaikua myös vakavasti otettavien akateemisten tutkijoiden parissa, on syytä tutkia perusteellisemmin kolonialismin tieteellistä soveltuvuutta kuvailemaan Israelia ja sionismia. Akateemisen tutkimuksen osalta huomio kiinnittyy mustavalkoisuuteen, jolla kolonialismiteesin puolestapuhujat aiheeseen usein suhtautuvat.

Tätä mustavalkoisuutta voidaan vertailla esimerkiksi Harvardin yliopiston juutalaisen historian professori Derek Penslarin maltilliseen pohdintaan. Penslarin mukaan on ongelmallista esittää sionismin ja kolonialismin suhde joko täydellisesti yhteensopivana tai kieltää se kokonaan. Penslar näkee sionismissa samalla myös anti- ja post-kolonialistisia piirteitä: sionismin voi myös nähdä kolonisoidun kansan (juutalaisten) vapautusliikkeenä ja valtion rakentamisena Afrikan ja Aasian postkoloniaalisten valtionrakennushankkeiden tapaan.

Ben-Gurionin yliopiston Israelin tutkimuksen professori Avi Barelin mukaan kolonialismi-termin soveltamisessa on metodologisia ongelmia. Barelin mukaan olisi hedelmällisempää etsiä 1880-luvulla alkaneen juutalaisten muuttoliikkeen syitä kuin tehdä luokittelua kolonialismiin liitettyjen piirteiden suhteen. Lopulta tutkijan kädessä on tietynlainen kolonialismin ostoslista, jolta voidaan ruksia etsittyjä piirteitä.

Kolonialismin määritelmä voidaan tehdä sen mukaiseksi, että Israel ja sionismi saadaan sovitettua siihen. Bareli huomauttaa lisäksi, että sionistisen liikkeen rahavirrat kulkivat kolonialismiin nähden päinvastaiseen suuntaan: sionismi ei ollut taloudellisesti kannattavaa. Sionistit sijoittivat pääomaa Palestiinaan, mutta toiminta oli tappiollista. ”Siirtomaasta” ei virrannut tuottoa takaisin ”kolonialisteille”.

Akateemisen tutkimuksen osalta huomio kiinnittyy mustavalkoisuuteen, jolla kolonialismiteesin puolestapuhujat aiheeseen usein suhtautuvat.

Brandeisin yliopiston Israelin tutkimuksen professori S. Ilan Troen näkee Edward Saidin ja kolonialismiteesin puolustajien tekevän juutalaisista väkisin eurooppalaisia, vaikka Euroopassa juutalaiset nähtiin historiallisesti vieraina, perimmiltään itämaisina. Troenin mukaan kolonialismiteesi mitätöi juutalaisten yhteyden historialliseen kotimaahansa. Väitetään, että Palestiinaa voi kutsua omakseen vain yksi alkuperäiskansa, Palestiinan arabit. Juutalaiset ja britit nähdään tässä tulkinnassa mandaattihallinnon (1920–1948) aikana kahtena samanaikaisena siirtomaavallan ylläpitäjänä. Brittien rajoittaessa Palestiinaan epätoivoisesti vainoja pakenevien juutalaisten maahanmuuttoa olisi juutalaisten kutsuminen kolonialisteiksi tuntunut julmalta pilailulta juutalaisten kustannuksella, kirjoittaa Troen.

Kun juutalaisten historiallinen yhteys omaan maahansa kiistetään, on sillä myös poliittisia seurauksia. S. Ilan Troenin mukaan kolonialismiteesin päämäärä on kieltää juutalaisten oikeus omaan valtioon. Vaatimukset sionismista luopumiseksi tähtäävät Israelin lakkauttamiseen juutalaisena valtiona.

Kolonialismiteesin heikkouksiin kuuluu myös aikaperspektiivin lyhentäminen. Juutalaisten pyrkimykset palata vanhaan kotimaahansa ovat 1800-luvun lopulla syntynyttä sionistista liikettä huomattavasti vanhempi ilmiö. Protosionisteiksi eli sionismin edeltäjiksi tai edelläkävijöiksi kutsutut rabbi Jehuda Bibas (n. 1789–1852), rabbi Jehuda Alkalai (1798–1878), rabbi Zvi Hirsch Kalischer (1795–1874) ja filosofi Moses Hess (1812–1875) edistivät juutalaisten paluuta historialliseen kotimaahansa jo 1800-luvun alkupuolella.

Myös Vilnan Gaon eli rabbi Elia ben Salomon Zalman (1720–1797) innoitti seuraajiaan muuttamaan Palestiinaan. Tämän lisäksi esimerkkejä juutalaisten paluumuutosta turkkilaisten hallitsemaan Palestiinaan löytyy runsaasti myös keskiajalta.

Ainoa kolonialismia harjoittava alkuperäiskansa?

Ajatus juutalaisista kansana ankkuroituu juutalaiseen uskontoon. Käsite Am Israel (Israelin kansa) ei ole valistuksen tai eurooppalaisen nationalismin tuote, vaan sillä on pitkät historialliset juuret. Israelin leimaaminen kolonialistiseksi valtioksi on retorinen poliittinen tapa kiistää Israelin valtion olemassaolon oikeutus.

Jos Israel halutaan nähdä kolonialistisena hankkeena, on se todellinen poikkeus: juutalaiset ovat ainoa alkuperäiskansa joka on palannut kotimaahansa, elvyttänyt alkuperäisen kielensä ja perustanut uudelleen oman valtionsa. Tämä paluu on johtanut yhteentörmäykseen toisen kansan, Palestiinan arabien kanssa.

Palestiinalaiset voivat myös vedota historiallisiin juuriin kotimaassaan. Israelin ja palestiinalaisten konflikti pitää sisällään vaikeita ristiriitoja ja moraalisia ongelmia. Ne eivät kuitenkaan ratkea nimeämällä Israel kolonialistiseksi valtioksi.

TT, VTM André Swanström on kirkkohistorian dosentti Åbo Akademissa.

Artikkelikuva: Filosofi Moses (Moshe) Hessin hauta Israelissa. Hautakivessä Hessiä muistetaan sekä kansainvälisen sosialismin että Israelin valtion uranuurtajana. Kuva: André Swanström

Julkaisu Israel ja kolonialismin aave ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Praying for Armageddon (Tonje Hessen Schei, Michael Rowley, Norja, Ruotsi, Saksa, Suomi 2023) esitetään DocPoint -festivaalilla keskiviikkona 31.1., perjantaina 2.2. ja sunnuntaina 4.2.2024

Synkkäsävyisessä dokumenttielokuvassa ohjaajakaksikon vahvuusalueet tukevat hienosti toisiaan. Norjalainen Tonje Hessen Schei on aiemmin kunnostautunut erityisesti transhumanismin nurjien puolien kriittisessä käsittelyssä tekoälyteollisuutta (iHuman, 2019), lennokkisotaa (Drone, 2014) ja lasten luonnosta erkaantumista (Play Again, 2010) tarkastelevilla elokuvillaan. Vaikka yhdysvaltalainen Michael Rowley tunnetaan paremmin Pohjois-Amerikkalaista kansalaisyhteiskuntaa ja sen eri alakulttuureita käsittelevistä dokumenttisarjoistaan (Totally Game, 2020; Hooked on the Look, 2020–22; Unbelievable Me, 2023), tässä dokumentissa palataan Rowleyn esikoiselokuva Hurdlen teemoihin ja kuvauspaikkoihin, miehitetyillä alueilla asuvan palestiinalaisväestön elämään.

Maailmanlopussa ei ole mitään pelättävää

Jo dokumentin alkuminuuteilla käy selväksi, että ”maailmanlopun rukoileminen” ei ole pelkästään dokumentin nimeksi valittu iskevä kielikuva, vaan suora viittaus Yhdysvaltain evankelikaalien rukousten ja poliittisen vaikuttamisen ydintavoitteeseen.

Monituhatpäisille yleisöille saarnaavat vaikutusvaltaiset megakirkkojen pastorit ja tele-evankelistat kuten John Hagee ja Robert Jeffress eivät kerro kuulijoilleen kuolemanjälkeisen elämän siunauksista, vaan tarjoavat sen sijaan konkreettista mahdollisuutta välttää kuolema tykkänään toteuttamalla Jeesuksen toinen tuleminen vielä heidän omana elinaikanaan.

Asiassa on vain yksi iso mutta: ilmestyskirjasta peräisin olevien jakeiden mukaan Jeesus ei nimittäin tule palaamaan maan päälle ennen kuin Israelin valtio on saavuttanut muinaiset rajansa. Tästä näkökulmasta koko Lähi-Idän rauhanprosessi ja erityisesti kahden valtion politiikka, niin heikoissa kantimissa kuin ne tällä hetkellä ovatkin, uhkaavat siirtää Toisen Tulemisen hamaan tulevaisuuteen. Kuinka siis estää maallista rauhaa asettumasta poikkiteloin kristikunnan pelastuksen ja ikuisen rauhan tielle? Molemmat kun siintävät jo horisontissa niin kovin lähellä.

Rukouksen rajat tulevat vastaan

Vaikka maailmanlopun vauhdittaminen resonoi evankelikaalien rukouksissa, käy pian ilmi, miksi pelkkä rukous ei riitä. Jotta tarvittavat resurssit voidaan valjastaa maailmanlopun työhön, on tosikristityn tuettava Israelia, ja aivan erityisesti ortodoksijuutalaisten siirtokuntakolonialismia monilla muillakin tavoilla. Yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta dokumentin kiehtovinta antia ovatkin kohtaukset, jotka esittelevät evankelikaalien jalkautumista politiikan areenalle.

Vaikka osa pastoreista ja kongressiedustajista on silminnähden kiusaantuneita tutkivan journalisti Lee Fangin yhteydenotoista, monet vaikutusvaltaisista evankelikaaleista suostuvat kuitenkin avaamaan uskonnollisen ja ulkopoliittisen ajattelunsa yhtymäkohtia Fangille.

Republikaaniedustajien parissa vallitseva ilmapiiri tiivistyy kongressin ulkopoliittisen komitean jäsenen Tim Burchettin väistelevässä vastauksessa. Kysyttäessä suhtautumisestaan viimeistä taistelua Lähi-Idässä kiihkeästi rukoileviin äänestäjiinsä, Burchett toteaa: ”Uskon, että Jeesus on palaamassa maan päälle. Ja aion olla hänen puolellaan.”

Yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta dokumentin kiehtovinta antia ovatkin kohtaukset, jotka esittelevät evankelikaalien jalkautumista politiikan areenalle.

Poliitikkojen haluttomuus käsitellä Israelin tukemiseen kytkeytyviä konkreettisia ongelmakohtia liitetään yleisesti juutalaisyhteisön edunvalvontaan Yhdysvaltain politiikassa, erityisesti sen parissa liikkuviin valtaviin rahasummiin. Praying for Armageddon tarkentaa tätä kuvaa tuomalla rinnalle esiin evankelikaalisen edunvalvontatyön mittakaavan.

Esimerkiksi pastori John Hageen johtama edunvalvontajärjestö Christians United for Israel (CUFI) keräsi yksinomaan vuoden 2021 aikana 3,3 miljardia dollaria sotilaallista apua Yhdysvalloista Israeliin. Tällaisiin summiin ei päästä edes CUFI:n kymmenmiljoonaisen jäsenistön voimin, vaan tueksi tarvitaan tiivistä suhdetoimintaa Yhdysvaltain poliittisen eliitin kanssa. CUFI:n tilaisuuksissa nähdäänkin hengennostattajina sellaisia kunniavieraita kuin Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA:n johtaja Mike Pompeo ja Yhdysvaltain varapresidentti Mike Pence. Hagee itse reagoi lukuisista haastattelupyynnöistä ainoastaan viimeiseen, ja siihenkin vain viittilöimällä turvamiehet kantamaan Fangin ulos kirkostaan.

Katkelmat Hageen vetämistä messuista ja televisioesiintymisistä piirtävät kuitenkin selkeän kuvan hänen uskonnollisesta ja ulkopoliittisesta ajattelustaan: ”Sanoin [Trumpille Valkoisessa talossa], että tämä on se vuosi, jolloin siirtää Israelin suurlähetystö Jerusalemiin, sillä kyseessä on äärimmäisen tarkka, raamatullinen hetki.”

Trumpin hengellinen neuvonantaja, ja First Baptist Dallas -megakirkon vanhempi pastori Robert Jeffress on lähestyttävämpi. Lempeä hymy kasvoillaan hän kertoo antaneensa presidentille saman neuvon, ja muistuttaa samalla Jeesuksen palaavan pian teloittamaan Jumalan viholliset.

Evankelikaalien rahoittamat siirtokuntaorganisaatiot kärjistävät konfliktia

”Minut tekee vihaiseksi tieto siitä, että siirtokuntaorganisaatioiden nimenomaisesti Yhdysvalloista saama rahoitus mahdollistaa palestiinalaisten työntämisen pois kodeistaan.” – Itä-Jerusalemin kiertueopas Fayrouz Sharqawi

Dokumenttiin on leikattu mukaan vanhempaa arkistomateriaalia, joka taustoittaa haastateltavien näkemyksiä ja kutoo useampia rinnakkaisia tarinoita yhteen. Itä-Jerusalemin palestiinalaisen turistioppaan kertoessa arkeologisista kaivauksista Silwanin kaupunginosassa näemme puskutraktorien raivaavan taloja pois vuonna 2009 yhdysvaltalaisrahoitteisen Daavidin kaupunki -järjestön rahoituksella.

Dokumentin valmistumishetkillä käynnistynyt maasota Gazassa tekee tästä aineistosta entistäkin ajankohtaisemman tuomalla esiin tärkeitä, mutta vähemmän tunnettuja evankelikaalisia toimijoita, joiden vuosikymmeniä kestänyt aktivismi on entisestään tulehduttanut ristiriitoja palestiinalaisten ja Israelin välillä. Näemme evankelikaaleilta peräisin olevien rahojen kanavoituneen myös palestiinalaisia sortavan aktivismin mikrotasolle, kuten ortodoksijuutalaisnuorison häiriköintikampanjoihin.

Dokumentti esittelee käsivaralla kuvattuja pätkiä nuorista ja vanhemmistakin ortodoksijuutalaisista valtaamassa palestiinalaisten taloja ja pihamaita. Komeat lennokkikamera-ajot Megiddon laaksosta puolestaan esittelevät paikan, jossa Raamattua kirjaimellisesti lukevat evankelikaalit uskovat viimeisen taistelun pikapuoliin käynnistyvän.

Nahkaliiviset moottoripyöräkerhon jäsenet muistelevat kaiholla matkaansa pyhälle maalle vuonna 2011, jossa näemme kolmenkymmenen yhdysvaltalaismotoristin liittävän voimansa 120 israelilaisen prätkäkerholaisen kanssa, ja kiittelevän vuolaasti israelilaissotilaita uhrauksistaan, joiden ansiosta Harmageddon on taas askeleen lähempänä. Kiertäessään saarnaamassa ympäri Yhdysvaltoja dokumentin kuvausryhmän kanssa, M25-lähetystyön karskit evankelikaalimotoristit liikuttuvat kyyneliin kertoessaan, kuinka näkevät itsensä pian taistelemassa pyhällä maalla Jeesuksen rinnalla.

Viimeinen taistelu miekoin ja sarjatuliasein

Moderni ja ikiaikainen kuvasto kilpailevat jatkuvasti keskenään. Kuulemme kolmen tähden kenraali Jerry Boykinin siteeraavan joukoilleen ilmestyskirjaa. Samalla hän arvelee Jeesuksen todellisuudessa kantavan miekkanaan viimeiseen taisteluun yhdysvaltalaisvalmisteista AR-15-rynnäkkökivääriä. Moottoripyöräkerholaiset ottavat raamatulliset viittaukset kristittyjen miekkaan kirjaimellisemmin ja lyövät toisiaan ritareiksi keskiaikaisin replikamiekoin, jotka on koristeltu ristiretkeläisten symboleilla.

Afganistaniin sijoitettujen joukkojen esitellessä aseitaan paikallisten pikkukylien kiinnostuneille miehille, kuulemme uskonnonvapautta Yhdysvaltain sotilasvoimissa puolustavan kansalaisjärjestön johtajaa Mickey Weinsteinia. Tyhjentäessä puhelinvastaajansa uhkauksista Weinstein kertoo ristiretkeläisyyden modernimmista ilmentymistä. Sanojen painoksi katsojalle esitellään puolustusvoimien miljardeilla dollareilla tilaamia tähtäimiä, joihin on painettu raamatunjakeita. Ne lähtivät Afganistaniin yhdysvaltalaissotilaiden mukana. Tämä ristiretkiviittaus ei jäänyt afganistanilaisten pikkukylien miehiltäkään huomaamatta.

Dokumentin nähtyään on helppo ymmärtää, miksi minkään PR-kampanjan on vaikea peittää sitä isoa, apokalyptistä visiota, jonka Harmageddonin rukoilijat haluavat miljardeillaan iskostaa ihmisten mieliin seurakunnissaan, Yhdysvaltain poliittisessa eliitissä ja pyhällä maalla.

VTT Niko Pyrhönen työskentelee yliopistotutkijana Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan hankkeessa Uskonto ja populismi hybridissä mediaympäristössä (MERELPO).

Artikkelikuva: DocPoint

Julkaisu DocPoint-arvio: Praying for Armageddon ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Eva Illouz (2023): The Emotional Life of Populism. Wiley. 225 sivua.

Tunteet ovat poliittisessa retoriikassa tärkeitä, koska niillä on voima vaikuttaa näkemyksiin sosiaalisista ryhmistä, pitää yllä vallitsevia sosiaalisia rakenteita ja luoda pohja valtaryhmien hallinnalle. Erityisesti tämä tulee esille populistisessa politiikassa, joka tuottaa esimerkiksi pelkojen ja kaunan kautta ymmärrystä yhteiskunnallisesta tilanteesta niille, jotka kokevat olevansa epäoikeudenmukaisesti kohdeltuja. Samalla populismi saattaa kuitenkin olla myös vaara demokratialle.

Eva Illouzin teoksessa tarkastelun keskiössä on Israel ja sen poliittinen historia. Samalla kirjassa tarkastellaan myös populistisen politiikan erilaisia versioita Euroopassa. Tämä valinta selittyy yhtäältä sillä, että Illouz tuntee Israelin historian ja poliittisen kentän. Toisaalta hän on kirjoittanut jo aiemmin samaa teemasta Israel-teoksessaan, joka pohjautui sanomalehtiartikkeleihin.

Illouzin päämääränä on selittää, mitkä tunteet vaikuttavat populistisessa politiikassa ja miten politiikka muokkaa tunteiden välityksellä käsityksiä vallitsevista olosuhteista. Hänen lähtökohtanaan on kulttuuri- ja kirjallisuustutkija Raymond Williamsin käyttämä käsite tuntemusrakenne joka tarkoittaa aikakaudella jaettua tuntemisen ja ajattelun tapaa tai tyyliä, joka omaksuu vaikutteita tietyn ryhmän kulttuurista ja elämäntavasta.

Populismin tunne-elämä

Populismin polttoainetta ovat neljä tunnetta, joilla kaikilla on oma roolinsa. Nämä ovat pelko, inho, kauna ja rakkaus. Pelolla on erityinen rooli siitä syystä, että populismi perustuu monipuolisesti pelon tunteiden mobilisointiin viittaamalla epämääräisiin, mutta samalla kauhistuttaviin uhkiin valtion ulkopuolella ja sisällä. Inhon tunteet liittyvät puolestaan usein tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan tunnettuun vastenmielisyyteen, oli sitten kyse köyhistä, syrjäytyneistä tai ulkomaalaistaustaisista.

Kahden muun tunteen merkitys eroaa näistä. Kaunan merkitys on siinä, että populistiset poliitikot kritisoivat usein korruptoituneeksi koettua hallitsevaa valta- ja kulttuurieliittiä ja esittävät itsensä median, oikeusjärjestelmän tai poliittisten ajojahtien uhrina. Rakkaus viittaa viimein siihen, että populistisessa politiikassa hyödynnetään luokitteluja, jotka tekevät eron todellisen isänmaallisuuden ja eräänlaisen maanpetturuuden tai valeisänmaallisuuden välille.

Populismilla ei ole yhtä ja samaa muotoa kaikkialla, vaikka sen ainesosat voivatkin olla sisällöltään samankaltaiset. Illouzin tapausanalyysin tavoitteena on tuottaa yleistettäviä tai vähintään vertailevia tutkimustuloksia siitä, millaista populistinen politiikka on.

Illouzin mukaan nämä neljä tunnetta ovat siis populistisen politiikan ydin, oli sitten kyseessä Victor Orbanin Fidez-puolue, Benjamin Netanjahun Likud-puolue tai republikaanipuolueen trumpismi. Illouz puhuu samanlaisten tekijöiden kimpusta, joka on populismille tyypillinen, mutta joka voi vaihdella muodoiltaan eri maissa. Siten populismilla ei ole yhtä ja samaa muotoa kaikkialla, vaikka sen ainesosat voivatkin olla sisällöltään samankaltaiset. Illouzin tapausanalyysin tavoitteena on tuottaa yleistettäviä tai vähintään vertailevia tutkimustuloksia siitä, millaista populistinen politiikka on.

Esimerkiksi Netanjahun äärioikeistolainen konservatismi perustuu uusliberalistiseen talouspolitiikkaan, sionismiin eli 1900-luvulla vaikuttaneeseen juutalaisen valtion perustamista ajaneeseen liikkeeseen sekä ääriuskonnollisuuteen. Näistä aineksista syntyneen Likudin nykypolitiikka eroaa puolueen aikaisemmasta linjasta ja on kerännyt kannattajia erityisesti alempaa keskiluokkaa edustavista mizrahijuutalaisista.

Kirjan näkökulma ja sisältö

Illouzin kirja rakentuu Israelin poliittisen historian, poliitikkojen puheiden, tavallisten israelilaisten haastattelujen ja media-aineistojen analysoinnista. Lähtökohtana on kulttuurisesti, yhteiskunnallisesti ja historiallisesti laaja-alainen analyysi. Alussa Illouz viittaa siihen, että populismi on omenan sisällä oleva mato, joka kaIvaa pohjaa pois demokratialta. Populismi ei ole kuitenkaan fasismia sinänsä, vaan taipumus siihen.

Nationalistinen populismi ei sinällään tarkoita yksinomaan kielteistä asiaa, mutta se voi johtaa oikeuksien kaventamisen takia tilanteeseen, jossa avoin demokratia joutuu uhatuksi. Teoksessa on myös Illouzin suoria poliittisia kannanottoja Netanjahun puheisiin ja Likud-puolueen muiden poliitikkojen näkemyksiin, vaikka se pyrkii samalla olemaan myös empiiriseen aineistoon perustuva tutkimus populismin tunnemaailmasta.

Kirja koostuu johdannon jälkeen neljästä pääluvusta. Niissä yhdistyy Israelin nykytilanteen, historian ja poliittisen kentän analyysi populismin neljän perustunteen näkökulmasta. Menetelmää koskevat huomiot ovat vähäisiä. Kirjan heikkous onkin se, että Illouz ei perustele aineistojaan tai avaa käyttämäänsä menetelmää yksityiskohtaisemmin. Lopputuloksen perusteella kyse on lähinnä eri aihepiirien erittelystä, jossa valittuja aineistoja käydään läpi tutkimuksen yleisen tutkimustehtävän mukaisesti.

Populismi Israelissa

Illouz punoo yhteen oivaltavalla tavalla tunteiden merkityksen. Ulkoisilla, sisäisillä ja kuvitteellisilla peloilla on ollut aina tärkeä merkitys israelilaisten arkielämässä ja politiikassa, koska  erilaiset sodat ovat olleet kiinteä osa maan historiaa. Maassa asuvia arabeja kohtaan tunnetulla inholla on puolestaan pitkä historia ja erityisesti viime vuosina palestiinalaisten epäinhimillistäminen on kehittynyt entistä räikeämmäksi. Kuten Illouzin haastattelut osoittavat, tavallisten kansalaisten keskuudessa palestiinalaisista puhutaan pilkkaavasti likaisina, älyllisesti heikkolahjaisina ja poikkeavina.

Illouz punoo yhteen oivaltavalla tavalla tunteiden merkityksen.

Aškenasijuutalaisten etuoikeutettu asema on puolestaan ollut kaunan kohteena mizrahijuutalaisille. Tietyt yhteiskunnan osa-alueet ovat heiltä suljettu, kuten pääsy paremmin palkattuihin virkoihin Israelissa, koska koulutusjärjestelmä suosii aškenasitaustaisia. Likudin politiikka korjannut tätä tilannetta ja samalla käyttänyt poliittisen suosion tavoittelun keinona uhriutumisen retoriikkaa, mikä on Illouzin mukaan tyypillistä Netanjahulle. Isänmaan rakkauden osalta ääriuskonnollinen ja -nationalistinen populismi on suuntautunut liberaalia poliittista vasemmistoa vastaan. Universaaleista oikeuksista puhuminen on maanpetturuutta, vaikka sionistisen liikkeen perustajat olivat vasemmistolaisia aktivisteja.

Pelon tunnetta tarkastellessaan Illouz tekee läpileikkauksen maan vaiheista. Israelin olemassaoloa on aina hallinnut selviytymisen tavoite ja pelko naapurimaita kohtaan. Asiaa havainnollistaa Israelin entisen puolustusministerin Moshe Dayanin tunnettu puhe, jossa hän kehoitti maataan varustautumaan vihollisia vastaan teräskypärillä, konekivääreillä ja piikkilanka-aidoilla. Dayani näki tämän oman sukupolvensa kohtalona. Illouzin turvallisuusdemokratiaksi nimeämän politiikan ydin on ollut vihollisilta suojautuminen ja heidän tuhoamisensa.

Populismin vastavoima

Kirjansa lopussa Illouz tarttuu kysymykseen siitä, onko populismin epädemokraattisille tunteille olemassa ylipäänsä minkäänlaista vastavoimaa. Päätösluku on muita päälukuja yleisempi ja kartoittaa poliittisen filosofian avulla mahdollisuuksia hyvien poliittisten siteiden rakentumiselle.

Illouz kritisoi filosofi Martha Nussbaumin ehdottamaa rakkautta ja myötätuntoa liian rajoittuneiksi. Sen sijaan Illouz päätyy Ranskan suuren vallankumouksen veljeyden käsitteeseen, jonka Illouz näkee moraalisena tunteena. Fanaattisen uskonnollisen fundamentalismin ja äärinationalismin sijaan veljeys voisi tarjota keinon demokratian säilyttämiseksi.

Solidaarisuus ja veljellisyys perustuvat kumpikin haluun auttaa toisia ja sosiaaliseen vastuullisuuteen. Veljellisyyden erottaa kuitenkin solidaarisuudesta moraalinen ja oikeudellinen idea oikeudenmukaisuuden toteutumisesta poliittisen yhteisön sisällä. Solidaarisuus rakentuu sen sijaan sopimuksille. Näin veljeys tarkoittaa halua kohdella kaikkia yhteiskunnallisia ryhmiä oikeudenmukaisesti ja moraalisesti tasapuolisesti.

Illouz ei viittaa toivoon ja myötätuntoon demokratiaa tukevina tunteina, vaan siihen, että veljeyden tunteen tulisi liittyä yleisempään käsitykseen ihmisyydestä, joka johtaa universalismiin eli kaikkien ihmisarvon tunnustamiseen.

Veljeyden mukaisesti erilaisia yhteiskunnallisia ryhmiä tulisi kohdella samalla tavoin, vaikka he edustaisivat toisenlaisia arvoja eivätkä kuuluisi samaan sisäryhmään kuin enemmistö. Veljeyden tunteen analyysi jää kuitenkin ilmaan, sillä tarkempaa poliittista reseptiä Illouz ei kuitenkaan esitä veljellisyyden edistämiseksi tai ylläpitämiseksi. Illouz ei viittaa esimerkiksi toivoon ja myötätuntoon demokratiaa tukevina tunteina, kuten Mikko Leino, vaan siihen, että veljeyden tunteen tulisi liittyä yleisempään käsitykseen ihmisyydestä, joka johtaa universalismiin eli kaikkien ihmisarvon tunnustamiseen.

Juutalaisuuden paradoksi on Illouzin mukaan siinä, että juutalaiset aktivistit ja intellektuellit edustivat oikeuksia ja demokratiaa puolustavaa universalismia 1900-luvun alussa. Nykyinen hallituspolitiikka perustuu sen sijaan yhden ryhmän oikeuksien puolustamiselle. Universalismi, ihmisoikeuksen puolustaminen ja usko demokratiaan olivat aiemmin keino parantaa juutalaisten asemaa. Nykyisessä tilanteessa ääriuskonnollisuus on sen sijaan jähmettänyt politiikan. Illouzin mukaan ainoa keino uudistaa Israelin kansalaisyhteiskuntaa on dialogi liberaalin ihmisoikeuksia puolustavan universalismin ja dynaamisen uskonnollisen juutalaisuuden välillä.

Populismin tunne-elämä Suomessa?

Olisiko Illouzin tunne-elämän luotauksella käyttöä Suomen poliittisen kentän erittelyssä? Tällainen analyysi saattaisi paljastaa pinnanalaisia juonteita populismin erityispiirteistä, jos aineistona käytettäisiin poliitikkojen puheita, ihmisen jokapäiväisiä näkemyksiä arkielämän peloista tai mediassa olleita kirjoituksia. Pohjoismaissa nationalistinen populismi ei ole saanut ainakaan vielä samanlaisia mittasuhteita kuin useissa muissa Euroopan maissa.

Olisiko Illouzin tunne-elämän luotauksella käyttöä Suomen poliittisen kentän erittelyssä? Tällainen analyysi saattaisi paljastaa pinnanalaisia juonteita populismin erityispiirteistä.

Suomessa populismin tunteita hyödyntävät perussuomalaiset, joiden poliittisen retoriikan kärki on kansallisessa itsekkyydessä, arvokonservatismissa, nationalismissa, talouspoliittisessa neoliberalismissa ja universalismin vastustamisessa. Pelot kohdistuvat maahanmuuttajiin, pakolaisiin ja monikulttuurisuuteen, avoin inho muslimitaustaisiin ja muihin vähemmistöihin, kauna kulttuuria hallitsevaan ja korruptoituneeseen vihervasemmistoon sekä rakkaus kulttuurisesti yhtenäiseen kansallisvaltioon. Tuntemusrakenteena on alemman keskiluokan kansanomainen identiteetti ja suorapuheinen tyyli.

Täysin vailla ongelmia kirja ei kuitenkaan ole, vaikka tunne-elämän malli vaikuttaa toimivalta. Siitä huolimatta, että Illouz on kriittinen demokratian vaarantumista pohtiessaan, jää pohdinta populismin rakenteellista syistä epämääräiseksi. Lisäksi hän ei kyseenalaista juutalaiskansan käsitettä, Israelin valtion perustamismyyttiä tai demokratian käsitteen käyttöä, kuten historioitsija Shlomo Sand teki jo yli vuosikymmen sitten. Voiko sellainen maa olla demokratia, jossa neljännes sen asukkaista on suljettu pois valtion piiristä?

YTT Pekka Kuusela on yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopistossa.

Artikkelikuva: günter / Pixabay

Artikkelia muokattu 7.12.2023: Korjattu pieniä lyöntivirheitä, joilla ei vaikutusta artikkelin sisältöön.

Julkaisu Kirja-arvio: Demokratiaa ylläpitävän tunteen mahdollisuus politiikassa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Innocence (Guy Davidi, 2022), esitetään DocPoint-festivaalilla keskiviikkona 1.2. ja lauantaina 4.2.

Sodassa voi kuolla monella lailla. Oli tapa mikä hyvänsä, kaatuminen halutaan yleensä nähdä sankarillisena. Siitä seuraa aina valtava suru, mutta yhteiskunta tarjoaa sankarivainajien omaisille valmiin tavan reagoida. 

Se pyrkii antamaan mittaamattomalle menetykselle merkityksen tekemällä siitä yhteisen. Suru kaatuneista on julkista surua sankarihautoineen ja kunnianosoituksineen. Se on osa tarinaa uhrautumisesta toisten puolesta ja yhteisestä hyvästä.

Kuka on vihollinen silloin, kun yhteiskunta vaatii nuorta ottamaan aseen käteen, ja tämä päättää kääntää sen kohti itseään?

Sotilaan tarina kunniasta ja velvollisuudesta on kaikkialla tuttu. Jokaisen maan armeija pitää sitä yllä ja yrittää kasvattaa, jos ei koko kansakuntaa, niin ainakin sotilaitaan hyväksymään sen. Aina se ei onnistu.

Armeijoiden toimintaan liittyy paljon vaikeita moraalisia kysymyksiä. Poikkeuksellisen kivuliaana näyttäytyy kysymys asevelvollisten nuorten itsemurhista. Kuka on vihollinen silloin, kun yhteiskunta vaatii nuorta ottamaan aseen käteen, ja tämä päättää kääntää sen kohti itseään?

Mitä se kertoo siitä järjestelmästä, johon heidät on pakotettu? Entä miten oman henkensä ottaneita tulisi käsitellä? Miten heistä puhutaan? Usein on helpompi yksinkertaisesti olla katsomatta kohti.

Asepalveluksen merkitys Israelissa

Israelilainen dokumentaristi Guy Davidi käsittelee tätä kipeää aihetta elokuvassa Innocence (2022) oman yhteiskuntansa kautta. 

Asevoimilla on hyvin erityinen rooli israelilaisessa yhteiskunnassa. Ultraortodoksijuutalaiset ja Israelin palestiinalaiset kansalaiset, yhteensä lähes kolmannes väestöstä, on vapautettu pakollisesta asepalveluksesta. Melkein kaikki muut, miehet ja naiset, ovat periaatteessa asevelvollisia 18 vuotta täytettyään. 

Miesten asevelvollisuus kestää kolme ja naisten kaksi vuotta. Osa jatkaa vielä pitempään, ja myös kertausharjoituksia on huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Suomessa.

Israelin puolustusvoimat eli Tzahal, englanninkieliseltä akronyymiltään IDF (Israel Defense Forces), on erittäin suuressa yhteiskunnallisessa roolissa. Israelin historia on täynnä sotia. Vaikka edellisestä valtioiden välisestä sodasta, vuoden 1973 Jom kippur -sodasta, tuleekin tänä vuonna kuluneeksi jo tasan puoli vuosisataa, on armeija ollut toistuvasti tositoimissa myös sen jälkeen niin Libanonissa kuin Israelin miehittämillä palestiinalaisalueilla. 

Armeijaa pidetäänkin yhteiskunnassa laajasti turvallisuuden takeena, jota ilman Israelin valtio ja sen väestö ei voisi selvitä. Tuoreen Israel Democracy Index -tutkimuksen mukaan armeija on kirkkaasti luotetuin valtiollinen instituutio. Jopa 88,1 prosenttia juutalaisista israelilaisista luottaa siihen.

Armeijan omakuvaan kuuluu vahvasti ajatus sen eettisestä korkeatasoisuudesta. Vaikka sen maine on saanut myös kolauksia, sitä arvostetaan edelleen paljon.

Sotilasmiehitykseen kuuluvista tarkastuspisteistä, talojen tuhoamisista, siviilien pidätyksistä ja mielenosoitusten hajottamisista ollaan tietoisia, samoin kuin toistuvista Gazan pommituksista, mutta niitä käsitellään Israelissa yleensä välttämättömyyden kautta. 

Armeijan omakuvaan kuuluu vahvasti ajatus sen eettisestä korkeatasoisuudesta. Vaikka sen maine on saanut myös kolauksia, sitä arvostetaan edelleen paljon. Se toimii monille lisäksi väylänä hyödylliseen johtamiskokemukseen, tekniseen osaamiseen tai kontakteihin, joiden avulla voi päästä yhteiskunnassa pitkälle. Jos tämä viimeinen virke kuulostaa suomalaiselle miehelle tutulta, kyse onkin osittain samankaltaisesti ilmiöstä – joskin merkittävästi vahvemmasta. 

Silti armeijan suosio Israelissa laskee: nykyisin yhä pienempi osa asevelvollisista käy armeijan. Erilaisten uskonnollisuuteen, siviilisäätyyn, terveyteen, mielenterveyteen tai muihin syihin liittyvien vapautusten jälkeen vain noin 40 prosenttia kaikista israelilaisista miehistä ja kolmannes naisista suorittaa asepalveluksen. Vertailun vuoksi Suomessa nykyisellään kaksi kolmannesta miehistä suorittaa asepalveluksen, toki kestoltaan merkittävästi  lyhyempänä kuin Israelissa.

Israelin voimakkaasti jakaantuneessa yhteiskunnassa nämä luvut eivät kuitenkaan kerro koko tarinaa. Pelkästään Israelin juutalaista väestöä tarkastellessa luvut ovat 58 prosenttia miehistä ja puolet naisista. Esimerkiksi sekulaarin juutalaisväestön keskuudessa armeijassa palvelevien osuudet ovat suurempia ja asepalveluksen yhteisöllinen merkitys edelleen hyvin suuri.

Siksi asepalveluksesta kieltäytymisellä tai erilaisten vapautusten hankkimisella on monissa perheissä ja yhteisöissä korkea sosiaalinen hinta. Kieltäytyminen on asia, jota voi olla hyvin vaikea perustella isovanhemmilleen, vanhemmilleen tai edes koulukavereilleen. Innocence seuraa juuri tällaisten perheiden tarinoita kuvaamalla pieniä ja vähän isompia lapsia sekä lopulta täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevia teini-ikäisiä, jotka kohtaavat kussakin ikävaiheessa yhteiskuntansa toiveet ja vaatimukset asepalveluksen suhteen. 

Kun aika tulee astua riviin, monet tekevät sen ristiriitaisin tuntein. He joutuvat tekemään itsensä kanssa kompromisseja, alistumaan tai särkymään. Virta vie heidät osaksi koneistoa, jonka paino on lopulta joillekin liian raskas.

Antimilitaristinen puheenvuoro

Innocence on kaunis, jopa runollinen teos. Sen monet palat asettuvat kohdalleen kuin unessa, edeten mutkien ja kangastusten kautta yhä syvemmälle, hyppien ajassa ja paikassa, yhdistellen tunnelmia ja muistoja. 

Sotilaiden videot tuovat armeijakoulutuksen tunnelman elävästi esiin. Kotivideoiden avulla pääsemme seuraamaan lasten kasvamista ja heidän ajatustensa kehittymistä. Päiväkirjat antavat äänen niille tuskan, pelon, turhautumisen ja päättäväisyyden täyttämille ajatuksille, joita vasta aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret sotilaat tuntevat univormuissaan. 

Katsoja etsii merkkejä tai vihjeitä siitä, miksi kukin päätyi siihen ratkaisuun, johon päätyi. Itsemurhan lopullisuus, viattomuuden päättyminen, lapsuuden tuhoutuminen, menetetyt unelmat ja mahdollisuudet tuodaan riipaisevan lähelle.

Monien kohdalla jää miettimään, eikö olisi kuitenkin ollut mahdollista saada vapautus armeijasta tai keskeyttää se. Elokuvan ohjannut Davidi itse keskeytti asepalveluksensa kolmen kuukauden jälkeen. 

Periaatteessa vastaus on kai kyllä, mutta kukin elokuvan henkilöistä oli jo ajautunut umpikujaan, josta ei nähnyt mitään muuta ulospääsyä kuin kuoleman. Elokuva kertoo heidän tarinansa siten, kuten se tapahtui ja koettiin, yrittämättä ehdottaa heille ratkaisuja, joihin he eivät tarttuneet.

Suhteellisen harvoissa maissa on yleinen asevelvollisuus, jatkuva tarve armeijalle sekä kulttuuri, jossa armeijassa palveleminen on vastaavalla tavalla odotusarvo. 

Elokuva viittaa holokaustiin ja terrorismiin, mutta ei varsinaisesti osallistu keskusteluun siitä, missä määrin armeija on Israelille tarpeellinen tai mitä muita vaihtoehtoja turvallisuuden järjestämiseksi voisi mahdollisesti olla. Davidi esittää militarismin hyvin synkässä valossa, herkät unelmat ja vapaat sielut murskaavana jyränä, lapsia aivopesevänä massailmiönä. 

Elokuva ei kuitenkaan anna vastausta siihen, mikä voisi olla asepalveluksen vaihtoehto. Elokuvan näkökulma on paljon rajatumpi ja henkilökohtaisempi. Sitä ei siis välttämättä tarvitse nähdä pasifistisena, koska siihen kysymykseen ei suoranaisesti päästä, mutta antimilitaristinen se on hyvin selkeästi.

Innocence nostaa esiin, miltä militarisoitunut yhteiskunta näyttää siinä kasvaville lapsille ja nuorille, ja miltä aseiden, kuoleman ja väkivallan arkipäiväistyminen näyttäytyy heidän näkökulmastaan. Jotkut menestyvät tässä ympäristössä, sietävät sitä tai jopa pitävät siitä. Toisten herkkyys tai moraaliset periaatteet tekevät sen mahdottomaksi kestää. Elokuva on puheenvuoro hinnasta, jonka tällaiset yksilöt maksavat sodasta ja sen jatkuvasta läsnäolosta yhteiskunnassa.

Vaikka Innocence kertoo Israelista israelilaisten sanoin ja kuvin, sen tarina on lopulta myös yleisinhimillinen. Suhteellisen harvoissa maissa on yleinen asevelvollisuus, jatkuva tarve armeijalle sekä kulttuuri, jossa armeijassa palveleminen on vastaavalla tavalla odotusarvo. 

Verrattavissa olevaan tilanteeseen, jossa yhteiskunta tukahduttaa lastensa toiveet ja unelmat pakottaen heidät ulkopuolelta saneltuun muottiin, voi kuitenkin joutua myös muualla ja muilla elämän aloilla. ”Se on järjestelmä, joka määrää elämästäni, en minä,” kirjoitti yksi elokuvan nuorista. ”Ymmärrän, että kuolen,” kirjoitti toinen. ”Ainakin kuolen ilman, että minusta tulee paha.” Viattomuuden kuolema ei näykään tilastoissa, paitsi silloin, kun sitä ilman ei pysty elämään.

Timo R. Stewart on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa. Stewartin erikoisalaan kuuluvat Israel-Palestiina konflikti, eurooppalainen ja yhdysvaltalainen Lähi-idän politiikka sekä uskonnon rooli konflikteissa ja politiikassa, erityisesti keskittyen kristilliseen sionismiin ja nationalismiin.

Artikkelin pääkuva: Guy Davidi/DocPoint.

Julkaisu DocPoint-arvio: Viattomuuden kuolema ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Israel –Palestiina-konflikti erottuu kaikista maailman aseellisista ja poliittisista selkkauksista muun muassa siinä, että palestiinalaisten pakolaisten asema on maailman pitkitetyin pakolaiskysymys ja Israelin ylläpitämä palestiinalaisalueiden miehitys on toisen maailmansodan jälkeisen ajan pisin sotilasmiehitys.

Israel on rakentanut Israeliin ja miehittämilleen palestiinalaisalueille poliittis-oikeudellisen järjestelmän, jossa yksilön nauttimat poliittiset ja kansalaisoikeudet määrittyvät hänen etnis-uskonnollisen taustansa mukaan. Maailman arvovaltaisimpiin ihmisoikeusjärjestöihin lukeutuva yhdysvaltalainen Human Rights Watch (HRW) on dokumentoinut raportissaan “A Threshold Crossed: Israeli Authorities and the Crimes of Apartheid and Persecution”, miten Israelin luoma järjestelmä ”suosii järjestelmällisesti Israelin juutalaistaustaisia kansalaisia ja syrjii palestiinalaisia.” HRW edelleen toteaa, että Israelin lainsäädännön ja politiikan tavoitteena on ylläpitää tilannetta, jossa ”väestörakenteen hallitseminen, poliittinen valta ja maa-alueiden käyttö kuuluvat israelinjuutalaisille.”

Palestiinalaisten pakolaisten asema on maailman pitkitetyin pakolaiskysymys ja Israelin ylläpitämä palestiinalaisalueiden miehitys on toisen maailmansodan jälkeisen ajan pisin sotilasmiehitys.

HRW osoittaa raportissaan, että Israel edistää näitä tavoitteita ”riistämällä palestiinalaisilta heidän asumisoikeutensa, eristämällä ja erottamalla palestiinalaisia toinen toisistaan ja alistamalla palestiinalaisia heidän identiteettinsä nojalla”. Yksityiskohtaisessa raportissaan HRW todistaa, että Israel evää palestiinalaisten oikeuksia toimenpiteillä, jotka ”ovat niin vakavia, että ne täyttävät apartheidin ja vainoamisen rikosten tunnusmerkit.”

Israelin tunnetuin ihmisoikeusjärjestö B’Tselem vuorostaan kuvailee selvityksessään ”A regime of Jewish supremacy from the Jordan River to the Mediterranean Sea: This is apartheid” Israelin rakentamaa poliittis-oikeudellista kokonaisuutta ”juutalaisen ylivallan järjestelmäksi, joka ulottuu Jordan-joelta Välimerelle.” B’Tselem tarkentaa selvityksessään, että ”koko Välimeren ja Jordan-joen väliselle alueelle on asetettu voimaan yksi periaate: yhden ryhmän – juutalaisten – ylivallan edistäminen ja lujittaminen toisen ryhmän – palestiinalaisten – kustannuksella.”

Äärimmäisen mutkikkuuden myytti

Israel –Palestiina-konfliktista vallitsee syvälle juurtuneita myyttejä, joista sitkeimpiä on tulkinta, jonka mukaan konfliktin ratkaiseminen ja jopa sen ymmärtäminen on jossain mahdottoman ja äärimmäisen mutkikkaan välimaastossa. Konflikti näin ollen jatkuu jatkumistaan, sillä sen ratkaiseminen vain on tuskallisen mutkikasta.

Todellisuudessa Israel –Palestiina-konflikti on akateemisesti tutkituimpia selkkauksia maailmanpolitiikan näyttämöllä. Arabian- ja hepreankielisen primääri- ja sekundaariaineiston lisäksi alueen poliittista historiaa dokumentoivaa aineistoa on poikkeuksellisen runsaasti myös muilla kielillä.

Aiheeseen erikoistuneiden politiikan tutkijoiden, historioitsijoiden ja juristien johtopäätökset konfliktin poliittisesta ja sotahistoriasta sekä alueen ihmisoikeustilanteesta ovat yleensä yhteensopivia ja monesti yksimielisiä.

Ajatus konfliktin loputtomasta monitulkintaisuudesta ja vaikeaselkoisuudesta on erikoinen, sillä aiheeseen erikoistuneiden politiikan tutkijoiden, historioitsijoiden ja juristien johtopäätökset konfliktin poliittisesta ja sotahistoriasta sekä alueen ihmisoikeustilanteesta ovat yleensä yhteensopivia ja monesti yksimielisiä. Esimerkiksi Oxfordin yliopiston emeritusprofessori Avi Shlaimin 20 vuotta sitten julkaistu The Iron Wall: Israel and the Arab World on esimerkki konfliktin historiaa avaavasta perusteoksesta, jonka analyysin ja johtopäätösten suuret linjat kuvaavat politiikan tutkijoiden ja historioitsijoiden keskuudessa vallitsevaa konsensusta.

Näin ollen uskomukset konfliktin ylitsepääsemättömästä mutkikkuudesta tai siitä, miten aiheen asiantuntijoiden tulkinnat ovat vain harvoin keskenään yhdenmukaisia, eivät vastaa todellisuutta.

Ihmisoikeusjärjestöt johtopäätöksissään yhteneväisiä

Ihmisoikeuksien asiantuntijajärjestöjen keskuudessa vallitsee vielä vankempi konsensus alueen ihmisoikeustilanteesta. Ihmisoikeuksien toteutumista Israel-Palestiinassa arvioi suuri määrä palestiinalaisia, israelilaisia ja kansainvälisiä ihmisoikeusjärjestöjä. Näistä tunnetuimmat ovat palestiinalainen Al-Haq, israelilainen B’Tselem, yhdysvaltalainen Human Rights Watch ja brittiläinen Amnesty International. Näiden organisaatioiden lisäksi suuri joukko pienempiä ihmisoikeusjärjestöjä tekee alueella ympärivuotista ihmisoikeustutkimusta.

Onkin huomionarvoista, että näiden organisaatioiden havainnot Israel-Palestiinan ihmisoikeustilanteesta ovat lähellä toisiaan ja usein samoja, vaikkei organisaatioilla ole niiden taustan osalta mitään yhteistä. Yllä eritellyt HRW:n ja B’Tselemin johtopäätökset antavat kuvan ihmisoikeusjärjestöjen kesken vallitsevan konsensuksen sisällöstä.

Israel-Palestiinaan syventyneiden politiikan ja historian tutkijoiden ja alueen ihmisoikeustilannetta kartoittavien ihmisoikeuksien asiantuntijajärjestöjen keskuudessa vallitsevan konsensuksen muodostamaa taustaa vasten on epäselvää, mikä konfliktissa tarkalleen on ylitsepääsemättömän mutkikasta tai monitulkintaista.

Itsenäinen ja suvereeni palestiinalaisvaltio edellyttäisi Israelin sotilasmiehityksen lakkauttamista ja kansainvälisen oikeuden vastaisten siirtokuntien purkamista tai järjestelyä, jossa Israel korvaa osan siirtokunnista antamalla Israelista pinta-alaltaan ja käyttöarvoltaan vastaavia alueita suvereenille palestiinalaisvaltiolle.

Avainkysymys konfliktin ratkaisemisessa on HRW:n ja B’Tselemin dokumentoiman Israelin nykyisen järjestelmän purkaminen ja palestiinalaisten itsemääräämisoikeuden sekä poliittisten ja kansalaisoikeuksien toteutuminen. Itsenäinen ja suvereeni palestiinalaisvaltio edellyttäisi Israelin sotilasmiehityksen lakkauttamista ja kansainvälisen oikeuden vastaisten siirtokuntien purkamista tai järjestelyä, jossa Israel korvaa osan siirtokunnista antamalla Israelista pinta-alaltaan ja käyttöarvoltaan vastaavia alueita suvereenille palestiinalaisvaltiolle.

Itsenäistä ja suvereenia palestiinalaisvaltiota ei kuitenkaan ole mahdollista perustaa ilman siirtokuntien purkamista tai rajojen vetämistä uudelleen siten, että Israel korvaa siirtokuntien viemän maa-alueen samansuuruisilla ja -arvoisilla maa-alueilla Israelista. Vaihtoehtoisesti konflikti voidaan ratkaista muuttamalla nykyinen Israelin rakentama järjestelmä demokratiaksi, joka ei suosi tai sorra väestöryhmiä heidän etnis-uskonnollisen taustansa perusteella.

Mikä on kansainvälisen yhteisön rooli?

1990-luvun alusta lähtien kansainvälisen yhteisön tukema ratkaisu konfliktiin on perustunut ajatukselle vuoden 1967 sodassa Israelin valloittamien Länsirannan ja Gazan jakamisesta palestiinalaisten ja Israelin kesken. Usein Oslon prosessiksi kutsuttu rauhanprosessi Israelin ja palestiinalaisia edustavan PLO:n välillä alkoi 1990-luvun alussa salaisilla neuvotteluilla ja johti palestiinalaisten itsehallintoelimen (Palestinian Authority tai Palestinian National Authority) perustamiseen Jordan-joen länsirannalle ja Gazaan.

Palestiinalaishallinto sai eräänlaisen puoliautonomisen aseman Gazassa ja pienessä osassa Länsirantaa. Itsehallinnon kestoksi suunniteltiin viisi vuotta, jona aikana piti käydä ratkaisevat neuvottelut pysyvästä ratkaisusta osapuolien välillä. Kansainvälisessä yhteisössä Palestiinalaishallinnon ajateltiin yleisesti olevan tulevan itsenäisen valtion alku.

Vuonna 1993 PLO tunnusti virallisesti Israelin oikeuden olemassaoloon sekä luopui vaateistaan Israelin tuhoamiseksi. Israel puolestaan hyväksyi PLO:n palestiinalaisten virallisena edustajana, muttei ole koskaan virallisesti tunnustanut palestiinalaisvaltion olemassaolon oikeutusta.

Juuri ne vuosikymmenet, kun rauhanprosessista on puhuttu, ovat olleet Israelin uuskolonialismin kaikkein kiivainta aikaa.

Israelin suhde mahdollisen palestiinalaisvaltion toteutumiseen on vaihdellut eri aikoina lähinnä sen mukaisesti, onko maassa ollut oikeisto- vaiko vasemmistohallitus. Huomattakoon kuitenkin, ettei työväenpuoluetta edustanut pääministeri Yitzhak Rabin, jonka kaudella rauhanprosessi alkoi, koskaan ainakaan julkisesti tukenut ajatusta itsenäisestä palestiinalaisvaltiosta, vaan vastusti sitä. Nykyinen oikeistolainen pääministeri Naftali Bennett on selvin sanoin torjunut ajatuksen palestiinalaisvaltiosta.

Erityisesti Euroopan unioni on satsannut huomattavia summia palestiinalaishallinnon tukemiseen. EU ja sen jäsenvaltiot ovat olleet palestiinalaisten selvästi merkittävin taloudellinen tukija. Kuten tutkija Anne Le More kirjoittaa kansainvälisen yhteisön roolista palestiinalaisten taloudellisessa tukemisessa: ”Yhdysvallat päättää, Maailmanpankki johtaa, EU maksaa ja YK ruokkii”.

Huolimatta sen määräaikaiseksi ajatellusta luonteesta pian 30 vuotta myöhemmin palestiinalaishallinto on edelleen olemassa Israelin miehitys jatkuu ja sen siirtokuntaverkosto on kasvanut 1990-luvun alun jälkeen enemmän kuin koskaan miehityksen pitkän historian aikana. Toisin sanoen juuri ne vuosikymmenet, kun rauhanprosessista on puhuttu, ovat olleet Israelin uuskolonialismin kaikkein kiivainta aikaa.

Koska Israel on huomattavasti vahvemmassa asemassa ja koska status quo suosii Israelia, sillä ei ole ollut halua eikä tarvetta vetäytyä palestiinalaisalueilta tai ryhtyä muihin toimenpiteisiin, joita YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ja kansainvälinen humanitaarinen oikeus sekä erityisesti Geneven sopimukset vuodelta 1949 siltä edellyttävät.

Olennainen syy rauhanprosessin jäätymiselle on se, että prosessi perustui ajatukselle osapuolten keskenään neuvottelemasta sopimuksesta. Koska Israel on huomattavasti vahvemmassa asemassa ja koska status quo suosii Israelia, sillä ei ole ollut halua eikä tarvetta vetäytyä palestiinalaisalueilta tai ryhtyä muihin toimenpiteisiin, joita YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ja kansainvälinen humanitaarinen oikeus sekä erityisesti Geneven sopimukset vuodelta 1949 siltä edellyttävät.

Tämä haluttomuus ryhtyä kansainvälisen oikeuden edellyttämiin toimiin on seurausta siitä, että kansainvälinen yhteisö, mukaan lukien Euroopan unioni, on päättänyt olla painostamatta Israelia. Yhdysvaltojen johdolla kansainvälinen yhteisö on asettanut Israelin turvaamisen tärkeimmäksi prosessia määritteleväksi periaatteeksi palestiinalaisten oikeuksien sijaan. Niinpä palestiinalaishallinnon keskeiseksi tehtäväksi on tullut huolehtia siitä, että Israelin politiikka voi jatkua ja Israelin turvallisuus toteutuu Israelin itsensä edellyttämällä tavalla.

Prosessi ilman lopputulosta

Aidon valtiomuodostusprosessin sijaan alun perin hyvää tarkoittanut rauhanprosessi on kehittynyt pysyväksi olotilaksi, jossa kansainvälinen yhteisö rahoittaa Israelin turvallisuutta ja maksaa miehityksen kustannukset miehittäjän puolesta. Tilanne on johtanut siihen, että palestiinalaishallinto on käytännössä menettänyt legitimiteettinsä palestiinalaisten keskuudessa.

Enemmän kuin koskaan presidentti Mahmud Abbasin johtama hallinto ymmärretään Israelin miehityksen alihankkijaksi. Turvallisuuskoneiston osuus palestiinalaishallinnon budjetista on tyypillisesti noin kolmannes. Viime aikoina presidentti Abbasin johtama hallinto onkin lisääntyvässä määrin perustanut rajoitetun valtansa opposition kovakouraiseen tukahduttamiseen, usein yhteistyössä Israelin kanssa. Abbasin asemaa kuvaa hyvin se, että tuoreen mielipidetiedustelun mukaan lähes 80 prosenttia palestiinalaisista haluaisi hänen eroavan.

Alun perin hyvää tarkoittanut rauhanprosessi on kehittynyt pysyväksi olotilaksi, jossa kansainvälinen yhteisö rahoittaa Israelin turvallisuutta ja maksaa miehityksen kustannukset miehittäjän puolesta.

Kansainvälisen yhteisön roolia rauhanprosessin aikana kuvaavat hyvin tapahtumat, jotka liittyvät Hamasin vaalivoittoon vuoden 2006 itsehallintoparlamentin vaaleissa. Hamas ei ollut koskaan hyväksynyt Oslon sopimuksia, joilla PLO tunnusti Israelin, vaan se piti periaatteessa kiinni oikeudesta aseelliseen vastarintaan.

Demokraattisissa vaaleissa Hamas voitti 76 parlamentin 132:sta paikasta. Eurooppalaiset tukivat aluksi menettelyä, jolla Hamas olisi pyritty integroimaan osaksi poliittista järjestelmää, mutta taipuivat lopulta Yhdysvaltain presidentin George W. Bushin politiikkaan. Bushin hallinto pyrki vahvistamaan presidentti Abbasin Fatah-puolueen asemaa, vaikka se oli hävinnyt vaalit.

Vaalien jälkeen Yhdysvallat alkoi salaa kouluttaa ja aseistaa Fatahia Hamasia vastaan. Tutkija Tareq Baconi kuvaa tätä hyvin vuoden 2018 teoksessaan Hamas contained.

Yhdysvallat ja Israel rankaisivat palestiinalaishallintoa taloudellisesti ja painostivat myös muita tekemään samoin. Israelin pääministerin avustaja Dov Weisglass ilmoitti, että ”ajatuksena on panna palestiinalaiset dieetille, muttei tappaa heitä nälkään”. Israel myös kielsi Gazassa asuvien parlamentin jäsenten matkat Länsirannalle estäen näin parlamentin kokoontumisen täydessä kokoonpanossaan Länsirannalla Ramallahin kaupungissa.

Yhdysvallat ja Israel rankaisivat palestiinalaishallintoa taloudellisesti ja painostivat myös muita tekemään samoin.

Samanaikaisesti väistyvä parlamentti, jossa Fatahilla oli vielä enemmistö, siirsi viime metreillä parlamentin valtaa samaa puoluetta edustavalle presidentille, jonka ympärille muodostui eräänlainen rinnakkaishallitus. Vain jonkin aikaa aikaisemmin valtaa taas oli amerikkalaisten painostuksesta siirretty parlamentille, koska näin haluttiin heikentää silloisen presidentin Jasser Arafatin asemaa.

Hamas taipui yhteishallitukseen, joka sitoutuisi noudattamaan aikaisempia sopimuksia. Yhteishallituksen kanta ei kuitenkaan riittänyt, vaan Hamasia puolueena vaadittiin yksiselitteisesti tunnustamaan Israel, vaikka esimerkiksi valtapuolue Likud Israelissa ei ollut koskaan hyväksynyt itsenäisen palestiinalaisvaltion ajatusta.

Viime aikoina Euroopassa ja jopa Yhdysvalloissa on herännyt kasvavaa kritiikkiä sitä kohtaan, kuinka kansainvälinen yhteisö pitää yllä prosessia sen sijaan, että se aidosti pyrkisi rauhan saavuttamiseen ja palestiinalaistenkin oikeuksien toteuttamiseen.

Lopulta tilanne kehittyi palestiinalaisryhmien väliseksi lyhyeksi sisällissodaksi, joka johti Hamasin valtaannousuun Gazassa. Sen jälkeen pakotteet kohdistettiin pelkästään Gazaan. Gazasta on tullut konfliktin aktiivisin näyttämö, jonne Israelin sotilaalliset iskutkin ovat keskittyneet.

Tapahtumaketju kuvaa hyvin, kuinka perinteisiä kolonialistisia malleja muistuttava järjestelmä on kehittynyt presidentti Abbasin, Israelin ja Yhdysvaltojen sekä EU:n välille. Viime aikoina Euroopassa ja jopa Yhdysvalloissa on herännyt kasvavaa kritiikkiä sitä kohtaan, kuinka kansainvälinen yhteisö pitää yllä prosessia sen sijaan, että se aidosti pyrkisi rauhan saavuttamiseen ja palestiinalaistenkin oikeuksien toteuttamiseen. Yhdessä viimeaikaisten ihmisoikeusraporttien kanssa kritiikki luo toivoa edessä olevasta Palestiinan konfliktin paradigman muutoksesta. Konkreettiset poliittiset muutokset ovat kuitenkin vielä näkemättä.

Hannu Juusola on Helsingin yliopiston Lähi-idän tutkimuksen professori.

Bruno Jäntti on Chicagon yliopistosta valmistunut yhteiskuntatieteilijä ja Fulbright-stipendiaatti, joka on erikoistunut poliittiseen historiaan, aseellisiin konflikteihin ja ihmisoikeustutkimukseen.

Juusola, Hannu ja Jäntti, Bruno 2021. ”Israel–Palestiina-konflikti on ratkaistavissa.” Politiikasta, 25.11.2021,

Israel–Palestiina-konflikti on ratkaistavissa

Julkaisu Israel–Palestiina-konflikti on ratkaistavissa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Hyvää tarkoittavat, yhteisesti määritetyt periaatteet eivät aina takaa ristiriidattomia lopputuloksia. Eivät edes silloin, kun nuo periaatteet itsessään ovat päällisin puolin täysin ristiriidattomia.

Lokakuussa 2017 Yhdysvallat ilmoitti virallisesti vetäytyvänsä Yhdistyneiden kansakuntien kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestö UNESCOsta. Yhdysvaltojen esimerkkiä seuraten Israel viipymättä ilmoitti katkaisseensa yhteistyönsä organisaation kanssa.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun samaiset jäsenvaltiot ovat kyseenalaistaneet UNESCOn toimintaperiaatteet ja arvopohjan. Perustajajäsen Yhdysvaltojen ja vuonna 1949 liittyneen Israelin historia järjestössä on ollut vähintäänkin kivikkoinen. Vuonna 1984 todistettiin Yhdysvaltojen vetäytyminen organisaatiosta ensimmäistä kertaa.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun samaiset jäsenvaltiot ovat kyseenalaistaneet UNESCOn toimintaperiaatteet ja arvopohjan.

Tällöin syynä oli väitetty puolueellisuus Neuvostoliittoa kohtaan sekä syytökset UNESCOn vallan alle kuuluvien, erityisesti media- ja viestintäsektoriin liityvien, kysymysten turhasta politisoinnista. Yhdysvallat liittyi järjestöön uudelleen vuonna 2003, mutta jäädytti rahoituksensa vuonna 2011, koska Palestiina hyväksyttiin jäseneksi. Samoin toimi Israel.

Nyt Yhdysvaltojen vetäytymisen syyksi mainittiin ”huoli kasaantuvista veloista, tarve perustavanlaatuisille reformeille sekä jatkuva Israelin vastainen puolueellisuus UNESCOssa”. Israel puolestaan vetosi sarjaan päätöslauselmia, jotka heidän tulkintansa mukaan kielsivät juutalaiset yhteydet Jerusalemin pyhiin paikkoihin.

Viimeisen kahden vuoden aikana UNESCO on hyväksynyt kolme nämä kriteerit täyttävää päätöslauselmaa. Lokakuussa 2016 hyväksytty päätöslauselma mainitsi Jerusalemin Temppelivuoren pyhänä paikkana ainoastaan muslimeille. Toukokuussa 2017 Israeliin viitattiin miehittävänä valtana Jerusalemissa. Lopullisesti Israel sai tarpeekseen heinäkuussa 2017, kun UNESCO nimesi Länsirannalla sijaitsevan Hebronin vanhan kaupungin palestiinalaiseksi maailmanperintökohteeksi ja liitti sen vaarassa olevien kohteiden listalleen.

Kiistanalaiset päätöslauselmat olivat ensisijaisesti esimerkki UNESCOlle tyypillisistä käytänteistä ja toimintamalleista. Ne olivat kuitenkin myös osoitus UNESCOlaisen maailmankuvan mukaisista moraalisista kannanotoista ja järjestön toimintaa taustoittavasta kulttuurisesta vallankäytöstä.

Kritiikin kohdentamisesta

UNESCO on kansainvälinen valtioiden välinen järjestö, eli eripuraa aiheuttaneiden päätöslauselmien hyväksymisestä päättivät UNESCOn jäsenvaltiot. Israel tukijoineen jää usein äänestyksissä tappiolle, sillä Israelin vastaisesti äänestävien arabimaiden lukumäärä järjestössä on suurempi.

Sen sijaan, että olisivat kohdistaneet verbaalisen hyökkäyksensä esitysten puolesta äänestäneisiin kanssajäseniinsä, Yhdysvallat ja Israel ottivat kohteekseen itse organisaation. Julkilausumissa UNESCOa kohdeltiin kuin jonkinlaista korkeampaa auktoriteettia valtiojärjestelmän yläpuolella.

Päällisin puolin viimeisimmät tapahtumat näyttäytyvät kritiikkinä UNESCOn poliittisesti motivoituneita päätöksentekoprosesseja kohtaan. Yhdysvaltain ja Israelin julkilausumat hyökkäsivät UNESCOa vastaan poliittisen puolueellisuuden ja historian vääristelyn ympärille rakennetuin argumentein.

Samanaikaisesti ristiriitaisesti rakennettu kritiikki pilkkasi poliittisesta puolueellisuudesta kritisoidun järjestön epäpoliittisuutta: UNESCOn toimintaa moitittiin merkityksettömäksi, absurdiksi teatteriksi ja sen päätöksiä harhaisiksi.

UNESCOn viimeaikaisiin päätöslauselmiin kohdistetun kritiikin ytimessä oli ajatus järjestön aloitteiden ja niitä taustoittavien päämäärien epäonnistumisesta.

Huolimatta siitä, kuinka oikeutettuja nämä syytökset olivat, niiden sisältö oli UNESCOlaisessa maailmanjärjestyksessä suhteellisen merkityksetön. UNESCOn viimeaikaisiin päätöslauselmiin kohdistetun kritiikin ytimessä oli pohjimmiltaan ajatus järjestön aloitteiden ja niitä taustoittavien päämäärien epäonnistumisesta.

Tätä ei kuitenkaan sanottu ääneen. Asian nostaminen kritiikin keskiöön olisi mitä todennäköisimmin johtanut kahden jäsenvaltion eroa huomattavasti tuntuvampiin seuraamuksiin. Argumentin kautta olisi niin halutessa voitu kyseenalaistaa koko järjestön olemassaoloa määrittävät kulttuuridiplomaattiset periaatteet.

UNESCOlaisen kulttuuridiplomatian perinne

Terminä kulttuuridiplomatia on alkanut putkahdella esiin UNESCOn viestinnässä vasta hiljattain. Kuten Euroopan neuvoston entinen koulutus-, tiede- ja kulttuuriyksikön johtaja Anthony Haigh on todennut, tapa sisällyttää myös kulttuurinen ulottuvuus kansainvälisiin sopimuksiin voidaan nähdä tuloksena liittoutuneiden opetusministerien kokoontumisten sarjasta toisen maailmansodan aikana. Tapaamisketjun tuloksena syntyi UNESCO. Kulttuuridiplomatian ajatuksen voidaan näin ollen nähdä olevan hyvinkin sisäsyntyinen, organisaation koko olemassaoloa määrittävä taustavaikuttaja.

UNESCO onkin yksi varhaisimmista ja merkittävimmistä poliittisista toimijoista ja poliittisen toiminnan alustoista monenvälisen kulttuuridiplomatian kentällä. Kulttuuridiplomatian käsitettä ei kuitenkaan yksiselitteisesti ole määritetty UNESCOn virallisessa viestinnässä. Käsite näyttäytyy kummallisena kattoterminä, jonka alle on sullottu kokoelma mitä erilaisimpia kulttuurisin keinoin lähestyttäviä käytänteitä, toimia ja aloitteita.

UNESCOn tapauksessa sen kulttuuridiplomaattiset periaatteet on kuitenkin määritetty jo järjestön vuonna 1945 laaditussa peruskirjassa. UNESCO on yksi YK:n itsenäisistä erityisjärjestöistä, ja sen pääasiallisena tarkoituksena on edistää rauhaa sekä kansojenvälistä yhteistyötä ja vuoropuhelua kasvatuksen, tieteen ja kulttuurin kautta.

UNESCOn toiminnan ytimessä ovat aloitteet, jotka pyrkivät kulttuurienvälisen dialogin mahdollistamiseen, tiedon jakamiseen sekä haitallisten kulttuuristen representaatioiden ja stereotyyppien kyseenalaistamiseen. Näillä keinoin järjestö pyrkii peruskirjansa mukaisesti edistämään rauhaa ja ohjaamaan ympäröivää maailmaa kohti ymmärryksen, arvostuksen ja solidaarisuuden arvopohjan kautta määrittyvää parempaa tulevaisuutta.

Ideologinen vetovoima ja kulttuurinen valta

UNESCO itse sitoo kulttuuridiplomatian ajatuksen tiukasti pehmeän vallan käsitteeseen. Pehmeällä vallalla viitataan yhdysvaltalaisen politiikan tutkija Joseph S. Nyen lähes kolme vuosikymmentä sitten lanseeraamaan termiin, joka kuvaa keinoja saavuttaa tavoite – perinteisemmän kovan vallan pakotteiden sijaan – kulttuuriseen ja ideologiseen viehätykseen pohjautuvan vetovoiman kautta.

Vaikka Nyen uusliberalistinen terminologia ei sovikaan UNESCOn kulttuuriseen tapaan hahmottaa maailma täysin saumattomasti, on järjestön kulttuuridiplomatian ja pehmeän vallan välille vetämässä yhteydessä perää. Kuten Kansainvälisten kulttuuristen suhteiden instituutin johtaja J. P. Singh on todennut, UNESCOn tapauksessa varsinaisesta toimeenpanovallasta ei juuri voida puhua. Tämän vuoksi organisaatio pyrkii asemoimaan itsensä moraalisena mielipidevaikuttajana.

UNESCOn tapauksessa varsinaisesta toimeenpanovallasta ei juuri voida puhua. Tämän vuoksi organisaatio pyrkii asemoimaan itsensä moraalisena mielipidevaikuttajana.

Jos valta käsitetään kykynä saada aikaan seurauksia, UNESCOn tapauksessa on pohjimmiltaan kysymys asemasta ja edellytyksistä pyrkiä oikeuttamaan tiettyjä toimia sekä vaikuttamaan päätöksentekoperusteisiin jakamalla ympäröivä maailma moraalisesti oikeisiin ja vääriin näkökulmiin.

Norjalaisen rauhantutkija Johan Galtungin terminologiaa hyödyntäen tällainen asetelma määrittyy poliittisesta, taloudellisesta ja sotilaallisesta vallasta erillisenä vallan muotona – kulttuurisena valtana. Tämä lähtökohta on kuvattu jo UNESCOn peruskirjassa, joka alkaa sanoin: ”koska sodat syntyvät ihmisten mielissä, on myös rauhan puolustus rakennettava ihmismieliin”.

Valta, vastuu ja velvollisuudet

Jos Yhdysvaltojen ja Israelin viimeisimmän tempauksen tarkoituksena todella oli esittää perusteltua kritiikkiä UNESCOn päätöksentekokäytäntöjä, toimintapolitiikkoja ja erityisesti järjestön peruskirjaan pohjaavia periaatteita kohtaan, kulttuuridiplomatiakortin pelaamatta jättäminen oli yllättävä ratkaisu.

UNESCOn kannalta tämä oli kuitenkin onni onnettomuudessa. Järjestön kulttuuridiplomaattisten aloitteiden ja strategioiden epäonnistumisen tarkempi ruotiminen olisi varmasti liitetty kysymyksiin UNESCOn mahdollisesta kyvyttömyydestä saavuttaa organisaation taustatavoite – sen maailmankuvan mukaisten perusarvojen varaan rakennettu parempi maailma. Näiden samojen periaatteiden pohjaltahan UNESCOn olisi pitänyt kyetä estämään tilannetta kärjistymästä.

Tämän argumentin käyttämättä jättäminen saa epäilemään Yhdysvaltojen ja Israelin todellisia tarkoitusperiä. Ehkä syyt olivat ensisijaisesti taloudelliset, kuten on spekuloitu. Muut esiin nostetut kritiikin aiheet näyttävät lähinnä näppäriltä tekosyiltä näpäyttää organisaatiota, joka systemaattisesti on kieltäytynyt toimimasta Yhdysvaltojen ja Israelin saneluyritysten mukaisesti.

UNESCOlaisella pehmeällä, kulttuurisella vallalla on myös vahva maailmanpoliittinen ulottuvuus.

UNESCO kantaa nyt tämän tapahtumaketjun seurauksia, jotka saattavat osoittautua kohtalokkaiksi jo valmiiksi taloudellisten ongelmien puristuksessa pyristelevälle järjestölle. UNESCOn ihmisyyden ja solidaarisuuden taakse piilotettu poliittisuus nousee pintaan juuri tällaisten tapahtumien kautta. Ne muistuttavat, että UNESCOlaisella pehmeällä, kulttuurisella vallalla on myös vahva maailmanpoliittinen ulottuvuus.

Miia Huttunen on tohtorikoulutettava Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitoksella. Hänen Koneen Säätiön rahoittama väitöskirjaprojektinsa tarkastelee UNESCOlaisen elokuvallisen kulttuuridiplomatian kautta kysymystä siitä, kuinka kuvitteellisia maailmoja voidaan hyödyntää todelliseen maailmaan vaikuttamisessa.

Julkaisu Kun kulttuuridiplomatia epäonnistuu ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Israelin enemmistö kuitenkin valitsi status quon ja oikeistolaisen Likud-puolueen puheenjohtaja Benjamin Netanjahun neljännelle pääministerikaudelle ja samalla sinetöi valinnallaan Israelin entistäkin voimakkaamman eristäytymisen kansainvälisestä yhteisöstä ja alueellisesta yhteistyöstä.

Vaalitaistelusta hallituskoalitioon

Itse vaaleja edelsi Netanjahun oikeistopuolueen poikkeuksellisen populistinen ja pelotteluretoriikkaa ryöpyttävä vaalikampanja, jonka osaltaan arvioidaan vaikuttaneen viime hetken epäröiviin kansalaisiin ja kääntäneen heidät äänestämään Netanjahua. Hänen vaalikampanjassaan korostuivat Iranin ydinaseella pelottelu, rasistiset lausunnot Israelin arabiväestöstä, uhkaus irrottautua Lähi-idän rauhanprosessista ja siihen oleellisesti kuuluvasta kahden valtion mallista, aktiivisen siirtokuntarakentamisen lupaaminen ja vasemmiston leimaaminen terroristien tukijoiksi.

Vaikka vaalitaistelusta odotettiin tasaväkistä, Netanjahun selvä voitto kuitenkin viittasi siihen, ettei Israelin muutosta edustanut Sionistinen liitto onnistunut maltillisella ja siistillä kampanjallaan vakuuttamaan Israelin suurta enemmistöä siitä, että sen lupaamasta rakentavammasta kansainvälisestä linjasta olisi pitkällä aikavälillä huomattavasti enemmän hyötyä tavallisille kansalaisille kuin Netanjahun jo tunnetusta linjasta.

Äänestyskäyttäytymisessä kuitenkin oli suuria eroja: Tel Avivissa ja suuressa osassa niin sanottua virallista Israelia enemmistö äänesti Sionistista liittoa, yhdistyneitä Arabipuolueiden liittoa sekä maltilliseen keskustaan sijoittuvia Kulanu ja Jesh Atid -puolueita. Siirtokunnissa ja miehitetyillä alueilla asuvat israelilaiset puolestaan äänestivät Netanjahua ja muita äärioikealla olevia. Jerusalemissa puolestaan äänestettiin korostuneesti uskonnollisia (oikeisto)puolueita.

Israelin perustuslain mukaisesti Netanjahu on saanut tehtäväkseen hallituksen muodostamisen, ja vaalituloksen myötä näyttää todennäköiseltä, että Netanjahu perustaa hallituksen yhdessä muiden oikeiston ja ääriuskonnollisten ryhmien kanssa, joista hän saanee koottua riittävän enemmistön. Hallituskoalitio tullee olemaan sinänsä suhteellisen homogeeninen, koska kaikki siihen luultavasti mukaan tulevat ovat Netanjahun kanssa samoilla linjoilla ja edustavat tiukan oikeistolaisia näkemyksiä sisäpolitiikassa ja ulkopolitiikan osalta niin sanottua ekspansiivista kolonialistista apartheid-politiikkaa. Törmäyskurssilla tämä hallitus sen sijaan tullee olemaan sekä Yhdysvaltojen että Euroopan kanssa, jotka ovat tähän asti olleet Israelin harvoja luotettuja tukijoita.

Kaikki viittaa siihen, ettei tämä Israelin uusi hallitus tule jatkamaan Lähi-idän rauhanponnisteluita. Viimeistään Netanjahun vaalikampanja paljasti kansainväliselle yhteisölle hänen suhtautumisensa palestiinalaisalueiden miehityksen päättämisestä rauhanomaisilla neuvotteluilla, kun hän ilmoitti, ettei hänen vallassaoloaikana itsenäistä Palestiinan valtiota perusteta.

Myös Israelin suhde Yhdysvaltoihin on Netanjahun myötä historiallisestikin katsoen poikkeuksellisen huonolla tolalla, eikä Netanjahun vaalikampanjan aikaiset lausunnot sitä ainakaan parantaneet. Sinetti hyytäviksi luonnehdituille suhteille saatiin, kun Netanjahu esiintyi Yhdysvaltojen kongressissa juuri Israelin vaalien alla vastoin Yhdysvaltojen presidentin toivomusta.  Odotetusti heti Israelin vaalien jälkeen Yhdysvallat ja Barack Obaman hallinto esittivätkin varsin kovaa kritiikkiä Netanjahun rasistisille ja Lähi-idän rauhanprosessin vastaisille näkemyksille tehden selväksi sen, ettei Yhdysvallat niitä hyväksy tärkeältä liittolaiseltaan.

Netanjahun luotsaaman Israelin tulevaisuus

Oletettavaa kuitenkin on, että taitavana takinkääntäjänä ja poliittisena pelurina tunnettu Netanjahu pehmentää vaalikampanjansa aikaista linjaa. Ensimmäiset viitteet siitä saatiin, kun hän pyysi julkisesti anteeksi rasistisia lausuntojaan Israelin arabiväestöltä. Yhdysvalloilta saamansa kritiikin jälkeen Netanjahu perui myös vaalikampanjan aikaisiaan lausuntoja kahden valtion mallista Lähi-idän rauhanprosessin tavoitteena.

Asteittaisista pehmennyksistä huolimatta Netanjahun täytyy ryhtyä välittömästi todellisiin tekoihin lunastaakseen edes jonkinasteisen uskon hallituksensa vilpittömyydestä Lähi-idän rauhanprosessin osalta. Tällä hetkellä muilla neuvottelupuolilla on hyvin heikko luottamus Netanjahun todelliseen tahtoon. Päinvastoin yleisesti uskotaan, että vaalikampanjansa aikana Netanjahu paljasti todellisen kantansa, ja siihen ei kuulu itsenäinen Palestiina.

Toisaalta, mikäli Netanjahu ”reivaa” kurssiaan kohti kansainvälisen yhteisön näkemystä ja saa vakuutettua Yhdysvallat ja palestiinalaiset vilpittömistä aikeistaan Lähi-idän rauhanprosessin suhteen, hän tulee olemaan törmäyskurssilla oman hallituksensa kanssa, joka tullee muodostumaan todellisista oikeisto-haukoista. Näille ryhmittymille kahden valtion malli ei ole optio. Nähtäväksi jää, miten tästä tilanteesta selviää.

Lähi-idän perinteiset valtarakennelmat ovat tällä hetkellä arvaamattomissa myllerryksissä. Niiden seuraukset ovat vaikeasti ennustettavia. Israelin naapurimaassa Syyriassa käydään neljättä vuotta sisällissotaa, radikaalit islamistit rapauttavat hajoamispisteessä olevia muita lähinaapureita (Irakia, Libyaa ja viimeisenä Jemeniä), joten Israelin turvallisuusuhat ovat todellisia. Lisäksi Israelin perinteinen vihollinen Iran nostaa profiiliaan Lähi-idän todellisena toimijana ja on merkittävästi lähentynyt Yhdysvaltoja taistelussa Isisin terroristeja vastaan.

Tässä asetelmassa Israelin tulisi aktiivisesti ponnistella alueellisen tasapainon uudelleen järjestämiseksi ja vakauden aikaansaamiseksi. Netanjahun politiikka, joka on rakentunut vanhan status quon säilyttämiseen, alueellisten konfliktien ulkopuolella pysymiseen ja neuvottelupolitiikassa aloitteellisuuden sijaan passiivisuuteen, ei palvele enää tänä päivänä Israelin etua.

Julkaisu Israelin parlamenttivaalien seurauksia ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.