Venäjän hyökkäys Ukrainaan on osoittanut, että hegemoniset historiat Euroopan sisäisestä kehityksestä ja sen suhteesta Venäjään täytyy miettiä uudelleen. Jos länsimaisen oikeusvaltion ihannetta käytetään lähimenneisyyden arviointiin, on otettava huomioon abstraktien arvojen ja arkipäiväisen elämän ero. Kaikki sosialististen diktatuurien kansalaiset eivät nähneet autoritääristä ja valehtelevaa valtiota onnellisuuttaan uhkaavana tekijänä, eivätkä kaikki liberaalin lännen asukkaat ole syntyneet vapaiksi tavoittelemaan omaa onneaan.

Kylmän sodan mustavalkoista kaksijakoisuutta heijasteleva selitysmalli peittää historiallisia jatkuvuuksia, ajatusten ja yhteiskunnallisen muutoksen syy-seurauksia sekä erilaisia tapoja yhdistää ideologia ja arki jokapäiväisessä elämässä. Keskittyminen kylmään sotaan ja siitä johdetun kategorisoinnin ulottaminen yhteiskunnallisen elämän kaikille aloille on osoittautunut epähistorialliseksi.

Jos otetaan lähtökohdaksi 1900-luvun suomalaisen yhteiskuntahistorian uudelleenarviointi sitä silmällä pitäen, kuinka Suomi on erilainen tai samankaltainen suhteessa muuhun Eurooppaan, Itä-Eurooppa-vertailu on perusteltua. Suomen asema niin kutsuttuna reunavaltiona – eli Neuvostoliiton itäeurooppalaisena rajanaapurina – on tietysti historiantutkimuksessa tunnustettu fakta, jonka vaikutusta suomalaisen yhteiskuntaan ei ole vähätelty. On julkaistu pätevää vertailevaa tutkimusta Suomen ja muiden reunavaltioiden poliittisen kulttuurin eroista ja yhteneväisyyksistä.

Toisen maailmansodan jälkeistä suomalaista kehitystä on kuitenkin harvoin suhteutettu muihin reunavaltioihin. Erityisesti sodan jälkeisen maatalous- ja väestöpolitiikan, luonnonvarojen hallinnan sekä kansallisen talouden jälleenrakentamisprosessin alueilla vertailu Itä-Euroopan maiden välillä voi tuottaa uusia näkökulmia kansallisiksi ajateltuihin kehityskulkuihin. Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole kuitenkaan kieltää päivänselvien erojen olemassaoloa: esimerkiksi Neuvostoliitto ei miehittänyt Suomea, toisin kuin lähes kaikki muut reunavaltiot.

Maareformi ja uudelleenasuttaminen Suomessa ja muualla Itä-Euroopassa

Vertailun esteenä on enimmäkseen ajatus toisen maailmansodan jälkeen syntyneistä Itä-Euroopan diktatuureista, joita myös Itä-blokiksi kutsuttiin, homogeenisena kokonaisuutena – mitä ne eivät olleet. Lisäksi toisen maailmansodan jälkeen Suomi halusi tehdä sekä selkeän eron Itä-Euroopan maihin että korostaa omaa pohjoismaista historiaansa.

Yhteiskuntatieteissä on tullut tavaksi asemoida Suomi erityiseksi ”itä-pohjoiseksi” osaksi Pohjoismaita. Erilaiset jaottelut ja uudet käsitteet eivät kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että historiansa puolesta Suomi eroaa selkeästi sekä Itä-Euroopan että pohjoismaiden viiteryhmistä (jotka molemmat ovat joukko hyvinkin erilaisia maita), mutta samalla sillä on yhtäläisyyksiä monien näihin kuuluvien maiden kanssa.  

Ennen toista maailmansotaa Suomi oli osa Itä-Euroopan ”vihreää vyöhykettä”, jossa oli tapana tasata eriarvoisuutta ja ratkoa sosiaalisia ongelmia maaomaisuuden uudelleenjaoilla. Näissä maissa maanomistaminen ja maaseudun kulttuuri muodostivat kansallisen identiteetin kovan ytimen.

Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että lähes kaikki reunavaltiot aloittivat sodan jälkeisen yhteiskunnan jälleenrakentamisen valtavalla maaomaisuuden uudelleenjaolla. Maareformin pintapuolinen perustelu myötäili monissa reunavaltioissa sosialistista ideologiaa, mutta käytännön alkusyy maanjaolle olivat ne miljoonat pakolaiset, jotka toisen maailmansodan loppuvaiheessa täytyi uudelleenasuttaa koko reunavaltiovyöhykkeen pituudella.

Suomessa on kirjoitettu paljon evakkojen ja sotaveteraanien asuttamisesta, mutta harvemmin osana Itä-Euroopan laajuista uudelleenasuttamisten aaltoa.

”Vihreä vyöhyke” – Itä-Euroopan maaseutu – oli toisen maailmansodan verisimpien alalukujen näyttämö: miljoonia ihmisiä oli kuollut, ja kokonaisia väestönosia esimerkiksi juutalaiset vähemmistöt kulttuureineen ja historioineen oli pyyhitty pois. Sodan jälkeen Itä-Euroopan kartta järjesteltiin uudelleen, jonka seurauksena miljoonat ihmiset joutuivat etsimään uuden kodin itselleen.

Suomessa on kirjoitettu paljon evakkojen ja sotaveteraanien asuttamisesta, mutta harvemmin osana Itä-Euroopan laajuista uudelleenasuttamisten aaltoa. Vuonna 1945 Puola ajoi etniset saksalaiset pois maasta, ja maahan tuli satojatuhansia ukrainalaisia. Tšekkoslovakia ja Jugoslavia karkottivat saksalaiset ja osan unkarilaisvähemmistöistään. Jugoslavia asutti heidän tilalleen köyhiä väestöryhmiä Makedoniasta, Bosniasta ja Montenegrosta. Tšekkoslovakia ”vaihtoi” unkarilaiset slovakkeihin Unkarin kanssa. Bulgaria karkotti satojatuhansia etnisiä turkkilaisia.

Toisin kuin muut Keski-Euroopan maat, Romania puolestaan ei karkottanut saksalaista väestöä. Se vain pakkolunasti heidän maansa ja antoi ne ukrainalaisille ja bulgarialaisille uudisasukkaille. Arviot Itä-Saksaan saapuneiden pakolaisten määrästä vaihtelevat, mutta DDR:n oli vuoteen 1950 mennessä pitänyt uudelleenasuttaa yli neljä miljoonaa ihmistä.

Usein paikallistasolla ainoa tapa integroida valtava määrä uusia – väkivallan traumatisoimia – asukkaita hallintojärjestelmiin ja rakentaa maatalouden rakenteet uudelleen oli antaa ihmisille maata – ja toivoa, että aika parantaisi pahimmat haavat. Sotia seuranneina vuosikymmeninä ”vihreän vyöhykkeen” valtiot kohtasivat samankaltaisia haasteita koskien asutuspolitiikkaa ja kansallisen maatalouden sopeuttamista globaaleihin markkinoihin, mutta käytetyt keinot vaihtelivat suuresti. Maaseudun modernisoinnin jokainen maa kuitenkin hoiti yhdistelemällä lakia, poliittista ohjausta ja taloudellisia kannustimia – ja missään projekti ei toteutunut kuin oli alun perin tarkoitettu.

Ideologia, laki, ja maaseudun modernisointi

Maanviljelijät ympäri Itä-Eurooppaa, sekä ”vanhat” viljelijät että uudet tulokkaat, olivat suurelta osin maaomaisuuden uusjaon puolella ja ymmärsivät projektin välttämättömyyden. Esimerkiksi Itä-Saksassa asiasta äänestettiin ja valtaosa äänestäjistä kannatti maareformia.

Uusjako kuitenkin aloitti valtavan maaseudun muutosprosessin ja toista maailmansotaa edeltävään aikaan ei ollut enää paluuta. Maaseuduilla ”uusien tulokkaiden” ja vanhan väestön välit usein kiristyivät. Pakon edessä asutetut ”uustalonpojat” eivät monesti joko osanneet viljellä maata ollenkaan tai eivät olleet tottuneet uuden asuinseutunsa maaperän, sään ja viljelyskasvien erityislaatuisuuksiin: läpi Itä-Euroopan uudet maatilat olivat suurelta osin kannattamattomia.

Maareformit olivat myös luoneet suuremman, rakenteellisen ongelman. Reformien seuraus oli valtava määrä pientiloja, jotka eivät olleet teknologisen kehityksen myötä ja globaalien markkinoiden puristuksessa enää kannattavia. Itä-Euroopassa kehitys vei kohti yhä suurempia yksiköitä. Maatalouskollektiivit olivat sosialistisen ideologian kannalta puhdasoppinen vaihtoehto, mutta eivät mitenkään ilmiselvä lopputulos, varsinkaan kun maanviljelijät lähes aina vastustivat kollektiiveihin siirtymistä.

Uusjako kuitenkin aloitti valtavan maaseudun muutosprosessin ja toista maailmansotaa edeltävään aikaan ei ollut enää paluuta. Maaseuduilla ”uusien tulokkaiden” ja vanhan väestön välit usein kiristyivät.

Itä-Euroopan maat joutuivat kukin tulemaan toimeen rakenteellisesti vinoutuneen maataloustuotannon kanssa ja kokeilivat sen korjaamiseen tulevina vuosikymmeninä erilaisia yhdistelmiä suoraa pakottamista, maaseudun yhteisöjen itsehallinnon lisäämistä ja rahallista subventointia, jolla pyrittiin ohjaamaan maanviljelijöitä sopeuttamaan tuotantonsa haluttuun suuntaan.

Maaseudun historia Itä-Euroopassa ei ole – ei Suomen eikä muidenkaan maiden kohdalla – suoraviivainen narratiivi valtiollisesta ohjauksesta ja maaseudun identiteettien poliittisesta alistamisesta vaan monimutkainen prosessi, jossa talous, poliittiset ideologiat, laki ja paikalliset identiteetit dynaamisessa vuorovaikutuksessa loivat erilaisia maatalouden muotoja.

Esimerkiksi Puolassa hallitus pyrki kollektivisoimaan maaseudun pientiloja vuosien ajan, mutta joutui vuonna 1956 avoimen kapinan edessä myöntämään tappionsa. Puolan maataloudesta tuli kummallinen pientilavaltainen perinteisten arvojen läpikyllästämä valtio sellaisen valtion sisällä, joka vannoi yksityisomaisuuden hävittämisen nimeen.

Itä-Saksassa kollektivisointi toteutettiin pakolla talvella 1959–60 useiden vuosien suostuttelun, pakottamisen ja erilaisten projektien epäonnistuttua. Nitisevä ja natiseva rakennelma saatiin pidettyä kasassa vain myöntämällä kollektiiveille diktatuurin mittakaavassa huomattava määrä itsehallintoa, jota hallitus pyrki kaikin keinoin peruuttamaan 1970– ja 80-luvuilla.

Ilmastonmuutos tulee – sodista riippumatta – määrittämään ihmislajin elämänmuotoa tulevina vuosisatoina. Siksi suhteemme maahan ja sen hyödyntämiseen tulisi olla myös historian tutkimukselle tärkeää.

Molemmissa maissa taloudellisesti kannattava, omavaraisuuden takaava maatalous oli poliittinen prioriteetti, mutta kaukainen haave. Sen eteen tehtiin kuitenkin töitä, ja huolimatta siitä, että julkisesti vannottiin ”sosialistisen maaseudun” ensisijaisuutta, käytännön tasolla kannattavuus ajoi ideologian edelle.

Suomessa toisen maailmansodan jälkeinen maareformi loi valtavan pientilojen uuden kerrostuman maahan, joka oli jo valmiiksi täynnä pieniä viljelytiloja. Vaikka oikeusjärjestelmä tunnusti yksityisomaisuuden pyhyyden, kansallinen talouspolitiikka varsinkin vuodesta 1956 eteenpäin käytännössä teki suuresta osasta pientiloja kannattamattomia.

Valtion päätös tukea vain lähtökohtaisesti taloudellisesti kannattavaa maanviljelyä, suuren luokan modernisointiprojektit sekä metsätalouden murros autioittivat satoja tuhansia pientiloja, jotka olivat syntyneet toisen maailmansodan jälkeisessä maareformissa. 1960-luvulta lähtien ympäristö, vesi- ja metsälainsäädännön uudistukset sementoivat maaseudun yhdistysten ja toimikuntien aseman oman yhteisönsä yhteisen varallisuuden vartioijina, hallinnoijina ja edusmiehinä.

Maa, historia ja identiteetti

Viime vuosisadan poliittiset ideologiat ovat saattaneet kuolla tai muuttaa muotoaan, mutta sosiaaliset rakenteet, arvostukset ja maailmankatsomukset, joita ne loivat, ovat elossa ja vaikuttavat Euroopan arkipäivään. Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeinen maareformi ja pakolaisten uudelleenasuttaminen Euroopassa olivat massiivisia projekteja, jotka olivat vain joiltain osin poliittisilla ideologioilla perustellut, mutta vaikuttivat täysin kiistatta suoraan miljoonien ihmisten elämään.

Maan, identiteetin ja historian yhteenkuuluvuus tulee ilmeiseksi kriiseissä, kuten Venäjän hyökkäyssota on osoittanut. On kuitenkin hyvä muistaa, että ilmastonmuutos tulee – sodista riippumatta – määrittämään ihmislajin elämänmuotoa tulevina vuosisatoina. Siksi suhteemme maahan ja sen hyödyntämiseen tulisi olla myös historian tutkimukselle tärkeää. 1900-luku on osoittautunut pitkäksi vuosisadaksi – se ei suostu päättymään. Jotta ymmärtäisimme sen haamuja oikein, meidän täytyy kyetä ymmärtämään sitä aina uudelleen, löytäen jatkuvuuksia ja katkoksia, joiden merkitys on aiemmin tuntunut vähäpätöiseltä. 

OTT Ville Erkkilä on yliopistotutkija Suomen akatemian eurooppalaisen oikeuden, identiteetin ja historiantutkimuksen EuroStorie-huippuyksikössä, Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa.

Artikkeli on osa Eurostorie-juttusarjaa.
Eurostorie articles in english.
Eurostorie artiklar på svenska.

Artikkelikuva: Anna Schavikin / Pixabay

Julkaisu Eurostorie: Suomen itäeurooppalainen historia – Maaseutu, muuttoliike ja modernisaatio ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Václav Havel. Euroopan toivo. Esseitä ja puheita 1978–2002. Minna Suikka (suom.).

Tampere: niin&näin. 2020. (213 s.)

Euroopan toivo sisältää kokoelman tšekkiläisen toisinajattelijan ja poliitikon Václav Havelin (1936–2011) esseitä ja puheita, jotka Minna Suikka on valikoinut ja suomentanut. Käsittelen tässä arviossa kirjan avaamien teemojen pohjalta Havelin ajattelun yhteyksiä politiikkaan ja etiikkaan, sodan oikeuttamiseen sekä uusliberalismiin.

Tšekin tasavallan sosialismin jälkeisen ajan ensimmäisen presidentin poliittisia tekstejä on kiinnostava lukea nykytilanteessa, kun maa on edellisen pääministerin, populistimiljardööri Andrej Babišin, villin kauden jälkeen siirtymässä takaisin kohti keskusta-oikeistolaista linjaa. Tämän linjan perusta luotiin 1990-luvulla Havelin ja hänen poliittisen vastustajansa, oikeistolaista talouspolitiikkaa ajaneen Václav Klausin, välisessä debatissa, joka koski yhteiskunnan modernisaatiota ja thirdwayismia, eli poliittista vaihtoehtoa kapitalismille ja sosialismille.

Nämä teemat, jotka liittyvät oleellisesti uusliberalismiin, määrittävät Tšekin sosialismin jälkeisiä kolmea vuosikymmentä.

Kirjailija, toisinajattelija, presidentti

Václav Havel on poikkeuksellisen monipuolinen vaikuttaja, jonka julkinen elämä rakentuu kolmesta eri osasta. 1960-luvun alussa näytelmäkirjailijana aloittanut Havel oli absurdin teatterin merkittävä kehittäjä. Vuonna 1977 hän nousi esiin ihmisoikeuksia vaatineen kansalaisliike Peruskirja 77:n alullepanijana ja toisinajattelijana. Vuoden 1989 samettivallankumouksen jälkeen hänestä kuoriutui karismaattinen presidentti.

1990-luvulla Havel antoi Puolan presidentin Lech Wałęsan kanssa kasvot Itä-Euroopan uudelle, sosialismin jälkeiselle valtiomuodolle, näiden maiden ottaessa askeleita markkinatalouden, EU:n ja sotilasliitto NATOn suuntaan.

Havel nousi 1970-luvulla esiin kaksinaismoralismia ja ”itsetotalitarismia” kritisoivana toisinajattelijana ja Tšekkoslovakian kirjallisena omatuntona.

Havelin koko elämälle ohittamattoman tärkeä päivämäärä on 21.8.1968. Tällöin Neuvostoliiton johtamat Varsovan liiton joukot miehittivät Prahan ja panivat lopun keväällä valtaan nousseen suositun kommunistipoliitikko Alexander Dubčekin yrityksille modernisoida valtio ja kansalaisyhteiskunta.

Lyhyen miehityksen jälkeen alkoi pitkä ”normalisaation aika”, jota määritti Tšekkoslovakian palaaminen Moskovan määräysvaltaan, sananvapauden kiristyminen ja itsesensuurin kiihtyminen. Brasilialainen ohjaaja João Moreira Salles tarkastelee essee-elokuvassa In the Intense Now vuoden 1968 Prahaa salaa kuvattujen kotifilmien kautta. Hän tavoittaa ajanjakson painostavan ja paranoidin tunnelman, joka on tallentunut myös poliittisen sopeutumisen vastaisena protestina itsensä polttaneen Jan Palachin hautajaisia dokumentoiviin uutisfilmeihin.

Havel, joka oli saanut maistaa kansainvälistä menestystä nuorena teatterintekijänä juuri ennen Prahan kevättä, nousi 1970-luvulla esiin kaksinaismoralismia ja ”itsetotalitarismia” kritisoivana toisinajattelijana ja Tšekkoslovakian kirjallisena omatuntona. Hänen tunnetuin esseensä ”Voimattomien voima” on suomennetun kokoelman kivijalka. Kirjoitus sisältää analyysin ideologiasta ja subjektiviteetista 1970-luvun Tšekkoslovakiassa, jota Havel kutsuu jälki-totalitaristiseksi yhteiskunnaksi.

Kieltäytyminen valheesta, totuudessa eläminen, on Havelin ilmaus pyrkimykselle avoimuuteen, älylliseen valppauteen ja itsemääräämiseen.

Tunnetussa esseessään Havel kirjoittaa vihanneskauppiaasta, joka panee liikkeensä ikkunaan hänelle elintarvikkeiden mukana toimitetun julisteen, jossa lukee Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisesta Manifestista tuttu kehotus ”Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!”. Havelille tämä ei merkitse ideologisten sisältöjen hyväksymistä tai niihin kannan muodostamista, vaan ainoastaan mitättömän pientä, mutta tarkasti määrättyä kuviota kudoksessa, joka asettaa jokaisen yksilön paikalleen osana tukahduttavaa valtiokokonaisuutta.

Kaukaa katsottuna kysymys poliittisten iskulauseiden sijoittelusta näytteille vihannesten lomaan on absurdi, mutta lähikuvassa sen varaan rakentuu koko järjestelmän itseoikeutus.

Kieltäytyminen valheesta, totuudessa eläminen, on Havelin ilmaus pyrkimykselle avoimuuteen, älylliseen valppauteen ja itsemääräämiseen. Totuuden eetos määrittääkin Havelin koko julkista elämää aina hänen varhaisista näytelmistään 2000-luvun alun pohdintoihin Euroopasta ja globalisaatiosta. Valheesta kieltäytyminen edellyttää valheen tunnistamista, ja tämä puolestaan toimii vaatimuksena totuudessa elämiselle, joka on politiikan perusta.

Fenomenologiasta antikommunismiin

Havelin poliittisen ajattelun tärkeimpiä vaikuttajia ovat taiteilijoiden ja kirjailijoiden lisäksi Edmund Husserlin fenomenologista filosofiaa omiin suuntiinsa jatkaneet Jan Patočka ja Martin Heidegger. Parhaimmillaan Havel on eettisenä esseistinä, joka onnistuu yhdistämään teoreettisen ajattelun ajankohtaisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Analysoidessaan rauhanliikkeen kansainvälistä tilannetta kirjoituksessa ”Erään varautuneisuuden anatomia” (1985) Havel tavoittaa itäisen ja läntisen aseistariisuntaa koskevan ajattelun perspektiivieron. Hän kirjoittaa erityisestä merkityksestä, jonka sanat rauha ja rauhanpuolustaminen Itä-Euroopassa ovat saaneet: ”Tiedotusvälineemme ovat pyrkineet jo vuosikymmeniä systemaattisesti luomaan ulkomaanuutisissaan mielikuvaa, että lännessä ei tapahdu mitään muuta kuin ’rauhanpuolustamista’” (s. 123). Toisin sanoen läntinen rauhanliike esitettiin itäblokin maissa Neuvostoliiton kumppanina.

Havelia mukaillen voisi sanoa, että sosialismi ja kapitalismi ovat vain eri ilmiasuja teknologiselle ja kulutuskeskeiselle maailmankuvalle.

Kommunistisessa järjestelmässä ylläpidetty kuva läntisen uusvasemmiston ideaaleista oli toki värittynyt, mutta ei kokonaan perusteeton. Vapauden ja rauhan tavoittelu, kulutuksen varaan rakentuvan identiteetin kritiikki ja itsekehityksen ideaali ovat arvoja, jotka yhdistävät Havelia ja uusvasemmistoa.

Erottavana tekijänä nousee esiin näkemys sosialismista. Yhdeltä puolen voisi Havelia mukaillen sanoa, että sosialismi ja kapitalismi ovat vain eri ilmiasuja teknologiselle ja kulutuskeskeiselle maailmankuvalle, kuten Havel esittää kirjan esseessä ”Voimattomien voima”.

Aseistariisuntaa koskevassa esseessä Havel esittelee uuden näkökulman, jota voi kutsua arkkipoliittiseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että hän pyrkii ”nostamaan moraalin politiikan yläpuolelle”, jotta se voisi toimia vastavoimana ”arkipäiväisyyden mahdille” ja ideologioille. Filosofisesti ratkaisu on ongelmallinen, sillä kun moraali ymmärretään politiikan perustaksi, se myös rajataan poliittisten kiistojen ulko- tai yläpuolelle. On kuitenkin ilmeistä, että moraalin määrittelylle jää liikkumavaraa, ja tätä liikkumavaraa voidaan hyödyntää poliittisesti.

Tästä näkökulmasta Havel kritisoi sosialismia ja kommunismia nimenomaan olemisen totuudelle avautumisen negaationa, käytännössä samastaen kommunismin poliittiseen pahaan. Esseestä ”Politiikka ja omatunto” (1984) lähtien lukijalle käy yhä selvemmäksi, kumpi ”semanttisesti epäselvistä käsitteistä”, sosialismi vai kapitalismi, on täysin soveltumaton totuuden ja ideaalien tavoitteluun.

1990-luvun alussa Havelin Yhdysvalloissa pitämänsä luennot yhdistivät näennäisen epäpoliittisiin yhteiskuntakriittisiin lähtökohtiin selkeästi länsimyönteistä sanomaa.

Kylmän sodan kartalla vapaus ja täten kansainvälinen poliittinen uskottavuus Havelin mukaan painottuu länteen. Hänen 1990-luvun alussa Yhdysvalloissa pitämänsä luennot yhdistivätkin näennäisen epäpoliittisiin yhteiskuntakriittisiin lähtökohtiin selkeästi länsimyönteistä sanomaa, ja luennot otettiin suosiollisesti vastaan. Kritiikki autoritääristä kommunismia kohtaan tasoitti Havelin tietä hänen kulkiessaan fenomenologisesta politiikan kritiikistä kohti selkeämpää antikommunistista arkkipolitiikkaa. Hänen kritiikkinsä mekanistista marxilaisuutta kohtaan artikkelissa ”Politics and the World Itself” (1992) käytännössä sitoo nämä näkökulmat toisiinsa.

Jugoslavian ja Irakin pommitukset

Havel toimi Tšekin presidenttinä, kun maa haki Pohjois-Atlantin puolustusliiton (NATO) jäsenyyttä vuosituhannen lopulla. Muiden entisten itäblokin valtioiden tavoin Tšekki hyväksyttiin jäseneksi vuonna 1999. Vain joitain päiviä tämän jälkeen NATO aloitti pommitukset Jugoslaviassa ilman YK:n turvallisuusneuvoston hyväksyntää. Havelin mainetta Jugoslavian sotaretken välillisen hyväksymisen lisäksi jäi tahraamaan hänen ilmeisen omatoiminen tukensa Yhdysvaltain sotatoimille Irakissa alkuvuodesta 2003.

Havelin viimeisiä tekoja Tšekin presidenttinä oli hänen ja seitsemän eurooppalaisen pääministerin allekirjoittama vetoomus ”United We Stand”, joka oli suunnattu Yhdysvaltain silloiselle presidentille George W. Bushille. Tämä kirje paitsi tuki Bushin militaristista voimankäyttöä, myös oikeutti sen. Asiakirjassa Saddam Husseinin hallinnon esitettiin valmistelevan laajaa kemiallisten aseiden käyttöä ja luoneen yhteyksiä Al-Qaida –terroristijärjestöön. Väitteet olivat perusteettomia.

Havelin viimeisiä tekoja Tšekin presidenttinä oli hänen ja seitsemän eurooppalaisen pääministerin allekirjoittama vetoomus Yhdysvaltain silloiselle presidentille George W. Bushille. Kirje paitsi tuki Bushin militaristista voimankäyttöä, myös oikeutti sen.

Itä-Euroopan tutkija Peter Steiner vertaa eurooppalaisten johtajien Persianlahden sodalle oikeutuksena toiminutta julkilausumaa Prahan miehitystä vuonna 1968 edeltäneeseen kirjeeseen, jonka Varsovan liiton maat osoittivat Neuvostoliiton silloiselle johtajalle Leonid Brežneville.

Kuten Steiner kirjoittaa, Havelin toiminnalla hänen presidenttiytensä viime päivinä voidaan nähdä kiusallinen yhteys tähän tapahtumaketjuun. Molemmissa tapauksissa taustatukea hyökkäykselle saatiin rauhan ja vakauden puolesta huolestuneilta politiikan raskassarjalaisilta. Voimatoimet määränneen johtajan rooli tehtiin näin vähemmän itsevaltaisen näköiseksi. Tämän tehtäväksi jäi vastata myöntävästi pyyntöön ja aloittaa sotatoimet rauhan nimessä.

Havel ja talous

Uusliberalismin tutkimukseen erikoistunut taloushistorioitsija Philip Mirowski on kutsunut uusliberalismia poliittiseksi liikkeeksi, joka ei myönnä olevansa poliittinen liike. Hänen mukaansa erityisesti uusliberalismin oppi-isänä pidetyn taloustieteilijä Friedrich Hayekin argumentti markkinoiden itsekorjaavuudesta ja läpinäkyvyydestä perustuu klassisesta liberalismista johdettuihin ajatuksiin, jotka on kuitenkin istutettu aivan toisenlaiseen poliittiseen kontekstiin.

Käytännössä hayekilaista ajattelua on voimakkaasti ajettu erilaisten ajatushautomoiden ja etujärjestöjen toimesta valtiollisten ja muiden instituutioiden muokkaamiseksi kyseisen markkinafilosofian mukaiseksi. Toisin sanoen yhdellä suulla uusliberalismi puhuu markkinoiden olemuksellisesta vapaudesta, mutta toisella se edistää valtionhallinnon uudistuksia, jotta poliittinen ympäristö muuttuisi tälle markkinakonseptille suotuisaksi. Vuoden 2008 eurokriisin jälkeen diskurssi on jossain määrin sekoittunut, mutta tästä huolimatta se on edelleen läsnä Tšekin politiikassa, vaikkakaan ei aina määräävänä.

Havelin vuosikymmentä Tšekin poliittisessa johdossa määritteli maan talousuudistuksista käyty debatti. Kiistan toinen osapuoli oli Havelin puhdasoppinen uusliberaali vastustaja Václav Klaus, joka toimi Tšekin pääministerinä vuodet 1992–1997 ja presidenttinä vuodet 2003–2013. Klaus määritteli kannattavansa mallia, jossa demokratia rakentuu poliittisten puolueiden, ei kansalaisyhteiskunnan, varaan, ja jossa markkinat avataan kansainvälisille yrityksille kilpailukyvyn parantamiseksi. Tulonsiirtoja ja hyvinvointivaltiota hän piti sosialismin palauttamisena keittiönovesta ja Havelin ”epäpoliittista politiikkaa” Klaus kritisoi opportunistiseksi.

Havelin vuosikymmentä Tšekin poliittisessa johdossa määritteli maan talousuudistuksista käyty debatti. Kiistan toinen osapuoli oli Havelin puhdasoppinen uusliberaali vastustaja Václav Klaus.

Havelin käsitys taloudesta on utilitaristinen. Hänelle tuotanto kuuluu keinojen, ei päämäärien piiriin. Havelin ajattelussa välttämättömyyden ylle kohoaa arvojen ja kulttuurin kerros. Tämä näkemys on osittain kristillisesti sävyttynyt sekä selvästi humanistisen fenomenologian muovaama.

Havelin hyvinvointivaltion ja vahvan julkisen sfäärin puolustus kytkeytyvät valistuksen ja klassisen liberalismin perinteisiin, kuten politiikantutkija Daniel Brennan esittää kirjassaan Havelin poliittisesta filosofiasta. Havel pystyi myös käytännössä puolustamaan näitä arvoja uusliberaalia hyökkäystä vastaan 1990-luvulla, kun Tšekin valtiontaloutta ja yhteiskuntaa uudistettiin.

Kansainvälisessä politiikassa Havel yhdisti voimansa vaikeasti määriteltävään, mutta vaikutusvaltaiseen sosiaalipoliittisen liikkeeseen, jota on nimitetty thirdwayismiksi, eli yleensä keskusta-vasemmistolaiseksi politiikaksi. Itäblokin murenemisen jälkeen eurooppalaiset sosialistipuolueet liikkuivat kohti poliittista keskustaa, mikä oli Euroopan yhdistymisen tilanteessa mahdollista käsittää ideologioiden jälkeisen ajan poliittiseksi realismiksi.

Thirdwayismin suhde uusliberalismiin on kuitenkin perin ristiriitainen: yhtäältä keskusta-vasemmisto onnistui usein torjumaan uusliberaalin ideologian pahimmat ylilyönnit, mutta toisaalta kolmannen tien mukaisesti saneeratut yhteiskunnat nojautuvat yhä usein taloudellisten kriisien kohdatessa talouskuriin (engl. austerity). Julkisen talouden leikkauksiin perustuva talouskuri on poliittisesti epädemokraattinen projekti, sillä se on johtanut eriarvoisuuden kärjistymiseen ja konkurssikypsien pankkien pelastamiseen kansalaisten enemmistön köyhtyessä. Täten myös Havelin poliittinen perintö on ristiriitainen.

Havelilaisen politiikan mahdollisuuksista nykypäivänä

Havelia ja hänen itäblokin sukupolveaan voimakkaasti määrittävä antikommunistinen kokemus ei ole Suomessakaan vieras. Sitä on viime aikoina lämmitelty YLE:n esittämässä dokumenttisarjassa Kylmän sodan Suomi, jossa suomettuminen ymmärretään koko sodanjälkeistä aikakautta leimaavaksi häpeällisen nöyristelyn kulttuuriksi. Tämä lukutapa perustuu kuitenkin historian valikoivalle muistamiselle.

Vaihtoehtoja kylmän sodan juoksuhautoihin jäävälle historiantulkinnalle voidaan kuitenkin kehitellä esimerkiksi yhdistelemällä taiteen ja politiikan tutkimusta.

Havelin vahva moraalifilosofinen painotus resonoi tämän päivän politiikassa etupäässä ulkoparlamentaarisissa liikkeissä, esimerkiksi Elokapinan kolmessa vaatimuksessa, joiden on määrä tuoda ilmastonmuutos politiikkaan.  Vuonna 1994 Stanfordin yliopistossa pitämissään luennoissa Havel puhui kaikkien kulttuurien jakamasta totuudesta, jonka ilmenemiselle on jätettävä tilaa, jotta ”planetaarinen demokratia” voisi tapahtua. Planetaarinen demokratia voisi hyvin olla ajankohtainen avaus vuonna 2022 ilmastonmuutoksen ja pandemian mankeloimalle poliittiselle mielikuvituksellemme.

Toisin kuin Daniel Brennan, en kuitenkaan usko, että Havelin moraalifilosofiaan perustuva poliittinen ajattelu pystyy sinänsä haastamaan uusliberalismia. Koska moraali kietoutuu vahvasti myös uusliberalismiin, olisi etsittävä käytännöllisiä pikemminkin kuin periaatteellisia keinoja haastaa uusliberalismi.

Koska moraali kietoutuu vahvasti myös uusliberalismiin, olisi etsittävä käytännöllisiä pikemminkin kuin periaatteellisia keinoja haastaa uusliberalismi.

Juuri talouden ja moraalin yhdistelmä on uusliberalismin ytimessä. Tätä havainnollistaa etenkin julkisen velan käsittäminen paitsi taloudellisena, myös moraalisena velvoitteena. Taustalla on usein kapeakatseinen ajatus ihmisestä ja valtiosta taloudellisena yksikkönä, joka on irrallinen historiallisesta tilanteesta sekä sen muutoksista. Tällöin moraalista tulee normittavaa moralismia.

Kenties havelilaista kansalaisrohkeutta osoittaisi näinä päivinä sen näkemyksen puolustaminen, että elämässä todella voi nousta esiin jotain yhteistä ja ihanteellista. Ihanteiden kiinnittäminen totuuden ideaan voi kuitenkin rajata ne poliittisen keskustelun ulkopuolelle, minkä tähden kritiikille on jätettävä tilaa.

Taneli Viitahuhta on väitöstutkija Jyväskylän yliopiston valtio-opin laitoksella sekä musiikintekijä.

Hän on myös Politiikasta-lehden toimituskunnan jäsen ja Politiikasta taidetta -osakokonaisuuden toimittaja.

Artikkelia päivitetty julkaisusta pudonneella kappaleella ’Fenomenologia ja antikommunismi -osiossa’ 18.2.2022 klo 9.30 sekä kirjoitusvirheitä korjattu klo 20:00.

Julkaisu Kirja-arvio: Havel, filosofia ja uusliberalismi ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kommunistisen järjestelmän lopun muistopäivinä pyritään usein korostamaan selkeitä raja-aitoja vanhan ja uuden aikakauden välissä. Vähemmälle pohdinnalle jäävät ne pitkäaikaiset prosessit, jotka johtivat lopulta valtiososialismin romahtamiseen ketjureaktiona muutamassa kuukaudessa. Tällainen kehitys sai alkunsa, kun stalinistinen järjestelmä ajautui umpikujaan.

1950-luvun keskivaiheille mennessä kävi selväksi, että raskastaloutta painottava intensiivisen talouskasvun ideaali ajoi Neuvostoliiton satelliittimaiden taloudet vaikeuksiin. Peruselintarvikkeiden puute ja elintason romahdus kasvattivat jännitteitä, jotka purkautuivat mielenosoituksiin, lakkoihin ja vallankumousyrityksiin.

1950-luvun keskivaiheille mennessä kävi selväksi, että raskastaloutta painottava intensiivisen talouskasvun ideaali ajoi Neuvostoliiton satelliittimaiden taloudet vaikeuksiin.

Järjestelmä tärisi liitoksissaan vain noin 8 vuotta sen sisäänajon jälkeen. Kommunistit ottivat vallan itäisen Euroopan maissa 1946-1948 välissä ja ensimmäiset järjestelmän haastavat mielenosoitukset ja vallankumousyritykset alkoivat jo vuosina 1953 Itä-Saksassa ja 1956 Puolassa ja Unkarissa.

Uudistuminen oli vääjäämätöntä, koska mitään yhteiskunnallista järjestelmää ei kyetä ylläpitämään pelkästään väkivaltakoneiston avulla. Neuvostoliiton johto joutui reagoimaan. Vuosien 1956 ja 1962 välisenä aikana syntyivät uudet linjaukset, joiden seuraukset olivat ennalta-arvaamattomia.

Uudistukset pakon edessä

Vuonna 1956 Neuvostoliiton Kommunistipuolueen (NKP) 20. kongressi sysäsi vastuuta itäblokin talouskehityksestä satelliittimaiden kansallisille johdoille, joiden siihen asti piti seurata neuvostomallia tarkasti. Uuden ohjeen mukaan nyt oli aika keksiä omia ratkaisuja talousongelmiin.

Tästä alkoi kiihkeä reformismin kausi, jolloin maat kokeilivat erilaisia talousmalleja. Alkukantaiset markkinamekanismit perustuivat keskitetyn talousjohtamisen asteittaiseen desentralisaatioon ja siihen, että tuottajilla oli yhtäkkiä mahdollisuus päättää tuotantoprofiilistaan suhteessa alati muuttavaan kysyntään.

Puolassa, Unkarissa, Tsekkoslovakiassa ja jossakin määrin myös Romaniassa vapautettiin pienyrittäjyyttä palvelualan ja jopa teollisuuden piirissä. Maataloudessa yrittäjyyttä sallittiin jo aiemmin elintarvikehuollon turvaamiseksi.

Kysynnän ja tarjonnan lakien mukaantulo alkoi levittää uudenlaista mentaliteettia.

Yrittäjyyden yleinen hyväksyttävyys ja siten sen merkitys kasvoi vasta 1961 jälkeen, kun NKP:n 22. puoluekongressi vahvisti kulutustuotantoon siirtymisen talouden suunnittelun päätähtäimeksi. Se merkitsi myös uutta yhteiskuntasopimusta koko itäblokissa, jossa kommunistipuolueet sitoutuivat elintasopolitiikkaan, jotta ihmiset pysyisivät tyytyväisinä ja kaukana poliittisesta aktivismista.

Kulutustuotanto oli siinä mielessä erilainen tuotantoala suunnitelmataloudessa, että se oli markkinasensitiivisempi, koska siinä jouduttiin ottamaan huomioon ihmisten kulutustarpeet ja reagoimaan niihin sekä jopa luomaan uusia tarpeita koko ajan.

Kysynnän ja tarjonnan lakien mukaantulo alkoi levittää uudenlaista mentaliteettia. Raskasteollisuudesta poiketen kulutustuotannon eri haaroilla ilmaantui yleisesti enemmän kuin vain yksi tuottaja, ja siten tuottajien välillä syntyi pikkuhiljaa kilpailua. Yrittäjät alkoivat täydentää valtiosektorin kulutusteollisuuden aukkoja, mikä oli olennainen seikka elintasopolitiikan onnistumisessa.

Lännen houkutus

Käännekohta tapahtui vuonna 1962, jolloin NKP:n pääsihteeri Nikita Hrustsev julisti, että kommunistimaiden pitää saavuttaa ja ohittaa lännen kehitystaso. Ottaakseen selvää, mikä oli lännen kehityksen ’salaisuus’, sosialistiset valtiot alkoivat seurata länttä tiiviisti – ja mitä enemmän länttä oli tutkittu, sitä enemmän se kiehtoi. Vaikka alun perin ideana oli uudistaa lännen teknologian avulla neuvostojärjestelmän teollisuustuotantoa, omaksuttiin samalla asteittain myös lännen ajattelutapoja ja käytänteitä.

Yhtenä merkkinä tästä oli kulutustuotantoyksiköiden ja eri sosialistimaiden tuottajien välinen lisääntyvä kilpailu, joka oli lännen toimintakulttuurin oppimisprosessi sekä tapa edistää innovaatioita ja tuottavuutta.

Ottaakseen selvää, mikä oli lännen kehityksen ’salaisuus’, sosialistiset valtiot alkoivat seurata länttä tiiviisti – ja mitä enemmän länttä oli tutkittu, sitä enemmän se kiehtoi.

Kulutuksen turvaaminen oli yhteydessä elintason odotuksiin, ja sitä kautta se oli uuden yhteiskuntasopimuksen ja -rauhan tae. Tämän takia markkina-ajattelu ja kilpailu toivotettiin tervetulleeksi osaksi suunnitelmataloutta. 1960-luvun alkupuolella markkinointi tuli myös oppiaineeksi itäblokin kauppakorkeakoulujen opetusohjelmaan.

Yrittäjyyden henki kuitenkin alkoi vaikuttaa laajemminkin talouselämässä osittain lännestä saatujen vaikutteiden johdosta ja osittain yksityissektorin ilmeisen menestyksekkyyden takia.

Markkinahenki karkaa pullosta

Talousjohtamisen desentralisaation myöten markkina-ajattelu alkoi levitä myös valtion omistuksissa oleviin yrityksiin. Yritysjohdolla oli huomattava vapaus tehdä päätöksiä itsenäisesti omalla tuotantosektorillaan ja solmia suhteita kansainvälisesti. Siten heillä oli mahdollisuus oppia, kierrättää ja kehittää uusia ideoita.

Kulutustuotantoa piti nykyaikaistaa ja luoda uusia aloja, kuten hieno- ja kodinelektroniikka, muoti- ja kosmetiikkateollisuus, auto- ja liikennevälineiden tuotannon modernisaatio.  Siihen tarvittiin innovatiivisuutta ja motivointia.

Koska tutkimusten mukaan keskitason johtajien liikkumatila kasvoi 1970-luvulla, voidaan väittää, että puoluejohto jakoi markkinaideaalia.

Keskijohdolla oli erikoinen asema neuvostojärjestelmän hierarkkisessa talousrakenteessa. Yhtäältä yritysjohtajilla oli tarkempaa tietoa markkinoiden kysynnästä, eli ruohonjuuritason tarpeista ja odotuksista. Toisaalta he olivat lähempänä ylintä johtoa ja pystyivät näin välittämään tietoa tuotannollisista tarpeista alhaalta ylös. Koska tutkimusten mukaan keskitason johtajien liikkumatila kasvoi 1970-luvulla, voidaan väittää, että puoluejohto jakoi markkinaideaalia.

Kilpailun luonne muuttuu

1950-luvun loppuun saakka suunnitelmatalouden toimijat kilpailivat tuotantosuunnitelmien täytöstä, joka riippui useimmiten tuotantoon tarvittavien resurssien saatavuudesta. Yritykset siten kilpailivat enimmäkseen hallintokoneiston suosiosta turvatakseen itselleen näitä resursseja. Tuotantosuunnitelmien täyttö vaikutti myös yritysjohdon asemaan ja sen poliittiseen luottamukseen.

Kulutustuotannon myötä kilpailun luonne muuttui, koska samaan tuotantosektoriin ilmestyi kilpailevia yrityksiä eri maissa. Siten yritysten oli turvattava omat asemansa kansallisilla markkinoilla, jossa kysynnän ja tarjonnan lait tekivät tuloaan. Itäblokin markkinoilla yritysten välisestä kilpailusta tuli myös maabrändien kilpailu erityisesti autoteollisuudessa, kodinkonetuotannossa, vaateteollisuudessa, hienoelektroniikassa, makeistuotannossa ja elokuva- ja viihdeteollisuudessa.

Yhä useampi valtiollinen yritys käynnisti yhteistyöprojekteja länsimaisten yritysten kanssa.

1970-luvulle tultaessa markkina-ajattelu vahvistui. Samalla kilpailu kiristyi ja otti uusia muotoja. Innovatiivisena piirteenä ilmentyi markkinoinnin ja mainostamisen korostuminen, joka edellytti tuotantosektoreiden yhteistyötä sektorirajojen yli.

Esimerkiksi teollisuus- tai maataloustoimija tarvitsi kulttuurialan asiantuntemusta sekä median apua esitelläkseen uusia tuotteitaan kotimarkkinoilla. Tällainen joustava toimintakulttuuri edellytti huomattavaa instituutionaalista sallivuutta ja vapaampaa liikkumatilaa.

1980-luvulla kilpailu alkoi muuttua kansainvälisemmäksi. Yhä useampi valtiollinen yritys käynnisti yhteistyöprojekteja länsimaisten yritysten kanssa. Yhtäältä pyrkimyksenä oli vahvistaa omia markkina-asemia kotikentällä tai itäblokissa. Toisaalta yritettiin saada jalansijaa länsimarkkinoilla länsimaisen yhteistyökumppanin kautta.

’Point of no return’

Kun puhutaan ’hybridimallista’ ydinkysymys on, milloin tasapaino järjestelmän eri puolten välillä särkyy. Milloin saavutetaan se piste, josta ei ole enää paluuta entiseen?

Sosialistisen järjestelmän kannalta kilpailulla oli pitkälle meneviä ja odottamattomia seurauksia. Taloussektorin ulkopuolella kilpailu oli läsnä jo 1960-luvulta lähtien. Kauneuskilpailut, arkkitehti- ja muotisuunnittelukilpailut, musiikkikilpailut, tietovisailut, kykyjenetsintäkilvat ja muut tämän tyyppiset tapahtumat levisivät ja yleistyivät.

Milloin saavutetaan se piste, josta ei ole enää paluuta entiseen?

Se oli merkki yhteiskunnan yksilöllistymisestä, menestyksen ihannoinnista ja uudentyyppisestä yhteiskunnallisesta yritteliäisyydestä. Tällaisen yleisen aktiivisuuden myötä ruohonjuuritason toiminta lisääntyi. Samalla heräsi keskustelu järjestelmän tarjoaman yhteiskunnallisen sopimuksen riittämättömyydestä.

Voidaan perustellusti väittää, että kilpailun ja yrittäjyyden tuoma individualismi edesauttoi yhteiskunnallisen tietoisuuden kasvua ja vapauden vaatimuksen voimistumista. Kilpailun tuoma idea oman onnen tavoittelusta ja ’amerikkalaisesta unelmasta’ eli mahdollisuudesta nousta ryysyistä rikkauksiin oli vahva kannustin järjestelmän haastamiseen.

Kilpailun tuoma idea oman onnen tavoittelusta ja ’amerikkalaisesta unelmasta’ eli mahdollisuudesta nousta ryysyistä rikkauksiin oli vahva kannustin järjestelmän haastamiseen.

Hybridijärjestelmän toimivuus edellytti jatkuvaa instituutionaalista muutosta. Kokonaisuuden kannalta ydinongelmaksi oli osoittautunut, että kapitalistisia toimintamalleja ’kotiutettiin’ kommunistijärjestelmälle sopivaksi.

Tämä johti tilanteeseen, jossa ’kotiutetut’ yritysmallit olivat elinkelpoisia vain valtiososialismissa: markkinat olivat turvattuja ja länsimaiset toimijat pidettiin ulkopuolella. Siten kilpailu käytiin pääasiassa vain kansallisten tai blokin kansainvälisten toimijoiden kesken.

Siinä vaiheessa, kun markkinakapitalismi oikeasti saapui 1990-luvulla itäiseen Eurooppaan, hybridiyritysten olemassaolon edellytykset hävisivät.

Artikkeli on osa 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisesta -juttusarjaa.

Katalin Miklóssy on poliittisen historian dosentti ja toimii Aleksanteri-instituutissa itäisen Euroopan tutkimuksen tieteenalavastaavana. Hän tutkii parhaillaan demokratiakehityksen edellytyksiä pitkällä aikavälillä, ja kilpailun analyysi on siinä yksi keskeinen ulottuvuus.

Julkaisu Hybridisosialismin tuho ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.