2000-luvun puolivälissä osallistuin virolaisen lähihistoriaa käsittelevän dokumenttielokuvan ensi-iltaan Helsingissä. Elokuvan esitellyt virolaishistorioitsija totesi avajaissanoissaan, ettei Viron historia ole Suomen historian kaltainen menestystarina. Virolaisilla ei ole ollut mahdollisuuksia tuntea ylpeyttä historiastaan samalla tavoin kuin suomalaisilla. Asia tuli mainituksi ohimennen, mutta palasi mieleeni viime viikolla vietetyn itsenäisyyspäivän yhteydessä. Itsenäisyyspäivänä historiaa muistetaan Suomessa niin yksityisesti kuin julkisesti ja pohditaan niitä merkityksiä, joita yhteisen kansallisen menneisyyden mieleen palauttamisella on.

Itsenäisyyspäivän julkisessa kuvassa ovat viime vuosikymmeninä korostuneet voimakkaasti talvisotaan liittyvät muistot. Sotien muistamiseen on sisäänkirjoitettuna muisto kylmän sodan vuosikymmenistä – siitä, kuinka esimerkiksi Viro menetti itsenäisyytensä maailmansodan jälkeen ja Suomi, kansallisen sotaponnistuksen siivittämänä, säilytti omansa.

Siinä missä talvisodan tarina kertoo voimasta, jonka pieni kansa löysi sisältään sivuuttamalla keskinäiset erimielisyytensä, joulukuun kuudes päivä kertoo asiallisesti ottaen päinvastaisen tarinan. Kun ottaa huomioon, että itsenäisyyspäivä on kansallista yhtenäisyyttä virallisesti ylläpitävä juhlapäivä, ei ole ihme, että edellinen tarina painaa enemmän. Hämmentävää itsenäisyyspäivän historiapoliittisessa kuvassa onkin oikeastaan se, kuinka olemattoman harvoin toinen tarina – juhlan ”varsinainen” aihe – nousee esiin. Kuinka moni muistaa, mistä kanonisoidun päivän valtiopäivä-äänestyksessä oli kysymys ja sen, ettei itsenäisyysjulistus ollut vähimmässäkään määrin kansallisen yksimielisyyden riemuvoitto, puhumattakaan siitä, mitä sen jälkeen tapahtui?

Vuoden 1917 kuluessa istuneiden valtiopäivien asiakirjoista saa kattavan käsityksen niistä erimielisyyksistä, jotka kansallisen historian kannalta tärkeimmässä kysymyksessä vallitsivat vuoden 1917 kriittisinä kuukausina. Venäjällä keisarikunta kaatui helmi-maaliskuussa ja loka-marraskuussa bolsevikit syöksivät vallasta maan väliaikaisen hallituksen. Helsingissä olivat koolla ajankohtaan nähden poikkeuksellisen demokraattisilla vaaleilla valitut kansanedustajat, jotka omista lähtökohdistaan käsin puhuivat samoista asioista: Suomen ja suomalaisten parhaasta.

Puheenvuorot olivat pitkiä ja perusteellisia, poikkeuksellisen painavaa poliittista proosaa, mutta keskenään yhteen sovittamattomia. Periaatetta vastaan oli periaate, sanaa vastaan sana ja yhtä oikeaa hyvää vastaan toinen yhtälailla oikeaksi koettu hyvä. Keskellä yritettiin hakea yhtymäkohtia yhä kauemmaksi loittonevien oikean ja vasemman laidan välille. Kaikki pelkäsivät omiensa puolesta, ajoivat omiensa asiaa.

Kesän 1917 lopussa väliaikainen hallitus määräsi suomalaiset vasemmistoenemmistöiset valtiopäivät hajotettaviksi – asia, jossa epäiltiin ”porvarillisten” suomalaisten myötävaikutusta. Uusi kokoonpano oli niukasti porvarillisenemmistöinen. Loka-marraskuussa asetelma muuttui jälleen kun Venäjällä nousi valtaan vallankumouksellinen vasemmisto. Syytökset, uhkaukset ja varoitukset sinkoilivat suomalaisilla valtiopäivillä. Puolin ja toisin puhuttiin kansan harhaanjohtamisesta, omien etujen nostamisesta yhteisten edelle sekä harmiteltiin vajoamista keskinäiseen riitaan anarkiaa, kansalaissotaa ja vallankumousta ennustaen.

Valtiopäiväpuheissa nousi tämän tästä esiin ”suomalainen helmasynti”, poliittisen johtajiston tapa hakea keskinäisiin kiistoihin tukea ulkomailta kuka mistäkin päin maantieteellistä tai aatteellista karttaa.  Tätä pidettiin yleisesti merkkinä siitä, ettei maa ollut tarpeeksi kypsä seisoakseen omilla jaloillaan.

Joulukuun 6. päivän ratkaisevaa äänestystä edelsivät tuntikausien viivytys – ja väsytystaistelut, muotoseikoista ja sanamuodoista vääntäminen, lyhyen ja pitkän tähtäimen prioriteeteista kiisteleminen ja – sitten – suoraviivaisesti, lyhyellä varoitusajalla toimeenpantu itsenäistymisjulistus. Verrattuna aikaisempiin keskusteluihin, jotka ovat jättäneet jälkeensä satoja sivuja tekstiä, joulukuun 6. päivän istuntoa koskeva merkintä on hyvin lyhyt, vajaan sivun mittainen.

Itse äänestyksessä – jota edelsi hallituksen jo kertaalleen antama, laillisesti epäselvä ilmoitus Suomen itsenäistymisestä – oli tarjolla kaksi vaihtoehtoa maan tulevaisuuden järjestämiseksi. Irrottautumisen suhteen pidemmälle viety oli porvarillisten kanta, joka puolsi täyttä, nopeaa valtiollista irrottautumista Venäjästä. Toinen ehdotus tähtäsi riippumattomuuteen sekin, mutta asteittain, yhteistyössä Venäjän uuden hallituksen kanssa.

Aiempaan nähden asetelma oli kääntynyt päälaelleen: ennen syksyn vallankumousta porvarillinen puoli kannatti asteittaista etenemistä yhteistyössä väliaikaisen hallituksen kanssa ja vasemmisto ajoi radikaalimpaa liikkumatilan lisäämistä. Näkemykset itsenäisyyden asteesta olivat suhteessa siihen, millaiset poliittiset piirit johtivat Venäjää. Täydellisestä itsenäisyydestä ei ennen lokakuun vallankumousta puhunut juuri kukaan.

Joulukuun 6. päivänä äänestyksessä äänet jakautuivat 100–88 välittömän itsenäisyysjulistuksen puolesta.  Voittaneella linjalla oli tukenaan niukka äänten enemmistö, mutta valtiopäivien ulkopuolella muuta sellaista valtapoliittista selkänojaa, jonka avulla oma kanta oltiin valmiita viemään läpi sisäisen väkivallan uhallakin. Uhkauksia olikin esitetty eikä tarkoitus ollut antaa periksi. Suomen itsenäisyyspäiväjulistus annettiin keskellä kehitystä, joka vei kohti sisällissotaa.

Suomalaisilla valtiopäivillä käydyt kiistat suhteista entiseen emämaahan ja muihin ulkovaltoihin, kiistat siitä kuka entisen emämaan vallan oli ”perinyt” ja miten k.o. vallan käyttäminen tulisi jatkossa järjestää, eivät olleet mitenkään epätavallisia vuosien 1917–1918 kansainvälispoliittisessa todellisuudessa. Samoina viikkoina kun Suomessa oltiin sisällissodassa, Suomenlahden toisella puolella helmikuun lopussa 1918 itsenäiseksi julistautunut Viro ajautui pitkittyvään kriisiin ensin saksalaisen ja sitten venäläisen miehityksen alla.

Kumpikaan ei tunnustanut Viron julistusta ja horjuvalle itsenäisyydelle ulkomaista tukea hakemaan lähtenyt nelimiehinen retkikunta katosi matkalla jään yli Suomeen. Retkikunnan kohtalo jää kansallisen tarinan kannalta ahdistavalla tavalla auki – hukkuivatko miehet, jäivätkö he saksalaisten vangiksi ja ammuttiinko heidät myöhemmin Suomessa? Vuosien kuluessa tämä avoimeksi jäänyt kohtalo muuttui symboliksi Viron tukahdetuksi tulleelle itsenäisyystoiveelle. Suomen itsenäisyydellä oli parempi ennuste, mutta kansallisesta yksimielisyydestä se ei johtunut.

Seitsemän viikkoa Suomen itsenäisyysjulistuksen jälkeen alkaneessa sisällissodassa ja sen jälkiselvittelyissä menetettiin konfliktin pituuteen nähden paljon ihmishenkiä. Purkautunut väkivaltaisuus on kansallisen tarinan kannalta häiritsevää ja varjostaa myös joulukuun kuudennen päivän muistoa. Tästä muistinpoliittisesta umpikujasta sotien yhtenäisyyden korostaminen alun perin avasi tien ulos. Vaikka yhteyttä ei nykypäivän historiapoliittisessa retoriikassa ole helppo nähdä tai muistaa, sotien yksimielisyyden korostus on suoraan liitoksissa vuosien 1917–1918 erimielisyyden perintöön.

Vastakohtien kärjistymisen lisäksi vuosiin 1917–1918 liittyy toinen, kansainvälisessä vertailussa esiin nouseva piirre. Vaikka hävinneen puolen rankaiseminen jatkui pitkään, valtiollinen politiikka sai vertailevasta näkökulmasta katsoen maltilliset kasvot. Yhteistyöhenkiset sosiaalidemokraatit pääsivät osallistumaan eduskuntavaaleihin nopeasti sodan jälkeen ja hallituksissakin he istuivat huomattavan pian. Vaikka sovinnollinen linja haastettiin moneen kertaan ja monelta taholta, Suomessa ei muodollisesti luovuttu vuoden 1919 perustuslaista edes 1930-luvun oikeistolais-autoritaarisen paineen edessä.

Tämän takasi keskitien kulkijoiden riittävä määrä, joka leikkasi läpi puoluepoliittisten rajojen, läpi valtionhallinnon ja poliittisen järjestelmän eri tasojen. Kahtia jakautuneisuudesta ja demokratiaan tehdyistä myönnytyksistä huolimatta Suomessa oli tarpeeksi paljon riittävän voimakkaita toimijoita, jotka uskoivat maltillisen valtiovallan ensisijaisuuteeen. Sivistynyt laillisen valtiovallan käytön perinne, joka pyrkii yhdistämään enemmän kuin erottamaan, on yksi Suomen historian tärkeistä kehityslinjoista. Sillä on tärkeä sanomansa tänäkin päivänä, myös monissa niissä maissa, joissa suomalaiset tätä nykyä toimivat sisäisen rauhanrakentamisen ja kriisien hallinnan oppaina.

Vaikka sisällissodasta keskustellaan suomalaisessa yhteiskunnassa nykyään huomattavan paljon, vuodet 1917–1918 eivät asetu luontevasti osaksi virallista eivätkä yksityistä itsenäisyyspäivän juhlintaa. Tämä tuli selväksi erityisesti tänä vuonna, jolloin tasavalta poikkeuksellisesti juhli 96-vuotista historiaansa Tampeerella. Tampereella vuoden 1918 perintö on läsnä ilman erillistä kutsua. Yhtenä sisällissodan päänäyttämöistä kaupunki tarjoaisi houkuttavan mahdollisuuden itsenäisyyspäivän historiapoliittiselle uudelleen luennalle, jossa myös juhlan varsinainen aihe – joulukuun kuudes päivä varjoineen kaikkineen – olisi sekin läsnä.

Joulukuun kuudes Suomen tasavallan merkkipäivänä muistuttaa siitä, etteivät kaikki kansallisen menestystarinan haasteet ole liittyneet ulkoisiin uhkiin vaan myös kysymyksiin siitä, miten kansalaiset ovat osanneet elää yhdessä. Yhteiskunnasta ja politiikasta on lopulta löytynyt valmiutta arkipäiväisiin, mutta kanssakansalaisten kannalta tärkeisiin myönnytyksiin, jotka ovat mahdollistaneet mahdollisimman laajasti jaetun hyvinvoinnin. Sotia unohtamatta, näilläkin kysymyksillä on tärkeä paikkansa tasavallan pian satavuotisessa historiassa, toivottavasti myös tulevassa.

Julkaisu Muistin politiikkaa ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.

Kuvitteleeko joku, että Kiekkovierailla olisi ollut joku eksakti viesti, joka jäi välittymättä? Ei kai viesti yrittänytkään ollut mitään sen kummempaa kuin yleinen rahaeliitin vastaisuus sekä luokkaerojen ja yhteiskunnan jakaantuneisuuden alleviivaaminen nimenomaan itsenäisyyspäivänä. Tämän viestin ymmärsi taatusti jokainen, eikä mielenosoituksella välttämättä tarvitsekaan tuon kummempaa viestiä olla. Ja sikäli kun jotain syvempiä selityksiä hakee, niin jokseenkin jokainen osaa googlata Kiekkovieraiden sivut, kuten todella moni on varmasti viime päivinä tehnyt.

Kyse ei ole siitä, että jokin viesti olisi jäänyt välittymättä, vaan siitä, miksi se välittyi niin hyvin. Yllättäen puolet maasta puhuikin itsenäisyyspäivänä eriarvoisuudesta ja syrjäytymisestä – toki usein myös mellakoista, mutta mellakkakin on hieman erilainen puheenaihe kuin juhlapuvut. Harvoin on näin pieni porukka onnistunut kaappaamaan agendaa näin tehokkaasti. Toinen iltapäivälehti laittoi lööppiinsä juhlapuvut, toinen protestit. Kannattaa käydä lähikaupassa katsomassa kumman teline on tyhjä.

On tietysti selvää, että väkivalta halutaan tuomita, mutta miksi se halutaan tuomita tavalla, jossa kieltäydytään sanomasta ääneen ilmiselviä tosiasioita? Perinteisesti keskustelu mellakoiden yhteydessä on aina kääntynyt mediakritiikkiin: miksi nimenomaan polttopulloilla saa niin hyvin äänensä kuuluviin? Mitä se kertoo tiedonvälityksestä tai poliittisesta järjestelmästä? Kysymys alkoi aikoinaan vähän uuvuttaa, mutta sentään se on rehellinen. Tämän kysymyksen lausuminen ääneen voisi avata terveellistä tilaa median ja formaalin politiikan itsekritiikille, mutta tätä ei nyt ilmeisesti haluta. Tuskin kukaan kovin aidosti sentään uskoo, että Kiekkovieraat olisivat oikeasti saaneet jonkun viestin paremmin läpi, jos he olisivat seisoneet plakaattien kanssa Keskustorilla.

Paradigmaattisin versio tästä ilmiöstä tuli Helsingin Sanomien toimittajalta, joka kirjoitti päivän lehteen asiasta analyysin. Analyysi kuului suunnilleen näin: protestoijilla oli sinänsä ihan tärkeä rahavallan ja eliitin vastainen viesti, ja enpä ollut aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan miten paljon ihan kadunmiehet symppaavat tätä viestiä. Harmi nyt vain, että tuo viesti, jonka juuri länttäsin näkyville tähän Helsingin Sanomien sivulle A10, ei tavoita ketään.

Symbolisen politiikan kieltäminen

Toki merkittävä osa tästä kommentoinnista on ainoastaan symbolisen politiikan kieltämistä. Taustalla on ilmeisesti oletus siitä, että kelvatakseen politiikaksi protestilla on oltava lakiesityksen muotoinen viesti.

On kuitenkin selvää, että Kiekkovierasjuhlan kaltaisella tapahtumalla ei ole eikä varmaan voisikaan olla tuon muotoista viestiä. Tämä johtuu jo ihan siitä, ettei itsenäisyyspäivän juhla ole poliittinen päätöksentekoelin vaan symbolinen performanssi. Sen tehtävänä on juhlistaa näkyvän elitistisin menoin ja talvisotaa muistelemalla kansan yhtenäisyyttä, kieltäen yhden päivän ajaksi kaikki mahdolliset riitasoinnut, joita tässä tarinassa voisi olla.

Mikä muu Kiekkovieraiden ”viesti” olisi edes voinut ollut kuin tuottaa (vaihtelevin ja vaihtelevasti järkevin keinoin) juuri näitä riitasointuja, korostaen eroja yhtenäisyyden sijaan? Pakottaa luokkapolitiikan käsitteitä siihen performanssiin, joka ne systemaattisimmin kieltää?

Yhteiskuntakäsitysten kuilu

Erilaisten keskustelupalstojen lukeminen on usein aika turhauttavaa, mutta protestien tulkintojen kohdalla se on päinvastoin kiinnostavaa. Ensinnäkin on merkillepantavaa, miten paljon kaikesta näennäisestä kansallisesta yhtenäisyydestä huolimatta protestoijia ymmärretään. Tietysti se aina tehdään reunahuomiolla ”väkivaltaa ei voi hyväksyä”, mutta hiljaisen sympatian laajuus on jännittävää.

Vieläkin kiinnostavampaa on, että se viha mitä Kiekkovieraat saivat osakseen erilaisissa anonyymeissa keskusteluissa, vahvistaa juuri heidän tarjoamaansa luentaa yhteiskunnasta. Kritiikki protestointeja kohtaan ei tapahdu kansallisen yhtenäisyyden käsitteillä, historiaa tai sotaveteraaneja muistellen, vaan terminologia on lähes yksinomaan (eliitin) luokkapolitiikkapuhetta.

Yhä uudestaan protestoijia kutsutaan ”pohjasakaksi” tai ”roskaväeksi”. Tuskin mikään vahvistaisi protestoijien yhteiskuntakäsitystä yhtä tehokkaasti: Suomi ei ole ”me”, vaan ”eliitiksi” ja ”pohjaksi” kerrostunut hierarkia. Moni Tampere-talossa sisällä ollut varmastikin tosiasiassa ajattelee samanlaisin käsittein, mutta ei poliittisen korrektiuden takia koskaan ilmaise asiaa näin. Nyt käsitteistö tuli näkyviin.

Satunnainen viesti kommenttipalstalta: ”Halusivat kuulemma pitää omat bileet kun eivät saaneet kutsua juhlaan. Luulevatko ne todella, että ketä tahansa luusereita halutaan itsenäisyyspäivän juhliin mukaan?”

Tämän paremmin protestoijien viesti ei olisi voinut mennä perille.

Reagointi kollektiiviseen toimintaan

On merkillepantavaa, miten systemaattisesti viranomaiset, lehdistö ja muut puhuvat protestoijista yhtenä kategoriana, vaikka on selvää, että väkeä on ollut liikkeellä moneen lähtöön, monilla motiiveilla ja monilla tyyleillä.

Kollektiivinen toimija on filosofinen ongelma sinänsä, mutta näyttää siltä, että vallitsevan moraalin mukaan mielenosoittajia voi kohdella kollektiivisena subjektina, mitä tulee joukkojenhallintaan ja muihin pakkotoimiin. Mikäli siis yksi mielenosoittaja on syyllistynyt väkivaltaiseen mellakointiin, poliisi näyttää katsovan oikeudekseen pamputtaa ketä tahansa mielenosoittajaa. Väkijoukkoon ratsastaminen ei tainnut olla ainoa tämän sortin episodi.

Tarkoitus ei ole tässä arvioida, oliko poliisin väkivallan mitoitus kohtuullinen – mitäpä sitä arvioimaan, kun en ollut paikalla. Voi toki myös olla, että joukkojenhallintahommissa syntyy jonkinlaista oheisvauriota myös ihan aidosti vahingossa. Huomionarvoista on se, ettei juuri kukaan tunnu näkevän asiassa mitään kummempaa periaatteellista ongelmaa, vaikka perusoikeudet ovat yleensä Suomessa ihan kohtuullisella tolalla.

Reilun vuosikymmenen takaisten globalisaatioprotestien suuren aallon eräs leimallinen elementti oli poliisiväkivalta ketä tahansa ”aktivistia” kohtaan. Mitään näyttöä ei tarvittu, mihinkään ei tarvinnut syyllistyä; riitti että liikkui tietyssä joukossa tai majoittui aktivisteille varatuissa majapaikoissa.

Erityisesti Genovassa vuonna 2001 nähtiin poliisilta todella mielenvikaista sadismia, josta ketään ei koskaan tuomittu. Suomi ei tietenkään ole Italia, mutta olisi ehkä syytä olla hieman enemmän huolissaan siitä, jos vallitsevaksi käsitykseksi kenen tahansa tietyssä paikassa mieltään osoittavan pamputtamisesta muodostuu se, että ”saivat ansionsa mukaan”. Kaltevalla pinnalla ollaan.

Hyvin moni on mellakat tuomitessaan korostanut erontekoa mellakoitsijoiden ja rauhanomaisten mielenosoittajien välillä ja jälkimmäisten oikeutta osoittaa mieltään. Kuitenkaan juuri kukaan ei ole ollut ihmeemmin huolissaan jälkimmäisten oikeudesta olla joutumatta ansaitsemattomien joukkojenhallintatoimenpiteiden kohteeksi. Pitäisikö kuitenkin olla?

Artikkelikuva: Esa Piironen / Wikimedia Commons

Julkaisu Huomioita keskustelusta Tampereen mellakoiden jälkeen ilmestyi ensimmäisenä Politiikasta.